Loikkasin alas viimeiseltä portaalta ja jäin venyttämään selkääni sen eteen. Haukotellessani oikein makeasti katseeni hakeutui ruokakasan suuntaan. Se oli tyhjempi kuin olisin toivonut sen olevan.
Suoristauduin silmät sirrillä ja etsin Arven käpäliini. Tassuttelin yksisilmäisen kollin luokse tiedustelemaan, mistä oli kyse. “Miksi ruokakasa on noin tyhjillään?” tiukkasin vanhemmalta kissalta.
Arpi katsahti minuun tyynesti. “Siksi etten ole vielä ehtinyt lähettämään ruokapartioita matkaan.”
Vastaus ei miellyttänyt minua. Nyt oli sentään hiirenkorva, ja silti Yhteisön ruokavarastot näyttivät lähes tulkoon yhtä säälittäviltä kuin pari kuuta takaperin. Viskasin häntääni tympääntyneenä.
“Lähetä oitis pari matkaan. Minä kokoan yhden partion mukaani ja menen edeltä”, ilmoitin jämäkästi ja käännähdin sitten alakerrassa olevien kissojen suuntaan. Katseeni hapuili sopivia kissoja mukaani - tarvitsin tehokkaita ja luotettavia yhteisöläisiä. Sellaisia, jotka tekivät juuri niinkuin sanoin ilman turhia mukinoita. Leopardi oli varma valinta, samoin Lyra, mutta jäin miettimään hetkeksi, ennen kuin kutsuin Kobran luokseni.
Lovikorvainen kolli oli ollut Yhteisössä jo jonkin aikaa, eikä tämä tietääkseni ollut osoittanut minkäänlaisia merkkejä vastarinnasta tai kapinallisista ajatuksista. Viimeksi tämä oli ollut Yhteisölle hyödyksi, kun partion aikana tämä oli huomannut vieraan kissan hajun kaksijalkalassa ja auttanut johdattamaan lähettämäni etsintäpartion sen jäljille, vaikka kyseistä muukalaista ei oltukaan lopulta löydetty. Minä olin pannut tämän teon merkille ja halusin tarkkailla tätä tuppisuista kollinroikaletta vähän enemmän, ennen kuin uskaltaisin tehdä tästä täysivaltaisen Yhteisön jäsenen. Niistä meillä nimittäin alkoi olla pula.
Kolme kissaa perässäni suuntasin ulos pesästä särkyneen ikkunan kautta ja johdatin meidät kujille. Astuin varjoista aurinkoiselle kadulle ja siristin valoon tottumattomia silmiäni. Kuulin muiden seisahtuvan taakseni. Yhdet käpälänaskelet tulivat kuitenkin rohkeasti lähemmäksi.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Leopardi katsoi minua silmät odotuksesta tuikkien.
“Voisimme kokeilla onneamme lähellä metsänreunaa”, vastasin tuumittuani tovin. “Jos vaikka saisimme kiinni elävää riistaa.”
Leopardi nyökytteli myöntyvästi. “Hyvä idea!”
Tunsin kaksijalkalan kadut yhtä hyvin ellen jopa paremmin kuin omat tassuni. Vein meidät oikotietä pitkin kujien läpi ja aitojen ali aivan kaksijalkalan reunalle, jonka jälkeen näkyi pelkkiä puita ja metsää.
“Tuolla on kissoja”, sihahti Lyra aivan yllättäen, ja silloin minäkin huomasin kadun päässä, ihan metsänrajan tuntumassa, kivellä kahden kissan hahmot. Yllätyksekseni kissat nousivat ylös ja lähtivät omaehtoisesti tulemaan meitä kohti ennen kuin ehdin älähtää käskyn ottaa kaksikko kiinni. Päätin, että olisi parasta koettaa puhua muukalaisten kanssa ensin - kenties nämä olivat halukkaita liittymään joukkoomme vapaaehtoisesti.
“Hei.” Oranssiturkkinen naaras seisahtui toverinsa kanssa vähän matkan päähän eteemme ja mulkoili meitä uhmakkaan näköisenä.
“Keitä te oikein olette?” Toinen naaras, tanakka ja mustavalkoinen, pörhisteli karvojaan tavalla, josta saatoin tulkita, että meidän läsnäolomme hermostutti tätä.
Levitin naamalleni diplomaattisen hymyn, jonka olin huomannut hyödylliseksi suostutellessani muita ilman väkivallalla uhkailua. Vaikka olinkin erinomainen taistelija, ei minun tehnyt mieli ruveta heti ensimmäiseksi tukkanuottaisille jokaisen potentiaalisen Yhteisön jäsenen kanssa. Etenkin kun se tuntui vaikuttavan jälkeenpäin merkittävästi heidän lojaalisuuteensa. Ikään kuin näillä olisi ollut vaikeuksia luottaa minuun, kun olin ensin antanut näille ympäri korvia.
“Me, ystäväni, olemme Kujakissayhteisö”, vastasin tuoreimmille jäsenillemme - vaikka nämä eivät tästä ylennyksestä vielä itse tienneetkään - ja kumarsin vähän. Se tuntui luonnottomalta, mutta mitä teatraalisuuteen tuli, olin saanut parhainta oppia yhdeltä kasvattajistani. Mäihä levätköön rauhassa. “Minä olen Päivänsäde, tämän vaatimattoman Yhteisön johtaja. Tässä ovat ystäväni Leopardi ja Kobra sekä tyttäreni Lyra.”
Saatoin aistia takaani säteilevän hämmennyksen, mutta nytkäytin häntääni alamaisilleni merkiksi leikkiä mukana. “Entäs keitä sitten olette? Oletteko eksyksissä? Näytätte suorastaan riutuneilta! Milloin viimeksi te parat olette saaneet kunnon aterian?” Silmäilin nuoria kissoja vääntäen naamani huolestuneeseen mutruun.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 8kp -

EMPPUOMPPU
Kobra: 13kp -

KÄÄRMIS
Laku: 23kp! -
Ruusunen: 30kp! -
= 53kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 11kp -

Näin Lakun istumassa pesän nurkassa, tajusin että nyt oli hyvä mahdollisuus selvittää oliko hän Päivänsäteen puolella vai ei.
Laku heilutti häntäänsä merkiksi että tulisin hänen vierelleen.
''Tule juttelemaan! Mitenkäs sinulla on mennyt lähiaikoina?'' Hän kysäisi minulta.
''Ihan hyvin.'' Vastasin, Laku vaikutti kissalta jolle ei kannata kertoa asioita kovinkaan tarkkaan. Tarkkailin hänen ilmettään kun kysyin että: ''Mitäs tykkäät Päivänsäteen asemasta kujakissayhteisön johtajana?''
''E-en ole varma, hän on kai ihan ok.'' Hän vastasi, hänessä voisi olla potentiaalia suunnitelmiimme mutta en ollut tästä vielä varma.
''Entäs mitäs tykkäät Päivänsäteen järjestelyistä? Entä siitä että hän luulee olevansa paras? Tai siinä että hän vihaa klaaneja?''
"En ole varma. Hän voisi olla vähän rennompi, mutta minä en tiedä johtajuudesta paljoa mitään, joten en ole varma pitäisikö minun olla tyytymätön vai tyytyväinen hänen alaisuudessa." En ollut Lakusta täysin varma, että tykkääkö hän päivänsäteestä vai ei, mutta se oli varmaa että Laku on mahdollinen kanditaatti suunnitelmiimme.
''Minulla on jotenkin aika kova nälkä.'' Huokaisin.
''Ehkä se ruoanetsintäpartio tulee kohta niin kaikki saisivat jotain syötävää.''
''Niinpä, minun pitäisi nyt mennä.'' Totesin kun huomasin Cosmoksen pesän toisessa päässä, minulla oli hänelle kiireistä asiaa.
''No puhutaan sitten taas pian.'' Laku sanoi takanani ehkä hieman pettyneenä siitä että olin lähtenyt pois.

''Hei Cosmos.'' Menin hänen vierelleen istumaan. ''Minulla olisi sinulle raportti.'' Hiljensin ääntäni jotta kukaan ei kuulisi. ''Luulen että Laku on meidän puolella mutta en ole varma.''

//Cosmos

Ruusunen oli mielissään, kun hiirenkorvan lämpöinen aurinko lämmitti hänen turkkiaan, kun hän makoili kyljellään katolla. Hän tarkkaili kujia smaragdinvihreillä silmillään. Hänen pupillinsa olivat viirut, kun hän seurasi, miten kujapartio kulki kujilla ja miten se oli aina vähällä kohdata kaksijalkoja tai hirviöitä. Hän ei todella halunnut, että muut yhteisön jäsenet satuttaisivat itseään; ei siksi, että hän niinkään heistä välitti vaan ennemmin siksi, koska silloin heitä olisi vähemmän hoitamassa kaikkia askareita.
Hopeanharmaa naaras vaihtoi asentoaan ja käänsi katsettaan. Hän tarkkaili nyt jonnekin kauemmas. Ulos kujakissayhteisön reviiriltä. Häntä kiinnosti oikeastaan melko paljon, mitä kaikkea siellä oli. Tietysti hän tiesi klaaneista ja siitä matkastakin, mikä sen ja kujakissayhteisön kaksijalkalan välillä oli, mutta mitä muuta siellä oli?
Ruusunen nousi ylös venytellen raukeasti. Hän tassutti varovasti kaksijalanpesän katon reunaa pitkin kohti sitä kohtaa, josta hän aina laskeutui maahan ja nousi katolle. Hopeanharmaa raidallinen naaras laskeutui varovasti alemmas ja sitten aivan maan tasalle. Kujan kova ja musta maa tuntui kuumalta käpälien alla ja Ruusunen jopa hieman säpsähti sen yllättävää kuumuutta. Hän ei ollut olettanut kujien maan olevan niin lämmintä. Ne olivat kai lämmenneet silloin, kun hän oli makoillut ja lepäillyt kaksijalanpesän katolla.
Ruusunen palasi takaisin kujakissayhteisön pesään. Siellä oli kuhina käynnissä. Kissat juttelivat tai riitelivät ja menivät siellä täällä. Hopeanharmaan naaras asteli nopeasti muiden ohi kohti kumppaniaan, joka makasi heidän pedillään ja kääriytyi tämän luokse juttelemaan leppoisasti välittämättä lainkaan muista kissoista.

