Kun Kuiske avasi silmänsä, hän toivoi kaiken olevan vain painajaista. Tapahtumat välähtelivät hänen mielessään.
Isän ja veljen kuolema.
Emon ja sisaren katoaminen.
Nyt hänellä ei olisi enää ketään. Ei enää ikinä. Kuiske ei kuitenkaan halunnut tunnustaa totuutta itselleen. Olihan hänellä kuitenkin Kujakissayhteisö.
Kujakissayhteisön johtaja Päivänsäde oli löytänyt kollin heidän reviiriltään kuljeksimasta, yksin ja kylmissään. Aluksi hän oli ollut vihamielinen, mutta päästi Kuiskeen sitten leiriinsä lämmittelemään. Kuiske pelkäsi Päivänsädettä - hän vaikutti kissalta, joka saattaisi tappaa yhdestä virheestä. Sen takia Kuiske halusi olla mahdollisimman hyvä Kujakissayhteisön jäsen. Hän ei saanut tehdä virheitä - ei enää koskaan.
Kuiske nousi ylös huterasti ylös vuoteeltaan ja räpytteli silmiään, ihan kuin toivoen heräävänsä unesta. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Tämä ei ollut unta.
Hän kuuli matalan sihahduksen, kun hän huomasi huiskauttaneensa paksun häntänsä vahingossa Kobran kuonon päälle. Kuiske vetäisi sen äkkiä takaisin ja ryntäsi ulos pesästä ennen kuin kolli näki häntä. Leirin aukiolla oli tyhjää. Parantajien pesästä kuului hiljaista supinaa, joka herätti Kuiskeen huomion. Kuiske oli vähän niin kuin Kujakissayhteisön “varaparantaja”- hänen parantamistaitonsa olivat melkein kuin oikealla parantajalla. Kuiske ei kuitenkaan halunnut parantajaksi. Hänelle taito oli melkein turha, sillä hän ei uskonut osaavansa palvella Yhteisöä parantajana. Häntä kammotti pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi kohtaamaan verta. Vaikka hänellä ei ollut yhtään ystävää, välitti hän silti jokaisesta yhteisön kissasta jonkin verran.
He pelastivat minut, Kuiske tuumi.
‘Ja nyt on minun vuoroni auttaa heitä.’
Kuiske tiesi, että hän olisi todennäköisesti kuollut jollei Päivänsäde olisi löytänyt häntä. Kuiskeella ei siinä tilanteessa olisi ollut voimia jatkaa eteenpäin. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin halusi uskoa, että hänen emonsa ja sisarensa olisivat vielä elossa. Vaikka hän olikin tuntenut heidät vasta lyhyen aikaa, Kuiske tunsi silti vastustamatonta surua ja rakkautta heitä kohtaan. Kuiske ei edes muistanut emonsa nimeä.
Hetken ajatuksissa vellottuaan Kuiske palasi takaisin tosimaailmaan. Hänen tulevaisuutensa oli Yhteisössä, ei perheensä luona. Hän palvelisi heitä elämänsä loppuun asti. Kuiske pyyhkäisi käpälällään kyyneleen pois poskeltaan. Hän ravisteli päätään ankarasti ja keräsi itsensä. Nyt ei ollut aikaa tunteille.
Lähtiessään ulos Kuiske huomasi Hurman, yhden valvotuista kissoista. Kuiske ei tiennyt, mitä kissa oli tehnyt jouduttuaan valvotuksi, mutta Kuiske ei ikipäivänä ottaisi siitä itse selvää. Kuiske vilkuili hermostuneena taakseen lähdettyään leiristä. Oliko hänellä lupa siihen? Hän oli nähnyt muidenkin kissojen tekevän niin, mutta he olivat kokeneempia kuin Kuiske. Ehkä hänen oli ensin ansaittava Päivänsäteen luottamus? Kuiske peruutti muutaman askeleen. Pimeät kujat karmivat häntä hieman. Kuiske loikki takaisin korkeaan leiriin ja hyppäsi ylös yhdellä sulavalla loikalla. Yhtäkkiä hän huomasi tiheässä ja rehottavassa pensaikossa liikettä. Kuiske siristi silmiään ja loikkasi takaisin ulos. Olento oli pieni ja vikkelä, sen huomasi nopeista liikkeistä. Sen kellastuneet hampaat välähtivät hämärässä. Kuiske tajusi mikä olento oli - rotta. Hän oli kuullut vanhempien yhteisön jäsenten puhuvan jostain rottaongelmasta, mutta hän ei olettanut rottien olevan näin uhkarohkeita. Rotta vilisti ympäriinsä pienet mustat silmät ilkeästi kiiluen. Kuiskeen läpi kulki inhon värähdys, mutta hän jännitti lihaksensa hyökätäkseen sen kimppuun. Rotta päästi vinkuvan äänen, kuin varoituksen, ja vipelsi kohti synkkiä kujia. Kuiske heilautti kynsiään sitä kohti, mutta hän tiesi rotan menneen jo. Hän sihahti vihaisena, mutta myös hieman peloissaan. Kuiske ei ollut koskaan ennen nähnyt rottaa kunnolla. Perheensä kanssa eläessään hän oli nähnyt niiden vilahtelevan kujien roskapönttöjen takana, mutta ne eivät koskaan tulleet häiritsemään heitä. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin. Rotat olivat näille kissoille vihollinen. He taistelivat ruoastaan rottien kanssa. Rotat valtasivat kujat ja roskapöntöt. Niitä tuli vain lisää ja lisää.
Kuiskeen silmät välähtivät pimeässä. Hän pujahti takaisin leiripaikkaan.

Nähdessään Päivänsäteen Kuiske nyökkäsi hänelle syvän kunnioittavasti. Päivänsäde tuskin huomasikaan Kuisketta, mutta hän näytti nauttivan pokkuroinnista. Kuiske nosti päätään huomatessaan Lyran, Päivänsäteen seuraajan tassuttavan tämän perään. Hän oli oppinut muutamassa päivässä jo yhteisön arvojärjestyksen. Kuiske tiesi olevansa arvojärjestyksessä muita alempana, joten hän koetti ottaa mahdollisimman vähän ruokaa ja antaa omastaan mahdollisimman paljon muille. Sen hän oli velkaa näille kissoille.
Kuiske kuuli leirin sisällä olevasta sammalten ja muiden roskien kasasta ryminää. Sitten hänen käpäliensä juureen pelmahti pieni naaras. Kuiske muisti hänen nimekseen Harmonia. Hetken aikaa Kuiske ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotain. Pentu oli nimittäin kuuro.
“Hei..” Kuiske aloitti hiljaa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät suurina.
“Hei.” Kuiske toisti. Harmonia ei vastannut, tuijotti vain käpäliinsä.
“Kuka sinä olet?” pentu kysyi yhtäkkiä. Kuiske uskoi vastaamisen olevan turhaa, sillä eihän Harmonia kuulisi häntä - mutta hän päätti olla kuurolle pennulle mieliksi.
“Kuiske.” hän vastasi. Hetken aikaa Kuiske luuli, ettei pentu ollut huomannut hänen vastaavan, mutta sitten tämä nyökytteli.
“Minä olen Harmonia.” Harmonia maukui.
Kuiske nyökkäsi hitaasti.
“Minulla on hieman yksinäistä. Haluatko leikkiä kanssani.. jos sinulla ei ole mitään kiirettä?” Harmonia kallisti päätään.
“Kai minä voin..” Kuiske lupautui, ennen kuin ehti miettiä asiaa kunnolla. Oliko tämä hänen ensimmäinen virheensä? Harmonia vaikutti kuitenkin mukavalta - vaikka hän olikin kuuro.

Luna puhdisti turkistani roskia ja takkuja, kun makoilin kumppanini turkissa kiinni. Elämämme oli leppoisaa, vaikka pakkanen paukkuikin ulkona. Lehtikato ei ollut kenenkään lempi aikaa sen tuoman kylmän ja riistan vähäisyyden takia, mutta ainakin meillä oli pesä, jossa olla kylmällä ilmalla sekä roska-astiat, joista kaivaa ruokaa, jos sitä ei muuten saanut.
“Toivottavasti lehtikato menee nopeasti ohitse”, Luna naukaisi puhdistettuaan turkkini. Hän tuijotti ulos pesästä, jossa lunta leijaili hiljalleen taivaalta.
“Niin. Kylmä aika on aina vaarallisempi. Vähemmän ruokaa, liukkaampaa, kylmää ja kaikkea muuta”, vastasin kumppanilleni. Hän nyökytti merkiksi siitä, että oli kanssani samaa mieltä.
Huomasin Mirrin ja Roihun olevan lähdössä pesästä. Katsoin kaksikon perään ja vilkaisin sitten Lunaa.
“Eikös sinun pitänyt käydä partiossa pian? Jos pyytäisin sillä välin Mirriltä ja Roihulta, mikäli pääsisin heidän mukaan?” ehdotin valkealle naaraalle. Hän nyökkäsi.
“Mene vain ja pidä hauskaa”, hän kehräsi. Puskin otsani hänen otsaansa vasten ja nousin sitten tassuilleni ja lähdin pikaisesti kahden naaraan perään. Oli hyvä päästä jaloittelemaan ja saada tekemistä siksi aikaa, kun kumppanini olisi partiossa, joten toivoin, että Mirriä ja Roihua ei haittaisi, jos tunkeutuisin heidän matkaansa.
Saadessani kaksikon kiinni kysyin heiltä pääsisinkö heidän matkaansa. Mirri antoi minulle saman tien luvan tulla heidän mukaansa ja kertoi heidän olevan rottapartio. Hymyilin mielissäni.
“Toivotaan, etteivät ne viheliäät pienet hirviöt pääse yllättämään meitä. Haluaisin ennemmin olla se, joka rotan nappaa kuin se, joka tulee napatuksi”, vitsailin hymyillen ja kuullostelin ympäristöäni, jos kuulisin rottien ääniä.
“Alkaako yhteisö jo tuntua kodilta?” kysyin vielä, jotta saisimme keskustelun aihetta.

//Mirri?

Istuskelin pesän nurkilla lähellä yläkertaan vievää portaikkoa. Pesä oli lähes tyhjänä, sillä suurin osa kissoista oli partioissa ja ruokaa hankkimassa. Minut oli jostain kumman syystä jätetty vartioon, mutta istuskelin mieluummin kahden paremman taistelijan takana, koska nopeuteni ansiosta voisin äkkiä lähteä hakemaan lähintä partiota tai itse johtajaa ylhäältä, mikäli hän siellä olisi. Valkoturkkinen naaraskissa nimeltään Luna käveli minua kohti. Karvani nousivat pystyyn ja jännitin lihakseni. En estäisi naarasta kävelemästä luokseni, mutta en aikonut myöskään päästää tuota liian lähelle.
“Hei, Roihu”, Luna naukui. Hän ei näyttänyt turhan närkästyneeltä suojelevasta eleestäni. Luna vilkaisi minua ja selvästi puntaroi oliko kannattavaa lähestyä vai sylkisinkö hänen päälleen, jos hän koittaisi keskustella. Heilautin häntäni eteeni ja mulkoilin Lunaa. Hän kohautti lapojaan, kun en sanonut mitään ja oli jo kääntymässä ja lähtemässä, mutta juuri silloin avasin suuni.
“Luna”, naukaisin ja katsoin naaraskissaan, kun tuo kääntyi. Kissa oli ehkä hieman hämillään.
“Mitä?” hän naukui. Nousin ja astelin lähemmäs häntä keikahdellen ilmassa.
“Onko totta, että tunsitte Sipulin?” kysyin madaltaen ääntäni. En halunnut kaikkien kuulevan. En tiennyt kuinka hyvällä kotikisutaustaa otettiin täällä. Toisaalta ei Mirrin emon nimestä juurikaan saanut selville mistä tämä oli kotoisin. Asia voisi kuitenkin minun puolestani pysyä vain meidän neljän välisenä vielä ainakin toistaiseksi.
“Kyllä”, Luna sanoi, “Olettaen, että puhumme samasta Sipulista.”
“Mirri on kaipaillut emoaan tosi paljon. Tekisi ehkä hänelle hyvää, jos kertoisit Sipulista jotain hänelle”, totesin ja näpäytin häntääni ilmassa.
“Kyllä hän pärjää ilman kertomuksiasikin, mutta ajattelin vain olla mukava.”
Sitten kävelin pois. En halunnut luoda ystävästäni heikkoa kuvaa Lunalle, mutta koin Mirrin parhaaksi, että tuo saisi kaiken tiedon emostaan. Naaraan oli nimittäin pakko edelleen kaivata emoaan. Minäkin olisin kaivannut, mikäli olisin muistanut emoni. Olin vain ollut niin kovin nuori, kun olin joutunut ensimmäisen kaksijalkani käpäliin. Tassutin eteenpäin häntä huiskahdellen ärtyneesti edes takaisin.
“Väistä, nuljaska”, ärähdin, kun tielleni käveli leiriin juuri tulleen partion mukana Kobra-niminen kissa. En tiennyt oliko tämä sitä sorttia, joka loikkaisi kimppuuni yhdestä väärästä liikkeestä. Toisaalta ei minua jaksanut kiinnostaa. Repisi minut kappaleiksi, jos kerta huvittaisi.

//Kobra?

