Nimeni oli siis Valo. Minä olin pyhä kissa, itse jumalten lähettämä ihme, ja vielä jonakin päivänä minun oli määrä täyttää kohtaloni ja tehdä jotakin suurta. Tämän kaiken Aave oli minulle kertonut kuluneena aikana, jonka olin hänen kanssaan viettänyt.
En tiennyt, miten paljon uskoin hänen puheistaan. Minusta ei tuntunut mitenkään erityiseltä tai pyhältä - vain hämmentyneeltä ja eksyneeltä. Tällä hetkellä ainoa kissa, jonka tiesin, oli Aave, enkä minä voinut oikein muutakaan kuin luottaa hänen sanaansa tässä tapauksessa.
Istuskelin mietteisiini uppoutuneena suurella laakealla kivellä, jonka olin valinnut itselleni nukkumapaikaksi. Olin yrittänyt yöpyä Aaveen tilallisesti rajatussa kaninkolossa, mutta pimeys ja ahtauden tunne olivat saaneet minut niin ahdistuneeksi ja levottomaksi, että olimme nähneet parhaaksi siirtää minut taivasalle nukkumaan. Kevyt tuulen tuiverrus turkissani ja yön pimeyttä särkevien tähtien tuike olivat rauhoittaneet mieltäni kummasti, ja olin saanut nukuttua paremmin.
Kuulin vaimeaa tepsutusta, ja kun käänsin katseeni alas kiveltä, näin Aaveen tulevan minua kohti kukkasia mukanaan kiikuttaen. Sähköiskun saaneen näköinen kolli pudotti kukat maahan ja vilkuili suuntaani silmät ymmyrkäisinä, ihailua heijastellen. Kollin katse sai minussa aikaan levottomuuden tunteita, ja lipaisin rintaturkkiani pariin kertaan salatakseni vaivautuneisuuteni. En ymmärtänyt, miksi Aave katsoi minua aina niin oudosti, ihan kuin olisin tupsahtanut suoraan jostakin taivaalta.
“Toin sinulle lahjan”, Aave maukui, viitaten tuomiinsa kukkiin. Silmäilin niitä kiven päältä mielissäni - ne olivat kauniita. Kollin seuraava pyyntö löi minut kuitenkin ällikältä: “Suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”
Toljotin Aavetta hetkisen suu raollaan, ennen kuin kohotin katseeni repaleisen pilviharson peittämälle taivaalle. Aurinko oli piilossa harmaiden haituvien takana.
“Pystynkö minä muka sellaiseen?” epäluuloisuus varmastikin kuulsi äänestäni.
“Tietenkin pystyt! Teidänlaisenne voimat ovat rajattomat”, Aave julisti sen kuuloisena, että selvästi uskoi minulla olevan piileviä kykyjä.
“Voin kai minä kokeilla”, murahdin hieman vaivaantuneena ja käänsin sitten kasvoni kohti pilvistä taivasta. *Tämä on aivan hiirenaivoista!* ajattelin itsekseni, mutta yritin kuitenkin keskittää ajatukseni taivaaseen ja sen poikki lipuviin pilvilauttoihin. Kuvittelin mielessäni, miten ajatukseni voimalla pakottaisin pilvenhattarat liikkumaan pois auringon edestä, kirkastaen taivaan.
Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja vajosin yhä syvempään keskittyneisyyden tilaan. Hetkisen kuluttua kuulin Aaven ulvaisevan haltioissaan: “Te teitte sen, toitte meille valon!”
Räpäytin silmäni auki ja jouduin saman tien siristämään ne melkein kiinni kirkkaan auringonpaisteen tulviessa pilvien väliin jäävästä aukosta. Sydämeni sykähti riemusta ja hämmästyksestä. Olinko minä todella tehnyt sen, kirkastanut taivaan?
Mieleni valtasi uudenlainen merkityksen tunne. Kenties minä todella olin jonkinlainen ihmekissa.

//Aave?

Valo oli tosiaan syvän hämmennyksen vallassa. Aave näki parhaaksi jättää tarinoinnin toiseen päivään, kun Valo olisi selvinnyt koettelemuksestaan. Ylimaalliset voimat laittoivat rikkaimman sielunkin maahan hetkeksi. Maallinen keho ei voinut kestää sen suurta pyhyyttä ja siksi Valollekin oli annettava aikaa. Vaikka hän oli jumala kissan kehossa, oli hän kuten edellä mainittiin: kissan kehossa. Se teki hänen fyysisestä olemuksestaan heikon. Vaikka eihän jumalalla tietenkään ollut heikkouksia ja Valokin olisi voinut taittaa maailmaa heti haluamansa mukaan. Mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän näki paljon pidemmälle kuin tavallinen kuolevainen kissa.
“Olen Aave. Tiedän, ettette nyt muista minua, mutta ei hätää tulen auttamaan teitä muistamaan. Olen nöyrä palvelijanne. Voitte aina luottaa siihen, että olen puolellanne, vaikka maailman pahuus yllättäisikin teitä. Vaikka ei se tietenkään yllätä, tiedätte kaiken suuri Valo”, Aave sanoi ja kumartui nöyrästi. Valon ilme meni vielä oudommaksi, aivan kuin Aave puhuisi puuta heinää. Tämän oli oltava testi Aaveelle ja hänen sisukkuudelleen. Aave hymyili itsekseen, oli viimein hänen aikansa.
“Pystytkö kannattelemaan itseäsi? Pesäni on melko lähellä. Pääset sinne lepäämään.”

Aurinko oli kiertynyt lähemmäs kohti lehtikatoa, saanut taivaan synkemmäksi ja ilmassa saattoi haistaa jo kuolettavasti saapuvan punan. Pian lehdet putoilisivat veripisaroina väsyneistä puista ja jättäisivät jälkeen vain viherlehden haalistamat luurangot. Vielä aurinko lämmittäisi Aaveen hiilenmustaa turkkia, jos sitä eivät peittäisi sankat savuiset pilvet. Raskas esirippu oli vedetty heidän kaipaamiensa elon säteiden eteen.
Oli kulunut jonkin aikaa siitä kun Aave oli löytänyt Valon tiedottamasta tilasta. Valo vahvistui nopeasti, mutta hänen muistinsa ei ollut palautunut lukuisista muistutteluista huolimatta. Valon kokema kaste oli niin voimakas, että Valo oli nyt todella puhdas - myös kaikista saastaisista maallisista ajatuksista.
Ensimmäiset päivät he olivat yöpyneet Aaveen kaninkolossa, mutta Valo oli ollut niin rauhaton ja uneton pimeässä onkalossa, että he siirsivät leiriään. Aave soimasi itseään, ettei ollut osannut ottaa huomioon Valon jumalallisia tarpeita. Totta kai kissa taivaasta haluaa levätä tähtitaivaan alla. Tähtitaivas on hänelle turvallisin ja mieluisin paikka, sillä se on lähellä hänen kotiaan. Miten typerää Aaveelta viedä hänet maan alle, niin kauas hopeahännästä kuin vain voi. Aaveen piti rankaista itseään tälläisestä huolimattomuudesta ja välillä kävi rukoilemassa nöyryytystä esi-isiltään.
Valo oli valinnut nukkumapaikakseen suuren laakean kiven suojaisan aluskasvillisuuden ääreltä. Aluksi kolli oli tarjonnut sitä Aaveellekin yöpymispaikaksi, mutta Aave ei suostunut tarjoukseen. Olisi väärin hänenlaiseltaan kissalta nukkua suuren Valon lähellä, turkit sähköisesti toisiaan hipoen, tai tällä pyhällä kivellä, joka oli jumalien valitsema.
Aave oli juuri palaamassa retkeltään takaisin Valon luo. Hänen suunsa oli täynnä runsaasti viherlehden viimeisiä kukkia ja hän kiikutti ne Valon kiven juurelle uhrilahjaksi. Valo istuskeli kivellä sukimassa kaunista kirjavaa turkkiaan. Aave jäi tuijottamaan pyhää kissaa sallittua pidempään, sillä ei pystynyt kääntämään katsettaan pois. Kun Valon ja hänen katseensa kohtasi, Aave käänsi silmänsä nöyrästi maahan ja nolostui jäädessään kiinni maallisesta ihailusta. Aaveella ei ollut oikeutta noin suoraan katsekontaktiin, ellei Valo suoraan puhutellut häntä ja antanut sillä hänelle lupaa. Musta pörröinen kissa kumartui kiven eteen.
“Toin sinulle lahjan”, hän sanoi kurinalaisella äänellä, sitten pieni haltioituminen vuosi hänen eleisiinsä, “suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”

//Valo?

Kolli ei vastannut kysymyksiini suoranaisesti. Hän vaikutti olevan hämillään siitä, etten tunnistanut häntä. Olisiko minun pitänyt tunnistaa hänet? Miten hän tiesi minut?
Kivun ja sekavuuden läpi minulle alkoi valjeta, etten tiennyt omaa nimeänikään. *Kuka minä edes olen?* kauhistuttava kysymys alkoi nakertaa mieltäni kuin rotta.
“Ei hätää pyhimys. Me olemme samalla puolella”, tumma kolli vakuutti minulle auttaessaan minut pystyyn ja lähtiessään taluttamaan minua rannalle. Miksi edes olin vedessä? “Sinä olet pyhä kissa. Kai sinä sen edes tiedät?” kissa katsoi minua silmät loistaen.
“E-en tiedä”, myönsin epävarmasti, ja tunsin onttouden tunteen sisälläni kasvavan. Aivan kuin joku olisi repinyt minusta palasen ja jättänyt jälkeensä mysteerin muotoisen reiän. “En tiedä kuka sinä olet - en tiedä edes omaa nimeäni. Kaikki on niin sekavaa!” Suustani karkasi voihkaisu lysähtäessäni istumaan kovalle maalle. Epätoivoni muuttui vahvemmaksi.
Oloni oli kertakaikkisen turta, mutta samaan aikaan joka puolellani kehoa tuntui eritasoista vihlontaa tai jomotusta. Kun yritin muistella, miten olin päätynyt veteen alunperin, päätäni alkoi särkeä niin että naamani vääntyi tuskaisaan irvistykseen.
“Mistä sinä tunnet minut?” nostin yhtäkkiä katseeni edessäni seisovaan kissaan, joka katseli minua kiinteästi. Tajusin äkisti, että tämä kolli voisi olla avain kaiken selviämiseen. Jos hän kerran tiesi minut, hänen täytyi myös tietää, kuka minä todella olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

//Aave??

Vihreä oli Aaveen mielestä maailman ihanin väri. Hän oli siitä aivan varma, hän rakasti vihreää enemmän kuin mitään muuta. Metsien kohiseva vartalo, auringon täplittämät lehdet. Pienet vihreät kelluttimet lampien rannoilla, maailman ihanin puhtain ja onnellisin väri. Elämän väri.
Valon vihreät silmät olivat väsyneet ja sameat, kuin väsynyt leväinen lätäkkö. Aaveen rinnassa kupli se sama vihreä veden ripe, siinä hänen sydämensä porskutteli kuin iloinen ankka. Rukoilu oli auttanut. Jumalat lähettivät Valon kun Aave pyysi heiltä apua hätäänsä. Valo poistaisi pimeyden, niinhän se oli! Eikö se ollut aivan ilmiselvää?
Aave kysyi Valolta oliko tämä kunnossa, mutta Valon vastaus sai Aaveen pysähtymään. Valo kysyi järkeen käymättömiä kysymyksiä.
“Etkö sinä muista minua?” Aave kysyi huolissaan ja tarkasteli kollin katsetta, joka todellakin oli eksynyt. Valo pudisti päätään varovaisena ja orpona kuin vanhempiensa hylkäämä jälkeläinen.
Hmm. Aave pohti asioita hetken ja mutisi ääneen yksittäisiä sanoja ajatuksensa jumalallisesta virrasta. Ehkä tämä oli puhdistumisen hinta. Valon täytyi unohtaa, hänen mielensä puhdistaa, jotta pahuus voitaisiin kitkeä. Kaiken piti olla kokonaan puhdasta. Kiitos jumalat kun olette niin viisaita, Aave ylisti. Hänelle oli annettu lahja: suuri kunnia tehtävä valmistella maailman pelastajaa.
“Ei hätää pyhimys. Me olemme samalla puolella”, Aave vakuutteli ja yritti auttaa Valoa pystyyn, “sinä olet pyhä kissa. Kai sinä sen edes tiedät?”