Ametisti suuttui minulle kyselystäni, joten hiljenin. En halunnut turhaan ärsyttää muita kissoja ja olisi sitten parempi olla vain hiljaa ja kulkea partion mukana.
“Eipä kai siinä. Pitäisikö olla muka yllättynyt siitä, että muut suuttuvat minulle? Tällä kaikki tuntuvat niin äreiltä ja vihaisilta”, mutisin itsekseni ja jättäydyin hieman taaemmas. Takanani kulkeva Riemu kiihdytti askeliaan ja tuli vierelleni kävelemään. Hän oli niin pieni minun rinnallani, että hänen täytyi todella harppoa pitääkseen itsensä mukana. Pienikokoinen kolli myös näytti aivan pennulta minun vierelläni, koska olin vain geneettisesti suurikokoinen kissa.
“Mites sinun päiväsi on oikein mennyt?” kysyin smaragdisilmäiseltä pieneltä kollilta. En ollut ehkä viettänyt hänen kanssaan hirveästi aikaa, mutta hän oli ainakin pentuna ollut ihanan energinen ja hänen isänsä Urho oli mainio kissa, joten saatoin vain olettaa hyvää tästä pienestä kollikissasta.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jutellut hyvän aikaa aamulla emon ja isän kanssa ja käynyt hieman ruokaa etsimässä, mutta muuten olenkin tainnut maata sisällä. Halusin lähteä siis mukaan partioon, koska täällä ulkona on niin hieno hiirenkorvan keli ja niin aurinkoista, että halusin nauttia siitä vielä tänään”, pieni tummanruskea kolli kertoi. Nyökkäsin hitaasti ja yritin prosessoida mielessäni kaiken, mitä hän oli kertonut. Se oli yllättävän vaikeaa, ottaen huomioon, miten kamalan nopeasti hän puhui.
“No hyvä, että on mennyt hyvin tänään”, vastasin ja katselin ympärilleni. En tiennyt täysin miksi, mutta teinpähän niin kuitenkin. Tutkiskelin katseellani ympäristöäni ja yritin löytää jotain kiinnostavaa. Kujapartiot ne tuppasivat olemaan niin kamalan tylsiä ja yksitoikkoisia.
Ohitimme minulle jo tutuksi käyneitä paikkoja, joita alkoi käydä jo hieman tylsäksi katsella joka päivä. Halusin lähteä tutkimusretkelle, mutta se ei luultavasti päättyisi hyvin. En halunnut joutua elämään vankina, kuten Cosmos. En saisi lähteä edes ulos tai syödä ruokaa ilman lupaa. Siinä kohtaa jo valvotunkin elämä alkaa kuulostaa oikealta siunaukselta ja ilon aiheelta.
Huomasin, että Arpi oli alkanut johtaa meitä takaisin kohti asuttamaamme ränsistynyttä kaksijalanpesää. Tassuni tuntuivat painavan kuin suuret maahan juuttuneet kivet ja minun ei tehnyt mieli palata sisään kaksijalanpesään.
Yhtäkkiä Ametisti jättäytyi hieman taaemmas minun kohdalleni. Hän katsoi minua ja minä katsoin häneen.
“A- anteeksi”, kilpikonnakuvioinen kolli naukaisi. Hymyilin lempeästi ja nyökkäsin hänelle kohteliaasti.
“Saat anteeksi”, vastasin kollille. Enhän minä nyt kaunaa jäisi kantamaan. En ollut sen tyyppinen kissa. Minä tykkäsin antaa aina anteeksi.
Pian Arpi alkoi jo nousta rojuläjää ylös ja johdattaa partion takaisin sisään kaksijalanpesään. Ametisti meni Arven takana, minä ametistin, Riemu minun ja Keijo saapui viimeisenä.
Heti sisään päästyäni huomasin kauniin kumppanini Lunan, joka ruokaili paraikaa Ruususen kanssa. Naaras kaksikosta Luna oli äänessä. Hän jutteli innokkaasti hymyillen ja Ruusunen kuunteli hieman kyllästyneen näköisenä.
“Hei, Luna! Haluatko ottaa jotain syötävää?” huudahdin kumppanilleni. Tämä sanoi vielä nopeasti jotain Ruususella ja lähti tulemaan luokseni. Hän hymyili lempeästi ja hieroi kuonoaan poskeeni, kun pääsi luokseni.
“Ei ole nälkä, mutta voimme hyvinkin vain mennä juttelemaan. Tutustuin tuossa parhaani mukaan Ruususeen. Hän on ihan mukava kissa loppujen lopuksi. Hän saattaa olla hieman hiljainen ja teräväkielinen joskus, mutta kyllä hän välittävältä vaikuttaa”, Luna naukui. Nyökkäsin ja lähdin ohjaamaan häntä hieman sivummalle.
“No miten kujapartio meni?” Luna kysyi.
“Ihan hyvin. Ametisti vähän suutahti minulle, mutta pyysi sitten minulta anteeksi”, kerroin valkealle naaraalle hymyillen. Hän nyökkäsi.
“Sehän on mukavaa. Odotatko jo sitä, että saat viimein Päivänsäteen luottamuksen itsellesi?” naaras kysyi.
“Tietysti! Saan vapautta ja kulkea ympäriinsä, eikä perässäni tarvitse koko ajan kulkea joku!” naukaisin. Luna nyökkäsi ja viittasi sitten hännällään kohti yhteistä petiämme.
“Haluatko ottaa torkut?” hän kysyi. Nyökkäsin, nousin ylös ja lähdin seuraamaan kumppaniani kohti yhteistä petiämme.

Hieman myöhemmin istuin yksikseni seinän vierellä ja suin turkkiani. Luna oli määrätty toiseen kujapartioon, joten en ollut halunnut jatkaa enää nokosiani. Olin päättänyt odottaa kumppanini takaisin, ennen kuin menisin uudelleen unille.
Kuulin askelia takaani ja nostin päätäni ja katsoin tulijaa päin toivoen sen olevan Luna. Kuitenkin huomasin sen olevan Ametisti. Heilautin häntääni vierelleni ja hymyilin.
“Tule vain juttelemaan! Miten sinulla on mennyt?” nau'uin.

//Ametisti?

Edelliset kuut olivat kuluneet nopeasti,mitään suurta ei oikein olut tapahtunut.
Tänään Päivänsäde oli määrännyt minut partioon. Partiossa olivat ainakin Laku, Arpi, Keijo ja Riemu, joka oli kysynyt viimehetkellä lupaa tulla myös mukaan.
Taas yksi partio monien muiden joukossa, tuskin rajalla olisi tälläkään kertaa mitään, huokaisin.
Kuulin kun joku takanani olleista partion jäsenistä harppoi minut kiinni.
''Terve Ametisti! Miten sinulla menee? Kuinka pitkään olet asunut kujakissayhteisössä?'' Laku kyseli minulta.
''Ihan jees, ok, en muista.'' Vastasin, en ollut valmis avaamaan itseäni kissalle jonka tunsin huonosti.
''Miten niin 'ihan jees' sinulla on selkeästi jotain mielen päällä?'' Hän jatkoi.
''Minun asiani eivät kuulu sinulle! Onko selvä?'' Sähähdin hänelle takaisin, tänään minulla ei ollut hyvä päivä ja Laku saisi kohta tuntea sen naamassaan jos hän ei lopettaisi kyselemistä. Laku mumisi hetken jotain ja meni sitten hiljaiseksi.
Olimme jo takaisintulomatkalla kun tajusin että ärähdin Lakulle ehkä hieman turhaan.
''A-anteeksi.'' Lähestyin Lakua hitaasti.
''Saat anteeksi.'' Hän maukaisi hyväksyvänä.

// Kaksijalkojen pesässä //

Näin taas Keijon makoilemassa satunnaisesti täällä pesässä. en ole nähnyt hänen ikinä tekevän mitään hyödyllistä
Näin Lakun istumassa nurkassa, halusin ehkä sittenkin tutustua häneen paremmin, hän näytri mukavalta kissalta.
//Laku??

Tassutin ympyröitä tylsistyneenä. En tiennyt mitä tekisin, koska minun ei niinkään tehnyt mieli mennä ulos, mutta en halunnut myöskään vain makoilla paikoillani tekemättä mitään.
“Laku! Lähde sinä kujapartioon nyt heti Arven, Ametistin ja Keijon kanssa”, Päivänsäde määräsi yhtäkkiä portakolta. Katsoin yhteisön johtajaan hetken ajan ja lopulta nyökkäsin ja lähdin kohti kaksijalanpesän ikkunaa.
“Voinko minäkin lähteä?” Riemu ennätti kysyä Päivänsäteeltä ja katsoi tätä pyytävästi. Hetken ajan kujakissapäällikkö oli hiljaa, mutta lopulta hän nyökkäsi.
“Lähde vain”, tummanharmaa naaras vastasi.
“Kiitoksia, Päivänsäde!” Riemu naukaisi ja loikki muun partiomme luokse. Arpi heilautti häntäänsä ja lähti johtamaan kujapartiota ulos kaksijalanpesästä. Itse pysyttelin tiukasti muiden kissojen lähettyvillä, koska en halunnut joutua ongelmiin.
Katseeni harhaili siellä täällä ja lopulta katsoin sitten Ametistiin. En ollut juurikaan päässyt tutustumaan tähän kilpikonnakuvioiseen kolliin. Hän vaikutti kiinnostavalta kissalta, mutta en häneen edes oikein törmännyt kaksijalanpesässämme. Ametisti vaikuttikin aina vain olevan omissa oloissaan eikä oikein tullut muiden luokse tai seuraan. Olisin kyllä halunnut tutustua häneen mielelläni ja mielenkiinnolla.
“Tervehdys, Ametisti! Miten voit? Miten pitkään sinä olet asunut kujakissayhteisössä?” kyselin kollilta ja harpoin hänet kiinni.

//Ametisti?

Useampi kuu oli vierähtänyt siitä, kun olin jäänyt jumiin tähän Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvaan kissajoukkoon. Pakeneminen oli käynyt mielessäni useaan otteeseen, mutta mahdollisuuksia moisen ajatuksen toteuttamiselle ei ollut tarjolla kovin montaa. Yksikin huolimaton virhe tai väärin ajoitettu liike ja se oli siinä. Minulla ei ollut varaa kuolla täällä, ei ennen kuin olisin löytänyt emoni.
Päiväni koostuivat pitkälti kaksijalkalan kujilla partioimisesta ja ruoantähteiden keräämisestä. Nytkin marssin valppaana partion perässä katuja pitkin. Lehtikadon kylmyys oli viimein väistynyt tieltä, ja lämpimät auringonsäteet kurkottelivat korkeiden rakennusten välistä kujalle, jota pitkin kuljimme. Nautin jokaisesta hetkestä, jotka sain viettää Yhteisön pesän ulkopuolella. Minulla ei ollut asiaa ulos yksinäni, sillä en ollut vielä ansainnut johtajan luottamusta - mitä se sitten tarkoittikaan.
Kuja, jota parhaillaan tutkimme, haarautui useampaan suuntaan pienemmiksi ja kapeammiksi käytäviksi. Kävelin seinänvierustaa pitkin ja väistelin särkyneen lasin palasia, kun yhtäkkiä nenäni huomasi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Seurasin vierasta hajua, joka johti yhdelle haarautuvista kulkuväylistä. Pysähdyin sen eteen enkä edennyt pidemmälle, sillä muun partion valvovan silmän alta katoaminen oli heille sama asia kuin karkaamisyritys.
“Leopardi.” Viitoin hännälläni laikukkaalle naaraskissalle, jonka Päivänsäde oli määrännyt partion johtoon. Hän kipitti luokseni korvat uteliaasti höröllään.
“Niin?”
“Tästä on kulkenut joku ulkopuolinen.” Nyökkäsin päälläni kohti kapeaa käytävää, joka katosi syvälle rakennusten väliin.
Leopardi nuuhki hetken syvään ja kääntyi sitten minun puoleeni hyväksyvä katse silmissään. “Oikeassa olet. Ilmoitetaan tästä Päivänsäteelle heti kotiin päästyämme!” Naaras nyökytteli tohkeissaan. “Hienosti huomattu, Kobra!”
Minä räpäytin kissalle silmiäni tietämättä oikein, mitä tuohonkin olisi pitänyt vastata.

“Hän on varmaankin yläkerrassa”, Leopardi kiiruhti alakerran poikki portaikkoon. Hölkkäsin hänen perässään hieman vastahakoisena naaraan vaatimuksesta tulla mukaan kertomaan uutiset Yhteisön johtajalle henkilökohtaisesti.
Kiipesin Leopardin jäljessä portaat yläkerran tasanteelle, jossa oli huomattavasti tilavampaa ja valoisampaa kuin alhaalla, jossa kaikki muut Yhteisön jäsenet nukkuivat. Tästä avaruudesta pääsivät nauttimaan ainoastaan Päivänsäde ja ilmeisestikin hänen jonkinlainen neuvonantajansa, Arpi. Yksisilmäinen kolli oli yläkerrassa nytkin, ja hänen päänsä käännähti yhtä aikaa Yhteisön johtajan kanssa meidän suuntaamme.
“Mistä on kyse?” Päivänsäde heilautti häntäänsä ja katsoi vuoron perään minua ja Leopardia, vaikkakin minusta kyllä tuntui, että naaraan huomio viipyili enimmäkseen minussa. Kenties se johtui siitä, etten ollut vielä saanut tämän silmissä siunausta luottamukselle.
“Olimme partiossa, kun Kobra huomasi jotakin.” Leopardin vaaleanvihreä katse vihjasi minua avaamaan suuni ja kertomaan loput. Räpyttelin silmiäni vähän hermostuneena, mutta hoidin sitten vastuulleni annetun velvollisuuden:
“Kaksijalkalan keskiosassa suurten rakennusten välissä tuntui vieraan kissan haju.”
Päivänsäde siristi silmiään. “Kuinka tuore?”
“Ehkä tämänaamuinen.”
Harmaa johtaja pysyi vaiti muutaman silmänräpäyksen ajan, ennen kuin antoi käskynsä: “Arpi, johda sinä partio etsimään kyseinen kulkuri. Kobra lähteköön mukaan näyttämään tien.” Hännänhuiskautuksella naaras lähetti meidät matkoihimme.

