Kääpätassu saurasi mstariaan Unikkohämyä takaisin leiriin pää painettuna. Hän oli tullut juuri harjoituksista ja raidallisesta kollista oli tuntunut, että ne olivat menneet aivan surkeasti. Siltä hänestä kyllä tuntui aina. Tuntui, ettei mikään onnistunut millään, vaikka hän sitä kuinka yrittikään.
“Voit ottaa itsellesi jotain tuoresaaliskasasta”, Unikkohämy naukaisi oppilaalleen. Kääpätassu nyökkäsi. Samapa tuo. Kai hän voisi itselleen jotain purtavaa ottaa, jos siellä olisi mitään, minkä hän oikeasti ansaitsisi. Muut kissat klaanissa sentään kantoivat kortensa kekoon, toisin kuin hän.
Raidallinen kolli vilkaisi tuoresaaliskasaan ja huomasi, että siellä oli viimein taas jopa ihan hyvä määrä saalista. Viherlehden helteen ja sateen jälkeen oli mukavaa nähdä saaliin määrän kasvaneen. Siitä huolimatta Kääpätassu ei millään onnistunut nappaamaan itse mitään.
Kääpätassu nappasi tuoresaaliskasasta itselleen päästäisen ja tassutti leirin laitaan. Siellä hän tykkäsi viettää päiviään. Erossa kaikista muista ja oleskellen omassa rauhassaan. Siellä hän saattoi myös muistella Armaan kanssa viettämäänsä aikaa. Hänellä oli kyllä yksisilmäistä kollia niin kova ikävä. Edelleen, joka ilta hän mietti sitä, miten asiat olisivat, jos hän ei vain olisi koskaan paennut metsään yksin. Tai jos hän ei olisi eksynyt sinne vaan löytänyt takaisin ystävänsä luokse. Kaikki oli hänen syytään. Kaikki oli aina hänen syytään.
Kääpätassu nieli nopeasti loput päästäsestä pakolla ja siirtyi sitten oppilaiden pesälle. Hän meni makaamaan pedilleen, joka oli hyvin eristyksissä kaikesta. Pesässä, kun ei ollut enää muita oppilaita, joten hänellä oli tilaa siellä rutkasti.
Kolli painoi päänsä etutassujensa päälle ja murehti taas. Kaikki Eloklaanin kissat varmaan vihasivat häntä salaa ja pitivät Mesitähden päätöstä ottaa hänet osaksi klaania typeränä. Niin piti Kääpätassukin. Kuka sellaisen turhakkeen halusi osaksi klaaniaan. Sehän oli aivan typerää.
Ennen kuin kolli kerkesi kuitenkaan liian syvälle ajatuksiinsa, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kääpätassu nousi ripeästi ylös ja suunnisti mestarinsa vierelle kissa joukkoon. Hän oli oppinut siinä olevan hyvä paikka. Unikkohämy oli hänelle niin mukava, että kollista se tuntui jopa yllättävän turvalliselta paikalta.
“Olen koonnut klaanin tänään koolle, koska eräs oppilas on viimein valmis saamaan soturinimensä”, Mesitähti aloitti. Sen jälkeen kaikki sanat olivat kuin niitä olisi kuunnellut veden alta. Ruskea raidallinen kolli ei saanut niistä selvää, mutta pian hän kuuli kissojen huutavan hänen uutta nimeään. Kääpäpuna.
“Onneksi olkoon, Kääpäpuna!” Unikkohämy naukaisi lempeästi. Kääpäpuna hymyili hänelle ja yritti pujottautua pois kissa joukon keskeltä. Hän vihasi olla huomion keskipisteenä. Se oli aivan kauheaa.

Kääpäpunan käpälät meinasivat livetä joka toisella askeleella. Nummella oli aamukasteen ja öisen tihkusateen jäljiltä hieman liukasta ja kaninkolot siellä täällä eivät todella auttaneet pienen kollin tilannetta.
Kääpäpuna oli päätynyt aamupartioon muutaman muun kissan kanssa. Hän oli koko aamun yrittänyt parhaansa pysyäkseen valveilla. Hänestä tuntui monesti, että hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä vain nuupahtaa siihen. Toki aamun koleus oli alkanut herättää nuoren raidallisen soturin.
“Koita olla liukastumatta”, Nopsaliekki - joka oli osana partiota - naukaisi hyväntuulisesti nuoremmalle kollille. Kääpäpuna antoi hänelle pienen hymyn. Hän arvosti mustaturkkista kollia kovasti. Hänkin oli niin ystävällinen.
“Yritetään”, tuore soturi naukaisi tälle hiljaa ja tarkkaili tassujaan yrittäen pitää itsensä tasapainossa. Hän asetteli tassunsa mahdollisimman varovasti ja piti huolta, että väisti liukkaimmat kohdat. “Kuinka sinä pysyt noin hyvin tasapainossa?” Kääpäpuna kysyi vielä ja vilkaisi Nopsaliekkiä.

//Nopsa?
//Sori tää on vähän tökerö

Kortetuike kiitti minua urheudestani. Se herätti sisälläni hassun lämmön. Olipa mukavaa saada kiitoksia ja kehuja. Ei sillä, ettenkö olisi niitä odottanutkin. Olinhan sentään uhrannut henkeni Kortetuikkeen typeryyden vuoksi. Oli vain reilua, että sain kiitokset siitä.
Veljeni mielipuolinen neuraminen sai huomioni siirtymään. Pudistelin päätäni saadakseni vedet pois korvistani. Olipa Varpulaululla taasen vallan mainiot huvit. Nauraa nyt sille, kun kaksi kissaa meinasi juuri hukuttautua joessa. Miten mahtavaa.
Ryhdyin sukimaan märkää turkkiani, jotta saisin sen nopeammin kuivumaan. Viileä tuuli sai kehoni aivan jäähän. Märkä turkki ja tuuli eivät todella sopineet yhteen. Nyt sen saatoin ainakin todeta.
“Onko tämä nyt paras hetki nauraa?” murahdin lopulta veljelleni sukaisujen välissä. En jaksanut kuunnella enää sitä, miten hän nauroi itsensä aivan henkihieveriin. Kilpikonnakuvioinen kolli haukkoi kovaäänisesti henkeä naurujen välissä ja minua alkoi jo mietityttää oliko hän tullut hulluksi vai oliko hänellä jokin ongelma.
“Ihan tosi, koeta hengittää”, sanoin ja en voinut peittää pienoista huolen hiventä äänessäni. Veljen hapenpuutteinen pihinä, jota ei varmaan voisi enää paljoa nauruksi kutsua, alkoi jo kuulua aika inhottavalta.

//Varpu tai Korte?

Häntäni viisti maata aina helahdellessaan. Huokaisin Käärmekullan vastaukselle. Tuntui hyvältä, ettei hän ollut vihainen unohduksestani. Käärmekulta oli järkevä. Hän oli fiksu ja tilannetajuinen. Hän tiesi paremmin, eikä syyttänyt minua asioista joille en voinut enää mitään. Se oli yksi niistä monista syistä miksi rakastin naarasta niin kovasti. Hän oli minulle hurjan tärkeä. En edes tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä.
“Lähdetään vain”, vastasin ehdotukseen ja ryhdistäydyin.
Olisin muuten pyydellyt vielä anteeksi, mutta tiesin ettei se auttaisi asiaa. Yritin hokea itselleni, että kaikki oli hyvin ja kaikki tulisi järjestymään. Tassutin kumppanini perässä ulos leiristä. Reviirin kostea metsäinen tuoksu iski kasvoille, kun pääsimme ulos kissahajupilvestä, jota muut kutsuivat leiriksemme. Joskus tuntui, ettei leirissä ollut tarpeeksi ilmaa. Silloin olin täällä ulkona - reviirillä. Tähdet tuikkivat puiden latvojen välistä kauniisti ja lehdet vipattivat tuulessa. Viherlehti oli selvästi lopuillaan ja lehtisade alkamassa, sillä puiden lehdet loistivat pimeässäkin monin eri värein kauniisti. Kaikki oli niin kaunista, että paha oloni tuntui katoavan kuin savuna ilmaan.
“Halusitko jutella?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden.
Käpälien tasainen askellus tömisi korvissani, kun odotin Käärmekullankin avaavan suunsa.
//Käärme?

