Viileä tuuli puhalsi vastaan, kun liisin ilman lävitse puusta toiseen, oksalta toiselle. Yötaivaalla kuu loisti kirkkaasti ja toimi valonani pimeydessä. Suunnistin puusta toiseen siristellen silmiäni ja varovasti katsellen, missä olisi seuraava tarpeeksi vahva oksa siihen, jolle voisin loikata.
Olimme veljeni kanssa törmänneet vain pari auringonnousua takaperin kissa kolmikkoon. Heidän nimensä olivat Jupiter, Black ja Terälehti. He olivat olleet hieman varovaisia kanssamme aluksi, kun olimme ilahtuneina veljeni kanssa menneet heidän luokseen juttelemaan, koska olimme tulleet niin kutsuttujen klaanien suunnalta, mutta olivat hiljalleen lämmenneet meille.
Nukuimme hieman kauempana heidän pesästään veljeni kanssa, mutta vietimme kuitenkin muuten paljon aikaa heidän kanssaan. He olivat oikein mukavia ja vieraanvaraisia kissoja ja todella nautin jutella heidän kanssaan, mutta halusin sillä hetkellä olla itsekseni. Mieleeni palasi Armas. Olikohan hän löytänyt etsimäänsä kissaa? Rontti. Se oli sen kissan nimi. Eipä ollut vieläkään tullut vastaan minua ja veljeänikään.
Puristin kynteni syvälle puun oksan kaarnaan, kun meinasin liukastua siltä alas. Viimeinen asia, jota kaipasin nyt, oli rikkinäiset raajat. Veljelläni oli muutenkin jo aivan tarpeeksi huolia ja tekemistä, ei hänellä olisi aikaa tulla paikkaamaan tassujani, jos putoaisin.
Lehtisade ja lehtikato lähenivät päivä päivältä enemmän ja viherlehti alkoi olla takana. Saalis alkaisi pian käydä niukaksi ja taudit leviämään. Veljeni oli suoraan sanottuna kehno saalistaja, joten mielelläni en jättäisi ruoan saantiamme hänen lavoilleen.
Tosiaan! Voisinkin napata jotain jo valmiiksi aamulle. Sitten ei tarvitsisi etsiä jotain erikseen, kun nälkä kaiveli jo sisuksia. Olin myös monesti tarjonnut Blackille, Jupiterille ja Terälehdelle voivani saalistaa heillekin, mutta he tuntuivat haluavan saalistaa itse itselleen. En väittänyt vastaan. Tekisivät, mitä halusivat. Se oli tuttu juttu erakoiden piirissä. Kaikki itsensä puolesta. Ei se ollut mitään uutta. Se, jos turvautui muihin, sai näyttämään heikolta. Ja jos näytit heikolta, olit helppo saalis isotteleville kissoille.
Siinä taas yksi syy, miksi halusin kulkea veljeni kanssa yhdessä. Se oli ehkä jo hieman toisiin turvautumista, mutta täydensimme toisiamme. Minä tein ne asiat, joissa veljeni ei ollut niin hyvä, kun taas Revontuli teki kaiken sen, missä minä olin kehno. Niin se oli aina mennyt, ja niin se tulisi myös menemään.

Palatessani takaisin pesällemme varpusta kantaen, näin Revontulen makuulla juttelemassa Jupiterin ja Blackin kanssa. Terälehti mahtoi olla nukkumassa, koska oli jo niin myöhä. Kuu alkoi olla huipussaan, joten mietin, miksi Jupiter ja Black olivat edes hereillä vielä. Veljelleni se oli normi, mutta yleensä kaikki muut kissat, joihin törmäsimme veljeni kanssa nukkuivat yöt ja valvoivat päivät.
“Ai, hei, Tähdenlento!” Revontuli tervehti minua iloisesti. Mumisin tervehdykset saaliini takaa epäselvästi. Veljeni tirskahti sille hieman ja pyöräytin vain silmiäni hänelle, vaikka en voinutkaan pitää pientä virnistystä poissa kasvoiltani.
“Puhuimme tässä hieman klaaneista”, veljeni selitti, kun olin vienyt saaliin jemmaan. Nyökkäsin ja asetuin hänen vierelle painautuen lähelle häntä. Hänen kehonsa lämpö lämmitti myös minua. Siinä oli hyvä olla.
“Kuinkakohan siellä on mennyt kuivan ja kostean kauden jälkeen”, Black pohti ääneen. Kohautin lapojani hieman. Olisin tahtonut udella klaaneista enemmän muilta erakoilta, koska he tuntuivat tietävän kumman paljon niistä, mutta en loppujen lopuksi oikein uskaltanut. En halunnut työntää kuonoani muiden asioihin, mutta uteliaisuus sisälläni kasvoi joka kerta, kun he mainitsivat klaanit.
“Nyt olisi varmaankin hyvä aika mennä nukkumaan”, Jupiter naukaisi haukotuksen kera ja nousi pystyyn raajojaan venytellen. Katsoin häneen pettyneenä.
“Mutta juurihan minä saavuin!” vaikersin kuin pentu. Jos olisin ollut joku muu, olisin varmaan hävennyt itseäni, mutta koska en ollut, en nähnyt käytöksessäni mitään hävettävää. Sellainen minä vain olin.
“Pahoittelen, Tähdenlento, mutta nukahdan kohta tassuilleni. Jutellaan taas aamulla!” Black sanoi ja lähti isänsä kanssa suuntaamaan kohti pesäänsä. Katsoin hieman pettyneenä heidän peräänsä. Minun ja Revontulen oli tarkoitus lähteä aurokohuipun aikaan seuraavana päivänä.
“Tule, mennään mekin nukkumaan”, veljeni sanoi ja tuuppasi minua hellästi. Huokaisten nousin ylös ja lähdin tassuttamaan hänen perässään meidän väliaikaiselle pesällemme.
Tarkoituksemme oli löytää jokin hyvä paikka majailla lehtikadon ajan. Olin ehdottanut Revontulelle, että menisimme kaksijalkalan lähistölle. Olimme päättäneet siis, että menisimme tutkimaan aluetta kaksijalkalan ympäristössä ja koettaisimme löytää sieltä jonkin lämpimän paikan, jonka alueelta voisi myös löytää helposti syötävää, vaikka toinen olisikin esimerkiksi sairastunut.

Järkäleloikka pudottautui vaanimisasentoon, otti muutaman askeleen ja loikkasi kynnet esillä kaksijalkalan lämpimän ladon sisuksista löytyneen hiiren kimppuun. Kolli antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja tunsi lämpimän veren purskahtavan suuhunsa. Ainakaan täältä eivät riistaeläimet loppuisi. Hän saisi ruokittua rakkaan kumppaninsa alkavan lehtisateen läpi. Tyrskytiikerin hyvinvointi oli Järkäleloikalle kaikista tärkeintä ja hän pitikin huolen siitä, että raidallinen kolli söisi aina ennen häntä. Se oli Järkäleloikalle tapa ja pienen taistelun jälkeen Tyrskytiikeri oli jotenkuten taipunut siihen, että Järkäleloikka ei tässä asiassa taipuisi. Järkäleloikka laski hiiren maahan ja maisteli ilmaa uusien hajujälkien varalta. Pesässä kuitenkin risteili runsaasti eri hajuja, joten Järkäleloikka totesi, että saaliit eivät loppuisi ja hän voisi jatkaa töitään myöhemmin. Siispä entinen soturi heittäytyi pitkälleen, haukotteli kita ammollaan ja kierähti selälleen. Elämä oli kollista varsin hyvää tällä hetkellä. Ulla ja Seppo olivat myös todella mukavia. Ei kollista ollut lainkaan epämukavaa jakaa pesää heidän kanssaan. Tyrskytiikerikin vaikutti viihtyvän, mikä oli toiselle tietenkin kaikista tärkeintä.

Puh juoksi pieni, rapiseva ja vinkuva lelupurilainen suussaan. Pyöreäpiirteinen kolli oli saanut sen omistajaltaan tänään ja siitä oli tullut välittömästi hänen lempilelunsa! Puh piti erityisesti pehmeistä ja vinkuvista leluista. Vaalea kollikissa vilkaisi ystäväänsä Nasua hymyillen ja pudotti lelun toisen jalkoihin.
"Katso, tämä on minun! Mutta sinä saat tietenkin leikkiä sillä. Minä sain sen tänään, eikö se olekin hieno? Minun omistajani se osaa hankkia aina parhaat lelut!" Puh selitti hymyillen ja kurottautui puskemaan Nasua, joka katsoi lelua ja hiljalleen hänenkin kasvoilleen levisi hymy.
"Va-vau Puh, se on todella hieno! Minä en varmaan uskalla leikkiä sillä, että minä en vain ri-rikkoisi sitä. Mutta minä voin kyllä katsoa, kun sinä leikit sillä. Sillä on varmasti hyvä leikkiä, minäkin pidän leluista. Pitääkö se ääntä?" Nasu miukui ääni hieman väreillen, mutta kotikisun ääni oli täynnä puhdasta lämpöä. Nasu ja Puh olivat olleet parhaita kavereita oikeastaan aina.
"Nasu, totta kai sinä voit leikkiä sillä! Et koskaan rikkoisi mitään, ainakaan tahallaan ja se on tärkeitä. Me olemme ystäviä, joten en minä ikinä sinulle suuttuisi", Puh hymyili lämpimästi.

Keltaiset lehdet leijailivat Kallan yli, kun hän tassutteli polkua pitkin Eloklaanin reviirillä. Tuuli oli viileä, mutta ei epämiellyttävä - se tuntui raikkaana ja virkistävänä mustan naaraan paksussa turkissa. Ei ollut lämmin, mutta aurinko loisti pilvettömällä taivaalla kuin muistutuksena viherlehden helteistä.
Näinä kuina, jotka Kalla oli Eloklaanissa viettänyt, hän oli suorastaan rakastunut metsään. Oli kestänyt aikansa tottua hiljaisuuteen, mutta nyt naaras ei olisi kyennyt palaamaan aiempaan. Täällä hän ei kuullut hirviöiden murinaa, kaksijalkojen mölinää eikä sitä kohinaa, joka kaksijalkalan hiljaisinakin hetkinä oli alati ilmassa. Hän nautti siitä, ettei öisin kuullut muuta kuin eloklaanilaisten unisen tuhinan. Kalla ei ollut kaksijalkalassa edes tajunnut, miten äänekkäitä yötkin olivat.
Ja nämä värit. Puiden rungot erottuivat kirkkaankeltaisten lehtien seassa tummina. Osa lehdistä oli jo taittumassa punaiseen, osa loisti edelleen sinnikkäästi vihreinä. Kun aurinko laski, taivas vaihtoi värinsä sinisestä pehmeään oranssiin, ja sitten violettiin. Lopulta taivas oli sysimusta. Sekin oli ollut Kallalle uusi kokemus: kaksijalkalassa taivas oli pimeimmillään vain harmaa.
Paljon kertoi se, että klaanikissat olivat antaneet nimen tälle ajalle: lehtisade. Kalla ei ollut kaksijalkalassa asuessaan kiinnittänyt huomiota tähän ajanjaksoon viherlehden ja lehtikadon välissä. Hän oli nähnyt lehtien vaihtavan väriä, mutta puut olivat kaksijalkalassa niin harvassa, ettei Kalla ollut päätellyt värinvaihdosta mitään kuviota. Hän oli vain ajatellut, että se oli asia, joka joskus tapahtui.

