Valkea naaras esitteli itsensä Sipuliksi. Hän oli kotikisu - tai oli ainakin ollut ennen. Omien sanojensa mukaan naaraan kaksijalat olivat tuoneet hänet tähän kaksijalkalaan, mutta hän oli paennut näiltä. Valo ei yhtään ihmetellyt, miksi tämä oli niin tehnyt. Hänen oli muutenkin vaikea ymmärtää, miksi kukaan kissa ylipäätään vapaaehtoisesti viihtyi kaksijalkojen seurassa.
“Minun nimeni on Valo”, hän esitteli itsensä Sipulille ja lipaisi rintaansa pariin kertaan peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Hän ei ollut erityisen hyvä juttelemaan uusille kissoille, sillä yleensä hänen isänsä oli se, joka oli äänessä näissä tilanteissa. “Oletko sinä sitten eksyksissä?” hän tajusi kysyä naaraalta, kun älysi ettei tämä ollut täkäläisiä. “Kun kerran et ole kotoisin tästä paikasta ja olet karannut kaksijaloiltasikin…”
“Minä en ole kotikisu enkä kyllä asu tässä kaksijalkalassa, mutta olemme kulkeneet tästä läpi useita kertoja isäni kanssa. Tai siis jos kaipaat opasta tai jotain sellaista, minä voisin ehkä olla avuksi.” Valo ei oikein itsekään tiennyt, mistä moinen avuliaisuuden puuska oli peräisin. Kenties ripaus Sammakon välittämää yhteishyvänhenkeä oli tarttunut häneenkin ja se ajoi häntä nyt tarjoamaan apuaan tälle muukalaiselle.

//Sipuli?

Nopsaliekki kertoi olleensa mukana klaanien välisessä sodassa ja, että hänellä oli sukua myös toisessa klaanissa Rontti kuunteli kiinnostuneena, mutta ei oikein keksinyt mitään sanottavaa enää. Hän jäi vaan kulkemaan hiljaa vanhemman kollin vierelle, kunnes he pääsivät leiriin asti.
“Oli mukava jutella!” Nopsaliekki naukaisi, kun lähti toisaalle. Rontti vain nyökkäsi nopeasti ja tassutti sitten hiljaa taas leirin laitaan.

Rontti räpytteli silmiään auringonvalossa, kun hän heräsi nokosiltaan leirin laidalla. Hän vilkuili hieman leirin menoa tietämättä täysin kuinka kauan oli nukkunut ja pitäisikö hänen kenties tehdä jotain. Nuori raidallinen kolli alkoi vähitellen tottua klaanin menoon, vaikka ei kyllä vieläkään mitenkään erityisen innokkaasti jutellut muiden kanssa ja ollut muiden kissojen seurassa.
Rontti nousi ylös venytellen ja ravisteli turkkiaan noustessaan ylös. Hän vilkuili hieman ympärilleen pohtien pitäisikö hänen mennä juttelemaan jonkun kanssa. Pian ruskearaidallinen kolli huomasi Jänötassun, joka tuli häntä kohden iloisesti ja valmistautui henkisesti keskusteluun.
“Hei, Rontti! Hieno ilma tänään, vai mitä?” nuori oppilas kysyi hymyillen. Rontti nyökkäsi. Hän hymyili hermostuneena oppilaalle ja yritti saada puhetta ulos kehostaan.
“Joo… erittäin hieno. Ihanaa, kun hiirenkorva on… tuonut niin lämpimän ilman”, hän mutisi ja liikautteli tassujaan hermostuksissaan. Jänötassu nyökkäsi ja alkoi liikehtiä poispäin.
“Minä taidan mennä nyt kuitenkin Aurinkoroihun seuraan, näkemiin!” nuori eloklaanilaisoppilas naukaisi ja lähti tassuttamaan toisaalle. Rontti katsoi tämän perään hetken, huokaisi ja meni takaisin makuulle. Kuinka hän koskaan tottuisi olemaan muiden kissojen kanssa enää?

AMPIAINEN
Siili: 4kp -

ELANDRA
Kalle: 4kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 9kp -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 61kp! -
Rontti: 20kp! -
= 81kp!

LONKERO
Aave: 12kp -

SAAGA
Sipuli: 8kp -
Mirri: 33kp! -
= 41kp!

Jatkoimme matkaa Roihun kanssa kohti tuntematonta. Matkustettuamme jonkin aikaa oli jo niin hämärää, että käperryimme nukkumaan yhteen kadun syvennykseen. Minulla ei ollut enää hajuakaan, millä puolella kaksijalkalaa olimme mutta se ei nyt ollut tärkeintä.

Kuita kului - jopa yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lehtikato oli muuttunut viherlehdeksi ja se todellakin näkyi metsässä, jota pidimme nykyään kotinamme. Roihu hölkytti luokseni vanhan kannon luo, jossa olimme nukkuneet viime yöt. Ystäväni kantoi suussaan jänistä. Helpotus valtasi kehoni, sillä olin ollut pitkään syömättä ja nälkäni oli jo aika suuri.
“Hei, kiitos, kun toi ruokaa. Voisin syödä vaikka sinut, niin nälkä minulla on”, huokaisin ja kävin jäniksen kimppuun. Roihu liittyi seuraani ja haukkasi palan jänistä. Hän pureskeli suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui.
“Minua et saisi syötyä vaikka yrittäisit”, hän tokaisi ja muuttui sitten mietteliääksi.
“Mitä, jos opettaisin sinulle joitakin taisteluliikkeitä, joita olen oppinut muilta kulkureilta kaksijalkalassa?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani.
“Onpa hyvä idea! Sitten osaamme molemmat puolustaa itseämme”, nau’uin hymyillen ja keskityin taas syömiseen. Roihu nyökkäsi ja jatkoi itsekin syömistä.

Olimme matkanneet vieläkin syvemmälle metsään ja kohdanneet toisen kaksijalkalan. Emme kuitenkaan olleet vielä uskaltaneet astua sisään. Emme tienneet, jos tämä kaksijalkala olikin jonkun suuren kissajoukon reviiriä ja tulisimme tapetuiksi heti, kun astelisimme käpälillämme tuon kaksijalkalan kaduille. Asuimme siis edelleen metsässä ja se ei haitannut minua lainkaan. Pidin metsän rauhasta ja hiljaisuudesta, sekä siitä miten viherlehti näkyi kaikkialla ympärilläni. Ruuan hankkiminen oli ehkä hiukan ongelmallista, sillä olin supisurkea saalistaja mutta onneksi minulla oli Roihu ja hän sentään osasi saalistaa. Olimme myös opetelleet yhdessä taisteluliikkeitä ja tunnuin olevan niissä aika hyvä! Elämä oli aika mallillaan vaikka se olikin radikaalisti erilaista kuin ennen tulipaloa. Toisaalta tämä elämä tuntui enemmän omaltani.

Loikin karkuun juoksevan oravan perään. Onneksi olin nopea, sillä muuten saattaisimme suuremmalla todennäköisyydellä jäädä ilman ruokaa tänä auringonlaskun aikaan. Orava lähti kiipeämään puuhun mutta minä en sellaiseen ryhtynyt. Loikkasin mahdollisimman korkealle puuta päin. Räsähdin suoraan naama edellä puuta päin. Päässäni sirisi hetken ja tunsin kuinka kehoni tömähti maahan ennen kuin kaikki pimeni.

Räpyttelin silmiäni auki mutta kauhistuksekseni toinen niistä ei auennut. Mietin hetken kunnes tajusin, että voisin kokeilla silmääni. Roihua ei näkynyt missään mutta en huolestunut. Kokeilin tassullani silmääni mutta sitä peitti lehti. Työnsin lehden sivuun ja kohtasin tassullani turvonneen silmän, joka oli ilmeisesti niin turvonnut ettei sitä saanut auki. Sydämeni hidasti lyöntejään. En edes ollut huomannut, että se löi kovaa. Henkäisin ja laskin tassuni maahan. Lehti, joka naamallani oli ollut oli varmaankin vaahteran lehti. Olin koittanut opettaa Roihulle yrttejä mutta hän oli tainnut uhotaa kaiken opettamani. Katselin ympärilleni hetken yhdellä silmällä. Havaitsin oranssin turkin liikkuvan aluskasvillisuudessa. Roihu tassutti esiin ja näytti erittäin helpottuneelta.
“Hyvä, että olet hereillä”, hän naukui ja istahti viereeni.
“Haluatko kertoa minulle mitä tapahtui? En muista tarkalleen. Muistan vain törmänneeni puuhun ja sitten kaikki pimeni”, kerroin ja katsoi käpäliäni hieman nolostuneena. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Tottakai”, hän sanoi ja ryhtyi kertomaan.

Parin auringonnousun päästä oli selvää, etten näkisi silmälläni enää koskaan. Sain sen kyllä auki mutta en nähnyt sillä muuta kuin valoja, varjoja ja vähän jotakin sumeaa. Vointini oli kyllä muuten ihan hyvä, joten ainoa haaste lieni se, etten osannut toimia yhden silmän varassa. Harjoittelin kyllä ja tein parhaani mutta minusta tuntui kuin olisin ollut taas pentu mutta pentu, jolta olisi otettu yksi silmä pois ja käsketty opettelemaan kaikki mitä tiesi uudelleen. Roihu auttoi parhaansa mutta hänen varaansa oli jäänyt meidän molempien ruokkiminen ja muut tälläiset tehtävät.

Istuskelin kivellä auringon valossa Roihu kylkeeni painautuneena. Hän oli sokealla puolellani, joten jos halusin katsoa häneen minun täytyi kääntää päätäni radikaalisti enkä nähnyt enää oikein muuta. Katselin ympäristöä ja koitin tottua siihen, että toinen silmäni tulisi olemaan sokea loppu elämäni. Roihu oli ensin arastellut minua eikä katsonut sokeaa silmääni mutta pikku hiljaa hänkin oli oppinut. Minusta oli tuntunut pahalta, kun Roihu ei ollut katsonut minuun. En halunnut olla hänen mielestään inhottava tai ruma. Silmäni ympärillä oli jonkun verran pieniä arpia, jotka eivät juuri karvan seasta näkyneet mutta silmäni näytti kammottavalle. Se oli sumea ja siinä oli nähtävissä jonkilaiset arvet. Niin Roihu oli sanonut.
“Tuolla on joku!” huutokuiskasin Roihulle, kun yhtäkkiä huomasin liikettä kaksijalkalan suunnalla. Roihun korvat ja pää pomppasivat pystyyn. Meillä oli suora näköyhteys kaksijalkalaan yhden kadun kautta, joka loppui kuin seinään kun metsä alkoi. Nousin itsekin oitis ylös ja lähdin Roihun kanssa kohti näitä tuntemattomia kissoja - kohti vaaraa. Minua jännitti, mitä näillä kissoilla olisi sanottavana. Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme, kun olimme päässeet aivan vieraiden eteen.
“Hei”, Roihu naukaisi kuuluvalla ja vahvalla äänellään. Hän vaikutti hyvin uhkaavalle vaikka olikin kaikkia edessämme seisovia kissoja pienikokoisempi.
“Keitä te oikein olette?” naukaisin pörhistellen karvojani vähän. En yrittänyt vaikuttaa uhkaalvalta, päinvastoin, minusta tuntui uhatulta näiden isojen kissojen katseiden alla.
//Päivi?

"Mutta Muru..", loukkaantunut, selkänsä Murulle kääntänyt Kalle ei saanut sanaa suustaan, niin järkyttynyt hän oli naaraan sanoista. Ystävä saattoi olla oikeassa, mutta Kalle ei ollut riittävän fiksu nähdäkseen asiaa niin. Hän ikävöi Neposta valtavasti ja oli kovin huolissaan vanhemmasta kollista. Neponen oli toisinaan ollut pidempiä aikoja käymättä heidän luonaan, mutta näin pitkää aikaa Neponen ei koskaan ollut ollut poissa. Kalle pelkäsi, että Neposelle oli sattunut jotain todella pahaa. Hän koki suorastaan velvollisuudekseen etsiä Neposta.
Yhtäkkiä hän kuuli takaansa yökkäyksen. Kalle kurtisti kulmiaan ja käänsi päänsä Murun suuntaan. Naaras oli kääntänyt katseensa poispäin ja näytti kaikin puolin huonovointiselta.
"Mikä sinulle tuli, Muru?" Kalle kysyi hämmentyneenä. Murun katse palasi Kalleen, mutta naaras ei suinkaan katsonut Kallea silmiin. Kirjavaturkkisen kotikisun katse nauliintui Kallen takamukseen.
"Hei, tuo on epäkohteliasta", Kalle huomautti loukkaantuneena ja laski häntänsä alas, "mitä sinä oikein tuijotat?"
"Sinun pitäisi olla huolellisempi... Ei! Älä istu!" Muru oli liian hidas sanojensa kanssa, sillä Kalle oli jo painanut takamuksensa ikkunalautaa vasten. Kalle loikkasi säikähtäen alas ikkunalaudalta.
"Miksi säikäyttelet noin?!"

//Muru?

