Ruusunen makoili pedillään ja tuijotti yhteisön pesän seinää. Hän ajatteli ja pelkäsi. Hän oli alkanut ymmärtää kuinka haurasta elämä oikeasti oli. Kuinka helposti kissa saattoikaan menehtyä niin, että kukaan ei osannut siihen varautua. Hän ei saattanut hyväksyä sitä. Hän ei vain saattanut.
Jonkin aikaa takaperin hänen poikansa Riemu oli yllättäen saanut auringonpistoksen; tai näin ainakin parantaja Härmä oli todennut. Se ei kuulemma ollut vaarallista, mutta se oli saanut Ruususen säikähtämään niin kovasti, että oli lähes ihme, ettei hän saanut siitä sydänkohtausta.
Ruusunen kohotti päätään, kun Urho meni makuulle hänen viereensä. Kolli oli hyväntuulisen oloinen, joka ei hopeanharmaata naarasta yllättänyt. Hän oli tottunut siihen, että tapahtumista huolimatta, kolli osasi löytää jotain positiivista kaikesta. Toki, kun hänen poikansa oli saanut auringonpistoksen hän oli ollut aivan yhtä kauhistunut kuin Ruusunenkin.
“Riemu voi onneksi taas oikein hyvin”, Urho totesi. “hän on nyt taas voimissaan ja kuulemma valmis lähtemään taas ulos. Hän aikoi tarjoutua mukaan seuraavaan kujapartioonkin.”
“Vai niin…” Ruusunen vain ynähti hiljaa ja katsoi sitten poikansa suuntaan, joka seisoskeli innokkaana pesän suun luona Lunan, uudehkon jäsenen Roihun, Nefirin ja Hyökyaallon kanssa. Hän pälpätti muille kissoille mielissään ja vaihtoi aina keskustelukumppaniaan, kun aikaisempi lopetti hänen huomioimisensa tai vaikutti liian piittaamattomalta.
“Turhaan hänestä huolehdit. Riemu on taidokas kissa, eikä hän murru helposti. Hän pärjää vaikka taistelussa. Lisäksi hänellä on kokonainen partio mukanaan. Ei hänelle mitään käy”, Urho naukaisi, kun huomasi kumppaninsa katselevan poikaansa. Ruusunen katsoi häneen hetken ajan hiljaa.
“Niin. Kyllä minä tiedän. En minä ole huolissani. Mietin vain”, hän naukaisi.
“Mitä mietit?” Urho kysyi.
“Sitä miten urhea ja hyvä kissa hän on. Joskus lähes kadehdin häntä - ja sinua”, Ruusunen totesi. Urho kehräsi hiljaa ja kiehnäsi kumppaniinsa.
“Voi Ruusunen, joskus minäkin toivoisin, että minulla olisi sinun viisautesi ja rauhallisuutesi”, kolli naukaisi kehräyksen keskeltä. Ruusunen hymyili.

Ruusunen makoili pitkällään kaksijalanpesän katolla. Ilta oli jo pitkällä, mutta naaras ei tehnyt liikettäkään merkiksi palata jo pesään. Hän katseli vain kaukaisuuteen hiljaa.
Hopeanharmaa naaras kohotti päätään, kun kuuli ääntä lähistöltä. Tarkalleen ääni kuului suoraan sen kaksijalanpesän seinältä, jonka katolla hän juuri sillä hetkellä makoili. Hän tunnisti heti hajusta, että tulija ei olisi vihollinen vaan ennemmin erittäin tuttu kissa.
“Iltaa, Urho. Tuliko Riemu mukanasi?” naaras kysyi, kun ruskea kolli kapusi viimein katolle asti.
“Tulihan hän. Tai siis sanoi tulevansa perästä. Hän jäi vielä hetkeksi juttelemaan Lakun ja Lunan kanssa, kun lähdin, mutta sanoi tulevansa ihan perässäni”, Urho kertoi. Ruusunen nyökkäsi ja painoi poskensa taas kattoa vasten. Hän ei ollut kovin mielissään siitä, että hänen poikansa vietti aikaa kahden jättiläismäisen kissan kanssa. Laku ja Luna olivat olleet ehkä jo tovin ajan yhteisössä, mutta hopeanharmaa naaras ei siltikään vielä oikein osannut luottaa heihin.
“Vai niin”, Ruusunen vain naukaisi ja katseli taivasta. Urho asettui kumppaninsa vierelle ja laski häntänsä tämän selälle.
“Riemu kasvaa niin vauhdilla. Tuntuu siltä kuin vasta eilen hän oli syntynyt ja ollut pikkuruinen pentu. Älä hänestä huoli”, kolli naukaisi.
“En minä huolehdi. En vain pidä niistä kahdesta. Kuka tietää mitä aivoja syövyttäviä valheita he hänelle syöttävät. Ehkä he yrittävät uskotella häntä jättämään yhteisön ja ryhtymään kotikisuksi. Sen sanon, että se elämä on paljon tätä huonompi”, Ruusunen murahti ja katseli kosteita ukkospolkuja ja ruohikkoa kaksijalanpesän ympärillä.
“Älä viitsi. Laku ja Luna ovat hyväntahtoisia. Eivät he mitään sellaista tekisi”, Urho uskotteli. Ruusunen puuskahti ja nousi tassuilleen.
“Niinhän sinä sanot. Näet vain kaiken hyvän kissoissa. Et sinä osaa tutkia ketään kriittisesti”, naaras murahti ja puikkelehti alas kaksijalanpesän katolta.
“Ruusunen odota!” Urhon nauku jäi hopeanharmaan kissan taakse, kun hän harppoi takaisin yhteisön pesään jättämättä huomiotta myös Riemun, joka tuli häntä vastaan matkalla.

Mirri oli yllättynyt siitä, etten ollutkaan syntynyt yhteisöön ja utelikin seuraavaksi, missä minä olin alunperin syntynyt.
“Jaah… jokin kaksijalkala se oli. Asuin siellä hyvän tovin. Minulla oli mukavia naapureitakin. Heidän kanssaan tuli vietettyä aikaa välillä”, kerroin. “Mutta päädyimme vaihtamaan asuinpaikkaa tänne, josta minut ja Lunat houkuteltiin osaksi yhteisöä. Se on hieman sääli, mutta emme nyt mahda asialle mitään. Olemme nyt osa yhteisöä ja niin tämä asia näyttäisi pysyvän.”
Katsoin Mirriä hymyillen edelleen lempeästi, kun hän otti kaiken kertomani tiedon vastaan. Annoin hänelle aikaa sisäisesti käydä lävitse, mitä olin juuri sanonut.
“Mistä sinä olet kotoisin? En ole oikein kerennyt vielä selvittämään sellaisia asioita, joten ehkä nyt olisi sinun vuorosi kertoa hieman omasta elämästäsi ennen yhteisöä? Toki ei sinun ole pakko, jos et halua”, nau'uin ja hymyilin Mirrille leppoisasti.
Vanhan elämän muisteleminen toi paljon asioita mieleen. Tuli mieleen ne kävelyt, joilla kaksijalkamme oli meitä käyttänyt. Tuli mieleen piha, jolla saimme Oleskella ja leikkiä Lunan kanssa vapaasti. Tuli myös mieleen se kerta, kun olin nähnyt vanhan kaksijalkani partiossa ja melkein päässyt eroon turkistani, kun innostuin asiasta. Yhteisössä oltiin erityisen tarkkoja luottamuksen suhteen. Sen minä olin huomannut.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 4kp -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 16kp - 1000kp täynnä!
Cosmos: 6kp -
Kobra: 4kp -
= 26KP