"Lola, oletko sinä täällä?" Ollin tuttu ääni kantautui korviini väliaikaisen pesämme sisäänkäynniltä. Raotin unisia silmiäni ja kohtasin katseellani ystäväni, joka katseli minua vihreillä silmillään.
"Täällä ollaan", nau'uin kiepahtaessani kyljelleni ja ojentaessani raajani venytykseen niin, että selkäni meni kaarelle. Olli käveli luokseni ja laski suussaan kantamansa hiiren maahan.
"Täältä ei oikein löydy mitään syötävää", kolli naukui ja tönäisi hiirtä lähemmäs minua. Kallistin päätäni hämmentyneeltä.
"Miten niin ei? Juurihan sinä toit meille loistavan aamiaisen!" yritin kannustaa kollia, vaikka tiesinkin mitä hän tarkoitti. Olimme vaellelleet siellä täällä viimeiset vuodenajat ja yrittäneet löytää perhettäni, tuloksetta tietysti. Koska Olli ahdistui aina vaihtaessamme paikkaa, olimme päätyneet pysymään vähintään puoli kuuta aina samassa paikassa. Se vähensi ystäväni ahdistusta ja helpotti hänen matkantekoaan, kun emme joka aamu heränneet uudesta, tuntemattomasta paikasta. Tällä uudella alueella olimme olleet vasta kolme päivää, eikä ruokaa ollut kauheasti. Ollin mukaan se johtui lehtisateen ajasta, jolloin riista vähenisi ja säät kylmenivät. Sanomisellaan Olli oli tarkoittanut, että tuonkin hiiren saalistamiseen oli kulunut häneltä paljon aikaa, eikä juuri muuta ollut nyt saatavilla.
"Kiitos Olli, haluatko jakaa sen kanssani?" kysyin ja kohtasin ystäväni vihreän katseen. Hento hymy pilkahti kollin kasvoilla, kun hän nyökäytti päätään.
"Mikä jottei", hän tokaisi ja haukkasi ensimmäisen suullisen hiirestä.

Aamiainen ei saanut vatsojamme täytettyä, mutta tiesimme pärjäävämme sillä ainakin seuraavaan ateriaan saakka. Olli tuntui murehtivan ruuan vähyyttä enemmän kuin minä. Olin tottunut nälässä oloon, joten en ollut vielä huolissani. Yritin parhaani mukaan kannustaa Ollia olemaan positiivinen, sillä pelko ei veisi meitä eteenpäin tehtävällämme.
"Käytäisiinkö tänään siinä läheisessä kaksijalkalassa, jonka ohi kuljimme tullessamme tänne?" kysyin Ollilta, kun olimme lähteneet pienelle kävelylle pesältämme. Kolli kohautti mietteliäänä lapojaan, "onkohan se aivan turvallista?"
"No tietysti on, kunhan vain olemme varuillamme, ja sinähän aina olet! Ei meille mitään käy", vakuuttelin iloisena ja kosketin kuonollani kollin lapaa. Olli väläytti minulle epävarman hymyn, mutta myöntyi sitten.
"Hyvä on, mutta ensin meidän on etsittävä jostain lisää syötävää. En kestä, jos minun on mentävä tyhjällä vatsalla uuteen kaksijalkalaan", oranssiturkkinen kolli naukui mietteliäänä.
"Ei se ole ongelma. Tule, lähdetään heti saalistamaan."

Kaksijalanpesän sisäänkäynti kolahti, kun Neposen kaksijalka astui sisään. Neponen kirosi haukotuksen lomassa hyvän unen keskeytymistä. Neponen oli juuri ollut ahmimassa isoa annosta onnikalaa, kun hän oli herännyt pesän ulkopuolelta kuuluviin ääniin.
”Kuule hei, vähän huomaavaisuutta päiväuniani kohtaan!” Neponen naukaisi närkästyneenä.
Kaksijalka kuitenkin vain tervehti Neposta tavalliseen tapaansa, ehkä jopa hiukan innokkaammin kuin yleensä. Neposen silmät kiinnittyivät valtavaan neliskanttiseen, vaaleanruskeaan esineeseen.
Kolli siirtyi nuuhkimaan sitä. Siinä ei ollut yhtään Neposen ominaishajua, ja vain hitusen kaksijalan ominaishajua. Enimmäkseen se tuoksui ulkoilmalta ja kyseiseltä ruskealta asialta. Sellaisen sisältä löytyi usein Neposen ruokia, mutta tämä ei haissut lainkaan ruoalle. Se oli suuri pettymys, sillä Neponen oli jo ehtinyt innostua ajatuksesta, että saisi oikeasti niin paljon onnikalaa kuin hänen unessaan oli ollut tarjolla. Neponen puski esineen kulmaa kolmesti poskellaan niin, että siihen varmasti jäi hänen hajumerkkinsä. Noin. Se oli nyt täysin Neposen omaisuutta.
Kaksijalka oli ottanut ulkoturkkinsa pois ja laskeutui nyt istumaan Neposen viereen, tutkailemaan esinettä, jonka se oli Neposelle tuonut. Neponen katsoi palvelijaansa odottavasti. Se yritti sanoa Neposelle jotain, mutta mölinässä ei ollut mitään järkeä.
”Mikä se on?” Neponen vaati tietää.
Hän muisteli nyt, että hänen kiipeilypuunsa oli tullut samanlaisen, suuren neliskanttisen esineen sisällä. Neponen innostui siitä ajatuksesta, että saisi toisen kiipeilypuun!
”Onko siellä jotain?” Neponen puski reunaa uudelleen, kiinnittäen tällä kertaa huomiota sen painoon. Kuutio oli raskas, eikä liikkunut Neposen voimasta ollenkaan. Kaksijalka vastasi jotain, mutta Neponen ymmärsi ainoastaan oman nimensä, jonka kaksijalka mainitsi kahdesti.
”Voitko avata sen?” Neponen pyysi kärsimättömänä. Hän päästi näyttävän haukotuksen hoputtaakseen kaksijalkaansa. Miksei se voinut vain totella häntä?!
Mutta Neposen onneksi kaksijalka tottelikin. Se antoi Neposen päälaelle muutaman silityksen, nousi takajaloilleen ja haki jonkin kaksijalkojen asian. Neponen tuumasi sen olevan jonkin sortin kynnenkorvike. Kaksijaloilla oli tosi epäkäytännölliset, litteät ja tylpät kynnet, minkä vuoksi ne tarvitsivat usein jotakin terävää esinettä tassunjatkeeksi. Se oli Neposesta aika noloa… Mutta hän ei sanonut sitä kaksijalalleen. Neponen toivoi mielessään tämän tajuavan tilanteen säälittävyyden ihan itsekin.
Toisinaan Neposen kävi sääliksi omaa kaksijalkaansa. Miten se pystyisi puolustamaan reviiriään ilman siihen tarvittavia teräviä kynsiä ja hampaita? Toisaalta kaksijalka sai kyllä kiittää onneaan siitä, että sai olla Neposen omistuksessa. Neposella kun oli tapana hoitaa pesän sisäänkäynnin vahtiminen. Eikä Neponen edes vaatinut siitä lisähyvitystä.
Mystinen esine alkoi repeytyä kahtia kaksijalan kynnenkorvikkeen ansiosta. Pian se olikin jo auki yhdestä sivusta. Neponen yritti kurkkia nähdäkseen sisällön, mutta kaksijalka laittoi käpälän hänen päänsä eteen. Neponen kurtisti kulmiaan. Kaksijalan paljas etukäpälä näytti helposti pahoinpideltävältä. Toisinaan koulutuksessa piti käyttää vähän raaempia keinoja, Neponen jos joku tiesi sen. Kaksijalka kuitenkin väistyi tarpeeksi pian tieltä ja päästi Neposen näkemään kunnolla, mitä sisältä paljastui.
Neponen oli hyvin hämmentynyt. Siellä ei ollut kiipeilypuun osia, ei ruokaa, ei leluja, eikä mitään muutakaan mielenkiintoisen näköistä tai hajuista. Kolli kohdisti odottavan, mutta hiukan pettyneen katseensa kaksijalkaan. Neponen sai silityksiä ja rapsutuksia, sitten kaksijalka alkoi purkaa sisältöä ulos. Neponen soi sisältä paljastuneelle, omituisen muotoiselle, isolle esineelle pari nuuhkaisua, mutta kyllästyi sitten ja päätti mennä jatkamaan nokosia.

Neponen heräsi siihen, kun kaksijalka kaappasi hänet syliinsä. Kolli ei edes jaksanut sanoa mitään, hän ainoastaan loi kaksijalkaan äärimmäisen toruvan katseen. Niin tympääntynyt hän oli moisesta, jo toisesta päiväunien tahallisesta keskeyttämisestä. Kaksijalka näytti pahoittelevalta ja aavistuksen katuvalta, mutta tämän kaksijalan mau’ut tihkuivat Neposen mielestä pelkästään intoa. Se tuntui hänestä hyvin ristiriitaiselta ja hämmentävältä. Mutta jos jotakin, niin kaksijalat olivat ristiriitaisia. Sen tiesi jokainen kissa, mutta kaikkein parhaiten sen tiesi Neponen. Kaksijalan toimissa ei useinkaan ollut mitään tolkkua. Ne tekivät niin paljon turhia asioita, ja silti liian vähän hyödyllisiä asioita.
Ennen kuin unenpöpperöinen köriläs ehti edes tajuta, mihin suuntaan kaksijalka oli häntä viemässä, Neponen laskettiin johonkin pehmeälle mutta tasaiselle alustalle. Kolli vilkuili ympärilleen hämmentyneenä. Hän oli suunnilleen oleskelupedin korkeudella, yllättävän tilavassa, koppamaisessa paikassa. Kapistus ei kuitenkaan ollut suljettu kuten matkakoppa, jossa Neponen välillä matkusti pitkiä matkoja. Neponen kiinnitti huomion siihen, että vaikka häntä ympäröi nyt pienet, pehmeän näköiset, kauluriin asti ulottuvat harmaat reunat, pääsisi kolli hyppäämään tämän vekotuksen päältä pois itse. Neponen kurkki reunan yli, ja alkoi sitten tapittamaan kaksijalkaansa, joka mölisi jotain ja nosti toista etukäpälää.
Äkkiä kollin pään päälle ilmestyi jotain. Silloin Neponen loikkasi nopeasti alas lattialle. Ruskea kolli kipitti tuuhea häntä perässä viuhuen kauemmas kaksijalasta. Mitä se oikein yritti hänelle tehdä? Oliko se seonnut?
Neponen kääntyi katsomaan kaksijalkaansa, joka oli jäänyt kummallisen, harmaan otuksen viereen, jolla oli neljä mustaa jalkaa. Sen tassut olivat pyöreät ja mustavalkoiset. Erikoista. Kuin sillä olisi ollut kaksi tassua jokaisessa jalassa, Neponen tuumi. Neposella tuli niiden pyöreydestä vähän mieleen hirviön tassut, vaikka hirviöillä olikin monta, monta kertaa suuremmat ja jykevämmät tassut. Oliko tuo jonkun sortin hirviön pentu?
Uteliaisuus vei voiton. Neponen asteli rauhallisesti lähemmäs otusta, ja tajusikin pian, ettei se haissut yhtään miltään elävältä. Haju oli kuitenkin jollain tapaa tuttu.
”Hetkinen! Onko tuo se minkä sinä toit siinä kuutiossa?” Neponen kysyi kaksijalalta.
”Miten se on mahdollista?” Neponen katsoi kaksijalkaa, joka vastasi jotain, joka tietenkään ei vastannut yhtään kollin kysymykseen.
Kotikisu pudisteli päätään. Tämä oli niitä kaksijalkojen ihmeellisiä juttuja, joihin ei vain tuntunut olevan mitään järkevää selitystä. Ei ainakaan semmoista, jonka kissa olisi voinut ymmärtää, kun kerran edes Neponen ei ymmärtänyt. Ja Neponen oli kuitenkin maailman komein ja fiksuin kolli. Jotkut asiat piti vain hyväksyä. Mitä sitä nyt ylimääräisellä ajattelulla päätään vaivaamaan. Tosi oli, että kaksijalat pystyivät joskus yllättäviinkin asioihin tylpistä littakynsistään huolimatta.
Neponen ravisteli pörheää päätään. Sitten hän muisti olleensa juuri itse tuon kyseenalaisen kapistuksen sisällä! Mitä himskattia oikein oli tekeillä? Ja mitä kirottua omituinen kapistus oikein teki Neposen kotona?
Neponen tajusi kaksijalan yrittävän puhua hänelle. Hän käveli lähemmäs ja istahti tämän jalkojen juureen.
”Sinä olet seonnut.”
Kaksijalka sanoi Neposen nimen, silitti Neposta ja osoitti sitten karvattomalla tassullaan harmaata kaksijalkojen tekemältä näyttävää kapinetta.
”Joo, olet täysin seonnut.”

