Maa oli vielä tassujeni alla kosteaa. Viime yönä oli satanut hieman. Se ei ollut ollut mitään sen rankempaa sadetta, mutta se oli meinannut pitää minut hereillä ja estää nukahtamisen täysin. Olin mielestäni tullut hieman herkemmäksi äänille.
Kujakissayhteisössä eläminen oli muuttanut minua. Se oli saanut minut hieman varaantuneemmaksi, vaikka ei se kyllä vienyt minulta vieläkään uteliasta ja ystävällistä luontoani. Paikka oli alkanut tuntua kutakuinkin kodilta. Se tuntui siltä, että sinne aina palattaisiin ihan sama mihin ja milloin lähtisi. Eihän se vieläkään ollut lempipaikkani, mutta kyllä siellä elämiseen oli tottunut.
“Laku! Keskitytkö sinä edes!” Silver edessäpäin kivahti. Se sai minut säpsähtämään hieman ja katsoin kollia hölmistyneenä, kunnes pudistin varovasti päätäni nolostuneena. Hopeanharmaa kolli tuhahti ja mutisi “Olisi pitänyt arvata.” tai jotain siihen suuntaan.
“Kuljemme tänään etelärajan lähistöllä ja tutkimme aluetta uusien kissojen varulta. Jos mitään ei löydy, käymme vielä pohjoisrajalla ja palaamme sitten takaisin”, hän naukaisi äkäisesti ja lähti sitten häntäänsä huikaisten johdattamaan kujapartiota. Hieman huokaisten lähdin tämän perään.

“-ja sitten se rotta vain katosi kuin tuhka tuuleen! En ymmärrä lainkaan, miten se on mahdollista!” Luna kertoi maaten vierelläni yhteisellä pedillämme. Hän oli tullut vain hetki sitten etsimästä ruokaa Hyökyaallon ja Riemun kanssa, mutta palannut vain muutamin roska-astioista tonkimiensa antimien kanssa takaisin. Naaras oli tietysti heti kertonut kysyessäni miten oli mennyt, kuinka hän oli melkein napannut rotan aivan itse.
“Ehkä on hyvä, että rotta katosi, eikä hyökännyt takaisin. Rottien puremat ovat aika vahvoja ja kivuliailta ja ne voivat helposti tulehtua - tai näin olen ainakin kuullut”, nau’uin kumppanilleni. Hän nyökkäsi hitaasti samalla hiljaa huokaisten. Pukkasin päälläni hänen kylkeään hellästi.
“Ei yksi rotan karkaaminen maailmaa kaada, pää pystyyn. Ensi kerralla nappaat sen varmasti, luotan siihen”, sanoin vielä hymyillen. Luna katsoi minua hetken, kunnes alkoi itsekin hymyillä.
“Niin. Taidat olla oikeassa”, valkea naaras myönsi ja katsoi sitten minuun pilke silmässä. “Tai ken tietää. Ehkä se rotta vielä kokoaa itselleen ison joukon muita rottia ja muistelee, kuinka yritin napata sen ja päättää siksi hyökätä näiden kanssa kimppuumme - tai ennemmin vain minun kimppuun”, Luna naurahti. Kehräsin.
“Niin, ken tietää.”
Vaihdoin hieman asentoani ja katselin nyt ulos pesästä sisäänkäynnin kautta. Se oli ehkä hieman hankalaa ottaen huomioon, että se oli melko kaukana makuupaikastamme ja kissoja kulki joko sen ohitse tai lävitse aina hyvin väliajoin.
“Miten kauan siitä onkaan, kun saavuimme tänne? Tuntuu, että ajantaju katoaa täysin, kun asustaa täällä. Päivät menevät toistensa kanssa sekaisin, enkä ole enää varma mitä tein eri päivinä”, totesin.
“Hyvä kysymys. Minullakaan ei ole harmainta aavistusta asiasta”, Luna naukaisi ja katsoi hänkin nyt samaan suuntaan. Sitten hän käänsi katseensa hitaasti minuun.
“Miksi mietit asiaa?” hän kysyi. Kohautin vain lapojani.
“Kunhan vain tykkään pohtia asiaa. Mutta ei käytetä liikaa aikaa sen ajattelemiseksi”, naukaisin nopeasti ja käännyin katsomaan taas kumppaniani. “Olisi mukavaa lähteä yhdessä kävelylle, vai mitä? Nyt kun minulla on kuitenkin Päivänsäteen luottamus, voisin käyttää sinua ulkona kävelyllä kanssani.”
“Käy minulle!” Luna naukaisi pirteästi ja nousi tassuilleen. Minä seurasin valkean naaraan esimerkkiä ja itsekin nousin tassuilleni, vaikkakin minä venyttelin siinä yhteydessä.
“Seuraa minua, kaunotar”, naurahdin kumppanilleni ja hän vain tönäisi minua kevyesti kylkeen ja nauroi. Lähdin johdattamaan naarasta ulos aivan vanavedessäni edelleen hieman naureskellen.

