//Tarina sisältää kissoihin kohdistuvaa väkivaltaa!



Asunnon nukassa näemme sinne vastaheitetyn 'turhakkeen' eli Tyrnin. Hän oli vahingossa kävellyt omistajansa varpaisiin ja sen takia makasi nyt nurkassa. Hetken päästä siitä kun hän nousi, hän tajusi mennä piiloon, sillä Tyrnin vihainen kaksijalka talssi jo häntä kohti.
Kollin karvat nousivat ja hän sähisi piilonsa alta, eli sohvan. Mutta hän tiesi ettei tuo auttaisi, sillä omistaja aina saisi Tyrnin jotenkin kalasteltua piilostaan ulos. Tyrni vain yritti perjaatteen vuoksi.
Hetken päästä omistaja päätti, ettei Tyrniin kannattanut tuhlata enempää aikaa käsipelillä. Hän poistui huoneesta hetkeksi, eikä Tyrni ymmärtänyt kaksijalan aikeita. Sillä pian kaksijalka palasi jonkinlaisella metalliristikolla kädessään.
Tyrni, joka oli noussut sohvan päälle oli nyt hauras kaikille iskuille, eikä päässyt pakoon minnekkään.
Hän yritti pakittaa, mutta sohvan toinen pystysuoraan menevä osa tuli vastaan.
Tyrnin kaksijalka otti kunnon huitaisun mailallaan ja sen seurauksena Tyrni makasi tajuttomana huoneen toisella puolella.
''Oppisithan ensikerralla helvetin kisu'', omistaja huusi, mutta Tyrni ei tietenkään kuullut taikka ymmärtänyt mitään.

//Ihan sika lyhyt

“Tähdenlento! Katso! Minä osaan tämän jo!” Harjus huudahti mielissään puun korkeammilta oksilta ja pudotti sieltä lunta niskaani. Pudistelin puuterisen kylmän aineen pois päältäni ja katsoin ylös kokomustaan kolliin huvittuneena. Olimme kaksijalkalan rajamailla. Emme aivan metsässä, mutta lähistöllä. Siellä täällä kaksijalkojen polkujen juurilla oli puita, joten Harjus oli ajatellut olevan hyvä tilaisuus harjoittaa kiipeily taitoaan.
“Senkin riiviö!” huudahdin hänelle ja loikkasin rungolle ryhtyen heti vetämään itseäni ylemmäs kohti kollia. Hän päästi naurunsekaisen kiljahduksen ja lähti jatkamaan matkaansa ylemmäs kohti puun latvaa.
“Apua! Ei! Jätä minut rauhaan! Älä tapa minua!” Harjus kikatti ylempänä, kun lähestyin häntä koko ajan enemmän. Kollin epätoivoiset yritykset paeta olivat huvittavat.
“Vaikka yksi tassuistani onkin huonompi kuin muut ja sinun kaikki tassusi toimivat mainiosti, et voi voittaa minua erikoisalassani!” julistin ja tökkäsin kuonollani kollin hännänpäätä. Hän kiljahti naurunsa seasta ja pysähtyi sitten lähimmälle oksalle.
“Hyvä on! Voitit! Palataanko jo takaisin? Revontulikin on varmaan jo tullut yrttien etsintä reissultaan”, Harjus kysyi. Veljeni oli aikaisin aamulla ennen auringonnousua ilmoittanut lähtevänsä kiertämään kaksijalkalaa ja yrittävänsä löytää mistään minkäänlaisia parantavia yrttejä. Hän oli vannonut katsovansa jokaisen paikan, josta niitä saattaisi löytää vain, jotta hänellä olisi jotain, jota käyttää, jos joku vielä sairastuisi.
“Sinä voisit palata takaisin, mutta minä ajattelin vielä nopeasti käydä hankkimassa ruokaa. Voit toki myös käydä matkallasi takaisin katsomassa, jos saisit itsekin jotain muonaa mukaasi”, ehdotin kollille.
“Enkö voisi tulla kanssasi?” hän kysyi. Katsoin oksien seasta vähitellen kirkastuvaa taivaanrantaa.