Leimusilmä tunsi helpotuksen leviävän turkkinsa jokaiseen karvaan huomatessaan, että Lieskakajo jaksoi loukkaantumisestaan huolimatta vitsailla. Hänen tilansa ei ollut vakava, ja siitä parantajakolli kiitti salaa mielessään Tähtiklaanila.
“Saisit pitää jatkossa silmäsi auki, kun juoksentelet metsässä”, Leimusilmä tuhahti huvittuneisuuttaan peitellen. Hän tutki soturin jalkaa, pyöritteli sitä arvioivasti eri suuntiin ja tuli lopulta johtopäätökseen: jalka oli nyrjähtänyt. “Jänis ei onnistunut salamurhayrityksessään tällä kertaa: jäät henkin. Se on lievästi venähtänyt, kunnon lepo ja yrtit hoitavat sen kuntoon tuota pikaa. Jos siis vain maltat levätä ja noudattaa ohjeitani.” Parantajakolli napautti toveriaan leikkimielisesti nenälle hännänpäällään ja kiepahti sitten yrttivarastoaan kohti.
Hän nousi varastosta vähän seljanlehtiä sekä reunuspäivänkakkaroita ja valmisti niistä hauteen kollin jalkaan. “Yritä olla nuolematta sitä pois ja pitää haude muutenkin siinä, mihin sitä levitin”, parantaja neuvoi leviteltyään yrttitahnan Lieskakajon jalkaan. “Jos se tuntuu ylitsepääsemätön vaikealta, voin laittaa päälle vähän hämähäkinseittiä, niin se varmasti pysyy siinä. Ja koeta olla varaamatta sille painoa seuraavaan pariin päivään, jos vain pystyt.”

//Lieska?

Kuutamolaine silmäsi Talvikkitakun tuomaa rastasta hiukan epäluuloisesti. Hän ei ollut tottunut moisiin ystävyyden eleisiin, etenkään tältä kissalta. Yleensä niissä oli joku koukku piilotettuna.
Toisaalta hän muisteli niitä kertoja, kun Talvikkitakku oli tuonut hänelle ihan mukaviakin yllätyksiä, kuten viherlehtisin kukkia kedolta tai sen leluhiiren retkiltään klaanien reviirien ulkopuolelle. Ehkä naaras todella oli pyydystänyt tämän rastaan juuri häntä varten ja ele oli oikeasti vilpitön. Hän päätti luottaa ystäväänsä.
“No, kiitos sitten”, hän väläytti Talvikkitakulle pienen ilahtuneen hymyn ja kyyristyi linnun ääreen. “Haluatko jakaa tämän kanssani?”
Talvikkitakku huiskaisi häntäänsä torjuvasti. “Se on kokonaan sinulle - lahja minulta!” hän sanoi silmät tuikkien.
Kuutamolaine ei pistänyt vastaan, hänellä oli suorastaan sudennälkä. Hän kävi siihen kiinni vatsa tyytyväisenä kuristen. Kun hän oli syönyt lintua jo jonkin aikaa, hän oli havaitsevinaan siinä oudon sivumaun. Hän hidasti pureskeluaan ja yritti miettiä, mikä kumma se maku oli. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei ollut kuunaan syönyt tältä maistuvaa lintua. Eihän se ollut pilaantunut?
“Miltä maistuu?” Talvikkitakku kysyi ja katseli häntä jotenkin epätavallisen kiinnostuneesti. Ihan kuin naaras olisi odottanut tietynlaista reaktiota häneltä.
Kuutamolaine tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. “Mitä tässä linnussa on, Talvikkitakku?” hän tivasi, ja samalla hänen vatsaansa rupesi vääntämään hirveästi.
“Laitoin sinne erityisiä mausteita sinua varten”, punertava soturi kertoi ylpeän oloisena itsestään. “Vähän jotain yrttejä Leimusilmän pesästä, kuolonmarjoja ja sitä rataa…”
Kuutamolaineesta tuntui kuin hänet olisi upotettu jäiseen veteen. “Sanoitko sinä juuri ‘kuolonmarjoja’?” hän ähkäisi epäuskoisena.
“Juu-u, niin taisin sanoa”, Talvikkitakku katsoi hänestä virnistellen sen näköisenä kuin olisi joutunut pidättelemään itseään räjähtämästä nauruun.
Kammottava tunne jysähti Kuutamolaineen vatsaan kuin kivi. Hän alkoi saman tien kakomaan hätäisesti, yritti saada itseään oksentamaan marjat ulos sisältään ennen kuin ne ehtisivät vaikuttaa.
Klaanitoverit aukiolla tuntuivat huomanneen tilanteen ja vilkuilivat heidän suuntaansa kulmat kurtussa. Talvikkitakku vain kihersi naurusta hänen vieressään, ja Kuutamolaine tunsi paniikin yltyvän sisällään pahentuvan vatsakivun mukana.
“Tarvitsen apua!” hän huudahti tuskaisesti. “Talvikkitakku syötti minulle kuolonmarjoja!”

//Tale tai joku muu?

Istuin häntä käpälien päälle sidottuna soturien pesän edustalla. Ilta - tai ennemmin jo yö - oli jo pitkällä. Sädesäihkettä ei näkynyt. Kolli oli luvannut vaihtaa kieliä kanssani vielä ennen kuin menisimme nukkumaan, mutta hän ei ollut ilmaantunut paikalle. Olisin voinut olla vihainen, mutta olin ennemmin vain huolissani. Kumppanini oli tuntunut paljon etäisemmältä ja hän vietti huomattavasti enemmän aikaa muiden kissojen, kuten Perhopuron kanssa. Tietysti arvostin sitä, että hän huolehti klaanitovereistaan niin kovasti, mutta se sai minut yliajattelemaan ja huolehtimaan.
Pelkäsin. Pelkäsin kumppanini puolesta. Hän tuntui kantavan niin kovaa taakkaa muiden kissojen puolesta. Hän huolehti muista kuin omasta perheestään. Samaan aikaan vihasin ja rakastin sitä hänessä. Oli ihailtavaa, miten omistautunut hän oli auttamaan ystäviään, mutta hän ei tuntunut muistavan, että hänen tulisi pitää myös huoli itsestään. Lisäksi minusta alkoi tuntua kovin orvolta, aina kun hän laiminlöi itseään ja jätti minut itsekseni. Olin ollut jo tarpeeksi kauan parantajan pesällä omissa oloissani, en halunnut, että kokisin saman heti, kun olin päässyt sieltä pois.
Kun viimein näin kumppanini tutun oranssin turkin, kutsuin häntä. Hänen kasvoillaan tuntui käyvän silmänräpäyksen aikana niin monta tunnetta, että se olisi toisessa tilanteessa huvittanut minua. Nyt ei kuitenkaan naurattanut. Hän heti selitteli jotain siitä, miten oli unohtanut ja miten oli pahoillaan. En minä siitä välittänyt niinkään, että hän oli tyystin unohtanut lupauksensa minulle, mutta minua vain huolestutti hänen oma tilansa.
“Milloin olet viimeksi syönyt?”
Kysymys tuntui pysäyttävän kumppanini. Hän näytti aidosti miettivän asiaa, joka sai huolen sisälläni vain kasvamaan. Olisin halunnut huutaa ja sättiä hänelle, mutta tiesin, ettei se auttaisi. Se saisi vain molempien olon kurjaksi. Tätä tilannetta tulisi lähestyä varovasti hellyydellä.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, Sädesäihke totesi. Hän ei edes vastannut kysymykseeni. Ei tainnut tietää siihen itsekään vastausta. “Oletko varma, ettet ole vihainen?” hän kysyi vielä.
“Olen minä ehkä hieman sitäkin, mutta en siksi, että jätit minut tänne yksin yöhön. En pidä siitä, että keskityt muiden kissojen auttamiseen niin kovasti, ettet ajattele omaa etuasi. Kyllä Leimusilmä ja Vienotassu varmasti osaavat pitää huolen klaanitovereistamme”, nau’uin hellästi. “En halua, että ajatat itsesi huonoon tilaan. En kestä katsoa mitään sellaista.”
Hengitin syvään. Ahdistus - jonka täyttä syytä en tiennyt - alkoi kuristaa kurkkuani, mutta pyyhin sen taka-alalle. Kyse tässä oli kumppanistani, ei minusta.
“Haluaisitko kuitenkin nyt jutella? Voisimme lähteä vaikka yölliselle kävelylle, mikäli se sinua kiinnostaisi?” kysyin oranssilta soturilta.