Suuren, huomionkipeän kollin mielipide muuttui kuitenkin hetkessä, kun Neposen kaksijalka lähti kuljettamaan kollia tämän uuden kaksijalkojen kehittämän härvelin kyydissä ulos Neposen kotipihalta. Neponen totesi sen olevan jonkinlainen pientä hirviötä jäljittelevä menopeli, joka oli suunniteltu ja tehty nimenomaan varta vasten Neposen käyttöön. Kotikisu oli nähnyt muutamia kertoja ikkunasta, kun satunnainen kaksijalka kuljetti kaksijalanpentuaan hiukan saman mallisessa menopelissä.
Neposelle oli selvinnyt myös, että kaksijalka sai muutettua Neposen puoliaukinaisen paikan kopaksi, kun tämä oli estänyt Neposen pään yläpuolelta kollin kasvojen eteen siirtyvällä verkkomaisella osalla Neposen pääsyn pois kyydistä. Sisäpuolelta Neponen pystyi tarkkailemaan verkon läpi sekä menosuuntaa, että takanaan kävelevää kaksijalkaansa.
Hetken ympäristöä uteliaana tarkkailtuaan Neponen otti mukavan makuuasennon rauhallista vauhtia liikkuvassa kopassaan. Hänellä ei ollut ajatustakaan, mistä kaikesta hän oli aikaisemmin jäänyt paitsi, kolli ajatteli. Neposella oli erittäin tärkeä olo kulkiessaan eteenpäin tämän suuren kopan kyydissä.
“Voi, kunpa Kalle ja Muru näkisivät minut nyt!”
Neposen hämmästykseksi kaksijalka kääntyi polulla ja lähti viemään häntä sen kaksijalkalan alueen suuntaan, missä Kalle ja Muru asuivat. Vähän matkan päästä se nosti verkkomaisen katon puoliksi pois Neposen päältä niin, että Neposen oli helpompi nähdä ympärilleen.
Ruskea kolli kohottautui istumaan ja nuuhkimaan kiinnostuneena ympäristöään. Ohitse käveli kaksijalkoineen muutama tyhmä pikkukoira, joista yksikään ei hoksannut Neposen istuvan menopelinsä kyydissä ja katselevan niitä korkeuksista.
Neponen hymyili itsekseen. Tämä se vasta oli elämää! Hänen ei enää tarvitsisi patikoida yksin ulkona salaa; hän voisi vain istua kyydissä ja nauttia tuulenvireestä kaulurillaan.
Totta puhuen Neponen ei ollut jaksanut käydä kävelyllä kuihin, sillä lehtikadon aikaan kollia ei ollut houkutellut kylmyys, ja sen jälkeen laiskottelu oli jäänyt tavaksi. Hän kyllä kaipasi Kallea, mutta ei ollut varma, olisiko enää tervetullut Kallen luokse näin pitkän ajan jälkeen. Mitä jos Kalle ei enää ihailisikaan häntä? Entä jos Kalle oli loukkaantunut, ettei Neponen ollut käynyt vierailulla?
Nyt Neponen yritti kuitenkin työntää ajatukset sivuun. Ehkä hän saisi Kallelta vielä entistä enemmänkin huomiota, kun kertoisi tälle, miten pääsi nykyään ulkoilemaan ilman, että joutui käyttämään jalkojaan mihinkään! Sitä paitsi ei ollut mitenkään mahdollista, että kukaan unohtaisi Neposen kaltaisen kissan.

Muru kyyristyi alas kesken lauseen kuullessaan lähestyvän äänen. Ennen kuin hän ehti paikantaa sen, hän kuuli muutamia hännänmittoja edellä kävelevän Kallen hätääntyneen avunrääkäisyn ja näki, miten ystävä lähti juoksemaan vimmatusti eteenpäin. Muru tuijotti kauhusta kankeana, kuinka Kalle välttyi nipin napin törmäyksestä omituisen, kapean ja kiiltävän esineen kanssa, joka kuljetti päällään istuvaa kaksijalkaa lujaa vauhtia eteenpäin korkeilla pyörivillä asioilla, joiden liikkeestä ja muodosta Murulla tuli oitis mieleen hirviöiden käpälät. Se sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn.
Kilpikonnakuvioinen kotikisu pidätti hengitystään pienen pihlajan juurella, kunnes kaksijalka härveleineen oli tiessään. Kauempana edessäpäin hän näki pienen valkean karvamytyn pinkovan edelleen eteenpäin. Kalle oli ylittänyt pienen ukkospolun, ja Muru arvioi tämän juoksevan nyt jo ainakin viiden hirviönmitan päässä siitä.
Äkkiä Murun valtasi paniikki.
Hän olisi halunnut huutaa Kallelle, että tämä pysähtyisi ja odottaisi. Että vaara oli ohi. Mutta kurkusta ei päässyt pihaustakaan.
*Pahus!*
Muru veti syvään henkeä yrittäen rauhoitella itseään. Hänen olisi nyt oltava rohkea ja ylitettävä ukkospolku yksin. He eivät saisi joutua Kallen kanssa yhtään enempää erilleen toisistaan.
Varovaisesti ja hyvin matalana Muru lähti kipittämään kohti pientä ukkospolkua, pälyillen jatkuvasti ympärilleen koirien, kaksijalkojen ja hirviöiden varalta.
Soraisen polun reunaan saavuttuaan Muru jähmettyi aloilleen korvat luimussa. Hän pälyili Kallen suuntaan, mutta tajusi, ettei ystävää näkynytkään missään. Murun polkuanturoista katosi tunto. Kalle ei saisi eksyä!
Sydän jyskyttäen Muru astui ukkospolulle. Samassa hänen ohitseen viuhahti jotain valkeaa.
Muru pysähtyi keskelle ukkospolkua katsoakseen taakseen. Kalle oli palannut takaisin!
Muru jähmettyi kauhusta tuntiessaan lähestyvän jyrinän.

//Kalle?!?!

Värisin tuulessa, joka yritti repiä minulta turkin pois päältä päästäkseen käsiksi luihini. Se ei ollut ainoa syy, miksi minua värisytti; mietin yhä Aaveen sanoja muutaman päivän takaa.
Sähköistyneen näköinen toverini oli pelästyttänyt minut pahanpäiväisesti kertoessaan epäilyksistään, että minuun oli pesitynyt jokin pimeys, joka oli puhdistettava. Muutoin jotain kamalaa pääsisi valloilleen maailmaan. Pelkkä ajatuskin kauhistutti minua. Nyt kun olin varmistunut ylimaallisista voimistani, huoli niiden vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteeni sai minut levottomaksi.
Parhaillani olisin nimeni mukaisesti valontuoja, mutta pahuuden vallassa minusta voisi tulla jotakin niin käsittämättömän hirveää, että tuntemamme maailmankaikkeus keikahtaisi raiteiltaan. En voinut sallia sellaista tapahtuvan - suuret voimat toivat mukanaan suuren vastuun.
Olimme taivaltaneet Aaveen kanssa joitakin päiviä hyvin vähän taukoja pitäen. Vaikka Aave yritti toistuvasti kehottaa minua lepäämään, minulla oli palava tarve jatkaa eteenpäin löytääksemme sen, joka voisi puhdistaa minut. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Maailmanloppu saattoi lurkkia jo ihan nurkan takana.
Taivas aukeni yllämme ja liimasi turkkimme nahkaamme vasten. Kuljimme leveän joen vartta pitkin pitkässä kellertävässä heinikossa. Oloni oli voipunut, suorastaan voimaton. Ehkä siitä syystä en kyennyt kirkastamaan taivasta tällä kertaa, vaikka pari kertaa sitä salaa yritinkin.
Kauempana edessäpäin näkyi jonkinlainen kaksijalkojen pesä, jossa oli kiinni omituinen pyörivä rakennelma, joka latki vettä kuin kissankieli.
“Löytäisimmeköhän tuolta suojaa?” käännyin vierelläni raahustavan Aaveen puoleen. Pieni kolli vilkaisi kummajaispesää kyseenalaistavasti. “Emme kai me siinä häviä mitään, jos käymme katsomassa”, jatkoin hieman maanittelevaan sävyyn, ja se sai Aaveen lopulta myöntymään.
“Jos uskot, että löydämme tuolta suojaa, niin sen täytyy olla.” Kolli kumarsi minulle kunnioittavasti, ja pieni hymynkare nousi huulilleni.
Johdatin meidät pesän luo heinikon läpi. Märkä multa ja muta tirskahtelivat inhottavasti varpaitten välissä, mutta pian tassumme tapasivat tukevamman maan, kun pesän läheisyydessä maasto muuttuu soraisemmaksi. Lähempää tarkasteltuna pesä näytti hyvin vanhalta, lähestulkoon hylätyltä. Kaksijalkojen hajun pystyi vain hädin tuskin havaitsemaan.
Pesä oli rakennettu suurista kivilohkareista, ja sen seinässä oli vanha, puinen ovi, jonka alareunassa oli kissan mentävä aukko. Tämä ei voinut olla sattumaa. Meidät oli johdatettu tähän paikkaan.
“Löydämme täältä varmasti suojaa”, naukaisin Aaveelle varmana, ja enempiä ihmettelemättä lompsin oven luo ja pujahdin aukosta sisään suojaan sateelta.
Olin jo ravistelemassa vesiä turkistani kuullessani Aaveen kömpivän perässäni peremmälle. Vilkaisin häneen tyytyväisenä itseeni, mutta vakavoiduin huomatessani Aaveen tuijottavan jotakin jännittyneen jäykkänä. Seurasin hänen katsettaan ja erotin muutaman ketunmitan päässä pesän seinän vieressä hahmon, joka oli noussut nyt istumaan ja katseli meidän suuntaamme kiiluvilla silmillään.

//Aave?