“Tässä kohtaa minä haistoin sen.” Väistyin Arven tieltä, joka tuli tutkimaan osoittamaani paikkaa tarkemmin. Luiseva kolli eteni hajun perässä kapealle kujalle, ja muu partio seurasi perässä päät matalina.
Käytävä johti jonkinlaiselle pienehkölle sisäpihalle, josta ei näyttänyt olevan muuta uloskäyntiä kuin reitti, jota pitkin olimme juuri tulleet. Arpi viittasi hännällään kaikki etsimään merkkejä muukalaisesta.
Kuljin seinänvierustoja pitkin, etsien jälkiä, karvatuppoja, mitä vain, mutta tuloksetta. Muillakaan ei näyttänyt menevän sen paremmin. Arpi määräsi Menninkäisen katsomaan katolta, kun piha oli käännetty läpikotaisin. Laikukas kolli temppuili itsensä metallisia tikkaita pitkin rakennusten päälle ja katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes tämän pää kurkisti reunan yli:
“Se on ollut täällä, mutta lähtenyt matkoihinsa jo hyvän aikaa sitten!”
Arven nenän kautta pääsi tukahtunut tuhahdus. “Tuskin me enää sitä löydämme täältä. Haaskaamme vain aikaa.”
Partio otti suunnan takaisin Yhteisön pesälle. Aurinko laski parasta aikaa rakennusten taa ja värjäsi taivaan punertavaksi. Salaa olin iloinen, että kissa oli onnistunut välttymään kujapartion kynsiltä ja saanut pitää vapautensa. Toisaalta sisälläni heräsi uudenlainen, kumma yhteisellisyyden tunne. Minusta tuntui yhtäkkiä vähemmän vangilta ja enemmän Yhteisön jäseneltä. En oikein tiennyt, pidinkö kyseistä tunteesta, ottaen huomioon, että nämä kissat olivat riistäneet minulta kaikki luonnolliset oikeuteni.
Olinko minä kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymässä Yhteisön uudeksi kodikseni?

Malvaruusu antoi Cosmoksen puhua, kolli tuntui osaavan valita oikeat sanat, jotka upposivat Unelmaan. Tabbykuvioinen naaras näytti siltä, että hän oli lämpenemässä kaksikon puheille.
"Missä te sitten tarvitsisitte apuani?" naaras kysyi ja kallisti päätään. Malvaruusun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy. Hän ei voinut uskoa, miten typeriä kissoja maa päällään kantoi. Hän itse ei olisi ikimaailmassa luottanut kahteen muukalaiseen, jotka oli juuri tavannut.
"Jos tahdot löytää tyttäresi, meidän on päästävä eroon Päivänsäteestä", Malvaruusu tokaisi välinpitämättömästi, kuin olisi vain juuri kertonut mitä oli syönyt lounaaksi. Hän huomasi, että Unelma alkoi epäröidä. Tabbykuvioinen naaraskissa siristi epäluuloisesti silmiään.
"Entä jos en auta teitä?" ruskea naaras kysyi.
"Sitten jäät tänne loppuiäksesi, sillä sen voimme taata, ettei Päivänsäde päästä sinua etsimään tyttäriäsi. Hänelle verisiteet eivät merkitse mitään", Cosmos vastasi ennen kuin Malvaruusu ennätti edes miettiä vastausta kotikisun kysymykseen. Valkoharmaa kolli ei valehdellut, sillä Malvaruusu jos kuka tiesi, ettei verisiteet merkinneet Yhteisön johtajalle yhtään mitään. Päivänsäde vähät välitti rakkaasta sisarestaan saati sitten jälkeläisistään. Ei sillä, että Malvaruusu itse olisi ollut parempi. Hän inhosi koko perhettään, lukuun ottamatta Cosmosta. Valkoharmaa kolli olikin ainoa kissa tätä nykyä, josta entinen soturi piti lainkaan.
"Okei, hyvä on. Kuten sanoin, lupaan harkita asiaa", Unelma nyökytteli päätään. Kolmikko jatkoi matkaansa kohti Kujakissayhteisön pesää.

Unelman saapumisesta oli kulunut jo puoli kuuta. Naaras ei tuntunut sopeutuvan kovinkaan hyvin Yhteisön tiukkaan kuriin ja sääntöihin. Se jos jokin oli Malvaruusun mielestä hyvä asia. Kun naaras inhosi oloaan yhteisössä, hän varmasti näkisi Malvaruusun ja Cosmoksen tarjouksen potentiaalin ja tarttuisi siihen.
"No, joko olet tehnyt päätöksesi? Ei pahalla, mutta me emme voi odotella ikuisuuksia vastaustasi. Jos et pian päätä jotain, emme aio auttaa sinua", Malvaruusu oli siirtynyt tabbykuvioisen naaraan luokse pesän aukion laitamille. Hän puhui niin hiljaa, etteivät ympärillä olevat yhteisöläiset kuulisi heitä. Unelma siristi silmiään.
"Mikähän teitä estää odottamasta?" Unelma kysyi, mutta Malvaruusu kohautti vain lapojaan.
"Sinulla on neljäsosakuu aikaa harkita. Jos autat meitä, me autamme sinua etsimään tyttäresi. Jos et auta meitä, pidämme huolen, ettet enää koskaan näe tyttäriäsi", Malvaruusu tiuskaisi ja nousi ylös antamatta kotikisun vastata hänelle mitään. Kilpikonnalaikukas naaras piti siitä tunteesta, kun hän oli vallan kahvassa.

Ruusunen loikki kaksijalkalassa Riemu ja Urho perässään. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt viedä perheensä käymään kaksijalanpesien katoilla hänen kanssaan. Hän johdatti kahta kollia siis kaksijalkalan läpi kohti hänen lempi paikkojaan. Niitä tiettyjä kaksijalanpesiä. Niitä, joilla hänellä oli tapana olla Kaunokin kanssa.
Ruuusunen loikkasi aidalle, joka nousi kujan vierestä ylös kaksijalanpesän viertä. Se yletti melkoisen korkealle ja siksi siitä olisi helppo loikata katolle. Hieman kauempana olisi myös paikkoja, joissa aitaa vasten olisi eri tavaroita, jolloin niitä pitkin voisi myös kiivetä katolle hyppimisen sijaan.
Ruusunen katsoi smaragdinvihreät silmät kimaltaen poikaansa ja kumppaniaan, jotka molemmat tulivat vieri vieressä ensin lähemmäs aitaa ja sitten loikkasivat hopeanharmaan naaraan seuraksi. Ruusunen hymyili ja loikkasi sitten katolle asti.
“Sinä et ole vielä tainnut tulla käymään täällä, vai?” hopeanharmaa naaras kysyi pojaltaan, Riemulta, kun hän asteli vihreät silmät suurina edemmäs katolla.
“En. Urho on sanonut, että tykkäät olla kaksijalanpesien katoilla ja, että niillä on kaunista, mutta ei ole vielä tuonut minua tänne asti. En yhtään ihmettele, miksi tykkäät olla täällä!” nuori tummanruskea kolli naukaisi iloisesti. Hän näytti niin pieneltä ja somalta. Se toi hopeanharmaan naaraan mieleen kaukaisesti Kaunokin. Hän oli osittain edelleen vihainen hänelle siitä, että hän oli joskus yrittänyt karata yhteisöstä, mutta samalla hän oli vain surullinen ja syytti itseään, kun tämä oli lopulta päätynyt näännyttämään itsensä.
“On mukava, että pidät tästä paikasta. Minä olen käynyt täällä monen monta kertaa jo hyvän aikaa. Kävin täällä aina Kaunokin kanssa, kävin monesti Urhon kanssa, kun meistä oli juuri tullut kumppanukset, kävimme myös Urhon kanssa juuri ennen kun synnyit. Olen tietysti myös monesti käynyt täällä yksinkin”, Ruusunen kertoi pojalleen. Riemu nyökytti.
“Ehkä minäkin joku päivä löydän itselleni mielitietyn ja tuon hänet tänne kanssani katsomaan auringonlaskua!” tummanruskea pieni kolli naukaisi innoissaan vihreät silmät innosta säihkyen. Ruusunen kehräsi hiljaa.
“Se olisi kyllä mainiota. Olisi mukavaa, jos olisit jatkamassa tapaani”, hopeanharmaa naaras kehräsi hiljaa, tassutti katon reunalle ja meni istumaan käärien häntänsä siististi tassujensa ympärille. Hän katsoi kauas taivaanrantaan. Urho tuli hänen vierelleen hiljaa ja pian Riemukin saapui vanhempiensa väliin. Urho kääri häntänsä poikansa ympärille ja kehräsi hänkin hiljaa.
“Tiesin, että oli hyvä idea ryhtyä kumppaniksesi”, kolli naukaisi hiljaa.
“Niin kuin sinä olisit muka sitä koskaan ajatellut silmänräpäystä pidempään. Sinähän olit pää viidentenä tassuna ryntäämässä heti kumppanuuteen kanssani”, Ruusunen kehräsi kiusaten. Tummanruskea lihaksikas kolli naurahti.
“Niin kai. Taidat olla ihan oikeassa”, hän tokaisi ja nuolaisi sitten Riemun päälakea. Nuori tummanruskea kolli muistutti kovasti isäänsä.
“Muistahan sitten olla isompana kärsivällisempi kuin isäsi, Riemu. Urho tuntui haluavan ryhtyä kumppaneiksi, ennen kuin olimme edes täysin ystäviä”, Ruusunen naurahti.
“Ihan kuin olisimme muka olleet koskaan ystäviä. Tai siis olisinhan minä halunnut, mutta sinä olit hirveän uppiniskainen”, Urho nauroi. Hopeanharmaa naaras punastui hieman.
“Et voi minua syyttää! Olit täysin vieras minulle! En voinut edes tietää saattoiko sinuun oikeasti luottaa. Saavuit yhteisöön täysin yllättäen”, hän mutisi puolustelevasti.
“Ai, miten te molemmat siis saavuitte yhteisöön?” Riemu kysyi kiinnostuneena.
“Minä tulin yhteisöön jo hyvin nuorena. Olin alun alkaen kotikisu, mutta sellainen pehmoinen ja tylsä elämä ei ollut tarkoitettu minulle. En pitänyt siitä, miten rajoitettu ja tylsä elämäni saattoi olla siellä, joten karkasin. Sen jälkeen törmäsin tietoon yhteisöstä. Yhteisö oli parempi, kuin olla yksin oman onnensa nojassa sekä kuin olla kotikisuna aina tylsän rajatun elämän kanssa”, Ruusunen kertoi pojalleen.
“Minä sen sijaan saavuin yhteisöön ollessani jo vanhempi kissa. Olin asunut yksikseni erakkona ja satuin huomaamaan yhteisön kissat, jotka olivat palaamassa pitkältä matkaltaan metsästä asti kotiin. Silloin päätin lyöttäytyä mukaan joukkoon. Se oli ehkä paras päätökseni koko elämässäni”, Urho kertoi vuorostaan. Riemu katsoi vanhempiaan silmät suurinaan.
“Olisipa minullakin jokin hieno tarina siitä, miten saavuin yhteisöön. Minä kuitenkin vain synnyin tänne”, hän naukaisi hiljaa.
“Onhan sekin hienoa. Olet pienestä asti saanut kokea yhteisön elämän. Olet saanut kokea paljon yhteisössä”, kollin isä vastasi tälle ja silitti hänen kylkeään hännän päällään.
“Samaa mieltä”, Ruusunenkin sanoi. Hän katsoi taas taivaanrantaan. Aurinko oli jo laskussaan ja pian se loisi kauniin värinäytöksen taivaalle kadotessaan näkyvistä.

