Kalle yritti hädissään saada kiiltävää peitettä takaisin ruokien päälle, mutta se oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Kolli sohi käpälillään peitettä ja kiersi hemostuneesti ruoka-astian toiselle puolelle työntääkseen sitä enemmän ruuan päälle. Pahin nälkä oli jo ohi, sillä kolli oli ehtinyt syödä ihan kivan määrän kaksijalkojen herkullista ruokaa!
Kun kaksijalan lähestyvät askeleet kantautuivat ruokapaikan ulkopuolelta, Kalle tiesi, ettei hän voisi tehdä enää mitään. Hän jäisi kiinni joka tapauksessa. Siispä kotikisukolli luovutti peitteen suhteen ja kumartui ruoan ylle ja alkoi hotkia sitä vauhdilla suuhunsa.
*Kaksijalat suuttuvat joka tapauksessa, joten parempi on syödä vatsa niin täyteen kuin ehdin*, Kalle ajatteli hotkiessaan herkkuruokaa. Kalle kuuli, kuinka ruokapaikkaan saapunut kaksijalka huudahti jotain. Kollin syömistahti sen kuin vain kiihtyi, hänellä oli kamala kiire saada mahdollisimman paljon ruokaa vatsansa täytteeksi! Kuten aina, kaksijalka otti nopeita askeleita Kallea kohti ja puhui jotakin, muttei Kalle tiennyt mitä. Kaksijalan ääni oli tavallista korkeampi, mutta ei uhkaava. Kaksijalka nappasi karvattomilla tassuillaan Kallesta kiinni ja kaappasi kotikisun syliinsä.
"Eiiii!" Kalle parkui ja yritti epätoivoisesti tarttua käpälillään ruoka-astiaan. Naaraskaksijalka kiljahti jotain, kun astia oli vähällä pudota lattialle. Se sai kuitenkin napattua Kallea käpälästä kiinni, jolloin kollikissan ote irtosi. Ruoka jäi pöydälle, kun kaksijalka kantoi Kalle-parkaa kauemmas. Kolli tuijotti pettyneesti herkkuateriansa perään mutustellessaan viimeistä suullista yhä suussaan.
Kalle kuuli, miten kaksijalka hätisti myös Murun pois ruokapaikasta. Kalle yritti rimpuilla irti kaksijalkansa otteesta, mutta turhaan. Naaraskaksijalka hätisteli Murun nukkumapaikkaan, jonne hän kantoi myös Kallen.
Kalle pääsi vapaaksi naaraskaksijalan otteesta vasta kun ovi heidän perässään oli suljettu. Kaksijalka laski Kallen pehmeälle pedille ja katsoi kollia tuima ilme kasvoillaan. Kalle ei ymmärtänyt, mitä kaksijalka puhui, mutta hän tunnisti nimensä sanottavan. Kolli luimisti korviaan, kaksijalka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli päätti puolustautua:
"En minä voinut sille mitään että minulla oli nälkä!" Se ei kuitenkaan näyttänyt auttava. Kaksijalka pudisteli päätään, nousi ylös ja poistui nukkumapaikasta jättäen kissat sinne kahdestaan.
"Nyt kaksijalat ovat vihaisia", Muru mourusi ja astui esiin kaksijalkojen pedin alta. Kirjava naaraskissa näytti pettyneeltä ja huolestuneelta, kun hän kohdisti katseensa Kalleen, joka yhä lipoi vihoviimeisiä ruuan tähteitä huuliltaan.
"Ei ne ole pitkään vihaisia. Sinun olisi pitänyt maistaa sitä ruokaa, se oli taivaallista!" Kalle naukui mielissään ja katsoi ystäväänsä hymyillen. Mutta Muru ei näyttänyt iloiselta. Naaraan häntä laahasi maata pitkin hänen kävellessään ja kotikisu vaikutti jännittyneeltä.
"Sinun ei olisi pitänyt syödä sitä. Mitä jos me saamme nyt rangaistuksen?" Muru kysyi huolestuneella äänellä. Kalle pudisteli päätään.
"Voi Muru, ei meillä varmasti ole mitään hätää! Meidän kaksijalkamme rakastavat meitä, kyllä niiden täytyy ymmärtää että mekin tarvitsemme ruokaa. Itsepähän jättivät sen siihen esille, kyllä sitä silloin saa syödä!" Kalle vakuutteli kovaäänisesti. Hän alkoi nuolla pitkin vedoin turkkiaan, sillä niin emo oli opettanut; ruokailun jälkeen oli hyvä pestä turkkia, sillä Kallella usein putosi ruuan tähteitä hänen rintakarvoilleen.

//Muru?

Kalle oli hypännyt ruokapaikan tasolle ja alkanut maistelemaan kaksijalkojen ruokaa. Muru ei pitänyt siitä yhtään. Hän huomautti Kallelle, ettei tämän todella kuuluisi olla tasolla alkuunkaan, mutta naamiokuvioinen kolli vetosi vain hirvittävään nälkäänsä, kuin tällä olisi ollut jokin hätä.
"Ole kiltti ja pidä vahtia. Sano minulle, jos kaksijalat ovat tulossa", Kalle pyysi.
Muru huokaisi ja pudisteli päätään. Uskomatonta... Eikö Kallen emo ollut opettanut tälle, miten siveetöntä kaksijalkojen tasoille hyppiminen, saati niiden ruokiin koskeminen oli? Murun mielestä säännöt olivat selkeät. Kissat eivät syöneet kaksijalkojen ruokia, ja kaksijalat eivät syöneet kissojen ruokia. Kaksijalat ruokkivat heitä, mutta sopimukseen kuului yleisiä sääntöjä. Murulle oli opetettu ne jo pienenä pentuna.
"Et sinä voi vain mennä syömään kaksijalkojen ruokia! Se on todella sopimatonta", Muru maukui tiukasti. Eniten hän oli kuitenkin huolissaan siitä, että Kalle jäisi kiinni. Häntä pelotti mitä siitä seuraisi. Entä jos kaksijalat söisivät Murun ja Kallen ruoat tai jättäisivät heidän ateriansa välistä?
"Mutta tämä on hätätilanne! Muru ole niin kiltti... Tässä ei mene kauaa", Kalle intti.
"Tämä on huono ajatus, Kalle..." Muru yritti saada Kallen luopumaan päähänpistostaan, mutta turhaan. Kalle katsoi Murua epätoivoisen anovasti sinisillä silmillään, eikä Muru halunnut jättää ystäväänsä pulaan.
"Hyvä on, vahdin tässä", Muru huokaisi.
Silmänräpäyksessä Kalle oli jälleen työntänyt päänsä kaksijalkojen ruokaan, omituisen rapisevan peitteen alle. Muru vilkaisi sivulle, höristi korviaan ja varmisti, että märästä paikasta kuului edelleen lorisevaa veden ääntä. Kilpikonnavalkoinen naaras keskittyi ainoastaan sen kuunteluun. Hänen tassunpohjiaan pisteli inhottavasti ja hän hermoili siitä, ehtisikö Kalle pois tasolta ajoissa. Murua otti myös päähän Kallen dramaattisuus sekä se, miten ison riskin kolli pakotti heidät ottamaan. Sitä paitsi oli Murulla itselläänkin jo nälkä. Hänellä vain sattui lisäksi olemaan yleisiä käytöstapoja...
Äkkiä Muru säpsähti, kun veden lorina lakkasi. Märästä paikasta kuului kaksjalkojen askelia. Tuuheaturkkinen naaras kääntyi Kallen suuntaan, joka maiskutti edelleen ruokaa kovaan ääneen tason päällä. Murun kurkusta ei ensin lähtenyt ääntä ollenkaan, kun hän yritti huudahtaa varoituksen ystävälleen.
"Kalle, tule alas!" hän naukaisi korkealla äänellä.
Kalle nosti päänsä ylös niin nopeasti, että ruokien päällä oleva peite lähti pois paikaltaan melkein kokonaan.
"Odota! Laita tuo takaisin ruuan päälle, muuten ne huomaavat heti!" Muru maukui hädissään, ennen kuin Kalle ehti loikata alas.
"Miten minä sen muka teen?" Kalle parkaisi hätääntyneenä. Sininaamioinen kolli alkoi sörkkiä peitettä etutassullaan.
Samassa toinen kaksijaloista tuli ulos märästä paikasta. Muru tuijotti paikalleen jähmettyneenä, miten toinenkin kaksijalka ilmestyi näkyviin. Hän sai huokaista helpotuksesta, kun ensimmäinen käveli nukkumispaikkaan. Naaraskaksijalka näki kuitenkin Murun ja mölisi jotakin. Aivan kuten Muru oli pelännytkin, kaksijalka lähti tulemaan ruokapaikkaa kohti. Muru lähti nopeasti kipittämään kaksijalkaa vastaan. Kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti kaksijalan pysähtymällä suoraan tämän jalkojen juureen maukumaan. Kaksijalka antoi Murulle silityksiä, ja Muru yritti kuulostaa hellyydenkipeältä pennulta ja saada siten kaiken huomion. Hän kiehnäsi kaksijalkansa jalkoja vasten ja suunnitelma toimi hetken aikaa. Lopulta kaksijalka kuitenkin kaappasi Murun lattialta syliinsä ja lähti kävelemään ruokapaikkaa kohti.
"Voi ei!" Muru naukaisi hädissään.
Hän puristi kynsiään hellästi kaksijalkaa vasten ja toivoi, että olisi voittanut Kallelle tarpeeksi aikaa peittää jälkensä. Mitä jos Kalle jäisi kiinni ja heitä molempia rangaistaisiin? Mitä jos Murukin menettäisi nyt kaksijalkojen luottamuksen?

// Kalle? D=

Istuskelin rauhassa aidalla. Viherlehti ja erityisesti sen loppu olivat ihanaa aikaa. Tuli todella rauhallinen tunne vain pienten perhosten katselemisesta, kun ne lennähtelivät ilmassa. Raikas tuulen vire hyväili turkkiani ihanasti ja haukottelin raukeana. Oli vasta aikainen aamu mutta päätin silti mennä katsomaan, jos Leidi olisi hereillä. Hänen kaksijalkansa eivät yleensä pitäneet häntä lukkojen takana joten todennäköisesti hän olisi joko pihalla tai nukkumassa. Hyppelin aidan toiseen päähän ja katselin ympärilleni etsiskellen ystävääni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt joten tulin lopputulokseen, että hän todennäköisesti oli nukkumassa.

Palattuani takaisin omalle pihalleni Laku ja Luna tulivat hyvästelemään minut ja kertoivat muuttavansa. Hain nopeasti sisältä lempileluni ja pakotin kaksikon ottamaan sen. Jäisin kaipaamaan heitä ikuisesti. Luna ja Laku olivat olleet elämäni pienet valonpilkahdukset ja heistä oli kehittynyt ajan myötä rakkaita ystäviäni enkä tiedä mitä tekisin nyt päivät pitkät, kun laiska pullapylly Leidi nukkui vain eikä jaksanut tehdä muuta.
“Onko kaikki hyvin?” kuulin Pippurin äänen ja käännyin ympäri.
“Ai hei! Jäit juuri paitsi Lunan ja Lakun jäähyväisistä”, naukaisin hieman allapäin. Pippurin silmät laajenivat.
“Mihin he menivät?” hän kysyi jännittyneen oloisena.
“He muuttavat pois”, kerroin ja istuuduin alas.
“Annoin heille vihreän pallomme. Toivottavasti ei haittaa. Halusin jotain antaa jotain, josta he voivat muistaa meidät ikuisesti”, selitin kauhealla vauhdilla ja tärisevällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneliä.
“Ei haittaa, tietenkään. He olivat sinulle hyvin tärkeitä ja saat olla surullinen”, Pippuri sanoi ja toppuutti minua ylös.
“Mennään aidalle istumaan”, hän naukui ja loikkasi nopealla ja lennokkaalla loikalla aidalle. Astuin askeleen hänen perässään ja muistot valtasivat mieleni. En kyennyt hyppäämään muutamaan silmänräpäykseen mutta Pippuri odotti minua. Kun pääsin loikkaamaan, istuin hänen vierelleen ja painoin pääni hänen mustaan turkkiinsa. Tuttu musta ja lyhyt vähän piikikkäästi törröttävä turkki tuntui niin lohdulliselta vuodattaessani pari kyyneltä.
“Olin menossa tapaamaan Leidiä mutta hän nukkui - mokoma laiska torkuskelija. Toisaalta, jos en olisi tullut takaisin en olisi ehtinyt tavata Lakua ja Lunaa ja niin…” kerroin ja katsoin kumppaniani.
“Niin. Ehkä kaikelle on tarkoitus”, Pippuri naukui ja silitti hännällään selkääni.
“Tämä on kuitenkin kaunis päivä, joten eikö hyödynnettäisi sitä ja mentäisiin vaikka kävelylle?” mustaturkkinen kolli kysyi ja viittasi pitkällä kuonollaan metsään.
“Tottakai”, naukaisin ja hyräytin kehräyksen. Kuulin myös Pippurin kehräävän, kun tuo loikkasi edelläni metsään. Ehkä tästä tulisi loppujen lopuksi hyvä aamupäivä.