KÄÄRMIS
Laku: 17kp -
Ruusunen: 6kp -
= 23KP

SAAGA
Mirri: 21kp! -

Tunsin olevani umpikujassa. Oli jo useita kuita siitä, kun minut oli väkisin liitetty osaksi Yhteisöä, ja ajan saatossa olin oppinut tulemaan asian kanssa sujuiksi. Hoidin minulle osoitetut velvollisuudet Yhteisön jäsenenä tunnollisesti, enkä ollut yrittänyt mitään typerää, kuten karkaamista. Sääntöjen totteleminen oli alkanut tuntua yhä vain helpommalta, ja se tavallaan hirvitti minua.
Pelkäsin olevani unohtamassa retkeni todellista määränpäätä: emoni löytämistä. En ollut edennyt tavoitteessani piirun vertaakaan sitten Yhteisöön tuloni jälkeen, ja minusta tuntui, ettei se tulisi etenemään tulevaisuudessakaan, jos jatkaisin samalla polulla.
Partioiden aikana olin tutkinut nämä kaksijalkalan kadut läpikotaisin, kolunnut jokaisen epämääräisen kujan ja synkän sopukan, mutta mikään ei paljastanut, että emoni olisi ollut täällä joskus. Alitajunnassani varmastikin tiedostin sen olevan aivan hakuammuntaa - merkityksetöntä etsimistä, jolla yritin pitää toivoani yllä. Todellisuudessa mitkään menneisyyden mysteerit eivät tulisi selviämään niin kauan kuin pysyisin Yhteisössä.
Minun olikin siis tehtävä pian valinta. Joko jättäisin emoni etsinnät sikseen ja keskittyisin rakentamaan nykyistä elämääni Yhteisössä, tai sitten yrittäisin jotain äärettömän uhkarohkeaa, joka saattaisi pahimmassa tapauksessa viedä henkeni.
Valitettavasti tiesin jo, että ensimmäinen vaihtoehto ei tulisi kuuloonkaan.

Cosmos tunsi turhautumisen kasvavan sisällään, niin kuin se olisi ollut äkäinen mehiläisparvi. Malvaruusu kuitenkin katsoi häneen niin ystävällisen odottavasti, että kollin oli lopulta tultava asiassa ystäväänsä hieman vastaan. He voisivat käydä puhumassa hirviöille huomenna. Oli se parempi vaihtoehto kuin olla menemättä ollenkaan.
“Hyvä on, palataan pesälle”, hän huokaisi hännänpäätään edelleen hieman ärtyneesti nytkytellen. Malvaruusun vihreissä silmissä välähti helpotus. Cosmos halusi vielä tehdä selväksi, ettei tosiaankaan ollut luopunut ajatuksesta täysin: “Mutta me tulemme takaisin heti huomisaamuna! Olen aivan varma, että saamme hirviöt taivuteltua puolellemme.”
“Jos niin sanot”, Malvaruusu hymyili hänelle epävarmaa hymyä, jonka Cosmos päätti jättää huomiotta. Hänen ystävänsä kyllä tajuaisi hänen suunnitelmansa loistokkuuden, jahka näkisi sen huomenna käytännössä.

Seuraavana aamuna Cosmos heräsi virtaa täynnä. Hän nousi säpäkästi nukkumapaikaltaan, siisti hajamielisesti turkkinsa ja pujotteli sitten vielä nukkuvien yhteisön jäsenien ohi Malvaruusun luo. Kilpikonnalaikkuinen naaras oli yhä tiukasti käpertyneenä vuoteeseensa, ja Cosmoksesta tuntui melkein pahalta joutua herättämään hänet kesken unien. Mutta vain melkein. Tämä oli paljon tärkeämpää kuin kauneusunet.
“Malvaruusu”, hän supatti hiljaa ja tökkäsi ystäväänsä tassullaan lapaan, “on aamu. On aika herätä!” Kolli vilkuili valppaasti ympärilleen siltä varalta, että joku muu heräisi hänen kuiskutteluunsa.
Kun hän nosti päätään katsellakseen ympärilleen, hän näki Päivänsäteen laskeutuvan alas yläkerrasta. Harmaan johtajan viileä katse pyyhkäisi nukkuvien jäsenten yli, ja se viipyi parin silmänräpäyksen verran pidempään Cosmoksessa, ennen kuin naaras näytti tuhahtavan itsekseen ja suuntaavan sitten pesästä ulos vievälle ikkunalle.
“Hänkin on menossa ulos”, Cosmos mutisi itsekseen ja tunsi yhtäkkiä turkkinsa alkavan syyhytä kuin siinä olisi ollut muurahaisia. Häntä alkoi äkisti epäilyttää oma suunnitelmansa. Mitä jos Päivänsäde törmäisi heihin ulkona ja saisi tietää, mitä he suunnittelivat? Silloin heidän päitään vaadittaisiin varmasti vadille.
“Malvaruusu, Päivänsädekin lähti ulos”, Cosmos sihahti juuri silmiään auki räpyttelevän ystävänsä korvaan. “Mitä me nyt tehdään?”

//Malva?

Malvaruusun olo alkoi muuttua epämukavaksi. Hän ei halunnut loukata parasta ystäväänsä, mutta Cosmos oli niin kamalan väärässä. Hän ei tiennyt, miten saisi jääräpäisen toverinsa mielen muuttumaan. Hirviöille juttelu ei todellakaan olisi hyvä idea, mutta Cosmos oli aivan liian päättäväinen. Hänellä ei olisi kai muuta vaihtoehtoa kuin taipua kollin tahtoon ja todistaa tälle, että suunnitelma oli aivan järjetön. Mutta ei Malvaruusu päästäisi Cosmosta yksin hirviöiden lähelle. Vaikka hän itse pelkäsi hirviöitä kamalasti, hän oli valmis tekemään uhrauksen ystävänsä vuoksi. Entinen eloklaanilainen huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
"Hyvä on, hyvä on", hän vakuutteli ja nosti epävarman katseensa harmaavalkoiseen ystäväänsä. Cosmoksen katse kirkastui välittömästi. Mutta ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, Malvaruusu ehti väliin:
"Mutta minä en todellakaan päästä sinua niiden luokse yksin. Minä tulen mukaasi, sanoit mitä sanoit."
Cosmos näytti epäilevän hetken ystävänsä sanoja, mutta nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.
"No, mitä me odotamme? Mennään nyt heti!" kolli hihkaisi ja oli jo lähdössä liikkeelle, mutta Malvaruusu pysäytti hänet hännän heilautuksella.
"Muut alkavat pian ihmetellä meidän poissaoloamme. Mennään takaisin pesään ja käydään jututtamassa niitä hirviöitä huomenna. Joohan?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi ja katsoi ystäväänsä varovaisesti hymyillen.

//Cosmos?