Ruusunen tassutti takaisin kohti kaksijalanpesää. Urho kulki hänen edellään Riemu kiinni kyljessään. Kaksi tummanruskeaa kollia näyttivät niin samanlaisilta. Suurin ero oli kuitenkin heidän kokoerossaan. Riemu oli pienikokoinen ja Urho oli vuorostaan suurikokoinen. Se sai Riemun näyttämään edelleen pennulta isäänsä verrattuna.
Pian kaksi kollia lähtivät kapuamaan roinan tekemää läjää kohti rikkinäistä ikkunaa, jonka kautta he kulkivat sisään ja ulos. Ruusunen lähti heidän peräänsä ja kapusi taitavasti tottumuksesta ylös. Hän oli noussut ja laskeutunut siitä jo niin monet kerrat, että se oli jo hänelle niin helppoa, että hän olisi varmaan voinut tehdä sen jo silmät sidottuna tai vain kolmella tai kahdella tassulla.
Riemu ja Urho katosivat jo sisään ja Ruusunen meni sisään nopeasti ja loikkasi sitten lattialle sisään päästyään. Hän kehräsi hieman itsekseen ja tepasteli perheenjäsentensä perässä kohti heidän yhteistä petiä - tai siis tätänykyään siinä nukkui kahden vain Urho ja hän ja Riemu nukkui toisella pedillä, jonka hän oli väsännyt aivan heidän petinsä viereen. Ruususesta tuntui siltä, että hänen poikansa kasvoi aivan liian nopeasti. Hän yllätti itsensä aina välillä toivomasta, että pienikokoinen tummanruskea kolli olisi edelleen pentu, joka leikki energisesti hänen ja Urhon kanssa jatkuvasti ja nukkui heidän turkeissaan kiinni joka yön samalla kaksijalkojen jättämistä nahoista tehdyllä pedillä.
Hopeanharmaa naaras katsoi, kun Riemu käpertyi omalle pedilleen laskien häntänsä nenänsä päälle ja sulkien silmänsä. Hän selkeästi aikoisi heti nukahtaa. Urhokin meni hänen ja Ruususen yhteiselle pedille. Hän jäi siihen makuulle ja katsoi odottavasti Ruususta, joka tuli pian siihen hänen vierelleen.
“Urho, haluaisitko sinä koskaan, että Riemu olisi edelleen pentu?” hän kysyi hiljaa matalalla äänellä ja vilkaisi nopeasti jo ilmeisesti nukahtanutta poikaansa.
“Kyllähän sitä joskus tulee toivottua, mutta on mukavaa, kun hän voi nykyään tulla ulos ja harjoitella kanssamme. Miksi kysyt?” tummanruskea kolli vastasi hiljaa.
“Tuli vain mieleen. Olisi mukavaa, jos hän olisi edelleen pentu. Koko ajan roikkumassa luonamme ja pyytelemässä mukaan leikkiin. Nukkumassa välissämme turvassa kaikilta ja kaikelta. Innostunut kaikesta hänelle vähänkään uudesta”, hopeanharmaa naaras vastasi smaragdinvihreät silmät välähtäen. Hänen kumppaninsa kääri häntänsä tämän ympärille.
“Haluaisitko ehkä sitten joskus lisää pentuja?” kolli kysyi. Ruusunen hätkähti. Hän ei ollut odottanut sellaista kysymystä noin yhtäkkisesti.
“Ehkä. En ole varma. Tai siis, olisihan se varmaan ihan mukavaa”, hän totesi. Urho kehräsi hiljaa ja nuolaisi kumppaninsa päälakea pari kertaa.
“No ehkä meidän pitäisi joskus harkita uuden pentueen hankkimista. Tai ainakin meillä olisi Riemu todistamassa sitä, että osaamme toimia vanhempina”, tummanharmaa kolli totesi kullankeltaiset silmät pimeässä välähtäen. Ruusunen oli hetken hiljaa.
“Olet ehkä oikeassa. Ehkä me voisimme vielä hankkia uuden pentueen, mutta ei vielä hetkeen. Haluan antaa Riemulle niin paljon huomiota ja rakkautta, kuin vain mahdollista. Haluan siis ainakin odottaa, että hän on vanhempi, ennen kuin alamme vielä suunnitella uutta pentuetta kunnolla”, hopeanharmaa naaras naukui.
“Selvä, käy se minulle. Minulle kelpaa mikä vain, kun se vain käy sinulle”, suurikokoinen ja lihaksikas kolli sanoilempeästi.
“Kiitos ymmärryksestä, Urho. Hyvää yötä kuitenkin”, Ruusunen sanoi, painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Hyvää yötä”, tämän kumppani vastasi ja laski hänkin päänsä.

Tassutin hiljaa pimeässä kaksijalanpesässä. Yö oli jo pitkällä, mutta en saanut millään unta. Olin vain koko yön pyörinyt Lunan kanssa jakamassani vuoteessa ja yrittänyt saada edes silmäyksen unta. Mitään ei kuitenkaan halunnut tapahtua. Ajatukseni olivat jo tyhjät, mutta selkeästi niiden piti olla tyhjemmät.
Olin lähes kompastua, kun lattialla oli jokin asia. Säpsähdin kovasti, kun se päästi liikahtaessaan ääntä ja vilkuilin ympärilleni. Kukaan ei ollut herännyt. Minusta tuntui siltä, että olin tekemässä jotain pahaa, mutta en ollut. En ollut edes aikeissa karata.
Väistelin nukkuvia kissoja parhaani mukaan tassutellessani ympäriinsä pesässä. Levottomuus tuntui puristavan minua sisältäpäin kasaan. Tuntui siltä, että pian oksentaisin. Käännyin ympäri ja lähdin hoipertelemaan takaisin kohti minun ja Lunan vuodetta. Kai minun olisi parempi vain jatkaa yrittämistä ja koettaa saada unen päästä kiinni.
Menin Lunan ympärille varovasti yrittäen olla herättämättä kumppaniani. En halunnut, että hän häiriintyisi minun takiani. Laskeuduin siis sulavasti hänen vierelleen, painauduin varovasti häntä vasten ja laskin häntäni hänen päälleen. Hengitin hänen tuoksuaan varovasti ja katselin hiljaa kaksijalanpesää, jossa asustimme. Kaipaus kaksijalkojamme ja vanhaa kotiamme kohtaan kasvoi taas. Tuntui niin inhottavalta olla ilman sellaista vapautta, joka minulla oli silloin ollut.
Suljin silmäni ja yritin edelleen parhaani mukaan nukahtaa. Kaksijalanpesän ulkoiset äänet tuntuivat kaikuvan korvissani. Hirviöiden murina, koiran räksytys, tuulen humina ja muu sellainen. Tuntui siltä, että jokainen ääni, haju ja pienikin näky yritti pidätellä minua hereillä. Murahdin hiljaa, kääriydyin tiukemmin kumppanini ympärille ja painoin kuononi hänen turkkiinsa samalla puristaen silmiäni tiukasti kiinni. Miksei uni vain tullut?

EMPPUOMPPU
Cosmos: 4kp -
Päivänsäde: 46kp! -
= 50kp!

KÄÄRMIS
Ruusunen: 37kp! -
Laku: 8kp -
= 45kp!

Ruusunen tassutti kujia pitkin kohti metsää muun metsäpartion mukana. Aurinko oli lähdössä laskuunsa ja partion jäsenet mutisivat kukin hiljaa ja hieman jo väsyneinä. Kukaan ei vaikuttanut kamalan innokkaalta siitä, että joutuivat kävelemään illan alkaessa vähitellen hämärtyä, mutta Ruususta se ei niinkään haitannut. Naaras tykkäsi kulkea hämärällä ympäri kaksijalkalaa. Se oli hänestä mukavan rauhoittavaa ja vaikka monet savoisivat, että vaara vaanisi koko ajan nurkan takana, illalla kaksijalkalassa rauhoittui - ainakin jotenkuten. Kaksijalat pääasiassa pysyttelivät sisällä pesissään, joskus ne kuitenkin kulkivat hirviöiden sisällä paikasta toiseen vielä yölläkin, mutta se ei ollut asian pointti. Öisin ja iltaisin kaksijalkoja kohtasi vähemmän ja se oli Ruususesta mukavaa. Hän myös tykkäsi ihailla yötaivasta, mutta harmitteli aina sitä, ettei nähnyt tähtiä samalla tavalla, kuin silloin, kun he olivat olleet metsässä.
Kun partio pääsi metsään asti, aurinko valaisi vielä metsää. Se oli selkeästi laskussa, mutta metsässä oli vielä suhteellisen valoisaa. Kissat lähtivät kulkemaan kohti metsään asetettuja rajoja ja merkkaamaan niitä. Ruususesta kujakissayhteisön elämä alkoi muistuttaa pelottavan paljon klaanien elämää. Kun parantajat päätettiin ottaa asiaksi kujakissayhteisössäkin, alkoi naaras hieman kyseenalaistaa sitä, mihin yhteisö oli muuttumassa. Hän toivoi, että muutokset eivät alkaisi muistuttaa liikaa klaanien tapoja, sillä olivathan he kuitenkin aivan eri asia.
Ruusunen seurasi tiukasti muun partion perässä pitkin metsäalueen rajoja. He merkkasivat niitä mahdollisimman nopeasti, eikä kestänyt kauaakaan, kun he olivat jo valmiita. Kissat alkoivat siis seuraavaksi hajaantua hieman ja saalistaa. Ruusunen teki samoin.
Hopeanharmaa naaras hiipi vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä etsien jotain riistaa ja samalla vahtien muita, jotta kukaan ei pääsisi karkaamaan katseen pettäessä. Naaras halusi pitää huolen siitä, että kukaan ei enää yrittäisi karata. Hänelle oli riittänyt jo se, että Cosmos oli yrittänyt karata Roskan kanssa ja Kaunokki yksikseen. Hopeanharmaa naaras muisti edelleen sen kamalan pettymyksen tunteen, kun hänen suojattinsa olikin yrittänyt jättää hänet ja karata. Hän ei olisi halunnut koskaan antaa sitä anteeksi, mutta kun nuori naaras oli sitten päätynyt kuolemaan, ei hänellä ollut ollut oikein muuta vaihtoehtoa.
Ruusunen pysähtyi haistaessaan oravan. Hän tutkaili ilmaa ja yritti keksiä missä päin orava sijaitsi. Kun hän oli paikantanut suunnan, josta oravan haju tuli, naaras lähti hiipimään kovaa vauhtia sinnepäin. Hän halusi varmistaa olevansa ensimmäinen oravan kimpussa, jotta kukaan muu ei kerkeäisi viedä sitä. Naaraan tassut tuntuivat tuskin koskevankaan maata, kun hän kipitti kovaa kyytiä kohti oravan hajua. Hän halusi napata sen niin kovasti.
Kun hopeanharmaa naaras näki viimein oravan, hän hidasti vauhtiaan ja lähti kiertämään lähemmäs sitä niin varovasti, kuin vain saattoi. Hän yritti parhaansa mukaan päästä niin lähelle, kuin mahdollista, koska ei täysin luottanut pystyvänsä hyppäämään kamalan pitkälle saadakseen oravan kiinni.
Ruusunen lukitsi katseensa oravaan ja ponnisti kovaa takajaloillaan. Hän laskeutui suoraan otuksen niskaan ja murhasi sen, ennen kuin se kerkesi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Naaras kehräsi hiljaa itsekseen saaliistaan ja lähti sitten etsimään muita.
Naaraan löytäessään muut, hän huomasi, että osa muistakin oli saanut jotain napattua, mutta jotkut olivat tuskin edes liikahtaneet sen jälkeen, kun he olivat merkanneet rajat. *Yrittivätkö he edes saalistaa?* naaras ajatteli ärtyneenä, mutta antoi asian lopulta olla. Mikä hän oli siitä valittamaan. Ei muita kiinnostaisi, jos hän heille suuttuisi siitä, että he eivät edes välttämättä olleet yrittäneet saalistaa.
Kun partio lähti taas liikkeelle, Ruusunen otti paikakseen partion viimeisen jäsenen. Hän kulki siis partion perällä kuin pitäen vahtia muista, jotta he eivät tekisi mitään pahaa siinä ja ajattelisi, että kukaan ei huomaisi. Naaras kantoi samalla myös oravaansa, johon hän meinasi jatkuvasti kompastua, joten paikka viimeisenä oli hyvä siltä kannalta, että kukaan ei näkisi, jos hän meinaisi kompastua oravaansa tai, jos hän kompastuisi siihen.
Ruusunen kiihdytti hieman askeliaan, kun he alkoivat lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Hän yritti päästä sisälle mahdollisimman nopeasti.
Kun hän pääsi sisälle, hän vei oravansa pois ja meni suoraan Riemun ja Urhon luokse, jotka juttelivat keskenään hieman lähempänä pesän laitaa. Kaksikko oli hyvin läheisiä, ja se lämmitti hopeanharmaan naaraan sydäntä.
“Hei, Ruusunen!” Urho tervehti häntä heti, kun huomasi naaraan.
“Hei, emo!” Riemukin tervehti ja hymyili leveästi.
“Hei vaan! Mitäs te olette puuhailleet tänään?” Ruusunen kysyi perheenjäseniltään ja istahti alas heidän vierelleen.
“Isä näytti minulle kaksijalkalaa paremmin ja sitten etsimme ruokaa roskiksista. Urho myös näytti minulle yhden kaksijalanpesän, jonka pihaa vältellä; siellä asuvat kaksijalat pitävät koiraa! Kaksijalat ovat niin outoja; miksi ne koskaan haluaisivat asua koiran kanssa samassa pesässä!” Riemu naukui. Ruusunen kehräsi.
“Teillä on ollut sitten ilmeisesti mukava päivä”, naaras naukaisi hymyillen pojalleen ja kumppanilleen.
“Kyllä vain. Ajattelin vielä pian opettaa häntä nappaamaan rottia. Hän tarvitsee toki ensiksi vielä hieman opetusta, ennen kuin hän ryntää suorinta tietä rottien kimppuun. Ne voivat tehdä aikamoista vahinkoa, jos ei ole tarkkana”, Urho naukui. Ruusunen nyökkäsi kumppanilleen hitaasti.
“Muista sinäkin olla sitten varovainen. Vaikka oletkin vanhempi, kuin Riemu, ei se tarkoita, että rotat eivät voisi sinua satuttaa”, hopeanharmaa naaras sanoi hieman huolestuneella äänellä ja katsoi ruskeaa kollia silmät suurina. Urho naurahti hellästi ja katsoi Ruususta silmät täynnä rakkautta.
“Vielä muutama kuu sitten olisit antanut minun vaikka juosta suoraan surman suuhun, etkä olisi katunut sitä”, ruskea kolli nauroi. Ruusunen punastui hieman.
“En vain ollut tajunnut kuinka hieno kissa oikeasti olet. Ajattelin vain sitä, kuinka et antanut minulle omaa rauhaa”, hopeanharmaa naaras mutisi nolona. Urho nauroi. Riemu vain katsoi vanhempiaan hämillään.
“Älä huoli, Ruusunen. En ole asiasta millään lailla vihainen sinulle. Olin minäkin aika ärsyttävä, kun sillä tavoin tungeksin luoksesi”, Urho naukui ja silitti Ruususta hännällään. Naaras painoi päänsä kollin turkkiin ja sulki silmänsä. Hän oli onnellinen perheensä kanssa.