Venyttelin itseni ulos ladon - siksi Ulla ja Seppo kutsuivat isoa, punaista puurakennusta, jossa kaksijalat säilöivät heinäkasoja eläimilleen - seinässä olevasta raosta kasteisen viileälle pihalle. Jossain päin tiluksia joku maatilan oudoista linnuista päästi korvia repivän kurkkuäänen.
Katselin ympärilleni hiljaisella pihalla. Aamu-usva pyörteili pelloilla, ja ensimmäiset auringon säteet siivilöityivät jostain isojen rakennusten takaa ladon seinustalle. Normaalisti en herännyt näin aikaisin - ainakaan jos ei ollut pakko - mutta tänä aamuna unet olivat jääneet lyhyiksi ja olin päättänyt tulla ulos haukkaamaan happea. Järkäleloikka nukkui yhä sikeästi kerällä heinäkasojen välissä, jonne olimme käpertyneet nukkumaan viime yönä päivän askareiden jälkeen.
Tänään tuli kuluneeksi tasan seitsemän päivää siitä, kun olimme kumppanini kanssa eksyneet Ullan ja Sepon tilalle. Aikomuksenamme oli alunperin ollut jäädä ihan vain pariksi päiväksi heidän vieraakseen, mutta jostain syystä olimme vieläkin täällä.
Totta puhuen minulla ei ollut mikään kiire lähteäkään; Ulla ja Seppo olivat maailman mukavimmat kissat - mikä kieltämättä oli hieman epäilyttävää, sillä en ollut tottunut sellaiseen vilpittömyyteen, jota he meitä kohtaan osoittivat antamalla meidän majailla luonaan - ja ruokaa riitti yllin kyllin. Neljännesosakuun aikana olin syönyt hiiriä oman painoni verran ja varmasti myös sen yli.
Istuskelin ladon edustalla hyvän aikaa ajatuksiini uppoutuneena, samalla seuraten heräilevää maatilaa. Seppo ja Ullakin olivat jo jalkeilla; olin nähnyt heidät kävelemässä kauempana pihan toisella puolella erään kaksijalan perässä, kun se oli ollut matkalla navetalle. Navetta oli paikka, jossa niin kutsutut lehmät asuivat. En oikein ymmärtänyt niiden merkitystä saatika sitä, miksi kaksijalat pitivät niitä sullottuna yhteen rakennukseen, mutta kukapa niiden aivoituksista koskaan otti selvää.
Kuulin takaani hiljaista tassutusta. Minun ei tarvinnut kääntyä katsomaan tietääkseni sen olevan Järkäleloikka - hänen ihana, tuttu tuoksunsa täytti nenäni ennen kuin silmäni tavoittivat hänen jykevän olemuksensa. Kumppanini tuli viereeni istumaan, ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja hieroin päälläni hänen poskeaan kehräys kurkussa hyristen.
"Nukuitko hyvin?" kysyin häneltä silmäkulmassani hiukan ilkikurinen pilke. Järkäleloikka nyökäytti päätään ja haukotteli.
"Miten sinä näin jalkaisin olet jo ylhäällä?" hän kohotti kulmiaan. "Yleensä minä saan olla repimässä sinua jalkeille."
Huiskautin häntääni hyväntuulisesti. "En saanut enää unta. Mutta sinä nukuit kyllä meidän kummankin puolesta", kiusoittelin. Virnistin Järkäleloikalle lempeästi ja käänsin sitten katseeni takaisin pihan suuntaan. Kysymys oli ehtinyt pyöriä mielessäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi esittää sen kumppanilleni: "Mitä mieltä sinä olet, jos jäisimme tänne… lopullisesti? Tai ainakin siihen asti, kunnes Ulla ja Seppo paljastuvat vallanhimoisiksi tyranneiksi, jotka vaativat meitä työskentelemään tilallaan yötä päivää korvauksetta."

//Järksy? <3

Järkäleloikka: 6kp

Laku: 21kp!

Loikkasin lehtikasaan, jonka kaksijalka oli koonnut pihalle. Se ei ollut kamalan iso, mutta ensimmäiset tipahtaneet lehdet muodostivat kuitenkin jo pienen kansan. Lehtiä lenteli ilmaan ja ryhdyin kurkottelemaan niitä kohti kynnet ojossa. Saatoin tuntea ne käpälissäni, mutta ne eivät millään suostuneet jäämään kiinni. Laskeutuessani taas neljälle tassulle, kävelin puisen vasta uuden värin saaneen aidan viereen. Enään se ei tuntunut niin valtavalta kuin aiemmin.
Ryhdyin terottamaan kynsiäni siihen ja kaksijalan huomatessa se tuli pauhaamaan minulle. Nuolaisin vain rintaani hivenen nolona ja tassutin äkkiä pois. Luna naureskeli minulle ja loikin tämän luokse naarasta hellästi käpälälläni tökäten.
“Miksiköhän kaksijalat tuunaavat tätä paikkaa niin kovasti? Tai siis, lähes kaikki vanha korvataan paremmalla ja kaikki raahataan jonnekin piiloon. Raapimapuumme on ollut kateissa jo melkein neljäsosakuun!” nau'uin valkoiselle naaraalle. Luna kohautti lapojaan.
“En tiedä, mutta se on kyllä kummallista”, hän sanoi ja kääri häntänsä tassujensa ympärille. Yhtäkkiä naaras kuitenkin vaikutti tajuavan. “Taidamme olla muuttamassa! Olen joskus kuullut siitä. Kaksijalat tykkäävät vaihtaa paikkaa, jossa asustaa ja vaihtavat pesiä jonkun toisen kaksijalan kanssa”, hän selitti.
“Onpa kummallista, mutta jos todella olemme muuttamassa, haluan hyvästellä Sipulin”, sanoin ja katsoin Lunaan. “Etkö sinäkin?”
“Tietysti”, hän sanoi ja nousi ylös. Lähdin tassuttamaan Lunan kanssa aidan vierelle. Naaras katsoi ylös hieman huolissaan, mutta hänen loikkansa oli täydellinen. Kaksijalka huudahti hieman ja lähti ravaamaan kohti Lunaa. Naaras säpsähti ja loikkasi äkkiä toiselle puolelle. Lähdin nopeasti hänen peräänsä, ja juoksin eteenpäin kuunnellen kaksijalan vähitellen kaikkoavia huutoja.
Loikkasin aidalle, jonka toisella puolella oletin Sipulin asuvan. Muistelin, että se olisi hänen kotinsa, mutta en ollut täysin varma. Katselin hetken kaksijalanpesää ja Luna loikkasi vierelleni.
“Sipuli! Sipuli oletko kotona!” huutelin. Pian ulos tuli ensin joku musta kissa ja sitten Sipuli. Naaras loikkasi aidalle.
“Hei vain! Mitä asiaa teillä on, vai haluatteko vain leikkiä?” Sipuli kysyi hymyillen. Minä ja Luna vilkaisimme toisiamme.
“Olemme muuttamassa muualle”, Luna selitti naaraalle alakuloisena. Sipuli katsoi minua ja Lunaa hetken täysin hiljaa ja huokaisi sitten.
“Odottakaa tässä”, hän sanoi hiljaa ja luikki nopeasti sisälle kaksijalanpesään. Hetki meni ja naaras kantoi mukanaan lelua. “Ottakaa tämä muistoksi niin, että ette koskaan unohda minua”, hän sanoi laskiessaan sen varovasti aidalle.
“Emme me voi ottaa leluasi. Muistamme sinut kyllä aina, vaikka emme saisikaan mitään muistoja”, nau’uin ja pudistelin päätäni. Sipuli oli kuitenkin tehnyt päätöksensä jo.
“Ei, ei. Minä vaadin teitä ottamaan tämän mukaanne”, hän naukui ja tyrkkäsi lelun Lunan tassuihin. Luna katsoi naarasta kiitollisena.
“Kiitos paljon, emme tule koskaan unohtamaan sinua”, valkea naaras sanoi toiselle.
“Hei hei ja turvallista matkaa! Minäkään en tule koskaan unohtamaan teitä kahta!” Sipuli huusi peräämme, kun lähdimme takaisinpäin.
Kaksijalka huomasi meidän olevan tulossa takaisin lelu mukanamme ja näytti yllättyneeltä. Se tuli silittämään meitä molempia ja hössötti jotain. Se nosti minut syliinsä ja nappasi myös Lunan ilmaan. Kehräsin, sillä minua ei haitannut lainkaan olla kaksijalan sylissä.

Kaksijalka kantoi minut ja Lunan vuoron perään pienissä häkeissämme hirviön sisään. Jännitys mylvi sisälläni enkä osannut asettautua hyvin paikoilleni.
“Älä turhaan jännitä, hyvin se menee”, Luna naukui ja kehräsi minulle. Se sai minut hieman rauhoittumaan. Asetuin aloilleni ja katselin ulos häkistä. Katsoin lähellä olevaa ikkunaa toivoen, että näkisin siitä läpi, mutta se oli liian korkealla. Tuhahdin ja kääriydyin pieneksi palloksi.
Vaikka hirviö murisi kovaan ääneen ja kaksijalat ilmeisesti juttelivat keskenään, onnistuin lopulta saamaan unta. Nukuin lähes koko matkan sikeästi ja heräsin, kun hirviö pysähtyi ja kaksijalat alkoivat kantaa tavaroita ulos hirviön vatsasta. Katselin, miten ne vain tulivat ja lähtivät ja lopulta ottivat myös minut ja Lunan mukaan sisään uuteen kaksijalanpesään.
Katsoin paikkaa silmät selällään ihmetyksestä. Olin innoissani, mutta kaksijalat tekivät vieläkin jotain, ennen kuin päästivät meidät ulos. Ne kuljettivat tavaroita ympäriinsä ja kulkivat paikasta toiseen ja minä tuijotin malttamattomana niiden kulkua.
“Päästäkää minut jo tutkimusretkelle!” huusin ärtyneenä. Halusin jo nähdä millaista siellä oli. Kuulin kaksijalan kikattavan ja lopulta se tuli häkin luokse päästämään minut ulos.
Loikin heti ympäri uutta kotia, katsellen millainen se oli. Se näytti niin erilaiselta vanhaan verrattuna. Luna tuli pian luokseni innoissaan.
“Tämä on isompi, mitä vanha, vaikka sekin oli valtava!” naaras sanoi haltioissaan. Kehräsin ja heilutin häntääni.
“Tämä on upea, vaikka täällä on ehkä vielä vähän sekasortoista”, vastasin ja jatkoin tutkimista. Luna kulki vierelläni, kun kuljin paikasta toiseen innokkaasti ja katselin paikkoja. Innostuin koko ajan vain enemmän, vaikka paikka tuntuikin vielä hieman vieraalta. Uskoin, että tottuisin uuteen kotiimme kyllä pian.

Kaksijalka raotti ovea ja luikin heti ulos Luna vierelläni. Paikka haisi kummalta. Se haisi kitkerämmältä, mitä vanhan kodin ympäristö, mutta en antanut sen viedä positiivisuuttani. Kaksijalka piteli nauhoja paljaassa käpälässään, mutta emme olleet niissä kiinni. Kaksijalat olivat alkaneet luottamaan siihen, että minä ja Luna palaisimme aina kotiin. Aina, kun joku koira tai vieraita kissoja kulki lenkin aikana ohi, kaksijalka saattoi äkkiä kiinnittää narut valjaisiimme ja vetää meidät äkkiä ilmaan, turvaan kaikelta ja kaikilta.
“Saisimmekohan me jo kohta käydä lenkillä yksin?” kysyin Lunalta. Naaras nyökkäsi hymyillen minulle.
“Olen aika varma, että ne antavat meidän jo pian kulkea vapaana”, Luna naukaisi. Nyökkäsin hiljaa ja jatkoin matkaa keskittyneenä. Minun tulisi painaa reitti mieleeni, jotta muistaisin, että miten pääsen minnekin, ja miten kotiin.
Katsellessani ympärilleni huomasin kaukaisuudessa kissajoukkion.
“Katso Luna, muita kissoja!” naukaisin naaraalle ihmeissäni.
“Ohoh. Onpa niitäkin monta. Missäköhän niiden kaksijalat ovat?” Luna naukaisi takaisin. Kohautin lapojani ja siristelin silmiäni.
“En tosiaan tiedä, mutta heidän kanssaan olisi varmasti mukava tutustua”, totesin ja katsahdin Lunaan nopeasti. Hän nyökkäsi ja käänsin taas katseeni muukalaisiin. Halusin tutustua näihin kissoihin. Halusin saada heistä ystäviä itselleni ja Lunalle. He voisivat näyttää meille kaksijalkalaa ja opettaa tarkemmin, miten siellä saattoi kulkea.
“Laku katso!” Lunan ääni keskeytti ajatteluni. Naaras osoitti hännällään vehreää aluetta kauempana.
“Mahtavaa! Pääsemme leikkimään!” nau’uin innoissani. Luna kehräsi innokkaasti ja pukkasi minua päällään lapaan. Hymyilin naaraalle ja heiluttelin häntääni tyytyväisenä. Kaksijalka mörisi jotain ja silitti vuorotellen meitä molempia. Kehräsin hieman ja naukaisin tyytyväisesti. Tästä paikasta voisi tulla ihan hyvä paikka asustaa.