//Aave?

Pimeys ympärilläni oli ottanut samean veden olomuodon. Se pyörteili jossain alitajuntani laitamilla melkein kuin elävä olento. Sen lisäksi oli jotakin muutakin, aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää jääpuikkoa aivojeni läpi.
Kipu alkoi tunkeutua turruttavan sameuden läpi, kun tunsin pulpahtavani tietoisuuteni pinnalle. Silmäni rävähtivät auki, ja heti ensimmäisenä suustani ryöpsähti ulos vettä. Tunsin jonkun auttavan minut kääntymään niin päin, että minun oli helpompi yskiä vesi ulos keuhkoistani.
“Jumalille kiitos, sinä heräsit!” ne olivat ensimmäiset sanat, jotka pystyin kunnolla käsittämään kakisteltuani viimeisetkin pisarat sisältäni. Vasta nyt saatoin kohdistaa edelleen hieman sumean katseeni vieressäni seisovaan pienempään hahmoon.
Kyseessä oli pieni kolli, jolla oli huomiota herättävät silmät ja erikoisen näköinen turkki, joka oli osittain liimautunut märkänä hänen ihoaan vasten. Siristin silmiäni katsoessani häntä, mutta en tiennyt, olisiko minun pitänyt tuntea tämä kissa. Minulla oli outo olo.
“Olethan kunnossa, Valo?” Huoli tuikki tumman kissan aavemaisen vaaleissa silmissä. Minulta meni hetki tajuta, että tämä kissa puhui minulle.
“Kuka sinä olet?” kähisin vaisusti. Päässäni jyskytti kuin sitä olisi juuri taottu puuklapilla. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta. “Ja miksi kutsuit minua Valoksi?”

//Aave??

Aaveella ei ollut kaikki hyvin. Hänellä ei ollut kaikki hyvin yleisesti ottaenkaan, mutta nyt viimeinenkin lanka oli oikeasti napsahtanut poikki. Aave sipsutteli märillä lehdillä ja välillä hänen käpälänsä luiskahtelivat kuin pöllytetty kolli olisi kävellyt jäällä. Hänen kasvoilleen oli jämähtänyt passiivinen, hymyilevä ilme, mutta silmät poikkelehtivat kiihkeästi ympäröivillä pinnoilla.
Aave oli järkähtänyt kohtaamisestaan klaanikissan kanssa. Tai oikeastaan jo tunne siitä, että hän oli ikuisesti saastunut astuttuaan heidän pahaa hohkaavalle reviirilleen olisi riittänyt tahraamaan hänen sielunsa iäksi, saati sitten pimeyden kissan itsensä kosketus. Se kissa oli päässyt hänen vereensä. Aave tunsi kuinka veri hänen suonissaan kohisi ja soi kuin sota. Tuhansien käpälien rytmi. Hänen sielunsa sykähteli pelokkaana vartalonsa vankilassa, eikä päässyt pakoon tuota levittyvää synkkyyttä. Hän oli kauhuissaan.
Maailma Aaveen ympärillä näytti erilaiselta kuin ennen. Reunat olivat hämärtyneet ja kaikki näytti pahantahtoiselta. Hänen olisi taisteltava urheasti. Kyllä hän selviäisi tästä.
Viimein Aave saavutti pienen kostean ojan ja puron sekoituksen, johon oli kerääntynyt rutkasti harmaata myrskyvettä. Hän käveli mutaiseen veteen, osoitti kasvonsa taivaalle ja sanoi:
“Esi-isät puhdistakaa nöyrä palvelijanne. Puhdasta ja pyhää olkoon vesi.” Ja sitten hän veti päänsä veden alle kehon pyristelyistä huolimatta. Kuplat purskahtivat hänen nenästään ja ahdas vesi alkoi täyttää hänen keuhkojaan. Hän yski hätäisesti veden alla, kouristeli ja yritti syöstä vettä pois, mutta keuhkojen tukehduttava paine vain kasvoi. “Jumalat auttakaa minua”, aave ajatteli hätäisesti. Hän tiesi, että pahan häätäminen vaatisi kärsimystä mutta paniikki alkoi vallata hänen mielensä. Ilma ei kulkenut, hän haparoi tassuillaan tyhjää. Pakokauhu lävisti hänen kehonsa kuin suuri jääpuikko. Hänen oli päästävä pois.
Aave pärskähti rajusti pintaan. Hän yritti haukkoa rohisevaa henkeään mutta henki ei vieläkään kulkenut, se oli täysin veden lamaannuttava. Hän konttasi ulos vedestä tyhjää kakoen, aivan tukehtumisen rajamailla. Aave oli pelon keskellä kuitenkin myös tyytyväinen, hän oli toiveikas siitä, että paha olisi kuollut rajun kasteen mukana. Hänen sielunsa olisi oltava vahva ja neuvokas ja muistaa olla luottamatta pahan valtaamaan kehoon.
Hänen vallattu kehonsa vapisi hauraana ja kylmissään, mutta ennen kaikkea anellen ilmaa. Suuri yökkäys vavisutti hänen kehoaan ja tuntui kuin sen mukanaan tuoma vesi olisi kääntänyt Aaveen suunsa kautta ympäri. Kirkas vesi ryöppysi hänen suustaan ja kunnes hän kakoi enää pientä vaahtoa. Keuhkot tuntuivat vieläkin kipeiltä, mutta ilmaa alkoi jo mahtua mukaan.
Siinä kyyristellessään hän huomasi ohjassa kelluvan kirjavan hännän. Kaikki terävöityi yhtäkkiä. Aaveen pupillit laajenivat ja hän nousi hätäisesti ylös ja kipitti ojan pohjalla lojuvan otuksen luokse. Pian hän näki kaislikon lomasta tutun turkin.
“Valo?” hän kysyi ääni käheänä. Silloin oli kuin Aave olisi herännyt henkiin syvästä haudastaan. Auringonsäteet alkoivat purskahdella hänen kehostaan ja hän oli täyttynyt. Hänen eleensä saivat uutta varmuutta ja määrätietoisuutta. Ennen leijaillut tuhkahiutale oli muuttunut tulen lieskaksi.
Mutta jos se on Valo… Aave syöksähti veteen kauhuissaan.
“Eieieieiei!” hän kahmi vettä Valon ympäriltä käpälillään ja yritti saada tämän kasvot pois vedestä. Hänen kauniit kauniit silmänsä olivat rutistuneet kiinni velton ruumiin jatkeeksi. Aave tarttui hätäisesti suuren kissan niskasta ja raahasi kissaa parhaansa mukaan pois ojasta. Valon suuri vartalo oli Aaveen pienille jaloille aivan liikaa, mutta hetkeksi jumalat täyttivät hänet ja he virtasivat hänen sisällään. Ja pian Valo oli rannalla.
Aave pelkäsi enemmän kuin koskaan elämänsä aikana. Valon oli oltava elossa, hän ei missään nimessä saanut olla kuollut. Maailma ei selviäisi ilman häntä. Aave ei selviäisi ilman häntä.
“Herää. Herää!! Valo!! Jumalat auttakaa jälkeläistänne”, Aave ulisi hädissään.
Aave alkoi läiskiä Valon kasvoja käpälällään. Tunteen viedessä Aave unohti kaiken muun. Hänen olisi saatava Valon silmät aukenemaan.


//Valo?

ELANDRA
Kalle: 5kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 15kp -
Tyrskytiikeri: 12kp -
= 27KP

KOIVU
Muru: 5kp -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 37kp! -

SAAGA
Sipuli: 25kp! -

Kaksi kissaa eivät vaikuttaneet kovin ystävällisiltä, vaikka yritin parhaani mukaan olla heille mukava. He vaan hokivat, että meidän pitäisi lähteä reviiriltään ja, että heidän nimensä eivät meille kuulu. Yritin tinkiä oliko jompikumpi heistä Rontti, mutta ainakaan kolli ei tuntunut kovin innostuneelta jakamaan nimeään.
“Mikä nimi se sellainen edes on?” naaras ärähti ja mulkaisi minua ja veljeäni uhkaavasti. Eli selkeästi kumpikaan heistä ei ollut Rontti. Eivät he varmasti toistensa nimiä ilkkuisi.
“Antaa laputtaa jo”, kolli jatkoi ja naaras mulkaisi meitä taas. Sitten hän vilkaisi toveriaan. En olisi yllättynyt, vaikka he olisivat olleet kumppanuksia.
“Niin, tassua toisen eteen!” naaraskin ärähti ja työnsi kyntensä esiin uhkaavasti.
“Hyvä on! Me lähdemme!” Revontuli naukaisi rauhallisesti ja alkoi puskea minua lähtöön. Murahdin ärtyneesti, koska en pitänyt siitä, kuinka nämä kissat kohtelivat meitä, mutta annoin sitten asian vain olla.
“Ihme hermoheikot”, huokaisin pudistellen päätäni, kun olimme jo kerenneet jonkin matkan päähän kaksikosta. Revontuli näytti hieman pohtivaiselta.
“Eikös se kolli sinusta hieman muistuttanut meitä?” veljeni kysyi. Se veti minut hiljaiseksi. Tosiaan. Pieni koko, tumma turkki, valkoiset yksityiskohdat, ulkonevat kulmahampaat, korvien sisuksissa olevat tummemmat raidat… kollilla todella oli paljon yhtenäisyyksiä minun ja veljeni kanssa.
“Tosiaan…” mumisin.

Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun olimme kiistelleet kumman kissakaksikon kanssa ja olin jo lähes unohtanut heidät kokonaan. Nyt kuljeksin veljeni kanssa metsässä rennosti juttelemassa niitä näitä.
“-ja jos minä koskaan löytäisin itselleni kumppanin, vannon, etten koskaan jättäisi häntä, sinua tai mahdollisia pentujamme”, Revontuli naukui. Hymyilin veljelleni.
“Enkä minä muuta sinulta odottaisikaan”, naukaisin. “Jos jättäisit, se olisi vuosisadan juttu! Olisin niin yllättynyt, että luulisin varmaan koko loppuelämäni olevan vain unta”, naurahdin.
“No mutta, etkös sinä itse haluaisi omaa kumppania?” veljeni kysyi. Kohautin lapojani.
“Tiedäpäs tuota. Sen saa nähdä”, naukaisin virnistäen hieman veljelleni.

