“Katso, tuolla se hiiri on!”
“Hiljaa, ääliö!”
Painoin Seesamin pään alas, jonka hän oli nostanut tohkeissaan aluskasvillisuuden yläpuolelle huomattuaan hiiren, jonka hajua hän oli yrittänyt paikantaa. Kimeä vinkaisu ja rapisevien lehtien ääni riitti kertomaan minulle, että saalis oli ehtinyt huomata meidät ja paeta paikalta. Mulkaisin suurta, tuuheaturkkista kollia ärtyneenä.
Jotenkin minä olin lupautunut henkilökohtaisesti opettamaan Seesamille saalistusta metsässä. Ehkä yksi syy piili edelleen Yhteisöämme piinaavassa rottaongelmassa, jonka myötä kujilta löytyvän ruoan määrä oli lähestulkoon puolittunut. Olin lisännyt ruoanetsijäpartioiden määrää kaksijalkalan ulkopuolella siinä toivossa, että tuoretta riistaa olisi tarjolla paremmin, mutta ikävä tosiseikka oli se, että monet kissat Yhteisössä eivät tienneet, miten metsässä saalistettiin. Seesami entisenä kotikisuna kuului näiden tietämättömien kärkijoukkoon.
“Sori”, Seesami irvisti pahoittelevan näköisenä, mutta hänen olemuksensa ei kielinyt minkään sortin katumuksesta. Kolli ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miksi hiiren menetys oli isompi asia kuin miltä se hänestä helppoon elämään tottuneena kotikisuna ehkä vaikutti.
“Ensi kerralla pidä suusi supussa ja keskity käyttämään muita aistejasi silmiesi lisäksi”, puhahdin kollin suuntaan ja nuolaisin tassuani pariin kertaan antaakseni kuumentuneille tunteilleni aikaa jäähtyä vähän. Vaikka Seesami olikin yksinkertainen kissa, huutaminen ei tekisi oppimisesta hänelle yhtään sen helpompaa.
“Miten muka voin hyökätä sellaisen hiiren kimppuun, jota en näe?” Seesami kurtisti kulmiaan.
“Kun saat vainun hiirestä”, aloitin hitaasti ja yritin muotoilla asian niin yksinkertaisesti, jotta tyhmäkin - eli Seesami - sen tajuaisi, “yritä paikantaa, mistä suunnasta haju tulee. Sen lisäksi sinun tulee käyttää korviasi, sillä useimmiten saaliin kuulee ensin. Ja jos olet tarpeeksi kärsivällinen ja osaat asettaa käpäläsi huolella, saatat jopa saada sen näkökenttääsi ennen iskun tekemistä.”
Seesami nyökytteli mietteliään näköisenä päätään, mutta jokin kertoi, että olisin voinut yhtä hyvin opettaa puupölkkyä. Seesamissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka sai oloni kumman rauhalliseksi. En nyt tarkoittanut sitä, kuinka paljon hänen typeryytensä ja sinisilmäisyytensä minua todellisuudessa ärsytti, vaan kaikkea sitä muuta hänessä. Hän oli jopa ihan hauska, omalla dorkalla tavallaan. Olin joskus tajunnut naureskelevani itsekseni hänen jutuilleen, mutta lopettanut, ennen kuin kolli huomaisi.
Seesami oli hyvä kissa, ja ikävä kyllä sellaiset eivät menestyneet näillä main.
“Hyvä on, yritetään uudestaan”, huokaisin ja nousin seisomaan. Loin kollikissaan tuiman katseen. “Mutta jos tällä kertaa kuulutat ääneen, missä saalis on, annan sinulle korvatillikan jota et unohda.”

Loppujen lopuksi Seesami oli onnistunut nappaamaan yhden myyrän, joka sekin käytännössä oli minun saaliini, sillä kolli oli säikäyttänyt sen toheloinnillaan suuntaani. Seesami kuitenkin tuntui pitävän saavutusta puhtaasti omanaan, enkä minä jaksanut ruveta vääntämään rautalangasta asian suhteen, joten annoin hänen nauttia pienestä voitostaan.
Kotimatkalla olin yllättäen lähtenyt mukaan jutustelemaan kollin kanssa, kun tämä oli esittänyt kaikenlaisia pöljiä kysymyksiä milloin mistäkin. Mutta se tapa, jolla Seesami oli katsonut minua, kun olin kertonut hänelle Yhteisön historiasta, oli saanut turkkini kihelmöimään hieman epämukavasti. Vain yksi toinen kissa oli aikoinaan katsonut minua samalla tavalla, ja se kissa oli päätynyt pettämään minut ja koko Yhteisön. Ikävän muiston ahdistamana olin kiristänyt vauhtiani ja käytännössä juossut Seesamin edellä takaisin Yhteisön pesälle, jossa olin onnistunut karistamaan hänen kimpustani.
Menin suorinta tietä yläkertaan ja seisoin hetken ajatuksissani keskellä tyhjää huonetta, yrittäen tukahduttaa tunnekuohun. Minunhan piti olla jo päässyt yli tästä asiasta, päässyt yli Kharonista.
Portaista kuuluva tassutus riitti repimään minut takaisin todellisuuteen ja terävöittämään ajatukseni. Käännyin katsomaan Ruususta, joka oli ilmestynyt portaiden yläpäähän ja katsoi minua sen näköisenä, ettei tiennyt, kannattiko minua häiritä nyt. Kehotin häntä kertomaan asiansa, ja kohta hopeanharmaa naaras jo vuodatti huolensa tyttärensä Harmonian puolesta, joka oli kuuro tyttärentyttäreni Venuksen tavoin. Ruusunen toivoi Harmonialle paikkaa parantajana, mikä sai minut kohottamaan hieman toista kulmaani. Yhteisöllä oli jo kaksi kissaa, joiden tärkein velvollisuus oli huolehtia, että yhteisöläiseni pysyisivät terveinä ja hengissä. Tämän lisäksi kaikille jäsenille opetettiin yrttien ja parantamisen perustaitoja, jotta jokainen osaisi vähintään puhdistaa ja hoitaa pienet naarmut ja haavat itsekseen.
Ensin olin aikeissa vastata kieltävästi, mutta tulin nopeasti toisiin aatoksiin, kun ajattelin asiaa syvemmin. Rottien aiheuttaessa meille harmia ja uusia vammoja hoidettavaksi, Yhteisöllä ei ollut varaa Hyödyttömiin. Jos Harmonia tosiaan oli kiinnostunut auttamaan Härmää ja Mesiläistä ja olemaan parantaja, olisi viisasta antaa hänen tehdä niin. Se tosin edellytti sitä, että Härmän tai Mesiläisen olisi perehdytettävä naaras tehtäväänsä, mutta rehellisesti en osannut sanoa, miten vaikeaa kuuron kissan opettaminen oli.
“Käy”, vastasin vain Ruususen anomukseen ja huiskaisin hännälläni. “Mutta hänen on puhuttava ensin Härmän ja Mesiläisen kanssa tästä. Jos he uskovat, että Harmoniasta voi oikeasti olla heille hyötyä, hän saa ryhtyä parantajaksi.”

//Ruusunen?

Ruususen päästessä takaisin kujakissayhteisön pesälle hän huomasi muun partion saapuneen takaisin myös. Kaippa se tarkoitti, että heihin saattoi luottaa hieman enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että naaras asettaisi täyden luottonsa jo heidän lavoilleen. Ei hän voinut ikinä tietää, jos joku heistä olikin katala selkäänpuukottaja, joka ei osannut arvostaa omaa johtajaansa ja paikkaansa yhteisössä. Se oli naurettavaa. Yhteisö antoi heille suojaa, rutiinia, tekemistä ja ruokaa. Mitä muuta kissa saattoikaan vaatia! Lisäksi yhteisöstä löysi paljon seuraa ja erilaisia kissoja. Ehkä he löytäisivät itselleen vaikka jonkun, josta välittää.

Ruusunen katsoi Harmoniaa, joka tuntui odottavan taasen jonkun tuloa. Hän katsoi silmät suurina uloskäynnille päin, mutta pysytteli kuitenkin mukavalla etäisyydellä siitä. Muuten odottaminen ei olisi ollut outoa, mutta kukaan hänen perheenjäsenistään ei ollut ulkosalla. Urho oli juttelemassa Lakun, Lunan ja Riemun kanssa ja Kaiho oli reunemmalla putsaamassa omaa petiään. Tämä levitti suuren epäilyksen ja huolen hopeanharmaan naaraan sisällä. Hän ei halunnut, että hänen tyttärensä sotkisi itseään muihin kissoihin jo niin nuorena. Etenkään kehenkään uudempaan jäseneen!
Nuoren valkoisen naaraan korvat heilahtivat hieman, kun sisään saapui kujapartio. Siellä oli mukana Amor emonsa Lyran kanssa sekä Kuiske Menninkäisen kanssa. Ainoat hyväksyttävät kissat joukossa olivat juurikin Lyra ja hänen poikansa. He tuntuivat olevan luotettavasta päästä. Kuitenkin Menninkäinen oli turhan jekutteleva ja hän oli silläkin hetkellä härnäämässä Kuisketta. Kuiske sen sijaan vaikutti muuten hyväkäytöksiseltä, mutta hän oli uusi tulokas, eikä Ruusunen voinut siten laskea täyttä luottoaan häneen.
Harmonia ei kuitenkaan liikkunut. Hän vain tarkkaili muita mielenkiinnolla. Hänen katseensa oli erityisen kiihkeästi sisään tulleesta partiosta, joka lähti hajoamaan sen jälkeen, kun Lyra lähti antamaan raporttia Päivänsäteelle. Mikähän mahtoi olla Harmonian mielenkiintona.
“Harmonia”, Ruusunen kutsui samalla, kun lähti tassuttamaan tytärtään kohti, vaikka tiesikin, ettei hän kuullut. Hopeinen naaras vain tykkäsi leikkiä, että hänen tyttäressään ei ollut mitään erikoista, koska ei suostunut antaa kenellekään mahdollisuutta ajatella, että hän kuuluisi hyödyttömiinkään.
Ruusunen kallisti päätään kysymyksen esittämiseksi ja Harmonia vain kohautti hieman lapojaan ja alkoi sitten tökkiä pientä kasvia, joka oli alkanut kasvamaan pienestä raosta pesän lattiassa. Oliko hän kenties ennemmin toivonut, että joku partion jäsenistä olisi tuonut hänelle jotain kasveja? Eikö hän jo ymmärtänyt, että niitä roskia ei tarvinnut tuoda sisälle!
Huokaisten Ruusunen nousi tassuilleen ja sukaisi nopeasti välittävästi tyttärensä päälakea ennen kuin lähti suuntaamaan pois. Ehkä hän voisi lähteä Urhon kanssa ulos ja jutella hieman Harmoniasta hänen kanssaan katoilla.

