Kuuntelin hiljaa kävellessämme, kun Merete ja Harjus juttelivat jotain keskenään. En kuitenkaan kerennyt kuunnella kovinkaan kauaa, kun Revontuli tökkäsi minua hellästi. Hän halusi selvästi sanoa jotain. Minun täytyisi kuunnella tarkaan, jotta saisin selvää hänen muminastaan, kun hän kantoi rakkaita kissanminttujaan.
“Eikö olekin hienoa päästä taas metsään”, kolli mumisi minulle. Nyökkäsin hänelle hymyillen. Rakastin metsää, olihan se sentään kotini. Eniten pidin siitä, että pääsisin taas kiipeilemään puissa vapaasti ja jahtaamaan niissä oravia.
“Minulla on nälkä!” Harjus yllättäen nurisi takanamme. Käännyin katsomaan kollia pienehkö virne kasvoillani. Huomasin myös veljeni viiksien väpättävän huvittuneena nuoren kollin nurinasta.
“Voimme koittaa napata jotain, kun pääsemme tarpeeksi syvälle metsään, jotta jotain todella löytyy. Metsän rajalle ei ole pitkä matka enää”, naukaisin, mutta kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Enkö voisi käydä kinuamassa kaksijaloilta ruokaa?” hän pyysi, mutta Revontuli pudisteli päätään.
“Olemme juuri lähdössä, meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan kaksijalkoja. Jos todella olet niin nälkäinen, vilkaise tuonne roska-astiaan, jos siellä olisi jotain”, vanhempi kolli naukaisi ja katsoi Harjusta tuimasti.
“Saat varmasti metsään päästyämme jotain syötävää, pärjäät kyllä sinne asti”, lisäsin vielä ja sain vain vastauksesti pienoista jupinaa.
Kuitenkin taas hetken päästä Harjus oli yhtä innokkaana kuin aikaisemmin ja lähes loikki innosta.
“Minä nappaan jotain niin hienoa, että ette meinaa edes uskoa minua. Saan kiinni… jäniksen! Ei vaan fasaanin! Tai sitten peuran!” kolli sanoi ja vilkaisi silmät kimmeltäen Mereteä. “Siitä riittäisi rutkasti kaikille vaikka miksi aikaa!”
“Koitahan odottaa edes pieni hetki tai säikytät kaiken riistan ennen kuin edes pääsemme metsään asti”, naukaisin ja näin jo kaksijalan pesien harvenevan ja loppuvan. Metsä oli enää muutaman hännänmitan päässä. Tassujani alkoi kihelmöidä ja tajuamattani ryhdyin kiristämään tahtia. Pian lähes ravasin metsässä ja tajutessani sen käännyin katsomaan ystäviäni, jotka olivat pitäneet vauhdista yllättävän hyvin kiinni. Se saattoi johtua siitä, että olin sen verran pieni, että pienillä raajoillani ei erityisen lujaa liikuttu.
“Lähdetään tuohon suuntaan ja yritetään tutkia samalla aluetta saaliin hajun varalta. Sanokaa, jos on mitään kysyttävää missään välissä”, naukaisin ja osoitin kuonollani kohti suuntaa, johon olin aikaisempana iltana suunnitellut Revontulen kanssa meidän lähtevän.

//Merimies?

Pian metsä jo vihersi ja hiirenkorvan aika oli virallisesti luonamme. Öisin ei enää ollut niin kylmä kuin aikaisemmin, joten uskaltauduin useammin metsään ja jopa nukuin pari yötä yksin tähtien alla. Palattuani yhtenä aamuna Tähdenlento ilmoitti, että oli aikamme lähteä kaksijalkalasta.
Naaras oli kertonut minulle matkaamiselämäntavastaan ja olin heti ensimmäisistä päivistäni näiden kissojen luona odottanut innolla takaisin metsään lähtöä. Minä kuuluin metsään ja tiesin jaksavani matkata sen läpi vaikka maailman ääriin saakka.
Keskustelun kääntyessä klaaneihin kallistin päätäni hämmentyneesti. Mitä klaanit oikein olivat? En ollut kuullut sanaa koskaan aikaisemmin. Jätin kuitenkin sen mainitsematta ja odotin kohteliaasti muiden puhuvan asiansa loppuun.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus intoili minulle lähdettyämme kohti metsää. Kohautin lapojani. En tiennyt oikein mitä vastata kollille. Onneksi hän oli oppinut tuntemaan minut ja tiesi huonoista sosiaalisista taidoistani ja siitä, etten juurikaan puhunut edes kun minulta kysyttiin jotain.
“Mitä ne kaalit ovat?” naukaisin hiljaa Harjukselle. En halunnut vanhempien kissojen kuulevan minua. Pelkäsin heidän tuomitsevan minut tietämättömyyteni tähden.
“Klaanit”, Harjus korjasi ja ylitseni kulki suuri häpeän aalto, kun tuon ilme näytti hyvin huvittuneelta, “Ne ovat sellaisia kissajoukkoja. Vähän niinkuin me, mutta siellä on kissoja paljon enemmän.”
Minua puistatti, kun Harjus jatkoi selitystään. Miksi klaaneissa oli paljon kissoja? Miksi kukaan haluaisi viettää elämänsä jossain klaanissa keskellä kymmeniä kissoja? Ja vielä kaiken päällä oli ihmeellinen hierarkia, jonka mukaan oli päälliköt, varapäälliköt ja parantajat ja niin edespäin. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä kolli sanoi, mutta tiesin heti ettei klaanit olleet lainkaan minun juttuni.
“Minulla on nälkä!” Harjus ilmoitti kovaan ääneen saaden Tähdenlennon ja Revontulen kääntymään ympäri.

//tähdöntäti?

Laskeuduin portaita alas, kaksijalkani oli mennyt sinne jo aijemmin. Onnekseni kuulin hänen rapistelevan ruokapussiani, sillä mahani kurni jo täysillä. Menin hieman lähemmäs häntä, ja katsoin kuinka ruokani tippui metalliseen kippooni. Väistin, kun kaksijalkani yritti koskea minuun. Sitten hän vain käveli pois.
Katselin ja kuuntelin ympärilleni, ei vaaraa. Pystyin laskemaan pääni ja syömään. Ruoka ei ollut parasta, mitä kansijalkani oli tarjonnut. Kuitenkin parempaa, kuin ei mikään, mihin olin ennen tottunut.
Olin valmis ruokailussani, poistuin siitä huoneesta. Näin kaksijalkani suuren huoneen pehmen esineen päällä. Hän oli keskittynyt omiin puuhiinsa, joten uskalsin hivuttautua pehmeän asian sivulle.
Yhtä-äkkiä kaksijalkani puhui jotain, kuulin oman nimeni ja sanan sohva. Olikohan se tämän esineen nimi? Hän oli kyllä muutman kerran aijemminkin sanonut niin, tämän esineen läheisyydessä. Huojahdin hieman taaksepäin, ja värisytin viiksiäni. Kaksijalka oli huomannut minut, olisiko minun nyt turvallista nousta hänen kanssaan saman esineen päälle? Hetken rohkeudenkeräämisen jälkeen uskalsin hypätä tämän 'sohvan' päälle. Katsoin kaksijalkaani, hän näytti taas keskittyneensä omaan asiaan, koska oli varmaan olettanut minun lähteneen pois. Hiivin lähemmäs häntä ja varauduin hyppäämään alas.
Kaksijalkani pää kääntyi hitaasti, haistoin hänen olevan iloinen. Ehkä minä en ollut aktiivisessa vaarassa. Kaksijalkani antoi kätensä haisteltavakseni, hieraisin siihen kasvojani. Halusin saada oman hajuni häneen, vaikkakin hän saattoi satuttaa minua kädellään, hampaani satuttaisivat häntä. Hänen toinen käsi tuli hitaasti pääni päälle ja alkoi silittämään. Mielestäni kahdesta suunnasta kosketus tuntui epämukavalta, joten peräännyin hieman. Osittain kyllä toivoin, että pystyisin luottamaan häneen, mutta en vain voinut.
Yhtä-äkkiä talon ulkoa kuului kova ääni. Se oli vähän kuin koputusta. Kaksijalkani nousi ja meni varmaan tarkistamaan äänen lähteen. Tai niinhän minä luulin, kunnes kuulin toisen kaksijalan äänen. Hyppäsin heti korkeammalle, mihin edes oma kaksijalkani ollut koskaan tullut häiritsemään minua. Katsoin, kuinka taloon tuli sisälle muutama kaksijalka. Molemmat olivat hieman kaksijalkaani vanhempia.
Kuulin heidän puhuvan, ja jossain kohtaa kuulin myös oman nimeni. Sitten molemmat kaksijalat lähestyivät minua. He vaikuttivat uhkaavilta, ja toinen haisi hieman samalle, kuin entinen omistajani. Vaikkakin he olivat osittain allani, eivätkä aktiivisesti yrittäneet satuttaa minua, sähisin heille silti. Luottamukseni ei riittänyt. Painauduin tason seinää vasten ja yritin olla tärisemättä. Enhän minä voinut näyttää heille pelkoani.
Katsoin, kuinka molemmat vanhemmat yksilöt menivät oman kaksijalkani viereen. He alkoivat keskustelemaan, sitä oli mielenkiintoista seurata. Hetken päästä uskalsin työntää pääni ulos tasosta, ja sain myös katsella heitä.

Toiset kaksijalat olivat lähteneet hetki sitten, uskalsin tulla pois piilopaikastani. Hyppäsin alas maahan ja katsahdin kaksijalkaani. Hänellä oli kädessään jonkinlainen punainen esine, pitkä sellainen. Kaksijalkani työnsi sen lähemmäs kuonoani, uskalsin haistaa sitä. Se haisi aivan niille toisille kaksijaloille! Hiivin taemmas ja katsoin kaksijalkaani, kun hän nojautui alas minun tasolleni. Hän ojensi kätensä ja työnsi sen alleni. Yritin hypätä pois, mutta hän oli jo kerennyt ottaa minusta kiinni. Tässä se olisi, nyt hän heittäisi minut ulos ja laittaisi minut kärsimään ikuisesti. Olinko todella ansainnut tämän?
Yllätyksekseni kaksijalkani puhui minulle rauhoittelevasti ja ojensi pienen herkun. Jalkani huojuivat allani, mutta painoni oli toistaiseksi kaksijalkani kättä vasten. Päästin kurkustani kyllä hienoisen murinan, ehkä hän ymmärtäisi olla satuttamatta minua. Hän toi punaisen esineen vielä kerran nenäni viereen, se haisi edelleen kammottavalle.
Yhtä-äkkiä kaksijalkani kierti esineen kaulani ympärille, tiesin sen, hän yritti tappaa minut. Potkin takajaloillani ja yritin rämpiä itseni pois tämän otteesta, mutta hän ei päästänyt irti. Kaksijalkani otti tiukemmin minusta kiinni, hän todella yritti saada esinettä kaulani ympäri. Takajalkani eivät auttaneet, joten yritin purra omistajaani. Hän varmaan suuttuisi minulle entistä enemmän, mutta mieluummin niin kuin että olisin mennyttä kamaa. Hän vihdoinkin tiputti minut otteestaan, juoksin turvaan ylös portaita. Sieltä hän ei minua löytäisi. Ryntäsin huoneeseen, missä kaksijalkani ei juurikaan ollut. Sen, missä olin ensimmäiset päivät tänne tultuani. Hän ei toivottavasti ylettäisi ottamaan minua täältä, ja saisin olla hetken rauhassa.