Järkäleloikka katsoi huolestuneena Tyrskytiikeriä, joka oli lähtenyt kiipeämään maatilakissojen perässä. Tummaturkkinen kissa pelkäsi, että Tyrskytiikeri satuttaisi itsensä vakavasti.
“Ole varovainen, Tyrskytiikeri!” Järkäleloikka naukaisi toiselle ja hänen äänestään hehkui huolestuneisuutta.
Järkäleloikka tuijotti hieman epäluuloisesti Ulla -nimisen naaraan tarjoamaa hiirtä. Naaras oli höpöttänyt, kuinka hänen kumppaninsa Seppo oli mainio saalistaja ja kuinka heidän asuinpaikkansa suorastaan kuhisi meheviä hiiriä. Järkäleloikka ei voinut olla miettimättä oliko tämä jokin ansa, mutta kissat vaikuttivat oikeasti vilpittömiltä.. Kollikissan viikset värähtivät ja hän katsahti kumppaniinsa.
“Miltä nämä kissat sinusta vaikuttavat? Tämä paikka on kummallinen.. He elävät pienessä kaksijalkalassa, joka on metsän keskellä ja täällä on niin paljon eläimiä, että en edes osaa laskea! Ja suurin osa niistä on outoja, en ole koskaan nähnyt tuollaisia”, Järkäleloikka pohdiskeli epäluuloisena. Hän vilkaisi sivusilmällä Ullaa ja Seppoa. Kaksikko vaikutti onnelliselta ja jotenkin.. vilpittömiltä. Aivan erilaisilta kissoilta mitä tummaturkkinen kolli oli tottunut tapaamaan kaksijalkalassa asuessaan. Siellä suurin osa kissoista oli tavoitellut vain omaa etuaan. Jokin kollikissan sydämessä kertoi, että nämä kaksi olivat erilaisia.
“He kyllä vaikuttavat todella mukavilta. Erilaisilta mitä Yhteisössä ollessa tapasimme. Vai mitä mieltä sinä olet?” kolli hiljensi ääntään entisestään ja kumartui kuiskuttelemaan kumppaninsa korvaan.
“Mitäs täällä kuiskutellaan?” Ulla naukaisi ilmestyttyään kaksikon taakse ja tapitti kolleja iloinen ilme kasvoilleen.
“Seppohan voisi riuskana kollina tulla esittelemään teille tilojamme! Vai mitä Seppo? Pitäähän uusille tulokkaille nyt näyttää nukkumapaikat ja kaikki muut, niin ette mene aivan eksyksiin! Voih, ihanaa saada uusia kissoja vierailulle tai voittehan te nyt tietenkin jäädä tänne asumaankin, sopu sija antaa!” Ulla höpötti Tyrskytiikerille ja Järkäleloikalle tohkeissaan. Sinisilmäinen kolli vilkaisi hieman huvittuneena, mutta hyvillään kumppaninsa suuntaan.

//Tyrkky? <3

Tyrskytiikeri: 9kp -

Valo: 12kp -

Muru: 13kp -

Neponen: 10kp -

Kalle: 33kp! -

Lintu: 4kp -

Sipuli: 4kp -

Puh: 7kp -

Aave: 6kp -

Laku: 5kp -

Hihitin hiljaa käpertyneenä ja odotin, että Sipuli löytäisi minut. Huomasin valkean naaraan tassut, kun tämä kulki ohitseni ja pidättelin parhaani mukaan naurua. Kuitenkin päästin vahingossa pienen tirskahduksen ja kohta naaraan pää pilkahti esiin. Hän kehräsi viikset väpättäen katsellessaan minua.
“Löysimpäs”, hän kehräsi. Lähdin mönkimään kuopassa yrittäen päästä pois, mutta se tuntui mahdottomalta. Kuoppa jossa olin oli niin pieni, että siellä oli hyvin hankalaa liikkua. Yritin kiemurrella ja repiä itseäni ylöspäin, mutta se tuntui kamalan vaikealta.
“Auta! Olen jumissa!” henkäisin kauhuissani ja ryhdyin rimpuilemaan paniikissa.
“Rauhoitu tai emme saa sinua sieltä pois!” sanoi yhtäkkiä paikalle hiippaillut Luna. Hän tuijotti minuun kuparin katseellaan rauhoittavasti. Hengitin syvään ja tuijotin kahta valkeaa naarasta hetken hiljaa.
“Auttaisitteko minut ulos?” pyysin nolostuneena ja pian Luna ojentautui tarttumaan minua niskanahasta. Hän kiskoi minua parhaansa mukaan ja Sipulikin tarttui kynsillään minuun yrittäen vetää minua ulos. Työnsin itseäni kauemmas reiästä ja pian tupsahdin taas maan pinnalle.
Heti pystyyn päästyäni yritin saada kaiken mahdollisen tomun pois turkistani.
“Kiitos”, sanoin tukahtuneella äänellä. “Minä voinkin laskea seuraavaksi.”

Palasimme kylki kyljessä Lunan kanssa kotiin. Onnistuimme toinen toistamme auttaen päästä taas aidan ylitse ja sitten suuntasimme sisälle. Aurinko olikin jo laskemassa ja sen viimeiset säteet valaisivat polkuamme.
“Päästäkää sisään!” huusin kaksijalanpesän edessä. Pian seinä aukesi ja kaksijalka tuijotti meitä kuin puulla päähän lyötynä. Tunkeuduimme nopeasti sisälle ja menimme heti Lunan kanssa unille. Kehräsin hiljaa tämän turkin sekoittuessa omani kanssa ja nukahdin.

Valo yllättyi kotikisun kauaskantoisesta muistista. Tämä muisti jopa hänen isänsä nimen! Kolli muistutti Valoa jollain tapaa Sammakosta. Myös hänen isällään oli hyvä nimimuisti sekä löysät kielenkannat - juttua olisi tullut vaikka maailman tappiin asti.
Puhiksi uudelleen esittäytynyt kissa puhui jostakin taikakepistä, jonka avulla hänen kaksijalkansa narrasi kaloja joesta. Valo ajatteli aluksi vanhemman kolli yrittävän vetää häntä höplästä, vaikka kotikisu vaikuttikin itse vilpittömyyden perikuvalta. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa turhia riskejä kaksijalkojen kanssa, taikakeppien kanssa tai ilman. Hän oli kuullut Sammakolta tarinoita kaksijaloista, jotka houkuttelivat kissoja luokseen ja veivät ne sitten mukanaan kotikisuikseen. Valo ei ollut ajatellut ryhtyä kotikisuksi; hän nautti erakon elämän tuomasta vapaudesta.
"Kiitos, mutta pysyttelen mieluummin vähän kauempana kaksijaloista", Valo vastasi Puhille ja loi tälle pahoittelevan katseen. "En halua joutua kotikisuksi. Sitä paitsi, isäni odottaa minua tuolla kauempana. Hän jäi sinne puun alle torkuille." Hän lisäsi reippaammin: "Mutta hän haluaisi varmasti tavata sinut ja vaihtaa kuulumisia. Siitä on aikaa, kun olemme viimeksi liikkuneet näillä nurkilla."

//Puh?

Aurinko nousi, aurinko laski. Nousi. Laski. Kun päivänsäteet olivat ehtineet taivaalle, ne vaihtuivatkin oitis pitkiin tummanpuhuviin varjoihin, keskittyen yhteen yksinäiseen ohueen välähdykseen, varjoon, joka oli peilikuva Aaveen haalistuneelle itselleen.
Roikkuva turkki muistutti huonosti hoidettua taljaa ja mustan kissan ennen tomerat liikkeet olivat taantuneet laahaaviksi, hidastuneet kuin Aave olisi jatkuvasti taistellut jotain häneen takertunutta olomuodotonta otusta ja sen painoa vastaan.
Olisi melkein ollut parempi, ettei Aave olisi kohdannut sitä elämää mullistavaa hetkeä, jona kaikki muuttui. Aaveen elämänsä tarkoitus oli ollut niin lähellä ja kolli oli vain päästänyt sen menemään. Hänen olisi pitänyt taistella enemmän. Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen itseensä, päinvastoin. Joten Aave vain odotti kaikessa apatiassaan merkkiä jumalilta. Jotain muuta kuin häneen tarrautunut loppumaton tunne, kuinka maailmanloppu joka hetki mateli heitä kohden.
Aave ei saanut unta juuri ollenkaan. Hän vain lojui hiekkaisella vuoteellaan ja yritti saada korkeasointiset tuskanhuudot hänen korvissaan loppumaan. Loppu ei ollut enää kaukana. Pian ikuinen yö korjaisi valmistautumattomat kissat pesistään.
Eikä mikään muu ei voisi taistella pimeää vastaan kuin suuri valon lähde. Suuri Valo. Ja se oli pitkään kaivattu oivallus.
Niin juuri! Aave hypähti pediltään, virkosi kuin auringonvaloon siirretty näivettynyt nuppu.
"Hehku, minä tiedän mihin me lähdemme. Me lähdemme missiolle!" Aave julisti silminnähden valpastuneena ja silmät kirkkaina. Heidän olisi löydettävä messias, hän joka ainoana pystyisi estämään maailman palamisen. Ja se pelastaja oli ollut aivan heidän tassujensa ulottuvilla koko ajan.

//Ehkä viimein seuraavassa tarinassa Aave lähtee tekemään jotain konkreettista pelkän märehtimisen sijaan XD

Istuskelin kaksijalkani vierellä korvat pystyssä kuunnellen joen liplatusta. Kaksijalkani oli pukenut päähänsä hassun esineen ja minä olin saanut samanlaisen pienoiskoossa. Kohotin päätäni ylpeänä ja hymyilin leveästi. Kaksijalkani piteli käpälissään pitkää keppiä ja välillä kepin päähän tarttui myös syötävää. Olimme saaneet jo kaksi herkullista ahventa, joista toisen olin pihistänyt heti kättelyssä. Tarvitsisin itsekin tuollaisen taikakepin, joka taikoisi kalat vedestä suoraan maalle. Kuinka helppoa kalastaminen olikaan tuollaisen kanssa, mietin iloisena. Kaksijalka sanaili jotain möreällä äänellään ja kurottautui rapsuttamaan minua korvieni välistä. Kehräsin toiselle muutaman kerran, kunnes loikkasin kiveltä takaisin ruohikolle. Olimme tulleet muutama päivä sitten majailemaan lähistöllä olevalle niitylle, jonka varrella oli joki täynnä herkullista kalaa! Pidin ulkona nukkumisesta ja laatuajasta oman kaksijalkani kanssa. Olimme käyneet Nasun perheen ovella ennen retkeä, mutta Nasu ei ollut uskaltautunut reissuun mukaan. Olin hieman huolissani ystäväni rohkeudesta. Tiesin että kollin pieneen suureen sydämeen mahtuisi myös roppakaupalla rohkeutta! Keskittymiseni herpaantui, kun perhonen lepatteli kuononi edestä. Huitaisin siivekästä ötökkää käpälälläni, mutta perhonen liihotteli vain kauemmaksi. Loikkasin kömpelösti kohti taivasta, mutta perhonen pääsi lopullisesti karkaamaan minulta, kun yllätyin heinikon seasta löytyneestä kissasta. Oliko se todellakin sama Valo kenet minä olin tavannut kuita sitten? Kolli oli ollut silloin pieni ja matkannut Sammakko -nimisen kollin kanssa. Kolli naukaisi olevansa Valo ja kysyi vielä nimeäni. Noh, joillain sattui olemaan vain huono nimimuisti, eikö?
“Tapasimme, kun sinä olit pieni pentu. Tulit Sammakon kanssa samaan kaksijalkalaan, missä minä asun. Oletteko taas palanneet näille maille? Minä olen kaksijalkani kanssa täällä retkeilemässä, tule ihmeessä tänne päin! Meillä on paljon kalaa, kaksijalallani on taikakeppi, joka taikoo joesta kalaa. Tahdotko sinä nähdä sen? Missä kaikkialla te olette käyneet Sammakon kanssa, onhan hän edelleen elossa? Voi että, isäsi on sitten mukava kissa!” nau’uin Valolle hyväntuulisesti. Meillä oli niin paljon jaettavaa, niin paljon oli tapahtunut kaksijalkalassa! Tiesiköhän Valo sodasta missä klaanit olivat taistelleet? Se oli kyllä surullinen tarina, ajattelin haikeana.

//Valo?

Leikimme piilosta metsässä auringon laskuun asti. Olin lopen uupunut ja niin varmasti olivat nuoremmat toverini. Tassutimme kolmisin nyt kohti heidän pesiään. Kaksikko pölötti taukoamatta metsän ihmeistä ja kaikesta mitä olimme tehneet. Päästessämme aidan luo näytin heille mistä kohtaa he pääsisivät hyppäämään aidalle ja autoin heidät vielä takasin omalle pihalleen ennen kuin minun oli pakko lähteä. Tassutin aitaa pitkin takaisin oman pihani kohdalle ja loikkasin alas. Aurinko oli jo ehtinyt laskea auttaessani uusia ystäviäni omalle pihalleen. Pippuri pyyhälsi luokseni huolesta suunniltaan.
“Missä olit? Sanoit, että tulisit kotiin ennen auringon laskua!” kumppanini hössötti. Tosiaankin olin luvannut tulla ennen auringon laskua kotiin mutta olin unohtanut lupaukseni.
“Olin metsässä Lakun ja Lunan kanssa. Lupaan ettei tämä toistu. Olen niin pahoillani”, nau'uin hiukan katuvaisesti. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus olla näin myöhässä sovitusta ajasta. En sitä paitsi ikinä ollut myöhässä, joten ymmärsin kyllä Pippurin huolenaiheen mutta toisaalta osa minusta olisi halunnut hänen antavan asian olla.
“Hyvä. Ehdin jo huolestua mutta saat anteeksi. Rakastan sinua”, kolli naukui ja hieroi päätään rintaani. Nuolaisin hänen korvallistaan ja kehräsin.
“Mennäänkö sisään?” kysyin varovaisesti. Pippuri nyökkäsi.

//HUOM!! Tarina sisältää pahoinpitelyä ja vähäistä väkivaltaa.