Roskien seassa näkyvä liikahdus kiinnitti huomioni. En jäänyt aikailemaan, vaan pudottauduin siltä seisomalta vaanimisasentoon, koukistin takajalkojani ja loikkasin ketterästi roskia kohti. Mielihyvä levisi aaltoina kehoani pitkin, kun tunsin rotan jääneen loukkuun kynsiini. Se rääkyi ja vikisi kauhuissaan ja yritti näykkiä minua terävillä talttamaisilla hampaillaan, mutta minä olin nopeampi ja upotin purukalustoni sen niskaan. Haaskaeläin valahti veltoksi tassujeni juureen.
“Hyvin napattu!” Kuulin tyttäreni Lyran kevyen tassutuksen, kun tämä tuli vierelleni katsomaan saamaani saalista. “Tuolla rotalla ei ollut mitään mahdollisuuksia!” naaras jatkoi ylistämistä.
Minun olisi tehnyt mieli muljauttaa silmiäni, mutta en jostain syystä tehnyt sitä. Olin pyytänyt Lyran kanssani kävelylle vapaasta tahdostani. Viime aikoina olin viettänyt niin paljon aikaa omissa oloissani, että olin alkanut kaivata seuraa. Ja jostain syystä Lyra oli tullut ensimmäisenä mieleeni, kun olin miettinyt, ketä kysyisin kanssani partioimaan.
“Jos saat tilaisuuden”, nau’uin hitaasti ja lipaisin verta suupielistäni, “älä heitä sitä hukkaan. Muuten joku muu vie sen.”
Tutkailin tytärtäni katseellani antamatta ilmeeni paljastaa ajatuksiani. Naaras ei näyttänyt yhtään minulta. Hänellä oli pitkä, valkoinen turkki ja eriparisilmät. Ei hän yhtä paljon muistuttanut petturi-isäänsä kuin kelvoton poikani Cosmos, mutta tarpeeksi paljon, että se riitti herättämään kipeitä muistoja niiltä ajoilta, kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Olin aivan varma, että Lyrakin pettäisi minut vielä joku päivä, aivan kuten isänsä ja veljensäkin. Silti jostain syystä minusta kuitenkin tuntui, että naaras oli tällä hetkellä ainoa perhe, mikä minulla oli jäljellä.
“Pidä silmät ja korvat auki”, sanoin hetken kuluttua Lyralle, ennen kuin kumarruin noukkimaan rotan maasta. Karvojen tukahduttamalla äänellä jatkoin: “Koskaan ei voi tietää, milloin tilaisuus on käpäliesi ulottuvilla.”
Sen jälkeen heilautin hänelle häntääni merkiksi jatkaa matkaa ja lähdin tassuttamaan kujan poikki rotan ruhoa hampaissani roikottaen.

“Ja älä pelkää - jos pelkäät - minäkin olin joskus aivan uusi tulokas kujakissayhteisössä. Tiedän miltä tuntuu, kun yhtäkkiä pakotetaankin liittymään tällaiseen paikkaan. Minä ja Luna olimme aivan yhtä järkyttyneitä, mutta kyllä kai tähän lopulta sitten vain tottuu”, Laku sanoi lempeästi hymyillen. Katsoin kollia edelleen pelokkaana, mutta nyt hieman uteliaisuutta katseessani.
“Etkö sinä ole syntynyt tänne?” kysyin häneltä.
“En”, Laku vastasi ja hänen katseensa vaelsi johonkin. Itsekin vajosin hetkeksi ajatuksiini. Synnyin kaksijalkalassa, oliko se täällä paheksuttavaa? Vaikka elimme kaksijalkalassa. Mutta synnyin kaksijalkojen talossa ja olin lemmikkinä - kotikisuna niinkuin Roihu oli kertonut meitä kutsuttavan. Tai siis heitä. En ollut enää kotikisu muistutin itselleni. Havahduin takaisin todellisuuteen, mutta Laku oli vielä jossain muualla. Hänen katseensa oli pohtiva.
“Missä sinä sitten synnyit?” kysyin uteliaisuudesta. Pelko oli ehkä hieman väistynyt. Ei hyökkääjä antaisi ajatustensa harhailla noin. Olikohan Laku syntynyt metsässä? Vai tässä kaksijalkalassa? Vai jossain ihan tuntemattomassa paikassa? Ystävällinen ja lempeä olemus kertoi hänen olleen vain vähän vaarassa elämänsä aikana. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut kauhean vanhalta. Vahempi kuin minä kuitenkin, mutta en ollut ihan varma.
//Laku?

Luna oli juuri lähtenyt tonkimaan ruokaa ja olin jäänyt yksin - taas. Minusta oli alkanut aina tuntua yksinäiseltä, kun kumppanini ei ollut luonani. Tykkäsin toki jutella Urhon kanssa ja kollikin vaikutti pitävän minun seurastani ainakin joten kuten, mutta valitettavasti hänen kumppaninsa ei vaikuttanut pitävän minusta häävisti. Ruusunen tuntui aina haluavan kyniä minulta turkin päältä, jos juttelin hänen kumppaninsa tai pentunsa kanssa. Se oli sääli, koska Urho ja myöskin heidän pentunsa Riemu oli oikein mukavaa seuraa.
Huomasin pian kujakissayhteisön uusimman tulokkaan. En ollut jutellut tälle koskaan aiemmin, enkä ollut tästä syystä saanut tietooni vielä hänen nimeään, mutta nyt minulla olisi tilaisuus tutustua tähän mustaan naaraaseen aivan itse. Hän oli nimittäin yksin pesän laidassa. Yleensä näin hänen mukanaan hänen seuralaisensa. Sen oranssin kissan, joka tuntui liimautuneen mustan naaraan turkkiin joka hetkenä.
Tassutin kohti tätä uudempaa kissaa hymyillen lempeästi. En halunnut säikäyttää häntä olemuksellani tai koollani. Olin nimittäin huomannut, että ne olivat yleensä ensimmäiset asiat, joihin kissat kiinnittivät huomionsa, kun heitä lähestyttiin.
Naaras heti kysyi kuka olin. En ollut yllättynyt. Se oli yleisimmin ensimmäinen asia, jota kysyttiin, kun tavattiin uusi tuttavuus. Se oli minunkin vakio kysymykseni, jos minua lähestyi ensi kertaa joku kissa. Toki yleensä kysyin sen uteliaalla ja ystävällisellä äänellä, kun taas tämä musta kissa vaikutti yrittävän parhaansa mukaan pitää huolta, että en hyökkäisi hänen kimppuunsa.
“Olen Laku”, esittelin itseni itseni lempeästi. Musta naaras ei kuitenkaan näyttänyt yhtään sen vähemmän varautuneelta minua kohtaan.
“Kukas sinä olet?” kysyin. “Ja älä pelkää - jos pelkäät - minäkin olin joskus aivan uusi tulokas kujakissayhteisössä. Tiedän miltä tuntuu, kun yhtäkkiä pakotetaankin liittymään tällaiseen paikkaan. Minä ja Luna olimme aivan yhtä järkyttyneitä, mutta kyllä kai tähän lopulta sitten vain tottuu”, kerroin ja yritin vaikuttaa mahdollisimman ystävälliseltä ja lempeältä.

//Mirri?

Olimme elelleet Kujakissayhteisössä nyt jonkin aikaa Roihun kanssa ja sen eri puolet olivat aikalailla selvinneet meille. Roihu ei edelleenkään kauheasti pitänyt tästä paikasta. Itse olin oppinut arvostamaan sitä tietyllä tapaa, sillä ruuan saamisen helppous suuremmassa joukossa oli todella minun mieleeni. Makasin lattialla seinän vieressä pesemässä tassujani. Roihu ei miltei koskaan jättänyt minua yksin, mutta tällä kertaa hänet oli pyydetty partioon ilman minua. Olin vakuutellut häntä, - ja itseäni - että pärjäisin hyvin yksin. Vilkuilin ympäriinsä, päätä joutui kääntämään hiukan enemmän, kun oli vain yksi silmä käytössä. Suuri mustavalkoinen kollikissa lähestyi minua näkevältä puoleltani. Katsoin tuota varautuneen pelokkaasti. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin lempeähkö ilme, joka sai minut ihan hiukkasen verran rauhallisemmaksi. Lempeys voi olla myös tapa manipuloida, muistutin itseäni, mutta kollin ilme näytti kyllä aidolta.
“Kuka sinä olet?” kysyin hermostuneena pörhistellen karvojani hiukan, jotta en antaisi itsestäni helpon saaliin kuvaa vammastani huolimatta.
“Olen Laku”, Laku kertoi minua edelleen tarkkaillen. Yritin olla näyttämättä sokeaa puoltani hänelle, jos hän ei tietäisikään siitä vielä. En halunnut olla hyödytön, turha. Se ei käynyt päinsä, kun minusta oli paljonkin hyötyä.