“Ruusunen, aika lähteä!” Hennon käskevä ääni tuntui kaikuvan koko kaksijalkalan lävitse. Ruusunen katsoi kollia ärtyneenä. Heidän tarkoituksensa oli lähteä kujapartioon vielä Ametistin ja Menninkäisen kanssa. Hopeanharmaa naaras ei tuntenut näitä kissoja niinkään hyvin, mutta oliko sillä oikeastaan väliä? Ametisti tuntui olevan lähes täysin mykkä, kun taas Menninkäinen vaikutti vain ärsyttävältä.
Ruusunen kiiruhti muiden partioon lähtevien kissojen luokse äkkiä ja asettui kaikkien taakse taas kerran. Naaras oli alkanut pitää takimmaisen kissan paikasta. Sillä tavoin hän saattoi tarkkailla muita ja jos hän vahingossa möhlisi, kukaan ei huomaisi.
Partio lähti liikkeelle Hennon johdolla. Musta kolli tuntui koko ajan vain kulkevan mahdollisimman nopeasti eteenpäin, eikä selkeästi halunnut pysähdellä lainkaan. Ruususen tassuja alkoikin heti kolottaa, kun hän joutui puoleksi kävellä, puoleksi juosta muun partion perässä - tai ennemminkin Hennon perässä.
“Hei, Hento! Taisin nähdä jotain tuolla kaksijalan pesän katolla. Eikö meidän kannattaisi käydä katsomassa, mitä se oli?” Menninkäinen naukaisi. Hento pysähtyi ja katsoi kohti kaksijalanpesää, jota Menninkäinen osoitti hännällään.
“Hyvä on. Käydään katsomassa nopeasti”, musta kolli myöntyi ja lähti tassuttamaan nopeasti kohti kaksijalanpesää. Ametisti, Menninkäinen ja Ruusunen lähtivät hänen peräänsä. Kolli loikki sulavasti katolle ja muu partio seurasi hänen perässään.
“Ei täällä näy tai haise mitään”, Hento tuhahti, kun kaikki olivat päässeet katolle asti. Hän tassutti lumen jäljiltä vielä kostean katon halki sen reunalle ja vilkaisi alas.
“Täälläkään ei näy mit-” kollin lause katkesi, kun hänen tassunsa lipsahtivat alta ja hän lähti putoamaan alas maahan. Ruusunen hätkähti ja lähti nopeasti puoleksi kävelemään, puoleksi liukumaan kohti katon reunaa.
Hopeanharmaa naaras vilkaisi varovasti alas pidellen kiinni katosta tiukasti kynsillään. Hän näki mustan kollin retkottavan maassa. Hänen yksi tassuistaan näytti kamalalta. Se retkotti kollin vierellä epänormaalissa asennossa ja sai Ruususen lähes yökkäämään. Naaras kuitenkin piti pintansa ja lähti nopeasti laskeutumaan alas katolta viittoen samalla muille merkiksi seurata.
Alas päästyään naaras katsoi maassa makaavaa kollia tarkasti. Hänen silmänsä olivat auki ja täynnä tuskaa ja hän hengitti normaalisti. Hän irvisteli kivun vallassa ja tärisi paikoillaan.
“Autetaan hänet pystyyn ja talutetaan takaisin pesälle. Siellä hänet kyllä hoidetaan”, Ruusunen sanoi rauhallisesti ja ryhtyi auttamaan Hentoa pystyyn. Muut partion jäsenet tulivat myös pian auttamaan ja kohta kaikki olivat mustan kollin ympärillä auttamassa häntä takaisin kotiin.
Kun he pääsivät viimein kovalla ponnistelulla pesään asti, he kuljettivat mustan kollin heti parantajan puheille. Mesiläinen kyseli ensiksi, mitä oli tapahtunut ja ryhtyi sitten vain hoitamaan kollia.
Tovi siinä kesti, mutta Mesiläinen sai viimein Hennon tutkittua. Hän sanoi Hennolle jotain ja kolli ei näyttänyt kovin iloiselta asiasta. Riemu, joka oli leikkinyt lähistöllä, juoksi nopeasti Ruususen luokse silmät suurina.
“Kuulitko mitä Mesiläinen sanoi?!” hän kysyi. Ruusunen pudisti päätään vastaukseksi.
“Hento siirtyy hyödyttömäksi, kunnes hänen murtunut tassunsa on parantunut!” Riemu ilmoitti silmät suurina. Ruusunen katsoi mustaa kollia. Ei hänestä tuntunut oikeasti pahalta kollin puolesta, mutta olisi hänkin vihannut sitä, jos hänet olisi siirretty pienen vamman takia hyödyttömiin.
“Vai niin. En todella haluaisi olla hänen paikallaan. Täytyy olla nöyryyttävää joutua hyödyttämiin pienen vamman takia. Varsinkin, kun se on vain osittain oma vikansa”, Ruusunen totesi. Riemu katsoi mustaa kollia myötätuntoisempana, kuin tämän emo.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään, se ei varmasti olisi mukavaa”, pieni kolli totesi.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään. Me tarvitsemme kaikki liikenevät kissat partioihin ja hankkimaan ruokaa”, Ruusunen korjasi. Riemu katsoi emoaan hetken ja sitten taas Hentoa.
“Hento parka”, kolli naukaisi.
“Oma vikansa se oli. Hänen olisi pitänyt vain pitää tasapainonsa. Ei ole minun ongelmani, että hänellä on huonompi tasapaino kuin muilla”, Ruusunen tokaisi.
“Emo, tuo on töykeää!” Riemu ärähti.
“Joskus pitää olla töykeä, tai voi joutua pulaan tai höynäytetyksi. Ota esimerkiksi vaikka ne typerät Laku ja Luna. He antoivat itsensä höynäytettäväksi”, hopeanharmaa naaras naukaisi, kohautti lapojaan ja tassutti pois.
Riemu jäi paikoilleen ja Ruusunen tunsi poikansa katseen niskanahassaan. Hänestä Riemu ei vain ymmärtänyt miten kuuluisi toimia. Ylimääräinen ystävällisyys ja myötätunto johti helposti omaan tuhoonsa. Ei kukaan halunnut kuolla siksi, että lähti pelastamaan puolituttua kissaa.

Tuuli paiskoi lumihiutaleita päin naamaa ja haittoi näkyvyyttä. Purin tiukemmin kaarnanpalasia suussani puskiessani eteenpäin vatsakarvoihin ylettyvässä hangessa. Oli vain toivottava, että suuntaamme oli yhä oikea. Minä en nimittäin aikonut jäädä odottelemaan, että luontoemo päättäisi olla meille armollisempi ja lopettaisi viskomasta lunta niskaamme. Kuka tiesi, millainen kaaos Yhteisössä oli tälläkin hetkellä valloillaan, kun en ollut paikalla katsomassa heidän peräänsä.
“Päivänsäde!” Härmän ääni hädin tuskin kuului tuulen ujelluksen yli. Hidastin askeliani, jotta harmaa kolli pääsi rinnalleni. “Jos jatkamme tässä pyryssä, saatamme huonolla tuurilla matkata koko ajan kauemmaksi kaksijalkalasta! Eikö meidän kannattaisi pysähtyä johonkin edes siksi aikaa, että näemme, mihin suuntaan olemme kulkemassa?”
Minun olisi tehnyt mieli kivahtaa parantajalle, miten typerä tämän ehdotus oli. Juuri äskenhän olin kuitenkin vannonut itselleni, etten pysähtyisi, vaikka mikä olisi. Oli kuitenkin myönnettävä, että kollilla oli pointti, jopa ihan järkevä sellainen. En kylläkään aikonut myöntää sitä hänelle suoraan.
“No hyvä on”, murahdin yhä kaarnanpalat suussani. “Etsitään jostakin suoja ja odotellaan siellä, kunnes sää vähän selkenee.”
Olimme tällä hetkellä melko avonaisella alueella, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Lumipyry sentään tarjosi meille suojaa taivaalla vaanivilta vaaroilta, mutta muuta hyötyä siitä ei sitten ollutkaan. Erotin valkoisuutta vasten korkean, tumman möhkäleen, joka näytti minusta kivenlohkareilta. Päätin luottaa intuitiooni ja johdattaa meidät sen kupeeseen.
Olin ollut oikeassa - möhkäleet olivat kuin olivatkin valtaisia lohkareita. Kiersin niiden toiselle puolelle, jossa olimme hieman paremmin suojassa tuulelta ja tuiskulta. Härmä seurasi heti perässäni. Luikahdin kahden ison kiven väliin jäävään rakoseen, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi tilava kahdelle kissalle. Pudotin kaarnanpalat tassujeni juureen ja kyyristyin niiden päälle.
“Ei hullumpi suoja”, Härmä tokaisi laskettuaan oman kantamuksensa. Kolli joutui pitämään päätään kumarassa istuessaan.
Minä kaduin saman tien sitä, että olimme pysähtyneet. En tiennyt, miten kestäisin olla ties kuinka pitkään jumissa tässä ahtaassa kolossa ainoastaan Härmä seuranani. Hulluksihan tässä tulisi ennen pitkää.
“Minä lähden etsimään meille ruokaa”, ilmoitin samalla hetkellä kun pomppasin ylös sellaisella vauhdilla, että miltei löin pääni kiveen. Härmä katsahti minuun kummissaan.
“Tässä säässäkö?” hän kallisti päätään.
Minä olin jo työntymässä hänen ohitseen kolon suulle vastatessani: “Niin, tässä säässä. Meidän täytyy syödä jossain vaiheessa joka tapauksessa, ja voimme yhtä hyvin käyttää tämän tauon siihen, niin pääsemme jatkamaan matkaa pikimmiten, kun pyry lakkaa.”
“Haluatko, että lähden mukaan?”
“Ei, jää sinä tänne ja katso kaarnanpalojen perään. Kaiken näkemämme vaivan jälkeen niiden on parempi pysyä hyvässä tallessa.” Siristin aavistuksen silmiäni katsoessani viimeisen kerran Härmää, ennen kuin puskin yksin tuiskuun.