“Lähtisin mielelläni yksikseni, jos se ei sinua haittaisi”, vastasin. Harjus nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Selvä. Minä lähden takaisin pesälle ja katson, jos löytäisin sattumalta vielä jotain syötävää matkalta, mutta muuten kuljen suoraan takaisin”, kolli sanoi. Nyökkäsin. Oli hyvä, että hän osasi ilmoittaa suunnitelmastaan, jotta tietäisimme paremmin pitäisikö huolestua, jos kollia ei näkyisikään palatessani takaisin.
“Selvä. Nähdään pian”, naukaisin ja lähdin laskeutumaan alas puusta. Kuulin kuinka kolli tuli hieman taaempanaa perässäni alas ja maan tasalle päästessämme lähti toiseen suuntaan. Nyt olin itsekseni ja sain olla omassa rauhassa. Ei sillä, etten olisi pitänyt Harjuksen seurasta, mutta välillä oli vain mukavaa kulkea myös itsekseen.
Suuntasin tietylle alueelle kaksijalkalaa, jossa olin huomannut muitakin kissojen hajuja. Siellä päin kaksijalat olivat erityisen anteliaita ja jakoivat mielellään ohikulkeville kissoille syötävää. Toivoin, että joku kaksijalka sattuisi olemaan pesässään ja tuovan minulle hieman jotain syötävää.
Astelin hiljaa ukkospolun reunaa ja koitin väistää vastaan tulevia kaksijalkoja, jos ne yrittivät kumartua alemmas koskettamaan minua. En halunnut tulla napatuksi.
Pysähdyin erään kaksijalanpesän eteen, koska huomasin ikkunasta erään kaksijalan, joka hyyräsi jotain. Mau’uin kovaäänisesti ja pian pinkin pitkän olennon kasvot kääntyivät minua kohden. Se katsoi minuun ilahtuneena, kääntyi hakemaan ruokaa, avasi ikkunan ja heitti minulle pienen lihanpalan.
“Kiitoksia!” huudahdin mielissäni ja söin lihan palan pikaisesti. Sama se olisi nauttia heti itse, koska voisin hyvin kerjätä lisää ruokaa muilta kaksijaloilta.
Sain seuraavalta kaksijalalta kalaa, jota kannoin leuoissani mielissäni samalla, kun suuntasin jo takaisin kohti pesäpaikkaamme. Kuulin tömähdyksen, kun muuan nuori kissa laskeutui maahan erään kaksijalanpesän katon kaltaiselta ulokkeelta. Naaras oli suurempi kuin minä, mutta ei näyttänyt erityisen vanhalta. Hänen turkkinsa oli sotkussa, mutta sen kaunis kermanvärinen väritys kuvioinnillaan oli vielä vähenevässä hämärässä selkeä.
“Kuka sinä olet?” naaras sihisi minulle. Tiputin kalan maahan ja yritin olla näyttämättä uhkaavalta. Nuori naaras ei näyttänyt olevan erityisen hyvässä kunnossa, enkä halunnut pelotella häntä tiehensä. Lisäksi en voinut koskaan tietää oliko hän sittenkin taitava taistelija, joka rökittäisi minut helposti mennen, tullen ja palatessa.
“Olen Tähdenlento”, naukaisin rauhallisesti ja hymyilin hellästi naaraalle. Hän vaikutti enemmän pelokkaalta kuin hyökkäävältä. “Ja kuka sinä mahdat olla?” kysyin häneltä ja vilkaisin sitten tassujeni juuressa makaavaa kalaa.
“Oletko nälkäinen? Voit ottaa kalani. En tarvitse sitä. Söin jo itse ja ystäväni ovat varmasti löytäneet jo lisää ruokaa muutenkin”, ehdotin ja tuuppasin etutassullani kalaa eteenpäin hangessa.

//Merenkävijä?

Toimenpiteiden jälkeen minut vietiin johonkin tilaan, jossa sain syödäkseni ja käydä nukkumaan. Kaivaduin nahanpalaseeni pesän reunalle. Toivoin, että saisin taas unissani matkustaa jonnekin mukavaan lämpimään paikkaan. Toisaalta tämäkään paikka ei vaikuttanut kamalan pahalta. En kuitenkaan jäisi tänne, jos saisin valita. Halusin karata ja tekisin sen heti, kun saisin tilaisuuden. Elämä yksin kaduilla ja metsässä oli minun elämääni, vaikka olisinkin vaarassa kuolla.