Navakka tuuli puhalsi myrskypilvien edellä ja sai kellertävän väriset viljat heijaamaan edestakaisin pellolla. Ne nuolivat turkkiani hiipiessäni niiden lomassa viikset väpättäen. Lähistöllä oli hiiriä, niiden haju ihan kutitti nenääni. Kuvittelin jo mielessäni, miten nappaisin niitä kiinni tassuillani yhtä vaivattomasti kuin itikoita. Muut olisivat varmasti hyvin mielissään saadessaan maistaa muunkin makuista hiirtä kuin ladussa paisuneita yksilöitä.
Hiiren haju vahvistui entisestään, ja tiesin nyt olevani aivan niiden lähellä. Pudottauduin vaanimisasentoon korvat höröllä ja silmät valppaavaisesti jokaista pientä liikahdusta viljojen seassa seuraten, kun yhtäkkiä tummalla taivaalla näkyi kirkas välähdys, jota seurasi hetken kuluttua maata järisyttävä jyrinä. Pomppasin pystyyn karvat ihan pörhössä. Vilkaistessani ylöspäin huomasin synkkien pilvien kuroneen uhkaavasti melkein koko taivaan umpeen: kohta alkaisi myrskytä.
Päätin antaa hiirien toistaiseksi olla, sillä juuri nyt kaikista eniten halusin päästä suojaan latoon. En sitten yhtään pitänyt ukkosesta. Ilma tuntui silloin jotenkin painostavalta ja sähköiseltä - vaaralliselta. Sitä paitsi Järkäleloikka huolestuisi varmasti, jos tietäisi minun olevan ulkona myrskyssä ja lähtisi epäilemättä etsimään minua. Silloin me molemmat olisimme vaarassa, ja se nyt oli aivan hiirenaivoista.
Olin aikeissa lähteä takaisin maatilalle päin, mutta vaimea vaikerrus kantautui jostakin lähistöltä korviini. Jähmetyin paikoilleni nytkytellen hännänpäätäni levottomasti, samalla kun pääni kääntyili ympäriinsä äänen lähdettä etsiskellen. Kohta sama valittava mourunta kuului uudestaan, ja olin aivan varma, että sitä piti pulassa oleva kissa.
Toinen puoli minusta käski olla järkevä ja palata takaisin rakennuksille ennen kuin myrsky iskisi päälle pahimmillaan, mutta toinen puoli nyki minua kissan äänen suuntaan. Voisinko jättää huomiotta jonkun hätähuudot, etenkin tällaisella hetkellä? Pudistin päätäni itsekseni - en minä voinut. Jos olisin itse ollut pulassa tietäen, että ukkonen voisi puhjeta milloin tahansa, olisin ollut kauhuissani.
Ponkaisin vauhtiin kuulostellen tarkkaavaisesti ympäristöäni. Valitus tuntui kuuluvan metsänrajan suunnasta, joten suuntasin sinne päin. Ääni kuului yhä lähempää, mutta en vieläkään nähnyt ketään.
“Apua, apua! Onko siellä ketään?” hätääntynyt naukuna tavoitti korvani. Vilkuilin vimmatusti ympärilleni etsiskellen kissaa, kunnes huomasin pellon reunassa kummallisen näköisen montun.
Hölkytin lähemmäksi sitä hieman varautuneena. Kun pääsin paremmalla näköetäisyydelle, havaitsin puoliksi mullan alle hautautuneen kissan. Se oli pieni, musta kolli, jonka suuret keltaiset silmät pälyilivät ympäriinsä pelokkaasti. Minut huomatessaan kissa näytti ensin helpottuneelta, mutta katsoessaan minua tarkemmin, tämän korvat painuivat epävarmasti luimuun.
“Mikä on hätänä?” lähestyin muukalaista nuuhkien tämän suuntaan. Näytti siltä, että kolli oli jumissa. Hänen päälleen oli vyörynyt paksusti multaa ja kiviä.
“Olen jumissa”, musta kissa uikutti epätoivoisen kuuloisena, selvästikin jo päässeenä yli epäilyksistään minua kohtaan. “Tasapainoilin tuon kumpareen päällä, kun multa mureni tassujeni alta ja tipuin tähän monttuun!”
Tuntui jotenkin uskomattomalta, miten kukaan saattoi saada itsensä jumiin niin hiirenaivoisella tavalla, mutta päätin pitää ajatukseni omana tietonani. “Saan sinut irti hetkessä”, vakuutin kissalle ja loikin hänen viereensä monttuun. Isoilla käpälilläni ryhdyin kuopimaan multaa ja kiviä pois hänen päältään, ja kohta multaa oli enää niin ohut kerros, että kissan onnistui luikerrella itse vapaaksi.
Kolli hypähti tassuilleen, ravisteli multamurenat turkistaan ja käännähti minua kohti kiitollinen loiste silmissään. “Kiitos paljon! Minun kotiväkeni jo varmasti kaipailee minua, niin että minun on nyt mentävä.”
Ennen kuin ehdin vastata siihen mitään, kolli oli jo viilettämässä pellon reunaa pitkin kaukaisuuteen. Tuijotin kissan perään hetken verran hölmistyneenä, mutta taivaalta kuuluva jyrähdys palautti minut nopeasti takaisin tähän todellisuuteen. Minunkin oli palattava äkkiä kotiin, ennen kuin muut huolestuisivat.
“Mikä typerä karvapallo”, mutisin itsekseni ja lähdin sitten itsekin takaisin päin.

Kalle oli suunnattoman onnellinen ja innoissaan, kun Muru oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja lähtenyt hänen kanssaan etsimään Neposta. Tietenkään hän ei ollut olettanut parhaan ystävänsä rikkovan lupaustaan, mutta Kalle tiesi joidenkin kissojen tekevän niin. Kalle oli niin innoissaan, ettei hän edes tajunnut pelätä ympäristöään. He olivat juuri lähteneet Myyn pihalta. Kalle oli aikaisemminkin käynyt täällä, joten hän tiesi, että aluksi alue olisi vain harvakseltaan kasvavia puita, kunnes eteen tulisi pienempi ukkospolku, sitten suurempi ja sitten vielä kaksijalanpesiä. Kollikissa uppoutui ajatuksiinsa, hän kuuli Murun sanovan jotakin, mutta oli liian innoissaan keskittyäkseen täysillä ystävättärensä sanomisiin. Kalle odotti kovasti Neposen tapaamista. Hän ikävöi ruskeaa kollia ja tämän huimia tarinoitaan niin kovasti.
Vaaleaturkkinen kotikisu loikki eteenpäin kuin pahanen pikkupentu, muttei voinut innostukselleen mitään. Hän oli täysin uponnut ajatuksiinsa, eikä huomannut saapuneensa jo pienen ukkospolun luokse. Kun kollin käpälät osuivat sen tallattuun, soraiseen pintaan, Kalle hidasti hieman tahtiaan ja kurtisti kulmiaan. Hän käänsi päänsä Murun suuntaan.
"Älä jää jälkeen!" hän huudahti ystävälleen, joka kulki hieman varautuneemmin eteenpäin.
"En en, mutta meidän on oltava varov-", enempää Muru ei ehtinyt sanoa, kun Kalle näki jonkin lähestyvän häntä vasemmalta. Kollin korvat painuivat luimuun, niskavillat nousivat pystyyn ja pakokauhu valtasi hänet.
"Apua!" Kalle vinkaisi nähdessään häntä nopeasti lähestyvän kiiltävän asian, jonka päällä istui kaksijalka ja polki vimmatusti jalkojaan. Kuului pirinä ja se oli Kallelle liikaa. Kollikissa pinkaisi juoksuun, juosten paniikissa eteenpäin pelastaakseen henkensä.

//Muru?

Matkustimme Pippurin kanssa pois kaksijalkalasta. Se ei ollut meidän kaksijalkalamme emmekä me löytäisi Mirriä sieltä. Kannoin tiettyä syyllisyyttä siitä, että olin päässyt niin helposti yli Mirrin menetyksestä. En kuitenkaan edes tiennyt oliko hän kuollut, joten ehkä ajatus siitä, että pentuni eläisi jossain muualla toivottavasti onnellista elämää oli tarpeeksi lohduttava - minulle Pippurille se ei selvästi ollut. Pippuri kaipasi Mirriä kovasti. Kovemmin kuin minä. Kannoin suussani varpusta, jonka olin napannut. Olin kohtalaisen kaukana pienestä leiripaikastamme, jonka olimme rakentaneet Pippurin kanssa väliaikaiseksi suojapaikaksi. Helteiden jälkeen oli alkanut sataa rankasti miltei joka päivä ja siksi tarvitsimme jonkinlaisen suojan. Olimme rakentaneet leirimme kaatuneen puun juurien suojaan joen lähelle. Joesta saimme juotua, kun tarvitsi ja se oli muutenkin oikein mukava ja kaunis paikka pitää leiriä. Lähestyessäni leiripaikkaamme kuulin voimakasta veden solinaa. Sitä kuului aina joesta johtuen, mutta nyt se oli paljon voimakkaampaa. Aistin vaaran tunnun ilmassa ja jokin sai minut nopeasti hautaamaan varpuseni aluskasvillisuuteen paikalle, josta löytäisin sen myöhemmin tarkistettuani tilanteen. Pinkaisin juoksuun. Se tuntui helpommalle, kuin aikoihin. Metsässä asumisessa todella oli puolensa. Turkkini liimautui ihoani vasten ja kuulin viiman korvissani. Tiesin sateesta, sillä vesi osui aina paikoitellen enemmän tai vähemmän lehtien läpi maahan, mutta kun saavuin aukeammalle alueelle huomasin kuinka paljon todellisuudessa satoi. Taivas tuntui kirjaimellisesti revenneen kuin kynnen iskusta ja vuodatti nyt sisuksiaan ympäriinsä. Joki tulvi yli, kun pääsin lähemmäs. Meidän leirimme, makuusijat pävineen olivat huuhtoutuneet virtaan. Karvani nousivat pystyyn, kun huusin Pippuria. Hän oli jäänyt leirille odottamaan paluutani saalistusreissulta. Oliko hän huuhtoutunut virtaan myös?
“Pippuri!” huusin ja peräännyin joelta. Se kuohui hurjana kuljettaen kaikenlaista roskaa mukanaan. Jos virtaan joutuisi, selviäimisestä ei olisi enää puhettakaan. Vilkaisin taakseni ja koitin pyyhkiä katseellani mahdollisimman suuren alueen metsän reunasta. Miten edes saisin tietää, jos Pippuri oli huuhtounut joen mukana pois? Turkkini kastui kastumistaan. Paksun karvapeitteen läpi tuli vettä hitaasti, mutta kun seisoin yhtään liian pitkään aukealla vesi saavutti nahkani. En onneksi kammoksunut vettä, mutta tuntuihan se ikävältä. Ravistelin turkkiani ja päätin mennä takaisin metsän suojaan. Sateen lakattua voisin koittaa kävellä joen alajuoksua kohti ja toivoa, että löytäisin Pippurin elävänä. Kömmin metsään jonkin satunnaisen puun juurien suojaan. Kiskoin joitakin oksia suojakseni ja lähdin sitten hakemaan varpustani, jonka olin napannut aikaisemmin. Nappasin sen ja juoksin takaisin suojapaikalleni. Sade yltyi yltymistään ja jouduin kaivautumaan syvemmälle suojaani. Odotellessani sateen loppua nälkänikin alkoi kasvamaan. Mahassani kiersi, enkä ollut varma johtuiko se ikävästä vai nälästä. Katselin vain multaisia seiniä ja koitin unohtaa huolen, mutta outo liikehdintä, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan kiinnitti huomioni. Tunsin tätä viimeksi, kun olin tiineenä. Siitä parin kuun päästä Mirri syntyi. Pudistin itselleni päätäni ja päätin syödä varpuseni. Nyt ajattelisin vain omista tarpeistani huolehtimista ja Pippurin löytämistä. En voinut olla tiine. Aloin syömään varpustani ja koitin olla ajattelematta ikäviä.

