KÄÄRMIS
Tähdenlento: 8kp -

LONKERO
Aave: 4kp -

SAAGA
Sipuli: 10kp -

Olin yösaalistuksella. Päivä oli ollut pitkä ja helteinen, joten olin päättänyt, että saalistaisin sitten yöllä seuraavalle päivälle hieman jotain. En voisi vain saalistaa paljoa, koska se voisi houkutella petoeläimiä luoksemme, ja sitä me emme halunneet. Emme halunneet joutua taistelemaan kettuja tai mäyriä vastaan vain siitä syystä, että satuin innostumaan saalistamisesta.
Maa tassujeni alla tuntui joustavalta ja notkealta. Se tuntui jotenkin ihanalta tassujeni alla ja tuntui vapauttavalta juosta metsässä sillä tavoin tavoitellen kuonollani eri saaliseläinten hajuja.
Loikkasin pian puun rungolle ja tungin kynteni syvälle sen kaarnaan. Ne pitivät hyvin kiinni nuoren puun rungosta. Hymyilin itsekseni ja lähdin kiipeämään korkeammalle puuhun. Voisin väijyä yltä käsin. Se oli asia, jota tykkäsin tehdä.
Pian olin puun ylimmillä oksilla ja katselin kohti toista puuta. Arvioin puiden välistä matkaa, koska mietin, että voisin mahdollisesti loikata silloin puusta toiseen. Sekin oli yksi asioista, jota nautin tehdä yllättävän paljon.
Jäniksen haju tunki hetken päästä sieraimiini. Saman tien heiluttelin viiksiäni ja kääntelin korviani. Minun täytyisi olla erittäin hiljaa. Se tarkoitti, että saisin kulkea vain, jos tietäisin varmaksi, etten päästäisi paljoa ääntä. Mutta se oli vaikeaa, jos aikoi loikkia puun oksalta toiselle.
Koetin päätellä mihin suuntaan jänis oli luultavasti kulkemassa. Siinä tapauksessa voisin odottaa tietyn puun oksalla, että se osuisi alapuolelleni. Silloin nappaaminen olisikin jo helppoa. Ei tarvitsisi kuin odottaa oikeaa hetkeä ja syöksyä eläimen niskaan. Siinä se.
Kun lähdin seuraamaan jäniksen hajua ylhäältä käsin, rapina tuntui soivan korvissani kovempaa kuin mikään metsästä koskaan kuuluva ääni. Yöaikaan kaikki itse tekemäni ääni vain tuntui kovemmalta kuin mitään, mitä voisin edes tarkoituksellisesti tehdä.
Pian huomasin kaukaisuudessa jäniksen. Se loikki eteenpäin varovasti vilkuillen jatkuvasti suuntaan ja toiseen. Koetin päästä niin pitkälle oksan päähän kuin vain saatoin. Jänis lähti taas minun suuntaani.
Odotin ja odotin ja odotin, kunnes jänis oli kutakuinkin alapuolellani. Silloin loikkasin puusta. Kuului kamala lehtien kahahdus ja jänis katsoi ylös. Se vinkaisi huomatessaan minut ja pinkaisi heti karkuun.
Harmistus iski minuun ennen kuin edes kerkesin osua maahan. Putosin tassuilleni ja koko kehoni lävitse kulkivat kylmät väreet, kun se otti iskun vastaan. Se tuntui inhottavalta ja jännittävältä samaan aikaan. Katsoin vain suuntaan johon jänis oli kadonnut. Sitä en enää luultavasti saisi napattua.
Harmissani puhahdin ja käännyin ympäri. Täytyisi etsiä jotain muuta johon tyytyä.

Pudistelin päätäni. En kuollaksenikaan jaksanut muistaa missä olimme olleet ja koitin vain parhaani mukaan sivuuttaa kommentin perheestämme - Mirristä, minun Mirristäni. Sitten välähti. Olimme sopineet jatkavamme tänään metsän suuntaan!
“Sovimme… sovimme eilen jatkavamme tämän auringonnousun jälkeen metsään. En vain tiedä, että missä se metsä on”, nau’uin epäröiden. Ehkä Valo tietäisikin missä metsä oli. Vilkuilin ympärilleni.
“Haluatko johdattaa minut sinne missä sovitte näin? Voit sitten näyttää mihin suuntaan niin opastan sinut sinne päin, jos Pippuri olisi siellä”, Valo kysyi. Nyökkäsin hitaasti. Viittasin hännälläni suuntaan, josta olin tullut. Pippuri nyökkäsi myös ja lähti tassuttamaan sinnepäin. Tassutin tuon kanssa osoittamaani suuntaan. Leidi. Hän pompahti myös mieleeni. Rakas Leidi. Hengitin hitaasti sisään ja puuskahdin ulos. Minulla oli ikävä Leidiä ja Mirriä - ja Pippuria, mutta me löytäisimme hänet kyllä.
“Oletteko suunnitelleet muuta kuin metsään menemistä?” Valo kysyi varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Emme me ole kamalasti. Yritämme vielä tutkia ympäristöämme”, sanoin. Valo nyökytteli.
“Selvä”, kolli äännähti.
Saavuimme oikeaan paikkaan, joten pysäytin Valon. Maistelin ilmaa ja toinen otti minusta mallia.
“Tämä on hänen hajunsa!” murahdin innoissani.
“Onko se tuore?” Valo kysyi heti. Pudistin päätäni.
“Muistan, että sovimme lähtevämme tuonne suuntaan”, sanoin ja nyökkäsin suuntaa kuonollani. Valo nyökytteli. Hän pohti hetken ja sanoi sitten.
“Selvä. No voimme mennä sinne yhdessä ja etsiskellä sieltä. Voimme kyllä myös jäädä tähän, jos luulet enemmän, että hän tulee tänne takaisin etsimään sinua”, hän ehdotti lempeästi. Kohautin lapojani. Tulisiko Pippuri tänne? Löytäisikö hän tänne? No kaippa.
“Voin jäädä tänne. Sinun ei tarvitse jäädä. En tiedä mitä muutakaan tässä on enää tehtävissä ja sinulla on varmasti joku, joka odottaa sinua kotona”, tokaisin ja istahdin maahan. Oli jo pimeämpää kuin silloin, kun olimme törmänneet ja en tiennyt kuinka pitkä matka tuolla oli takaisin.
“Ei odottelen mielelläni kanssasi, jos aiot jäädä tähän”, Valo sanoi ja istui viereeni, mutta hänen ei sitten tarvinnutkaan pitkään odottaa, sillä Pippuri loikkasi esiin roskisten takaa.
“Pippuri!” kirkaisin ja juoksin täyttäpäätä tuon luokse. Rakas kumppanini. Hän oli täällä.
“Voi, luulin, että unohdit minut jo”, Pippuri naukaisi. Kehräsin ja puskin kollin rintaa.
“En minä niin voisi tehdä”, ärähdin kollille. Käännyin ympäri ja katsahdin Valoon.
“Kiitos avustasi. Sait minut takaisin tolalleni ja… ja kiitos”, nau’uin turkki kihelmöiden epävarmuudesta. Valo nyökkäsi.
“Hyvä, että kaikki kääntyi parhainpäin”, hän vastasi. Katsahdin Pippuriin. Hän oli hieman hämillään.
“Tuo on Valo. Törmäsin häneen ja hän auttoi minua löytämään sinut”, sanoin. Valo nousi pystyyn.
“Oli mukava tavata teitä. Minä kuitenkin varmaan jatkan tästä matkaani”, hän ilmoitti. Nyökkäsin.
“Hei hei ja näkemiin. Toivottavasti löydät turvallisesti määränpäähäsi”, Pippuri naukui. Nyökkäsin taas. Miten tuo oli niin taitava.
“Toivon samaa teille”, Valo sanoi ja kääntyi pois. Hän tassutti kulman taakse ja pian hänen käpäliensä äänet katosivat kokonaan.
“Voi. Olin kyllä tosi huolissani sinusta”, naukaisin ja painoin pääni Pippurin kylkeen.
“Samoin. Mennään kuitenkin. Ehkä voimme jatkaa vielä kohti metsää tämän päivän aikana”, kolli totesi. Nyökkäsin hyväksyvästi.