//Säde?

Nousin Perhopuron vierestä, kun tämä oli saanut unen päästä kiinni. Raukka oli sairastunut kuumetautiin kärsittyään niin kovia henkisiä seurauksia Ahmatahman jäljiltä. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt kunnolla aikoihin ja vasta minun avullani oli alkanut palautumaan. Hän selvästi tarvitsi rinnalleen ystävän nyt, kun Ahmatahma ei enää ollut keskuudessamme. Klaani oli kokenut hiljattaen paljon menetystä ja ilmapiiri leirissä oli vähän sen mukainen astuessani parantajan pesältä ulos. Painostava ilma iski päin kasvojani. En miltei saanut happea hetkeen. Ilma oli niin kosteaa, että se tuntui paksulta ja kivuliaalta hengittää. Oli hyistä näin auringon laskettua. Oli miltei kuuhuippu. Olin viipynyt parantajan pesällä pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Tallustin leirin poikki kohti soturien pesää, kun tuttu naukaisu keskeytti aikeeni mennä nukkumaan.
“Sädesäihke”, Käärmekulta naukui vähän matkan päästä. Nostin katseeni naaraaseen.
“Hiirenpanat! Olen pahoillani, unohdin tyystin”, parkaisin ja menin lähemmäs kumppaniani. Olin luvannut vaihtaa tämän kanssa kieliä vielä ennen nukkumaan menoa. Olin ollut hyvin etäinen viime kuiden ajan, mutta olinkin keskittynyt Perhopuroon ja Varpulauluun, ystäviini. Käärmekullan katsetta oli vaikea lukea. Sain siitä irti vain huolen ja surun. Painoin pääni.
“Olen todella todella pahoillani, rakas”, nau’uin mahdollisimman vakuuttavan kuuloisesti.
“En minä sitä, tai sitäkin”, hän sanoi, “Milloin olet viimeksi syönyt?”
Mietin hetken. Olin ehkä laiminlyönyt muutakin kuin vain Käärmekultaa - itseäni. Huokaisin.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, totesin ja kaavin maata kynnelläni.
“Oletko varma, ettet ole vihainen?”

//Käärmeliini?

Kujekullalla oli niin mahdottoman tylsää, että hänen teki mieli juonia jotain jekkuja! Hilehuurrekin oli jossain. Kolli olisi ollut hyvää seuraa, toinen oli niin hauska. Mutta ei, harmaaturkkinen kollikin huiteli ties missä ja nyt sen takia Kujekulta joutui ikävystymään leirissä.
"Huoh, niiin tylsääää", naarassoturi puhisi itsekseen ja kieriskeli sammalillaan. Hän olisi toki voinut lähteä vaikka saalistamaan tai tarjota itseään partioon, mutta se vasta tylsää olikin! Kujekullan työskentelymoraali ei ollut varsinaisesti erityisen korkea..
"Ehkä minä voisin auttaa minua, lähdetkö kanssani metsälle tai kävelylle?" kuului tuttu, tasaisen ystävällinen naukaisu. Kujekulta kääntyi ja tunnisti naukujan Järviloisteeksi. Kolliksi joka oli selkeästi häneen ihastunut ja no, Kujekultakin piti toisesta. Toinen oli vain niin täydellinen, että Kujekullasta oli usein vaikea olla toisen seurassa täysin oma itsensä.
"Voisin näyttää sinulle kauniita paikkoja?" Järviloiste ehdotti hymyillen ja tarjosi auttavaa käpäläänsä.
"Pyh, kyllähän minä Eloklaanin reviirin tunnen! Mutta hyvä on, minä tulen. Kiitos, sinä pelastit minut tylsyydeltä!" naarassoturi naukaisi huvittuneena ja tarttui toisen käpälään noustakseen ylös.

Kimalaistoive nosti käpäläänsä minkä päällä oli pieni leppäkerttu. Naaras nousi takajaloilleen ja haki hieman, jotta löytäiis sopivan tasapainon. Harjoittelunsa myötä hänen tasapainonsa oli kehittynyt varsin hyväksi ja hän pystyikin nykyään paljon helpommin taiteilemaan kahdella takajalalla. Hiilihammas oli ollut oikeassa, hänen tasapainonsa kehittyisi iän myötä. Ja tietenkin Hiilihammas oli oikeassa. Kolli oli Kimalaistoiveen mielestä koko metsän ja varmaan koko maailman viisain kissa! Kimalaistoive ihaili isäänsä niin paljon ja teki mitä tahansa saadakseen toisen tuntemaan ylpeyttä. Usein naaras pelkäsi, että hän ei vaan koskaan pystyisi siihen. Hänestä kirjaimellisesti puuttui palanen. Voisiko hän koskaan saada vanhempiaan oikeasti ylpeiksi? Hänen sisaruksensa olivat taatusti jo onnistuneet siinä.. Se sai naaraan tuntemaan alemmuutta. Mutta tässä hetkessä naaras oli aidosti iloinen. Hän piti ötököistä, ne olivat naaraasta todella suloisia. Erityisesti leppäkertut. Naaras aina varoikin, että ei vahingossakaan talloisia pieniä ystäviään. Kimalaistoive ajatteli, että heidän elämät olivat yhtä arvokkaita, kuin kissojenkin. Miksi ei olisi? Tähtiklaani oli varmasti naaraan kanssa samaa mieltä.

Lieskakajo ähki ja puhisi konkatessaan kohti kitkeriltä yrteiltä pesää, joka tunnettiin myös nimellä parantajanpesä. Kolli oli kompastunut puunjuureen jahdatessaan jänistä ja hänen saalistaminen oli loppunut välittömästi siihen. Ja se ärsytti Lieskakajoa, hän ei ollut ehtinyt saada yhtään saalista ja se tuntui soturista siltä, että hän oli pettänyt koko klaanin. Yleensä parantajanpesälle joutuminen ei häntä haitannut, sillä siellä odotti eräs erittäin tärkeä, laikkuturkkinen kissa... Leimusilmä. Lieskakajon salaistakin salaisempi ihastus, kolli joka sai hänen sydämensä lepattamaan villisti. Parantajakissan näkeminen tuntui Lieskakajosta siltä, että hänen sisällään olisi leijaillut valtava perhoslauma. Päästessään parantajanpesän sisälle Leimusilmä tuli häntä välittömästi vastaan ja se sai punaturkkisen hymyilemään vienosti.
"No, jänis viritti minulle ansan ja juoksi suoraan puunjuuren yli. Minä taas en osannut varautua siihen ja lensin kuperkeikkojen kautta mukkelis makkelis", Lieskakajo vitsaili hieman ja ojensi hieman turvonneen käpälänsä parantajalle katseltavaksi.
"Miltäs näyttää? Teroitin kynteni juuri eilen", kolli jatkoi vitsailuaan. Hän yritti peitellä hermostumisensa huumorin alle ja toivoi, että kolli ei huomaisi hänen punasteluaan..

//Leimu?

Talvikkitakku meinasi tikahtua nauruunsa. Hän oli keksinyt niiiin hyvän jekun Kuutamolaineelle! Naaras oli valmistanut ystävälleen spesiaalin illallisen. Hän oli laittanut saalistamansa rastaan sisälle jotain, hän ei ollut ihan varma mitä.. Hän oli saanut pihistettyä parantajien pesästä jotain yrttejä ja sitten löytänyt metsästä mustikoita. Kyllä Kuutamolaine nyt ilahtuisi näistä spesiaaleista mausteista!