Maa jousti Aaveen tassujen alla. Jokainen askelma muhkealla sammalella oli kuin kolli olisi tassutellut pilven hattaralla ja siellä hänen mielensäkin oli: aivan toisissa maailmoissa, joissain korkealla pilven hattaroiden parissa. Hän leijaili ja poikkelehti ajatuksissaan, oli yksi kevyistä hahtuvista, ikuisella vaeltelevalla matkallaan ilman päämäärää. Aave risteili ajatuksesta toiseen, jäi pohtimaan jotain mehukasta pilkahdusta hetkeksi ja kiepahti sitten taas muutaman askeleen taaksepäin.
Yhtäkkiä maa ei enää joustanutkaan. Aave sylkäistiin taivaalta kovalle mustalle kivipinnalle, tapetulle maalle. Musta oli niin syvää ja pahaa, että se kahmaisi kaikki värit ja epävarmat versotkin välttelivät sitä parhaansa mukaan.
Aave nielaisi. Hän tiesi mitä tämä tarkoitti. Hän oli saapunut *heidän* luokseen. Paikkaan, jossa pahat kissat asuivat. Ne, jotka olisivat vastuussa maailman loppumisesta. Näillä kissoilla täytyi olla jotain synkkiä kykyjä, sillä miten he muutenkaan olisivat voineet tehdä maankamaralle jotain niin hirvittävää. He olivat luonnottomia.
Aaveen turkki värisi. Ilmassa oli outoa sähköä ja hän pelkäsi sielunsa saastumisen puolesta. Hän oli aivan liian lähellä.
Hirmuinen ja kovaa vauhtia lähestyvä murina täytti yhtäkkiä äsken hiljaisen äänimaiseman. Aave nosti salamannopeasti päätään ja näki valtavan ärisevän otuksen lähestyvän häntä karjuen. Aave syöksähti äkkiä pois myrkytetyltä maalta ja lähti pakenemaan sen minkä lyhyistä jaloistaan pääsi. Tanakka kolli huohotti, mutta silti pinnisteli eteenpäin yhä kuullen kauhean örinän korvissaan. Pahojen kissojen vartija oli näyttänyt järkälemäiseltä kiveltä, joka kiilteli oudosti siitä huolimatta, että aurinko oli piilossa.
Aaven keuhkot pihisivät rasittuneina, eikä hän heti huomannut puuskutuksensa takaa, että otuksen ääntä ei enää kuulunut. Vasta kun hän vilkaisi taakseen, hän tajusi, että oli karistanut vartijan. Aave lysähti istualleen ja tasasi hengitystään. Sitten hän huomasi.
Hän oli paennut pahojen kissojen puolelle. Ja hänen tassujaan alkoi polttaa.


//Jää? Toivottavasti en tehnyt hirveää rikosta kun vaihdoin takasin hän-kertojaan....

“Tietysti kultaseni, heti, kun olet vähän kasvanut”, västäsin Siilille, joka kysyi, että voisinko opettaa häntäkin nappaamaan lintuja. Pian paikalle pesään saapui Revontuli. Hänellä oli joitakin kosteita lehtiä mukanaan ja hän alkoi pyöriä Siilin ja Lohen ympärillä ja ryhtyi hoitamaan heidän haavojaan kuntoon. Katselin tarkkaan veljeni työskentelyä. Siilikin oli saanut joitain ruhjeita. Eivät ne olleet maailman vakavampia, mutta varmasti pienelle naaraalle jäisi vielä asiasta traumat.
Kun Revontuli oli saanut nuoret naaraat hoidettua, paimensin heidät lepäämään. Lupasin heille myös tarinan heti, kun he heräisivät taas, jotta he varmasti painuisivat pehkuihin.
“Revontuli, mitä me teemme? Lotta on surkein mahdollinen emo ja meidän täytyy vielä lopulta jättää nämä pennut hänen kanssaan keskenään. Ties mitä hän saattaa heille tehdä!” sihisin huolestuneena veljelleni, kun olimme siirtyneet kauemmas pennuista.
“Älä huoli. Olemme täällä niin kauan, kun tarvitsee ja sitten, kun hommamme alkaa olla täällä tehty, sanomme hyvästimme”, veljeni naukui hiljaa. Painauduin häntä vasten.
“Toivottavasti kaikki järjestyy vielä”, kuiskasin hiljaa.

Hiirenkorva oli saapunut metsään. Hieman Lotan ja pentujen pesästä eristetympi minun ja Revontulen pesä kaikui lintujen viserrystä ja saaliseläinten ääniä. Se sai veden kielelleni jo, ennen kuin kerkesin edes ulos pesästämme.
Kun astuin sitten ulos, näin Lotan, joka venytteli ja loikkasi sitten kivelle auringon paisteeseen.
“Hei, Lotta!” tervehdin naarasta ystävällisesti. Hän katsoi minua tuimasti, mutta näytti sitten keksivän jotain.
“Olen tänään hyvin väsynyt. Voisitko millään opettaa veljesi kanssa pentujani tänään? Voitte opettaa heille joko saalistusta tai sitten taistelua, ihan kummin vain haluatte, mutta käykää ensiksi herättämässä ne unikeot”, hän sanoi ja sulki sitten silmänsä nautiskellen auringon lämmöstä turkillaan. Takaani tuleva Revontuli räpytteli silmiään auringonvalossa.
“Minusta he ovat saaneet jo ihan tarpeeksi taistelusta. Opetetaan heidä saalistamaan”, hän mutisi korvaani. Nyökkäsin ja lähdin sisään heidän pesäänsä.
“Lohi! Siili! Herätys! Lähdetään metsälle niin pääsen opettamaan teille hieman saalistusta!” patistelin kahta pientä naarasta. He näyttivät väsyneiltä ja tulivat mumisten ja turkit sekaisin luokseni.
“Siistikää itsenne ja sitten on lähdön paikka”, Revontuli sanoi vierelläni. Kaksi pentua alkoikin sukia itseään ja autoin heitä aina välillä.
Kun molemmat olivat valmiita, lähdin johtamaan heitä ulos. Revontuli kulki jonon perällä pitäen huolta siitä, että pennut eivät eksyisi matkalla mitenkään.
“Mitä tiedätte saalistamisesta?” tenttasin pennuilta ensiksi samalla, kun tassutimme hieman kauemmas pesistä ja Lotasta.

//Siili?

Pudistelin päätäni laikulliselle kollille. Hän ei missään nimessä ollut reviirilläni. Minulla ei ollut tapana vallata alueita mutta ehkä täälläpäin sitten oli sellainen kulttuuri.
“Ei minulla ole mitään tiettyä ‘reviiriä’. Kaksijalkani toivat minut tänne toisesta kaksijalkasta mutta pakenin, sillä en ollut tyytyväinen uuteen asuinpaikkaani”, kerroin tarinani lyhyellä lauseella - niin lyhyellä kuin vain mahdollista. En pitänyt hirveästi tuntemattomille puhumisesta, mutta tämä tuntematon vaikutti mukavalta. Hän voisi ehkä auttaa minua löytämään Pippurin, jos osaisi suunnistaa täällä minulle ventovieraassa kaksijalkalassa.
“Olen muuten Sipuli. Mikä sinun nimesi on?” lisäsin perään neutraalilla äänensävyllä. En tiennyt oliko se paras tapa lähteä lähestymään toista. Oikeastaan en tiennyt yhtään, mikä äänensävy tai ilme tähän tilanteeseen olisi sopinut. Pippurin - tai Mirrin tai Leidin - seurassa en joutunut miettimään ilmeitä ja äänensävyjä tai -painoja, sillä he tunsivat minut niin hyvin, että osasivat lukea tunteitani ihan pienimmistäkin asioista. Nyt, kun sitten piti olla tekemisissä tämän oudon muukalaisen kanssa olin aivan pulassa. Toivottavasti en sössisi tätä. Minun olisi löydettävä Pippuri ennen auringonlaskua, ja jos tästä kollista olisi auttamaan tekisin mitä vain saadakseni hänet puolelleni.
//Valo?

Kyyristelen kiinni lohessa. Meillä oli juuri ollut taisteluharjoitukset emon kanssa. Tähdenlento ja revontuli olivat saattuneet paikalle juuri kun emo oli ollut lohen päällä kynnet esillä ja minä olin kyyristellyt kauhistuneena aukion reunalla. Ennen sitä olin kuitenkin yrittänyt auttaa lohta mutta lotta oli raapaisut minua kylkeen ja vähän muuallekin mutta kylkeen pahimman haavan, sen jälkeen olin säikähtänyt niin paljon että peräännyin kauemmas enkä uskaltanut mennä auttamaan lohta enää. Onneksi emme enää olleet siellä vaan olimme yhdessä kasassa lohen kanssa. Tähdenlento oli juuri luvannut nylkeä meille linnun mutta naaras ei katsonut meitä. Vilkaisin tähdenlentoa silmät suurina ja pelokkaina ennenkuin siiryin takaisin siskoani päin. Luimistelin korviani yrittäen unohtaa tämän päiväiset taisteluharjoitukset. En halunnut muistaa sitä.. Yhtäkkiä ajatukseni siirtyivätkin johonkin muuhun; ne siirtyivät näet tähdenlentoon joka ilmoitti että lintu oli valmis syötäväksi. Tähdenlento työnsi linnun minun ja lohen eteen, minä nuuhkaisin aluksi vähän epäilevästi lintua kunnes haukkaan siitä palan ja pureskelen arvioivasti. Se oli yllätävän hyvää. Nostin katseeni tähdenlentoon silmissäni loisti kirkas pilkahdus.
"Voitko sinä opettaa minulle miten näitä napataan?" vinkaisen ja jatkan sitten syömistä. muistaakseni minulle ja lohelle ei aiemmin oltu annettu syötäväksi lintuja. Ne olivat tosi hyviä! Mutta eivät ne kyllä millään voittaneet tuoreen hiiren makua!
//tähtönen

Nopsaliekki vaikutti ymmärtäväiseltä ajatellen Rontin pelkäämistä. Nuori ruskea raidallinen kolli oli iloinen siitä, että tämä ei ollut suuttunut hänelle siitä, että hän pelkäsi turhia.
Vanhempi erakkotaustainen kolli kysyi Rontilta oliko hän ennen käynyt Kuolonklaanin rajoilla. Nuori raidallinen kolli nyökkäsi.
“Olen minä”, hän sanoi hiljaa. Hän koetti muistella niitä kertoja, jolloin oli ollut siellä. Hän oli nähnyt vain kerran toisen klaanin kissojen partion. Silloin koko Eloklaanin partion olotila oli tuntunut vaihtuvan. Kaikki tuntuivat varautuneemmilta ja eivät tuntuneet olevan kamalan juttutuulella.
“Miksi kaikki tuntuvat… pelkäävän Kuolonklaania?” Rontti kysyi hiljaa. Hän ei uskaltanut puhua kovempaa, jos vaikka suututtaisikin muut. Hän ei oikein tiennyt täysin oliko Kuolonklaani kovin herkkä aihe Eloklaanissa. Hän ei ollut oikein rohjennut edes kyselemään kahden klaanin yhteisestä historiasta, koska se voisi olla sellainen aihe, josta muut eivät pitäneet tai se voisi saada nuoren raidallisen kollinkin pelkäämään. Toki hän pelkäsi naapuriklaania muutenkin. Ohimennen hän oli kuullut, että nämä olivat kaiken sen hyvän vastakohta, mitä Eloklaani oli.
Nopsaliekki tuntui ajattelevan. Rontti saattoi vai olettaa, että tämä mietti mistä aloittaa.
“Eloklaanilla ja Kuolonklaanilla on ollut hieman kireät välit. Heillä oli sota niihin aikoihin kuin saavuin paikalla, jonka jälkeen Kuolonklaani otti Eloklaanista vallan. Kuitenkin Eloklaani pääsi onneksi irtautumaan Kuolonklaanista ja kaikki on taas hyvin”, hän selitti lyhyesti. Rontti nyökkäsi.
“Tunnetko sinä ketään Kuolonklaanilaista? Millaisia he ovat?” pieni kolli kuiskasi ja katseli maata.

//Nopsa?
//voidaan pitää aikaskippi välissä niin päästään oikeeseen vuodenaikaan.