//Kammottava haju on siis alkoholi

Merete ehdotti lähtevänsä mukaani etsimään ruokaa, joka kelpasi minulle teitysti enemmän kuin hyvin. Olin tieteinkin hieman huolissani siitä oliko naaras liian väsynyt yöllisen seikkailunsa jäljiltä, mutta jos hän itse tahtoi todella lähteä mukaan, mikä minä kieltämäänkään olin.
Kävellessämme kysyin häneltä juurikin hänen reissustaan ja naaras kertoi olleensa vain tutkimassa kaksijalkalaa. Asiahan ei minua tietenkään haitannut, sillä Merete oli itsenäinen ja oma kissansa, eikä hänen tarvinnut minulle tulla kertoilemaan menemisistään. Hän sai jättää meidät täysin sanomatta kokonaankin, jos vain joskus tahtoi niin. En minä häntä estäisikään. Hän teki omat päätöksensä elämästään.
Juttelin hieman niitä näitä muun muassa siitä, miten olin huolissani toisinaan Harjuksesta, kun hän tuli aina takaisin pesälle vain aina yhä hurjempien tarinoiden kera ja kuinka hän saattaisi vielä satuttaa itsensä jonain kertana. Lisäksi kerroin hänelle hieman tarinoita siitä, miten itse tutkiessamme kaksijalkalaa Revontuli oli säikähtänyt kaksijalan pentua niin kovasti, että oli lähes tukehtunut omaan sylkeensä silkasta säikähdyksestä.
Saapuessamme kaksijalkalan laidalle ehdotin, että pysyttelisimme lähekkäin, jotta voisimme pyytää apua jonkin saaliin nappaamisessa, jos se osoittautuisi hankalaksi, mutta kuitenkin sillä tavoin, ettemme olleet suoraan samassa paikassa.
Nousin pikaisesti ja ketterästi ylös lähimpään puuuhun ja tasapainottelin sen oksilla. Yritin katsella, jahka näkisin saalista paremmin ylhäältä käsin. Rakastin saalistaa, mutta saalista oli hankala löytää aina kylmän aikaan ja monesti siksi oli hyvä idea etsiä ruokaa kaksijalkojen avulla. Se oli jotain, jonka olimme veljeni kanssa jo kauan aikaa sitten tajunneet.
“Tähdenlento!” kuulin Mereten hiljaisen sihahduksen lähistöltä ja huomasin hänen kiinnittäneen huomionsa myyrään. Seurasin tarkkaan myös itse, kun hän lähestyi myyrää hitaasti varoen, ettei se huomaisi häntä. Itse koetin pysyä sen yläpuolella, jotta voisin loikata alas sen päälle ylhäältä käsin, mikäli nuorempi naaras ei saisi saalista kiinni. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä naaras onnistui nappaaman saaliinsa kauniilla liikkeellä.
“Hienoa työtä!” kehuin kermanväristä ystävääni ja vilkuilin vielä ympärillemme. “Katsotaan vielä nopeasti, jos tuolla suunnassa olisi jotain ja palataan sitten takaisin.”
“Selvä”, Merete vastasi lyhyesti ja nappasi lumen punertavaksi värjänneen saaliinsa taas suuhunsa samalla, kun lähdimme toiseen suuntaan. Sielläkään ei tuntunut kovasti saaliiden hajuja, mutta yhden oravan tuoksun erotin. Yritin seurata sitä, jos vaikka löytäisin sen pesäkololle, mutta pörröhäntä oli vain käynyt talvivarastoillaan, eikä jättänyt jälkeensä kunnon hajuja, joista sen suunnan erottaisi hyvin.
“Eiköhän tuo myyräsi riitä yhdelle kasvavalle nuorelle naaraalle hyvin. Lähdetään takaisin niin voin kertoa sinulle vielä tarinan siitä kuinka Revontuli joskus luuli minun hukkuneen, koska hänen painajaisensa oli kuulemma ollut niin realistinen”, naukaisin loikatessani alas puusta Mereten vierelle.

Hiirenkorva oli lämmittänyt paikkoja jo kovasti ja alkoi olla vähitellen aika lähteä taas jatkamaan iänikuista matkaamistamme. Vielä muuutama kuu takaperin se ei ollut ollut ikinä sen suurempi asia, mutta kun minun ja veljeni seuraan oli liittynyt lisää kissoja, ei kaikki enää tuntunut yhtä itsestäänselvältä. Nyt täytyi itsensä lisäksi huolehtia kolmesta muusta kissasta ja pitää huolta siitä, että kukaan ei jäisi jälkeen tai haavoittuisi.
“Harjus, Merete, olisi aika ryhtyä lähtöön. Nyt kun hiirenkorva on päässyt jo pitkälle huomaa, että olemme kotiutuneet liian hyvin kaksijalkalaan. Tarkoituksemme ei ole jäädä asumaan kuin kotikisut vaan suunnata pikimmiten takaisin metsään nyt, kun siellä alkaa olla tarpeeksi saalista selviytymiseen”, nau’uin ja patistelin nuorisoa ylös ja ulos. Revontuli oli kerännyt pienen yrttinippunsa mukaansa ja odotti lähtöä. Hän oli herännyt jo aikaisin katomaan, jos saisi mukaansa kissanminttua. Se oli kuulemma parasta, jota kaksijalkalasta ikinä saattoi ottaa mukaansa.
“Mihin me lähdemme?” Merete kysyi. Hymyilin naaraalle pirteästi.
“Hyvä, että kysyit. Olemme olleet klaanien lähistöllä hyvän tovin ennen kuin tulimme tänne ja ajattelimme, että voisimme pitää hieman pidemmän reissun jonnekin muualle tällä kertaa”, Revontuli kertoi laskettuaan pienen yrttiläjänsä maahan. Nyökyttelin osoittaakseni, että päätös on ollut yhteinen.
“Mikäli suuntaan haluaa vaikuttaa millään tapaa, milloin vain saa ehdottaa. Emme ajatelleet tyrmätä useita ehdotuksia tuosta noin vain”, naukaisin.
“Voimmeko käydä taas Puhin luona?!” Harjus ehdotti innostuneena. Naurahdin nuoren kollin innolle hieman ja pudistelin sitten päätäni.
“Ellei hän satu tulemaan vastaan, emme ajatelleet jäädä norkoilemaan tähän kaksijalkalaan yhtään sen pidempään kuin on tarpeellista. Metsässä voimme tehdä aina pieniä väliaikaisia leirejä ja pesiä itsellemme, johon voimme majoittua aina herkeksi aikaa, kunnes haluamme taas jatkaa matkaa”, kerroin ja katsoin Harjusta anteeksipyytävästi. Hän piti varmasti Puhista ja olisi halunnut nähdä hänet uudelleen, mutta nyt ei ollut oikea aika sille.
“Matka voi kestää pitkään ennen kuin päädymme minnekään, johon haluamme majoittua pidemmäksi aikaa, joten valmistautukaa siihen, että joudutte kävelemään päivätolkulla ilman kunnollisia usean päivän pausseja”, Revontuli naukaisi ankarasti ja vilkuili Mereteä ja Harjusta merkitsevästi. He eivät olleet yhtä kokeneita kuin me ja me molemmat tiesimme sen veljeni kanssa. He olivat paljon nuorempia. Kuitenkaan hänen sävynsä ei ollut sellainen kuin olisin halunnut.
“Nyt annat kuvan siitä, että retkemme ovat aivan kamalia. Tietysti voimme pysähtyä, jos tunnemme sen tarpeelliseksi, mutta saatamme kulkea usean päivän verran ilman, että majoitumme kunnolla. Kuitenkin tavoite on pitää hauskaa, joten jos jollakulla on mitään kritiikkiä ja valituksia, se otetaan enemmän kuin mielellään vastaan. Ei ole tarkoituksena kiduttaa ketään”, nau’uin lempeämmin ja annoin veljelleni tuiman katseen, jonka hän vain sivuutti lapojen kohautuksella.
“Emmekö voi käydä klaanien luona?” Harjus vaikersi. Hymyilin hänelle hellästi ja puskin hänen rintaansa varovasti päälläni.
“Ajattelimme lähteä toiseen suuntaan, mutta ehkä ensi kerralla. Emme tiedä kuinka mielellään klaanit ottavat meidät vastaan muutenkaan. Olemme ennenkin saaneet kylmän vastaanoton Revontulen kanssa”, vastasin ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä ja vähitellen kauemmas. Tarkoitus ei ollut jäädä suustan kiinni.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus kysyi takanani kermanväriseltä naaraalta. Hän vaikutti olevan innoissaan siitä, että pääsi retkeilemään porukalla ja seikkailemaan kauemmillakin mailla. Meretestä en tiennyt niin varmaksi.

//Markku?

Ilahduin, kun Aava ja Hanki suostuivat tulemaan käymään sisällä kaksijalanpesässäni. Oli ihanaa saada seuralaisia ja mielelläni esittelisin heille kaikenlaista sisällä. Ken tietää, ehkä heistä tulisi vielä ystäviäni. Toki jokin näissä kissoissa viesti minulle sen, että ystävyys ei ollut heidän prioriteettilistansa kärjessä. Vaikka asia olikin harmillinen, en mahtaisi sille mitään. Pitäisin kuitenkin huolta siitä, että nämä kissat ymmärtäisivät olevansa tervetulleita niin kauan, kun eivät yrittäisi suoraan satuttaa rakastani tai minua.
Pujahdin sisään kaksijalanpesään pienen luukkuni kautta ja käännyin odottamaan seuralaisteni tuloa. Annoin heidän ottaa täysin oman aikansa, sillä oli hyvin ymmärrettävää, että oli vaikeaa tulla uuteen ympäristöön sillä tavoin. Etenkin, kun minun ymmärrykseni mukaisesti Aava ja Hanki eivät suoraan vaikuttaneet olevan kotikisujakaan, hyvin herkästi he kokisivat pelkoa tai inhoa kaksijalkoja kohtaan.
“Kaksijalkani on tuolla päin, tilassa, jossa kaksijalat - ja minä - ruokailevat aina. Hän ei ole lainkaan häiriöksi, mutta rakkaimpani pennun pennut voivat olla hieman villimpiä. Kuitenkaan he eivät tahdo mitään pahaa teille ja enintään yrittäisivät leikkiä kanssanne, joten heistäkään ei pitäisi olla suurtaa huolta”, selitin virailleni, kun he saapuivat sisään. Hanki näytti olevan erityisen varuillaan ja Aavakaan ei ollut täysin rauhallisen näköinen, mutta en päättänyt kiinnittää siihen liikaa huomiota. He voisivat lähteä milloin tahansa, jos he tahtoisivat.
“Meidän ei tarvitse mennä kaksijalkojen luokse. Täällä on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten erilaiset petini ja leluni”, nau’uin, kun välillemme tuli taas hiljainen hetki. Hymyillen leveästi loikin raapimapuuni luokse ja pujahdin sen juuressa olevaan onkaloon. Sieltä nappasin pienen pörröisen pallon, joka tuoksui taivaalliselle ja jossa roikkui pieni kello, joka kilahteli samalla tavoin kuin kaulapannassani kiinni oleva kello.
“Onko tuo lempilelusi?” Aava kysyi. En ollut varma oliko kysymys oikeasti mielenkiinnosta vai siksi, että hän halusi vain jotain puhuttavaa, jotta meidän ei tarvitsisi olla täydessä painostavassa hiljaisuudessakaan.
“Sanoisin niin. Rakkaimpani ei ole täysin kunnossa vanhan ikänsä vuoksi ja täten ei voi leikkiä kanssani yhtä aktiivisesti kuin hänen nuoremmat vieraansa. Tästä syystä usein leikin itsekseni ja tällainen pieni pallo on hyvä sellaiseen leikkimiseen. Jos tahdotte, voimme kokeilla sitä yhdessäkin. En käytä lelujani loppupelissä kamalan usein”, ehdotin ja tökkäsin kilahtavan pörröpallon Aavan ja Hangen tassujen juureen. Hanki vilkaisi toveriaan kuin viestiäkseen telepaattisesti toisen naaraan kanssa, mutta ei ainakaan heti sanonut mitään. Minä istahdin sen sijaan maahan odottamaan vastausta.
“Voin myös tuoda teille vähän syötävää, jos leikkiminen ei huvita”, naukaisin vielä. Vaihtoehtojen antaminen oli tärkeää. Se teki selkeäksi sen, etten pakottanut vieraitani mihinkään ja annoin heille täysin vapaat tassut valintojensa kanssa. He vastasivat omasta käytöksestään ja saivat itse päättää siitä mitä tahtoivat ja eivät tahtoneet kanssani tehdä. Etenkin, kun ajatteli, että olimme vasta tavanneet ja he olivat itselleen vieraassa ympäristössä niin monien uusien hajujen ja näkyjen keskellä, oli enemmän kuin ymmärrettävää, jos he eivät halunneet ryhtyä johonkin, kuten leikkiminen.

//Aava?
//Voit skippaa aikaa, jos haluut kans ja päättää haluutko jatkaa vielä tilannetta

Nyökyttelin Tähdenlennon itsepuhelulle. Olin niin tottunut elelemään yksin, että minusta ei tuntunut miellyttävältä pyytää Harjukselta jääneitä ruokia itselleni. Päätin siis liittyä Tähdenlennon seuraan, vaikka polkuanturani olivat jo arat kaikesta kuljeskelusta.
“Käyhän se!” Tähdenlento naukaisi iloisesti, kun pyysin saada tulla mukaan. Vilautin pienen hymyn ja seurasin sitten sinikilpikonnakuvioista turkkia ulos pesästä.
“Missä oikein olit koko yön?” naaras kysyi, mutta en kuullut juurikaan suuttumusta tuon äänessä. Pelkkä lämmin huoli ja uteliaisuus välittyi sanoista.
“Tutkin kaksijalkalaa”, vastasin ilmeettömästi, “Anteeksi.”
“Ei sinun tarvitse pahoitella. Saat tulla ja mennä mielesi mukaan, mutta muista olla varovainen”, Tähdenlennon sanat saivat turkkini kihelmöimään. Välittikö naaras minusta todella? En koskaan aikaisemmin ollut kokenut toisen kissan huolenpitoa. Olin lyhyen elämäni aikana ehtinyt elämään vain yksikseni ja yhden kaksijalan kanssa. Kummastakaan minulla ei ollut erityisen hyviä kokemuksia, mutta en myöskään ollut mitenkään itsevarma muiden kissojen seurassa.
“Kiitos”, nau’uin ääni väristen hiukan.
Jollakin tapaa minua jännitti näiden kissojen seurassa. Entä, jos tekisin jotain väärin eivätkä he enää välittäisi minusta näin? Toisaalta en minä tarvinnut kenenkään välittämistä. Epävarma horjahteluni tässä vaarojen täyttämässä maailmassa kyllä hyötyi pienestä kannattelusta etenkin näin lehtikadon aikaan.
Sisäinen konfliktini vei minut mukanaan enkä huomannutkaan, että saavuimme kaksijalkojen pesien muodostamalle riville. Tähdenlento hyppäsi kivistä kootun aidan päälle ja seurasin heti perässä. Naaras oli kertonut ensimmäistä kertaa tavattuamme, että kävi kerjäämässä kaksijaloilta ruokaa. En ollut koskaan itse tehnyt niin ja nyt pohdin, oliko vanhemman naaraan tarkoitus hakea taas ruokansa kaksijaloilta. Hännänpääni vääntyili hiukan hermostuneesti, mutta Tähdenlennon tyyni olemus osin rauhoitti myös minua.