Askeleeni tömähtelivät maassa. Haistelin. Haistin koiran, koiranruuan, ja ruusuja. Yhtäkkiä kaksijalan kollipentu silitti minua selästä. Siitä en pidä. Puraisin pentua sormeen, ja tämä lähti kirkuen pois. Lähdin luisevini kehoneni paikan, missä kaksijalat istuivat, alle(sohva). Yhtäkkiä naaraskaksijalka juoksi rääkyen luokseni. Hän löi minua päähän ja menin syvemmälle(ja inisin samalla). Kaksijalat lähtivät, ja kollipentu näytti minulle kieltä(joten näytin takaisin). Livahdin keittiöön. Kaadoin paketin jossa oli hyviä nappuloita(muroja), ja söin niistä suurimman osan. Yhtäkkiä kuulin koiran murinaa. Tiesin mitä se tarkoitti. Kaksijalkojeni koira tassu oli tulossa. Koira oli pieni, mutta äkäinen. Piilouduin istumapaikkkojen(penkki) alle. Mutta onnekseni tassu vain hyppäsi pedilleen nukkumaan. Huokaisin. "Enää yksi ruokanappula jäljellä." Henkäisin ja söin sen.
"Nam." Nau'uin. Hyppäsin pöydän kautta ikkunalle ja katsoin ulos. "Tuolla minä joskus voisin olla..." Unelmoin raskaasti. Yhtäkkiä koira haukkui minulle. En edes huomannut kun tassu oli tullut tähän huoneeseen. Murisin. Onnekseni kollikaksijalanpentu nappasi tassun syliinsä ja meni istumaan paikkaan missä kaksijalat yleensä istuivat. Emokaksijalka tuli hyräillen samaan huoneeseen missä minä olin, tekemään ruokaa. Hyppäsin pois ikkunalta ja keskityin saalistamaan hyttystä. Yhtäkkiä hyttynen pisti minua selkään ja katkaisin. Kuulin kollikaksijalanpennun säikähtävän huudon. Huokaisin. Menin nukkumaan emokaksijalan nukkumapaikalle(sänky).
//Mun pisin tarina minkä oon kirjoittanut:)

Kalle oli kuunnellut mielissään – mutta myös hieman peloissaan – Neposen tarinaa siitä, miten kollikissa oli taistellut urheasti montaa metsäkissaa vastaan ja pelastanut ystävänsä hengen. Kotikisukollin ihailu ruskeaturkkista kollia kasvaan sen kun vain
kasvoi, mitä enemmän vanhempi kissa kertoi tekemistään urotöistä. Kalle ei koskaan olisi itse uskaltanut olla yhtä rohkea kuin Neponen!
"Näytän teille nyt, miten iskeydyin sen toisen metsäkissan kimppuun!" Neponen mourusi kovaäänisesti ja alkoi näytellä temppujaan. Kallen silmät suurenivat ammolleen innostuksesta ja tämä tärisi malttamattomana paikallaan, kun verkkoaidan takana oleva Neponen alkoi esitellä taitojaan. Nopeasti Kallen ilme muuttui innostuneesta säikähtäneeksi, kun Neposen temput menivät pahasti pieleen. Suurikokoinen kollikissa löi takajalkansa aitaan ja lähti putoamaan hallitsemattomasti pää edellä kohti maata. Kallen henkäisi säikähtäen, että hänen ystävänsä loukkaisi itsensä. Hetken ajan ylväs ja urhea Neponen roikkui aidassa vain yhden takajalan varassa. Kalle oli hiukan hämillään, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko tämä ollut se Neposen temppu minkä hän halusi näyttää... Noinko metsäkissoja vastaan taisteltiin? Oliko se jokin harhautus? Kalle päätteli mielessään, että niin sen täytyi olla! Kun Neponen lopulta mätkähti maahan ja kampesi itsensä nopeasti pystyyn, Kalle oli jo alkamassa hurraamaan tälle innoissaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä, sillä yllättäen ruskean kollin suusta pääsi kovaääninen voihkaisu. Neposen yrittäessä kävellä, hän vaikeroi yhä enemmän ja lyyhistyi maahan kyljelleen. Se näytti Kallen mielestä aika pahalta. Hän katsoi säikähtäneenä ystäväänsä, joka makasi maassa kivuissaan.
"Voi ei, Neponen! Oletko sinä kunnossa!" Kalle parahti ja syöksyi Murun ohi kohti verkkoaidan kohtaa, josta hän tiesi pääsevänsä ulos tarhasta. Kalle työntyi verkossa olevasta reiästä vapauteen ja kiiruhti yhä maassa onnettoman näköisenä makaavan Neposen luokse. Kalle oli todella säikähtänyt, sillä Neposen vamma näytti pahalta; eihän kolli päässyt edes kävelemään!
"Neponen, onko kaikki hyvin? Pystytkö sinä kävelemään? Voi ei, voi ei", Kalle ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänestä tuntui todella pahalta nähdä Neponen niin kipeänä.
"Olen ihan kunnossa", suuri kolli vakuutteli urheasti ja nousi taas seisomaan. Mutta taas kerran kun vanhempi kolli yritti lähteä kävelemään, hänen takajalkansa ei kestänyt lainkaan painoa. Kollikissa rojahti maahan voihkaisun kera ja heittäytyi kyljelleen, luoden dramaattisesti surkean katseen kohti Kallea. Naamiokuvioinen kolli kääntyi hädissään Murun puoleen. Onneksi kirjavaturkkinen naaras oli myös huomannut tilanteen vakavuuden ja lähestyi parhaillaan kahta kollikissaa. Muru vaikutti kuitenkin hieman varovaiselta, sillä naaraskissa vilkuili huolestuneen näköisenä vuorotellen kaksijalanpesän ikkunaa ja haavoittunutta Neposta. Kalle oli kokonaan unohtanut, että kaksijalka oli kotona ja saattoi parhaillaankin tiirailla, mitä kissat tekivät ulkona...
*Neponen on nyt tärkeämpi*, Kalle ajatteli päättäväisesti ja siirsi kaksijalan pois mielestään. Muru käveli varovaisin askelin huolestunut ilme kasvoillaan kahden kollin luokse. Neponen retkotti yhä maassa surkeana. Kalle sääli niin kamalasti ystäväänsä, että oli itse vähällä pillahtaa itkuun.
"Voi Neponen, kyllä kaikki järjestyy", Kalle naukui muistaessaan, että hänen emonsa oli sanonut hänelle niin Kallen ollessa vielä pentu.. Ei hän tiennyt miten tämä asia järjestyisi, mutta kotikisu halusi epätoivoisesti lohduttaa kipeää ystäväänsä. Kalle käänsi katseensa Muruun ja toivoi, että naaras olisi tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä... Muru silmäili tarkkaavaisesti Neposta ja erityisesti tämän loukkaantunutta takajalkaa.
"Ehkä kaksijalka osaa auttaa", Muru ehdotti ja katsahti kysyvästi ensin Neposta ja sitten Kallea. Kallen ilme kirkastui.
"Niin tietysti! Minä käyn heti hakemassa hänet!" nuori kolli naukui tarmokkaasti ja oli jo lähdössä tepastelemaan kohti ulkotarhaa, kun Neposen matala nau'unta pysäytti hänet:
"Odota Kalle."
Kotikisu oli lähtenyt niin vauhdilla ja kiihdyttänyt askeleensa jo juoksuksi, että hänellä oli vaikeuksia pysähtyä nopeasti. Kolli upotti kyntensä nurmikkoon ja teki äkkijarrutuksen. Koska Kalle ei suinkaan ollut kissa ketterimmästä päästä, hänen pysähdyksensä oli juuri niin kömpelö kuin hänenkaltaiseltaan kissalta saattoi odottaa. Pysähdys tuli niin äkkiä, että Kalle menetti tasapainonsa ja horjahti eteenpäin. Hän teki kuperkeikan ja heittäytyi maahan selälleen. Kolli kampesi itsensä nopeasti pystyyn välittämättä kömmähdyksestään ja kiiruhti takaisin Neposen ja Murun luokse. Neponen oli kääntänyt kullanvihreän katseensa Muruun.
"Voisitko sinä kokeilla parantaa minun jalkani, Muru", Neponen pyysi. Kalle tunsi pienen piston rinnassaan. Miksei Neponen pyytänyt häntäkin auttamaan? Ei sillä, että Kalle olisi osannut tehdä jalalle mitään, mutta silti Kallelle tuli hieman ulkopuolinen olo...
"Enpä tiedä... Miten minä sen parantaisin?" Muru kysyi epäluuloisena. Kalle oli jo valmis tarjoamaan apuaan, mutta Neponen selvästi halusi Murun auttavan häntä.
"Kokeile sitä ja katso, auttaisiko se", Neponen pyysi. Muru empi hetken, mutta nyökkäsi.
"No, kai minä sitten voin kokeilla", kirjava naaraskissa naukui ja lähestyi varoen Neposen takajalkaa. Neponen antoi päänsä rojahtaa maahan hänen odottaessaan, että Muru yrittäisi parantaa hänet. Kalle ei halunnut olla ulkopuolinen, joten hän kiiruhti ystävänsä pään luokse ja katsoi Neposta lohduttaen. Neponen henkäisi, kun Muru kosketti varovaisesti käpälällään vanhemman kollikissan takajalkaa. Kalle säikähti sitä hieman ja kavahti askeleen taaemmas. Yllättäen ruskea kollikissa nousi kuin nousikin pystyyn ja otti ongelmitta askeleita.
"Muru, sinä paransit minun jalkani! Se on nyt jo paljon parempi!" Neponen naukui ilahtuneesti ja katsoi ylistäen Murua. Ulkopuolisuuden tunne hävisi ja Kalle ilahtui molempien ystäviensä puolesta.
"Vau! Muru, sinä osaat parantaa kipeitä kissoja! Miten ihmeessä sinä sen teit?!" Kalle riemastui ja alkoi innoissaan kirmata ystäviensä ympärillä. Muru ei kuitenkaan näyttänyt niin ilahtuneelta, vaan hänen kasvoillaan oli edelleen epäluuloinen ilme. Naaras siristeli silmiään ja katsoi arvostellen Neposta.
"Mutta enhän minä edes tehnyt mitään", Muru maukui.
"Sinun kosketuksessasi on taikaa!" Kalle hihkui innoissaan, "vau, tästä lähtien sinä voit parantaa aina minut jos minulle käy jotakin!" Kotikisukolli oli varma siitä, että Muru oikeasti osasi parantaa haavoittuneet kissat vain kosketuksellaan. Kalle oli kovin innoissaan asiasta ja hänen kurkustaan alkoi kummuta kovaäänistä, hieman rosoisen kuuloista kehräystä. Muru katsoi Kallea epävarmasti hymyillen. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään, kun Neponen veti kaksikon huomion itseensä avaamalla suunsa suureen haukotukseen:
"Voi, kylläpä alkoi väsyttää. Täytyy varmaan tästä lähteä kotiin lepäilemään, olenhan vielä kuitenkin toipilas."
"Eikö sinun jalkasi parantunutkaan?" Kalle kysyi huolissaan.
"Ei se aivan täysin, mutta kyllä minä pärjään", Neponen vakuutti. Naamiokuvioinen Kalle oli hieman pettynyt.
"Voi ei.. Minä olisin niin kovin halunnut nähdä, miten sinä hyökkäsit niiden metsäkissojen kimppuun", vaalea kolli huokaisi pettyneesti, kunnes hänen ilmeensä kirkastui, "voisitko tulla huomenna näyttämään?! Me voisimme mennä kolmestaan seikkailemaan!" Kallen sininen katse pomppi vuoronperään Murusta Neposeen.
"Lupaan harkita asiaa. Minulla on kyllä aika paljon kaikenlaisia kiireitä, mutta yritän kyllä ehtiä käymään luonanne", Neponen vannoi ja räpäytti silmiään. Kalle hymyili leveästi, kun Neponen alkoi tehdä lähtöä. Kissat hyvästelivät toisensa ja Neponen loikkasi aidalle, tasapainotteli hetken sen päällä ja loikkasi sitten alas toiselle puolelle. Kalle kääntyi innoissaan Murun puoleen, mutta ystävä ei näyttänyt olevan niin innoissaan. Kaksikko lähti kuitenkin yhteistuumin takaisin sisälle samalla, kun Kalle edelleen toisteli innoissaan sitä, miten Murulla oli parannusvoimia!