Puhuin tänään lumihiutaleelle. Kaikki alkoi siitä kun se kiepahti taivaalta alas ja takertui karvaani kylmänä höyhenenä. Hetken se joutui nykimään turkkiani ja roikutteli itseään ilmavirrassa pyörien. Kun viimein huomasin pienen olennon, se heilautti minulle kiteistä sakaraansa ja piipitti pienen pienellä äänellä. Kumarruin lähemmäs lapaani ja höristin korviani.
“Mitä yrität sanoa?” Lumihiutale jatkoi vain vilkutteluaan ja otti aina uuden geometrisen muodon kyllästyttyään vanhaan. Sen vartalon hienovarainen uudelleenjärjestyminen tapahtui atomi atomilta, ensin se käpertyi pieneksi märäksi mytyksi ja sitten se alkoi yksitellen asettelemaan itseään uudelleen. Pienet pisarat kiipesivät uusiksi sakaroiksi, jokainen toistaan terävämpinä ja taitavampina. Ne haarautuivat ja tanssahtelivat, vahvistivat haurasta runkoa.
Kun se viimein näki saaneensa huomioni, se pysähtyi ja katsoi minua pikkuruisilla aukkosilmillään. Lumihiutale sanoi minulle jotain niin hiljaa kuin lumihiutale sanoo. Sitten, aivan varoittamatta, se läiskähti väkivaltaisena ja vetisenä maahan. Syöksähdin hädissäni hankeen ja yritin siivilöidä hiutaleita tassuillani, etsiä minulle puhuneen yksilön. Lumi vain väisteli minua kosteana massana. Se oli tuhonnut puuterinkevyiden hiukkasten rakenteen, sulautunut yhteen ja kadottanut kaiken.
Heittäydyin selälleni kuin kastunut sammal, murheellisena menetetystä ystävästäni ja ilmaan pudonneesta viestistä, jota korvani eivät olleet napanneet. Olin taas yksin. Katselin harmaata taivasta hetken. Lumihiutaleet laskeutuivat turkilleni, pyyhälsivät taivaalta kiireisinä palauttamaan valkean hangen yhtenäisyyden. Mutta mikään niistä ei tuntunut ihollani samalta. Olin kadottanut kaiken.

Valo pudisteli päätään ja huojentui tajutessaan, että kissaan ei ollut sattunut yhteentörmäyksessä. Hänestä naaraan ääni oli jopa epätavallisen tyyni tilanteen huomioon ottaen, mutta hän oli vain hyvillään, ettei isompaa vahinkoa ollut käynyt.
“Ei sattunut”, kirjava kolli nieleskeli ja puhalsi sitten hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan saadakseen hengityksensä tasaantumaan. “Minä pakenin kaksijalkaa, enkä tajunnut huomioida muuta ympäristöäni.”
Hän kömpi ylös tassuilleen ja ravisteli sen jälkeen itseään rivakasti saadakseen kehonsa tointumaan kaksijalan aiheuttamasta järkytyksestä. “En kai vain ole reviirilläsi? Olen ohikulkumatkalla, eikä minun ole tarkoitus viipyä pitkään.” Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi koki tarpeelliseksi selitellä itseään tälle kissalle. Normaalisti tässä vaiheessa hän olisi ottanut jo jalat alle ja lähtenyt paikalta vähin äänin.
Kenties Sammakon opit alkoivat vihdoin iskostua häneen. Hänen isäukkonsa olisi takuulla ylpeä, jos näkisi nyt, miten hän otti vastuuta omista teoistaan ja keskusteli asiallisesti vieraan kissan kanssa.
He olivat lähteneet Sammakon kanssa eri suuntiin etsimään ruokaa ja sopineet tapaavansa eräässä puistossa lähellä kaksijalkalan keskustaa auringon laskiessa. Hän ei ollut toistaiseksi onnistunut löytämään vielä mitään, mutta tämä asia oli nyt tärkeämpi.

//Sipuli?

Rontti kuunteli kiinnostuneena kuinka Nopsaliekki kertoi olleensa itsekin alun alkaen klaanien ulkopuolelta. Se vaikutti nuoresta raidallisesta kollista jopa hieman lohdulliselta; tietää, että hän ei ollut ainoa, jolla saattoi olla hieman vaikeuksia aluksi sopeutua Eloklaanin elämään.
“Kaikki menee hyvin. Klaanissa on… mainiota, joten en tarvitse tukeasi - vaikka olenkin erittäin kiitollinen siitä, että tarjoudut sillä tavoin”, Rontti naukaisi hieman hermostuneena ja antoi katseensa harhailla. Hän katseli puita, jotka kasvoivat korkeina hänen yllään ja pensaita, jotka olivat menettäneet lehtensä lehtikadon ajaksi. Oli klaanissa ainakin parempi olla kuin yksin kylmässä ja hyytävässä metsässä harhailemassa petojen armolla.
Rontti säpsähti ja kyyristyi pieneksi pörhistettyjen karvojen kasaksi, kun lähistöltä puun luota kuului ääniä. Hän katsoi silmät suurena äänen suuntaan kauhusta kangistuneena. Pian hän huomasi kuitenkin pörröhäntäisen oravan, joka kapusi ylös puuta ja tuli rungon toiselta puolelta oksalle tutkimaan. Partion huomatessaan se katosi saman tien puusta seuraavaan ja seuraavaan ja sitten jonnekin, josta sitä ei enää näkynyt.
“Taisit säikähtää aika kovasti”, Nopsaliekki naukaisi lempeästi, mutta hieman huvittuneenakin. Olihan se noloa säikkyä sillä tavoin oraville. Nehän olivat kaiken lisäksi riistaa! Oravien kuului pelätä kissoja ei toisin päin!
“Niin, anteeksi…” Rontti sanoi hippusen alakuloisena ja nuolaisi rintaansa pari kertaa nolona.

//Nopsa?

Tassutin orava suussani takaisin kohti pesää. Se oli paksu ja siitä riittäisi helposti vielä imettävälle Lotalle sekä Revontulelle, mikäli naaras olisi halukas jakamaan. Itse olin jo syönyt saalistaessani.
“Hei, Revontuli!” tervehdin veljeäni, joka katseli läheistä lumen peittelemää lehdetöntä pensasta. Sen takana näkyi luikettä.
“Hei vaan, Tähdenlento!” veljeni vastasi ja katsahti minuun nopeasti.
“Tähdenlento! Tähdenlento! Tähdenlento palasi!” kuului iloinen vikinä pensaan toiselta puolelta ja sieltä ilmestyi tuttu pieni kissa, joka juoksi toinen pentu perässään minua kohti.
“Hei, Lohi! Hei, Siili! Kuinka voitte?” kysyin hymyillen.
“Mahtavasti! Emo päästi meidät viimein ulos pesästä! Täällä on ihan mahtavaa! Niin paljon nähtävää ja tutkittavaa ja merkattavaa ja- ja…” Lohi hiljeni ja vilkuili kellertävän oranssit silmät säkenöiden ympärilleen.
“On mukava nähdä teitä ulkona. Vaikuttaa siltä, että olette siitä hyvin innoissanne myös”, naukaisin iloisesti. Lotta oli selkeästi ajatellut päästävänsä pentunsa ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Hän oli vaikuttanut jatkuvasti kiirehtivän muutenkin pentujen opetuksessa. Hän oli heti näiden pystyttyään kävellä, juosta ja hyppiä alkanut näyttää heille eri taisteluliikkeitä. Kun Revontuli tai minä olimme kysynyneet asiasta, hän oli sanonut, että oli hyvä opettaa heidät mahdollisimman pian osaamaan puolustaa itseään ja myös hän oli sanonut, että pennuthan aina pitivät leikkitappeluista. En ollut aivan samaa mieltä, mutta hänenhän pennut ne olivat.
Ennen kuin pennut kerkesivät enää sanoa mitään, Lotta ilmestyi pesästä ja katsoi näitä tarkasti.
“Pennut! Aika harjoitella!” hän huusi. Kaksi nuorta naarasta vilkaisivat toisiaan nopeasti ja ryntäsivät sitten emonsa luokse vieri vieressä.
“Lotta! Toin sinulle saalista!” naukaisin, nostin oravani maasta, ryntäsin vaaleanruskean naaraan luokse ja laskin oravan hänen eteensä.
“...Kiitos. Syön sen samalla, kun harjoittelemme”, hän sanoi ja katsoi taas pentuihin. “Tänään harjoittelemme loikkaa ja roiku liikettä. Se sopii pienelle kissalle, kuten te. Kun osaatte sen, voitte näyttää kaikki taitonne taistellessanne toisianne vastaan. Jos se menee tarpeeksi hyvin, voitte myös kamppailla minua vastaan. Ja ehkä myös Tähdenlentoa ja Revontulta, mikäli he eivät pelkää teitä liikaa”, Lotta naukaisi vielä ja vilkaisi Revontulta sekä minua nopeasti. Räpäytin silmiäni hämilläni. En ollut suostunut sellaiseen.
“Minä käyn vielä vähän metsällä. Revontuli lähtee mukaan palaamme pian kyllä. Voimme tuoda jonkun linnun, jos löydämme sellaisen. Pennut voivat leikkiä sitten niiden höyhenillä ja voitte myös laittaa niitä petiinne”, naukaisin nopeasti ja lähdin matkaan viittilöiden veljeni mukaan.
“Milloin me tällaisesta sovimme?” hän kysyi saatuaan minut kiinni.
“Emme milloinkaan, mutta en halua olla mukana pentujen kamppailuissa. Ei hänen kuuluisi harjoittaa noin nuoria kissoja vielä”, naukaisin madaltaen ääntäni. Veljeni nyökkäsi hieman.
“He ovat kyllä Lotan pentuja. Emme voi päättää mitä hän pentujensa kanssa tekee ja ehkä harjoitukset ovat oikeasti hyväksi, jos hän osaa pitää ne tarpeeksi leikkimielisinä”, Revontuli naukui. Nyökytin.
“Niin kai. No etsitään nyt jotain lintuja”, tokaisin ja lähdin loikkimaan pois.

Kun palasimme mukanamme pikkulinnut, huomasin Lotan, joka piteli Lohta maata vasten kynnet ulkona ja Siilin, joka oli kyyryssä vähän matkan päässä heistä silmät suurina.
“Lotta! Päästä heti irti Lohesta! Sinähän satutat häntä!” rääkäisin pudottaen lintuni ja juosten pennun ja tämän emon väliin.
“Minä haen jotain yrttejä!” Revontuli naukaisi nopeasti ja katosi metsään. Lohella oli muutama pieni haava ja hän oli aivan lumessa. Vaikka se ei ollut mitään vakavaa, se ei voinut olla hyväksi pienelle pennulle henkisesti. Hän saisi vielä traumoja!
“Ei hätää Lohi, Revontuli auttaa sinua. Annas kun autan sinut takaisin pesään niin saat maistaa hieman lintua”, nau'uin pennulle, autoin tämän pystyyn ja ryhdyin kävelyttämään tätä kohti pesää mulkaisten samalla paheksuvasti Lottaa, joka vain pyöräytti silmiään.
“Heidän kuuluu oppia ottaa iskujakin vastaan. He eivät itse suostuneet käyttää kynsiään, joten minun täytyi näyttää miten se tehdään”, vaaleanruskea naaras tokaisi. Heilautin häntääni vihaisesti ja lähtin työntämään pennun sisälle. Viitoin samalla Siilelle myös merkin tulla mukaan.
“Tule sinäkin. Olet varmasti aivan puhki”, naukaisin. En ollut varma oliko tällä haavoja, en ollut kerennyt vielä katsoa kunnolla.
Kun sain Lohen sisälle asti, kävin nopeassa hakemassa pikkulintuni ja pujahdin takaisin sisään pesään. Siili oli jo tullut sinne ja kyyristeli sisartaan vasten. Tiputin linnun heidän eteensä.
“Annas kun kynsin teille höyhenet pois tieltä, niin saatte helposti maistettua tätä”, mutisin katsomatta pentuihin. En uskaltanut nostaa katsettani heihin. En halunnut nähdä heidän kurjia katseitaan kohdistuneena minuun.

//Siili?