“Sinä, ystäväni, näytät olevan pahemman kerran hukkateillä.” Aivan yllättäen hirviömäisen suuri naaraskissa ryömi Aaveen eteen ja katseli tätä pahantahtoisesti. Aaveen silmät laajenivat entisestään, hän painui kasaan kuin olisi menettänyt selkärankansa ja tuijotti maata, sillä ei uskaltanut kohdata kissan katsetta. Aave oli tehnyt virheen. Hänen olisi pitänyt poistua heti näiden pahojen kissojen luota. Hänen sielunsa olisi jo tahraantunut ja mikä pahinta, tämä paholaismainen olio oli heti aistinut hänen läsnäolonsa ja nyt se likaisi hänet mitä sanoinkuvaamattomimmilla tavoilla. *Esi-isät auttakaa minua!* Aave haukkoi henkeä kuin muovipussista ja uskaltautui katsomaan kissan kauhistuttavaa rintakehää - sen ylemmäs hän ei katsettaan rohjennut nostaa. Silmät olivat sielun peili ja hän pelkäsi mitä tapahtuisi, jos hän katsoisi suoraan pahuutta sieluun.
“Veikö kissa kielesi?” kissa jatkoi täysin epäinhimillisellä äänellä. Aave ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa; sen pehmeät sävyt leijuivat ilmassa auringossa kimaltavana hunajana, mutta kun kultainen neste osui maahan, se syövytti kaiken altaan. Aave nielaisi. Ja sitten hän lähti juoksemaan henkensä edestä, pikkuisilla töppöjaloillaan ja kuiskutteli ilmaan käsittämättömiä rukouksia. Mutta rukouksillakaan juoksemisesta ei tulisi hänen vahvuuttaan.

//Virta? Anteeks kun kesti näin kauan, ensi kerralla jatkan nopeammin *itkuemoji*

ELANDRA
Kalle: 9kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 4kp -

KOIVU
Muru: 8kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 11kp -
Tähdenlento: 23kp -

SAAGA
Sipuli: 5kp -

Kuten Muru oli ohjeistanut, Kalle oli siirtynyt ulos ja alkanut pyyhkimään takamustaan nurmikkoon. Se oli ollut ystävältä erinomainen ehdotus, sillä nyt Kalle vältti kaksijalkojen inhottavalta pesulta. Kolli toivoi, että olisi itse keksinyt tämän loistavan ajatuksen. Kalle veti itseään etukäpälillään eteenpäin nurmikolla noin ketunmitan verran, kunnes hän nousi jaloilleen ja kurottautui katsomaan takamustaan. Vaaleissa peppukarvoissa oli vihreitä ruohotupsuja, mutta ruskeaa ei näkynyt. Ilahtunut Kalle kääntyi ikkunasta ulos astuneen ystävänsä puoleen vilpittömästi hymyillen.
"Kakkaongelma hoidettu!" Kalle ilmoitti ylpeänä. Sitten hän muisti, että Muru oli luvannut lähteä etsimään Neposta, mikäli Kalle siivoaisi sotkunsa. Nyt sotku oli siivottu. Kallen häntä nousi pystyyn ja tämä juoksi matalana Murun luokse.
"Nythän me voimme lähteä etsimään Neposta, eikö niin? Sinä lupasit, muistathan?" Kalle varmisteli innoissaan mouruten. Muru ei näyttänyt kovin iloiselta, mutta hänen kasvoilleen piirtyi lempeä hymy.
"Kyllä minä muistan, Kalle", kirjavaturkkinen kotikisunaaras naukaisi päätään nyökytellen.
"Mitä me sitten enää odotamme?" Kalle hihkaisi, "lähdetään!" Kalle oli jo matkalla ulos ulkotarhasta. Hän Kuuli Murun loikkaavan alas ikkunalaudalta. Kolli vilkaisi peräänsä varmistaen, että Muru seurasi häntä varmasti. Kalle pysähtyi pihaa reunustavan aidan luona ja odotti, että Muru pääsi hänen vierelleen.
"Mistä me etsimme Neposta ensimmäisenä?" Kalle uteli malttamattomana. Hän toivoi, että ruskea kolli löytyisi pian. Kalle ikävöi Neposta, josta ei ollut kuulunut mitään ikuisuuteen.

//Muru?

Kosketin hellästi Lohen päälakea kuonollani. Nämä olisivat hyvästimme. Emme tulisi näkemään enää kuin vain sattumalta. Emme enää asustaisi yhdessä ja saalistaisi ja harjoittelisi toistemme kanssa.
Lotta oli tullut minun ja veljeni luokse tänä aamuna ja sanonut, että ei tarvinnut enää apuamme pentujensa kanssa ja voisimme lähteä. Hän oli selkeästi sanonut sen käskynä, eikä ehdotuksena. Naaras ei selkeästikään ollut ollut kamalan mielissään, kun minä ja Revontuli olimme yrittäneet puuttua hänen tapoihinsa kasvattaa jälkikasvuaan.
“Tulemmehan me vielä joskus tapaamaan?” Lohi kysyi silmät surusta kimmeltäen. Hymyilin nuorelle naaraalle varovasti.
“Varmasti. Metsä on ehkä suuri, mutta niin on myös minun ja veljeni halu retkeillä ja tutkia uusia paikkoja. Varmasti me vielä osumme samoille alueille ja pääsemme vaihtamaam kuulumisia. Mutta sitä odotellessa nämä olkoot hyvästit. Muista pitää itsestäsi ja Siilistä huolta”, nau'uin naaraalle lempeästi ja nuolaisin hänen päälakeaan rauhoittavasti.
“Hyvä. Pitäkää hauskaa yhdessä ja tulkaa tervehtimään meitä usein”, Lohi naukui hiljaa ja vetäytyi sitten kauemmas katsoen tuskan katse silmissään minua. Katsoin kiintyneesti nuorta naaraskissaa, käännyin ja lähdin tassuttamaan veljeni vierellä poispäin.
“Hei sitten! Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa pitää kaikista hyvistä yhdessä luoduistamme muistoista kiinni!” Revontuli huusi kolmelle naaraalle, jotka katselivat lähtöämme. Lotan kasvoilla oli hieman vertahyytävä virnistys. Hän katsoi minuun ja veljeeni kauhistuttavalla ylimielisen iloisella katseella.
Käänsin päätäni enkä enää katsonut taakse. En saisi. Jos katsoisin, lähteminen tuntuisi vain vaikeammalta. Mutta emme voineet jäädä, vaikka olisimme haluunneetkin. Lotta oli vain kaiken tiellä.

Olimme taivaltaneet jo pitkän matkaa. Taivas yllämme oli jo tumma ja kuu ja tähdet olivat ainoa valaisumme. Aina välillä olin noussut puiden latvoihin katsomaan, jos edessäpäin näkyisi, joku erityisen hyvä paikka mennä ja olimme jatkaneet eteenpäin sen perusteella.
“Tuo puun juurakko näyttäisi suojaisalta. Mentäisiinkö sinne yöksi? Kuitenkin on jo myöhä ja minä olen ainakin ihan uuvuksissani. Matkaon ollut pitkä ja huomenna voimme päättää mihin asetumme taas hieman pidemmäksi aikaa”, Revontuli naukui nuutuneella äänellä ja nyökkäsi kohti erästä suurta tammea, jonka juurella oli suuri kolo.
“Käy. Se näyttäisi tarpeeksi suurelta ainakin täksi yöksi”, vastasin veljelleni haukotellen.
Asetuimme siis sinne molemmat turkki turkkissa kiinni ja aloimme nukkumaan. Aamulla voisimme katsoa, jos haluaisimme vielä taivaltaa kauemmas.