Väsymys painoi luomiani. Olin nukkunut viimeyöt todella huonosti. Painajaiset olivat loppuneet hetkeksi, mutta ne olivat tulleet takaisin. Mutta tällä kertaa hahmoilla oli selkeät persoonat. Jouduin katselemaan Ametistin ja Lyran taistelua joka yö ja hukkumaan vereen. Eli en oikein nauttinut öistä tällä hetkellä. Kaipasin yhä emoa ihan hirveästi, eikä kaipaus tahtonut irrottaa otettaan minusta. Kaipasin myös sitä yötä, kun Lyra oli tullut viereeni makaamaan ja lohduttamaan. No, se oli silloin, ja nyt oli nyt. Joten oli kai turha haikailla menneitä. Ametisti ei vaikuttanut tehneen minkäänlaista kehittymistä suhteeni. Tai ainakin siltä se vaikutti. Minun idioottimainen ja varomaton sydämeni taas syttyi tuleen nähdessäni kollin. Se oli raivostuttavaa. Olin tuskin vuotta, ja kilpikonnakuvioinen kolli oli minua huomattavasti vanhempi. Mutta jos Ametisti ei ollut huomattavasti lähentynyt kanssani, ei kolli ollut etääntynytkään. Hän vain tuntui junnavaan paikoillaan kanssani, kuin ei tietäisi enään mitä ajatella minusta. Oikeastaan se oli ihan mukavaakin. Tuntui siltä, että nyt langat olivat ihan käpälieni ulottuvilla. Ametistin tarvitsisi vain antaa pieni merkki, ja kollin sydämen langat olisivat tiukasti tassuissani. Enkä päästäisi niitä irtoamaan ikinä.
Istuin pedilläni pesemässä itseäni. Minulle oli tärkeää näyttää hyvältä, sillä oli uusi päivä, ja uusi päivä oli aina uusia mahdollisuuksia täynnä. Ehkä tänään oli se päivä, kun taas viettäisin Lyran kanssa aikaa? Tai kenties saisin Valvotun tittelin pois jos tekisin jotain oikein hyvin tänään? Tai ehkä jopa, jos minulla olisi todella hyvä tuuri, Ametisti antaisi viimeinkin sen merkin, jota olin odottanut pitkään. Turkissani kihelmöi sillä tavalla, että aavistelin että tänään tapahtuisi jotain suurta. Jotain mullistavaa. En vain tiennyt vielä, mitä se olisi. Katselin yllättyneenä ja uteliaana, kun Päivänsäde toi pesään jonkun pitkäturkkisen, vaalean kollin. Häntännänpääni nyki. Aavistikohan tuo kissa, että hänen elämänsä oli nyt kiinni Yhteisössä, eikä hän pääsisi pois. Pieni säälinpistos läikähti rinnassani. Mutta elämä Yhteisössä oli ihan mukavaa, kunhan ei tekisi elämästään sellaista vyyhtiä kuin mitä minä olin tehnyt. Kollin olemus oli rento, ja aavistelin tämän olevan kotikisu. Päivänsäde kutsui kissat koolle, ja tassuttelin hämmentyneenä ja uteliaana lähemmäksi. Mitäköhän asiaa naaraalla oli?
“Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo huomata, kujillamme on näkynyt tavallista enemmän rottia”, johtajatar sanoi ja värähdin. Rotat, nuo likaiset ja ovelat katujen haaskansyöjät olivat sen takia vaarallisia, että niiden tekevät naarmut ja haavat tulehtuivat helposti.
“Nyt vaikuttaa siltä, että niitä on luultua enemmän, ja se tietää meille ongelmia. Lehtikato on kylmimmillään, emmekä me saa tarpeeksi ruokaa metsästä. Ennen olemme voineet turvautua kujien antimiin, mutta rottien takia meidän on taisteltava nyt helpoistakin aterioista. En halua yhdenkään kissan kuolevan typeryyttään yrittäessään häätää niitä yksin. Jatkossa syrjäkujilla on liikuttava aina partion kanssa, eikä rottien kanssa tule haastaa riitaa, ellei ole aivan välttämätöntä. Onko ymmärretty?” tummanharmaa kissa ilmoitti tiukasti ja katseli yleisöään tiukasti terävillä silmillään. “Jokainen haavoittunut on Hyödytön, ja jokainen Hyödytön on uusi taakka Yhteisölle. Jos aiomme selvitä tästäkin lehtikadosta, meidän on oltava fiksumpia kuin ne haaskaeläimet.”
Nyökin ja hymähtelin. "Kyllä", sanoin hiljaa, niin ettei kovin moni kuullut, mutta olin samaa mieltä. Yllätyin siitä, mitä johtaja tokaisi seuraavaksi; “Yritetään kartoittaa, miten laajalle alueelle ne pirulaiset ovat levittäytyneet. Minä johdan saman tien yhden partion kujille, ja mukaani tulevat Silver, Urho, Ametisti sekä Hurma. Arpi huolehtii toisen partion etsimään ruokaa heti meidän jälkeemme.” Hätkähdin. Minä? ja Ametisti? Miksi ihmeessä Päivänsäde tahtoisi juuri meidät omaan partioonsa? No, lähdimme siis matkaan. Olin Päivänsäteen takana ja Ametistin vieressä. Pieni pelko kaiversi minua. ja epävarmuus. En pitänyt epävarmuudesta. Se oli ahdistavaa. En käsittänyt yhtään, mitä täällä tapahtui.
Kyllä, tänään tapahtuisi jotain suurta. Mutten ollut enään yhtään varma siitä, että se olisi mitään hyvää.

//Ame ja Päivi?

Ärtymykseni oli huipussaan, kun onnistuin vetämään itseni katolle juuri pelastamani kollin perässä. Arven raportit lisääntyneistä rottahavainnoista eivät olleetkaan siis aivan perättömiä. Olin toivonut, että kyse olisi pienestä rottayhteisöstä, jonka hoiteleminen ei tuottaisi liikaa päänvaivaa. Äsken todistamani rottavyöry kertoi kuitenkin jostain paljon isommasta ongelmasta, joka oli päässyt pesiytymään minun Yhteisöni kotiseudulle.
“Sinä olet naaras!” Idiootti vieressäni huudahti kuin se olisi ollut hänen elämässään jotenkin käänteentekevä hetki. Vastasin siihen tavanomaisen kärkkääseen tyyliini, ennen kuin tulin toisiin aatoksiin ja päätin kokeilla pehmeämpää lähestymistapaa. Tämä kissa vaikutti tarpeeksi yksinkertaiselta ympäri puhuttavaksi. Tai ainakin toivoin niin, sillä kokonsa puolesta kolli oikea korsto, eikä minua olisi huvittanut ruveta painimaan hänen kanssaan.
“Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?” Katsoin rotevaa kissaa uteliaana. Hänen turkkinsa oli tuuhea ja niin hyvin hoidettu, että epäilin hänen olevan entinen kotikisu. Jos tämän kollin taistelutaidot olisivat puoliksikaan niin vaikuttavat kuin tämän ulkoinen olemus, hänestä voisi olla Yhteisölle kosolti hyötyä.
Kolli tuijotteli minua pitkän aikaa kuutamoisen näköisenä, että pelkäsin hänen saaneen jonkin sortin aivohalvauksen. Kohta hän kuitenkin puhkesi puhumaan, naamallaan aivan uudenlainen, viekas ilme: “No sinä ainakin olet minun päivänsäteeni, sillä ilman sinua olisin varmaankin jo mennyttä kattia. Minua voit kutsua Seesamiksi - tai miksi ikinä haluatkaan.” En voinut uskoa näkemääni, kun tajusin hänen vinkkaavan minulle silmää.
Ääliöksi minun olisi tehnyt mieli kutsua häntä, keksin varmasti vielä sitäkin halventavampia nimityksiä, mutta pidin kieleni kurissa. Kollin yli-innokkuudesta voisi nimittäin olla minulle hyötyä monessakin mielessä.
“Vai niin, Seesami”, hymyilin lipevästi ja tein kollin ympäri pienen kierroksen, arvioiden tätä hännästä korviin. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi ollut kotikisu. “Oletko eksynyt? Sinunlaisiasi pehmeitä ja pulskia kotikisuja ei näe täällä päin kovin usein.”
“En ole eksynyt - olen seikkailulla!” Seesami vastasi rintaansa ylpeästi röyhistäen. “Tulin tänne metsän takaa.”
Metsän takaa? Sehän oli loistavaa! Vaikka tämä hölmö olisikin ollut jonkun kaksijalan lemmikki, ei häntä osattaisi etsiä täältä. Ei etenkään Yhteisön huomasta. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi maltettava leikkiä siirappisen mukavaa, jotta saisin hänet mahdollisimman mutkattomasti Yhteisön pesälle.
“Mikä sattuma”, henkäisin innostusta tavoitellen, “minäkin olen seikkailulla!”
Seesamin silmät levisivät. “Ihanko oikeasti? Tämän täytyy olla kohtaloa!” Tiedä sitten, mitä kolli noilla sanoilla todellisuudessa tarkoitti, mutta minulla oli aavistukseni. Minä kuitenkin vain nyökkäilin myötämielisesti.
“Sinähän olet loukkaantunut”, tartuin seuraavaan asiaan, jolla saisin houkuteltua Seesamin lähtemään mukaani. Kollin lavassa olevasta haavasta vuoti vähän verta; jälki oli kaiketi tullut rotan kynsistä. “Tuo pitää hoitaa äkkiä. Rottien tekemät haavat tuppaavat tulehtumaan helposti.”
Se ei kuitenkaan näyttänyt hetkauttavan tätä kollia. Itse asiassa Seesami vain niiskasi nenäänsä varsin välinpitämättömästi ja katsoi minua pilke silmissään. “Huolenpitosi on suloista, mutta en minä mihinkään pikku naarmuun kuole. Sitä paitsi kaksijalkani puhdistavat sen kun palaan kotiin.”
Siinä hetkessä minä jouduin toden teolla kamppailemaan sisäisiä demoneitani vastaan. En inhonnut mitään enempää kuin jästipäisiä kolleja, joita lopulta sai olla paimentamassa kuin pikkupentuja. Seesami ei tajunnutkaan, miten sopivan lähellä hän oli katon reunaa, jos hermoni pettäisivät.
“Pyydän, anna minun auttaa”, loin kolliin vetoavan katseen ja sipaisin hännälläni hänen lapaansa. “Olet tullut kaukaa minun kotiini, ja olisin töykeä, jos en huolehtisi vieraastani.”
“Noh, enhän minä halua noin nätin neidon mieltä pahoittaa”, Seesami tuumasi kuin itsekseen ja nyökkäsi hyväksyvästi ajatukselle. “Tunnetko sinä jonkun leikkaajan, joka voisi katsoa tätä lapaa?”
Sana oli minulle etäisesti tuttu, se oli erityisesti kotikisujen käytössä ja tarkoitti näillä kaksijalkaparantajaa, joka jostain kumman syystä paransi myös kissoja. Tietenkään tämä haituva-aivoinen karvapallo ei voinut käsittää, että ilman kaksijalkoja asuvat kissat joutuivat hoitamaan haavansa ja sairautensa aivan omin nokkineen.
“En, mutta minulla on ystävä, joka tietää paljon yrteistä ja parantamisesta. Hän tapaa sinut mielellään”, kehräsin Seesamille, lähtien samalla hivuttautumaan tikkaita kohti. Kurkistin alas kujalle, ja ilokseni rotista ei näkynyt enää jälkeäkään. Ne olivat kaiketi haalineet tarpeeksi ruokaa mukaansa ja palanneet pesälleen, missä se sitten lienikään.
“Koeta pysyä perässä”, vinkkasin kotikisukollille veikeästi silmää, ennen kuin pujahdin tikkaisiin.

“Vau, täälläkö sinä majailet?” Seesami tuijotti ällistyksen vallassa Yhteisön ylpeyden aiheen jykevää siluettia. Tässä pesässä Keijukaisen jälkeensä jättämä perintö lepäsi. Perintö, joka oli nyt kokonaan minun vastuullani.
“Täälläpä hyvinki. Ystäväni odottavat sisällä”, sanoin tepastellessani kujan esteradalle.
“En malta odottaa, että tapaan heidät kaikki! Kyllä Pistaasi vihertyy kateudesta, kun kuulee, miten monta uutta ystävää olen hankkinut täällä.” Seesami seurasi perässäni ihailtavalla tasapainolla.
“Onko Pistaasi joku ystäväsi? Onko hän täällä kanssasi?” Höristin korviani kollin suuntaan. Jos kaksijalkalassani harhaili toinenkin eksynyt kotikisu, minun olisi syytä lähettää partio etsimään tämä.
“Pistaasi on arkajalka siskoni, joka palasi kotiin ennen kuin pääsimme perille”, Seesami puhui sellaisella äänensävyllä takanani, että olisin voinut kuvitella hänen pyörittelevän silmiään. “Meidän oli tarkoitus tulla tänne jo kuita sitten, mutta hän keksi aina lisää tekosyitä viivyttää lähtöä.”
Useimmat kotikisut olivat hyvin pitkälti Seesamin kaltaisia: varomattomia hölösuita, jotka olisivat jaaritelleet koko elämäntarinansa jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan. Minua ei niinkään kiinnostanut tutustua Seesamiin kissana, mutta painoin kyllä jokaisen tiedonjyvän muistiini siltä varalta, että voisin hyötyä niistä jotenkin tulevaisuudessa. Tieto oli valtaa.
“Härmä!” kutsuin harmaata parantajakollia päästyäni sisälle pesään. Härmä sattui olemaan tutkimassa ruokakasaa lähistöllä ja kohotti ilmeettömänn katseensa minuun ja perässäni kömpelösti sisälle puskevaan Seesamiin. Loikkasin lattialle kotikisu kannoillani ja suuntasin parantajan tykö, joka vaikutti siltä, että olisi tehnyt juuri nyt jotain ihan muuta kuin raataillut minun kanssani. Harmi juttu, että hänellä ei ollut siihen sananvaltaa.
“Terve!” Seesami naukaisi kainostelematta Härmälle. Kolli oli seisahtunut viereeni ja tuntui ikään kuin mittailevan katseellaan pienempää parantajaa. “Minä olen Seesami, hauska tutustua!”
Härmä vilkaisi minua. Minä vedin syvään henkeä ja säestin sen voimin Seesamin pirteää puhetta: “Tämä on Seesami, kuten hän juuri itsensä esitteli, ja tämä tässä taas on hyvä ystäväni Härmä. Hän on se parantaja, josta sinulle aiemmin kerroin. Voitkin näyttää Härmälle sen ilkeän naarmun lavassasi sillä välin, kun minun on… hoidettava asioita.”
Ensimmäistä kertaa Seesami vaikutti nyt epäröivän. “Ei tämä minun lapani niin huonossa kunnossa ole. Voin hyvin tulla mukaasi.”
“Et voi”, sanoin tiukemmin kuin olin aikonut. Hermoni alkoivat selvästi pettää. “Tai siis, haluan, että Härmä huolehtii hetimmiten, että tuo sinun haavasi ei tulehdu. Me kyllä näemme taas, en ole karkaamassa täältä mihinkään.” Jatkuva hymyileminen oli alkanut jo pakottaa poskilihaksiani. Härmä saisi nyt luvan ottaa tämän uuden tulokkaan hoidettavakseen, jotta minä pääsisin puimaan pientä rottaongelmaamme Arven ja muutaman muun luotetuimman jäsenen kanssa.
Lopulta Seesami suostui seuraamaan Härmää muualle, ja minä saatoin pujahtaa yläkertaan etsimään Arpea.