***
Heräsin samaisesta pienestä tilasta, joka oli hyvin korkea ja sen seinällä oli ikkuna. Oletin olevani edelleen samassa paikassa, johon minut oli viety metsäseikkailuni jälkeen. Tutkin turkkiani. Se vaikutti hyvin takkuiselle, melkein rastaiselle. Kävin avaamaan takkuja. Yhtäkkiä pesään pamahti sisään se samainen pitkä kaksijalka. Loikkasin pystyyn ja juoksin pesän nurkassa olevaan laatikkoon. Kaksijalka mumisi jotain ja avasi ikkunan, kuulin se kirskahtavan ja tunsin kylmän viiman pesän toiselta puolelta. Hiivin ulos laatikostani. Voisinko hypätä ikkunan kautta kadulle? Otin juoksuaskeleita ja loikkasin ikkunalaudalle, kun kaksijalka katsoi toiseen suuntaan. Mahdollisimman hiljaisesti pakenin raollaan olevasta ikkunasta ja juoksin pitkin katua. Kova maa sattui tassuihini ja liukastelin kääntyessäni kadulta seuraavalle. Otin mahdollisimman paljon etäisyyttä paikkaan, josta olin karannut ennen kuin rentouduin ja ryömin jonkin kyljellään olevan roskalaatikon taakse. Huohotin juoksun rasituksesta. Kyyhöttävä asentoni ei ollut hyödyksi hengityksen tasaamisessa, mutta kelpasi paremmin kuin avoin katu. Olin syönyt vielä vankina ollessani, joten minun ei ollut kova nälkä. Koin kuitenkin parhaaksi etsiä mahdollisimman pian jonkun paikan, johon asettua hetkeksi ja syödä sekä vähän tutustua ympäristööni. En nimittäin varmasti ollut samassa kaksijalkalassa kuin aikaisemmin. Toinen kaksijalkala oli ollut paljon harvemmin asutettu ja avoimempi. Olin myös nähnyt siellä täällä puita, joita tässä kaksijalkalassa ei näyttänyt lyhyen kuljeskelun jälkeen juurikaan olevan. Lunta sen sijaan oli oikein riittämiin.
***
Syötyäni ja levättyäni oli jo yö. Seikkalin katuja pimeydessä mielelläni, koska kaksijalat eivät jostain syystä olleet liikkeellä öisin koiriensa kanssa. Jolkotin leppoisaa tahtia katuja pitkin tutkien ympäristöäni kaikki aistit valppaina. Kaksijalkalan tuoksut olivat hyvin tunkkaiset, enkä pitänyt ympäristöstä juurikaan, mutta metsä ei juuri nyt ollut vaihtoehto, kun ulkona oli näin hyytävän kylmä. Jouduinkin pian lopettamaan seikkailuni ja perustamaan pienen pesän mahdollisimman syrjäiseen. Koitin pitää itseni lämpimänä keräämällä nahan palasia pesääni varten ja liikkumalla ja sitten taas käpertymällä vällyihin. Oli hirvittävän kylmä, mutta selvisin yön samaa kaavaa toistaen. Tulin tulokseen, että turkin peseminen olisi vain haitaksi, sillä märkyydelle altistunut turkki oli kylmempi etenkin tuulessa. Jätin siis turkkini erittäin takkuiseksi. Olin varmasti kamalan näköinen. Olin laihtunutkin niin kovasti, että välillä mietin kantaisivatko jalkani enää pitkään, mutta kaksijalkalaan tultuani olin saanut onneksi enemmän syödäkseni. Oli vain ollut onnekasta, etten ollut kuollut metsässä aliravitsemustilaani, vaan kaksijalka oli tullut ja pelastanut minut. Ehkä kaksijalat eivät sittenkään olleet kaikki aivan umpimätiä. Aamuruskon värjätessä taivas oranssinkirjavaksi olin jo täysin hereillä. Istuin korkealla jonkin talon seinästä törröttävällä tasolla hieman piilossa. Tässä minun oli hyvä olla ainakin toistaiseksi, kun ei tuullutkaan kovasti. Olin kiertänyt häntäni käpälilleni ja vain istuskelin. Oli hassua olla niin aloillaan kauhean liikkumisen jälkeen, mutta se teki hyvää kipeille lihaksilleni. Nousin ja venyttelin selkääni ja tassujani. Voisin alkaa kivuta taas alas ja etsiä seuraavan ateriani. Loikkiessani alas törmäsin kilpikonnakuvioiseen kissaan. Jäin seisomaan turvallisen etäisyyden päähän naaraasta ja näytin tälle varoittavasti hampaitani.