//Laku?

Ruusunen tunsi kosketuksen kyljessään. Hän avasi silmänsä ja oli hänelle tuntemattomassa paikassa. Hän nosti päätään ja katseli hämillään ympärilleen. Sitten hän alkoikin kummasti tunnistaa ympäristöään. Ei se ollutkaan tuntematon paikka vaan klaanien kotimetsä! Mitä hän oikein siellä teki? He olivat lähteneet metsästä jo vaikka kuinka kauan sitten, kun Kuolonklaanin petturuus olikin käynyt selväksi.
Hopeanharmaa naaras nousi tassuilleen ja venytteli nopeasti. Viileä tuuli puski puiden lomasta hänen turkilleen. Vaikka olikin jo viherlehti, tuulet osasivat olla kylmiä.
Ruusunen katseli ympärilleen edelleen hämillään. Sitten hän tunsi uuden kosketuksen kyljessään. Hän kääntyi, mutta siellä ei ollut ketään. Naaras hämmästyi entisestään.
“Kuka siellä?! Mitä sinä haluat minulta!” hän huusi puiden sekaan karvat alkaen nousta pystyyn. Hän siristi silmiään ja katseli vauhkosti ympärilleen. Siellä täytyi olla joku… tai jokin.
“Tule esille senkin pelkuri!” hopeanharmaa naaras sihisi smaragdinvihreät silmät pelkoa ja vihaa kimmeltäen.
Pian pensas hänen takanaan kahahti. Hän käännähti silmänräpäyksessä ympäri ja työnsi kyntensä ulos samalla selkäänsä köyristäen. Hän oli valmistautunut, jos metsästä hyökkäisi joku hänen kimppuunsa.
“Hei taas”, kissa naukaisi, kun astui pensaikon seasta. “Pitkästä aikaa.”
Ruusunen tuijotti vaaleanruskeaa kissaa pitkän aikaa tämän harmaanvihreisiin silmiin aluksi tajuamatta, miksi tämä kissa näytti niin tutulta. Sitten hän tajusi.
“Sinä! Sinä pilasit kasvoni! Pilasit kauniit kasvoni! Saat maksaa siitä koko naamallasi!” hän ärähti loikatessaan kohti vaaleanruskeaa kissaa, joka katsoi häntä sangen tyynesti. Mikään tässä kissassa ei ollut muuttunut, joka oli yllätys. Hän oli saman kokoinen kuin viimeksi ja näytti täsmälleen samalta, kuin Ruusunen muisteli tämän näyttävän.
Kun hopeanharmaa naaras sai kyntensä iskettyä kissan turkiin, hän olikin kadonnut. Oikeastaan koko metsä oli kadonnut. Hän makasi kujakissayhteisön pesässä omalla pedillään puristaen sitä kynsillään tiukasti.
“Se oli vain unta”, hän kuiskasi hiljaa.

Maa oli vielä tassujeni alla kosteaa. Viime yönä oli satanut hieman. Se ei ollut ollut mitään sen rankempaa sadetta, mutta se oli meinannut pitää minut hereillä ja estää nukahtamisen täysin. Olin mielestäni tullut hieman herkemmäksi äänille.
Kujakissayhteisössä eläminen oli muuttanut minua. Se oli saanut minut hieman varaantuneemmaksi, vaikka ei se kyllä vienyt minulta vieläkään uteliasta ja ystävällistä luontoani. Paikka oli alkanut tuntua kutakuinkin kodilta. Se tuntui siltä, että sinne aina palattaisiin ihan sama mihin ja milloin lähtisi. Eihän se vieläkään ollut lempipaikkani, mutta kyllä siellä elämiseen oli tottunut.
“Laku! Keskitytkö sinä edes!” Silver edessäpäin kivahti. Se sai minut säpsähtämään hieman ja katsoin kollia hölmistyneenä, kunnes pudistin varovasti päätäni nolostuneena. Hopeanharmaa kolli tuhahti ja mutisi “Olisi pitänyt arvata.” tai jotain siihen suuntaan.
“Kuljemme tänään etelärajan lähistöllä ja tutkimme aluetta uusien kissojen varulta. Jos mitään ei löydy, käymme vielä pohjoisrajalla ja palaamme sitten takaisin”, hän naukaisi äkäisesti ja lähti sitten häntäänsä huikaisten johdattamaan kujapartiota. Hieman huokaisten lähdin tämän perään.

“-ja sitten se rotta vain katosi kuin tuhka tuuleen! En ymmärrä lainkaan, miten se on mahdollista!” Luna kertoi maaten vierelläni yhteisellä pedillämme. Hän oli tullut vain hetki sitten etsimästä ruokaa Hyökyaallon ja Riemun kanssa, mutta palannut vain muutamin roska-astioista tonkimiensa antimien kanssa takaisin. Naaras oli tietysti heti kertonut kysyessäni miten oli mennyt, kuinka hän oli melkein napannut rotan aivan itse.
“Ehkä on hyvä, että rotta katosi, eikä hyökännyt takaisin. Rottien puremat ovat aika vahvoja ja kivuliailta ja ne voivat helposti tulehtua - tai näin olen ainakin kuullut”, nau’uin kumppanilleni. Hän nyökkäsi hitaasti samalla hiljaa huokaisten. Pukkasin päälläni hänen kylkeään hellästi.
“Ei yksi rotan karkaaminen maailmaa kaada, pää pystyyn. Ensi kerralla nappaat sen varmasti, luotan siihen”, sanoin vielä hymyillen. Luna katsoi minua hetken, kunnes alkoi itsekin hymyillä.
“Niin. Taidat olla oikeassa”, valkea naaras myönsi ja katsoi sitten minuun pilke silmässä. “Tai ken tietää. Ehkä se rotta vielä kokoaa itselleen ison joukon muita rottia ja muistelee, kuinka yritin napata sen ja päättää siksi hyökätä näiden kanssa kimppuumme - tai ennemmin vain minun kimppuun”, Luna naurahti. Kehräsin.
“Niin, ken tietää.”
Vaihdoin hieman asentoani ja katselin nyt ulos pesästä sisäänkäynnin kautta. Se oli ehkä hieman hankalaa ottaen huomioon, että se oli melko kaukana makuupaikastamme ja kissoja kulki joko sen ohitse tai lävitse aina hyvin väliajoin.
“Miten kauan siitä onkaan, kun saavuimme tänne? Tuntuu, että ajantaju katoaa täysin, kun asustaa täällä. Päivät menevät toistensa kanssa sekaisin, enkä ole enää varma mitä tein eri päivinä”, totesin.
“Hyvä kysymys. Minullakaan ei ole harmainta aavistusta asiasta”, Luna naukaisi ja katsoi hänkin nyt samaan suuntaan. Sitten hän käänsi katseensa hitaasti minuun.
“Miksi mietit asiaa?” hän kysyi. Kohautin vain lapojani.
“Kunhan vain tykkään pohtia asiaa. Mutta ei käytetä liikaa aikaa sen ajattelemiseksi”, naukaisin nopeasti ja käännyin katsomaan taas kumppaniani. “Olisi mukavaa lähteä yhdessä kävelylle, vai mitä? Nyt kun minulla on kuitenkin Päivänsäteen luottamus, voisin käyttää sinua ulkona kävelyllä kanssani.”
“Käy minulle!” Luna naukaisi pirteästi ja nousi tassuilleen. Minä seurasin valkean naaraan esimerkkiä ja itsekin nousin tassuilleni, vaikkakin minä venyttelin siinä yhteydessä.
“Seuraa minua, kaunotar”, naurahdin kumppanilleni ja hän vain tönäisi minua kevyesti kylkeen ja nauroi. Lähdin johdattamaan naarasta ulos aivan vanavedessäni edelleen hieman naureskellen.