Kun olimme syöneet, Päivänsäde alkoi selittää meille Kujakissayhteisön sääntöjä. Kuuntelin kohteliaasti keskeyttämättä, vaikkakin olisin halunnut mainita väliin ettemme olleet jäämässä. Roihu vilkuili minua hieman levottoman oloisena. Hän selvästikin odotti minun sanovan juuri sen mitä olikin ajatellut. Huiskaisin häntääni. Hänen pitäisi nyt kuunnella. Emme me halunneet kuitenkaan epäkohteliaita olla. Odottelin kunnes Päivänsäde piti tauon hymyillen oudosti. Nyökyttelin ja olin juuri avaamassa suutani, mutta naaras kuitenkin jatkoi vielä.
“Ja vielä yksi hyvin, hyvin tärkeä sääntö, joka tulee teille vielä erityisen tutuksi - yksikään tähän kaksijalkalaan astunut kissa ei poistu täältä koskaan, vaan hänestä tulee osa meidän perhettämme”, Päivänsäde sanoi. Tunsin Roihun jännittyvän vieressäni. Hän oli hiipinyt ihan kylkeeni kiinni kuullessaan, että olimme tästä eteenpäin “Valvottuja”. En oikein vielä käsittänyt mitä se tarkoitti. Näiden viimeisimpien sanojen merkityksen kuitenkin tajusin harvinaisen hyvin. Roihu oli pörhistänyt karvansa ja katsoi minua syyttävästi. Pudistelin päätäni ja olin taas avaamassa suuni, mutta jälleen Päivänsäde - johon en enää luottanut tippaakaan - keskeytti minut.
“Näytätte kovin uupuneilta. Arpi opastaa teidät alakertaan ja näyttää teille, mihin voitte koota petinne. Tulemme puhumaan vielä lisää, älkää siitä huoliko. Levätkää nyt ja sulatelkaa asiaa. Teemme kaikkemme, jotta kotiutumisenne olisi mahdollisimman nopea ja miellyttävä”, naaraan outo miltei kehräykseltä kuulostava puhe tuntui nyt kovin uhkaavalta. Olisin halunnut sanoa vastaan ja itkeä kuinka epäreilua tämä oli ja kuinka väärin Päivänsäde oli ymmärtänyt. Olisin halunnut anella häntä päästämään meidät, mutta en tehnyt mitään. Roihu avasi suunsa.
“Olet nyt käsittänyt aivan väärin”, hän ärähti. Anelin katseellani Roihua lopettamaan. Entä, jos Päivänsäde tekisi hänelle jotain?
“Enpä usko, Roihu hyvä”, Päivänsäde naukaisi yksinkertaisesti.
“Roihu, lopeta”, kuiskasin ystävälleni. Hänen olisi parasta olla nyt hiljaa, jos halusi säästää henkensä ja mahdollisesti myös minun. Arveksi kutsuttu kissa seisoi rauhallisesti portaiden vieressä. Hän odotti meitä.
“Menkäähän nyt”, Päivänsäde naukaisi. Nyökkäsin ja kävelin Arven luo. Roihu katsahti ensin epäilevästi Päivänsäteeseen ennen kuin uskalsi kääntää hänelle selkänsä. Ehkä hän pelkäsi yhtä paljon kuin minä. Toisaalta en tiedä oliko tämän hetkinen tunne pelkoa. Se tuntui enemmän levottomalta ikävältä pallolta, joka veti mahaani alaspäin. Arpi johti meidät alas portaita. Alakerta parveili kissoja. Minua puistatti. Jos emme pääsisi karkuun, eläisimme täällä. Enkä tiedä kuinka hyvä viimeisempi vaihtoehto oli. Halusin takaisin emon ja isän luokse. Sipulin ja Pippurin luokse.
“Te voitte tehdä omat makuusijanne. Olette varmasti tarpeeksi vanhoja siihen”, kolli tuhahti. En osannut tulkita oliko se vihaa vai välinpitämättömyyttä. Kumpaa sitten olikaan se ei tuntunut hyvältä tai lupaavalta. Arvella oli vain yksi silmä. Tarkkailin häntä erityisen pitkään sen takia. Ehkä hän opettaisi minulle jotain? Ajatus kuitenkin tuntui niin ahdistavalta, että yritin työntää sen pois niin nopeasti kuin vain pystyin. Emme me olleet tänne jäämässä.
“Tuolla on jotain ylijääneitä nahkapaloja”, Arpi osoitti pesän seinustaa. Nyökkäsin hitaasti. Roihu hölkytti hakemaan nahkapaloja ja heilautti sitten häntäänsä. Loikin ystäväni perään vilkuillen kuitenkin epäluuloisesti Arpea ja muita kissoja, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet vielä oikein huomaavan meitä. Hyvä niin. En tiennyt pitikö minun pelätä heitä, ja jos minun ei täytynyt pelätä heitä mitä minun sitten piti tehdä? Seurasin Roihua. Hän johti meidät paikkaan, johon meidän oli tarkoitus tehdä pesämme.
“Voidaanko… voidaanko me tehdä yhteinen pesä?” kuiskasin naaraalle. Hän nyökkäsi. Hän ymmärsi.
“Oletko vihainen?” kysyin vieläkin hiljempaa.
“Miksi olisin? Ei meidän täällä olomme ole sinun syytäsi”, Roihu totesi vaikka näin hänen silmistään, että hän syytti minua. Huokaisin ja aloin sitten auttamaan ystävääni.
“Voidaan me tehdä pesät erikseen myöhemmin”, sanoin ihan vaan saadakseni sääliä. Roihu katsoi minua hetken aikaa vihaisena, mutta rentoutui tajutessaan että itkin. Hän huokaisi ja istuutui seinän viereen. Istuin hänen kylkeensä ja painoin pääni hänen turkkiinsa. Itkin.

Nämä nuoret kissat eivät olleet ihan tyhmimmästä päästä. Mirri käänteli Arven tuomaa rottaa kynnellään ikään kuin varmistuakseen, ettei sille oltu tehty mitään. Kätkin kasvavan huvittuneisuuteni. Myrkytetty rotta -jippo oli monen monta monituista kuunkiertoa vanha, mutta silti useimmiten toimiva, jos joku haluttiin mahdollisimman huomaamattomasti pois kuvioista. Tässä tapauksessa nuorukaiset olivat kuitenkin turhan epäluuloisia - minä en alentuisi myrkyttämään ketään, ellei siihen ollut oikein hyvää syytä. Luotin nimittäin siihen, että kykenin hoitamaan vastustajani pelkästään kynsieni avulla.
Kaksikosta nälkäisin oli selvästi Roihu. Oranssiturkkinen naaras hotki rotan suihinsa lähes kokonaan, välillä tarjoten haukkua toverilleen, joka tyytyi paljon vähempään. Sellaisella asenteella ei pärjännyt täällä kaksijalkalassa. Oli otettava kaikki se, mitä irtosi, tai muuten saattoi jäädä kokonaan ilman. Toki minä Yhteisön johtajana pyrin siihen, että kaikki alamaiseni saivat syödäkseen hyvin ja pysyivät voimissaan, mutta en minä sentään hyväntekeväisyyttä pyörittänyt. Pidin kyllä huolen siitä, että sain itsekin syötyä mainittavan osan. Jos antaisin itseni heikentyä liikaa, joku pöljä voisi luulla pystyvänsä haastamaan minut.
“Nyt kun olette syöneet”, aloitin kaksikon viimein lopetellessa ateriointiaan, “on aika kertoa teille talon säännöt, joita oletan ja toivon teidän noudattavan juuri kuten pitääkin. Jos te käyttäydytte kissoiksi, saatte Yhteisöstä itsellenne oikein mukavan kodin ja meistä tulee perheenne, joka pitää puolianne tilanteessa kuin tilanteessa.” Naamallani oli hymy, mutta siinä ei ollut erityisemmin tunnetta. Leikkisin mukavaa niin pitkään kuin Mirri ja Roihu tekivät kuten tahdoin. “Tärkein sääntö on se, että täällä minun sanani on laki ja sitä on toteltava. Te olette tästä eteenpäin Valvottuja, mikä tarkoittaa sitä, että ette saa poistua tästä rakennuksesta ilman Yhteisön täysivaltaista jäsentä. Kun koen teidän ansainneen luottamukseni, pääsette osaksi tätä perhettä ja saatte samat oikeudet kuin kaikki muutkin.”
Mirrin ja Roihun silmät olivat levinneet lautasen kokoisiksi kuunnellessan saarnaani. Roihun niskakarvat olivat nousseet pystyyn, ja Mirri painautui tiukemmin toveriaan vasten. Silmäilin heitä tyynesti. “Ja vielä yksi hyvin, hyvin tärkeä sääntö, joka tulee teille vielä erityisen tutuksi - yksikään tähän kaksijalkalaan astunut kissa ei poistu täältä koskaan, vaan hänestä tulee osa meidän perhettämme.”
“Näytätte kovin uupuneilta”, naukaisin lopuksi miltei kehräten. “Arpi opastaa teidät alakertaan ja näyttää teille, mihin voitte koota petinne. Tulemme puhumaan vielä lisää, älkää siitä huoliko. Levätkää nyt ja sulatelkaa asiaa. Teemme kaikkemme, jotta kotiutumisenne olisi mahdollisimman nopea ja miellyttävä.” Tavallisesti jättäisin moiset nuoleskelevat lisäykset pois, mutta nämä nuorukaiset saivat toimia koekaniineina uudelle perehdytysohjelmalleni.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 23kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 21kp! -
Päivänsäde: 4kp -
= 25KP