//Tähtösetäni?

Makasin pedilläni Revontulen kyljessä kiinni ja kuuntelin Harjuksen tarinaa siitä, kuinka hän oli onnistunut pakenemaan kaksijalalta ja tämän koiralta. Kolli vaikutti kovin ylpeältä suorituksestaan, mutta minua se vain huoletti. En tahtonut hänen päätyvän pulaan.
“Harjus, muista olla sitten varovainen, ihan tosi. Emme tahdo, että sinulle oikeasti tapahtuu mitään. Varmista aina kaksijalanpesien ympäristöt koirien hajujen varalta ennen kuin menet niiden reviirille”, Revontuli naukaisi. Harjus nyökkäsi, vaikka vaikutti hieman turhautuneelta, että sai vain iänikuista huolenpitoa niskaansa. Hän alkoi olla jo iso kissa. Kyllä hän pärjäisi - useimmiten.
“Kyllä minä tiedän. Se oli vain yksi kerta. Lupaan olla varovaisempi ensi kerralla. Lisäksi, sain ainakin harjoitelluksi pakenemista. Alan jo vähitellen viihtyä täällä kaksijalkalassa, vaikka en vieläkään voisi sanoa hirviöitä lempi seurakseni”, kolli naukui. Nyökyttelin hieman samalla, kun hän puhui, sen merkiksi, että todella kuuntelin häntä.
“Kaksijalkala on… mukava kylmäksi ajaksi. En kuitenkaan sanoisi haluavani pysytellä täällä yhtään sen kauempaa kuin on tarpeen”, kerroin oman mielipiteeni. Molemmat kollit nyökyttivät.
“Minä en ole oikein koskaan ollut niinkään kaksijalkaloiden ystävä. En pidä kaksijaloista, enkä niiden koirista. Ja hirviöt ovatkin se kauhein osuus. Niin arvaamattomia ne osaavat välillä olla - kaikki mainituista”, Revontulikin kommentoi. En voinut kuin olla osin hänen kanssaan samaa mieltä. Vaikka yleisesti kaksijalat eivät minua haitanneet, ne osasivat kyllä olla välillä arvaamattomia ja niiden hirviöt ja koirat olivat usein ongelma.
Vilkaisin ulos. Merete oli kadonnut jonkin aikaa sitten ulos. Jo Hajuksen tarina koirista huoletti minua, mutta se, että naaras viihtyi yksikseen niin pitkään ulkona alkoi myös jo hiljalleen aiheuttaa kihelmöintiä tassujeni pohjissa. Toivottavasti hän olisi kunnossa.
Revontuli nousi raskaasti tassuilleen. Hän oli alkanut näyttää vähäsen pienen nuhan merkkejä, joten yritin pitää huolta siitä, ettei hän ryhtyisi rasittamaan itseään liikaa. Emme halunneet, että hänen tautinsa kasvaisi ja tarttuisi sitten muihin.
“Menehän jo pienille torkuille”, ohjeistin ja vilkaisin sitten Harjukseen. Nuorempi kolli otti merkin ja siirtyi veljeni seuraksi makuulle lämmittämään häntä omalla lämmöllään.
Kuulin jo ulkoa ääntä ja nousin tassuilleni. Pian tuttu kermanvärinen naaras ilmaantui jo sisään. Katsoin häntä tarkkaan ja tutkailin hänen turkkiaan katseellani. Hän näytti olevan ainakin päällepäin kunnossa.
“Tulithan sinä. Oletko nälkäinen? Voisin käydä etsimässä meille hieman jotain? Tai Harjuksella saattaa olla myös hieman jotain jämiä vielä jäljellä hänen ruokailustaan”, nau’uin naaraalle lempeästi. “Revontulella taitaa myös olla nuhan alku, kannattaa varoa, ettet itsekin sairastu.”

//Metretet?

Matkanteko kävi tassuihini ja aloin jo väsyä, mutta onneksi olin jo lähellä pesää. Kuljin mahdollisimman kaukana suurimmista teistä, koska en lainkaan pitänyt hirviöiden pitämästä metelistä. Tällä reitillä kulki enemmän koiria, mutta tiesin myös hyviä pakoteitä.
Jäin yhteen risteykseen pohtimaan yrittäisinkö kerjätä kaksijaloilta ruokaa tai kävisinkö roskiksilla hakemassa jotakin vietävää, mutta jalkani valittivat jo pitkästä matkasta, joten päätin suunnata suorinta tietä pesälle.
Lumen narskuessa käpälieni alla tulin hyvin tietoiseksi sen märästä tunnusta jaloissani sekä vatsakarvoissani. Vedin vatsaani ylöspäin välttääkseni sulavan lumen pääsyn mahani iholle. Jouduin loikkaamaan yhden aidan päälle ja kulkemaan tasapainotellen sen päällä jonkin matkaa, jotten olisi kastunut kokonaan. Hirviöiden läheisyydessä lumi tuntui sulavan pois nopeammin, joten kaduin hieman reittivalintaani, mutta saisin kyllä itseni lämmitettyä pesälle päästyäni.
Tungin itseni pienestä kolosta sisään pesään. Siellä tuoksui tuttujen kissojen tuoksu ja lämpö. Tietyllä tapaa yhdistin hajun myös turvaan. Varovaiseen hauraaseen turvantuntuun, jonka pidin jossain sisälläni piilossa. En halunnut kenenkään rikkovan sitä enää.
Tähdenlento seisoi edessäni silmät hieman huolestuneen näköisinä. Katsoin alas hiljaisena ja yritin keksiä sopivia sanoja. Anteeksi? En ollut ihan varma oliko minun lupa vain lähteä ja kulkea kuten halusin. Kai minun olisi pitänyt jotain ilmoittaa.

//Tähdentö

Hylätty kaksijalkojen pesä seisoi yksikseen keskellä laakeaa aluetta. Koko paikka näytti varsin autiolta, joten uskaltauduin lähemmäs. Loikin kinoksien seasta yhden ikkunan luokse ja loikkasin sen kautta sisään. Kaksijalka, jonka pesä tämä oli joskus ollut oli vienyt kaiken lähtiessään. Juuri mitään ei ollut jäänyt jälkeen. Huokaisin turhautuneena ja jäin istumaan puoliksi laudoitetun ikkunan ulkopuolelle työnnettyäni vain kuononi sisään tutkiakseni löytöäni.
Päätin lähteä muualle josko onnistaisi lämmikkeiden etsinnässä. Yöt olivat niin kylmiä, että kaipasin jotain lämmintä ja pehmeää pesääni. Loikkasin alas takaisin lumelle ja askeleet narskuen palasin takaisin kaksijalkalan käytetylle puolelle.
Kadut olivat hiljaisia varhain aamulla. Hirviöt heräisivät vasta vähän myöhemmin ja kaksijalkojen virrat lähtisivät taas liikkeelle. Sain kulkea rauhassa kunnes hiljaisuuden rikkoi koiran räksytys. Se katsoi minua silmiin kiskoen narua, joka yhdisti sen kaksijalkaansa. Karvani nousivat hitaasti pystyyn ja kurkustani kumpusi vihainen mouru.
Koira ei ollut iso, mutta koira kuitenkin ja pulskemman näköinen kuin minä oman kokoni arvelin olevan. Häntäni viuhtoi edestakaisin, kun koitin keksiä tapaa kiertää lähestyvä koira ja sen kaksijalka.
Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi luikahtaa pientä kujaa pitkin kahden suuren rakennuksen väliin. Kipitin polkuanturat kovilla kaksijalkojen tekemän kivilattian ansiosta. Onneksi ne olivat jo hiukan tottuneemmat, koska verestävät polkuanturat eivät tosiaan tutuneet mukavilta.
Kipitin syrjäistä kujaa pitkin sen loppuun saakka. Kohtasin pitkän seinän, jota pitkin kulki köynnöksiä. Arvion hetken niiden kestävyyttä, mutta tulin tulokseen, että ne saisivat nyt luvan kestää. Kiipeilytaitojeni puolesta ei ollut huolta. Viime illan kynsienteroitushetki Harjuksen kanssa ei ollutkaan aivan turhaa. Tartuin köynnöksiin vaivattomasti ja miltei liisin rakennusten katolle. Ne eivät olleet mitenkään korkeita joihinkin kaksijalkalan toisella puolen sijaitseviin rakennuksiin verrattuna, mutta olin silti ylpeä itsestäni. Kattojen litteys antoi minulle mahdollisuuden loikata katolta toiselle. Kuljettuani niin vähän matkaa eteeni tuli suurempi väli. Sitä en voisi ylittää loikkaamalla, mutta pieni lankku kulki katolta toiselle. Katto, jolle suunnittelin kulkevani oli hieman alempana kuin se jolla seisoin nyt. Lankku oli siis lievästi alaviistoon.
Harkitsin sille astumista tarkasti. Tippumisen mahdollisuus oli suuri enkä ollut varma oliko riskinotto todellakaan sen arvoinen.
En kuitenkaan keksinyt järkevämpää reittiä takaisin kaduille ja jokin adrenaliinin haluinen olento sisälläni oli jo herännyt. Huokaisin syvään ja otin jalat alleni.
Juostessani lankkua pitkin huomasin kuinka kapea se oikeasti oli. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin puuta piiskaavat käpäläni.
Jarrutin juoksuni, kun saavutin alemman katon. Huohotin paikoillani seisten silmät ammollaan. Adrenaliinihirviö oli todella saanut haluamansa. Jalkani tärisivät allani ja vaivuin makuulleni katon lumipeitteelle. Kylkeni kohoili edelleen hyvin tiheää tahtia, mutta kehoni oli jo rauhoittumaan päin. Mieleni taas kulki edelleen kierroksia. Olinko mennyt aivan sekaisin Harjuksen seurasta?
Kolli tykkäsi tehdä kaikkea hieman typerää aina ajoittain, mutta en olisi luullut edes hänen - saatika sitten minun! - ylittävän katua kahden katon välillä nojaavan lankun päällä.
Nousin hitaasti jaloilleni, kun ne tuntuivat taas kantavan. Tassutin katon reunalle ja katsahdin alas. Onnekseni näin parikin tasoa joiden kautta oli helppo hyppiä taas maankamaralle.
Helpotus purkautui kehräyksenä ja painauduin seinää vasten ollakseni äännähtelystäni huolimatta mahdollisimman huomaamaton. Hirviöt olivat heränneet, joten matkani takaisin saattaisi olla hiukan vaarallisempi kuin olin alunperin toivonut.
Kaiken lisäksi olin ajautunut aika kauaksi pesäpaikastamme.
Oli aika pistää vauhtia, koska muuten en ehtisi takaisin ennen aurinkohuippua ja sitten Tähdenlento olisi varmasti jo huolissaan. Naaras oli ottanut minut jo pieneen perheeseensä ja selvästi teki kaikkensa, jotta tunsin oloni turvalliseksi. Olin siitä hyvin kiitollinen vaikka en osannutkaan aivan sanoittaa sitä.

Kävelin jyrkkiä askelmia ylös, kaksijalkani oli mennyt sinne aijemmin. Valon määrä väheni, kun nousin ylös. Mutta yläkerran ikkunat toivat edes vähän valoa sisään. Näin kaksijalkani ikkunan läpi tekemässä asioita välkkyvällä asialla, mutta menin sen huoneen ohi. Hän ei ollut kiinnostava.
Käveltyäni hieman pidemmälle näin toisen oven, sen takana oli suuri, pehmeä ja korkea makuualusta. Haistelin huonetta, kaikkia puisia rakennelmia yksi kerrallaan. Vaarantarkastukseni jälkeen päädyin hyppäämään sille makuualustalle. Tassuni upposivat siihen, se oli kuin untuvapeite. Laskin kehoni ja sitten häntäni. Kuuntelin kaksijalkaani, joka tuntui edelleen olevan toisessa huoneessa. Laskin pääni tassujeni päälle. Pidin korvani vielä vapaana, koska en halunnut yllättävää vaaratilannetta. Hän saattoi suunitella ansaa.
Kun oli hiljaista tarpeeksi pitkän ajan, uskalsin laskea korvani ja alkaa lepäämään.

Avasin silmäni, kauhukseni olin taas vanhassa kodissani. Entinen omistajani vierelläni. Hänellä oli taas jokin satuttamisväline kädessä. Tällä kerralla hän vain löi minua sillä, sen esineen terävä kärki meni helposti ohuen niskanahkani läpi. Viiltävä kipu tuntui niskassani, se lähetti aaltoilevia singaaleja aivoilleni jatkuvasta vaarasta. Mitä olin tehnyt tällä kertaa? Olinko minä taas ansainnut tämän?
Kipu niskassani ei hellittänyt, se oli liian voimakas. Kaksijalan heittämä esine tuntui siltä, että se oli edelleen sisässäni. Ajatuskin kuvotti minua. Oksensin.

