Heräsin kivun, huojennuksen ja ihmetyksen aaltoihin. Olin jotenkin selvinnyt elossa, vaikka silloin tuntui siltä, että olisin kuolemassa. Katselin ympärilleni ja näin Hurman, hän katsoi toiseen suuntaan. Painoin pääni taas tassujeni varaan, koska en jaksanut kannatella sitä. Kaulaani tullut puremajälki sattui edelleen vietävästi, enkä uskaltanut liikuttaa sitä. En voinut käsittää, miten olin hävinnyt muutamalle heikolle koiralle.
''Ametisti, moi!'' Kaunis ääni, joka kuului Hurmalle kuului takaani. Se tuntui rauhoittavan sisäistä pelkoani siitä, että olisin nähnyt harhoja. Se tuntui rauhoittavan koko kehoani.
''Hei. Sinä... Selviydyit'', hän jatkoi puhettaan. Olisin toivonut, etten olisi joutunut vastaamaan. Olisin ehkä myös toivonut, etten olisi selvinnyt.
''Niin.'' Ääneni oli synkkä, koska hänen olo minun lähellä, kun olin haavoittuvainen hieman häiritsi minua. Se häiritsi minua, vaikka koin joitain... tunteita... häntä kohtaan. En yrittänyt häätää häntä, mutten nauttinut tämän olemassaolosta. Ehkä tunsin oloni haavoittuvaiseksi.
Hurman hivuttautua lähemmäs, katsoin parhaakseni nousta ylös. Näin saisin taisteltua pahimman tapahuessa. Se ei ollut hyvä idea, pistävä kipu osui jalkani pohjaan. Niin kova, että kompuroin maahan kuono edellä. Verta turskahti kuonostani. Onneksi en pyörtynyt... Vai pyörryinkö sittenkin?

''Ametisti. Herää!'' Leijuin ilmassa, taas. Näin näkyjä, taas. Yrittikö joku ylempi voima syöttää minulle soopaa, vai hallusinoinko minä? Olinko menettänyt järkeni koirataistelussa, saatoinko olla jokin mitätön moukka? Jotain niin kuvottavaa, että kukaan ei voisi rakastaa minua?
Verta vuoti alla olevan kehoni tassusta, elottoman kehon tassusta. Olinko kuollut? Hurma ravisteli minua voimakkaasti, mutta kaksoisolentoni ei reagoinut. Olinko todella kuollut? Kaiken tämän jälkeen, leirissä, koirien tekemiin vammoihin ja vieläpä omaan typeryyteen? Omaan puolustuksenhaluun.
Nyt ymmärsin sen, ettei Päivänsäde halunnut minusta yhteisön täysvaltaista jäsentä. Menisin metsään ja vahingossa tappaisin itseni siellä, omaan typeryyteeni.
Jokin tuntui vetävän minua alaspäin. Minua vedettiin oman kehoni luokse. Palasinko taas omaan kehooni? Minähän kuolin jo?

Kirkas valo osui silmiini, enkä sen takia edes raottanut niitä. Hurma, joka huomasi nyt minun hengittävän huusi kovaa:
''Ametisti! Luulin, että olit kuollut!''
Vaara oli selvästi liian lähellä, toinen tassuni oli luonut ison verilammikon maahan. Hän oli uhka.
Potkaisin naarasta takajalallani kasvoihin. En tiennyt osuinko, mutta sain ainakin luotua tarpeaksi hämmennystä, että pystyin pakenemaan.
Juoksin kolmella jalalla takaisin omalle makuupaikalleni, haistelin mahdollisia tuoksuja. Kukaan ei onneksi ollut koskenut siihen. Parempi niin, minulle ja hänelle. Uskaltauduin hyppäämään pesäni sisään, varoen kipeää jalkaani tietty. Käperryin kylmän ja karhean esineen sisään. Työnsin pääni ulos niin, että näin ympärilläni tapahtuvat asiat.
Pian näin Hurman lähestymässä minua kaukaa. Murisin, en halunnut nyt ketään lähelleni. Ainakaan heti. Minulla oli erittäin turvaton olo ja mietin, voisinko lyödä häntä. Eikö potku riittänyt? En ollut taistelukunnossa, mutta hän ei minuun koskisi. Vai... näin naaraan suloiset silmät, ja vetäydyin syvemmälle pesääni. Hän oli kuitenkin niin ihana... Hän ei minua satuttaisi. Siitä olin ainakin varma.

//Aww... Siitä se sitten alkaa <3
//Hurhur?
//Vihdoin ja viimein...

Rotat olivat päässeet yllättämään meidät. Kuun heikossa valossa erotin ainakin kolmen rotan hahmot, jotka katosivat välillä varjoihin. Piipitys ja sirkutus kimpoilivat metallisten jäteastioiden pinnoista ja saivat kujan tuntumaan entistä ahtaammalta. Meillä ei ollut aikaa epäröidä - mikäli rottia oli lähistöllä enemmänkin, meidän olisi päästävä kapealta kujalta aukeampaan paikkaan jossa meitä ei voitaisi ahdistaa nurkkaan.
Niinpä minä rynnistin ensimmäisenä näkökenttääni osuvan otuksen kimppuun ja mäjäytin sitä kynnet esillä kylkeen. Rotta lensi sivuun vinkaisten kimakasti. En ehtinyt ottaa selvää, oliko isku tehnyt siitä selvää, kun jo seuraava riiviö kävi päälle. Kuiske kamppaili vähän matkan päässä yhden rotan kanssa, ja minä jakelin iskuja toiselle yksilölle, joka oli vietävän liukas liikkeissään. Tämä rotta ei hyökännyt sokkona toisin kuin monet muut kohtaamani: se selvästi seurasi liikkeitäni ja osasi väistellä iskujani, ennen kuin yritti purra minua jalkaan.
Kissa oli kuitenkin kissa, eikä mikään typerä haaskaeläin voittaisi minua viekkaudessa. Rotan syöksyessä etujalkaani kohti nousinkin äkisti takajalkojeni varaan ja iskin etutassuni rotan selkään ja painoin sen maata vasten. Se kiemurteli vimmatusti ja piti vielä pahempaa ääntä, jonka pelkäsin houkuttelevan lisää rottia paikalle. Meidän olisi hoideltava nämä ennen kuin olisimme totisesti pulassa.
“Päivänsäde! Varo!” Olin jo melkein unohtanut, että en taistellut rottia vastaan yksin, kun Kuiskeen hätääntynyt ulvahdus saavutti tajuntani. Vaistomaisesti kumarruin alemmaksi, ja tunsin jonkin hipovan korvieni kärkiä viuhahtaessaan ylitseni. Kuiske juoksi luokseni silmät ammollaan. Nyökkäsin hänelle nopeasti, ja yhdessä teimme viimeisen tehohyökkäyksen kahden viimeisen rotan kimppuun. Saimme yhden niistä hengiltä, mutta toinen päätti ottaa jalat alleen ja livistää paikalta. Päätin, että sen perään lähteminen olisi liian iso riski. Sehän saattaisi vaikka yrittää johdattaa meidät ansaan.
Siirryimme pois kujalta ja jatkoimme kevyttä hölkkää lähimpään puistoon, jossa näimme ympäröivän maaston selvästi. Ilmassa ei tuntunut rottien hajua, joten uskalsin istahtaa alas ja nuuhkaista lapaani tullutta karvatonta läikkää. Yksi rotista oli roikkunut siitä kiinni kynsillään ja jättänyt jälkeensä pieniä, verta tihkuvia naarmuja. Pikaisen tarkistuksen jälkeen en kuitenkaan huomannut puremajälkiä missään, mikä oli huojentavaa.
Käännyin katsomaan Kuisketta, joka myöskin kävi parhaillaan omia ruhjeitaan läpi. “Kävikö pahasti?” kysyin kollilta ja tutkailin häntä katseellaani.
Täytyi myöntää, Kuiske saattoi tosiaan olla sanojensa mittainen kissa. Kiitos hänen aiemman varoituksensa, olin todennäköisesti välttynyt vakavemmilta vammoilta.

//Kuiske?

Hytisin kylmästä, vaikka makasin sisarusteni välissä ja kuononi oli painautunut emon mahaa vasten. Painauduin vieläkin tiukemmin emoa ja nukkuvaa veljeäni vasten. Se ei kuitenkaan auttanut. Tunsin miten kylmyys veti niskakarvojani puoleensa.
Yhtäkkiä tunsin lujan painon selässäni. Nenäni painautui niin syvälle emon turkkiin, etten pystynyt hengittämään. Kumpikin tuntui todella inhottavalta. Olin jumissa.
Aloin rimpuilla paikallani, mutta sisareni ei välittänyt, vaan kömpi törkeästi ylitseni. Vasta kun tämä siirtyi veljemme niskaan, pääsin taas vetämään syvään henkeä. Sitten minua alkoikin haukotuttaa.
Nousin kuitenkin jalkeilleni, varovasti, etten tönisi vierelläni makaavia pentuetovereita, vaikka he varmaan olivatkin heränneet äskeiseen. Minua oli kuitenkin sattunut sisareni astuessa selkäni päälle. Tämä kyyhötti nyt veljen toisella puolella ja näytti nautiskelevan emon toimittamaa pesuhetkeä. Mutta eihän tuollainen nyt tullut kuuloonkaan!
Lähdin tepastelemaan pehmeällä alustalla kohti sisartani, jättäen toisen siskoni tuijottamaan hölmistyneenä perääni. Olin jo tyystin unohtanut miten vielä hetki sitten palelin.
Änkesin emon ja sisareni väliin. Emo nuolaisi päälakeani. Minun ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa mihin astuin, sillä tunsin astuvani oitis sisareni tassun päälle. Näin miten hänen suunsa avautui isoksi. Ilme oli hetken aikaa kärsivä, joten päätin, että olimme nyt sitten sujut. Sitten sisko katsoi emoon ja availi suutaan hirveän monta kertaa. Tarkkailin tilannetta vierestä hämmentyneenä. Emon suu raottui myös toistamiseen. Ensin emo katsoi siskoa, sitten emo katsoi minua ja toisti noita suun avauksia. Joka kerta emon kieli ja suu olivat vähän eri asennossa. Myös emon ilmeet muuttuivat niiden mukaan.
Lopulta hän jäi katsomaan minua… odottavasti. En tiennyt miten reagoida. Tuijotin emoa silmät pyöreinä, räpäytin silmiäni ja tunsin pääni kallistuvan kenoon. Odotin, ja sitten emo näytti uudelleen suun avauksen.
Minä matkin ja avasin suuni samalla tavalla. Ainakin omasta mielestä tein parhaani.
Emon reaktio ei kuitenkaan ollut palkitseva. Päättelin siitä tehneeni suun liikkeen väärin. Emon silmissä näkyi jonkinlainen huoli. Kurtisin kulmia hämmentyneenä.
Emo liikutti suutaan uudelleen. En vieläkään tiennyt mitä tuo ele oikein tarkoitti.
Mutta päätin unohtaa asian. Minulla oli parempaakin tekemistä.
Lysähdin sisareni viereen istumaan ja nauttimaan pesuhetkestä ja emon kaulalla tuntuvasta lämpimästä värinästä. Huomasin silmieni haluavan sulkeutua, vaikka itse olisin kovasti halunnut pitää ne auki. Haukottelin jälleen.
Torkuin oikein kevyttä ja rauhaisaa unta siinä samaisessa istuma-asennossa emoon ja siskoon nojaten, heidän kehojensa värinästä nauttien ja kaikin voimin syvempää unta vastaan taistellen, kun jokin osui nopeasti etujalkaani, niin että hätkähdin ja olin pompata neljällä jalalla ilmaan. Räväytin unenpöpperöiset silmäni auki.
Huomasin veljeni ja toisen sisareni telmivän vieressäni. Toinenkin sisareni liittyi mukaan, mutta minä halusin jäädä vielä emon viereen. En täysin ymmärtänyt muiden leikkejä.
Tyydyin katselemaan sivusta, miten nuo kolme painivat ja hyppelehtivät keskenään iloisina. Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon kaikki kolme sisarustani availivat suutaan nykyään hyvin samalla tapaa kuin emo. He katsoivat toisiaan ja liikuttivan suutaan, ja minusta näytti siltä, kuin he olisivat jakaneet asioita keskenään. Minä en kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt noita suun eleitä. Tunsin jääväni yhä useammin ulkopuolelle leikeissä. Mutta toisaalta minä en erityisemmin pitänyt noin vauhdikkaasta leikistä. Minusta oli hauskempi seurata jonkun hännän liikkeitä ja napata se kiinni.
Nytkin aivan käpälieni juuressa heilui pieni valkoinen hännänpää. Tallasin sen etutassullani nopealla liikkeellä. Kun näykkäsin sitä, tunsin kipua hännässäni. Suutuin siitä vähäsen. Se oli huijannut minua. Taas!
Emo veti häntäni pois näkökentästäni ja alkoi siistimään sitä hellästi. Kipu hävisi heti.
Äkkiä veljeni tepsutti luokseni. Hän katsoi minua ja hänen suunsa liikkui. Hymyilin, mutta en uskaltanut avata suutani. Veli katseli minua hetken ja hyppeli sitten jatkamaan leikkejä.
Valkeaturkkinen sisareni katsoi ensin veljeä, sitten minua. Sitten sisko taputti etutassullaan kahdesti eteensä pyytäen minua mukaan leikkiin.
Nousin oitis ylös ja kävelin tasapainoa hakien muiden luokse, kokovalkoisen siskon viereen. Yritin parhaani mukaan pysyä vauhdikkaassa leikissä mukana ottaen välillä mallia sisarestani.