Tähdet kääriytyivät Aaveen ympärille sankkana kylmänä utuna, joka sai Aaveen luurangon jomottamaan. Haaleat kissat risteilivät taivaallisessa ilmakehässään turkit kimaltaen kuin tuhansien vesipisaroiden meri. Heidän selkärankansa rakentuivat tähtikuvioista ja sielut puhisivat turkkia pöllyttävänä tuulena. Aaveen henkinen minä värisi, yritti irtautua kotelostaan kohdatessaan liian pyhän ilmapiirin. Tässä maassa maalliset osat varisisivat pois ja henki liittyisi osaksi usvaista hopeahäntää.
“Valo tuhoaa pimeyden”, taivas henkäisi ja Aaveen oli vaikea pysyä pystyssä vaikka kuinka hän piteli maasta kiinni tassuillaan. Pyhän kissan viesti oli jotain, mitä aave jo tiesi. Aave kohtasi nöyrästi kaikki nuo tuikkivat silmät taivaalla ja nyökkäsi.
“Varjele valoa varjoilta ja tee mitä täytyy. Tee kaikkesi, suojele Valoa omalla sielullasi. Omalla verelläsi”, ääniala täyttyi kahisevasta kuiskeesta. Ja ennen kun Aave ehti reagoida maailma alkoi pyöriä, se taittui humiseviin pyörteisiin ja Aave itse pysyi paikalla myrskynsilmässä. Pakokauhu alkoi nousta hänen sisällään. Mitä tapahtui? Hän käpertyi pieneksi kasaksi tutisevaa maata vasten ja sulki silmänsä peloissaan. Kohina oli korvia huumaavaa ja oli kuin ilmaa olisi leikattu.
Ja sitten, aivan yhtäkkiä, kaikki hiljeni. Aave saattoi kuulla veren virtaavan korvissaan. Hän nielaisi aivan liian äänekkäästi, peläten puhkaisevansa jotain särkemällä äänettömyyden. Hän hengitti hetken syvään. Rauhoitu, rauhoitu, hän sanoi itselleen. Ei olisi mitään hätää. Kaikki olisi hyvin. Aave raotti varovasti silmiään.
“Mit-?”
Aaveen edessä kohosi suuri kivi ja sen juurella seisoi joukko kulmikkaita varjokissoja jotka pitelivät Valoa raajoista. “Ei!”, Aave huusi mutta ei kyennyt liikkumaan.
Hehku Valon silmissä oli himmeä, ja hänen kirjava turkkinsa oli veressä. Ja veri, se lemusi raskaalta mustalta kuolemalta. Valon silmät syttyivät synkkinä, hänen katseensa oli pimeä ja vihainen. Kun heidän katseensa kohtasivat Aave tunsi silmitöntä kauhua. EI pelkästään itsensä, vaan koko maailman vuoksi. Toivo oli menetetty, maailma olisi kuollut. Valo lähti astelemaan kohti häntä, verinen turkki sekaisin ja loikkasi koht-

“Aave, onko kaikki kunnossa?” Valo sanoi. Aave nousi huohottaen pediltään ja mulkoili Valoa epäluuloisesti. Tilanne ehti tasoittua hetken,e ennen kuin kumpikaan teki seuraavaa liikettä ja Aave ehti laskeutua alas unestaan. Hän ymmärsi kauhistuttavan skenaarion, jonka esi-isät olivat hänelle näyttäneet. Valo olisi pidettävä puhtaana ja ainoa keino puhdistaa hänet olisi veri.
“Älkää huolehtiko minusta. Huomenna lähdemme matkaan. Meidän on löydettävä joku, joka puhdistaa teidät. Teitä on suojeltava pimeydeltä ja pelkään, että se on jo ehtinyt pesiytyä turkkiinne ja meidän on tehtävä toimenpiteitä. Me pidämme teistä huolen, älkää olko huolissanne Valo-herra.”

//Valo?

Kuljin eteenpäin kaksijalkalan viereisessä metsässä. Siitä oli vain vähän aikaa, kun olin kulkenut siellä emon kanssa. Pala nousi jälleen kurkkuuni, kuten aina, kun muistelin emoa. Pysähdyin, kun jotain värikästä osui silmäkulmaani. Käännyin ja kumarruin katsomaan kaunista kukkaa. Yhtä kauneimmista, joita olin nähnyt. Nappasin kukan varresta ja napsautin sen katki. Lin nähnyt samanlaisia punaisia suippoja kukkia kaksijalkojen pihoilla, kun olin käynyt siellä emon kanssa. Se sopisi emon hautakummulle. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Sitten avasin silmäni ja suoristauduin. Käännyin takaisin siihen suuntaan, josta olin tullut ja suuntasin askeleeni emoni luokse viimeistä kertaa. Tassuni laahasivat maata. En olisi tahtonut mennä emon hautakummun luo enään. Olin vältellyt sitä ne puolitoista kuuta, jotka emo oli ollut kuollut, mutta olin kuitenkin pysynyt siellä, missä pesämme oli ollut. Nyt olin ollut lähdössä sieltä. Ja olin edelleen, mutta kävisin vielä viemässä kukan emon haudalle. Saavuin aukiolle aikaisemmin kuin olisin tahtonut. Sydämeen sattui nähdä maakumpu, jonka ympärillä ruohot heiluivat. Kävelin tassut täristen haudalle ja laskin kukan sille varovasti niin, että varsi hautautui hieman hiekkaan ja kukka osoitti ylöspäin. Istahdin kummun viereen ja laskin tassuni sille.
“Hei, emo”, naukaisin ääni käheänä, “En tiedä mitä tehdä. En muutenkaan, mutta en ainakaan nyt, kun et ole enään täällä kanssani. Et ole kertomassa, mitä pitäisi tehdä.” Suljin silmäni ja nousin seisomaan. Käänsin selkäni hautakummulle ja silmiäni poltteli.
“Hyvästi, emo”, kuiskasin ääni käheänä ja lähdin juoksemaan poispäin emosta. Kyyneleet alkoivat valumaan väkisin. Ravistelin päätäni. Tahdoin pois. Tahdoin pois surustani. Pois, kauaksi. Pysähdyin tassut lipsuen ukkospolun eteen. Pyyhkäisin tassullani silmiäni, joiden näkökentän kyyneleet olivat sumentaneet. Katsoin olkani yli metsään, jossa olin viettänyt koko elämäni. Suljin silmäni hetkeksi, mutta avasin ne pian. Käänsin pääni takaisin ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä ollut tulossa ja säntäsin juoksuun kohti palanutta kaksijalanpesää. Juoksin kapeaa ukkospolkua pitkin kaksijalanpesien rauniolle. Hidastin vauhtiani ja tassuttelin yhteen nurkkaan, käperryin palloksi ja suljin silmäni. Nukahdin pian, kun väsymys päivän tunnekuohuista iski.

Aaveen ylisanat alkoivat tuntua koko ajan yhä vähemmän oudoilta ja enemmän paikkansapitäviltä. Niin, minä tulisin vielä pelastamaan tämän maailman. Todisteet siitä olivat jopa kuolevaisten nähtävissä.
“Kaikki hyvin, Aave”, tyynnyttelin jonkinlaisen hurmoksen vallassa olevaa toveriani, “minä pärjään vallan mainiosti.”
Aave nyökkäsi ja kumarteli nöyrästi samalla kuin lipui kauemmaksi. Kollin katse oli jopa vähän vauhkoontunut ja sen takana näytti poukkoilevan monia ajatuksia.
Käänsin katseeni takaisin taivaalle, joka oli jälleen mennyt pilveen. Vieno hymy levisi huulilleni, kun ajattelin, millainen voima minulla oli käpälissäni. Olisin voinut saada auringon paistamaan koska tahansa, mutta päätin antaa taivaan pilvien seilata omaa tahtiaan silkkaa jalouttani. Jumalhahmojen ei sopinut leikkiä kuolevaisten maailmalla liiaksi - siitä saattaisi seurata jotakin katastrofaalista.

Seuraavana aamuna heräsin kiveni päälle käpertyneenä. Ilmassa leijaili sankka sumu, ja kosteus kolotti jäseniäni. Nousin istumaan ja avasin suuni leveään haukotukseen.
Hiljaisen aamun täytti omituinen vaikerrus, joka sai minut valpastumaan. Ääni tuli Aaveen onkalon suunnalta. Loikkasin alas kiveltäni ja lähdin tepsuttamaan pikkuisen kollin pesää kohti.
Työntyessäni sisälle hämyiseen pesään tunsin rintaani alkavan pakottaa, aivan kuin tunneli olisi yrittänyt imeä ilmat pihalle keuhkoistani. Aaven vaimea valitus sai minut kuitenkin jatkamaan peremmälle.
“Aave!” huhuilin ystävääni ja yritin erottaa kollin tumman hahmon pimeästä. Kohta kuului terävä henkäisy, ja liikahdus sivullani paljasti minulle erakon olinpaikan. “Aave, onko kaikki kunnossa?” kysyin vähän huolestuen, kun kolli ei heti sanonut mitään.

//Aave?

Aaveen silmät tuikkivat kilpaa kirkastetun taivaan kanssa. Hän aukoi suutaan kuin olisi mennyt epäkuntoon. Aave ei ollut epäillyt Valoa hetkeäkään, mutta silti konkreettinen todiste Valon ylimaallisuudesta imi ilman hänen keuhkoistaan ja pyyhkäisi tassut alta. Aave suorastaan tärisi, hänen karvatupponsa vavahtelivat kuin toisiinsa törmäilevä massa marssivia kissoja. Hänen oli asettauduttava hämillään makuulle, koottava hetken päässään poukkoilevia ajatuksia ja saada tunto palautumaan hänen heikoksi menneisiin jalkoihinsa.
Aave katsoi Valon syttynyttä olemusta, aivan kuin kolli olisi itsekin muistanut mitä oli.
“Suuri Valo. Te vielä tulette pelastamaan maailman”, Aave julisti vapisten suurta hurmostaan, “te saatte pahuuden kukistettua.”
Aave tunsi taas olonsa likaiseksi. Veri alkoi kohista hänen korvissaan, kuiskailla rumia asioita viekkaalla klaanikissan äänellä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä mustaa ja hänen hermostonsa hengittää mustaa savua. Aave pelkäsi. Hän pelkäsi olevansa Valon pyhyyden tiellä. Hän oli ymmärtänyt viime aikoina, ettei koskaan saisi enää itseään puhtaaksi klaanikissan ja hänen välisensä konfliktin jälkeen. Hän oli saastainen. Häntä ahdisti, että kaikki tämä pahuus hänen sisältään tarttuisi Valoon ja yö voittaisi. Heidän olisi keksittävä suunnitelma. Aave rukoilisi apua esi-isiltään koko pitkän yön heti kun aurinko laskisi. Sitä ennen hän kääntyi kuitenkin Valon puoleen:
“Olisiko jotain mitä tarvitsette, herra?”

//Valo?

Nimeni oli siis Valo. Minä olin pyhä kissa, itse jumalten lähettämä ihme, ja vielä jonakin päivänä minun oli määrä täyttää kohtaloni ja tehdä jotakin suurta. Tämän kaiken Aave oli minulle kertonut kuluneena aikana, jonka olin hänen kanssaan viettänyt.
En tiennyt, miten paljon uskoin hänen puheistaan. Minusta ei tuntunut mitenkään erityiseltä tai pyhältä - vain hämmentyneeltä ja eksyneeltä. Tällä hetkellä ainoa kissa, jonka tiesin, oli Aave, enkä minä voinut oikein muutakaan kuin luottaa hänen sanaansa tässä tapauksessa.
Istuskelin mietteisiini uppoutuneena suurella laakealla kivellä, jonka olin valinnut itselleni nukkumapaikaksi. Olin yrittänyt yöpyä Aaveen tilallisesti rajatussa kaninkolossa, mutta pimeys ja ahtauden tunne olivat saaneet minut niin ahdistuneeksi ja levottomaksi, että olimme nähneet parhaaksi siirtää minut taivasalle nukkumaan. Kevyt tuulen tuiverrus turkissani ja yön pimeyttä särkevien tähtien tuike olivat rauhoittaneet mieltäni kummasti, ja olin saanut nukuttua paremmin.
Kuulin vaimeaa tepsutusta, ja kun käänsin katseeni alas kiveltä, näin Aaveen tulevan minua kohti kukkasia mukanaan kiikuttaen. Sähköiskun saaneen näköinen kolli pudotti kukat maahan ja vilkuili suuntaani silmät ymmyrkäisinä, ihailua heijastellen. Kollin katse sai minussa aikaan levottomuuden tunteita, ja lipaisin rintaturkkiani pariin kertaan salatakseni vaivautuneisuuteni. En ymmärtänyt, miksi Aave katsoi minua aina niin oudosti, ihan kuin olisin tupsahtanut suoraan jostakin taivaalta.
“Toin sinulle lahjan”, Aave maukui, viitaten tuomiinsa kukkiin. Silmäilin niitä kiven päältä mielissäni - ne olivat kauniita. Kollin seuraava pyyntö löi minut kuitenkin ällikältä: “Suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”
Toljotin Aavetta hetkisen suu raollaan, ennen kuin kohotin katseeni repaleisen pilviharson peittämälle taivaalle. Aurinko oli piilossa harmaiden haituvien takana.
“Pystynkö minä muka sellaiseen?” epäluuloisuus varmastikin kuulsi äänestäni.
“Tietenkin pystyt! Teidänlaisenne voimat ovat rajattomat”, Aave julisti sen kuuloisena, että selvästi uskoi minulla olevan piileviä kykyjä.
“Voin kai minä kokeilla”, murahdin hieman vaivaantuneena ja käänsin sitten kasvoni kohti pilvistä taivasta. *Tämä on aivan hiirenaivoista!* ajattelin itsekseni, mutta yritin kuitenkin keskittää ajatukseni taivaaseen ja sen poikki lipuviin pilvilauttoihin. Kuvittelin mielessäni, miten ajatukseni voimalla pakottaisin pilvenhattarat liikkumaan pois auringon edestä, kirkastaen taivaan.
Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja vajosin yhä syvempään keskittyneisyyden tilaan. Hetkisen kuluttua kuulin Aaven ulvaisevan haltioissaan: “Te teitte sen, toitte meille valon!”
Räpäytin silmäni auki ja jouduin saman tien siristämään ne melkein kiinni kirkkaan auringonpaisteen tulviessa pilvien väliin jäävästä aukosta. Sydämeni sykähti riemusta ja hämmästyksestä. Olinko minä todella tehnyt sen, kirkastanut taivaan?
Mieleni valtasi uudenlainen merkityksen tunne. Kenties minä todella olin jonkinlainen ihmekissa.