“Kuka sinä olet?” sihisin huulieni välistä. Olin varmasti kauhean surkean näköinen ja vanhempi kissa voisi vain repiä minut kappaleiksi, mutta aina voisin yrittää selviytyä.

//Tähtösetä?

Laskeuduin pienen tymähdyksen saattelemana aidalta maahan. Olin itsekseni illan hämärässä. Kaksijalkala oli rauhoittunut, mutta edelleen siellä kulki paljon kaksijalkoja suunnasta toiseen. Onneksi en kuitenkaan pelännyt heitä erityisemmin. Siksi olinkin täällä. Olin pyytämässä ruokaa kaksijalalta, johon olin törmännyt eräänä päivänä.
Astelin kaksijalanpesän seinustalle ja loikkasin ikkunalaudalle vilkuillen samalla sisään. Näin ainakin liikettä, varjo, joka liikkui kulman takana.
Nau'uin äänekkäästi ikkunan takaa ja toivoin, että ystävällinen kaksijalka kuulisi huutoni. Ruoan hankkiminen oli paljon helpompaa, kun löytyi kaksijalkoja, jotka eivät halunneet häätää kaikkia reviirilleen saapuvia kissoja saman tien pois. Tämä kaksijalka oli juuri sellanen. Hän tykkäsi ruokkia minua ja antoi vieläpä tarpeeksi ruokaa niin, että siitä jäi Harjukselle ja Revontulellekin jonkin verran.
Yhtäkkiä kyseinen kaksijalka ilmestyikin kulman takaa pesän sisäpuolella ja huomasi minut ikkunansa takana odottamassa. Hänen ilmeensä kirkastui ja kaksijalka kolli tuli pian avaamaan sisäänkäynnin pesäänsä. Loikkasin alas ikkunalaudalta ja suuntasin heti sisään pesään. Kaksijalka mörisi minulle hellästi ja kehräsin mielissäni kiehnäten samalla hänen jalkaansa vasten. Naukaisin kovaan ääneen ja kaksijalka silitti selkääni pikaisesti ennen kuin kääntyi ottamaan luukun takaa lihaa minulle, jonka tämä laski maahan eteeni. Katsoin sitä silmät suurena. Palanen oli enemmän kuin tarpeeksi minulle ja ystävilleni!
Nappasin lihan suuhuni ja käännyin poistumaan pesästä, kunnes huomasin, että uloskäynti oli laitettu tiukasti säppiin. Käänsin päätäni ja katsoin odottavasti kaksijalkaa, mutta tämä ei tehnyt elettäkään sen merkiksi, että olisi ollut aikeissa avata uloskäynnin minulle. Katsoin häntä hämilläni. Aikaisemmin hän oli päästänyt minut saman tien ulos, mutta nyt hän vain tapitti minua terävällä katseellaan, eikä liikahtanutkaan.
Laskin lihan maahan ja nau'uin kovaan ääneen, mutta kaksijalka ryhtyi puuhaamaan jotain muuta, eikä huomioinut minua enää. Ryhdyin siis raapimaan uloskäynnin reunaa, jos olisin vaikka saanut sen itse vedettyä auki, mutta se oli liian painava. Kun jatkoin raapimista vielä hetken, kaksijalka mörähti minulle kovaan ääneen ja säpsähdin. Oliko se vihainen minulle? Eikö se halunnut minun poistuvan pesästään? Mikä oli vialla?