Rontti istui hiljaa leirin reunalla aamuauringon lämmittäessä hänen turkkiaan ensi säteillään, jotka lakaisivat leirin maata värjäten sitä punertavan keltaiseksi. Hänellä oli tapana aina istua sillä samaisella paikalla toivoen, että kaikki muut kissat vain unohtaisivat hänen läsnäolonsa ja jättäisivät hänet rauhaan.
“Hyvää huomenta, Rontti!” Korppisiipi tervehti ja tuli kohti nuorta raidallista kollia hymyillen lempeästi. Eloklaanin varapäällikkö alkoi olla jo nuorelle kovia kokeneelle kollille tuttu. Hän nyökkäsi tälle varovasti.
“Hyvät huomenet, Korppisiipi”, hän piipitti pikkuisella äänellä ja vaikutti siltä, että varapäällikön piti hieman pinnistellä kuullakseen hänet oikeasti.
“Ajattelin, että voisit lähteä aamupartioon mukaan. Myöhemmin toivoisin sinun myös lähtevän mukaan saalistuspartioon. Näin lehtikadon aikaan olisi hyvä, että joka kissa, joka vain pystyy millään lailla saalistamaan”, naaras naukaisi klaanissa vierailevalle kollille. Rontti nyökkäsi varovasti ja nousi ylös.
“Tuota… mihin minun pitäisi mennä? Tai siis… onko tuota… niin siis onko partio jo kokoontunut johonkin… tai jotain sellaista…” nuori kolli mutisi epävarmasti ja katseli maata välttääkseen Korppisiiven katsetta.
“Mene vain tuonne uloskäynnille. Partion jäsenten pitäisi kyllä tietää sinun lähtevän mukaan, joten he tietävät kyllä napata sinut siitä mukaansa lähtiessään”, valkoinen na
naaras naukaisi. Rontti nyökkäsi hieman edelleen maata tuijotellen ja lähti sitten kipittämään kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän tunsi inhottavan jännityksen tunteen puristavan kurkkuaan ja painavan hänen vatsaansa, mutta hän oli alkanut tottua siihen. Vaikka kolli oli ollut mukana partioissa jo monet kerrat, edelleen häntä jännitti se. Hän kuitenkin piti enemmän rajapartioista kuin saalistuspartioista. Hänellä oli rajapartioissa turvallisempi olo, koska muut kissat olivat aivan siinä vierellä ja hänellä ei ollut suorituspaineita, kuten saalistaessa.
“Ovatko kaikki tässä?” kuului kissan ääni. Rontti nosti katsettaan. Hän näki Mehiläislennon, joka katsoi suoraan häneen. Rontti ei ollut oikein jutellut valkoisen kollin kanssa - kuten muidenkaan kissojen - mutta tunnisti tämän ja oli kuullut tämän nimen niin monta kertaa, ettei voinut enää erehtyä siitä, kuka hän oli.
“Taitaa olla”, vastasi taas tuttu kissa. Tällä kertaa se oli Nopsaliekki. Rontti edelleen muisteli, joka kerta nähdessään tutun nuoren soturin sitä, miten hän oli alunperin tullut klaaniin vierailuun. Kai hänen oli edelleen kuitenkin tarkoitus myös liittyä? Rontti vilkaisi vielä hieman ympärilleen ja huomasi mukana olevan myös Haukkatassun - varmaankin siksi, että nuori naaras oli Mehiläislennon oppilas - sekä Väärävarjo.
“Sitten voimmekin lähteä”, Mehiläislento totesi. Muut mutisivat myöntelevästi ja partio lähti sitten matkaan.
He tassuttivat heti kohti ensimmäistä rajaa ja Haukkatassu jättäytyi Rontin vierelle.
“Hei, Rontti! Miten menee?” oppilas kysyi lempeästi.
“Ihan hyvin kai”, kolli mutisi. Hänen olemuksensa taisi antaa ilmi sen, että hän ei ollut kamalan puheliaalla mielellä, joten nuori naaras alkoi kiihdyttää askeliaan saadakseen mestarinsa kiinni.
“Jutellaan taas myöhemmin, minun on varmaan kuitenkin parempi pysyä Mehiläislennon lähellä ja keskittyä partiointiin enemmän”, hän sanoi lapansa yli ja harppoi sitten mestarinsa kiinni. Rontti huokaisi, osin helpotuksesta ja osin surusta. Hän ei oikein osannut enää jutella muiden kanssa, mutta ei seura omalla tavallaan ollut pahitteeksikaan.
“Huomenta, Rontti! Miten olet sopeutunut klaanielämään?” Nopsaliekin ääni säikäytti Rontin.
“Huomenta, Nopsaliekki. Kai minä olen ihan hyvin sopeutunut”, raidallinen kolli sanoi hiljaa. “Miten sinä olet voinut?” hän kysyi vielä yrittäen pitää keskustelun pystyssä jollain tapaa.

//Nopsa

Heräsin Roihun vierestä. Naaras oli painautunut kiinni minuun. En ihmetellyt sitä, koska täällä ulkona oli hyistä. Ihmettelin kuitenkin miksi oikein olin ulkona mutta sitten realiteetti iski päin naamaa. Isä oli todennäköisesti kuollut ja emo jossain kaksijalkojen kanssa.
Suru velloi sisälläni enkä pystynyt estämään kyyneleitä. Koitin itkeä mahdollisimman hiljaa mutta Roihu heräsi siihen kuitenkin. Naaras katsoi minua heräämisestä väsyinein silmin ja puski lapaani.
“Huomenta”, hän naukui - vastasin nopealla nyökkäyksellä - ja nousi seisomaan.
Katsoin hetken, kun Roihu käveli ulos kadun syvennyksestä ennen kuin nousin ja menin perään. Räpyttelin viimeiset kyyneleet pois siinä seuratessani uutta ystävääni.
“Haluatko lähteä jatkamaan matkaa? Etsimään vanheampiasi siis”, Roihu kysyi ja kääntyi katsomaan minua lapansa yli. Sydämeni lepahti hypäten parin lyönnin yli. Naaraan oranssiin turkkiin osui aamuaurinko tehden siitä liekehtivän punaisen.
“Tuota… joo. Voisimme ehkä palata takaisin päin kohti taloani ja tarkistaa jospa he olisivat palanneet sinne”, ehdotin ja kävelin Roihun kiinni. Hän nyökkäsi mutta näytti samalla hieman haikealta.
“Tiedätkö Mirri, en haluaisi sinusta eroon kuitenkaan ihan vielä. Jos tapaamme vanhempasi voimmehan silti olla ystäviä vaikka olisitkin vielä kotikisu?” toinen naukaisi katsoen minuun hieman surullisen oloisena. Roihun sanat saivat toivon Sipulin ja Pippurin löytämisestä nousemaan korkeammiksi kuin koskaan.
“Tottakai! En koskaan unohda kuinka autoit minua”, sanoin ja pukkasin naarasta lapaan kuonollani. Jos minäkään en itkisi, niin Roihukin saisi luvan olla olematta surullinen. Kyllä me ystävinä pysyisimme naaraan kanssa.

Siinä kävellessämme ja jutellessamme saimme ajan kulumaan niin rattoisasti, että ennen kuin huomasimmekaan oli jo miltei auringonlaskun aika ja olimme perillä. Tulipalo oli jättänyt jälkeensä vain mustia palasia ja joitakin seiniä sekä nahan palasia. Palaneen haju leijaili edelleen kaikkialla eikä vanhempieni hajua erottanut mistään, ei edes vanhaa hajua.
“Olen pahoillani”, Roihu naukui ja katsoi minua, kun kyyhötin vanhan takapihan kohdalla ja pidättelin itkua.
“Ei se mitään. En todella uskonutkaan, että he olisivat täällä”, vastasin ja nousin hitaasti jaloilleni. Minusta tuntui turralta. Ei surulliselta, ei kaihoisalta, ei edes vihaiselta, vain turralta.
“Paras jatkaa matkaa. Haluaisin kuitenkin käydä vielä kerran yhden pihan kohdalla, jos se ei haittaa”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Roihua. Hän nyökkäsi.
Itku kurkussa lähdin johtamaan häntä Leidin pihan luo aitojen päällä kävellen. Emme puhuneet mitään koko lyhyen matkan aikana.

Leidin pihalle päästessäni tiesin, että jokin oli vialla. Leidi ei ollut omalla takapihallaan. Tutkin pihaa katseellani mutta mitään merkkiä vanhasta ystävästä ei löytynyt. Ehkäpä tämä oli sisällä.
“Mirri”, Roihu naukaisi tuijottaen silmät suurina metsän puolelle. Käännyin itsekin katsomaan sinne ja silmiini osui kermanvärinen ruumis.
Loikkasin oitis ruhon luo ja nuuskin sitä joka puolelta. Se oli Leidi. Kuoleman löyhkä ympäröi kuitenkin vanhaa naarasta ja oli selvää, että tämä oli jo kuollut.
“Leidi..?” sopersin silmät vettyen. Roihu oli loikannut viereeni ja painautunut kiinni lapaani.
“Onko hän emosi?” Roihu kysyi hiljaa. Pudistin päätäni pidätellen kyyneliä parhaani mukaan.
“Ei, hän on emoni paras ystävä”, sopersin purskahtaen itkuun. Nyyhkytin lohduttomasti Leidin ruhon ylle kumartuneena. Roihu seisoi hiljaa vieressäni. Hän ei itkenyt mutta hänestäkin oli aistittavissa surua. Minun suruni oli kuitenkin niin suurta, etten pystynyt nyt huomioimaan Roihua sen enempää. Ei tämä voinut olla totta…
“Haluatko haudata hänet?” Roihu kysyi hiljaa ja varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Hänen kaksijalkansa löytää hänet ehkä tästä… ja voi sitten haudata hänet… tai mitä nyt kaksijalat tekevätkään kissoille”, sopersin änkyttäen hieman ja astuin askeleen taaksepäin.
“Voidaanko jatkaa? En kestä olla tässä”, pyysin ja katsoin Roihua anovasti. Naaras vastasi nyökkäämällä.

Loikin pitkin kaksijalkalan katuja etsien Pippuria kuumeisesti. En tiennyt mihin hän oli lähtenyt saatikaan sitten miksi oli lähtenyt.
Olimme joutuneet tulipalon jälkeen jo eroon Mirristä ja nyt olimme tässä uudessa kaksijalkalassa. Kaksijalkamme olivat koittaneet pitää meitä sisällä mutta hyvän tilaisuuden tullen olimme karanneet yhdessä ja nyt elimme erakkoina näillä kaduilla, sillä kotikissan elämä ilman Mirriä ei ollut elämää. Ei elämä ollut elämää ilman minun pientä pentuani.
Yhtäkkiä joku läikikäs karvapallo törmäsi minuun. Pörhistin karvani yllättyneesti ja astuin askeleen taaksepäin. Minua sangen suurikokoisempi ja rotevampi kolli katsoi suoraan silmiini omilla vihreillä silmillään. Turkkiani kihelmöi epäluuloisuudesta. Eihän kolli haluaisi satuttaa minua? Olinko vanhingossa astunut hänen reviirilleen tai jotain? Peruutin varmuuden vuoksi vielä hieman, kun muukalainen koitti tasoittaa hengitystään.
“Anteeksi, en katsonut eteeni”, kissa huohotti. Hän oli selvästi juossut. “Oletko kunnossa?”
Vilkuilin vierasta kissaa epäilevästi hetken aikaa mutta kilpikonnakuvioinen kolli ei tosiaan vaikuttanut agressiiviselta.
“Kyllä olen. Sattuiko sinuun? Näytät säikähtäneeltä”, totesin rauhallisella ja miltein tylsistyneellä äänellä. En halunnut antaa mitään näytteitä tunteistani muukalaiselle, sillä hän saattaisi käyttää niitä minua vastaan. Sisälläni kuitenkin minua hieman hermostutti. Entä, jos kolli haluaisikin minulle pahaa? Ja ennen kaikkea missä ihmeessä Pippuri piileksi?
//Valo?

Valo kurkotti tassullaan jäteastian sisälle ja yritti saada ongittua ylös jotakin syötäväksi kelpaavaa. Hän keikkui astian reunalla, joka kallisteli hänen allaan huolestuttavasti. Siinä samassa se petti hänen altaan ja keikahti kumoon, mutta kiitos kollin nopeiden refleksien, hän ehti loikata turvaan.
Kun hän yritti mennä tutkimaan kujalle levinnyttä törkyä, kuului ovenaukaisun ääni ja ulos tömisteli valtava, mölisevä kaksijalka, joka kaiketi oli kuullut kiiltävästä astiasta lähteneen kolinan kun se oli kaatunut. Valon koko kaksinkertaistui hänen jokaisen karvansa noustessa pystyyn säikähdyksestä, eikä hän jäänyt ottamaan selvää, mitä asiaa häntä kohti marssivalla kaksijalalla oli.
Nuori laikukas kissa otti vikkelästi jalat alleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan häntä perässä hulmuten. Hän pujotteli astioiden ja rojujen välissä melko ketterästi, mutta ei yhtään tajunnut katsoa eteensä, sillä yhtäkkiä hänen tielleen tupsahti jostakin pehmeä, valkoinen möykky. Valo törmäsi päistikkaa karvakasaan ja kellahti sen seurauksena nurin.
Tyrmäyksestä toinnuttuaan hän ravisteli päätään ja katsoi sitten tarkemmin kissaa, johon oli juossut pahki. Se oli kaunis, valkoinen naaras, jolla oli omituisen näköiset korvat. Valo ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Normaalisti hän käyttäytyi vieraita kohtaan hyvin varautuneesti eikä juuri välittänyt leikkiä ystävällistä näiden kanssa, mutta jokin tässä naaraassa sai hänet toimimaan aivan päinvastoin.
“Anteeksi, en katsonut eteeni”, hän huohotti ja nuuhki kissan suuntaan siltä varalta, että tämä oli loukkaantunut. “Oletko kunnossa?”

//Sipuli?

