Kuutamolaine nyökytteli pienesti Tähtimötaivaalle. "Se on hyvä kuulla", hän lausahti ja värisytteli mietteliäästi viiksiään. Hän tutkaili hetken naaraan ilmettä ja kysyi sitten: "Sopiiko jos istun tähän hetkeksi?"
Tähtimötaivas tuntui epäröivän. Tämä katsoi häneen pää kallellaan ja hännänpäätään keinutellen, aivan kuin yrittäen pohtia, mitä siitä seuraisi, jos antaisi naaraan jäädä.
Lopulta hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi: "Käy se."
Kuutamolaine väläytti hänelle lämpimän hymyn ja istuutui sitten alas tätä vastapäätä. Hän olisi kietaissut häntänsä etukäpäliensä yli, jos se vain olisi yltänyt. Soturitar oli menettänyt häntänsä useita kuita sitten koirahyökkäyksessä ollessaan vielä ​oppilas, ja vaikka jäljelle jäänyt tynkä ei ollut kovin kaunista katseltavaa, oli hän hyvillään siitä, että oli menettänyt silloin ainoastaan häntänsä eikä henkeään.
"Kuinka sinä noin yleisesti ottaen jakselet? Viime kuut kun ovat olleet… no, raskaita", Kuutamolaine vilkaisi varovasti muutaman ketunmitan päässä istuvaan Lammikkoloikkaan. Kuolonklaanilaisen katse oli suuntautunut jonnekin muualle, mutta tämän toinen korva värähti heidän suuntaansa. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, millainen pöllön kuulo vartijoilla oli. Heiltä ei tuntunut jäävän mikään huomaamatta.

//Tähtis?

Nopsatassu lähti pian tulonsa jälkeen ja vaikka olinkin fyysisesti rauhoittunut - en itkenyt enkä tärissyt - sisälläni oli menossa aivan täysimittainen tunteiden pyörremyrsky. Nousin istumaan ja tuijottelin taivasta. En uhrannut ajatustakaan sille miltä mahdoinkaan näyttää vaan annoin ajatusteni harhailla ihan muissa maailmoissa. Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani kuullessani jonkun äänen. Siirsin katseeni mustavalkoiseen naaraaseen, joka puhui minulle.
“A-anteeksi en kuullut mitä sanoit”, sopersin hieman hämmentyneenä. Olisin ärissyt ja käskenyt naarasta menemään pois mutta jokin tuon silmien hehkussa sai minut rauhoittumaan.
“Ei se mitään. Kysyin, että miten sinulla menee”, Kuutamolaine naukui mutta pysytteli hännän mitan päässä minusta. Ehkä todella olin luonut itsestäni luotaan työntävän ja ilkeän kuvan mutta toisaalta en ainakaan vaikuttanut heikolta vai vaikutinko?
“Hyvin. Paremmin ainakin kuin äsken”, naukaisin lyhyesti ja kallistin hieman päätäni. En oikein tiennyt miten reagoida ja päästääkkö naaras lähelle, koska hän saattaisi kuitenkin alkaa ilkkumaan minulle pian sen jälkeen, kun olisin antanut hänen jäädä. Toisaalta annoinhan minä Nopsatassunkin jäädä. Olinko todellakin pilannut maineeni?
//Kuutamo?

Suunnitelmat oli suunniteltu ja nyt olisi pelastajien aika toimia. Tassuni tuntuivat kihisevän jännityksestä, kun katselin ympärilleni.
Siitä lähtien kun olin herännyt, olin ollut levoton ja peloissani, mutta olin kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt piilotella sitä. Olin myös koko päivän vältellyt Sädetassua ja keksinyt tekosyitä olla olematta kollin kanssa, sillä hän tunsi minut jo niin hyvin, että uskoin hänen huomaavan kummallisen käytökseni heti. Ja jos hän panisi sen merkille, koko juonemme saattaisi romahtaa!
Ilta alkoi viilentyä ja hämärä alkoi laskeutua yllemme. Huomasin Sädetassun jonkin matkan päässä. Kolli vilkaisi minuun hiljaa ja hieman alakuloisen näköisenä ja pujahti sitten oppilaiden pesään. Sydäntäni riipaisi katsella häntä. Kolli oli varmasti pettynyt siihen, että olin pitänyt häneen etäisyyttä.
*Älä huoli Sädetassu, pian saamme viettää aikaa ihan kahden ilman noita kirpunaivoisia kuolonklaanilaisia… toivottavasti*, ajattelin ja nousin ylös nähdessäni muiden pelastajien vähitellen kerääntyvän jo partioon.
Paikalla oli jo lähes kaikki pelastajat sekä Lampiväre. Kuolonklaanin naaras oli solminut ystävyyssuhteen Kortetassun kanssa ja lopulta lupautunut auttamaan meitä suunnitelmassamme. Olin ensiksi pelännyt naaraan olevan epäluotettava ja epäillyt Kortetassun ja hänen ystävyyden pysyvyyttä, mutta ilmeisesti heidän välilleen syntynyt side olikin tarpeeksi vahva saamaan naaraan pettämään klaaninsa.
Kortetassun saapuminen paikalle keskeytti ajatukseni. Katselin ympärilleni pohtioen oliko hän ollut viimeinen. Vastauksen sain siitä, kun Lampiväre alkoi johdattaa partiota pois.
Lehtomyrsky tassutti muutaman hännänmitan minua edellä ja halusin mennä juttelemaan naaraalle, mutta en oikein tiennyt mitä olisin edes hänelle sanonut. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti kaiken lisäksi olevan täysin keskittynyt muuhun.

Yön pimeys oli laskeutunut yllemme tallustaessamme metsän poikki. Yö ilman kosteus tarttui turkkiini, ja minulle alkoi tulla hieman kylmä tuulen tuivertaessa pehmoisen turkkini läpi kylmästi. Jos tilanne olisi ollut mikä vain toinen, - taisteluita lukuunottamatta - olisin pyytänyt, että olisimme kääntyneet jo takaisin.
Pörhistin turkkini, jotta se pitäisi kylmyyden poissa, ja osin myös siksi, että minua jännitti kovasti. Katselin muita kissoja hiljaa. Aloimme jo lähestyä rajaa ja jännitys tuntui tassuin koskettavalta.
“Pian on aika”, mutisin puoliääneen, enkä ollut varma kuulivatko muut. Polkuanturani kihisivät pelosta, mutta hymyilin. Stressi ja jännitys saivat minut hymyilemään. Minun täytyi todella pidätellä naurua, jotta en alkanut nauraa hysteerisesti.

//pelastajat ja lampi?

Hiljaisuus oli tappaa minut. Istuskelin parin maailman pitkästyttävimmän eloklaanilaisen kanssa odottamassa Jääviiltoa ja tämän mukana olevia Unikkohämyä ja Konnavarjoa. Omat vahdittavani - Uskolintu ja Huurrehuiske - olivat saaneet kiinni rastaan, päästäisen ja oravan, eivätkä he harmikseni olleet aiheuttaneet ongelmia partion aikana. Ärsyttävän kuuliaista sakkia.
Kun Jääviilto viimein ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua saapui sovitulle tapaamispaikalle eloklaanilaisten kanssa, ponkaisin saman tien käpälilleni. Vihdoinkin - enää minun ei tarvinnut sietää yksinäni näitä surkimuksia!
Partion lähtiessä kotimatkalle Jääviilto varoitti minua Konnavarjosta, joka kuulemma taas oli niskuroinut partiossa. Minua sinänsä jopa vähän huvitti eloklaanilaisten tyhmyys kapinoida. Olisi luullut sen saavan kaikki eloklaanilaiset varpailleen, kun toissapäivänä Henkäystähti oli henkilökohtaisesti käynyt pyörähtämässä Eloklaanin leirissä ja tuonut mukanaan heidän kauan kaipaamaansa parantajan, lopulta vain viedäkseen tämän hengen rangaistuksena jonkun idiootin karkaamisyrityksestä.
Toisaalta minua huvitti myös se, miten vähän jotkut selvästikin välittivät jäljellä olevien panttivankien henkirievuista, että olivat valmiita yrittämään jotakin täysin typerää näiden teloituksenkin uhalla. Mitä säälittäviä sonnassa möyrijöitä eloklaanilaiset tätä nykyä olivatkaan, pah.
"Ainoa harmi, mitä nuo nössykät minulle tänään aiheuttivat, oli sietämätön myötähäpeä", vastasin nenääni nyrpistäen Jääviillon kysymykseen, enkä edes yrittänyt puhua niin, etteivät takanamme kulkevat eloklaanilaiset kuulisi. Ihan kuin näillä muutenkaan olisi ollut varaa sanoa vastaan. Ja voi miten minä toivoinkaan, että he olisivat sanoneet jotakin, jotakin tarpeeksi törkeää, että siitä rapsahtaisi rapea rangaistus. "Selkärangattomuus on yleistyvä ongelma Eloklaanissa. Oikeita ilonpilaajia, sanon minä." Huiskautin häntääni tympääntyneenä. "Minun puolestani joku saisi yrittää jotakin typerää vaikka saman tien; pieni nujakka tarjoaisi vain helpotusta tähän tylsyyteen." Vilkaisin lapani yli eloklaanilaisiin, salaa toivoen jonkun ottavan koppia kehotuksestani, mutta kukaan heistä ei vaikuttanut erityisen halukkaalta haastamaan riitaa kanssani. Sääli.

//Jää?

Kuutamolaine oli juuri palannut sateisen koleasta partiosta leiriin turkki vettä valuvana ja nenäänsä niiskuttaen, kun Tähtimötaivas oli yllättäen rynnännyt hänen ohitseen kuin vauhkoontunut saaliseläin. Nuorempi soturi pysähtyi vasta leirin reunalla ja lyyhistyi sinne. Kuutamolaine huomasi naaraan vavahtelevan voimakkaasti, ja hän arvasi tämän itkevän.
Soturitar katseli klaanitoverinsa suuntaan huolestuneena, aikeissa mennä katsomaan tätä, mutta jäikin paikoilleen, kun huomasi Nopsatassun lähestyvän lohduttomana nyyhkyttävää Tähtimötaivasta. Kolli kyyristyi hänen viereensä ja sanoi tälle jotakin. Kuutamolaineesta näytti, että se sai Tähtimötaivaan rauhoittumaan hieman. Niinpä hän päätti itse siirtyä lähemmäksi soturien pesään kuivattelemaan läpimärkää turkkiaan, sillä ei halunnut vaikuttaa töykeältä jäämällä tuijottamaan. Hän ei kuitenkaan voinut estää itseään vilkuilemasta aina tuon tuosta kaksikon suuntaan seuratakseen tilanteen kehittymistä.
Kuutamolaine oli saanut nuoltua turkkinsa jo lähes kuivaksi, kun hän huomasi silmänurkastaan Nopsatassun nousevan ylös Tähtimötaivaan viereltä ja tassuttavan pois. Tähtimötaivas jäi istuskelemaan yhä samaan paikkaan selvästi rauhoittuneempana, mutta hän oli silti melko surkea näky.
Kuutamolaine lipaisi vielä kerran rintakarvojaan ennen kuin nousi tassuilleen ja asteli vetisen aukion poikki naaraan luokse. Tämä ei oikeastaan ollut hänen tapaistaan; hän ei ollut koskaan loistanut sosiaalisissa tilanteissa, etenkään sellaisissa, joissa joku kaipasi lohdutusta. Kuitenkin viime kuiden tapahtumilla oli tässä varmasti iso vaikutus, ja erityisesti Sarastustassun kuoleman jälkeen hän oli huomannut lähestyvänsä useammin klaanitovereitaan, jotka näyttivät siltä, että saattaisivat kaivata juttuseuraa tai muuten vain henkistä tukea. Hän halusi parhaansa mukaan olla tukena kaikille, ja totta puhuen muiden murheista puhuminen piti hänet tarpeeksi kiireisenä ajattelemaan omaa suruaan ja menetyksen tuskaansa, jotka hän oli sulkenut rintaansa aivan sydämensä viereen. Hän ei ollut vielä valmis katsomaan niitä silmästä silmään.
“Hei”, Kuutamolaine seisahtui hännänmitan päähän Tähtimötaivaasta ja katsoi tätä lämmin, myötätuntoinen hehku silmissään, “miten sinä voit?”

//Tähtis?

Katselin vihaisena, kun Hiilihammas käveli omalle pesälleen sukimaan itseään. “Hyvä reaktio”, jonka olin toivonut saavani ei ollut sitten tullutkaan ja se teki minut entistäkin vihaisemmaksi. Olisin halunnut joko riidellä kunnolla tai sitten olla riitelemättä ollenkaan. En tiennyt yhtään mitä tehdä joten ärähdin vain vihaisesti ja käännyin tunkien kuononi syvälle käpäliini. Pidättelin kyyneliä kaikilla voimillani mitä minulta löytyi mutta tärinää en voinut hallita. Värisin kuin olisin juuri noussut jäätävän kylmästä joesta. Hengitykseni vaikeutui ja yritin muilta huomaamattomasti saada mahdollisimman paljon ilmaa keuhkoihini, jotta en kuolisi hapen puutteeseen. Kuristava tunne ei lähtenyt vaan tiukensi vain otettaan. Ajatukseni eivät pysyneet kurissa ja pelkäsin kuolevani. Tässä pisteessä en ollut enää tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtui vaan keskityin heikkoon ja paniikin omaiseen hengittämiseen.