“Anteeksi, mutta minun pitäisi päästä ystävieni luokse. Voisitko olla kiltti ja päästää minut ulos, jotta pääsisin heidän luokseen? Heidätkin täytyy ruokkia ja olen varma, että veljeni huolestuu, jos en palaa aamuun mennessä”, selitin kaksijalalle, mutta se vain poistui toiseen tilaan. Lähdin tassuttamaan hitaasti pesässä ympäriinsä, jos vaikka löytäisin toisen reitin ulos. Siellähän se olikin! Raollaan oleva ikkuna!
Nappasin lihan palan takaisin suuhuni ja menin sitten seinän juurelle ja katsoin ylös aukinaiselle ikkunalle. Ponnistin kovaa ja loikkasin ikkunalle, mutta siinä oli jokin este ulos. Se oli kuin hyvin ohutta ja väritöntä köynnöstä, joka kulki ristiin rastiin ja muodosti esteen, jonka lävitse vain tuuli saattoi tulla.
Vilkaisin hiljaa taakseni ja asetin kynteni tälle esteelle ja ryhdyin repimään sitä. Jos vain saisin sen rikki, pääsisin taas ulos. Sitten pääsisin palaamaan takaisin Revontulen ja Harjuksen luokse. Toki en saisi antaa kaksijalka kollin kuulla minua. Se saattaisi yrittää estää pääsyni ulos.
Osa esteestä alkoi hajota ja tehdä reiän ja heti, kun pääni mahtui reiän lävitse, jätin muun esteestä ehjäksi ja loikkasin nopeasti ulos liha leuoissani roikkuen.

Ryömin sisään väliaikaiseen pesäämme ja näin Revontulen silmien kiiltävän hämärässä, kun veljeni katsoi minua. Räpäytin hänelle hitaasti silmiäni ja hän teki niin takaisin. Hymyillen siirryin omalle pedilleni Harjuksen ja Revontulen petien vierelle ja laskin lihan palasen maahan.
“Sain syötävää”, naukaisin hiljaa, jotta nukkuva Harjus ei heräisi möykkäröintiini. Revontuli vilkuili lihaa, jonka laskin maahan.
“Mistä? Ei kai kaksijalat tuollaista herkkua heittäisi pois?” veljeni kysyi.
“Eivät niin. Sain sen siltä mukavalta kaksijalalta, joka on viimeaikoina antanut minulle muutenkin ruokaa. Toki tällä kertaa se ei olisi halunnut päästää minua enää ulos pesästään, joten jouduin paeta sieltä omatoimisesti”, kerroin tummanharmaalle kollille. Hän katsoi minua huoli katseesta säihkyen.
“Sanoinhan, ettei sinun kannata pelleillä kaksijalkojen kanssa. Joku päivä olet jumissa niiden pesässä, etkä oikeasti pääse enää ulos. Ja mitä me sitten Harjuksen kanssa teemme? Olet paras metsästäjä meistä kolmesta ja tärkeä osa perhettä ja joukkoa. Emme voisi menettää sinua jollekin typerälle kaksijalalle”, Revontuli naukui vahkavana.
“Älä viitsi, ei se kaksijalka mitään pahaa minulle halua. Kaksijalat ovat vain joskus hieman… höyhenaivoisia. Voin yrittää olla varovaisempi. Voisin aina pitää huolen, että kaksijalka antaisi ruokani pesänsä ulkopuolella, jotta minua ei voi lukita sisään”, ehdotin hiljaa. Revontuli huokaisi.
“Sinä et taida antaa periksi, vaikka yrittäisinkin estää sinua, eikö?” veljeni mutisi.
“En missään nimessä!” ilmoitin ja hän pyöräytti silmiään kuitenkin pieni virne nousten hänen kasvoilleen. Hän tuuppasi minua kovaa etutassullaan ja huojahdin hieman.
“Muistakin sitten olla varovainen. Meillä ei ole aikaa turhille pelastusretkille ja en haluaisi etenkään sotkea Harjusta tähän mukaan. Hän onnistuisi luultavasti vain pahentamaan tilannetta entisestään”, tummanharmaa kolli naukaisi siniset silmät kimaltaen.