Kun olimme syöneet, Päivänsäde alkoi selittää meille Kujakissayhteisön sääntöjä. Kuuntelin kohteliaasti keskeyttämättä, vaikkakin olisin halunnut mainita väliin ettemme olleet jäämässä. Roihu vilkuili minua hieman levottoman oloisena. Hän selvästikin odotti minun sanovan juuri sen mitä olikin ajatellut. Huiskaisin häntääni. Hänen pitäisi nyt kuunnella. Emme me halunneet kuitenkaan epäkohteliaita olla. Odottelin kunnes Päivänsäde piti tauon hymyillen oudosti. Nyökyttelin ja olin juuri avaamassa suutani, mutta naaras kuitenkin jatkoi vielä.
“Ja vielä yksi hyvin, hyvin tärkeä sääntö, joka tulee teille vielä erityisen tutuksi - yksikään tähän kaksijalkalaan astunut kissa ei poistu täältä koskaan, vaan hänestä tulee osa meidän perhettämme”, Päivänsäde sanoi. Tunsin Roihun jännittyvän vieressäni. Hän oli hiipinyt ihan kylkeeni kiinni kuullessaan, että olimme tästä eteenpäin “Valvottuja”. En oikein vielä käsittänyt mitä se tarkoitti. Näiden viimeisimpien sanojen merkityksen kuitenkin tajusin harvinaisen hyvin. Roihu oli pörhistänyt karvansa ja katsoi minua syyttävästi. Pudistelin päätäni ja olin taas avaamassa suuni, mutta jälleen Päivänsäde - johon en enää luottanut tippaakaan - keskeytti minut.
“Näytätte kovin uupuneilta. Arpi opastaa teidät alakertaan ja näyttää teille, mihin voitte koota petinne. Tulemme puhumaan vielä lisää, älkää siitä huoliko. Levätkää nyt ja sulatelkaa asiaa. Teemme kaikkemme, jotta kotiutumisenne olisi mahdollisimman nopea ja miellyttävä”, naaraan outo miltei kehräykseltä kuulostava puhe tuntui nyt kovin uhkaavalta. Olisin halunnut sanoa vastaan ja itkeä kuinka epäreilua tämä oli ja kuinka väärin Päivänsäde oli ymmärtänyt. Olisin halunnut anella häntä päästämään meidät, mutta en tehnyt mitään. Roihu avasi suunsa.
“Olet nyt käsittänyt aivan väärin”, hän ärähti. Anelin katseellani Roihua lopettamaan. Entä, jos Päivänsäde tekisi hänelle jotain?
“Enpä usko, Roihu hyvä”, Päivänsäde naukaisi yksinkertaisesti.
“Roihu, lopeta”, kuiskasin ystävälleni. Hänen olisi parasta olla nyt hiljaa, jos halusi säästää henkensä ja mahdollisesti myös minun. Arveksi kutsuttu kissa seisoi rauhallisesti portaiden vieressä. Hän odotti meitä.
“Menkäähän nyt”, Päivänsäde naukaisi. Nyökkäsin ja kävelin Arven luo. Roihu katsahti ensin epäilevästi Päivänsäteeseen ennen kuin uskalsi kääntää hänelle selkänsä. Ehkä hän pelkäsi yhtä paljon kuin minä. Toisaalta en tiedä oliko tämän hetkinen tunne pelkoa. Se tuntui enemmän levottomalta ikävältä pallolta, joka veti mahaani alaspäin. Arpi johti meidät alas portaita. Alakerta parveili kissoja. Minua puistatti. Jos emme pääsisi karkuun, eläisimme täällä. Enkä tiedä kuinka hyvä viimeisempi vaihtoehto oli. Halusin takaisin emon ja isän luokse. Sipulin ja Pippurin luokse.
“Te voitte tehdä omat makuusijanne. Olette varmasti tarpeeksi vanhoja siihen”, kolli tuhahti. En osannut tulkita oliko se vihaa vai välinpitämättömyyttä. Kumpaa sitten olikaan se ei tuntunut hyvältä tai lupaavalta. Arvella oli vain yksi silmä. Tarkkailin häntä erityisen pitkään sen takia. Ehkä hän opettaisi minulle jotain? Ajatus kuitenkin tuntui niin ahdistavalta, että yritin työntää sen pois niin nopeasti kuin vain pystyin. Emme me olleet tänne jäämässä.
“Tuolla on jotain ylijääneitä nahkapaloja”, Arpi osoitti pesän seinustaa. Nyökkäsin hitaasti. Roihu hölkytti hakemaan nahkapaloja ja heilautti sitten häntäänsä. Loikin ystäväni perään vilkuillen kuitenkin epäluuloisesti Arpea ja muita kissoja, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet vielä oikein huomaavan meitä. Hyvä niin. En tiennyt pitikö minun pelätä heitä, ja jos minun ei täytynyt pelätä heitä mitä minun sitten piti tehdä? Seurasin Roihua. Hän johti meidät paikkaan, johon meidän oli tarkoitus tehdä pesämme.
“Voidaanko… voidaanko me tehdä yhteinen pesä?” kuiskasin naaraalle. Hän nyökkäsi. Hän ymmärsi.
“Oletko vihainen?” kysyin vieläkin hiljempaa.
“Miksi olisin? Ei meidän täällä olomme ole sinun syytäsi”, Roihu totesi vaikka näin hänen silmistään, että hän syytti minua. Huokaisin ja aloin sitten auttamaan ystävääni.
“Voidaan me tehdä pesät erikseen myöhemmin”, sanoin ihan vaan saadakseni sääliä. Roihu katsoi minua hetken aikaa vihaisena, mutta rentoutui tajutessaan että itkin. Hän huokaisi ja istuutui seinän viereen. Istuin hänen kylkeensä ja painoin pääni hänen turkkiinsa. Itkin.

