Kääpätassu tuli juuri saalistusharjoituksista. Se oli mennyt yhtä kurjasti kuin aina. Ei hän tietenkään ollut napannut mitään. Ei hän koskaan napannut mitään. Se vain oli miten asiat menivät. Unikkohämy oli varmasti kamalan turhautunut hänen kanssaan, mutta ei vain halunnut näyttää sitä kollille.
“Voit ottaa itsellesi syötävää tuoresaaliskasasta ja mennä lepäämään. Jatketaan huomenna taas”, kollin mestari naukaisi. Kääpätassu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan vaisusti tuoresaaliskasalle, jonka luona Mustikkatassu ja Kuusikkotassu juttelivat keskenään. Olisi varmasti ollut mukavaa, jos olisi ollut omia sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa, jutella ja jakaa saalista.
“Anteeksi, voisitteko väistää vähäsen”, Kääpätassu piipitti, kun pääsi lähemmäksi ja kaksi oppilasta olivat edelleen tuoresaaliskasan edessä päälyilemässä.
“Ai, tietysti. Anteeksi”, Kuusikkotassu naukaisi ja väisti raidallisen kollin tieltä. Nyökäten kiitollisena Kääpätassu tassutti pikaisesti tuoresaaliskasan vierelle ja valikoi sieltä itselleen mahdollisimman pienen varpusen ja lähti kipittämään tiehensä.
Kääpätassu istahti leirin laidalle ja laski varpusen tassujensa juureen. Hän huokaisin hiljaa ja näykkäsi pienen palan saalista. Kolli pureskeli varoen ja nieli vaivalloisesti pureskelemansa palasen. Hän huomasi auringon läikän lähistöllä ja siirtyi siihen varovasti. Hän voisi ottaa aurinkoa ja syödä hieman siinä sivussa. Ainakin hän pysyisi lämpimänä hyvin.
Hän asettui hyvään asentoon auringon luomaan valoläikkään ja tunsi heti turkkinsa imevän lämpöä. Hän sulki silmänsä ja hymyili varovasti itsekseen.

"Mitä sinä teet?" Leimusilmän kysymys sai minut säpsähtämään. Käänsin katseeni parantajaan ja väläytin tälle pienen hymyn.
"Ajattelen vain", totesin rauhallisella äänellä, kun käänsin vihreän katseeni takaisin kohti tähtitaivasta. Oli keskiyö, mutta en ollut lainkaan väsynyt. Selkeästi jokin piti parantajaakin hereillä, kun tämä oli saapunut leirin pääaukiolle. Viherlehti oli saapunut ja kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin.
"Onko jokin vialla?" mustavalkea parantajakissa kysyi ja istuutui vierelleni. Pudistelin päätäni irrottamatta katsettani tummalla taivaalla tuikkivista tähdistä.
"Kaikki on juuri nyt paremmin kuin hyvin. Se saa minut ikävöimään niitä, jotka ovat siirtyneet esi-isiemme luokse", huokaisin hiljaa ja laskin haikean katseeni Leimusilmään, "Minttuliekki ja muut olisivat ansainneet tuntea, miltä rauha tuntuu taas, kun kaikki on hyvin."
Parantajan ilme oli myötätuntoinen. Leimusilmä nyökäytti ymmärtäväisesti päätään.
"Tiedän mitä tarkoitat", kollikissa naukui vakaalla äänellä, "minäkin kaipaan Liljatuulta."
Kosketin hellästi hännälläni kollin lapaa, kuin sanattomasti viestien hänelle, että olimme kaipuumme kanssa yhdessä.
"Mutta he katselevat meitä tähdistä, kenties juuri nytkin he katsovat meitä ja nauravat ikävällemme. Heillä on kaikki hyvin, aivan kuten meilläkin. Tapaamme heidät taas, kun aikamme maan päällä on ohi", lausuin rauhallisella äänellä, uskoen täysin jokaiseen sanaani. Kuoleman aiheuttama ero ei ollut pysyvä. Rakkaamme odottaisivat meitä Tähtiklaanissa, kunnes aikamme tavata koittaisi taas.

Tuijotin Korpikastetta vähän aikaa häkeltyneenä. Ajatteliko naaras tosiaan, että olisimme noin vain voineet jättää hänet jälkeen? Kumpusiko hänen äkillinen kiukkuisuutensa ulkopuolisuuden tunteesta?
Tilanne alkoi valjeta minulle vähitellen. Korpikasteesta oli varmaan tuntunut pahalta, kun olimme viettäneet suurimman osan yhteisestä retkestämme kaksin Varpulaulun kanssa. Olin kuitenkin luullut, että naaras ymmärtäisi kyllä sen, kun huomaisi, miten huonovointinen hänen veljensä oli. Ilmeisesti en ollut osannut lukea häntä tarpeeksi hyvin keskittyessäni auttamaan Varpulaulua.
“Me tulimme tänne yhdessä”, kiirehdin naukumaan naaraalle nähdessäni hänen myrskyisän ilmeensä, “joten me myös lähdemme yhdessä. Emme me sinua jälkeen jätä!”
Korpikasteen nenästä karkasi tuohtunut tuhahdus. “Ettepä. Muuten vain olen saanut olla yksinäni kaiken aikaa, kun te kaksi olette hääränneet kaksistaan.”
Purin hammasta, kun yritin keksiä, miten saisin ystäväni vakuuttuneeksi siitä, ettei asia ollut ollenkaan niin kuin hän kuvitteli. “Varpulaululla oli huono olla. Yritä kuvitella, miltä sinusta itsestäsi tuntuisi hänen asemassaan.”
Huomasin hyvin äkkiä, että sanavalintani ei ehkä ollut ollut parhain mahdollinen tässä tapauksessa. Se tuntui saavan Korpikasteen vain entistä ärtyneemmäksi.
Huokaisin syvään. “Olen pahoillani, jos saimme olosi tuntumaan ulkopuoliselta. Se ei missään nimessä ollut tarkoitus, kummallakaan meistä. Mitä sanot, jos käymme saattelemassa Varpulaulun leiriin lepäämään ja mennään sitten kahdestaan vaikka kävelylle?” yritin lepytellä naarasta vienosti hymyillen.

//Korpi?

Makasin parantajan pesällä toimettomana. Olin saanut unikonsiemeniä jo useampana yönä, jotta kehoni voisi palautua monien unien väliin jäämisestä, mutta tänä yönä niitä ei ollut tarjolla. En saisi tottua niihin, Leimusilmä oli kertonut. Ei ollut hyväksi olla niiden varassa. Tuijotin käpäliäni ja odotin, että aurinko laskisi. Näin sen viimeisiä säteitä vielä parantajan pesälle asti. Huokaisin ja pistin silmäni hetkeksi kiinni. En jaksanut katsella enää parantajan pesää ja sitä vähää mitä leiristä näin.

Kävelin harmaan usvan läpi. Se väistyi pyörähdellen pois tieltäni. Hiljaisuus täytti korvani. Kävellessäni eteenpäin aloin näkemään puita. Kiihdytin askeliani ja pian olin jo usvattomassa metsässä. Linnut lauloivat hiljaa ja kuulin oravan kynnet puun kaarnaa vasten. Äänet tuntuivat tutuilta. Hengitin raikasta sateen jäilkeistä tuoksua nenääni. Rakastin sadetta ja sen tuoksua. Rakastin kuinka raikkaalta metsä tuntui sateen jälkeen. Varsinkin kesäsateen. Rakastin metsää. Jatkoin kävelyä. Hiljaisuus teki tassujenikin töminästä kovan kuuloista. Jatkoin kävelyä ja jotenkin pääni tuntui täysin hiljaiselta. En ajatellut mitään. Se tuntui samaan aikaan rauhoittavalle ja pelottavalle. Lintujen laulu kuului kovempaa. Ne tuntuivat miltei hätääntyvän kuin vaaran edessä. Yksi lintu tippui puusta suoraan käpälieni juureen. Pieni nokka auki ja jalat taivasta kohden. Katsoin sitä. Se oli kuollut. Ei liikettäkään. Lintujen laulu muuttui kirkaisuiksi. Äänet voimistuivat kokoajan ja niitä alkoi lennellä ympärilläni kuin olisin aiheuttanut niiden rakkaan ystävän kuoleman. Pian ne hipoivat jo turkkiani. Kyyristyin maahan. Pelkäsin niitä. Niiden kova ääni särki korviani. Pitelin tassuja korvien yllä ja toivoin niiden lähtevän. Rauha oli muuttunut kaaokseksi. Linnut alkoivat hyökkäillä ja nokkia turkkiani. Nousin ja koitin juosta, mutta jalkani eivät toimineet. Avasin silmäni ja havaitsin jotain todella pelottavaa. Linnuilla oli kissojen naamat. Kissat virnuilivat minulle. Ne olivat klaanitovereitani. Ne täyttivät kovani ja aloin erottaa niiden kirkaisuista sanoja. Ne haukkuivat. Ne pilkkasivat ja vähättelivät. Painoin pääni takaisin alas ja puristin tassuni korvilleni, mutta en päässyt näystä eroon.