“Tietysti. Enhän voisi antaa teille kaikkea vastuuta ruokanne hankkimisesta. Ties mitä myrkkyä te sitten päätyisitte syömään”, naukaisin leikkisästi. Revontuli naurahti.
“Oletko edes varmistanut, että kaksijalka ei ole myrkyttänyt tätä lihaa? Minusta tuntuu, että sinä se olisit, joka meidät onnistuisi myrkyttämään”, kolli naurahti. Kohautin lapojani.
“Jos ruoka ei kelpaa, voin syödä sen itsekin”, uhkasin. Veljeni kehräsi ja puski minua hellästi päällään.
“Kyllä minä syön, älä sinä siitä huoli”, hän kehräsi ja asettui hyvään makuuasentoon pedilleen. “Hyvää yötä, minä ryhdyn unille nyt.”
“Hyvää yötä”, vastasin ja asetuin itsekin makuulle. Lihapala olisi meille hyvä aamiainen. Turhaan sen söisi nyt, kun Harjuskaan ei ollut vielä hereillä.

Harjus loikki pienissä lumipenkoissa innoissaan. Hän taisi pitää lumesta. Kollin ääni raikui kirkkaana, kun hän ilahtuneena huudahteli ja leikki lumessa. Sitä oli ehkä vain vähäsen kaksijalkaloissa, mutta se oli tarpeeksi hänelle.
“Varovasti, Harjus! Emme tiedä, mitä kaikkea lumen sekaan on voinut piiloutua! Kaksijalat ovat voineet heittää sinne jotain terävää”, Revontuli huusi tälle. Harjus vain nyökytteli nopeasti ja jatkoi lumessa pyörimistä. Nauroin viikset väpättäen näylle. Kollin pennukas into oli niin suloista.
“Katsotaan vain niin kohta hän tulee vikisemään minulle siitä, että on saanut jonkun tikun tassuunsa. Sitten minun täytyy hoitaa sekin”, Revontuli tuhahti viereltäni, vaikka saatoinkin nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“Ainakin se opettaisi hänelle. Lisäksi pääsisit sanomaan hänelle ‘mitä minä sanoin’. Sitähän sinä tykkäsit aina tehdä, kun minä löysin tavan loukata itseni”, kiusoittelin hieman. Veljeni naurahti ja tuuppasi minua hieman.
“No itsepähän et kuunnellut, vaikka kuinka varoittelin. ‘Varovasti, Tähdenlento, täällä saattaa olla ansoja kaksijalkojen jäljiltä’ ja sitten astuit suoraan siihen ansaan ja onnistuit sitomaan tassusi melkoisen tiukasti siihen. Ihme ettemme joutuneet jättämään koko takatassuasi jälkeemme vaan sain sen vielä irti”, hän naukuin ilkikurisesti virnistäen. Pyöräytin silmiäni.
“Yhtä hyvin sinä olisit voinut olla se, joka tassun siihen ansaan sotki. Se oli hyvin piilotettu!” tokaisin ja leikin ärtynyttä. Revontuli nauroi huvissaan.
“Niin kai. Mutta tarina on aina hauskempi, kun se olet sinä, joka siihen ansaan astui”, hän vastasi.
“Voin vain kuvitella kuinka ironista se olisi ollut, jos sinä olisit kaiken sen varoittelun jälkeen astinutkin suoraan ansaan ihan itse! Nauraisin asialle edelleen!” sanoin virnistäen. Veljeni hymähti.
“Voin vain kuvitella. Puhuisit asiasta jokaiselle vastaantulevalle ja muistuttelisit siitä, kunnes korvat tippuisivat päästä!” hän huokaisi. Kehräsin.
“Tietysti. Voi kuinka hyvin sinä minut tunnetkin”, naukaisin ja virnuilin veljelleni. Hän hymyili minulle takaisin.