// Cassiopeia, Amor, Rhiannon, Lyra? (ei tarvii jatkaa just tästä)

“Miten olet viihtynyt Yhteisössä? Onko huolia, murheita - turhia toiveita?” Johtajan äkillinen kysymys sai Kuiskeen selkäkarvat väreilemään hermostuneesti. Kuuluiko tämä Päivänsäteen luottamustestiin? Johtaja näytti odottavan Kuiskeelta myönteistä palautetta. Eihän siitä olisi haittaa kenellekään, jos hän hieman pyöristäisi asioita.
“Viihdyn täällä oikein hyvin”, Kuiske vastasi, yrittäen näyttää siltä että hänen sanoissaan olisi totuuden siementä.
“Mukavaa.” Päivänsäde näytti kieltämättä hieman epäileväiseltä, mutta näytti tyytyvän vastaukseen.
“Kiitos että pelastit minut silloin. Olen sinulle ja Yhteisöllemme uskollinen loppuun asti”, Kuiske nyökkäsi johtajalle syvän kunnioittavasti. Hän huomasi ilokseen pienen hymynkareen Päivänsäteen kasvoilla.
“Uskollisuutesi on ihailtavaa. Pidäkin lupauksesi, niin saat arvostusta”, tämä maukui hyväksyvästi. Kuiske ei ollut varma, mitä tämä arvostus Yhteisössä merkitsi - mutta jos se tarkoitti varjoissa pysymistä, hän oli mukana jutussa.
“Osoittaudun luottamuksesi arvoiseksi”, Kuiske sanoi, ja toivoi että hän pystyisi siihen. Tämä oli nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka siltä se ei tuntunutkaan. Kuiske käveli Päivänsäteen vierellä ja haisteli jokaista vastaantulevaa hajua. Kujat näyttivät hänestä paljon pelottavammilta pimeässä, vaikka hän yrittikin peitellä pelkotuoksuaan. Kuiske kavahti outoa hajua, joka tuli outojen mustien säkkien sisältä. Yksi kiiltävistä, pullottavista säkeistä oli auennut maahan ja sen sisällä olevat roskat olivat levinneet ympäriinsä. Päivänsädettä kaaos ei kuitenkaan näyttänyt säikäyttävän, vaan tämä käveli pää pystyssä lähemmäs kaksijalkojen roskia. Hän kaiveli niitä käpälillään ja etsiskeli niistä syötävää.
‘Näinkö Yhteisössä saalistetaan?’ Kuiske pohti. Hän asteli varovasti lähemmäs johtajaansa ja huomasi kappaleen jotain vaaleaa, mistä tihkui rasvaa hänen käpäliinsä. Kuiske nosti sen Päivänsäteelle näytille.
“Uskoisin tämän olevan kananlihaa”, Kuiske sanoi ja laski lihapalan maahan.
“Kaipa se kelpaa.” Päivänsäde katsahti Kuiskeen saaliiseen vain ohimennen. Yhtäkkiä heidän takaansa alkoi kuulua pahaenteistä vinkunaa. Kuiske tunnisti äänen heti sillä silmänräpäyksellä. Päivänsädekin kiepsahti ympäri ja sihahti hampaidensa välistä Kuiskeelle.
“Käydään kimppuun!”
Rottia oli kaksi, ehkä kolme. Niiden pitkät siimahännät nykivät ylös alas ja piikinterävät hampaat hohtelivat kuunvalossa. Kuiske hillitsi halunsa juosta pakoon. Jos Päivänsäde oli kerran sitä mieltä että he pystyisivät taistelemaan niitä vastaan, hän tottelisi.
Rotat eivät aikailleet - ne kävivät yhtenä rintamana suoraan heidän kimppuunsa. Iskuja sateli puolelta toiselle, mutta Kuiske onnistui saamaan hyvän otteen yhdestä rotasta. Rotta kuitenkin hangoitteli vastaan. Se lipesi Kuiskeen otteesta ja singahti kohti Päivänsädettä.
“Päivänsäde! Varo!” Kuiske ulvahti. Johtaja varmasti saisi sen selätettyä - ainakin Kuiske toivoi niin sydämensä pohjasta.

//Päivi?

Ojentauduin hieman kysymyksen kuullessani ja nostin katseeni pesään. Kuljetin silmiäni ylitse erikokoisten, erinäköisten ja kaikilla tavoin erilaisten kissojen ylitse. En ollut aivan varma mitä Hellä tarkoitti kysymyksellään, mutta päätin yrittää vastata mahdollisimman informatiivisella tavalla. Kaikista vähiten halusin vastata väärin Hellän kysymykseen ja saada tälle huonon olon, vaikken ollut ihan varma mikä oli väärin juuri tähän kysymykseen.
“Kultaseni, kaikki kissat ovat erilaisia. Tulet tapaamaan elämässäsi vaikka jos jonkinlaista kissaa, ja siksi on tärkeää etsiä rinnallesi kissat, joihin voit täysin luottaa”, nau’uin ja katsoin Hellää lempeästi silmiin.
“Olet minulle hyvin tärkeä”, sanoin ja kosketin pienen pennun korvaa nenälläni, “Ja uskon, että monet muutkin kissat pitävät sinua jatkossa tärkenä kunhan pääset tutustumaan heihin.”
Muistin omat ensimmäiset keskusteluni Yhteisön kissojen kanssa. Juuri kukaan ei ollut ollut minulle lempeä tai ymmärtäväinen, jos Roihua ei laskettu. Eipä Roihukaan ollut suoranaisesti lempeä ollut, mutta silti hän oli kissa, johon luotin kaikista kissoista eniten. Ei edes kiintymykseni Hellään ylittänyt rakkauttani Roihuun.
“Jos sinua koskaan kiinnostaa, voin kertoa sinulle oman tarinani. Voimme myös leikkiä jotain”, ehdottelin, “Mahdollisesti voin myös opettaa sinulle jotakin.”

//Hellä?

“Ovat ne niin herttaisia! Ja kovasti vanhempiensa näköisiä! Lyralla tulee olemaan käpälät täynnä töitä niiden neljän kanssa, kunhan ne vähän kasvavat ja alkavat tutustua pesään.” Leopardin innostunut sirkutus ei ollut kaukana siitä pisteestä, jolloin se ylittäisi kärsivällisyyteni rajat ja saattaisin sanoa vanhemmalle naaraalle jotakin hyvin ikävää. Mutta koska kyseessä oli Leopardi, kissa joka oli ruokkinut minut pentuna ja pitänyt huolta perustarpeideni täyttymisestä, pinnani oli harjaantunut kestämään hänen yhtäjaksoista puheensorinaansa vähän pidempään myös huonompina päivinäni. Tänään jos koskaan oli sellainen päivä.
“Mahtavaa, olemme täällä! Leopardi, sinä ja Luna voitte kiertää nuo isot kaksijalkojen pesät vasemmalta puolelta, niin minä ja Kuiske suuntaamme oikealle. Tutkitaan kaikki mahdolliset kujat rottien varalta, ja tavataan pesien toisella puolella puistossa kun on valmista. Onnistuuko se?” Naamallani oli hymy, jolla tavoittelin ystävällisyyttä, mutta silmieni terävä katse varmastikin antoi ilmi todellisen mielentilani.
“Selvähän se”, Leopardi vastasi, eikä ollut moksiskaan tuimasta tuijotuksestani. Naaras kutsui valkoisen Lunan mukaansa hännänheilautuksella. “Nähdään myöhemmin! Ja muistakaa olla varovaisia, jos törmäätte niihin rottiin!”
Viittasin vain hännälläni naaraan viimeiselle kommentille ja puhalsin keuhkoni tyhjäksi kaksikon kadottua näköpiiristä. Leopardi oli minulle tärkeämpi kuin moni uskoikaan, mutta toisinaan hän oli melko raskasta seuraa. Erityisesti viime aikoina, kun tyttäreni Lyran pentue oli syntynyt ja laikukas naaras oli saanut uusia hössötettäviä. Juuri nuo kullannuppuset olivat syy sille, miksi olin hakenut Kuiskeen pesältä matkaani ja keksinyt lennosta, että voisimme tutkia kujia rottien varalta. Rotat olivat toki todellinen uhka, mutta oikeasti minun oli vain täytynyt päästä pois pesästä, jonka tilaa täyttivät nykyään keskenkasvuisten kissojen loputon vikinä ja tukahduttava maidon haju. Ne olivat kaksi asiaa, joista en ollut koskaan sen kummemmin pitänyt, en etenkään silloin, kun itse olin joutunut toimimaan emona Lyralle, Cosmokselle sekä kolmannelle, nimeltämainitsemattomalle petturille, joka oli sittemin lähtenyt isänsä matkaan.
“No, Kuiske, eiköhän käydä katsomassa, mitä naapuruston rottaväestölle kuuluu”, murjaisin sen mukamas vitsinä, vaikka äänensävystäni oli leikkisyys kaukana. Leopardin ääni oli jäänyt soimaan korviini tinnituksen lailla, ja lähdin johdattamaan meitä suuria pesiä kohti hampaitani kiristellen päänsärkyni kasvaessa.
Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa, etsien merkkejä rotista tai muista tunkeutujista, kenties mahdollisista uusista Yhteisön jäsenistä. Kuiske oli itsekin yksi tuoreimpia Yhteisön jäseniä. Olin antanut hänelle sekä muutamalle muulle uudelle tulokkaalle täydet vapaudet heti heidän saavuttuaan, tavoitteenani testata, olisiko lojaaliutta mahdollista saada muutenkin kuin uhkailemalla ja kiristämällä. Toistaiseksi testi oli ollut menestyksekäs, sillä nuo kissat, Kuiske mukaan lukien, olivat yhä täällä huolimatta siitä, että saivat kulkea missä mielivät ilman valvontaa. Kenties Yhteisö voisi viimein saada arvosteluihinsa viisi tähteä!
“Miten olet viihtynyt Yhteisössä? Onko huolia, murheita - turhia toiveita?” kysäisin Kuiskeelta ikään kuin ohimennen, vaikka suorastaan paloin kuulla hänen ajatuksiaan. Olivathan väkivalta ja pelottelu ihan varteenotettavia vallan välineitä, mutta niillä ei voinut ostaa kissojen sydämiä. Mikäli Kuiske aidosti vakuuttaisi viihtyvänsä täällä, minun olisi tosissani alettava harkitsemaan uudenlaista lähestymistapaa Yhteisön jäsenten rekrytoimisessa.