Vaikka yleisesti ottaen nautin luonnossa liikkumisesta ja tuulen tuntemisesta turkillani, tämä oli jo aivan naurettavaa. En yrityksistä huolimatta ollut onnistunut paikantamaan yhtäkään riistaeläintä, jos niitä ylipäätään edes oli tässä turkasen metsässä.
Olin aikeissa luovuttaa ja palata Härmän luokse, kun yhtäkkiä näin silmäkulmassani liikettä. Lumikasa näytti kasvattavan itselleen jalat, joilla se lähti pinkomaan kauemmaksi minusta.
*Jänis!* tajusin yhtäkkiä, enkä jäänyt vitkuttelemaan. Säntäsin sen perään niin lujaa kuin vain upottavassa lumessa pääsin.
Olin jäämässä auttamatta jälkeen, mutta jatkoin itsepintaisesti eteenpäin tuiskua uhmaten. Aivan odottamatta jokin tai joku kuitenkin katkaisi saaliini pakomatkan. Liu’uin pysähdyksiin ja tuijotin häntääni nytkyttäen suurta, tummaa kissan hahmoa, joka painoi jänistä - minun jänistäni! - maata vasten käpälällään.
“Hei!” huusin kollille murina kurkussa. “Tuo on minun saaliini!”
Kissa käänsi jykevän päänsä suuntaani. Minun oli vaikea erottaa hänen ilmettään tässä pyryssä, mutta saatoin vain arvailla, ettei se ollut sellainen, joka olisi viestinyt minkäänlaista katumusta saaliini nappaamisesta nenäni edestä. Lähdin marssimaan tätä kohti häntä pystyssä ja korviani luimistellen.
“Anna se takaisin tai muuten…”
“Tai muuten mitä?” Nyt kun näin kollin kasvot lähempää, huomasin tämän silmien pilkkaavan katseen. Erakko ei pitänyt minua itselleen uhkana - oikeastaan ihan päinvastoin. Sekös sai raivon kiehahtamaan sisuksissani. Minua ei kannattanut aliarvioida.
“Tai muuten minä revin sinulta nuo kauniit silmäsi päästäsi ja laitan sinut syömään ne”, hymähdin takaisin kolkosti. Uhkaukseni ei saanut muukalaisessa aikaan toivomaani reaktiota.
“Alahan laputtaa siitä, rääpäle, ja etsi itsellesi jostakin vaikka hiiri.” Kolli kumartui nostamaan jänistä ylös eikä vaivautunut enää huomioimaan minua. Se oli virhe. Samalla silmänräpäytyksellä minä ampaisin häntä kohti kynnet ulos työnnettyinä ja sylki suusta lentäen hurjistuneen sähinän kera.
“Mitä -”
Kissa ei ehtinyt sanoa edes lausettaan loppuun käydessäni hänen päälleen armotta. Jakelin iskuja eri puolille kollin kehoa ja väistelin vikkelästi erakon kömpelöitä, suuria käpäliä. Selvisi nopeasti, ettei tämä köntys ollut eläessään joutunut kunnon tappeluun, koska kaiketi kukaan ei ollut uskaltanut uhmata tätä järkälemäisen olemuksensa takia. Minä annoin kuitenkin mielelläni tälle maistiaisen todellisesta voimasta.
Olin päässyt erakon niskan päälle ja pureuduin tämän toiseen korvaan hampaillani niin lujasti, että se sai kissan päästämään ilmoille tuskaisan valituksen: “Au, au, au! Päästä irti! Sinä voitit! Vie se typerä jänis!”
Viivyttelin tahallani hetken, ennen kuin irtauduin kollin korvasta ja hyppäsin alas tämän selästä. Lipaisin tyytyväisenä suupieliäni nähdessäni lumelle tipahtelevan punaisia tippoja erakon osittain repeytyneestä korvasta.
“Alahan laputtaa siitä ja mene etsimään itsellesi vaikka joku kiva pikku hiiri”, irvailin erakolle tämän käännyttyä jo ympäri ja lähdettyä hölkkäämään hieman ontuen toiseen suuntaan. En tiennyt, oliko kolli kuullut pilkkaani, mutta jos olikin, tämän ei selvästi tehnyt mieli ottaa revanssia kanssani.
Käännyin katsomaan puoliksi lumeen hautautunutta jänistä vatsa kuristen.

“Oho!” Härmä nuuhki tuomaani jänistä yllättyneen oloisena. Jos lumessa tarpominen ja sen ääliöerakon kanssa nujakoiminen ei olisi saanut minua niin raukeaksi, olisin varmaankin antanut parantajalleni huutista moisesta epäileväisyydestä.
“Syödään hyvin, niin pääsemme lähtemään heti kun on mahdollista”, haukottelin paikaltani lohkareen vierestä. Kurkotin laiskasti tassullani jänistä kohti ja vedin sen lähemmäksi repäistäkseni ensimmäisen, mehevän palasen. Työnsin loput Härmälle.
“Sattuiko ulkona jotakin?” Härmän nauku sai minut nostamaan katseeni lihapalasestani. “Näytät vuotavan verta.”
Katsahdin lapaani, jota parantajakolli silmäili arvioivasti. “Pikku naarmu se vain on. Törmäsin johonkin idioottiin metsässä, mutta annoin sille läksytyksen, jota se ei ihan hevillä unohda.” Virnistelin itsetyytyväisenä.
“Nuole se puhtaaksi, jotta se ei pääse tulehtumaan. Minä näin tuossa toisen kivenkolossa hämäkinseittiä, voin käydä hakemassa sitä.” Härmä oli noussut jo ylös ja oli selvästi aikeissa suunnata etsimään paikkaustarvikkeita.
Vaikka paapominen ei ollut mieleeni, en estänyt häntä. Olin jo niin kypsänä koko tähän matkaan, että halusin vain kotiin. Niinpä rupesin lipomaan kielelläni naarmuuntunutta kohtaa, kun parantaja lähti noutamaan seittiä.

Kaukaisuudessa tuikki valoja. Väsymys sai pääni tuntumaan raskaalta, mutta pakotin itseni pysymään valppaana. Puristin tiukasti kaarnanpaloja leukojeni välissä, jotta ne eivät vahingossakaan pääsisi putoamaan.
“Olemme kohta perillä”, Härmä sanoi kaarnan vaimentamalla äänellä vieressäni.
Minä en vaivautunut kommentoimaan sitä mitenkään, vaan lähdin kahlaamaan lumessa eteenpäin valoja kohti. Matkamme oli kestänyt pari päivää pidempään kuin mennessä - olin pitänyt siitä laskua. Olimme olleet poissa miltei puoli kuuta, ja se hermostutti minua. Mitä kaikkea kamalaa poissaollessani olikaan ehtinyt tapahtua? Kuinka moni oli kääntynyt tällä välin minua vastaan ja juonitellut selkäni takana?
“Pistetään juoksuksi, niin olemme perillä nopeammin”, murahdin Härmälle, ja jäämättä odottamaan hänen mielipidettään, nostin vauhtini ensin kevyeksi hölkäksi ja siitä ripeäksi raviksi. Vaikka jalkojani särki useamman päivän yhtäjaksoinen vaellus, pystyin pistämään kipuni syrjään ajatellessani kotia ja mahdollista kaaosta, joka siellä saattaisi olla valloillaan.

“Te palasitte.” Arpi tuli meitä vastaan, kun näki meidän kömpivän Härmän kanssa ikkunasta sisään. Silmäilin pikaisesti alakertaa, mutta kaikki näytti samalta kuin lähtiessänikin. Mikään ei tuntunut muuttuneen, ja hyvä niin.
“Vie nämä varastoihisi, minun pitää mennä selvittelemään asioita.” Laskin kaarnanpalat lattialle ja viittasin niitä kohti hännälläni Härmälle.
“Selvä juttu”, parantaja hymyili lauhkeaa hymyään, johon olin saanut - tai pikemminkin joutunut - tottua yhteisen taivalluksemme aikana. En edelleenkään voinut sanoa pitäväni kollista erityisemmin, mutta hän oli kyllä osoittanut luotettavuutensa useampaan otteeseen matkan aikana.
Härmän lampsittua matkoihinsa lääkkeineen käännyin takaisin Arven puoleen. “Pieni tilannekatsaus olisi paikallaan”, minä sanoin, ja niinpä me siirryimme yksisilmäisen kollin kanssa yläkertaan, jossa tämä ryhtyi kertomaan Yhteisössä tapahtuneista asioista poissaollessamme.
Ilmeisesti hilpeään joukkoomme oli eksynyt joku kotikisukin kaduilta harhailemasta. Toistaiseksi naaraasta ei ollut ollut riesaa Arven raportin mukaan, ja toivoin asian pysyvän niin. Yleisesti ottaen Yhteisössä oli siis ollut rauhallista sinä aikana, kun olin ollut poissa. Jostain syystä minun oli kuitenkin vaikea niellä totuutta sellaisenaan. Joku aivan varmasti hautoi jotakin kamalaa selkäni takana, tunsin sen luissani.
Pyysin Arpea poistumaan yläkerrasta joksikin aikaa, jotta saisin olla hetkisen ihan yksin. Heti kollin mentyä kömmin omaan vuoteeseeni ja ryhdyin suorittamaan perusteellista siistimistä turkilleni. Sukimishetkistä oli tullut minulle tärkeitä, sillä ne rentouttivat niin mieltäni kuin kehoanikin, ja olin alkanut arvostaa niitä Yhteisön johtajaksi noustuani aivan eri tavalla. Temppu teki tehtävänsä, ja ennen kuin itse sitä tajusinkaan, olin vaipumassa uneen.

Istuin alakertaan vievien portaiden puolivälissä ja seurasin alhaalla liikuskelevia kissoja. Jotkut olivat lähdössä partioon, kun taas toiset olivat juuri palaamassa tuoresaaliin ja kaksijalkojen jäteastioista löytämiensä tähteiden kanssa. Cosmos, aikaansaamaton surkimuspoikani, oli heidän mukanaan. Kolli muistutti kaukaa katsottuna hyvin paljon yhtä säälittävää isäänsä, jota en ollut nähnyt sitten klaanikissojen reviireiltä lähtemisen jälkeen. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. En tiedä, olisinko kyennyt hillitsemään itseäni repimästä tätä kappaleiksi.
Jälkikasvuni olivat jatkuva muistutus siitä, mitä minulla oli joskus ollut Kharonin kanssa. Ilman Kharonia ei olisi Cosmosta tai Lyraa tai sitä kolmatta kakaraa, joka oli loikannut yhdessä isänsä ja setänsä kanssa vihollisen puolelle. Minulla ei ollut mitään tarvetta muistella edes tämän nimeä. Hän oli yhtä kuin kuollut minulle.
Vaellellessamme Härmän kanssa leppää etsimässä, alitajuntani oli tuonut mieleeni muistoja niiltä ajoilta, kun minä ja Kharon olimme vasta opetelleet tulemaan toimeen keskenämme. Olimme jääneet kaksijalkojen virittämään ansaan ja joutuneet kauas kotoa, mutta onnistuneet lopulta pakenemaan tilaisuuden tullen. Siitä oli seurannut pitkä ja raastava taivallus takaisin kotiin, josta minä en varmastikaan olisi selvinnyt ilman Kharonin apua. Hän oli opettanut minut selviytymään luonnossa ja nappaamaan oman ruokani. Ne taidot olivat auttaneet minua nytkin, kun olimme olleet kahden Härmän kanssa metsässä.
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja raapivan porrasta allani. Miksi minä edes muistelin Kharonia? Entinen kumppanini oli katala petturi ja pettymys niin minulle kuin Yhteisöllekin. Siitä huolimatta minun oli vaikea työntää täysin syrjään ajatusta siitä, mitä olisi voinut olla, jos kolli olisi päätynyt pysymään rinnallani. Voisiko elämäni olla kenties hieman valoisampaa?
Huomasin Cosmoksen tuijottavan suuntaani ruokakasan luota, johon tämä oli laskenut mukanaan tuomat tähteet. Minä siristin silmiäni häntä mulkoillessani ja nostin samalla vähän ylähuultani, ennen kuin nousin ylös ja kiepahdin kannoillani kiivetäkseni takaisin yläkertaan.