Ruusunen tassutti portaat ylös varovasti ja lähes pidätti hengitystään, kun suuntasi tapaamaan Päivänsädettä. Naaraalla vain oli sellaista karismaa, jota ei voinut sivuuttaa. Hän kantoi lavoillaan sellaista voimakkuutta, että oli lähes vaikeaa puhua hänelle ajattelematta, että oli mitätön johtajaan verrattuna.
“Anteeksi, Päivänsäde. Olisiko sinulla hetki aikaa?” Ruusunen naukaisi, kun nousi viimein tilaan, johon tavallisilla yhteisöläisillä ei ollut asiaa ilman hyvää syytä. Mutta tässä tapauksessa hopeinen naaras toivoi, että hänen huolensa olivat tarpeeksi hyvät siihen, että hän voisi häiritä johtajattaren oloa hieman.
Päivänsäde kääntyi katsomaan tulijaa päin. Ruusunen tunsi kuinka kylmät väreet kulkivat hänen kehonsa lävitse kohdatessaan naaraan sinisen katseen. Kuinka upea kissa saattoikaan olla, jotta hänellä oli sellainen vaikutus toisiin kissoihin!
“Kerrohan toki, ei tässä ole koko päivää aikaa”, Päivänsäde naukaisi ja sai Ruususen taas kasaamaan ajatuksensa. Hän oli tullut tänne puhumaan tyttärestään. Sen jälkeen, kun hän oli käynyt kumppaninsa kanssa ulkona ja päässyt puhumaan huolistaan Harmoniaa kohtaan, hän oli päättänyt ottaa asian hieman puheeksi myös johtajan kanssa.
“Asiani on ehkä hieman mitätön, mutta toivoisin, että en häiritse sinua tällä täysin turhaan ja haluaisin kuitenkin ottaa sen puheeksi”, Ruusunen aloitteli ja huomasi johtajan jo kovasti odottavan hänen menevän asiaan. “Tämä koskee tytärtäni, Harmoniaa. Hän on kuuro, kuten varmasti jo tiedät. En tahtoisi, että kukaan ajattelisi hänen olevan turha tämän takia, mutta on selvää, että hän on aina edes hieman vaarassa ilman kuuloaistiaan, etenkin, kun hän tuntuu harhautuvan toisinaan pienistä asioista. Toivoisin siis, että voisit harkita hänelle asemaa parantajien seurassa. Hän vaikuttaa muutenkin olevan kovin kiinnostunut niistä… rehuista tai mistä ikinä.”

//Päivi?

Viikseni värähtivät, kun Aino ehdotti, että tulisimme sisään hänen ja hänen kaksijalansa kotiin. Hanki jännittyi vieressäni. Emme olleet olleet kaksijalan pesässä jossa asuu kaksijalkoja sen jälkeen, kun omamme jätti meidät.
“Kii-”, hunajainen vastaukseni keskeytyi, kun Hanki tönäisi minua hieman vähemmän lempeämmin.
“Aava. Meidän pitää jutella tästä”, kumppanini sihahti ja ohjasi minut kauemmaksi. Tunsin Ainon katseen turkillani, kun menimme kauemmaksi.
“No, kultatyttö, mitä nyt?” kysyin kallistaen päätäni ja kietaisin häntäni tassujeni päälle samalla kun istuuduin.
“Aava, sinun hauskanpitosi menee liian pitkälle. Et voi vain mennä yksin jonkun tuntemattoman kaksijalan pesään”, Hanki urahti, ja epätoivo tämän katseessa sattui minuun.
“Mutta minä olen Ainon kanssa, ja sinähän olet ihan lähellä. Sinun ei tarvitse tulla, jos se on liian vaikeaa, mutta odota meitä täällä, okei. Jos joku tulee, kerro että olen käännyttämässä häntä, okei. Vaikken ole, tahdon vain nähdä sen lähempää. Vielä kerran”, hymyilin tälle lempeästi ja nuolaisin häntä poskeen ja käännyin Ainoa päin. Tiesin, että Hanki nyökkäsi pienesti vaikken edes katsonnut sinne päin.
“Minä tulen mielelläni katsomaan pesäänne sisältä”, hymyilin hieman. En selvästikään saanut naaraasta sitä reaktiota mitä toivoin, joten voisin lopettaa leikkimisen. Tärkeintä oli, että Hanki uskoi minun olevan turvassa. Vaikka toivoin, että Hanki tulisi kanssani, en saattanut pakottaa tätä mihinkään, josta tälle tulisi paha ja turvaton olo.
“Entä Hanki?” Aino kysyi ja kuikuili naaraan silmiä. Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan ja mutisi pienesti hymyillen; “Minustakin on mukavaa nähdä kotisi ja tavata kaksijalkasi.”
Oih, Hanki! Hymyilin naaraalle kiitollisesti, joka väläytti hymyn takaisin. Loikkasimme alas aidalta Ainon puolelle, ensin Aino, minä aika lailla heti hänen jälkeensä, sillä en tahtonut antaa epävarmuuteni näkyä ja Hanki hetken miettimisen jälkeen perässä. Me kolme kuljimme kohti kaksijalanpesää, ja kun tulimme lähemmäksi, Hanki kietoi häntänsä omani ympärille, ja annoin hänen tehdä niin hyvällä mielellä. Tekisin mitä tahansa Hangen puolesta, vaikka menettäisin kaikki uudet ja vanhat leluni. Sillä olimme toistemme supersankarit ja pelastajat. Kuolisin hänen puolestaan alle nanosekunnin miettimisen jälkeen. Minä rakastin häntä, ja hän rakasti minua.
“Tulkaa”, Aino sanoi iloisesti ja kuljimme kylki kyljessä naaraan luokse. Hanki huokaisi syvään ja hymyili minulle - nyt mennään. Nyökkäsin hymyillen ja siirsin tassuani lähemmäksi hänen tassuaan. Me selviäsimme mitä tahansa sisällä tulisi vastaan.

//Aino?
// ehe :3

AURA
Lyra: 84kp! -

AUROORA
Härmä: 29kp! -
Kanerva: 11kp -
= 40kp!

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 85kp! -
Cosmos: 9kp -
Seesami: 15kp -
= 109kp!

KOIVU
Venus: 13kp -

KÄÄRMIS
Laku: 26kp! -
Ruusunen: 16kp -
Harmonia: 66kp! -
= 108kp!

NINJANEN
Hurma: 84kp! -
Aava: 34kp! -
= 118kp!

SAAGA
Mirri: 77kp! -
Roihu: 60kp! -
Kumina: 27kp! -
= 164kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 106kp! -

UNTUVA
Hellä: 20kp! -

YUZU
Kuiske: 87kp! -

Mulkoilin Ruutaa, jonka täytyi tehdä kaikesta typerää leikkiä. Taas hän oli saanut koko partion kiipeliin. Pitkää esinettä heilutteleva kaksijalka rynnisti kohti minua ja Roihua. Häntäni nousi pystyyn ja köyristin selkääni valmiina suojelemaan itseäni.
Ruusunen oli jo pujahtanut turvaan jonnekin toisaalle, joten kaksijalalla oli valittavanaan kolme kohdetta. Epäonnekas kohtalo sattui minulle, kun se huitaisi taas esineellään ilmaa niin että lennähdin iskun voimasta päin rakennuksen seinää.
Suustani päässyt epätoivoinen huuto ei kuitenkaan saanut tovereitani kääntymään puoleeni, vaan tilaisuuden tullessa Ruuta viiletti Roihun luokse saattaen tämän turvaan. Ehdin nähdä naaraan silmissä helpotuksen, kun oma nahka oli pelastettu.
Kömmin käpälilleni haavoittumattomana, mutta kaksijalka kaappasi minut käpäliinsä. Huidoin ja koitin päästä pois sen otteesta, mutta se ei päästänyt. Katselin järkyttyneenä Ruutaa ja Roihua, jotka pakenivat kulman taakse. Ruususestakaan ei ollut jäljellä edes hajujälkeä, sillä kaksijalan ällöttävä lemu täytti sieraimeni.
Tajusin, ettei rimpuilu hyödyttäisi tilannettani lainkaan, joten päästin lihakseni rennoksi. Kaksijalka hymähti ilmeisen tyytyväisenä ja lähti kävelemään kohti tulosuuntaansa. En suostuisi kaksijalan pesään, en ikimaailmassa!
Keräsin kaikki voimani ja iskin hampaani paljaaseen vaaleaan kaksijalan ihoon. Se älähti ja sinkosi minut ilmaan. Onneksi olin varautunut tilanteeseen ja laskeuduin taidokkaasti jaloilleni.
Kaksijalka jäi taakseni vain silmänräpäyksessä, sillä turkissani ei ollut naarmun naarmua ja adrenaliini tykytti suonissani. Viiletin turvaan yhden rakennuksen sisään vievän portaikon alle. Keräsin itseni ja tasasin hengitykseni ennen kuin uskalsin lähteä suunnistamaan takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti.

“Älä tee mitään partiokierrosta raskaampaa muutamaan päivään, ettei haava aukea uudestaan”, Yhteisön parantaja Härmä maukui. Kuiske nyökkäsi kuuliaisesti ja tunsi käpälässään olevan viillon kivun hellittävän, kun parantaja siveli siihen jotakin yrttitahnaa. Oikeastaan Kuiske ei ollut kovinkaan huolissaan omista haavoistaan, vaan tämä pelkäsi Päivänsäteen loukkaantuneen. Jos johtaja oli haavoittunut, syyttäisikö hän asiasta Kuisketta? Hän oli yrittänyt parhaansa puolustaa itseään ja Päivänsädettä, mutta rottia oli ollut vain liikaa. Kuiske tassutti ulos pienestä nurkkauksesta, missä parantajat säilyttivät yrttejään. Hän piti käpäläänsä hieman koholla yrittämättä kuitenkaan näyttää mitään heikkouden merkkejä. Hän kyyristyi nukkumapaikkansa eteen ja nuoli käpäläänsä. Kipu oli hellittänyt jo sen verran, että Kuiske pystyi varata sille hieman painoa. Hän lyyhistyi vuoteelleen ja antoi itsensä nukkua pitkät, makeat unet.