//Kuiske?

Hellän katse oli kuin naulittuna Mirriin. Toinen oli vasta selittänyt, että kaikilla oli nimi ja naaraspennun nimi oli Hellä. Hellä vaikutti naaraasta mahtavalta nimeltä! Tai ei hän tiennyt millainen nimi olisi oikeasti ollut mahtava ja mikä taas ei, mutta enemmänkin siinä painoi se, että hänellä ylipäätään oli nimi. Olisihan se ollut varsin ikävää, jos ei olisi ollut nimeä ollenkaan!.
“Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi niin mielelläni, pikkuinen”, Mirri naukui. Naaraspentu tajusi kiinnittää huomiota siihen, että sanat tulivat ulos toisen suusta leveän hymyn kera. Kun toinen näytti niin hyväntuuliselta, Hellälläkin oli hyvä olo. Naaraspentu ei vielä tiennyt miten paljon erilaisia tunneskaaloja kissojen elämä piti sisällään, mutta hän kykeni tuntemaan, että Mirri oli tyytyväinen. Naaras ei kuitenkaan ollut varma siitä, että mihin toinen oli tyytyväinen. Olihan ympärillä nyt vaikka mitä tyytyväisyyden aiheita! Pentu oli tyytyväinen aina saadessaan syödä, ja nukkua, ja käpertyä lämmittelemään. Hellä tiesi Mirriä katsellessaan kuitenkin sen, ettei hän ikinä haluaisi tehdä mitään sellaista, joka saisi toisen hymyn hyytymään. Jos jostain naaras oli varma, niin siitä.
“Ovatko kaikki niin kuin sinä?” Hellä esitti jo seuraavan kysymyksen - nyt kun lupakin oli myönnetty kysymyksiin. Ympärillä kyllä kävi ties mitä väkeä, mutta monet poistuivat paikalta, eikä Hellä ehtinyt heitä kunnolla jäädä tarkkailemaan. Ainoastaan Lyraa ja tämän vierellä olevia karvapalleroita ehti kunnolla tutkiskelemaan. Ja Mirriä tietenkin! Hellää mietitytti eniten se, olivatko muutkin yhtä miellyttäviä kuin tanakka naaraskissa hänen edessään. Naaraspentu ei vain oikein osannut pukea kysymystään kunnolla sanoiksi, ja hän vain toivoi, että Mirri ymmärtäisi.

// Mirri?

Pienen kissanpojan jo vihreään päin kehittyneet silmät loistivat, kun tuo katsoi minua. Sydämessäni kävi samanlainen lämpö kuin aina pienen Hellän nähdessäni.
“Mirri”, pentu naukui. Vetäisin terävästi ilmaa sisään pidätellen itseäni. Halusin kuulla, mitä pentu sanoisi.
“Onko kaikilla täällä nimi?”
“On, on. Kaikilla täällä on nimi”, nau’uin liikuttuneena. En tiennyt, että kiintyisin pentuun näin nopeasti ja etenkin syvästi.
“Sinun nimesi on Hellä. Ja tuossa on Lyra”, kerroin puhuen ehkä hieman liian nopeasti ja innokkaasti, mutta näin ihanan tunteen täyttämänä oli vaikea olla rauhallinen. Hengitin sisään ja sitten ulos. Tuntui siltä, että säteilin iloani joka suuntaan. Tämä pieni karvapallo oli oikeasti minun elämässäni. Toivoin, että hän piti minusta ja voisi kutsua minua emoksi. Kaikista eniten halusin olla Hellän emo. Kun tuo pieni valo oli tullut elämääni, tuntui kaikki niin paljon oikeammalta. Minä kuuluin sinne missä Hellä oli, vaikken ollutkaan synnyttänyt tätä itse tai pystynyt imettämään tätä, olin silti hänen emonsa.
“Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi niin mielelläni, pikkuinen”, nau’uin puhjeten armottomaan hymyyn ja hellään kehräykseen.

//Hellä?

Loikkasin Kuminan vierelle aidalle.
“Hei, kaunokainen”, sanoin hunajaisesti kermanvaalealle naaraalle ja katselin tätä uteliaana korvannipukoista varpaisiin. Hän oli kokonaan kaksijalkojen omistaman kotikisun näköinen. Mikä toki sopikin hänelle, sillä hän oli kokonaan kaksijalkojen omistama kotikisu. Naaras ei näyttänyt siltä, että olisi tullut mukaamme ainakaan hyvällä, ja jos tämä olisi nostanut metelin pakottaessamme häntä mukaamme, kaksijalat olisivat tulleet hetkessä ulos. En uskonut, että naaras edes pärjäisi ilman kaksijalkojaan ulkona pitkään. Mutta jos oltiin rehellisiä, ja sellainenhan minä olin, - syvällä sisimmässäni - niin minua ei edes ihan kauheasti kiinnostanut, saimmeko naarasta uudean jäsenen Yhteisöön vai emme. Tahdoin vain hieman huvia. Hanki loikkasi viereeni, miltei turkkiini kiinni ja nyökkäsi naaraalle hieman jäykkänä, jota ihmettelin, sillä kumppanini ei tavallisesti ollut tälläinen. Pelkäsikö hän, että tämä uusi kotikisunaaras voisi viedä minut häneltä. Pelkkä ajatuskin oli niin naurettava, että mieleni teki alkaa räkättämään siinä keskellä aitaa. Sillä eihän naaras koskaan ollut mustasukkainen. Sitten tajusin. Kotikisunaaras.

“Hei Hanki!”
“Mitä, Aava?”
“Mennään kysymään emolta, jos hän kertoisi meille taas kivan tarinan”, sanoin inokaasti ja kipitin Hanki perässäni emoni luokse. Tämän ruskeavalkoiset kasvot ja tuikkivat, siniset silmät katsoivat meihin. Nostin etutassuni tämän päälle ja anelin; “voisitko kertoa meille tarinan?” Emo kehrähti.
“Toki. Tule sinäkin lähemmäksi, Hanki”, emo sanoi ja Hanki astui lähemmäksi.
“Olipa kerran…”

Minä ja Hanki kyyristelimme kantokopassa toisiimme painautuneina.
“Minne me menemme?” hangen ääni oli niin pelokas ja epävarma, että sen kuuleminen sattui.
“Uuteen kotiin”, vastasin “Älä huoli, meistä pidetään hyvää huolta. Olen varma”
Sanoistani huolimatta oloni oli yhtä pelokas ja epävarma kuin Hangellakin. Uusi kaksijalkamme avasi kantokopan luukun lempeästi hymyillen ja ojensi kätensä silittämään minua ja Hankea. Kehräsimme ja sanoin; “Kuule, luulen että tästä tulee tosi hyvä. Me todelakin tulemme nauttimaan, vai mitä?” sanoin ja katselin hymyillen ensin toista naarasta ja sitten kaksijalkaamme.
“Todellakin. Elämästämme tulee täydellistä. Meillä on ihana uusi kaksijalka. Ja mitä tärkeintä, meillä on toisemme.”

No, kaksijalka oli jättänyt meidät. Vaikka hänellä oli ollut suru silmissään, äänessään, kaikessa hänessä kun hän oli sen tehnyt. Mutta hän oli jättänyt meidät. Ihan kahdestaan. Muistin tyhjät, pimeät huoneet, kiinni vedetyt vähän reikäiset kankaat ja kaikki ne lelut ja kiipeilupuun, muutama lauta ikkunoiden edessä ja lopulta paon Hangen kanssa. Hätkähdin tosimaailmaan, kun hanki tönäisi minua helästi.
“Hmhm? Mitä?” kysyin hiljaa, ja kun Hanki nyökkäsi kohti muita kissoja virittäydyin heti takaisin flirttimoodiini.
“Sinun vuorosi esitellä itsesi”, Hanki sanoi ja käännyin hymyillen hurmaavasti kohti Ainoa.
“Hei, Aino kaunokainen, se on todella kaunis nimi, tiedäthän. Minä olen Aava, ja minusta olisi ihana tutustua sinuun lähemmin”, iskin silmää vienosti ja heilautin huiviani etutassullani samalla kun häntäni heilui hurjasti kuin lasso.
“Ja minä olen Hanki, Aavan tässä paras ystävä ja olen tuntenut hänet ihan pikkupennusta asti. Keiden kanssa sinä täällä asut?” kumppanini kysyi. Hänen äänensä oli ystävällinen ja pehmeä, mutta siinä oli jonkinlaista jäätävyyttä, jota en ollut ennen kuullut. Kuin hänen pehmeän turkkinsa alla olisi ollut teräviä jääpuikkoja, jotka tunkivat esiin, mutta joita turkki pehmensivät niitä. Kumina ei sanonut mitään, joten arvelin kollin esitelleen itsensä muistelutuokioni aikana.

//Kumina, Aava?