En saanut hengitystäni tai vauhkoja ajatuksiani yhtään kuriin ja minusta alkoi jo tuntua tosi heikolle. Päätin nousta ja tassuttaa mahdollisimman kovaa rymistellen - vaikka en hirveän kovaa pystynyt laihan ja kevyen olemukseni takia rymistelemään. Säntäsin heti ulos päästyäni leirin syrjäisimpään nurkkaan ja käperryin kasaan. Annoin vihdoin itkun tulla. Olisin halunntu nyyhkyttää mieluummin jossain yksityisemmässä paikassa tai juosta vaikka suoraan metsään mutta en voinut, koska nuo ketun syömät katin roikaleet vahtivat meitä ja meidän jokaista pikku liikettämme. Oloni sen kuin meni pahemmaksi ja pian en enää saanut ajatuksistani enää mitään tolkkua ja hengitin jo todella kiivaasti kyyntelten valuessa silmistäni. Peräännyin vielä syvemmälle piilooni mutta olin varma, että jokainen kissa leirin aukiolla oli jo kuullut ja nähnyt minut. Halusin vain painua maan sisään ja mahdollisesti lopettaa koko hengittämisen.
“Hei”, kuulin äänen jostain tajuntani rajamailta.
“Onko kaikki hyvin?” ääni sanoi. En pystynyt vastaamaan ja koitin painautua syvemmälle piiloon.
“Hei. Katso tänne.”
Siirsin kyyneleiden peittämän katseeni kolliin, joka koitti puhua minulle. Tunnistin hänet Nopsatassuksi.
“Hyvä. Nyt koita hengittää rauhallisemmin”, Nopsatassu sanoi ja koitin totella häntä. Kuuntelin kollin hieman karheaa ääntä rauhoittuen pikku hiljaa. Kolli tuli hieman lähemmäksi mutta kavahdin heti taaksepäin.
“Voin pysyä tässä, jos haluat”, kolli naukui ja perääntyi hieman antaen minulle tilaa. Hengitykseni tasaantui vähitellen ja kaikki tuntui paremmalta.
“Kiitos”, kähisin edelleen itkuisella äänellä.
“Haluatko, että jään tähän?” kolli kysyi. Nyökkäsin. En halunnut näyttää heikolta mutta pelkäsin, etten selviäisi yksin. Nopsatassu istui viereeni ja silitti hännällään selkääni rauhoittavasti.

"Älä niskuroi", Jääviilto murahti Konnavarjolle ja väläytti tälle valkeita hampaitaan, "jos et saalista, voin aivan hyvin antaa sinulle rangaistuksen."
Tabbykuvioinen eloklaanilaiskolli siristi epäröiden keltaisia silmiään. Kolli oli jo avaamassa suutaan kaiketi vastustaakseen Jääviillon käskyä, mutta kun punaturkkinen soturi otti askeleen tätä kohti, Konnavarjo sulki suunsa. Eloklaanilainen päästi ilmoille turhautuneen murahduksen, nyrpisti nenäänsä ja alkoi haistella ilmaa. Jääviilto kohotti tytyyväisenä leukaansa ja hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen, pahansuopa virne. Kolli nautti siitä, kun sai toiset tottelemaan käskyjään ja pelkäämään häntä.
Jääviilto jäi paikoilleen ja seurasi etäämmältä, kuinka eloklaanilainen alkoi etsiä saalista. Punaturkkinen kuolonklaanilainen oli tyytyväinen. Hän oli saanut suurimman osan eloklaanilaisista pelkäämään itseään, jolloin vallan käyttäminen heitä vastaan oli todella näppärää. Tämä soturi ei lähtenyt neuvottelemaan vihollisten kanssa. Hän oli valmis käyttämään vihaa ja raakaa väkivaltaa saadakseen muut tekemään mitä hän itse tahtoi. Eloklaanilaiset eivät ansainneet armoa, olivathan he sentään itse aiheuttaneet oman tilansa asettumalla elämään Kuolonklaanin rajanaapuriin.

Kun Konnvarjo oli palannut vihdoin saalista mukanaan, Jääviilto totesi partion olevan ohi. Pian myös heidän mukanaan ollut Unikkohämy saapui kaksikon luokse mukanaan kaksi hiirtä. Viherlehti oli jo ohi, mutta Eloklaanin metsästysmailla oli yhä saalista melko hyvin.
Kolmikko palasi paikalle, jossa he olivat sopineet tapaavansa Virtaviiman ja kaksi muuta eloklaanilaista. Kolme muuta kissaa odottivat jo metsäaukiolla Jääviiltoa, Konnavarjoa ja Unikkohämyä. Punaruskean soturin katse käväisi eloklaanilaissotureiden jalkojen juuressa. Toinen heistä oli saanut kiinni rastaan ja toisella oli päästäinen ja orava. Ei kummoiset saaliit, mutta kyllä niitä muutaman kissan vatsan täyttäisi edes melkein. Jääviilolle tärkeintä oli vain se, että hän itse sai vatsansa täyteen. Onneksi hänellä oli kuolonklaanilaisena etuoikeus syödä ennen eloklaanilaisia. Hän söi aina niin paljon kuin vain jaksoi, jotta eloklaanilaisille jäisi vähemmän.
"Pidä silmälläsi tuota Konnavarjoa", Jääviilto tuhahti, kun partio lähti kävelemään takaisin leirin suuntaan. Virtaviima katsahti kysyvästi klaanitoveriaan. Ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, Jääviilto jatkoi:
"Hän niskuroi taas. Minusta tuntuu, että pian hän tekee jotain, mitä hän katuu."
Jääviilto oikeastaan jopa nautti siitä, kun typerät eloklaanilaiset rikkoivat sääntöjä. Se antoi soturille luvan jaella rangaistuksia, joka oli nykyisin hänen lempipuuhaansa.
"Entä nuo muut? Oliko niistä sinulle harmia tänään?" Jääviilto kysyi ja viittasi kahteen eloklaanilaiseen, jotka olivat olleet Virtaviiman vahdittavina saalistuspartiossa.

//Virta?

Vatsaani oli kalvanut ontto tunne koko päivän. Sille oli syynsä - tänä yönä pelastajat hakisivat panttivangit kotiin. Jos siis kaikki menisi suunnitelman mukaan… Epätoivotussa tapauksessa me epäonnistuisimme ja jäisimme kiinni kuolonklaanilaisille ennen kuin edes pääsisimme Mesitähden ja Leimusilmän luokse, mutta olin kieltänyt itseäni ajattelemasta sitä mahdollisuutta ja yrittänyt sen sijaan keskittyä pysymään positiivisena.
Meillä oli apunamme Lampiväre, joka auttaisi meitä muiden vartijoiden ohi pääsemisessä, mutta sen jälkeen olimme omillamme. Ystäväni - kyllä kai meidän suhteemme oli jo vähintään ystävyyden tasolla, vai? - ohjeiden perusteella meidän oli määrä suunnistaa Kuolonklaanin reviirin halki panttivankien pitopaikkaan. Jahka onnistuisimme pääsemään niin pitkälle suunnitelmassamme, alkaisi kenties koko operaation vaarallisin osuus eli vartijoiden harhautus. Lampiväreen mukaan panttivankeja vartioi yleensä vähintään kolme kissaa, joten jos saisimme houkuteltua suurimman osan pois vankien luota, voisimme yrittää suostutella loput vartijat siirtymään sivuun ilman turhaa väkivaltaa.
Olin vetänyt käpälät alleni ja kyyhötin leirin reunassa pensaan alla suojassa tuulelta ja tihkulta. Lehtisade oli viimein asettunut metsään, ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään kirjavaan kelta-oranssin sävyyn. Tämä oli ensimmäinen lehtisateeni, ja rakastin sitä jo nyt kovasti. Hämyiset, pilviset päivät olivat minusta jotenkin tunnelmallisia, eivät lainkaan masentavia, kuten jotkut niitä kutsuivat.
Oli jo hämärää. Kömmin kankeasti käpälilleni, siirryin karvoja pörhistellen suojasta märälle aukiolle ja kuljin sitten leirin poikki oppilaiden pesään. Sisään mennessäni nyökkäsin tervehdykseksi Tuimakatseelle, ennen kuin menin omaan vuoteeseeni ja käperryin sammalten sekaan.
Kuuhuippuun oli vielä aikaa, eikä minulla toistaiseksi ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa, joten saatoin yhtä hyvin koittaa levätä ennen sitä. Minun olisi oltava yöllä virkeimmilläni.

"Kortetassu, partio kutsuu." Joku tökki minua lapaan. Räpyttelin tokkuraisena silmäni auki ja erotin edessäni Lieskakajon leveäpiirteisen hahmon. Oli jo niin pimeää, että tunnistin hänet vain äänestä ja hajusta.
Yhtäkkiä viimeisetkin unenrippeet varisivat silmistäni ja pomppasin virkeänä tassuilleni, kun tajusin, mitä Lieskakajon tulo tarkoitti. Oli aika.
Seurasin mestariani ulos pesästä, jälleen kerran nyökäten ohimennessäni pesässä vartioiville sotureille tervehdykseksi. Aukiolle kajasti heikkoa, aavemaista valoa pilvien välistä pilkahtelevasta kuutamosta, ja sen avulla erotin piikkihernetunnelin eteen kokoontuneiden kissojen hahmot.
Kun liityimme muiden pelastajien seuraan, panin merkille muiden jännittyneisyyden. Huitovat hännät ja nykivät viikset puhuivat omaa kieltään, ja toivoin, että kukaan aukiolla olevista vartijoista ei panisi merkille eloklaanilaisten poikkeuksellisen levotonta käyttäytymistä.
Katseeni kohtasi Lampiväreen kanssa. Nuori naaras näytti siltä kuin olisi joutunut pinnistelemään pysyäkseen tyynenä, mutta hänen väreilevät selkäkarvansa paljastivat hänen todelliset tuntemuksensa.
"Lähdetään sitten", Lampiväre naukui, kun oli todennut kaikkien olevan paikalla. Hänen johdollaan kaikki viisi pelastajaa livahtivat yksi kerrallaan piikkihernemuurissa olevan tunnelin läpi öiseen metsään.
Enää ei ollut paluuta.

//Pelastajat ja Lampi?

Lätäkkölempi oli seissyt aloillaan Eloklaanin leirin sisäänkäynnin edessä, kun Henkäystähti oli riistänyt vihollisklaanin parantajan hengen kaikkien silmien edessä. Nuori soturi ei kuitenkaan ollut katsonut isäänsä ja kuolevaa parantajakissaa, vaan eloklaanilaisia. Hän oli katsonut, miten leirissä elävien kissojen kasvoille oli ilmestynyt kauhun- ja surunsekaisia katseita. Osa oli ummistanut silmänsä, osa oli parahtanut ja anonut Henkäystähteä lopettamaan. Eloklaanilaiset olivat niskuroineet viime aikoina ja rangaistuksia oli jaettu yhä vain enemmän. Oli vähintäänkin oikeutettua, että siitä sai tuntuvan rangaistuksen.
Edellinen teloitus oli sattunut melko vasta. Henkäystähti oli tappanut eloklaanilaissoturin nimeltään Vihalehti. Kolli oli rikkonut sääntöjä enemmän kuin kukaan ja sen vuoksi menettänyt lopulta henkensä. Lätäkkölempi oli varma, ettei kukaan ollut pitänyt ruskeaturkkisesta kollista – edes hänen klaanitoverinsa. Klaanitoverin teloitus ei ollut saanut eloklaanilaisissa aikaan reaktiota, mitä kuolonklaanilaiset olivat hakeneet. Siitä huolimatta he rikkoivat räikeästi sääntöjä ja toimivat vastoin kuolonklaanilaisten käskyjä. He ansaitsivat toisen varoituksen, joka toivottavasti jäisi viimeiseksi. Lätäkkölempi uskoi, että nyt viimeistään eloklaanilaiset oppisivat kunnioittamaan kuolonklaanilaisia oikeasti.
Lätäkkölemmen mielestä Henkäystähti oli tehnyt oikein teloitettuaan sekä Vihalehden että Liljatuulen. Ei eloklaanilaisia saisi käyttäytymään, jos kuolonklaanilaiset eivät näyttäisi olevansa tosissaan. Kuluneiden kuiden aikana Lätäkkölempi oli alkanut inhoamaan Eloklaanin jäseniä yhä vain enemmän. Erityisesti hän inhosi niitä kissoja, jotka eivät kyenneet noudattamaan Kuolonklaanin antamia sääntöjä ja ohjeita.
"Kokous on päättynyt", Henkäystähti oli ilmoittanut kylmällä äänellä Liljatuulen kuoltua, "eloklaanilaiset hoitaavat tämän kirppukasan hautaamisen jonkun kuolonklaanilaissoturin kanssa."
Yksi eloklaanilaisista otti askeleen eteenpäin ja avasi empimättä suunsa:
"Meidän on valvottava yö hänen ruumiinsa yllä." Lätäkkölempi tunnisti puhujan Hillasieluksi. Pieni valkea kolli ei pelännyt kohdata Kuolonklaanin päällikköä. Mutta kun Henkäystähti loi halveksuvan katseen eloklaanilaiskolliin, jopa hän tajusi rohkeudestaan huolimatta vaieta.
"Ette ole ansainneet sitä. Liljatuuli haudataan nyt", harmaaraidallinen päällikkö tuhahti ja käänsi pelotta selkänsä viholliselleen. Hillasielu ja muut eloklaanilaiset joutuivat tyytymään siihen, mitä Henkäystähti sanoi. Kai he olivat nyt viimein ymmärtäneet, että niskurointi aiheuttaisi vain lisää ruumiita. Eloklaanilaiset olivat juuri niin typeriä mitä Lätäkkölempi oli ajatellutkin.