//Aave?

Valo oli tosiaan syvän hämmennyksen vallassa. Aave näki parhaaksi jättää tarinoinnin toiseen päivään, kun Valo olisi selvinnyt koettelemuksestaan. Ylimaalliset voimat laittoivat rikkaimman sielunkin maahan hetkeksi. Maallinen keho ei voinut kestää sen suurta pyhyyttä ja siksi Valollekin oli annettava aikaa. Vaikka hän oli jumala kissan kehossa, oli hän kuten edellä mainittiin: kissan kehossa. Se teki hänen fyysisestä olemuksestaan heikon. Vaikka eihän jumalalla tietenkään ollut heikkouksia ja Valokin olisi voinut taittaa maailmaa heti haluamansa mukaan. Mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän näki paljon pidemmälle kuin tavallinen kuolevainen kissa.
“Olen Aave. Tiedän, ettette nyt muista minua, mutta ei hätää tulen auttamaan teitä muistamaan. Olen nöyrä palvelijanne. Voitte aina luottaa siihen, että olen puolellanne, vaikka maailman pahuus yllättäisikin teitä. Vaikka ei se tietenkään yllätä, tiedätte kaiken suuri Valo”, Aave sanoi ja kumartui nöyrästi. Valon ilme meni vielä oudommaksi, aivan kuin Aave puhuisi puuta heinää. Tämän oli oltava testi Aaveelle ja hänen sisukkuudelleen. Aave hymyili itsekseen, oli viimein hänen aikansa.
“Pystytkö kannattelemaan itseäsi? Pesäni on melko lähellä. Pääset sinne lepäämään.”

Aurinko oli kiertynyt lähemmäs kohti lehtikatoa, saanut taivaan synkemmäksi ja ilmassa saattoi haistaa jo kuolettavasti saapuvan punan. Pian lehdet putoilisivat veripisaroina väsyneistä puista ja jättäisivät jälkeen vain viherlehden haalistamat luurangot. Vielä aurinko lämmittäisi Aaveen hiilenmustaa turkkia, jos sitä eivät peittäisi sankat savuiset pilvet. Raskas esirippu oli vedetty heidän kaipaamiensa elon säteiden eteen.
Oli kulunut jonkin aikaa siitä kun Aave oli löytänyt Valon tiedottamasta tilasta. Valo vahvistui nopeasti, mutta hänen muistinsa ei ollut palautunut lukuisista muistutteluista huolimatta. Valon kokema kaste oli niin voimakas, että Valo oli nyt todella puhdas - myös kaikista saastaisista maallisista ajatuksista.
Ensimmäiset päivät he olivat yöpyneet Aaveen kaninkolossa, mutta Valo oli ollut niin rauhaton ja uneton pimeässä onkalossa, että he siirsivät leiriään. Aave soimasi itseään, ettei ollut osannut ottaa huomioon Valon jumalallisia tarpeita. Totta kai kissa taivaasta haluaa levätä tähtitaivaan alla. Tähtitaivas on hänelle turvallisin ja mieluisin paikka, sillä se on lähellä hänen kotiaan. Miten typerää Aaveelta viedä hänet maan alle, niin kauas hopeahännästä kuin vain voi. Aaveen piti rankaista itseään tälläisestä huolimattomuudesta ja välillä kävi rukoilemassa nöyryytystä esi-isiltään.
Valo oli valinnut nukkumapaikakseen suuren laakean kiven suojaisan aluskasvillisuuden ääreltä. Aluksi kolli oli tarjonnut sitä Aaveellekin yöpymispaikaksi, mutta Aave ei suostunut tarjoukseen. Olisi väärin hänenlaiseltaan kissalta nukkua suuren Valon lähellä, turkit sähköisesti toisiaan hipoen, tai tällä pyhällä kivellä, joka oli jumalien valitsema.
Aave oli juuri palaamassa retkeltään takaisin Valon luo. Hänen suunsa oli täynnä runsaasti viherlehden viimeisiä kukkia ja hän kiikutti ne Valon kiven juurelle uhrilahjaksi. Valo istuskeli kivellä sukimassa kaunista kirjavaa turkkiaan. Aave jäi tuijottamaan pyhää kissaa sallittua pidempään, sillä ei pystynyt kääntämään katsettaan pois. Kun Valon ja hänen katseensa kohtasi, Aave käänsi silmänsä nöyrästi maahan ja nolostui jäädessään kiinni maallisesta ihailusta. Aaveella ei ollut oikeutta noin suoraan katsekontaktiin, ellei Valo suoraan puhutellut häntä ja antanut sillä hänelle lupaa. Musta pörröinen kissa kumartui kiven eteen.
“Toin sinulle lahjan”, hän sanoi kurinalaisella äänellä, sitten pieni haltioituminen vuosi hänen eleisiinsä, “suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”

//Valo?

Kolli ei vastannut kysymyksiini suoranaisesti. Hän vaikutti olevan hämillään siitä, etten tunnistanut häntä. Olisiko minun pitänyt tunnistaa hänet? Miten hän tiesi minut?
Kivun ja sekavuuden läpi minulle alkoi valjeta, etten tiennyt omaa nimeänikään. *Kuka minä edes olen?* kauhistuttava kysymys alkoi nakertaa mieltäni kuin rotta.
“Ei hätää pyhimys. Me olemme samalla puolella”, tumma kolli vakuutti minulle auttaessaan minut pystyyn ja lähtiessään taluttamaan minua rannalle. Miksi edes olin vedessä? “Sinä olet pyhä kissa. Kai sinä sen edes tiedät?” kissa katsoi minua silmät loistaen.
“E-en tiedä”, myönsin epävarmasti, ja tunsin onttouden tunteen sisälläni kasvavan. Aivan kuin joku olisi repinyt minusta palasen ja jättänyt jälkeensä mysteerin muotoisen reiän. “En tiedä kuka sinä olet - en tiedä edes omaa nimeäni. Kaikki on niin sekavaa!” Suustani karkasi voihkaisu lysähtäessäni istumaan kovalle maalle. Epätoivoni muuttui vahvemmaksi.
Oloni oli kertakaikkisen turta, mutta samaan aikaan joka puolellani kehoa tuntui eritasoista vihlontaa tai jomotusta. Kun yritin muistella, miten olin päätynyt veteen alunperin, päätäni alkoi särkeä niin että naamani vääntyi tuskaisaan irvistykseen.
“Mistä sinä tunnet minut?” nostin yhtäkkiä katseeni edessäni seisovaan kissaan, joka katseli minua kiinteästi. Tajusin äkisti, että tämä kolli voisi olla avain kaiken selviämiseen. Jos hän kerran tiesi minut, hänen täytyi myös tietää, kuka minä todella olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

//Aave??

Vihreä oli Aaveen mielestä maailman ihanin väri. Hän oli siitä aivan varma, hän rakasti vihreää enemmän kuin mitään muuta. Metsien kohiseva vartalo, auringon täplittämät lehdet. Pienet vihreät kelluttimet lampien rannoilla, maailman ihanin puhtain ja onnellisin väri. Elämän väri.
Valon vihreät silmät olivat väsyneet ja sameat, kuin väsynyt leväinen lätäkkö. Aaveen rinnassa kupli se sama vihreä veden ripe, siinä hänen sydämensä porskutteli kuin iloinen ankka. Rukoilu oli auttanut. Jumalat lähettivät Valon kun Aave pyysi heiltä apua hätäänsä. Valo poistaisi pimeyden, niinhän se oli! Eikö se ollut aivan ilmiselvää?
Aave kysyi Valolta oliko tämä kunnossa, mutta Valon vastaus sai Aaveen pysähtymään. Valo kysyi järkeen käymättömiä kysymyksiä.
“Etkö sinä muista minua?” Aave kysyi huolissaan ja tarkasteli kollin katsetta, joka todellakin oli eksynyt. Valo pudisti päätään varovaisena ja orpona kuin vanhempiensa hylkäämä jälkeläinen.
Hmm. Aave pohti asioita hetken ja mutisi ääneen yksittäisiä sanoja ajatuksensa jumalallisesta virrasta. Ehkä tämä oli puhdistumisen hinta. Valon täytyi unohtaa, hänen mielensä puhdistaa, jotta pahuus voitaisiin kitkeä. Kaiken piti olla kokonaan puhdasta. Kiitos jumalat kun olette niin viisaita, Aave ylisti. Hänelle oli annettu lahja: suuri kunnia tehtävä valmistella maailman pelastajaa.
“Ei hätää pyhimys. Me olemme samalla puolella”, Aave vakuutteli ja yritti auttaa Valoa pystyyn, “sinä olet pyhä kissa. Kai sinä sen edes tiedät?”

//Aave?

Pimeys ympärilläni oli ottanut samean veden olomuodon. Se pyörteili jossain alitajuntani laitamilla melkein kuin elävä olento. Sen lisäksi oli jotakin muutakin, aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää jääpuikkoa aivojeni läpi.
Kipu alkoi tunkeutua turruttavan sameuden läpi, kun tunsin pulpahtavani tietoisuuteni pinnalle. Silmäni rävähtivät auki, ja heti ensimmäisenä suustani ryöpsähti ulos vettä. Tunsin jonkun auttavan minut kääntymään niin päin, että minun oli helpompi yskiä vesi ulos keuhkoistani.
“Jumalille kiitos, sinä heräsit!” ne olivat ensimmäiset sanat, jotka pystyin kunnolla käsittämään kakisteltuani viimeisetkin pisarat sisältäni. Vasta nyt saatoin kohdistaa edelleen hieman sumean katseeni vieressäni seisovaan pienempään hahmoon.
Kyseessä oli pieni kolli, jolla oli huomiota herättävät silmät ja erikoisen näköinen turkki, joka oli osittain liimautunut märkänä hänen ihoaan vasten. Siristin silmiäni katsoessani häntä, mutta en tiennyt, olisiko minun pitänyt tuntea tämä kissa. Minulla oli outo olo.
“Olethan kunnossa, Valo?” Huoli tuikki tumman kissan aavemaisen vaaleissa silmissä. Minulta meni hetki tajuta, että tämä kissa puhui minulle.
“Kuka sinä olet?” kähisin vaisusti. Päässäni jyskytti kuin sitä olisi juuri taottu puuklapilla. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta. “Ja miksi kutsuit minua Valoksi?”

//Aave??