Muru käänsi päätään nopeasti pois päin, kun Kalle alkoi lipoa ruskeaa käpäläänsä. Kolli olisi voinut edes kääntyä pois päin. Tai varoittaa.
"Ei sinun olisi tarvinnut tehdä noin! Olisit voinut pyyhkiä tassusi nurmikkoon ulkona!" Muru mourahti.
Hän kuuli lipomisäänen lakkaavan. Varovasti naaras käänsi päänsä takaisin ikkunalaudan suuntaan, jossa naamiokuvioinen kolli istui käpälä ojossa. Muru piti toisen silmänsä kiinni ja tirkisteli Kallea toisella silmällä silmäluomiensa välistä.
Kallen otsa oli rypistynyt ja kolli tuijotti Murua hivenen tuimasti. Sitten Kalle lähti astelemaan kohti ikkunaluukkua. Pienen räminän saattelemana Kallen onnistui päästä pihalle. Kun tuuhea häntä katosi näkyvistä, Murukin hyppäsi ikkunalaudalle.
Hän jähmettyi paikoilleen silmät leviten, eikä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa käpäliensä juureen.
Ikkunalaudalla oli viisi ruskeaa polkuanturan jälkeä. Muru vetäisi syvään henkeä. Hän sulki silmänsä hetkeksi.
"Kaksijalat tajuavat, että jäljet ovat Kallen. Ei hätää", naaras kuiskasi.
Avattuaan silmänsä Muru lähti ystävänsä perään, väistellen jälkiä huolellisesti isoilla tassuillaan.
Ystävää ei ensin näkynyt missään. Sitten Muru hoksasi Kallen istumassa todella, todella omituisessa ja pahaenteisessä asennossa kukkapenkin edustalla. Muru ei mahtanut mitään sille, mitä joutui todistamaan. Kalle oli pyllyllään nurmikolla takajalat ojennettuina suoriksi sivuille. Kolli oli asettanut etutassunsa maahan, ja veti raivokkaasti itseään eteenpäin niin, että tämän takamus laahasi maata. *Voi luoja...*

//Kalle?

Valo tunsi suunnatonta myötätuntoa Sipulia kohtaan. Naaras kertoi heidän edellisen kotinsa palaneen poroksi, ja samassa yhteydessä heidän pentunsa - Mirri nimeltään - oli kadonnut teille tietämättömille. Nyt Sipuli ja hänen kumppaninsa Pippuri olivat tässä kaksijalkalassa paettuaan talosta, jonne heidät oli tuotu tulipalon jälkeen. Tämän kaiken kuuleminen sai Valon terävöittämään aistejaan entisestään - hän tekisi kaikkensa, jotta Pippuri löytyisi.
“On kamalaa kuulla, miten paljon kaikkea pahaa teidän perheellenne on sattunut viime aikoina”, hän naukui Sipulille vilpittömän pahoillaan. “Me löydämme kyllä kumppanisi.”
“Kiitos.” Sipuli vilkaisi häneen sinisissä silmissään tuike, jonka hän saattoi tulkita huojentuneisuudeksi.
“Miten te ylipäätään päädyitte erillenne? Tai siis kuinka kauan siitä on?” Valo yritti luoda mielessään kuvaa tapahtumien kulusta Sipulin kertomusten pohjalta. Jos hän onnistuisi pääsemään Pippurin pään sisään tilanteessa, jossa tämä oli joutunut erilleen Sipulista, heillä olisi jokin johtolanka.
Tämä kaksijalkala ei ollut ihan kauhean suuri, mutta sinne kyllä saattoi helposti hukata kissan tai pari, jos ei tiennyt tienoota tarpeeksi hyvin. Oletettavasti myös Pippuri etsi Sipulia parasta aikaa, joten hyvällä tuurilla he saattaisivat törmätä tähän, mikäli sattuisivat oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

//Sipuli?

Kalle oli suivaantunut siitä, että hänen ystävänsä teki pienestä kakkatahrasta niin ison asian. Aivan kuin se olisi ollut maailmanloppu... Kallelle kakkainen takamus ja kakkatahrat siellä täällä olivat arkipäivää, eikä hän murehtinut niistä juurikaan. Kaksijalat siivosivat ne aina, eikä ne häirinneet kollikissaa lainkaan. Muru sen sijaan tuntui pitävän asiaa isonakin juttuna. Kalle ei olisi halunnut siivota jälkiään, mutta Murun ehdotus oli liian hyvä... Kirjava kotikisunaaras lähtisi Kallen kanssa etsimään Neposta, jos Kalle vain siivoaisi jälkensä. Kotikisukollin ei tarvinnut miettiä kauaa. Hän nyökytteli päätään ja loikkasi oitis ikkunalaudalle katselemaan taideteostaan. Ruskea läntti oli edelleen märkä, joten Kallen ratkaisu oli yksinkertainen: hän nosti käpälänsä ylös ja huitaisi sillä länttiä.
"Mitä sinä teet?!" Muru parahti lattialta inhosta irvistäen. Kalle kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
"Siivoan tietenkin, niinhän sinä käskit minun tehdä!" Kalle parahti ymmärtämättä, mikä oli vialla. Murun suusta karkasi syvä huokaus, kun naaras laski katseensa maahan. Hetken aikaa Muru oli hiljaa, kunnes hän nosti katseensa Kalleen.
"Voi Kalle... Nyt sinun käpäläsi on aivan likainen", naaras huokaisi. Kalle pudisteli huolettomana päätään ja väläytti ystävälleen iloisen hymyn.
"Ei se mitään, voin puhdistaa sen", kolli naukaisi ja alkoi oitis nuolla käpäläänsä karhealla kielellään.

//Muru?

Lotan pennut olivat kertoneet minulle kaiken mitä tiesivät jo saalistamisesta - joka oli melkoisen vähän - ja olin sitten auttanut heitä oppimaan kaikkea uutta saalistamisesta, jota he eivät vielä välttämättä tienneet. Minulla oli ollut hauskaa opettaa nuoria kissoja, mutta se oli tietysti myös vienyt aikaa ja koetellut useamman kissan hermoja.