“Sinä siellä!” Terävä huuto sai Kuiskeen ponnahtamaan pystyyn kauhuissaan. Hämyisen pesän varjoista huolimatta Kuiske näki auringon heikot säteet, jotka täplittivät kaksijalanpesän uloskäyntiä. Hän vilkuili hermostuneena ympärilleen. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Kuiske erotti varjoissa lihaksikkaan kollin, jonka oransseissa silmissä oli uhkaava loiste. Hän yritti tukahduttaa huokauksen nähdessään Hennon. Kuiske piti Kujakissayhteisöä kotinaan ja sen kissoja perheenään, mutta Hentoa hän vihasi.
“Hento.” Kuiske nyökkäsi teeskennellyn kohteliaasti. “Oliko sinulla jotain asiaa minulle?”
“Mene partioimaan. Rottia on nyt paljon liikkeellä, eikä sinusta ole mitään hyötyä täällä laiskottelemassa.” Kollin ääni oli kylmän halveksuva.
“Kuten haluat”, Kuiske kuittasi, mutta samalla tätä ärsytti Hennon pomotteleva käytös. Viimeksi Päivänsäde oli ollut heidän johtajansa, eikä tuo hiirenmielinen Hento. Kuiske lampsi ulos nukkumanurkastaan, tuntien vieläkin vanhemman jäsenen pistävän tuijotuksen selkäpiissään.

Partioidessaan ympäri kujia, Kujakissayhteisön reviiriä, Kuiske haistoi kummallisen hajun. Se oli kissa - mutta ei kukaan Yhteisön jäsenistä, siitä hän oli varma. Mitä vieras kissa teki heidän reviirillään? Hän seurasi hajujälkeä pitkin kujia, kunnes se voimistui - ja silmänräpäyksessä hänen edessään seisoi pienikokoinen naaras, jonka turkissa oli yhä pehmeää pentukarvaa. Naaraan kaulassa oli punainen panta, josta roikkui pieni helisevä kivi. Kuiske ei tiennyt, tuliko hänen hyökätä. Tämä kotikisu ei kuitenkaan vaikuttanut kovin suurelta uhalta.
“Mitä sinä teet reviirillämme?” Kuiske kysyi.
“Minä karkasin kotiväeltäni! Haistoin muita kissoja, ja sitten tulin tänne. Missä sinun kotiväkesi asuu?” naaras selitti ja kyseli asioita niin paljon niin nopeaa tahtia, että Kuiske ei pysynyt perässä.
“En asu kaksijalkojen kanssa. Asun Kujakissayhteisössä, ja sinä olet nyt meidän reviirillämme”, Kuiske toisti asiansa uudelleen. Naaraan silmät levisivät suuriksi ihmetyksestä.
“Mistä sitten saat ruokaa? Voi, ovatko kaksijalkasi hylänneet sinut?” Hänen silmänsä pyöristyivät säälistä. Kuiske ravisteli päätään ärtyneenä. Ei hänen tarvitsisi vastata kotikisun kysymyksiin - hänet olisi pitänyt häätää pois heti.
“En ole koskaan asunut kaksijalkojen kanssa. Synnyin kulkukissana, ja nyt olen kujakissa”, Kuiske vastasi antaen puhtaan ja rehellisen vastauksen.
“Minäkin haluan olla kujakissa! Olen tosi hyvä vaanimaan kujilla ja syömään niiden roskapönttöjen makoisia tähteitä. Kaksijalkani antavat minulle monesti kestiensä tähteet, ja ne ovat niin hyviä!” kotikisu huudahti innokkaasti. Kuiske pudisti päätään pahoittelevan torjuvasti. Päivänsäde ei ikipäivänä ottaisi joukkioonsa kotikisupentua, joka ei ymmärtänyt mitään reviireistä tai rajoista.
“Kujat ovat meidän reviiriämme. Et kuulu Kujakissayhteisöön, joten et saa tulla tänne.” Kuiske yritti selittää nuorelle kotikisulle asian mahdollisimman selkeästi. Juuri silloin kujien poikki kajahti möreä kaksijalan huuto. Se tuntui kuuluvan melko läheltä, ihan kuin se kaksijalka olisi etsimässä jotakin. Nuori kotikisunaaras höristi korviaan ja vastasi huutoon kovaäänisellä maukumisella.
“Se on minun kotiväkeäni! Nähdään taas, outo kujakissa!” tämä huikkasi viilettäessään kohti kaksijalan kutsuvaa ääntä. Kuiske ei voinut sanoa samaa - tämä nimittäin toivoi, että pentu pysyisi aina jatkossa pesässään.

Katselin edelleen kyljet rajuun tahtiin kohoillen, kun Harmonia lähti taas omille teilleen. Naaras ei kuitenkaan mennyt kauas. Hän poimi hampaidensa väliin kiiltävän pienen esineen.
Jätin nuoren kissan tuijottamisen ja istahdin alas tasaamaan hengitystäni. Urho katseli minua myötätuntoisena ja Hyökyaalto näytti tutkailevan ympäristöämme kuono korkealla.
“Jatketaanko?” kysyin ja olin jo nousta, mutta Harmonia tupsahti jostain eteeni. Kissa työnsi tassullaan löytämäänsä rinkulaa kohti minua. Katsoin sitä hiukan hämmentyneenä ja sitten Harmoniaa.
En ollut varma mitä minun kuului tehdä. Pieni vihreä kivi kimalsi rinkulassa kiinni. Hymyilin pienesti yrittäen välittää naaraalle pitäväni hänen löytämäänsä esinettä hienona. Sitten heilautin häntääni pyytäen naarasta mukaamme. Meidän täytyisi vielä ehtiä kaksijalkalan reunalle ja kiertää rajaa ennen kuin partion olisi jo määrä palata takaisin.
Hyökyaalto ja Urho lähtivät johtamaan partiota ja Harmonia jäi jälkeeni jonon viimeiseksi. Pennun isä selvästi piti pienokaista silmällä, sillä hän vilkuili aina tosinaan taakseen.
“Hirviö”, Hyökyaalto naukui kurkattuaan seuraavan kulman taakse. Käännähdin heti tarkistamaan Harmonian tilanteen. Suuri kaksijalkojen hirviö rymistäisi pian ohitsemme ja vasta sitten voisimme kääntyä kadun kulmasta seuraavalle polulle.

//Harmonia?

En tiennyt pitikö vielä pelätä vai huojentua, kun tunsin hampaiden tarraavan niskanahkani. Minut vedettiin turvaan. Vilkaisin pelastajaani ja näin sen olevan Roihu. Hän oli tullut urheasti hirviön eteen pelastaakseen minut.
Kuulin kuinka hirviö piti kovaa ääntä, kun oli päässyt ohitsemme. Oliko se vihainen, kun ei ollut saanut itselleen uhria? Kun ei saanut jyrätä pientä kissaa alleen?
Katsoin silmät selällään pelastakaani. Roihu tutkaili minua, ilmeisesti varmistaakseen olinko saanut haavereita. Isänikin ilmestyi pian tekemään tarkastusta.
Olin kunnossa ja ainakin tästä oli nyt opittu jotain; varmista aina, että hirviöitä ei ole lähimaillakaan, kun lähdet ylittämään ukkospolun. Olisin voinut päästä hengestäni.
Käännyin taas Roihun puoleen, kun olin saanut itseäni rauhoitettua. Puskin oranssia naarasta päälläni hellästi kiitollisuuden osoituksena. Ilman häntä olisin varmaankin liiskaantunut pieneksi läntiksi ukkospolulle. Kuinka voisinkaan kiittää häntä?!
Silloin muistin, miksi olin edes lähtenyt ylittämään ukkospolkua niin varomattomasti. Se kiiltävä asia, jonka olin nähnyt! Mikä se mahtoikaan olla? Voisiko se olla hyvä vastalahja Roihulle henkeni pelastamisesta? Mutta ensin se täytyisi löytää…
Katselin hieman ympärilleni, kunnes löysin etsimäni. Se oli pieni rinkula, jossa oli vihreä ja kiiltävä pikkukivi kiinni. Katsoin sitä mielenkiinnolla ja nappasin sitten asian itselleni esitellen sitä Roihulle. Tahtoisiko hän kenties sen?
Ojensin hänelle rinkulaa kiitollisuuden merkkinä ja odotin hänen reaktiotaan. Joko hän katsoisi minua kuin typerystä ja kieltäytyisi lahjastani tai sitten hän olisi iloinen pienestä lahjastani.

//Roihu?
//Esine siis sormus

Katselin Mirriä, kun hän hoivasi pentua nimeltään Hellä. Naaras oli ottanut tämän suojatikseen ja näky oli minusta kovin hellyyttävä. Oli mukavaa nähdä, että naaras oli löytänyt itselleen pennun hoivattavaksi, vaikka ei oikeastaan kumppania omistanutkaan. Tai ken tietää, ehkä hän olikin Roihun kanssa niinkin läheinen, että olisivat voineet ryhtyä kumppanuksiksi.
Tunsin Lunan tökkäävän minua hellästi kuonollaan ja vilkaisin valkeaan naaraaseen. Hän nyökkäsi kohti kokovalkoista sinisilmäistä naarasta. Hän oli yksi Ruususen pennuista. Muistini mukaan Harmonia.
“Eikö tuo ole se kuuro pentu?” kysyin Lunalta. Kumppanini nyökkäsi vastaukseksi. Nuori kissa oli kasvanut jo kuuroksi, vaikka oli hädin tuskin täyttänyt kuutta kuuta ja sai kulkea ulkona. Samanlainen tilanne oli ilmeisesti myös eräällä Lyran pennuista. Toinen kokovalkoinen naaraspentu sinisillä silmillä, joka oli syntynyt kuurona. Yhteisö taisi ryhtyä keräämään kuulovammaisia riveihinsä hyvällä tahdilla.
Pian Ruusunen ilmaantui tyttärensä luokse ja lähti johdattamaan häntä pois. Naaras ei tuntunut pitävän minusta taikka kumppanistani. Toki mistä minä moista tiesin. Hän saattoi vain olla yleisesti hyvin hankalasti tutustuttava kissa. Hän ei päästäisi ketään lähelleen tuosta noin vain.
“Taidan lähteä pienelle jaloittelulle, tuletko mukaan?” kysyin Lunalta nousten tassuilleni. Hän nyökkäsi mielissään ja nousi itsekin venytellen pystyyn.