KÄÄRMIS
Ruusunen: 4kp -

SAAGA
Mirri: 9kp -

Työnsin kynteni rottaan ja kääntelin sitä varovasti tarkistellen ettei siihen ollut koskettu. Se vaikutti ihan normaalilta. En muutenkaan uskonut, että Yhteisö halusi myrkyttää meidät. Haukkasin palan rotasta ja työnsin sitä Roihua kohti. Naaras oli nälkäisempi kuin minä. Hän oli saalistanut meille molemmille ollessani kipeä, joten hän oli kuluttanut enemmän kuin oli saanut syödyksi. Olin iloinen, että hän sai vihdoin kunnolla syödäkseen. Hän yritti tarjota minulle uutta haukkua, mutta pudistin päätäni eikä Roihu vastustanut. Hänen täytyi olla todella nälkäinen. Hivuttauduin hitusen lähemmäs ja koitin hakea lämpöä ja turvaa hänestä. Oli hiukan ahdistavaa jäädä kahden Päivänsäteen kanssa. En osannut sanoa mitään eikä Roihu tainnut olla hirveän puheliaalla päällä. Toivoin, että Yhteisön johtaja kannattelisi keskustelua eikä minun tarvitisisi stressata siitä. Nyt naaras kuitenkin vain tarkkaili meitä ja päätin keskittyä Roihuun. Tökkäsin häntä lempeästi lapaan nenällä. Hän oli kauhean jännittynyt ja säikähti tökkäystä. Katsoin toista kysyvästi. Roihu pudisti päätään. Tiesin, että hän oli hyvin jännittynyt ja että hän ei jaksanut enää hirveän pitkään. Voisin yrittää pyytää Päivänsäteeltä pian, että voisimme päästä nukkumaan. Halusin pidellä Roihua lähellä ja tuntea sen ihanan turvan tunteen, jonka tunsin aina hänen kanssaan ollessa.
//Päivi?

Ruusunen vilkaisi lapansa ylitse taakseen. Siellä muu partio seurasi hänen kulkuaan tiukasti hänen perässään. Yksi partion jäsenistä oli hänen oma poikansa, Riemu. Nuori kolli näytti säteilevän iloa ja intoa, kun hän tassutti eteenpäin muun partion mukana.
Ruusunen käänsi katseensa taas eteenpäin. Hänen tulisi keskittyä kulkemiseen tai hän vielä kompastuisi tai ohjaisi heitä harhaan tai pahimmassa tapauksessa jäisi yhden hirviön alle.
Hopeanharmaa naaras johdatti partiota perässään pitkin yhteisön kujia. Hän haisteli ilmaa ja tarkkaili ympäristöään sen varalta, että hän löytäisi kissan häivähdystäkään. Kuitenkaan mitään uutta ei oikein tullut eteen - kuten yleensäkään.
“Ruusunen! Odota hieman. Perä jää”, Hyökyaallon nauku sai naaraan taas katsahtamaan taakseen. Kolli puhui asiaa. Muut kissat alkoivat hänen ripeässä kulussaan jäädä vähitellen jälkeen.
Hännänpää nykien hopeanharmaa raidallinen naaras odotti, että muut kissat pääsivät lähemmäs ja lähti sitten hieman hitaammin kulkemaan eteenpäin. Nyt hän vilkuili taakseen tasaisin aikavälein varmistaakseen, että muut pysyivät varmasti perässä.
Edespäin kulkiessaan Ruusunen tunsi olonsa taas kotoisaksi. Kaksijalkalan tutut hajut ja äänet saivat hänet rentoutumaan, vaikka monet muut ne saattoivat saada hermostuneeksi. Hän piti siitä, että sai asua kaksijalkalassa yhteisön kanssa.

Tarkkailin vieraitani tyynesti hymyillen. Hymyn alle kätkeytyi kuitenkin paljon kaikenlaista sellaista, mitä en aikonut paljastaa edessäni istuville nuorukaisille.
“Olen samaa mieltä”, myöntelin Mirrin kehuja huoneestani. Yksisilmäinen naaras oli lähes painautunut toveriinsa kiinni, kun tämä katseli suuntaani varovaisen uteliaasti.
Portaista tulokkaiden takaa kuului vaimeaa töminää, ja kohta Arpi ilmestyi näkyviin rottaa suussaan roikottaen. Ilmeisesti tuoresaaliskasassa ei ollut ollut muuta tuoretta riistaa. Mutta eipä hätiä, rotta kelpasi kyllä paremman puutessa. Viherlehti teki tuloaan, ja pian metsäpartiot toisivat mukanaan runsain mitoin herkullista metsäriistaa. Sitä ennen Yhteisön oli tyydyttävä siihen, mitä oli tarjolla.
“Olkaa hyvä”, kehotin Mirriä ja Roihua, kun Arpi pudotti kookkaan jyrsijän näiden eteen. Luiseva kolli vilkaisi minuun kysyvästi, ja minä viitoin hänet hännänhuiskauksella istumaan lähistölle.
“Kunhan viherlehti saapuu, pääsette maistamaan parempaa saalista”, lupasin kissakaksikolle, jotka vilkuilivat toisiaan ja edessään olevaa rottaa epävarman oloisina. “Rotatkin ovat yllättävän hyviä. Niitä löytyy melkein mistä vain mihin tahansa vuodenaikaan. Siellä missä on kaksijalkojen jätteitä, on myös rottia.” Hymyilin naaraille kannustavasti. Jahka he olivat saaneet vatsansa täyteen, olisi aika kertoa heille, että heidän vierailunsa täällä oli pysyvää sorttia.

//Mirri?

Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme ennen kuin jatkoimme Päivänsäteen perään ja ylös portaita. En tiennyt oliko Roihu käynyt ennen kaksijalkojen pesässä tai tiesikö hän miten portaita kannatti mennä, mutta minä tiesin. Asuessani vielä Sipulin ja Pippurin kanssa kaksijalkojemme talossa olin alati joutunut ravaamaan pitkiä portaita ylös alas, sillä talo oli ollut kaksi kerroksinen. Mieleeni muistui ajat ennen tulipaloa ja vaikkei siitä ollutkaan niin kauhean pitkä aika sitten kuitenkaan tuntui jo kuin olisin ollut aivan eri kissa. Jotenkin en saanut yhteyttä siihen Mirriin, joka oli vain haaveillut vapaudesta liikkua metsässä ja elää kuten halusi. Toivoin, että elämä kujakissayhteisössä olisi tarpeeksi vapaata tyydyttämään sen halun tutkia ja käyskennellä vapaasti, jota elämä kaksijalkojen armoilla ei ollut pystynyt tyydyttämään. Roihu näytti hieman arastelevan portaita, josta päättelin ettei hän tosiaan ollut koskaan käyttänyt niitä. Tahdistin kuitenkin oman kulkuni hänen kanssaan samaan tahtiin, sillä en halunnut joutua eroon hänestä.
“Oletko varma, että tämä oli nyt ihan hyvä idea?” Roihu kysyi kuiskaten hiljaa. Pudistin päätäni. Emme voineet puhua nyt. En haluaisi saada Päivänsädettä luulemaan, että epäilin häntä. Halusin kaiken mahdollisen hyödyn irti vierailustamme täällä.
“Hyst… puhutaan jossain kohtaa… kahden”, vastasin suupielestäni. Roihu pyöräytti silmiään.
Pääsimme ylös asti ja vilkuilimme molemmat heti ympärillemme. Päivänsäde kysyi mitä pidimme hänen “valtaistuinhuoneestaan” mitä se ikinä tarkoittikaan.
“Hyvin mukavan näköistä”, naukaisin kohteliaasti ja painauduin hieman lähemmäs Roihua. En niinkään enää pelännyt Päivänsädettä, mutta silti minua jännitti hiukan. Ehkä mielessäni käväisi pari kertaa ajatus, jonka Roihukin oli sanonut ääneen. Oliko tämä todella ollut nyt hyvä idea? Uskoin saavani siihen myöhemmin vastauksen.
//Päivi?

Miksi Malvaruusu ei voinut luottaa Cosmokseen ja siihen, että hänelle ei tulisi käymään mitään pahaa? Cosmos oli ainakin itse hyvin vakuuttunut tästä, ja sen olisi pitänyt riittää vakuudeksi myös hänen turhan suojelevaiselle ystävälleen. Hänhän oli paras kaikessa, mihin hän ryhtyi, niin miksei myös tässäkin!
“Muutaman päivän?” Cosmoksen silmät levisivät. “Sehän on ikuisuus! Sitä paitsi minä tiedän, mitä mieltä tulen olemaan tästä asiasta muutaman päivän päästä, joten mitä sitä suotta venyttämään. Mitä pikemmin menemme puhumaan niille, sitä nopeammin asia on saatu pois päiväjärjestyksestä.”
Harmaavalkoinen kolli yritti jatkaa matkaa, mutta Malvaruusu ei suostunut väistymään hänen tieltään. Cosmoksen alkoi olla vaikeaa hillitä omaa turhautumistaan. Hän oli päättänyt jututtaa hirviöitä tänään, ja jatkuva estely ja vetkuttelu sai hänet vain ärsyyntymään. Malvaruusu oli kuitenkin hänen rakas ystävänsä, joten hän yritti vielä saada taivuteltua tämän astumaan sivuun diplomaattisin keinoin.
“Malvaruusu, luottaisit minuun!” hän pyysi ja katsoi naaraaseen vetoavasti. “Sinä tiedät kyllä, miten nopea olen juoksemaan. Ei niistä isoista laatikoista ole minulle mitään vastusta, jos ne eivät yllä minuun! Sitä paitsi sinä pystyt vahdista varoittamaan minua ajoissa, mikäli näyttää siltä, että ne aikovat käydä päälle.”

//Malva?

"Cosmos, se ei ihan oikeasti ole hyvä idea mennä hirviöiden lähelle!" Malvaruusu kivahti huolestuneena, kun hänen ystävänsä oli jo lähdössä kävelemään kujaa pitkin kohti paikkaa, jossa molemmat tiesivät hirviöiden lepäävän. Sellaisia paikkoja oli paljon ympäri kaksijalkalaa. Toisinaan hirviöt asettuivat nukkumaan katujen reunoille, mutta useimmiten ne nukkuivat kaksijalanpesien pihassa tai läheisyydessä. Malvaruusu asettui ystävänsä eteen. Cosmos näytti hämmentyvän naaraan äkillisestä reaktiosta.
"Se voi oikeasti olla todella vaarallista. Minä en kestä, jos jotakin käy ja menetän sinut!" Malvaruusulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin estää Cosmosta lähtemästä keinolla millä hyvänsä. Hän rakasti ystäväänsä koko sydämestään eikä voisi antaa itselleen anteeksi, jos kollille kävisi jotakin.
"Kuten sanoin, ei minulla ole mitään hätää", harmaavalkea kolli vakuutteli ja heilautti huolettomasti häntäänsä. Malvaruusu pudisteli päätään.
"Et sinä voi tietää sitä. Mitä jos hirviö herää ja suuttuu sinun puheistasi? Entä jos ne kaikki heräävät, etkä ehdikään karkuun! Tai vielä pahempaa: Mitä jos ne seuraavat meitä pesälle ja tuhoavat sen?! Tämä on suunnitelma, jota me emme halua toteuttaa. Olisit edes kiltti ja harkitsisit muutaman päivän. Et voi tehdä mitään tällaista näin harkitsemattomasti", laikukas naaras naukui terävällä äänellä.

//Cosmos?

Cosmosta harmitti hieman, ettei Malvaruusu nähnyt heti hänen ideansa loistavuutta yhtä selvästi kuin hän itse. Hän oli kuitenkin varma, että naaraan mieli muuttuisi, jahka tämä saisi nähdä omin silmin sen toimivuuden.
“Ei sinun tarvitsekaan”, Cosmos vakuutti ystävälleen, jonka katseessa näkyi lyhyen hetken ajan huojennusta, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun hän jatkoi: “Mutta minä aion! Kyllä joku niistä varmasti kuuntelee. On vain etsittävä yksilö, joka on rauhallisesti paikallaan, niin se ehkä malttaakin kuunnella, mitä minulla on sanottavana.” Hän oli sataprosenttisen varma suunnitelmansa toimivuudesta. Tottahan hirviöt haluaisivat kuunnella häntä, kun hän lähestyisi niitä näin tärkeällä asialla. Cosmoksella oli lisäksi sisua ja karismaa, ja näitä piirteitä hirviöt varmasti osasivat arvostaa.
“Etsitään hirviöiden lepopaikka”, hän käännähti Malvaruusun puoleen väännellen häntäänsä päättäväisesti. “Sinä voit jäädä kauemmaksi pitämään vahtia sillä välin, kun minä käyn jututtamassa niitä.” Kolli toivoi, että Malvaruusu suostuisi tulemaan hänen mukaansa edes henkiseksi tueksi. Samalla tämä näkisi, miten hyvästä ideasta tässä oli oikeasti kyse. “Kaikki menee hyvin, ihan varmasti. Ja jos ne eivät suostu kuuntelemaan - vaikka syvästi epäilenkin sitä - niin olemme joka tapauksessa niitä paljon ketterämpiä ja pystymme luikkimaan pakosalle ennen kuin ne edes tajuavat käydä päällemme.”

//Malva?