En ollut edes huomannut nukahtavani, mutta kun avasin silmäni tajusin kuinka pahasti olin mokannut. Nousin ja ryömin ulos kolostani. Katselin ympärilleni ja taivaalle lehtien välistä. Enää ei satanut. Minun pitäisi etsiä Pippuri. Mieleeni iski taas ajatus tiineydestä, mutta työnsin tällä kertaa ajatuksen sivuun ja pakotin miettimään Pippuria. Missä hän voisi olla? Tassutin ulos metsästä metsän reunaan. Aukealla nurmikko oli märkää ja lätäköitä oli joka puolella. Taivas oli harmaa ja näytti, että alkaisi sataa pian uudestaan. Minun pitäisi todellakin nyt alkaa etsimään Pippuria. Tassutin lähemmäs jokea, joka ei tulvinut enää niin pahoin kuin viime päivänä, mutta se näytti silti vaarallisen vauhkolta. Lähdin hölkyttämään joen reunaa turvalliselta etäisyydeltä tarkastellen samalla ympäristöäni silmät tarkkana. Metsä harveni joen alajuoksua kohti ja lammen kohdalla pysähdyin viimein. Vilkuilin ympärilleni ja koitin keksiä mistä löytäisin Pippurin. Mihin hän olisi voinut mennä? Käytin aikani aurinkohuippuun saakka etsien. Kun ei tullut tulosta, aloin jo huolestumaan todella. Jäin istumaan yhden yksinäisen kiven päälle lähelle joen rantaa.
“Sipuli!” kuulin tutun äänen huutavan. Luulin uneksivani, mutta käännyin silti ääntä kohti. Pippuri juoksi kohti minua harvasta metsästä.
“Kiitos, kiitos, että olet kunnossa, Sipuli”, mustaturkkinen kolli naukui. Hyppäsin alas kiveltä huojennuksesta sekaisin. Säntäsin Pippuria vastaan ja puskin tätä lapaan ja kaikkialle. Olin niin iloinen. Pippurikin kehräsi.

Onnellisen jälleen kohtaamisemme jälkeen etsimme sopivan kolon metsästä ja teimme makuupaikan levätäksemme hiukan. Pippuri ei ollut nukkunut yöllä, joten annoin tuon kerätä energiaansa. Kolli alkoi tuhista hiljaa. Huokaisin onnesta ja nuolaisin kumppanini korvaa. Antaisin hänen nukkua ja pitäisin vartiota. Nousin hiljaa ylös ja kömmin istumaan pedin reunalle.

***

Puolen kuun jos toisenkin kuluttua olin varma tiineydestäni. Olimme puhuneet Pippurin kanssa, että voisin olla tiine, mutta en ollut vielä sanonut olevani varma. Pippuri palasi metsältä kaksi hiirtä mukanaan. Otin toisen ilolla vastaan ja kävin sen kimppuun.
“Olen varma, että odotan pentuja”, sanoin ja nostin katseeni Pippuriin nielaistuani ensimmäisen suulliseni.
“Niinkö?” hän vastasi. Hänen silmissään oli iloa, mutta myös outoa pelkoa. Olin itsekin hieman peloissani, sillä viimeksi olin synnyttänyt kaksijalkalassa talossamme ja kaksijalkamme olivat huolehtineet minusta, mutta tällä kertaa olimme omillamme metsässä.
“Olen aika varma, että synnytykseni on lähellä”, sanoin kasuaalisti ja haukkasin taas palasen hiirestäni. Pippuri nyökkäsi.
“Menemmekö takaisin kaksijalkalaan? En ole varma onko hyvä idea synnyttää täällä”, hän sanoi ja katsoi minua huolissaan. Kohautin lapojani.
“Eivätkö muutkin kulkukissat ja erakot tee niin? Kyllä me pärjäämme”, sanoin ja hymyilin lempeästi. Pippuri nyökkäsi ehkä hieman epävarmana vielä, mutta aistin hänestä halua luottaa. Kehräsin ja puskin kollia.
“Kaikki menee hyvin, luota siihen”, sanoin ja nuolaisin kumppanini korvaa.

Ja niin tuli päivä, kun pentujeni oli aika syntyä. Synnytykseni alkoi auringonnousun aikaan ja auringonlaskun aikaan minulla oli musta pieni pentu kiinni vatsassani. Imetin pikkuista ja mietin Mirriä. Tämä pentu oli kuitenkin kolli. En tiennyt pikkuisesta vielä mitään eikä minulla siksi ollut kamalasti nimi-ideoita. Pippuri kyyhötti edessäni tuijottamassa pentua. Näin hänen silmissään ja naamallaan sellaisen tunteen, jota en Mirrin katoamisen jälkeen ollut hänen naamallaan nähnyt. Hymyilin ja laskin pääni käpälilleni.
“Pidätkö vartiota, jos nukun hetken?” kysyin hiljaa. Pippuri nosti päänsä ja hänen silmänsä kirkastuivat kuin hän olisi herännyt ajatuksistaan.
“Nuku niin kauan kuin nukuttaa. Ansaitset lepoa”, hän sanoi ja nousi. Olimme tehneet poikimispesän yhden pensaan suojiin ja se oli nyt pieni suojaisa koloni. Seinät olivat vankat ja vain yhdestä kohtaa pääsi ulos ja sisään. Se teki oloni paljon paremmaksi. Pystyin lepäämään kunnolla, kun tiesin pentuni olevan suojassa.

***

Aika kului liiankin nopeasti ja pian pikkuisen silmät olivat jo auki. Hän ei puhunut, mutta vaati maitoa aina pienillä kiivailla naukaisuilla ja teki pieniä tutkimusretkiä pesän reunoilla. Sain aina välillä käydä ulkona, mutta Pippuri hoiti saalistamisen yleensä. Joskus minäkin pääsin saaliille, sillä silmänräpäyksessä pentu käveli jo. Ennen kuin edes huomasimme hän oli jo pieni oman persoonallisuutensa omaava karvapallo, joka leikki kanssamme ja maistoi jo ensimmäistä kertaa tuoresaalista. Nimi tuli luonnostaan. Emme miettineet sitä sen enempää - Harjus. Se sopi pikkuiselle. Rohkea ja sopeutuva, kiiltävä turkkinen ja komea. Harjus. Asuimme nyt kolmin pienessä onkalossamme pensaan alla. Se alkoi käydä ahtaaksi, kun Harjus kasvoi ja halusi leikkiä ja muuta. Jos olisimme saaneet isomman pentueen, olisimme varmaan joutuneet muuttamaan, mutta nyt vain laajensimme pesää.

Kirkas väläys kävi luissa asti tuntuvan jytinän edellä tummalla taivaalla. Sähköinen lataus ilmassa oli miltei käpälinkosketeltavaa, ja se sai turkkini jokaisen karvan sojottamaan joka suuntaan kuin siilillä. Täällä ei ollut turvallista, mutta meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin paremman suojan löytämiseksi.
Sammakko ravasi edelläni korvat luimussa ja häntä pörhössä. Tämä ukonilma sai tavanomaisesti niin rennon ja hyväntuulisen isänikin hermostuneeksi.
“Tulemme kohta joelle”, kuulin hänen huikkaavan lapansa yli minulle. “Sen jälkeen enää vähän matkaa, niin tulemme kaksijalkalaan. Sieltä löydämme suojaa tältä myrskyltä.”
Niin, katso Valo, kaikki kyllä järjestyisi vielä. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Isä oli taitava ja kokenut matkaaja, hän tiesi luonnostaankin, mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä. Sitä paitsi en minäkään mikään keltanokka enää ollut. Olin oppinut Sammakolta paljon elämäni kuluneina kuina, ja olisin varmasti selvinnyt tällaisesta myrskystä aivan hyvin omin päinkin. Toisaalta en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut helpottunut saadessani kulkea vielä yhtä matkaa isäni kanssa. Kaksistaan oli mukavampaa - ja turvallisempaa.
Ukkosen jylyn ja puiden latvoissa ujeltavan tuulen läpi kantautui veden kohina. Joki ei voinut enää olla kaukana. Kiristin askeliani pysyäkseni Sammakon perässä, kun tämä sukelsi tiellemme sattuneen saniaispuskan sekaan. Kuivuneet lehdet rahisivat turkkiani vasten, ne olivat kuin janoisia kieliä, jotka yrittivät löytää jostain edes pienen tipan vettä pelastamaan ne nestehukalta. Tumma taivas onneksi enteili helpotusta sekä niille että muillekin kuivuudesta kärsiville kasveille ja eläimille.
Saniaisten toiselle puolelle päästyäni olin vähällä törmätä Sammakon takamukseen. Astuin kömpelösti sivuun ja tassutin isäni vierelle. Isäni tuijotti huoliryppy otsassaan edessämme levittäytyvää joen kaistaletta. Tajusin äkkiä, mikä oli saanut hänet niin synkeäksi: vesi näytti olevan poikkeuksellisen korkealla.
“Tuolla on astinkivet”, Sammakko maukui sen kuuloisena, kuin olisi pakottanut itsensä kuulostamaan varmemmalta kuin oli. “Pääsemme niitä pitkin toiselle puolelle.”
Pelkkä ajatuskin hirvitti minua. Tummat, ahnaat laineet lipoivat kiviä joka puolelta, ja vauhko joki ihan vaikutti odottavan seuraavaa uhriaan. Tiesin kuitenkin, ettei meillä ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme päästä pois metsästä ja karkuun ukkoselta. “Mennään sitten.”
Seurasin Sammakkoa joen rantaan. Etäisyys rannan ja ensimmäisen kiven välillä oli minun makuuni aivan liian pitkä, melkein kaksi hännänmittaa. Liian heikko ponnistus tai huono alastulo takaisivat kylmän kylvyn.
“Ei hätää”, Sammakko tuntui aavistavan ajatukseni. Kollin vihreät silmät hehkuivat kannustavasti. “Minä menen edeltä ja pidän huolen, että pääset perille tassut kuivana. Seuraat vain minua.”
Liian hermostuneena vastatakseni mitään ääneen nyökäytin vähän päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut tämän sanat. Yritin henkisesti valmistautua edessä olevaan koitokseen. Se menisi varmasti hyvin. Mitään pahaa ei voisi sattua, kun olin Sammakon kanssa. Me pidimme aina huolen toisistamme.
Katsoin sydän syrjällä, kun isäni valmistautui ensimmäiseen loikkaan. Hän sai sen näyttämään niin helpolta - yksi vaivaton ponnistus ja kollin käpälät olivat jo tukevasti ensimmäisellä kivellä. Minun piti siis vain matkia Sammakkoa, eikä mitään pahaa kävisi. Helppo homma.
Asettauduin rantaan ponnistuspaikalle, kun Sammakko oli loikannut seuraavalle kivelle antaakseen minulle tilaa. Juuri kun olin aikeissa hypätä, tunsin suuren, märän lätsähdyksen otsassani. Seuraava iso pisara iskeytyi ensimmäiselle kivelle, ja pian sitä seurasi joukko muita yhtä isoja ja kastelevia pisaroita. Ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään pidemmäksi aikaa - sade vain yltyi koko ajan.
Pakotin jalkani toimimaan vastoin ajatuksiani. Hännänpääni hipoi veden loisketta kun puoliksi syöksyin ja puoliksi hyppäsin ensimmäiselle kivelle. Sammakko jatkoi matkaansa vasta, kun olin nyökäyttänyt hänelle päätäni merkiksi siitä, että olin kunnossa.
Sade piiskasi yhä ankarammin toista kylkeäni, kun loikin Sammakkoa jäljitellen kiveltä toiselle. Aina välillä minusta tuntui, että tuuli saattaisi hetkenä minä hyvänsä lennättää minut jokeen.
*Olemme jo puolivälissä*, ajattelin hammasta purren. *Ei enää pitkästi.*
Oli kai universaali ilmiö, että pieninkin toivon tunne oli vaarallinen tällaisissa tilanteissa. Nimittäin lähestulkoon heti sen jälkeen, kun olin elätellyt toivoa siitä, että pääsisimme molemmat turvallisesti toiselle puolelle, maailma järkkyi. En ollut koskaan eläessäni kuullut niin valtavan isoa ääntä, kuin mikä syntyi, kun salama iski jossakin takanani rannalla maahan. Hetkellisesti tunsin itseni yhtä sokeaksi ja kuuroksi kuin kastemato. Sydämeni oli miltei räjähtää säikähdyksestä ja paniikista, ja en enää osannut sanoa, missä päin oli mikäkin.
Seuraavassa hetkessä käpäläni oli ottanut kohtalokkaan harha-askeleen, ja molskahdin pää edellä veteen. Leukani kolahti kovaa kiveä vasten, niin että varmaankin purin itseäni kielestä läpi.
Maailma ympärilläni oli pelkkää veden loisketta, synkkää taivasta ja korvissa piippaavaa ääntä. Kamppailin tiedottomuutta vastaan, mutta ennen kuin huomasinkaan, se oli vienyt voiton.