Loikkasin puun oksalta toiselle ja rynnistin oravan perässä, joka kipitti paniikissa minua karkuun. En aikonut antaa sen karata! Olin yrittänyt saalistaa koko illan ja nyt olin viimein löytänyt mehevän oravan, joka oli harmikseni huomannut minut lähes heti, jolloin olin joutunut lähteä jahtaamaan sitä parhaani mukaan. Onneksi rakastin kiipeilyä ja puusta toiseen hyppimistä, joten oravan jahtaaminen oli omalla tavallaan mukavaa puuhaa, vaikka raskasta se olikin.
“Tähdenlento! Anna sen oravan jo olla ja tule alas sieltä!” veljeni, Revontuli huusi puiden juurelta ja juoksi koko ajan maan kamaralla perässäni vahtien, että minulla olisi varmasti kaikki hyvin. Toisin kuin minä, hän ei pitänyt puissa kiipeilystä, ja pelkäsi jatkuvasti, että tipahtaisin sieltä.
“Saan sen ihan juuri, odota vielä hetki!” huusin alas veljelleni ja kiihdytin vauhtiani alkaen saada nopeaa pörrö häntää kiinni. Vaikka se olikin nopea ja vikkelä, pian olen tarpeeksi lähellä; nappasin sen hännästä kiinni, vetäisin ja surmasin sen nopeasti.
“Minähän sanoin, että nappaisin sen!” leventelin veljelleni, kun kapusin alas puusta ja pudotin oravan hänen tassuihinsa.
“Niin sanoit, myönnän sen. Pelkäsin vain, että tuollaisessa vauhdissa tipahtaisit vielä”, Revontuli naukaisi ja puski päällään lapaani.
“Turhaan murehdit, minulla on tasapainoa - toisin kuin sinulla”, härnäsin virnistäen.
“Hei! Sentään minä osaan taistella hyvin!” Revontuli iski takaisin. Kehräsin.
“No niin. Eiköhän aterioida. Haluan matkata vielä tänä yönä”, naukaisin ja tökkäsin nappaamaani oravaa. Siitä riittäisi hyvin minulle ja veljelleni. Olimme jo aikaisemmin syöneet, joten nälkä ei ollut mikään suuri.
“Sinä ja sinun rakkautesi kulkea öisin”, Revontuli murahti huvittuneena ja istahti syömään. Menin hänen vierelleen. Olihan hän oikeastaan oikeassa. Rakastin kulkea öisin, se toi sellaista mukavaa jännitystä, jota rakastin sanoinkuvaamattoman paljon! Jotenkin se vaaran ja jännityksen tunne ja se tietoisuus, että olet luultavasti silti turvassa, koska monet eläimet eivät kulkeneet öisin loi sellaisen aivojani kutittelevan tunteen, jota rakastin.
“Haluaisitko sinä koskaan tavata vanhempiamme?” Revontuli kysyi yhtäkkiä. Olimme puhuneet vanhemmistamme monesti ja pohtineet samalla mistä saatoimme olla kotoisin. Olin aina halunnut selvittää enemmän suvustamme. Olin varma, että jonkun sukulaisistamme täytyi olla elossa, minä tunsin sen!
“Tietysti haluaisin! Haluaisin tietää enemmän alkuperästämme. Haluaisin tietää, miksi joudumme elämään vain kahden. Haluan niin kovasti selvittää, mitä verta suvustamme löytyy! Haluaisin tietää, jos meillä onkin muita sisaruksia tai vaikka vanhempien sisaruksia”, nau’uin. “Vaikka onkin outoa ajatella meitä muiden perheenjäsenten kanssa. Olemme aina viettäneet aikaa vain kahden”, jatkoin vielä.
“Olen samaa mieltä. Minulla on niin paljon kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia”, Revontuli naukui ja haukkasi oravaa. Hiljenin ja jäin pohtimaan taas mielessäni suvustamme. Olisi niin mukavaa tietää enemmän kaikista verisukulaisistamme. Olisi mukavaa tietää millaiseen perheeseen oikeasti kuului.
Haukkasin taas oravaa. Hiljaisuus alkoi tuntua jo painostavalta, kun se leijaili ympärillämme kuin utu. Se ei tuntunut vain häipyvän lainkaan.
“Pitäisikö meidän etsiä muita kissoja? Olisi mukavaa löytää jotain uutta seuraa”, naukaisin rikkoakseni hiljaisuuden. Revontuli nyökkäsi ja nielaisi pureskelemansa oravan palasen.
“Toki, se olisi ihan mukavaa. Löytäisin mielelläni hieman uutta seuraa, sinun kanssasi olo alkaa näet käydä tylsäksi”, veljeni vitsaili.
“Ei sinunkaan seurasi mitään parhainta ole veliseni”, naurahdin.
Söimme siis nopeasti loppuun ja lähdimme kulkemaan. Revontuli tuli takanani, kun kävelin itsevarmasti pimeässä metsässä. Muistin vielä, kun pienempänä veljeni oli pelännyt pimeää. Minä en ollut sitä koskaan pelännyt, mutta hän oli aina kammoksunut hämärällä tai pimeällä kulkemista. Olin aina vain nauranut hänen pelkäämiselleen, mutta olin silti ymmärtänyt miksi hän pelkäsi. Jos jotain vaaroja tulisi, emme välttämättä pystyisi päihittää niitä. Minä olin surkea taistelemaan ja Revontuli hyvä, mutta vain hänen taitonsa eivät välttämättä riittäisi.

Heräsin räpytellen silmiäni väsyneesti, kun Revontuli tökki minut hereille. Olimme taivaltaneet muutaman päivän etsien muita kissoja, joille jutella, mutta tuloksetta. Olimme alkaneet kulkea enemmän päivällä, koska silloin muutkin kissat olivat yleensä hereillä.
“Mitä nyt?” mumisin edelleen unenpöpperössä. Olin nähnyt ihanaa unta, jossa olin ollut viherlehden metsässä, joka oli ollut aivan täynnä riistaa. Olin napannut niin paljon, että siitä olisi riittänyt minulle ja Revontulelle vaikka kuuksi!
“Kuulin puhetta! Täällä lähistöllä on joku!” veljeni naukaisi pikaisesti. Siinä samassa olinkin jo täysin valveilla ja jaloillani tulossa pois matalan puolikaatuneen puun oksistosta. Olimme nukkuneet siellä yön veljeni kanssa, koska siellä oli mukavan suojaisaa. Sen alla ei myöskään ollut juuri lunta ja kun olimme vain kasanneet hieman sammalta pediksi, märkää maatakaan ei tarvinnut murehtia.
“Ei voisi elämästäni tehdä sitten yhtään sen vaikeampaa! Olisi ehkä pitänyt jäädä sen typerän kollin kaksijalkojen pesään siksi aikaa, että pennut syntyvät!” kuulin puhetta tassuttaessani veljeni vierellä kohti suuntaa, jossa oli sanonut kuulleensa ääntä.
“Hei? Onko siellä joku?” kysyin, kun pääsimme lähemmäksi ja kissan - ilmeisesti naaraan - äänet alkoivat muuttua kovemmaksi.
“Kyllä, ja jos tulet pahat mielessäsi, parempi varautua! Olen harjoitellut iät ja ajat!” kissa sähähti suuntaamme. Astelimme siis esille. Hän näytti hieman epäröivän nähdessään meidät. Naaras oli selkeästi tiineenä ja meitä oli sentään kaksi.
“Ei hätää, olemme vain kuljeskelijoita. Olemme etsineet uutta juttuseuraa jo hyvän tovin ja tulimme vain hyvissä aikein. Vaikutat odottavan pentuja, voimmeko kenties auttaa sinua jotenkin, jotta olosi olisi mukavampi?” Revontuli kysyi ja lähestyi naarasta ystävällisesti. Vaaleanruskea kissa siristi sinisiä silmiään varautuneena.
“En tiedä haluanko apua”, naaras sanoi koppavasti.
“Älähän nyt. Voimme tehdä sinulle mukavan pesän ja auttaa sinua saalistamaan siihen asti, kunnes pennut syntyvät. Tiineenä on varmasti rankkaa, etenkin, jos on yksin. Vai onko sinulla kenties seuralaista?” nau’uin naaraalle ystävällisesti. Kissa huokaisi.
“Hyvä on, mutta jos tämä on nyt jotain pilaa, kynin teidät molemmat ja syön päivälliseksi!” naaras rääkkyi. Hänen äänensä tuntui inhottavalta korvissani, mutta yritin antaa asian olla häiritsemättä minua.
“Minusta olisi mukavaa auttaa sinua, enkä tietenkään pilailisi tiineen kissan kustannuksella; se olisi suorastaan julmaa. Haluan olla avuksi niin paljon kuin vain mahdollista, koska tiedän, että tuollaisessa tilassa on varmasti hankalaa”, sanoin ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Lähdin johdattamaan veljeäni ja vaaleanruskeaa naarasta kohti sitä puolikaatuneen puun alusta, jossa olimme veljeni kanssa nukkuneet.
“Nukuimme täällä viime yön ja voimme tehdä siitä sinulle oikein mukavan - samoin myös tuleville pennuille. Voimme tehdä siihen suojaavia seiniä ja katon ja parantaa ja vaihtaa aina sammalet”, Revontuli naukui hymyillen. Sydäntäni lämmitti tämä. Oli ihanaa päästä auttamaan jotakuta. Naaras näytti oikeastaan vain hyvin yllättyneeltä. Hän ei ollut kai olettanut mitään tällaista tuiki tuntemattomilta kissoilta.
“Nimeni on muutes Tähdenlento, ja tämä on veljeni Revontuli”, esittelin tajutessani, ettei naaras edes tiennyt vielä nimiämme.
“Minä olen Lotta, tai käy Kaarnajalkakin, mutta se ei ole yhtä mieluinen”, vaaleanruskea naaras naukui.
“Lotta kuulostaa hyvältä”, Revontuli vastasi. Nyökkäsin sitten kohti sammalkasaa, jonka olimme puun alle kasannut.
“Mene vain siihen. Me alamme kunnostamaan tätä sinulle kunnon pesäksi ja voimme myös saalistaa sinulle hieman. Sinun täytyy olla todella nälissäsi”, naukaisin. Lotta näytti siltä, että oli ollut jo jokusen aikaa tiineenä. Alkaisi olla se aika, kun kulkeminen, taisteleminen ja saalistaminen kävisivät hankalaksi. Lotta nyökkäsi.
“Kiitoksia”, hän sanoi tökerösti ja asettui sammalille.
“Teemme niistä paremman pedin, kun kaikki tärkeämpi on pois alta”, Revontuli tarjosi.
“Kyllä minä sen voin itsekin tehdä”, Lotta naukaisi ja alkoi muotoilla sammalista petiä itselleen. Nyökkäsin veljelleni merkiksi alkaa toimiin.
“Pitäisikö meidän odottaa pentujen syntymään asti?” kysyin Revontulelta, kun olimme päässeet hieman kauemmas.
“Ehkä. En tiedä kuinka hyvin tiineenä selviää ilman apua”, veljeni vastasi.
“Minusta olisi mukavaa jäädä. Pennut ovat ihania ja haluaisin auttaa häntä niin paljon kuin mahdollista. Myös kun hän on synnyttänyt pennut, hän on heikkona ja jos hän kuolee, pennutkin ovat mennyttä”, vastasin Revontulelle yrittäen saada hänet mieltymään ajatukseen jäädä Lotan luokse. Kolli nyökkäsi hitaasti.
“Niin. On hänen ja pentujen turvaksi parempi, jos jäämme”, kolli naukaisi.
“Samaa mieltä. Asia on siis sovittu. Lähde sinä etsimään pesänrakennukseen ja laajentamiseen tarvittavia tavaroita niin minä lähden metsälle”, sanoin veljelleni, hän nyökkäsi minulle ja lähdin sitten etsimään saalista.
Löysin pian tiaisen hajun ja lähdin seuraamaan sitä kuono korkealla ilmassa. Olisiko lintu kenties maassa vai sittenkin korkealla puussa? Oli miten oli, aijoin napata sen!
Ei kestänyt kauaakaan, kun lintu löytyi jo. Se hyppelehti puun juurella koettaen löytää jotain syötävää. Nuoleskelin huuliani kuvitellessani mehevän linnun maun suussani. Vaikka tiesin, että lintu oli tarkoitus viedä Lotalle, vatsassani tuntui kumisevan tyhjyys, kun en ollut syönyt mitään koko päivänä.
Lähdin hiipimään kohti lintua hiljaa. En antanut oman nälkäni haitata; voisin saalistaa lisää myöhemminkin. Tassujani kutkutti minun astellessani varovasti kohti terävä nokkaista eläintä. Se räpytteli siipiään ja kaiveli nokallaan maata katsellen, jos siellä olisi jotain.
Ennen kuin lintu kerkesi nostaa päätään, loikkasin sen kimppuun ja painoin sitä kynsilläni maahan päästä pitäen. Kohotin sen nokkaa ja iskin hampaani sen kaulaan tappaen sen.
Nuolsekelin huuliani nopeasti puhtaaksi, nappasin eläimen mukaani ja lähdin palaamaan takaisin Lotan luokse. Sen pieni keho roikkui hampaissani ja silitti rintaturkkiani höyhenillään.