Nyt aikaa oli kulunut siitä jo rutkasti. Pennut olivat kasvaneet, eivätkä oikein enää olleet pentuja. He olivat vahvistuneet ja parantuneet taidoissaan - etenkin taistelussa, koska Lotta pakotti heidät taisteluharjoituksiin kanssaan mahdollisimman usein - ja olin veljeni kanssa heistä erittäin ylpeä.
Katselin kuinka Lotta opetti Lohelle ja Siilille kuinka loikata puusta vastustajan kimppuun. Olin jatkuvasti ratketa huolesta, kun nuoret naaraat loikkivat puiden oksilta alas kohti Lottaa, joka väisteli hyökkäyksiä taitavasti. Lohi oli jopa lähes taittanut etutassunsa alas tullessaan, mutta Lottaa se ei ollut kiinnostanut.
“Ensi kerralla hänen tulisi osata tähdätä paremmin, niin ei taittaisi ja rikkoisi tassujaan; tai edes laskeutua oikein, jos ei osu kohteeseensa”, Lotta oli sanonut silmiään pyöritellen, kun olin valittanut hänelle asiasta. Tuo naaras oli vain täysin sietämätön.
Huomasin tummanharmaan turkin vilahduksen silmäkulmassani ja pian Revontuli istahti vierelleni katsomaan näiden nuorukaisten “liitoharjoituksia”.
“Vieläkinkö he hyppivät puista alas kuin oravat?” hän kysyi osin uupuneella ja osin ärtyneellä äänellä.
“Kyllä, eikä Lotta vaikuta kyllästyvän edes kuun päästä. Hän vain sanoo, että yrittää ensiksi tähdätä ‘täydellisyyteen’ ennen kuin he voivat vaihtaa liikettä”, huokaisin.
“Suorastaan säälin Lohta ja Siiliä. Kenenkään ei kuuluisi mennä noin rankalla harjoituksella päivästä päivään noin nuorena”, veljeni naukui synkeästi.
“Samaa mieltä. Emme vain voi oikein auttaa, ja kohta on meidänkin aika lähteä. Meidän oli tarkoitus olla auttava käpälä vain sen aikaa, kun Lotta sitä tarvitsi. Hän ei oikein tarvitse meidän apuamme hänen jälkikasvunsa kanssa enää”, nau’uin.
Revontuli nousi ylös ja tassutti kohti puita, joiden runkoja pitkin Lohi ja Siili olivat juuri taas kapuamassa.
“Ruokatauon aika!” veljeni huusi ylös ja vilkaisi sitten minuun. Nousin ylös ja katsoin Loheen ja Siiliin, jotka lähtivät hieman epäröiden laskeutumaan alas takaisin puiden juurille ja Lottaa, joka asteli pensaiden seasta ärtyneen näköisenä.
“He eivät ole läheskään valmiita!” ruskea naaras valitti. Luimistin korvani, kun hän rääkkyi meille vihaisena.
“Voitte levätä hetken, kunnes saatte ruokaa ja sitten voitte taas jatkaa virkeämpänä”, naukaisin ja viitoin Revontulen vierelleni. “Palaamme pian mukanamme parhaimmat saaliit koko metsässä ja sitten voimme jakaa ne yhdessä”, naukaisin vielä lapani yli, kun lähdin johdattamaan veljeäni kanssani pois.
“En sitten pidä Lotasta lainkaan”, Revontuli murisi, kun pääsimme kuuloetäisyydeltä.
“En minäkään”, vastasin häntääni heilutellen. “Hän ei tunnu lainkaan tajuavan, miten rankkaa tuollainen on hänen jälkikasvulleen.”
“Nimenomaan. Lohi ja Siili eivät kestä tuollaista kamalan kauaa. Niin pienen kissan keholle tuo on jo aivan liikaa”, Revontuli ärisi. Nyökytin päätäni ja hiljenin. Ryhdyin haistelemaan ilmaa sen varalta, jos löytäisin jotain saaliin hajua.
“Haistatko mitään?” Revontuli kysyi.
“Hiiren ainakin”, naukaisin kun hiiren hajujälki ajautui kuonolleni. Veljeni nyökkäsi ja kohotti myös omaa kuonoaan. Hän haisteli ilmaa hetken raottaen suutaan ja pian käänsi taas katseensa minuun.
“Haluatko sinä napata sen vai saanko minä ottaa kunnian?” hän kysyi minulta.
“Kyllä minä voin muutakin etsiä. Hiiri on kuitenkin sen verran helppo napata, että sinunkin pitäisi pystyä se napata”, naukaisin virnistäen ja pukkasin veljeäni hellästi kylkeen. Hän vain mulkaisi minua ja naurahti, kun lähti seuraamaan hiiren hajua. Minä sillä välin lähdin etsimään jotain muuta riistaa.
Hyvän tovin jälkeen minä ja veljeni palasimme takaisin kohti paikkaa, jossa Lotta oli harjoittamassa tyttäriään. Revontuli oli napannut sen hiiren ja minä olin saanut kiinni oravan sekä varpusen.
“Katsokaa! He tulvat!” kuulin Lohen innostuneen huudon, mutta nuori naaras hiljeni nopeasti, kun Lotta sihahti hänelle vihaisesti. Minua säälitti nuori kirjava turkkinen naaras. Ei hän ansainnut tuollaista kaltoinkohtelua.
“Tulkaa valitsemaan mieluisimmat saaliit. Minä ja Revontuli otamme mitä jää jäljelle”, naukaisin lempeästi. Lotta astelikin heti meidän luoksemme ja katsoi arvostellen nappaamia saaliitamme.
“Olisi ollut edes jotain suurempaa ja mehevämpää”, ruskea naaras mutisi. Pyöräytin silmiäni ärtyneenä, mutta en sanonut mitään. Lotta nappasikin oravan ja vei sen mukanaan ja sitten Lohi ja Siili tulivat yhdessä katsomaan jäljelle jääneitä hiirtä ja varpusta.
“Voitaisiinko me ottaa tuo hiiri?” Siili kysyi varovasti sisareltaan. Lohi nyökkäsi hivenen hymyillen ja kurottautui varovasti ottamaan hiiren veljeni tassujen juuresta ja lähti sitten sisarensa kanssa aterioimaan yhdessä.
“Meille jäi siis varpunen”, Revontuli naukaisi. Nyökkäsin ja istahdin hänen vierelleen.
“Minulle se ainakin kelpaa hyvin, pidän varpusista”, naukaisin. Veljeni nyökkäsi ja ryhdyimme sitten aterioimaan.

Nurmikko Rontin tassujen alla kutitteli hienoisesti hänen polkuanturoitaan. Hän asteli partion perässä varovasti eteenpäin.
Nuori raidallinen kolli oli päätynyt sitten lupautumaan mukaan saalistuspartioon, koska ei ollut uskaltanut kieltäytyäkään, kun Kuuhohde oli sattunut kysymään häneltä jahka hän haluaisi liittyä partion seuraan.
Rontti pysähtyi, kun muut alkoivat hidastaa vauhtiaan. Partion johdossa oleva Hillasielu kääntyi katsomaan muita partion kissoja. Rontti jännittyi, kun soturin vihreä katse osui häneen ja jatkoi sitten matkaansa muihin kissoihin.
“Erkaannutaan tässä ja palataan suunnilleen aurinkohuipun aikaan takaisin. Kuuhohde, lähde sinä tuohon suuntaan, Rontti mene sinä tuonne, Uskolintu voisi lähteä tuonne päin ja minä lähden tuonne”, Hillasielu naukui ja osoitti kissoille suunnat mennä. Rontti ei ollut erkaantumisesta niin iloinen. Hän olisi ennemmin halunnut mennä isommassa ryhmässä, jotta hänellä olisi ollut turvallisempi olo.
Kun kaikki muut partion jäsenet alkoivat katoilla heille osoitettuihin suuntiin, nuori raidallinen kolli päätti sitten lähteä myös omaan suuntaansa ja toivoi hartaasti mielessään, että onni olisi hänen puolellaan ja hän onnistuisi nappaamaan edes jotain, jota viedä mukanaan takaisin leiriin.
Rontti nosti kuononsa ilmaan ja haisteli siinä toivossa, että löytäisi jonkin riistan hajun, mutta hän ei ollut vieläkään mikään hajujen tunnistamisen mestari, vaikka olikin metsässä jo tovin asustanut, joten hänen oli hieman vaikeaa yrittää erottaa riistan hajuja lukemattomista metsän eri hajuista.
Huokaisten Rontti lähti tallustelemaan eteenpäin ja vain rukoili mielessään, että jokin kömpelö ja vanha saaliseläin sattuisi kompuroimaan suoraan hänen tassuihinsa. Tietysti hän ei uskonut näin tapahtuvan, mutta silti toivoi todella niin käyvän.
Nuoren raidallisen kollin korvat ponnahtivat pystyyn, kun hän kuuli ääntä läheisestä pensaikosta. Hän painui kyyryyn puoliksi pelosta ja puoliksi siltä varalta, jos siellä olisi riistaa. Hän katsoi silmät suurina ja karvat pystyssä kohti pensaikkoa ja odotti kauhulla, mitä sieltä tulisi.
Pian pensaikosta rynnisti esiin lintu. Se ei ollut mitenkään hääppöinen olento, mutta hintelän nuoren kollin silmissä se oli kauhistuttava peto, joka odotti tilaisuuttaan hyökätä ja raadella hänet.
Rontin olisi tehnyt mieli kiljaista, kun linnun silmät kääntyivät katsomaan häntä; kuitenkin kolli pakottautui pysymään paikoillaan ja kyyryssä ja toivoi, että lintu ei osaisi hahmottaa kissaa aluskasvillisuuden seassa.
Puolisokeasta kollista tuntui ikuisuudelta odottaa, että tämä lintu paineli matkohinsa pelästyneenä siitä vaanivasta kissasta - joka oikeastaan pelkäsi lintua enemmän kuin lintu häntä. Rontti nousi ylös, venytteli ja alkoi varovasti sukia turkkiaan. Ei häntä huvittanut saalistaminen. Hän pelkäsi saalista enemmän kuin se häntä.
Rontti istuskeli kutakuinkin paikallaan aurinkohuippuun asti ja asteli sitten nolostuneena muiden partion jäsenten luokse, jotka olivat siellä omien saaliidensa kanssa. Kaikilla muilla oli jotain, mutta Rontti oli tyhjin käpälin. Hänestä tuntui, että jokainen partion jäsenistä katsoi häntä arvostellen ja vihaten, koska hän ei ollut saanut mitään kiinni, mutta se saattio ihan hyvin olla vain tunne.
“Palataan leiriin”, Hillasielu naukaisi ja lähti johdattamaan partiota takaisin kotiin. Rontti asteli partion perällä korvat nolostuksesta kuumana. Hän ei nauttinut siitä, että oli ainut, joka ei ollut saanut lainkaan saalista.
Leirissä Rontti livahti heti leirin nurkalle ja lyyhistyi maahan. Hän katseli silmät kauhusta ammollaan muita leirissä kulkevia kissoja ja vain toivoi hartaasti, että kaikki unohtaisivat hänen olevan siellä. Hänestä tuntui, että jokainen Eloklaanilainen oli häneen niin kovin pettynyt.