Malvaruusu ei saanut sitten pienintäkään otetta Cosmoksen ideasta. Jos se olisi ollut millään tavalla mahdollinen, se olisi ollut aivan erinomainen suunnitelma. Mutta Cosmos tuntui elävän aivan toisessa maailmassa tämän ajatuksensa kanssa. Kilpikonnalaikukas naaras ei kuitenkaan halunnut pahoittaa ystävänsä mieltä ja esittää mielipidettään suoraan ja ilkeästi. Kenelle tahansa muulle hän olisikin tehnyt niin. Sen sijaan entinen soturi hymyili epävarmasti ja katsoi ystäväänsä silmiin.
"Hirviön saaminen puolellemme olisi kyllä vastaus ongelmaamme", Malvaruusu aloitti mietteliäästi ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, "mutta en usko, että se on mahdollista... Eivät hirviöt kuuntele meitä, eivät ne aina edes huomaa meitä. Ne ovat arvaamattomia ja äärimmäisen vaarallisia, ei niihin vain voi luottaa. Sellaisen värvääminen joukkoihimme asettaisi meidätkin vaaraan."
Cosmoksen into näytti hiipuvan hieman. Harmaavalkea kolli kurtisti kulmiaan ja näytti siltä, kuin hän olisi miettinyt asiaa todella tarkasti jokaisella aivosolullaan. Malvaruusu toivoi, että Cosmos luopuisi ajatuksesta mahdollisimman pian, eikä yrittäisi löytää tapoja, millä he voisivat saada älyttömän suunnitelman toimimaan.
"Ikävä kyllä minä en ainakaan aio tulla lähellekään hirviöitä. Se olisi sama kuin pyytäisimme koiria avuksemme", Malvaruusu lisäsi tehdäkseen mahdollisimman hellävaraisesti Cosmokselle selväksi, miten typerä koko suunnitelma oli.

//Cosmos?

Cosmos tunsi yhä hirviöistä lähteneen pahan katkuisen tuulahduksen turkillaan. Hän jakoi osittain Malvaruusun tuntemukset hirviöistä ja siitä, miten välinpitämättömiä ne olivat muiden kadulla liikkujien suhteen. Nuori kolli kuitenkin myös ihaili niitä: kaikki kunnioittivat hirviöitä eikä kukaan ollut tarpeeksi suuri talloakseen niitä samalla tavalla kuin ne talloivat muita. Jos he olisivat saaneet edes yhden hirviön puolelleen kapinassa, Päivänsäteellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Siitä hän saikin tuuman.
“Ne ovat vaarallisia”, Cosmos aloitti myötäillen ystävänsä valitusvirttä, “mutta se voi olla meille myös hyödyksi.”
Malvaruusu katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Miten muka? Näithän sinä, että nuo olisivat liiskanneet meidät, ellemme olisi hypänneet sivuun!” naaras sihahti.
Cosmoksen hännänpää kiemurteli mietteliäästi samalla, kun ajatusrattaat raksuttivat hitaasti hänen päässään. “Niin, totta, mutta mieti, jos saisimme hirviön puolelleme! Me olisimme voittamattomia! Hirviötkään eivät pidä komentelusta - tai ainakaan ne eivät välitä siitä -, joten ehkä ne voisivat auttaa meitä pääsemään eroon Päivänsäteestä. Edes suuresta johtajastamme ei ole vastusta hirviöille.” Nuoren kissan silmiin oli syttynyt innostunut kipinä. Hänen ideansa oli hiomaton timantti, joka vain odotti todellisen muotonsa löytymistä. Cosmos jo kuvitteli mielessään, miten hän, Malvaruusu ja hirviö ratsastaisivat yhdessä voitokkaina auringonlaskuun.

//Malva?

Malvaruusu kuunteli Cosmosta tarkkaavaisesti. Kun kolli mainitsi Ametistin nimen, Malvaruusun sydämen syke kiihtyi hetkellisesti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ystävänsä edes mainitsi vihollisekseen muodostuneen Ametistin nimen. Oikeasti Ametisti ei ollut tehnyt Malvaruusulle mitään, mutta naaras piti toista kissaa uhkana. Ametisti uhkasi Malvaruusun ja Cosmoksen välistä ystävyyttä, eikä kilpikonnalaikukas naaras voinut hyväksyä sellaista. Hän rakasti Cosmosta ja halusi pitää ystävänsä vain itsellään. Malvaruusu ei kuitenkaan ollut vihainen Cosmokselle, joten hän kuunteli rauhallisesti. Jos he saisivat Lakun puolelleen, olisi kaipinoijia jo kaiken kaikkiaan viisi, jos Unelmakin laskettiin mukaan. Sillä määrällä ei vielä Kujakissayhteisön nykyistä johtajaa syrjäytetty, heidän olisi saatava muitakin liittymään osaksi suunnitelmiaan. Malvaruusu mietti Kobraa. Kenties tuore kujakissa voisi tukea heitä. Malvaruusun olisi selviteltävä lisää sitä mahdollisuutta myöhemmin.
"Niin", laikukas naaras totesi ja nyökytteli päätään. Hän vilkaisi hymyillen Cosmosta. "Kuulostaa varsin hyvältä säältä." Hetken ajan ystävykset katselivat toisiaan leveästi hymyillen, ennen kuin ohi vauhdikkaasti juokseva hirviö rikkoi murinallaan kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden. Molemmat kissat säpsähtivät, ja Malvaruusu kurtisti inhoten kulmiaan. He olivat syrjäisellä kujalla, jossa ei tavallisesti liikkunut hirviöitä. Naaras kuuli kovan äänen, jonka hän tiesi tulevan hirviöstä. Vauhdikkaan hirviön perässä tuli toinen, jonka päällä oli vilkkuvia valoja.
"Varo!" Malvaruusu parahti ystävälleen, kun hirviö lähestyi heitä. He juoksivat äkkiä kaksijalanpesän seinustalle ja piiloutuivat sen edessä olevan kukkaruukun taakse. Hirviö juoksi tiehensä. Malvaruusun karvat olivat nousseet pystyyn.
"Minä vihaan hirviöitä! Ne ovat niin huolimattomia ja välinpitämättömiä. Nuokin meinasivat juosta meidän ylitsemme!" naaras ärähti päätään pudistellen.

//Cosmos?

Raskas kivi vierähti Cosmoksen rinnan päältä Malvaruusun ilmeen kirkastuessa. Hän oli onnistunut vakuuttamaan ystävänsä siitä, ettei ollut kellekään yhtä uskollinen kuin tälle, ja hyvä niin. Hänen oli vastaisuudessa oltava varovaisempi Ametistin ja muiden seurassa, jotta naaras ei alkaisi luulla muuta. Malvaruusu oli hänen ainoa ystävänsä sekä ainoa kissa, joka oikeasti tuntui välittävän hänestä sellaisena kuin hän oli. Hän ei voinut menettää sitä.
“Mennään vain”, kolli heilautti häntäänsä ja ravisteli nopeasti epämukavat tuntemukset kimpustaan, ennen kuin lähti tassuttamaan ystävänsä kintereillä kohti rikkoutunutta ikkunaa. “Minä alankin olla jo raikkaan ilman tarpeessa.”
Pian he olivat jo loikkineet romuesteen yli kadulle hämärän kujan suojista ja jatkoivat matkaa Malvaruusun johdatuksella tukikohtansa suuntaan. Ulkona oli lämmintä ja kirkasta; viherlehti teki tuloaan kovaa vauhtia.
“Millainen sää täällä nyt sitten on?” hän kuuli Malvaruusun naukuvan vieressään uteliaana.
“Aurinkoista ja lämmintä”, Cosmos vastasi, tietäen hyvin, ettei se ollut vastaus, mitä hänen ystävänsä oli hakenut. Hän virnisti tälle leikkisästi, mutta jatkoi sitten tosissaan: “Ametistin mukaan Laku saattaisi olla meidän puolellamme. Käskin häntä pitämään tätä silmällä ja keräämään lisää todisteita siitä. Ei ole turvallista kertoa suunnitelmistamme kuin vain niille, joista voimme ehdottomasti olla varmoja, että he ovat samalla linjalla kanssamme.”