Hätkähdin hereille. Ikkunasta ei paistanut enää valo, siellä oli pimeää. Katsahdin ympärilleni. Vieressä makasi kaksijalkani, hän näytti nukkuvan. Hypähdin pois sängyltä, juoksin turvaan. Olin tehnyt suuren virheen, päästin suojani alas. Olisin voinut kuolla.
Etsin uutta makuupaikkaa, etenkin sellaista mistä minua ei heti huomattaisi. Ensimmäisten öiden nukkumapaikka sopi minulle oikein hyvin. Siellä oli rauhallista ja turvallista.
Hypähdin ylös makuupaikalleni, jossa oli lempipalloni, koska siitä kuului kivaa ääntä. Ympärilläni oli muutama seinä, jotka olivat kaikki pehmeitä. Se oli täydellinen paikka nukkua yön yli.

'Räks!' Heräsin jonkinlaiseen ääneen. Painauduin heti kasaan, mutta pian tajusin sen tulleen jostain ulkoa olevasta jutusta.
Silti minua kuumotti ja halusin mennä tarkistamaan talon. Ensin kävin siellä, missä kaksijalkani aina valmisti ruokani. Sitten kävin tarkistamassa toisen huoneen, jossa oli omituinen lattia. Samassa tilassa oli myös suuri valkoinen äänenpitäjä ja minun tarpeidentekopaikka.
En käynyt tarkistamassa yläkertaa, koska tiesin että kaksijalkani odottaisi siellä minun satuttamista. Ehkä hän havitteli minua äänellä sinne.

Olin päättänyt mennä nukkumaan oleskeluhuoneen makuupaikalle, koska se oli mukavampi. Näin, miten kaksijalkani käveli yläkerrasta askelmia alas. Yritin piiloutua makuupaikkani seinien taakse. Oletin, ettei hän nähnyt minua reagoinnin puutteen vuoksi.
''Tyrni! ???'' Kaksijalkani kutsui nimeäni, kuulin nappuloiden äänen ja oletin, että oli ruoka-aika.
En tietenkään kävellyt hänen luokseen vaan odotin, että hän tuli pois siitä tilasta ennen kuin menin itse sinne. Olin tarkka turvallisuudestani.
Näin kaksijalkani poistuvan siitä tilasta. Hän suuntasi ovea kohti, josta pääsi ulos. Hän laittoi päälensä jonkinlaisia lämpimiä kankaanpaloja.
''Hei hei Tyrni! ???'' Hän oli lähdössä, voisin nähdä hänet vasta illalla.
Nyt oli aikani mennä syömään, otin muutaman nappulan kulhostani ja join hieman vettä. Nyt kun kaksijalkani oli poissa, pystyin juomaan ja syömään ilman aktiivista vaaraa.
Hyppelin taas ylös, sinne missä olin ollut edellisenä päivänä. Tällä kertaa tavoitteeni ei ollut mennä nukkumaan, vaan tutkia se omituinen huone mistä kuului naksuvaa ääntä ja näkyi välkkyviä valoja edellisenä päivänä.
Haistelin ensin huoneessa ollutta kiipeilyalustaa. Se tuoksui aivan kaksijalaltani. Hieroin omaa hajua siihen, koska halusin osoittaa oman asemani tässä talossa. Seuraavaksi hyppäsin pyörivälle ja rullaavalle, hieman korkeammalle alustalle. Siitä oli helppo nousta puiselle pöydälle, jonka päällä oli muutama juttu.
Haistoin kaikkia esineitä, mikään ei haissut oudolle. Sitten kosketin niitä, yhdestä sain kuulumaan saman tyyppisen naksuvan äänen, mitä eilen olin kuullut, mutta hiljempaa. Toista en saanut siirrettyä, mutta siinä oli jännittävä pinta. Yksi esineistä oli hyvin ohut, pystysuorassa oleva ja hieman kiiltävä.
Yhtä esineistä kuitenkin sain liikutettua, se oli pienikokoinen ja oudonmuotoinen kapistus. Sen päästä tuli lanka, se muistutti hieman hiiren häntää. Yritin työntää sitä, ja sehän liukui. Halusin kokeilla, mitä tapahtuisi jos työntäisin sen reunan yli. Ehkäpä se tippuisi maahan, ja sillä voisi leikkiä? Tönäisin sitä muutaman kerran, enne kuin se tipahti. Esine jäi roikkumaan langastaan noin puoliväliin pöytää ja maata. Hyppäsin takaisin pyörivän alustan päälle. Esine heilui mukavasti suunasta toiseen, vaikka kosketin sitä vain hellästi.
Hyppäsin takaisin maahan. Huomioni kiinnittyi ulkona näkyvään lintuun. Se oli kahden lasin välissä, mutta ongelma oli helposti ratkaistavissa. Kiersin pois huoneesta ja juoksin askelmat alas. Lintu oli siellä edelleen. Yritin tökkiä lasia, jos se menisi rikki ja saisin linnun kiinni. Minua ärsytti suunnattomasti sen läpinäkyvän seinän olemassaolo. En saisi lintua kiinni.

Talon etuovi avautui, kaksijalkani astui sisään. Olin odottanut oven edellä häntä, vaikken edes tavallaan halunnut hänen tulevan takaisin. Kun varmistin että se oli todella hän, juoksin piiloon oleskelutilan suuren, valkoisen ja pehmeän esineen alle. Sieltä katsoin omistajaani, miten hän kävi yläkerrassa. Kauhu iski päähäni, omistajani oli varmasti vihainen minun tiputtamastani hauskasta esineestä. Olin varmasti tuomittu kärsimykseen. Rauhoittelin itseäni, kehräsin. Hän ei voinut kuulla sitä, mutta omissa korvissani se kuului kovempaa kuin mikään muu. Yllätyksekseni hän tuli alas ja puhui jotain minulle rakastelevalla äänensävyllä. Hän... ei tainutkaan... olla vihainen...
Hänellä oli kädessään jonkinlainen pieni musta neliö, joka ositti naamaani kohti. Hän oli pidellyt sitä edessäni jo muutaman kerran, mutta tällä kertaa hän piti sitä hieman pidempään. Hän yritti houkutella minut piilopaikasta pois herkuilla, mutta minua pelotti liikaa se että hän olisi vihainen tiputtamastani esineestä ja vain halusi esittää ihanaa ja anteeksiantavaa ennen minun satuttamista. Lihakseni jäykistyivät. En voinut liikkua, kuolisin. Kaksijalkani suuren houkuttelun jälkeen kuitenkin uskaltauduin työntää pääni pois piilostani. Sen voisin vetäistä tarpeaksi nopeasti takaisin sisään.
Kaksijalkani syötti minulle jotain hyvää, jotain tarpeaksi hyvää etten ollut enää tietoinen vaarasta. Kuitenkin, kun kaksijalkani yritti koskettaa minua menetin luottoni. Sähähdin ja löin tätä käteen, sitten juoksin pois.

Kaksijalkani nukkui samassa paikassa, missä minä olin nukkunut muutama yö sitten. Haistelin sitä untuvaista nukkumapaikkaa ja sitten hyppäsin sen pälle. Hänen suustaan kuului lievä kuorsaus. Tökin tätä pari kertaa jaloista, se oli tarpeaksi turvallista. Hän ei reagoinut. Kokeilin omistajani jalkaa hampaillani. Niin saisin hänet hereille.
''Auh!'' Kaksijalkani huusi. Hän nousi istumaan ja katsoi minuun. Peräännyin ja vahingossa tipuin alas maahan. Onneksi refleksini olivat tarpeaksi hyvät, ja sain laskeuduttua alas satuttamatta itseäni.
Kaksijalkani nousi ja kiersi vierelleni. Hän kyykistyi ja sitten laittoi kätensä minun haisteltavaksi. Haistoin sitä, siinä oli sama haju mikä hänessä aina oli. Annoin hänen koskettaa turkkiani hieman. En ymmärtänyt, miten hän ei vieläkään ollut satuttanut minua. Miksi entinen kaksijalkani ei ollut ikinä hellästi koskettanut minua? Pieni ja lyhyt kehräys tuli kurkustani, kun omistajani rapsutti minua hieman lisää. Olinko onnellinen?
Peräännyin hieman, kun hän nousi taas koko pituuteensa. Ehkä hänen aikansa satuttaa minua oli tullut?
Satuttamisen sijaan hän kaivoi jonkinlaisesta laatikosta herkun. Nousin heti jaloilleni, kun haistoin sen ja mau'uin vimmatusti. Minulla oli kova nälkä. Alhaalla oleva ruoka oli loppunut.
Kaksijalkani tuli vierelleni ja meni kyykkyyn. Hän ojensi kätensä ja piti herkkua nenäni edessä. Se tuoksui hyvältä, puraisin hampaillani pienen palan siitä ja maistelin. Pian otin kaiken lopun suuhuni.
Omistajani meni takaisin makuulle. Mau'uin hänelle, koska en uskaltanut nousta takaisin untuvapeitteelle. Hän ei reagoinut millään tavalla ja jatkoi nukkumistaan. Halusin leikkiä, mutta... mutta ehkä olin liian huono siihen.


//Aww...
//Wihdohin

Aava puhutteli minua hunajaisella äänellä ja yritti selvästi mielistellä minua. En oikein voinut sanoa pitäväni siitä suoranaisesti. Jos totta puhuttiin, olin hieman kummallinen kissayksilö. Rakastin kaksijalkaani enemmän kuin mitään mahdollista kissaa. Minun rakkaani oli ollut kanssani siitä lähtien, kun olin oppinut avustamaan kaksijalkoja pienillä tehtävilläni. Elämämme oli rauhaisaa yhteiseloa, jota en voinut muuta kuin arvostaa. Tästä syystä olinkin ilahtunut, kun hänen ystävänsä, joka esittäytyi Hangeksi otti puheenvuoron.
“Asun täällä kaksin rakkaimpani kanssa. Kaksijalkani siis. Toisinaan meille tulee vieraita, kuten nyt, joten ajattelin, ettei haittaa tulla ulos jaloittelemaan ja jättää hänet hetkeksi yksin”, selitin ja vilkuilin taas kolmea kissaa. Kolli, joka oli välissä mutissut nimekseen Kuminan alkoi näyttää hieman vaivaantuneelta ja vilkaisi hieman tovereitaan.
“Hoitakaa te tämä loppuun, minä käyn nopeasti tuolla vielä partioimassa”, hän totesi ja loikkasi alas aidalta kadoten sittemmin jonnekin. Heiluttelin hieman turkkiani, joka sai kaulani ympärillä olevan kaulapannan kellon kilahtamaan heleästi.
“Hei sitten! Pidä huolta itsestäsi ja minua saa tulla tapaamaan milloin vain!” huudahdin kollin perään vielä hyväntuulisesti ja käännyin sitten katsomaan taas kahta naarasta, jotka olivat sijoittuneina eteeni.
“Vai että asut kaksijalkasi kanssa kahden? Ja rakkaaksiko sinä häntä kutsuit?” Aava naukaisi ja vilkuili minua hännänpäästä nenänpäähän. Nyökkäsin hänelle leppoisasti. Hänen polttelevan katseensa alla en edelleenkään tuntenut itseäni epämukavaksi. Jotenkin en vain onnistunut siinä. Sisäinen rentouteni ja turvan tuntu tietäessäni kaksijalkani olevan lähistöllä oli tarpeeksi pitämään oloni mukavana. Lisäksi Aavan katse ei ollut uhkaava vaan ennemmin flirttaileva. Kuin sanatonta flirttiä, jota en täysin ymmärtänyt. Miksi hän minun kanssani sellaiseen leikkiin ryhtyi?
“Niin juuri. Rakkaani on jossain tuolla sisällä pennun pentujensa kanssa. He tulivat yökyläilemään. Oikein mukavia nuoria kaksijalkoja, uskokaa pois”, naukaisin hymyillen lempeästi, “Jos tahdotte, voitte tulla myös sisään. Kaksijalat olisivat varmasti enemmän kuin mielissään päästessään näkemään uusia kissoja. Etenkin, kun huomaisivat minulla olevan viimein ystäviä.”

//Aava?
//Sovittiin saagan kaa että vien Kuminan pois

Istuin hiljaa metsänreunassa ja tutkin tätä reviiriä - minun reviiriäni - tarkasti silmäillen. Käpälissäni tuntui yhä Terälehden lämmin veri. Tunsin tämän tuntemattoman naaraan tappamisesta suurta mielihyvää. Hän oli ollut vain heikko surkimus, taakaksi muille kissoille, jotka vaikuttivat asuvan hänen kanssaan. Heikot eivät ansainneet elää! Se oli kaikkien opittava vaikeimman kautta, sillä minä kyllä pitäisin siitä huolen.
Olin nyt kaukana siitä paikasta, missä olin tappanut Terälehden. Lähdettyäni heidän saastaisesta leirinkuvatuksestaan jonka olin tahrinut tämän naaraan verellä, olin kuullut joitakin huutoja ja askelten ryminää. Äänet olivat kaikuneet muuten hiljaisessa metsässä pitkänä ulinana, joihin olin vastannut korkealla ulvahduksella. He eivät varmasti lähtisi etsimään Terälehden tappajaa, vaan jäisivät tietysti suremaan ja nyyhkyttämään toverinsa julmaa kohtaloa. Kihisin kiukusta. Oli suorastaan kunnia tulla minun, Sirpaleen, tappamaksi! Olemassa oli paljon muitakin tapoja heikoille kuolla, esimerkiksi kaksijalat ja niiden hirviöt, ketut tai satunnaiset kotikisut jotka puolustivat vakaumuksellisesti reviiriään. Niistä kaikista Terälehti oli kuitenkin osunut minun kynsiini. Tämän ketunmielisen naaraan olisi pitänyt kiittää minua, että hänen toverinsa muistaisivat hänet jonkun satunnaisen kulkukissan tappamana eikä kaksijalkojen hiirenaivoisten ansojen säälittävänä uhrina. Pysähdyin hetkeksi pienen puron reunalle ja kastoin käpäläni jääkylmään veteen. Niissä oleva veri näytti punertavan veden. Punaiset aallot pyörteilivät käpälieni ympärillä, ja sumea usva tuntui täyttävän mieleni. Minä kostaisin vielä! Tämä oli vasta alkua, vasta ensimmäinen uhri joka joutui kärsimään Fregatin puolesta. Ja kun kukaan ei enää uhmaisi minua, tappaisin viimeisen viholliseni. Myös petolliset, heikot sisareni saivat kuolla. Ellei joku heistä liittyisi minun seuraani tappamaan heidän emoaan. Ehkä en ollutkaan ainoa Fregatin hylkäämä pentu, vaan tämä ketunmieli oli jättänyt muutkin pentunsa oman onnensa nojaan. Sen he ansaitsivat! Jokainen Fregatin hoitama pentu ansaitsi kivuliaan kuoleman. Heistä ei olisi mihinkään, jos tulisivat yhtään petturimaiseen emoonsa.