Nämä nuoret kissat eivät olleet ihan tyhmimmästä päästä. Mirri käänteli Arven tuomaa rottaa kynnellään ikään kuin varmistuakseen, ettei sille oltu tehty mitään. Kätkin kasvavan huvittuneisuuteni. Myrkytetty rotta -jippo oli monen monta monituista kuunkiertoa vanha, mutta silti useimmiten toimiva, jos joku haluttiin mahdollisimman huomaamattomasti pois kuvioista. Tässä tapauksessa nuorukaiset olivat kuitenkin turhan epäluuloisia - minä en alentuisi myrkyttämään ketään, ellei siihen ollut oikein hyvää syytä. Luotin nimittäin siihen, että kykenin hoitamaan vastustajani pelkästään kynsieni avulla.
Kaksikosta nälkäisin oli selvästi Roihu. Oranssiturkkinen naaras hotki rotan suihinsa lähes kokonaan, välillä tarjoten haukkua toverilleen, joka tyytyi paljon vähempään. Sellaisella asenteella ei pärjännyt täällä kaksijalkalassa. Oli otettava kaikki se, mitä irtosi, tai muuten saattoi jäädä kokonaan ilman. Toki minä Yhteisön johtajana pyrin siihen, että kaikki alamaiseni saivat syödäkseen hyvin ja pysyivät voimissaan, mutta en minä sentään hyväntekeväisyyttä pyörittänyt. Pidin kyllä huolen siitä, että sain itsekin syötyä mainittavan osan. Jos antaisin itseni heikentyä liikaa, joku pöljä voisi luulla pystyvänsä haastamaan minut.
“Nyt kun olette syöneet”, aloitin kaksikon viimein lopetellessa ateriointiaan, “on aika kertoa teille talon säännöt, joita oletan ja toivon teidän noudattavan juuri kuten pitääkin. Jos te käyttäydytte kissoiksi, saatte Yhteisöstä itsellenne oikein mukavan kodin ja meistä tulee perheenne, joka pitää puolianne tilanteessa kuin tilanteessa.” Naamallani oli hymy, mutta siinä ei ollut erityisemmin tunnetta. Leikkisin mukavaa niin pitkään kuin Mirri ja Roihu tekivät kuten tahdoin. “Tärkein sääntö on se, että täällä minun sanani on laki ja sitä on toteltava. Te olette tästä eteenpäin Valvottuja, mikä tarkoittaa sitä, että ette saa poistua tästä rakennuksesta ilman Yhteisön täysivaltaista jäsentä. Kun koen teidän ansainneen luottamukseni, pääsette osaksi tätä perhettä ja saatte samat oikeudet kuin kaikki muutkin.”
Mirrin ja Roihun silmät olivat levinneet lautasen kokoisiksi kuunnellessan saarnaani. Roihun niskakarvat olivat nousseet pystyyn, ja Mirri painautui tiukemmin toveriaan vasten. Silmäilin heitä tyynesti. “Ja vielä yksi hyvin, hyvin tärkeä sääntö, joka tulee teille vielä erityisen tutuksi - yksikään tähän kaksijalkalaan astunut kissa ei poistu täältä koskaan, vaan hänestä tulee osa meidän perhettämme.”
“Näytätte kovin uupuneilta”, naukaisin lopuksi miltei kehräten. “Arpi opastaa teidät alakertaan ja näyttää teille, mihin voitte koota petinne. Tulemme puhumaan vielä lisää, älkää siitä huoliko. Levätkää nyt ja sulatelkaa asiaa. Teemme kaikkemme, jotta kotiutumisenne olisi mahdollisimman nopea ja miellyttävä.” Tavallisesti jättäisin moiset nuoleskelevat lisäykset pois, mutta nämä nuorukaiset saivat toimia koekaniineina uudelle perehdytysohjelmalleni.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 23kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 21kp! -
Päivänsäde: 4kp -
= 25KP

KÄÄRMIS
Ruusunen: 4kp -

SAAGA
Mirri: 9kp -

Työnsin kynteni rottaan ja kääntelin sitä varovasti tarkistellen ettei siihen ollut koskettu. Se vaikutti ihan normaalilta. En muutenkaan uskonut, että Yhteisö halusi myrkyttää meidät. Haukkasin palan rotasta ja työnsin sitä Roihua kohti. Naaras oli nälkäisempi kuin minä. Hän oli saalistanut meille molemmille ollessani kipeä, joten hän oli kuluttanut enemmän kuin oli saanut syödyksi. Olin iloinen, että hän sai vihdoin kunnolla syödäkseen. Hän yritti tarjota minulle uutta haukkua, mutta pudistin päätäni eikä Roihu vastustanut. Hänen täytyi olla todella nälkäinen. Hivuttauduin hitusen lähemmäs ja koitin hakea lämpöä ja turvaa hänestä. Oli hiukan ahdistavaa jäädä kahden Päivänsäteen kanssa. En osannut sanoa mitään eikä Roihu tainnut olla hirveän puheliaalla päällä. Toivoin, että Yhteisön johtaja kannattelisi keskustelua eikä minun tarvitisisi stressata siitä. Nyt naaras kuitenkin vain tarkkaili meitä ja päätin keskittyä Roihuun. Tökkäsin häntä lempeästi lapaan nenällä. Hän oli kauhean jännittynyt ja säikähti tökkäystä. Katsoin toista kysyvästi. Roihu pudisti päätään. Tiesin, että hän oli hyvin jännittynyt ja että hän ei jaksanut enää hirveän pitkään. Voisin yrittää pyytää Päivänsäteeltä pian, että voisimme päästä nukkumaan. Halusin pidellä Roihua lähellä ja tuntea sen ihanan turvan tunteen, jonka tunsin aina hänen kanssaan ollessa.
//Päivi?

Ruusunen vilkaisi lapansa ylitse taakseen. Siellä muu partio seurasi hänen kulkuaan tiukasti hänen perässään. Yksi partion jäsenistä oli hänen oma poikansa, Riemu. Nuori kolli näytti säteilevän iloa ja intoa, kun hän tassutti eteenpäin muun partion mukana.
Ruusunen käänsi katseensa taas eteenpäin. Hänen tulisi keskittyä kulkemiseen tai hän vielä kompastuisi tai ohjaisi heitä harhaan tai pahimmassa tapauksessa jäisi yhden hirviön alle.
Hopeanharmaa naaras johdatti partiota perässään pitkin yhteisön kujia. Hän haisteli ilmaa ja tarkkaili ympäristöään sen varalta, että hän löytäisi kissan häivähdystäkään. Kuitenkaan mitään uutta ei oikein tullut eteen - kuten yleensäkään.
“Ruusunen! Odota hieman. Perä jää”, Hyökyaallon nauku sai naaraan taas katsahtamaan taakseen. Kolli puhui asiaa. Muut kissat alkoivat hänen ripeässä kulussaan jäädä vähitellen jälkeen.
Hännänpää nykien hopeanharmaa raidallinen naaras odotti, että muut kissat pääsivät lähemmäs ja lähti sitten hieman hitaammin kulkemaan eteenpäin. Nyt hän vilkuili taakseen tasaisin aikavälein varmistaakseen, että muut pysyivät varmasti perässä.
Edespäin kulkiessaan Ruusunen tunsi olonsa taas kotoisaksi. Kaksijalkalan tutut hajut ja äänet saivat hänet rentoutumaan, vaikka monet muut ne saattoivat saada hermostuneeksi. Hän piti siitä, että sai asua kaksijalkalassa yhteisön kanssa.