Kalle hyppäsi säikähtäen ikkunalaudalta alas, kun Muru oli yrittänyt varoittaa kollia olemaan laskematta takamustaan alas. Niin kolli oli kuitenkin tehnyt…
Muru tuijotti kauhuissaan sitä valkoisen ikkunalaudan kohtaa, johon Kalle oli hetki sitten istunut. Keskellä ikkunalautaa oli pieni ruskea läntti. Kilpikonnakuvioinen naaras irvisti. Murua kuvotti niin, että hän hyppäsi alas ikkunalaudalta Kallen viereen. Hän huokaisi syvään.
”Mikä sinulle nyt tuli?” Kalle kysyi silmät pyöreinä ja vilkuili ympärilleen.
”Kalle… sinä sotkit ikkunalaudan ruskealla takamuksellasi”, Muru yritti olla sensitiivinen, vaikka häntä ottikin päähän noin pentumainen käytös täysikasvuiselta kollilta. Kallen kakkaa löytyi aina sellaisista paikoista, joista sitä vähiten odotti löytyvän.
”Mitä?” Kalle maukaisi korkealla äänellä.
Muru katsoi ystäväänsä silmiin kulmat huolestuneesti koholla.
”Sinun pitää siivota jälkesi”, Muru sanoi ja heilautti tassuaan ikkunalautaa kohti.
Kallen kulmat kurtistuivat.
”Eikä pidä! Kaksijalat voivat siivota sen. Nehän osaavat sen paljon paremmin!” Kalle väitti vastaan.
Naamiokuvioinen kolli lähti tepsuttamaan pois Murun katsetta vältellen. Muru pinkaisi ystävänsä perään.
”Kaikki hyvin, Kalle. Vahinkoja sattuu”, naaras maukui lempeämmin. Hän ei ollut varma, oliko Kalle vain nolostunut vai oliko tämä vihainen.
”Jos siivoat sen, tulen etsimään Neposta kanssasi.”

//Kalle?? Sori kun kesti näin kauan huoh, koitan tsempata D”: (ja lisäsin nyt sen 10 sanaa niinku sovittii)

Katsoin Valoa miltei järkyttyneenä. Aikoiko hän noin vain auttaa minua? Ei minulla ollut vaihtoehtoa, kuin ottaa tarjous vastaan. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Missä olin viimeksi nähnyt Pippurin? Muistelin hetken.
“Luulisin, että näin hänet viimeksi jossain tuolla suunnilla”, naukaisin nyökäten kohti suuntaa, josta olin tullut.
“Kumppanini nimi on Pippuri. Hänellä on lyhyt musta turkki ja vihreät silmät”, kerroin Valolle, jotta hänkin tunnistaisi Pippurin, jos näkisi hänet. Puhuessani vihreistä silmistä minuun iski järkyttävä määrä tunteita. Rakastin niitä vihreitä silmiä niin kovin.
“Kiitos tiedosta. Hän taitaa olla sinulle tärkeä, mutta älä huoli, sillä löydämme hänet kyllä”, Valo sanoi tutkaillen ilmettäni. Nyökkäsin. Kenelle kumppani nyt ei olisi tärkeä? Pippuri oli minulle kaikki kaikessa. Mirrinkin syntymän jälkeen en pystynyt sanomaan rakastavani Mirriä Pippuria enempää. Pippuri oli ihanin ja tärkein kissa elämässäni, mutta Mirrikin oli minulle hyvin tärkeä. Toivoin saavani tyttäreni vielä jokin päivä takaisin. Lähdimme sanattomasta sopimuksesta kävelemään kohti paikkaa, jota kohti olin nyökännyt.
“Asuimme Pippurin kanssa ennen toisessa kaksijalkalassa. Olin asunut siellä koko elämäni samassa talossa Pippurin kanssa. Saimme monta kuuta sitten pennun, mutta jouduimme eriteille, kun kotimme paloi. Tuli nielaisi kaiken. En tiedä missä tyttäreni on nyt, mutta luulisin hänen olevan elossa, sillä hän havaitsi tulen ensimmäisenä, oli hänellä hyvin aikaa pelastautua”, avauduin yhtäkkiä. Tarkoituksenani ei ollut hakea sääliä tältä erakko-paralta, joten jatkoin ennen kuin hän ehti avata suutaan:
“Sitten kaksijalkamme toivat meidät tänne - minut ja Pippurin. En oikein tiedä miksi he niin tekivät, mutta se talo tässä kaksijalkalassa oli surkea. Emme päässeet lainkaan ulos, joten karkasimme.”
//Valo?

EMPPUOMPPU
Valo: 7kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 5kp -

SAAGA
Sipuli: 4kp -

Valo räpäytti myötätuntoisesti silmiään Sipulin kertoessa kumppaninsa olevan kateissa. Naaras vaikutti epäröivän avunpyytämistä suoraan, joten hän teki asian helpommaksi.
“Minä autan sinua löytämään kumppanisi”, hän maukui ja hymyili rohkaisevasti. “Jos hän on tässä kaksijalkalassa, sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.”
Sipuli katsahti Valoon helpotuksen pilke silmissään, mutta näytti sitten taas hermostuneelta sanoessaan: “Minulla ei ole tarjota mitään vastineeksi.”
“Höpsistä”, Valo heilautti häntäänsä huolettomasti, “en minä sinua auta vastapalveluksen toivossa. Isäni mukaan hyvä kannattaa laittaa kiertämään, ja minusta tämä on sitä parhaimmillaan.”
Hän työnsi etukäpälänsä pitkälle eteen ja venytti selkäänsä, ennen kuin suoristautui ja katsahti ympärilleen miettien, mistä suunnasta heidän kannattaisi aloittaa. “Missä sinä näit kumppanisi viimeksi?” hän kääntyi kysymään Sipulilta.
Tämä kaksijalkala ei ollut mitenkään epätoivoisen suuri, mutta lääniä riitti läpikäytäväksi ihan työksi asti joka tapauksessa. Pienikin johtolanka kadonneen kissan sijainnista olisi isoksi avuksi etsinnöissä. Ja tarpeen vaatiessa he voisivat hakea Sammakon avuksi. Hän tiesi nämä tienoot vielä Valoakin paremmin.