Päivät kuluivat ja ensimmäiset merkit lehtisateesta ilmestyivät. Osa metsän lehtipuiden lehdistä olivat vaihtaneet värinsä vihreästä ruskan eri sävyihin. Ruskan aika ei vielä ollut kauneimmillaan, muttei siihen menisi kauaa enää. Lätäkkölempi käveli partion perällä eteenpäin. Hän tarkkaili parhaansa mukaan edellään kulkevaa neljää eloklaanilaista, mutta välillä soturin katse karkasi maisemiin.
Vaikka lehtisateen aika oli tunnetusti varsin synkkä ja sateinen, siinä oli nuoren soturin mielestä jotain erittäin kaunista. Siitä hän ei kuitenkaan pitänyt, että lehtisade tarkoitti lehtikadon lähestymistä. Naaras inhosi yli kaiken kylmyyttä, joten lumisesta ja kylmästä vuodenajasta oli muodostunut hänen inhokkinsa.
Naaraan onneksi partio oli jo lopuillaan ja Eloklaanin leirin tutuiksi tulleet piikkihernemuurit häämöttivät heidän edessään. Keskittyminen partioon ja eloklaanilaisten vahtimiseen oli ollut vaikeaa, sillä soturi olisi mielellään keskittynyt vain lehtisateen ihailemiseen. Hän kuitenkin tiesi, että hänellä oli tärkeä tehtävä. Eloklaanilaisia oli vartioitava tarkasti, sillä yksikin huolimaton silmänräpäys saattaisi aiheuttaa sen, että eloklaanilaiset onnistuisivat rikkomaan sääntöjä kenenkään huomaamatta tai esimerkiksi pakenemaan.
Nuori soturi tiesi, että hänen tulisi pysyä loppupäivä leirissä. Pimentovarjo oli nimittäin määrännyt Lätäkkölemmen vartioimaan leiriä loppuillaksi. Soturi otti tosissaan tehtävänsä ja pyrki tekemään ne mahdollisimman hyvin. Eloklaanilaiset oli pidettävä kurissa, jotta he koskaan voisivat oppia elämään kuten oikeat soturit – kuolonklaanilaiset. Lätäkkölempi ei ollut varma, mitä hänen isänsä tekisi eloklaanilaisille heidän kuolonklaanilaistumisen jälkeen. Naaras toivoi, ettei Eloklaania ja Kuolonklaania liitettäisi yhdeksi klaaniksi. Olisi helpompaa, että molemmat olisivat omia klaanejaan, mutta noudattaisivat samaa lakia ja tottelisivat samaa päällikköä.

Harjoittelimme hieman ja leikimme sen jälkeen. Se oli ollut mielestäni erittäin mukavaa. Sädepentu oli kelpo kissa ja pidin hänestä kovin. Hänen energisyytensä tuppasi tarttumaan.
Kuitenkin käänyin ympäri ja tassuttelin poispäin nuoresta kollista antaen tämän mennä takaisin pentutarhalle rauhassa. Lähdin suuntaamaan seuraavaksi sotureiden pesään ja heti päästyäni sisälle asetuin mukavaan asentoon lepäämään, mutta en kuitenkaan nukahtanut heti, vaan pyörin yrittäen saada unta siinä mukavan tovin.

Suuni aukesi suureen haukotukseen kävellessäni eteenpäin muun partion seurassa. Muiden “pelastajien” kanssa pidetty yöllinen suunnittelu oli vienyt minusta jollain tapaa kaikki mehut. Viime aikoina niitä oli ollut enemmän, kun olisin alunperin uskonut. Tuntui, että koko kehoni olisi ollut kiveä ja oli vaikea pistää tassua toisen eteen.
“Älä vetelehdi siellä”, partiota johtava Virtaviima sihahti. Tuhahdin ja yritin kiihdyttää askeliani väkisin. Oli vaikeaa olla kompuroimatta omiin tassuihini ottaessani nopeita tarkkaamattomia askelia, jotta pysyisin muiden mukana.
“Oletko aivan kunnossa?” Kipinäsydän kysyi kuulostaen mietteliäältä. Kurkkasin häneen nopeasti hämmentyneenä.
“Olen minä. En ole vain saanut kunnolla nukuttua”, mutisin ja kiihdytin pois kollin viereltä. Yritin nyt keskittyä vain partiointiin kaiken muun sijaan, mutta huomasin, että olimmekin jo lähdössä takaisin leiriin.
Tungin sisään leiriin muiden perässä ja aivoni tuntuivat olevan aivan huureen peitossa. Tassutin vain suoraan sotureiden pesään enkä jaksanut muuta kuin laskea pääni tassuilleni ja painaa silmäni kiinni.
Kerkesin nukkua pienen hetken, kunnes heräsin siihen, että tunsin itseni hyvin nälkäiseksi. Venyttelin nopeasti ja kävelin ulos pesästä. Etsin katseellani jotakuta kuolonklaanilaista kysyäkseni saisinko jo ottaa itselleni jotain syötävää, mutta se keskeytyi, kun tuttu nuori kolli saapui luokseni.
Sädepentu tervehti minua ja tervehdin takaisin. Hän kuitenkin sanoi, ettei hänen nimensä ole enää Sädepentu vaan sen sijaa Sädetassu, hänet oli nimitetty oppilaaksi! Sen jälkeen kolli käski minun vielä arvata kuka hänen mestarinsa oli.
Onnittelin nuorta kollia ja veikkasin, että olisiko hänen mestarinsa vaikka Unikkohämy, koska hän vaikutti mainiolle mestarille. Sädetassu kuitenkin kertoi minun olevan hänen mestarinsa.
“Minä!?” kysyin ihmeissäni ja kaikki väsymys kaikkosi kehostani ilon tieltä. “Sehän on mainiota, mutta en ole varma olenko minä valmis olemaan mestari.”
“Tietysti olet! Olet varmasti maailman paras mestari!” Sädetassu naukui innokkaasti. Hymyilin kollille lempeästi.
“Yritänkin olla paras mahdollinen mestari sinulle”, lupasin. “Mutta emme aloita harjoittelua vielä tänään. Minulla on muita juttuja juuri nyt, mutta aloitamme kyllä huomenna, lupaan sen.”
Tassutin pois kollin luota nyökäten tälle hyvästeiksi. Sen jälkeen loikin Lokkimielen luokse ja kysyin tältä olivatko kuolonklaanilaiset jo syöneet. Kolli nyökkäsi, joten otin tuoresaaliskasasta hiiren ja siirryin hieman sivummalle syömään.

Kuljin hieman hätäisesti muiden luokse. Nukahtamiseeni oli kestänyt aikaa, joten olin hieman myöhästynyt. Olin vain ajatellut millaisia harjoituksia voisin pitää Sädetassulle, nyt kun hän oli oppilaani. Silloin ajatukseni harhautuivat. Mieleeni syöksyi vain Sädetassu. Hän oli vahva ja olisi varmasti hyvä oppimaan erilaisia saalistus- ja taistelutekniikoita. Ajattelin miten hän nappaisi ketterin ja sulavin liikkein hiiren metsästä ja yhtäkkiä tajusin, että keskustelu oli siihen asti mennyt minulta ohi.
Yritin kuunnella muita nyt tarkkaan, jotta pääsisin kärryille missä mentiin, mutta en vain meinannut saada enää asioista selkoa. Meinasin muutaman kerran nojautua Lehtomyrskyn puoleen ja kysyä naaraalta, mistä siinä puhuttiin, mutta ajattelin sen olevan liian noloa, joten yritin vain seurata hetken ajan keskustelua vierestä.
*Puhuvatko he kenties siitä, miten Liljatuuli teloitettiin?* mietin. Liljatuuli oli teloitettu jonkin aikaa sitten samana päivänä Henkäystähden toimesta rangaistuksena yhden soturin - Haavemuiston - niskuroinnista. Saatoin vain kuvitella millaisen syyllisyyden hän saattoi asiasta kokea.
*Eivät he voi puhua Liljatuulesta*, ajattelin hetken kuluttua ja aloin viimein päästä kärryille. Tajusin, että he puhuivat siitä, miten Pimentovarjo saataisiin laittamaan kaikki meistä samaan partioon. En viitsinyt kuitenkaan liittyä keskusteluun, sillä pelkäsin että sanoisin jotain typerää, koska asia ei koskisikaan sitä. Katselin muita ja kuuntelin, mitä he sanoivat sen sijaan, että olisin juuri itse liittynyt keskusteluun.
*Tarvitsemme myös edelleen tarkan suunnitelman muiden pelastamiseksi. Ties mitä voi tapahtua, jos jokin menee pieleen. Se voisi olla koko Eloklaanin loppu!* ajattelin ja tassujani alkoi kihelmöidä, kuin olisin vasta tajunnut kuinka vakava tilanne oikeasti oli. Pysyin kuitenkin rauhallisena ja hiljaa kuin odottaen, että muut keksisivät kaiken puolestani. Aioin minä toki ideoida, mikäli he sitä pyytäisivät, mutta juuri sillä hetkellä, en halunnut sekoittaa muiden päitä, jos minulla oli mennyt jotain tärkeää ohi.

//pelastajat?

Olin kuullut, että Vihalehti - joka oli juuri nimitetty - oli yrittänyt karata klaanista ja tullut teloitetuksi. Kävin mielessäni olisiko ollut mahdollista, että jos hänestä olisi tullut ystäväni, hän olisi ottanut minut mukaansa ja minutkin olisi teloitettu. Tai olihan hän karannut aiemminkin emon kanssa, joten se olisi voinut olla hyvin mahdollista.
Huokaisin ja ryhdyin sukimaan turkkiani. Olisin kovasti halunnut hieroa hieman tuttavuutta edes yhteen kuolonklaanilaiseen leirissä, mutta heitä ei vaikuttanut seurani innostavan. Tuhahdin hiljaa ja pyyhin päälakeani etutassullani. Missäköhän emo mahtoi olla?
Pienen pesuhetken päätyttyä seuraava tehtäväni - jonka olin itse itselleni antanut - oli löytää emo ja viettää hänen kanssaan aikaa. En ollut kokenut emon kanssa viettämääni aikaa riittäväksi ja halusin nyt todella emon seuraa ja neuvoja. Ehkä hänellä olisi ollut myös jotain ystävä ehdotuksia minulle?
Katselin ympärilleni taukoamatta ja tassutin kohti pentutarhaa. Pistin pääni sisään ja kysyin siellä sillä hetkellä olevalta Kimalaistoiveelta tiesikö tämä missä emoni luuraili. Naaras ei kuitenkaan tiennyt ja kertoi että oli jo hetken aikaa oleskellut pentutarhassa itsekseen.
Käännyin ympäri valmiina lähtemään, mutta naaras tarjosi, että voisi kertoa minulle jonkun tarinan, mutta kieltäydyin. Vaikka pidinkin kovasti tarinoista, tarkoituksenani oli löytää emo.
Kävellessäni ulos pentutarhasta mieleeni juolahti kauhea ajatus. Entä jos emo olisikin sen inhottavan Käärmekullan kanssa! Naaras ei vaikuttanut minusta kauhean mukavalta, kun tuli kerta varastamaan ystäväni, mutta jos hän olisi vienyt emoni myös, en varmaan koskaan voisi antaa asiaa anteeksi.
Paniikin ja raivon vallassa ryntäilin ympäri leiriä ja lähdin melkein uloskin, mutta joku kuolonklaanin kissa esti minua ja näytti erittäin vihaiselta käytöksestäni. Korvat luimussa ryntäilin ympäriinsä kuin vauhkoontunut kettu yrittäen löytää emon, mutta turhaan. Hän oli luultavasti loppujen lopuksi jotenkin päätynyt ulos.
Turhautumisesta täyttyneenä kävelin ympäriinsä harmissani. Halusin viettää emon kanssa taas aikaa, mutta en tiennyt missä hän oli. Istahdin siis vain keskelle aukiota häntä tassujen ympärille käärittynä ja katsellen maahan.
Pian kuitenkin silmäkulmassani huomasin kilpikonnakuvioisen kissan. Pomppasin heti pystyyn ja juoksin tämän luo sekä toivoen, että olettaen hänen olevan emo.
Kun pääsin kissan luo, ilahduin. Hän oli kuin olikin emo.
“Lehtomyrsky!” huudahdin iloisesti ja loikkasin emoni tassun kimppuun. Hän horjahti ja oli kaatua, mutta onnistuikin kömpelösti saamaan taas tasapainonsa takaisin. Hän katsoi minuun ja kehräsi hieman.
“Hei vain Korpipentu. Mitäs olet puuhaillut?” Lehtomyrsky kysyi ja istahti vierelleni. Hymyilin ja heiluttelin häntääni innosta.
“Olen etsinyt sinua kaikkialta! Luulin jo hetken, että olit sen inhottavan Käärmekullan kanssa”, murahdin. Emon silmät suurenivat.
“Ei noin saa sanoa! Hän on ystäväni ja oikein mukava kissa. Et saa puhua muista tuolla lailla, se on erittäin epäkohteliasta”, emo läksytti. Katsoin tassujani ärtyneenä. Miksi olin mennyt sanomaan yhtään mitään?
“Kyllä, anteeksi emo”, mutisin hiljaa. Lehtomyrsky laski häntänsä selälleni.
“Älä minulta anteeksi pyytele. Tärkeintä on, että ymmärrät tehneesi väärin”, hän naukui hymyillen minulle lempeästi. Nyökkäsin vain hiljaa. Emo alkoi pestä päälakeani reippailla kielen vedoilla.
“Voimmeko nyt leikkiä jotain?” kysyin ja vetäydyin emon otteesta. Hän hymyili minulle hieman ja nousi sitten pystyyn ja vastasi minulle.
“Ei nyt kultaseni. Olen väsynyt ja ajattelin mennä lepäämään. Leikitään myöhemmin.”
Katsoin ärtyneenä, kun emo nyt tassutti pois. Suutahdin. Tuntui siltä kuin hän olisi oikein odottanut kysymystäni, jotta olisi voinut häipyä juuri silloin.
Potkaisin lähintä pikkukiveä ja tassuttelin leirin nurkkaan nyyhkyttelemään hiljaa. En halunnut itkeä, mutta minua väkisinkin inhotti niin paljon, että kyyneleet vain puskivat silmistäni, vaikka en sitä todellakaan halunnut. Upotin kynteni maahan ja puristin. Inhon tunne ei halunnut ottaa mennäkseen.
En halunnut kenenkään näkevän, kun itkin, mutta leirissä ei ollut paljoa hyviä piilopaikkoja. Pian tunsin, miten joku tuli vierelleni ja laski häntänsä selälleni hellästi. Katsoin heti hirmuissani ylös kissaan silmät punaisina. Kissa oli naaras ja ilmeisesti oppilas ikäinen. Hänellä oli hopeanharmaa laikukad turkki ja kirkkaan siniset silmät.
“Mikä hätänä?” oppilas kysyi lempeästi. Loikkasin pystyyn tuohtuneena.
“Ei mikään! Anna minun olla rauhassa!” vinkaisin vihaisesti. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Katsoin häntä hetken ja ryntäsin sitten pentutarhaan. Väistelin kissoja ja heidän katseita ja lopulta pääsin pentutarhaan. Näin Lehtomyrskyn sammalalusellamme ja syöksyin hänen vierelleen. Käperryin häneen kiinni enkä sanonut sanaakaan enää. Olin vain hiljaa ja suljin silmäni toivoen nukahtavani.