Tarkkailin vieraitani tyynesti hymyillen. Hymyn alle kätkeytyi kuitenkin paljon kaikenlaista sellaista, mitä en aikonut paljastaa edessäni istuville nuorukaisille.
“Olen samaa mieltä”, myöntelin Mirrin kehuja huoneestani. Yksisilmäinen naaras oli lähes painautunut toveriinsa kiinni, kun tämä katseli suuntaani varovaisen uteliaasti.
Portaista tulokkaiden takaa kuului vaimeaa töminää, ja kohta Arpi ilmestyi näkyviin rottaa suussaan roikottaen. Ilmeisesti tuoresaaliskasassa ei ollut ollut muuta tuoretta riistaa. Mutta eipä hätiä, rotta kelpasi kyllä paremman puutessa. Viherlehti teki tuloaan, ja pian metsäpartiot toisivat mukanaan runsain mitoin herkullista metsäriistaa. Sitä ennen Yhteisön oli tyydyttävä siihen, mitä oli tarjolla.
“Olkaa hyvä”, kehotin Mirriä ja Roihua, kun Arpi pudotti kookkaan jyrsijän näiden eteen. Luiseva kolli vilkaisi minuun kysyvästi, ja minä viitoin hänet hännänhuiskauksella istumaan lähistölle.
“Kunhan viherlehti saapuu, pääsette maistamaan parempaa saalista”, lupasin kissakaksikolle, jotka vilkuilivat toisiaan ja edessään olevaa rottaa epävarman oloisina. “Rotatkin ovat yllättävän hyviä. Niitä löytyy melkein mistä vain mihin tahansa vuodenaikaan. Siellä missä on kaksijalkojen jätteitä, on myös rottia.” Hymyilin naaraille kannustavasti. Jahka he olivat saaneet vatsansa täyteen, olisi aika kertoa heille, että heidän vierailunsa täällä oli pysyvää sorttia.

//Mirri?

Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme ennen kuin jatkoimme Päivänsäteen perään ja ylös portaita. En tiennyt oliko Roihu käynyt ennen kaksijalkojen pesässä tai tiesikö hän miten portaita kannatti mennä, mutta minä tiesin. Asuessani vielä Sipulin ja Pippurin kanssa kaksijalkojemme talossa olin alati joutunut ravaamaan pitkiä portaita ylös alas, sillä talo oli ollut kaksi kerroksinen. Mieleeni muistui ajat ennen tulipaloa ja vaikkei siitä ollutkaan niin kauhean pitkä aika sitten kuitenkaan tuntui jo kuin olisin ollut aivan eri kissa. Jotenkin en saanut yhteyttä siihen Mirriin, joka oli vain haaveillut vapaudesta liikkua metsässä ja elää kuten halusi. Toivoin, että elämä kujakissayhteisössä olisi tarpeeksi vapaata tyydyttämään sen halun tutkia ja käyskennellä vapaasti, jota elämä kaksijalkojen armoilla ei ollut pystynyt tyydyttämään. Roihu näytti hieman arastelevan portaita, josta päättelin ettei hän tosiaan ollut koskaan käyttänyt niitä. Tahdistin kuitenkin oman kulkuni hänen kanssaan samaan tahtiin, sillä en halunnut joutua eroon hänestä.
“Oletko varma, että tämä oli nyt ihan hyvä idea?” Roihu kysyi kuiskaten hiljaa. Pudistin päätäni. Emme voineet puhua nyt. En haluaisi saada Päivänsädettä luulemaan, että epäilin häntä. Halusin kaiken mahdollisen hyödyn irti vierailustamme täällä.
“Hyst… puhutaan jossain kohtaa… kahden”, vastasin suupielestäni. Roihu pyöräytti silmiään.
Pääsimme ylös asti ja vilkuilimme molemmat heti ympärillemme. Päivänsäde kysyi mitä pidimme hänen “valtaistuinhuoneestaan” mitä se ikinä tarkoittikaan.
“Hyvin mukavan näköistä”, naukaisin kohteliaasti ja painauduin hieman lähemmäs Roihua. En niinkään enää pelännyt Päivänsädettä, mutta silti minua jännitti hiukan. Ehkä mielessäni käväisi pari kertaa ajatus, jonka Roihukin oli sanonut ääneen. Oliko tämä todella ollut nyt hyvä idea? Uskoin saavani siihen myöhemmin vastauksen.
//Päivi?

Miksi Malvaruusu ei voinut luottaa Cosmokseen ja siihen, että hänelle ei tulisi käymään mitään pahaa? Cosmos oli ainakin itse hyvin vakuuttunut tästä, ja sen olisi pitänyt riittää vakuudeksi myös hänen turhan suojelevaiselle ystävälleen. Hänhän oli paras kaikessa, mihin hän ryhtyi, niin miksei myös tässäkin!
“Muutaman päivän?” Cosmoksen silmät levisivät. “Sehän on ikuisuus! Sitä paitsi minä tiedän, mitä mieltä tulen olemaan tästä asiasta muutaman päivän päästä, joten mitä sitä suotta venyttämään. Mitä pikemmin menemme puhumaan niille, sitä nopeammin asia on saatu pois päiväjärjestyksestä.”
Harmaavalkoinen kolli yritti jatkaa matkaa, mutta Malvaruusu ei suostunut väistymään hänen tieltään. Cosmoksen alkoi olla vaikeaa hillitä omaa turhautumistaan. Hän oli päättänyt jututtaa hirviöitä tänään, ja jatkuva estely ja vetkuttelu sai hänet vain ärsyyntymään. Malvaruusu oli kuitenkin hänen rakas ystävänsä, joten hän yritti vielä saada taivuteltua tämän astumaan sivuun diplomaattisin keinoin.
“Malvaruusu, luottaisit minuun!” hän pyysi ja katsoi naaraaseen vetoavasti. “Sinä tiedät kyllä, miten nopea olen juoksemaan. Ei niistä isoista laatikoista ole minulle mitään vastusta, jos ne eivät yllä minuun! Sitä paitsi sinä pystyt vahdista varoittamaan minua ajoissa, mikäli näyttää siltä, että ne aikovat käydä päälle.”

//Malva?

"Cosmos, se ei ihan oikeasti ole hyvä idea mennä hirviöiden lähelle!" Malvaruusu kivahti huolestuneena, kun hänen ystävänsä oli jo lähdössä kävelemään kujaa pitkin kohti paikkaa, jossa molemmat tiesivät hirviöiden lepäävän. Sellaisia paikkoja oli paljon ympäri kaksijalkalaa. Toisinaan hirviöt asettuivat nukkumaan katujen reunoille, mutta useimmiten ne nukkuivat kaksijalanpesien pihassa tai läheisyydessä. Malvaruusu asettui ystävänsä eteen. Cosmos näytti hämmentyvän naaraan äkillisestä reaktiosta.
"Se voi oikeasti olla todella vaarallista. Minä en kestä, jos jotakin käy ja menetän sinut!" Malvaruusulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin estää Cosmosta lähtemästä keinolla millä hyvänsä. Hän rakasti ystäväänsä koko sydämestään eikä voisi antaa itselleen anteeksi, jos kollille kävisi jotakin.
"Kuten sanoin, ei minulla ole mitään hätää", harmaavalkea kolli vakuutteli ja heilautti huolettomasti häntäänsä. Malvaruusu pudisteli päätään.
"Et sinä voi tietää sitä. Mitä jos hirviö herää ja suuttuu sinun puheistasi? Entä jos ne kaikki heräävät, etkä ehdikään karkuun! Tai vielä pahempaa: Mitä jos ne seuraavat meitä pesälle ja tuhoavat sen?! Tämä on suunnitelma, jota me emme halua toteuttaa. Olisit edes kiltti ja harkitsisit muutaman päivän. Et voi tehdä mitään tällaista näin harkitsemattomasti", laikukas naaras naukui terävällä äänellä.

//Cosmos?