Kuurankukat koristivat jumalaista polkuani halki hyisen metsän. Uskollinen palvelijani kulki ääneti perässäni; kollin koko olemus oli viritetty kuulostelemaan kaikista huomaamattomimpiakin toiveitani. Minä olin kuitenkin rakentanut ympärilleni muurin, jonka toiselle puolelle tavan kuolevaiset saattoivat vain uneksia pääsevänsä kurkistamaan. Se koski myös Aavetta.
Siitä oli jo pari kuuta. Pari kuuta siitä, kun minusta oli tullut itse puhtauden perikuva; kun uusi ylimaallinen hahmoni oli syntynyt väräjävästä lammesta; kun olin katkaissut kahleeni jotka olivat sitoneet mieleni maalliseen turhamaisuuteen. Muisto siitä tapahtumasta oli kuitenkin pyyhkiytynyt puhdistumiseni myötä lähes täydellisesti. Jos oikein kaivelin, saatoin saada kiinni jostain säikeestä, muiston rippeestä. Se kuitenkin poltteli niin, etten pystynyt sitä pitelemään kahta hetkeä pidempään tietoisuuteni pinnalla.
“Yö laskeutuu pian”, kuiskasin ääneen, en oikeastaan kenellekään. Aistin kuitenkin Aaveen höristävän korviaan takanani.
“Tahdotteko, että etsin meille leposijan?” tummanpuhuva kolli tiedusteli nöyrästi.
Heilautin hänelle häntääni hajamielisesti. Aave tulkitsi sen käskynä ja luikahti puiden väliin tutkimaan ympäristöä. Seisahduin hetkeksi paikoilleni. Katseeni oli jo jonkin aikaa yrittänyt kurkotella sinne, minne silmä ei näe, ja näköäni kivisti katsoessani ensimmäistä kertaa tarkemmin, mitä ympärilläni todellisuudessa oli.
Valkoisen hunnun alta pilkisti esiin jotakin punaista. Varovasti, ikään kuin silittäen, pyyhkäisin lumet pois sen päältä hännälläni. Ennen kuin itse sitä tajusinkaan, silmäni olivat täyttyneet kuumista kyynelistä, joita tipahteli kuuraisen puolukan pyöreälle muodolle.
Otin puolukan varovasti tassulleni, hoivaten sitä kuin pentueen pienimmäisintä, jonka elämänlanka oli juuri katkeamaisillaan. Mielessäni sen tilalle hahmottui mustavalkoinen kissa, jonka keltaiset silmät loistivat kuin kaksi pientä viherlehden aurinkoa.

//Aave?

Aamu alkoi jo sarastaa. Sirpale nuolaisi pitkäkyntistä, suurta käpäläänsä ja pesi sillä korviaan epätarkasti. Hän piirsi mutaiseen, routaiseen maahan kynnenjälkiä ja vetäisi tammipuun kaarnaan pitkän ristin näyttääkseen muille kissoille tämän olevan hänen reviiriään. Sirpale tunsi sisällään kalvavaa nälkää - hän ei ollut syönyt kunnolla päiviin. Hänen kaikki aikansa kului taistelutaitojen opetteluun, sillä hänen piti olla valmistautunut kostamaan. Fregatti saisi katua tätä koko loppuelämänsä. Sirpale aikoi varmistaa, että hänen surkealla niin sanotulla emollaan olisi mahdollisimman tuskallinen kuolema. Hän sulki silmänsä, antoi kaiken kivun ja polttavan vihan virrata sisäänsä veden lailla. Sirpale sähisi kuvitellessaan Fregatin seisomassa edessään. Hän valmistautui raastamaan hänen niskanahkaansa terävillä kynsillään ja leikittelemään hänellä siihen asti, että petollinen naaras anelisi armoa. Mutta Sirpale ei antaisi armoa, ei ikipäivänä. Hän jättäisi Fregatin ruumiin lojumaan aukealle paikalle kettujen ja muiden petojen syötäväksi. Se oli kohtalo, jonka hän ansaitsi! Mutta voimiensa ylläpitämiseksi Sirpaleen oli valitettavasti saalistettava. Hän kulki eteenpäin pää niin matalana kuin pystyi, ja koetti saada hajujäljen riistasta. Hetken päästä hän erotti silmäkulmassaan ruskean vilahduksen, ja siinä silmänräpäyksessä Sirpale tappoi pienen hiiren nopealla liikkeellä. Hän söi sen muutamalla haukkauksella ja sylkäisi hiiren luut maahan. Nyt hän jaksaisi taas taivaltaa.

Taivaltaessaan kohti tuntematonta Sirpale haistoi aluskasvillisuuden ja vähäisen ketun löyhkän takana toisen, pistävämmän hajun.
‘Kissoja.’ Sirpaleen aistit valpastuivat. Erilaisten hajujen perusteella kissoja oli enemmän kuin yksi - ehkä kolme kissaa. Sirpale paljasti kyntensä esiin ja valmistautui hyökkäämään muita kissoja - vihollisia - vastaan. Hän saattaisi onnistua tappamaankin jonkun, jos hyvin kävisi. Sirpale seurasi hajujälkiä yhä syvemmälle metsään, kunnes hän päätyi puiden ympäröimälle pensaikkoalueelle, joiden seassa näkyi kaksi sammalista tehtyä kasaa.
‘Tämän on oltava heidän leirinsä. Mutta ei enää kauaa!’ Sirpale ajatteli mielissään.
‘Täällä ei kuitenkaan näy ketään. Ovatkohan ne heikot luukasat etsineet toisen paikan piileskelylle?’
Sitten aluskasvillisuudesta kuului rapinaa, ja esiin ponnahti kilpikonnakuvioinen pieni naaras. Hän vaikutti olevan yksin, sillä Sirpale ei aistinut kenenkään muun kissan läsnäoloa. Sirpale hiipi ketun lailla naaraan taakse ja astui sitten ulos pensaikosta.
“Vaikutat olevan eksyksissä”, hän sähähti kynnet esillä. Naaras säikähti hänen uhkaavaa äänensävyään.
“K-kuka sinä olet? Tämä on meidän leirimme..” hän vastusteli. Sirpale nautti tuntiessaan kissan pelon.
“Sinusta ei ole minulle mitään vastusta”, Sirpale virnisti naaraalle psykopaattisesti. Hän tunsi suunnatonta tyydytystä nähdessään tämän kissan pakokauhun. Miksi tappaa kertaheitolla, jos voisi ottaa siitä kaiken ilon irti? Sirpale väläytti kyntensä naaraalle ja sivalsi tätä hyvin tähdätyllä iskulla suoraan silmiin.
“Mitä sinä teet?!” naaras kirkaisi ja huiski vauhkosti käpälillään edestakaisin.
“Black! Jupiter!” Naaras huusi joidenkin kissojen nimiä, mutta Sirpale painoi käpälänsä hänen suunsa päälle. Naaras yritti huitoa Sirpaletta kömpelöillä, ponnettomilla iskuilla, mutta hän tuskin hipaisikaan kollia.
“Eivät he kuule sinua”, Sirpale sihisi. Hän pysähtyi kuullessaan metsästä kauhistuneen huudon.
“Terälehti! Terälehti, missä olet?” Ääni oli kollin, joka vaikutti tuntevan tämän naaraan.
“Ketunläjät!” Sirpale ärähti. Nyt tästä kissasta oli tehtävä loppu - heti. Sirpale iski hampaansa suoraan Terälehti-naaraan kurkkuun ja piti häntä paikallaan siihen asti, että hänen rintansa lakkasi kohoilemasta hengityksen tahtiin. Sirpale nousi ylös käpälät verestä märkinä ja tuijotti tekonsa seurauksia. Hänen ensimmäinen uhrinsa. Ensimmäinen kissa, joka joutui kärsimään Fregatin takia. Sirpale päästi voitonriemuisen mrrau-naurahduksen, heitti Terälehden ruumiin pensaikkoon toivoen, etteivät ne saastaiset katit löytäisi sitä hetkeen.
‘Näetkö nyt, Fregatti? Minä olen oppinut olemaan vahva! Sinä saat katua jokaista hengenvetoasi!’ Sirpale lupasi. Ja tämän lupauksen hän aikoisi pitää!

Katselin kaksijalkaani, kun hän kokkasi jotain sukulaisilleen. Olin alkanut yhdistämään omistajani vieraita enemmän siihen, millaisessa suhteessa he luultavasti olivat rakkaimpani kanssa. Oletin, että yökyläilemässä olevat kaksijalanpennut olivat hänen pennun pentujaan. He olivat tulleet kylään edeltävänä aamuna ja jääneet yön ylitse. Rakastin heitäkin kovasti. He olivat energisiä ja tykkäsivät selkeästi minusta yhtä paljon kuin minä heistä.
Kaksijalkani kutsui pennun pentujaan, ilmeisestikin syömään. Pian kaksikko pieniä kolli kaksijalanpentuja ilmestyi paikalle vinot hymyt kasvoillaan. He kulkivat ohitseni silittäen minua samalla, kun kurottivat ottamaan ruoka-alustojaan. Väistin heidän tieltään. Voisin antaa heidän ruokailla rauhassa ja käydä ulkoilemassa hieman sillä välin. En minä kauaa kuitenkaan olisi ulkona ja pysyttelin pihamaalla.
Kuljin kaksijalanpesän lävitse vielä taakseni rakkaaseen omistajaani vilkaisin, kunnes hän katosi näköpiiristäni seinien taakse. Suuntasin kohti uloskäyntiä, jossa oli läppä, jonka lävitse pystyin kulkea ellei sitä oltu erikseen laitettu kiinni. Yleensä se pidettiin päivien aikana auki ja yksi laitettiin säppiin.
Huomasin kuitenkin heti, että pihalla leijui kumman voimakas kissan haju - tai useamman kissan. En yleensä haistanut muita kissoja erityisen kovaa, koska he tykkäsivät pitää oman etäisyytensä kulkiessaan joukkioissaan pitkin kujia.
Loikkasin aidalle punaisen kaulapannan kello helähtäen. Huomasin yllätyksekseni kolme yksilöä. Tunnistin heidät hämärästi ulkonäöltä, mutta en ollut koskaan olettanut oikeasti törmääväni heihin. Luulin, että nämä kissat tykkäsivät kulkea vain kujilla kaukana muiden piha-alueista.
Joukkiossa oli kaksi naarasta, puhtaanvalkoinen sinisilmäinen yksilö sekä harmahtava kissa kirkkaansinisillä silmillä. Molemmilla on jonkinmoiset huivit kauloissaan. Kolmantena paikalla oli muuan vaaleanharmaa kolli kellertävillä silmillä.
“Hei”, kolli naukaisi ja loikkasi aidan päälle minua vastaan. Silmäilin häntä, mutten kuitenkaan törkeästi. “Kuka sinä mahdatkaan olla?” kolli jatkoi vielä.
“Tervehdys vain kaikille! Minä olen Aino!” esittelin itseni pehmoisella äänellä ja hymyilin tulokkaille. Istahdin aidan päälle ja käärin pörröisen häntäni tassujeni ympärille. Ei ollut jokapäiväistä tavata uusia kissoja ja olin aivoin tälle ajatukselle.
“Hei, kaunokainen”, harmahtava naaras naukaisi loikatessaan hänkin aidalle ja silmäillen minua kiinostuneena. Valkoinen naaras seurasi toisen naaraan perässä ja nyökkäsi minulle tervehdyksen.
“Keitäs te olette ja mikä tuo teidät tänne?” kysyin leppoisasti ja vilkuilin jokaista pienen joukkion kissaa mielenkiinnolla. “En saakaan juttuseuraa kovin usein, joten on mukava nähdä hieman muitakin kissoja.”

//Aava tai Kumina?