Hätkähdin hereille ottaen paniikinomaisen henkäyksen, mutta päästin sen suustani, kun tajusin kaiken olleen unta. Jouduin käsittelemään asiaa paikoillani hetken aikaa ennen kuin pystyin edes harkita pääni nostamista ja oikeasti heräämistä. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Katsoin tyhjin katsein parantajan pesän sisäänkäyntiä ja oikeasti harkitsin karkaamista. Voisin juosta ja pitkälle. Voisin kadota totaalisesti ja löytää uuden elämän. Mutta mitä tekisin uudella elämällä? En varmaan mitään. En ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa huolehtimaan itsestäni. Nostin päätäni ja katsoin ympärilleni. Leimusilmä puuhasi oppilaansa kanssa yrttivarastolla. Oppilas naurahti jollekin letkautukselle ja Leimusilmä virnisti leikkisästi ja he jatkoivat. Käänsin katseeni toiseen suuntaan ja huomasin Sädesäihkeen Käärmekullan vieressä käpertyneenä. Minulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin. Emo oli ollut minulle se, joka nytkin olisi katsomassa minua ja auttamassa, mutta hän ei ollut täällä.
“Varpulaulu!” Nopsaliekki naukaisi vaimeasti saaliseläimen takaa. “Minua pyydettiin tuomaan sinulle vähän syötävää.”
Soturi tiputti saaliin viereeni. Katsoin kollia hieman hämmentyneenä, mutta kiitin silti.
“Sinulla on varmaan kova nälkä. Haluatko, että jään syömään kanssasi?” Nopsaliekki kysyi hymyillen ystävällisesti. Nyökkäsin hitaasti. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni yksin olemisesta.
“Hyvä”, hän naukui ja istahti. Nousin pystympään ja kävin kiinni jänikseen, jonka kolli oli tuonut. Se oli maukasta. Nopsaliekki hymyili minulle.

Napsahdin hiljalleen takaisin todellisuuteen. Olin viettänyt aikaa Perhopuron kanssa tehden mitä nyt ikinä, mutta sen jälkeen olin taas repsahtanut ja en oikein löytänyt toivoa. Perhopurolla sen sijaan taisi mennä paremmin tai sitten hän ei taaskaan kertonut minulle kaikkea. Voi, se naaras oli minulle samaan aikaan parantavaa ja haavoittavaa seuraa enkä oikein jaksanut ymmärtää miksi. Pidin hänestä hirveästi ja halusin auttaa, mutta ei tuntunut olevan keinoa, joka oikeasti tepsisi.
“Niin, tuota”, aloitin, mutta tajusin, että olin itsekin vain työntänyt perheenjäseniäni pois. Ei minulla ollut heistä paljoa mitään kerrottavaa.
“Säihkesammal on vielä aika tuore soturi, mutta hän on reippaasti mukana kaikessa ja Syreenisumu voi hyvin”, kerroin sen mitä ulkoa päin näin. En minä ollut heiltä mitään kunnolla kysynyt. Ei minulla ollut voimavaroja sellaiseen. Käärmekulta katsoi nopeasti minuun ja sitten taas keskittyi hankalan näköiseen kävelyynsä. Minulle tuli mieleen emoni, jonka toinen takajalka oli riuhdottu niin pahasti rikki, ettei se enää toiminut kunnolla. Sitten kuita ja kuita myöhemmin hän oli kuollut tulehdukseen juuri sen jalan takia. Rinnassani tuntui kiristävää kipua, kun ajattelin emoa. Luulin olleeni jo sujut hänen kuolemansa kanssa.
“Minne haluat mennä?” naukaisin kuin mitään ajatusta ei olisi koskaan ollutkaan.
“Mennään tuonne varjompaan, jooko? Täällä on aika lämmin”, Käärmekulta naukui. Nyökkäsin ja autoin hänet varjoon istumaan. Istuin itse vierelle ja koitin olla vajoamatta taas ajatuksiini.
//Käärme?

Kumppanini ei sen erityisemmin oikein kommentoinut mitään. Kertoi vain tehneensä tavanomaisia soturien töitä. Sitten hän tuijotti vain tyhjää ja sanoi voivansa hyvin, kun kysyin oliko kaikki aivan kunnossa ja pian han käänsi kysymyksen minulle. Hän kysyi miten minulla meni. Olisi voinut edes vastata minun kysymykseeni kunnolla niin olisi mennyt paremmin, mutta ei kai siinä. Hän oli minun rakas kumppanini. Turhaan hänelle suuttuisin pikkuasioista.
“Kaikki on mennyt ihan hyvin. Ei paljoa kommentoitavaa täältä. Syön yrttini ja en mukise, kun haavaa hoidetaan. Otan myös mielihyvin vastaan tuoresaaliit, jotka minulle tuodaan, vaikka minulle ei olisi nälkä. Lekottelen tässä paikoilleni ja vilkuilen välillä ulos pesästä. Paljonkos tässä muuta tekee. Ehkä välillä heittelen sammalpalloa itsekseni, kun ei ole muutakaan tekemistä”, selittelin Sädesäihkeelle normaaleimmat päivärutiinini parantajan pesällä nököttäessäni.
“Hyvä”, oranssi kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä pitkään. Hänen puolisuittua turkkiaan. Hänen apeita meripihkan silmiä. Tiesin, että hän oli allapäin, muttei vain suostunut myöntää sitä. En alkaisi vaatimaan häntä kertomaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi sanonut jotain. Olimmehan me sentään kumppanukset.
“Sädesäihke?” kysyin. Kolli nosti päätään ja katsoi minua. “Voisitko auttaa minut ulos? Haluaisin ottaa hieman raitista ilmaa ja katsoa klaanin tekemisiä, mutta en halua rasittaa tassuani.”
“Tietysti”, hän naukaisi nopeasti ja tuli auttamaan minua siirtymään ulos. Nojasin häntä vasten ja annoin haavoittuneen tassuni olla täysin ilmassa samalla, kun liikuin vain muita tassuja käyttäen.
“Miten Aurinkoroihu, Säihkesammal ja Syreenisumu voivat?” kysyin kumppaniltani. “En ole päässyt juttusille heidän kanssaan ikuisuuteen.”

//Säde?

Tuijottelin edelleen taivaalle ajatuksissani. Olisin voinut vain jäädä siihen mielenosoituksellisesti mököttämään ja jäätymään koko yöksi, koska minua suututti kuin pikkupentua. En vain saattanut käsittää, miksi Varpulaulu yhtäkkiä käyttäytyi sillä tavoin. Jos hänellä olisi ollut jotain hätänä, hän olisi kertonut sen minulle varmasti, eikö vain? Nyt hän vain vaati huomiota, ja tuntui väittävän ja esittävän ettei vaatinut. Se ärsytti minua. Kaikki tuntuivat suosivan häntä minun ylitseni.
Kun kuulin askelia lähistöltä, paransin ryhtini ja käänsin pääni toiseen suuntaan sen merkiksi, että mökötin, olin vihainen, enkä aikonut siitä tuosta noin vain leppyä ja lähteä. Minut pitäisi lähes raahata pois, elleivät Kortetuike ja Varpulaulu tulisi pyytämään minulta anteeksi. Minähän olin keksinyt, että viettäisimme aikaa yhdessä! Kaikki me kolme! Ei ollut reilua, että yksi jätettiin sillä tavoin ulkopuolelle!
Kuitenkin, kun kissa tervehti minua, tunnistin heti, että se oli Kortetuike. Pääni käännähti lähes tahtomattakin. Oliko hän tullut Varpulaulun kanssa pyytämään anteeksi itsekyyttään ja minut ulos sulkemista? Vai oliko hän tullut kertomaan, että oli nähnyt veljeni lävitse ja tajunnut hänen oikeasti vain esittävän, jotta saisi huomiota?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, kolli naukui sovittelevaan sävyyn. Katsoin häntä hetken kuin puulla päähän lyötynä. Oliko hän tosissaan? Hän oli tullut vain hakemaan minut täältä pois, jotta voisin olla taasen kolmas pyörä heidän seurassaan.
“Miksette lähteneet vain kaksin?” tiuskaisin. “Kyllä minä olisin itse itseni saanut sinne raahattua.”