Tassutin kohti oppilaiden pesää. Kurkkasin hieman sisälle ja huomasin sen eilisen kissa nukkumassa siellä muutaman muun kissan kanssa.
“Hei?” kysyin ja muutama oppilas nosti päätään. Osoitin hännälläni hopeanharmaaseen oppilaaseen ja tämä tuli pesän suulle.
“Olen pahoillani siitä eilisestä”, tokaisin naaralle ja tämä hymyili minulle hyväksyvästi.
“Ei se mitään.”
Oikeasti olin kertonut Lehtomyrskylle tapahtuneesta ja hän oli määrännyt minut pyytämään anteeksi oppilaalta.
“Voitko opettaa minulle taisteluliikkeitä?” kysyin toiveikkaasti, mutta oppilas pudisti hieman päätään.
“En ainakaan vielä. Minulla on tänään harjoitukset, mutta katsotaan niiden jälkeen”, hän sanoi lempeästi ja siirtyi takaisin sisään.
Otin pääni pois pesästä ja lähdin taas kulkemaan leirissä. En tosiaan tiennyt mitä tekisin. Halusin tehdä jotain kiinnostavaa ja päätin lähteä takaisin pentutarhaan.
Menin makuulle tassuni kehoni alle vetäisten emon vierelle. Nojasin häneen ja huomasin veljeni olevan kateissa. Mahdollisesti leikkimässä itsekseen? En kuitenkaan ajatellut asiaa vaan nojasin emoon innoissani. Hymyilin hänelle leveästi.
“Lehtomyrsky, voitko opettaa minulle taisteluliikkeitä?” pyysin katsellen emoani silmet suurina. Hän hymyili minulle ja nuolaisi päälakeani.
“Ehkä joku toinen kerta, nyt olisi aika ottaa päiväunet.”
Murahdin, mutta painoin silti kuuliaisesti pääni tassujeni päälle ja yritin nukahtaa. Kuuntelin miten emo vaihtoi asentoaan ja tunsin sitten miten hänen pehmeä häntänsä kietoutui ympärilleni.
Herätessäni emo oli jo kadonnut. Niiskautin nenääni ärtyneenä ja tassuttelin latteasti ulos pentutarhasta.
Räpyttelin silmiäni kirkkaassa auringonvalossa ja värähdin, kun hyytävä viima kulki turkkini lävitse inhottavasti. Kuitenkin katselin leiriä silmät suurina yrittäen löytää itselleni seuraa. Huomasin Käärmekullan.
Käärmekullan katse kohtasi minun ja hän tassutti rennosti luokseni hymyillen. Tuhahdin hieman, mutta yritin välttää ilkeitä sanoja virtaamasta suustani. Naaras oli emon ystävä, enkä siis halunnut suututtaa tätä.
“Tervehdys Korpipentu!” Käärmekulta naukui iloisesti.
Siristin silmiäni hieman katsellessani naaran vihreisiin silmuin ja nyökkäsin. “Hei vaan käärmekulta.”
“Onko emosi jossain muualla vai miksi vietät täällä aikaa yksiksesi?” soturitar kysyi. Katsoin häntä hetken hiljaa.
“Ei vaan en vain halua olla hänen kanssaan, mitä luulet!” sihahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras hätkähti hieman, mutta selkeästi sivuutti kommenttini.
“Selvä. Haluatko tehdä jotain kanssani? Vaikka leikkiä sammalpalloa tai harjoitella saalistusta?” Käärmekulta kysyi hymyillen. Olisin halunnut kieltäytyä, mutta ei minulla ollut muutakaan tekemistä, joten nyökkäsin.
“Haluaisin harjoitella taisteluliikkeitä”, pyysin ja heilutin häntääni innokkaasti. Nyt minulla voisi olla siihen viimein mahdollisuus, kun Käärmekulta oli kerran tässä. Ehkä hänestä voisi tulla sittenkin vielä mielestäni hyvä kissa.
Käärmekulta vilkuili ympärilleen hetken ja nyökkäsi sitten. “No ehkä minä voin sinulle pari näyttää”, hän naukaisi ja paimensi minut mukanaan aukion reunalle. Hänen askelensa olivat varmat, mutta hänen ilmeensä ei ollut. Pohdin miettikö naaras kenties sitä, suuttuisivatko kuolonklaanin kissat hänelle minun harjoittamisesta.
“Tässä on hyvä”, Käärmekulta naukaisi pysähtyessään. Hän kääntyi minua kohti ja katsoi minuun hymyillen. “Aloitetaan jollain suhteellisen helpolla. Tässä tapauksessa se on etukäpäläisku”, naaras naukaisi ja alkoi selittää minulle miten se tehtäisiin. Katsoin myös tarkaavaisesti, kun hän näytti minulle esimerkin siitä, miten se toimii.
Nousin takatassuilleni ja tasapainottelin niillä jonkin aikaa, kunnes kaaduin. Nousin kuitenkin pikaisesti pystyyn ja yritin uudelleen, mutta tälläkin kertaa kaaduin. Nousin jo kolmannen, mutta Käärmekulta näytti merkin lopettaa.
“Kokeile sitä ensin vain toinen etutassu ilmassa”, naaras ehdotti. Tuhahdin ja tein kuten naaras sanoi. Se toimi. Pysyin pystyssä ja saatoin vetäistä kynnet sisällä kuvitteellista vastustajaa kuonoon. Käärmekulta hymyili lempeästi. Hän kallisti päätään ja sulki silmänsä hymyillessään. Se näytti mielestäni kovin hupsulta.
“Se oli oikein hyvä. Nyt voit harjoitella takatassuilla tasapainottelua. Voit ottaa vaikka jostain tukea harjoitellessasi”, Käärmekulta naukui. Nyökkäsin hitaasti ja katselin ympärilleni miettien mihin voisin nojata. Päätin mennä leirin muuria vasten varovasti ja yrittää pysyä pystyssä.
“Hyvä. Minä lähden nyt partioon, harjoittele sinä vaan”, Käärmekulta huikkasi minulle ja lähti. Katselin hetken hänen peräänsä ja laskeuduin taas neljälle tassulle tuhahtaen. Olisin halunnut harjoitella enemmän, mutta nyt kukaan ei ollut opettamassa minua.
Tassutin vain takaisin pentutarhaan. Toivoin, että joko veljeni Varpupentu olisi ollut siellä tai orpopentu Haukkapentu olisi ollut siellä. Kuitenkaan kummastakaan pennusta ei näkynyt jälkeäkään. Sädepentu sen sijaan oli nimitetty oppilaaksi eli hän oli nykyään Sädetassu. Minua asia hieman ärsytti. Olisin halunnut olla kollin kanssa enemmän, mutta nyt hänellä oli varmasti koko ajan liian kova kiire. Kuitenkaan pesässä ei ollut kuolonklaanin vartian lisäksi kuin vain Kimalaistoive.
Vetäydyin ulos ja matkasin tuoresaaliskasalle aikeinani aterioida. Muita kissoja siellä ei ollut kuin vain muutama kuolonklaanilainen, jotka lähtivät hieman ennen saapumistani. Oletin siis heidän jo syöneen. Vedin kasasta itselleni pienen oravan ja ryhdyin jäystämään sitä mielissäni.

Tassutin väsyneenä pentutarhaan pitkien leikkien jälkeen. Käärmekulta oli leikittänyt minusta voimat pihalle ja, kun pääsin pentutarhaan saakka lysähdin Sypressikuiskeen vierelle ja nukahdin melkein samoin tein.

Kukkien peittämä niitty näytti liiankin rauhalliselta. Lähdin pomppimaan keskelle sitä aivan innoissani kunnes yhtäkkiä minua vastaan juoksi Käärmekulta.
“Hei Sädetähti”, Käärmekullan ääni oli ihaileva. Röyhistin rintaani kuulessani -tähti loppuliitteen. Minun täytyi siis olla Eloklaanin uusi päällikkö.
“Hei Käärmekulta”, nau’uin kehräten naaraalle.
“Olen halunnut jo pitkään kertoa sinulle jotain”, Käärmekullan ilme muuttui odottavaksi.
“Olen tosi rakastunut sinuun! Haluan sinusta kumppanini, Sädetähti”, naaras naukui iloisena. Sydämmessäni tuntui oudolta ja vatsassani tuntui lepattelevan niin monta perhosta, etten osannut laskea.

Heräsin hätkähtäen ja tajusin, että kaikki mitä äsken oli tapahtunut oli ollut unta. Turkkini alla kuumotti. Toivoin todella, etten ollut puhunut mitään unistani ilman, että tajusin, koska uni oli ollut aika nolo. Nousin ylös makuusijalta ja tajusin, että Sypressikuiske oli jo hereillä. Tassutin ulos pentutarhasta unisena ja sen jälkeen tapahtuikin sitten todella monta asiaa ihan vain parin silmänräpäyksen aikana.

Tassutin ulos litteäkiven alta uuden nimeni kera. Sädetassu, se oli nyt nimeni ja mestarini oli Käärmekulta. Minun täytyisi kuulemma mennä itse kertomaan se naaraalle. Etsin aukiolta katseellani Käärmekultaa. Sypressikuiske ja Syreenitassu olivat syventyneet keskustelemaan, joten en mennyt häiritsemään heitä vaan päätin nyt oikeasti etsiä uuden mestarini.
“Hei Käärmekulta!” hihkaisin heti nähdessäni hänen kävelevän ulos soturien pesästä.
“No hei Sädepentu”, naaraan ääni oli hieman unelias mutta kuitenkin iloinen.
“Se ei ole enää nimeni! Olen nyt Sädetassu ja arvaa kenet sain mestarikseni?” kysyin hihkuen ja melkein hypähdellen innosta. Käärmekullan silmät syttyivät ilosta.
“Oikeasti! Onnea!” hän naukui ja onnittelut saivat minussa kehiin jotain ihan uusia tunteita, “Onko vaikka Unikkohämy sinun mestarisi? Hän vaikuttaa minusta aika sopivalle mestarille.”
“Ei! Sinä olet nyt mestarini!” kerroin jännityksestä ja innosta täristen. Voisimme tehdä yhdessä vaikka ja mitä nyt, kun naaras oli mestarini. Kaiken lisäksi saisimme viettää tosi paljon aikaa yhdessä!
//Käärme?

Menin emon mukana takaisin pentutarhaan. Emmin hetken ennen kuin kävin makuulle Lehtomyrskyn vierelle.
“Missä Korpipentu on?” kysyin hiljaa. Minua ei väsyttänyt lainkaan ja minua huoletti suuresti saisinko unta ollenkaan.
“Hän tulee kohta”, Lehtomyrsky naukui lempeästi. Koitin sulkea silmäni mutta minua ei unettanut laisinkaan. Ikävä olo valtasi minut mutta yritin parhaani mukaan vain nukahtaa. Kun en millään meinannut saada unta, avasin silmäni ja mietin pitäisikö pyytää emoa kertomaan tarina. Sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta, mutta jäin vielä miettimään jotain aivan turhan päiväisiä juttuja.
“Voisitko kertoa minulle jonkun tarinan? En oikein saa unta” kysyin hetken päästä ja vilkaisin vielä nopeasti Lehtomyrskyä, joka odotteli Korpipentua.
“Voinhan minä kertoa jotain”, emo naukaisi ja tunsin ilon vatsassani.
“Mitäs minä kertoisin sinulle tällä kertaa”, hän pohdiskeli ääneen. Mietin hetken mistä haluaisin kuulla tarinan.
“Voitko kertoa jotain reviiristä? Haluan kuulla siitä lisää ennen kuin minusta tulee oppilas kuten Sädetassusta”, nau’uin anelevasti. Lehtomyrsky nyökkäsi. Emo alkoi kertomaan tarinaansa. Hän kertoili ensimmäisestä kerrastaan reviirillä ja kaikesta mitä hänen mestarinsa oli kertonut hänelle silloin. Kiinnostunut kuunteluni vaihtui enemminkin siihen, että yritin väkisin pysyä hereillä. Taistelu loppui lyhyeen, kun kohta uni vei minut jo mukanaan.

Heräsin pieneen iskuun, jonka sain suoraan nenälleni. Minua iskenyt asia osoittautui Korpipennun takajalaksi. Hän oli unissaan pyörinyt ja sohaissut minua vahingossa. Murahdin ja puraisin hellästi Korpipennun häntää. Tuo ei edes reagoinut, jatkoi vaan uniaan rauhallisena. Mietin hetken, että saattoiko nyt olla edes päivä mutta pimeässä karhunvatukka pesässä oli vähän hankala arvioida sitä, joten päätin lähteä ulos. Hiivin hiljaa ulos pesästä. Heti ulos päästyäni tajusin, ettei minun olisi tarvinnut hiipiä. Oli jo aamu mutta silti aika aikainen sellainen, sillä oli tosi kylmä ja hieman pimeäkin. Ehkä viherlehti oli todella loppunut ja nyt oli se lehtisade, josta olin vain kuullut.
“Varpupentu!” havahduin ajatuksistani kuullessani isän äänen.
“Huomenta”, naukaisin hymyillen hieman. Sentään joku oli hereillä. Olisin halunnut pyytää kollia leikkimään tai opettamaan minulle jotain mutta en uskaltanut pyytää vaan odotin, mitä Kuusihäntä sanoisi.
//Kuusi?