Matkalla pesälle tapasimme Leopardin ja Lunan, jotka järkyttyivät nähdessään rähjääntyneet turkkimme ja verta tihkuvat haavamme. Leopardi ryhtyi saman tien tenttaamaan meitä tapahtuneesta, mutta minä annoin hänelle selkeän, lyhytsanaisen vastauksen, johon tämä sai toistaiseksi tyytyä. En ollut varsinaisesti juttutuulella, eikä minua huvittanut ruveta tarinoimaan rottien hyökkäyksestä enempää. Saisin kerrata tapahtumia tarpeeksi mielessäni kotona, jahka sinne pääsisimme. Minun olisi todellakin yritettävä keksiä keino rotista eroon pääsemiseksi.
Pesällä passitin Kuiskeen parantajien tarkistettavaksi. Voisin myöhemmin hakea Härmältä jotakin yrttejä naarmuihini. Juuri nyt minun oli kuitenkin saatava ajatella. Nopealla silmäyksellä en löytänyt Arpea alakerrasta, joten toivoin hänen olevan ylhäällä. Luotin vanhan kollin mielipiteeseen enemmän kuin monien; olihan kolli palvellut Yhteisöä jo Keijukaisen aikana.
Kuinka ollakaan, Arpi löytyi yläkerrasta pesemästä jotakin töhnää turkistaan. Nyrpistin nenääni hajulle, joka siitä lähti. Kuullessaan minun saapumiseni yksisilmäinen kolli vilkaisi minua lievästi ärsyyntyneen oloisena.
“Rotat ovat levittäneet kaksijalkojen jätteitä ympäriinsä”, hän murahti ja suoristautui. “Kaikkialla on hirveä siivo.”
“Huomaan.” Astelin peremmälle ja kävin istumaan omaan vuoteeseeni. “Minä ja Kuiske otimme tänään yhteen muutaman rotan kanssa. Selvisimme niistä juuri ja juuri. Meillä oli onni matkassa, että ne eivät olleet liikkeellä isommalla joukolla.”
Puristin kynsilläni kaksijalkojen vanhaa turkkia, jonka päällä istuin. Sisälläni kiehui; inhosin olla näin kädetön. Rottien ei olisi pitänyt olla niin iso ongelma, mutta jostain syystä se kuitenkin oli. Niitä oli kaikkialla ja vähä vähältä ne söivät meidän tilaamme, ajoivat meitä nurkkaan kuin saaliseläimiä.
“Arpi, meidän on alettava vastatoimiin. Emme voi antaa rottien pitää meitä pilkkanaan omassa kodissamme.” Nostin päättäväisenä katseeni vanhempaan kissaan, joka katseli minua yhdellä silmällään. “Tästä päivästä eteenpäin me alamme panna hanttiin niin, että ne kirpun syömät otukset alkavat toivoa, etteivät koskaan olisi ryömineet esiin koloistansa.”

Lähdimme partioon Urhon, Harmonian ja Hyökyaallon kanssa. Valkea pieni naaraskissa kiinnitti erityisesti huomioni. Tiesin hänen olevan Ruususen ja Urhon uusimmasta pentueesta. Olin myös kuullut hänen kuulovaivoistaan ja käsitykseni mukaan hän oli nykyään täysin kuuro. Luotin kuitenkin hänen isänsä pitävän pienokaista silmällä. En minä mihinkään pentuvahtiin kuitenkaan ruvennut.
Oli vaikea kuvitella Harmonian olevan sukua tummanruskealle veljelleen Riemulle, joka oli ainoa heidän perheensä jäsen johon olin yhtään tutustunut. Olimme kuitenkin viettäneet vain vähän aikaa yhdessä. Uskaltaisin kutsua kollia korkeintaan toveriksi. Partio kulki hiljaisena pitkin katuja. En yleensä kauheasti katsellut ympärilleni, pidin silmäni auki vaarojen varalta tottakai, mutta en jäänyt ihastelemaan kaksijalkalaa sen enempää. Ukkospolun laidalle kääntyessämme tehostin kuitenkin aistejani oikein urakalla. Minun partiossani ei jäisi kissoja hirviöiden alle. Vaikka kuinka vihaisin toisia, en koskaan toivoisi sellaista kuolemaa yhtään kenellekään. Pidin katseeni muissa vilkuillen aina välillä taakseni hirviöiden varalta.
Pieni jytinä alkoi kuulua kauempaa ja kääntäessäni pääni äkkäsin etäällä hirviön, joka rynnisti meitä kohti hurjaa vauhtia. Samassa silmänräpäyksessä se oli vain ketunmittojen päässä meistä ja ukkospolulle harhailleesta Harmoniasta, joka seisoi paikoillensa jäätyneenä hirviön edessä.
Hätäännys hyppäsi sisälläni ja poltti raajojani saaden sydämeni laukkaamaan. Nyt ei kuitenkaan olisi aikaa paniikille. Syöksähdin hirviön eteen napaten kiinni Harmonian valkoisesta turkista. Kiskaisin tämän kovalla vauhdilla ukkospolun toiselle puolen ja syöksyin itse perässä samoilla vauhdeilla. Vältimme hirviön osuman juuri ja juuri.
Helpotus levisi kehossani, kun kömmin pystyyn Harmonian viereltä. Poloisen kissanpojan silmät olivat kauhusta suuret. Autoin toisenkin pystyyn ja katsoin muun partion suuntaan. He olivat tainneet nähä tekoni. Kamalan uhkarohkean tekoni. Olisin voinut tapattaa meidät molemmat, ajattelin edelleen hyvin järkyttyneenä.
“Oletko kunnossa?” kysyin Harmonialta, mutta tämä vain tuijotti minua. Pahus! Eihän hän varmaan kuullut. Katselin naaraan turkkia vammojen varalta. Pentu näytti kuitenkin ehjältä.
“Kiitos, Roihu”, Urho huusi huohottaen päästyään muun partion kanssa meidän puolellemme ukkospolkua. Harmonian isän silmien kauhu kuvasti hyvin minun omaa tunnetilaani.
“Eihän sinuun sattunut?” kolli jatkoi kiepauttaen pentunsa itseään kohti. Harmonia sai saman tarkastuskierroksen vielä isänsäkin puolesta. Urho oli varmasti kysynyt kysymyksensä minulta, sillä kuuro tytär ei häntä olisi kuitenkaan kuullut.
“Kunnossa ollaan”, nau’uin hieman vaivaantuneesti ja katsoin pois päin Urhosta ja Hyökyaallosta.

Hiljaisuus oli niin syvää. Oli outoa, kun ei voinut kuulla enää yhtään mitään. Niin kummallista. Toki olin aina ollut hieman huonokuuloinen, mutta nyt en kuullut lainkaan mitään. En tiennyt, jos joku yritti saada huomioni elleivät he tulleet suoraan naamani eteen. Se oli jotenkin hupsu ajatus. Olin myös kasvanut tarpeeksi, jotta minua voitiin käyttää pesän ulkopuolella. Pystyin opetella asioita, vaikka en olisi sitä helpoksi voinut sanoa. Joudun jatkuvasti tarkkailemaan muiden eleitä ja yrittää katsoa niiden mukaan, mitä minulle yritettiin sanoa. Olin myöskin oppinut, ettei kuurona kannattanut yrittää puhua. Sain vain outoja katseita itseeni päin.
Istuskelin pesässä ja katselin nahistunutta kasvia, jonka olin kantanut ulkoa sisään. Emo ei pitänyt siitä, kun toin mukanani jos jonkinlaista roskaa, mutta minua ne kiehtoivat. Kasvin runko ja sen näivettyneet lehdet. Kuinka paljon voimaa pienellä ja herttaisella kasvilla olikaan, jos se oli täydessä potentiaalissaan. Vastaus oli, että paljon. Parantajat sen saattoivat todistaa. He tekivät ihmeitä kasveillaan ja yrteillään, koska tiesivät, kuinka niitä tuli käyttää.
Tunsin hellän kosketuksen lavallani ja kohotin päätäni. Huomasin, että siinä seisoi isäni, Urho. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi sitten uloskäyntiä päin, jossa seisoskeli jo Roihu sekä Herra Hyökyaalto. En voinut peittää pientä pettymyksen tunnetta, kun Kuiske ei ollut porukassa. Tämä olisi selvästi jonkinlainen partio, joten olisi ollut mukavaa saada hopeanharmaa kolli seurakseni. Hän oli niin mukava ja ymmärtäväinen. Vaikken voisikaan enää jutella hänen kanssaan, halusin silti viettää aikaa hänen kanssaan. En vain viitsinyt häiritä häntä yleensä.
Nappasin tutkimani kasvin nopeasti suuhuni ja lähdin isäni perään muiden luokse. Voisin ulos mentäessä samalla heittää sen pois, jotta se ei jäisi pesään haisemaan ja joku tulisi valittamaan siitä minulle. Yllättävä kyllä, monet kissat eivät pitäneet kasveista samalla tavalla kuin minä. He eivät löytäneet sitä samaa intoa ja mielenkiintoa, kun pääsivät näkemään uudenlaisia kasveja ja tutkimaan niitä. Toisinaan ehkä myös hieman maistamaankin.
Huomasin muiden kissojen vaihtavan pari sanaa ja lähtevän sitten suuntamaan ulos. Oli siis aika lähteä. Loikin muiden perässä ja huomasin Urhon vilkaisevan aina välillä taakseen, kuin varmistaakseen, etten jäänyt matkasta. Minusta se oli huomaavaista, koska saatoin helposti harhautua muista, koska en voinut kuulla heitä lainkaan. Se oli kuurouden huonoja puolia.
Tassutellessamme eteenpäin huomasin jotain kiiltävää pienen ukkospolun toisella puolen. Se kiinnitti huomioni ja halusin tietää mikä se oli. Se kimalsi kauniisti lumen seassa ja toivoin, että se olisi jotain, jonka voisi viedä mukanani koristeeksi petiini.
Tassuttaessani ukkospolun ylitse tunsin kovan maan tassujeni alla hieman värähtelevän hassusti. Nostaessani katsettani kohteestani huomasin, että minua kohti oli tulossa hirviö. Sydämeni loikkasi kurkkuun. Olisiko tämä lyhyen elämäni loppu?