Aikaa oli jo kulunut rutkasti. Tuskaiset vaikerrukset tuntuivat kaikuvan koko metsän lävitse. Vihasin sitä. Lotan synnytys oli alkanut aikaisin auringonnousun aikaan ja nyt oli jo lähes aurinkohuippu. Minua sattui kuunnella hänen tuskaisaa vaikerrusta, joka kantautui korviini, vaikka olin jo kaukana hänestä. Revontuli oli jäänyt naaraan luokse avuksi, koska hän tiesi enemmän yrteistä ja parantamisesta kuin minä. Sen sijaan minä olin lähtenyt metsälle ja etsinyt ruokaa. Olin jo aterioinut itsekseni yhden hiiren ja napannut veljelleni ja Lotalle päästäisen ja myyrän.
Lähdin palaamaan pesälle saaliit mukanani ja silloin Lotan huudot alkoivatkin vaimeta. Hiljaa mielessäni huokaisin onnesta, kun hänen rääkynänsä oli viimein päättynyt. Nyt hänen synnytyksensä täytyi olla ohitse.
Kun pääsin pesälle, nenääni lehähti maidon ja veren haju ja korviini kantautui pentujen vaimeat vinkaisut. Astuin sisään pesään pudottaen saaliit veljeni ja Lotan eteen.
“Kaksi tervettä pentua, molemmat naaraita”, veljeni sanoi onnellisesti ja katsoi sitten tuomisiani iloisesti.
“Syö tästä, saat voimasi palaamaan nopeammin”, naukaisin ja tökkäsin saaliita lähemmäs, kuitenkin naaras vain käänsi päätään äreästi.
“Ei ole nälkä. Tuntuu, että jos tuon jälkeen syön murunkaan mitään, oksennan”, hän murahti vihaisesti.
“Selvä, jätetään nämä sitten myöhemmälle. Haluatko siis, että jäämme vielä joksikin aikaa? Pennut ovat nyt syntyneet, mutta sinun kestää palautua”, selitin. Lotta heilautti häntäänsä.
“Minulle on se ja sama oletteko täällä vai ette. Vaikutatte kuitenkin sellaisilta kissoilta, joilla ei ole parempaa tekemistä, joten jos se teitä huvittaa, niin jääkää toki, ja auttakaa minua huolehtimaan näistä kakaroista”, vaaleanruskea naaras naukaisi koppavasti ja katsoi kahta pentuaan silmät sirrillä.
“Oletko jo päättänyt niille nimet?” Revontuli kysyi.
“En! Mitä luulet!? Juuri minä ne synnytin”, Lotta sihahti heilauttaen häntäänsä. ärtyneesti edestakaisin. Katsoin häntä hellästi. Oli varmasti raskasta kokea synnytys.
“Onko sinulla vanhempia pentuja?” kysyin. Naaraan katse nauliutui minuun.
“Ei”, hän murahti ja katsoi juuri syntyneitä pentujaan. Hän näytti pohtivan ja sitten nyökkäsi molempia kohti vuorotellen. “Tuo olkoon Lohi ja tuo Siili”, hän murahti, laski päänsä ja sulki silmänsä nukahtaakseen. Katsoin pentuja hellästi. Haluaisin auttaa niitä kasvamaan parhaani mukaan, jos se vain oli mahdollista.

//Siili?
//Voit skippaa rutkastikin aikaa niin, et nää voi tehä kunnolla jotain keskenään.
//Saat ite päättää mitä haluut näitten tekevän, mulle kelpaa kaikki.

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 5kp -
Valo: 22kp! -
= 27kp!

KOIVU
Muru: 4kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 25kp! -

SAAGA
Mirri: 51kp! -

“Pippuri!” kiljuin ja säntäsin isän perään. Tuo loikki raollaan olevasta ulosmenoläpyskästä pihalle. Kipitin perään niin kovaa, kun pystyin. Takapiha oli täynnä valkoista höttöä, jota emo oli kutsunut lumeksi. Hän kertoi, että sitä tuli taivaalta, joka lehtikato. Valkoinen lumi oli jännittävää. Pippurin musta turkki - jonka olin itsellenikin perinyt - erottui todella hyvin hangesta. Isä oli pysähtynyt hetkeksi mutta se koitui hänen kohtalokseen, sillä hän ei päässyt enää karkuun, kun nelistin täyttä vauhtia kohti häntä. Loikkasin kiinni kolliin. Tuo lyyhistyi teatraalisesti maahan ja kiljaisi.
“Minä voitin! Minä voitin!” huudahdin iloisena ja loikkasin pois isän päältä.
“Olet jo tosi taitava”, kolli kehräsi ja puski minua. Kehräsin ja tuoksutin isän tuttua ja lämmintä tuoksua.

Pyöriskelin nukkumapaikallani isossa tilassa. Makuusija tuntui liian lämpimälle ja kaikki tunteet olivat vain liikaa. Yritin kuitenkin saada unta. Pohdin jossain kohtaa pitäisikö minun mennä alakerrokseen mutta en kuitenkaan ehtinyt, kun nukahdinkin.

Juoksin metsässä. En ollut kiinni kaksijalassani vaan sain juosta aivan vapaana. Rymistelin halki metsän. Adrenaliini tykytti suonissani ja vapaus tuntui niin ihanalle. Käpäläni rummuttivat maata tasaisesti ja ilo ravisteli kehoani. Hengitykseni alkoi vaikeutua ja yhtäkkiä tunsin putoavani. Ympärilläni oli vain harmaata. Minua pelotti.

Hätkähdin hereille. Tila, jossa olin nukkumassa oli täysin täyttynyt harmaaseen savuun. Panikoin ja nousin ylös. Pelko velloi vatsassani ja sai minut haukkomaan henkeä. Happea riitti juuri ja juuri savun täyttämässä tilassa.
“Emo? Isä?” huusin ja juoksin ympäri tilaa paniikissa. Kaikki ulosmenoläpyskät olivat kiinni. En saanut enää kunnolla happea. Vapisin pelosta. Kuolisinko minä?
“Apua! Apua!” huusin. Yhtäkkiä yksi ulosmenoläpyskä aukesi ja kaksijalat juoksivat ulos nukkumatilastaan. Mitä oli tapahtumassa?
“Ota syliin!” pyysin yhtä kaksijalkaa ja raaputin tämän jalkaa. Kaksijalka nappasi niskanahastani ja aloin potkimaan mutta pian olin jo tiukasti sylissä. Yritin olla hengittämättä savua, kun kaksijalka juoksi ulos talosta. Rimpuilin pois sylistä kauhuissani. Halusin seistä omin käpälin.
“Missä Sipuli?!” huusin paniikissa sydän hakaten niin kovaa, että pelkäsin sen räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Pippuri oli nimittäin päässyt ulos talosta mutta emoa ei näkynyt missään. Oliko Sipuli jäänyt taloon? Eihän? Hän ei voisi! Jotain pahaa ihan varmasti tapahtuisi!
“Pysy sinä tässä minä haen hänet”, isä naukui ja juoksi takaisin taloon, jossa räsähteli. En tajunnut mitä tapahtui ja miksi talossa näkyi punaista ja oranssia sisällä. Pelko raivosi sisälläni mutta pysyin kuuliaisesti odottamassa mutta koitin parhaani nähdä mitä tapahtui. En kuitenkaan onnistunut näkemään mitään. Yhtäkkiä talo rätisi taas ja palasia sen katosta tippui maahan. Säikähdin pahasti ja peruutin ison kollikaksijalan taakse. Yhtäkkiä Sipuli ilmestyy ulostuloläpyskästä mutta niin ilmestyy myös paljon palasia, joita kaikki tuntuvat pelkäävän minä mukaan lukien. Pelästyin niin paljon. Halusin vain pois. Lähdin juoksuun ja koitin päästä suojaan. Kaksijalkojeni huudot saivat minut kuitenkin vilkaisemaan taaksepäin. Ei! Ne ovat hirviön sisällä! Ne lähtevät ilman minua. Suru puski ylleni. Eihän? Joutuisinko eroon vanhemmista? Näin, kun Sipuli, joka rimpuili minun suuntaani nostettiin myös sisään. Ehtisin vielä! Vaihdoin äkkiä suuntaa ja juoksin kohti hirviötä.
“Mirri! Mirri!” Sipulin huudot riipaisivat sydäntäni. Minua pelotti. Todella pelotti henkeni edestä. Lähdin vielä juoksemaan kohti hirviötä mutta se murahtaa käyntiin ja lähtee. Eikä! Onko Pippuri ehtinyt mukaan? En ehtinyt ajattelemaan mitään muuta, kun tajusin, että talo lyyhistyi silmieni eteen ja oranssi juttu levisi ympäriinsä. Pelko jyskytti edelleen rinnassani ja kaikkialla kehossani mutta minun olisi nyt paettava. Lähdin juoksuun aivan paniikissa ja pakenen naapurissa asuvan Leidin luo.
“Leidi? Leidi?” nau’uin hädässä. Vastausta ei kuulunut, joten päätin hypätä aidalta alas Leidin takapihalle.
“LEIDI!” kiljaisin ja raavin ulosmenoläpyskää ulkopuolelta. Jospa minut päästettäisiin sisään. Leidin kaksijalka avasi läpyskän ja juoksin sisään hätääntyneenä.
“Leidi?” nau’uin epätoivoisena. Kyyneleet puskivat silmiini, kun näin vanhan ystäväni, joka oli minulle kuin täti tai jokin sellainen. Naaras päätti tulla luokseni ja lohduttaa minua.
“Mirri, onko kaikki hyvin?” Leidi kysyi ja kietoi häntänsä ympärilleni tultuaan vierelleni lohduttamaan. Mietin miten kertoa kaiken hänelle. Nyyhkäisin ja sitten aloitin.
“Meidän kodissa oli sellaista punaista juttua ja paljon paljon harmaata ilmaa! Pippuri jäi sisään ja kaksijalat sekä Sipuli lähtivät pois hirviössä”, kerroin koko tarinan nyyhkien. Leidi näytti hätääntyneeltä, mikä sai minutkin hätäilemään enemmän. Yskäisin ja koitin lopettaa itkemisen.
“Meidän pitää löytää Pippuri”, nau’uin hätäisenä lähdin parilla askeleella kohti ulosmenoläpyskää. Leidi nyökkäsi ja seurasi minua. Menimme pihalle ja hyppäsimme aidalle.
“Voi sentään”, Leidi naukui nähdessään kodin. Odotin hänen vastaustaan kärsimättömänä.
“Tuo on tulta, Mirri. Pippuri on todennäköisesti kuollut, jos hän jäi tuonne”, Leidi naukui ja hyppäsi takaisin alas omalle takapihalleen. Sydämeni tuntui hidastavan lyöntejään ja muuttuvan raskaaksi. Isä? Isä oli kuollut?
“Ei se ole totta. Sinä valehtelet! Lopeta!” inisin ja katsoin Leidiä syyttävästi. Kyyneleet olivat kihonneet silmiini enkä saanut niitä pois sumentamasta näkökenttääni. Vanhempani olivat poissa. Oikeasti poissa.
“Sinä voit jäädä tänne, jos tahdot. Kaksijalkani pitää varmasti myös sinusta huolta kunnes löydät uuden kodin ja kaksijalat huolehtimaan sinusta”, kermanvärinen naaras naukui äänellä, joka oli tarkoitettu huolehtivaksi mutta otin sen enemmänkin käskevänä.
“Ei kiitos. Aion etsiä Sipulin… ja Pippurin”, kuiskaisin isäni nimen niin ettei Leidi kuullut. En halunnut häntä pätemään kuinka Pippuri olisi varmaan jo kuollut tai jotain. Loikkasin alas aidalta metsän puolelle ja rynnistin sinne. En halunnut Leidiä perääni joten vetelin mahdollisimman kauas.