Loppupäivä sujui rauhallisesti kotona oleskellen. Kalle ja Muru innostuivat hämärän tullen leikkimään oikein kunnolla painia toistensa kanssa. Ketterämpi Muru oli aina ollut parempi painissa kuin Kalle, vaikka kolli olikin hitusen voimakkaampi kuin ystävänsä. Sininaamioinen kolli ei nimittäin osannut hyödyntää voimaansa oikein. Hänen iskunsa jäivät aina puolitehoisiksi eikä kolli oikein suunnitellut mitään, mitä hän teki. Hän piti vain hauskaa niin kauan, ettei enää ollutkaan hauskaa.. Kun Muru sai painettua Kallen alleen niin, ettei kolli voinut tehdä mitään, hän päästi suustaan epämääräisen voimakkaan parahduksen:
"Muru! Minä en tahdo enää painia!"
Kallen pyynnöstä kotikisunaaras irrottautui ystävästään ja otti askeleen taaemmas, antaen Kallelle mahdollisuuden nousta ylös. Vaaleaturkkinen kolli ravisteli sotkuuntunutta turkkiaan ja katsahti dramaattisesti ystävänsä suuntaan. Murun kasvoille piirtyi huolestunut ilme.
"Sattuiko sinuun?" tuuheaturkkinen naaras huolestui. Kalle ravisteli päätään:
"Ei, mutta minun on ihan kamala nälkä..." Kalle-paran vatsasta kuului murinaa, kun se huusi tyhjyyttään. Kaksijalat olivat kadonneet jokin aika sitten märkään paikkaan, josta kuului parhaillaankin veden lotinaa. Kalle tiesi, ettei kaksijalkoja voisi hakea nyt apuun... Hänen olisi itse etsittävä ruokaa, jotta nälkä saataisiin aisoihin.
"Kaksijalat tulevat varmasti ihan pian antamaan meille ruokaa", Muru vakuutteli ja sipaisi kielellään turkkiaan, joka oli myös sottaantunut painimisen lomassa.
"Ei, heillä saattaa mennä koko yö! Minä kuolen nälkään aivan kohta", Kalle mourusi ja lähti kävelemään päättäväisin askelin oleskelupaikan poikki kohti ruokapaikkaa. Päästyään seinässä olevasta, kaksijalkojen metävästä reiästä ruokapaikkaan, hän vilkaisi vaivihkaa ruokakuppiaan: tyhjä... Kollin suusta pääsi pettynyt huokaisu, vaikka hän aivan hyvin tiesi kupin olevan tyhjä – Kalle ei koskaan jättänyt yhtään ruokaa syömättä! Kotikisu kuuli ystävänsä askeleet hänen perässään. Murua odottelematta Kalle loikkasi ruokapaikan perimmällä seinustalla olevalle tasolle. Kaksijalat olivat kieltäneet tasolla olemisen, mutta hätätapauksia ei laskettu. Kalle silmäili tarkkaavaisesti tasoa ja käveli kohti astiaa, jonka kaksijalat olivat jättäneet tasolle ja peitelleet metallinhohtoisella asialla, jonka nimeä Kalle ei tiennyt. Kokemuksesta kolli kuitenkin osasi kertoa, että se kuitenkin rapisi siihen koskettaessa ja useimmiten kaksijalat piilottivat sen alle ruokaa. Kalle työnsi varovasti kuononsa lähemmäs astiaa; se tuntui yhä lämpimältä, muttei polttavan kuumalta. Muutaman kerran kolli oli mennyt koskemaan tulikuumaa astiaa ja onnistunut polttamaan nenänsä. Tänään hän kuitenkin osasi olla varovainen, sillä nälkä oli vielä suhteellisen pieni. Juuri nyt hän ei kokenut kuolevansa hetkenä minä hyvänsä nälkään.
Kolli työnsi kuononsa varovaisesti metallinhohtoisen peitteen reunalle. Vesi herahti kollin kielelle, kun hän haistoi peitteen alta tulevan maukkaan tuoksun! Kalle ei tiennyt mitä se oli, mutta epäilemättä se oli ruokaa!! Nälkäinen Kalle työnsi koko päänsä peitteen alle ja pääsi käsiksi herkkuateriaansa!
"Kalle, minusta tuntuu, että sinun ei pitäisi olla siellä!" Muru naukui lattialta ja katsoi huolestuneen oloisena Kallea, joka veti päänsä pois peitteen alta.
"Mutta Muru, minulla on niin hirvittävä nälkä! Ole kiltti ja pidä vahtia. Sano minulle, jos kaksijalat ovat tulossa", Kalle pyysi ystävältään, sillä hän ei halunnut jäädä kaksijaloille kiinni heidän ruokansa syömisestä..

//Muru? :o

Neponen pysähtyi uudestaan verkkohäkin sisäpuolella istuvien Kallen ja Murun eteen.
"Kalle, olenko kertonut sinulle siitä päivästä, kun jouduin taistelemaan neljää villiä metsäkissaa vastaan?" Neponen vilkaisi nopeasti Murua, katsoi sitten Kallea ja sitten taas Murua. Hän halusi tietenkin tehdä Muruun vaikutuksen parhaansa mukaan. Tähän mennessä Muru ei ollut näyttänyt paljoa ihailua suurta kollia kohtaan, mikä tuntui Neposesta pahalta. Neponen oli kuitenkin varma, että Muru näki, miten paljon komeampi hän oli kuin Kalle!
"Et ole!" Kalle maukui ja kallisti päätään kiinnostuneena.
"Enkö? Ai, kummallista... oletko nyt ihan varma?" Neponen käänsi päänsä sivulle kulmat kurtussa ja pudisteli hetken aikaa.
"Olen varma!" Kalle vakuutti. Neponen vilkaisi Murua varmistaakseen, että naaras kuunteli.
"No, nyt minä kerron. Tämä on sitten aika raaka tarina", Neponen varoitti Murua, joka ei nyt irrottanut katsettaan Neposesta. Kolli nautti saamastaan kahden silmäparin huomiosta melkein enemmän kuin aamupalastaa.
"Oletko nähnyt koskaan villiä metsäkissaa, Muru?" Neponen kysyi ja pörhisti kaulurikarvojaan. Kirjava naaras pudisti päätään.
"No, kerro jo!!" Kalle naukaisi silmät pyöreinä. "Milloin se tapahtui?"
"Tämä tapahtui useita kuita sitten. Sinä tuskin olit edes syntynyt silloin, niin kauan siitä on. Olin pihalla yhden hyvän ystäväni kanssa, kun kuulimme valtavan rääkäisyn. Kaksi rähjäistä, metsältä ja pupunpapanoilta haisevaa villikissaa laskeutui pihalleni! Pian toiselta puolen laskeutui kaksi muuta. He sihisivät ja sähisivät murhanhimoisesti, ja heidän turkkinsa valui verta! Ystäväni kysyi, että mitä te haluatte. Sitten yksi heistä vastasi, että he etsivät Neposta. Sanoin, että minä olen Neponen! Hyökkäsin yhden kimppuun-" Neponen oli juuri päässyt alkuun, kun Muru keskeytti hänen tarinansa.
"Miksi he etsivät sinua?" kilpikonnakuvioinen naaras kysyi epäuskoisen oloisena. Neposen oli keksittävä uskottava vastaus äkkiä. Häntä kuitenkin ärsytti, että Muru oli kokenut oikeudekseen keskeyttää hänen puheenvuoronsa. Neponen mulkoili Murua ja hänen häntänsä huiskahti puolelta toiselle, kun hän yritti hallita vihaansa.
"Älä keskeytä! Haluan kuulla loppuun!" Kalle naukaisi tohkeissaan. Neponen piristyi siitä, että Kalle halusi kuulla koko tarinan loppuun. Neponen kuvaili dramaattisesti, miten hän oli päihittänyt kaikki neljä villikissaa ja samalla pelastanut ystävänsä hengen.
Kolli nautti Kallelta saamastaan ihailevasta reaktiosta. Hän ei kuitenkaan ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että oli voittanut Murun ihailun puolelleen. Niinpä Neponen päätti viedä esityksensä toiselle tasolle. Kirjaimellisesti.
Neponen loikkasi Kallen ja Murun pihan aidan päälle. Kolli keikkui hetken, mutta sai sitten tasapainon.
"Näytän teille nyt, miten iskeydyin sen toisen metsäkissan kimppuun!" Neponen mourahti matalalla äänellä ja ponnisti syöksyäkseen alas aidalta. Hänen vasen takajalkansa osui kuitenkin ikävästi aitaan, ja kolli putosi alas pää ja etutassut suoraan maata kohti, jäi roikkumaan hetkeksi aitaa vasten yhden takajalan varassa, ja putosi sitten kömpelösti maahan. Neponen sai jalat alleen nopeasti, ja hän yritti peittää nolostumisensa. Kollilla oli kuitenkin todella epämukava olo. Neponen ei halunnut, että Muru ajattelisi hänen olevan täysi kirpunaivo. Oli enää yksi vaihtoehto.
Äkkiä Neponen heittäytyi maahan.
"Au!" kolli voihkaisi dramaattisesti, vaikkei häntä oikeasti sattunut. Sitten hän nousi ylös ja esitti yrittävänsä kävellä, mutta lysähti taas maahan kyljelleen surkean näköisenä.

//Kalle?

Muru oli suostunut lopulta tulemaan pihalle tapaamaan Neposta Kallen kanssa. Se oli tuntunut merkitsevän paljon Kallelle, vaikka Murulla olikin melko vahvoja ennakkoluuloja Neposta kohtaan. Murusta olisi myös ollut epäkohteliasta olla suostumatta ja jäädä mököttämään, kun Kalle oli varta vasten tullut etsimään häntä. Vaikka Kalle oli ilostunut kovasti Murun suostuttua tulemaan pihalle, tunsi kirjava naaras edelleen piston rinnassaan siitä, että Kalle tuntui suorastaan ihailevan tätä Neposta.
Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras jättäytyi hieman etäämmäs, Kallen taakse, laskeuduttuaan ulos ikkunaluukusta. Muru tarkkaili verkon toisella puolen istuvaa, valtavaa ruskeaa kollia, jonka pitkät karvat ja villit kasvonpiirteet muistuttivat yllättävän paljon Murun omia sukulaisia. Tai no, sikäli kun hän omien vanhempiensa kasvoja muisti. Neponen ei vaikuttanut yhtä epäilyttävältä kasvotusten mitä ikkunan läpi, vaan Muru yllättyi miten rennolta suuren kollin olemus vaikutti. Siitä huolimatta hän suhtautui tähän epäileväisesti; jokin Neposessa ei saanut Murua luottamaan tähän noin vain. Myös Neponen tapitti Murua, mikä sai naaraan tuntemaan olonsa vielä vaivaantuneemmaksi. Kun Neponen räpäytti silmiään ystävällisesti, Muru jatkoi kollin tarkkailua silmät sirillä.
"Neponen, tässä on minun paras ystäväni ja pesätoverini, Muru! Voi miten jännittävää! Meillä tulee varmasti olemaan todella hauskaa kolmestaan!" Kallen äänestä kuuli, miten innoissaan tämä oli. Kallen sanat yllättivät Murun positiivisesti, ja naaraalle tuli heti parempi olo. Tieto siitä, että hän oli edelleen Kallen paras ystävä vakuutti Murun siitä, ettei Neponen ollut Kallelle yhtä tärkeä. Muru piristyi silminnähden ja nousi ylös astellakseen lähemmäs verkkoaitaa, jonka toisella puolella uusi tuttavuus istui. Muru näki, että Neposen kulmat olivat painuneet kurttuun. Ruskea kolli vilkaisi ensin Kallea, sitten Murua ja sitten taas Kallea tyytymättömän näköisenä. Murusta oli todella kiusallista, ettei Neponen osannut peittää tunnettaan ollenkaan. Hän pohti, oliko Kalle huomannut Neposen ilmettä. Muru pysähtyi verkon eteen aikeenaan tervehtiä Neposta kohteliaasti, mutta jäi empimään hetkeksi. Samassa Neponen nosti toisen etutassunsa ylös, työnsi varpaan hampaittensa väliin ja kiskaisi niin lujaa, että Murua sattui katsoa. Kolli teki nopean pään ravistuksen ja jäi tuijottamaan polkuanturaansa pariksi silmänräpäykseksi, ennen kuin laski sen maahan.
"Anteeksi. Vihaan punkkeja", Neponen huokaisi äänekkäästi.
"Mukava tutustua, Muru", kolli lausui yllättävän lämpimästi siihen nähden, miten tympeältä tämä oli äsken näyttänyt. Neposen ilme oli kuitenkin palautunut normaaliksi, ja tämä siristi silmänsä ja viiksensä hymyyn odottaessaan Murun vastausta.
"Hauska tavata sinutkin, Neponen", Muru maukaisi, vaikkei oikeastaan tarkoittanut sitä. Muru ei ymmärtänyt vieläkään, mitä Kalle näki Neposessa. Naaraalla oli sellainen tunne, että jokin tuossa ruskeassa kollissa mättäsi. Toisaalta Muru ei ollut varma, johtuiko se vain siitä, ettei hän olisi halunnut jakaa Kallen huomiota Neposen kanssa. Hän toivoi, että saisi pian tilaisuuden palata takaisin sisälle.
“Meistä tulee varmasti hyvä ystäviä”, Neponen sanoi.
“Ihan varmasti!” Kalle hihkui ja alkoi polkea maata tassuillaan.
Muru väläytti vastauksena ainoastaan pienen teennäisen hymyn Neposelle. Kirjava kotikisu pelästyi hieman, kun Neponen nousi ylös; tämä näytti nyt entistäkin suuremmalta.
“Mitä tehdään? Mennäänkö yhdessä seikkailulle?” Kalle naukui innoissaan, ja katseli vuoron perään Murua ja Neposta.
“Mutta Kalle, kaksijalkamme on kotona. Emme voi lähteä mihinkään, se on liian iso riski”, Muru huomautti. Kalle painoi päänsä.
“Mutta-”
“Kalle tietää kyllä, että kunnon kolli ei anna kaksijalan kontrolloida elämäänsä!” Neponen päästi voimakkaan kurr-äänen ja alkoi tepastella edestakaisin verkon vieressä häntä pystyssä. Muru ei osannut sanoa mitään. Hän vain tuijotti pörröistä kollia epäuskoisesti. Miksi tuo möhkäle asteli heidän pihallaan kuin omistaisi sen? Entä yrittikö Neponen aivopestä Kallen? Muru tiesi hyvin, että kaksijalkoja tuli myös kunnioittaa. Hän toivoi, että Kallekin tiesi sen. Sitä paitsi heille voisi tulla pahojakin seuraamuksia, jos he jäisivät kiinni pihalta karkaamisesta. Ei sillä, että Murua olisi houkuttanut mikään seikkaileminen muutenkaan… Muru vilkaisi Kallea, joka tapitti Neposta haltioituneena sinisillä silmillään. Samassa Neposen kävelyesitys loppui.