“Kaikki tänne!” Seisoin portaikossa siten, että saatoin katsella alakertaan levittäytyneitä kissoja. Käskyni sai suurimman osan liikkeelle, mutta joukossa oli myös niitä, joista ajatus näytti tuntuvan kaikinpuolin vastenmieliseltä. Arpi ja Menninkäinen paimensivat noita yksilöitä lähemmäksi.
“Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo huomata, kujillamme on näkynyt tavallista enemmän rottia”, annoin sanojeni laskeutua ensin yleisön joukkoon, ennen kuin jatkoin: “Nyt vaikuttaa siltä, että niitä on luultua enemmän, ja se tietää meille ongelmia. Lehtikato on kylmimmillään, emmekä me saa tarpeeksi ruokaa metsästä. Ennen olemme voineet turvautua kujien antimiin, mutta rottien takia meidän on taisteltava nyt helpoistakin aterioista. En halua yhdenkään kissan kuolevan typeryyttään yrittäessään häätää niitä yksin. Jatkossa syrjäkujilla on liikuttava aina partion kanssa, eikä rottien kanssa tule haastaa riitaa, ellei ole aivan välttämätöntä. Onko ymmärretty?” Kävin katseellani koolle kerääntyneitä kissoja läpi. Seesami oli heidän joukossaan ja katseli minua silmin nähden hämmentyneenä. “Jokainen haavoittunut on Hyödytön, ja jokainen Hyödytön on uusi taakka Yhteisölle. Jos aiomme selvitä tästäkin lehtikadosta, meidän on oltava fiksumpia kuin ne haaskaeläimet.”
Joukosta kuului myötämielistä mutinaa, jotkut ulvahtelivat olevansa samaa mieltä. Osa ei sanonut yhtään mitään.
“Lisätään partiointia kujilla”, jatkoin kohta terävämmin. “Yritetään kartoittaa, miten laajalle alueelle ne pirulaiset ovat levittäytyneet. Minä johdan saman tien yhden partion kujille, ja mukaani tulevat Silver, Urho, Ametisti sekä Hurma. Arpi huolehtii toisen partion etsimään ruokaa heti meidän jälkeemme.”
Suuntasin ikkunalle luettelemani neljä kissaa perässäni. Minulla oli ollut syyni valita mukaani juuri nämä tietyt Valvotut. Jo pari kuuta sitten Lyra oli laverrellut minulle Ametistin yrittäneen tappaa Hurman aiemmin ja että tämä oli satuttanut muitakin Yhteisön jäseniä. Sitä minun ei ollut vaikea uskoa, sillä olin tullut itsekin siihen tulokseen, että Ametisti oli hyvin ailahteleva ja epäluotettava kissa. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää yhtään kissaa tässä tilanteessa. Jos Ametisti kuitenkin osoittautuisi parantumattomaksi tapaukseksi, en epäröinyt hankkiutua hänestä eroon.
Mitä Lyraan tuli, viimeisin keskustelumme juurikin tästä kyseisestä aiheesta oli päättynyt enemmän tai vähemmän katastrofaalisesti. Tyttäreni oli ladellut pitkän liudan asioita, missä olin hänen mielestään epäonnistunut johtajana, ja vaikka naaraan sanat olivat saaneet vereni kiehumaan raivosta ja epäuskosta, oli niissä hiven totuuttakin, jota en ollut vieläkään suostunut myöntämään edes itselleni. Toistaiseksi olin nähnyt parhaaksi ottaa etäisyyttä Lyraan, sillä minua ei varsinaisesti huvittanut rupatella hänen kanssaan viime kertaisen jälkeen.
Partiomme jalkautui kujille, minä kärjessä, Ametisti ja Hurma välissä, ja loput joko perää pitäen tai sivuja tähystäen. Vaikka keskityin ensisijaisesti pitämään rottia silmillä, oli osa huomiostani salaa suunnattuna myös takanani kulkeviin Valvottuihin.

//Hurma ja Ametisti?

Teroitin kynsiäni löytämääni puunpalasta vasten. Roihu istui vierelläni ja pesi itseään. Naaraan oranssiturkki ei päässyt samaan hohtoonsa kuin viherlehtenä, sillä auringon säteiden siihen osuessa näin sen suorastaan taivaallisena. Nyt vain ihailin kuinka hintelän naaraan liikkeet olivat niin kovin hallittuja ja sulavia. En itse varmasti ikinä ollut noin korea liikkeissäni suuren kokoni vuoksi. Roihun karkea turkki ei ollut kovin pitkää ja pohdinkin tuliko ystävälleni kylmä ulkona kävellessä. Märällä kielellä pesu ei varmasti helpottanut hänen oloaan. Onneksi olimme taas ehostaneet pesiämme ja tuoneet ne lähes yhteen. Nukuimme kiinni toisissamme säilyttääksemme lämpöä lehtikadon kylmyydessä.
“Mitä oikein toljottelet?” Roihu kysyi sähähtäen. Jos en tuntisi häntä, olisin voinut loukkaantua ärhäkästä puhetavasta, mutta tiesin ettei naaras oikeasti tarkoittanut sanojaan pahalla. Hän piti vain yllä suojelevaa muuriaan, jonka esitti kaikille lähes aina ennen kuin päästi lähelleen. Tänään ei selvästi ollut päivä, jona Roihu jaksaisi herkistellä kanssani. Ei minuakaan tänään kiinnostanut itkeä vanhempieni perään.
“En mitään. Haluatko lähteä kävelylle? Voisimme samalla koittaa tuoda jotakin ruokaa pesään.”
“Minua kutkuttaa raadella pari rottaa”, Roihu vastasi ja nousi. Nyökkäsin ja loikkasin itsekin pystyyn. Terotetuilla kynsilläni varmasti viimeistelisin jokaisen rotan, jonka Roihun näppärä nenä jäljittäisi. Täydensimme niin hyvin toistemme heikkouksia, että meidän sietikin kävellä joskus kahden. Saimme aina tuomisiksi rotan tai kaksi. Roihu loikki edeltä alas kadulle. Seurasin perässä. Laatikot ja tasot olivat täyttyneet lumesta joitakin auringon kiertoja sitten, mutta olimme yhdessä parin muun kissan kanssa raivanneet ne taas kuljettaviksi.
“Hei odottakaa! Voinko tulla teidän mukaanne?”
Olin juuri päässyt itsekin kadulle, kun Laku huuteli ylhäältä. Vilkaisin Roihuun. Naaras olisi varmasti halunnut olla kahden, mutta en osannut kieltäytyäkään.
“Toki, olemme rottapartio! Liity vain kolmanneksi, jos tekee mieli”, vastasin ja katsoin, kun kolli loikki alas seuraksemme. Vilkaisin Roihua anteeksipyytävästi, mutta hän ei voinut kieltää, että kolmas kissa vain olisi hyväksi rottapartiollemme. Saisimme varmasti rotat helpommin kiinni.

//Laku?

Kun Päivänsäde saapui arvostelemaan kollien kisailua, Ruususen täytyi pidätellä pientä vahingoniloista virnistystä. Riemu ei vaikuttanut olevan johtajan tähtäimessä yhtä kovasti kuin Cosmos, hänen oma poikansa.
Cosmos sanoi jotain uuden paikan etsimisestä Riemulle ja Ruusunen astui nyt edemmäs.
“Riemu. Olisiko järkevämpää jättää Cosmos itsekseen nyt? Ethän halua suurempiin ongelmiin muiden kanssa?” hopeanharmaa naaras naukaisi smaragdin katse tiukasti poikaansa lukittuna. Samaan aikaan hän tahti Riemun joutuvan ongelmiin vain sen puoleen, että kolli saisi hieman kuritusta, mutta loppujen lopuksi olihan hän Ruususen oma jälkeläinen.
“Emme ehtineet edes kunnolla alottaa vielä! Usko pois, kyllä minä osaan lopettaa ennen kuin jotain sattuu!” kolli väitti ja vilkaisi Cosmosta. “Lisäksi, minun täytyy näyttää, että olen paljon parempi kisaaja kuin Cosmos!”
Riemu kääntyi kannoillaan ja ehdotti Cosmokselle jotain paikkaa sivummalta. Seurasin heitä hieman kauempaa. Ehkä voisin vaikka koettaa sabotoida heidän pelejään, jotta ne olisivat ohitse nopeammin? Sitten Riemu ei olisi Cosmoksen aivopesun alaisena.
“Riemu, Cosmos on vanki ja syystäkin! Saat häneltä vielä huonoja vaikutteita!” Ruusunen huudahti pojalleen, kun hän yritti päättää Cosmoksen kanssa uutta kisaa. Riemu katsoi tuimasti emoaan. Hän ei tainnut pitää siitä, että naaras arvosteli hänen taitojaan valita seuransa ja uskoi tästä helpon aivopesun uhrin.

//Cosmos?

Riemun loikka oli aikamoinen, se Cosmoksen täytyi myöntää. Nuorempi kolli katseli häntä portaan askelmalta silmät säihkyen. Riemu muistutti häntä hänestä itsestään jollain tavalla. Ehkä se oli tämän innokas, peräänantamaton luonto, jota maailma ei ollut vielä riepotellut niin pahasti kuin hänen. Jos hän ennen oli uskonut kaiken olevan mahdollista, se oli nykyisin pelkkä harhainen haave. Kun oli lukittuna pesään päivästä toiseen, värit alkoivat pikkuhiljaa haalistua ja muuttua epätoivon väripaletiksi.
“Menikö pupu pöksyyn?” Riemun naukaisu keskeytti Cosmoksen synkistelyn. Valkoharmaa kolli siristi silmiään ja virnisti. Ei ollut mitään niin ikävää, etteikö pieni kisailu olisi voinut piristää mieltä.
“Annapa kun konkari näyttää”, hän vinkkasi silmää ja peruutti vähän. Ruusunen katseli vähän matkan päästä heidän touhujaan, eikä näyttänyt vakuuttuneelta. Cosmos päätti jättää hopeanharmaan naaraan omaan arvoonsa ja keskittyä sen sijaan edessä olevaan haasteeseen. Hänhän ei häviäisi millekkään pikkusintille!
Lihakset värähtelivät kollin turkin alla, kun hän valmistautui loikkaamaan. Hän keinutteli takapäätään kuin saalista vaaniessa ja kiinnitti katseensa portaaseen, joka oli paria askelmaa ylempänä Riemusta. Ihan helppo nakki. Riemun leuka taatusti loksahtaisi ällistyksestä auki, jahka hän kiitäisi tämän ylitse uljaan haukan lailla.
Niiden mielikuvien innoittamana hän ponnisti portaita kohti mieli korkealla. Hetken aikaa hän kuvitteli olevansa oikeasti vapaa kuin taivaan lintu ja että hän pystyisi ihan mihin vain. Sitten todellisuus iski häntä päin naamaa - lujaa. Portaiden yläpäästä kuului hivenen ärtynyt naukaisu, joka pisti Cosmoksen pasmat sekaisin:
“Mitä hiivattia täällä mesotaan?” Päivänsäde oli ilmestynyt portaiden toiseen päähän ja katseli sieltä alas nuoriin kolleihin. Cosmos tömähti Riemun kanssa samalle portaalle vatsalleen, ja hän tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan.
Päivänsäteen ilmeestä näki, että tämä yritti hillitä yltyvää närkästymistään Ruususen ja Riemun nähden. Naaras ei olisi ollut puoliksikaan niin tuohtunut tästä tilanteesta, jos Cosmos ei olisi ollut mukana. Heidän välinsä olivat kerta kaikkisen karikoituneet. Siitä Cosmoksella oli yhä muistutuksena lukuisia pieniä arpia hänen turkkinsa alla. Voi miten hän haaveili saavansa joku päivä palauttaa sen lahjan takaisin emolleen. “Malttia”, olisi sanonut hänen ystävänsä Malvaruusu tällaisessa tilanteessa, ja sitä Cosmos aikoi nyt käyttää. Jos hän ärsyttäisi Päivänsädettä syyttä suotta, heidän suunnitelmiinsa saattaisi tulla lisää mutkia.
“Me vaan kisailtiin!” Riemu vastasi Päivänsäteelle reippaasti. Pienempää kollia johtajatar ei tuntunut hätkäyttävän, eikä Cosmos tiennyt, oliko se urheutta vai typeryyttä.
“Vai kisailitte?” Päivänsäde hymyili, mutta hänen silmänsä pysyivät kylminä. “Onpa oikein mukavaa. Se varmasti auttaa Yhteisöä pysymään ruoassa ja saamaan uusia jäseniä. Kisailu! Olettepa hauskan puuhan keksineet.” Päivänsäteen katse käväisi portaiden juurelle tulleessa Ruususesssa, jonka hännänpää vääntyili levottomasti.
Cosmos vältteli Päivänsäteen katsetta puhuessaan Riemulle. “Etsitään jostain muualta parempi kisapaikka. Tämä ei ole niin hyvä kuin luulisi.” Hän toivoi suunnattomasti, että nuorempi kissa ei rupeaisi väittämään vastaan - etenkään nyt, kun he olivat Päivänsäteen hiillostavan katseen alla.

//Ruusunen?

“Kiitos, luotit minuun”, kollin kuiskaus tuntui pehmeänä korvassani, kun suurempi kissa puhalsi hiljaa korvakarvoihini.
“Tulkaapas”, Lyra sanoi ja katsahti minuun hymyillen, mutta Ametistiin hän heitti tutkivan, ehkä jopa hieman halveksivan katseen. Ametisti katsoi naaraaseen samalla tavalla ja sihahti, mutta irottautui minusta. Kylmä viima puhalsi takaisin kylkeeni, jossa kolli oli seissyt. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Lyra otti Ametistin paikan ja pyyhki hännällään kylkeäni kuin yrittäisi häivyttää jotakin Ametistin jäänteitä turkiltani. Ystäväni katsoi sitten minuun hymyillen.
“Hurma, minä mietin haluaisitko pitää joku päivä saalistusharjoitukset kanssani? Olet varmaankin huomannut että kujakissayhteisön tuoresaaliskasa…No, sitä ei oikeastaan ole. Kujakissayhteisöä ei ole siunattu taitavilla saalistajilla, joten olisi hienoa harjoittaa saalistustaitoa, jotta voimme palvella Yhteisöä parhaamme mukaan”, johtajan seuraaja sanoi ja sai minut puhkeamaan hymyyn. Lyra ei ollut vihainen. Ei ainakaan minulle, Ametistille varmaan. Mutta Lyra tahtoi edelleen olla kanssani tekemisissä ja oli kanssani mukavasti. Se ilahdutti minua.
“Minä itse asiassa osaan saalistaa ainakin kohtuullisen hyvin, mutta harjoittelisin mielelläni kanssasi”, sanoin iloisesti valkoturkille ja naaras vaikutti ilahtuvan. Olin kyllä huomannut saalis… tuota… rippeiden surkean tilan, mutta en ollut hirveämmin ehtinyt saalistaa Yhteisölle. Lyra heitti Ametisiin taas pienen, merkillisen ja tulisen katseen. Sen jälkeen naaras laski häntänsä lavoilleni.
“Muista, että Ametisti on sinua paljon vanhempi. Hän on aikuinen, kun taas sinä olet vielä nuori, et ole aikuinen kissa”, Lyra sanoi lähellä minua ja jokin kirpaisi sisintäni. Lyra oli oikeassa, mutta minusta tuntui että olin hieman ihastunut Ametistiin. Mutta en todellakaan voinut kertoa sitä Lyralle, en luultavasti edes Ametistille. Siispä vain nyökkäsin. Minusta tuntui hirveältä. Minusta tutnui että olisin kuin lihanpalanen, josta kaksi varista kinastelevat. Tässä tapauksessa ne kaksi varista vain olivat Lyra ja Ametisti, kaksi kissaa joista molemmista pidin mutta jotka eivät voineet sietää toisiaan. Ja mikä pahinta, molemmat yrittivät suojella minua toiselta. Ja pelkäsin kuollakseni sitä päivää, jona minut pakottettaisiin valitsemaan. Sillä tiesin, että se päivä koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Tahdoin valita molemmat, mutta en voisi. Mitä minun elämälleni oli tapahtunut? Miksi yhtäkkiä olin keskellä vanhempien kissojen kiistaa, jotka molemmat yrittivät suojella minua. Mutta loppujen lopuksi, tarvitsinko suojelua? En tiennyt. En oikein tiennyt yhtään mitään enään.