Tassutin ukkospolun reunaa kujapartion kulkiessa eteenpäin. Tylsempää asiaa mielestäni ei ollut kuin kujapartiot. Ei siellä oikeasti koskaan edes tapahtunut mitään. Aina vain kuljettiin ympyröitä muka etsien jotakuta, jonka napata mukaan yhteisöön, mutta ei siellä oikeasti ketään kulkenut.
Kaduin edelleen sitä, kun olin lähtenyt Cosmoksen ja Lyran mukaan. En saattanut uskoa vieläkään, että olin todella tehnyt jotain niin typerää. Minun olisi pitänyt tajuta, että meitä vedätettiin. Menetimme hyvän elämämme vain siksi, että joku typerä kissaryhmä halusi niin kipeästi lisää jäseniä, eivätkä osanneet niitä itse hankkia. Tai siis olivathan he periaatteessa osanneet, kun olivat saaneet Lunan ja minut mukaansa sekä ne muutamat muut kissat, jotka kujakissayhteisössä elivät.
Huomasin kaksijalan, joka käveli läheistä kujaa pitkin kohti sitä, jolla me olimme. Silmäni suurenivat, kun tajusin tunnistavani tämän kaksijalan. Sehän oli minun kaksijalkani! Minun ja Lunan! Katsoin sitä silmät suurina sillä aikaa, kun muut partion jäsenet luikkivat piiloon sitä. Se huomasi minut, huudahti ja lähti minua kohti. Kuitenkin tunsin niskassani hampaat ja joku lähti raahaamaan minua mukanaan. Laitoin vastaan, mutta pian useampi kissa tuli auttamaan ja minut vedettiin piiloon ja pidettiin siellä aloillani, jotta en voisi lähteä kaksijalkani luokse.
Kuulin vain kuinka se huuteli minun perääni ja yritti selkeästi saada minut palaamaan. Olin niin pahoillani sitä kohtaan. Halusin palata. Halusin palata niin kamalan paljon, mutta en vain pystynyt. Surulliset naukuni kaikuivat, kun halusin niin kovasti palata kaksijalkani luokse. Kuitenkin muut partion jäsenet pitivät minua tiukasti aloillani.
“Jos et nyt heti hiljene, minä revin sinut riekaleiksi”, yksi partion jäsenistä, Ruusunen naukaisi korvaani. Käänsin pelokkaan katseeni häneen. Miten hänen kumppaninsa oli niin mukava, mutta naaras itse oli niin kamala. Sama päti myös hänen pentuunsa. Pieni Riemu oli mukava pikkukissa, mutta hänen emonsa oli karmea.
“Olen pahoillani”, naukaisin hipihiljaa. Naaraan smaragdinvihreä katse kohdistui minuun tiukasti ja tuntui korventavan turkkiani.
“Parempi olla”, naaras sihahti. Muut alkoivat hellittää otteitaan minusta ja pääsin vapaaksi. Katsoin muita alistuneena ja painoin katseeni maahan. Olin samaan aikaan niin vihainen ja niin nolostunut. Olin joutunut ongelmiin tekemisieni takia.
Kun partio lähti takaisin liikkeelle, minut ympäröitiin täysin. Edessäni kulki joku, sivuillani kulki kissat ja jopa takanani oli kissa. He eivät selvästikkään luottaneet minuun enää tippaakaan. Ymmärrettäväähän se oli, mutta en silti pitänyt siitä.

Vaikka Cosmos ei itsekään ollut mikään parhain puhuja, Malvaruusu laski riman melko matalalle omilla taidoillaan. Cosmoksen silmiin Unelma ei vaikuttanut ollenkaan vakuuttuneelta hänen ystävänsä myyntipuheesta. Malvaruusu takertui aivan epäolennaisiin asioihin kotikisun tarinassa. Jopa Cosmos tiesi sen verran, että jos halusi taivutella jonkun puolelleen, oli kerrottava tälle, mitä tämä halusi kuulla.
“Hän on jollain turhanpäiväisellä rehujen etsintäretkellä erään kollin kanssa”, kolli huokaisi ja pudisteli päätään paheksuvasti. “Päivänsäde se vain on sellainen - tyystin vastuuton ja itseään täynnä. Jättää toverinsa vaikeimpana aikana vuodenkierrosta oman onnensa nojaan viettääkseen aikaa jonkun rentun kanssa. Voit varmaan kuvitella, miltä minusta tuntuu hänen pentunaan. Tai no, et varmaankaan voi, sillä kukaan ei kohtele jälkikasvujaan yhtä kurjasti kuin Päivänsäde. Sinun tyttäresi ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi emo.” Cosmoksen silmiin kihosi kyyneleitä. Ne eivät olleet aitoja, mutta tunne niiden takana oli. Osa hänestä tosiaan kadehti tämän naaraan pentuja siitä, että näillä oli emo, joka oikeasti välitti. “Me haluamme auttaa sinua löytämään tyttäresi, ihan tosi, mutta Päivänsäteen vallan alla me olemme voimattomia…” Hän antoi leukansa valahtaa rintaansa vasten dramaattisesti samalla kun hän esitti pidättelevänsä itkua.

//Malva?

Kobra lähti pian pois antamatta naaraalle kunnollisia vastauksia. Ärtymys meinasi ottaa hänestä vallan, mutta hän antoi asian sitten vain olla. Ei sillä niin paljoa väliä loppupelissä ollut, jos kolli ei aikonut hänelle mitään kertoa.
Ruusunen vain kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan toisaalle. Hän pohti, että hänenkin varmaankin kannattaisi tehdä jotain järkevää. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi Urhon. Kolli vain oleskeli Hyökyaallon kanssa lyhyen matkan päässä. Hopeanharmaa naaras katsoi kumppaniaan hetken, kunnes lähti kaksikkoa kohti.
“Ai, hei Ruusunen!” Urho tervehti iloisesti. Ruusunen vain huokaisi ja istahti kollien viereen.
“Onko teillä mitään tekemistä? Haluaisin tehdä jotain”, naaras kysyi. Kolli kaksikko vilkaisi toisiaan ja kohautti sitten lapojaan.
“Kai voit lähteä ulos, vaikka kävelylle?” Hyökyaalto naukaisi. Ruusunen huokaisi hiljaa ja näytti hyvin dramaattiselta.
“Ei minua huvita. Haluaisin tehdä jotain uutta ja mukavaa, mutta minulla ei ole ideoita. Haluaisin vähän jännitystä tähän väliin”, naaras naukaisi. Urho katsoi häntä kummastuneena, mutta kehräsi sitten.
“Mitä jos lähtisimme koettamaan kaksijaloilta kerjäämistä? Muut odottaisivat vahdissa, kun yksi menisi ja sitten, jos jotain pahaa meinaa tapahtua, muut syöksyvät apuun”, Urho ehdotti. Ruusunen katsoi häntä silmät suurina.
“EI todellakaan! En riskeeraa vapauttani tylsyyden vuoksi!” hän kivahti, nousi ylös ja asteli muualle.

AUROORA
Härmä: 13kp -

ELANDRA:
Malvaruusu: 27kp! -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 10kp -
Kobra: 4kp -
Cosmos: 8kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 5kp -

Kesken matkan Malvaruusu huomasi, miten Cosmos katseli häntä epämääräisesti. Naaraalla meni tovi ymmärtää, mitä harmaavalkea kolli oikein yritti katseellaan viestiä. Tuollainen vilkuili ei ollut tavallista Cosmokselle, joten kyse oli selvästi jostain erityisestä. Äkkiä Malvaruusu keksi sen.
"Miten sinä eksyit tähän kaksijalkalaan?" Malvaruusu aloitti keskustelun, vaikkei häntä todellisuudessa kiinnostanut lainkaan Unelma-nimisen kotikisun tarina. Hänen oli alennuttava tällaiseen vain siksi, että he voisivat saada naaraan puolelleen taistossa Päivänsädettä vastaan...
"Olen ollut täällä jo aika pitkään. Vaelsin ennen ulkona metsissä, mutta kaksijalat veivät minut ja pentuni. Siitä saakka olen asunut kaksijalkojen kanssa, kunnes ne veivät ensin tyttäreni ja sitten minut. Pakenin ja yritän nyt löytää tyttäriäni", naaras selitti rauhallisella äänellä, muttei Malvaruusu oikeastaan edes kuunnellut kovinkaan tarkasti.
"Hyi, hirveää. En ymmärrä, miten voit edes syödä sitä kaksijalkojen tarjoamaa hirvittävää ruokaa", Malvaruusu takertui vain yhteen asiaan ja irvisti inhosta. Hän ei ollut kovinkaan hyvä tällaisissa tilanteissa, jossa hänen tarkoituksensa oli saada toinen hänen puolelleen. Unelma kurtisti kulmiaan.
"Kyllä siihen tottuu, vaikka eihän se tuoretta riistaa voita", tabbykuvioinen naaras selitti lapojaan kohauttaen, "mikä tämä teidän yhteisönne oikein on?"
"Se on Kujakissayhteisö, jossa elää aika paljon kissoja. Johtajamme on varsin kädetön, mutta sinun onneksesi hän ei ole nyt täällä. Johtajamme Päivänsäde on kissa, johon kukaan ei haluaisi tutustua. Hän on itsekäs, eikä näe omaa nenänsä pidemmälle. Mutta siksi olikin sinun onnesi, että törmäsit ensin meihin, etkä häneen. Hän on manipuloiva inhotus, joka ei välitä kenestäkään. Mutta usko pois, meitä kiinnostaa oikeasti. Voimme auttaa sinua löytämään tyttäresi, jos sinä autat meitä", Malvaruusu lupasi jotain, mitä ei todellakaan ollut aikeissaan pitää. Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut Unelma tai hänen tyttärensä. Hän vain halusi saada naaraan puolelleen hinnalla millä hyvänsä. Unelma kohotti yllättyneesti kulmiaan.
"Minä lupaan harkita asiaa", hän vastasi rauhallisella äänellä, "mutta tahdon ensin tavata tämän johtajanne. Missä hän on, jos hän ei ole täällä ja koska hän palaa?"

//Cosmos?

Cosmos ja Malvaruusu olivat lähteneet ulos pesästä haukkaamaan happea, sillä tunkkaisen ilman haistelu tukki kaikki hengitystiet. He olivat olleet matkalla piilopaikalleen, kun heidän matkansa oli keskeytynyt heidän haistaessaan lähistöllä vieraan kissan. Pian he olivat törmänneet Unelma-nimiseen kotikisuun, joka kertoi etsivänsä kahta tytärtään, jotka kaksijalat kuulemma olivat vieneet.
Naaraan kanssa meneteltiin samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin Yhteisön alueelle eksyneiden. Hänet pakotettiin mukaan uhkaamalla, että muussa tapauksessa hänet tapettaisiin eikä hän koskaan näkisi enää pentujaan. Jossain syvällä sisimmässään Cosmos tunsi epämiellyttävän muljahduksen kotikisun puolesta. Yhteisö ei ollut reilu kenellekään.
Malvaruusu esitteli heidät Unelmalle. Naaras muun muassa painotti sitä, että Cosmos oli johtajan poika. Eipä sillä oikeasti ollut minkäänlaista merkitystä, sillä Päivänsäde kohteli omia jälkikasvujaankin kuin jostain kadulta löytämiään roskia. Toisaalta sitähän tämä kotikisu ei tiennyt, ja se voisi olla heille eduksi.
Cosmos vilkaisi Malvaruusuun mietteliäästi. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa tämän kulkurin näkemykseen Yhteisön johtajasta jo tässä vaiheessa ja saada tämä heidän puolelleen. Hän yrittikin viestittää ajatuksiaan telepaattisesti katseensa avulla ystävälleen vilkuilemalla vuoroin tätä ja Unelmaa.

//Malva?

Cosmos kuulosti rehelliseltä, ja hänen sanansa saivat Malvaruusun helpottuneeksi. Jos kyse tosiaan oli ollut vain suunnitelman edistämisestä, Malvaruusu oli tyytyväinen. Hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen, helpottunut hymy.
"Et tiedäkään miten huojentavaa tuo on kuulla", naaras huokaisi ja ravisteli päätään, "minä jo luulin, että sinä olet vaihtamassa minut toiseen!"
Cosmos näytti edelleen yhtä hämmentyneeltä kurtistellessaan kulmiaan. Se oli Malvaruusun mielestä hyvin hupsua.
"Miksi sinä luulet, että minä tekisin niin? Sinähän olet minun paras ystäväni!" Cosmos naukaisi hämillään. Malvaruusu ei voinut olla naurahtamatta, sillä hänen ystävänsä näytti niin hauskalta ollessaan niin kovin hämmentynyt.
"Miksi sinä naurat?" Cosmos kysyi yhä enemmän hämillään.
"Koska sinäkin olet minun paras ystäväni! Voi miten huojentava uutinen", Malvaruusu naukui huokaisten. Cosmos kohautti lapojaan ja katsoi hymyissä suin ystäväänsä. Yhtäkkiä Cosmos alkoi niiskuttaa, jonka seurauksena hänen suustaan pääsi ulos iso aivastus. Kolli ravisteli päätään ja nyrpisti nenäänsä.
"Hyh, tämä pesän ilma on todella tunkkainen. Et haluaisi viedä minua ulos, sillä olen lojunut aivan liiaksi asti täällä pesässä", Cosmos ehdotti toiveikkaana. Malvaruusu nyökytteli päätään.
"Mikä jottei, mennään vaikka heti, ettei Arpi ehdi sitä ennen työntää meitä yhteenkään partioon!" naaras sihahti ja viittoi ystävänsä peräänsä. He loikkivat alas pesän ikkunasta ja suuntasivat automaattisesti kohti paikkaa, jossa heidän salainen päämajansa sijaitsi.