//Aave? Puh?

”Ehkä meidän pitäisi etsiä Neposta sieltä suunnalta, mistä hän aina ilmaantuu pihallemme”, Muru sanoi, ja Kalle nyökytteli.
”Voi Muru, sinä olet niin fiksu! En tiedä mitä tekisin, jos et olisi lähtenyt mukaan”, Kalle maukui, kun he putkahtivat Myyn pihan kautta aidan toiselle puolen ja lähtivät pujottelemaan pensaiden vierustaa. Muru hymyili, vaikka ei ollutkaan yhtään iloinen vaan ennemmin epävarma siitä, mitä he olivat tekemässä. Oli niin monta asiaa, mitkä voisivat mennä pieleen matkan aikana. Ja niin monta asiaa, mihin arka, puolustuskyvytön kotikisu ei todellakaan halunnut törmätä.
Kilpikonnakuvioisen naaraan tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn jo pelkästä hirviöiden ja koirien hajusta, jotka tulvivat hänen sieraimiinsa pistävästi.
”Pidetään sitten aivan matalaa profiilia, jooko?” Muru maukaisi hiljaa. Naaras käveli kylki Kallen kylkeä vasten, mutta oli pelostaan huolimatta päättänyt pysyä itse avoimen kaksijalanpolun puolella, jotta saisi pidettyä Kallen aisoissa. Olisi täysi katastrofi, jos Kalle pinkaisisi äkkiä vaikka ukkospolun toiselle puolelle. Tai oikeastaan mihin tahansa niin, että Muru jäisi yksin. Muru ei myöskään luottanut, että hänen ystävänsä selviäisi kotiin yksin kovinkaan pitkän matkan päästä.
”Joo”, Kalle vastasi ja lähti loikkimaan eteenpäin innoissaan.
Muru ei ollut kovin vakuuttunut, että kolli oli sisäistänyt hänen sanojaan, muttei voinut kuin hymähtää itsekseen huvituksesta. Kiihtyneenä hassusti eteenpäin hyppelevässä Kallessa oli hänen mielestään vain jotain niin suloista ja sympaattista. Kallen ja vain Kallen vuoksi Muru toivoi, että Neponen löytyisi.

// Kalle?

Kuljin puita pitkin veljeäni pakoon. Olimme sopineet, että jos hän onnistuisi nappaamaan minut ennen aurinkohuippua, olisin yövahtina seuraavat 3 yötä ja, jos minä onnistuisin pysymään pakosalla, hän hoitaisi saalistamisen seuraavana kolmena auringonnousuna.
Tiesin, että mahdollisuuteni voittaa olivat suuret, mutta siksi olimmekin rajanneet itsellemme alueen, jolla sain piilotella. Muuten peli olisi hänelle liian hankala. Myöskin tosi paljon alueesta oli puutonta ja vain vähäkasvista aukeaa.
“Saan sinut vielä! Vannon sen!” kuulin Revontulen huutavan kaukaisuudessa. Heilautin korvaani ja naurahdin itsekseni. jos kuljin puissa, olisin aika hyvin turvassa. Ainoa asia oli vain se, että minulta oli kielletty puuhun jääminen paikalleen ja en saanut olla niissä kauaa. Myöskään en saanut kiivetä puuhun, jos olin veljeni näköpiirissä vain, jotta leikki olisi reilu. Olimme ehkä täysikasvuisia kissoja, mutta siltikin leikkiminen osasi olla yhtä lempipuuhistani.
Loikkasin alas puusta ja hölkkäsin eteenpäin. Ei Revontuli minua saisi kiinni. Minä olin liian nopea. Hän ei ollut saalistaja vaan taistelija - ja osittain hoitaja. Ei hän saisi minua kiinni, ellen antaisi hänen saada. Hän oli ehkä nopea, mutta minä olin nopeampi. Voisin siis hyvin mennä hetken ajan rennompaa tahtia.
Taivas oli täynnä vaaleita pilvenhattaroita, mutta aurinko paistoi niiden välistä kirkkaana. Olisi ollut parempi, jos olisi ollut usvaista tai rankkasadetta. Silloin Revontuli ei näkisi minua yhtä kaukaa kuin aurinkoisena päivänä.
“Ei hän minua kiinni saa. Sama olisi luovuttaa”, kehräsin itsekseni ja tepastelin eteenpäin kevein askelin. Olin itsevarma ja uskoin voittavani helposti, vaikka veljeni olikin saanut helpotteita itselleen.
Hätkähdin, kun yhtäkkiä pensaassa takanani kahahti kovaan ääneen. Käännähdin ympäri ja höristin korviani.
“Ketunlähät!” kuulin veljeni sihahtavan ja sitten hän syöksähti minua kohden. Naurahtaen hypähdin pois tieltä, käännähdin ja pinkaisin juoksuun.
“Hyvä yritys, veli, mutta minua et kiinni saa!” huusin lapani yli hänelle, kun viiletin pitkin metsää. Hän pinkoi perässäni, mutta vähä vähältä alkoi jäädä jälkeen. Puuskutin kovaan ääneen ja pakotin itseäni jatkamaan eteenpäin. En voisi jäädä kiinni nyt.
Pitkän matkaa juostuani, en enää nähnyt veljeäni. Hidastin vauhtini ensin kevyeen hölkkään, sitten kävelyyn ja sitten lopetin kokonaan. Istahdin maahan ja koitin tasata hengitykseni. Tällaiset leikit olivatkin rankempia kuin olin muistanut.
Katsoin puiden lomaan ja huomasin auringon lähenevän huippuaan. Olisin pian voittanut pelimme. Tunsin ilon kumpuavan sisälläni vain sitä ajatellessani. Voiton tunne oli ehkä paras tunne, jonka tiesin.
Lähdin tassuttamaan takaisin kohti pesäämme. Meidän oli määrä tavata siellä joka tapauksessa, kun peli loppuisi, mutta matkallani kohti pesäämme kuulin karmivan vertahyytävän rääkäisyn. Jonkun kimppuun saattettiin olla hyökkäämässä, ja minun täytyi auttaa!
Lähdin ravaamaan metsän poikki kohti suuntaa, josta rääkäisy oli tullut. Se oli kuulunut kissalle, mutta tiesin, että se ei ollut veljeni. Minun veljeni ei kuulostanut siltä, tunsin hänet liian hyvin tietääkseni sen.
Kun saavuin paikalle, näin maassa kyyhöttävän hieman minua ja veljeäni nuoremmalta näyttävän oranssin kollin. Hänen karvansa olivat sojollaan ja kolli näytti aivan murjotulta. Hänen turkkinsa oli sottainen ja siinä oli verta. Kolli tuijotti edessään olevaa kettunaarasta, joka irvisteli hänelle hampaitaan.
Lähdin harppomaan kollin luokse ja hän vilkaisi minua nopeasti hätkähtäen. Hän taisi pelästyä, että hänen kimppuunsa tulisi toinenkin kettu, mutta tunnistettuaan tulijan kissaksi hän katsoi taas vain kettunaaraaseen.
“Eikö kukaan ole opettanut sinulle, ettei pienempiensä kimppuun kuulu hyökätä!” sähisin pedolle porhistäen turkkini ja työntäen kynteni esille. Kolli vieressäni nousi varovasti seisaalle ja asettui kunnolla vierelleni.
Kettu lähti syöksymään meitä kohden, mutta molempien kisojen väistäessä eri suuntiin, peto hämmentyi hieman. Hetken ajan se selkeästi pohti, mitä sen kuuluisi tehdä, mutta päätyi sitten heikomman vastuksen kimppuun. Haavoittunut kolli valmistautui jo selkeästi iskuun, mutta puraisin kettua hännästä ja se rääkäisi kovaan ääneen kiepahtaen ympäri.
Katsoin nyt petoa suoraan silmiin. Se lähti syöksyyn minua päin leuat suuresti aueten. Se aikoisi puraista minua. Koetin siis väistää, mutta kompastuin ja punertava peto upotti hampaansa takajalkaani. Rääkäisin kivusta ja tunsin kyynelten nousevan silmäkulmiini. Purin hammasta ja yritin huitaista kettua naamaan, mutta se päästi irti jalastani ja nappasikin minut hampaidensa väliin.
“Apua!” rääkäisin kovaan ääneen ja silloin huomasin jonkun loikkaavan ketun selkään ja alkavan repiä sen turkkia. Toinen kissa hyökkäsi pedon tassuihin. Se päästi ulahduksen ja tymähdin maahan kipeästi niin, että ilma pakeni keuhkoistani ja jäin maahan haukkomaan ilmaa mustan kihelmöiden silmissäni.
“Annas minä autan”, tuntematon oranssi kolli naukaisi. Hän oli saapunut vierelleni ja nyt auttoi minut tassuilleni. Vapisten koitin toeta iskustani ja kääntyä taas taistoon.
“Ei. Jätä tämä meille!” tunnistin veljeni äänen. Hän roikkui rimpuilevan ketun selässä ja tarttui hampaillaan tämän niskaan. Orassi kolli vierelläni nyökkäsi minulle nopeasti ja lähti sitten taas mukaan hyökkäykseen jättäen minut hieman sivumpaan.
Katselin hetken, kun kolli kaksikko tappeli ketun kanssa, kunnes peto alkoi väsyä ja antoi merkin, että aikoi luovuttaa. Kollit antoivat sen mennä. Hekin näyttivät piestyiltä ja väsyneiltä. Ei olisi järkeä pidätellä kettua sen kauempaa paikalla, tai hekin väsyisivät vielä.
“Oletteko kunnossa?” kysyin lähtien kahden kollin luokse. Hieroin kuonoani veljeni kuonoon ja katsoin sitten oranssia kollia. Värähdin, kun huomasin, että hänellä ei ollutkaan toista silmää. Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Olin tainnut keskittyä taistelemiseen liian kovasti tajutakseni asiaa.
“Kaikki kunnossa”, tuntematon kissa naukaisi hymyillen. Minua heti inhotti se, miten olin värähtänyt sillä tavoin. Kolli vaikutti mukavalta ja niin rennolta kissalta ja minä täällä säikähdin sitä, miten häneltä puuttui silmä.
“Kuka olet? Ja miten päädyit yhtäkkiä tuolla lailla tappeluun kettua vastaan?” Revontuli kysyi istahtaen väsähtäneenä hänen vierelleen.
“Nimeni on Armas. Olin etsimässä ystävääni - jota olen etsinyt jo kauan - ja sitten törmäsin tuohon kettuun. Se tuli yhtäkkiä pensaiden takaa ja yllätti minut. Onneksi te olitte lähistöllä, en olisi selvinnyt ilman teitä”, oranssi kolli naukaisi kiitollisena.
“Eipä tuo mitään! On ilo olla avuksi ja pitää huolta muista”, vastasin.
“Lähde mukaamme pesällemme. Minulla on siellä hieman yrttejä, joilla voin hoitaa haavojamme. Sinun olisi muutenkin hyvä levätä ja yksin on aina vaarallisempaa”, Revontuli tarjosi Armaalle.
“Kiitos, mutta pärjäisin myös itsekin. Olen ollut jo kauan matkaamassa yksikseni, mutta seura kyllä maittaisi”, hän kehräsi katsoen ruskealla silmällään vuoroin minua ja veljeäni hyvillään.
Lähdimme johdattamaan Armaan pesällemme hidasta tahtia. Aloin tuntea alkavan nälän sisälläni. Taisteleminen heti pakoon juoksemisen ja piileskelyn jälkeen osasi käydä helposti voimille.
“Voisin napata meille pian jotain syötävää. Olette varmasti myös nälissänne”, naukaisi. Revontuli nyökkäsi.
“Kiitoksia, erittäin ystävällistä”, Armas naukaisi hyvillään.
“Eipä tuo mitään. Kuten jo aiemmin sanoin, on aina ilo olla avuksi”, naukaisin.
“Armas. Saanko kysyä yhden kysymyksen?” Revontuli kysyi.
“Tietysti!”
“Miten olet menettänyt toisen silmäsi?”
“Ai. Oikeastaan synnyin ilman toista silmää. Olen aina elänyt yksisilmäisenä”, kolli kertoi. Hämmästyin ja katsoin häneen ihmeissäni.
“Ihanko tosi? Silloin oletkin tainnut oppia yhdellä silmällä elämisen hyvin, vai?” naukaisin. Armas nyökytti.
“Olemme perillä”, Revontuli ilmoitti ja nyökkäsi kohti yhteistä pesäämme. “Käy vain sisään.”
“Kiitos”, Armas naukaisi.