//Sipuli?

Pudistelin päätäni. Jotenkin sain tästä Valoksi esittäytyneestä kollista sellaisen tunteen, että hän voisi auttaa minua Pippurin etsimisessä. Keräsin siis rohkeutta ennen kuin avasin suuni.
“En minä niinkään. Kumppanini kuitenkin on. Ajattelinpa vain… et sinä varmaan tahdo, mutta voisin hyötyä avustasi hänen etsimisessään”, naukaisin siirrellen tassujani. En tiennyt suostuisiko Valo pyyntööni. Eihän minulla edes ollut hänelle mitään vasta-antemeksi. Huokaisin ja ennen kuin Valo ehti vastata puhuin taas.
“Voin tehdä mitä vain. Revin vaikka itseltäni silmät päästä. Olen tosi huolissani kumppanistani ja todella haluan löytää hänet”, mumisin ja vilkaisin Valoa nopeasti ennen kuin katsoin taas maata. Minua oikeasti huolestutti hirveästi Pippurin puolesta. En voinut menettää häntäkin Mirrin menettämisen jälkeen. Se olisi aivan liikaa. Vielä kaiken lisäksi olin menettänyt Leidinkin… En tiennyt olivatko Leidi ja Mirri elossa vai elivätkö he edes yhdessä. En tiennyt missä he olivat tai miten sinne pääsisi, mutta se oli ainut asia mielessäni tällä hetkellä. Tottakai halusin nyt ensin löytää Pippurin mutta sitten oli tyttäreni ja parhaan ystäväni löytäminen seuraavana missiona.
//Valo?

Valkea naaras esitteli itsensä Sipuliksi. Hän oli kotikisu - tai oli ainakin ollut ennen. Omien sanojensa mukaan naaraan kaksijalat olivat tuoneet hänet tähän kaksijalkalaan, mutta hän oli paennut näiltä. Valo ei yhtään ihmetellyt, miksi tämä oli niin tehnyt. Hänen oli muutenkin vaikea ymmärtää, miksi kukaan kissa ylipäätään vapaaehtoisesti viihtyi kaksijalkojen seurassa.
“Minun nimeni on Valo”, hän esitteli itsensä Sipulille ja lipaisi rintaansa pariin kertaan peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Hän ei ollut erityisen hyvä juttelemaan uusille kissoille, sillä yleensä hänen isänsä oli se, joka oli äänessä näissä tilanteissa. “Oletko sinä sitten eksyksissä?” hän tajusi kysyä naaraalta, kun älysi ettei tämä ollut täkäläisiä. “Kun kerran et ole kotoisin tästä paikasta ja olet karannut kaksijaloiltasikin…”
“Minä en ole kotikisu enkä kyllä asu tässä kaksijalkalassa, mutta olemme kulkeneet tästä läpi useita kertoja isäni kanssa. Tai siis jos kaipaat opasta tai jotain sellaista, minä voisin ehkä olla avuksi.” Valo ei oikein itsekään tiennyt, mistä moinen avuliaisuuden puuska oli peräisin. Kenties ripaus Sammakon välittämää yhteishyvänhenkeä oli tarttunut häneenkin ja se ajoi häntä nyt tarjoamaan apuaan tälle muukalaiselle.

//Sipuli?

Nopsaliekki kertoi olleensa mukana klaanien välisessä sodassa ja, että hänellä oli sukua myös toisessa klaanissa Rontti kuunteli kiinnostuneena, mutta ei oikein keksinyt mitään sanottavaa enää. Hän jäi vaan kulkemaan hiljaa vanhemman kollin vierelle, kunnes he pääsivät leiriin asti.
“Oli mukava jutella!” Nopsaliekki naukaisi, kun lähti toisaalle. Rontti vain nyökkäsi nopeasti ja tassutti sitten hiljaa taas leirin laitaan.

Rontti räpytteli silmiään auringonvalossa, kun hän heräsi nokosiltaan leirin laidalla. Hän vilkuili hieman leirin menoa tietämättä täysin kuinka kauan oli nukkunut ja pitäisikö hänen kenties tehdä jotain. Nuori raidallinen kolli alkoi vähitellen tottua klaanin menoon, vaikka ei kyllä vieläkään mitenkään erityisen innokkaasti jutellut muiden kanssa ja ollut muiden kissojen seurassa.
Rontti nousi ylös venytellen ja ravisteli turkkiaan noustessaan ylös. Hän vilkuili hieman ympärilleen pohtien pitäisikö hänen mennä juttelemaan jonkun kanssa. Pian ruskearaidallinen kolli huomasi Jänötassun, joka tuli häntä kohden iloisesti ja valmistautui henkisesti keskusteluun.
“Hei, Rontti! Hieno ilma tänään, vai mitä?” nuori oppilas kysyi hymyillen. Rontti nyökkäsi. Hän hymyili hermostuneena oppilaalle ja yritti saada puhetta ulos kehostaan.
“Joo… erittäin hieno. Ihanaa, kun hiirenkorva on… tuonut niin lämpimän ilman”, hän mutisi ja liikautteli tassujaan hermostuksissaan. Jänötassu nyökkäsi ja alkoi liikehtiä poispäin.
“Minä taidan mennä nyt kuitenkin Aurinkoroihun seuraan, näkemiin!” nuori eloklaanilaisoppilas naukaisi ja lähti tassuttamaan toisaalle. Rontti katsoi tämän perään hetken, huokaisi ja meni takaisin makuulle. Kuinka hän koskaan tottuisi olemaan muiden kissojen kanssa enää?

AMPIAINEN
Siili: 4kp -

ELANDRA
Kalle: 4kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 9kp -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 61kp! -
Rontti: 20kp! -
= 81kp!

LONKERO
Aave: 12kp -

SAAGA
Sipuli: 8kp -
Mirri: 33kp! -
= 41kp!

Jatkoimme matkaa Roihun kanssa kohti tuntematonta. Matkustettuamme jonkin aikaa oli jo niin hämärää, että käperryimme nukkumaan yhteen kadun syvennykseen. Minulla ei ollut enää hajuakaan, millä puolella kaksijalkalaa olimme mutta se ei nyt ollut tärkeintä.

Kuita kului - jopa yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lehtikato oli muuttunut viherlehdeksi ja se todellakin näkyi metsässä, jota pidimme nykyään kotinamme. Roihu hölkytti luokseni vanhan kannon luo, jossa olimme nukkuneet viime yöt. Ystäväni kantoi suussaan jänistä. Helpotus valtasi kehoni, sillä olin ollut pitkään syömättä ja nälkäni oli jo aika suuri.
“Hei, kiitos, kun toi ruokaa. Voisin syödä vaikka sinut, niin nälkä minulla on”, huokaisin ja kävin jäniksen kimppuun. Roihu liittyi seuraani ja haukkasi palan jänistä. Hän pureskeli suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui.
“Minua et saisi syötyä vaikka yrittäisit”, hän tokaisi ja muuttui sitten mietteliääksi.
“Mitä, jos opettaisin sinulle joitakin taisteluliikkeitä, joita olen oppinut muilta kulkureilta kaksijalkalassa?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani.
“Onpa hyvä idea! Sitten osaamme molemmat puolustaa itseämme”, nau’uin hymyillen ja keskityin taas syömiseen. Roihu nyökkäsi ja jatkoi itsekin syömistä.