//Roihu?
//Voit laittaa Roihun pelastaa Harmonian tai vaikka ilmottaa siitä että se harhailee Urholle, jos se ois sen luonteen mukasta

“Roihu, odota vähän”, Ruuta murahti kivutessaan vaivaanloisen näköisesti kohti tasannetta, jolla minä seisoin. Kolli puuskutti hengästyneenä. Hän ei selvästi ollut hirvittävän hyvä kiipeilemään. Pieni naurahdus purkautui suustani, kun Ruuta vihdoin kampesi itsensä tasolleni.
“Ei ole reilua”, kolli puuskahti ja nosti tassunsa nuollakseen verta pois polkuanturastaan. Se oli repeytynyt kiiltävään aitaan, joka nojasi rakennuksen seinää vasten.
“Ei kiipeilytaitojesi taso minun syytäni ole”, murahdin ja loikin rakennuksen toiselle puolelle. Se oli epätavallisen pieni muihin kaksijalkalan rakennuksiin verrattuna.
“Mistä aiomme löytää saalista pesään vietäväksi?” Ruuta naukui. Vilkuilin ympärilleni ja odotin hetken ennen alas suuremmalle kiviaidalle loikkaamista. En aikoisi vastata kollille. Loikkiessamme alas kaksijalkojen rakentamia portaita pitkin aukeammalle alueelle. Näytin suuntaa hännälläni takanani lönkyttelevälle Ruutalle.
“Miten sinä tiedät tälläisen paikan?” Ruuta kysyi, kun paikan suuruus aukeni hänen edessään. Kasoittain kaksijalkojen moskaa ja roskaa makasi täysin koskemattomalla paikalla.
“Löysimme tämän yhden partion aikana”, totesin ja painauduin maata vasten alittaakseni toisen kiiltävän hopeisen verkkoaidan. Ruuta seurasi perästä hieman hankalan näköisesti. En kommentoinut sitä sen enempää vaan rupesin etsimään jotakin syömäkelpoista. Ruutallakaan ei näköjään ollut asiaa, sillä hänkin rupesi hommiin. Yleensä kollin seurassa sai kuulla jatkuvaa vitsailua ja leikittelyä. En siis voinut työntää mielestäni pientä huolta toista kohtaan. Yritin kuitenkin olla miettimättä asiaa sen pidemmälle, sillä emme olleet kamalan läheisiä toisen kanssa.

Ruusunen tassutti eteenpäin partion johdossa. Hän oli päässyt hetki sitten taas kunnolla patioihin, kun Harmonia ja Kaiho olivat tulleet niin vanhoiksi, etteivät tarvinneet jatkuvaa vahdintaa ja huolenpitoa. Toki naaras oli ulkoillut jo aiemminkin, jos oli vain saanut jonkun toisen luotettavan kissan pennuilleen vahdiksi. Niitä kissoja ei tosin ollut kamalan monia.
Hopeanharmaa naaras vilkaisi taakseen Roihuun, Ruutaan ja Kuminaan. Ei yhtäkään häntä aikaisemmin yhteisöön tullutta jäsentä. Naaraan oli siis hieman hankala asettaa täyttä luottamustaan näihin kissoihin. Jos vastaan tulisi rottia, hän ei varmaankaan haluaisi edes auttaa heitä. Toki se mahtaisi olla hänen velvollisuutensa, mutta jos heidän tilanne ei olisi kriittinen ja he pääsisivät vetäytymään turvaan edes henkihieverissä, se oli hänelle tarpeeksi. Oma turkki oli hänelle tärkeämpi.
“Poiketaan noiden kahden kaksijalanpesän välistä”, Ruusunen naukaisi ja lähti johdattamaan joukkiota kahden kaksijalanpesän väliselle pienemmälle polulle.
Hän tassutti itsevarmasti eteenpäin, kunnes kuuli takaansa ääntä. naaras käänsi päätään ja huomasi Ruutan loikanneen eräälle roska-astialle ja katselevan sen sisältöä ilahtuneena. Tämä oli kujapartio, ei ruoan etsintä reki!
“Ruuta! Tule alas sieltä!” Ruusunen naukaisi kovaan ääneen. Kolli ei kuitenkaan kuunnellut häntä vaan jatkoi kaivamista.
“Täällähän on hyvää muonaa!” hän ilmoitti naama virneessä, selvästi tahallaan ärsyttääkseen Ruususta samalla typerällä käytöksellään.
“Olemme partiossa, emme etsimässä ruokaa! Jos olet noin nääntynyt, voit toki aina mennä kaksijalkojen tassuihin vinkumaan ruokaa”, naaras sähähti ärtyneenä ja lähti astelemaan oranssia kollia päin, jotta voisi kiskoa tämän alas.
Silloin viereisestä kaksijalanpesästä tuli ulos pitkä ja jämäkkä aikuinen kaksikalkauros. Se nappasi pesän uloskäynnin laidalta jonkin pitkän oksan, jonka päässä oli lättänä aineena hieman kiveä muistuttava asia.
“Tule alas sieltä tai tuo kaksijalka nylkee meidät!” Ruusunen sihahti Ruutalle ja päätti ottaa jalat alleen, kun kaksijalka ryhtyi huitomaan. Kaikki itsensä puolesta ja enintään perheensä. Niin hän oli opetellut elämänkulun.
Naaras suuntasi heti kohti aitaa, jolta voisi loikata katolle. Ne olivat hänen tavanomainen pakokeinonsa ja muutenkin vain oleskelupaikat.

//Kumina?

Mirri selitti kuinka kaikki kissat olivat erilaisia, ja että Hellä tulisi elämänsä aikana myöskin tapaamaan useampia kissoja. Mirri painotti erityisesti sen tärkeyttä, että löysi sellaisia kissoja, joihin pystyi täysin luottamaan. Hellä kuunteli tarkasti korvat höröllä ja yritti ammentaa jokaisen sanan ja oppimansa asian talteen, jos niille tulisi joskus käyttöä. Naaraspennusta tuntui tärkeältä ymmärtää, ja hän tunsi suunnatonta kiintymystä Mirriin, joka selosti hänelle asioita.
“Jos sinua koskaan kiinnostaa, voin kertoa sinulle oman tarinani. Voimme myös leikkiä jotain. Mahdollisesti voin myös opettaa sinulle jotakin”, Mirrin ehdotukset kuulostivat naaraspennusta toinen toistaan paremmilta. Hän lähestulkoon ylikuormittui kaikista vaihtoehtojen määrästä, ja hänen halunsa poukkoilivat asiasta toiseen tekemättä ollenkaan selkoa siitä, mitä hän halusi valita. Mirri kuitenkin odotti kärsivällisesti lempeä ilme kasvoilleen naaraspennun miettimistauon ajan.
“Voitko kertoa nyt tarinasi?” Hellä naukui varovaisesti kysymyksen ilmoille. Hetkessä hän kuitenkin ponnahti innokkaana neljälle tassulle ja näytti innostuneelta ehdottaessaan jotain aivan muuta:: “Ei kun leikitään ensin!”
Mirri vaikutti hieman huvittuneelta, mutta oli suostuvainen ehdotukseen.

Leikkihetki oli Hellästä oikein mielekäs, sillä he Mirrin kanssa tekaisivat erilaisista repaleisista palasista, joista vuoteetkin oli rakenneltu, pyöreähkön kapistuksen. Palleroa he vierittelivät vuoron perään toisilleen mitä erilaisimmilla tavoilla. Hellä pääsi kokeilemaan uusia liikkumisen muotoja, erilaisia asentoja, hän vaani ja väijyi ja temmelsi minkä kerkesi palleron kanssa. Välillä hän käytti palleron Mirrin luona, joka yleensä pukkasi yhdellä kepeällä ja virtaviivaisella liikkeellä palleroa takaisin Hellän suuntaan. Naaraspentu oli ihan täpinöissään tekemässä ja hänestä leikki oli aivan äärettömän kiva! Hellä olisi jaksanut ties kuinka leikkiä palleron kanssa, mutta Mirri kyseli jo hänen jaksamisensa perään. Toden totta pesään oli alkanut ilmestyä enemmän kissoja ja se kieli yleensä ajasta, jolloin oli aika painaa pää vuoteelle ja silmät kiinni. Hellä ei olisi millään halunnut lopettaa leikkiä, mutta Mirrin ehdotuksesta levosta ei voinut suinkaan kieltäytyä. Niinpä naaraspentu jätti palleron vihdoinkin rauhaan ja suuntasi Mirrin vierelle. Siihen hän käpertyi ja teki itsensä mukavaksi, kunnes vaipui syvään uneen.

Kuiske ampaisi Päivänsäteen perään pois kujilta, rottien luota. Muutama rotta lähti heidän peräänsä - ainakin sen verran Kuiske huomasi sivusilmällä katsoessaan niitä olevan - mutta vähitellen niiden vinkuna kaikkosi. Hän juoksi nopeasti johtajansa luo tarkistamaan tämän tilaa. Päivänsäde oli juuri pesemässä kuivunutta verta haavoistaan. Tämä kohotti päätään nähdessään Kuiskeen ja silmäili häntä pikaisesti. Kuiske ei uskaltanut liikahtaakaan. Oliko johtaja suuttunut hänelle siitä, että rotat olivat osuneet heidän tielleen juuri sinä hetkenä, kun Kuiske olisi voinut näyttää kyntensä? Hän kumartui ja tutki haavojaan. Hänen lavassaan oli ilkeän näköinen viilto, josta vuosi verta hänen turkilleen. Muut haavat näyttivät vain pintanaarmuilta, jotka häviäisivät todennäköisesti kokonaan muutamassa päivässä. Kuiske pohti, miksei ollut tuntenut viillosta kipua aikaisemmin. Hänen suonissaan virrannut adrenaliini oli selvästikin turruttanut kivun ja antanut hänelle voimia puolustaa itseään sekä Päivänsädettä rotilta.
“Tuo viilto kannattaa näyttää parantajille. En haluaisi menettää lupaavaa Yhteisön jäsentä rotille”, Päivänsäde sanoi. Kuiske oli mielissään johtajansa jonkinlaisista kehuista. Jos hän oli kerran Päivänsäteen mittapuulla lupaava, tarkoittiko se sitä että tämä ei katunut hänen ottamista leiriinsä?
“Niin teen, kiitos.” Kuiske nyökkäsi ja taputteli viillon päälle muutaman routaisen lehden tyrehdyttääkseen verenvuodon.
“Mennään nyt pesälle. Et varmaan halua ottaa rottien kanssa yhteen uudestaan.” Päivänsäde kääntyi ja lähti talsimaan leiriin päin. Kuiske tuli perästä varmistaen, etteivät rotat hyökkäisi heidän kimppuunsa uudestaan.

//Päivi?

Heräsin kivun, huojennuksen ja ihmetyksen aaltoihin. Olin jotenkin selvinnyt elossa, vaikka silloin tuntui siltä, että olisin kuolemassa. Katselin ympärilleni ja näin Hurman, hän katsoi toiseen suuntaan. Painoin pääni taas tassujeni varaan, koska en jaksanut kannatella sitä. Kaulaani tullut puremajälki sattui edelleen vietävästi, enkä uskaltanut liikuttaa sitä. En voinut käsittää, miten olin hävinnyt muutamalle heikolle koiralle.
''Ametisti, moi!'' Kaunis ääni, joka kuului Hurmalle kuului takaani. Se tuntui rauhoittavan sisäistä pelkoani siitä, että olisin nähnyt harhoja. Se tuntui rauhoittavan koko kehoani.
''Hei. Sinä... Selviydyit'', hän jatkoi puhettaan. Olisin toivonut, etten olisi joutunut vastaamaan. Olisin ehkä myös toivonut, etten olisi selvinnyt.
''Niin.'' Ääneni oli synkkä, koska hänen olo minun lähellä, kun olin haavoittuvainen hieman häiritsi minua. Se häiritsi minua, vaikka koin joitain... tunteita... häntä kohtaan. En yrittänyt häätää häntä, mutten nauttinut tämän olemassaolosta. Ehkä tunsin oloni haavoittuvaiseksi.
Hurman hivuttautua lähemmäs, katsoin parhaakseni nousta ylös. Näin saisin taisteltua pahimman tapahuessa. Se ei ollut hyvä idea, pistävä kipu osui jalkani pohjaan. Niin kova, että kompuroin maahan kuono edellä. Verta turskahti kuonostani. Onneksi en pyörtynyt... Vai pyörryinkö sittenkin?