Olimme viettäneet muutaman viimeisimmän päivän Armaan kanssa. Kolli oli oikein mukava ja hän oli kertonut, kuinka oli etsimässä ystäväänsä nimeltään Rontti, joka oli kadonnut kauan sitten metsään, eikä koskaan palannut. En uskaltanut sanoa pelkoani siitä, että kollin ystävä oli luultavasti kuollut ääneen. Hän varmasti tiesi sen itsekin, mutta ei vain uskonut niin käyneen.
Nyt Armas oli kuitenkin lähdössä. Hän sanoi, että hänen tulisi jatkaa etsintöjään, koska hän tunsi olevansa lähellä. Hänen tulisi jatkaa kulkuaan ja löytää ystävänsä. Oli sääli, että oranssi kolli oli lähdössä, mutta hyväksyin asian. Emme voisi häntä pidätellä luonammekaan, vaikka olisimme halunneet, se ei olisi reilua. Hänellä oli oma tehtävänsä ja kunnioitin sitä.
“Hei, sitten! Pysy turvassa!” huusin Armaalle.
“Te myös!” hän huudahti takaisin.
“Emme unohda sinua koskaan ja, jos tapaamme tämän Rontin, kerromme, että etsit häntä!” Revontuli ilmoitti.
“Kiitos, kaikesta! Arvostan apuanne! Toivottavasti näemme taas pian!” Armas naukui vielä kovaan ääneen ja katosi sitten aluskasvillisuuteen.
Käännyin katsomaan Revontulta. Hän katsoi minua takaisin hiljaa. Katsoimme ensiksi tovin toisiamme silmiin ja sitten taas suuntaa, johon oranssi yksisilmäinen kolli oli kadonnut vain hetki sitten,
“Lähdettäisiinkö kävelylle?” kysyin.
“Toki”, veljeni myöntyi ja nousi ylös.
“Kohti tuntematonta”, naurahdin ja lähdin tassuttamaan edeltä.
Tassutimme metsän lävitse kauan ja juttelimme rennosti keskenämme. Ei meillä ollut oikein sen parempaakaan tekemistä. Välillä toki kiipeilin puihin katsellen ympärillemme ja tutkien mihin voisimme mennä, kunnes taas jatkoimme eteenpäin.
Pian pysähdyin. Kuulin ääntä. En mitä vain ääntä, tämä oli kissojen puhetta. Olisiko se Armas? Olisimmeko me kiertäneet ympyrän niin, että olisimme päätyneet oranssia kollia vastaan. Astuin edemmäs Revontuli hieman taaempana vierelläni, mutta Armaan sijasta näinkin kaksi täysin tuiki tuntematonta kissaa. Toinen oli pieni ja tummanharmaa kolli, jolla oli suuret korvat ja ulkonevat hampaat kuten minulla ja toinen oli suurempi harmaa kuviollinen naaras, jolla oli kauniit siniset silmät.
“Olette Kuolonklaanin reviirillä, alkakaa laputtaa täältä!” tummanharmaa kolli lopulta sihahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Lähes säpsähdin hänen hyökkäävyyttään.
“Olemmeko?” kysyin.
“Ainakin melkein!” kolli sähisi ja pörhisti turkkiaan. Oli vaikea pelätä kissaa, joka oli minuakin hieman pienemi ja minä olin pienikokoinen!
“Keitä olette?” Revontuli kysyi ja kallisti päätään.
“Niin? Onko jompikumpi teistä kenties Rontti?” utelin.

//Rosmy?
//Voin jatkaa myös Lepalla.

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 8kp -

LONKERO
Aave: 4kp -

SAAGA
Sipuli: 10kp -

Olin yösaalistuksella. Päivä oli ollut pitkä ja helteinen, joten olin päättänyt, että saalistaisin sitten yöllä seuraavalle päivälle hieman jotain. En voisi vain saalistaa paljoa, koska se voisi houkutella petoeläimiä luoksemme, ja sitä me emme halunneet. Emme halunneet joutua taistelemaan kettuja tai mäyriä vastaan vain siitä syystä, että satuin innostumaan saalistamisesta.
Maa tassujeni alla tuntui joustavalta ja notkealta. Se tuntui jotenkin ihanalta tassujeni alla ja tuntui vapauttavalta juosta metsässä sillä tavoin tavoitellen kuonollani eri saaliseläinten hajuja.
Loikkasin pian puun rungolle ja tungin kynteni syvälle sen kaarnaan. Ne pitivät hyvin kiinni nuoren puun rungosta. Hymyilin itsekseni ja lähdin kiipeämään korkeammalle puuhun. Voisin väijyä yltä käsin. Se oli asia, jota tykkäsin tehdä.
Pian olin puun ylimmillä oksilla ja katselin kohti toista puuta. Arvioin puiden välistä matkaa, koska mietin, että voisin mahdollisesti loikata silloin puusta toiseen. Sekin oli yksi asioista, jota nautin tehdä yllättävän paljon.
Jäniksen haju tunki hetken päästä sieraimiini. Saman tien heiluttelin viiksiäni ja kääntelin korviani. Minun täytyisi olla erittäin hiljaa. Se tarkoitti, että saisin kulkea vain, jos tietäisin varmaksi, etten päästäisi paljoa ääntä. Mutta se oli vaikeaa, jos aikoi loikkia puun oksalta toiselle.
Koetin päätellä mihin suuntaan jänis oli luultavasti kulkemassa. Siinä tapauksessa voisin odottaa tietyn puun oksalla, että se osuisi alapuolelleni. Silloin nappaaminen olisikin jo helppoa. Ei tarvitsisi kuin odottaa oikeaa hetkeä ja syöksyä eläimen niskaan. Siinä se.
Kun lähdin seuraamaan jäniksen hajua ylhäältä käsin, rapina tuntui soivan korvissani kovempaa kuin mikään metsästä koskaan kuuluva ääni. Yöaikaan kaikki itse tekemäni ääni vain tuntui kovemmalta kuin mitään, mitä voisin edes tarkoituksellisesti tehdä.
Pian huomasin kaukaisuudessa jäniksen. Se loikki eteenpäin varovasti vilkuillen jatkuvasti suuntaan ja toiseen. Koetin päästä niin pitkälle oksan päähän kuin vain saatoin. Jänis lähti taas minun suuntaani.
Odotin ja odotin ja odotin, kunnes jänis oli kutakuinkin alapuolellani. Silloin loikkasin puusta. Kuului kamala lehtien kahahdus ja jänis katsoi ylös. Se vinkaisi huomatessaan minut ja pinkaisi heti karkuun.
Harmistus iski minuun ennen kuin edes kerkesin osua maahan. Putosin tassuilleni ja koko kehoni lävitse kulkivat kylmät väreet, kun se otti iskun vastaan. Se tuntui inhottavalta ja jännittävältä samaan aikaan. Katsoin vain suuntaan johon jänis oli kadonnut. Sitä en enää luultavasti saisi napattua.
Harmissani puhahdin ja käännyin ympäri. Täytyisi etsiä jotain muuta johon tyytyä.