“Kiitos, otan mielelläni teiltä vinkkejä”, nau’uin pyöritellen tassullani maassa lojuvaa pientä kiveä.
“Merete, tule mennään yhdessä hakemaan sinulle pesätarvikkeita”, Harjus sanoi ja johdatti minut takaisin ulos kylmille nyt jo pimeille kaduille.
“Kaivamme yleensä roskiksista ruokaa ja pesätarvikkeita itsellemme. Joskus sieltä löytyy kunnon hyviä tavaroita ja nahan paloja, joista tehdä oikein pehmeä pesä”, Harjus naukui. Minua hieman ahdisti olla kaksin kollin kanssa, mutta oli se parempi kuin yksin oleminen.
Sanat roskapönttö ja nahan palat kuulostivat korvaani hassulta. Ehkä ne olivat jotain kaksijalkalan kissojen kieltä.
“Katso”, Harjus sanoi pysähdyttyään. Pysähdyin ja katsoin kollin nyökkäämään suuntaan. Kadun toisella puolella oli rakennusten välissä pieni syvennys, joka oli täynnä kaksijalkojen moskaa.
Pari hirviötä vilahti ohitsemme ja Harjus näytti laskelmoivan oikeaa aikaa juosta kadun yli. Luotin kolliin ja juoksin toiselle puolen tuon perässä.
Hengitin rauhassa sisään ja ulos, kun olimme toisella puolella. En ollut kovin tottunut hirviöiden väistelemiseen, sillä kuljin mieluummin korkeammalla esimerkiksi aidoilla ja metsän reunalla.
“Tarvisen apuasi kantamisessa”, Harjus sanoi. Hän oli jo syvällä roskissa ja heitti käpäliini nahan paloja, jotka veisimme takaisin.
Loikin roskapönttöjä pitkin ylemmäs ja käytin paria uloketta päästäkseni korkeammalle. En kuitenkaan nähnyt korkealta juuri mitään muuta kuin kaksijalkojen pesien kattoja.
Laskeuduin siis takaisin alas ja kävin roskien kimppuun Harjuksen kanssa.

Kerättyämme tarpeeksi pehmeää materiaalia, nappasimme ne kantoon ja palasimme pesälle. Tuotuamme ne keskelle kaikkea romua alkoi minulle tulla jo aika hyvä kuva minua odottavista kuista.
Nämä kissat olivat siedettäviä. He vaikuttivat siltä, että jättäisivät minut rauhaan, jos haluaisin.
Kaikkien kolmen toisen kissan pesät olivat uloskäyntiaukon toisella puolen, joten päätin rakentaa omani toiselle puolelle. Saisin pitää oman puoleni itselleni ja pitää hieman etäisyyttä toisiin.
Muotoilin itselleni pesän kahden seinään nojaavan esineen alle. Luotin, että ne pysyisivät pystyssä nojatessaan seinään ja toisiin esineisiin niiden takana.
Saatuani pesän valmiiksi kävin heti makuulle ja nukkumaan. Jotenkin kaikki itsesuojeluvaistoni vain katosi kuin tuhka tuuleen näiden kissojen kanssa. He tuntuivat turvallisilta.
***
Tassuni tunsivat entisen kaksijalkani pesän lattian allaan ja ennen kuin edes avasin silmäni kuulin sen äänen. Rääkyvän ilkeän äänen, joka laukaisi minussa hälytystilan.
Sudin hetken paikoillani liukkaalla lattialla, mutta kun pääsin juoksuun etsin heti esineen, jonka alle piiloutua. Sydämeni tykytys oli niin kovaääninen, että kaksijalankin oli pakko kuulla se.
Yritin käskeä sydäntäni olemaan hiljempaa, jottei minua löydettäisi. Minua ei saisi löytää!

Hetkonen… kaksijalkanihan oli kuollut. Minä tapoin kaksijalkani. Räväytin silmäni auki hieman hätäisenä, mutta tajusin olevani Tähdenlennon ja Revontulen pesässä omalla makuusijallani. Räpyttelin silmistäni pois näköäni sumentavat kyyneleet ja pyyhin kasvojani tassuihini.
Painajaiset vaivaisivat minua varmasti koko loppu elämäni ajan. Pahinta oli, että vain joidenkin kaksijalkojen haju aiheutti minussa ylitse pääsemätöntä pelkoa ja ahdistusta.

Olin ilahtunut siitä, kun Merete kiitti meitä avusta. Olin enemmän kuin mielissäni siitä, että sain auttaa häntä - tai ketä tahansa pulassa olevaa kissaa. Lehtikato oli kaikille rankka ja mielestäni kissojen tuli pitää toinen toisestaan huolta parhaansa mukaan.
“Mitäs pienistä! Rakastamme tavata uusia kissoja ja on ihanaa auttaa! Olemme auttanee muita ennenkin”, kerroin ja katsoin Revontuleen.
“Niin, kuten Lotta, Lohi ja Siili tai…”, kollin ääni vaikeni, kun hän vilkaisi Harjukseen, kuin selvittääkseen oliko sallittua puhua hänen vanhemmistaan. Harjus ei vaikuttanut edes huomanneen veljeni katsetta.
“Olemme auttaneet tiineenä olevia naaraita, pentuja ja muita perheen jäseniä, joten ei yhden nuoren kissan auttaminen missään tunnu! Tästä on tullut meille jo tapa”, kerroin hymyillen.
“Niin! Ja voin opettaa sinulle kaikkia hienoja tapoja ja taitoja, joita olemme toisiltamme oppineet! Kuten saaliin kerjääminen kaksijaloilta tai parhaiden tähteiden löytäminen roskapöntöistä!” Harjuskin naukui innokkaasti ja katsoi toiveikkaasti Mereteen.
“Niin juuri. Voimme esitellä sinulle erilaisia taitojamme, jos haluat. Mutta tietysti se on VAIN, jos sinä niin tahdot”, naukaisin. “Voisimme nyt asettaa sinulle pedin, vai mitä? Harjus auttaa sinua varmasti mielellään pedin kyhäämisessä ja hyvän petipaikan löytämisessä.”

//Metre?

Murun kulmat kohosivat nopeasti ylös ja pysyivätkin tässä asennossa sen jälkeen, kun Kalle kovin mietteliäänä kysyi, mistä kissanpennut tulevat. Eikö Kallen emo ollut opettanut tälle mistään mitään? Muru ei voinut käsittää, että Kalle, täysikasvuinen kollikissa, ei todella ollut vielä saanut tietoonsa, miten pennut saapuivat maailmaan.
"Niinpä! Oletko koskaan ajatellut?" naukui Kalle, joka oli selvästi huomannut järkytyksen Murun kasvoilla ja matki nyt naaraan ilmettä.
Muru räpytteli silmiään yrittäen keksiä, miten lähestyisi tilannetta.
"Kalle", Muru aloitti.
"Niin?" Kalle tuijotti häntä hämmentyneenä, pää kallellaan kuin uteliaalla pennulla.
Murun oli nyt pakko uskoa, ettei Kalle tosiaan tiennyt yhtään mitään pentujen alkuperästäkään.
"Olen tiennyt ihan pienestä saakka, mistä pennut tupsahtavat tähän maailmaan. Luulin, että kaikki emot kertovat siitä pennuillensa", Muru sanoi varovasti.
Kallen suu loksahti raolleen. "Ai."
"Ensin emo odottaa pentuja kahden kuun ajan, kun ne kasvavat emon mahassa. Sanotaan, että emo on tiineenä. Sitten pennut tulevat yksi kerrallaan emokissan mahasta ulos synnytysaukon kautta, kun ne ovat siihen valmiita", Muru selitti mahdollisimman hitaasti, jotta ystävä varmasti pysyi perässä.
Muru oli melko varma, että Kallenkin emo oli kertonut tästä. Hän piti todennäköisempänä sitä, ettei hajamielinen kolli vain ollut kuunnellut tai sisäistänyt asiaa kunnolla. Tavallaan siinä oli jotain suloistakin.
Oli miten oli, Muru odotti nyt Kallen vastausta jännittyneenä. Naamiokuvioinen kolli tuntui menneen aivan sanattomaksi.
"Mutta... eihän yhden kissan sisälle mitenkään mahdu niin monta pentua! Olet varmasti käsittänyt jotain väärin", sanoi Kalle epäuskoisena.
Muru naurahti, mutta selitti sitten lempeästi:
“Kyllä mahtuu. Pennut ovat ensin hyvin pieniä. Emon maha kasvaa lopulta todella pyöreäksi, joten pennut saavat enemmän tilaa kasvaessaan.”
“Vau!” Kalle henkäisi.
Sitten kolli vakavoitui kulmat kurtussa.
“Miten niin pullean mahan kanssa pystyy liikkumaan?”
“Se on varmasti vaikeaa tiineyden loppupuolella”, Muru pohti, “en usko, että emo kauheasti jaksaa tai haluaakaan liikkua silloin.”
“Entä jos isäkissa haluaa synnyttää pentuja?” Kalle kysyi.
Muru tuijotti häntä sanattomana.

//Kalle? XDD

[...] (Kaksijalkojen puhetta)
//Tyrni sai nimensä tässä tarinassa virallisesti

Kaksijalat tulvivat ovesta sisään, olin sen takana piilossa, mutta yksi heistä huomasi minut.
[Täällähän sinä olet!]
Kaksijalka yritti lähestyä minua, mutta löin hänen käden pois. Kaksijalkojen mekkala kuului taustalla.
Verta roiskahti päälleni, mutta kaksijalka ei antanut periksi. Painauduin tiukemmin seinää vasten ja yritin sähistä. Hänen kimakka ja olevinaan ystävällinen puhe vain stressasi minua entisestään.
Sitten ovi, joka oli toinen seinä vierelläni aukesi ja niskastani tartuttiin ennen kuin kerkesin estää sitä.
Sähisin vimmatusti, kun kaksijalat kantoivat minut liikkuvaan metalliseen koppiin. Siellä he laittoivat minut jonkinlaiseen laukkuun, painauduin heti sen seinää vasten. Tämä liikkuva juttu haisi omituiselle, se oli makean ja jonkun muun sekoitus. Kaksijalka kokeili rajojani laittamalla käden kangaslaukun sisään, mutta se oli minulle liian stressaavaa ja vahingossa pissasin alleni. Nyt märät vatsakarvani stressasivat minua vielä enemmän. Tiesin, että olin tehnyt suuren virheen. Todennäköisesti minua ei enää olisi olemassa pian.
[Voi ei! Hän pissasi alleen]
Yllätyksekseni kaksijalka otti esille jonkinnäköisen pussin, joka haisi hyvältä ja tunki sen naamaani. Ensin sähisin, mutta kun sisällä oleva aine kosketti huuliani tiesin, että se oli ruokaa ja minun oli saatava sitä. Se maistui niin hyvälle, ainakin verrattuna entiseen ruokaan mitä joskus sain, kunkaksijalkani muisti.

[Mikäköhän hänen nimensä voisi olla?]
[Hmm... Ehkä... Lakritsi? Omena? Lakka? Tai kenties Tyrni?]
[Tyrni kuulostaa hyvälle!]

Uusi kotini oli metallikehys, jonka sisällä oli vähän suojaa ja hyvin kylmää. Katsoin, haistoin ja kuulin, miten päivä päivältä sinne tuli uusia kissoja ja lähti vanhoja pois.
Harva kaksijalka pysähtyi luokseni, mutta ne jotka uskalsivat pysähtyä saivat kynteni heidän käpäliinsä. Minua pelotti liikaa, että he satuttaisivat minua.
Yhtenä päivänä eteeni ilmestyi eräs kaksijalka, joka lähestyi minua hitaasti ja varovasti. Hän kuitenkin heilahti takaisin, kun sähähdin.
[Hän on Tyrni, kasvoi kodissa jossa häntä pahoinpideltiin, ja pieni rukka on vasta parin kuukauden ikäinen]
[Ai Tyrni! No moi <3 sä näytät niin söpöltä!]
Painauduin laatikon seinää vasten entistä kovemmin, kun hän laittoi kätensä taas häkkiin. En halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa. Löin häntä uudestaan, ja sain heidät lähtemään. Sitten jäin taas yksin, joka oli hyvä sillä nyt uskaltauduin juomaan vettä ja syömään hieman kuivia nappuloita. Piilouduin kuitenkin takaisin kun muita kaksijalkoja käveli ohitseni.

[Hei taas! Onks sulla ollu kiva päivä? Sä oot niin söpö!]
Kaksijalat olivat saaneet kosketettua minua jo muutaman kerran, ilman että löin niitä. Olisin kyllä purrut heitä jos olisin voinut. En luottanut edelleenkään keneenkään. Mutta kun hän otti samanlaisen pötkylän esille, mitä minulle oltiin syötetty aijemmin päästin hänet heti hieman lähemmäs. Hän kosketti minua hellästi niskasta, se oli yksi maailman parhaista tunteista. Mutta kenties tämä oli ansa? Ehkä hän kuitenkin halusi tappaa minut. Kurkustani pääsi estämätön murina ja tämä kaksijalka veti kätensä heti pois.
Kaksijalan haju oli nyt turkissani, mutten voinut pysähtyä nuolemaan sitä pois aktiivisen vaaran vuoksi.
[Tuo näyttää jo kehittymistä viimekerrasta. Luulen, että hän tykkää sinusta.]
[Minä luulen samaa, taidan ottaa hänet.]
[Selvä! Laitan Tyrnin varaukseen ja tulemme suorittamaan kodintarkastuksen ensi maanantaina]
Katsoin, miten kaksijalat päästivät suustaan epämääräistä puhetta ja tekivät jotain papereiden kanssa.