Partion jälkeen Kuiske oli lähes puhki, vaikkei hän näyttänytkään sitä muille. Hän istui kaksijalanpesän pimeään nurkkaan ja toivoi sulautuvansa varjoihin. Hennon loukkaavat sanat kaikuivat yhä hänen mielessään.
“Teistä on vain pelehtimään pentujen kanssa.” Niin Hento oli Kuiskeelle sanonut. Sanat olivat uponneet syvälle Kuiskeen sydämeen. Hän oli luullut olevansa hyödyksi viihdyttämällä Harmoniaa. Mutta oikeasti siitä taisikin olla hyötyä vain hänelle itselleen, ei Kujakissayhteisölle.
‘Tästä lähtien Yhteisön etu on aina omani edellä, kävisi mitä vain.’ Kuiske käski itseään. ‘Vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa…’
Kuiske hätkähti ja loikkasi pystyyn kuullessaan käskevän äänen.
“Kuiske!” Ääni kuului Päivänsäteelle, heidän arvostetulle johtajalleen. Kuiske pinkaisi äkkiä pois varjopaikasta ja nyökkäsi kohteliaasti johtajan suuntaan. Eihän häntä rangaistaisi? Oliko tämä hiirenaivoinen Hento mennyt kertomaan Päivänsäteelle siitä, ettei hän hoitanut tehtäviään kunnolla?
“Tulet kanssani partioon”, tämä käski. Kuiske yllättyi käskystä kovin.
“Sopii. Mihin menemme?” hän uskaltautui kysymään.
“Sen näkee sitten”, johtaja vastasi lyhytsanaisesti. Kuiske yritti pysyä hänen tahdissaan, vaikka se olikin hieman vaikeaa hänen yllättyneisyytensä takia.


//Päivi?

“Eiköhän tämä mene jo vähän pidemmälle kuin kuulumisten vaihtoon”, naukaisin kiemurrellen hieman tassuillani. Minusta tuntui epämukavalta, enkä halunnut jatkaa keskustelua enää.
“Älä nyt-” Lyra yritti, mutta keskeytin hänet.
“Menen vaikka keskittymään siihen saalistukseen kuten käskit”, naukaisin hieman kovempaa ja tassutin pois. Lyra jäi kauemmaksi ja kauemmaksi, mutta epämukava tunne seurasi minua. Ravistelin turkkiani ja hyppäsin pesän reunalla sijaitsevalle tasolle valiten tarkkaan paikan, mihin kukaan ei voisi tunkea viereeni. Vartioisin täältä ylhäältä kunnes näkisin jonkun edes hieman siedettävämmän kissan ja voisin lähteä ulos. Yksin en uskaltanut enää mennä kaikkien niiden rottatapausten jälkeen. Toista takajalkaani kivisti ajatuskin uudesta rotan puremasta, vaikka viime kertainen ei ollut edes vuotanut. Kiepsautin häntäni käpälilleni ja tähystelin pesää. Mirriä ei näkynyt missään, Lakusta tai Riemusta puhumattakaan. Olivatko kaikki päättäneet lähteä samaan aikaan ulos ja jättäneet minut tänne näiden tungettelevien kissojen kanssa olemaan? Ei sillä, että olisin halunnutkaan olla kenenkään tuttavani kanssa, mutta en halunnut olla jumissa pesässä. Mielessäni syytin hiukan edelleen Mirriä siitä, että hän oli tuonut meidät molemmat tänne, mutta naaras vaikutti viihtyvän Yhteisössä.

Jokin täysin vaistonvarainen johdatti, ohjeisti ja käski. Hellä teki niin kuin hänen täytyi tehdä. Hän joi, kun jokin tunne ilmoitti, että hänen täytyi juoda. Hän nukahti, kun jokin tunne kertoi hänen olevan väsynyt. Hän joko nukkui tai söi, ei mitään muuta. Vähitellen jokin muuttui. Hellä tuntui saavan voimaa jostain. Syöminen ja nukkuminen kehittivät häntä koko ajan eteenpäin. Naaras oppi tunnistamaan hajun perusteella asioita. Tietty haju kuului sille, joka ruokki Hellää makealla nesteellä. Silloin ympärillä oli muitakin tuoksuja ja liikkuvia asioita, jotka Hellä tunnisti omiksi yksilöikseen. Toinen tutuksi muodostunut tuoksu kuului kuitenkin jollekin muulle. Hänen tuoksunsa ympäröimänä Hellä sai nukahdettua. Lämpö sai naaraan vaipumaan uneen aina nopeasti.

Ei kulunut kauaa, kun Hellä alkoi jo raottelemaan silmiään. Ensimmäinen kissahahmo, jonka naaraspentu kykeni erottamaan, oli mustaturkkinen kissa valkoisilla etukäpälillä ja hännänpäällä. Hellä laittoi merkille vaaleansiniset silmät. Hellä käytti paljon aikaa ympäristönsä tarkkailuun. Tutuksi tulivat myös puhtaanvalkea naaraskissa, jolla oli tummanharmaita yksityiskohtia kehossaan. Tuolla oli erikoiset silmät, joista toinen oli vihreä ja toinen meripihkan värinen. Hellä ainakin ajatteli naaraan silmien olevan erikoiset, sillä muilla hänen havaitsemillaan kissoilla oli aina samanväriset. Tämän naaraan kanssa olivat usein myös Hellän kokoiset kissat. Hekin tuntuivat tarkkailevan ympäristöään.

Hellän maailma avautui, kun tämä alkoi kuulla. Äänet olivat ensin pelottavia, kovia, ja niitä oli aivan liikaa pienelle pennulle tarkkailtavaksi. Sanat sekoittautuivat ristiin rastiin, niistä oli vaikea saada selkoa ja vielä ei täysin ymmärtänyt kaikkea, mitä isommat kissat puhuivat. Koko ajan naaraskissa kuitenkin oppi uutta ja alkoi ymmärtämään aina vain enemmän asioita. Tarkkailun Hellä ymmärsi tärkeäksi asiaksi, sillä siten pystyi selvittämään, että esimerkiksi “Hellä” tarkoitti häntä. Kun kuului naukaisu “Hellä”, niin sitten naaraspennun piti katsoa naukaisijan suuntaan ja osoittaa, että hän ymmärsi. Kaikki oli samalla hyvin monimutkaista ja yksinkertaista.

Hellä haukotteli vuoteella ja tämä tapitti vierellään olevaa tanakkaa kissaa. Mustaturkkinen istui valkeat etukäpälät siististi yhdessä. Hellän katse oli samalla kysyvä ja utelias. Naaras oli selittänyt paljon asioita. Ihan aluksi sen kuinka Hellä oli löytynyt ja miten naaras oli halunnut pitää pennusta huolta. Jokin ottoemo oli se termi, minkä Hellä muisti toisen sanoneen. Hellä ei kyllä aivan ymmärtänyt miten se erosi oikeasta emosta, mikä toisilla pienemmillä, hänen kokoisilla, kissoilla oli.
“Mirri”, Hellä päästi suustaan ulos sen, miksikä oli kuullut muiden kutsuvan naarasta. “Onko kaikilla täällä nimi?” Pentu oli erittäin utelias tietämään enemmän nyt, kun hän ymmärsi kysyä ja muilla oli mahdollisuus hänelle selittää.

// Mirri?

Seesami oli elellyt viimeiset puoli kuuta kujakissojen elämää. Hänestä tuntui nyt jo paljon karummalta ja karskimmalta; hän sulautui tähän Yhteisöksi nimitettyyn porukkaan aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa paikallinen kulkukatti! Päivät sisälsivät paljon ulkona tarpomista ja jäteastioiden kaivelemista, mutta tavallaan se oli aika kutkuttavaa. Hän etsi oman ruokansa ulkoa niin kuin villikissa konsanaan! Tämän paikan ruoka ei tosin vetänyt vertoja niille herkkuaterioille, joita hänen siskonsa sekä Martta-koira varmastikin parasta aikaa nautiskelivat heidän kotipesässään.
Hah, Pistaasin ilme tulisi olemaan näkemisen arvoinen jahka tämä kuulisi, miten hän oli tässä yksi päivä tappanut rotan aivan omin avuin! No okei, ehkä hän oli saanut vähän apuja eräältä toiselta kujakissalta, mutta hän laski sen silti omaksi tapokseen.
Syvä huokaisu pääsi karkaamaan vaaleaturkkisen kollin huulilta hänen onnahdellessaan muun partion mukana Yhteisön kotipaikkana pitämää rakennusta. Vaikka hän niin suunnattomasti nauttikin seikkailemisesta ja uusiin kissoihin tutustumisesta, ei hän pystynyt täysin työntämään syrjään vihlaisevaa koti-ikävää, joka oli viime päivinä nostanut päätään tavanomaista useammin. Hän olisi jo halunnut päästä leveilemään siskolleen saavutuksillaan, näyttämään mitä kaikkea hän oli oppinut uusilta tovereiltaan. Toisaalta taas hän ei ollut vielä valmis sanomaan hyvästejä uusille tuttavilleen; nämä kissat olivat alkaneet tuntua kuin hänen toiselta perheeltään… Tavallaan…
Oli yksi toinenkin syy, miksi Seesami ei ollut vielä palannut takaisin kotiin. Hän oli nimittäin rakastunut. Se nyt ei ollut sinänsä mitenkään uutta tai ihmeellistä - kolli iski tuon tuosta silmänsä viehättävinä pitämiinsä kissoihin ja yritti hioa parempaa tuttavuutta näiden kanssa. Poikkeuksena tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että Seesami oli aidon kiinnostunut tästä naaraasta, mutta vielä näinkin monen päivän jälkeen hän ei ollut edes päässyt flirttailemaan tämän kanssa. Aivan kuin Päivänsäde olisi yrittänyt tietoisesti vältellä häntä…
“Näkyikö rottia?” Päivänsäteen ääni lävisti kotikisukollin tajunnan kuin rakkauden nuoli. Tummanharmaa naaras oli seisahtunut vastatusten juuri pesään palanneen partion kanssa ja silmäili tulijoita sen näköisenä kuin olisi etsinyt taistelun jälkiä. Seesamin kohdalla naaraan katse käväisi kuitenkin vain häviävän lyhyen aikaa.
“Tänään oli hiljaista”, Hento murahti selvästi tympääntyneenä. Seesami näki kollin koukistelevan kynsiään kuin olisi valmistautunut viiltämään niillä jotakuta. “Mutta niiden jätöksiä on ihan joka paikassa. Meidän pitäisi etsiä niiden pesä ja tappaa ne kaikki.”
Päivänsäde nykäisi häntäänsä ilmeettömästi. “Sen aika tulee vielä, mutta juuri nyt meillä on isompiakin murheita. Ruoka ei kävele luoksemme itsestään”, naaras maukui viitaten kohtaan, jossa normaalisti olisi ollut vähintään ruoantähteitä. Nyt se oli kuitenkin putsattu täysin puhtaaksi.
Hento ärisi jotakin puoliääneen ja lampsi matkoihinsa. Myös muu partio hajaantui vähin äänin omille teilleen, mutta Seesami otti suunnakseen Päivänsäteen, joka oli jo aikeissa palata takaisin yläkertaan. Hän kiilasi naaraan tielle ja pysähtyi katsomaan tätä omahyväisesti hymyillen. Päivänsäde tuijotti takaisin ärsyyntyneenä.
“Ja mitähän sinä kuvittelet tekeväsi?” Naaras puhui pehmeällä äänellä, mutta hänen katseensa oli niin kylmä, että se olisi jäädyttänyt kenet tahansa niille sijoilleen. Seesamia se ei kuitenkaan hetkauttanut; kotikisu nautti haasteesta, jonka Päivänsäde hänelle tarjosi.
“Halusin vain jutella”, hän vastasi kasuaalisti ja istahti alas sukimaan itseään, juuri portaikon eteen. “Minusta tuntuu, että olet yrittänyt vältellä minua.”
Päivänsäde kiskaisi viiksiään, selvästi edelleen yrittäen säilyttää malttinsa. “Anteeksi jos olen antanut sinun luulla meidän olevan ystävät, mutta minulla tosiaankin on nyt parempaa tekemistä kuin höpistä kanssasi”, Päivänsäde puhahti ja yritti puskea Seesamin ohi.
“No, sitten minun ei kai auta kuin palata takaisin kotiini ja leikkiä kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan”, Seesami huokaisi ylidramaattisesti ja otti jo suunnakseen ikkunalaudan. Ei hän oikeasti aikonut lähteä minnekään, mutta hän halusi tietää, välittikö Päivänsäde hänestä edes sen vertaa että olisi yrittänyt estää häntä.
Päivänsäteen reaktio oli jokseenkin yllättävä: “Palata? Eikö sinulla vieläkään ole aavistusta siitä, mihin olet itsesi ajanut?” Naaraan siniset silmät pilkehtivät tavalla, jonka olisi voinut tulkita pahantahtoiseksi. “Kukaan Yhteisön kaksijalkalaan tassullaan astunut kissa ei palaa täältä mihinkään.” Seesami jännittyi johtajattaren tassuttaessa uhkaavasti lähemmäksi, irrottamatta läpitunkevaa katsettaan hämmentyneen kollikissan silmistä. Heidän kuononsa olivat niin lähekkäin, että Seesami tunsi naaraan hengityksen kuumana ilmavirtana viiksillään. “Sinä et palaa mihinkään.”
He tuijottelivat toisiaan silmiin mitään sanomatta parin sydämenlyönnin ajan, mikä Seesamista tuntui pieneltä ikuisuudelta. Kerrankin hän oli aivan sanaton. Päivänsäteen naamalla käväisi tyytyväinen ilme, ennen kuin tämä käänsi hänelle häntänsä ja loikki portaat yläkertaan. Seesami jäi seisomaan paikalleen häkeltyneenä. Häntä ei kuitenkaan pelottanut, päinvastoin. Hänen sydämensä löi tuhatta ja sataa, ja hänen korvannipukoitaan alkoi kuumottaa punastuksesta.
“Hän haluaa minun jäävän”, Seesami henkäisi itsekseen, pilvilinnojen kasvaessa yhä korkeammiksi hänen mielesssään.
Peli oli siis yhä käynnissä.