"Katso, saalistin tämän sinulle omin käpälin! Etpähän voi väittää, että en olisi koskaan hyödyksi Eloklaanille, ethän? Eikö tämä näytäkin mehevältä?" Talvikkitakku naukaisi ja yritti pitää äänensä mahdollisimman neutraalina. 'Nyt et naura, Talvikkitakku, nyt et naura', naaras hoki itselleen mielessään ja työnsi rastaan epäileväisen näköisen Kuutamolaineen käpäliin.
"Sinähän pidät rastaista, etkö?" Talvikkitakku naukaisi ja istahti ystävättärensä vierelle odottamaan. Sitten hänen mieleen pamahti uusi jekku! Hänhän voisi väittää toiselle, että sen sisällä oli kuolonmarjoja. Sitten koko klaaniin syntyisi hässäkkä ja... Se olisi hauskaa!
"Talvikkitakku, mitä sinulla on mielessä?" Kuutamolaine kysyi kulmat kurtussa ja katsoi rastasta pohtivan näköisenä. Talvikkitakku kuitenkin vain työnsi rastaan lähemmäksi ja avasi suunsa:
"Pyh, enkö minä muka saa olla ystävällinen?"

//Kuutti?

Pohjaharhan vaalean meripihkaiset silmät pyyhkivät miltei pikimustan taivaan täyttäviä hopeisia tähtiä. Ne näyttivät tänä yönä tavanomaistakin kirkkaimmilta. Pohjaharhan mieli oli tyyni ja rauhallinen. Hän uskoi tuntevansa esi-isiensä läsnäolon voimakkaammin kuin aikoihin. Elämä oli viime aikoina ollut Pohjaharhan mielestä rentouttavan rauhallista. Eloklaani oli saanut olla rauhassa, eikä sen koommin kuolonklaanilaiset kuin klaanin ulkopuolisetkaan kissat olleet aiheuttaneet ongelmia. Se jos jokin sopi Pohjaharhalle paremmin kuin hyvin. Hän nautti täysin rinnoin elämästään Eloklaanissa ilman sen suurempia draamoja. Tavallinen soturin arki oli juuri sitä, mitä valkea kolli elämältään halusi. Hän toivoi, että jokainen eloklaanilainen voisi nauttia siitä yhtä suuresti kuin hän itse. Tahtomattaan kollin ajatukset harhautuivat Hilehuurteeseen. Hän pyöräytti itsekseen silmiään ajatellessaan soturia. Hilehuurre olisi varmasti sitä mieltä, että klaani kaipasi aktiviteettiä ja jotakin jännitystä. Soturi oli huomannut ajattelevansa liian usein tahtomattaan klaanitoveriaan, vaikka yrittikin olla ajattelematta tätä. Hilehuurre tuntui olevan joka paikassa. Silloin kun Pohjaharha sai ajatuksensa irti hänestä, kolli ilmaantui aina jostakin. Mutta ei valkoturkkinen kolli voinut kieltää sitä, etteikö Hilehuurre olisi välillä ollut ihan miellyttävääkin seuraa. Kuitenkin hän tiesi, että heidän välinen ystävyys olisi silkka mahdottomuus. Hilehuurre oli aivan liian tohelo ja villi, hän ei kykenisi elämään samanlaista rauhallista elämää kuin Pohjaharha. Siksi olisi ollut paras, jos heidän ei tarvitsisi keskustella koskaan, eikä Pohjaharhan tarvitsisi tällä tapaa suoda yhtäkään ajatusta toiselle kollille.
Pohjaharha ravisteli ärtyneenä päätään. Tätä hän inhosi, omia ajatuksiaan siis. Kolli huokaisi syvään ja yritti rauhoittaa mielensä ja loi taas katseensa tähtitaivaalle. Hiljaa mielessään hän rukoili, että hänen esi-isänsä auttaisivat kollia unohtamaan Hilehuurteen.

Katselin kuinka isäni katosi päällikön pesään. Hän oli juuri käynyt vaihtamassa muutaman sanan varapäällikön kanssa. Korppisiipi alkoikin hetkessä jakamaan partioita. Yllätyin, kun nimeäni ei mainittu. Olisin juuri tällaisena päivänä partioinut erittäin mielelläni. Minulla ei oikein ollut vastuutakaan, kun ei ollut oppilasta koulutettavana niin kuin usealla muulla soturilla Eloklaanissa. Koko auringon nousu oli kulunut muita tarkkaillen. Sisartani ei ollut näkynyt vielä missään, mutta Talvikkitakku tuntui muutenkin viihtyvän omissa piireissään. Päivät vain kävivät niin kovin tylsiksi, jos niihin ei saanut mahdutettua mahdollisimman paljon soturin aktiviteetteja. Lehtisade oli muuttanut ilman melko koleaksi ja se taas oli muuttanut veden lämpötilaa hyisempään suuntaan. Paloin suorastaan uimaan ja yrittämään uusia tekniikoita, mutta uiminen oli järkevämpää aina jättää lämpimimmille päiville. Liian kylmä vesi tuntui heikentävän suoritusta. Vesi oli kyllä paikoin myös todella korkealla ja virtausta vastaan sai kirjaimellisesti taistella. Siltikin tykkäsin siitä, kun sain silloin tällöin viedä itseni aivan äärirajoille. Uiminen oli minulle erittäin tärkeää. Se jotenkin osasi tyhjätä ajatuksia paljon paremmin, mitä mikään muu tekeminen tässä klaanissa. Kesken partioinninkin sitä saattoi ajatella vaikka mitä. Virtausta vastaan taistellessa oli mahdotonta miettiä mitään turhaa. Huokaisin syvään ja katsahdin ylhäälle. Ehkä seuraavana päivänä sitten.

Aurinko säteili huipussaan ja metsän pikkulinnut visertelivät rauhoittavaa melodiaa. Varjoliekki loikoili sotureiden pesän vieressä puhdistamassa käpäliään perinpohjaisesti edellispäivän myöhäisen partion jäljiltä, kun hänen katseensa kiinnittyi harmaankirjavaan tyttäreensä tämän marssiessa takaisin leiriin partion mukana. Ropinaroihu näytti luoteenomaisesti varsin valppaalta. Oikeastaan isänä kolli tunsi tyttärensä niin hyvin, että osasi vaistota naaraan kärsimättömyyden jo pelkästä tassutuksen rytmistä.
Toisaalta Varjoliekki kyllä myös mietti toisinaan, nykyään useinkin, tunsiko hän Ropinaroihua lopulta kovinkaan hyvin. Varjoliekki oli viime aikoina pannut merkille, ettei Ropinaroihu tuntunut jakavan ajatuksiaan ihan yhtä paljoa hänen ja Sadeturkin kanssa kuin Kastesulka. Vahvaluontoinen tytär näytti viihtyvän enemmän omissa oloissaan. Ropinaroihu ei myöskään tykännyt viettää aikaa leirissä; Varjoliekistä tuntui, että hän harvoin enää edes näki tytärtään muualla kuin tuoresaaliskasalla tai sotureiden pesässä auringonnousun ja -laskun aikoihin.
Varjoliekin silmät siristyivät kuitenkin pieneen hymyyn, kun hän näki Kastesulan tepsuttavan Ropinaroihun luokse. Hänen sydäntään lämmitti katsoa, miten tyttäret lähtivät leiristä yhdessä selkeästi toistensa seurasta nauttien. *He ovat onnekkaita, että heillä on toisensa*, kermanvärinen kolli ajatteli.
Hänen rinnassaan alkoi hyristä matala kehräys. Niin iloiseksi Kastesulan ja Ropinaroihun näkeminen hänet teki. Varjoliekillä ei itsellään ollut sisaruksia, ja hän oli varma, että hänen pentuikänsä olisi ollut paljon parempaa siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut joku toinen vierellään tuolla tavoin.