Pudistelin päätäni. En kuollaksenikaan jaksanut muistaa missä olimme olleet ja koitin vain parhaani mukaan sivuuttaa kommentin perheestämme - Mirristä, minun Mirristäni. Sitten välähti. Olimme sopineet jatkavamme tänään metsän suuntaan!
“Sovimme… sovimme eilen jatkavamme tämän auringonnousun jälkeen metsään. En vain tiedä, että missä se metsä on”, nau’uin epäröiden. Ehkä Valo tietäisikin missä metsä oli. Vilkuilin ympärilleni.
“Haluatko johdattaa minut sinne missä sovitte näin? Voit sitten näyttää mihin suuntaan niin opastan sinut sinne päin, jos Pippuri olisi siellä”, Valo kysyi. Nyökkäsin hitaasti. Viittasin hännälläni suuntaan, josta olin tullut. Pippuri nyökkäsi myös ja lähti tassuttamaan sinnepäin. Tassutin tuon kanssa osoittamaani suuntaan. Leidi. Hän pompahti myös mieleeni. Rakas Leidi. Hengitin hitaasti sisään ja puuskahdin ulos. Minulla oli ikävä Leidiä ja Mirriä - ja Pippuria, mutta me löytäisimme hänet kyllä.
“Oletteko suunnitelleet muuta kuin metsään menemistä?” Valo kysyi varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Emme me ole kamalasti. Yritämme vielä tutkia ympäristöämme”, sanoin. Valo nyökytteli.
“Selvä”, kolli äännähti.
Saavuimme oikeaan paikkaan, joten pysäytin Valon. Maistelin ilmaa ja toinen otti minusta mallia.
“Tämä on hänen hajunsa!” murahdin innoissani.
“Onko se tuore?” Valo kysyi heti. Pudistin päätäni.
“Muistan, että sovimme lähtevämme tuonne suuntaan”, sanoin ja nyökkäsin suuntaa kuonollani. Valo nyökytteli. Hän pohti hetken ja sanoi sitten.
“Selvä. No voimme mennä sinne yhdessä ja etsiskellä sieltä. Voimme kyllä myös jäädä tähän, jos luulet enemmän, että hän tulee tänne takaisin etsimään sinua”, hän ehdotti lempeästi. Kohautin lapojani. Tulisiko Pippuri tänne? Löytäisikö hän tänne? No kaippa.
“Voin jäädä tänne. Sinun ei tarvitse jäädä. En tiedä mitä muutakaan tässä on enää tehtävissä ja sinulla on varmasti joku, joka odottaa sinua kotona”, tokaisin ja istahdin maahan. Oli jo pimeämpää kuin silloin, kun olimme törmänneet ja en tiennyt kuinka pitkä matka tuolla oli takaisin.
“Ei odottelen mielelläni kanssasi, jos aiot jäädä tähän”, Valo sanoi ja istui viereeni, mutta hänen ei sitten tarvinnutkaan pitkään odottaa, sillä Pippuri loikkasi esiin roskisten takaa.
“Pippuri!” kirkaisin ja juoksin täyttäpäätä tuon luokse. Rakas kumppanini. Hän oli täällä.
“Voi, luulin, että unohdit minut jo”, Pippuri naukaisi. Kehräsin ja puskin kollin rintaa.
“En minä niin voisi tehdä”, ärähdin kollille. Käännyin ympäri ja katsahdin Valoon.
“Kiitos avustasi. Sait minut takaisin tolalleni ja… ja kiitos”, nau’uin turkki kihelmöiden epävarmuudesta. Valo nyökkäsi.
“Hyvä, että kaikki kääntyi parhainpäin”, hän vastasi. Katsahdin Pippuriin. Hän oli hieman hämillään.
“Tuo on Valo. Törmäsin häneen ja hän auttoi minua löytämään sinut”, sanoin. Valo nousi pystyyn.
“Oli mukava tavata teitä. Minä kuitenkin varmaan jatkan tästä matkaani”, hän ilmoitti. Nyökkäsin.
“Hei hei ja näkemiin. Toivottavasti löydät turvallisesti määränpäähäsi”, Pippuri naukui. Nyökkäsin taas. Miten tuo oli niin taitava.
“Toivon samaa teille”, Valo sanoi ja kääntyi pois. Hän tassutti kulman taakse ja pian hänen käpäliensä äänet katosivat kokonaan.
“Voi. Olin kyllä tosi huolissani sinusta”, naukaisin ja painoin pääni Pippurin kylkeen.
“Samoin. Mennään kuitenkin. Ehkä voimme jatkaa vielä kohti metsää tämän päivän aikana”, kolli totesi. Nyökkäsin hyväksyvästi.

“Sinä, ystäväni, näytät olevan pahemman kerran hukkateillä.” Aivan yllättäen hirviömäisen suuri naaraskissa ryömi Aaveen eteen ja katseli tätä pahantahtoisesti. Aaveen silmät laajenivat entisestään, hän painui kasaan kuin olisi menettänyt selkärankansa ja tuijotti maata, sillä ei uskaltanut kohdata kissan katsetta. Aave oli tehnyt virheen. Hänen olisi pitänyt poistua heti näiden pahojen kissojen luota. Hänen sielunsa olisi jo tahraantunut ja mikä pahinta, tämä paholaismainen olio oli heti aistinut hänen läsnäolonsa ja nyt se likaisi hänet mitä sanoinkuvaamattomimmilla tavoilla. *Esi-isät auttakaa minua!* Aave haukkoi henkeä kuin muovipussista ja uskaltautui katsomaan kissan kauhistuttavaa rintakehää - sen ylemmäs hän ei katsettaan rohjennut nostaa. Silmät olivat sielun peili ja hän pelkäsi mitä tapahtuisi, jos hän katsoisi suoraan pahuutta sieluun.
“Veikö kissa kielesi?” kissa jatkoi täysin epäinhimillisellä äänellä. Aave ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa; sen pehmeät sävyt leijuivat ilmassa auringossa kimaltavana hunajana, mutta kun kultainen neste osui maahan, se syövytti kaiken altaan. Aave nielaisi. Ja sitten hän lähti juoksemaan henkensä edestä, pikkuisilla töppöjaloillaan ja kuiskutteli ilmaan käsittämättömiä rukouksia. Mutta rukouksillakaan juoksemisesta ei tulisi hänen vahvuuttaan.

//Virta? Anteeks kun kesti näin kauan, ensi kerralla jatkan nopeammin *itkuemoji*

ELANDRA
Kalle: 9kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 4kp -

KOIVU
Muru: 8kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 11kp -
Tähdenlento: 23kp -

SAAGA
Sipuli: 5kp -

Kuten Muru oli ohjeistanut, Kalle oli siirtynyt ulos ja alkanut pyyhkimään takamustaan nurmikkoon. Se oli ollut ystävältä erinomainen ehdotus, sillä nyt Kalle vältti kaksijalkojen inhottavalta pesulta. Kolli toivoi, että olisi itse keksinyt tämän loistavan ajatuksen. Kalle veti itseään etukäpälillään eteenpäin nurmikolla noin ketunmitan verran, kunnes hän nousi jaloilleen ja kurottautui katsomaan takamustaan. Vaaleissa peppukarvoissa oli vihreitä ruohotupsuja, mutta ruskeaa ei näkynyt. Ilahtunut Kalle kääntyi ikkunasta ulos astuneen ystävänsä puoleen vilpittömästi hymyillen.
"Kakkaongelma hoidettu!" Kalle ilmoitti ylpeänä. Sitten hän muisti, että Muru oli luvannut lähteä etsimään Neposta, mikäli Kalle siivoaisi sotkunsa. Nyt sotku oli siivottu. Kallen häntä nousi pystyyn ja tämä juoksi matalana Murun luokse.
"Nythän me voimme lähteä etsimään Neposta, eikö niin? Sinä lupasit, muistathan?" Kalle varmisteli innoissaan mouruten. Muru ei näyttänyt kovin iloiselta, mutta hänen kasvoilleen piirtyi lempeä hymy.
"Kyllä minä muistan, Kalle", kirjavaturkkinen kotikisunaaras naukaisi päätään nyökytellen.
"Mitä me sitten enää odotamme?" Kalle hihkaisi, "lähdetään!" Kalle oli jo matkalla ulos ulkotarhasta. Hän Kuuli Murun loikkaavan alas ikkunalaudalta. Kolli vilkaisi peräänsä varmistaen, että Muru seurasi häntä varmasti. Kalle pysähtyi pihaa reunustavan aidan luona ja odotti, että Muru pääsi hänen vierelleen.
"Mistä me etsimme Neposta ensimmäisenä?" Kalle uteli malttamattomana. Hän toivoi, että ruskea kolli löytyisi pian. Kalle ikävöi Neposta, josta ei ollut kuulunut mitään ikuisuuteen.

//Muru?

Kosketin hellästi Lohen päälakea kuonollani. Nämä olisivat hyvästimme. Emme tulisi näkemään enää kuin vain sattumalta. Emme enää asustaisi yhdessä ja saalistaisi ja harjoittelisi toistemme kanssa.
Lotta oli tullut minun ja veljeni luokse tänä aamuna ja sanonut, että ei tarvinnut enää apuamme pentujensa kanssa ja voisimme lähteä. Hän oli selkeästi sanonut sen käskynä, eikä ehdotuksena. Naaras ei selkeästikään ollut ollut kamalan mielissään, kun minä ja Revontuli olimme yrittäneet puuttua hänen tapoihinsa kasvattaa jälkikasvuaan.
“Tulemmehan me vielä joskus tapaamaan?” Lohi kysyi silmät surusta kimmeltäen. Hymyilin nuorelle naaraalle varovasti.
“Varmasti. Metsä on ehkä suuri, mutta niin on myös minun ja veljeni halu retkeillä ja tutkia uusia paikkoja. Varmasti me vielä osumme samoille alueille ja pääsemme vaihtamaam kuulumisia. Mutta sitä odotellessa nämä olkoot hyvästit. Muista pitää itsestäsi ja Siilistä huolta”, nau'uin naaraalle lempeästi ja nuolaisin hänen päälakeaan rauhoittavasti.
“Hyvä. Pitäkää hauskaa yhdessä ja tulkaa tervehtimään meitä usein”, Lohi naukui hiljaa ja vetäytyi sitten kauemmas katsoen tuskan katse silmissään minua. Katsoin kiintyneesti nuorta naaraskissaa, käännyin ja lähdin tassuttamaan veljeni vierellä poispäin.
“Hei sitten! Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa pitää kaikista hyvistä yhdessä luoduistamme muistoista kiinni!” Revontuli huusi kolmelle naaraalle, jotka katselivat lähtöämme. Lotan kasvoilla oli hieman vertahyytävä virnistys. Hän katsoi minuun ja veljeeni kauhistuttavalla ylimielisen iloisella katseella.
Käänsin päätäni enkä enää katsonut taakse. En saisi. Jos katsoisin, lähteminen tuntuisi vain vaikeammalta. Mutta emme voineet jäädä, vaikka olisimme haluunneetkin. Lotta oli vain kaiken tiellä.

Olimme taivaltaneet jo pitkän matkaa. Taivas yllämme oli jo tumma ja kuu ja tähdet olivat ainoa valaisumme. Aina välillä olin noussut puiden latvoihin katsomaan, jos edessäpäin näkyisi, joku erityisen hyvä paikka mennä ja olimme jatkaneet eteenpäin sen perusteella.
“Tuo puun juurakko näyttäisi suojaisalta. Mentäisiinkö sinne yöksi? Kuitenkin on jo myöhä ja minä olen ainakin ihan uuvuksissani. Matkaon ollut pitkä ja huomenna voimme päättää mihin asetumme taas hieman pidemmäksi aikaa”, Revontuli naukui nuutuneella äänellä ja nyökkäsi kohti erästä suurta tammea, jonka juurella oli suuri kolo.
“Käy. Se näyttäisi tarpeeksi suurelta ainakin täksi yöksi”, vastasin veljelleni haukotellen.
Asetuimme siis sinne molemmat turkki turkkissa kiinni ja aloimme nukkumaan. Aamulla voisimme katsoa, jos haluaisimme vielä taivaltaa kauemmas.