Kujakissayhteisö oli toivottanut Kanervan tervetulleeksi jo joitain kuita sitten. Kenties se oli hieman vahvasti sanottu, ei häntä ollut tänne erityisemmin toivottu tai haluttu eikä totisesti kukaan hänen peräänsä haikailisi, jos iäkäs naaras loppunsa kohtaisi tai jollain ilveellä onnistuisi pakoon pötkimään. Oli miten oli - pidetty, väheksytty, hyväksytty, epäilty tai mitä ikinä Kanerva näiden kissojen mielestä olikaan, täällä hän nyt heidän kanssaan eleli. Kaksijalkalan kapeat kujat eivät näyttäneet yhtään vähemmän ankeilta kuin sinä kohtalokkaana päivänä jona parantajatar tänne pakotettiin, mutta tutuiksi ne olivat tänä aikana ehtineet tulla. Kanerva ei koskaan tulisi mieltämään näitä kolkkoja seutuja kodikseen, mutta täällä hän kulki jo kuin olisi tänne syntynyt. Kartta hänen mielessään kehittyi päivä päivältä, hän muisti missä pihassa vaani vihainen koira, missä arka, mistä löytyivät parhaimmat kaksijalkojen jätteiden apajat ja mistä vehreimmät puistoalueet. Eivät ne vehreydessä vetäneet ollenkaan vertoja metsälle - Kanerva melkein sääli noita pensaita ja puita, jotka niin yrittivät olla kuin maaseudun sukulaisensa korkeisiin taivaisiin kurotellen mutta aina toiseksi kaksijalkojen rakennelmille jääden.
Sitten oli tietenkin Härmä. Härmä, joka kaiken tämän outouden keskellä yllättävästi tuntui kaikista vieraimmalta. Kanerva ei ollut koskaan enää kuvitellut näkevänsä kasvattiaan. Se ajatus sydämellään raskaasti painaen hän oli jättänyt tämän silloin kauan sitten, kun ei muutakaan ratkaisua keksinyt. Ei Kanerva olisi enää kauaa kyennyt valehtelemaan rakkaalle oppilaalleen, ja silloin hän olisi tämän joka tapauksessa menettänyt. Parantajanaaras ei ollut halunnut ryhtyä arpapeliin lopputuleman suhteen, ei hän voinut ennustaa, miten Härmä uutisen ottaisi vastaan. Kuinka hän olisi siihen reagoinut, jos olisi saanut tietää opettajan, luotetun toverin tappaneen viattoman emonsa? Kanerva ei halunnut tietää ja toivoi, ettei koskaan tuota tilannetta joutuisikaan kohtaamaan. Hän kuitenkin pelkäsi sen olevan edessä.
Härmää ei Kanerva nimittäin osannut enää lukea. Joskus hän oli tuntenut kollin läpikotaisin, nähnyt hänen pienistä eleistään tämän tunteet ja ajatukset. Pentuna Härmällä oli ollut tapana vääntää vitsiä, kun häntä pelotti. Vihaisena hän oli sulkeutunut, eikä mikään muu kuin aika ollut suonut apua. Nyt Härmä näyttäytyi Kanervalle outona hahmona. Hän ei ollut enää kissa, vaan kokoelma ominaisuuksia parsittuna hatarasti persoonan muotoon. Härmä oli ystävällinen, joskus avulias, mutta ei koskaan aito. Kanervan niskassa kihelmöi inhottavasti aina Härmän kanssa puhuessaan. Nuo harmaansiniset silmät, joissa joskus oli heijastunut syvä tunteiden kirjo, näyttäytyivät nyt kylminä lampina, jotka kuvastivat takaisin vain katsojansa.
Kanervaa kylmäsi mahdollisuus, että hänen lähtönsä olisi voinut aiheuttaa tämän. Hän kuitenkin tyynnytteli itseään: siitä oli kauan, kun hän lähti, Härmälle oli voinut sattua ja tapahtua matkan aikana kaikenlaista. Tämä ajatuspolku ei kuitenkaan helpottanut naaraan oloa, pikemminkin se sai hänet entistä surullisemmaksi. Mitä oli tapahtunut hänen hillitylle ja rauhalliselle mutta innokkaalle ja omistautuneelle parantajaoppilaalleen? Emonvaisto nyki Kanervaa Härmän suuntaan, mutta kolli ei antanut hänen päästä sisään. Eikä Kanerva ollut paljoa parempi. Härmä oli useampaan otteeseen kysynyt, mikä hänet oli saanut lähtemään, eikä Kanerva ollut kyennyt tarjoamaan mitään vastausta. Noina hetkinä hän oli nähnyt häivähdyksen siitä tutusta Härmästä, siitä hänen Härmästään, mutta Kanervan sulkeutuneisuus sammutti tehokkaasti uteliaan liekin tämän silmistä.
Kauaa hän ei voisi enää paeta. Kanerva oli tarpeeksi vanha ja viisas tunteakseen sen hetken koittavan, jona hän joutuisi paljastamaan itsensä. Häntä pelotti - ei pelkästään Härmän sydämen särkeminen, vaan myös se, mitä tämä kylmä, arvaamaton kummajainen tekisi hänelle.

Luontaisesti pidin Roihun selustaa, kun tämä läiski rottia edestään. Käännyin ja nostin yhden rotan hampaisiini heilauttaen sen nopeasti suoraan seinään. Se piti hassun kimeän äänen ja kipitti pois.
Vilkaisin Roihua, joka nosti katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli hätääntynyt ja tällä kertaa minun oli pakko ottaa se tosissaan, koska Roihu ei ikinä katsonut ketään noin ellei oikeasti ollut avun tarpeessa.
Kolme rottaa oli saartanut oranssin naaraan seinään. Olin jättänyt hänen selustansa vain silmänräpäykseksi!
Hyökkäsin yhden rotan kimppuun ja sain samalla kimppuuni toisen. En ehtinyt saamaan kolmatta rottaa, joten oletin sen menneen Roihun kimppuun. En antaisi naaraalle tapahtua mitään.
Taltutin rotat yksi kerrallaan ja sitten vilkaisin Roihuun, jolla oli myös kuollut rotta hampaissaan. Onneksi vastustajia oli ollut vain kolme.
“Juostaan turvaan”, käskin ja annoin Roihun mennä edeltä. Hän hyppäsi kaksijalan pesän seinästä törröttävän ulokkeen kautta katolle. Seurasin perässä. Laku odotti meitä jo ylhäällä.
“Hyvä, nyt täytyy keksiä miten pääsemme täältä takaisin pesälle”, Laku naukui. Nyökkäsin ja vilkaisin Roihuun. Naaras näytti hieman järkyttyneeltä, mutta en nähnyt haavoja missään hänen kehossaan.
“Onko kukaan loukkaantunut?” Roihu kysyi ääni hieman väristen. Hän oli taitava peittämään tunteensa, mutta pitkän yhteisen historiamme ansiosta tunsin hänen tunnetilansa paremmin kuin omani.
Laku pudisteli päätään ja samoin tein minä. Pieniä pintanaarmuja lukuunottamatta olin täysin kunnossa.
“Tulkaa”, sanoin ja heilautin häntääni. Huomaisin pesän takana kiviaidan, jolle pääsisi helposti hyppäämään. Voisimme kulkea sitä pitkin kiireellä niin rotat eivät pystyisi seuraamaan meitä. Kaksikko totteli ja pian hölkkäsimme matkallamme takaisin Kujakissayhteisön pesälle.
***
Heräsin pienen pennun vikinään. Joku vaisto sisässäni sai minut pomppaamaan pystyyn ja ryntäämään juuri sisään tulleen partion luokse.
“Onko teillä pentu mukananne?” tivasin ja Ruutalta käpäliini pienen mustan vielä aivan nuoren pennun. Se oli varmasti syntynyt vain alle neljäsosakuu sitten. Suljin pennun käpälieni suojaan lämmittääkseni sitä ja kysyin partiolta lisää kysymyksiä.
Nostamani meteli herätti ilmeisesti myös Roihun, joka oli tullut vierelleni. Selitin tilanteen ja näytin tälle pentua.
Naaras järkeli sen olevan saman ikäinen Lyran pentujen kanssa, joten kiikutimme sen naaraan pesälle. Kauhean tohinan jälkeen en voinut muuta kuin jäädä ihastelemaan pikkuista. Tunsin siihen outoa vetoa.
“Pentu tarvitsee nimen”, kuiskasin Roihulle, jonka kanssa katselimme Lyran pentuetta ja mustaa pentuani loitommalta.
“Joku löytäneistä varmasti voi nimetä sen”, Roihu sanoi. Hän vaikutti niin välinpitämättömältä, että minulla pisti vihaksi. Lähdin ulos pesästä loikkien romujen päältä alas ja hakeuduin korkealle paikalle turvaan rotilta mietiskelemään. Erityisesti ajatukseni pyörivät pennun ympärillä. Jos sen emo odottikin jossain… Tunsin siihen kuitenkin jonkinlaista yhteyttä. Ehkä voisin toimia sen emona kunnes löytäisimme sen oikean emon.
***
Ajan kuluessa kiinnityin pentuun vain enemmän ja enemmän. Ei tarvinnut kestää kuin pari auringonnousua ja pentu sai jo oman nimensä. Hellä. Se oli sille oikea nimi, päätin itsekseni.
Yhtenä auringonlaskuna, kun Lyran omien pentujen silmät olivat jo auenneet ja he olivat muualla opettelemassa erinäisiä pentujen taitoja makasin yhdessä Hellän kanssa pesän reunalla.
Olin keskittynyt ajatuksiini. Jotenkin pentu oli tehnyt minunkin päästäni rauhaisamman paikan. Vaikka olin edelleen oma energinen itseni muiden kanssa latasin sosiaalistaenergiaani makoilemalla Hellän kanssa.