//Korte?
//Nyt on kakara Korpi aika

Kuljin puolijuoksua siihen suuntaan, mihin olin nähnyt Korpikasteen lähtevän jonkin aikaa sitten hänen tulistuttuaan yllättäen minulle ja Varpulaululle. Olin sanonut Varpulaululle käyväni etsimässä hänet, jotta voisimme palata kaikki yhdessä leiriin, ja kolli oli luvannut jäädä odottamaan meitä rannan läheisyyteen.
Korpikasteen tuoksujälki erottui vielä jotenkuten ilmassa, vaikka tuulenpuuskat olivatkin vähän sekoittaneet sitä. Pidin myös korvani ja silmäni auki ruskean naaraan varalta. En uskonut hänen ehtineen vielä kovin kauas.
Edessäpäin näkyi suuri kivi. Korpikasteen haju vei sen suuntaan. Seurasin sitä hölkkävauhtia korvat höröllä ja suu hieman raollaan, maistellen ilmasta tuoreita tuoksuja. Tunsin sisälläni helpotuksen läikähdyksen, kun suuren kiven kohdalle tullessani näin Korpikasteen istumassa sen juuressa katse taivaalle kohotettuna.
Tassutin varovasti naarasta kohti ja mau’uin tervehdyksen saadakseni hänen huomionsa, jotta en säikyttäisi häntä. Korpikasteen katse käännähti äkisti minuun, ja minun oli vaikea tulkita hänen naamallaan olevaa ilmettä. Oliko hän yhä kiukustunut?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, nau’uin sovittelevaan sävyyn. Toivoin, että Korpikaste ei ollut enää pahalla tuulella meidän takiamme.

//Korpi?

Istuin leirin reunustalla aurinkoisessa paikassa. Istuin yksin, sillä muu leiri tuntui vielä olevan unessa. Lukuunottamatta tietenkin vartiossa olevaa Aurinkoroihua. Hän oli Sädesäihkeen isä. Uuden ystäväni isä. Kuolleen parhaanystäväni isä. Hän tuntui päässeen yli pentunsa kuolemasta. En tietenkään tiennyt, mutta siltä näytti. Aurinkoroihu ei ollut paljoakaan vanhinta pentuaan vanhempi. Hän ja Sypressikuiske olivat saaneet pentuja todella aikaisin, mikä ei heidän kohdallaan näyttänyt pahalta vaihtoehdolta, koska nyt Aurinkoroihulla oli Syreenisumu, Sädesäihke sekä Säihkesammal. Huokaisin ja yhtäkkiä sain inhottavan ajatuksen. Jänötassu olisi näihin aikoihin jo soturi. Olisimme voineet virallisesti olla kumppaneita. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaammalta ja kipu levisi kaikkialle. Ei taas. Silmiäni poltteli. Mikäköhän hänen soturinimensä olisi ollut? Minun Jänötassuni soturinimi, jota ei koskaan päästy juhlistamaan. Painoin pääni alas.
“Perhopuro!” Ahmatahma naukui. Nostin päätäni. Kyyneleet valuen pitkin poskiani. Ahmatahman lavat lysähtivät. Hän oli pettynyt, pettynyt minuun. Pettynyt. Minun takiani. Kolli ei sanonut mitään istuutui vaan viereeni ja nuolaisi korvaani. Painoin pääni hänen turkkiinsa, mutta nostin sen pian, koska halusin nähdä Ahmatahman kasvot. Hän tuijotti taivaalle.
“Haluatko puhua?” kolli kysyi.
“En taida”, vastasin. Ahmatahma kohautti lapojaan ja säikäytti minut. Nojauduin takaisin oman painopisteeni yläpuolelle ja katselin tassujani.
“Haluatko puhua, jollekulle muulle? Haluatko, että jätän sinut rauhaan? Vastaa jotain!” Ahmatahma sähähti ja katsoi minua miltei vihaisena. Hätäännyin.
“Ihan miten itse haluat. Minusta on mukava, kun olet siinä”, piipitin ja katsoin taas tassujani. Kolli huokaisi, nousi ja lähti. Minusta tuntui vielä ikävämmältä.

Olin istuskellut hetken yksin, kun Sädesäihke tuli taas. Hän hymyili lempeästi ja istui viereeni.
“Hei, Perhopuro”, hän sanoi. Nyökkäsin.
“Hei.”
“Miten voit?” Sädesäihke kysyi. Hän näytti oikeasti kiinnostuneelta. Ehkä Ahmatahmalla oli ollut huono aamu. Hän oli ollut tukenani niin kauan ilman tulosta. No toisaalta en enää itkenyt lähes kokoajan ja pystyin poistua pesästä omatoimisesti. Tein ihan soturintehtäviänikin toisinaan.
“Ehkä paremmin. En ole varma”, vastasin.
“Ymmärrän. Onko sinulla sellainen olo, että voisit liittyä johonkin partioon tänään?” oranssiturkki kysyi. Hän ei vaikuttanut painostavalta.
“En ole varma. Ehkä hiukan myöhemmin, johonkin aurinkohuipun partioon ehkä”, sanoin ja katsoin ylös. Aurinko oli juuri noussut kunnolla. Oli aika aikaista. Jotkut partiot olivat jo lähdössä.
“Ymmärrän”, Sädesäihke vastasi ja katsoi sitten leiriä. Hän tarkkaili hetken jotain ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin minuun. Se tuntui yllättävän mukavalle.
“Haluatko puhua tai tehdä jotain?” kolli kysyi ja kehräsi. Hymyilin takaisin ihan pienesti. Minulla oli enemmän puhumisfiilis kuin oli ollut Ahmatahman kanssa.
“Puhutaan jostain”, vastasin ja katselin ympärilleni yrittäen keksiä aihetta.
“Luuletko, että tulee kuiva viherlehti? Ettei sada.”
“En tiedä”, vastasin ja maistelin ilmaa. Se tuntui lämmöltä, auringolta ja kovaa vauhtia lähestyvältä viherlehdeltä.
“Kuuma siitä tulee siitä olen varma”, Sädesäihke sanoi ja raaputti kynnellään leirin maapohjaa. Katsoin, kun lyttyyn tallattu metsän pohja pöllysi ilmaan pölynä.
“Pidän sateesta”, naukaisin, “Se rauhoittaa minua.”
“Olen samaa mieltä, mutta liian pitkät sateet ärsyttävät minua”, Sädesäihke vastasi näyttäen pohdiskelevalta. Häntä ei selvästi haitannut “turhan päiväinen jutustelu”. Hymyilin taas. Nyt hiukan suurempaa ja tunteikkaampaa hymyä.
“Minua, minua vain ehkä hiukan jännittää. Vesi. Tiedäthän”, sanoin katsellen käpäliäni.
“Voih, ymmärrän hyvinkin”, kolli naukui selvästi huomaten häpeäni.
“Haluaisitko ehkä käydä joella yhdessä? Sinun ei tarvitse mennä veteen tai edes lähelle sitä, jos et ole valmis. Olisi vain hyvä, jos kohtaisit pelkosi edes jollain tasolla”, hän naukui ja hipaisi minua hännällään.
“Joo, kuulostaa… järkevältä”, vastasin. Se ei tuntunut niin vaikealta nyt, siis veden ajatteleminen.
“Mahtavaa! Haluaisitko ehkä kokeilla jo tänään?” Sädesäihke jatkoi innostuneena. Nyökyttelin. Mitä pikemmin sitä parempi. Kohtaisin pelkoni ja paikan, joka aiheutti minulle elinikäisen trauman. Sädesäihke hymyili innostuneena. Hän vaikutti niin pirteältä ja niin hyvän tuuliselta. Toivoin, että voisin olla kuten hän.