Oli jo myöhä ja olin ehtinyt vaeltaa ympäriinsä vaikka kuinka. En kuitenkaan ollut löytänyt mitään merkkiä vanhemmistani. Hiivin pimeillä kaduilla. Kurkistaessani seuraavan kulman taakse näin vieraan kissan hahmon. Naaraalla oli oranssi turkki ja valkoinen hännänpää, joka tuntui osuvan erityisesti silmiin pimeässä. Kissa istui paikallaan ja oli jotenkin hieman poissa olevan näköinen. Tarkkailin tätä nurkan takaa kunnes yhtäkkiä kirkkaan vihreä katse kääntyi tavaasta minuun.
“Hei. Sinä taidat olla uusi täällä”, kissa sanoi ja nousi. Sähähdin varoittavasti ja painauduin maata vasten paljastaen kynteni. Tuntematon kissa astui hitaasti askeleen taaksepäin.
“Hei, hei. Rauhoitu. En minä tee pahaa”, oranssiturkki naukui. En piilottanut kynsiäni mutta nousin hitaasti takaisin seisomaan ja annoin karvojeni tasoittua hiljaa, sillä niistä pieninkin oli juuri noussut pystyyn.
“Olen Roihu. Kuka sinä olet?” Roihu kysyi tunnustelevasti. En pimeässä ollut edes aikaisemmin huomannut naaraan naamalla olevaa arpea. Tämä ei siis varmasti ollut kotikisu. Hän oli varmaan yksi niistä kuljeskelijoista, jotka eivät joko halunneet tai sitten muuten saaneet kaksijalkoja. Ehkä Roihua ei haluttu lemmikkikissaksi, koska tämän arpi oli liian ruma.
“Olen Mirri”, avasin suuni ensi kertaa sitten Leidin kanssa puhumisen. Roihu räpäytti silmiään ja astui hitaasti lähemmäs.
“Pistä nuo kynnet piiloon. Et pärjää minulle taistelussa vaikka haluaisitkin, kotikissa”, oranssiturkki naukui ja naurahti loppuun. En oikein tajunnut oliko lausahdus tarkoitettu vihamieliseksi vai vaan kehoitukseksi mutta tottelin kuitenkin. Roihu ei vaikuttanut kauheasti minua ainakaan kauheasti vanhemmalta, joten en kokenut häntä minään suurena uhkana.
“Noin on parempi. Mikä tuo sinut tänne, kotikisu? Olen tottunut siihen, että saan olla yksin tällä korttelilla, sillä täällä ei asu kotikisuja ja muut erakot välttelevät tätä paikkaa”, naaras naukui. Erakoiksiko tälläsiä kaksijalattomia kuljeskelijoita kutsuttiin? Kohautin lapojani.
“Minulla on nimikin, kiitos vain”, vastasin näpäyttäen takaisin. Roihu nyökkäsi.
“Kyllä, kyllä. Voin minä sinua Mirriksikin kutsua vaikka se ei ole mikään kauhean hieno nimi. Minusta kissalla pitää olla joku voimakas nimi”, naaras naukui. Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut loukkaantua vaan tulin ajatelleeksi kuinka omalaatuiseen kissaan olinkaan sitten törmännyt. Seuraavaksi tietysti närkästyin ja tuhahdin.
“Mitä nimellä on niin kauheasti väliä? Nimi se vaan on. Ei se määrää taitojasi tai kuinka hieno kissa oikeasti olet”, naukaisin kaikkitietävästi ja irvistin. Roihu alkoi nauraa. Katsoin naarasta hölmistyneenä. En ymmärtänyt mikä lauseessani oli ollut noin hauskaa.
“Tämä keskustelu ei johda mihinkään, Mirri. Kerro nyt mikä tuo sinut tänne ja haluatko apua jossakin?” hän naukui lopetettuaan. Istuuduin alas ja valmistauduin kertomaan tarinani.
“Kaksijalkojeni taloon pääsi tulta ja no… jouduimme pakenemaan sieltä vanhempieni kanssa. Kaksijalkani yrittivät ottaa kaikki kolme meistä hirviöönsä mutta en ehtinyt tarpeeksi lähelle heitä ja he lähtivät. En tiedä miksi he eivät ottaneet minua mukaan. Taloni oli aikalailla toisella puolen tätä kaksijalkalaa ja olen matkannut koko päivän etsien vanhempiani”, kerroin koko tarinan yhteen hengenvetoon ja jouduin haukkomaan happea sen lopuksi mutta tein sen niin, ettei Roihu huomannut.
“Ai… en tajunnut, että menetit vanhempasi juuri. Jos olisin tiennyt, en…”
“Lopeta. En halua sääliäsi”, ärähdin ja läimäisin häntääni maahan. Roihu pisti avonaisen suunsa kiinni ja katsoi minuun hiukan loukkaantuneena mutta antoi asian olla.
“Voin auttaa sinua etsimään heitä, jos tahdot”, hän naukaisi hiljaa.
“Kiitos”, vastasin ja astelin lähemmäs. Roihu puski lapaani hiljaisena ja osoitti niin osanottonsa.
“Luuletko, että kaksijalkasi olisivat voineet viedä heidät johonkin tiettyyn paikkaan?” naaras kysyi edelleen hieman vaisumman oloisena.
“En tiedä. En ikinä ole käynyt missään muualla kuin takapihani aidan takana olevassa metsässä ja toisen kotikissan talolla”, kerroin. Roihun silmät suurenivat.
“Ihanko totta? Olet jäänyt paljosta paitsi. Miten olet saanut ruokaa tänään sitten?”
“En minä ole syönyt”, tunnustin. Tajusin samalla hetkellä vatsani kurnivan hurjasti. Naaras katsoi minua myötätuntoisena ja hipaisi hännällään kylkeäni.
“Minä tiedän paikan, missa voimme levätä ja, josta pitäisi löytyä pari rottaa. Seuraa minua”, Roihu naukaisi ja käännähti ympäri. Naaras lähti tassuttamaan rennosti ja määrätietoisesti. Seurasin häntä pitkin askelin. Tunsin kuinka lihakseni tuntuivat väsyneiltä ja rasittuineilta mutta toivottavasti tämä paikka, johon Roihu oli viemässä minut olisi tarpeeksi suojainen lepäämiseen.
“Yksi kysymys vain”, tokaisin harpattuani uuden tuttavani viereen. Roihu nyökkäsi.
“Kysy pois”, hän sanoi mutta ei katsonut minuun vaan jatkoi vain määrätietoista askellustaan.
“Syötkö sinä ihan oikeasti rottia?” kysyin hieman nolona. En oikein tiennyt mitä ajatella rottien syömisestä mutta olin minäkin saanut joskus maistaa hiirtä ja lintua, kun emo oli saanut niitä napattua lähi metsästä. Rottien syöminen ei vain ollut koskaan tullut mieleen.
“Etkö sinä syö?” Roihu kysyi hieman hämmentyneenä.
“En. Kaksijaloilta saa ruokaa mutta olen minä joskus maistanut hiirtä ja lintuakin!” kerroin oikein ylpeänä. Pitäisikö meidän saalistaa rottia kuten emo oli saalistanut hiiriä? Ehkä Roihu osasi, kun kerta vaikutti oikeasti tottuneen syömään karvaisia piipertäjiä.
“Kaksijalkojen papanat ovat kammottavinta ja kuvottavinta moskaa, jota en todellakaan koskaan ikinä milloinkaan työntäisi suuhuni”, Roihu ilmaisi varsin koppavan oloisena ja kääntyi nopeasti sivuun. Kohautin lapojani ja seurasin oranssia naaraskissaa.
“Olemme perillä”, hän sanoi ja johdatti minut pieneen syvennykseen kadun varrella.
“Lepäile hetki tuossa niin katson löytyykö mitään syötävää”, naaras sanoi ja osoitti minulle nurkkaa, jossa lojui kulahtanut nahan palanen. Kömmin sen päälle ja kävin makuulle. Lihakseni kiittivät ja yhtäkkiä tunsin kuinka uupunut todella olinkaan. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni.

Jonkin ajan päästä Roihu tuli suuren vihreän esiineen - jonka taakse olin piiloutunut lepäämään - takaa suussaan rotta. Suuni loksahti auki.
“Saitko sinä tuon kiinni?” kysyin ja maistelin tuoresaaliin aromeja. Ne olivat paljon viehättävämpiä kuin kaksijalkojen antamassa ruuassa oli ollut.
“Sainpa hyvinkin”, Roihu sanoi röyhistäen rintaansa ja työnsi rottaa lähemmäs.
“Syö”, hän käski ja istuutui eteen. Minua ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Kävin ahnaasti saaliin kimppuun. Huutava nälkäni rauhoittui eikä vatsani kurissut enää, kun olin saanut rotan syötyä.
“Voit yrittää nukkua, jos pystyt. Pidän vahtia hetken ja nukun itsekin sitten. Näillä seuduilla on varsin rauhallista näin kuuhuippuisin, joten täällä ei pitäisi olla mitään vaaraa”, Roihu sanoi rauhallisesti. Nyökkäsin ja painoin pääni käpälilleni. Silmäni painuivat umpeen miltei heti vaikkei minusta edes tuntunut kauhean turvalliselta. Koitin vain lohduttautua ajatukseen, että Roihu oli siinä ja hän pysyisi varmasti. Löytäisimme emon ja isän ja kaikki menisi hyvin. Näitä pyörittelin päässäni kunnes nukahdin.

Näin unta metsästä. Uni oli rauhallinen mutta sydämeni tuntui silti jyskyttävän kovempaa aina, kun kuulin jotain ääntä. Olin varuillani koko ajan. Minua silti pelotti hiukan mutta suru oli alkanut ottaa vallan. En sanoisi, että toivo oli menetetty, en todellakaan mutta minua suretti kaikki tapahtunut.

Hirviö päästi tööttäävän äännähdyksen, kun Valo ja Sammakko kipittivät kiireen vilkka kapean ukkospolun yli toiselle puolelle. Valo pelkäsi, että se lähtisi heidän peräänsä, mutta jättiläinen jatkoikin matkaansa polulla itsekseen muristen.
“Tuo oli lähellä”, hän henkäisi isälleen, jonka oranssi turkki oli myöskin hieman pörhöllään. Tämänkin oli täytynyt säikähtää aivan tyhjästä ilmestynyttä hirviötä.
“Se osasikin näköjään hiipiä”, Sammakko vastasi hilpeästi ja ravisteli itseään kuin karistaakseen säikähdyksen tunteen pois. Valon turkissa kihelmöi hienoinen närkästys. Aina kun jotakin tällaista tapahtui, hänen isänsä ei tuntunut ottavan sitä tarpeeksi tosissaan. Vielä joku kerta se koituisi heidän kohtalokseen.
Kaksijalan kaduilla oli hiljaista tähän aikaan yöstä. Aina silloin tällöin jostakin päin kuului ukkospoluilla matelevien hirviöiden ärinää, mutta tätä heidän äsken kohtaamaansa lukuun ottamatta he eivät olleet törmänneet vielä yhteenkään. Kaksijalkojakaan ei ollut liiemmin näkynyt. Kaipa ne eivät tykänneet pimeästä ja kylmästä.
Ei sen puoleen, että Valokaan olisi tykännyt. Hän sieti tätä ainoastaan siksi, että he saattoivat kulkea kaksijalkalan poikki nopeammin ja helpommin kuin päiväsaikaan, jolloin liikenne ukkospoluilla oli vilkkaimmillaan. He olivat vain läpikulkumatkalla tämän paikan läpi, ja Valo olikin pelkästään hyvillään siitä, ettei heidän tarvinnut pysähdellä ihastelemaan maisemia.
“Kuinka iso tämä kaksijalkala oikein on?” Valo tiedosti kuulostavansa ihan valittavalta pennulta, mutta hän ei mahtanut itselleen mitään, kun nälkä painoi vatsassa ja tassuja särki.
“Ei kovin iso”, vakuutti Sammakko, joka oli kertonut kulkeneensa näillä main joskus kauan sitten kun Valoa ei ollut vielä ollut olemassa. “Meidän pitäisi tulla sen reunalle aivan kohta puoliin. Ensin on vain kuljettava yhden paikan läpi, johon muistaakseni liittyi jotakin tärkeää, mitä en kuitenkaan millään saa mieleeni… No, se varmaan selviää perillä.”
Valo heitti isänsä suuntaan myrtyneen silmäyksen. Sepä kiva - tiedossa oli mahdollisesti lisää odottamattomia yllätyksiä. Juuri sitä laatua, josta hän ei pitänyt sitten alkuunkaan. Yllätykset olivat usein kaikkea muuta kuin mukavia. Tässäkin tapauksessa hän aavistuksensa osuivat oikeaan, ja kuinka hän toivoikaan, että olisi yrittänyt kovemmin saadakseen isänsä pään käännetyksi…