Näykin loputkin varpusen rippeet suihini ja katsahdin Syreenitassua silmiin, kun tuo aloitti lauseensa.
“Miten sinulla ja Sädepennulla on mennyt pentutarhassa?” hän kysyi. Hymy levisi kasvoilleni, kun pentuni osoitti kiinnostusta veljeään kohtaan.
“Todella hyvin. Sädepentu on reipas ja ihana pikkukolli. Hänet muuten nimitetään tänään, kun hän herää”, madalsin ääntäni viimeisen lauseen kohdalla, ettei kukaan muu kuin tyttäreni kuulisi.
“Ai oikeasti!” Syreenitassu jo ehti innostua mutta jouduin laannuttamaan hänen innostuksensa nopeasti heilauttelemalla häntääni kiivaasti.
“Älä kerro vielä kellekään. En halua kenenkään tietävän ennen Sädepentua itseään”, selittelin mutta hymyilin edelleen lempeästi.
“Heräisipä hän pian. Haluan tietää hänen mestarinsa”, Syreenitassu naukui kärsimättömästi. Kuin tilauksesta hieman uninen Sädepentu tassutteli ulos pentutarhasta ja Syreenitassun silmissä leimahti ilo. Jouduin hyssyttelemään häntä häntäni merkeillä, jottei Sädepentu huomasi.
“Huomenta”, nau’uin iloisesti ja kuulin kuinka tyttärenikin liittyi mukaan naukuun.
“Miksi te olette outoja tänään?” Sädepentu kysyi hieman unisen oloisena. Nappasin pennun lähemmäs itseäni ja aloin sukimaan tuon turkkia.
“Emo älää!” pentu inisi samaan aikaan, kun hänen sisarensa kikatti huvittuneena.
“Sädepentu, voisitko tulla tänne”, aukiolle ilmestynyt Pimentovarjo kysyi. Epätodellinen olo löi minua takaraivoon ihan yhtäkkiä, kun tajusin että tämän keskustelun aikana oli ehtinyt jo tapahtua vaikka kuinka paljon asioita. Yhtäkkiä havahduin, kun Sädepentu pyristeli pois käpälistäni.
“Anna minun mennä”, hän naukui ärtyneenä mutta lämpeni heti irti päästyään.
“Anteeksi”, naukaisin nolona, “Meneppä nyt Pimentovarjon luokse.”
Sädepentu teki työtä käskettyä ja kipitti nopeasti Pimentovarjon kanssa litteäkiven alle.
“En tajua miten tämä on mahdollista. Tai siis tarkoitan, että miten kaikki tämä on käynyt näin nopeasti ja miten minulla on kaksi näin ihanaa kullannuppua”, hehkutin kehräten niin onnellisena. En ollut tuntenut näin pitkään aikaan - viimeksi silloin, kun Hallavarjo oli hyväksynyt minut ottotyttärekseen.
“Olette elämäni kaksi tärkeintä aarretta ikinä”, naukaisin ja syöksähdin Syreenitassun luokse nuolemaan tämän korvia ja kehräämään.
//Syre?

Kokeilin käpälälläni varovaisesti veden pintaa mestarini puhuessa jotain. En oikein tiennyt mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Nojasin hieman eteenpäin ja tunsin kuinka vesi nielaisi tassuni sisäänsä. Se ei ollut liian kylmää mutta sai kehoni värähtelemään suuresti. Jouduin hakea taas tasapainoa ja nojata takaisin taakse, jotten kellahtaisi veden varaan kuono edellä. Se olisi huono tapa aloittaa uiminen. Nostin käpäläni takaisin kuivalle maalle. Sen karvat tuntuivat painavilta ja näyttivät kauniin sileiltä. Yksi erivärinen varpaani näytti sulautuvan aivan uudella tavalla muuhun käpälääni ja jäin katselemaan sitä silmät suurina.
“Tämä on niin…” etsin oikeaa sanaa hetken, “niin… outoa.”
Hilehuurre katsahti minua nopeasti ja kääntyi sitten takaisin veden suuntaan. Käänsin itsekkin katseeni veteen ja huomasin jonkinlaisen olennon sen pinnalla. Sen pitkät jalat kelluivat vedessä ja se liukui sitä pitkin todella sulavin liikkein.
“Mikä tuo on?” kysyin ennen kuin Hilehuurre ehti päästää sanaakaan avonaisesta suustaan. Roiskautin vettä olentoa kohti ja se karkasi todella nopeasti näkymättömiin. Käänsin katseeni Hilehuurteeseen ja odotin vastausta kysymykseeni.
//Hile?

Tähtimötaivas: 5kp -

Laventelitaivas: 8kp -

Varpupentu: 4kp -

Hiilihammas: 4kp -

Sadeturkki: 13kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Varjoliekki: 15kp -

Lampiväre: 4kp -

Kortetassu: 42kp! -

Syreenitassu: 20kp! -

Nopsatassu: 8kp -

Hilehuurre: 20kp! -

Kuusihäntä: 3kp -

Haavemuisto: 61kp! -

Pohjaharha: 9kp -

"Missä Käärmekulta on? Eikö hänenkin pitäisi olla täällä?" Kortetassu kysyi ja silmäili vuorotellen minua ja kolmea muuta soturia. Oppilas näytti hiukan hermostuneelta, mutta sitä me kaikki olimme. Jopa minua hermostutti, mutta pakotin ilmeeni pysymään vakavana. Tarkkasilmäiset saattoivat kuitenkin huomata hermostukseni siitä, että hännänpääni nytkähteli tahtomattani.
"Kyllä hän ainakin tuli hetki sitten sotureiden pesään. Ehkä hän ei vain ole vielä päässyt uneen", Lieskakajo kertoi matalalla äänellä oppilaalleen. Odotimme vielä hetken.
Sää Tähtiklaanin metsissä oli rauhallinen kuten aina. Ilmassa leijaili Tähtiklaanille ominainen tuoksu, johon olin jo ehtinyt tottua. Olin iloinen siitä, etteivät esi-isämme olleet hylänneet meitä. He olivat valinneet minut ja neljä muuta eloklaanilaista pelastamaan klaanimme Kuolonklaanin vallan alta. Eloklaanin olisi palattava takaisin itsenäiseksi ja se oli meidän tehtävämme toteuttaa. Aina nukkuessamme tapasimme tällä samaisella aukiolla ja saimme tilaisuuden suunnitella Eloklaanin vapauttamista kuolonklaanilaisilta salassa.
Kortetassu oli viime aikoina lähentynyt huolestuttavan paljon Kuolonklaanin soturin Lampiväreen kanssa. Toki suunnitelmamme kannalta oli hyvä, että kuolonklaanilaisnaaras halusi auttaa meitä, mutta minua huolestutti Kortetassun hyväuskoisuus. Hän tuntui luottavan sokeasti Lampiväreen hyvätahtoisuuteen ja siihen, että soturi todella auttaisi meitä pettämään oman synnyinklaaninsa. Mutta tällä hetkellä Lampiväre oli ainoa mahdollisuutemme. Aiemmin tänään Henkäystähti oli surmannut eloklaanilaisten silmien edessä Liljatuulen, klaanimme parantajan. Meidän olisi toimittava mahdollisimman pian, jotta enempää turhia kuolemia ei tulisi.
"Vihdoinkin", Lehtomyrsky naukaisi ja korjasi asentoaan, kun Käärmekulta asteli metsästä aukiolle. Nuori soturi istuutui alas Kortetassun vierelle.
"Taidan olla vähän myöhässä", naaras tokaisi räpäyttäen harmaanvihreitä silmiään.
"Ei se mitään, mutta nyt meidän on aloitettava. Meidän on toimittava niin pian kuin vain voimme, sillä emme voi luottaa Henkäystähteen. Emme voi tietää, koska hän seuraavan kerran päättää mielivaltaisesti riistää jonkun viattoman klaanitoverimme hengen", naukaisin terävällä äänellä ja silmäilin vuorotellen kutakin pelastajatoveriani. Muut näyttivät olevan samaa mieltä, sillä he nyökyttelivät päitään.
"Emme voi toimia ennen kuin pääsen pois pentutarhalta, ellette siis aio jättää minua pois pelastusoperaatiosta", Lehtomyrsky naukaisi ja siristeli mietteliäänä silmiään. Lieskakajo pudisteli päätään.
"Me tarvitsemme jokaisen pelastajan, jotta voimme pelastaa Mesitähden ja Leimusilmän. Sinun pentusihan täyttävät aivan pian kuusi kuuta, eikö niin?" raidallinen soturi kysyi ja katsoi kysyvästi Lehtomyrskyä. Naaras nyökäytti päätään:
"Aivan näinä päivinä."
"Hyvä. Minä uskon, että Pimentovarjo nimittää heidät oppilaiksi siis aivan pian, voimme aivan hyvin odottaa sitä", Lieskakajo vastasi päätään vuorostaan nyökytellen.
"Sitten meidän on vain keksittävä, miten pääsemme kaikki samaan partioon. Pimentovarjon tuskin kuuntelee, jos pyydämme sitä", Kortetassu naukui.
"Ehkä Lampiväre voi auttaa meitä. Minä luulen, että Pimentovarjo voisi kuunnella häntä", liityin keskusteluun ja katsahdin kysyvästi Kortetassuun päin. Hän oli meistä ainoa, jolla oli yhteys Lampiväreeseen.

//Muut pelastajat?

Oli ihan tavallinen iltapäivä, kun se tapahtui. Rupattelimme Kimalaistoiveen kanssa pentutarhan edustalla niitä näitä, kun yhtäkkiä leirin ylle tuntui lankeavan synkkä varjo. Aukiolle kerääntyneet eloklaanilaiset vilkuilivat toisiinsa hermostuneina vaaleanharmaan raidallisen kollin astellessa sisään leiriin muutaman muun kissan kanssa - kuolonklaanilaisia, olettaakseni.
Kimalaistoive henkäisi vieressäni. “Liljatuuli?” Seurasin kolmijalkaisen kuningattaren katsetta ja näin että yksi kissoista näytti huomattavasti huonokuntoisemmalta ja ruipelommalta kuin muut.
Jostain syystä en heti tajunnut, että kuolonklaanilaisten leirin keskelle patistelema tummanharmaa naaras oli toinen Eloklaanin parantajista, minun tätini, joka oli otettu panttivangiksi kuita sitten samoin kuin Mesitähtikin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin hänet, ja totta puhuakseni en ollut odottanut ensikohtaamisemme tapahtuvan tällaisissa merkeissä.
Parantajan silmät olivat kuopilla ja turkki kiilloton, mutta tämä näytti siitä huolimatta yrittävän seisoa ylväästi muutaman kuolonklaanilaisen muodostaman pienen kehän keskellä. Kolmesta kissasta äänessä oli ensimmäisenä leiriin tassutellut kolli, jota kaikki eloklaanilaiset katsoivat kuin tautista.
Kolli näytti minusta jotenkin tutulta. Kun yritin saada päähäni nimeä, katseeni harhautui leiriin tulleiden kissojen yli Lampiväreeseen, joka seisoskeli pentuetoveriensa Lätäkkölemmen ja Lammikkoloikan vieressä hännänpää nytkyen. Silloin oivallus iski tajuntaani kuin salama - tämä kolli oli Lampiväreen isä, Henkäystähti! Kaikki kolme siskosta näyttivät jonkin verran isältään, joka oli huomioni herpaantuessa toisaalle ruvennut inttelemään Haavemuiston kanssa.
Tai inttelyltä se minusta ainakin alkuun oli kuulostanut, mutta sain pian huomata että kyseessä oli jotakin paljon vakavampaa.
“... Jos uhmaatte minun käskyjäni, ette vaaranna vain omaa henkeänne.” Yhtä nopeasti kuin hyökkäävä käärme Henkäystähti upotti hampaansa Liljatuulen kurkkuun. Parantaja päästi tuskaisen ulvahduksen ja yritti panna kampoihin kollille, mutta Henkäystähti painoi hänet maahan ja uhkasi naarasta uusilla ruumilla hänen jälkeensä, mikäli hän jatkaisi vastustelua.
Sen jälkeen seurasi selkäpiitä karmiva hiljaisuus, kun Liljatuuli jäi makaamaan maahan liikkumattomana ja Henkäystähti nousi ylös lipoen verta punaiseksi värjäytyneeltä kuonoltaan.
Tuijotin elottomaksi hervahtanutta tätiäni epäuskon ja yltyvän vihan vallassa. Ilme, joka Henkäystähdellä oli naamallaan tarkastellessaan kissaa jolta oli juuri riistänyt hengen, oli halveksuva, välinpitämätön suorastaan. Hänen omatuntoaan ei näyttänyt painavan ollenkaan se, että hän oli juuri tappanut käytännössä puolustuskyvyttömän vangin. Se sai minut ihan kihisemään raivosta, ja jouduin pinnistelemään, jotten olisi ruvennut ulisemaan ääneen.
Tunsin Kimalaistoiveen laskevan tuuhean häntänsä lavoilleni lohduttavasti, vaikka hänkin tärisi kauttaaltaan vieressäni. Painauduin häntä vasten katse edelleen naulittuna Henkäystähteen ja Liljatuuleen. Yksi kolmesta panttivangista oli juuri teloitettu rangaistuksena Haavemuiston kapinoimisesta ja pakoyrityksestä. Oli vain ajan kysymys, milloin joku yrittäisi jotain vastaavaa uudestaan ja minun isäni ja Leimusilmä olisivat seuraavaksi vuorossa.
Pelastajien olisi ryhdyttävä toimeen pian tai kohta ei olisi enää ketään pelastettavia.