//Ame, Lyra?
//Huhhuh, syvällisiä mietteitä

Lyra joutui pidättelemään itseään monellakin tapaa. Naaras nimittäin meinasi alkaa nauramaan hetkenä minä hyvänsä. Joinain hetkinä naaras oli ihan varma, että Ametisti oli tuoresaalispalkalla toimiva viihdyttäjäksi palkattu kissa. Eihän kukaan voisi reagoida asioihin, kuten hän? Eihän..? Siinä hetkessä naaraalle oli valjennut, että Ametistia ei vain voisi ottaa tosissaan.
“Hurma, minä mietin haluaisitko pitää joku päivä saalistusharjoitukset kanssani? Olet varmaankin huomannut, että Kujakissayhteisön tuoresaaliskasa.. No, sitä ei oikeastaan ole. Kujakissayhteisöä ei ole siunattu taitavilla saalistajilla, joten olisi hienoa harjoittaa saalistustaitoja, jotta voimme palvella Yhteisöä parhaamme mukaan”, Lyra avasi ajatuksiaan ja sai Hurman hymyilemään.
“Minä itse asiassa osaan saalistaa ainakin kohtuullisen hyvin, mutta harjoittelisin mielelläni kanssasi”, Hurma vastasi iloisella naukaisulla ja sai valkoturkkisen naaraan ilahtumaan. Lyra tiesi, että hän ei tulisi koskaan pitämään Ametistista tai luottamaan kolliin, mutta tällä hetkellä hän vain toivoi Ametistin lopettavan yhteisön kissojen satuttamisen. Naaraan äkkipikaisuus loi pienen ärsyyntymisen nopeasti liekkeihin, mutta naaras myös tasaantui nopeasti. Lyra loi Ametistiin pienen, merkillisen katseen mikä kertoi hänen tarkkailevan kollia. Lyra ei antaisi Ametistin ikinä satuttaa Hurmaa tai ketään yhteisössä asuvaa kissaa. Lyran häntä hakeutui Hurman lavoille. Hän halusi suojella itseään nuorempaa kissaa.
“Muista, että Ametisti on sinua paljon vanhempi. Hän on aikuinen, kun taas sinä olet vielä nuori, et ole aikuinen kissa”, Lyra kuiskasi. Hän oli nähnyt miten Ametisti oli kietonut häntänsä Hurman oman ympärille ja Lyrasta kollin käytös oli ollut limaisen inhottavaa. Hurma oli vielä hetki sitten tuoksunut pennulta! Naaraan sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Hän ei voinut ottaa Ametistin tunnereaktioita tosissaan, oikeastaan ne saivat hänet vain tirskumaan! Mutta sitten taas Ametistin käytös Hurman kanssa.. Välillä kolli pahoinpiteli itseään roimasti nuorempaa naarasta ja toisessa hetkessä taas kietoi häntänsä hänen ympärilleen. Niin ristiriitaista, Lyra ajatteli ja pudisteli itsekseen päätään. Hön toivoi, että Hurma ei lankeaisi Ametistin asettamaan ansaan. Kuinka naaras voisi? Olihan kolli käyttäytynyt niin mahdottoman inhottavasti toista kohtaan.

//Hurma ja Ametisti?

Jos jotain, niin Kanerva oli samanlainen tosikko kuin Härmä. Kaikki näyttivät aina kovin nyrpeiltä kerrottuani heille Yhteisöstäni ja siitä, miten he olivat onnekkaita päästessään osaksi sitä. Minähän käytännössä tarjosin heille helpotusta krooniseen valinnanvaikeuteen - Yhteisössä kenenkään ei tarvinnut pohtia enää mitään turhia vaihtoehtoja ja niiden seuraamuksia, kun minä tein kaikki päätökset heidän puolestaan. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan tuntunut arvostavan sitä.
“Härmä, mene edeltä ja näytä Kanervalle, miten hän ei taita jalkaansa matkalla”, murahdin Härmälle ja heilautin häntääni rojuesteen suuntaan, jonka ylitse loikkimalla pääsi Yhteisön pesään. Härmän korvat liikahtivat, mutta hän teki kuten käskettyä ja loikkasi ensimmäisenä kapealle kujalle.
Seurasin kujan päästä, kun kaksikko eteni ikkunaa kohti. Välillä Härmä pysähtyi odottamaan entistä mentoriaan, jonka piti jäädä välillä harkitsemaan, mihin seuraavaksi asettaisi käpälänsä. Vanhemmaksi naaraaksi hän suoriutui esteistä mielestäni ihan kelvollisesti. Kun pesän ja kujan väliä ramppaisi tarpeeksi, reitti jäisi lihasmuistiin eikä sen suorittamiseen tarvinnut käyttää niin paljon aivotyötä kuin ensimmäisillä kerroilla.
Hyppelehdin parantajien perässä ikkunalle, jossa olevasta aukosta nämä olivat juuri sujahtaneet sisään. Kanerva oli juuri loikannut Härmän perässä alas pesän lattialle, kun minä työnnyin ikkunalaudalle.
“Tervetuloa kujakissojen kotiin”, huikkasin Kanervalle ikkunan luota ja katsahdin edessä avartuvaan tilaan, jossa suurin osa kissoista lepäili omilla paikoillaan. Saimme osaksemme niin uteliaita kuin epäileväisiäkin katseita. Jotkut vaikuttivat olevan uudesta tulokkaasta innoissaan, kun toiset osoittivat myötätunnon merkkejä tämän puolesta. Viittasin hännällä moisille ilonpilaajille. Uusi jäsen oli aina iloinen asia!
“Härmä, haluatko kunnian esitellä vanhalle opettajallesi pesäämme?” Laskin katseeni alhaalla Kanervan edessä seisovaan Härmään, jonka vaikeasti luettava katse harhaili Kanervasta minuun.

//Härmä?

Kiersin häntääni Hurman ympäri, kun Lyra lähentyi meitä. Halusin suojata naarasta.
Lyra hääri ympärillämme, mutta en ollut kiinnostunut hänestä. Olin ainoastaan kiinnostunut Hurmasta, naaraasta joka oli nyt kiertänyt oman häntänsä minun kehoni ympärille. Nojasin päätäni hieman Hurman pään päälle, ja kuiskasin naaraan korvaan:
''Kiitos, luotit minuun.''
Pieni kyynel laskeutui silmäkulmaltani poskelle ja sitten ystäväni päälaelle.
Melkein aloin itkemään, en surusta vaan ilosta, onneksi osasin pidätellä kyyneliä. Olin kerrankin jonkun kissan kanssa joka ei tahtonut tappaa minua heti. Olin kerrankin jonkun kanssa joka halusi tuntea minun turkkini omassaan kiinni.
Lyra vaikutti tulleen hermostuneemmaksi, kun nuolaisin Hurman päälakea. Halusin osoittaa hyväksyntäni, tai ehkä ystävyytenikin.
Ehkä sen ystävyyden, jota olin tarvinnut sydämessäni jo pitkään.
Ehkä olin hieman jopa rakastunut häneen... Ei... En ollut, en ollut rakastunut keheenkään, en edes ystävystynyt. Halusin peitellä totuutta itseltänikin, mutta minulla oli mahdollinen ystävä.
Hurmassa oli vain jotain niin - hurmaavaa. En voinut päästää tästä irti, edes vaikka näin loppupartion jo kävelemässä poispäin meistä.
''Tulkaapas'', Lyra katsoi ensin Hurmaan mukavasti ja sitten inholla minuun. Sähähdin 'johtajan seuraajalle' ja nousin lämpimän naaraskissan viereltä.
Suuri musta aukko tuntui taas repeytyvän sydämeeni, aivan kuin joku pala olisi juuri irronnut. Se pala jota etsin oli aina ollut Hurma, mutta ehkä tämä oli vain harhaluuloa. Ehkä en ollut ihastunut tähän. Ehkä...
Se jäisi mysteeriksi, ehkä Hurma ei tuntenut millään tavoin samoin, ehkä olinkin vain turhake jolla ei ollut mitään tarkoitusta paitsi olla Päivänsäteen orjana. Ehkä...

//Hurma tai Lyra ei huomaa Ametistin kyyneltä (koska haluan että Ametisti alkaa kunnolla itkemään niiden rakkaustarinassa <3)
//Partio voi jakaantua kahtia, jos Aura sitä haluaa (vaikka ei ole varsinaisesti sallittua, eihän sitä aina tarvitse sääntöjä noudattaa ;) )
//Lyra? Hurma?

Hätkähdin kun Ametisti vaihtoi puolta ja tuli viereeni. Hivuttauduin vähän Lyraa kohti - en luottanut kolliin.
“Olisi kohteliasta, jos vastaisit kun kysytään”, valkean naaraan ääni oli rauhallisen hyytävä. Tilanne ahdisti minua.
“A-ametisti? Mikä on lempiruokasi?” kysyin hiljaisesti, ja hivuttauduin vielä vähän lähemmäksi Lyraa. Kolli ei vastannut.
“Varmasti Hurmankin mielestä olisi mukavaa, jos vastaisit? Vai mitä Hurma olet mieltä?” Lyra sanoi ja tunki minun ja Ametistin väliin. Helpotuin hieman, kun Lyra oli taas turvallisesti vieressäni, mutta Ametisti oli selvästikkin eri mieltä. Kolli tönäisi naarasta ja ystäväni kieri kujan toiselle puolelle.
“Lyra!” vinkaisuni oli niin hiljainen ja korkea, ettei kukaan varmastikkaan kuullut sitä. Helpotukseseni valkeaturkkinen kissa nousi pian takaisin jaloilleen.
“Ymmärrätkö sinä? Tuo on todella epäkohteliasta. Muistathan, että olet edelleen valvottu.”
Pystyin ainoastaan ihailemaan sitä, miten Lyra pystyi pysymään niin kylmän rauhallisena. Olin kiiruhtamassa naaran luokse, mutta Ametisti oli nopeampi. Tumma kolli astui eteenpäin.
“Ja sinä olet kohta kuollut… Millä oikedella tulet minun ja Hurman väliin?” kolli kulki kohti valkoista naarasta kynnet esillä ja muristen.
“Me tulimme tänne partioimaan emmekä lähentelemään. Ja silti sinulla on hirveä tarve koskea minuun koko ajan. Päättäisit nyt, että haluatko tappaa minut vai tuntea turkkini vasten omaasi”, Lyra sanoi ja seisoi nyt tiukasti tassuillaan kynnet esillä.
“Sinä– et enään – koske Hurmaan. Olet petturi – joka vaarantaa, – hänen hengen”, Ametisti ärisi, kiistakumppanit olivat kuonokkain, ja Lyra oli ahdistettu seinää vasten. Tuntui siltä kuin olisin taas unessani. Kammiossa, kaulaan asti veren peitossa, kuullen kissojen rääyntää. Minun oli pakko pelastaa heidät. Heidät molemmat. Minun teki mieli kiljua; `Lopettakaa senkin typerät karvapallot! Tuo ei vie teitä mihinkään!` Mutta myöskään sen huutaminen ei veisi mihinkään. Olisi pakko tehdä tämä minun tapaani, ja vain toivoa että se toimisi. Tassuttelin siis vihamiehien viereen ja kosketin Ametistin kylkeä varovaisesti.
“Hei? A-ametisti? Tule mieluummin puhumaan minun kanssani! Tuo teidän keskustelunne näyttää kovin intensiiviseltä?” kysyin varovaisesti, ja huokaisin helpotuksesta, kun Ametisti luopui hyökkäyksestään. Olin onnistunut pelastamaan kissat, joista välitin. Nyt pitäisi vain pitää heidät erillään toisistaan loppupartion ajan.

Olimme pysähtyneet puistoon ja minulle oli tullut kylmä. Hätkähdin kun Ametisti tuli viereeni hiljaa. Jännitin lihakseni, mutta Ametisti ei vaikuttanut tahtovan pahaa, joten rentouduin hieman. Lyran silmät välkähtivät järkyttyneenä kun hän huomasi meidät ja yhteen kietoutuneet häntämme. `anteeksi` muodostin sanan huulillani. Täällä tosiaan oli petturi. Mutta se ei ollut Lyra. Eikä myöskään Ametisti. Vaan minä.