Matka taittui nopeasti, mutta kun kaksikko oli jo lähellä piilopaikkaa, Malvaruusun nenään lehahti vieraan kissan tuoksu. Epäilemättä myös Cosmos haistoi saman, sillä kolli vilkuili varautuneena ympäristöään.
"Täällä on joku", Cosmos totesi ääneen asian, jonka Malvaruusukin oli jo huomannut. Molemmat säikähtivät, kun esiin läheisen kaksijalanpesän kulman takaa astui ruskeaturkkinen naaraskissa. Kaksikko kääntyi välittömästi muukalaisen puoleen.
"Kuka sinä olet?" Cosmos esitti terävän kysymyksen. Kissa löyhkäsi pahasti kaksijaloilta ja oli epäilemättä kotikisu. Malvaruusu inhosi naarasta jo nyt, mutta he joutuisivat sääntöjen puitteissa viemään kissan vaikka väkisin Kujakissayhteisön pesään. Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen piti sillä tavalla kerätä lisää palvelijoita kiittämättömälle siskolleen. Siksi hän toivoi, että tästä muukalaisesta voisi tulla Malvaruusun oma palvelija, joka inhoaisi ja vihaisi yli kaiken Päivänsädettä.
Tulija näytti säikähtävän sitä, miten uhkaavia tapaamansa kissat olivatkaan.
"Nimeni on Unelma, enkä ole teille uhka. Huomasin, että tämä taitaa olla teidän reviiriänne. Minä etsin tyttäriäni, sillä kaksijalat vei toisen mukanaan ja sitten toinen kaksijalka tuli ja vei minutkin", tabbykuvioinen naaraskissa selitti rauhallisella äänellä. Malvaruusu siristi epäileväisenä silmiään ja vilkaisi Cosmosta. Naaraan katse kääntyi kuitenkin pian takaisin Unelma-nimiseen kissaan.
"En minä ole sinun kakaroitasi nähnyt", Malvaruusu vastasi tylysti, "mutta ehkä joku muu on. Lähde meidän mukaamme, niin voimme kysyä, onko joku nähnyt sinun pentujasi."
Unelma näytti epäilevän kilpikonnalaikukkaan naaraan sanoja.
"Niin, Malvaruusu puhuu asiaa. Lähde vain meidän mukaamme. Me tunnemme paljon kissoja", Cosmos vakuutteli tukien ystävänsä sanoja. Unelma epäröi edelleen. Hän katsoi vuorotellen kahta kujakissaa, eikä sanonut hetkeen mitään.
"Ehkä minä jatkan etsimistä yksin", naaras totesi rauhallisella äänellä ja oli jo kääntymässä ympäri lähteäkseen.
"Enpä usko", Malvaruusu naukui ja juoksi nopeasti muukalaisen eteen, "sinun onnesi, että törmäsit minuun etkä muihin kujakissoihin. Jos lähdet minun mukaani, selviät hengissä ja saatat oikeasti vielä joskus tavata pentusi. Jos niskuroit, me tapamme sinut ja pentusi jäävät ilman emoa."
Naaras kurtisti kulmiaan. Hän näytti siltä, ettei pitänyt tilanteesta lainkaan. Kotikisulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, kun Cosmos kiiruhti myös hänen luokseen. Naaras huokaisi ja pudisteli päätään.
"Hyvä on", hän naukaisi myöntyen. Malvaruusu katsoi tyytyväisenä Cosmosta.
"Niin, eihän se sen vaikeampaa ollut. Minä olen Malvaruusu ja sinun kannattaa todellakin olla hyvissä väleissä kanssani. Minä olen aika iso nimi tässä yhteisössä. Tuo tuossa on minun paras ystäväni Cosmos. Hän on yhteisön johtajan poika, joten sinuna olisin kiva myös hänelle", Malvaruusu esitteli itsensä ja Cosmoksen, nostaen molemmat kaikkien muiden yläpuolelle.

//Cosmos?

Cosmos kohotti katseensa kuullessaan lähestyviä käpälänaskelia. Hänen naamalleen piirtyi ilahtunut ilme, kun hän näki Malvaruusun. Naaras vaikutti kuitenkin jotenkin kummalliselta. Tämä ei vastannut hänen hymyynsä, ja jokin tämän koko olemuksessa kieli, että jokin oli vinossa.
Kun Cosmos kyseli, missä hän oli ollut, Malvaruusu vain vastasi olleensa kävelyllä miettimässä asioita. Cosmos kallisti päätään. Mitähän sekin tarkoitti?
Hän kysyi suoraan ja saikin pian vastauksen. Malvaruusu luuli hänen kaveeraavan Ametistin kanssa, eikä tämä ilmeisesti ollut ajatuksesta mielissään. Cosmos räpytteli silmiään hiukan hämillään. Ei hän ollut ajatellut, että se oli ollut niin iso juttu naaraalle.
“En tietenkään ole”, hän murahti ja katsoi ystäväänsä kulmat hämmentyneesti kurtussa. “Minähän olen vain tehnyt sitä, mistä me olemme puhuneet. Värväsin heidät meidän puolellemme, siinä kaikki. Sinä olet minun paras ja ainoa ystäväni, Malvaruusu, enkä luota kehenkään muuhun yhtä paljon kuin sinuun.” Joka sana oli totta. Malvaruusu oli ainoa kissa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä missään asiassa. Hänen muu perheensä oli pettänyt hänet, ja hänen isänsä ja veljensä olivat jossain kaukana hänen ulottumattomissaan.

//Malva?

Vihdoinkin olimme löytäneet etsimämme: leppiä! Tunsin lapojeni laskeutuvan alemmaksi ja huojennuksen kulkevan ruumiini lävitse. Enää meidän tarvitsisi kerätä kuorta ja voisimme viimein lähteä kotiin päin. En halunnut edes kuvitella, millainen kaaos kaksijalkalassa saattoi olla parhaillaan meneillään, kun minä en ollut paikalla pitämässä kuria.
Kahlasin lumessa lähimmän puun luokse ja kurkotin nuuhkimaan sitä lähempää. Kuori näytti olevan tiiviisti rungossa kiinni, eikä missään näkynyt saumaa, josta olisi voinut saada hampailla kunnollisen otteen. Vilkaisin lapani yli Härmään. “Sano että tiedät jonkin kikan, minkä avulla saamme kuorta ilman että katkomme yrittäessä hampaamme?” murahdin.
Härmä tutkaili puuta silmiään hieman siristäen. Hän kuljetti katsettaan ylöspäin sen runkoa pitkin, kunnes huomasi jotakin. Kolli hölkytti viereeni ja osoitti kuonollaan sitä. Minä seurasin parantajan katsetta. Ylempänä puussa kuori oli rullautunut auki yhdestä kohtaa.
Purin hammasta ja nielaisin ylös pyrkivän huokauksen. Kiipeily ei todellakaan ollut minun juttuni. Se kyllä luonnistui adrenaliinin virratessa ja hengen ollessa pelissä, mutta huvin vuoksi en sitä mielelläni tehnyt.
“Kuinka hyvin osaat kiivetä?” kysyin Härmältä katsellen yhä kuoriutunutta kohtaa puussa.

//Härmä?

Härmän viikset värähtivät teeskennellystä huvituksesta.
"Olet varmaan oikeassa", harmaa kolli sanoi nyökäten. "Oletko varma, että jaksat jo jatkaa? Ei olisi sinulle ollenkaan häpeäksi, jos haluaisit levätä tämän päivän."
Päivänsäde pudisti napakasti päätään.
"Olen aivan kunnossa. Emme voi haaskata kokonaista päivää turhuuteen."
Härmä oli hieman pettynyt Päivänsäteen vastaukseen, sillä hän olisi mieluusti käyttänyt tuon päivän Kanervan etsimiseen näiltä seuduilta. Hän oli jo suunnitellut, kuinka voisi Päivänsäteen levätessä hipsiä tiehensä sillä verukkeella, että etsisi yrttejä. Toisaalta ei ollut mitään takuita, tai edes mitään syytä olettaa, että Kanerva löytyisi täältä. Hän saattoi olla missä vain, ja Härmä tunsi itsensä hieman typeräksi pakkomielteisyydestään. Hän kuitenkin hautasi tuon tunteen: hänen oli löydettävä Kanerva, eikä millään muulla ollut väliä.
"Hyvä kuulla", Härmä sanoi ystävällisesti. Hän suuntasi katseensa aurinkoiselle taivaalle selvittääkseen oikean suunnan. Kun kaksikko oli varma siitä, minne jatkaa, he lähtivät jälleen vaeltamaan.

Päivä oli aurinkoinen, mikä oli Härmän mieleen. Vaikka paksu hanki olikin toiminut jonkintasoisena eristeenä heidän pesässään, oli yö silti ollut kylmä. Oli mukavaa tuntea auringon lämpö turkillaan. Lisäksi aurinkoisuus oli selvä merkki hiirenkorvan lähestymisestä, mikä nosti Härmän mielialaa. Hiirenkorvana yrtit alkaisivat taas kasvaa, ja hän pääsisi kunnolla täydentämään varastojaan. Kenties Härmä voisi etsiä joitain niistä harvinaisemmista yrteistä, joista Kanerva oli hänelle kertonut.
Härmä ja Päivänsäde olivat saapuneet päivän aikana havumetsästä sekametsään, ja nyt selvästi lehtimetsään, sillä kuuset ja männyt olivat vähitellen jääneet taakse. Parantajakollilla oli hyvä tunne tästä metsästä. Se tuntui tutulta, ja hänellä oli vahva aavistus siitä, että hän oli nähnyt leppää nimenomaan täällä.
Härmä vilkuili ympärilleen ja Päivänsädekin näytti huomaavan, että nyt alkoi poltella. Heidän ympärillään kasvoi korkeita tammia, mustavalkoisia koivupuita sekä hoikkia pajuja. Härmä tiesi lepän olevan kasvi, joka levisi hyvin tehokkaasti. Hän oli huomannut uusien leppien syntyvän vanhemmistaan, joten lepiköt levisivät todella nopeasti. Jos tässä metsässä kasvaisi leppää, he löytäisivät sitä varmasti pian, sillä kyseisen puun tavoite tuntui aina olevan mahdollisimman laajan alueen valloittaminen.
"Eikö tuo ole leppää?"
Päivänsäteen lausahdus kiinnitti Härmän huomion. Hän vilkaisi siihen suuntaan, johon Kujakissayhteisön johtaja nyökkäsi, ja tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Toden totta: heidän edessään leppien harmaat rungot muodostivat tiheän metsikön. Puulajista ei voinut erehtyä.
"Kyllä on", Härmä sanoi huokaisten syvään. "Viimeinkin."

//Päivi?

Toivoni himmeni hieman kun kuulin, miten Yhteisössä yleensä oli tapana menetellä niiden kissojen kanssa, jotka eivät suostuneet liittymään heihin. Minun emoni olisi epäilemättä ollut yksi sellaisista kissoista, eikä hän varmasti olisi liittynyt mihinkään rähisemättä. Järkeni sanoi, että hän ja hänen ystävänsä olivat luultavasti kohdanneet loppunsa yhteisöläisten kynsissä, niin hyviä taistelijoita kuin he olivatkin olleet, sillä Yhteisön kissoja oli loppujen lopuksi määrällisesti enemmän. Sydämeni taas kuiski, että emoni oli vahva ja viekas kissa, joka oli varmasti keksinyt jonkin ulospääsyn moisesta pinteestä, ja siispä hän oli yhä tuolla jossain.
Ruususen kysymykset suuntautuivat jälleen minuun ja minun aikomisiini. Se oli suunta, johon en mielelläni lähtenyt, joten päätin muina kissoina ohjata sen reitille, joka katkaisisi keskustelun tavalla tai toisella: “Sillä ei ole väliä, mitkä tarkoitukseni olivat eilen, eikä liioin sillä, mitkä ne ovat huomenna. Tärkein hetki on se, jota elämme juuri nyt.” Huomasin Ruususen ilmeestä, että vastaukseni ei ollut ollut sitä, mitä hän oli hakenut takaa. “On ollut mukava jutustella, mutta minun on lähdettävä nyt valmistautumaan seuraavaan kujapartioon. Ensi kertaan.” Nyökäytin hopeanharmaalle naaraalle hieman kömpelösti päätäni ja poistuin paikalta omiin oloihini.