Kharon istui leirin pääaukiolla ja silmäili hermostuneesti muita leirissä olevia kissoja. Aurinko oli huipussaan ja partiot olivat juuri lähteneet leiristä, jolloin leiri oli tyhjentynyt. Vain muutama eloklaanilainen oleskelivat aukiolla Pimentovarjon valvovan silmän alla. Viime aikoina kuolonklaanilaisten läsnäolo oli alkanut hermostuttamaan Kharonia yhä vain enemmän. Sodan jälkeen hän oli löytänyt rauhan sovittuaan Lieskakajon kanssa, mutta nyt tilanne oli muuttunut.
Soturi oli jo hetken luullut Kujakissayhteisön jääneen taakse ja uuden, onnellisemman elämän alkaneen Eloklaanissa, mutta kolli oli ollut hirvittävän väärässä. Puolen kuun ajan Päivänsäde, Ruskalintu, Lyra, Cosmos ja Keijukainen olivat ryhtyneet piinaamaan kollikissan unia. Vuorotellen joku tai jotkut edellämainituista kissoista saapuivat Kharonin uneen ja muistuttivat soturia siitä, miten surkea kissa hän olikaan. Kharon ei halunnut enää nukkua. Hän nousi ensimmäisten joukossa joka aamu ja meni viimeisenä nukkumaan.
Kharon toivoi voivansa puhua Lieskakajolle, mutta viime päivinä ystävä oli ollut kiireinen. Heidän aikataulunsa menivät aina ristiin. Kharon oli puhunut murheistaan Deimokselle, mutta ei ollut löytänyt apua veljestään. Hän ei voinut kertoa veljelle kaikkea, sillä tämä ei tiennyt Kharonin olevan millään tapaa osallinen Ruskalinnun kuolemaan. Valehtelu ja asioiden pimittäminen veljeltä sai Kharonin olon entistä kurjemmaksi.
“Kharon”, kuiskaus havahdutti soturin hereille, kun hän oli vajoamassa uneen istualleen. Kolli säpsähti ja käänsi katseensa taakseen, josta oli kuvitellut äänen kuuluneen. Ketään ei näkynyt, soturin takana oli vain piikkihernemuuri. Kollin lihakset jännittyivät ja sydämen syke kiihtyi, hän nieleskeli ja tunsi olonsa muuttuvan entistä epämukavammaksi. Kharon otti askeleita taaksepäin niin paljon, että oli aivan kiinni leiriä ympäröivässä muurissa. Hän silmäili ahdistuneena aukiota yhä valppaammin. Hän oli aivan varma, että joku oli juuri kuiskannut hänen nimensä.

Päivät vierivät ja Kharonin olo muuttui vain surkeammaksi. Hän ei saanut nukutuksi ja hereillä oleminenkin oli silkkaa painajaista. Kharon tuntui olevan löysässä hirressä koko ajan. Näkymätön köysi kuristi hänen kaulaansa ja tuntui kiristyvän hetki hetkemmältä kireämmäksi. Elämä oli kurjaa, Kharon tunsi olevansa koko maailman surkein ja kamalin kissa.
Kolli laahusti partion perässä eteenpäin Eloklaanin eteläistä rajaa pitkin. Hän oli niin väsynyt, että meinasi kompastua jalkoihiinsa vähän väliä. Partion johdossa kulkeva Leppävarjo hoputti kollia jatkuvasti, mutta Kharon ei jaksanut välittää.
“Katso nyt, nuo eloklaanilaisetkin vilkuilevat sinua niin halveksuvasti”, Kharon kuuli tutun äänen viereltään. Hän vilkaisi Ruskalintua, joka oli karmea näky. Kollin oranssi turkki oli riekaleina, keho oli täynnä ruhjeita ja verta vuotavat haavat tihkuttivat solkenaan verta maahan. Kharon oli niin väsynyt, ettei hän ollut enää varma, oliko tämä unta vai ei. Hän tyytyi kohtaloonsa eikä alkanut epäilemään sitä, oliko Ruskalintu todella hänen vieressään vai oliko se vain harhaa tai unta. Soturin erivärinen katse kääntyi edellään kulkeviin eloklaanilaisiin, jotka vilkuilivat takanaan laahustavaa soturia. Ruskalintu oli oikeassa, Kharon näki miten halveksuen hänen klaanitoverinsa häntä katsoivat. Se ei ollut mikään ihme.
Kharon oli ajanut klaaninsa tähän tilanteeseen. Hän oli tuonut Kujakissayhteisön metsään, hän oli auttanut heitä hyökkäämään Eloklaaniin ja kiitos Kharonin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset olivat tienneet tasan tarkkaan miten he saisivat helpoiten kukistettua Eloklaanin. Hän oli pettänyt kaikki läheisensä, eikä puolen vaihtaminen sodan loppuvaiheessa ollut pelastanut Eloklaania. Kharon inhosi itseään. Hän oli hylännyt kumppaninsa ja pentunsa ja tuonut loput perheestään klaaniin, jossa elämä oli vielä rajoitetumpaa ja kurjempaa kuin Kujakissayhteisössä.
“Kaikki vihaavat sinua Kharon, sinä olet kamalin kissa mitä maa päällään kantaa. Katso nyt, mitä sinä teit minullekin”, Ruskalinnun tavallisesti niin rauhallinen ja ystävällinen ääni oli muuttunut synkäksi, katkeraksi ja jääkylmäksi. Kharon vilkaisi oranssiturkkista veljeään ja nielaisi.
“Peruisin sen, jos vain voisin”, kolli mutisi hiljaa ja käänsi eriväristen silmiensä katseen takaisin eteenpäin. Hän oli hirviö.
“Mutta et voi. Sinun pitäisi olla kuollut, ei minun”, Ruskalinnun ääni oli muuttunut murinaksi. Kharon ei halunnut enää katsoa veljeään. Ahdistus sai koko kehon tärisemään ja kolli pysyi hädin tuskin enää pystyssä.
“Vauhtia, Haavemuisto!” Leppävarjon ärähdys kantautui Kharonin korviin, ennen kuin soturi lyyhistyi maahan.

Kun Kharon seuraavan kerran heräsi, hän näki sinisen taivaan. Kolli räpytteli väsyneitä silmiään hämillään. Hän säpsähti, kun Leppävarjon kasvot tunkeutuivat soturin näkökenttään. Harmaan kollin kasvoilla oli varsin närkästynyt ilme.
“Siinäkö sinä ajattelit nukkua kesken partion? Tästä saat kyllä rangaistuksen kunhan vain pääsemme takaisin leiriin”, Leppävarjo tuhahti, “nouse ylös siitä ja pysykin hereillä loppupartion ajan!”
Väsynyt Kharon kampesi itsensä hämillään pystyyn. Hän oli aivan pihalla siitä, mitä oli tapahtunut. Kolli oli kuvitellut partion olleen vain unta, mutta tässä hän nyt seisoi keskellä nummia partion keskellä. Kharon ei kehdannut vilkaistakaan partion jäseniä, häntä hävetti niin kamalasti. Kaikki varmasti inhosivat häntä, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kharon sulkeutui ajatuksiinsa ja jatkoi partion perässä kävelemistä. Ajatukset olivat sekavat, Kharon oli kovin ahdistunut. Oliko hän todella nähnyt Ruskalinnun jopa hereillä ollessaan? Ei se voinut olla mahdollista, Ruskalintuhan oli kuollut..

Partion jälkeen Leppävarjo antoi kuin antoikin Kharonille rangaistuksen. Kollin tulisi siivota pesiä seuraava päivä. Väsymys painoi valkoharmaan kollin kehoa. Leiriin kävellessään askeleet olivat tuntuneet tajuttoman raskailta. Kharonia pelotti. Oliko hän todella sekoamassa, että kuvitteli näkevänsä Ruskalinnun? Vai oliko kolli saapunut esi-isiensä luota kostamaan Kharonille kuolemansa. Kharon nielaisi ja haki turvaa leirin korkeista piikkihernemuureista.Kolli perääntyi kiinni muuriin. Häntä ei haitannut, vaikka oksat tuntuivat pistelevän inhottavasti hänen ihoaan. Hänen sydämensä tykytti, kolli uskoi olevansa sekoamassa.
“Säälittävää”, naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Kharon jähmettyi aloilleen, kun hän erotti tumman hahmon lähestyvän häntä.
*Ei, ei tämä ole totta. Tämä on vain harhaa*, Kharon vakuutteli mielessään itselleen ja painautui yhä tiukemmin piikkihernemuuria vasten. Kolli sulki silmänsä, jottei näkisi häntä lähestyvää harmaata kissaa.
“Yritätkö päästä minua karkuun, Kharon?” naaraskissa kysyi terävällä äänellä. Kharon raotti erivärisiä silmiään ja pettymyksekseen näki, että kissa oli kävellyt vain hiirenmitan päähän hänestä.
“Sinä et ole todellinen”, Kharon henkäisi ääni väristen. Hänen edessään seisoi Keijukainen. Kissa oli kuollut kuita sitten sodan päättyessä, ei hän voinut seistä siinä. Kharon oli varma, että tämä oli jonkinlaista unta tai harhaa.
“Voi kuule, kyllä minä olen. Sinun vuoksesi minä olen kuollut, enkä tule koskaan jättämään sinua rauhaan”, Keijukainen sylkäisi sanat suustaan. Harmaaturkkisen naaraan kurkusta kumpusi matalaa murinaa. Kharon jännitti kehonsa jokaista lihasta, mutta ei irrottanut katsettaan Keijukaisen vihreistä silmistä. Kolli oli kauhuissaan. Hän ei uskaltanut irrottaa katsestaan edessään seisovasta kissasta nähdäkseen, näkivätkö muut leirin pääaukiolla olevat tilannetta.
“Sinä petit Kujakissayhteisön Kharon, mutta sitä ennen olit pettänyt Eloklaanin. Sinä olet pelkkä petturi, luuletko että täällä olevat kissatkaan luottavat sinuun? Kukaan ei luota sinuun, kaikki pitävät sinua epäonnistujana”, Keijukainen sähähti ja vetäytyi viimein hieman kauemmas Kharonista. Kollin sydän jyskytti entistä lujempaa. Tämän täytyi olla painajaista, josta hän heräisi pian. Mutta vaikka Kharon miten yritti, hän ei herännyt. Oliko tämä sittenkin totta? Hetkessä kolli jo unohti sen, että Keijukainen oli kuollut ja seisoi parhaillaan hänen edessään. Kollin todellisuus oli alkanut hämärtyä, eikä hän erottanut mikä oli totta ja mikä ei.

Seuraavat päivät saivat Kharonin sekoamaan entisestään. Kolli näki joka puolella kissoja, jotka olivat kuolleet. Keijukainen, Ruskalintu, Merkurius, Taivaslaulu… Kaikki he vainosivat kollia hänen hereillä ollessaan, piileskelivät pensaikoissa kollin partioidessa ja kuiskivat tämän korviin inhottavia asioita. Myös Lieskakajo oli käynyt haukkumassa Kharonin. Soturi syytti Kharonia siitä, että Eloklaani oli hävinnyt sodan. Sen jälkeen Kharon ei ollut puhunut kenellekään sanaakaan kolmeen päivään. Hän ei enää tiennyt, ketkä olivat totta ja ketkä eivät. Kun kolli sai viimein öisin unen päästä kiinni, hän näki Päivänsäteen, Cosmoksen ja Lyran. He katsoivat pettyneesti Kharonia ja laukoivat ties mitä solvauksia. Unet päättyivät siihen, kun Päivänsäde jälkikasvuineen murhasivat Kharonin joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Kharon kyyhötti taas kerran piikkihernemuurin varjossa. Oli lämmin päivä, mutta Kharon ei voinut nauttia siitä. Hän ei ollut syönyt kahteen päivään tai nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Kollin mieli oli levoton. Hän ei uskaltanut sulkea silmiään pelätessään nukahtavansa, mutta hereillä oleminenkin oli silkkaa tuskaa.
Kharon oli epätoivoinen ja päätymässä epätoivoiseen ratkaisuun. Hän ei voisi jäädä Eloklaaniin, hänen olisi yritettävä pakoa. Lieskakajo oli tehnyt hyvin selväksi, ettei Eloklaani ollut Kharonin paikka. Kukaan ei halunnut häntä sinne. Kolli tiedosti myös itse sen, että pako tuskin tulisi onnistumaan, mutta ei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Oli ihan sama, vaikka kuolonklaanilaiset tappaisivat hänet, kuten he olivat tappaneet Vihalehdenkin. Kaikki inhosivat häntä, ei hänellä ollut mitään merkitystä. Kharon nousi seisomaan. Hän vilkaisi Litteäkiven edustalla seisovaa Kyyhkypyrähdystä ja kiristi tahtiaan, kun naaras käänsi katseensa toisaalle. Piikkihernetunnelilla vahdissa oli Leppävarjo. Kharon veti syvään henkeä. Leppävarjo käänsi juuri sopivasti katseensa toisaalle, se oli Kharonin mahdollisuus. Kaksi soturia olivat tällä hetkellä leirin ainoat vartijat sotureiden pesässä olevan Lätäkkölammen lisäksi. Muut olivat partioimassa, joten Kharonin mahdollisuudet paeta olivat nyt paremmat kuin myöhemmin. Kharon teki nopean syöksähdyksen eteenpäin ja nelisti Leppävarjon ohitse. Raidallinen kuolonklaanilaissoturi ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ennen kuin Kharon oli jo päässyt hänen ohitseen piikkihernetunneliin.
“Seis! Pysähdy senkin hiirenaivo!” kollisoturin ulvahdus kantautui Kharonin korviin, muttei kolli tehnyt elettäkään pysähtyäkseen. Häntä väsytti, mutta hän ei voinut pysähtyä. Kharon ohitti tunnelin toisessa päässä olevan suuren kiven ja jatkoi matkaansa kohti jokea ja Koivumetsää. Sitä kautta hän pakenisi Eloklaanista. Kuinka ollakaan, pakomatka päättyi lyhyeen.
Kharon ei ollut tarpeeksi valppaana ja hän kompastui johonkin. Kolli lennähti maahan kuonolleen aluskasvillisuuden sekaan. Varvut raapivat soturin paksua turkkia inhottavasti. Kolli kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn ja kääntyi katsomaan, mihin hän oli kompastunut.
“Hah, yritätkö sinä paeta?” Päivänsäde kysyi virnuillen, “ikävä kyllä taisit nyt epäonnistua. Sinusta on tullut kömpelö.”
Kharon tuijotti entistä kumppaniaan epäuskoisena. Oliko Päivänsäde palannut takaisin metsään? Miten hän oli päässyt Eloklaanin reviirille kenenkään huomaamatta? Valkoharmaa kolli ei saanut sanaa suustaan. Hän nousi huterille jaloilleen ja kääntyi nopeasti ympäri lähtien taas juoksemaan.
“Et sinä minua karkuun pääse, Kharon!” Päivänsäteen terävä ääni kantautui soturin korviin. Kharon painoi korvansa luimuun ja kiristi tahtiaan. Hänen jalkansa olivat kuitenkin väsyneet, eikä vauhti ollut niin nopea kuin olisi pitänyt.
“Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” Kharon parkui, kun kuuli Päivänsäteen lähestyvät askeleet perässään. Miten Päivänsäteestä olikaan tullut niin nopea? Kharon näki jo joen, kun Päivänsäde saavutti hänet ja pääsi loikkaamaan soturin selkään. Kaksikko pyöri maassa hetken toistensa kimpussa. Kharon yritti päästä irti naaraan otteesta, mutta turhaan. Päivänsäde sai otteen Kharonin kaulasta. Silloin hän lakkasi rimpuilemasta.
“Tapa minut sitten”, Kharon kähisi epätoivoisena. Kuolema tuntui helpotukselta nyt, kun elämä oli muutenkin ollut pelkkää alamäkeä viimeisten kuiden ajan. Päivänsäde kiristi otettaan ja hengittäminen alkoi tuntua vaikealta. Se tuntui inhottavalta. Mikäli Kharon ei olisi niin kovasti toivonut pääsevänsä pois, hän olisi yrittänyt taistella vastaan. Päivänsäde oli voittanut, eikä Kharon jaksanut enää taistella pysyäkseen kiinni elämässä.
Niin vain kaikki pimeni ja Kharon tunsi sen olevan valtava helpotus.