//Hellä?

“En haluaisi että sinulle sattuisi mitään!”
Harmonian sanat koskettivat Kuisketta kovin. Miten näin pieni ja viaton pentu saattoi olla kiintynyt häneen? Kaikki muut pennut hieman karttelivat Kuisketta hänen salaperäisyytensä takia. Ehkä tämä pentu luotti Kuiskeeseen sen takia, että hän oli kuuro, erilainen kuin muut. Kaipa hän sai jonkinlaista vertaistukea Kuiskeelta - vaikka Kuiske itsekään ei osannut käsittää, miten hän sellaista pystyisi antamaan. Hänellä oli ihan tarpeeksi tekemistä omien ongelmiensa kanssa, eikä niitäkään hän osannut selvittää. Mutta olisiko siinä jotain väärää, jos hän unohtaisi hiljaisen sivustakatsojan roolinsa hetkeksi? Sillä tavalla hän pystyisi palvelemaan Yhteisöä varmasti parhaiten.. mutta palvelisiko se parhaiten myös häntä itseään? Ei, ei hänen omilla tunteillaan ollut mitään väliä. Vain sillä oli väliä, miten muut kissat suhtautuivat häneen.
Kuiske antoi itsensä huokaista syvään. Miksi hänen elämänsä oli niin toivotonta? Jos hän ei ikinä löytäisi omaa paikkaansa Yhteisössä, hän joutuisi väistämättä hyödyttömäksi. Tai mikä pahempaa, hänet potkittaisiin ulos. Siihenkin Päivänsäteellä oli tietysti täysi oikeus, hänelle Kuiske merkitsi varmaan yhtä paljon kuin kujilla lojuvat variksenruoan tähteet. Niiden joukkoon hän varmaan kuuluikin, niin kuin aina ennenkin. Jos hän joutuisi lähtemään, hän ei koskaan saisi maksettua velkojaan tälle joukkiolle - joukkiolle joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja Kuiske joutuisi jättämään Harmonian, ainoan ystävänsä…
Yhtäkkiä Kuiske tajusi, että hän oli vieläkin pönöttämässä Harmonian edessä liikkumattomana kuin tatti. Hän kokosi ajatuksensa yhdeksi palloksi ja heitti sen hetkeksi syrjään.
“Kiitos kun välität minusta. Mutta ei oikeasti tarvitse”, Kuiske toivoi, että pentu oli ymmärtänyt. Oli parempi, että hän ottaisi Harmoniaan hieman etäisyyttä. Se olisi Harmonian parhaaksi.
“Ai, okei..” pentu sanoi lievästi harmissaan. Kuiske oli koskettamaisillaan hänen lapaansa hännänpäällään lohduttavasti, mutta vetäisi häntänsä nopeasti takaisin. Hän nyökkäsi nopeasti ja kääntyi sitten kohti juuri tullutta kujapartiota. Pienet käpälänaskeleet Kuiskeen takana paljastivat, että Harmonia oli lähtemässä takaisin pentujen ja heidän hoitajiensa pesään. Kuiske vilkaisi taakseen, nähdäkseen Harmonian vielä kerran.
‘Kunpa hän ymmärtäisi, että tämä on parhaaksi hänelle. Pennun kuuluu viettää aikaa sisarustensa ja vanhempiensa kanssa. Niin kuin minä en saanut tehdä..’ Kuiske murehti.
Hetken päästä Kuiske tunsi tönäisyn lavassaan. Hän hätkähti ja melkein loikkasi pystyyn säikähdyksestä.
“Anteeksi, mitä asiaa sinulla oli?” Kuiske mutisi hetken päästä. Kun hän nosti katsettaan, hän huomasi Hennon seisovan edessään polttava katse kiinni Kuiskeessa.
“Ajattelin käskeä sinua lähtemään kujille etsimään jotain, sillä Yhteisö on ruokittava. Vaikka eihän tuollainen kulkukissa sellaista varmaan ymmärrä, teistä on vain pelehtimään pentujen kanssa”, Hento murahti. Vanhemman kissan sanat sattuivat Kuiskeen sydämeen. Hän yritti yrittämästä päästyään olla uskollinen Kujakissayhteisön jäsen ja tehdä enemmän töitä kuin muut. Hän ei koskaan olisi tarpeeksi, ei koskaan.

// Mahtavaa masistelua Kuiskeelta <33\\

Lyra ei arvostanut Roihusta lähtevää energiaa. Naaras oli kuin kiedottu mustaan verhoon mikä päästi sisäänsä vain negatiiviiset tunteet.
“Tuon ikäinen naaras ja silti jaksat angstailla”, Lyra pudisteli päätään hieman huvittuneena. Osa kissoista ei selkeästi päässyt koskaan yli nuoruuden myrskyistä. No, ainakin Roihu sopi mainiosti Yhteisöön. Jotenkin Yhteisö tuntui vetävän puoleensa tummia kissoja.
“Sinähän olet hyvä saalistaja?” Lyra aloitti ja sai naaraalta vastaukseksi epäluuloisen ilmeen. “Kannattaa tottua siihen, että Yhteisössä mikään ei pysy kauaa salassa”, naaraskissa selitti. Juorut kulkivat pesässä kirppuja nopeammin ja tuoreiden jäsenien kannattaisi tajuta se jo heti kättelyssä. Se auttaisi sopeutumaan. Roihu oli ollut jo tovin virallinen jäsen, mutta toinen oli Lyrasta silti tuore tapaus.
“Sinun kannattaisi tehostaa saalistamista. Riistatilanne ei tästä ainakaan parane”, valkoturkkinen naaras ehdotti tyynesti ja vilkaisi naarasta sivusilmällään. Hän odotti mielenkiinnolla nuoremman kissan reaktiota. Lyra oli oppinut, että monet Yhteisön jäsenistä olivat kurittomia ja haluttomia vastaanottamaan käskyjä muilta. Ei tarvinnut olla kummoinen ennustaja, että pystyi vannomaan tilanteen aiheuttavan ongelmia tulevaisuudessa. Hänen veljensä oli tästä erinomainen esimerkki. Kolli oli niin yhteistyöhaluton, että Lyraa suorastaan oksetti. Cosmos vain aiheutti ongelmia ja harmia hänen emolleen, Päivänsäteelle. Lyra ei ymmärtänyt miten kolli pystyi aina järjestämään itsensä liemeen.
“Niin ja sinullahan on se ystävä, Mirri? Eikö vain?” Lyra uteli Roihulta. Hän oli nähnyt naaraiden viettävän monesti aikaa yhdessä. Toisethan olivat kuin kumppanuksia! Tai ehkä he olivatkin? Lyra vilkuili naarasta katseellaan ja hänen viiksensä väpisivät. Tämän salaisuuden hän selvittäisi! Kuten naaras oli juuri sanonut, Yhteisössä oli vaikea pitää salaisuuksia ja vaikka ne olisivat haudattu kuinka syvälle, ne tulisivat kyllä ennen pitkää ilmi.. Erityisesti jos Lyra voisi vaikuttaa siihen!

//Roihu?

Jatkaessamme matkaamme vastaan tuli rottia. Kuullessani Mirrin huutavan niistä korvani ponnahtivat heti pystyyn ja karvani pörhistyivät. Rotat olivat viheliäisiä ja olin kuullut, että niiden hampaat tekivät ikävää jälkeä. En ollut kuitenkaan itse koskaan kohdannut rottaa. Olin joskus nähnyt niitä, kun ne olivat sattumalta juosseet kujan laitaa pitkin piiloihinsa tai, kun joku oli napannut rotan syötäväksi, mutta en ollut ikinä tapellut rottaa vastaan. Toivottavasti meidän ei nytkään tarvitsisi.
“Tuonne, nopeasti!” huudahdin ja osoitin kuonollani erään kaksijalanpesän laidassa olevaa alempaa tasoa, kuin toinen katto. Lähdin heti puskemaan sitä kohti kaksijalanpesän pihan ympärillä kasvavan oksa-aidan lävitse. Siinä olisi kai pitänyt kasvaa pensasaita, mutta pensaat olivat aika kaljuja.
Päästessäni oksiston kohdalle sen seasta loikkasi vielä kolme rottaa. Älähdin ja otin yhden taka-askeleen. Olin törmätä suoraan Roihua päin.
“Anteeksi”, mutisin nopeasti naaraalle ja mottasin sitten meitä kohti kipittävää rottaa suurella käpälälläni. Se pyörähti maata vasten ja päästi kovan rääkäisyn minulle vihaisena.
“Raivataan nämä tästä niin pääsemme turvaan”, Roihu naukaisi. Vilkaisin taaksemme ja näin lisää liikettä kauempana. Lisää rottia varmaankin.
“Pysytään lähekkäin ja pidetään toistemme selustaa”, ehdotin ja katsoin hermostuneena rottia, jotka vähitellen kipittivät taas lähemmäs aidalta. Meidän pitäisi vain päästä siitä läpi ja olisimme turvassa.
Mätkäisin lähemmäs saapuvaa rottaa ja se puraisi minua etutassun kyljestä viheliäästi. Sihahdin ja puraisin rottaa takaisin sen kuonolle. Olento parahti kovaan ääneen ja ryhtyi raapimaan minua terävillä kynsillään.

//Mirri?