“Tuonnekko meidän pitää mennä? Ihan oikeasti?” Valon turkki pörhistyi väkisinkin, kun hän tuijotti silmät suurina edessä kohoavaa verkkoaitaa. Sen toisella puolella varjoissa näkyi valtaisia, epämääräisiä möykkyjä ja kasoja, jotka löyhkäsivät kaksijalkojen jätteelle. Aluetta valaisivat luonnottoman kirkkaat kaksijalkojen omatekoiset tähdet, joita löytyi yleensä niiden pesien sisältä sekä ukkospolkujen varsilta.
“Tämä on nopein reitti.” Hänen isänsä kuopi tassuillaan aidan alta pehmeää maata. Maakasa tämän takana kasvoi hyvää vauhtia. “Tai siis olisi, jos vain minulla olisi tässä apuna vielä yhdet lisäkäpälät.” Sammakko vilkaisi lapansa yli hänen suuntaansa merkitsevästi.
“Hyvä on”, Valo huokaisi ja siirtyi tämän viereen auttamaan kuopan suurentamisessa.
Lopulta he olivat siirtäneet maata syrjään tarpeeksi, jotta he molemmat mahtuivat ryömimään aidan ali. Valo nyppi varpaidensa väliin jääneitä multapaakkuja ja pikkukiviä pois sillä välin kun Sammakko painautui matalaksi ja luikerteli itsensä monttuun. Kolli nousi seisomaan kiiltävän verkon toisella puolella ja ravisteli itseään.
“Hyvin mahtuu!” tämä hihkaisi virnistäen.
Valo heilutteli häntäänsä epävarmana, mutta seurasi kuitenkin isänsä perässä. Hän ravisti tomut turkistaan ja katseli ympärilleen suurella pihalla, jota verkkoaidat reunustivat. Jokin tässä paikassa haiskahti Valon mielestä, eikä se ollut pelkästään kaksijalkojen rojuista johtuvaa.
“Tänne päin.” Sammakko hyppi pihan keskelle valokeilaan ja jatkoi siitä matkaa kohti toisella puolella odottavia varjoja. Valo oli aikeissa seurata perässä, kun yhtäkkiä hänen huomionsa kiinnitti metallinen välähdys kaukana edessäpäin, juuri siinä suunnassa, johon Sammakko oli menossa. Matala, uhkaava murina täytti Valon korvat ja sai hänen sydämensä takomaan nopeammin.
“Isä! Tule takaisin, siellä on -”
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun varjoista syöksyi esiin hurjasti äristen valtaisa koira, jonka kaulassa roikkui paksu, kiiltävä ketju. Sen tummat, julmat silmät olivat kiinnittyneet Sammakkoon, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen häntä pystyssä ja pörhistettynä.
Valo seurasi avuttomana sivusta, kun koira lähti rynnäkköön ja louskaisi leukansa kiinni siinä kohtaa, missä Sammakon häntä oli ollut vain pari silmänräpäystä sitten. Sammakko juoksi häntä kohti käskien häntä palaamaan takaisin aidan luokse. Valoa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän käännähti kannoillaan… ja kompastui omiin jalkoihinsa!
Koira huomasi maahan kaatuneen kissan ja otti uuden suunnan. Se oli unohtanut jo Sammakon ja yritti nyt saada kiinni Valoa, joka kömpi paniikissa takaisin tassuilleen ja lähti juoksemaan kauhuissaan aivan satunnaiseen suuntaan. Hän hädin tuskin kuuli korvissa kohisevalta vereltään koiran lähestyvien askelten töminää pinkoessaan pelosta sokeana lähimpään löytämäänsä piiloon, joka oli kaksijalkojen esineiden kasan alla oleva kolo. Hän kiemurteli peremmälle löyhkäävien ja pistelevien tavaroiden sekaan tuntien kuuman hengityksen hönkivän häntäkarvoihinsa.
Koiran ärinä ja turhautunut haukku saivat nuoren kollikissan pelosta kangistuneeksi. Hänen sydämensä hakkasi hänen rinnassaan niin lujaa, että hän pelkäsi sen räjähtävän.
Yhtäkkiä ulkona tuli hiljaista, eikä Valo kuullut enää koiraa kasan ulkopuolella. Hän työnsi varovasti kuononsa ulos ja vilkuili pimeään täristen. Kauempana pihalla valokeilassa hän näki Sammakon juoksuttavan koiraa kintereillään samalla huutaen:
“Valo! Juokse aidalle!”
Valo siirsi katseensa aidalle, jonka ali he olivat tulleet. Reitti oli selvä, sillä koira oli keskittynyt jahtaamaan Sammakkoa. Hän veti syvään henkeä, hiipi ulos piilostaan ja kiiti pää alhaalla pihan poikki aidan luo.
Toiselle puolelle päästyään hän käännähti ympäri katsomaan, miten hänen isänsä pärjäsi. Sammakko oli lähtenyt tulemaan aitaa kohti nähtyään, että Valo oli turvassa, mutta koira seurasi tiukasti tämän kintereillä. Valo pelkäsi, että se saisi hänen isänsä kiinni, ennen kuin tämä ehtisi toiselle puolelle.
Sammakko syöksyi etujalat edellä monttuun ja kiemurteli aidan ali. Koira yritti seurata perässä, mutta reitti oli sille liian ahdas. Valo sähisi ja rääpäisi eläintä kuonolle kynsillään, mikä sai sen vetämään päänsä kauemmaksi ulahtaen.
Kissakaksikko juoksi pois aidan luota ja pysähtyi vasta kun koiran haukku oli jäänyt jonnekin kauas heidän taakseen. Valo antoi itsensä lysähtää maahan heidän pysähdyttyään haukkomaan henkeä eräälle syrjäiselle kujalle. Sammakko tuli nuuhkimaan poikaansa huolestuneena, vaikka tämä oli selvästi yhtä järkyttynyt.
“Oletko kunnossa?” Sammakko huohotti. Valo hengitteli muutaman kerran syvään, ennen kuin nosti pelokkaan, vihreän katseensa isäänsä. Hän ei alkuun saanut sanaa suustaan.
“Minua pelotti ihan kamalasti”, hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja painautui isäänsä vasten lohtua hakien. Sammakkokin tärisi, mutta tämä kietaisi häntänsä hänen ympärilleen lohduttavasti.
“Kaikki on hyvin, meille ei käynyt kuinkaan”, tämä sanoi rauhoittelevalla äänellä ja laski leukansa Valon pään päälle. “Ehkä kuitenkin menemme kiertotietä ensi kerralla, vai mitä?”
Kuumat kyyneleet vierivät Valon poskia pitkin, mutta hän nyökytteli hiljaa. Sille pihalle hän ei astuisi enää jalallakaan, ei mistään syystä.
Kyyneleet kuivattuaan ja hetken rauhoituttuaan isä ja poika nousivat takaisin tassuilleen ja lähtivät etsimään toista reittiä ulos kaksijalkalasta.

Rontti istui leirin laidalla. Hän huomasi nuoren ruskeaturkkisen soturin. Raidallinen kolli oli ennenkin nähnyt tämän kissan. Hänen nimensä taisi olla Korpikaste. Naaras oli tulossa uhkaavasti kollia kohti ja Rontti valmistautui henkisesti juttelemaan tälle kissalle.
“Hei, Rontti! Minulla on hieman tylsää ja mietin haluaisitko lähteä kanssani metsään, ihan vain kävelylle. Olen halunnut kertoa tämän yhden mielessäni pyörivän tarinan jo ikuisuuden ajan jollekulle, mutta kaikki ovat olleet niin kiireisiä!” Korpikaste naukui. Rontti olisi halunnut kieltäytyä, mutta samaan aikaan ajatus ulos kävelylle lähdöstä ei ollut lainkaan paha. Varsinkin, jos se oli vain juttelua ja tarinoiden kerrontaa, jolloin muut eivät voisi edes arvostella hänen surkeita saalistustaitojaan.
“Selvä. Lähdetäänkö heti?” Rontti kysyi varovasti. Korpikaste nyökkäsi, nous ylös ja lähti tassuttamaan ulos leiristä. Raidallinen kolli lähti nopeasti hänen peräänsä.
Heidän päästyään metsään, Korpikaste loikkasi lumiselle kivelle, puhdisti sen lumesta ja meni sen päälle istumaan.
“Anna kun kerron tarinani sinulle nyt”, naaras naukaisi alas Rontille. Raidallinen kolli otti hyvän paikan, jossa oli mahdollisimman vähän lunta ja meni siihen makuulle valmiina kuulemaan naaraan tarinan.
“Selvä! Se kaikki alkoi siitä, kun kauan aikaa sitten metsässä elänyt nuori kissa kuoli traagisesti toisen kissan kynsissä täysikuun paistaessa heidän yllään. Tämä kuollut kissa ei matkannut Tähtiklaaniin saatika Pimeyden Metsään. Sen sijaan tämä kissa kieltäytyi nousemasta korkealle tähtiin ja hankkimaan ikuisen rauhan ja elämän. Hän päätti jäädä metsään ja kirota kaikki kissat, jotka uskaltautuisivat häätämään tai tappamaan yhtäkään kissaa metsästään. Hän vaani ja odotti lakkaamatta. Sitten, eräs päivä, taistelu puhkesi. Kissojen taisteluhuudot ja avunpyynnöt raikuivat metsässä. He kynsivät toisiaan ja murhasivat toinen toisensa. Tämä kissan haamu oli raivoissaan! Hän näki taistelun ja halusi tehdä jotain. Hän langetti metsän ylle ikuisen yön. Aurinko vain katosi ja kuu otti sen paikan taivaalla. Kukaan ei osannut sanoa miksi, ennen kuin tämän kissan haamu ilmestyi. Hän kertoi riistävänsä jokaisen kissan hengen rajuimmalla mahdollisella tavalla rangaistukseksi heidän käytöksestään! Kukaan ei uskonut häntä, ennen kuin kissoja alkoi kadota ja löytyä kuolleensa metsästä. Toinen toistaan kamalammin kuolleita kissoja löytyi pitkin metsää. Tämä kissan haamu ei suostunut lopettamaan, ennen kuin kaikki olisivat kuolleet. Hän onnistui. Kaikki kissat menehtyivät ja hän oli yksin metsässä. Kaikki nämä kuolleet kissat kuitenkaan eivät päässeet matkaamaan Pimeyden metsään saatika sitten Tähtiklaaniin. He jäivät metsään ja kummittelevat täällä edelleen. He pitävät huolen siitä, että jokainen kissa kuolee aikanaan. He pitävät huolen siitä, että pahojakin asioita tapahtuu kissoille. He pitävät huolen siitä, että surua ja menetystä on aina metsässä, eivätkä välitä keneen se kohdistuu”, Korpikaste naukui. Rontti katsoi silmät suurina naarasta.
Korpikaste repesi nauruun katsoessaan järkyttynyttä Ronttia, joka katsoi häntä ruskeat silmät ammollaan.
“Et kai oikeasti luule tuon olevan totta? Keksin sen päästäni juuri äsken! Ajattelin kertoa sen sinulle vain siksi, että olen kuullut, että olet säikky, mutta että näin säikky?” naaras nauroi. Rontti luimisti korvansa nolona ja katsoi maata apeana. Hän ei voinut uskoa, että oli tullut sillä tavoin höynäytetyksi.
“Selvä”, hän piipitti, nousi ylös ja lähti hiipimään kohti leiriä.

Lumen alta kuului rapinaa. Yritin pitää askeleeni yhtä keveinä kuin höyhenet samalla kun etenin vähä vähältä äänen suuntaan. Missä se oikein oli? Sen täytyi olla jossakin alapuolellani. Mutta miten löytäisin sen?
Silmiini osui liikahdus vasemmalla puolellani. Myyrän pikkuruinen kuono pisti ulos lumesta. Loikkasin sitä kohti käpälät ojolla, mutta se oli jo ehtinyt kipittää takaisin tunneliinsa. Ryhdyin kaivamaan lunta pois tieltä, pitäen samalla silmäni ja korvani auki jyrsijän varalta. Ei jälkeäkään.
Lipaisin suupieliäni harmistuneena ja annoin asian olla. En minä nälkään kuolisi, se oli varmaa. Itse asiassa en ollut varmaan minään muuna lehtikatona ollut yhtä pulskassa kunnossa, siitä oli kiittäminen Sepon ja Ullan latoa, joka vilisi hiiriä vuodenajasta riippumatta.
Toisinaan minä kuitenkin kaipasin metsäriistan makua ja villissä luonnossa tapahtuvan jahdin huumaa. Siksi olinkin lähtenyt tänä aamuna yksinäni kauemmaksi maatilalta tuon elämyksen perässä. Toistaiseksi se ei ollut tuottanut minulle kuin pettymyksen tunteita ja mielipahaa. Oliko ladossa asuminen tehnyt minusta yhtä laiskan ja aikaansaamattoman kuin jokin pilalle hemmoteltu kotikisu?
*Ei*, pudistelin päätäni saadakseni ajatukseni kirkkaammiksi. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Löytäisin vielä saalista ladon ulkopuolelta, jonka voisin viedä ylpeänä näytille muille. Tekisin sen esi-isieni nimeen!
Ravistelin epäilykset turkistani ja jatkoin hölkkävauhtia syvemmälle metsään, suu raollaan riistanhajujen varalta.

Murun korvat kääntyivät refleksistä Kallen huokaistessa kuuluvasti hänen alapuolellaan. Kalle hyppäsi räpiköiden Murun viereen ikkunalaudalle. Muru haistoi, että Kalle oli käynyt tarpeillaan, eikä ollut taaskaan peseytynyt sen jäljiltä… Kilpikonnakuvioinen naaras nyrpisti nenäänsä.
Kalle huokaisi uudelleen, nyt dramaattisemmin. Muru kääntyi tarkkailemaan ystävänsä ilmettä; ennen kuin hän ehti kysyä mitään, kolli avasi suunsa:
”Minä alan oikeasti jo olla tosi huolissani Neposesta.”
Olisihan se pitänyt arvata, Muru ajatteli… Aina vain Neponen. Olihan se Murustakin kieltämättä omituista, että Neponen oli jälkiä jättämättä lopettanut vierailunsa ja kadonnut. Toisaalta vanhempi kolli oli kyllä käyttäytynyt alusta asti todella erikoisesti. Ei Murukaan toivonut Neposelle mitään pahaa. Naaras ei tosin voinut olla toivomatta mielessään Neposen muuttaneen pois…
”Pelkään, että hänelle on oikeasti sattunut jotain kamalaa. Muru, mitä meidän pitäisi tehdä?” Kalle oli kääntänyt sympaattisen, sinisen katseensa kohti Murua.
”Muistatko, miten etsintäresissu viimeksi päättyi? En ole tekemässä sitä uudestaan. Enkä usko, että voimme tehdä mitään”, Murun ilme oli pahoitteleva.
Kalle näytti epäuskoisen loukkaantuneelta, nousi ylös ja kääntyi, jolloin ruskea kikkare kollin takamuksessa tuli esiin.

//Kakka-Kalle? :)