Hämmennyksekseen Kharon ei herätessään nähnytkään Tähtiklaanin öistä maisemaa tai Pimeyden Metsän synkkää metsää, vaan sotureiden pesän multaisen seinän.
“Ei”, Kharon henkäisi ja kampesi itsensä pystyyn, “en minä voi olla täällä.” Kolli nousi ylös, mutta rojahti nopeasti takaisin vuoteeseen. Hän oli liian heikko pysyäkseen pystyssä.
“Älä yritä mitään”, naaraskissan terävä ääni sanoi. Kharon nosti katseensa Lätäkkölempeen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Nuori naarassoturi oli kaiketi määrätty vartioimaan Kharonia.
“Ei minulla ole enää mitään menetettävää”, Kharon kähisi ja kampesi itsensä taas pystyyn. Hän otti kuolonklaanilaissoturin käskyä uhmaten askeleen tätä lähemmäs. Lätäkkölempi siristi sinisiä silmiään ja asettui Kharonin eteen.
“Sinä vain vaikeutat koko Eloklaanin elämää, jos alat niskuroida”, kuolonklaanilaisnaaras lausahti. Kharon ei välittänyt. Hän lähti siitä huolimatta ohittamaan Lätäkkölempeä, vaikka tiesi saavansa rangaistuksen, joka hänen omien toiveidensa mukaan oli kuolemanrangaistus itse Henkäystähden kynsissä.
Kun Kharon oli päässyt Lätäkkölemmen ohi, ilmeisesti naaras loikkasi hänen kimppuunsa. Heikko Kharon rojahti pienemmän soturin painon voimasta maahan, eikä jaksanut enää nousta ylös. Hänen katseensa oli nauliintunut pesän uloskäynniltä sisään kajastavaan valoon.
“Ei minua kiinnosta, vaikka antaisitte minulle kymmenen rangaistusta. Ei minulla ole mitään väliä”, Kharon toisti asioita, mitä Päivänsäde ja muut häntä piinanneet kissat olivat sanoneet.
Lätäkkölempi kiersi Kharonin kasvojen eteen ja kohtasi kollin eriväristen silmien epätoivoisen katseen.
“Sehän nähdään”, Lätäkkölempi vastasi rauhallisella, mutta varsin tunteettomalla äänellä.

Kharon ei ollut varma, montako päivää hänen karkaamisyrityksestään oli kulunut. Kuolonklaanilaiset eivät olleet päästäneet häntä ulos leiristä. Kolli vietti aikansa vain sotureiden pesässä ja sen ollessa tyhjillään hänet pakotettiin pääaukiolle. Kolli niskuroi kuolonklaanilaisten käskyjä vastaan minkä kerkesi, eikä se helpottanut hänen tilannettaan. Jostain syystä leirin vallanneet viholliset eivät tappaneet Kharonia, vaikka kolli kuinka sitä toivoi. Hän halusi päästä Tähtiklaaniin, sillä viime päivät Keijukainen, Ruskalintu ja muut olivat piinanneet häntä yhä vain enemmän. Kolli odotti, että Päivänsäde saapuisi pian leiriin ja huolehtisi, että Kharon saisi ansaitsemansa lopun. Hän ei uskonut, että metsään niin pitkän matkan taivaltanut naaras jättäisi kostonsa saamatta.
Kharon kyyhötti leirin pääaukiolla, kun hänen katseensa kiinnittyi sisään leiriin asteleviin kissoihin. Kollin silmät suurenivat, kun hän näki Henkäystähden päässä laahustavan Liljatuulen. Soturi ei ollut varma, näkikö hän harhoja vai ei. Todellisuus oli edelleen hämärän peitossa, eikä Kharon uskonut mihinkään mitä näki. Henkäystähti ja pari kuolonklaanilaissoturia käskyttivät Liljatuulen leirin pääaukiolle. Koska aukiolle kerääntyi hämmentyneitä eloklaanilaisia, varmistui Kharonin oletus siitä, että tämä oli totisinta totta. Jostain syystä Liljatuuli oli tuotu Eloklaanin leiriin.
“Olen kuullut, että olette alkaneet kapinoida. Kai te ymmärrätte, etten voi sallia sellaista?” Henkäystähden ääni oli matala ja hänen jäinen katseensa kohdistui Kharoniin. Väsynyt valkoturkkinen kolli höristeli korviaan kuullakseen varmasti kaiken, mitä kuolonklaanilaiskolli sanoi.
“Liljatuuli ei ole palkintonne, vaan varoitus. Jos jatkatte käskyjeni uhmaamista, olen valmis teloittamaan lisää klaanitovereitanne”, Henkäystähden ääni oli kylmä ja ärsyyntynyt, mutta kolli vaikutti olevan tosissaan. Kharon luimisti korviaan ja nousi hitaasti seisomaan väsyneille jaloilleen. Eihän Henkäystähti voisi tappaa Liljatuulta, eihän? Mutta kun harmaaraidallinen kolli otti askeleen lähemmäs tummaturkkista parantajaa, Kharon huomasi että päällikkö oli tosissaan.
“Lopeta! Ei sinun tarvitse tappaa Liljatuulta! Tapa ennemmin minut!” Kharon ulvaisi ja otti haparoiden askeleen eteenpäin. Henkäystähti pysähtyi ja kohdisti jälleen katseensa Kharoniin.
“Kuolema olisi sinulle vain pelastus. Ei se toimi niin, että me toteutamme teidän toiveitanne kuin mitkäkin hiirenaivot. Sinun toiveesi on kuolla, joten sinä jäät eloon ja saat luvan palvella minua. Olkoon tämä muistutus kaikille teille: Jos uhmaatte minun käskyjäni, ette vaaranna vain omaa henkeänne.”
Kharon syöksähti eteenpäin, kun Kuolonklaanin päällikkö iski hampaansa Liljatuulen kaulaan. Parantaja päästi ilmoille kivuliaan ulvahduksen ja yritti taistella vihollista vastaan.
“Älä vastustele tai sinun jälkeesi tulee lisää ruumiita”, Henkäystähti murisi ja painoi parantajakissan maahan. Kharon tunsi, kuinka paino ilmestyi hänen selkäänsä. Joku oli estänyt hänen yrityksensä pelastaa Liljatuuli. Sivusilmällään kolli huomasi, etteivät muutkaan eloklaanilaiset olleet tyytyväisiä tilanteeseen.
Kharonin mieli muuttui entistä synkemmäksi, kun tummanharmaa parantajakissa lyyhistyi elottomana Eloklaanin leirin kovalle maalle. Soturin keho alkoi täristä. Liljatuuli oli tapettu hänen takiaan. Kharon ei ollut totellut sääntöjä ja sen vuoksi yksi klaanin tärkeimmistä jäsenistä oli surmattu. Valtava ahdistus vei Kharonin mukanaan, kolli laski päänsä maahan ja alkoi täristä. Hän inhosi itseään yhä vain enemmän. Hän oli paha, eikä hän saanut aikaiseksi koskaan mitään hyvää. Hänen olisi pitänyt kuolla, ei Liljatuulen.
Eloklaanin leirin pääaukiolla vallitsi hiljaisuus. Liljatuulen eloton ruumis makasi Litteäkiven edustalla Henkäystähden jalkojen juuressa. Kuolonklaanin päällikkö katsoi elotonta parantajaa kuin roskaa, kuin naaras olisi ollut mitä merkityksettömin kissa. Kharonin koko keho tärisi häntä paikoillaan pitelevän kuolonklaanilaissoturin alla. Eloklaanilaiset olivat silminnähden järkyttyneitä ja aivan syystä. Kharonista tuntui, että hänen klaanitovereidensa katseet liukuivat hitaasti elottomasta parantajasta Kharoniin. Häntä alkoi ahdistaa ja soturi laski katseensa maahan välttyäkseen muiden katseiden kohtaamiselta. Eloklaanilaisten täytyi vihata häntä. Hänen vuokseen taas yksi kissa oli menettänyt henkensä aivan turhaan.

Nopsatassu vastasi pahoitellen, ettei oikein tiennyt, millainen lähestymistapa tätä helpottaisi veteen totuttautumisessa. Tämä oli todennut veden tuntuvan vain erittäin vieraalta.
"Ei se mitään. Keksimme jotain!" Hilehuurre kurnahti pirteästi ja toivoi tartuttavansa positiivisen asenteen oppilaaseenkin.
Onneksi hopeinen soturi oli hyvä improvisoimaan. Hän huiskaisi hännällään Nopsatassulle merkin seurata ja lähti loikkimaan takaisin vettä kohti. Hilehuurre loikkasi itse ensin rannasta litteän kiven päälle ja kääntyi sitten katsomaan epäröivää oppilasta odottavasti. Hilehuurre yritti kuitenkin pitää koko ajan mielessä, että olisi tärkeää olla painostamatta toista liikaa. Hän ei silti malttanut pidättää innostustaan siitä, miten mahtavaa olisi lopulta nähdä Nopsatassun oppivan uimaan. Ja vielä Hilehuurteen itsensä opettamana! Vihreät silmät innosta loistaen kolli taputti kiveä kahdesti etutassullaan.
"Tule vain! En aio tönäistä sinua veteen, ainakaan vielä, jos sitä pelkäät", hän vitsaili viikset väristen.
Nopsatassu hyppäsi Hilehuurteen viereen kiven päälle ja näytti varovansa tarkkaan osumasta veteen. Mustan kollin jalat tärisivät tämän katsellessa ympärilleen.
"Tässä kohtaa vesi on jo sen verran syvää, että tassut eivät yletä pohjaan", Hilehuurre kertoi.
Hän kyyristyi ja kurotti toisen etukäpälänsä alas, kastoi sen äkkiä vedessä ja kääntyi oppilaansa puoleen, joka kavahti hiukan taaksepäin. Tällä kertaa Hilehuurre tajusi olla ravistamatta vettä tassustaan Nopsatassun päälle.
"Voisit ensiksi kokeilla vettä tassullasi tähän tapaan, niin osaat valmistautua sen lämpötilaan ja siihen, miltä se tuntuu turkin ympärillä", pilkullinen soturi kehotti, "ja jos se ei tunnu liian kauhealta, voit kokeilla liikuttaa tassuasi veden alla vähän aikaa edes takaisin."
"Selvä..." oppilas maukaisi veteen tuijottaen.
Hilehuurre yritti olla kärsivällinen ja antaa oppilaansa tutkiskella vedenpintaa rauhassa.
"Koska vesi tuntuu paljon raskaammalta kuin ilma, vedessä liikkuminen on myös hitaampaa", hän jatkoi samalla, kun Nopsatassu kyyristyi lähemmäs vettä. Hilehuurre toivoi, että saisi oppilaansa vähintäänkin kahlaamaan ensimmäisten uintiharjoitusten aikana.

//Nopsa?