Juttelimme vielä jonkun aikaa kunnes aurinko oli huipussaan ja nousimme. Lähdimme ihan vain kahden metsään, sillä ajatus partiosta tuntui vähän liian uuvuttavalle. Monta kissaa sai energiani yhtäkkiä noin vain katoamaan ja sitten minusta tuli taas kiukkuinen ja surullinen. Juoksin edellä Sädesäihke perässäni. Puikkelehtiessamme puiden ja pensaiden välistä rantaan minusta alkoi tuntua hieman epämukavalle. Huohotin hengästyneenä ihan metsän rajassa. Sädesäihke jarrutti viereeni tassut liukuen. Hänkin huohotti. Kolli oli antanut minulle niin paljon. Miksi hän teki niin? Eikö hänellä ollut oma kumppani, jonka kanssa viettää aikaa, perhe ja sisaruksiakin? Mietin hetken kysyväni sitä häneltä, mutta muistin taas miksi olimme täällä. Sädesäihke, sanaakaan sanomatta, tassutti veden rajaan. Katselin kauempaa, kun hän asteli virtaan. Minua puistatti. Kuvat virrasta nappaamassa Jänötassun, minun Jänötassuni, täyttivät mieleni. Tunne keuhkoissani, kun ne vaativat happea ja silmien kirvely veden alla. Ne kaikki iskivät kerralla. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ennen kuin astelin lähemmäs. Sädesäihke oli vedessä johonkin jalkojen puoliväliin asti. Hänen häntänsä sinnitteli veden yläpuolella.
“Hyvin menee, Perhopuro”, kolli naukui ja virnisti. Virnistin takaisin ja tassutin ihan veden viereen. Vesi nousi ja laski rauhallisesti kastellen etutassuni. Ei se tuntunut niin pahalta vaikka muistikuvat Jänötassusta leijuivat mielessäni. Ehkä tätä minä juuri kaipasinkin, tekemistä. Huokaisin syvään.
“Miltä sinusta tuntuu?” Sädesäihke kysyi. Ahmatahma ei olisi ikinä kysynyt noin. Ei hän olisi tuonut minua tänne. Ei hän olisi halunnut auttaa. Ei häntä kiinnostanut.
“Jopa ihan hyvältä”, vastasin ja katsoin veteen. Auringonsäteet loivat kuvioita hiekkaan. Ne tanssivat ja kimmelsivät kauniisti. Hymyilin taas.
“Uidaan”, sanoin ja kahlasin syvemmälle. Vesi oli hyytävää, muttei läheskään niin kylmää kuin Jänötassun kuolemanaikaan oli ollut. En uskaltanut sukeltaa tai pitää tassujani kauaa irti hiekasta allani, mutta oli se jotain. Sädesäihke sukelsi. Menin hetkeksi paniikkiin, mutta hänen noustessaan takaisin pintaan hengitin taas normaalisti. Huokaisin ja katsoin häntä hetken järkyttyneenä, mutta päästin sitten irti tunteesta ja koitin nauttia veden viileydestä. Raahauduin takasin rantaan Sädesäihkeen kanssa. Turkkimme valuttivat vettä ja hytisimme molemmat, mutta aurinko lämmitti ja kuivasi meidät tuossa tuokiossa.

AMPIAINEN
Vienotassu: 4kp -

ELANDRA
Mesitähti: 4kp -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 19kp -
Kortetuike: 7kp -
Hiilihammas: 9kp -
= 35KP

KÄÄRMIS
Kääpätassu: 19kp -
Käärmekulta: 3kp -
= 22KP

SAAGA
Varpulaulu: 12kp -
Sädesäihke: 7kp -
Nopsaliekki: 7kp -
Perhopuro: 14kp -
= 40KP

Makasin pedilläni lopen uupuneena. Olin juuri herännyt, mutta en tuntenut oloani yhtään levänneeksi.
“Perhopuro, miten voit?” Ahmatahma kysyi istahtaen viereeni. Nostin päätäni ja katsoin häntä silmiin omilla surusta edelleen sumeilla silmilläni. Olin aivan rikki, edelleen.
“En kovin hyvin”, myönsin ja painauduin kolliin kiinni. Hän huokaisi ja silitti hännällään selkääni. En tiennyt miltä Ahmatahmasta tuntui olla kokoajan hyysäämässä minua ja vakuuttelemassa, että kaikki oli hyvin ja että näkisin vielä oikean elämän kaiken tämän suremisen jälkeen. Toivon, ettei se ollut hänestä liian rasittavaa. Olin kateellinen kollille hänen rauhallisuudestaan ja siitä kuinka hyvä olo hänellä näytti olevan.
“Haluatko tulla haukkaamaan happea?” Ahmatahma kysyi. Nyökkäsin ja kompuroin ylös. Tassutin kollin kanssa ulos leiriin. Hän oli hiljainen, mikä ei yllättänyt. Minä olin hiljainen, se olisi yllättänyt, jos viime kuisia tapahtumia ei olisi otettu huomioon. Ahmatahma johdatti minut istumaan varjoon. Olin siitä kiitollinen, sillä aurinko porotti ja oli lämpimämpi kuin oli hetkeen ollut. Pian alkaisivatkin jo helle säät. Osaisimpa iloita siitä.
“Hei, Ahmatahma”, Sädesäihke herätti minut ajatuksistani.
“Haluatko mennä partioimaan? Et ole hetkeen päässyt ulos leiristä. Voin pitää seuraa tälle neidolle, jos sallit”, kolli naukui ja vaihtoi paikkaa Ahmatahman kanssa. Tuijotin heitä ilmeettömästi - hyvin epätyypillistä minulle.
“Hei sitten. Pidäkin huoli Perhopurosta”, Ahmatahma sanoi ja heilautti häntäänsä. Hän näytti tyytyväiseltä paikkojen vaihtoon.
“Olen vain muiden taakkaana. Ei sinun tarvitse perääni katsoa. Osaan huolehtia itsestäni”, nau’uin Sädesäihkeelle tuijottaen maata.
“No, ymmärrän mikset halua olla taakka, mutta on tärkeää, että saat surra rauhassa. Me muut olemme täällä auttamassa sinua. Mitä itsestä huolehtimiseen tulee. Pitäisikö tuota turkkia hiukan siistiä?” kolli kysyi virnistäen. Kohautin lapojani ja vilkaisin turkkiani. Aivan sammalhippujen ja muun roskan peitossa.
“Anna minun auttaa”, Sädesäihke naukui ja hyväksyin kohtaloni. Kävin makuulle ja annoin Sädesäihkeen alkaa selvittämään turkkini takkuja.
“Miltä sinusta tuntuu? Saat sanoa kaiken. Minä kuuntelen”, hän sanoi nuolaisujen välissä. Huokaisin.
“Tyhjälle, surulliselle, toivottomalle. Mitä muuta haluat minun sanovan?”
“Ymmärsit nyt väärin. Minä menetin myös itselleni tärkeän kissan samalla, kun menetit ystäväsi. Menetin oman veljeni. Tiedän nuo tunteet. Haluan kuulla syvemmin. Haluan auttaa sinua”, Sädesäihke naukui kehräten vaimeasti. Huokaisin taas. Annoin Sädesäihkeen odottaa hetken. Hän vain jatkoi turkkini selvittämistä. Oli oikeasti aika kilttiä auttaa. Miksi en nyt ryhtyisi kunnon keskusteluun?”
“En ole kellekään vielä kertonut, mutta… olimme molemmat ihastuneet toisiimme”, turkkiani kuumotti ja tunsin silmiäni kirveltävän. Niiskaisin.
“Olimme suunnitelleet… tulevaisuutta”, kuiskasin, sillä ääneni vaimeni, kun itku nousi kurkkuuni. Sädesäihke nyökytteli.
“Ymmärrän”, hän naukui. Jotenkin yksi sana tuntui niin hyvälle. En oikeastaan tarvinnut tuon enempää, joten jatkoin Sädesäihkeelle puhumista. Tunteista avautuminen helpotti. Se helpotti niin paljon. Puhuimme niin pitkään, että Ahmatahman partio oli kerennyt jo takaisin ja Sädesäihke oli ehtinyt setvimään turkkini varmasti neljä kertaa vaikka jatkoikin vielä, kun näki kuinka paljon se auttoi minua rauhoittumaan. Päivä vain soljui ohi ja pitkästä aikaa minusta tuntui kevyemmältä. Ei kevyeltä, eikä hyvältä, mutta kevyemmältä. Raskas suru oli jakautunut hieman pienempään.