/Tyrnin muutopäivä/

[No moi taas!]
Näin saman kaksijalan jo kolmannen kerran.
Tällä kertaa hän yritti houkutella minua samanlaiseen kangashäkkiin, kuin missä olin istunut ensimmäisenä päivänä tänne tultaessa.
En mennyt sinne helpolla, mutta pian hän sai kuitenkin suostuteltua minut ruoan voimalla. Tällä kertaa olin taas uuden kaksijalan sylissä, enkä saisi tehdä sitä mokaa, että pissaisin alleni.
[Hyvä poika!]
Sitten lähdimme toiseen, hienompaan ja värikkäämpään pyörälliseen metallihäkkyrään.
Nyt alkoi pitkä ajomatka, niin pitkä että kerkesin vahingossa nukahtaa.

*Chloxk* *zhuiiiiii*
[Tervetuloa kotiisi, Tyrni!]
Kaksijalka laski minut maahan ja avasi kantolaukkuni.
En liikahtanutkaan, ennen kun uusi omistajani lähti. Talo oli täynnä uusia hajuja, mutta en uskaltanut haistella kovin pitkään.
Menin ensimmäisen kerroksen johonkin huoneeseen ja etsin sieltä mukavan ja piiloisan paikan.
Pian kaksijalkani seurasi minua. Ensin piilouduin, mutta kun haistoin hänellä olevan lihan työnsin pään pois piilopaikastani.
Haistelin sitä hetken, ja sitten haukkaisin sen suuhuni. Kaikki mahdolliset maun yhdistelmät räjähtivät suussani. Se oli niin hyvää, että melkein kehräsin. Melkein.
[Olikos se hyvää?]
Annoin kaksijalan koskea päälakeeni hieman, mutta hän ymmärsi hermostukseni ja otti käden pois.
Kaksijalka pian poistui huoneesta ja meni saman kerroksen huoneeseen. Sieltä kuului muiden ihmisten puhetta ja välkkyviä valoja.
Olin kiinnostunut, joten tassuttelin hyvin hitaasti kohti häntä ja sitä huonetta. Haistelin kaikkia mahdollisia vaaroja, mutten huomannut mitään selvää. Kuulonikaan ei kertonut mitään vaaroja...

//Tyrni saa uuden alun! (No pun intended)
//Antakaa plz palautetta
//Toivottavasti tyrni tokenee pian traumoistaan <3

Katselin hieman epäillen, kun Tähdenlento esitteli minulle majapaikkansa. Luotin kuitenkin, koska tämä olisi minun paras mahdollisuuteni selvitä. Käpälät täristen jatkoin sisään. Tapasimme kaksi Tähdenlennon ystävää, Revontulen ja Harjuksen. Katselin epävarmasti heitä ennen kuin he tervehtivät minua. Revontuli esittäytyi ensin ja sitten nuorempi Harjus. Mustaturkkinen kolli asteli eteenpäin. Loikkasin taaksepäin takapuoli tömähtäen seinään. Meinasin kaatua, mutten äännähtänytkään. Hyvä kai yksin kasvamisessa oli se, etten koskaan ollut oppinut seurallisen kissan tavoille.
“Ei ollut tarkoitus säikäyttää!” kolli sanoi hätäisesti.
Kohautin vain lapojani vastaukseksi ja koitin vähän rentoutua. Halusin uskotella itselleni, etteivät nämä kissat halunneet minulle pahaa.
“Nimeni on Merete”, kerroin nimeni pitäen kuitenkin puolustavan ulkokuoreni yllä. Hieman kyyry varovainen asentoni ja taistele tai pakene -reaktion aiheuttama tiheä hengitys sai selvästi Harjuksen ymmärtämään, etten ottaisi mielelläni uusia kissoja kovin lähelle itseäni.
“Selvä. Mukava tavata Merete”, Harjus sanoi ja näytti ehkä hieman pettyneeltä, kun joutui tyytymään etäisyyteen. Vilkaisin tassujani.
“Kiitos, että viitsitte auttaa minua”, totesin kiertäen häntäni eteeni suojaksi.
En halunnut olla ilkeä, sillä nämä kissat auttaisivat minua. He auttaisivat minua varmasti.

//Tähdetötönen?

Tuntematon nuori naaras otti tarjoamani kalan vastaan ja söi sen. Sen jälkeen ehdotin hänelle, jos hän olisi mahdollisesti halukas tulemaan mukaani Revontulen ja Harjuksen luokse. Veljeni voisi varmasti varmistaa, ettei hänellä ollut mitään vakavia vammoja ja Harjus osaisi varmasti piristää tunnelmaa.
“Et vieläkään kertonut nimeäsi”, totesin minua seuraavalle kermanväriselle naaraalle lempeästi. Se oli pieni vinkki hänelle esitellä itsensä.
“Olen Merete”, kissa kertoi hetken empimisen jälkeen.
“Merete”, toistin perässä ja makustelin hänen nimeään. “Kuinka kaunis nimi”, kehräsin hymyillen lempeästi.
Aloimme vähitellen lähestyä kaksijalkojen rakennelmaa, johon olimme päättäneet matkatoverieni kanssa mennä asustamaan. Vilkaisin Mereteksi esittäytyneeseen naaraaseen.
“Tuolla me vietämme lehtikadon. Äläkä huoli, kaksijalat eivät ole tulleet käymään siellä kertaakaan koko aikana, kun olemme olleet täällä. Vaikuttaisi siltä, että tämä on jonkinlainen varastotila niille, johon ne vain tunkevat ylimääräiset tavaransa. Lisäksi, vaikka sisälle tulisikin kaksijalka, olisi helppo paeta seinässä olevasta reiästä, jota käytämme sisäänkäyntinämme”, selitin hänelle ja toivoin, ettei häntä alkaisi pelottamaan mahdollisuus siitä, että kaksijalka ilmaantuisi yhtäkkiä pesäpaikkaamme ja olisimme siellä jumissa.
“Harjus! Revontuli! Meillä on vieras, koittakaahan käyttäytyä!” naukaisin kovaan ääneen pesään samalla, kun tunkeuduin sisään reiästä, josta olin aikaisemmin puhunut.
Merete tuli hetken minun jälkeeni sisään. Pienen hetken kerkesin jo pelästyä, että hän oli muuttanut mieltään ja lähtenyt pois.
Pesässä Revontuli oli juuri sukimassa Harjuksen turkkia, mutta keskeytti tekemisensä, kun näki mukanani tulleen tuntemattoman kissan.
“Tervehdys! Minä olen Revontuli!” hän esitteli itsensä heti ja tuuppasi sitten Harjusta vinkiksi tehdä samoin. Kolli katsoi hetken ajan hiljaa mukanani saapunutta naarasta silmät suurina, kunnes sai viimein ajatuksistaan kiinni.
“Minun nimeni on Harjus! Kuka sinä olet?” kolli kysyi ja nousi tassuilleen lähestyen Mereteä. Annoin ystävälleni pienen tuiman katseen merkiksi osata pitää etäisyyttä. En halunnut säikyttää ressukkaa.

//Mereretere

Venyttelin raukeana ja vilkaisin kaksijalkaani. Hän nukkui vielä vierelläni pedillään, joten minulla ei olisi mikään kiire minnekään. Ei minulla koskaan muutenkaan ollut. Kaksijalkani kanssa elämä oli täydellistä. Se oli rauhaisaa ja helppoa. Minun ei tarvinnut kiirehtiä minnekään tai murehtia koskaan mistään.
Käperryin hieman lähemmäksi kaksijalkaani, jotta hän varmasti huomaisi minut herätessään. Olin aina hänen vierellään. Tehtäväni oli pitää hänestä huolta. Se oli kaikki mitä edes halusin. Halusin vain olla hänen tukenaan aina ja ikuisesti. Pitää hänestä huolta ja antaa hänen tuntea olonsa aina rakastetuksi. Sitä minäkin kuitenkin halusin. Halusin, että hän olisi kanssani. Että hän olisi aina kanssani, enkä joutuisi koskaan jäämään yksin.
Pian kaksijalkani alkoi liikehtiä. Korvani ponnahtivat pystyyn ja nousin nopeasti tassuilleni. Naukaisin hänelle hyvät huomenet ja loikkasin alas pediltä. Minun täytyi löytää hänen tassujen lämmittimet tai mitkä ikinä ne olivatkaan. Hän laittoi ne aina tassuihinsa ja kulki ne tassuissaan ympäri pesää.
Löysin etsimäni pedin alta ja asetin ne hyvään kohtaan kaksijalalleni. Hän mörisi jotain minulle hellästi ja rapsutti päätäni. Kehräsin kovaan ääneen. Rakastin olla avuksi. Rakastin tuntea itseni avuliaaksi ja tietää, että minusta todella oli apua ja iloa kaksijalalleni. Hän oli minulle rakas.
Seurasin kaksijalkaani, kun hän lähti toiseen huoneeseen. Olisi aamiaisen aika. Hän ruokkisi itsensä sekä minut. Loikkasin siis tämän korokkeelle ja nappasin hänen nappula purkkinsa ja asetin sen toiselle alustalle, jonka ääressä hän söi ruokansa. Minun oli tarkoitus muistuttaa häntä ottamaan nappulansa aamiaisensa yhteydessä. Olin oppinut sen.
Loikkasin takaisin maan tasalle ja tassutin oman ruoka-astiani luokse syömään oman aamiaiseni tietysti koko ajan pitäen silmällä kaksijalkaani. Pidin hänestä huolta, joten minun täytyi vahtia häntä koko ajan. En saisi antaa minkään pilata rauhaamme. Elämämme yhdessä oli täydellistä ja rakastin kaksijalkaani enemmän kuin olin koskaan rakastanut yhtäkään kissaa.
Saatuani oman ruokani syötyä siirryin hieman lähemmäksi seuraamaan kaksijalkani syömistä. En mennyt häiritsemään häntä tai mitään, mutta kuitenkin katselin häntä ja samalla suin myös hieman turkkiani. Olisi parempi pitää itseni puhtaana!
Heti kun kaksijalkani nousi ylös, korvani ponnahtivat pystyyn. Katsoin, kun hän vei ruokansa alla pitämänsä alustan pois ja tuli sitten rapsuttamaan minua hieman. Kehräsin mielissäni ja seurasin häntä, kun hän siirtyi toiseen huoneeseen. Hän istahti pitkälle pehmoiselle pedin kaltaiselle asialle. Joskus siinä oli nukkunutkin joku kaksijalkani vieraista. Kuitenkaan minun kaksijalkani tuskin koskaan kävi siihen levolle. Hän vain istuskeli siinä rauhassa ja puuhasi aina jotain. Loikkasin hänen syliinsä ja asetuin siihen makuulle. Kaksijalkani mörisi minulle jotain lempeästi ja painoin pääni alas. Rakastin häntä. Rakastin häntä vain niin kovasti!

Kuului taas tuttu korkea ääni. Loikkasin kaulapantani kello kilisten alas takaisin lattialle ja lähdin johdattamaan kaksijalkaani pesän uloskäynnille. Joku oli tulossa vierailulle!
Odotin tyynesti sivussa, kun kaksijalkani avasi oven muille kaksijaloille ja päästi heidät sisään halein tervehtien. He pitivät ääntä ja selkeästi olivat enemmän kuin iloisia nähdä taas toisiaan. Minä vain odotin omaa vuoroani tervehtiä tulokkaita ja leikkiä kaksijalan pentujen kanssa. He olivat mukavia! Tykkäsin kaksijalkani vieraista. Toki joskus heistä osa ei antanut minulle lainkaan huomiota ja saattoi mielellään pitää minuun väliä, mutta asia ei haitannut minua. Muutenkin niitä kaksijalkoja oli vain harvakseltaan.
Nämä kaksijalat taisivat olla kaksijalkani sukulaisia, sillä he tulivat niin usein kylään ja heillä oli hieman samankaltainen vivahde ominaistuoksussaan. En voinut tietää tarkkaan, mutta se oli päätelmäni.
Katsoin minua lähestyviä kaksijalan pentuja ilahtuneena, kun he saapuivat kaksijalkani luota minun luokseni. He tulivat aina silittämään minua innoissaan ja en voinut kuin nauttia siitä. Kehräsin kosketuksesta.
“Tervetuloa, ystävät hyvät! Ihana nähdä teitä taas!” kehräsin iloisesti ja annoin kaksijalan pentujen silitellä minua riemuissaan. Heidän intonsa säteili rakkautta minua kohtaan. He rakastivat minua samalla tavoin kuin rakastin kaksijalkaani. Hän oli minulle tärkein asia maailmassa. Koko elämäni tarkoitus oli vain pitää hänet turvassa. En olisi antanut sitä mistään hinnasta pois.
Nyt kaksijalat alkoivat siirtyä toiseen tilaan ja lähdin tassuttamaan heidän perässään, koko ajan kaksijalkaani tarkkaillen. Tiesin, että tosiasiassa tehtäväni saivat olla myös hieman vähemmällä, kun paikalla oli muita kaksijalkoja, sillä he pystyivät pitää rakastani silmällä kanssani, mutta täytyi minun silti pitää huolta, että mikään hänen olotilassaan ei muuttuisi niin huomaamattomasti, että toiset kaksijalat eivät sitä huomaisi ja vain minä pystyisin sen näkemään.
“On ihanaa, että olette tulleet vierailulle! Seura on aina tervetullutta ja mukavaa. Arvostan sitä, että pidätte minusta ja kaksijalastani niin kovasti huolta!” nau'uin kiitollisena kaksijalkani oletetuille sukulaisille. Osa niistä vilkaisi minuun hymyillen, kun taas osa ei paljolti huomioinut minua.
Kaksijalat mörisivät jotain keskenään ja oma vanha kaksijalkani vaikutti äänensävyn mukaan olevansa haltioissaan. Ehkä hänelle oltiin luvattu jotain mukavaa? Tai ehkä jokin muu asia vain sai hänet niin iloiseksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta avstauksia minä en saanut. Se oli huono puoli siinä, että elin kaksijalkani kanssa. En voinut kunnolla ymmärtää häntä. Emme puhuneet samaa kieltä.
Asetuin oman raapumapuuni päällä olevalle pehmeälle pedille makuulle. Katselin rauhallisesti kaksijalkojen juttelua. Heillä tuntui olevan paljon asiaa toisilleen. Kai sitä saattoi pitää hyvänä asiana. Ainakin he keskustelivat, jakoivat tietoa ja jakoivat yhteisiä ajatuksia. Oli hyvä, että he osasivat pitää rakkaani ajan tasalla, kun hän ei itse jaksanut poistua kauaksi aikaa pesästään.
Kohotin päätäni ja käänsin korviani, kun tunnistin oman nimeni mainittavan. Vanhin vierailevista kaksijaloista katsoi minua hymyillen. Muistin, että hän oli ollut yksi niistä, joka oli alunperin tuonut minut nykyisen kaksijalkani luokse.
Kaksijalka ojensi käpäläänsä minua kohti ja annoin sen rapsuttaa minua leuan alta hellästi. Kehräsin pehmeästi samalla. Tämä kaksijalka taisi tietää tarkkaan mistä rapsuttaa ja millä voimalla, jotta se tuntui mahdollisimman hyvältä.
Kaksijalan lopetettua hän ojensi minulle vielä herkun, jonka pistelin poskeeni heti ilahtuneena. Kaksijalka hymyili minulle ja käänsi sitten päätään ja alkoi taas keskittyä enemmän keskustelemaan muiden lajitoveriensa kanssa. Olisi ollut mukavaa, jos olisin itsekin ymmärtänyt. Tai jos minulla olisi ollut oma ystävä, jonka kanssa olisin voinut keskustella sen sijaan.