''Ametisti. Herää!'' Leijuin ilmassa, taas. Näin näkyjä, taas. Yrittikö joku ylempi voima syöttää minulle soopaa, vai hallusinoinko minä? Olinko menettänyt järkeni koirataistelussa, saatoinko olla jokin mitätön moukka? Jotain niin kuvottavaa, että kukaan ei voisi rakastaa minua?
Verta vuoti alla olevan kehoni tassusta, elottoman kehon tassusta. Olinko kuollut? Hurma ravisteli minua voimakkaasti, mutta kaksoisolentoni ei reagoinut. Olinko todella kuollut? Kaiken tämän jälkeen, leirissä, koirien tekemiin vammoihin ja vieläpä omaan typeryyteen? Omaan puolustuksenhaluun.
Nyt ymmärsin sen, ettei Päivänsäde halunnut minusta yhteisön täysvaltaista jäsentä. Menisin metsään ja vahingossa tappaisin itseni siellä, omaan typeryyteeni.
Jokin tuntui vetävän minua alaspäin. Minua vedettiin oman kehoni luokse. Palasinko taas omaan kehooni? Minähän kuolin jo?

Kirkas valo osui silmiini, enkä sen takia edes raottanut niitä. Hurma, joka huomasi nyt minun hengittävän huusi kovaa:
''Ametisti! Luulin, että olit kuollut!''
Vaara oli selvästi liian lähellä, toinen tassuni oli luonut ison verilammikon maahan. Hän oli uhka.
Potkaisin naarasta takajalallani kasvoihin. En tiennyt osuinko, mutta sain ainakin luotua tarpeaksi hämmennystä, että pystyin pakenemaan.
Juoksin kolmella jalalla takaisin omalle makuupaikalleni, haistelin mahdollisia tuoksuja. Kukaan ei onneksi ollut koskenut siihen. Parempi niin, minulle ja hänelle. Uskaltauduin hyppäämään pesäni sisään, varoen kipeää jalkaani tietty. Käperryin kylmän ja karhean esineen sisään. Työnsin pääni ulos niin, että näin ympärilläni tapahtuvat asiat.
Pian näin Hurman lähestymässä minua kaukaa. Murisin, en halunnut nyt ketään lähelleni. Ainakaan heti. Minulla oli erittäin turvaton olo ja mietin, voisinko lyödä häntä. Eikö potku riittänyt? En ollut taistelukunnossa, mutta hän ei minuun koskisi. Vai... näin naaraan suloiset silmät, ja vetäydyin syvemmälle pesääni. Hän oli kuitenkin niin ihana... Hän ei minua satuttaisi. Siitä olin ainakin varma.

//Aww... Siitä se sitten alkaa <3
//Hurhur?
//Vihdoin ja viimein...

Rotat olivat päässeet yllättämään meidät. Kuun heikossa valossa erotin ainakin kolmen rotan hahmot, jotka katosivat välillä varjoihin. Piipitys ja sirkutus kimpoilivat metallisten jäteastioiden pinnoista ja saivat kujan tuntumaan entistä ahtaammalta. Meillä ei ollut aikaa epäröidä - mikäli rottia oli lähistöllä enemmänkin, meidän olisi päästävä kapealta kujalta aukeampaan paikkaan jossa meitä ei voitaisi ahdistaa nurkkaan.
Niinpä minä rynnistin ensimmäisenä näkökenttääni osuvan otuksen kimppuun ja mäjäytin sitä kynnet esillä kylkeen. Rotta lensi sivuun vinkaisten kimakasti. En ehtinyt ottaa selvää, oliko isku tehnyt siitä selvää, kun jo seuraava riiviö kävi päälle. Kuiske kamppaili vähän matkan päässä yhden rotan kanssa, ja minä jakelin iskuja toiselle yksilölle, joka oli vietävän liukas liikkeissään. Tämä rotta ei hyökännyt sokkona toisin kuin monet muut kohtaamani: se selvästi seurasi liikkeitäni ja osasi väistellä iskujani, ennen kuin yritti purra minua jalkaan.
Kissa oli kuitenkin kissa, eikä mikään typerä haaskaeläin voittaisi minua viekkaudessa. Rotan syöksyessä etujalkaani kohti nousinkin äkisti takajalkojeni varaan ja iskin etutassuni rotan selkään ja painoin sen maata vasten. Se kiemurteli vimmatusti ja piti vielä pahempaa ääntä, jonka pelkäsin houkuttelevan lisää rottia paikalle. Meidän olisi hoideltava nämä ennen kuin olisimme totisesti pulassa.
“Päivänsäde! Varo!” Olin jo melkein unohtanut, että en taistellut rottia vastaan yksin, kun Kuiskeen hätääntynyt ulvahdus saavutti tajuntani. Vaistomaisesti kumarruin alemmaksi, ja tunsin jonkin hipovan korvieni kärkiä viuhahtaessaan ylitseni. Kuiske juoksi luokseni silmät ammollaan. Nyökkäsin hänelle nopeasti, ja yhdessä teimme viimeisen tehohyökkäyksen kahden viimeisen rotan kimppuun. Saimme yhden niistä hengiltä, mutta toinen päätti ottaa jalat alleen ja livistää paikalta. Päätin, että sen perään lähteminen olisi liian iso riski. Sehän saattaisi vaikka yrittää johdattaa meidät ansaan.
Siirryimme pois kujalta ja jatkoimme kevyttä hölkkää lähimpään puistoon, jossa näimme ympäröivän maaston selvästi. Ilmassa ei tuntunut rottien hajua, joten uskalsin istahtaa alas ja nuuhkaista lapaani tullutta karvatonta läikkää. Yksi rotista oli roikkunut siitä kiinni kynsillään ja jättänyt jälkeensä pieniä, verta tihkuvia naarmuja. Pikaisen tarkistuksen jälkeen en kuitenkaan huomannut puremajälkiä missään, mikä oli huojentavaa.
Käännyin katsomaan Kuisketta, joka myöskin kävi parhaillaan omia ruhjeitaan läpi. “Kävikö pahasti?” kysyin kollilta ja tutkailin häntä katseellaani.
Täytyi myöntää, Kuiske saattoi tosiaan olla sanojensa mittainen kissa. Kiitos hänen aiemman varoituksensa, olin todennäköisesti välttynyt vakavemmilta vammoilta.

//Kuiske?

Hytisin kylmästä, vaikka makasin sisarusteni välissä ja kuononi oli painautunut emon mahaa vasten. Painauduin vieläkin tiukemmin emoa ja nukkuvaa veljeäni vasten. Se ei kuitenkaan auttanut. Tunsin miten kylmyys veti niskakarvojani puoleensa.
Yhtäkkiä tunsin lujan painon selässäni. Nenäni painautui niin syvälle emon turkkiin, etten pystynyt hengittämään. Kumpikin tuntui todella inhottavalta. Olin jumissa.
Aloin rimpuilla paikallani, mutta sisareni ei välittänyt, vaan kömpi törkeästi ylitseni. Vasta kun tämä siirtyi veljemme niskaan, pääsin taas vetämään syvään henkeä. Sitten minua alkoikin haukotuttaa.
Nousin kuitenkin jalkeilleni, varovasti, etten tönisi vierelläni makaavia pentuetovereita, vaikka he varmaan olivatkin heränneet äskeiseen. Minua oli kuitenkin sattunut sisareni astuessa selkäni päälle. Tämä kyyhötti nyt veljen toisella puolella ja näytti nautiskelevan emon toimittamaa pesuhetkeä. Mutta eihän tuollainen nyt tullut kuuloonkaan!
Lähdin tepastelemaan pehmeällä alustalla kohti sisartani, jättäen toisen siskoni tuijottamaan hölmistyneenä perääni. Olin jo tyystin unohtanut miten vielä hetki sitten palelin.
Änkesin emon ja sisareni väliin. Emo nuolaisi päälakeani. Minun ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa mihin astuin, sillä tunsin astuvani oitis sisareni tassun päälle. Näin miten hänen suunsa avautui isoksi. Ilme oli hetken aikaa kärsivä, joten päätin, että olimme nyt sitten sujut. Sitten sisko katsoi emoon ja availi suutaan hirveän monta kertaa. Tarkkailin tilannetta vierestä hämmentyneenä. Emon suu raottui myös toistamiseen. Ensin emo katsoi siskoa, sitten emo katsoi minua ja toisti noita suun avauksia. Joka kerta emon kieli ja suu olivat vähän eri asennossa. Myös emon ilmeet muuttuivat niiden mukaan.
Lopulta hän jäi katsomaan minua… odottavasti. En tiennyt miten reagoida. Tuijotin emoa silmät pyöreinä, räpäytin silmiäni ja tunsin pääni kallistuvan kenoon. Odotin, ja sitten emo näytti uudelleen suun avauksen.
Minä matkin ja avasin suuni samalla tavalla. Ainakin omasta mielestä tein parhaani.
Emon reaktio ei kuitenkaan ollut palkitseva. Päättelin siitä tehneeni suun liikkeen väärin. Emon silmissä näkyi jonkinlainen huoli. Kurtisin kulmia hämmentyneenä.
Emo liikutti suutaan uudelleen. En vieläkään tiennyt mitä tuo ele oikein tarkoitti.
Mutta päätin unohtaa asian. Minulla oli parempaakin tekemistä.
Lysähdin sisareni viereen istumaan ja nauttimaan pesuhetkestä ja emon kaulalla tuntuvasta lämpimästä värinästä. Huomasin silmieni haluavan sulkeutua, vaikka itse olisin kovasti halunnut pitää ne auki. Haukottelin jälleen.
Torkuin oikein kevyttä ja rauhaisaa unta siinä samaisessa istuma-asennossa emoon ja siskoon nojaten, heidän kehojensa värinästä nauttien ja kaikin voimin syvempää unta vastaan taistellen, kun jokin osui nopeasti etujalkaani, niin että hätkähdin ja olin pompata neljällä jalalla ilmaan. Räväytin unenpöpperöiset silmäni auki.
Huomasin veljeni ja toisen sisareni telmivän vieressäni. Toinenkin sisareni liittyi mukaan, mutta minä halusin jäädä vielä emon viereen. En täysin ymmärtänyt muiden leikkejä.
Tyydyin katselemaan sivusta, miten nuo kolme painivat ja hyppelehtivät keskenään iloisina. Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon kaikki kolme sisarustani availivat suutaan nykyään hyvin samalla tapaa kuin emo. He katsoivat toisiaan ja liikuttivan suutaan, ja minusta näytti siltä, kuin he olisivat jakaneet asioita keskenään. Minä en kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt noita suun eleitä. Tunsin jääväni yhä useammin ulkopuolelle leikeissä. Mutta toisaalta minä en erityisemmin pitänyt noin vauhdikkaasta leikistä. Minusta oli hauskempi seurata jonkun hännän liikkeitä ja napata se kiinni.
Nytkin aivan käpälieni juuressa heilui pieni valkoinen hännänpää. Tallasin sen etutassullani nopealla liikkeellä. Kun näykkäsin sitä, tunsin kipua hännässäni. Suutuin siitä vähäsen. Se oli huijannut minua. Taas!
Emo veti häntäni pois näkökentästäni ja alkoi siistimään sitä hellästi. Kipu hävisi heti.
Äkkiä veljeni tepsutti luokseni. Hän katsoi minua ja hänen suunsa liikkui. Hymyilin, mutta en uskaltanut avata suutani. Veli katseli minua hetken ja hyppeli sitten jatkamaan leikkejä.
Valkeaturkkinen sisareni katsoi ensin veljeä, sitten minua. Sitten sisko taputti etutassullaan kahdesti eteensä pyytäen minua mukaan leikkiin.
Nousin oitis ylös ja kävelin tasapainoa hakien muiden luokse, kokovalkoisen siskon viereen. Yritin parhaani mukaan pysyä vauhdikkaassa leikissä mukana ottaen välillä mallia sisarestani.