Aaveella ei ollut kaikki hyvin. Hänellä ei ollut kaikki hyvin yleisesti ottaenkaan, mutta nyt viimeinenkin lanka oli oikeasti napsahtanut poikki. Aave sipsutteli märillä lehdillä ja välillä hänen käpälänsä luiskahtelivat kuin pöllytetty kolli olisi kävellyt jäällä. Hänen kasvoilleen oli jämähtänyt passiivinen, hymyilevä ilme, mutta silmät poikkelehtivat kiihkeästi ympäröivillä pinnoilla.
Aave oli järkähtänyt kohtaamisestaan klaanikissan kanssa. Tai oikeastaan jo tunne siitä, että hän oli ikuisesti saastunut astuttuaan heidän pahaa hohkaavalle reviirilleen olisi riittänyt tahraamaan hänen sielunsa iäksi, saati sitten pimeyden kissan itsensä kosketus. Se kissa oli päässyt hänen vereensä. Aave tunsi kuinka veri hänen suonissaan kohisi ja soi kuin sota. Tuhansien käpälien rytmi. Hänen sielunsa sykähteli pelokkaana vartalonsa vankilassa, eikä päässyt pakoon tuota levittyvää synkkyyttä. Hän oli kauhuissaan.
Maailma Aaveen ympärillä näytti erilaiselta kuin ennen. Reunat olivat hämärtyneet ja kaikki näytti pahantahtoiselta. Hänen olisi taisteltava urheasti. Kyllä hän selviäisi tästä.
Viimein Aave saavutti pienen kostean ojan ja puron sekoituksen, johon oli kerääntynyt rutkasti harmaata myrskyvettä. Hän käveli mutaiseen veteen, osoitti kasvonsa taivaalle ja sanoi:
“Esi-isät puhdistakaa nöyrä palvelijanne. Puhdasta ja pyhää olkoon vesi.” Ja sitten hän veti päänsä veden alle kehon pyristelyistä huolimatta. Kuplat purskahtivat hänen nenästään ja ahdas vesi alkoi täyttää hänen keuhkojaan. Hän yski hätäisesti veden alla, kouristeli ja yritti syöstä vettä pois, mutta keuhkojen tukehduttava paine vain kasvoi. “Jumalat auttakaa minua”, aave ajatteli hätäisesti. Hän tiesi, että pahan häätäminen vaatisi kärsimystä mutta paniikki alkoi vallata hänen mielensä. Ilma ei kulkenut, hän haparoi tassuillaan tyhjää. Pakokauhu lävisti hänen kehonsa kuin suuri jääpuikko. Hänen oli päästävä pois.
Aave pärskähti rajusti pintaan. Hän yritti haukkoa rohisevaa henkeään mutta henki ei vieläkään kulkenut, se oli täysin veden lamaannuttava. Hän konttasi ulos vedestä tyhjää kakoen, aivan tukehtumisen rajamailla. Aave oli pelon keskellä kuitenkin myös tyytyväinen, hän oli toiveikas siitä, että paha olisi kuollut rajun kasteen mukana. Hänen sielunsa olisi oltava vahva ja neuvokas ja muistaa olla luottamatta pahan valtaamaan kehoon.
Hänen vallattu kehonsa vapisi hauraana ja kylmissään, mutta ennen kaikkea anellen ilmaa. Suuri yökkäys vavisutti hänen kehoaan ja tuntui kuin sen mukanaan tuoma vesi olisi kääntänyt Aaveen suunsa kautta ympäri. Kirkas vesi ryöppysi hänen suustaan ja kunnes hän kakoi enää pientä vaahtoa. Keuhkot tuntuivat vieläkin kipeiltä, mutta ilmaa alkoi jo mahtua mukaan.
Siinä kyyristellessään hän huomasi ohjassa kelluvan kirjavan hännän. Kaikki terävöityi yhtäkkiä. Aaveen pupillit laajenivat ja hän nousi hätäisesti ylös ja kipitti ojan pohjalla lojuvan otuksen luokse. Pian hän näki kaislikon lomasta tutun turkin.
“Valo?” hän kysyi ääni käheänä. Silloin oli kuin Aave olisi herännyt henkiin syvästä haudastaan. Auringonsäteet alkoivat purskahdella hänen kehostaan ja hän oli täyttynyt. Hänen eleensä saivat uutta varmuutta ja määrätietoisuutta. Ennen leijaillut tuhkahiutale oli muuttunut tulen lieskaksi.
Mutta jos se on Valo… Aave syöksähti veteen kauhuissaan.
“Eieieieiei!” hän kahmi vettä Valon ympäriltä käpälillään ja yritti saada tämän kasvot pois vedestä. Hänen kauniit kauniit silmänsä olivat rutistuneet kiinni velton ruumiin jatkeeksi. Aave tarttui hätäisesti suuren kissan niskasta ja raahasi kissaa parhaansa mukaan pois ojasta. Valon suuri vartalo oli Aaveen pienille jaloille aivan liikaa, mutta hetkeksi jumalat täyttivät hänet ja he virtasivat hänen sisällään. Ja pian Valo oli rannalla.
Aave pelkäsi enemmän kuin koskaan elämänsä aikana. Valon oli oltava elossa, hän ei missään nimessä saanut olla kuollut. Maailma ei selviäisi ilman häntä. Aave ei selviäisi ilman häntä.
“Herää. Herää!! Valo!! Jumalat auttakaa jälkeläistänne”, Aave ulisi hädissään.
Aave alkoi läiskiä Valon kasvoja käpälällään. Tunteen viedessä Aave unohti kaiken muun. Hänen olisi saatava Valon silmät aukenemaan.


//Valo?

ELANDRA
Kalle: 5kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 15kp -
Tyrskytiikeri: 12kp -
= 27KP

KOIVU
Muru: 5kp -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 37kp! -

SAAGA
Sipuli: 25kp! -

Kaksi kissaa eivät vaikuttaneet kovin ystävällisiltä, vaikka yritin parhaani mukaan olla heille mukava. He vaan hokivat, että meidän pitäisi lähteä reviiriltään ja, että heidän nimensä eivät meille kuulu. Yritin tinkiä oliko jompikumpi heistä Rontti, mutta ainakaan kolli ei tuntunut kovin innostuneelta jakamaan nimeään.
“Mikä nimi se sellainen edes on?” naaras ärähti ja mulkaisi minua ja veljeäni uhkaavasti. Eli selkeästi kumpikaan heistä ei ollut Rontti. Eivät he varmasti toistensa nimiä ilkkuisi.
“Antaa laputtaa jo”, kolli jatkoi ja naaras mulkaisi meitä taas. Sitten hän vilkaisi toveriaan. En olisi yllättynyt, vaikka he olisivat olleet kumppanuksia.
“Niin, tassua toisen eteen!” naaraskin ärähti ja työnsi kyntensä esiin uhkaavasti.
“Hyvä on! Me lähdemme!” Revontuli naukaisi rauhallisesti ja alkoi puskea minua lähtöön. Murahdin ärtyneesti, koska en pitänyt siitä, kuinka nämä kissat kohtelivat meitä, mutta annoin sitten asian vain olla.
“Ihme hermoheikot”, huokaisin pudistellen päätäni, kun olimme jo kerenneet jonkin matkan päähän kaksikosta. Revontuli näytti hieman pohtivaiselta.
“Eikös se kolli sinusta hieman muistuttanut meitä?” veljeni kysyi. Se veti minut hiljaiseksi. Tosiaan. Pieni koko, tumma turkki, valkoiset yksityiskohdat, ulkonevat kulmahampaat, korvien sisuksissa olevat tummemmat raidat… kollilla todella oli paljon yhtenäisyyksiä minun ja veljeni kanssa.
“Tosiaan…” mumisin.

Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun olimme kiistelleet kumman kissakaksikon kanssa ja olin jo lähes unohtanut heidät kokonaan. Nyt kuljeksin veljeni kanssa metsässä rennosti juttelemassa niitä näitä.
“-ja jos minä koskaan löytäisin itselleni kumppanin, vannon, etten koskaan jättäisi häntä, sinua tai mahdollisia pentujamme”, Revontuli naukui. Hymyilin veljelleni.
“Enkä minä muuta sinulta odottaisikaan”, naukaisin. “Jos jättäisit, se olisi vuosisadan juttu! Olisin niin yllättynyt, että luulisin varmaan koko loppuelämäni olevan vain unta”, naurahdin.
“No mutta, etkös sinä itse haluaisi omaa kumppania?” veljeni kysyi. Kohautin lapojani.
“Tiedäpäs tuota. Sen saa nähdä”, naukaisin virnistäen hieman veljelleni.

Navakka tuuli puhalsi myrskypilvien edellä ja sai kellertävän väriset viljat heijaamaan edestakaisin pellolla. Ne nuolivat turkkiani hiipiessäni niiden lomassa viikset väpättäen. Lähistöllä oli hiiriä, niiden haju ihan kutitti nenääni. Kuvittelin jo mielessäni, miten nappaisin niitä kiinni tassuillani yhtä vaivattomasti kuin itikoita. Muut olisivat varmasti hyvin mielissään saadessaan maistaa muunkin makuista hiirtä kuin ladussa paisuneita yksilöitä.
Hiiren haju vahvistui entisestään, ja tiesin nyt olevani aivan niiden lähellä. Pudottauduin vaanimisasentoon korvat höröllä ja silmät valppaavaisesti jokaista pientä liikahdusta viljojen seassa seuraten, kun yhtäkkiä tummalla taivaalla näkyi kirkas välähdys, jota seurasi hetken kuluttua maata järisyttävä jyrinä. Pomppasin pystyyn karvat ihan pörhössä. Vilkaistessani ylöspäin huomasin synkkien pilvien kuroneen uhkaavasti melkein koko taivaan umpeen: kohta alkaisi myrskytä.
Päätin antaa hiirien toistaiseksi olla, sillä juuri nyt kaikista eniten halusin päästä suojaan latoon. En sitten yhtään pitänyt ukkosesta. Ilma tuntui silloin jotenkin painostavalta ja sähköiseltä - vaaralliselta. Sitä paitsi Järkäleloikka huolestuisi varmasti, jos tietäisi minun olevan ulkona myrskyssä ja lähtisi epäilemättä etsimään minua. Silloin me molemmat olisimme vaarassa, ja se nyt oli aivan hiirenaivoista.
Olin aikeissa lähteä takaisin maatilalle päin, mutta vaimea vaikerrus kantautui jostakin lähistöltä korviini. Jähmetyin paikoilleni nytkytellen hännänpäätäni levottomasti, samalla kun pääni kääntyili ympäriinsä äänen lähdettä etsiskellen. Kohta sama valittava mourunta kuului uudestaan, ja olin aivan varma, että sitä piti pulassa oleva kissa.
Toinen puoli minusta käski olla järkevä ja palata takaisin rakennuksille ennen kuin myrsky iskisi päälle pahimmillaan, mutta toinen puoli nyki minua kissan äänen suuntaan. Voisinko jättää huomiotta jonkun hätähuudot, etenkin tällaisella hetkellä? Pudistin päätäni itsekseni - en minä voinut. Jos olisin itse ollut pulassa tietäen, että ukkonen voisi puhjeta milloin tahansa, olisin ollut kauhuissani.
Ponkaisin vauhtiin kuulostellen tarkkaavaisesti ympäristöäni. Valitus tuntui kuuluvan metsänrajan suunnasta, joten suuntasin sinne päin. Ääni kuului yhä lähempää, mutta en vieläkään nähnyt ketään.
“Apua, apua! Onko siellä ketään?” hätääntynyt naukuna tavoitti korvani. Vilkuilin vimmatusti ympärilleni etsiskellen kissaa, kunnes huomasin pellon reunassa kummallisen näköisen montun.
Hölkytin lähemmäksi sitä hieman varautuneena. Kun pääsin paremmalla näköetäisyydelle, havaitsin puoliksi mullan alle hautautuneen kissan. Se oli pieni, musta kolli, jonka suuret keltaiset silmät pälyilivät ympäriinsä pelokkaasti. Minut huomatessaan kissa näytti ensin helpottuneelta, mutta katsoessaan minua tarkemmin, tämän korvat painuivat epävarmasti luimuun.
“Mikä on hätänä?” lähestyin muukalaista nuuhkien tämän suuntaan. Näytti siltä, että kolli oli jumissa. Hänen päälleen oli vyörynyt paksusti multaa ja kiviä.
“Olen jumissa”, musta kissa uikutti epätoivoisen kuuloisena, selvästikin jo päässeenä yli epäilyksistään minua kohtaan. “Tasapainoilin tuon kumpareen päällä, kun multa mureni tassujeni alta ja tipuin tähän monttuun!”
Tuntui jotenkin uskomattomalta, miten kukaan saattoi saada itsensä jumiin niin hiirenaivoisella tavalla, mutta päätin pitää ajatukseni omana tietonani. “Saan sinut irti hetkessä”, vakuutin kissalle ja loikin hänen viereensä monttuun. Isoilla käpälilläni ryhdyin kuopimaan multaa ja kiviä pois hänen päältään, ja kohta multaa oli enää niin ohut kerros, että kissan onnistui luikerrella itse vapaaksi.
Kolli hypähti tassuilleen, ravisteli multamurenat turkistaan ja käännähti minua kohti kiitollinen loiste silmissään. “Kiitos paljon! Minun kotiväkeni jo varmasti kaipailee minua, niin että minun on nyt mentävä.”
Ennen kuin ehdin vastata siihen mitään, kolli oli jo viilettämässä pellon reunaa pitkin kaukaisuuteen. Tuijotin kissan perään hetken verran hölmistyneenä, mutta taivaalta kuuluva jyrähdys palautti minut nopeasti takaisin tähän todellisuuteen. Minunkin oli palattava äkkiä kotiin, ennen kuin muut huolestuisivat.
“Mikä typerä karvapallo”, mutisin itsekseni ja lähdin sitten itsekin takaisin päin.