Puron vesi oli niin kirkasta, että Valo näki selvästi sen pohjaan kahlatessaan ylävirran suuntaan. Ilma oli seisahtunut ja tukahduttava, mutta viileä vesi tarjosi siihen helpotusta. Sammakko oli jäänyt loikoilemaan varjoon erään puun alle alavirran suunnalla ja sanonut ottavansa nokoset. Valo oli luvannut partioida lähitienoota uhkien varalta, jotta tämä saisi levätä rauhassa, ja niinpä hän nyt urheasti ja aivan yksinään kiersi järjestelmällisesti niittyä pitäen silmänsä ja korvansa auki havaitakseen mahdolliset vaarat ajoissa.
Tähän mennessä hän ei ollut huomannut vielä mitään hälyttävää, ja hän olikin jo aikeissa palata takaisin isänsä luo, kun yhtäkkiä lähistöltä alkoi kuulua ääniä. Valo pysähtyi ja höristi korviaan. Puron ympärillä kasvoi pitkiä heiniä, jotka peittivät näkyvyyden. Pulppuavan veden ääni häiritsi Valon keskittymistä, joten hän päätti nousta kuivalle maalle kuulostelemaan.
Nuori kolli hiipi heinien seassa matalana kuin riistaa vaaniessaan ja piti samalla kaikki aistinsa terässä. Ääni kuului taas, ja tällä kertaa hän varmistui siitä, että sitä piti jokin elävä olento. Melkein kuin kani olisi hypähdellyt heinikossa, mutta siinä oli jotakin muutakin…
Valo seurasi vaimeaa tömähtelyä, kunnes yhtäkkiä hänen nenäänsä lehahti kaksijalan vahva haju. Hän tunsi niskakarvojensa pörhistyvän, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Hänen oli saatava tietää, kuinka iso uhka kaksijalka oli heille.
Kolli oli niin keskittynyt bongaamaan kaksijalkaa heinien seasta, että oli ihan loikata turkistaan, kun hänen eteensä ilmestyi yhtäkkiä pullea kotikisu perhosen perässä. Hän säikähti kissaa niin, että sähisi ääneen. Kotikisu jätti jahtaamansa perhosen rauhaan ja kääntyi katsomaan Valoon yllättyneenä. Tällä oli päässään jokin outo kaksijalkojen esine samoin kuin kaulassaankin, mutta ne eivät vaikuttaneet tätä häiritsevän.
"Näkevätkö silmäni oikein, vai onko se Valo?" kolli henkäisi ilahtuneen kuuloisena ja tallusti lähemmäksi aurinkoinen ilme naamallaan.
Valo häkeltyi kuullessaan kissan sanovan nimensä. Mistä tuo kotikisu muka tiesi, kuka hän oli? Toisaalta, he olivat matkustelleet isänsä kanssa paljon ja kohdanneet monia kissoja, etenkin tässä lähistöllä olevassa kaksijalkalassa. Erityisesti silloin kun Valo oli ollut vielä pieni pentu he olivat tavanneet käydä seikkailuilla kyseisessä paikassa, joten oli siis hyvinkin mahdollista, että he olivat törmänneet tähän kotikisuun joskus aikoja sitten, mutta hän ei vain kyennyt muistamaan sitä.
Nyt kun hän tarkasteli tätä hassua, kermanväristä kollia tarkemmin, hänen mieleensä palasi hataria muistikuvia jostakin menneisyydestä. Hän ei vain millään saanut päähänsä, mikä kissan nimi oli.
"Olen Valo", Valo vahvisti päätään nyökäyttämällä ja nousi seisomaan heinikossa, mutta pysyi edelleen valppaana kaksijalan varalta. "Anteeksi, mutta en taida muistaa sinun nimeäsi. Emmekö olekin joskus tavanneet?" Hän kallisti kysyvästi päätään sivulle katsoessaan kotikisua.

//Puh?

"Tämä on maatila", olettaakseni Seppo-niminen kissa vastasi Järkäleloikan ihmetteleviin kysymyksiin. "Ja nuo eläimet ovat lehmiä." Kolli viittasi hännällään vähän matkan päässä laiduntaviin suuriin, mustavalkoisiin eläimiin, joita meidän läsnäolomme ei tuntunut häiritsevän. "Ne asuvat täällä, ihan niin kuin mekin."
"Ja monet muut eläimet!" Ulla lisäsi ja tassutti kollin viereen. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli meitä silmät loistaen, ja vaikutti siltä, että hänellä oli yhtä paljon kysymyksiä meille kuin meillä oli heille. "Kunhan olette syöneet, esittelemme teille paikat!"
"Minusta meidän ei-" Järkäleloikan lause katkesi kesken, kun laskin häntäni hänen lavoilleen kannustavasti. Kolli käänsi epäröivän katseensa minuun, ja minä räpäytin hänelle silmiäni rauhoittavasti.
"Tuoresaalis kyllä maistuisi", vastasin Ullalle hymyillen, ja sekös vasta sai naaraan täpinöihinsä.
"Loistavaa! Tulkaahan sitten!" tämä hihkui ja viittoi hurjasti hännällään meitä seuraamaan itseään ja Seppoa kaksijalkojen rakennusten suuntaan.
Naaras muistutti minua kovasti hyväntahtoisesta ja hieman höperöstä Leopardista, ja ehkä juuri siitä syystä uskoin voivani luottaa häneen. Seppokin vaikutti ihan kelpo kissalta, mutta en ollut vielä lyömässä lukkoon mielipidettäni kummastakaan, ennen kuin olisimme saaneet tietää enemmän heistä ja tästä paikasta, johon olimme saapuneet.
Kyseessä ei todellakaan ollut minkään sortin kaksijalkala, tai ainakaan sellainen, mihin itse olin tottunut. Rakennuksia oli useita ja eri kokoisia, mutta kaksijalkoja näkyi vähemmän kuin kaksijalkaloissa yleensä. Itse asiassa täällä vaikutti olevan enemmän eläimiä kuin kaksijalkoja, mikä oli minusta vähintäänkin kummallista.
Ulla ja Seppo johdattivat meidät suureen, punaiseen rakennukseen, jonka katto kohosi korkeuksiin. Hämmästyin nähdessäni joka suuntaan levittäytyvät valtaisat kuivat, heinäkasat, joiden vahva, heinäisä tuoksu täytti nenäni ja sai minut aivastamaan.
"Terveydeksi", Seppo vilkaisi minuun lapansa yli viikset hyväntuulisesti väpättäen. Niiskaisin nenääni hieman nolona ja mutisin vaimean kiitoksen.
"Täältä näin löytyy aamutuimaan napattua hiirtä!" Ulla hyrisi mielissään, ja yllätyksekseni hän suuntasi oudon näköiselle kapeahkolle puukyhäelmälle, joka nojasi ylhäällä olevaa tasannetta vasten. Naaras loikkasi ketterästi hökötystä päin ja pinkoi siinä olevia kapuloita pitkin aina ylös tasanteelle asti. Seppo seurasi perässä yhtä tottuneen oloisesti, ja me jäimme seisoskelemaan Järkäleloikan kanssa alas hölmistyneinä.
Kiipeäminen ei tosiaankaan ollut vahvinta alaani, ja minua kauhistutti silkka ajatuskin henkeni luottamisesta noin kyseenalaisen rakennelman varaan. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkurilta, joten lähestyin varovasti ensimmäistä kapulaa, jota olisi kaiketi voinut kutsua jonkinlaiseksi askelmaksi, ja nousin nojaamaan sitä vasten etutassuillani. Se tuntui tukevalta.
Vilkaisin Järkäleloikkaan, jonka sinisissä silmissä välähti huoli arvatenkin minun puolestani, sillä kolli tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, miten huono olin tässä. "Emme kai me aio jäädä toiseksi joillekin maatilakissoille?" naurahdin yrittäen peitellä hermostuneisuuttani.

//Järksy? <3

Sipuli: 7kp -

Black: 24kp! - Tarinasta on vähennetty 50% kokemuspisteistä, sillä sen tapahtumat ovat isossa ristiriidassa tapahtuneiden asioiden kanssa; Salamanteri ei palannut sodasta erakoksi, vaan liittyi Eloklaaniin. Selvitäthän jatkossa tarkemmin hahmosi ympärillä tapahtuneet tapahtumat ennen tarinan kirjoittamista, jotta vastaavia virheitä ei pääse sattumaan.

Laku: 8kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa. Sinusta voi tulla soturi-ikäinen kun niin tahdot.

Järkäleloikka: 22kp! -

Minä jolkottelin minulle ja kumppanilleni, Tyrskytiikerille hieman tutuksi tulleessa metsässä ripein askelin. Tyrskytiikeri oli jäänyt tunneleihin nukkumaan. Viikseni värähtivät huvittuneisuudesta, mokomakin unikeko. Tai sitten itse olin vain aamuvirkku. Aurinko oli vasta juuri noussut, mutta tahdoin napata kumppanilleni parhaimmat saaliit. Aikainen lintu madon nappaa -sanonta taisi päteä myös kissoihin. Aamuisin olisi eniten tuoretta saalista saatavilla, ainakin se kävi järkeeni. Maistelin ilmaa saaliiden varalta, mutta kuonooni leijaili vieras tuoksu, joka ei tosiaankaan kuulunut yhdellekään saaliseläimelle. Ainakaan minun tuntemalleni. Pörhistin turkkikarvojani epäileväisenä ja tunsin sydämeni hakkaavan hieman lujempaa. Olisihan kumppanini turvassa?! Olisi parasta palata kollin luokse, ajattelin hermostuneena, mutta samassa näkökenttääni osui tuntematon kissa. Edessäni seisoi suurikokoinen ja harmaaturkkinen kolli. Pörhistin turkkiani entisestään ja paljastin kynteni. Kukaan, ei sitten kukaan koskisi minun Tyrskytiikeriini.
“Mitä teet täällä?” minä murahdin kollille ja otin muutaman askelen lähemmäksi. Olisi paras selvittää heti alkuun millä asialla toinen liikkui ja miettiä sitten toimintasuunnitelma. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä enemmän yksityiskohtia toisessa huomasin. Havaitsin, että kollin naama oli valkoisten karvojen peitossa. Toinen vaikutti myös olemukseltaan vanhalta.
“Noh noh, nuorukainen. Siloitahan karvasi, ei ole mitään syytä tuollaiseen pörhistelyyn”, kolli naukaisi narisevalla äänellä, mutta olin siitä huolimatta epäileväinen. En luottanut kissoihin helposti enkä varsinkaan yhtäkkiä ilmestyneisiin muukalaisiin.
“Sinä et vastannut minun kysymykseeni, millä asialla sinä olet täällä?” kysyin uudelleen tiukalla äänellä ja pidin toiseen vakavan katsekontaktin. En paljastanut mitään Tyrskytiikeristä, sillä jos toisella olisi täällä seuraa, he voisivat käydä etsimässä kumppanini. Sitä minä en tosiaankaan halunnut.
“Älähän nyt, miksi turhia sinä olet noin hätäinen? Kunhan katselen maisemia, en sen kummemmalla asialla ole”, kollikissa vastasi naurahtaen ja hänen kasvoilleen ilmestyi hentoinen, iloinen hymy. Siloitin hieman karvojani, mutta siitä huolimatta olin varsin epäluuloinen toisen aikeita kohtaan. En ehtinyt vastata mitään, kun kuulin takaani tutut askeleet. Käännähdin ja huojennuksekseni minä näin Tyrskytiikerin tutun hahmon. Kolli hölkötteli vierelleni ja silmäili uteliaana edessämme olevaa kissaa.
“Järkäleloikka, kuka tämä on?” kollikissa kysyi ja käänsin itsekin katseeni takaisin muukalaiseen. En ollut edes tajunnut kysyä toisen nimeä ja odotin, että kulkuri esittelisi itsensä.
“Minulla ei ole nimeä. Kuljen yksin enkä ole kuihin tehnyt mitään nimellä”, vanhus vastasi raihnaisella äänellä ja räpäytti hailakan sinisiä silmiään. Nyökkäsin toiselle, mutta sydäntäni hieman puristi. Oli varmasti surullista kulkea yksin niin, että edes nimelle ei ollut tarvetta. Olin onnellinen saadessani kulkea yhdessä oman rakkaan kumppanini kanssa. En jättäisi Tyrskytiikeriä sitten mistään hinnasta.
“Mutta minä tästä menenkin. Ei elämä enää tässä iässä odota”, kolli naukaisi ja laski kunnioittavasti päätään. Tein saman eleen toiselle, sillä minä kunnioitin vanhempia kissoja. Tunsin myös myötätuntoa toisen tilanteelle.
“Hyvää jatkoa sinulle kuka oletkin”, naukaisin lyhyesti ja kietaisin häntäni Tyrskytiikerin ympärille suojelevana. Tunsin kuinka sykkeeni vihdoin alkoi tasaantua normaalille tasolle. Tyrskytiikerin kanssa kaikki oli niin hyvin. Olimme jämähtäneet toviksi tähän metsään, joka oli osoittautunut yllättävän mukavaksi paikaksi. Pidin tästä paikasta todella, mutta kodilta se ei tuntunut. Olisi keskusteltava Tyrskytiikerin kanssa siitä, että jatkaisimme matkaa. En ollut varma oliko Tyrskytiikeri ajatellut, että jäisimme tähän paikkaan.