//Malva?

Malvaruusu olisi halunnut alkaa huutaa ja haukkua Ametisti maanrakoon kaikkien nähden, mutta naaras onnistui vaivoin pidättelemään itsensä kurissa. Hänen hännänpäänsä nytkähteli ja kujakissa paineli kynsiään pesän tomuiseen, puupintaiseen lattiaan. Cosmos oli epäilemättä heittänyt ilmoille valheen. Vaikka Malvaruusu olikin äärimmäisen mustasukkainen ja hyvin takertunut ainoaa ystäväänsä, hän ymmärsi pysyä rauhallisena, kun Cosmos ilmoitti Ametistin olleen juuri lähdössä. Entinen erakko katsoi Cosmosta hieman hämmentyneesti ja käänsi sitten katseensa Malvaruusun terävään katseeseen. Entisen eloklaanilainen katse suorastaan pulppusi vihaa ja inhoa toista kujakissaa kohtaan. Ametisti kai ymmärsi vihjeen. Hän hyvästeli kaksikon ja käveli tiehensä. Malvaruusun terävä katse kääntyi Cosmokseen, mutta viha ja inho muuttui pettymykseksi.
"Cosmos, minä olen pettynyt", Malvaruusu tiuskaisi ja pudisteli päätään, "minä luulin, että olen sinun ainoa ystäväsi."
"Niinhän sinä oletkin!" Cosmos vakuutteli nopeasti. Se tuli niin vaistomaisesti, että Malvaruusu uskoi kollin puhuvan totta. Hän välitti ystävästään niin paljon, että heltyi välittömästi.
"Lupaathan, ettet valehtele?" Malvaruusu varmisti ja räpytteli vihreitä silmiään. Harmaavalkea kollikissa nyökytteli päätään.
"Minä en koskaan valehtelisi sinulle", Cosmos vannoi terävällä äänellä. Malvaruusun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy.
"No, mennäänkö sitten ulos. Katsotaan vähän, minkälainen sää ulkona on", naaras ehdotti nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, vihjaten säällä siihen, mistä ikinä Cosmos ja Ametisti olivatkaan puhuneet. Vaikka Malvaruusu luottikin ystäväänsä, hänen mieltään kalvoi inhottava tunne. Hän ei kertakaikkiaan pitänyt siitä, kun Cosmos jutteli muiden kanssa niin tuttavallisesti. Hän halusi uskoa ystäväänsä, mutta siitä huolimatta Malvaruusu oli peloissaan, että menettäisi parhaan – ja ainoan – ystävänsä.

//Cosmos?

Cosmos jäi epäröimään kuullessaan Ametistin ehdotuksen yhdessä partioon lähtemisestä. Oli pari asiaa, minkä vuoksi tuo ajatus oli käytännössä monimutkaisempi toteuttaa. Ihan ensiksi he olivat kumpikin valvottuja, eikä Päivänsäde varmastikaan ollut päästämässä häntä mihinkään kenenkään sellaisen kanssa, joka varta vasten halusi lähteä hänen kanssaan ulos. Suuri johtaja alkaisi epäilemään petosta ennen kuin kissaa ehtisi sanoa, ja sitten olisi Cosmoksen pää taas vadilla.
Toinen syy käveli juuri heitä kohti. Cosmos tunsi vatsassaan inhan muljahduksen nähdessään Malvaruusun pettyneen katseen. Hänen olisi tehnyt mieli parahtaa ystävälleen, että tämä ei ollut sitä, miltä näytti, mutta se olisi saattanut ajaa Ametistin tiehensä, mikä taas olisi hidastanut heidän tavoitteitaan. Nuori kolli oli puun ja kuoren välissä.
“Mitäs täällä oikein on meneillään?” kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti heidän luokseen ehdittyään. Cosmos ei voinut olla huomaamatta, miten murhaavasti hänen ystävänsä mulkoili Ametistia.
“Ei mitään ihmeellistä”, hän kiirehti vastaamaan, ennen kuin Ametisti ehti avaamaan suutaan. Oli parempi, jos hän hoitaisi tämän. “Ametisti vain raportoi minulle… säästä.” Hän loi Malvaruusuun merkitsevän katseen, ja toivoi tämän ymmärtävän, ettei hän voinut kertoa todellista syytä täällä kaikkien kuullen. “Minä voin kertoa sinullekin säästä myöhemmin.”
Malvaruusu silmäili vuoron perään häntä ja Ametistia, eikä selvästikään ollut vielä täysin vakuuttunut. Cosmos muisti lupauksensa naaraalle: hän ei kaveeraisi muiden kuin Malvaruusun kanssa. Nyt naaras taisi kuitenkin luulla, että hän oli mennyt rikkomaan sanansa, koska oli saanut hänet kiinni juttelemasta Ametistin kanssa. Hänen olisi saatava ystävänsä vakuutetuksi siitä, että tästä ei ollut kyse.
“Ametisti olikin juuri lähtemässä”, hän naukaisi ja vilkaisi Ametistiin terävästi.

//Malva tai Ametisti?

Malvaruusu käveli partion mukana häntä pystyssä eteenpäin kohti Kujakissayhteisön pesää. Naaras mulkoili epäluuloisesti vierellään kävelevää Unelmaa. Hän ja Cosmos olivat luvanneet auttaa entistä kotikisua löytämään tyttärensä, mikäli tämä liittoutuisi heidän kanssaan. Epätoivoinen kissa oli helppo saada mukaan tällaiseen touhuun. Cosmos ja Malvaruusu suunnittelivat edelleen Päivänsäteen syrjäyttämistä. He tekivät kovasti työtä saadakseen joukkoihinsa lisää kapinoijia. Haastetta toi se, että suunnitelmat oli pidettävä täysin salassa sellaisilta, jotka saattaisivat kertoa niistä Päivänsäteelle. Mikäli johtaja saisi tietää kaksikon aikeista, hän takuulla telottaisi heidät välittömästi. Päivänsäde oli typerä, muttei mikään aivoton hiirenaivo. Jos joku uhkasi häntä ja hänen asemaansa yhteisössä, hän varmasti hankkiutuisi ongelmista eroon tappamalla.
Malvaruusu loikki Unelman perässä Kujakissayhteisön pesään. Hänen katseensa nauliutui välittömästi Cosmokseen, joka jutusteli parhaillaan Ametistin kanssa. Naaras oli kiinnostunut heidän suunnitelmastaan ja siihen osallistumisesta. Kilpikonnalaikukkaan naaraan vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän näki parhaan ystävänsä keskustelevan tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Viha kuohahti Malvaruusun sisällä välittömästi, hän oli kamalan mustasukkainen Cosmoksesta. Entinen soturi ei voinut sietää sitä, että harmaavalkea ystävä jutteli muille kissoille sillä tavalla, millä hän nyt jutteli Ametistin kanssa. Malvaruusu hylkäsi partion jäsenet ja käveli oitis kaksikon luokse. Heidän katseensa kääntyivät välittömästi Malvaruusuun, joka oli nostanut leukansa pystyyn ja mulkoili halveksuen Ametistia ja pettyneesti ystäväänsä.
"Mitäs täällä oikein on meneillään?" entinen eloklaanilainen tuhahti.