Nukuin parhaillani sikeää unta sotureiden pesässä. Oli niin aikaista, että vain aamupartio teki lähtöä ja loput tuhisivat omilla makuusijoillaan. Myöhäisen hiirenkorvan ajan auringonsäteet kuitenkin siivilöityivät pesän sisäpuolelle asti, luoden valoläikkiä turkilleni. Avasin silmäni jonkun potkaistessa jalallaan selkääni. Käännyin korvat höröllä vilkaisemaan tekijää mutta sulin sitten pehmeään hymyyn huomatessani Kastesulan makoilevan selällään sen näköisenä, että näki jotakin oikein lokoisia unia. Sipaisin tyttäreni poskea nenälläni, ennen kuin nousin venyttelemään, ja hipsin sitten ulos.
Leirissä ei ollut vielä tohinaa, niin aikaista kun oli. Minä kuitenkin olin virkeä enkä jaksanut enää makoilla. Sen sijaan kävin kysymässä varapäälliköltä, voisinko olla hyödyksi jotenkin. Sain tehtäväkseni käydä metsästämässä itsenäisesti, minkä toki tein mielelläni. Kävely ihan itsekseen tuntui houkuttelevalta. Nyökkäsin lämpimästi hymyillen varapäällikölle ja lähdin tassuttamaan häntä hyväntuulisesti pystyssä pois leiristä.
Oli niin varhaista, että pikkulinnutkin taisivat olla vielä unessa. Se ei haitannut. Nautin hetken luonnon äänistä, jotka saivat korvani nykimään ajoittain.
Aamuni lopputuloksena oli mustarastas, hiiri ja hyvin pullukka orava. Kannoin ne tuoresaaliskasaan ja varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi. Loin häneen ystävällisen silmäyksen.

Kävely rantaan tuntui kestävän ikuisuuden, kun jouduin pysyttelemään kahden muun perässä kuin viides käpälä konsanaan. Kyseenalaistin jo valintaani lähteä mukaan ylipäätään, mutta sitten olimmekin jo rannassa. Virtaus näytti hyvin voimakkaalta ja päätin itse istuutua vähän kauemmas katsomaan josko Kortetuike päättäisi, ettei ollut tarpeeksi turvallista kalastaa. Siskoni en olettanut missään maailmassa tekevän niin. Hän tekisi vaikka mitä tyhmää ja jollain ihmeen kaupalla selviäisi aina elossa, jotta voisi jatkaa hölmöilyään ja minun säikäyttelyäni. Katsoin vain, kun Kortetuike kyyristyi kivelle varovaisin liikkein. Hän ei näyttänyt sittenkään olevan huolissaan virrasta. Huokaisin, mutta jatkoin silti tuijottamista. Minua pelotti, että kolli voisi minä hetkenä hyvänsä tipahtaa ja huuhtoutua veden mukana pois. Sitten tänne rannalle jäisi vain minä ja ärsyttävä siskoni - kamala tilanne. Katsoin hetkeksi muualle ja jo siinä ajassa - vaikuttavaa kyllä, sillä en katsonut pois edes yli silmänräpäystä - Kortetuike oli veden varassa. Jähmetyin totaalisesti. Seuraavat tapahtumat vyöryivät ylitseni kuin aaltona ja hautauduin niiden alle. Tuijotin hiekalla makaavaa Kortetuiketta, jonka nyt aivan läpimärkä Korpikaste oli pelastanut. Sisko huohotti hengästystään pois ja kömpi vaivaanloisesti istumaan. Kortetuike näytti siltä kuin olisi juuri tipunnut jokeen, mikä kai oli ihan sallittua, sillä hän oli juuri tippunut jokeen. Kortetuike oli tippunut jokeen?! Henkäsin kaiken pidättelemäni ilman ulos ja haukoin sitten lisää sisään, mikä kylläkin oli typerää, sillä nyt tuntui siltä etten saanut happea. Panikoinnin lomasta pystyin juuri ja juuri nousemaan ja kiitämään kaksikon luo. Katsoin kumpaakin vuorotellen ja pudistin sitten päätäni. Olin sanaton kaikesta tästä typeryyden määrästä, jota aivoni yrittivät parhaillaan käsitellä. Jalkani pettivät alta ja tipahdin maahan kyyhöttämään. Haukoin henkeä edelleen, mutta jotenkin onnistuin myös nauramaan samaan aikaan. En tarkoittanut nauraa näin, mutta niin vain tapahtui. Käkätin mielipuolisesti haukkoen aina happea välissä. Kuolisin vielä tähän hulluuteen.

//Korte tai Korpi?

"Ei tule mitään erityistä paikkaa mieleen, eikä sillä niin paljon väliä olekkaan kyllähän me varmastikin löydämme jostain saalista, ei sillä ole väliä mistä. Kunhan vain pysymme omalla reviirillämme." Mauuin kohauttaa Lapojani vilkaisten säihkesammalta hivenen virnistäen, ei minua kiinnostanut missä me saalistaisimme, kunhan vain voisimme vähän viettää aikaa keskenään.
"Hmm, ehkä voisimme käväistä joella? Vaikka kalassa, en ole käynyt siellä hetkeen, tai siis olen mutten ole käynyt hetkeen kalassa! joten voisimme käväistä siellä koittamassa tuuriamme?" Säihkesammal ehdotti hivenen mietteliään oloisena. Nyökkytelin myöntämisen merkiksi ja lähdimme siis jokea kohti. Minun pitäisi yrittää muistaa että meidän pitäisi palata leiriin ennen aurinkohuippua jota kerkeäisin vielä aurinkohuipun partioon mutta olihan minulla silti aikaa viettää aikaani säihkesammaleen kanssa. Joelle päästyämme menimme aivan rannalle ja Säihkesammal laskeutui maakuulle käpälä valmiina kauhaisemaan kalan rannalle jos sellainen sattuisi uiskentelemaan liian lähelle rantaa. Minä puolestani istuuduin säihkesammaleen viereen ja tarkkailin vettä kalojen varalta, jotenkin minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut säihkesammaleen mestari vaikken tietenkään ollut! Olimme sisaruksia ja sisarukset eivät voineet toimia toistensa mestareina. Syvenyin hetkellisesti syvälle ajatuksiini mutta kun kuulin pienen loiskahduksen takaani ja käännyin katsomaan säihkesammalta naaralla oli edessään melko pulskan oloinen kala, se oli jo kuollut.
"vau sinä taidat olla oikea taituri kalastuksessa vai?" Mauun katselen kalaa säihkesammaleen tassujen juuressa.
*Ikävä myöntää mutta itse en kykenisi saamaan varmaankaan edes pienen pientä kalaa onkittua joesta en ole mikään kummoinen kalastaja mutta säihkesammal näyttäisi olevan siinä erityisen hyvä* ajattelen hivenen nolona. Katsahdan taivaalle ja tajuan että kohta olisi jo aurinkohuippua, meidän pitäisi mennä takaisin leiriin jota ehtisin vielä partioon mukaan.
"Meidän pitää mennä takaisin leiriin kohta on aurinkohuippu ja muistatkai että minun pitäisi mennä aurinkohuipun partioon?" Mauun ja käännyn leiriä kohti.
"Niin tosiaan" Säihkesammal maukui ja nosti nappaamansa kalan Maasta ja lähti seuraamaan perässäni kun lähdin takaisin leirille päin. Päästyämme takaisin leiriin käännyin nopeasti kohti säihkesammalta joka oli jo hivuttautumassa tuoresaaliskasaa kohti kalansa kanssa.
"Nähdään myöhemmin, minun pitäisi nyt mennä" mauun kiireisen oloisesti ja tassutan pois päin. Pääsin muiden partioon lähtevien luokse juuri ajallaan.

Taistelin epätoivon yltyessä virtausta vastaan, kun yhtäkkiä tunsin hampaat niskanahassani. En heti nähnyt, kuka avukseni oli rientänyt, mutta käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin polskimaan rannan suuntaan auttajani ohjaamana. Kun käpäläni koskettivat taas kovaa maankamaraa, ote niskastani löyhtyi.
Kuulin vierestäni tömähdyksen, ja kun käännyin katsomaan, näin Korpikasteen lysähtäneen maahan huohottamaan turkki vettä valuvana. Tuijotin häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ällistyksissäni. Tiesin, että naaras ei ollut kummoinen uimari. Kuitenkin siitä huolimatta tämä oli urhoollisesti tullut hätiin.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, soturi tuhahti hengästyneen kuuloisena, mutta hänen vihreät silmänsä pilkehtivät leikkisästi. Sillä hetkellä rinnassani läikähti outo, lämmin tunne naarasta kohtaan. Olin kokenut tämän tuntemuksen viimeksi oppilaana Lampiväreen seurassa, mutta nyt se herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Saattoiko samanlainen kipinä syttyä uudelleen jotakuta toista kissaa kohtaan?
“Kiitos”, minun onnistui sanoa, kun olin saanut yskittyä enimmät vedet pihalle sisältäni. “Sinä olit todella urhea, kun tuolla lailla loikkasit perääni. Siinä olisi voinut käydä huonosti meille molemmille.” Jostain syystä Korpikasteen katse tuntui nyt polttavammalta turkillani, ja minua jopa vähän ujostutti vastata siihen. “Oli typerää minulta olla niin varomaton. Olisi pitänyt tajuta pysyä kauempana kiven reunalta, kun tiesin sen olevan liukas”, toruin itseäni syyllisyydentuntoisena ja lysähdin rasittuneena istumaan. Märkä turkki teki oloni niin raskaaksi, että seisomaan nouseminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

//Varpu ja Korpi?