Kalle oli suunnattoman onnellinen ja innoissaan, kun Muru oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja lähtenyt hänen kanssaan etsimään Neposta. Tietenkään hän ei ollut olettanut parhaan ystävänsä rikkovan lupaustaan, mutta Kalle tiesi joidenkin kissojen tekevän niin. Kalle oli niin innoissaan, ettei hän edes tajunnut pelätä ympäristöään. He olivat juuri lähteneet Myyn pihalta. Kalle oli aikaisemminkin käynyt täällä, joten hän tiesi, että aluksi alue olisi vain harvakseltaan kasvavia puita, kunnes eteen tulisi pienempi ukkospolku, sitten suurempi ja sitten vielä kaksijalanpesiä. Kollikissa uppoutui ajatuksiinsa, hän kuuli Murun sanovan jotakin, mutta oli liian innoissaan keskittyäkseen täysillä ystävättärensä sanomisiin. Kalle odotti kovasti Neposen tapaamista. Hän ikävöi ruskeaa kollia ja tämän huimia tarinoitaan niin kovasti.
Vaaleaturkkinen kotikisu loikki eteenpäin kuin pahanen pikkupentu, muttei voinut innostukselleen mitään. Hän oli täysin uponnut ajatuksiinsa, eikä huomannut saapuneensa jo pienen ukkospolun luokse. Kun kollin käpälät osuivat sen tallattuun, soraiseen pintaan, Kalle hidasti hieman tahtiaan ja kurtisti kulmiaan. Hän käänsi päänsä Murun suuntaan.
"Älä jää jälkeen!" hän huudahti ystävälleen, joka kulki hieman varautuneemmin eteenpäin.
"En en, mutta meidän on oltava varov-", enempää Muru ei ehtinyt sanoa, kun Kalle näki jonkin lähestyvän häntä vasemmalta. Kollin korvat painuivat luimuun, niskavillat nousivat pystyyn ja pakokauhu valtasi hänet.
"Apua!" Kalle vinkaisi nähdessään häntä nopeasti lähestyvän kiiltävän asian, jonka päällä istui kaksijalka ja polki vimmatusti jalkojaan. Kuului pirinä ja se oli Kallelle liikaa. Kollikissa pinkaisi juoksuun, juosten paniikissa eteenpäin pelastaakseen henkensä.

//Muru?

Matkustimme Pippurin kanssa pois kaksijalkalasta. Se ei ollut meidän kaksijalkalamme emmekä me löytäisi Mirriä sieltä. Kannoin tiettyä syyllisyyttä siitä, että olin päässyt niin helposti yli Mirrin menetyksestä. En kuitenkaan edes tiennyt oliko hän kuollut, joten ehkä ajatus siitä, että pentuni eläisi jossain muualla toivottavasti onnellista elämää oli tarpeeksi lohduttava - minulle Pippurille se ei selvästi ollut. Pippuri kaipasi Mirriä kovasti. Kovemmin kuin minä. Kannoin suussani varpusta, jonka olin napannut. Olin kohtalaisen kaukana pienestä leiripaikastamme, jonka olimme rakentaneet Pippurin kanssa väliaikaiseksi suojapaikaksi. Helteiden jälkeen oli alkanut sataa rankasti miltei joka päivä ja siksi tarvitsimme jonkinlaisen suojan. Olimme rakentaneet leirimme kaatuneen puun juurien suojaan joen lähelle. Joesta saimme juotua, kun tarvitsi ja se oli muutenkin oikein mukava ja kaunis paikka pitää leiriä. Lähestyessäni leiripaikkaamme kuulin voimakasta veden solinaa. Sitä kuului aina joesta johtuen, mutta nyt se oli paljon voimakkaampaa. Aistin vaaran tunnun ilmassa ja jokin sai minut nopeasti hautaamaan varpuseni aluskasvillisuuteen paikalle, josta löytäisin sen myöhemmin tarkistettuani tilanteen. Pinkaisin juoksuun. Se tuntui helpommalle, kuin aikoihin. Metsässä asumisessa todella oli puolensa. Turkkini liimautui ihoani vasten ja kuulin viiman korvissani. Tiesin sateesta, sillä vesi osui aina paikoitellen enemmän tai vähemmän lehtien läpi maahan, mutta kun saavuin aukeammalle alueelle huomasin kuinka paljon todellisuudessa satoi. Taivas tuntui kirjaimellisesti revenneen kuin kynnen iskusta ja vuodatti nyt sisuksiaan ympäriinsä. Joki tulvi yli, kun pääsin lähemmäs. Meidän leirimme, makuusijat pävineen olivat huuhtoutuneet virtaan. Karvani nousivat pystyyn, kun huusin Pippuria. Hän oli jäänyt leirille odottamaan paluutani saalistusreissulta. Oliko hän huuhtoutunut virtaan myös?
“Pippuri!” huusin ja peräännyin joelta. Se kuohui hurjana kuljettaen kaikenlaista roskaa mukanaan. Jos virtaan joutuisi, selviäimisestä ei olisi enää puhettakaan. Vilkaisin taakseni ja koitin pyyhkiä katseellani mahdollisimman suuren alueen metsän reunasta. Miten edes saisin tietää, jos Pippuri oli huuhtounut joen mukana pois? Turkkini kastui kastumistaan. Paksun karvapeitteen läpi tuli vettä hitaasti, mutta kun seisoin yhtään liian pitkään aukealla vesi saavutti nahkani. En onneksi kammoksunut vettä, mutta tuntuihan se ikävältä. Ravistelin turkkiani ja päätin mennä takaisin metsän suojaan. Sateen lakattua voisin koittaa kävellä joen alajuoksua kohti ja toivoa, että löytäisin Pippurin elävänä. Kömmin metsään jonkin satunnaisen puun juurien suojaan. Kiskoin joitakin oksia suojakseni ja lähdin sitten hakemaan varpustani, jonka olin napannut aikaisemmin. Nappasin sen ja juoksin takaisin suojapaikalleni. Sade yltyi yltymistään ja jouduin kaivautumaan syvemmälle suojaani. Odotellessani sateen loppua nälkänikin alkoi kasvamaan. Mahassani kiersi, enkä ollut varma johtuiko se ikävästä vai nälästä. Katselin vain multaisia seiniä ja koitin unohtaa huolen, mutta outo liikehdintä, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan kiinnitti huomioni. Tunsin tätä viimeksi, kun olin tiineenä. Siitä parin kuun päästä Mirri syntyi. Pudistin itselleni päätäni ja päätin syödä varpuseni. Nyt ajattelisin vain omista tarpeistani huolehtimista ja Pippurin löytämistä. En voinut olla tiine. Aloin syömään varpustani ja koitin olla ajattelematta ikäviä.

En ollut edes huomannut nukahtavani, mutta kun avasin silmäni tajusin kuinka pahasti olin mokannut. Nousin ja ryömin ulos kolostani. Katselin ympärilleni ja taivaalle lehtien välistä. Enää ei satanut. Minun pitäisi etsiä Pippuri. Mieleeni iski taas ajatus tiineydestä, mutta työnsin tällä kertaa ajatuksen sivuun ja pakotin miettimään Pippuria. Missä hän voisi olla? Tassutin ulos metsästä metsän reunaan. Aukealla nurmikko oli märkää ja lätäköitä oli joka puolella. Taivas oli harmaa ja näytti, että alkaisi sataa pian uudestaan. Minun pitäisi todellakin nyt alkaa etsimään Pippuria. Tassutin lähemmäs jokea, joka ei tulvinut enää niin pahoin kuin viime päivänä, mutta se näytti silti vaarallisen vauhkolta. Lähdin hölkyttämään joen reunaa turvalliselta etäisyydeltä tarkastellen samalla ympäristöäni silmät tarkkana. Metsä harveni joen alajuoksua kohti ja lammen kohdalla pysähdyin viimein. Vilkuilin ympärilleni ja koitin keksiä mistä löytäisin Pippurin. Mihin hän olisi voinut mennä? Käytin aikani aurinkohuippuun saakka etsien. Kun ei tullut tulosta, aloin jo huolestumaan todella. Jäin istumaan yhden yksinäisen kiven päälle lähelle joen rantaa.
“Sipuli!” kuulin tutun äänen huutavan. Luulin uneksivani, mutta käännyin silti ääntä kohti. Pippuri juoksi kohti minua harvasta metsästä.
“Kiitos, kiitos, että olet kunnossa, Sipuli”, mustaturkkinen kolli naukui. Hyppäsin alas kiveltä huojennuksesta sekaisin. Säntäsin Pippuria vastaan ja puskin tätä lapaan ja kaikkialle. Olin niin iloinen. Pippurikin kehräsi.

Onnellisen jälleen kohtaamisemme jälkeen etsimme sopivan kolon metsästä ja teimme makuupaikan levätäksemme hiukan. Pippuri ei ollut nukkunut yöllä, joten annoin tuon kerätä energiaansa. Kolli alkoi tuhista hiljaa. Huokaisin onnesta ja nuolaisin kumppanini korvaa. Antaisin hänen nukkua ja pitäisin vartiota. Nousin hiljaa ylös ja kömmin istumaan pedin reunalle.

***

Puolen kuun jos toisenkin kuluttua olin varma tiineydestäni. Olimme puhuneet Pippurin kanssa, että voisin olla tiine, mutta en ollut vielä sanonut olevani varma. Pippuri palasi metsältä kaksi hiirtä mukanaan. Otin toisen ilolla vastaan ja kävin sen kimppuun.
“Olen varma, että odotan pentuja”, sanoin ja nostin katseeni Pippuriin nielaistuani ensimmäisen suulliseni.
“Niinkö?” hän vastasi. Hänen silmissään oli iloa, mutta myös outoa pelkoa. Olin itsekin hieman peloissani, sillä viimeksi olin synnyttänyt kaksijalkalassa talossamme ja kaksijalkamme olivat huolehtineet minusta, mutta tällä kertaa olimme omillamme metsässä.
“Olen aika varma, että synnytykseni on lähellä”, sanoin kasuaalisti ja haukkasin taas palasen hiirestäni. Pippuri nyökkäsi.
“Menemmekö takaisin kaksijalkalaan? En ole varma onko hyvä idea synnyttää täällä”, hän sanoi ja katsoi minua huolissaan. Kohautin lapojani.
“Eivätkö muutkin kulkukissat ja erakot tee niin? Kyllä me pärjäämme”, sanoin ja hymyilin lempeästi. Pippuri nyökkäsi ehkä hieman epävarmana vielä, mutta aistin hänestä halua luottaa. Kehräsin ja puskin kollia.
“Kaikki menee hyvin, luota siihen”, sanoin ja nuolaisin kumppanini korvaa.