Olimme matkanneet vieläkin syvemmälle metsään ja kohdanneet toisen kaksijalkalan. Emme kuitenkaan olleet vielä uskaltaneet astua sisään. Emme tienneet, jos tämä kaksijalkala olikin jonkun suuren kissajoukon reviiriä ja tulisimme tapetuiksi heti, kun astelisimme käpälillämme tuon kaksijalkalan kaduille. Asuimme siis edelleen metsässä ja se ei haitannut minua lainkaan. Pidin metsän rauhasta ja hiljaisuudesta, sekä siitä miten viherlehti näkyi kaikkialla ympärilläni. Ruuan hankkiminen oli ehkä hiukan ongelmallista, sillä olin supisurkea saalistaja mutta onneksi minulla oli Roihu ja hän sentään osasi saalistaa. Olimme myös opetelleet yhdessä taisteluliikkeitä ja tunnuin olevan niissä aika hyvä! Elämä oli aika mallillaan vaikka se olikin radikaalisti erilaista kuin ennen tulipaloa. Toisaalta tämä elämä tuntui enemmän omaltani.

Loikin karkuun juoksevan oravan perään. Onneksi olin nopea, sillä muuten saattaisimme suuremmalla todennäköisyydellä jäädä ilman ruokaa tänä auringonlaskun aikaan. Orava lähti kiipeämään puuhun mutta minä en sellaiseen ryhtynyt. Loikkasin mahdollisimman korkealle puuta päin. Räsähdin suoraan naama edellä puuta päin. Päässäni sirisi hetken ja tunsin kuinka kehoni tömähti maahan ennen kuin kaikki pimeni.

Räpyttelin silmiäni auki mutta kauhistuksekseni toinen niistä ei auennut. Mietin hetken kunnes tajusin, että voisin kokeilla silmääni. Roihua ei näkynyt missään mutta en huolestunut. Kokeilin tassullani silmääni mutta sitä peitti lehti. Työnsin lehden sivuun ja kohtasin tassullani turvonneen silmän, joka oli ilmeisesti niin turvonnut ettei sitä saanut auki. Sydämeni hidasti lyöntejään. En edes ollut huomannut, että se löi kovaa. Henkäisin ja laskin tassuni maahan. Lehti, joka naamallani oli ollut oli varmaankin vaahteran lehti. Olin koittanut opettaa Roihulle yrttejä mutta hän oli tainnut uhotaa kaiken opettamani. Katselin ympärilleni hetken yhdellä silmällä. Havaitsin oranssin turkin liikkuvan aluskasvillisuudessa. Roihu tassutti esiin ja näytti erittäin helpottuneelta.
“Hyvä, että olet hereillä”, hän naukui ja istahti viereeni.
“Haluatko kertoa minulle mitä tapahtui? En muista tarkalleen. Muistan vain törmänneeni puuhun ja sitten kaikki pimeni”, kerroin ja katsoi käpäliäni hieman nolostuneena. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Tottakai”, hän sanoi ja ryhtyi kertomaan.

Parin auringonnousun päästä oli selvää, etten näkisi silmälläni enää koskaan. Sain sen kyllä auki mutta en nähnyt sillä muuta kuin valoja, varjoja ja vähän jotakin sumeaa. Vointini oli kyllä muuten ihan hyvä, joten ainoa haaste lieni se, etten osannut toimia yhden silmän varassa. Harjoittelin kyllä ja tein parhaani mutta minusta tuntui kuin olisin ollut taas pentu mutta pentu, jolta olisi otettu yksi silmä pois ja käsketty opettelemaan kaikki mitä tiesi uudelleen. Roihu auttoi parhaansa mutta hänen varaansa oli jäänyt meidän molempien ruokkiminen ja muut tälläiset tehtävät.

Istuskelin kivellä auringon valossa Roihu kylkeeni painautuneena. Hän oli sokealla puolellani, joten jos halusin katsoa häneen minun täytyi kääntää päätäni radikaalisti enkä nähnyt enää oikein muuta. Katselin ympäristöä ja koitin tottua siihen, että toinen silmäni tulisi olemaan sokea loppu elämäni. Roihu oli ensin arastellut minua eikä katsonut sokeaa silmääni mutta pikku hiljaa hänkin oli oppinut. Minusta oli tuntunut pahalta, kun Roihu ei ollut katsonut minuun. En halunnut olla hänen mielestään inhottava tai ruma. Silmäni ympärillä oli jonkun verran pieniä arpia, jotka eivät juuri karvan seasta näkyneet mutta silmäni näytti kammottavalle. Se oli sumea ja siinä oli nähtävissä jonkilaiset arvet. Niin Roihu oli sanonut.
“Tuolla on joku!” huutokuiskasin Roihulle, kun yhtäkkiä huomasin liikettä kaksijalkalan suunnalla. Roihun korvat ja pää pomppasivat pystyyn. Meillä oli suora näköyhteys kaksijalkalaan yhden kadun kautta, joka loppui kuin seinään kun metsä alkoi. Nousin itsekin oitis ylös ja lähdin Roihun kanssa kohti näitä tuntemattomia kissoja - kohti vaaraa. Minua jännitti, mitä näillä kissoilla olisi sanottavana. Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme, kun olimme päässeet aivan vieraiden eteen.
“Hei”, Roihu naukaisi kuuluvalla ja vahvalla äänellään. Hän vaikutti hyvin uhkaavalle vaikka olikin kaikkia edessämme seisovia kissoja pienikokoisempi.
“Keitä te oikein olette?” naukaisin pörhistellen karvojani vähän. En yrittänyt vaikuttaa uhkaalvalta, päinvastoin, minusta tuntui uhatulta näiden isojen kissojen katseiden alla.
//Päivi?

"Mutta Muru..", loukkaantunut, selkänsä Murulle kääntänyt Kalle ei saanut sanaa suustaan, niin järkyttynyt hän oli naaraan sanoista. Ystävä saattoi olla oikeassa, mutta Kalle ei ollut riittävän fiksu nähdäkseen asiaa niin. Hän ikävöi Neposta valtavasti ja oli kovin huolissaan vanhemmasta kollista. Neponen oli toisinaan ollut pidempiä aikoja käymättä heidän luonaan, mutta näin pitkää aikaa Neponen ei koskaan ollut ollut poissa. Kalle pelkäsi, että Neposelle oli sattunut jotain todella pahaa. Hän koki suorastaan velvollisuudekseen etsiä Neposta.
Yhtäkkiä hän kuuli takaansa yökkäyksen. Kalle kurtisti kulmiaan ja käänsi päänsä Murun suuntaan. Naaras oli kääntänyt katseensa poispäin ja näytti kaikin puolin huonovointiselta.
"Mikä sinulle tuli, Muru?" Kalle kysyi hämmentyneenä. Murun katse palasi Kalleen, mutta naaras ei suinkaan katsonut Kallea silmiin. Kirjavaturkkisen kotikisun katse nauliintui Kallen takamukseen.
"Hei, tuo on epäkohteliasta", Kalle huomautti loukkaantuneena ja laski häntänsä alas, "mitä sinä oikein tuijotat?"
"Sinun pitäisi olla huolellisempi... Ei! Älä istu!" Muru oli liian hidas sanojensa kanssa, sillä Kalle oli jo painanut takamuksensa ikkunalautaa vasten. Kalle loikkasi säikähtäen alas ikkunalaudalta.
"Miksi säikäyttelet noin?!"

//Muru?