Olin ilahtunut siitä, kun toverini suostuivat lähtemään rantaan kokeilemaan kalastamista. Oli mukavaa päästä kokeilemaan jotain uutta.
Kyyhötin rannassa katselleen joen kuohuun rantatörmältä ja pohdin, miten minun kuuluisi napata kala, jos sellainen tulisi oikeasti hyvälle kohdalle eteeni. Vesi oli ehkä alempana kuin muissa kohdissa se oli ollut, mutta edelleen virtaus oli erittäin kova ja vesi oli silti niin korkealla, että en olisi luultavasti ylettänyt rannasta askelta kauempana enää pohjaan.
Tuijottelin vettä yrittäen katsella, jos näkisin kalan kaiken sen veden kuohun seassa, mutta sen sijaan kuulin molskahduksen. Nostin päätäni ja huomasin, että Kortetuike oli kadonnut kivetään, jolla oli odottanut ja nyt hän molski jossain veden virrassa.
En kerennyt paljoa ajatella sitä, että olin suhteellisen kehno uimari, kun olin jo loikannut veteen kollin perään. Olinpas minä urhoollinen. Pelastamassa minua kokeneempaa.
Vesi kiskoi turkkiani ja yritti parhaansa mukaan vetää minut pinnan alle, mutta pidättelin kaula pitkällä päätäni pinnassa ja katseeni klaanitoverissani. Nyt en saisi epäonnistua, tai olisimme molemmat kuolleita.
Kauhoin vettä viimeisillä voimillani ja huomasin pian, että olin yhden kiven lomassa. Otin siitä hetken ajan tukea, kunnes syöksyin Kortetuiketta kohti ja tarrauduin hänen niskanahasta kiinni ohjaten häntä oikeaan suuntaan. Minusta tuntui, että hän oli ennemmin se, joka ui meidät kivelle ja siitä rantaan ja minä vain pidin huolta siitä, että suunta oli oikea.
Kun pääsimme rantaan, lyyhistyin heti maahan väsyneenä ja huohotin rankan uinnin jälkeen. Olisi varmaan ennemmin pitänyt etsiä keppi rannasta ja työntää se Kortetuikkeen tassuille.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, tuhahdin huohotuksen välissä sarkastisesti ja virnistin hieman Kortetuikkeelle.

//Varpu tai Korte?

Vienotassu oli auttanut minut parantajien pesään. Leimusilmä keskusteli tavoista joilla voisi parantaa oloani Vienotassun kanssa.
''Juohan vähän'', Leimusilmä kehotti heidän keskustelun välissä.
Lipoessani vettä suuhuni yritin miettiä, miten kaikki tämä tapahtui.
Miksi minulla oli iso haava päässäni?
Miksi en nähnyt kunnolla toisella silmällä?
Miksi minusta tuntui, että saattaisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä?
Makasin takaisin pedilleni ja mietin, selviäisinkö tästä elossa.
Hetken päästä Vienotassu tuli antamaan jotain yrttiä, joka hänen mukaan auttoi päänsärkyyn.
''Tulin antamaan tämän Kuusihännälle'', kuulin Kuusikkokuiskeen äänen, joka keskeytti Vienotassun kertomuksen eri yrteistä. Hän käveli luokseni hiiri suussa.
''Kiitos,'' sanoin. Halusin etten loukkaisi Kuusikkokuiskeen mieltä kertomalla hänelle ettei minulla ollut nälkä.
Kuusikkokuiske jäi vierelleni ja silitteli minua hännällään.

Oli ilta. Kuusikkokuiske oli edelleen vierelläni ja en ollut vieläkään koskenut hiireen, jonka hän oli minulle tuonut.
''Hei Kuusikkokuiske lähdehän nyt. Kuusihäntä tarvitsee lepoa'', Leimusilmä tuli ilmoittamaan.
''Enkö minä voi jäädä tähän?'' Kuusikkokuiske kysyi.
''No, minun puolesta voit jäädä, mutta kysy Kuusihännältä'', Leimusilmä hyväksyi.
''Hei isä voinko jäädä viereesi?'' Kuusikkokuiske kohdisti kysymyksensä minuun.
''Joo, voit'', sanoin mahdollisimman terveen kuulloisena.
Yritin pistää silmiäni kiinni, mutta pistävä pääkipu ei antanut minun nukkua.
Kuusikkokuiske oli saanut minut syömään sen hiiren, jonka hän oli minulle aijemmin tuonut.
Sen syömiseen meni kyllä ainakin puoli tuntia, eikä se mitenkään erityisen maukkaaltakaan maistunut.
''Kuule Kuusihäntä, sinä tulet hyvään kuntoon'', kuulin Kuusikkokuiskeen mutisevan vieressäni.
Olin tunnistanut hänen stressinsä jo aijemmin, mutta en halunnut muistuttaa häntä siitä, jotta se ei vain pahenisi.

''Leimusilmä, en saa unta kun minulla on tämä pää niin kipeä,'' sanoin hänelle hieman myöhemmin.
''Ota vielä vähän vettä, ja sitä yrttiä mitä Vienotassu antoi sinulle aijemmin. Tässä ole hyvä.'' Leimusilmä käveli kulman takaa muutama lehti kädessään.
Nielaisin lehdet, ja join hieman vettä.
Hetken päästä pääkipuni hieman helpoitti.
Yritin nukkua siinä toivossa, että selviäisin aamuun. Pentuni eivät kestäisi sitä, jos en selviäisi.
Kuusikkokuiske nuoli takaraivoani, haavan alta. Tämä oli Leimusilmän käskystä. Se kuitenkin sattui rauhoittamaan minua.
Hiljalleen sain kuitenkin unen päästä kiinni.

Heräsin pehmeän ja lämpimän ruohon päältä, eihän se parantajan pesä näin mukava ollut. ''Hei, Kuusihäntä?'' Kuulin tutun äänen takaani.
''Lehtomyrsky?!?'' Huudahdin.
Oliko tämä unta? Olinko kuollut?
Lehtomyrsky suorastaan hyppäsi päälleni ja alkoi kehräämään.
''Olenko kuollut?'' Kysyin Lehtomyrskyltä huolestuneen oloisena. Mitä pentuni ajattelisivat?

//RIP Kuusi :(
//Kuusikko? Lehto?