//Lyra, Ame

Kuuntelin Lyran kuiskausta korvaani: ''Minä en pelkää sinua enää, et hallitse tätä tilannetta.'' Lyra hymyili viekkaasti. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt, että olin parempi taistelija kuin hän.
Irvistin naaraalle, halusin näyttää etuasemani. Hän oli vielä heikkona edellisestä välikohtauksesta, Lyra olisi helppo suupala minulle.
''Lyra?'' Takaani kuului ääni. Ääni joku kuului kissalle, joka tunkeutui vierelleni. Miten hän rohkesi?, olin jo tarpeaksi lähellä muita nyt turkkini kosketti tätä kollia.
Lyra ja Hyökyaalto, jonka nimen olin kuullut mainittavan kahden välisessä keskustelussa pian erosivat toisistaan. Eli yksi matkaseuralaisistamme poistui, mahtavaa.
Sitten, heti kun yksi sosiaalinen tilanne oli loppunut Lyra alkoi taas keskustelemaan minulle. Päästin hänen äänen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, en jaksanut kuunnella Lyran passiivisagressiivista kyselyä. Vaihdoin puoltani, jättäytymällä taakse ja sitten siirtymällä Hurman viereen.
''Olisi kohteliaista, jos vastaisit kun kysytään'', Lyra ei selvästikään tykännyt metodistani jättää tätä huomiotta.
Muuten hiljainen Hurma pian päätti kysyä:
''A-ametisti? Mikä on lempi ruokasi?'' Luulen, että Hurma halusi viilentää tilannetta. Mielessäni vilisi monta vaihtoehtoa, mutta en osannut valita oikeaa.
Sillä ei ollut väliä, koska kykyni kertoa vastaus riippui Lyran kuuntelemisesta. Jos Lyra saisi selville lempiruokani, hän varmaan myrkyttäisi sen.
''Varmasti Hurmankin mielestä olisi kiva, jos vastaisit? Vai mitä Hurma olet mieltä?'' Lyran epätoivottu ääni kosketti taas tärykalvojani. Hän oli tunkeutunut minun ja Hurman väliin, enkä tykännyt siitä. Jännitin jalkani ja tönäisin Lyraa kunnolla poispäin naaraasta, hän kieri myttynä kujan toiselle puolelle.
''Minä puhuin Hurmalle, et sinä'', päästin syvän murinan ulos suustani. Halusin suojella Hurmaa tuolta petturilta, edes hän ei ansainnut niin huonoa kohtelua.
''Ymmärrätkö sinä? Tuo on erittäin epäkohteliasta. Muistathan, että olet edelleen valvottu'', yritin suojella aivojani valkean karvamytyn sanoilta.
''Ja sinä olet kohta kuollut... Millä oikeudella tulet minun ja Hurman väliin?'' Lähdin kävelemään nyt noussutta Lyraa kohti kynnet esillä. Murisin ja nostin selkäkarvojani etuasemani näyttämiseksi.
"Me tulimme tänne partioimaan emmekä lähentelemään. Ja silti sinulla on hirveä tarve koko ajan koskea minuun. Päättäisit nyt, että haluatko tappaa minut vai tuntea turkkini vasten omaasi", Lyra selvästi halusi ensimmäisen vaihtoehdon.
''Sinä -- et enää -- koske Hurmaan. Olet petturi --, joka vaarantaa -- hänen hengen'', olimme nyt kuono kuonoa vasten. Lyra oli ahdistettu sienää vasten.
''Hei? A-ametisti? Tule mielummin puhumaan minun kanssa! Tuo teidän keskustelunne näyttää kovin intensiiviseltä?'' Hurman varovainen ääni ja hienoinen kosketus turkillani oli tarpeeksi saada minut perääntymään Lyran päältä.
Jatkoin kävelemistä mahdollisimman nopeasti, jotta Lyralla menisi pitkään saada minut ja Hurma kiinni. Huomasin myös, että kävelin tavallista lähempänä Hurmaa. Ehkä luottoni oli kasvanut hieman tätä kissaa kohtaan.

Uusi kiusallinen hetki tuli parin mutkan ja talon jälkeen, kun Lyra katsahti ruskeaseen tassuuni. Hän katsoi erityisesti pientä punaista laikkua siinä, verilaikkua. Keksin nopean valheen ja kerroin, että se oli aamupalastani. Lyra katsoi silmiini epäileväisesti ja sitten lähentyi Hurmaa.
Murahdin Lyralle ja osoitin, että naaraan pitäisi siirtyä kauemmas partiotoveristani.


Muu partio oli pysähtynyt jonkinlaiseen puistoon, en tiennyt syytä mutta minua ei oikein kiinnostanut.
Kiinnostukseni vuorostaan herätti se, että huomasin Hurman tärisemässä parin ketunmitan päässä minusta. Kävelin naaraan viereen ja painauduin häneen kiinni, minulla ei ollut kylmä mutta ehkä auttaisin häntä hieman.
Hurma jännittyi hieman kun tulin tämän viereen, mutta pian huomasi etten aikonut pahaa.
Seisoimme vierekkäin hetken ja katsoimme kaunista ja lehtikatoista puistomaisemaa, kunnes Lyra käänsi päänsä ja näytti järkyttyneen siitä, että olin Hurman vieressä.

//Hurma, Lyra?
//Ninja, jätä toi edellinen Amen tarina huomiotta, kun luulen ettei Aura huomannut sitä kirjoittaessaan Lyraa. Tämä tilanne siis alkoi nyt Lyran tarinasta
Kiersin häntäni Hurman ympäri, tämän suojaamista varten.

Härmä kuunteli inhoten Päivänsäteen sanoja. Jos hän ei olisi tuntenut jonkinlaista vihaa, tai ainakin syvää pettymystä ja katkeruutta Kanervaa kohtaan, olisi kolli saattanut katua pakottaneensa tämän mukaansa. Härmä huomasi tajuntaansa hiipivän epämääräisen toiveen siitä, että olisikin vain jättänyt Kanervan sinne yrttivarastoon, tai ettei olisi edes tavannut häntä tänään. Miksi naaraan oli ollut pakko sattua juuri samaan paikkaan heidän kanssaan? Miksi hän laittoi Härmän tällaiseen vaikeaan tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehdot tuntuivat kehnoilta?
Härmä saattoi melkein tuntea sen kovan kuoren, joka oli alkanut kiinteytyä Kanervan ympärille. Ei naaras enää säikkynyt, ei hänellä ollut siihen mitään syytä. Tavanomaisen tasoinen jännitys uudesta ympäristöstä ja uudesta elämästä näkyi hienovaraisesti hänen niskassaan. Hän ei kuitenkaan enää pelännyt Päivänsädettä, ja nyt Härmä sai kohdata Kanervan kasvoilla tunteen, jota ei ollut siellä aiemmin tavannut: viha. Hetken harmaa kolli ehti pelätä, että se kohdistuisi häneen, mutta hän ymmärsi sen mahdottomaksi, ainakin epätodennäköiseksi. Kyseessä oli kuitenkin Kanerva, ja erityisesti, kyseessä oli kuitenkin Härmä.
"Teen, mitä minun tarvitsee", Kanerva vastasi yksinkertaisesti Päivänsäteen tiedusteluihin, eikä suostunut perustelemaan itseään. Kenties kujakissayhteisön johtajatar oli odottanut jonkinlaista esitystä, jolla tämä uusi tulija oikeuttaisi pääsynsä hänen hienoon joukkoonsa, mutta sitä ei Päivänsäde vanhasta naaraasta saisi irti. Härmä virnisti itsekseen.
Harmaa naaras Kanervan toisella puolella kurtisti kulmiaan iäkästä erakkoa katsoessaan. Härmä käänsi katseensa pois, kun Päivänsäteen siniset silmät hypähtivät hänen suuntaansa. Kolli peitteli tyytyväistä hymyään - ei Päivänsäde noin vain nujertaisikaan hänen vanhaa mentoriaan.
"Osaatko siis metsästää? Ja puolustaa uutta kotiasi?" Päivänsäde yritti vielä. "Toivoisin, ettet olisi aivan hyödytön lisä yhteisöömme. Jokaisen on kannettava kortensa kekoon."
Kanerva piti katseensa edessään.
"Teen, mitä minun tarvitsee", naaras sanoi painokkaasti. Härmä tiesi, että sen hän totisesti tulisi tekemään. Ei Kanerva ollut mikään kapinallinen, vaikka hän ei tyytyväinen tilanteeseensa ollutkaan. Parantajakolli kuitenkin tiesi jo nyt naaraalle puhumatta, ettei tämä tulisi koskaan hyväksymään Kujakissayhteisöä kodikseen, eikä näin tekisi sen hyväksi muuta kuin välttämättömän. Aivan kuin Härmä.
Kanerva osasi metsästää ja taistella. Härmä ei muistanut koskaan kokeneensa nälkää Kanervan kanssa liikkuessaan, vaikka ei itse kehuttava saalistaja ollutkaan. Ja harvoin oli kukaan vihamielinen kissa päässyt kummankaan verta vuodattamaan. Kanerva tekisi osansa yhteisön jäsenenä. Oikeastaan hän pystyisi varmasti enempään kuin useimmat. Sitä Härmä ihmetteli, miksei Päivänsäde vain tehnyt Kanervasta suoraan parantajaa, olihan tämä taidokkaampi kuin kenties kukaan muu kissa maailmassa. Varmasti hyödyllisempi kuin Mesiläinen. Oli kuitenkin Kanervalle eduksi, ettei tämä joutuisi hoivaamaan muita - siinä hän vain ottaisi liian painavan taakan sydämelleen.
Kolmikko oli saapunut samalla Kujakissayhteisön pesän luo. Se ei näyttänyt tekevän vaikutusta Kanervaan, joka silmäili asumusta kuin hellepäivänä auringossa levännyttä riistaa. Hän oli metsien kasvatti ja metsien asukki, niin kuin Härmäkin oli ollut. Kolli oli tottunut kyllä kaksijalkalaan sekä tähän ränsistyneeseen rakennukseen, jota Kujakissayhteisö piti kotina ja turvapaikkanaan - mutta ei hän kummastakaan pitänyt. Täällä oli ikäviä hajuja, ilma oli raskasta ja likaista, maa kovaa ja vaarallisten otusten hallitsemaa. Metsässä oli vapaus.
He seisahtuivat sen ikkunan alle, josta tuohon synkeään pesään oli tie. Hetki tuntui oudolla tavalla juhlavalta.

//Pälvi?

Lyran keskustelu Päivänsäteen kanssa ei ollut sujunut toivotulla tavalla ja vaikka naaras ei ollutkaan jäänyt kuuntelemaan emonsa vastauksia, hän osasi jo arvata mitä Päivänsäde hänestä ajatteli. Todennäköisesti Päivänsäde oli raivoissaan. Lyra ei kuitenkaan ehtinyt avata hänen ja Päivänsäteen keskustelun - jos sitä yksipuolista vuodatusta sellaiseksi edes saattoi kutsua - yksityiskohtia, kun eräs harvinaisen epätoivottu kolli tuli hakemaan Hurmaa partioon. Lyra ei miettinyt viiksen värähdystäkään pidempään, vaan ilmoitti itsensä mukaan. Naaras ei ollut vieläkään fyysisesti täysin kunnossa, mutta hänen haavat eivät enää huutaneet jatkuvasti. Ehkä he olivat vihdoin oppineet olemaan ilman huomiota.
“Jos Lyra lähtee mukaan, niin minäkin lähden!”
Hyökyaalto.
Valkoturkkinen naaras kohotti kulmaansa yllättyneenä. Oliko Hyökyaallolla hänelle jotain erityistä asiaa vai miksi hän halusi lähteä heidän mukaansa? Lyra ei kuitenkaan pistänyt pahitteeksi. Kolli oli Leopardin poika ja Leopardi oli Lyrasta ehdottomasti yhteisön lämpimin kissa. Voisiko naaraan jälkikasvu olla niin hirveää?
“Millä oikeudella sinä tulet mukaan?” Ametisti murisi ja sai Lyran viikset värähtämään, kuin kolli olisi kertonut hauskankin vitsin.
“Voi Ametisti, muru”, naaras aloitti ja väläytti kollille ovelan hymyn mikä sai Lyran silmät tuikkimaan viekkaudesta.
“Tässä partiossa sattuu olemaan mukana kissa kuka ei ole hyväksi Yhteisön turvallisuudelle. Muistuuko mieleen kukahan se sattuu olemaan?”
Lyra kiepsahti ketterästi Hurman ja Ametistin väliin. Naaraan katse viipyili Ametistin silmissä kauan.. “Minä en pelkää sinua enää. Et enää hallitse tätä tilannetta.”, Lyra kuiskutti Ametistin korvaan. Lyran suupieleen kaartui ohut ja vino kaarre. Hymy ei koskettanut hänen silmiään mitkä pysyivät tyyninä ja tutkivina. Lyra hidasti hieman tahtiaan, jotta Ametistikin pysyisi heidän askeliensa tahdissa. Naaras oli vaihtanut taktiikkaansa. Hänellä ei ollut mitään tarvetta vuodattaa kollin verta. Se oli turhaa. Ennen pitkää kollin typeryys ja halu vuodattaa verta saisi Ametistin kuolemaan. Moni kissa kuoli ennenaikaisesti omaan typeryyteensä. Se oli Lyrasta säälittävää. Kuinka tyhmiä he olivat? No, mikäpä siinä jos oli niin narsisti, että halusi päästä jatkuvasti ihailemaan omaa vertansa.
“Lyra!”
Hyökyaallon ääni oli ihastuttavan pirteä. Tuollaisella äänensävyllä saisi puhuttua kenet tahansa pyörryksiin. No, ainakin melkein kenet tahansa. Hyökyaalto tunkeutui Lyran ja Ametistin väliin, jättäen kollin rivin viimeisimmäksi. Lyra ei sanonut mitään, mutta hän oli helpottunut, että hänen ei tarvitsisi kulkea Ametistin vieressä.
“Kerroinko sinulle, että minä saalistin eilen hirviön? Kyllä, ihka elävän hirviön! Luonnollisesti se ei mahtanutkaan minulle mitään”, Hyökyaalto kehuskeli ja tapitti Lyraa suloisilla silmillään. Hyökyaallon suloisuus synnytti hänen suupieliin ja silmiin pienen, hieman huvittuneen hymyn.
“Vai niin, missäköhän tämä hirviö sitten mahtaa olla?”
Lyra ei voinut uskoa korviaan. Ajatteliko Hyökyaalto, että hän uskoisi tuon? Ehkä pennut ja Leopardi, mutta että hän?
“Minun vatsassani!”
Pieni, hallitsematon nauru purskahti naaraan suusta. Hyökyaalto oli nimensä mukainen. Ainakin kolli synnytti pieniä naurun hyökyaaltoja mitä vastaan ei voinut uida. Naaras käänsi katseensa pois ja hymähti itsekseen. Nauru ei ollut pitkään aikaan löytänyt tietään Lyran sieluun. Ehkä juuri sen vuoksi Hyökyaallon kommentti oli saanut hänet niin huvittuneeksi. Ihanaa, nauraminen oli ihanaa! Hän halusi nauraa lisää, hän halusi Hyökyaallon suloisten ja ah - ihanan mahdottomien - tarinoiden täyttävän hänen korvansa.
“Totta se on!”
Lyra vilkaisi vieressään kulkevaa kollia ja antoi pienen pilkkeen leikkiä silmäkulmassaan.
“Ehkä sinun pitää sitten opettaa minut saalistamaan hirviöitä.”

Lopulta tuo pieni päivänpaiste luikki matkoihinsa - todennäköisesti kertomaan toinen toistaan suuremmoisempia tarinoita emolleen. Leopardi oli Hyökyaallon kaltaisen kissan unelmakohde.