Huokaisin tyytyväisenä askeltaessani Tyrskytiikerin kanssa kohti uusia seikkailuja. Olimme lähteneet heti aamupalan jälkeen matkaan ja olin jopa pientä intoa täynnä. Käpäliäni syyhytti päästä kokemaan monia seikkailuja ja niitä olisi varmastikin tiedossa.
“Pitäisikö meidän mennä tätä tietä?” Tyrskytiikeri ehdotti, kun tulimme risteykseen. Maistelin ilmaa ja karvani nousivat hieman pystyyn. Sieltä päin kuului kummallisia ääniä ja ilmassa leijui kumma tuoksu..
“Minä en ole varma, Tyrskytiikeri”, naukaisin lopulta hieman epäröivällä äänellä. Katselin ja näin edessäni vain pitkän niityn. Ehkä se ei olisi niin paha, eihän?
“Pelottaako sinua, köriläs?” Tyrskytiikeri virnuili leikkisästi ja lähti kulkemaan edelläni. Otin toisen kiinni muutamalla askeleella ja mutisin jotain itsekseni. En ollut kuitenkaan lainkaan pahoillaan siitä, että Tyrskytiikeri oli tehnyt päätöksen puolestani. Luotin kollin arviointikykyyn.
“Mitähän eläimiä nuo ovat?” raidallinen kissa kysyi meidän kuljettuamme hetken aikaa. Kolli osoitti käpälällään isoja mustavalkoisia eläimiä, jotka löyhkäsivät pahalta. He eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitenkään pahantahtoisilta, mutta olin siitäkin huolimatta epäluuloinen. Noin iso eläin voisi vaikka talloa pienen kissan!
“Minä en tiedä, en ole koskaan nähnyt moisia kummajaisia. Sinäkään et ilmeisesti ole?” kysyin kumppaniltani, joka pudisteli päätään. Jäimme pitkään heinikkoon ihmettelemään eläimiä ja pian kuulimme takaatamme ilahtuneen naukaisun.
“Seppo, me saimme vieraita! Voi miten mukavaa, onneksi minä saalistin aamulla”, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi hyväntuulisesti ja hän pyöri ympärillämme uteliaana. Pörhistin hieman turkkiani ja silmäilin iloista naarasta kummastuneena. Hupsu tapaus, ajattelin hieman huvittuneena.
“Noh, missäs se Seppo nyt taas luuraa? Aih, anteeksi! Unohdin aivan esitellä itseni, olen Ulla. Keitä te olette? Tulkaa toki tänne päin, älkäähän seiskö siellä heinikossa. Tänne näin, tulkaahan!” Ullaksi esittäytynyt kissa naukaisi ja heilautti päätään hiekkatielle. Katsoin kissaa ja kumppaniani vuorotellen. Sen jälkeen vilkaisin hiekkatielle päin. Näin ympäristössä suuria kaksijalkojen rakennuksia, mutta myös erikoisia eläimiä. Missä ihmeessä me olimme? Katsoin Tyrskytiikeriä kysyvänä, mitä mieltä kolli mahtoi olla? Voisivatko he luottaa tuohon hassuun naaraaseen? Ulla vaikutti kyllä mukavalta kissalta, mutta voisiko se olla esitystä? Minä en halunnut olla liian kyyninen, mutta sinisilmäisyys voisi viedä Tyrskytiikerin minulta. Jos jotain sattuisi.. Pian punaturkkinen kolli kömpi Ullan takaata ilmoille ja vilkuili meitä. Loikkasin Tyrskytiikeri perässäni hiekkaiselle polulle ja asetuin hieman kollin eteen. Tyrskytiikeri tiesi, että pitäisin hänestä huolen vaikka se maksaisi sitä. Me pitäisimme toisistamme joka tilanteessa huolen.
"Mikä tämä paikka on? Entä nämä eläimet?" avasin lopulta suuni ja päästin ilmoille muutaman ihmettelevän kysymyksen. Ainakin täällä haisi minun nenääni todella kummalliselta.

//Tyrkky? <3

“Katsoppas”, sipuli naukui ja lähti kiipeämään puunrunkoa pitkin. Katselin hänen menoaan ihmeissäni ja hymyilin leveästi.
“Luna katso!” huudahsin ihmeissäni ja valkea naaras asettui vierelleni katselemaan vanhemman naaraan menoa.
“Oltaisiinko piilosta?” Luna ehdotti ja hänen äänestään uhkui into. Nyökytin päätäni innoissani ja loikin pakallani tassulta toiselle.
“Sipuli leikitään piilosta! Me menemme piiloon ja sinä etsit!” huusin ylös puuhun Sipulille.
“Voit vaikka etsiä sieltä korkealta puista, jos haluat. Ainakin näet peidät helpommin”, Luna jatkoi. En malttanu odottaa Sipulin vastausta, joten vain tuuppasin Lunaa innoissani ja lähdin jo juoksemaan etsien itselleni hyvää piilopaikkaa.
Huomasin lyhyen juoksun jälkeen pienen onkalon puunjuuressa ja yritin ahtautua sinne piiloon. Onkalo oli suunnattoman pieni, mutta onnistuin kuitenkin ahtautumaan sisälle. Näin myös onkalosta Lunan tassut ja naurahdin hieman.
“Luna, mene äkkiä piiloon. Sipuli tulee kohta”, hihitin ja kuulin vain töminää tämän valkoisen hahmon lähtiessä kauemmas onkalosta.
“Hän ei tule koskaan löytämään minua”, naureskelin ja yritin mennä mukavampaan asentoon. Onkalo, jossa olin oli kuitenkin niin pieni, että hyvältä tuntuvan asennon löytäminen tuntui mahdottomalta työltä.
Lopulta tyydyin asentoon, jossa olin makuulla tassut alleni käärittynä ja häntä oravan lailla selkääni vasten. Sen jälkeen jäinkin vain kuuntelemaan ja odottamaan, että Sipuli löytäisi minut.

//Sipuli?

Hymyilin kahden nuoren kissan höpöttelyille. He uhosivat saalistavansa koko metsän parhaat hiiret kaksijaloilleen. En viitsinyt ryhtyä ilon pilaajaksi, joten pidin suuni kiinni ja seurasin kaksikkoa syvemmälle metsään. Olin itse tutkinut metsää vain pintapuolisesti Pippurin kanssa mutta tiesin kutakuinkin mitä oli missäkin päin. Lakun kysymys siitä mitä minä aikoisin tehdä yllätti minua hiukan. En ollut valmistautunut vastaamaan kollin kysymykseen, joten koitin vain nopeasti keksiä jotain. Tajusin kuitenkin, että voisin vaikka esitellä heille kiipeily taitojani.
“Katsoppas”, naukaisin ja loikkaisin yhteen puunrunkoon kiinni. Kynteni tarttuivat sen karheaan kaarnaan, kun koitin pysyä kiinni puussa. Lähdin kiipeämään kohti ylläni olevia oksia. Nautin kynsien rapinasta puunrunkoa vasten ja kaarnan tunteesta polkuanturoissani. Kiipesin yhdelle alaoksista ja jäin sen päälle istumaan siististi. Koitin olla läähättämättä kauehasti vaikka kiipeily oli ollut yksi urheilusuoritus minulle. Olin kuitenkin tehnyt sen sulavasti ja taitavasti. Kiipeily oli yksi lempiasioitani maailmassa. Ei ollut parempaa tunnetta kuin se, jonka pystyi tuntemaan vain silloin, kun istui kaukana maanpinnasta ja tunsi kaarnan käpälissään. En oleskellut hirveästi metsissä mutta silloin kun kävin siellä nautin siitä täysin siemauksin - niin kuin nytkin.
//Laku?

Sipuli lupasi yrittää auttaa ja Luna ja minä innostuimme kamalasti.
Lunan piti hypätä Sipulin selälle ja siitä hän sitten loikkasi aidalle. Nuorempi valkoinen naaras onnistui kapuamaan päälle ja sitten olikin jo minun vuoroni. Nousin varovasti Sipulin selälle, kyyristyin keräämään voimiani ja sitten ponnistin. Onnistuin tarttumaan aitaan ja vedin itseni äkkiä ylös aidan päälle. Puhkesin innosta kehräämään ja odotin, että Sipulikin tulisi vielä aidalle.
Naaras loikkasi solakasti vierelleni ja hymyilin hänelle leveästi.
“Mentäisiinkö nyt tuonne metsään tuolla hieman kauempana?” ehdotin tassut innosta kihisten. Naaras näytti hetken pohtivan.
“Jos kerta haluatte, mutta ollaan varovaisia, jooko?” Sipuli naukui. Nyökytin päätäni ja samoin Luna. Loikkasin alas aidalta ja odotin muita. Kun kaksi valkeaa naarasta tulivat alas lähdin loikkimaan innoissani kohti metsää.
“Seikkailuun!” ulvoin innoissani ja Luna tuli vierelleni. Ystäväni silmät kiilsivät innosta ja hän oli selkeästi aivan haltioissaan.
“Löytyyköhän metsästä jotain riistaa. Voisimme antaa sitä kaksijaloille, ne ovat varmaan uuvuksissaan meidän ruokamme hankkimisesta”, naukaisin Lunalle samalla, kun juoksin hillittömästi kohti metsää.
“Joo napataan niille metsän parhaat hiiret!” Luna läähätti.
“Sipuli, tiedätkö jo mitä aiot tehdä itse metsässä?” kysyin vielä toiselta naaraalta iloisesti.