//Varpulaulu näkee harhoja, joten tarinassa esiintyy kuollut kissa

Erkanimme Kortetuikkeen kanssa, kun tämä meni etsimään Korpikastetta. Olin luvannut kollille jääväni odottamaan heitä rannan lähistölle, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun häpeä Kortetuikkeen taakkana olemisesta valtasi mieleni. Tietenkin tunsin metsän paremmin kuin omat tassuni, mutta sekavassa mielentilassani en ollut täysin varma löytäisinkö leiriin. Maistelin ilmaa ja lähdin suuntaan, josta olin varma meidän tulleen. Painelin syvälle metsään.

Jälkeen hetkisen, jonka olisin olettanut riittävän viemään minut leiriin asti, en oikeastaan ollut kerennyt kauhean pitkälle. Tai ehkä olin, mutta nyt olin ihan varmasti hukassa. Katselin ympärilleni, mutta metsä ei vain tuntunut todelliselta. Silmäni eivät pystyneet tarkentamaan mihinkään. Kaikki oli kuin sumun vallassa.
“Varpulaulu?” kuulin tutun turvallisen äänen takaani. Huokaisin helpotuksesta. Lehtomyrsky.
“Emo”, kuiskasin, “en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan.”
Juoksin emon luo, mutta hän tuntui kokoajan katoavan kauemmaksi. Hän ei liikkunut, mutta en siltikään päässyt yhtään lähemmäs.
“EMO!” huusin ja rymistelin häntä kohti. En saanut häntä tavoitettua ennen kuin naaras oli jo kadonnut metsään. Huohotin. En saanut happea. Silmissäni sumeni ja toivoin, että emo tulisi takaisin. En tiennyt missä olin, enkä enää muistanut miksi.

“Varpulaulu! Tähtiklaanin kiitos, että löysimme sinut”, Kuusihännän ääni herätti minut. Avasin silmäni. Makasin kyljelläni sammalmättäällä. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni. Leimusilmä kiiruhti luokseni.
“Oletko loukkaantunut?” hän kysyi. En saanut sanaa suustani. Katselin kollia hetken. Olin nähnyt taas emon.
“Ai, en ole”, vastasin ja koitin kömpiä ylös, mutta jalkani eivät oikein olleet vielä heränneet kunnolla. Leimusilmä auttoi minut ylös. Katselin ympärilleni. Aurinko oli juuri noussut ja kaste tuoksui ilmassa. Olin saattanut olla täällä vaikka kuinka pitkään. Nälkäkin kalvoi jo. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut ruokahalua ja olin laihtunut huomattavasti. Laihtumisen seurauksena olin myös tullut heikommaksi ja kävely takaisin leiriin oli aikamoista tuskaa. Kuusihäntä käveli kuitenkin vierelläni, joten sain hänestä välillä vähän tukea. En ollut paikalla, en sitten lainkaan. Mieleni vaelsi ihan muualla.

Leirissä olimme jo alta aika yksikön. En muistanut mitään koko matkasta. Kuusihäntä auttoi minut parantajan pesälle ja lysähdin sammalista tehdylle pesälle. Väsymys painoi, mutta annoin Leimusilmän hyysätä minua ja tuoda minulle vettä ja joitain yrttejä sekä ruokaa. Söin ja join hyvällä halulla ja nukahdin pian sen jälkeen.

Näin Käärmekullassa hänen kovan yrityksensä olla optimistinen ja iloinen. Pohdin hetken oliko se yritys piristää minua vai oikeasti olla iloinen. Päästin ulos pienen huokauksen.
“En ole tehnyt paljoa muuta kuin partiointia ja muita soturintöitä”, sanoin ja sydämeni muljahti. Tunsin sen ikävän tunteen, joka palasi aina kun mietin Jänötassua. Olisin tässä kertomassa leikeistäni veljeni kanssa, mutta hän oli kuollut. Ihan oikeasti kuollut. Hän olisi näihin aikoihin saanut soturinimensäkin.
“Oletko kunnossa?” Käärmekulta kysyi ja huomasin itsekin, että tuijotin tyhjyyteen aivan omiin maailmoihini joutuneena.
“Kyllä”, vastasin ja räpyttelin silmiäni pari kertaa. Siirsin katseeni Käärmekultaan ja koitin lukea hänen ilmettään. Hän vaikutti ihan oikeasti hyvän tuuliselta. Se lämmitti sydäntäni, mutta tiesin että silmät, jotka Käärmekultaa katsoivat juuri nyt olivat täynnä surua ja väsymystä. Koitin hymyillä hiukan.
“Miten sinulla menee?” kysyin ja istahdin maahan valmiina kuuntelemaan. En jaksanut puhua, joten yritin saada kumppanini puhumaan. Käärmekulta näytti hetken hieman vihaiselta siitä, että en kertonut enempää päivistäni ilman häntä mutta rentoutti sitten lapansa.
//Käärme?

“Miten vain”, vastasin Kuutamolaineelle kuitenkin salaa toivoen, että hän haluaisi mennä yhdessä. Kuutamolaine vilkuili ympärilleen ja heilautti sitten hännäntöpöään.
“Tule sitten”, hän sanoi ja virnistin leikkisästi. Lähdimme yhdessä kävelemään.
“Haluan vielä sanoa, että voin setviä tämän tilanteen kanssasi niin hyvin kuin osaan jos vain haluat minun sekaantuvan siihen. Luulen kuitenkin, että nyt ei ole paras hetki. Voit kuitenkin tulle minun luokseni milloin vain, sillä kuuntelen kyllä mielellään ystävähuolia tai muitakin huolia”, nau’uin lempeästi vieressäni vauhtiaan hidastavalle naaraalle. Hän hymyili minulle.
“Kiitos, Nopsaliekki”, Kuutamolaine vastasi ja käänsi sitten huomionsa ympäröivään metsään. Koitin itsekin tehdä niin, mutta keskittymiseni ei ihan riittänyt sinne asti, joten päädyin vain odottamaan toiselta jotain sanaa tai käskyä liikkua.
“Haistan hiiren”, hän kuiskasi hiljaa ja lähti jäljittämään hajuaan. Haistoin heti saman hajun. Se kuitenkin tuli hiukan eri suunnasta kuin mihin Kuutamolaine oli suuntaamassa. Hipaisin pitkällä hännälläni tämän kylkeä ja osoitin toiseen suuntaan. Naaras näytti hieman vaivaantuneelta, mutta lähti suuntaamaan sinne päin. Virnistin ja lähdin perään.
//Kuutamo?

“No kyllä minä pian taas pääsen vierellesi sinne. Sitten sotureiden pesässä tuleekin taas hetkeksi ahdasta, kun olen vain löhöillyt ja lihonnut täällä, kun muut ovat raataneet siellä partioissa ja leirissä”, nauroin hyväntuulisesti ja hymyilin kumppanilleni, kun hän totesi jo kaipaavansa minua luokseen soturien pesään. Minäkin kaipasin sinne jo. Kaipasin kyllä mutakin asioita, mutta joskus niitä asioita vain ei enää voinut saada. Joten minun täytyi nyt pysyä optimistisena. Ainakin sotureiden pesään palaaminen oli minulle vielä hyvinkin mahdollista, enkä joutunut esimerkiksi suoraan klaanin vanhimpiin.
“Mutta miten olet voinut viime päivät? Kerro kaikki. Huolet ja murheet, ilot ja toiveet. Haluan kuulla kaiken! Minusta tuntuu kuin minut oltaisiin eristetty koko klaanista täällä. Tuntuu kuin kantaisin jotain helposti tarttuvaa ruttoa”, nau’uin vielä, ennen kuin Sädesäihke ennätti sanomaan mitään. Sanomiseni oli osin totta ja osin vain vitsi. Kyllä minusta hieman eristetyltä tuntui ja halusin aidosti kuulla miten oranssi kolli voi, mutta en minä nyt tuntenut oikeasti oloani kartetuksi.

//Säde?