Muru käänsi päätään nopeasti pois päin, kun Kalle alkoi lipoa ruskeaa käpäläänsä. Kolli olisi voinut edes kääntyä pois päin. Tai varoittaa.
"Ei sinun olisi tarvinnut tehdä noin! Olisit voinut pyyhkiä tassusi nurmikkoon ulkona!" Muru mourahti.
Hän kuuli lipomisäänen lakkaavan. Varovasti naaras käänsi päänsä takaisin ikkunalaudan suuntaan, jossa naamiokuvioinen kolli istui käpälä ojossa. Muru piti toisen silmänsä kiinni ja tirkisteli Kallea toisella silmällä silmäluomiensa välistä.
Kallen otsa oli rypistynyt ja kolli tuijotti Murua hivenen tuimasti. Sitten Kalle lähti astelemaan kohti ikkunaluukkua. Pienen räminän saattelemana Kallen onnistui päästä pihalle. Kun tuuhea häntä katosi näkyvistä, Murukin hyppäsi ikkunalaudalle.
Hän jähmettyi paikoilleen silmät leviten, eikä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa käpäliensä juureen.
Ikkunalaudalla oli viisi ruskeaa polkuanturan jälkeä. Muru vetäisi syvään henkeä. Hän sulki silmänsä hetkeksi.
"Kaksijalat tajuavat, että jäljet ovat Kallen. Ei hätää", naaras kuiskasi.
Avattuaan silmänsä Muru lähti ystävänsä perään, väistellen jälkiä huolellisesti isoilla tassuillaan.
Ystävää ei ensin näkynyt missään. Sitten Muru hoksasi Kallen istumassa todella, todella omituisessa ja pahaenteisessä asennossa kukkapenkin edustalla. Muru ei mahtanut mitään sille, mitä joutui todistamaan. Kalle oli pyllyllään nurmikolla takajalat ojennettuina suoriksi sivuille. Kolli oli asettanut etutassunsa maahan, ja veti raivokkaasti itseään eteenpäin niin, että tämän takamus laahasi maata. *Voi luoja...*

//Kalle?

Valo tunsi suunnatonta myötätuntoa Sipulia kohtaan. Naaras kertoi heidän edellisen kotinsa palaneen poroksi, ja samassa yhteydessä heidän pentunsa - Mirri nimeltään - oli kadonnut teille tietämättömille. Nyt Sipuli ja hänen kumppaninsa Pippuri olivat tässä kaksijalkalassa paettuaan talosta, jonne heidät oli tuotu tulipalon jälkeen. Tämän kaiken kuuleminen sai Valon terävöittämään aistejaan entisestään - hän tekisi kaikkensa, jotta Pippuri löytyisi.
“On kamalaa kuulla, miten paljon kaikkea pahaa teidän perheellenne on sattunut viime aikoina”, hän naukui Sipulille vilpittömän pahoillaan. “Me löydämme kyllä kumppanisi.”
“Kiitos.” Sipuli vilkaisi häneen sinisissä silmissään tuike, jonka hän saattoi tulkita huojentuneisuudeksi.
“Miten te ylipäätään päädyitte erillenne? Tai siis kuinka kauan siitä on?” Valo yritti luoda mielessään kuvaa tapahtumien kulusta Sipulin kertomusten pohjalta. Jos hän onnistuisi pääsemään Pippurin pään sisään tilanteessa, jossa tämä oli joutunut erilleen Sipulista, heillä olisi jokin johtolanka.
Tämä kaksijalkala ei ollut ihan kauhean suuri, mutta sinne kyllä saattoi helposti hukata kissan tai pari, jos ei tiennyt tienoota tarpeeksi hyvin. Oletettavasti myös Pippuri etsi Sipulia parasta aikaa, joten hyvällä tuurilla he saattaisivat törmätä tähän, mikäli sattuisivat oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

//Sipuli?

Kalle oli suivaantunut siitä, että hänen ystävänsä teki pienestä kakkatahrasta niin ison asian. Aivan kuin se olisi ollut maailmanloppu... Kallelle kakkainen takamus ja kakkatahrat siellä täällä olivat arkipäivää, eikä hän murehtinut niistä juurikaan. Kaksijalat siivosivat ne aina, eikä ne häirinneet kollikissaa lainkaan. Muru sen sijaan tuntui pitävän asiaa isonakin juttuna. Kalle ei olisi halunnut siivota jälkiään, mutta Murun ehdotus oli liian hyvä... Kirjava kotikisunaaras lähtisi Kallen kanssa etsimään Neposta, jos Kalle vain siivoaisi jälkensä. Kotikisukollin ei tarvinnut miettiä kauaa. Hän nyökytteli päätään ja loikkasi oitis ikkunalaudalle katselemaan taideteostaan. Ruskea läntti oli edelleen märkä, joten Kallen ratkaisu oli yksinkertainen: hän nosti käpälänsä ylös ja huitaisi sillä länttiä.
"Mitä sinä teet?!" Muru parahti lattialta inhosta irvistäen. Kalle kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
"Siivoan tietenkin, niinhän sinä käskit minun tehdä!" Kalle parahti ymmärtämättä, mikä oli vialla. Murun suusta karkasi syvä huokaus, kun naaras laski katseensa maahan. Hetken aikaa Muru oli hiljaa, kunnes hän nosti katseensa Kalleen.
"Voi Kalle... Nyt sinun käpäläsi on aivan likainen", naaras huokaisi. Kalle pudisteli huolettomana päätään ja väläytti ystävälleen iloisen hymyn.
"Ei se mitään, voin puhdistaa sen", kolli naukaisi ja alkoi oitis nuolla käpäläänsä karhealla kielellään.

//Muru?

Lotan pennut olivat kertoneet minulle kaiken mitä tiesivät jo saalistamisesta - joka oli melkoisen vähän - ja olin sitten auttanut heitä oppimaan kaikkea uutta saalistamisesta, jota he eivät vielä välttämättä tienneet. Minulla oli ollut hauskaa opettaa nuoria kissoja, mutta se oli tietysti myös vienyt aikaa ja koetellut useamman kissan hermoja.

Nyt aikaa oli kulunut siitä jo rutkasti. Pennut olivat kasvaneet, eivätkä oikein enää olleet pentuja. He olivat vahvistuneet ja parantuneet taidoissaan - etenkin taistelussa, koska Lotta pakotti heidät taisteluharjoituksiin kanssaan mahdollisimman usein - ja olin veljeni kanssa heistä erittäin ylpeä.
Katselin kuinka Lotta opetti Lohelle ja Siilille kuinka loikata puusta vastustajan kimppuun. Olin jatkuvasti ratketa huolesta, kun nuoret naaraat loikkivat puiden oksilta alas kohti Lottaa, joka väisteli hyökkäyksiä taitavasti. Lohi oli jopa lähes taittanut etutassunsa alas tullessaan, mutta Lottaa se ei ollut kiinnostanut.
“Ensi kerralla hänen tulisi osata tähdätä paremmin, niin ei taittaisi ja rikkoisi tassujaan; tai edes laskeutua oikein, jos ei osu kohteeseensa”, Lotta oli sanonut silmiään pyöritellen, kun olin valittanut hänelle asiasta. Tuo naaras oli vain täysin sietämätön.
Huomasin tummanharmaan turkin vilahduksen silmäkulmassani ja pian Revontuli istahti vierelleni katsomaan näiden nuorukaisten “liitoharjoituksia”.
“Vieläkinkö he hyppivät puista alas kuin oravat?” hän kysyi osin uupuneella ja osin ärtyneellä äänellä.
“Kyllä, eikä Lotta vaikuta kyllästyvän edes kuun päästä. Hän vain sanoo, että yrittää ensiksi tähdätä ‘täydellisyyteen’ ennen kuin he voivat vaihtaa liikettä”, huokaisin.
“Suorastaan säälin Lohta ja Siiliä. Kenenkään ei kuuluisi mennä noin rankalla harjoituksella päivästä päivään noin nuorena”, veljeni naukui synkeästi.
“Samaa mieltä. Emme vain voi oikein auttaa, ja kohta on meidänkin aika lähteä. Meidän oli tarkoitus olla auttava käpälä vain sen aikaa, kun Lotta sitä tarvitsi. Hän ei oikein tarvitse meidän apuamme hänen jälkikasvunsa kanssa enää”, nau’uin.
Revontuli nousi ylös ja tassutti kohti puita, joiden runkoja pitkin Lohi ja Siili olivat juuri taas kapuamassa.
“Ruokatauon aika!” veljeni huusi ylös ja vilkaisi sitten minuun. Nousin ylös ja katsoin Loheen ja Siiliin, jotka lähtivät hieman epäröiden laskeutumaan alas takaisin puiden juurille ja Lottaa, joka asteli pensaiden seasta ärtyneen näköisenä.
“He eivät ole läheskään valmiita!” ruskea naaras valitti. Luimistin korvani, kun hän rääkkyi meille vihaisena.
“Voitte levätä hetken, kunnes saatte ruokaa ja sitten voitte taas jatkaa virkeämpänä”, naukaisin ja viitoin Revontulen vierelleni. “Palaamme pian mukanamme parhaimmat saaliit koko metsässä ja sitten voimme jakaa ne yhdessä”, naukaisin vielä lapani yli, kun lähdin johdattamaan veljeäni kanssani pois.
“En sitten pidä Lotasta lainkaan”, Revontuli murisi, kun pääsimme kuuloetäisyydeltä.
“En minäkään”, vastasin häntääni heilutellen. “Hän ei tunnu lainkaan tajuavan, miten rankkaa tuollainen on hänen jälkikasvulleen.”
“Nimenomaan. Lohi ja Siili eivät kestä tuollaista kamalan kauaa. Niin pienen kissan keholle tuo on jo aivan liikaa”, Revontuli ärisi. Nyökytin päätäni ja hiljenin. Ryhdyin haistelemaan ilmaa sen varalta, jos löytäisin jotain saaliin hajua.
“Haistatko mitään?” Revontuli kysyi.
“Hiiren ainakin”, naukaisin kun hiiren hajujälki ajautui kuonolleni. Veljeni nyökkäsi ja kohotti myös omaa kuonoaan. Hän haisteli ilmaa hetken raottaen suutaan ja pian käänsi taas katseensa minuun.
“Haluatko sinä napata sen vai saanko minä ottaa kunnian?” hän kysyi minulta.
“Kyllä minä voin muutakin etsiä. Hiiri on kuitenkin sen verran helppo napata, että sinunkin pitäisi pystyä se napata”, naukaisin virnistäen ja pukkasin veljeäni hellästi kylkeen. Hän vain mulkaisi minua ja naurahti, kun lähti seuraamaan hiiren hajua. Minä sillä välin lähdin etsimään jotain muuta riistaa.
Hyvän tovin jälkeen minä ja veljeni palasimme takaisin kohti paikkaa, jossa Lotta oli harjoittamassa tyttäriään. Revontuli oli napannut sen hiiren ja minä olin saanut kiinni oravan sekä varpusen.
“Katsokaa! He tulvat!” kuulin Lohen innostuneen huudon, mutta nuori naaras hiljeni nopeasti, kun Lotta sihahti hänelle vihaisesti. Minua säälitti nuori kirjava turkkinen naaras. Ei hän ansainnut tuollaista kaltoinkohtelua.
“Tulkaa valitsemaan mieluisimmat saaliit. Minä ja Revontuli otamme mitä jää jäljelle”, naukaisin lempeästi. Lotta astelikin heti meidän luoksemme ja katsoi arvostellen nappaamia saaliitamme.
“Olisi ollut edes jotain suurempaa ja mehevämpää”, ruskea naaras mutisi. Pyöräytin silmiäni ärtyneenä, mutta en sanonut mitään. Lotta nappasikin oravan ja vei sen mukanaan ja sitten Lohi ja Siili tulivat yhdessä katsomaan jäljelle jääneitä hiirtä ja varpusta.
“Voitaisiinko me ottaa tuo hiiri?” Siili kysyi varovasti sisareltaan. Lohi nyökkäsi hivenen hymyillen ja kurottautui varovasti ottamaan hiiren veljeni tassujen juuresta ja lähti sitten sisarensa kanssa aterioimaan yhdessä.
“Meille jäi siis varpunen”, Revontuli naukaisi. Nyökkäsin ja istahdin hänen vierelleen.
“Minulle se ainakin kelpaa hyvin, pidän varpusista”, naukaisin. Veljeni nyökkäsi ja ryhdyimme sitten aterioimaan.