“Tähdenlento! Katso! Tuolla on kaksijalan pentuja leikkimässä! Voinko mennä katsomaan?!” Harjus yhtäkkiä huudahti. Käänsin katseeni kollia kohti ja huomasin hänen siirtyneen kauemmas meistä erään pensaikon laidalle ja sieltä hän tihrusti kauemmaksi. Hipsin nopeasti nuoren kollin luokse ja vilkaisin leikkiviä kaksijalan pentuja. Ne jahtasivat toisiaan samalla nauraen ja kirkuen ja heillä näytti olevan hauskaa. Käänsin katseeni taas Harjukseen ja pudistelin päätäni.
“Ei, et voi mennä niiden luokse. Kaksijalan pennut - ja kaksijalat ylipäänsä - ovat hyvin arvaamattomia. Et voi koskaan olla varma mitä heidän päihinsä juolahtaa. Emme halua, että ne päättävät yhtäkkiä kaapata sinut mukaansa ja viedä pois”, naukaisin kollille rauhallisesti. Hän katsoi kaksijalan pentuja vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten minulle ja lähti loikkimaan Revontulta kohti. Lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
“Suuntaammeko jo takaisin?” veljeni kysyi, kun saavuin hänen luokseen. Pohdin hetken ajan. Toki päivä oli jo niin pitkällä, että ulkona alkoi jo vähitellen hämärtyä, mutta minusta emme olleet olleet vielä kauaa ulkona. Toisaalta en myöskään tiennyt paljoa mitä saattaisimme vielä tehdä. Voisimme aina etsiä lisää kissoja juttuseuraksi, mutta meillä oli tärkeämpääkin tekemistä.
“Voisimme vielä katsoa nopeasti tuolta päin-” nyökkäsin erääseen suuntaan “-jos vaikka löytäisimmekin vielä jonkin paremman pesäpaikan tai lisää hyviä osia petiimme”, ehdotin katsoen kahteen kolliin. Revontuli nyökytti hitaasti ja Harjus pomppi tassultaan toiselle innoissaan ja vitkutti häntäänsä edestakaisin.
“Joo! Haluan tutkia vielä! Olisi hienoa tavata lisää kotikisuja! Puhkin oli niin mukava! Voimmeko vielä joskus käydä tapaamassa häntä uudelleen?” kokomusta kolli kysyi innokkaasti. Kehräsin ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi.
“Voimme me varmaan joskus käydä vielä piipahtamassa, mutta emme kuitenkaan halua häiritä häntä turhaan. Hänellä on varmasti paljon muutakin tekemistä kuin huolehtia kulkureista kuten me”, lupasin hieman huvittuneena kollin innokkuudesta. Hänen pennun ilonsa ei tuntunut koskaan muuttuvan. Hän alkoi jo kasvaa, mutta edelleen oli se sama innokas pentu, joka hän oli aina ollut. Huolimatta hänen vanhempiensa kuolemasta hän oli yleensä hyvin pirteä ja valmis kokeilemaan mitä vain.
“Jee! Haluan päästä jo kysymään häneltä löysikö hän sitä etsimäänsä lelua!” Harjus naukaisi. “Toivon todella, että löysi. Hän vaikutti olevan aika kiintynyt siihen ja yritimme sentään niin kovasti auttamaan häntä sen löytämisessäkin!”
“Kyllä se varmasti löytyy. Lisäksi Puh varmasti saa kaksijaloiltaan uuden lelun, jos ei löydä vanhaansa enää”, Revontuli uskotteli.
“Niin, mutta sen mukana ei ole kaikkia niitä muistoja ja kaikkea sitä tunnearvoa, joka vanhassa on! Se ei olisi sama asia!” Harjus henkäisi kuin Revontulen sanat olisivat loukanneet häntä jollain tasolla.
“Niin tietysti. Tarkoitin vain sitä, että ainakin hän voisi saada uuden lelun vanhan tilalle, jolla leikkiä, kun vanhaa ei enää ole”, veljeni naukui. Harjus siristi silmiään.
“Mutta se ei koskaan olisi kuitenkaan sama kuin se vanha! Ei lempiasioita voi tuosta noin vain korvata!” kolli naukaisi. Jouduin pidättelemään naurua, mutta väpättävät viikseni antoivat huvittuneisuuteni ilmi.