“Mutta Ametisti, kerrohan. Mitäpä sinä nyt olet viihtynyt Yhteisössä? Meidän keskustelumme keskeytyi viimeksi aika ikävällä tavalla, mutta onneksi meillä on aikaa jutella.. No, oikeastaan tasan tarkkaan vain ikuisuuden verran. Eikö kuulostakin ihastuttavan pitkältä?” Lyra kysyi ja vilkaisi Hurmaa. Naaras oli edelleen yhtenä kappaleena. Täydellistä! Tähän asti partiointi oli suorastaan ylittänyt Lyran odotukset.

//Ametisti, Hurma?

Minua oli alkanut nyt kovasti kiinnostamaan, millaista versiota Härmä olisi tarjonnut tarinasta, jonka Kanerva oli juuri minulle kertonut sen jälkeen, kun olin käskenyt parantajaa pitämään kitansa ummesa. Olin sivusilmällä seuraannut Härmän reaktiota vanhemman naaraan menneisyyden kertaamiseen: ei tarvinnut olla mikään tunnetaitojen eskpertti huomatakseen, että se aiheutti jonkinlaista kuohuntaa Härmän yleensä niin välinpitämättömän ulkokuoren alla. En tosin osannut vielä sanoa, mikä oli syy tällaiselle reaktiolle. Oliko Kanervan tarinassa jotakin, minkä Härmän muistin mukaan olisi kuulunut mennä toisin, vai saiko traumaattisen erkanemisen muisteleminen vanhat haavat aukenemaan? Joka tapauksessa tässä vaikutti olevan meneillään jotakin enemmän kuin miltä päällisin puolin näytti.
“Oikein kivaan paikkaan, joka on itse asiassa suurin ylpeyden aiheeni”, hihkaisin teennäisen hilpeästi Kanervalle, jonka ilmettä varjosti epäluuloisuus. Mäihä olisi pettynyt minuun, jos kuulisi, miten lepsuksi esitykseni olivat menneet. No, loistin varmasti draaman muilla osa-alueilla. “Sinun elämästäsi tulee mukavan yksinkertaista. Kun noudatat sääntöjä, kaikilla meillä on paljon mukavampaa. Ja säännöt ne vasta ovat simppelit: minun sanani on ainoa lakisi.” Hymähdin itsekseni ja tassutin eteenpäin varsin tyytyväisenä itseeni. Oltiinpa sitä taas niin nokkelia, hyvä minä!
Suupieleni notkahtivat alaspäin jälkeenpäin iskevästä myötähäpeästä ja itseinhosta. Toisinaan en sietänyt itseäni sitten laisinkaan - kuvittelin olevani joku isokin kiho mutta todellisuudessa minä taisin olla aivan hukassa. Kuinkahan paljon se näkyi ulospäin? Sekin piirre oli varmasti peritty joltakulta kolmesta kasvattivanhemmastani. Itse veikkaisin Tyrskytiikeriä, hänellä oli tapana rypeä itsesäälissä.
“Haluan nähdä, missä sinä loistat”, puhkesin kohta taas puhumaan ja käännyin katsomaan Kanervaa, “ja miten sinä voit olla rakkaalle Yhteisölleni ja sen jäsenille hyödyksi. Meillä on jo kaksi parantajaa, ja suoraan sanottuna meillä alkaa olla teikäläisistä jo ihan ylijäämää. Joten jos osaat saalistaa, taistella tai hurjassa tapauksessa molempia, antaa tulla. Haluan tietää sinusta kaiken.”

//Härmä?

Katsoin kauhuissani, kun Roihu tunki ohitseni. Halusin kiljua hänelle ja halusin sättiä häntä, mutta Roihu ei kuitenkaan hyökännyt. Hän paljasti hampaansa, sihahti ja palasi sitten rinnalleni. Tiesinhän minä ettei Roihu ollut tyhmä, mutta pelko sykki silti sisälläni. Ametisti kuitenkin asteli eteenpäin ja katsoi Roihua silmiin.
“Kuulet minusta vielä”, kolli sylki vihaisena ja astui sitten askeleen taaksepäin. Tuuppasin lavallani Roihua lapaan. Hän nyökkäsi ja peräännyimme Roihun kanssa omien pesiemme luokse. Roihu yskähti ja istui viereeni, kun repäisin ison palasen makuupetini nahasta. Tein siitä pallon.
“Käy makuulle, mutta pidä pää ylhäällä”, käskin Roihua. Minun optimistinen olemukseni katosi keskittyneisyyteeni alle. Pistin pehmeähkön nahan palan Roihun kaulalle tulleen haavan päälle.
“Jääkö siitä arpi?” Roihu kysyi, kun painoin vuotavaa haavaa nahanpalalla saadakseni vuodon loppumaan.
“Jää”, vastasin, “Sitä ei todennäköisesti näy, koska karvasi on niin tiheää kaulan kohdalla.”
“Äh, saisi näkyäkin. Arvet näyttävät kokemusta”, Roihu sanoi leikitellen. Huokaisin ja katsoin Roihua silmiin. En nähnyt hänessä mitään suurempia kivun merkkejä, joten ehkä kaikki oli hyvin.
“Meidän pitää kertoa Päivänsäteelle”, sanoin, kun olin painanut haavaa tarpeeksi kauan eikä siitä enää tullut verta.
“Emme me voi”, Roihu vastasi vakavana, “Täällä ei ole yhtään todistajia, jotka voisivat puoltaa kertomustamme. Ei Päivänsäde voi ottaa meitä vakavasti, sillä olemme edelleen valvottuja. Mirri parasta on ettemme sano mitään.”
Kuuntelin Roihua itsekin vakavoituen. Pudistin päätäni.
“Mutta…”
“Me emme voi todistaa sitä mitenkään”, Roihu keskeytti ennen kuin ehdin jatkaa. Nyökkäsin ja purin hammasta. Meidän piti priorisoida oma maineemme Yhteisössä.
***
“Mirri ja Roihu”, Päivänsäde käski portaikon alimmaiselta askelmalta. Vilkaisin ystävääni, joka nyökkäsi. Kävelimme Yhteisön johtajan luokse rinnatusten.
“Tulkaa puheilleni”, naaras sanoi ja lähti hyppimään portaita ylös. Seurasimme kuuliaisesti perästä Roihun kanssa. Ylätasolle päästyämme vilkuilimme ympärillemme. Siellä ei ollut muita. Muistin ensimmäisen kertamme täällä sinä päivänä, kun meidät oli liitetty Yhteisöön.
“Olette ansainneet luottamukseni ettekä ole enää valvottuja”, Päivänsäde naukui kylmänviileästi. Katsahdin Roihuun hymyillen. Roihun ilme oli vakavampi. Hän kuitenkin nyökkäsi.
“Kiitos, Päivänsäde. Tämä on kunnia”, nau’uin iloisesti. Päivänsäde katsahti minuun. Hänen katseensa oli hyytävä, mutta minun optimismini ei järkähtänyt.
“Pidän teitä edelleen silmällä enkä epäröi alentaa teitä takaisin valvotuiksi, jos en koe voivani enää luottaa teihin”, harmaaturkkinen naaras naukui meille ja nyökkäsi sitten kohti portaita, “Pistäkää tohinaksi. Haluatte kuitenkin pysyä mukana tämän päivän hommissa ja ehkä pääsette jopa metsäpartioon.”
Vilkaisin ilonpilke silmissäni Roihua ja käännähdin sitten. Roihu otti taas sokean puoleni ja menimme yhdessä portaat alas.
“Voimme poistua leiristä milloin haluamme”, Roihu sanoi ja katsoi minuun. Hän näytti myös iloiselta. Hymyilin leveämmin ja pukkasin Roihun kylkeä.
“Niin voimme ja voimme parantaa makuupaikkojamme. Minun omani on aika kova”, totesin edelleen hymyillen. Roihu hymähti huvittuneena.
“Se onkin sitten ensimmäinen hommamme”, hän sanoi ja katsoi takaisin minuun. Katsoimme toisiamme silmiin ja vatsassani sekä rinnassani tuntui pirisevän ja poreilevan.
“Mennäänkö?” Roihu kysyi, kun en tehnyt mitään. Heräsin ajatuksistani ja nyökkäsin.
“Todellakin”, sanoin ja tassutin Roihun perään, joka otti jo etumatkaa ja odotti minua ulosmenoreiän kohdalla. Annoin Roihun poistua ensin. Hän loikki alas ja katsoi sitten, kun tulin perästä. Kuja jolle tulimme aina kun lähdimme pesästä oli hämärä varsinkin näin ilta-aikaan. Moskan täyttämä katu oli minulle niin hyvin tuttu.
“Mennään tuonne suuntaan”, ehdotin ja heilautin korviani vasempaan. Roihu nyökkäsi ja otin johdon. Tassutin edeltä ja käännyin kujalta toiselle. Joidenkin käännösten jälkeen meille aukeni leveämpi katu. Katsahdin Roihuun hakien häneltä varmistusta. Roihu nyökkäsi kadun olevan turvallinen. Jatkoimme eteenpäin ja pujahdimme yhteen rakennukseen, jonka reiät olivat tukittu samanlaisin suorin puupitkuloin kuin pesämme reiät. Loikkasimme pienen ulonnuksen kautta sisään rakennukseen. En ainakaan itse ollut ollut siellä ennen. Pimeän laskeuduttua taivaalle rakennusten sisällä oli vaikeampaa nähdä. Olisin kuitenkin voinut melkein vannoa ettei täällä ollut ketään. Koko paikka haisi niin pahalle etteivät edes rotat haluaisi pesiä tänne, jos vaihtoehtoja oli.
“Löytyykö mitään?” kysyin Roihulta, joka oli kaikkien vanhojen kaksijalkojen tavaroiden kimpussa.
“Jotain tälläisiä”, naaras vastasi heittäen eteeni pörröisen pienen nahanpalan. Kääntelin sitä käpälissäni.
“Onko niitä lisää?” kysyin ja tungin Roihun vierelle. Nostelimme pörröisiä nahanpalasia, jotka olivat kaikki erivärisiä, mutta jo harmahtuneita pölystä ja mistä kaikesta muusta.
“Otetaan niin paljon kuin kyytiin mahtuu”, Roihu sanoi ja aloimme kerätä palasia. Osan laitoin suuhuni ja osan leukani alle. Hyppiminen olisi vaikeaa näiden kanssa, mutta selviäisimme kyllä pesälle asti.
***
Pesällä laskimme kaikki löytämämme palaset yhteen kasaan ja aloimme avata niitä, sillä ne olivat jostain syystä kaksin kerroin. Kynsimme ne kaikki auki ja täytimme omat pesämme niillä.
“Näitä jäi jopa yli, yllättävää”, Roihu sanoi ja katsahti minuun.
“Voisin mennä tarjoamaan Ametistille paria sovinnontekona”, ehdotin ja olin jo valikoimassa mitkä palasista veisin, kun Roihu istahti viereeni.
“Sinä et ole sille kollille mitään velkaa”, hän sanoi ja riisti palaset tassuistani, “Annetaan nämä mieluummin jollekulle, joka oikeasti ansaitsee hyvät tekosi.”
“Mutta haluan päästä Ametistin kanssa sopuun”, intin vastaan ja kaappasin yhden palasista takaisin.
“Mirri, hän ei pidä sinusta. Hän on ilkeä kissa. Älä yritä turhaan ja tuhlaa kiltteyttäsi johonkuhun, joka ei sitä arvosta”, Roihu sanoi katsoen minua. Huokaisin ja päästin palaset tassuistani. Ne tippuivat puiselle lattialle.
“Viedään ne vaikka parantajien tarvikkeiden luokse. Kissat voivat sitten hakea niitä sieltä halutessaan”, sanoin ja nostin loput palaset suuhuni. Ne mahtuivat juuri ja juuri. Roihu nyökkäsi ja minä lähdin. Tiputin palaset ja lähdin takaisin Roihun tykö.
***
Heräsin pesältäni ja katsahdin heti Roihuun. Roihu hengitti tasaisesti. Katsoin hänen kaulassaan olevaa haavaa, jonka tämä oli saanut Ametistin hyökkäyksestä. Haava oli parantunut hyvin. Parantamisosaamiseni riitti sen arviointiin - kiitos Leidin. Ametisti oli ylittänyt jonkin rajan hyökkäämällä Roihun kimppuun, mutta halusin silti päästä hänen lähelleen. Olin varma, että Ametistissa oli muutakin kuin pahaa ja mitä enemmän hän teki pahuuksia sitä enemmän kiinnostukseni heräsi. Huokaisin hiljaa ja painoin pääni tassuilleni. En ollut varma voisinko antaa Ametistille anteeksi, mutta yrittäisin kuitenkin. Kaikissa kissoissa oli ihan varmasti paljonkin hyvää. Toisissa sen hyvän esiin kaivaminen vain oli pidempi ja kivuliaampi prosessi. Pitäisin vahtia kunnes Roihu heräisi ja olisi aika päivän ensimmäiselle partiolle, sillä ei minua enää nukuttanut. Päässäni pyöri liikaa ajatuksia. Siirsin taas katseeni Roihuun. Aurinko paistoi sisään pesän rei’istä ja osui suoraan Roihun oranssiin turkkiin luoden sen kimmeltämään kauniisti. Rakastin naarasta ja toivoin, että hän tunsi samoin. Hän oli minun pitkäaikaisin ja tärkein ystäväni ikinä ja toivoin sen pysyvän niin. Roihu oli minulle ihan hurjan tärkeä. Hän oli pelastanut minut kauan sitten syntymäkaksijalkalani kaduilta ja nyt olimme tässä yhdessä. Ties mitä meille olisi käynyt, jos emme olisi liittyneet osaksi Yhteisöä. Olimme molemmat olleet hurjan aliravittuja ja sairaita, mutta nyt olimme saaneet jo voimamme takaisin monin kerroin. Roihunkin turkki oli tavallisen tiheää ja karkeaa eikä harvaa ja tukkoina irti lähtevää. Yhteisö oli todella pelastanut meidät piti Roihu siitä tai ei.