// Cassiopeia, Amor, Rhiannon, Lyra? (ei tarvii jatkaa just tästä)

“Miten olet viihtynyt Yhteisössä? Onko huolia, murheita - turhia toiveita?” Johtajan äkillinen kysymys sai Kuiskeen selkäkarvat väreilemään hermostuneesti. Kuuluiko tämä Päivänsäteen luottamustestiin? Johtaja näytti odottavan Kuiskeelta myönteistä palautetta. Eihän siitä olisi haittaa kenellekään, jos hän hieman pyöristäisi asioita.
“Viihdyn täällä oikein hyvin”, Kuiske vastasi, yrittäen näyttää siltä että hänen sanoissaan olisi totuuden siementä.
“Mukavaa.” Päivänsäde näytti kieltämättä hieman epäileväiseltä, mutta näytti tyytyvän vastaukseen.
“Kiitos että pelastit minut silloin. Olen sinulle ja Yhteisöllemme uskollinen loppuun asti”, Kuiske nyökkäsi johtajalle syvän kunnioittavasti. Hän huomasi ilokseen pienen hymynkareen Päivänsäteen kasvoilla.
“Uskollisuutesi on ihailtavaa. Pidäkin lupauksesi, niin saat arvostusta”, tämä maukui hyväksyvästi. Kuiske ei ollut varma, mitä tämä arvostus Yhteisössä merkitsi - mutta jos se tarkoitti varjoissa pysymistä, hän oli mukana jutussa.
“Osoittaudun luottamuksesi arvoiseksi”, Kuiske sanoi, ja toivoi että hän pystyisi siihen. Tämä oli nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka siltä se ei tuntunutkaan. Kuiske käveli Päivänsäteen vierellä ja haisteli jokaista vastaantulevaa hajua. Kujat näyttivät hänestä paljon pelottavammilta pimeässä, vaikka hän yrittikin peitellä pelkotuoksuaan. Kuiske kavahti outoa hajua, joka tuli outojen mustien säkkien sisältä. Yksi kiiltävistä, pullottavista säkeistä oli auennut maahan ja sen sisällä olevat roskat olivat levinneet ympäriinsä. Päivänsädettä kaaos ei kuitenkaan näyttänyt säikäyttävän, vaan tämä käveli pää pystyssä lähemmäs kaksijalkojen roskia. Hän kaiveli niitä käpälillään ja etsiskeli niistä syötävää.
‘Näinkö Yhteisössä saalistetaan?’ Kuiske pohti. Hän asteli varovasti lähemmäs johtajaansa ja huomasi kappaleen jotain vaaleaa, mistä tihkui rasvaa hänen käpäliinsä. Kuiske nosti sen Päivänsäteelle näytille.
“Uskoisin tämän olevan kananlihaa”, Kuiske sanoi ja laski lihapalan maahan.
“Kaipa se kelpaa.” Päivänsäde katsahti Kuiskeen saaliiseen vain ohimennen. Yhtäkkiä heidän takaansa alkoi kuulua pahaenteistä vinkunaa. Kuiske tunnisti äänen heti sillä silmänräpäyksellä. Päivänsädekin kiepsahti ympäri ja sihahti hampaidensa välistä Kuiskeelle.
“Käydään kimppuun!”
Rottia oli kaksi, ehkä kolme. Niiden pitkät siimahännät nykivät ylös alas ja piikinterävät hampaat hohtelivat kuunvalossa. Kuiske hillitsi halunsa juosta pakoon. Jos Päivänsäde oli kerran sitä mieltä että he pystyisivät taistelemaan niitä vastaan, hän tottelisi.
Rotat eivät aikailleet - ne kävivät yhtenä rintamana suoraan heidän kimppuunsa. Iskuja sateli puolelta toiselle, mutta Kuiske onnistui saamaan hyvän otteen yhdestä rotasta. Rotta kuitenkin hangoitteli vastaan. Se lipesi Kuiskeen otteesta ja singahti kohti Päivänsädettä.
“Päivänsäde! Varo!” Kuiske ulvahti. Johtaja varmasti saisi sen selätettyä - ainakin Kuiske toivoi niin sydämensä pohjasta.

//Päivi?

Ojentauduin hieman kysymyksen kuullessani ja nostin katseeni pesään. Kuljetin silmiäni ylitse erikokoisten, erinäköisten ja kaikilla tavoin erilaisten kissojen ylitse. En ollut aivan varma mitä Hellä tarkoitti kysymyksellään, mutta päätin yrittää vastata mahdollisimman informatiivisella tavalla. Kaikista vähiten halusin vastata väärin Hellän kysymykseen ja saada tälle huonon olon, vaikken ollut ihan varma mikä oli väärin juuri tähän kysymykseen.
“Kultaseni, kaikki kissat ovat erilaisia. Tulet tapaamaan elämässäsi vaikka jos jonkinlaista kissaa, ja siksi on tärkeää etsiä rinnallesi kissat, joihin voit täysin luottaa”, nau’uin ja katsoin Hellää lempeästi silmiin.
“Olet minulle hyvin tärkeä”, sanoin ja kosketin pienen pennun korvaa nenälläni, “Ja uskon, että monet muutkin kissat pitävät sinua jatkossa tärkenä kunhan pääset tutustumaan heihin.”
Muistin omat ensimmäiset keskusteluni Yhteisön kissojen kanssa. Juuri kukaan ei ollut ollut minulle lempeä tai ymmärtäväinen, jos Roihua ei laskettu. Eipä Roihukaan ollut suoranaisesti lempeä ollut, mutta silti hän oli kissa, johon luotin kaikista kissoista eniten. Ei edes kiintymykseni Hellään ylittänyt rakkauttani Roihuun.
“Jos sinua koskaan kiinnostaa, voin kertoa sinulle oman tarinani. Voimme myös leikkiä jotain”, ehdottelin, “Mahdollisesti voin myös opettaa sinulle jotakin.”

//Hellä?

“Ovat ne niin herttaisia! Ja kovasti vanhempiensa näköisiä! Lyralla tulee olemaan käpälät täynnä töitä niiden neljän kanssa, kunhan ne vähän kasvavat ja alkavat tutustua pesään.” Leopardin innostunut sirkutus ei ollut kaukana siitä pisteestä, jolloin se ylittäisi kärsivällisyyteni rajat ja saattaisin sanoa vanhemmalle naaraalle jotakin hyvin ikävää. Mutta koska kyseessä oli Leopardi, kissa joka oli ruokkinut minut pentuna ja pitänyt huolta perustarpeideni täyttymisestä, pinnani oli harjaantunut kestämään hänen yhtäjaksoista puheensorinaansa vähän pidempään myös huonompina päivinäni. Tänään jos koskaan oli sellainen päivä.
“Mahtavaa, olemme täällä! Leopardi, sinä ja Luna voitte kiertää nuo isot kaksijalkojen pesät vasemmalta puolelta, niin minä ja Kuiske suuntaamme oikealle. Tutkitaan kaikki mahdolliset kujat rottien varalta, ja tavataan pesien toisella puolella puistossa kun on valmista. Onnistuuko se?” Naamallani oli hymy, jolla tavoittelin ystävällisyyttä, mutta silmieni terävä katse varmastikin antoi ilmi todellisen mielentilani.
“Selvähän se”, Leopardi vastasi, eikä ollut moksiskaan tuimasta tuijotuksestani. Naaras kutsui valkoisen Lunan mukaansa hännänheilautuksella. “Nähdään myöhemmin! Ja muistakaa olla varovaisia, jos törmäätte niihin rottiin!”
Viittasin vain hännälläni naaraan viimeiselle kommentille ja puhalsin keuhkoni tyhjäksi kaksikon kadottua näköpiiristä. Leopardi oli minulle tärkeämpi kuin moni uskoikaan, mutta toisinaan hän oli melko raskasta seuraa. Erityisesti viime aikoina, kun tyttäreni Lyran pentue oli syntynyt ja laikukas naaras oli saanut uusia hössötettäviä. Juuri nuo kullannuppuset olivat syy sille, miksi olin hakenut Kuiskeen pesältä matkaani ja keksinyt lennosta, että voisimme tutkia kujia rottien varalta. Rotat olivat toki todellinen uhka, mutta oikeasti minun oli vain täytynyt päästä pois pesästä, jonka tilaa täyttivät nykyään keskenkasvuisten kissojen loputon vikinä ja tukahduttava maidon haju. Ne olivat kaksi asiaa, joista en ollut koskaan sen kummemmin pitänyt, en etenkään silloin, kun itse olin joutunut toimimaan emona Lyralle, Cosmokselle sekä kolmannelle, nimeltämainitsemattomalle petturille, joka oli sittemin lähtenyt isänsä matkaan.
“No, Kuiske, eiköhän käydä katsomassa, mitä naapuruston rottaväestölle kuuluu”, murjaisin sen mukamas vitsinä, vaikka äänensävystäni oli leikkisyys kaukana. Leopardin ääni oli jäänyt soimaan korviini tinnituksen lailla, ja lähdin johdattamaan meitä suuria pesiä kohti hampaitani kiristellen päänsärkyni kasvaessa.
Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa, etsien merkkejä rotista tai muista tunkeutujista, kenties mahdollisista uusista Yhteisön jäsenistä. Kuiske oli itsekin yksi tuoreimpia Yhteisön jäseniä. Olin antanut hänelle sekä muutamalle muulle uudelle tulokkaalle täydet vapaudet heti heidän saavuttuaan, tavoitteenani testata, olisiko lojaaliutta mahdollista saada muutenkin kuin uhkailemalla ja kiristämällä. Toistaiseksi testi oli ollut menestyksekäs, sillä nuo kissat, Kuiske mukaan lukien, olivat yhä täällä huolimatta siitä, että saivat kulkea missä mielivät ilman valvontaa. Kenties Yhteisö voisi viimein saada arvosteluihinsa viisi tähteä!
“Miten olet viihtynyt Yhteisössä? Onko huolia, murheita - turhia toiveita?” kysäisin Kuiskeelta ikään kuin ohimennen, vaikka suorastaan paloin kuulla hänen ajatuksiaan. Olivathan väkivalta ja pelottelu ihan varteenotettavia vallan välineitä, mutta niillä ei voinut ostaa kissojen sydämiä. Mikäli Kuiske aidosti vakuuttaisi viihtyvänsä täällä, minun olisi tosissani alettava harkitsemaan uudenlaista lähestymistapaa Yhteisön jäsenten rekrytoimisessa.