Ja niin tuli päivä, kun pentujeni oli aika syntyä. Synnytykseni alkoi auringonnousun aikaan ja auringonlaskun aikaan minulla oli musta pieni pentu kiinni vatsassani. Imetin pikkuista ja mietin Mirriä. Tämä pentu oli kuitenkin kolli. En tiennyt pikkuisesta vielä mitään eikä minulla siksi ollut kamalasti nimi-ideoita. Pippuri kyyhötti edessäni tuijottamassa pentua. Näin hänen silmissään ja naamallaan sellaisen tunteen, jota en Mirrin katoamisen jälkeen ollut hänen naamallaan nähnyt. Hymyilin ja laskin pääni käpälilleni.
“Pidätkö vartiota, jos nukun hetken?” kysyin hiljaa. Pippuri nosti päänsä ja hänen silmänsä kirkastuivat kuin hän olisi herännyt ajatuksistaan.
“Nuku niin kauan kuin nukuttaa. Ansaitset lepoa”, hän sanoi ja nousi. Olimme tehneet poikimispesän yhden pensaan suojiin ja se oli nyt pieni suojaisa koloni. Seinät olivat vankat ja vain yhdestä kohtaa pääsi ulos ja sisään. Se teki oloni paljon paremmaksi. Pystyin lepäämään kunnolla, kun tiesin pentuni olevan suojassa.

***

Aika kului liiankin nopeasti ja pian pikkuisen silmät olivat jo auki. Hän ei puhunut, mutta vaati maitoa aina pienillä kiivailla naukaisuilla ja teki pieniä tutkimusretkiä pesän reunoilla. Sain aina välillä käydä ulkona, mutta Pippuri hoiti saalistamisen yleensä. Joskus minäkin pääsin saaliille, sillä silmänräpäyksessä pentu käveli jo. Ennen kuin edes huomasimme hän oli jo pieni oman persoonallisuutensa omaava karvapallo, joka leikki kanssamme ja maistoi jo ensimmäistä kertaa tuoresaalista. Nimi tuli luonnostaan. Emme miettineet sitä sen enempää - Harjus. Se sopi pikkuiselle. Rohkea ja sopeutuva, kiiltävä turkkinen ja komea. Harjus. Asuimme nyt kolmin pienessä onkalossamme pensaan alla. Se alkoi käydä ahtaaksi, kun Harjus kasvoi ja halusi leikkiä ja muuta. Jos olisimme saaneet isomman pentueen, olisimme varmaan joutuneet muuttamaan, mutta nyt vain laajensimme pesää.

Kirkas väläys kävi luissa asti tuntuvan jytinän edellä tummalla taivaalla. Sähköinen lataus ilmassa oli miltei käpälinkosketeltavaa, ja se sai turkkini jokaisen karvan sojottamaan joka suuntaan kuin siilillä. Täällä ei ollut turvallista, mutta meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin paremman suojan löytämiseksi.
Sammakko ravasi edelläni korvat luimussa ja häntä pörhössä. Tämä ukonilma sai tavanomaisesti niin rennon ja hyväntuulisen isänikin hermostuneeksi.
“Tulemme kohta joelle”, kuulin hänen huikkaavan lapansa yli minulle. “Sen jälkeen enää vähän matkaa, niin tulemme kaksijalkalaan. Sieltä löydämme suojaa tältä myrskyltä.”
Niin, katso Valo, kaikki kyllä järjestyisi vielä. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Isä oli taitava ja kokenut matkaaja, hän tiesi luonnostaankin, mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä. Sitä paitsi en minäkään mikään keltanokka enää ollut. Olin oppinut Sammakolta paljon elämäni kuluneina kuina, ja olisin varmasti selvinnyt tällaisesta myrskystä aivan hyvin omin päinkin. Toisaalta en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut helpottunut saadessani kulkea vielä yhtä matkaa isäni kanssa. Kaksistaan oli mukavampaa - ja turvallisempaa.
Ukkosen jylyn ja puiden latvoissa ujeltavan tuulen läpi kantautui veden kohina. Joki ei voinut enää olla kaukana. Kiristin askeliani pysyäkseni Sammakon perässä, kun tämä sukelsi tiellemme sattuneen saniaispuskan sekaan. Kuivuneet lehdet rahisivat turkkiani vasten, ne olivat kuin janoisia kieliä, jotka yrittivät löytää jostain edes pienen tipan vettä pelastamaan ne nestehukalta. Tumma taivas onneksi enteili helpotusta sekä niille että muillekin kuivuudesta kärsiville kasveille ja eläimille.
Saniaisten toiselle puolelle päästyäni olin vähällä törmätä Sammakon takamukseen. Astuin kömpelösti sivuun ja tassutin isäni vierelle. Isäni tuijotti huoliryppy otsassaan edessämme levittäytyvää joen kaistaletta. Tajusin äkkiä, mikä oli saanut hänet niin synkeäksi: vesi näytti olevan poikkeuksellisen korkealla.
“Tuolla on astinkivet”, Sammakko maukui sen kuuloisena, kuin olisi pakottanut itsensä kuulostamaan varmemmalta kuin oli. “Pääsemme niitä pitkin toiselle puolelle.”
Pelkkä ajatuskin hirvitti minua. Tummat, ahnaat laineet lipoivat kiviä joka puolelta, ja vauhko joki ihan vaikutti odottavan seuraavaa uhriaan. Tiesin kuitenkin, ettei meillä ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme päästä pois metsästä ja karkuun ukkoselta. “Mennään sitten.”
Seurasin Sammakkoa joen rantaan. Etäisyys rannan ja ensimmäisen kiven välillä oli minun makuuni aivan liian pitkä, melkein kaksi hännänmittaa. Liian heikko ponnistus tai huono alastulo takaisivat kylmän kylvyn.
“Ei hätää”, Sammakko tuntui aavistavan ajatukseni. Kollin vihreät silmät hehkuivat kannustavasti. “Minä menen edeltä ja pidän huolen, että pääset perille tassut kuivana. Seuraat vain minua.”
Liian hermostuneena vastatakseni mitään ääneen nyökäytin vähän päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut tämän sanat. Yritin henkisesti valmistautua edessä olevaan koitokseen. Se menisi varmasti hyvin. Mitään pahaa ei voisi sattua, kun olin Sammakon kanssa. Me pidimme aina huolen toisistamme.
Katsoin sydän syrjällä, kun isäni valmistautui ensimmäiseen loikkaan. Hän sai sen näyttämään niin helpolta - yksi vaivaton ponnistus ja kollin käpälät olivat jo tukevasti ensimmäisellä kivellä. Minun piti siis vain matkia Sammakkoa, eikä mitään pahaa kävisi. Helppo homma.
Asettauduin rantaan ponnistuspaikalle, kun Sammakko oli loikannut seuraavalle kivelle antaakseen minulle tilaa. Juuri kun olin aikeissa hypätä, tunsin suuren, märän lätsähdyksen otsassani. Seuraava iso pisara iskeytyi ensimmäiselle kivelle, ja pian sitä seurasi joukko muita yhtä isoja ja kastelevia pisaroita. Ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään pidemmäksi aikaa - sade vain yltyi koko ajan.
Pakotin jalkani toimimaan vastoin ajatuksiani. Hännänpääni hipoi veden loisketta kun puoliksi syöksyin ja puoliksi hyppäsin ensimmäiselle kivelle. Sammakko jatkoi matkaansa vasta, kun olin nyökäyttänyt hänelle päätäni merkiksi siitä, että olin kunnossa.
Sade piiskasi yhä ankarammin toista kylkeäni, kun loikin Sammakkoa jäljitellen kiveltä toiselle. Aina välillä minusta tuntui, että tuuli saattaisi hetkenä minä hyvänsä lennättää minut jokeen.
*Olemme jo puolivälissä*, ajattelin hammasta purren. *Ei enää pitkästi.*
Oli kai universaali ilmiö, että pieninkin toivon tunne oli vaarallinen tällaisissa tilanteissa. Nimittäin lähestulkoon heti sen jälkeen, kun olin elätellyt toivoa siitä, että pääsisimme molemmat turvallisesti toiselle puolelle, maailma järkkyi. En ollut koskaan eläessäni kuullut niin valtavan isoa ääntä, kuin mikä syntyi, kun salama iski jossakin takanani rannalla maahan. Hetkellisesti tunsin itseni yhtä sokeaksi ja kuuroksi kuin kastemato. Sydämeni oli miltei räjähtää säikähdyksestä ja paniikista, ja en enää osannut sanoa, missä päin oli mikäkin.
Seuraavassa hetkessä käpäläni oli ottanut kohtalokkaan harha-askeleen, ja molskahdin pää edellä veteen. Leukani kolahti kovaa kiveä vasten, niin että varmaankin purin itseäni kielestä läpi.
Maailma ympärilläni oli pelkkää veden loisketta, synkkää taivasta ja korvissa piippaavaa ääntä. Kamppailin tiedottomuutta vastaan, mutta ennen kuin huomasinkaan, se oli vienyt voiton.

//Aave? Puh?

”Ehkä meidän pitäisi etsiä Neposta sieltä suunnalta, mistä hän aina ilmaantuu pihallemme”, Muru sanoi, ja Kalle nyökytteli.
”Voi Muru, sinä olet niin fiksu! En tiedä mitä tekisin, jos et olisi lähtenyt mukaan”, Kalle maukui, kun he putkahtivat Myyn pihan kautta aidan toiselle puolen ja lähtivät pujottelemaan pensaiden vierustaa. Muru hymyili, vaikka ei ollutkaan yhtään iloinen vaan ennemmin epävarma siitä, mitä he olivat tekemässä. Oli niin monta asiaa, mitkä voisivat mennä pieleen matkan aikana. Ja niin monta asiaa, mihin arka, puolustuskyvytön kotikisu ei todellakaan halunnut törmätä.
Kilpikonnakuvioisen naaraan tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn jo pelkästä hirviöiden ja koirien hajusta, jotka tulvivat hänen sieraimiinsa pistävästi.
”Pidetään sitten aivan matalaa profiilia, jooko?” Muru maukaisi hiljaa. Naaras käveli kylki Kallen kylkeä vasten, mutta oli pelostaan huolimatta päättänyt pysyä itse avoimen kaksijalanpolun puolella, jotta saisi pidettyä Kallen aisoissa. Olisi täysi katastrofi, jos Kalle pinkaisisi äkkiä vaikka ukkospolun toiselle puolelle. Tai oikeastaan mihin tahansa niin, että Muru jäisi yksin. Muru ei myöskään luottanut, että hänen ystävänsä selviäisi kotiin yksin kovinkaan pitkän matkan päästä.
”Joo”, Kalle vastasi ja lähti loikkimaan eteenpäin innoissaan.
Muru ei ollut kovin vakuuttunut, että kolli oli sisäistänyt hänen sanojaan, muttei voinut kuin hymähtää itsekseen huvituksesta. Kiihtyneenä hassusti eteenpäin hyppelevässä Kallessa oli hänen mielestään vain jotain niin suloista ja sympaattista. Kallen ja vain Kallen vuoksi Muru toivoi, että Neponen löytyisi.

// Kalle?