Roihu hyväksyi taistelun jatkamista, mutta Mirri tuli väliin:
"Ei! EI!" Naaraan silmissä oli kauhun pilke, hän selvästi halusi saada Roihun pysymään elossa.
“Sinulla ei ole oikeutta satuttaa Roihua”, Mirri asettui toisen naaraan eteen, “vaikka hyökkäyksesi olisikin Roihun syy. Anna meidän mennä, Ametisti.” Mirrin logiikka ei toiminut.
"Miksi antaisin teidän mennä? Mieluummin tapan hänet, etenkin kun sain luvan", katsoin molempiin murhaavasti.
Roihu painautui Mirriä vasten kovempaa. Hetken oli hipihiljaista, aivan kuin joku olisi juuri kuollut. Hiljaisuutta ei kestänyt kauan, sillä hetken kuluttua Roihu hyppäsi päälleni. Näin vilauksen hänen hampaista, ja kuvittelin että naaras yrittäisi purra. Yllätyksekseni näin ei tapahtunut ja Roihu teki vain epätoivoisen yrityksen minun kaatamisessa.
"Hah. Noinko luulet että oikeat kissat taistelevat?" Olin kokonaan Roihun törmäyksestä pökertyneen kehon päällä. Sivalsin Roihua kerran kylkeen ja kerran lapaan. Punainen veri roiskui päälleni ja tahrasi turkkini. En ollut saanut vielä maistaa Roihun verta, mutta se varmasti tapahtuisi vielä. Myöhintään ensi kerralla, kun Roihu tuli väliini sillä tavoin.
"Näin kissat oikeasti taistelevat", jätin Roihun ruumiin siihen paikkaan ja otin muutaman askeleen taaksepäin. Katsoin Mirriä ja sitten taas Roihua. Molemmat olisivat kuolleet, jos en olisi hillinnyt itseäni.
"Kuulet minusta vielä!" Oranssiturkkinen naaras sähähti ja meni suojelemaan kumppaniaansa.
Molemmat katsahtivat toisiinsa ja lähtivät kävelemään omia makuupaikkojaan kohti.
"Ai niin vai?" Murahdin ja lähdin itsekin oman pesäni luokse.

Pesin Roihun verta turkiltani pois. Ihailin lämpimäntuntuista ulkoilmaa joka viiletti pesän rikkoutuneista ikkunoista sisään. Miten lehtikato ei ollut vielä tullut?
Ajatukseni harhautuivat, kun näin silmänvilaukselta kaksi valkoista turkkia tulossa pesään sisään. Kyseessä oli varmasti Hurma ja Lyra, jotka pian menivät toisen naaraan makuupaikalle.
En kiinnittänyt naaraisiin muuta huomiota ja jatkoin etutassuni nuoleskelua.
Mieleeni tulvi monta asiaa, jota toivoisin olevan toisin: Menneisyyteni, teki kipeää edes ajatella. Yksinäisyyteni, kukaan ei halunnut rakkauttani. Yhteisö, Päivänsäde.
Kaikki näistä sattuivat sydämeeni, joka oli ajan saatossa kuhistunut olemattomaksi. Tarvitsin rakkautta.
---
Etsin Hurmaa, yritin huomata hänen valkoisen turkin Kujakissayhteisön pesän kaikista nurkista. Ainut kissa jonka löysin partioseuralaisteni lisäksi oli Lyra. Päätin lähestyä häntä. Naaras katsoi minua karvat pystyssä uhkaavasti. Näin Lyran takana Hurman, sen kissan jota olin etsinyt.
"Hurma, tule partioon minun, ja muutaman muun kanssa." Lyra seisoi edessäni, hän mulkoili minua joten minä murisin hänelle takaisin. Liu'uttelin kynsiäni sisään ja ulos, en ikinä tiennyt josko Lyra päättäisikin hyökätä.
"Selvä, mennään sitten!" Hurman ääni kuului Lyran takaa. Naaras pomppasikin pois pesästään ja käveli vierelleni. Lyra talssi Hurman viereen, vaikkei ollut alunperin osana partiota.
"Millä oikeudella sinä tulet mukaan?" Murisin Lyralle oranssin päälaen yli.
"Koska olen Päivänsäteen seuraaja, eikö se ole painautunut päähäsi kyllin hyvin?" Lyran itsekkyys ja omahyväisyys lennätti kipinöitä jo valmiiksi palavaan tuleen.
"Olet varas! Otat pois minun ja Hurman välistä aikaa!" Halusin keksiä kaikki mahdolliset syyt, jotta Lyra ei tulisi mukaamme. Ja ehkä halusin hieman aikaa Hurman kanssa.
"Sinä olet varas! Otat pois koko yhteisön turvallisuuden!" Lyran sanat kiirivät kohti tärykalvojani kuin terävät kynnet. Hänen sanansa olivat vain faktuaalisesti väärin. Jos minua ei häirinnyt, ei saanut kynsiä naamaan.
"Nyt loppuu! Te ette riitele enempää!" Altani kuului Hurman määrätietoinen ja kaunis ääni. Hurma ei selvästikään halunnut tilanteen kiehuvan yli.

//Hurma, Lyra?
//Hurhur+Ame <3

En ollut ihan varma milloin nukahdin, mutta nukahdin Lyran viereen. Jossain vaiheessa naaras oli poistunut viereltäni, mutta sitten naaras oli palannut, sillä naaraan lämpö palasi viereeni ja hänen häntänsä kiepsahti ympärilleni. Hymy nousi huulilleni jälleen ja käperryin jälleen tiukemmin vasten vanhempaa naarasta.

Avasin silmäni räpytellen. Nousin istumaan. En ollut enään kujakissayhteisön pesässä. Olin ihmeellisen kauniilla niityllä. Harvoja usvapilviä leijaili satunnaisesti niityn yllä. Nousin jaloilleni ja ravitselin turkkiani. Missä olin? Tämä oli selvästi unta, mutta oliko tällä jokin tarkoitus? Otin varovaisen askeleen eteenpäin, aistit valppaina, mutta rauhoitun kun mitään ei tapahtunut. Ehkä tämä oli vain ihan viaton, hauska pentu-uni. Tassuttelin eteenpäin. Kauniit, pitkät kukat jotkat olivat liiloja ja valkoisia. Luupineja, jos muistin oikein. Sen lisäksi maantasalla kasvoi kanervoita. Jolkottelin eteenpäin ja lopulta, kun jokainen epäilyksenripe oli kadonnut minusta, ponnistin juoksuuni, ja olin onnellinen unituulien heiluttaen viiksiäni ja auringon lämmittävän turkkiani. Juoksin pitkään, kunnes päädyin lammen rannalle. Pysähdyin tassut lipsuen ja katselin itseäni lammen pinnasta, josta kasvoni heijastuivat kaislojen välistä. Yhtäkkiä kasvoni muuttuivat emon kasvoiksi, ja kavahdin taaemmaksi. Ei, emo oli kuollut, hän oli poissa, eikä hän tulisi takaisin. Minun pitäisi vain hyväksyä se.
“Huurmaa” jostain kuului usvainen ääni, joka oli jollain tapaa tuttu. Emo! Tajusin. Ei! Ei taas!
“Hurmaa, rakkaani, tahtoisin niin kovasti nähdä sinut taas” emon ääni sanoi pehmeästi.
“Sinun on vain sukellettava lampeen”
“Ei!” huusin ja lähdin juoksemaan pakoon. En saanut uskoa että emo tulisi takaisin. Mutta kuulin äänen, joka seisautti vereni. Se muistutti rikkoutuvan jään ääntä, ja siinä samassa tipuin pimeyteen. Räpyttelin sylmiäni, ja kuulin kissojen rääyntää ja tassuissani lainehti jotain. Vilkaisin sinne ja kavahdin. Verta. Maa lainehti verta. Kauhu kuristi kurkkuani.

Hätkähdin hereille hengittäen raskaasti. Lyra nukkui vieressäni. Hymyilin ja menin valitsemaan ruokaa saalis -tuota- rippeistä. Tunsin Lyran läsnäolon ennenkuin naaras avasi suunsa.
“Nukuitko hyvin?” naaras kysyi, ja olin otettu iloinen että naaras tuntui kiintyneen minuun ja halusi varmistaa minu olevan kunnossa, mutta ei minulle olisi voinut kauheasti mitään oikeaa pahaa tapahtua unissani. Ainakaan fyysisesti.
“Kyllä, kiitos kysymästä”, sanoin hymyillen aurinkoisesti uudelle ystävälleni.
Juttelimme ja jaoimme rottaa.
“Muuten, puhuitko Päivänsäteen kanssa?” kysyin samalla kun nuolin huuliani ja aloin puhdistamaan itseäni. Lyra nyökkäsi, mutta hänen ilmeensä oli sen verran synkkä että en puhunut siitä sen enempää. Lyra söi rotan rippeet ja alkoi hänkin puhdistaa itseään.
Yhtäkkiä naaras valpastui ja siirtyi minun eteeni, kuin valmistautuisi suojelemaan minua joltakin. Pian näin, mikä se jotakin oli. Ametisti tassutteli meitä päin. Hätkähdin ja karvani nousivat hieman pystyyn mutta nielaisin, siloitin karvani ja koetin ryhdistäytyä.
“Hurma, sinun on tultava partioon minun, Menninkäisen ja Leopardin kanssa”, kolli murahti, mutta yllättävän, no, ei ystävällisen, mutta hän ei kuulostanut siltä että tahtoisi murhata minut. Lyraa hän sen sijaan mulkoili hyvin murhanhimoisesti. Työnnyin valkoturkin viereen. Lyran kynnet olivat liukuneet esille. Samoin Ametistin. Ametisti murisi Lyralle uhkaavasti, valmiina hyökkämään. Samoin Lyra. Perijätär astui taas hieman minun eteeni. Minulle tuli kiire pelastaa tilanne.
“Selvä! Mennään sitten!” sanoin hätäisesti. Ametisti siristi silmiään hampaat irveellä mutta luovutti hyökkäys suunnitelmistaan lopulta. Olimme lähdössä, kunnes Lyra avasi suunsa jälleen.
“Minä tulen mukaan.”
Hätkähdin.
“Minun on parasta tulla mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi”, toinen naaras sanoi ja tuli viereeni suojelevaisesti.

“Kiitos.” oli jäänyt leijailemaan ilmaan. Se oli tuntunut Lyran turkilla hentona, lämpimä tunteena ja lopulta katosi hänen rintaansa. Lyra oli valvonut Hurman vierellä niin kauan, kunnes hänen viereltään oli kuulunut vain tasaista ja rauhallista tuhinaa. Hurma oli unessa. Lyra huokaisi helpottuneena ja antoi itsellekin luvan nukahtaa.
“Kiitos partioseurasta Päivänsäde!” Lyra räväytti silmänsä auki ja nosti varovaisesti päätään. Hurman tasaisesti kohoilevat lavat kertoivat naaraan nukkuvan edelleen, joten Lyra nousi todella varovaisesti käpälilleen. Hänen silmänsä hapuilivat katsekontaktia Päivänsäteen kanssa, mutta naaras oli jo lähtenyt loikkimaan yläpesään meneviä porrasaskelmia. Naaras vilkaisi vielä Hurmaan. Vaikka pesän ilmapiiri vaikutti seesteiseltä ei naaras voinut estellä rintaansa hiipinyttä epämukavaa tunnetta. Se tuntui lähettävän naaraan keuhkoihin etäpesäkkeitä, jotka pikku hiljaa, hitaasti tukehduttaisivat naaraan silloin, kun hän sitä vähiten odotti. Lyra haukkoi happeaan, kuin varmistaen, että hän edelleen pystyi hengittämään. Naaras nielaisi ja työnsi tunteen syrjään. Hän kiiruhti emonsa perään muutamalla sulavalla, lennokkaalla loikalla ja pian saikin Päivänsäteen kiinni.
“Hei, emo. Olisiko sinulla hetki?” Lyra kysyi nopeasti ja nosteli käpäliään. Hänen päänsä pyöri, kuin pöllöllä ja hänen katseensa yritti tavoittaa Ametistia. Päivänsäde kurtisti kulmiaan tyttärensä käytökselle, mutta nyökkäsi ja ohjasi valkoturkin peremmälle. Lyra olisi halunnut vuodattaa koko asiansa jo portaissa, mutta hän pidätteli itseään. Moinen hätäily ei naaraan repertuaariin kuulunut. Päivänsäteen istuutuessa naaras ei kuitenkaan enää malttanut. Hänen asiansa ei voisi odottaa enää hetkeäkään:
“Ametisti on vaarallinen! Hän on yrittänyt tappaa jo kaksi kissaa, Hurman ja minut ja hän on vahingoittanut muitakin! Olet kyllä varmasti pistänyt merkille, että Härmällä on jatkuvasti-”
“Lyra, istuudu ja vedä happea”, Päivänsäde huokaisi ja naaras laski pyllynsä äkkiä pesän lankuille. Lyra näytti siltä, että hän valmistautui vähintäänkin juoksukilpailuun.
“Hän on uhka koko Kujakissayhteisölle! Hän vielä tappaa jonkun”, Lyra sihahti hampaittensa välistä ja katsoi emoaan vakavasti. Naaraan silmissä palavat liekit huusivat hänen olevan tosissaan. Sitten naaras laski lapansa alas ja vilkaisi Päivänsädettä anelevasti.
“Minä ihan oikeasti pelkään henkeni edestä.”
Lyra haukkoi happea ja tuijotti Päivänsädettä.
“Luuletko, että minä voin toimia Yhteisön hyväksi, jos valvon yöt valvoen oman ja toverini hengen puolesta? Luuletko, että väsynyt kissa jaksaa saalistaa ja hankkia uusia jäseniä?” Lyra jatkoi hieman uhmakkaasti eikä vieläkään antanut emolleen puheenvuoroa.
“Sinä tiedät, että minä olen sinulle täysin uskollinen, mutta jos sinä et tee mitään, niin tiedoksi. Siinä vaiheessa minä aion nukkua yöni ulkona. Luuletko, että Keijukainen olisi antanut yhden kissan terrorisoida koko Yhteisöä? Hän olisi pistänyt lopun moiselle käytökselle, kuten kunnon johtaja. Mutta ei, sinä se vain annat jonkun hepsankeikan täällä tehdä mitä haluaa ja tuhlailla parantajien yrttejä miten huvittaa! Aika utopistista ajatella, että parantajien yrttivarastot riittävät ikuisuuksiin.” Ensimmäistä kertaa Lyran ääni tihkui ivaa. Todellisuudessa Lyra ei ollut koskaan päässyt tapaamaan Keijukaista, mutta kertomansa perusteella Lyra uskoi, että lähes tarumainen Keijukainen ei olisi antanut kenenkään hyppiä Ametistin tavoin nenilleen. Lyra pelkäsi, että Päivänsäde oli menettämässä otteensa Yhteisön johtamisesta.
“Kai tajuat mihin tämä johtaa? Siihen, että muut huomaavat, että mistään ei tule kunnon rangaistuksia. Valmistaudu palkkaamaan Härmän ja Mesiläisen avuksi kolmas parantaja.”
Sen sanottuaan naaras marssi takaisin alakertaan. Hän ei ollut aiemmin edes ymmärtänyt sitä miten vahvoja tunteita hänen sisällään oli ollut odottamassa ulospääsyä. Lyra puhalteli ilmaa muutaman kerran ulos ja yritti näin hankkiutua eroon lopuistakin myrskyävistä tunteista. Naaras ei ollut varma oliko viha haihtunut kokonaan. Hän tiesi vain sen, että ei halunnut viedä niitä tunteita Hurman luokse.
Ilmassa leijailevien kipinöiden haihduttua Lyra asettui jälleen Hurman viereen makaamaan, mutta enää Lyraa ei väsyttänyt. Hän hehkui levottomuutta ja epävarmuutta. Naaras tiesi menneensä liian pitkälle Päivänsäteen kanssa. Naaras huokaisi ja asetti kuononsa käpäliensä päälle. Hän oli kuiden aikana rakentanut vaivalla suhdetta emoonsa. Päivänsäde ei ollut mikään helppo kissa. Ja nyt Lyran työ oli valunut vihan mukana hukkaan. Tätä Päivänsäde ei ihan heti unohtaisi..