//sipuli

Olin saapunut kaksi kuuta sitten klaaneista takaisin Jupiterin luokse. Salamanteri oli tullut mukanani. 'Taistelu oli kova. Sain paljon haavoja, mutta onneksi ne ovat parantuneet, ainakin osittain. Ne klaanien parantajat eivät kyllä auttaneet minua, toisinpäin!' mietin vihaisesti. Toinen klaani: nimi oli tainnut olla Kuolonklaani: oli voittanut. Olin häipynyt ennen kun he olivat ehtineet ottaa joitakin kissoja vangiksi. 'Sääli Eloklaania. Menettää kotinsa, ja ystäviään Kuolonklaanille.' mietin hieman surullisesti. Mihin Kuolonklaani valtaa tarvitsi? Eikö heillä ollut sitä jo riittämiin? Tiesin kuitenkin, että emoni, ja kaksi sisartani asuivat Kuolonklaanissa. Olin yrittänyt saada emon lähtemään mukaani. 'Millainen isän ilme olisi oikein ollut, jos emo olisikin tullut..' ajattelin surullisena. Sitten olisimme voineet taas elää onnellisina, tietysti jos Untuvatassu ja Hahtuvatassu olisivat mukana. Saattoi silti olla, että he olivat jo sotureita tämän jälkeen. 'Mitkä ovat heidän soturinimensä? Ehkäpä Untuvakukka tai Hahtuvasydän..tai ehkäpä Untuvahäntä ja Hahtuvapilvi..' mietin haikeana. Muistin, kun olin leikkinyt pentuna kaikkien sisarusteni ja perheeni kanssa metsässä. Silloin olin ollut onnellinen, mutta silloin emolla ja isällä oli ollut vaikeita hetkiä. Sen jälkeen minä menin myös klaaniin. 'Kuvittelin, että klaanielämä olisi helppoa..' mietin. Salamanteri ilmestyi pesämme suulle. "Mitä mietit?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. "Klaanijuttuja. Elämää. Kaikkea mitä olla voi." vastasin hajamielisesti. Salamanteri nyökytteli. "Aha, selvä. Kannattaa mennä ulos, siellä on upea ilma! Ja lämmintäkin!" hän huudahti ja loikki ulos. Nousin ylös. Viherlehti oli tehnyt tulojaan, ja lämmin sää oli alkanut. Tassutin ulos. Huomasin aurinkoisen kiven, joka suorastaan oli paistunut auringonpaisteesta. Sen päällä oli isokokoinen hiekanvärinen kasa. Tökkäsin kasaa: jonka tiesin kyllä olevan Jupiter. Jupiter käännähti raukeana ja haukotteli. "Älä herätä, isä nukkuu nyt." hän haukotteli suu leveässä virneessä. "Ei ole aikaa levätä! Nouse jo, senkin pullea hiirulainen!" kiusoittelin. Nappasin leirissä olleen kävyn ja heitin Jupiteria sillä. Isä jatkoi silti nukkumistaan. Naurahdin. Päätin mennä käymään leirin ulkopuolella pitkästä aikaa. Tajusin juuri, että minulla oli hirveä jano. 'Kaipa minun pitää etsiä joki. Tai edes puro. Onkohan niitä edes täällä..' mietin harmissani. Kävelin tällä kertaa eri suuntaan kuin yleensä, sillä halusin käydä uusissa paikoissa. Lähialueet olivat minulle jo tuttuja: olin käynyt Salamanterin kanssa niissä monia kertoja. Ilahduin, kun huomasin riistan tuoksun vahvana. Lämmin ilma sai selvästi saaliseläimetkin liikkeelle! En kuitenkaan tullut etsimään riistaa, vain vettä. "Älkää huoliko, saaliit, nappaan teidät sitten ensi kerralla! Nyt meillä on jo vatsa ja tuoresaaliskasa täynnä!" huikkasin metsälle. Linnut lauloivat korkealla taivaalla. Onnekseni kuulin veden virtausta pensaiden takaa. Kurkistin sisään ja huomasin kauniin, siron naaraan juomassa vettä purosta. Naaras nosti päätään huomatessaan minut. "Ai, anteeksi! Olenko minä tunkeutunut sinun reviirillesi?" naaras kysyi varovaisesti. Hämmästyin. Oli ensimmäinen kerta, tai itse asiassa toinen, kun olin löytänyt reviiriltä kissan. "No, et kai, koska tämä ei ole oikeastaan kenenkään reviiriä. Asun vain tässä lähellä. Nimi on Black." vastasin. Tarkastelin naarasta. Hän ei tuoksunut kotikisulle, eikä sen pahemmin klaanikissallekaan. Hän vaikutti erakolta. "Minä olen Terälehti." naaras naukui. "Et haise kotikisulta." huomautin Terälehdelle. "En niin, koska en ole kotikisu. Olen erakko, ja olen ollut aina." hän vastasi hieman rintaansa röyhistäen. 'Terälehti. Sellainen nimi, jotka klaanikissat voivat antaa pennuilleen. Onkohan hänen joku sukulaisensa klaanikissa..' pohdin. Terälehti tuijotti minua kimmeltävin silmin. "No...minä tästä otan vettä. Asun hieman kauempana, isäni ja veljeni kanssa." sanoin. Terälehti kallisti päätään kiinnostuneena. "Teitähän on siinä paljon. Anteeksi, kolme tuntuu minusta paljolta. En ole koskaan elänyt kenenkään kanssa." hän sanoi harmissaan. 'Ei ole koskaan asunut kenenkään kanssa? Terälehti on suloinen...ja kiltti...' mietin tuijottaen naarasta. Kävelin purolle ja join siitä vettä. Vesi virkisti ajatukseni. "No, siinä tapauksessa, haluaisitko..kenties..tulla asumaan minun kanssani? Siis tietenkin, jos isälleni ja veljelleni sopii." kysyin. Terälehti katsoi minua syvälle silmiin. Hän hymyili. Terälehden silmissä kimmelsi jokin rakkauden tapainen. Uppouduin hänen kauniiseen katseeseensa. 'Onko tämä se tunne? Se kun tykkää jostain niin kovasti..' ajattelin. "Mielelläni, Black." hän naukui lempeästi. Kävelin koko matkan leiriin Terälehden kanssa. Naaras kertoi minulle juttuja kaksijaloista, joita hän oli kiusannut kerta toisensa perään. Kerroin klaaneista ja niiden sodasta. "Oikeasti? Olitko sinä sodassa? Olit niin rohkea! Itse en olisi ikinä uskaltanut!" hän oli vastannut ihailevasti. "Tuota..en tullut kysyneeksi isäsi ja veljesi nimiä." hän sanoi ujosti. "Isäni on Jupiter, ja veljeni Salamanteri. Jupiter on ihana isä! En luopuisi hänestä millään. Mutta, älä suututa häntä. Jupiter suojelee kaikkia karhun voimalla. Salamanteri on tosi hauska ja kiva kissa. Vähän samanlainen kuin sinä." nau'uin. Saavuimme pian leiriin. Mietin heidän ilmettään, kun saapuisin leiriin Terälehden kanssa. 'Mitä jos Terälehti ei saa jäädä? Mitä jos häntä ei hyväksytä?' mietin pelokkaana. Tassutin sisään. Jupiter loikki luoksemme. "Kas, hei Black. Kuka hän on?" isä kysyi. Erotin Jupiterin kasvoilla huolen välähdyksen. Arvasin hänen ajattelevan, että oliko tämä kissa klaanikissa. "Tervehdys. Sinä oletkin kai Jupiter. Minä olen Terälehti, erakko." Terälehti esittäytyi. Jupiter katsahti minuun vaivihkaa. "Tervetuloa, Terälehti. Blackin ystävät ovat aina tervetulleita." hän naukui iloisesti. Tajusin mihin hän viittasi. Ärsyynnyin. 'Miksi hän arvasi näin nopeasti, että olen ihastunut häneen?' mietin harmistuneena. Terälehti katseli kiinnostuneena ympärilleen. 'Hän on tuskin ennen nähnyt muita kissoja.' mietin. "Taidatte olla, jo nyt, enemmän kuin ystäviä." Jupiterin ääni havahdutti minut haaveiluistani. Kiepahdin nopeasti. "Emmepäs. Olemme vain ystäviä. Ja sitä paitsi, tapasimme äsken. En todellakaan halua olla hänen kanssaan kumppani tai mitään." tuhahdin. Odotin, että Salamanteri saapuisi. Mitäköhän hän sanoisi nähdessään Terälehden? "Black? Missä te nukutte?" Terälehti kysyi. Osoitin hännälläni isoa tammea. "Tuon sisällä. Tai minä ja veljeni nukumme. Isä nukkuu piikkihernepesässä." kerroin. Kun olin saapunut metsään, olin opettanut isää rakentamaan klaanipesän. Pesä oli kyllä iso, eli sinne mahtuisi takuulla kaksi kissaa. Olin huomannut, että pesä oli lähes klaanien soturien pesän pituinen. Terälehti perääntyi hieman. "Anteeksi. En halua olla vaivoinanne. En vain tiedä, mitä tehdä vieraassa paikassa. Voin mennä..jos haluat." hän naukui. 'Anteeksi nyt vain, mutta en todellakaan halua että lähdet! Olet ihana ja kaunis, kiltti ja loistava! Mikä sinussa muka olisi vikana?' ajattelin tuijottaen häntä hämmentyneenä. "Itse asiassa, et saa mennä. Viherlehti on kyllä suojaisa, mutta näillä alueilla liikkuu kettuja. En halua että menet. Olet mahtava." sanoin lujasti. Terälehden silmät kimmelsivät liikutuksesta. Yhtäkkiä hän ravisteli päätään. Sitten hän hymyili ja kääntyi. Huomasin Salamanterin loikkivan leiriin. Hän hämmästyi nähdessään Terälehden. "Kuka sinä olet?" hän kysyi. "Olen Terälehti. Blackin ystävä. Olen erakko, asuin kauempana mutta tulin tänne." Terälehti kertoi. Salamanteri katsahti minuun ihmeissään. Yritin vältellä veljeni katsetta. Salamanteri nyökkäsi mutta jäi silti katselemaan minua hämmentyneenä. 'Selitän hänelle joskus myöhemmin.' mietin. Kun vilkaisin taivaalle, aurinko oli kadonnut. Ilma oli muuttunut kylmemmäksi, mutta ulkona pärjäsi silti hyvin. Yhtäkkiä tajusin: missä Terälehti nukkuisi? Ehkä Jupiter ja Salamanteri eivät halunneet häntä tänne? Onnekseni isä kutsui minut luokseen. "Black! Tule, on asiaa." hän huudahti. "Nähdään kohta, Terälehti." huikkasin naaraalle nopeasti. Loikin aukion poikki. "Asiani koskee Terälehteä. Aikooko hän jäädä yöksi?" isä kysyi. 'En tullut kysyneeksi tätä...mutta nyt on ilta, joten kai hänen on pakko?' mietin. "Kai. Ei hänellä ole paikkaa, mihin mennä." vastasin. Jupiter nyökkäsi. "Selvä. Mihin ajattelit hänen menevän nukkumaan?" hän kysyi tiedustelevasti. Hätäännyin. En ollut miettinyt sitä. "No, ehkä johonkin meidän pesistämme? Sinun pesässäsi on ainakin tilaa vaikka kokonaiselle kissalaumalle." sanoin. Jupiter heilautti häntäänsä. "No, käy se. Uskon, että Terälehti haluaa enemmän olla sinun kanssasi, joten menen nukkumaan puuhun. Sinun vuoteeseesi." hän sanoi naurahtaen. "Älä tuo kirppuja mukanasi!" kiusoittelin. Jupiter käveli kohti tammipuuta. Kipitin Terälehden luokse. Terälehti oli muotoillut sammalesta vuoteen. "Vau! Osaat muotoilla tosi hienosti. Hei muuten, saamme mennä tuohon isoon pesään nukkumaan." sanoin iloisesti. Terälehti hymyili. "Kiitos! En ajatellut saavani olla yötä, mutta tein tämän vuoteen sitä varten, että joskus tarvitsisitte uutta." hän sanoi ujosti. Nyökkäsin kiitollisena. Terälehti vaikutti ystävälliseltä. "No, et anna sitä meille, vaan käytät itse." totesin tassuttaessani sisään pesään. Siirsin oman makuusijani Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Kiitos tästä huolenpidosta, Black rakas." hän kuiskasi. 'Rakas? Sanoiko hän äsken minua rakkaaksi? Oikeastiko..' mietin hämmentyneenä. "Ole hyvä vain, Terälehti." kuiskasin hänen korvaansa. Seurasin Terälehden rinnan kohoilua. Hetken päästä naaras nukahti. Katselin Terälehteä. Hän nukkui kippurassa vuoteellaan, häntä nenän päällä. 'Tuo on varmasti lämmittävä tapa lehtikatona. Ja hän on suloinen nukkuessaankin..' mietin. En saanut unta. Mietin, millaista elämäni oli ennen kuin tapasin Terälehden. 'En ollut ehtinyt miettiä kumppaniasioita, sillä tiesin, ettei kukaan takuulla eksyisi tänne. No, olin selvästi väärässä.' mietin. Pyörin vuoteessani ja tuijotin pesän seiniä. Sitten nukahdin. Unessa olin jossakin isossa, valoisessa pesässä. Edessäni oli naaras, joka näytti Terälehdeltä. Hän makasi maassa silmät ylpeyttä loistaen. Henkäisin. Vilkaisin unen Terälehden vieressä oleviin myttyihin. Ne vikisivät. Kosketin yhtä, ja se vinkaisi ja nousi ylös. Silloin näin kauneimman ikinä nähneeni pennun. 'Onko tämä tulevaisuuteni?' ajattelin. Saisinko minä joskus aikanaan pentuja? Pesässä oli lämmintä, ja tuuli liikutteli turkkiani. Yhtäkkiä unen maailma vaihtui. Lämmin ja valoisa pesä haihtui ilmaan. Maailma täyttyi harmaalla usvalla. Tuijotin uutta unen maailmaa hämmästyneenä. 'Mikä tämä paikka on? Mihin Terälehti meni?' ajattelin kauhistuneena. Tassutin eteenpäin loputtomalta tuntuvan ajan. Yhtäkkiä tunsin jonkun kietoutuvan ympärilleni. Jonkun nahkaisen ja suomuisen. Yritin päästä irti. Kun sen keltaiset silmät osuivat minun silmiini, tajusin mikä se oli. 'Käärme!' ajattelin kauhistuneena. Yhtäkkiä harmaa usvakin katosi. Heräsin, tällä kertaa oikeasti, pesässäni. Terälehti oli jo hereillä. "Huomenta. Nukuitko hyvin?" Terälehti kysyi. Nyökkäsin, koska en halunnut paljastaa unia. "Puhuit unissasi. Näitkö painajaista?" hän kysyi. Käänsin katseeni maahan. 'Miten hän voi kuulla sen?' ajattelin. "Kyllä. Mutta se oli vain pelkkää unta." vastasin hajamielisesti. Tajusin: emme olleet syöneet aikoihin. Vatsani murahti kovaäänisesti. "Minulla on nälkä, eikö sinullakin?" kysyin Terälehdeltä. Terälehti katseli vaivautuneesti maata ja pudisti päätään. Yhtäkkiä hänen vatsansa murahti kovaa. Terälehti näytti nololta. En voinut pidätellä pientä naurahdusta. 'Hän taitaakin olla aika hauska kissa!' ajattelin iloisena. Yhtäkkiä hänen mahansa murahti taas, tällä kertaa kovaäänisemmin. Aloin nauramaan. Terälehti tirskahti. Yhtäkkiä hän alkoi nauramaan itsekin. Kun olimme nauraneet hetken, heittäydyin vuoteelleni tasaamaan hengitystä. "Mennään syömään." sanoin. Terälehti tassutti perässäni pesästä ulos. Päivä oli taas aurinkoinen: ehkä jopa lämpimämpi kuin eilinen päivä. Kävelin tuoresaaliskasalle. Kasa oli täynnä, sillä siellä oli orava, kaksi hiirtä, kolme varpusta ja vesimyyrä. Nappasin oikein pullean hiiren kasasta. Tassutin koko leirin aurinkoisimpaan kohtaan. Kipitin äkkiä tuoresaaliskasalle ja heitin Terälehdelle hiiren. Terälehti käpertyi varjoon syömään. "Hei, tule aurinkoon. Täällä on lämpimämpää." ehdotin. Terälehti pudisti päätään. "Olen mieluummin varjoisessa kohdassa." hän sanoi. Haukkasin hiirtäni. Juuri silloin Jupiter tassutteli ulos. "Huomenta! Nukuitteko hyvin?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. Terälehti nyökkäsi. "Nukuin hyvin. Kiitos paljon, että sain nukkua täällä." hän sanoi ujosti. "Ole hyvä vain. Ilo on meidän puolellamme." Jupiter vastasi. Olin sanomassa, että ottaisin Terälehden kaltaisen kissan vaikka väkisin leiriimme. Hän oli niin ystävällinen ja kohtelias. "Entä Black?" isä kysyi tiedustelevasti. "Tulihan sitä nukuttua." totesin. Jupiter vilkaisi minuun jotenkin merkitsevästi. 'Mitä hän mahtaa tarkoittaa?' ajattelin. Päivä oli lämmin, joten ajattelin käydä saalistamassa ja ehkä uimassa läheisessä lammessa. Söin hiireni loppuun. Menin Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Hei Terälehti, menen saalistamaan ja ehkä uimaan. Haluatko tulla mukaan?" kysyin. Terälehti hymyili ja nyökkäsi. "Mielelläni. Mutta...en osaa uida." hän naukui nolona. Kehräsin huvittuneena. "En minäkään. Käyn vain räpiköimässä." sanoin. "Jos haluatte ehtiä tänne ennen pimeän tuloa, kannattaa lähteä nyt." Jupiter huudahti. Loikkasin käpälilleni. Tassutimme Terälehden kanssa ulos. Haistelin viherlehtisen ilman tuoksuja. 'Jossain tuoksuu hiiri. Ja..myöskin kani. Ja..ihan kuin laimea mäyrän hajukin tuoksuisi jossain?' mietin. "Haistatko sinäkin sen? Tästä on varmasti kulkenut mäyrä." Terälehti huomautti. Nyökkäsin kiinnostuneena. Ei tietenkään ollut hyvä asia, että lähellä saattoi olla mäyriä. Nehän saattoivat syödä vaikka kissan! Kun kävelimme lammelle päin, mäyrän haju voimistui entisestään. Minua pelotti. "Entä jos se mäyrä on täällä?" kysyin. Terälehti näytti tajunneen saman. Yhtäkkiä pensaiden takaa löntysti valtava mustavalkoinen otus. Terälehti kirkaisi ja ampaisi pakoon. Mäyrä ei selvästikään ollut huomannut häntä. Jäin odottamaan pensaan taakse. Iso otus näytti suuremmalta kuin pentutarhan tarinoissa koskaan. Sen jäänsiniset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Yhtäkkiä astuin kuivan oksan päälle. Oksa napsahti. Mäyrä pysähtyi. Yritin pysyä hiljaa. 'Älä löydä minua, ole kiltti!' ajattelin kauhuissani.
//Jupi? Manteri?\\