Tassutin Korpikasteen vierellä jokea kohti. Takaamme kuulin Varpulaulun hieman raahavan askelluksen, kun tämä seurasi perässämme ääneti. Olisin halunnut jutella hänelle ja kysyä, oliko kaikki kunnossa, mutta minusta tuntui, ettei kolli suostuisi kertomaan minulle yhtään mitään siskonsa läsnäollessa. Niinpä minä keskityin sen sijaan joelle pääsemiseen. Ehkä yhdessä tekeminen nostattaisi Varpulaulunkin mielialaa.
“Perillä!” Korpikaste hihkaisi kohta ja pyrähti pitkien heinien läpi kohisevan veden ääreen. Siristelin silmiäni seuratessani häntä kuonolleni räpsivien heinänkorsien läpi ja seisahduin sitten rantaan hänen viereensä. Varpulaulukin tupsahti pian esiin korsien takaa.
“Vesi on kyllä korkealla”, naukaisin rantakiviä vasten läiskiviä pikkuaaltoja silmätessäni, “mutta jos onnistumme löytämään matalamman kohdan, voisimme ainakin koittaa kalastamista.”
“Tuo paikka tuolla noin näyttää hyvältä!” Korpikaste osoitti kuonollaan alavirran suuntaan, eikä oikeastaan jäänyt odottamaan meidän mielipiteitämme asiaan. Luotin kuitenkin siihen, että Korpikaste tiesi, mitä teki, ja lähdin tassuttamaan naaraan perään.
Vesi tosiaankin oli matalammalla soturittaren huomaamassa paikassa, vaikkakin virtaus näytti edelleen vahvalta. Aivan rannan tuntumassa joen pohjasta kohosi suuria kiviä, joiden päälle mahtui varmasti kissa tai parikin. Kalastaminen saattaisi olla helpompaa niiden päältä.
Levittäytyessämme rannalle hieman laajemmalle alueelle minä valikoin itselleni yhden niistä isoista kivistä. Tassuni luisuivat kiven märällä pinnalla loikatessani sen päälle rannalta. Sade oli tehnyt siitä ja varmasti myös muista kivistä hyvin liukkaat. Minun oli siis oltava erittäin varovainen, etten vain luiskahtaisi alas kiveltä.
Liikuin varovasti lähemmäksi kiven reunaa ja katsahdin sen yli ryöppyävään jokeen. Jos siellä olikin kaloja, en erottanut niitä tummasta vedestä. Jäin kyykistelemään reunalle seuraten silmä kovana pinnan alla tapahtuvia liikkeitä. Hetkisen päästä olin näkevinäni vedessä hopeisen välähdyksen, mutta kehoni toimi omin päin ennen ajatuksiani. Koukkasin tassuni kömpelösti veteen välähdystä tavoitellen, mutta liike keikauttikin minut nurin liukkaan kiven päältä. Ulahdin pudotessani hyiseen veteen, joka tarttui turkkiini ahnaasti kuin petoeläimen kynnet ja ryhtyi vetämään minua pinnan alle.
Vaistomaisesti rupesin potkimaan jaloillani yrittäen löytää suuntaa takaisin pinnalle, mutta vesi kieputti minua niin, että en enää tiennyt, miten päin edes olin. Mieleeni virtasi muistoja siitä kerrasta, kun olin oppilaana ollut vähällä hukkua uimaharjoitusten aikana. Silloin minut oli pelastunut Lampiväre, urhea kuolonklaanilaisnaaras, joka oli auttanut meitä myös Eloklaanin panttivankien pelastamisessa.
Lampiväre ei kuitenkaan ollut täällä nyt minua pelastamassa. Niinpä minun olisi yritettävä itse päästä tästä pinteestä jotenkin, tai muuten tämä todellakin olisi loppuni.

//Korpi ja Varpu?

Venyttelen raukean oloisena leirin reunalla, olin aikeissa lähteä kohta pienelle kävelylle veryttämään vähän jäseniäni. Olin täysin valmis lähtemään! Saataisin ehkä törmätä kävelylläni isääni, hän oli lähtenyt leiristä vähän aikaa sitten eikä ollut tullut vielä takaisin joten se oli hyvinkin mahdollista että törmäisin tähän. Siirsin kuitenkin ajatuksen isään törmäämisestä kävelymatkan aikana sivuun tuumien ettei sillä olisi tällä hetkellä kauheammin väliä. Jos oikeasti sattuisin törmäämään kuusihäntään niin kyllähän se olisi oikein mukavaa mutten juuri nyt ajattelut sen olevan niinkään tärkeä asia. Tassutinkin siis vain ulos leirin sisäänkäynti tunnellista.
*Ehkä jos olen onnekas saatan vaikka saada vähän saalistettuakin*, tuumin sinivihreät silmät loistaen. Tassutan rauhallisesti eteenpäin kohti jokea, halusin käydä vain vähän vilkaisemassa sitä pikaisesti. joelle päästyäni istuuduin maahan ja katselin veden pintaa, huomasin pian vähän ruskeahkon hahmon vedessä pyörimässä alavirtaan puolella, ehkä jokin saaliseläin oli pudonnut jokeen? Päädyin kuitenkin menemään lähemmäs saadakseni tarkemman kuvan siitä kuka tai mikä joessa oli. Päästyäni lähemmäs tajusin että se oli kissa, tarkemmin sanottuna se oli kuusihäntä. Jäin hetkeksi liian hämmentyneenä seisomaan rannalle ja vain tuijottamaan veteen kunnes lopulta hyppäsin veteen ja lähdin uimaan isääni kohti. Onneksi olin melko hyvä iloisessa ja pääsin sain oteen isäni niskanahasta, oteen saatuani lähdin uimaan takaisin rantaa kohti. Rantaan pääsyssä kesti hivenen aikaa mutta lopulta pääsimme rannalle. Olin lähes läpimärkä uimis reissun jäljiltä, siirryin kuitenkin nopeasti isäni puoleen minulla ei ollut hajuakaan mitä olisin voinut tehdä enhän ollut parantaja, vaikka satuinkin tietämään vähän yrteistä niin en uskonut että se vähäinen tieto auttaisi tällä hetkellä yhtään. Mutta yhden asian pystyin sanomaan oli se että kuusihäntö oli tajuton, varmaan hän oli ollut tajuttomana jo jonkun aikaa olisi hän kai muuten pystynyt uimaan pois joesta itse? Hetken istuskelin siinä isäni vieressä melko neuvottoman oloisena, tiesin että minun pitäisi viedä isäni leiriin mutta samalla en osannut sanoa kykenisinkö viemään häntä minnekään kun hän oli tajuton. Yllättäen kuusihäntä hätkähti ja yskähti vähän vettä. Isän silmät olivat sumeat mutta hänen sumea katseensa siirtyi hitaanloisesti minuun päin.
"Oletko kunnossa isä?'' Kysyi huolestuneen oloisena tosin sisimmässäni olin aivan paniikkiin partaalla. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa! En ollut parantaja... enkä muutenkaan osannut sanoa mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä.
''Mitä tapahtui?'' kuusihäntä kysyi sen oloisena että se tuli ulos hänen suustaan vain juuri ja juuri. panikoin hetken sisäisesti ennenkuin päädyin vastaamaan.
''Näin sinut pyörimässä jokeen tajuttomana, Nyt mennään leiriin niin Leimusilmä katsoo sinut hyvään kuntoon.'' mauun rauhoittelevasti vaikka oikeasti olinkin aivan paniikissa. Kuusihäntä nyökkäsi sen näköisenä että se olisi ollut melko suuren vaivan takana. Autoin kuusihännän pystyyn ja lähdimme sitten tassutamaan takaisin leiriä kohti hitaanloisesti, anoin tukea kuusihännälle.
*Minun täytyy näyttää siltä että pystyn tähän! Vaikka kohta varmaan en oikeasti pystyisi ikään..* ajattelin hermostuneen oloisena yrittäessäni pitää paniikkiiani aisoissa. Jonkun ajan päästä pääsimme viimein leirin sisäänkäynnille ja tassuttimme sisään leiriin, aukiolla ei näkynyt ketään, laskin kuusihännän maahan makaamaan ja käännyin kohti parantajien pesää, minun pitäisi hakea leimusilmä hätiin mutta ennenkuin ehdin edes lähellekään parantajien pesää leimusilmä putkahti ulos parantajien pesästä ja jähmettyi miltein heti hetkeksi kunnes lähti tulemaan nopeasti meitä kohti.
''Hyvän Tähtiklaanin nimeen! Onko sinulla kaikki kunnossa?'' Leimusilmä huudahti tassuttaessaan meitä kohti. Päästyään kuusihännän luokse hän kumartui tämän puoleen.
''Mitä sinulle kävi?'' Leimusilmä kysyi samalla kun näytti tutkistelevan kuusihäntää. Tassutin leimusilmän taakse ja katsahdin isääni huolestuneen oloisena ennenkuin siirsin katseeni leimusilmään ja aukaisin suuni voidakseni selittää mitä oli tapahtunut.
''Löysin hänet tajuttomana melkein hukkumassa.''mauun hermostuneena ja katson isääni ja sitten taas leimusilmää joka oli siirtänyt katseensa minua päin.
"Tuota tiedät varmasti mitä tehdä?" Mauun toiveikkaana. Leimusilmä nyökkäsi ja siirsi katseensa takaisin kuusihäntään voidakseen tarkastella tätä lisää.
"Tuota... Mitä täällä tapahtuu? Onko kuusihäntä kunnossa, ja miksi leimusilmä lähti niin nopeasti pois parantajien pesästä sanomatta sanaakaan minulle?" Kuulin Vienotassun hiljaisen äänen takaani ja parantajaoppilas tassuti hitaasti mestarinsa vierelle.
"Voisinko ehkä auttaa jotenkin Leimusilmä?" Naaras kysyi mestarililtaan. Leimusilmä vilkaisi oppilastaan ja nyökkäsi selittäen sitten mitä naaras voisi tehdä auttaakseen. En kuitenkaan kuunnellut mistä he puhuivat vaan katselin vain hermostuneen oloisena kuusihäntää.
*Hän ei saa kuolla... En halua menettää isäänikin! Ja vaikka emon kuolema ei olisikaan ollut syytäni jonka uskon kyllä melkovarmasti olevan syytäni niin jos kuusihäntä Nyt kuolee se on varmasti minun syyttäni!* Ajattelen hermostuneen oloisena ja tunsin kuinka paniikki kasvoi sisälläni.
//Kuusi?