//Cosmos tai Ametisti?

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 18kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 4kp -
Laku: 4kp -
= 8kp

SAAGA
Mirri: 12kp -

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp -

Elämä kujakissayhteisössä alkoi tuntua jo normaalilta ja hieman tylsältä. Olin alkanut päivä päivältä toivoa enemmän, että jollain ihmeellä Päivänsäde alkaisi luottaa minuun - ja Lunaan - ja antaisi vapauden tehdä paljon enemmän kuin tällä hetkellä.
Ryhdyin sukimaan turkkiani. Mitään ei oikein ollut meneillään. Tällaista se elämä tuppasi olla. Yksitoikkoista ja ehkä hieman tylsää. Mitään ei oikein koskaan tuntunut tapahtuvan yhteisössä tai oikein muutenkaan. Kaikki tuntui vain aina pysyvän tismalleen samana.
“Laku! Haluaisitko syödä jotain? Minun täytyy pian lähteä kujapartioon ja ajattelin ottaa hieman jotain purtavaa ennen sitä ja mietin, että olisiko sinulla nälkä?” Luna kysyi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkeaan naaraaseen ja hymyilin.
“Toki, miksikäs ei”, vastasin rennosti, nousin ylös, venyttelin makeasti ja tassutin sitten kumppanini perässä ruokailemaan. Hän oli jo valinnut jotain syötävää meille ja selkeästi vain oli odottanut, että tulisin ruokailemaan hänen kanssaan.
“Miltä elämä täällä on sinusta alkanut tuntua?” Luna kysyi syötyään pari haukkua näistä tähteistä, joita oli kerätty.
“Melko tavanomaiselta. Ei sillä ettenkö haluaisi palata vanhaan. Tekisin melkeimpä mitä vain, jotta voisin palata takaisin kaksijalkojemme luokse”, nau’uin madaltaen ääntäni, jotta muut kissat eivät huomioisi kommenttiani. Luna nyökkäsi ja sen jälkeen söimme täydessä hiljaisuudessa, kunnes hänen täytyi lähteä.

Kakarat olivat ylittäneet odotukseni - jotka totta puhuen eivät olleet olleet kovin korkealla alun alkaen - suoriutumalla ikkunalle ilman suurempaa sähellystä. Jopa yksisilmäinen Mirri oli loikkinut matkan oikein mallikkaasti näkörajoitteestaan huolimatta. Hyvä niin. Jos kaksikko olisi paljastunut täysin toivottomiksi tapauksiksi jo ensi hännänmitoilla, heidän raahaamisensa tänne asti olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Halusin joukkoihini osaavia kissoja, joista voisi olla Yhteisölle oikeasti hyötyä, en mitään kyvyttömiä surkimuksia, joiden ainoa tehtävä tässä todellisuudessa oli olla vain muiden tiellä.
“Hienosti suoriuduttu”, kehräsin nuoremmille naaraille ehtiessäni näiden vierelle ikkunalaudalle. Kumpikin katseli minua epäluuloinen kiilto silmissään. Heidän pelkotuoksunsa leijaili laimeana ilmassa, vaikka pennut yrittivät selvästi leikkiä rohkeampaa kuin olivati.
Pidin pelokkaista kissoista. Heitä oli helpompi ohjailla kuin itseään täynnä olevia luupäitä, jotka luulivat olevansa voittamattomia. Yleensä jälkimmäiset päätyivät nopeasti mullan alle ryhtyessään typeryyttään koettelemaan onneaan kanssani. Olisin helposti voinut kieputtaa uudet tulokkaat pikkuvarpaani ympärille kovistelemalla ja uhkailemalla, mutta sillä tavoin ei luotu kestäviä suhteita. Kenties näistä kahdesta saisin itselleni kivan pienen projektin. Mikäli lopputulos olisi tyydyttävä, voisin harkita väkivallalla uhkailemisen vähentämistä uusia jäseniä rekrytoidessa. Jos taas ei, niin, noh… vanhat tavat kunniaan!
Luikahdin särkyneen lasin raosta sisälle pesään. Loikkasin alas lattialle ja jäin odottamaan, että Mirri ja Roihu työntyivät perässäni. Kaksikko katseli ympärilleen kissojen täyttämässä tilassa silmät suurina ja toisiaan vasten painautuneina. He näyttivät ihan eksyneiltä pöllönpoikasilta.
Arpi huomasi meidät ensimmäisenä. Käskin häntä hakemaan meille syömistä ruokakasasta ja tuomaan sen yläkertaan. Halusin keskustella naaraiden kanssa kaikessa rauhassa, päästä paremmin heidän päidensä sisään.
“Tulkaa, teillä on varmasti jo kaamea nälkä”, kutsuin nuorempia kissoja hännälläni tulemaan perässäni. Tassutin lattian poikki portaikon juurelle ja lähdin loikkimaan ylöspäin. Pian kuulin askelmilta jäljestäni vaimeita tömähdyksiä; naaraat ottivat mallia esimerkistäni.
“Tämä tässä on minun valtaistuinhuoneeni”, esittelin alakertaa huomattavasti pienempää tilaa ylpeänä vierailleni. “Mitä pidätte siitä?”

//Mirri?

Olin käynyt kertomassa Cosmokselle tutkimuksistani joissa olin huomannut että Laku olisi mahdollisesti meidän puolella.
''Uskotko että saat käännytettyä hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan, niin että hän huomaisi kuinka surkea johtaja Päivänsäde on.'' Kuuntelin tarkasti Cosmoksen suunnitelman.
''Kuvittelen että se onnistuu, luulen että minun pitäisi tästä häipyä jotta kukaan ei ala epäilemään.''
''Voithan sinä jäädä, ei kukaan epäile jos me vain hieman juttelemme, sehän on vain omituista jos lähdet pois luotani yhtäkkiä.'' Cosmos sanoi yllätyksekseni.
''Niin no toisaalta, ja ainahan voimme valehdella jos joku tulee kyselemään.'' Naurahdin. Yritin nostaa tassuani jotta voisin puhdistaa itseäni. Tunsin, että tassuni jäi maahan kiinni, nytkäytin sen nopeasti poissa maasta jotta kukaan ei huomaisi. Nuolaisin tahmaa muutaman kerran, ''Vihdoinkin tuo tahma on poissa.'' Tuhahdin hetken päästä puoliääneen.
''Mikä on poissa?'' Cosmos kysyi, hän oli ilmeisesti huomannut tahman.
''Yksi juttu tassustani. Muuten voitaisiinko mennä huomenna partioon joidenkin muiden kanssa?'' Vaihdoin puheenaihetta, en ollut varma että halusinko Cosmoksen kanssa oikeasti partioon mutta ainakin oppisin hänestä jotain uutta, joka voisi tulla hyödyksi joskus myöhemmin.
//Cosmos
//Voit päättää haluaako Cosmos tulla Ametistin kanssa partioon, mulle on ihan sama.