Kuiske poistui luvaten yrittää etsiä jotain hienoa minulle ja jäin odottamaan häntä innoissani. Kunpa hän löytäisi minulle jotain hienoa sieltä! Hänen poistumisestaan oli vasta pari silmänräpäystä, mutta toivoin jo, että hän olisi palannut. Hän oli todella hauska kissa, ehkä jopa ystäväni?!
Huomasin sisareni Kaihon leikkivän yksikseen lattialla olevalla roskalla ja lähdin lähestymään häntä hymyillen iloisesti. Kuitenkin sisko vilkaisi minua vain, hymyili ja jatkoi leikkiään. Kai hän sitten ennemmin leikki yksin, kun ei pyytänyt minua seurakseen?
Vilkuilin ympärilleni toiveenani löytää joku, jonka kanssa leikkiä, mutta isä oli ulkona, kuten myös Riemu. Emo oli nukkumassa ja Kaiho oli siirtynyt vain kauemmas minusta leikkimään. Kukaan ei tainnut kaivata seuraani.
“Tulisit jo, Kuiske”, kuiskasin hiljaa ja istahdin alas seinän vierelle tuijottamaan pesän uloskäyntiä. Ehkä hän tulisi pian, jos vain jaksaisin keskittyä odottamiseen? Voisin myös käyttää aikaani mietiskelyyn. Voisin vaikka pohtia, mikä oli lempiruokaani. En nimittäin tiennyt. Se oli mielestäni myöskin mainio kysymys.
Lyhyen pohdiskelu hetkeni kuitenkin keskeytti se, kun kuulin joidenkin räyhäävän keskenään hieman kauempana minusta. Taisivat olla melkoisen kovaäänisiä, jos jopa minä heidät kuulin.
En nähnyt ketkä tappelivat, mutta kiista kuulosti pelottavalta. Narskuttelin hampaitani stressaantuneena. En pitänyt riidoista - saati sitten tappeluista! Eivätkö kaikki vain voisi olla ystäviä yhdessä? Toivoin kovasti, että riidoissa olevat kissat eivät kehittäisi sitä tappeluksi saakka tai vetäisi minua mukaan siihen.
Pörhistin turkkiani ja keskityin vain tehtävääni, odottamiseen. Silloin toinen riitelevistä kissoista katosi nopeasti pesän uloskäynnistä ja äänenvoimakkuus pesässä laski. Saatoin siis huokaista helpotuksesta ja rauhoittua.

Vielä hetki siinä kului, kunnes huomasin Kuiskeen partion palaavan. Sitä ennen isäni oli myös palannut pesään ja kysynyt, mitä olin oikein tekemässä ja olin selittänyt hänelle, että tehtäväni oli odottaa toveriani, jos hän toisi minulle jotain hienoa ulkoa.
Kuitekin noustessani tassuilleni toivottaakseni Kuiskeen tervettuulleksi takaisin huomasin, ettei kolli ollut löytänyt minulle mitään. Petyin asiasta hieman, mutta ymmärsin, että oli mahdollista, ettei kujilta vain löytynyt mitään. Kuiske myös selitteli jotain rotista, jota en aivan kerennyt ymmärtää täysin. Kuitenkin kollista erittyvä heikko kujarottien löyhkä paljasti, että hän oli joutunut tekemisiin niiden kanssa.
“Ai. Ei se haittaa”, naukaisin. Huomasin kollin katseesta, että hän ajatteli jotain. Hymyilin hänelle lempeästi. Toivottavasti hän oli kunnossa, kuten kaikki muutkin partion jäsenet, jotka olivat rottakahakkaan päätyneet.
“Oletko kunnossa?” kysyin Kuiskeelta ja kurottelin kaulaani tarkastellakseni suuremman kollin turkkia. En ainakaan huomannut hänellä mitään ruhjeita tai sen suurempaa vammaa. Toivoin todella, että hän oli aidosti kunnossa. Joitakin haavoja ei aina nähnyt päältäpäin.
“Olen minä”, kolli vastasi minulle rauhoittelevasti. Saatoin vain huokaista helpotuksesta ja pukkasin pienellä päälläni kollin jalkaa vasten hellästi.
“Hyvä! En tahtoisi, että sinulle sattuisi mitään!” naukaisin aidon välittävästi ja hymyilin taas leveästi kollille. Yritin lukea hänen katseeltaan, mitä hän ajatteli sanoistani, mutta en ollut vielä niin hyvä lukemaan kissoja. Ehkä minä oppisin sen vielä joku päivä.

//Kuiske?

Lueskelin Lyran ilmettä kaikkien merkkien varalta. Vihasin sitä, kun kissat yrittivät tunkea lähelleni ilma näkyvää syytä.
“Vai että kuulumisten vaihtoa”, murahdin ja keinahtelin tassuillani. Masentava ja painava epämukavuus oli hellittänyt hieman, mutta sen tilalle oli tullut polttava pelko Lyran motiiveista puhua minulle. Ei kellään Yhteisössä ollut oikeasti hyvää syytä yrittää tutustua minuun. Ei edes Riemulla, vaikka olin hänelle jo antanut osia itsestäni. Ehkä kaipasin vain jotakuta, joka näkisi tuskani yhtä isona kuin se minusta tuntui.
“Minulla menee loistavasti”, naukaisin yrittäen pitää itseni tarpeeksi kylmänä ja luotaan työntävänä, mutta kohteliaana. En halunnut Lyran näkevän minussa uhkaa, mutten myöskään uhria.
“Entä itselläsi?” kysyin, “Näytät olevan jo melkoisen tiineenä. Ei varmaan kauaa ennen kuin saamme uusia pentuja Yhteisön riesaksi.”
Heittoni oli tarkoitettu puoliksi vitsiksi ja puoliksi totiseksi valitteluksi. En kauheammin pitänyt pennuista, varsinkin jos niitä oli monta ja ne juoksivat kaikkialla. Olin saanut kokea sen asuessani kaksijalkojen luona oletettavasti paikassa, josta kaksijalat kävivät hankkimassa itselleen lemmikkikissat. Minua ei oltu valittu, olin varmasti ollut arpisena ja rastaisena pikku rääpäleen aivan liian ruma lemmikkikissaksi, jotka olivat yleensä pehmeitä, kauniita ja sulavia liikkeissään.
"Korjaan, hyödyksi. Minun pentuni nostavat Yhteisön uuteen nousuun. Olen heistä jo nyt ylpeä. Heistä ei kasva ongelmia aiheuttavia herhiläisaivoja”, Lyra totesi. Tuon katse tuntui lävistävän minut, kun kiemurtelin siinä paikallani mahdollisimman välinpitämättömän oloisena.
“Hyvä niin, sitten”, vastasin naaraalle. En jaksanut alkaa riitelemään mistään typeristä - vieläpä syntymättömistä - pennuista niiden emon kanssa, joten antaisin asian olla. Kaikki oli hyvin Roihu, toistelin itselleni. Lyra oli liian pulskana pennuista hyökätäkseen kimppuuni ja sitä paitsi pesässä olisi ollut useampikin silminnäkijä.

//Lyra?

Kirpeät ja häikäisevät auringonsäteet osuivat Lyran silmiin. Mitä kovempi pakkanen oli, sitä terävemmin auringonsäteet poltteli. Se ei lämmittänyt lainkaan, vaan se tuntui vain korostavan ilman kylmyyttä. Viherlehden aikaan se kietoi kissat halaukseensa, mutta keskellä lehtikatoa se oli armoton. Lyra siristeli silmiään, tätä vauhtia hänestä tulisi sokea. Yhtäkkiä jokin pehmeä, mutta painava läsähti naaraan hännän päälle ja sai Lyran pelkäämään häntäkultansa puolesta. Rääkäisyn saattelemana Lyra loikkasi kauemmaksi ja vetäisi häntänsä loukkaantuneena lähelle kylkeään, kuin testatakseen sen toimivuutta.
“Menninkäinen”, Lyra huokaisi kyllästyneenä. Kovasti emoaan, Leopardia, ulkoisesti muistuttava kolli tuijotti veikeällä katseellaan. Jos jostain Menninkäinen oli tunnettu, niin juuri tästä. Kolli oli jatkuvasti keksimässä ties mitä konnankoukkuja viattomien kissaparkojen kiusaksi. Lyra oli niin kyllästynyt kollin metkuihin. Tiineys tuntui hänestä myrkyltä. Se oli tehnyt naaraasta räjähdysherkän räyhääjän. Jos naaras voisi, hän kiskoisi nuo elämänhaluja ja hermoja syövät mönkijät vatsastaan. Hmh, Härmän mukaan hänen pitäisi kuitenkin odottaa vielä hetki. Hetki? Se tuntui tässä tilanteessa monelta kuulta. Lyra otti yhden pitkän askeleen ja tunki kuononsa vasten Menninkäisen omaa.
“Jos vielä ikinä koskaan kerrankin hyppäät häntäni päälle, revin omasi irti ja syötän sen rotille”, valkoturkkinen murisi tapojensa vastaisesti. Häpeä kuumotteli naaraan poskia ja sai hänet tuntemaan uhittelevaksi kujakissaksi. Väri pakeni Menninkäisen kasvoilta ja kolli livisti pölypilven kannattelemana tiehensä. Lyra muljautti silmiään. Mistä lähtien Kujakissayhteisössä oli ollut pelkkiä hiirenaivoja?!! Antoiko tiineys todella supervoimia sen tunnistamiseen? Muut saivat olla onnellisia, kun eivät joutuneet elämään sen tuoman tuskan kanssa. Lyra lähti vaeltelemaan syvemmälle pesään toivoen, että liikunta saisi hänen ajatuksensa toisaalle. Naaras ei kuitenkaan ollut kovinkaan optimistinen sen suhteen. Hän ei ehtinyt kovinkaan kauaksi, kun hänen katseeseensa osui Roihu.
“Hei Roihu”, Lyra naukaisi ja heilautti häntäänsä naaraalle. “Oliko sinulla jotain asiaa?” oranssiturkkinen naaras kysyi hieman töksähtäen. Lyra vilkaisi naarasta sivusilmällään.
“Kunhan minä vain haluan tietää mitä tovereilleni kuuluu”, valkoinen naaras kohautti olkiaan. Oli hyvä tietää mitä muille kuului. Siten pystyi varmistamaan miten vahva Yhteisö todellisuudessa oli.

//Roihu?

Tassutin sisään pesään naputellen häntääni. Laskin saamani saaliit muiden luokse ruokien luokse ja laskin omat tuomiseni siihen. Jakaisimme ne kuitenkin myöhemmin kaikille. Tassutin Mirrin luokse ja istuuduin tuon viereen.
“Miten voit?” naaras kysyi. Hän lopetti hetkeksi itsensä sukimisen ja katsoi minuun.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, naukaisin, “Miten itse?”
“Hyvin, olimme ulkona ja kohtasimme pari rottaa”, Mirri kertoi, “Mutta ei hätää! Se meni oikein hyvin, koska partiossa oli muitakin oikein vahvoja kissoja.”
“Mutta sinä olit tietenkin vahvin ja olisit voittanut kaikki rotat yksinkin”, vitsailin.
“No en sentään, mutta lähellä se oli! Jos yksi niistä ei olisi saanut otetta takatassustani…”
Nauroin Mirrin sanoille ja läpsäytin tuota lapaan leikitellen, mutta jotenkin nauru ei pulpunnut ulos sillä tavoin kuten sen yleensä tunsin. Se ei pyörinyt ja hyppinyt. Se oli hiljaa ja paikoillaan. Koitin sivuuttaa hassun tunteen, joka sitä ympäröi. Mirrin valoisa, aito hymy kuitenkin piristi minua hiukan.
“Minun pitää nyt mennä, lupasin auttaa Ruususta uuden pesän rakentamisessa. Hänen pentunsa kasvavat niin nopeasti!” Mirri ilmoitti ja läksi omille teilleen. Minusta tuntui, että valoni, iloni ja onneni kaikkosi mustaturkkisen naaraan perässä. En ollut mitään ilman Mirriä. Olin vain varjoissa kulkeva kissa, joka oli pelastanut tuon mielipuolisen naaraan ja nyt piti häntä omana parhaana ystävänään. Huokaisin ja työnsin ajatuksia loitommalle, mutta tiesin, että ne tulisivat vielä takaisin. Ensin ne keräisivät lisää voimia ja syöksyisivät sitten minua päin. Istuin yksin hiljaa häntä käpälille käärittynä kunnes joku taas huomioisi minut, kunnes minua taas tarvittaisiin. Outo tyhjyyden tunne kalvoi sisuksiani.
“Hei Roihu”, Lyra naukaisi kävellessään ohitseni. Naaras pysähtyi hetkeksi eteeni ja heilautti sitten häntäänsä tavalla, jonka käsitin pyynnöksi seurata. Nousin ja tassutin Lyran perään pohtien syytä tuon kutsulle. Ehkä naaras tarvitsi apua jossakin?