“Kääpätassu!” kuului Korpikasteen kiihtynyt nauku. Naaras oli koko päivän aamusta asti mäkättänyt hänelle mistä vain ikinä saattoikaan. Soturiuus taisi nousta tälle kissalle hattuun. Ei Kääpätassu tietääkseen ollut erityisen paljoa häntä nuorempi loppujen lopuksi.
Kääpätassu kääntyi katsomaan Korpikastetta, jonka silmissä oli vihaa loistava ilme. Tuntui siltä, kuin siitä olisi lennellyt kipinöitä, joita Kääpätassu yritti parhaansa mukaan olla päästämättä silmilleen. Hän katseli jatkuvasti toisaalle ja räpytteli silmiään kuin apua pyytääkseen.
“Et ole koko tänä aikana tehnyt mitään! Olet vain säikkynyt pienimpiäkin ääniä, joita metsä voi päästää ja piiloutunut kuin pikku pentu! Kasva isoksi, olet kuitenkin jo oppilas! Mikä voi olla muka niin kauhistuttavaa metsässä, - omalla reviirillämme - että joudut koko ajan säikkymään!” ruskea naaras rähisi. Rontti luimisti korviaan ja tunsi kuinka hänen tassunsa tärisivät. Hän olisi halunnut juosta päätä pahkaa piiloon.
“Korpikaste! Saanen muistuttaa, että Kääpätassu on minun oppilaani, ei sinun. Minusta hän on suoriutunut suhteelisen hyvin ajatellen hänen säikkyvää luonnettaan. Hän on selkeästi yrittänyt parhaansa pitää pintansa ja pysyä rohkeana”, Unikkohämy naukui tullen Korpikasteen ja Kääpätassun väliin katsoen nuorta soturia paheksuvasti. Kääpätassu oli erityisen kiitollinen mestarilleen siitä, että tämä auttoi häntä tällaisissa tilanteissa.
“No mutta hän ei ole tehnyt lähes mitään koko partion aikana! Tehtävä oli uudistaa rajamerkit, ei pakoilla ja piiloutua kuin pelkuri!” Korpikaste murahti.
“Mutta kuten jo sanoin, minä olen hänen mestarinsa. Minä päätän siitä, saako hän kehuja vai läksytyksen. Sinä sen sijaan olet nuorempi kokematon soturi ja sinun tulisi hävetä käytöstäsi. Muiden kissojen pelotteleminen ei ainakaan auta heitä sopeutumaan klaanin elämään yhtään sen paremmin”, Unikkohämy naukui yllättävän rauhalliseen sävyyn.
“E- ei se mitään. Hän o- on oikeassa”, Kääpätassu naukaisi vaisusti ja otti varovasti askeleen eteenpäin katsoen vanhempia naaraita. Korpikaste katsoi häneen ja pyöräytti silmiään vihaisesti, kun taas Unikkohämy katsoi häneen myötätuntoisesti.
“Kyllä sanon, että rohkeudessa on hieman parantamista, mutta muuten olet suoriutunut hienosti, Kääpätassu. Turhaan murehdit. Kyllä me keinot rohkeuden kohottamiseen keksimme”, Unikkohämy sanoi kollille lempeästi ja katsoi sitten taas Korpikasteeseen. “Ja sinä et voi päättää koulutuksestamme. Minä koulutan oppilastani kuten koen tarpeelliseksi. Jos koet siinä ongelmaa, mene puhumaan siitä Mesitähdelle”, Unikkohämy naukaisi nuoremmalle naaraalle vielä ja kääntyi sitten ympäri heilauttaen häntäänsä merkiksi seurata. Kääpätassu lähti jatkamaan pää painuksissa eteenpäin mestarinsa perässä.

Leiriin päästyään Kääpätassu oli tarjoutunut vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualuset, juuri kun Unikkohämy oli katoamassa sotureiden pesään.
“No sehän olisi oikein mukavasti tehty! Klaaninvanhimmat arvostaisivat elettäsi varmasti!” kollin mestari oli sanonut iloisena ja oli sitten ohjeistanut oppilaalleen, mitä tehdä, vaikka olisi Kääpätassu sen jo tiennyt. Hän oli tehnyt sitä silloin, kun oli ollut vain vierailijana Eloklaanissa.
Nyt raidallinen kolli sitten teki sitä paraikaa. Hän raahasi vanhoja sammalia ulos pesästä, kun oli saanut juuri uusia vaihdettua.
“Olet varmasti väsynyt kaiken tuon uurastuksen jälkeen! Jää vain, niin voimme kertoa sinulle jonkin hyvän tarinan”, Nokilintu tarjosi. Kääpätassu kuitenkin pudisti päätään.
“Menen ennemmin nukkumaan”, hän sanoi hermostuneesti, mutta ei se klaaninvanhimpia näyttänyt haittaavan.
“Mene vain sitten! Olet leposi ansainnut!” Viherkatse sanoi lempeästi, kun nuori kollioppilas poistui pesästä.
“Klaaninvanhimpien makuualusia vaihtamassa? Kamalan nöyryyttävää! Olet varmasti aivan nolona!” Loimutassun ääni tunkeutui Kääpätassun korviin. Nuorempi kolli oli osoittautunut erityiseksi riesaksi häntä kohtaan, kun hän oli siirtynyt viimein oppilaaksi Eloklaaniin. Loimutassu oli vain aina todennut, kuinka hän olisi ollut jo soturi, jos olisi ollut Kääpätassun paikalla.
“Itse asiassa-” Kääpätassu aloitti, mutta Loimutassu ei antanut hänen lopettaa vaan pyöritti vain silmiään passiivis aggressiivisesti ja nosti etutassuaan.
“Kuulostat vähän Jänötassulta. Aina vaan pätemässä”, nuorempi kollioppilas murahti ja katsoi Kääpätassua. Jänötassu oli edesmennyt Eloklaanin oppilas. Kääpätassua harmitti tämän kuolema, koska nuori kolli oli vaikuttanut erityisen mukavalta kissalta. Kuitenkaan hän ei ollut oikein koskaan kerennyt tutustua häneen kamalan hyvin, kun tämä oli hukkunut joessa.
Kääpätassu tassutti vain tarpeidentekopaikalle mitään enää sanomatta. Loimutassu voisi pitää itse itselleen seuraa. Pieni raidallinen kolli ei alkaisi puuttumaan hänen asioihinsa. Hän tiesi, että varmasti aiheuttaisi vain itselleen pelkurin tittelin… taas.
“Ja näistä eroon”, Kääpätassu mutisi itsekseen, kun heitti sammaleet pois. Hän oli mielissään siitä, että oli saanut ainakin yhden homman tehtyä kunnolla alusta loppuun asti. Makuualusten vaihtaminen oli kollin yksi lempi puuhista. Siinä ei tarvittu voimaa, taitoa tai rohkeutta. Siinä ei täytynyt ajatella kuin soturi. Hän saattoi vain tehdä, mitä hänen oli käsketty tehdä ja siinä se.
Kääpätassu tassutti suoraan oppilaiden pesälle seuraavaksi. Hän katseli koko matkan ympärilleen hieman kauhuissaan siitä, miten häntä tuntui koko ajan ympäröivän suuri määrä muita kissoja.
Pujahtaessaan sisään pesään, kolli oli törmätä juuri ulos lähteviin Mustikkatassuun ja Kuusikkotassuun. Kaksikko katsoi häntä säihkähtäneinä ja Kääpätassu katsoi heitä sitäkin säihkähtäneempänä.
“Anteeksi”, hän mumisi äkkiä ja pujahti kahden oppilaan ohitse kohti omaa makuusijaansa. Pesässä oli nyt vain hän ja Säihketassu. Naaras suku turkkiaan omalla makuualusellaan ja ei vaikuttanut keskittyvän kamalasti siihen kuka kulki ja mihin.
Kääpätassu katsoi naarasta hieman tutkivasti. Hän ei ollut erityisemmin tutustunut häneen. Naaras oli kyllä sosiaallinen ja oli puhunut Kääpätassulle ohimennen kerran tai pari, mutta ei heillä ollut koskaan ollut sen syvempiä keskusteluita. Hetken ajan raidallinen kolli pohti pitäisikö hänen mennä juttelemaan tälle, mutta käänsi sitten päätään ja päätti toisin. Ei hän halunnut tehdä niin juuri nyt. Jos hän möhlii sanoissaan, hän voisi ajaa nuoren naaraan vihaamaan häntä. Sitähän hän ei nyt ainakaan halunnut.
Lopulta Kääpätassu vain päätyi tassuttamaan taas ulos pesästä ja suuntaamaan leirin laidalle katselemaan muiden kissojen tavanomaista elämää. Niin hän monesti teki, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä. Silloin muute eivät joko huomanneet tai huomioineet häntä. Se kävi hänelle oikein hyvin.