Istuin aidalla ja katsoin kaksijalkaani, joka ripusti pienen puun oksalle jonkinlaista astiaa, joka sisälsi siemeniä. Olin jo aiemmin nähnyt hänen tekevän jotain samanlaista. Hän ruokki lintuja, jotka elivät talvensa lähistöllä.
Kuulin kissojen puhetta kauempaa. Se oli hiljaista eikä kovin innokkaan kuuloista, mutta kissojen puhetta kuitenkin. Käänsin päätäni ääntä kohtaan ja tarkkailin kujia ja käännöksiä, jos huomaisinkin kissan tai pari. Juttuseura kelpaisi minulle paremmin kuin mainiosti.
Näköpiiriini ilmestyi neljä kissaa. He kaikki haisivat hieman hassulle, jonka perusteella saatoin hieman olettaa, että he eivät joko asuneet kaksijalkojen kanssa tai heidän kaksijalkansa pitivät kovaa etäisyyttä kissoihinsa. Jokaisella kotikisulla oli edes pieni vivahde kaksijalanpesän ja kaksijalan hajua. Siltä ei voinut paeta.
Kissat kulkivat jonossa. Edessä kulki laiha hopeanharmaa kolli, jolla oli keltaiset silmät ja hieman mustaa turkissaan. Seuraavaksi tuli hintelä oranssi naaras, jolla oli naamassaan pari arpea sekä kauniit kirkkaan vihreät silmät. Oranssin naaraan takana kulki valkoinen naaras, jolla oli kermanvärinen naamiokuvio sekä siniset silmät. Silmääni pisti myöskin hänen kaulassaan roikkuva huivi, josta saattoi päätellä, että hän oli ainakin ollut vähintään tekemisissä kaksijalkojen kanssa. Joukon viimeisenä kulki siro valkoinen kolli, joka omasi hienot oranssit silmät.
Kissojen joukko oli pääasiassa hiljaa, mutta jakoivat välillä keskenään sanan tai parin. Heidän huononsa ja viiksensä värisivät, kun he haistelivat ilmaa. Päättelin heidän haistaneen minut, sillä pian useamman kissan katse alkoi haravoida aluetta kaksijalanpesäni ympäristössä. Katselin hiljaa näitä minulle tuntemattomia kissoja, kunnes kaksijalkani alkoi kutsumaan minua.
Vilkaisin vielä nelikkoon, josta valkoturkkisen ja sinisilmäisen kissan katse oli osunut minuun. Heitin hänelle nopean hymyn ja loikkasin aidalta alas suunnaten takaisin sisään kaksijalkani mukana. Minulla ei olisi aikaa rupatella muiden kissojen kanssa. En voinut jättää rakastani valvomatta hetkeksikään.
Pujahdin sisään pesään harmaapäisen kaksijalkani perässä ja odotin rauhassa hänen vierellään, kun hän sulki uloskäynnin. Sen jälkeen seurasin häntä istumapaikalle ja asetuin makuulle hänen vierelleen. Olin huomannut, että kaksijaloilla oli tapa pysytellä paikoillaan, jos saavuin heidän syliinsä, jotta he eivät häiritsisi minua. En kuitenkaan halunnut estää kaksijalkani kulkua vapaasti. Hänellä oli täysi valta kulkea, miten itse tahtoi, jos vain tahtoi. En halunnut olla sille esteenä.
Rakkaani mörisi minulle jotain hellää vanhalla, mutta jotenkin heleällä äänellään. Katsoin häneen ja vastasin naukaisemalla, vaikka en häntä ymmärtänytkään. Hän hymyili minulle täysillä kasvoillaan ja silitti sitten minua hellästi vanhoilla ja ryppyisillä etutassuillaan.
Vilkaisin vielä ulos ikkunasta ja ajattelin niitä kissoja, jotka olivat kulkeneet joukkiona kaduilla. Kuinkakohan monta heitä oli? Ja keitä he mahtoivat olla?

Siitä, kun Kalle ja Muru olivat lähteneet etsimään Neposta ja onnekseen löytäneet kauan kadoksissa olleen kollin, oli kulunut nyt jo aikaa. Lumi oli peittänyt heidän pesänsä pihan, ja ilma oli kylmennyt niin, ettei kumpikaan kotikisuista viihtynyt enää montaa hetkeä kerrallaan ulkona. Onneksi heillä oli todella mukavaa myös sisällä lämpimässä pesässään. Kaikki oli oikeastaan aivan kuten aina ennenkin, Kalle nautti elämästään Murun ja heidän kaksijalkojensa kanssa.
Kalle tuijotteli parhaillaan ulos ikkunasta ja seurasi, miten lumihiutaleet putoilivat maahan. Vaaleaturkkinen kolli olisi melkein halunnut mennä ulos jahtaamaan hiutaleita, mutta kaksijalat olivat kotona, joten se ei onnistuisi. He eivät voineet poistua tarhasta, kun kaksijalat olivat pesässä. Se oli edelleen hänen ja Murun salaisuus, että he pääsivät ulos tarhasta. Kaksijalat luulivat, että he viettivät kaiken ajan pesän tai tarhan suojissa.
"Muru", Kalle lausui ystävänsä nimen, muttei kääntänyt katsettaan pois ikkunasta. Hän kuuli, miten naaraan kurkusta pääsi hento "kurr"-ääni, kun Kallen nau'unta herätti hänet. Meni hetki, kun Muru loikkasi Kallen vierelle ikkunalaudalle.
"Mitä?" Muru kysyi. Kalle katsoi ystäväänsä totisena.
"Minä olen vähän miettinyt", naamiokuvioinen kolli aloitti vakavana ja käänsi taas katseensa ystäväänsä. Hän kuuli, miten Muru alkoi liikahdella levottomasti.
"Onko kaikki hyvin?" kirjavaturkkinen naaras kysyi hieman huolestuneella äänellä.
"On, minua vain mietityttää", Kalle mutisi ja kurtisti kulmiaan.
"Mikä sinua mietityttää?" Muru kysyi ja yritti kannustaa Kallea kertomaan mietteensä. Kalle huokaisi syvään.
"No se, mistä me tulemme", kotikisukolli naukui ja käänsi katseensa Muruun. Naaras kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?" Muru kysyi päätään kallistaen.
"Niin, että mistä me olemme tulleet tähän maailmaan. Mistä kissanpennut tulevat?" Kalle naukui hyvin mietteliäänä. Kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle, miten kissanpennut saapuivat tähän maailmaan. Hän itsekin oli vain tupsahtanut tänne. Sen verran kolli tiesi, että pennuilla oli emo ja isä, mutta miten ihmeessä pennut saapuivat tähän maailmaan?!

//Älä vaan lue (sis. Kissojen kaltoinkohtelua)
//Hirveen lyhyt, ja epäjärjestelmällinen, koska en kestä tuota kammottavaa tyyppiä (kaksijalkaa)
//Onneks vika hirvee Tyrnitarina (rip. Hänen mental health)



Tyrnin kodin kylpyhuoneesta kuului kauhistunutta mau'untaa.
Tottakai, sillä hänen kaksijalka oli para-aikaa pitämässä Tyrnin päätä veden alla. Hänen mielestä, Tyrniä piti rankaista siitä, että Tyrni oli pissannut alleensa pelosta. Omistaja ei kuitenkaan halunnut, että Tyrni kuolisi, joten hän nosti kissan välillä pois vedestä.
Tyrni räpiköi henkensä puolesta, ja lopulta onnistui puraisemaan omistajansa kättä. Tästä hän ei tietenkään pitänyt, ja lähti jahtaamaan Tyrniä.
Kolli piiloutui sohvan alle ja sähisi niin kovaa, kuin pystyi.
Nyt kun hän oli hieman isompi, hän pystyi puolustamaan itseään paremmin.
Tällä kertaa kaksijalalla oli erinomaisen tyhmä idea, hän nosti sohvan Tyrnin päältä pois ja nappasi tämän hännästä kiinni.
Nyt ilmassa roikkuva Tyrni ei tiennytkään, että pian roikkuisi pää alaspäin hännästä sidottuna ovenkahvasta.
Kissan omistaja katosi omiin puuhiinsa jotain huutaen, haavaansa liittyen.
Pian Tyrnin pää alkoi täyttyä verellä, sillä painovoima veti sitä alaspäin.
Hänen oli vaikea ajatella, ja tuntui päässä siltä, että pyörtyisi pian. Hänhän ei sitä tiennytkään, mutta pian ovi rämähtäisi alas.
Tyrni jäi oven väliin lattialle makaamaan. Hänen suustaan kuului rääkäisy, ennen kuin hän pyörtyi.

Rentouduin hieman, kun Tähdenlennoksi esittäytynyt kissa puhu lempeästi eikä yhtään vihaisesti tai agressiivisesti. Pidin kuitenkin puolustelevan olemukseni yllä ja kynteni esillä. En hyökkäisi, jos toinenkaan ei.
“Oletko nälkäinen? Voit ottaa kalani. En tarvitse sitä. Söin jo itse ja ystäväni ovat varmasti löytäneet jo lisää ruokaa muutenkin”, naaras naukui edelleen rauhallisesti. Hän tuuppasi tassullaan laskemaansa kalaa eteenpäin. Niljakas saaliseläin liukui hangessa minun tassujeni juureen. Haistelin sitä. Olin hyvin nälkäinen. En ollut saanut kunnolla syödäkseni ja se varmasti näkyi. Turkkinikin oli valtavassa sotkussa ja olin niin säälittävä, että jos naaraalla olisi ollut pahat aikeet, olisi hän jo tehnyt minusta variksen ruokaa. Nappasinkin siis palan kalasta ja pureskelin. Se maistui hassulta. En ollut ennen syönyt kalaa.
“Ystäväsi?” totesin kysyvästi, kun olin saanut ensimmäisen palasen kalasta syötyä.
“Niin, minä elelen parin ystäväni kanssa”, Tähdenlento kertoi ja katseli minua, kun nappasin toisen palan kalasta. Hänellä taisi todellakin olla onnea ruuan kanssa, koska minä en olisi pystynyt antamaan saamaani ruokaa yhtään kellekään. Tarvitsin kaiken itse.
“Onko siitä hyötyä?” esitin toisen kysymyksen. Tähdenlentoa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.
“Onhan siitä. On aina seuraa ja ruuan hankkiminen on helpompaa, kun useampi osallistuu hommaan yhdessä. Voin viedä sinut leiripaikallemme, jos tahdot. Voimme auttaa sinut parempaan kuntoon”, vanhempi naaras vastasi. Hän vaikutti olevan tosissaan. Vaikka jokainen soluni pani päätöstäni vastaan, oli minun pakko suostua. En tiennyt kuinka kauan enää selviäisin yksin.
Söin loput kalasta nopein haukuin ja vastasin sitten: “Se olisi kilttiä.”
“Tulehan sitten”, toinen vastasi ja lähti johdattamaan minua kujaa pitkin. Olin suurempi kokoinen kuin Tähdenlento, mutta siitä ei ollut juurikaan hyötyä nyt, kun olin näin nälkäinen enkä edes kyennyt kunnolla liikkumaan nopeasti. Vaikka olin juuri syönyt, minun vatsani tahtoi lisää. Olin ollut niin kauan syömättä, että en toisaalta ihmetellyt. Ei voinut tehdä hyvää olla nälkäinen kokoajan.

//Tähteröinen?