Cosmosta harmitti hieman, ettei Malvaruusu nähnyt heti hänen ideansa loistavuutta yhtä selvästi kuin hän itse. Hän oli kuitenkin varma, että naaraan mieli muuttuisi, jahka tämä saisi nähdä omin silmin sen toimivuuden.
“Ei sinun tarvitsekaan”, Cosmos vakuutti ystävälleen, jonka katseessa näkyi lyhyen hetken ajan huojennusta, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun hän jatkoi: “Mutta minä aion! Kyllä joku niistä varmasti kuuntelee. On vain etsittävä yksilö, joka on rauhallisesti paikallaan, niin se ehkä malttaakin kuunnella, mitä minulla on sanottavana.” Hän oli sataprosenttisen varma suunnitelmansa toimivuudesta. Tottahan hirviöt haluaisivat kuunnella häntä, kun hän lähestyisi niitä näin tärkeällä asialla. Cosmoksella oli lisäksi sisua ja karismaa, ja näitä piirteitä hirviöt varmasti osasivat arvostaa.
“Etsitään hirviöiden lepopaikka”, hän käännähti Malvaruusun puoleen väännellen häntäänsä päättäväisesti. “Sinä voit jäädä kauemmaksi pitämään vahtia sillä välin, kun minä käyn jututtamassa niitä.” Kolli toivoi, että Malvaruusu suostuisi tulemaan hänen mukaansa edes henkiseksi tueksi. Samalla tämä näkisi, miten hyvästä ideasta tässä oli oikeasti kyse. “Kaikki menee hyvin, ihan varmasti. Ja jos ne eivät suostu kuuntelemaan - vaikka syvästi epäilenkin sitä - niin olemme joka tapauksessa niitä paljon ketterämpiä ja pystymme luikkimaan pakosalle ennen kuin ne edes tajuavat käydä päällemme.”

//Malva?

Malvaruusu ei saanut sitten pienintäkään otetta Cosmoksen ideasta. Jos se olisi ollut millään tavalla mahdollinen, se olisi ollut aivan erinomainen suunnitelma. Mutta Cosmos tuntui elävän aivan toisessa maailmassa tämän ajatuksensa kanssa. Kilpikonnalaikukas naaras ei kuitenkaan halunnut pahoittaa ystävänsä mieltä ja esittää mielipidettään suoraan ja ilkeästi. Kenelle tahansa muulle hän olisikin tehnyt niin. Sen sijaan entinen soturi hymyili epävarmasti ja katsoi ystäväänsä silmiin.
"Hirviön saaminen puolellemme olisi kyllä vastaus ongelmaamme", Malvaruusu aloitti mietteliäästi ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, "mutta en usko, että se on mahdollista... Eivät hirviöt kuuntele meitä, eivät ne aina edes huomaa meitä. Ne ovat arvaamattomia ja äärimmäisen vaarallisia, ei niihin vain voi luottaa. Sellaisen värvääminen joukkoihimme asettaisi meidätkin vaaraan."
Cosmoksen into näytti hiipuvan hieman. Harmaavalkea kolli kurtisti kulmiaan ja näytti siltä, kuin hän olisi miettinyt asiaa todella tarkasti jokaisella aivosolullaan. Malvaruusu toivoi, että Cosmos luopuisi ajatuksesta mahdollisimman pian, eikä yrittäisi löytää tapoja, millä he voisivat saada älyttömän suunnitelman toimimaan.
"Ikävä kyllä minä en ainakaan aio tulla lähellekään hirviöitä. Se olisi sama kuin pyytäisimme koiria avuksemme", Malvaruusu lisäsi tehdäkseen mahdollisimman hellävaraisesti Cosmokselle selväksi, miten typerä koko suunnitelma oli.

//Cosmos?

Cosmos tunsi yhä hirviöistä lähteneen pahan katkuisen tuulahduksen turkillaan. Hän jakoi osittain Malvaruusun tuntemukset hirviöistä ja siitä, miten välinpitämättömiä ne olivat muiden kadulla liikkujien suhteen. Nuori kolli kuitenkin myös ihaili niitä: kaikki kunnioittivat hirviöitä eikä kukaan ollut tarpeeksi suuri talloakseen niitä samalla tavalla kuin ne talloivat muita. Jos he olisivat saaneet edes yhden hirviön puolelleen kapinassa, Päivänsäteellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Siitä hän saikin tuuman.
“Ne ovat vaarallisia”, Cosmos aloitti myötäillen ystävänsä valitusvirttä, “mutta se voi olla meille myös hyödyksi.”
Malvaruusu katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Miten muka? Näithän sinä, että nuo olisivat liiskanneet meidät, ellemme olisi hypänneet sivuun!” naaras sihahti.
Cosmoksen hännänpää kiemurteli mietteliäästi samalla, kun ajatusrattaat raksuttivat hitaasti hänen päässään. “Niin, totta, mutta mieti, jos saisimme hirviön puolelleme! Me olisimme voittamattomia! Hirviötkään eivät pidä komentelusta - tai ainakaan ne eivät välitä siitä -, joten ehkä ne voisivat auttaa meitä pääsemään eroon Päivänsäteestä. Edes suuresta johtajastamme ei ole vastusta hirviöille.” Nuoren kissan silmiin oli syttynyt innostunut kipinä. Hänen ideansa oli hiomaton timantti, joka vain odotti todellisen muotonsa löytymistä. Cosmos jo kuvitteli mielessään, miten hän, Malvaruusu ja hirviö ratsastaisivat yhdessä voitokkaina auringonlaskuun.

//Malva?

Malvaruusu kuunteli Cosmosta tarkkaavaisesti. Kun kolli mainitsi Ametistin nimen, Malvaruusun sydämen syke kiihtyi hetkellisesti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ystävänsä edes mainitsi vihollisekseen muodostuneen Ametistin nimen. Oikeasti Ametisti ei ollut tehnyt Malvaruusulle mitään, mutta naaras piti toista kissaa uhkana. Ametisti uhkasi Malvaruusun ja Cosmoksen välistä ystävyyttä, eikä kilpikonnalaikukas naaras voinut hyväksyä sellaista. Hän rakasti Cosmosta ja halusi pitää ystävänsä vain itsellään. Malvaruusu ei kuitenkaan ollut vihainen Cosmokselle, joten hän kuunteli rauhallisesti. Jos he saisivat Lakun puolelleen, olisi kaipinoijia jo kaiken kaikkiaan viisi, jos Unelmakin laskettiin mukaan. Sillä määrällä ei vielä Kujakissayhteisön nykyistä johtajaa syrjäytetty, heidän olisi saatava muitakin liittymään osaksi suunnitelmiaan. Malvaruusu mietti Kobraa. Kenties tuore kujakissa voisi tukea heitä. Malvaruusun olisi selviteltävä lisää sitä mahdollisuutta myöhemmin.
"Niin", laikukas naaras totesi ja nyökytteli päätään. Hän vilkaisi hymyillen Cosmosta. "Kuulostaa varsin hyvältä säältä." Hetken ajan ystävykset katselivat toisiaan leveästi hymyillen, ennen kuin ohi vauhdikkaasti juokseva hirviö rikkoi murinallaan kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden. Molemmat kissat säpsähtivät, ja Malvaruusu kurtisti inhoten kulmiaan. He olivat syrjäisellä kujalla, jossa ei tavallisesti liikkunut hirviöitä. Naaras kuuli kovan äänen, jonka hän tiesi tulevan hirviöstä. Vauhdikkaan hirviön perässä tuli toinen, jonka päällä oli vilkkuvia valoja.
"Varo!" Malvaruusu parahti ystävälleen, kun hirviö lähestyi heitä. He juoksivat äkkiä kaksijalanpesän seinustalle ja piiloutuivat sen edessä olevan kukkaruukun taakse. Hirviö juoksi tiehensä. Malvaruusun karvat olivat nousseet pystyyn.
"Minä vihaan hirviöitä! Ne ovat niin huolimattomia ja välinpitämättömiä. Nuokin meinasivat juosta meidän ylitsemme!" naaras ärähti päätään pudistellen.

//Cosmos?