Nopsaliekin vastaus sai Kuutamolaineen ajatukset pysähtymään hetkeksi. *Onko Talvikkitakku todella ystäväni?* hän toisti kollin esittämän pohdinnan mielessään. He olivat olleet Talvikkitakun kanssa yhdessä aina oppilasajoista asti. Takkuturkkinen naaras oli jo silloin osannut olla piikki hänen lihassaan, mutta lopulta he olivat onnistuneet löytämään yhteisen sävelen ja tulemaan toimeen keskenään. Nyt he kyllä tulivat toimeen, ja Kuutamolaineen pinna oli venynyt huomattavasti, mutta tuntui, ettei Talvikkitakun suunnalla ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta.
Kerran Talvikkitakku oli riitautunut isänsä kanssa ja lähtenyt klaanista useiksi kuiksi vaeltamaan. Kuutamolaine oli aluksi ollut hyvillään rauhasta, mutta äkkiä hän oli ruvennut kaipaamaan ystäväänsä ja tämän eloisaa luonnetta. Kun Talvikkitakku lopulta oli palannut, tämä oli tuonut mukanaan pienen tuliaisen Kuutamolaineelle. Se oli yhä hänellä tallessa, vaikka hän olikin luullut menettäneensä sen lopullisesti Kuolonklaanin vallattua heidän leirinsä.
“Noh, Talvikkitakku ei muuta haluakaan kuin huomiota”, Kuutamolaine tuhahti ja siirsi katseensa hetkeksi eteenpäin muun partion suuntaan. He varmaan pian pysähtyisivät jakamaan kullekin oman saalistusalueen. “Olenhan minä yrittänyt puhua hänelle, mutta kun hän ei tahdo kuunnella. Tuntuu että sanani kaikuvat kuuroille korville”, mustavalkoinen naaras nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena. Sitten hänen lapansa lysähtivät, kun hänen mieleensä palautui mukavia hetkiä Talvikkitakun kanssa. Kerran naaras oli poiminut hänelle oikein kauniita kukkia. “Ehkä en ole vielä vain löytänyt oikeaa tapaa lähestyä häntä.”
“Huomio!” Rastaskukan napakka nauku edestäpäin sai Kuutamolaineen kääntämään katseensa sinikilpikonnakuvioiseen naaraaseen, joka oli pysäyttänyt partion pienelle aukealle metsässä. “Tavataan tässä ennen aurinkohuippua. Saatte päättää, saalistatteko yksin vai pareittain.”
Kuutamolaine räpytteli silmiään ja katsahti Nopsaliekkiin. “Haluatko mennä yhdessä vai erikseen?” hän kysyi kirjavalta soturilta.

//Nopsa?

Huomasin äkkiä, ettei Perhopuro ehkä kuitenkaan ollut parhaimmassa mielentilassa saalistamista varten. Olin kyllä saanut oravan napatuksi, kiitos nuoren soturin, mutta vaikutti siltä, että kyse oli ollut enemmänkin vahingosta kuin tarkoituksellisesta strategiasta.
“Olemme olleet ulkona jo riittämiin. Eiköhän viedä tämä orava leiriin. Olen varma, että Nokilintu ja Viherkatse osaavat arvostaa sitä”, kehräsin hilpeästi. Perhopuro kohdisti hieman utuisen katseensa minuun ja yritti hymyillä vähän.
Lähdimme takaisin leirin suuntaan rinta rinnan tassuttaen. Emme juuri jutelleet paluumatkalla, mutta minusta tuntui, että se ei haitannut kumpaakaan meistä. Joskus oli ihan hyvä olla vain hiljaa. Sitä paitsi puhuminen orava suussa ei ollut mitään helpointa puuhaa.
Annoin Perhopuron livahtaa edeltä leiriin vievään piikkihernetunneliin. Seurasin heti hänen perässään ja pudotin toisella puolella oravan hetkeksi jalkoihini odottamaan, jotta pystyin puhumaan paremmin. “Oli oikein mukava käydä kävelyllä kanssasi taas pitkästä aikaa. Tiedä se, että voit milloin vain tulla juttelemaan minulle tai Korppisiivelle”, nau’uin lempeästi pojantyttärelleni. “Minä käyn viemässä tämän oravan klaaninvanhimmille, mene sinä vain lepäämään jo edeltä.”
Hyvästelin naaraan pikaisesti, kumarruin nappaamaan saaliin takaisin hampaisiini ja tassuttelin sen jälkeen klaaninvanhimpien pesälle tarjoilemaan päivän aterian vanhuksille.

Olin suorastaan kateellinen Hiilihampaalle. Hän tuntui olevan niin vahva. En ymmärtänyt miten kukaan pystyi kestämään niin paljon menetystä ja nousemaan silti jaloilleen joka päivä. Huokaisin ja seurasin rakasta isoisääni. Pian olimmekin jo löytäneet oravan, joka kaikessa rauhassa piilotteli jossain pusikoissa. Lähdin kiertämään Hiilihampaan kanssa vastakkaiseen suuntaan hänen suunnitelmansa mukaan. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin oppilas ja pyydystäisin mestarini kanssa ensimmäistä oravaani. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja koitin pysyä keskittyneenä saalistamiseen. Hengitin hiljaisesti sisään ja loin katsekontaktin Hiilihampaaseen, joka oli ilmeisesti löytänyt kohteemme. Kiersin vielä hiukan pidemmälle ja kohdistin katseeni oravaan. Olin lähempänä kuin Hiilihammas ja siksi tämä varmaan nyökkäsikin minulle merkin lähteä oravan perään, jotta se juoksisi suoraan isoisäni syliin. Hiivin kohti oravaa ja valmistauduin loikkaamaan. Loikkasin vähän turhan sivuun, mikä sai oravan hätääntymään. Se lähti nelistämään karkuun, mutta Hiilihammas sai sen kiinni juuri sovitusti. Kömmin ylös maasta, mihin olin kaatunut loikkani voimasta. Minua ei suinkaan ollut sattunut, mutta olin silti hieman pöllämystynyt. En ollut saalistanut liian pitkään aikaan, jotta olisin muistanut miten pysytään pystyssä.
“Sattuiko sinuun?” Hiilihammas kysyi saalis kuolleena käpälissään. Pudistin nopeasti päätäni. Olin kuitenkin jo aika uupunut. En tiennyt halusinko saalistaa enää enempää. Minulla ei tainnut olla saalistamiseen vaadittavia keskittymiskykyä tai energiatasoa juuri nyt.
//Hiili?

Varpulaulun vointi kieltämättä huolestutti minua merkittävissä määrin, sillä kolli vaikutti sekavalta ja ajoittain myös poissaolevalta. Minusta hänen olisi ollut parasta käydä puhumassa Leimusilmän kanssa; parantaja tiesi varmasti parhaiten, miten häntä voitiin auttaa. Oli kuitenkin ihan eri asia, halusiko Varpulaulua sitä. Avusta ei ollut mitään hyötyä, mikäli sitä ei suostunut ottamaan vastaan.
“Palattaisiinko jo leiriin? Eiköhän tässä ole ollut ulkoilua yhdelle päivälle”, nau’uin Varpulaululle hymyillen ystävällisesti. Soturi näytti kuitenkin matkanneen taas jonnekin tämän todellisuuden ulkopuolelle, ja kesti hetki, ennen kuin tämä tajusi minun puhuneen hänelle.
“Ehdotin vain leiriin palaamista”, toistin asiani kärsivällisesti, kun tämä kysyi, olinko sanonut jotain. Varpulaulu nyökäytti pienesti päätään.
Lähtiessämme tassuttamaan rannan viertä leirin suuntaan, muistin Korpikasteen. Naaras ei mielestäni ollut lähtenyt kovin kauas, ja tämä saattaisi huolestua huomatessaan meidän kadonneen.
“Haluatko mennä edeltä leiriin vai jäädä tähän odottamaan, kun käyn etsimässä Korpikasteen?” kysäisin Varpulaululta nopeasti. En halunnut raahata ystäväparkaani edestakaisin siskoaan etsimässä ja rasittaa häntä vielä enemmän.

//Varpu?