//Lyra?

Talsin eteenpäin, kun Aava jutteli Hangen kanssa. Pian tuo kuitenkin oli jo kiehnäämässä kylkeeni. En kestäisi enää paljoa tätä ennen kuin kävisin kynsiksi naaraaseen. En yleensä - tai siis ikinä - ärsyyntynyt toisilta kissoilta tulevasta positiivisesta huomiosta. Totta puhuen rakastin huomiota, mutta kaikki, mikä liittyi romantiikkaan sai minut vain kiehumaan raivosta. Yritykseni Ruutan kanssa olivat päättyneet niin huonosti, etten halunnut enää ikinä edes ajatella kumppanuutta. Sitä paitsi Ruuta oli parempi ystävänä. Hän oli totaalinen itkupilli, jos suhteeseen yritti hänen kanssaan alkaa. Kaikki se oli Ruutan syytä. Voisin toistaa vielä toisen kerran, että *kaikki* se oli Ruutan syytä. Ei kolleja selvästi oltu tarkoitettu seurustelemaan toistensa kanssa. Heräsin ajatuksistani, kun Aava sanoi kerrankin jotain järkevää. Tuo istahti ilmeisesti - sanojensa mukaan - istahti odottamaan kissaa, jonka olimme tulleet käännyttämään Yhteisön puolelle. Nimittäin tuore kissan tuoksu täytti koko paikan. Me olimmekin sitten mahtava partio puhumaan jonkun puolellemme, mutta katsotaan nyt tulisiko sen aika vai ei. Istuin hiljaa tuhahtaen Aavan viereen turvallisen etäisyyden päähän.
“Etkö kehtaa tulla lähemmäs vai? Tiedän, tiedän. Olen aikamoinen pakkaus”, naaras sanoi hihittäen. Pyöräytin silmiäni. Miksi tehdä itsestään pilkkaa toisen viettelemiseksi? En ymmärtänyt naarasta lainkaan, mutta onneksi minun ei tarvinnutkaan.
Pian vaalean kermanvärinen kissa loikkasikin aidalle jonkin matkan päässä meistä. Vilkaisin Aavaa, joka oli äkännyt kissan samoihin aikoihin kuin minä. En antaisi tuolle kunniaa uuden jäsenen kotiin tuomisesta. Loikkasinkin tassuilleni ja aidan päälle.
“Hei”, nau’uin mahdollisimman vakaalla äänellä. Yritin olla säikäyttämättä naarasta, “Kuka sinä mahdatkaan olla?”

//Aino tai Aava?

Vihreän ja oranssin sävyinen katse harhaili Kujakissayhteisön asuttamassa pesässä. Nuo silmät olivat kolunneet samat nurkat ja lukuisia kertoja, joten pesä näytti yhtä yllätyksettömältä, kuin aina. Toista oli Lyran oma elämä. Huokauksen saattelemana naaras yritti päästää osan huolistaan ulos. Se ei toiminut. Uusi huokaisu. Sekään ei toiminut. Lyra pyöräytti silmiään ja hautasi kuononsa etukäpäliensä väliin. Parantajat olivat kertoneet hänelle monen naaraan pelkäämät uutiset. “Lyra, sinä odotat pentuja.” Kaikista kauhistuttavinta oli, että hänen kantamiensa pentujen isä oli kukas muukaan, kuin pikkuvalheistaan tunnettu Herra Hyökyaalto! Miten hän olikin ollut niin tyhmä, että hän oli langennut kollin tietynlaiseen karismaan. Eikä siinä edes kaikki! Härmä oli epäillyt, että naaras odotti suurta pentuetta ja olisi syytä valmistautua jopa viiteen pentuun. Lyra värähti, kuten aina ajatellessaan aihetta. Olihan naaras joskus haaveillut pennuista, mutta kumppanin kanssa eikä jonkun yhden yön heilan kanssa! Lyra ei ollut vielä kertonut asiasta Hyökyaallolle, mutta naaras oletti kollin tietävän. Lehtikadon pahimpaan aikaan kukaan ei lihoisi tähän kuntoon ilman pentuja. Lyra oli kuitenkin vältellyt kollia taitavasti. Ei naaras tiennyt halusiko hän edes Hyökyaaltoa osaksi pentujensa elämään.

Lyra siirsi häntänsä vaistomaisesti vatsansa suojaksi. Vaikka uutinen olikin ollut järkyttävä, rakasti naaras silti pentujaan. Hän ei halunnut olla kuin Päivänsäde. Naaraan nenä nyrpistyi. Hän oli edelleen yhtä vihainen emolleen ja naaraan tavalle johtaa Kujakissayhteisöä. Kujakissayhteisö oli todella ajautumassa kohti syvää suota eikä sieltä noustaisi ilman radikaaleja toimenpiteitä. Päivänsäde kuitenkin halusi leikkiä kaikkitietävää hiirenaivoa eikä suostunut avaamaan silmiään. Lyra oli aivan varma, että Yhteisössä oli paljon kissoja ketkä olivat tyytymättömiä Päivänsäteeseen. Naaraan ei tarvitsisi kauaa leikkiä sokeaa. Kohta joku käyttäisi kynsiään ja hoitaisi tilanteen niin, että naaraan olisi myöhäistä avata silmänsä ja nähdä epäkohdat. Lumikasan tapaan valkoisena hohtava naaras ähkäisi ja yritti vaihtaa asentoaan. Suurikokoinen vatsa teki siitä kuitenkin hankalaa. Hän näytti siltä, että hänen sisällään kasvoi joku kasvain. Oli suorastaan irvokasta paisua lehtikadon aikaan näin pyöreäksi. Mokomat pennut… Mutta yksi asia oli aivan varmaa. Lyra kasvattaisi jälkikasvustaan uskollisia ja rohkeita kissoja. Kujakissayhteisö saisi suorastaan kiittää häntä. Lyra vilkaisi pesässä lojuvia kissoja ja väläytti hampaitaan. Tekisivät töitään eivätkä lojuisi täällä turhanpanttina, naaras ajatteli näreissään ja tuhahti. Hänellä sentään oli hyvä syy maata täällä. Härmä nimittäin oli kieltänyt kaiken raskaan.

Harmistuin ja yllätyin kollin terävästä hieman vastauksesta ja häntäni heilui hurjasti, mutta se ei lannistanut minua. Tämä kissa ei näköjään ollutkaan helppo lelu. No, se ei haitannut. Lämmittelisin tämän vielä, ihan varmasti lämmittelisin. Ja sitten saisin kollista kenties pysyvän lelun. Tai sitten en. Ei sillä ollut niin väliä.
“Kukaan ei ole minulle liian vanha”, sanoin hunajaisesti ja vilkaisin Hankeen sivusilmällä, pahoittelin jo valmiiksi sitä mitä olin sanomassa. “Ja miksi keskittyä vanhaan hyvään, mutta tylsään, ystävään, kun vaihtoehtona on sinunlaisesi komistus”, kehräsin ja tunsin vihlaisun sisälläni kun näin Hangen värähtävän vaikka tiesi että minä vain valehtelin. Kolli tuhahti ja jatkoi matkaansa.
“Hyvä että osaat purra. Jätän elämäni huoletta tassuihisi”, ääneni oli vain hunajaa.
“Ei kannattaisi”, Kolli ärähti terävästi ja jatkoi matkaansa.
“Aava. Minulla on asiaa”, Hanki sanoi takaani hiljaa ja jättäydyimme näköetäisyyden pituudelle, mutta niin ettei kolli kuullut meidän kuiskustamme.
“No mitä, kultatyttö?” kysyin hiljaa. Hangen kasvot pystyivät vakavina.
“Aava, oletko varma että vietä tämän pidemmälle. Kumina ei selvästikkään tahdo sinua lähelleen”, kumppanini sanoi pää lähellä päätäni ja tuijottaen minua tiukasti silmiin. Huokaisin ja heiluttelin häntääni puolelta toiselle.
“Kuule, minä yritän vain saada itselleni viihdykettä. En tahdo loukata sinua, enkä todellakaan tarkoittanut sitä mitä sanoin sinusta. Se kaikki on vain näytelmää”, vastasin hiljaa. Olisi hirveää, jos naaras luulisi, että loukkaisin häntä tarkoituksella.
“Tiedän. En loukkaantunut. Vain vähän pahastuin. Se ei tuntunut mukavalta. Mutta en pyydä sinua miettimään kuinka pitkälle itseni takia. Vaan niiden muiden kissojen takia, joita pidät leluinasi. Se ei ole oikein. Ymmärään, että tahdot viihdykettä, mutta ole kiltti ja mieti oletko valmis oikeasti tekemään tätä koko elämäsi ajan. Joku päivä vielä joku oikeasti ihastuu sinuun. Tai rakastuu. Mitä sinä sitten teet?” Hanki sanoi ja hänen silmänsä olivat naulanneet omani niihin. Puuskahdin, osaksi siksi että Hanki ei loukkaantunut, osaksi siitä miten toinen moitti minua.
“Sitten sanon ettei minua kiinnosta. Että olen vain koko ajan leikkinyt. Että he ovat olleet lelujani. Tiedät, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta kuin sinua. No, oli mukava jutella, Kultatyttö, mutta nyt on aika ottaa Kumina kiini”, sanoin viimeisen sanani ja loikin kollin perään, joka oli kadonnut näkyvistä.
“Hei, komistus. Anteeksi. Hanki se vain tahtoi jutella mukavia”, sanoin hymyillen hurmaavinta hymyäni ja jatkoimme rinta rinnan matkaa. Tai siis kolli yritti aina karistaa minua, ja minä kirin tämän vierelle.
“Te kaksi, mennään tästä. Meidänhän piti tarkastaa se talo?” hanki sanoi taaempaa ja osoitti risteyttä. Nyökkäsin ja lähdin sinne päin, Kumina seurasi meitä ja pudottauduin Kuminan vierelle taas. Matkamme jatkui samaan vanhaan rataa kaksijalanpesälle asti. Pysähdyin katselemaan aitaa. Täällä tuoksui kissa. Ja se oli tuore haju.
“Jäädäänkö tähän odottamaan? Jos joku tulisi tuohon aidalle?” kysyin muilta mutta en jäänyt odottamaan heidän vastaamista vaan istahdin maahan ja katselin aitaa. Jos se kissa tulisi sille, tästä partiosta tulisi entistäkin parempi.

//Kumina?