Istuskelen makuusammalillani soturien pesässä ja katselen tassujani en oikein osannut päättää pitäisikö minun mennä ulos pesästä vaikkapa partioon tai vain pysyä sisällä? Lopulta päädyin nostamaan katseeni pesän sisänkääyntiin ja nousen seisomaan. Menisin saalistamaan, voisin vaikka kysyä jotakuta tulemaan mukaan. Tassutin sittemmin ulos soturien pesästä ja katselen ympärilleni, ehkä joku aukiolla olevista kissoista suostuisi tulemaan kanssani saalistamaan? Huomasin nopeasti sisareni syreenisumun sukimassa ruskeaa raidallista tutkimaan aukion reunalla.
*Kai Syreenisumu suostuisi lähtemään kanssani saalistamaan?* Ajattelin ennenkuin tassutin iso siskoni luokse. Syreenisumu nosti eripari silmänsä minuun päin.
"Ai hei Säihkesammal! Mikä sinut tuo minun luokseni?" Hän kysyi ja nousi seisomaan edessäni eripari silmät loistaen.
"Tuota- ajattelin vain kysyä voisitko tulla kanssani saalistamaan? Tajuat kai? Kyllähän minä oman siskoni kanssa haluaisin viettää aikaa vai mitä Syreenisumu?" Mauun hivenen hermostuneen oloisena. Syreenisumu heilautti vain häntäänsä edestakaisin kerran ennenkuin vastasi.
"Tottakai minä voin tulla kanssasi saalistamaan, tosin minun täytyy mennä aurinkohuipun partioon mutta kyllähän me varmasti ehdimme takaisin leiriin ennen aurinkohuippua?" Syreenisumu maukui rennon oloisena. Nyökyttelin innokkaan oloisena ja lähdin sitten seuraamaan syreenisumua kun hän lähti tassutamaan kohti sisäänkäynti tunnelia. Päästyämme ulos leiristä tassutin nopeasti hänen viereensä.
"Onko ideoita mistä voisimme yrittää käydä saalistamassa?" Kysäisen. Syreenisumu vain kohautti tapojaan ja maukaisi.
"Ei tule mitään erityistä paikkaa mieleen, eikä sillä niin paljon väliä olekkaan kyllähän me varmastikin löydämme jostain saalista, ei sillä ole väliä mistä. Kunhan vain pysymme omalla reviirillämme." Syreenisumu maukui ja vilkaisi minua hivenen virnistäen.

Heräsin kun joku osui vahingossa minun tassuuni. Se ei kuitenkaan haitannut, koska olin muutenkin nukkunut liian pitkään.
Kävelin sotureiden pesästä pois ja käännyin syömään aamijaista. Valitsin tuoresaaliskasasta rastaan. Söin rastaan puoliksi, mutta minulla sen jälkeen enää ollut nälkä. Päätin kuitenkin hotkaista lopun linnun suuhuni, jotta minulle ei tulisi nälkä myöhemmin päivällä.
Sen jälkeen huomasin, että partio oli lähtemässä leiristä. Mutta en enää halunnut juosta heitä kiinni.

En nähnyt ketään ympärilläni joka olisi tullut mukaan, joten lähdin yksin leiristä.
Viimeisten viherlehtipäivien tuuli oli lämmin. Ajattelin, että kohta olisi taas lehtikato ja klaanit näkisivät nälkää.
Samalla, kun olin kävelemässä astinkiviä kohti, huomasin oravan edessäni. *Tämä on hyvä hetki ottaa tuo kiinni*, ajattelin.
Hiivin oravan perään, ennen kuin kerkesin loikata. Orava juoksi takaisin puuhun.

Turkkini oli aivan märkä, päässäni tuntui viiltävä kipu. Makasin maassa, joku oli vierelläni.
''Oletko kunnossa isä?'' Kuusikkokuiske kysyi huolestuneen oloisena.
''Mitä tapahtui?'' Onnistuin juuri ja juuri sanomaan.
''Näin sinut pyörimässä jokeen tajuttomana.
Nyt mennään leiriin niin Leimusilmä katsoo sinut hyvään kuntoon.''
Kävelin leiriä kohden ottaen tukea pojastani.
Pääni huusi edelleen Tähtiklaanin nimeä, mutta oloni alkoi tuntua paremmalta.
Kävely leiriin sujui hitaasti, otimme monta taukoa, mutta lopulta pääsimme takaisin tuttuun ja turvalliseen kotiin.

''Hyvän Tähtiklaanin nimeen! Onko sinulla kaikki kunnossa?'' Leimusilmä huudahti parantajan pesässä. ''Mitä sinulle kävi?'' Hän jatkoi.
''Löysin hänet tajuttomana melkein hukkumassa.'' Kuusikko kertoi Leimusilmälle.
Kuuntelin heidän keskustelua samalla kun makasin. Oloni ei ollut mennyt parempaan suuntaan, ainoastaan huonompaan.
*Toivottavasti selviän tästä. Pentuni eivät voisi kestää sitä, jos siirtyisin Tähtiklaaniin* ajattelin. Kyllä Leimusilmän osaamisella voisi parantaa kaiken.

//Kuusikko
//RIP Kuusi

Katselen leirin keskustaa leirin reunamilla korvat luimussa hivenen sateen vuoksi. Syöksyaskel oli partiossa parin muun kanssa ja oli käskenyt minun odottaa että hän palaisi. En kyllä halunnut odotella sitä hiirenaivoista jäniksen aivoa. Mutta mitäs muutakaan voisin? En varmaan mitään jos syöksyaskelz suutuisi ja yrittäisi tehdä jotain jäisin auttamatta alakynteen. Muita kissoja ei ollut kauheammin ulkosalla kuin minä ja ainakin syöksyaskeleen partio. Ja ai niin! Hierakkatassun mestari oli vienyt tyttäreni taisteluharjoituksiin aiemmin tänään ja he taisivat olla vieläkin ulkosalla. Yllättäen huomaan katajatassun tassutavan ulos oppilaiden pesästä ja pomppaan melkein heti pystyyn. En ollut tehnyt kauheammin mitään pentujeni kanssa sen jälkeen kun heidät oltiin nimitetty oppilaksi! Nyt olisi täydellinen tilaisuus viettää vähän aikaa katajatassun kanssa ja vielä ilman syöksyaskelta! Tassutan ripein askelin katajatassua kohti ja pysähdyn tämän eteen.
"Hei katajatassu! Miten sinulla on mennyt? Oletko käyttänyt hyvin mestarisi kanssa? Hah miksi edes kysyn sinähän olet kuuliainen etkö olekkin katajatassu? Siitä on aikaa kun viimeksi juttelimme vai mitä?" Mauun melkoisen innokaan oloisena tyttärelleni ja heilauttelen häntääni edes takaisin.
//Kata? :]