Kuutamolaineella tuntui olevan sitten kummallinen ystävä. Kuuluiko ystävien edes hankaloittaa omaa elämää? En itse ainakaan uskonut niin. Huokaisin.
“Minusta sinun pitää miettiä, onko tämä ystävä todella ystäväsi. En itse ainakaan pitäisi kauheasti tuollaisesta käytöksestä”, nau’uin. Harvinaisen omituinen aamupartio, jos minulta kysyttäisiin, mutta minä rakastin muutosta ja kaikkea erikoista.
“Enpä tiedä”, Kuutamolaine vastasi. Hän vaikutti hieman empivältä. En tosiaan ollut ikinä ollut hirveän hyvä toisten tunteiden huomaamisessa tai tunnistamisessa, mutta olin pikku hiljaa oppinut paremmaksi, kun klaanissa piti kokoajan olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
“No, kysyit kuitenkin mitä minä tekisin niin ainakin itse kertoisin tälle ystävälle miltä minusta tuntuu ja kysyisin häneltä onko hänellä syytä käytökselleen. Olen huomannut, että joskus kissat päättävät alkaa inhottaviksi, kun he haluavat minulta jotain - huomiota esimerkiksi”, totesin vakavana. En ollut siinä kauhean hyvä - vakavana olemisessa, mutta tähän tilanteeseen se taisi sopia. En halunnut loukata leiritoveriani vahingossa tai saada häntä luulemaan, että vähättelisin häntä. Mikään huoli tai tunne ei ollut vähättelemisen arvoinen minusta. Kaikelle oli aina syynsä ja varmasti Kuutamolaineen kanssa onnistuisimme ratkomaan tämän ystäväongelman.
//Kuutamo?

Hymähdin ja painauduin lähemmäs kumppaniani. Hän tuntui pitävän yllä jonkinlaista toivoa siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin. Niin olisin kyllä mielellään itsekin tehnyt, mutta veljeni menettäminen painoi edelleen raskaasti. Ei ollut helppoa noin vain unohtaa. Joskus tosiaan tuntui, että en ikinä pääsisi eroon ikävästä, mutta emon kohdalla oli tuntunut aivan samalta ja se oli mennyt ohi. Kyllä minä edelleen kaipasin emoa, mutta hänen ajattelemisensa ei tuottanut samalla tavoin tuskaa kuin veljen. Tällä hetkellä halusin vain olla Käärmekullan kanssa, pitää huolta hänen paranemisestaan ja olla hänen lähellään.
“Minulla on ollut ikävä sinua soturien pesässä”, mumisin naaraan turkkiin ja tunsin kuinka yksi kyynel vierähti silmästäni. Pyyhkäisin sen pois ja painauduin taas lähemmäs Käärmekultaa. Hän oli minulle niin rakas enkä halunnut ikinä menettää häntä, sillä siitä kivusta en ikinä pääsisi yli. Hän oli ollut minulle kuin perheenjäsen ihan pienestä pennusta asti. Oli vähän kuin hän olisi ollut minun toinen kasvattajani, mutta nyt olimme kumppaneita. Ei se ketään tuntunut haittaavan, joten ei se haitannut minuakaan. Käärmekultaa rakastin eniten koko maailmassa.
//Käärme?

Katselin siinä seotessani Kortetuiketta ja mieleeni puski ajatus hänen todellisuudestaan. Oliko kolli todella siinä vai kuvittelinko hänetkin? Entä jos hänkin oli kuollut, mutta näin taas harhoja. Lopetin hänen hengityksensä imitoimisen hetkeksi ja värähdin kauemmas. Tarkkailin kollia varovaisesti.
“Ei hätää. Olet ihan turvassa kanssani”, hän naukui ja kurtistin kulmiani. Hän tosiaankin näytti hieman epätodelliselta, mutta myös turvalliselta samaan aikaan. Ristiriitaiset tunteeni saivat pääni pyörälle. Kortetuike vain katsoi takaisin hieman hämmentyneenä, mutta niin lempeältä että hinasin itseni takaisin hänen viereensä. Hengitykseni oli kuin taikaiskusta tasaantunut ja huomasin yhtäkkiä kuinka hyvä oloni oikeastaan oli.
“Öö… kiitos avusta”, sopersin kollille ja hän katsoi minua jollain oudolla katseella, jota en osannut lukea. En edelleenkään tiedä mikä minuun oli iskenyt ja olin hieman sekavissa mielentiloissa. En oikein osannut ajatella enkä sanoa mitään, sillä jollain tapaa Kortetuikkeen läsnäolo sai minut edelleen hermostuneeksi. Toivottavasti hän ei nyt utelisi minulta enempää en haluaisi saada uutta kohtausta aikaan. Vaivuin hetkeksi ajatuksiini ja herpaannuin taas todellisuudesta. Uupumus pamahti päälleni yhtäkkiä ja sai mieleni taas aivan sekaisin. Huokaisin ja palasin maan päälle, kun Kortetuike katsoi minua odottavasti. Voi hiirenpapanat. Olinko ollut juuri silloin kuuntelematta, kun Kortetuike oli kysynyt jotakin?
“Anteeksi, sanoitko jotain?” kysyin varovaisesti ja hieman nolonakin. Olin niin tyhmä. Niin tyhmä.
//Korte?

Oli suorastaan harmillista kuulla, millaiseksi Varjoliekki koki suhteensa toiseen tyttäreensä. Kermanvärinen kolli oli selvästi äärimmäisen ylpeä jälkikasvustaan, mutta kun keskustelu kääntyi Ropinaroihuun, soturin katse muuttui sumuiseksi. Varjoliekki oli kertonut, ettei hän saanut yhteyttä tyttäreensä. Se tunne oli minulle enemmän kuin tuttu. Vaikka rakastinkin jokaista pentuani enemmän kuin mitään, oli suhteeni joihinkin heistä vähintäänkin monimutkainen. Talvikkitakku, Tähtimötaivas ja tietysti klaanin hylännyt Malvaruusu eivät olleet kanssani kovinkaan läheisissä väleissä tänä päivänä. Tietysti asia harmitti minua, mutta en voinut pakottaa ketään tulemaan kanssani toimeen tai keskustelemaan kanssani. Halusin kuitenkin auttaa Varjoliekkiä, vaikka oma suhteeni kolmen tyttäreni kanssa olikin yhtälönä mahdoton.
"Oletko koittanut puhua hänelle suoraan tunteistasi?" kysyin harkiten. Ennen kuin annoin Varjoliekin vastata kysymykseeni, jatkoin vielä, "mutta minä tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu. Toisinaan pennut haluavat kapinoida vanhempiaan vastaan ihan vain periaatteesta, mutta se ei tarkoita sitä, että kasvatus olisi mennyt pieleen. Tähtiklaani on antanut jokaiselle kissalle oman luonteen, johon me emme voi vaikuttaa. Millaisia hankaluuksia Ropinaroihun kanssa on ollut?"

//Varjo?

//YLLÄPIDON VIESTI: KP-BOOSTI UNOHTUNUT LISÄTÄ

Pystyin miltei näkemään, kuinka tummat pilvet vyöryivät jälleen Perhopuron ylle, kun nuori soturi yhtäkkiä ehdotti, että tekisimme jotain, jotta tämä saisi ajatuksensa muualle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; joskus pelkkä tekeminenkin auttoi suruprosessissa ja eteenpäin pääsemisessä. Perhopuro tarvitsi nyt ennen kaikkea aikaa, eikä kukaan voinut hoputtaa häntä asian käsittelemisessä.
“Mennään vain.” Väläytin pojantyttärelleni lämpimän hymyn ja lähdin jo edeltä tallustamaan siihen suuntaan, mihin naaras oli osoittanut. Päästyämme kauemmaksi haudoilta raotin hieman leukojani ja imin ilmassa olevia tuoksuja sisääni. Osa hajuista oli jo väljähtäneitä, mutta eivät kaikki - lähistöllä oli orava.
Sisuksissani tuntui edelleen inhottavia muljahduksia, kun vain ajattelinkin oravien pyydystämistä. Lehtikadon aikaan olin jahdannut Mesitähden kanssa kahta oravaa, jotka olivat kavunneet puuhun karkuun. Olin tietenkin seurannut niiden perässä, ja juuri kun luulin saaneeni ne nalkkiin eräälle oksalle, se pettikin altani ja rysähti suoraan maassa odotelleen Mesitähden niskaan. Päällikkö oli menettänyt silloin yhden hengistään, ja vaikka ystäväni oli kovasti vakuutellut, että se oli ollut vahinko eikä sille olisi voinut mitään, en voinut olla tuntematta siitä syyllisyyttä.
“Tässä jossain lähellä on orava”, kuiskutin viereeni hiipineelle Perhopurolle. “Kierrä sinä vasemmalta puolelta niin minä tutkin oikealta. Yritetään saada se kiinni pihtiliikkeellä, jos mahdollista.”

//Perho?