Olimme pelanneet Varpupennun kanssa jo tovin. Ajattelin että hänen pitäisi syödä jotain ja sitten mennä nukkumaan tai lepäämään.
''Hei Varpupentu, mennään ottamaan jotain tuoresaaliista!'' Maukaisin Varpupennulle joka huohotti muutaman käpälänmitan päässä minusta.
''Haen äkkiä odota sinä tässä.''
Kysyin kuolonklaanilaiselta että saisimmeko ottaa kasasta onneksi hän vastasi myöntävästi.
Otin tuoresaaliskasasta yhden hiiren ja yhden linnun. Antaisin hiiren Varpupennulle.
''Hei Varpupentu ota tämä hiiri!'' Maukaisin hänelle.
Kun olimme syöneet sanoin varpupennulle että meidän pitäisi etsiä Lehtomyrsky, koska oli nukkumaanmenoaika.
''Hei Lehtomyrsky!'' Huusin hänelle.
''Niin?'' Hän vastasi ja tuli lähemmäs.
''Veisitkö Varpupennun nukkumaan?''
''Joo voin viedä.'' Hän naukui minulle iloisesti.
Sanoin heipat molemmille ja menin omaan petiini. Ajattelin että minun pitäisi mennä partioon jotta minua ei syytettäisi tyhjänpäiväiseksi, joten en mennytkään vielä nukkumaan vaan menin partioon jossa oli ainakin entinen mestarini, Ruusukukka.
''Hei Ruusukukka! Miten menee?'' Aloitin hänen kansaan pientä keskustelua.
Ilta oli vaihtumassa yöhön siinä vaiheessa, kun pääsimme partiosta takaisin leiriin.
Olin väsynyt joten nukahdin heti.

//Varpu?
//Voit sit jatkaa ns. Huomisesta kissojen elämässä jos vaikka Varpu ja Kuusi tapaisi jossain ja puhuis jotain
//Yritin autohittaa mahollisimman vähän

”Yritän vain suunnitella, miten saamme kottaraisen pudotettua puusta”, selitti Varjoliekki silmissään merkityksellinen kipinä, jota en ollut ennen nähnyt.
Annoin pehmeän hymyn levitä kasvoilleni, kun tutkin hänen harmahtavia silmiään. Sydämeni valtasi lämpö ymmärrettyäni, että Varjoliekki halusi jollakin tavalla kostaa Lokkimielelle sen, miten minua oli rangaistukseni aikana kohdeltu. Toisaalta minua myös hirvitti ajatus siitä, mitä vastatoimia Lokkimieli saattaisi keksiä ja toteuttaa, mikäli emme Varjoliekin kanssa olisi tarpeeksi ovelia.
”Se voi olla hankalampaa kuin luulisi”, mau’uin ja toivoin Varjoliekin tajuavan huoleni, ”mutta kyllä kai kottaraisenkin nappaaminen onnistuu, kun oraviakin on saatu. Nekin ovat yllättävän nokkelia...”
Annoin katseeni käväistä Lokkimielessä, joka jälleen kerran ahmi ateriaansa ikään kuin ei olisi syönyt mitään kahteen kuuhun – tai kahteen päivään… Häntäni pyyhkäisi maata, kun epämukava tunne valtasi minut muistaessani kärsimäni rangaistuksen. Vatsani ja kehoni tuntui olevan yhä sitä mieltä, kuin en olisi syönyt senkään jälkeen, vaikka Varjoliekki oli kovasti huolehtinutkin siitä, että saisin syödäkseni joka päivä jotakin – hän oli tänään tuonut meille jäniksenkin yhteiseksi syötäväksi. Mutta, ikään kuin vatsani olisi sen kahden päivän aikana jo tottunut siihen, että se ei saisi ravintoa, sillä yhä edelleen syödessäni minusta tuntui, kuin se jotenkin vastustaisi syömistä. Siitä huolimatta yritin syödä enemmän kuin mikä minusta tuntui tarpeelliselta koska tiedostin, että vain se saisi minut takaisin kuntoon. En myöskään halunnut Varjoliekin huolehtivan minusta liikaa. Vaistosin nimittäin, että häntä helpotti nähdä, kun söin. Minä kyllä ymmärsin häntä; jos kolli itse olisi kärsinyt minun laillani, olisin itse ihan samanlainen ja vahtisin, että hän söisi kunnolla.
Asetuin kyljelleni hänen vierelleen ja soin lihasteni rentoutua. Ne tuntuivat yhä voimattomilta. Käpäliä kihelmöi kuin olisin vastikään juossut jäniksen perässä koko päivän. Kahden päivän unettomuuskin tuntui veloittavan yhä voimiani, vaikka siitä oli kulunut useampi päivä. Siispä annoin kehoni levätä. Se ansaitsi sen.
”Kerro minulle, jos keksit jonkin hyvän idean lintujen saalistukseen”, kehotin ja katselin Varjoliekkiä raotetuin silmin pieni hymy kasvoillani. ”Minäkin yritän keksiä jotakin.”

//Varjo?

Hilehuurre selitti jotain hitaasti etenemisestä mutta en osannut taaskaan keskittyä ja tuijottelin jokea. Mietin minkälaiselta sen varaan uskaltautuminen tuntuisi. Minua kiinnosti kokeilla miltä se tuntuisi mutta pelko oli jo ottanut yliotteen minusta. Yleensä niin ei käynyt, joten en ollut varma kuinka pääsisin ahdistavasta pelosta pois. Käänsin katseeni Hilehuurteeseen ja tajusin etten ollut taaskaan kuunnellut häntä. Ilmeeni vääntyi hieman epävarmaksi.
“Anteeksi. En kuullut, voisitko toistaa?” kysyin epäröiden. Tätä kävi liian usein. Minun olisi opittava kuuntelemaan jatkossa.
“Niin. Kysyin vain, että mikä sinua jännittää uimisessa? Jos siis sellainen tietty asia on”, Hilehuurre toisti. Hän ei näyttänyt vihaiselta, joten huokaisin huojennuksesta.
“En oikein tiedä. Vesi tuntuu niin vieraalta minulle”, vastasin pohdiskellen. Minulla tuntui taas olevan aivan liikaa energiaa ja pian minun olisi päästävä purkamaan sitä tai en jaksaisi keskittyä enää yhtään.
“Ymmärrän”, Hilehuurre naukaisi lyhyesti ja katsahti jokea nopeasti.
“Haluatko ehdottaa jotain lähestymistapaa, joka saattaisi auttaa sinua tottumaan veteen ja uimiseen?” hän jatkoi. Loin kasvoilleni mietiskelevämmän ilmeen ja koitin keskittyä miettimiseen mestarini odottaessa. Miettimisestä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan oikein kunnolla. Pudistin päätäni.
“En oikein tiedä. Anteeksi.”
//Hile?

Hilehuurre ajatteli viedä Nopsatassun vihdoin uintiharjoituksiin tänään. Hän oli kuullut ohimennen, että useampi mestari oli jälleen viemässä oppilaansa uimapaikalle, tietenkin parin kuolonklaanilaisen vartijan saattelemana. Hopeanharmaa kolli oli ollut lähellä unohtaa kokonaan, että uintiharjoitukset tulisi ehtiä pitämään vielä ennen sään viilenemistä. Asteltuaan oppilaansa luokse Hilehuurre kysyi, mitä mieltä musta kolli oli uintiharjoitusten pitämisestä tänään. Soturi pohti, olisiko hänen kuitenkin pitänyt varoittaa Nopsatassua uinnista etukäteen, jotta tämä olisi ehtinyt valmistautua ajatukseen; ensimmäiset uintiharjoitukset olivat monille Eloklaanissa syntyneillekin oppilaille epämiellyttävä, jos ei pelottavakin kokemus. Hilehuurre ei vain oikein osannut suunnitella harjoituksia valmiiksi edellisenä päivänä.
"En minä sitä voi kai vältelläkään enempää", Nopsatassu vastasi empivän oloisesti.
Hilehuurre naurahti kevyesti, mutta taputti sitten hännänpäällään oppilasta kannustavasti lavalle.
"Valitettavasti et voi välttyä siltä enää kauaa, jos haluat valmistua soturiksi aikataulun mukaisesti. Meidän on parasta saada uintiharjoitukset pois alta ennen viherlehden loppua, jos vain mahdollista", Hilehuurre huomautti ja vilkaisi nousevaa aurinkoa, joka alkoi jo lämmittää mukavasti pilkullisen kollin turkkia. Nopsatassu nyökkäsi, mutta ei edelleenkään näyttänyt erityisen innostuneelta, toisin kuin useimpina päivinä. Hilehuurre ei ollut varma, pelkäsikö hänen oppilaansa vettä vai oliko tämä muuten vain vastahakoinen turkkinsa kastelusta, mutta soturi yritti saada Nopsatassua edes vähän piristettyä.
"Mutta hyvin se menee! Ja eihän sitä tiedä, vaikka rakastuisit uimiseen niin, ettet haluaisi enää poistua vedestä ollenkaan", Hilehuurre päästi hilpeän mrrau-äänen jolkottaessaan uintipaikalle suuntaavan joukon perässä ulos leiristä Nopsatassu kannoillaan.

Perillä uimapaikalla Hilehuurre valitsi Nopsatassua varten sellaisen kohdan joen reunasta, jossa oli mukavasti vierekkäin suurempi alas veteen viettävä kivi ja yksi litteä kivi, johon mahtui sopivasti kaksi kissaa vierekkäin. Litteä kivi oli aivan lähellä rantaa niin, että siihen saattoi päästä kuivalta maalta enempää ponnistamattakin. Suurempi kivi oli puolestaan jo kauempana rannasta. Siitä pääsisi liukumaan hyvin jo tarpeeksi syvään kohtaan uidakseen ilman, että takajalat osuivat pohjaan. Hilehuurre tutkiskeli ympäristöä hetken ja arvioi, että suuremman kiven päälle hyppääminen onnistuisi ongelmitta litteän kiven päältä.
"Selvä, eiköhän aloiteta", hopeanharmaa soturi sanoi ja kääntyi oppilaansa puoleen, joka katseli täysin eri suuntaan keskittyneen oloisena. Hilehuurre suuntasi katseensa puuriviin, jonka oksistossa visertäviä lintuja Nopsatassu näytti tapittavan.
"Oletko vielä kanssani vai menetinkö sinut metsästyspartioon?" Hilehuurre maukaisi, ja musta kolli säpsähti.
"Anteeksi", oppilas maukaisi hiukan vaivaantuneena, mutta Hilehuurre vain värisytti viiksiään huvittuneena.
"No niin, ensiksi..." Hilehuurre aloitti, mutta säntäsikin kesken lauseen veteen innoissaan kuin pieni pentu niin, että roiskui. "Näytän sinulle mallia."
Hopeinen kolli kahlasi sen verran syvälle, että sai takajalkansa ylös pohjasta ja alkoi kauhoa.
"Sinun täytyy tulla lähemmäs!" hän huusi loitompana rantaviivasta kyyhöttävälle Nopsatassulle. Hilehuurre tajusi, että hän oli tainnut roiskuttaa vettä oppilaankin päälle veteen rynnätessään. Hän toivoi, ettei ollut pelästyttänyt sillä mustaa kollia entisestään, ja moitti itseään hiirenaivoisuudestaan. Hilehuurre nousi takaisin rantaan ja asteli oppilastaan vastaan. Ajattelemattomana kolli kuitenkin ravisti märkää turkkiaan niin, että pisaroita lensi oppilaan päälle. Nopsatassu loikkasi äkkiä kauemmas väistääkseen niitä.
"Äh, anteeksi!" Hilehuurre pahoitteli nolostuneena.
Soturi toivoi, ettei tunaroisi näitä harjoituksia täysin, ne kun olivat tärkeä osa Eloklaanin oppilaan koulutusta. Hän käänsi katseensa Nopsatassuun, joka istahti nyt hiukan lähemmäs ja vilkuili jokeen epäröivän oloisesti.
"Saat edetä siihen tahtiin, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Jännittääkö sinua uimisessa jokin erityisesti?" Hilehuurre päätti kysyä asiasta oppilaalta suoraan, jotta tietäisi, mistä heidän tulisi aloittaa.

//Nopsa?

Kuuntelin klaanitoverini juttuja vierestä korvat höröllään.
“Niin. Hilehuurre ei ole vielä kunnolla sanonut miten minulla menee harjoitusten ja kaiken kanssa mutta veikkaan, että se johtuu siitä etten ole ollut täällä vielä kauhean kauaa”, selitin. Ajatus siitä, että minusta tulisi pian soturi oli ehkä jopa hieman kauhistuttava.
“Ymmärrän kyllä”, Laventelitaivas sanoi. Nyökyttelin hänelle ja vaikenin sitten. Jäin oikeasti pohtimaan, millaista olisi olla jo nyt soturi.

Kävelin ulos oppilaiden pesästä haukotellen. Olin todella uupunut viime päivän harjoituksista ja kaikesta muusta. Olin mennyt nukkumaan vasta tosi myöhään muiden jälkeen, koska olin halunnut valvoa Syreenitassun kanssa ja jutella ystävälleni. Etsin katseellani aukiolta Hilehuurretta mutta katseeni ei ihan heti osunut pilkulliseen kolliin.
“Nopsatassu!” kuulin mestarini äänen tulevan takaatani. No niin hienoa. Käännyin ympäri ja katsoin häntä suoraan silmiin.
“Huomenta”, naukaisin ja koitin parhaani pidätellessäni haukotusta.
“Voisimme tänään mennä uitiharjoituksiin. Mitä mieltä olet ideasta?” Hilehuurre kysyi. Kurtistin otsaani epäilevästi. Tätä päivää minä en ole odottanut innolla vaikka muuten rakastin muuten Eloklaanin soturikoulutusta.
“Niin no. En minä sitä voi kai vältelläkään enempää”, nau’uin hieman vaikeana. En olisi halunnut kohdata tätä päivää vielä - varsinkaan näin väsyneenä - mutta kai se oli pakko.
//Hile?