//Kuiske?

Hellän katse oli kuin naulittuna Mirriin. Toinen oli vasta selittänyt, että kaikilla oli nimi ja naaraspennun nimi oli Hellä. Hellä vaikutti naaraasta mahtavalta nimeltä! Tai ei hän tiennyt millainen nimi olisi oikeasti ollut mahtava ja mikä taas ei, mutta enemmänkin siinä painoi se, että hänellä ylipäätään oli nimi. Olisihan se ollut varsin ikävää, jos ei olisi ollut nimeä ollenkaan!.
“Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi niin mielelläni, pikkuinen”, Mirri naukui. Naaraspentu tajusi kiinnittää huomiota siihen, että sanat tulivat ulos toisen suusta leveän hymyn kera. Kun toinen näytti niin hyväntuuliselta, Hellälläkin oli hyvä olo. Naaraspentu ei vielä tiennyt miten paljon erilaisia tunneskaaloja kissojen elämä piti sisällään, mutta hän kykeni tuntemaan, että Mirri oli tyytyväinen. Naaras ei kuitenkaan ollut varma siitä, että mihin toinen oli tyytyväinen. Olihan ympärillä nyt vaikka mitä tyytyväisyyden aiheita! Pentu oli tyytyväinen aina saadessaan syödä, ja nukkua, ja käpertyä lämmittelemään. Hellä tiesi Mirriä katsellessaan kuitenkin sen, ettei hän ikinä haluaisi tehdä mitään sellaista, joka saisi toisen hymyn hyytymään. Jos jostain naaras oli varma, niin siitä.
“Ovatko kaikki niin kuin sinä?” Hellä esitti jo seuraavan kysymyksen - nyt kun lupakin oli myönnetty kysymyksiin. Ympärillä kyllä kävi ties mitä väkeä, mutta monet poistuivat paikalta, eikä Hellä ehtinyt heitä kunnolla jäädä tarkkailemaan. Ainoastaan Lyraa ja tämän vierellä olevia karvapalleroita ehti kunnolla tutkiskelemaan. Ja Mirriä tietenkin! Hellää mietitytti eniten se, olivatko muutkin yhtä miellyttäviä kuin tanakka naaraskissa hänen edessään. Naaraspentu ei vain oikein osannut pukea kysymystään kunnolla sanoiksi, ja hän vain toivoi, että Mirri ymmärtäisi.

// Mirri?

Pienen kissanpojan jo vihreään päin kehittyneet silmät loistivat, kun tuo katsoi minua. Sydämessäni kävi samanlainen lämpö kuin aina pienen Hellän nähdessäni.
“Mirri”, pentu naukui. Vetäisin terävästi ilmaa sisään pidätellen itseäni. Halusin kuulla, mitä pentu sanoisi.
“Onko kaikilla täällä nimi?”
“On, on. Kaikilla täällä on nimi”, nau’uin liikuttuneena. En tiennyt, että kiintyisin pentuun näin nopeasti ja etenkin syvästi.
“Sinun nimesi on Hellä. Ja tuossa on Lyra”, kerroin puhuen ehkä hieman liian nopeasti ja innokkaasti, mutta näin ihanan tunteen täyttämänä oli vaikea olla rauhallinen. Hengitin sisään ja sitten ulos. Tuntui siltä, että säteilin iloani joka suuntaan. Tämä pieni karvapallo oli oikeasti minun elämässäni. Toivoin, että hän piti minusta ja voisi kutsua minua emoksi. Kaikista eniten halusin olla Hellän emo. Kun tuo pieni valo oli tullut elämääni, tuntui kaikki niin paljon oikeammalta. Minä kuuluin sinne missä Hellä oli, vaikken ollutkaan synnyttänyt tätä itse tai pystynyt imettämään tätä, olin silti hänen emonsa.
“Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi niin mielelläni, pikkuinen”, nau’uin puhjeten armottomaan hymyyn ja hellään kehräykseen.

//Hellä?

Loikkasin Kuminan vierelle aidalle.
“Hei, kaunokainen”, sanoin hunajaisesti kermanvaalealle naaraalle ja katselin tätä uteliaana korvannipukoista varpaisiin. Hän oli kokonaan kaksijalkojen omistaman kotikisun näköinen. Mikä toki sopikin hänelle, sillä hän oli kokonaan kaksijalkojen omistama kotikisu. Naaras ei näyttänyt siltä, että olisi tullut mukaamme ainakaan hyvällä, ja jos tämä olisi nostanut metelin pakottaessamme häntä mukaamme, kaksijalat olisivat tulleet hetkessä ulos. En uskonut, että naaras edes pärjäisi ilman kaksijalkojaan ulkona pitkään. Mutta jos oltiin rehellisiä, ja sellainenhan minä olin, - syvällä sisimmässäni - niin minua ei edes ihan kauheasti kiinnostanut, saimmeko naarasta uudean jäsenen Yhteisöön vai emme. Tahdoin vain hieman huvia. Hanki loikkasi viereeni, miltei turkkiini kiinni ja nyökkäsi naaraalle hieman jäykkänä, jota ihmettelin, sillä kumppanini ei tavallisesti ollut tälläinen. Pelkäsikö hän, että tämä uusi kotikisunaaras voisi viedä minut häneltä. Pelkkä ajatuskin oli niin naurettava, että mieleni teki alkaa räkättämään siinä keskellä aitaa. Sillä eihän naaras koskaan ollut mustasukkainen. Sitten tajusin. Kotikisunaaras.

“Hei Hanki!”
“Mitä, Aava?”
“Mennään kysymään emolta, jos hän kertoisi meille taas kivan tarinan”, sanoin inokaasti ja kipitin Hanki perässäni emoni luokse. Tämän ruskeavalkoiset kasvot ja tuikkivat, siniset silmät katsoivat meihin. Nostin etutassuni tämän päälle ja anelin; “voisitko kertoa meille tarinan?” Emo kehrähti.
“Toki. Tule sinäkin lähemmäksi, Hanki”, emo sanoi ja Hanki astui lähemmäksi.
“Olipa kerran…”

Minä ja Hanki kyyristelimme kantokopassa toisiimme painautuneina.
“Minne me menemme?” hangen ääni oli niin pelokas ja epävarma, että sen kuuleminen sattui.
“Uuteen kotiin”, vastasin “Älä huoli, meistä pidetään hyvää huolta. Olen varma”
Sanoistani huolimatta oloni oli yhtä pelokas ja epävarma kuin Hangellakin. Uusi kaksijalkamme avasi kantokopan luukun lempeästi hymyillen ja ojensi kätensä silittämään minua ja Hankea. Kehräsimme ja sanoin; “Kuule, luulen että tästä tulee tosi hyvä. Me todelakin tulemme nauttimaan, vai mitä?” sanoin ja katselin hymyillen ensin toista naarasta ja sitten kaksijalkaamme.
“Todellakin. Elämästämme tulee täydellistä. Meillä on ihana uusi kaksijalka. Ja mitä tärkeintä, meillä on toisemme.”

No, kaksijalka oli jättänyt meidät. Vaikka hänellä oli ollut suru silmissään, äänessään, kaikessa hänessä kun hän oli sen tehnyt. Mutta hän oli jättänyt meidät. Ihan kahdestaan. Muistin tyhjät, pimeät huoneet, kiinni vedetyt vähän reikäiset kankaat ja kaikki ne lelut ja kiipeilupuun, muutama lauta ikkunoiden edessä ja lopulta paon Hangen kanssa. Hätkähdin tosimaailmaan, kun hanki tönäisi minua helästi.
“Hmhm? Mitä?” kysyin hiljaa, ja kun Hanki nyökkäsi kohti muita kissoja virittäydyin heti takaisin flirttimoodiini.
“Sinun vuorosi esitellä itsesi”, Hanki sanoi ja käännyin hymyillen hurmaavasti kohti Ainoa.
“Hei, Aino kaunokainen, se on todella kaunis nimi, tiedäthän. Minä olen Aava, ja minusta olisi ihana tutustua sinuun lähemmin”, iskin silmää vienosti ja heilautin huiviani etutassullani samalla kun häntäni heilui hurjasti kuin lasso.
“Ja minä olen Hanki, Aavan tässä paras ystävä ja olen tuntenut hänet ihan pikkupennusta asti. Keiden kanssa sinä täällä asut?” kumppanini kysyi. Hänen äänensä oli ystävällinen ja pehmeä, mutta siinä oli jonkinlaista jäätävyyttä, jota en ollut ennen kuullut. Kuin hänen pehmeän turkkinsa alla olisi ollut teräviä jääpuikkoja, jotka tunkivat esiin, mutta joita turkki pehmensivät niitä. Kumina ei sanonut mitään, joten arvelin kollin esitelleen itsensä muistelutuokioni aikana.

//Kumina, Aava?