Maa jousti Aaveen tassujen alla. Jokainen askelma muhkealla sammalella oli kuin kolli olisi tassutellut pilven hattaralla ja siellä hänen mielensäkin oli: aivan toisissa maailmoissa, joissain korkealla pilven hattaroiden parissa. Hän leijaili ja poikkelehti ajatuksissaan, oli yksi kevyistä hahtuvista, ikuisella vaeltelevalla matkallaan ilman päämäärää. Aave risteili ajatuksesta toiseen, jäi pohtimaan jotain mehukasta pilkahdusta hetkeksi ja kiepahti sitten taas muutaman askeleen taaksepäin.
Yhtäkkiä maa ei enää joustanutkaan. Aave sylkäistiin taivaalta kovalle mustalle kivipinnalle, tapetulle maalle. Musta oli niin syvää ja pahaa, että se kahmaisi kaikki värit ja epävarmat versotkin välttelivät sitä parhaansa mukaan.
Aave nielaisi. Hän tiesi mitä tämä tarkoitti. Hän oli saapunut *heidän* luokseen. Paikkaan, jossa pahat kissat asuivat. Ne, jotka olisivat vastuussa maailman loppumisesta. Näillä kissoilla täytyi olla jotain synkkiä kykyjä, sillä miten he muutenkaan olisivat voineet tehdä maankamaralle jotain niin hirvittävää. He olivat luonnottomia.
Aaveen turkki värisi. Ilmassa oli outoa sähköä ja hän pelkäsi sielunsa saastumisen puolesta. Hän oli aivan liian lähellä.
Hirmuinen ja kovaa vauhtia lähestyvä murina täytti yhtäkkiä äsken hiljaisen äänimaiseman. Aave nosti salamannopeasti päätään ja näki valtavan ärisevän otuksen lähestyvän häntä karjuen. Aave syöksähti äkkiä pois myrkytetyltä maalta ja lähti pakenemaan sen minkä lyhyistä jaloistaan pääsi. Tanakka kolli huohotti, mutta silti pinnisteli eteenpäin yhä kuullen kauhean örinän korvissaan. Pahojen kissojen vartija oli näyttänyt järkälemäiseltä kiveltä, joka kiilteli oudosti siitä huolimatta, että aurinko oli piilossa.
Aaven keuhkot pihisivät rasittuneina, eikä hän heti huomannut puuskutuksensa takaa, että otuksen ääntä ei enää kuulunut. Vasta kun hän vilkaisi taakseen, hän tajusi, että oli karistanut vartijan. Aave lysähti istualleen ja tasasi hengitystään. Sitten hän huomasi.
Hän oli paennut pahojen kissojen puolelle. Ja hänen tassujaan alkoi polttaa.


//Jää? Toivottavasti en tehnyt hirveää rikosta kun vaihdoin takasin hän-kertojaan....

“Tietysti kultaseni, heti, kun olet vähän kasvanut”, västäsin Siilille, joka kysyi, että voisinko opettaa häntäkin nappaamaan lintuja. Pian paikalle pesään saapui Revontuli. Hänellä oli joitakin kosteita lehtiä mukanaan ja hän alkoi pyöriä Siilin ja Lohen ympärillä ja ryhtyi hoitamaan heidän haavojaan kuntoon. Katselin tarkkaan veljeni työskentelyä. Siilikin oli saanut joitain ruhjeita. Eivät ne olleet maailman vakavampia, mutta varmasti pienelle naaraalle jäisi vielä asiasta traumat.
Kun Revontuli oli saanut nuoret naaraat hoidettua, paimensin heidät lepäämään. Lupasin heille myös tarinan heti, kun he heräisivät taas, jotta he varmasti painuisivat pehkuihin.
“Revontuli, mitä me teemme? Lotta on surkein mahdollinen emo ja meidän täytyy vielä lopulta jättää nämä pennut hänen kanssaan keskenään. Ties mitä hän saattaa heille tehdä!” sihisin huolestuneena veljelleni, kun olimme siirtyneet kauemmas pennuista.
“Älä huoli. Olemme täällä niin kauan, kun tarvitsee ja sitten, kun hommamme alkaa olla täällä tehty, sanomme hyvästimme”, veljeni naukui hiljaa. Painauduin häntä vasten.
“Toivottavasti kaikki järjestyy vielä”, kuiskasin hiljaa.

Hiirenkorva oli saapunut metsään. Hieman Lotan ja pentujen pesästä eristetympi minun ja Revontulen pesä kaikui lintujen viserrystä ja saaliseläinten ääniä. Se sai veden kielelleni jo, ennen kuin kerkesin edes ulos pesästämme.
Kun astuin sitten ulos, näin Lotan, joka venytteli ja loikkasi sitten kivelle auringon paisteeseen.
“Hei, Lotta!” tervehdin naarasta ystävällisesti. Hän katsoi minua tuimasti, mutta näytti sitten keksivän jotain.
“Olen tänään hyvin väsynyt. Voisitko millään opettaa veljesi kanssa pentujani tänään? Voitte opettaa heille joko saalistusta tai sitten taistelua, ihan kummin vain haluatte, mutta käykää ensiksi herättämässä ne unikeot”, hän sanoi ja sulki sitten silmänsä nautiskellen auringon lämmöstä turkillaan. Takaani tuleva Revontuli räpytteli silmiään auringonvalossa.
“Minusta he ovat saaneet jo ihan tarpeeksi taistelusta. Opetetaan heidä saalistamaan”, hän mutisi korvaani. Nyökkäsin ja lähdin sisään heidän pesäänsä.
“Lohi! Siili! Herätys! Lähdetään metsälle niin pääsen opettamaan teille hieman saalistusta!” patistelin kahta pientä naarasta. He näyttivät väsyneiltä ja tulivat mumisten ja turkit sekaisin luokseni.
“Siistikää itsenne ja sitten on lähdön paikka”, Revontuli sanoi vierelläni. Kaksi pentua alkoikin sukia itseään ja autoin heitä aina välillä.
Kun molemmat olivat valmiita, lähdin johtamaan heitä ulos. Revontuli kulki jonon perällä pitäen huolta siitä, että pennut eivät eksyisi matkalla mitenkään.
“Mitä tiedätte saalistamisesta?” tenttasin pennuilta ensiksi samalla, kun tassutimme hieman kauemmas pesistä ja Lotasta.

//Siili?

Pudistelin päätäni laikulliselle kollille. Hän ei missään nimessä ollut reviirilläni. Minulla ei ollut tapana vallata alueita mutta ehkä täälläpäin sitten oli sellainen kulttuuri.
“Ei minulla ole mitään tiettyä ‘reviiriä’. Kaksijalkani toivat minut tänne toisesta kaksijalkasta mutta pakenin, sillä en ollut tyytyväinen uuteen asuinpaikkaani”, kerroin tarinani lyhyellä lauseella - niin lyhyellä kuin vain mahdollista. En pitänyt hirveästi tuntemattomille puhumisesta, mutta tämä tuntematon vaikutti mukavalta. Hän voisi ehkä auttaa minua löytämään Pippurin, jos osaisi suunnistaa täällä minulle ventovieraassa kaksijalkalassa.
“Olen muuten Sipuli. Mikä sinun nimesi on?” lisäsin perään neutraalilla äänensävyllä. En tiennyt oliko se paras tapa lähteä lähestymään toista. Oikeastaan en tiennyt yhtään, mikä äänensävy tai ilme tähän tilanteeseen olisi sopinut. Pippurin - tai Mirrin tai Leidin - seurassa en joutunut miettimään ilmeitä ja äänensävyjä tai -painoja, sillä he tunsivat minut niin hyvin, että osasivat lukea tunteitani ihan pienimmistäkin asioista. Nyt, kun sitten piti olla tekemisissä tämän oudon muukalaisen kanssa olin aivan pulassa. Toivottavasti en sössisi tätä. Minun olisi löydettävä Pippuri ennen auringonlaskua, ja jos tästä kollista olisi auttamaan tekisin mitä vain saadakseni hänet puolelleni.
//Valo?