Ruusunen istui ulkona tuulen pörröttäessä hänen turkkiaan. Hän katseli taivaalle ja pohti tulevaa. Kuinkakohan kauan hän tulisi elämään tällaista elämää? Nyt kun kujakissayhteisö ei ollut enää missään aikeissa sotkeutua klaaneihin mukaan, elämä oli ollut hyvän aikaa melkoisen yksitoikkoista. Partiointia, katoilla kulkemista, ruoan etsimistä, syömistä. Mikään ei tulisi varmaankaan edes muuttumaan pitkään pitkään aikaan. Kujakissayhteisö oli mitä oli ja tulisi myös sitä aina olemaankin. Se ei tulisi muuttumaan, eikä sen oikeastaan tarvitsisikaan muuttua. Ruusunen tykkäsi omalla tavallaan tästä järjestelmällisestä elämäntyylistä. Tiesi aina, mitä kannatti - tai ennemminkin sai - tehdä ja mitä ei.
Ruusunen kehräsi hetken hiljaa. Hän edelleen piti päätöstään liittyä kujakissayhteisöön parhaimpana päätöksenä, mitä oli koskaan saanut. Se että hän oli päätynyt kujakissayhteisöön, oli ajanut hänet siihen tilanteeseen, jossa hän oli nyt. Hänellä oli kumppani, pentu, koti ja turvaa. Siinä oli hänen mielestään aivan tarpeeksi ilon ja onnellisuuden aihetta. Miksi ruikuttaa siitä, että ei päässyt vapaaksi ulos, kun täällä oli heille turvaa ja suojaisa paikka asua.
Ruusunen nousi tassuilleen, venytteli ja tassutti takaisin kohti kotia. Hän käveli nopeasti ja kapusi roinaläjän ketterästi ylös ikkunalle, josta hän pujahti sisään. Tämä oli aidosti se paikka, josta hän piti ja jota hän rakasti. Hän oli onnellinen, kun oli päässyt olemaan ja elämään täällä.

Tuijotin reittiä epäilevästi. Tiesin, että olisin ennen onnettomuutta päässyt tuon helposti ylös mutta yhden silmän ja erittäin huterien käpälien varassa se ei olisi mitenkään helppo homma. Katsahdin Roihua.
“Haluatko sinä mennä ensin?” pyysin tärisevällä äänellä. Roihu katsoi minua huolestuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
“Oletko varma, että haluat yrittää lainkaan? Sinua voitaisiin varmasti auttaa-”
“Ei. Mene nyt vain. Minä pärjään”, totesin. Vakuuttelu ei tuntunut tehoavan oranssiturkkiseen ystävääni, mutta hän tiesi kuinka itsepäinen olin ja antoi vain olla. Naaras katsoi romuja hetken ja loikkelehti sitten miltei vaivattoman näköisesti ylös asti. Olin kateellinen.
“Minun vuoroni”, kuiskasin hiljaa itselleni niin, ettei kukaan kuullut.
“Pystyt tähän.”
Katsoin vielä kerran reittiä terveellä silmälläni ja suunnittelin päässäni mihin loikkaisin ensin. Otin ensimmäisen loikan, sitten toisen, kolmannen. Kaikki sujui - kaikkia oletuksiani vastaan - hyvin mallikkaasti. Pian seisoin jo Roihun vieressä suuren pesän sisällä odetellen Päivänsädettä ja muita. Johtajanaaras loikkasi sisälle nopeasti ja oli pian taas rinnallamme. Roihun luisevat kyljet kohoilivat epäsäännölliseen tahtiin ja hänen silmissään näkyi selvästi kuinka häntäkin oli alkanut pelottamaan. Painauduin naaraan kylkeä vasten hivuttautuen hieman kauemmaksi Päivänsäteestä. Toivoin, ettei naaras huomaisi Roihun pelkoa. Toivoin, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut minun pelkoani. Se saattoi olla liikaa pyydetty, sillä tiesin kuinka huono olin piilottamaan tunteitani, mutta aina sai toivoa…
//Päivi?

Mirrin yritys valehdella oli säälittävä. En minä sokea ollut - toisin kuin naaraan toinen silmä. Haavat näyttivät vastikään arpeutuneilta, joten vamma ei voinut olla kovin vanha. Siitä saatoin olettaa, että kissalla oli varmastikin vielä vaikeuksia toimia yksisilmäisenä.
“Tiedätkös, minulla on ystävä, jolla on vain yksi silmä, kuten sinulla”, naukaisin kääntäen katseeni menosuuntaan. “Hän on tehokas ja taitava Yhteisön jäsen puutteestaan huolimatta. Kenties voisit saada häneltä neuvon tai pari.”
Arpi ei varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen tapaus, mutta tämä saisi luvan leikkiä sellaista, jos niin käskisin. Oli selvää, ettei illuusio voisi pysyä yllä ikuisesti. Kunhan Mirri ja Roihu olivat asettuneet taloksi, esitys lähtisi purkautumaan lankapallon lailla, kunnes totuus olisi julki. Siinä vaiheessa kaksikon oli liian myöhäistä ruveta katumaan meidän mukaamme lähtemistä.
“Kappas, kohta olemmekin perillä”, naukaisin tutun, ränsistyneen rakennuksen tullessa näkyviin nurkan takaa. Ulkosalla istui pari kissaa - Nefiri ja Silver -, jotka suuntasivat uteliaina katseensa meihin, kun astelimme pesää kohti.
Loin kissoihin varoittavan katseen - yksikin väärä sanavalinta ja he olisivat variksenruokaa. Kaksikko piti kuitenkin suunsa supussa kulkiessamme heidän ohitseen. Seisahduin hämyisen kujan eteen ja vilkaisin Mirriin ja Roihuun miettivästi. Puolisokealle Mirrille romuja pitkin loikkiminen voisi olla haastavampaa toisin kuin Roihulle, mutta aioin antaa hänen yrittää. Halusin nähdä, mihin heistä oli.
“Näettekö tuon ikkunan tuolla? Se on sisäänkäynti kotiimme”, heilautin kuonoani kujan suuntaan. “Sisään pääseminen vaatii vähän ketteryyttä, mutta sehän varmasti luonnistuu helposti teiltä kahdelta, nuorelta kissalta, vai mitä?”

//Mirri?