Naaras ei tiennyt kuinka pitkään hän oli pysynyt hereillä, mutta yön pimeimpinä tunteina hänen silmäluomensa olivat alkaneet lupsahdella kiinni ja lopulta hän oli vaipunut katkonaiseen uneen. Lankkujen välistä kajastava valo osui naaraan silmiin ja Lyra yritti päästä sitä pakoon vaihtamalla asentoa, mutta turhaan. Hän oli jo hereillä. Naaraan kita avautui haukotukseen ja hänen häntänsä haki Hurman omaa. Hänen häntänsä tavoitti kuitenkin vain tyhjää. Säikähdys karisti viimeisetkin unihiekat naaraan silmistä ja Lyra kömpi käpälilleen. Hänen onnekseen Hurma oli valikoimassa tuoresaaliskasalta syötävää. Jos muutamaa riistaa nyt kasaksi voisi kutsua. Lyra jolkotteli Hurman luokse ja vilkaisi naaraasta painavalla katseella. Lyran katse viipyili Hurman turkilla. Olihan naaras kunnossa?
“Nukuitko hyvin?”

//Hurma? :o

Värähdin, kun Roihun kimppuun käynyt Ametisti sinkoutuikin minun päälleni. Horjahdin, mutta silmänräpäyksessä Roihu oli tukenani sokealla puolellani. Henkäisin, kun Ametisti koitti loikata taas meitä päin. Roihu tönäisi minua pois päin ja otti iskun vastaan suoraan kurkkuun. Jähmetyin hetkeksi, kun verta roiskahti minunkin päälleni. Ametistin etukäpälä oli myös Roihun veren peitossa. Vilkuilin nyt Roihua ja Ametistia vuorotellen peloissani. Tekisin mitä Roihu tekisi. En alkaisi pakenemaan, koska Roihu saattaisi vielä tarvita apuani. Olin vahvempi kuin tämä. Minä voisin auttaa. Keräsin jo rohkeutta seuraavaa hyökkäystä varten. Voisin puolustaa Roihua ja itseäni. Hyökkäystä ei kuitenkaan tullut.
“Haluaisitko jatkaa taistelua?” Ametisti kysyi ivallisesti. Oletin kysymyksen suuntautuvan Roihulle, mutta ei naaras tietenkään myöntyisi.
“Mielelläni…” oranssiturkki puuskahti kurkku päästäen hienoista korinaa. Sydämeni alkoi laukkaamaan villisti. Ei tämä käynyt päinsä. Ametisti tappaisi Roihun! Ei Roihu ollut hyvä taistelija!
“Ei! EI!” huusin ja asetuin Roihun eteen suojelemaan tätä. Mieluummin kuolisin kuin luopuisin Roihusta. Sitä paitsi jonkun kissan oli pakko tulla auttamaan, jos tämä äityisi pahaksi.
“Sinulla ei ole oikeutta satuttaa Roihua”, asetuin Ametistia vastaan maanitellen tätä antamaan periksi, “vaikka hyökkäyksesi olisikin hänen syynsä. Anna meidän mennä, Ametisti.”

//Ame?

''A-anteeksi'', Mirri sopersi. Katsoin naarasta murhaavasti. Hän puolestaan katsoi taakseni, tiesin mitä siellä oli. Mirrin kumppani, Roihu.
''Mitä kuvittelet tekeväsi?'' Roihun ääni kuului melkein korvani takaa, hän oli aivan liian lähellä.
Käännyin nopeasti ja sähähdin, Roihu oli perjaatteessa ylläni.
''Mirri ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Sinun täytyy jättää hänet rauhaan, Ametisti!'' Naaraan ääni särki tärykalvoni, hän yritti herättää muiden kissojen huomion. Onneksi leirissä ei ollut kuin muutama muu kissa.
''Tule, mennään. Sinun ei kuulu kuunnella tuollaista'', Roihu tuli viereltäni pois ja huiskautti häntäänsä Mirriä kohti.
Katsoin miten naaraat tassuttelivat poispäin ja näyttivät rakastelevan. Juoksin heidät kiinni ja murisin Roihun korvaan:
''Miksi luulet että sinulla on oikeus viedä Mirri pois minun luota? Luuletko, että olet jotenkin oikeutettu hänen huomioonsa?''
Roihu katsahti nopeasti Mirriin ja sitten taas omiin silmiini.
''Olet ollut hänelle ilkeä, et ansaitse hänen huomiota!'' Riitelymme tulistui, tässä kohtaa olisimme olleet leirin keskipiste mikäli siellä olisi ollut kolmea useampi kissa.
''SINÄ ET EDES OLLUT PAIKALLA!'' Miten Roihu kuvitteli tietävänsä mitä tapahtui? Joko hän vakoili meitä tai hän huijasi.
''M-minä taisin hieman provosoida Ametistia'', Mirrin ääni kuului Roihun kehon takaa. Roihu tuntui järkyttyvän, kun tajusi että puhui itsensä pussiin.
''Ametisti on silti ilkeä ja vaarallinen kissa'', Roihu käänsi selkänsä minuun päin ja yritti ylipuhua Mirriä omalle puolelle. Katsoin hieman ympärilleni ja tajusin täydellisen tilanteen tulleen.
Kaadoin Roihun siihen, missä Mirri seisoi pari sekuntia sitten. Mirri näytti säikähtäneeltä eikä oikein tiennyt mitä tehdä, Roihu puolestaan yritti päästä altani hänen mitättömällä voimalla ja sähisi vimmatusti.
Tassuni piti Roihun maahan kiinnitettynä, olin valmis satuttamaan häntä.
''Halusitko pelastaa itsesi?'' Tilanne oli kiihtynyt yli. Korvani keskittyivät ainoastaan Mirrin käytökseen, jos hän päättäisi auttaa Roihua.
''Mhmhmm'' Roihu mutisi jotain, en kuullut sitä kunnolla koska oma tassuni oli hänen suunsa päällä.
Tunsin naaraan takatassut vatsassani, se oli yllätys. Singouduin hänen yltä Mirrin päälle. Nousin salamannopeasti ja yritin hypätä Roihun päälle. Hyppyni ei yltänyt kunnolla, mutta kynteni onnistuivat raapaisemaan hänen kaulaan kunnon haavan. Roihun lämmin veri valui tassuani pitkin, se oli oikein. Halusin vuodattaa naaraan verta, hän oli minulle ilkeä ja saisi kokea omat tekonsa kymmenkertaisena.
Roihu nopeasti kierähti Mirrin viereen ja suojeli naaraan sokeaa puolta. Pystyin haistamaan molempien pelon ja näin heidän karvansa täysin pystyssä.
''Halusitko jatkaa taistelua?'' Turkkini oli täysin sotkussa, ruskea tassuni oli nyt punainen ja Roihulla oli kunnon haava mietittäväksi.

//Mirri D:

“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?” Lyra sanoi tarkoittaen Ametistia.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi”, naaras puhui ja sai minut rauhoittumaan taas hiukan. Olisiko se totta? Saattoi hyvinkin olla. Ametisti vaikutti niin samanlaiselta kuin se mitä emo oli isästä kertonut. Eli ehkä tosiaan tahdoin miellyttää kollia jollain tasolla, vaikka tätä pelkäsinkin. Jos totta puhuttiin, olisin tahtonut tavata isäni, vaikka hän ei hyvältä kissalta kuulostanutkaan. Mutta Ametisti oli paha, minä pelkäsin häntä yli kaiken. Mutta silti minusta tuntui ihan hirvittävältä että olin kertonut kilpikonnakuvioisesta kollista. Se oli omituista. Ja vaikka pelkäsinkin Ametistia, tyhmä sydämeni ei tahtonut uskoa että kolli oli vaarallinen. Lyran häntä teki pitkää kaarta päälläni. Valkoturkkinen naaras ei kuitenkaan ollut kasvot minuun päin. Hänen olemuksensa oli vieläkin hieman kömpelö, vaikka se oli jo selvästi helpompaa ja luontevampaa.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, Lyra sanoi korvatupsut heilahdellen korvien tahdissa. Nielaisin hieman nyyhkäisten. Se mitä naaras sanoi oli totta, mutta nyt kun kerroin, se saattoi minut vaaraan.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, vaaleturkkinen perijätär sanoi ja vaikka hänen kasvonsa olivat edelleenkin poispäin minusta, olin näkevinäni pienen hymyn karehtivan toisen kasvoilla. Jos naaraan sanat olisivat totta, minua suojeltaisiin, vaikka kerroinkin. Minun ei annettaisi kuolla. Mutta jos eivät olisi… Mutta miksi Lyra valehtelisi. Hän ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Yhtäkkiä naaras teki jotain, joka yllätti minut täysin, sillä naaras oli antanut itsestään epäileväisen ja hieman viileän kuvan, mutta se oli luultavasti vain suojakuori, josta emo oli puhunut kun oli kertonut minulle maailmasta. Lyra kääntyi minua päin ja pyyhkäisi tassullaan kyyneleitä poskiltani. Valkea naaras hätkähti hieman mutta piti tassunsa siinä ja pyyhki loputkin kyyneleeni. Sitten, hieman harkittuaan, toinen kissa painautui tiukemmin minua vasten. Minäkin käperryin tiukemmin ja suljin silmäni. Pieni hymy karkasi huulilleni. Itkuni oli kadonnut. Minua ei itkettänyt enään. Alkoi tulla sellainen olo että joku voisi välittää minusta täälläkin. Täällä, yhteisössä, ja jos yhteisössä olisi paljon mukavia kissoja, minun olisi vain löydettävä heidät. Mutta nyt olin tässä ja nautin toisen kissan läheisyydestä.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa Lyran turkkiin, en tiennyt kuuliko toinen sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Olin kiittänyt naarasta, ja se oli tärkeintä.


//Lyra :’)

Lyran hännänpää kiemurteli päiväuniltaan herätetyn käärmeen lailla. Hurma itki. Naaraan poskille valuneet kyyneleet saivat Lyran kääntämään vaistomaisesti päänsä pois, kuin vaarana olisi ollut, että Hurman itku tarttuisi häneenkin. Tahtomattaan naaraan katse kuitenkin palasi Hurmaan. Hän halusi varmistaa naaraan olevan turvassa. Hän pelkäsi, että pienikin vääränlainen katse voisi vahingoittaa tuota naarasta. Mutta Hurman kokeman perusteella häntä ei oltu rakennettu hauraista lehtisateen hajoilevista oksista. Naaras oli juuriltaan kiinni maassa. Myrskyt ja tuiverrukset saattaisivat vain taivuttaa häntä, mutta kokonaan he eivät voisi Hurmaa nujertaa. Ja jos joku nimeltä mainitsematon kilpikonnakuvioinen kollikissa kaataisikin Hurman, naaras ei kaatuisi kokonaan. Hän rakentuisi entistä vahvempana. Lyra pysytteli vaiti ja antoi häntänsä pehmeän, rauhallisen liikkeen puhua omasta puolestaan ja antoi Hurman vuodattaa sydämensä puhtaaksi. Toisaalta kun Lyra katsoi Hurmaa, naaras mietti voisiko tuosta viattomammaksi enää mennä? Kun nuori naaras purskahti jälleen itkuun, Lyran koko keho pysähtyi. Miten hän saisi Hurman tuntemaan olonsa paremmaksi? Lyran katse nuohosi jälleen Kujakissayhteisön rapistuneen pesän nurkkia, kunnes hänen eripariset silmät tavoittivat Leopardin. Naaras oli kuin aurinko. Jos häneen sattui törmäämään synkkänä hetkenä, saattoi olla varma, että päivästä tulisi edes vähän parempi. Ollappa vaikka kuin Leopardi, Lyra hetken toivoi. Vanhempi naaras oli kaikille niin empaattinen ja ystävällinen. Leopardi olisi varmasti osannut valita juuri oikeat sanat.
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?”
Lyra nielaisi ja jatkoi.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi.” Lyra antoi ajatustensa virrata vapaasti. Hän uskoi olevansa oikeassa. Sokeakin kissa huomasi, että Hurma todella pelkäsi Ametistia, mutta jokin naaraassa halusi suojella tuota kollia. Lyra itse ei ymmärtänyt, että miksi. Ametisti vain satutti muita. Lyra epäili, että kollin oli pakko olla jollain tapaa sairas tai sekaisin. Kukaan terve kissa ei jatkuvasti hyökkisi muiden kimppuun ilman pätevää syytä. Veri. Se oli pesiytynyt lopullisesti Ametistin käpäliin. Puhtainkaan vesi ei voisi puhdistaa sitä. Kollin turkille oli vuodatettu aivan liikaa viattomien, hyvien kissojen verta. Ajatus Ametista sai Lyran turkin aavistuksen pörrölleen ja epäilykset taas pyörimään mielessään. Naaras uskoi, että Ametisti ei jättäisi asioita tähän. Jonkun pitäisi pysäyttää hänet.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, naaras intti.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, Lyra ehdotti ja hymyili kainosti. Hän oli kuitenkin edelleen kasvot makuualustaa kohti, joten hymy jäisi hänen ja Hurman pedin väliseksi. Lopulta valkoturkkinen naaras kääntyi Hurmaa kohden ja pyyhkäisi pienen naaraan poskilta kyyneleet. Lyra kavahti. Kosketus tuntui liian paljaalta, liian vieraalta. Mutta hän ei siltikään vetänyt käpäläänsä pois, vaan pyyhkäisi loputkin Hurman silmäkulmia koristavat helmet pois. Sen jälkeen naaras nojasi entistä vahvemmin Hurmaan eikä enää tiennyt kumpi heistä todellisuudessa tarvitsisi kosketusta enemmän.

//Hurma? :(