“Tiedetään, tiedetään. Yritän vain keskittyä nyt positiiviseen”, Revontuli naukui. Harjus katsoi häntä silmät sirrillä, mutta antoi sitten olla. Kehräsin ja tuuppasin veljeäni hellästi.
“Melkein hävisit riidan tuskin pentua kypsempää kissaa vastaan”, härnäsin. Hän mulkaisi minua tuimasti, mutta saatoin vain nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“No yritäpäs itse riidellä häntä vastaan! Hän ei mitään muuta osaa kuin keksiä lisää pointteja, jotka tarkoittavat kaikki tismalleen samaa!” tummanharmaa kolli sihahti korvaani leikillään. Pieni tirskahdus pääsi pakenemaan suustani.
“Totta tuo”, myönsin hymyillen ja katsoin sitten Harjusta, joka oli nyt keskittynyt katselemaan taivaalta tippuvia lumihiutaleita. Ne olivat niin kauniita ja oli niin sääli, että kaksijalat raivasivat ne nopeasti tieltään eivätkä antaneet lumen kasautua tavallisesti kuten metsässä.

Kuljin yöllisessä pakkasessa kaksin Harjuksen kanssa. Olin aikaisemmin päivällä luvannut hänelle, että veisin hänet yöllä käveylle kaksijalkalassa, koska kollia oli kiinnostanut nähdä millaista siellä oli silloin, kun kaksijalkojen valopuut loistivat valoaan kuin tähdet ja kujat ja ukkospolut olivat lähes autioita.
“Muista pysytellä lähelläni! Et saa lähteä harhailemaan mihinkään! En halua, että yöllinen kävelymme muuttuu kuurupiiloksi, jolloin minun täytyy käydä herättämässä Revontulikin etsimään sinua tästä kirotun suuresta paikasta!” huusin Harjukselle, kun hän jo meinasi heti ennättää kulman taakse piiloon. Joskus kollin silmällä pitäminen toimi täydestä työstä.
“Pistä jo vauhtia sitten! Haluan nähdä kaksijalanpentujen leikkipaikan! Siellä on monesti useitakin kaksijalkoja ja haluan tietää uskaltautuvatko ne yöllä paikalle!” Harjus huudahti innoissaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja lähdin hölkkäämään nuoremman kollin perään rivakkaasti.
“Harjus, muista, että tämä paikka on meille vielä tuntematon ja täällä on paljon vaaroja. Emme voi vain käveleskellä täällä kuin omistaisimme koko paikan. Meidän täytyy pitää silmät ja korvat auki aina kaiken varalta. Emme tahdo menettää ketään matkallamme”, nau’uin kollille, kun sain hänet kiinni. Kokomusta kolli käänsi katseensa nopeasti minuun ja sitten takaisin eteenpäin, kun harppoi innokkaasti kohti määränpäätään.
“Tiedetään, tiedetään! Osaan minä olla varovainen, mutta haluan nähdä sen paikan yöllä nyt, kun minulla on mahdollisuus! Haluan tietää millaista siellä on, kun siellä ei ole jatkuvasti kaksijalkoja ja, kun yön pimeys on päässyt käärimään sen alleen!” kolli selitti. Nyökyttelin hieman. Tietysti ymmärsin hänen intonsa nähdä jotain sellaista omin silmin, aivan itse, mutta olin huolissani siitä, että kolli löytäisi tavan joutua ongelmiin energisellä ja uteliaalla luonnollaan. Hänestä oli tullut tärkeä osa kolmikkoamme, enkä halunnut, että hän katoaisi tuosta noin vain.
“Ymmärrän, mutta sinun täytyy vähän rauhoittua. Ei se paikka sieltä mihinkään ole katoamassa”, naurahdin. Harjus tuhahti, mutta huomasin hänenkin olevan edes hieman huvittunut letkautuksestani. Nautin pennun huumorista. Pidin siitä kuinka keveällä mielellä Harjus osasi elää, vaikka olikin ennättänyt kokea jo paljon. Toki minä ja veljeni olimme myös päätyneet eroon perheestämme, emmekä olleet koskaan löytäneet itsellemme ottovanhempiakaan, mutta ei se meitä estänyt pitämästä hauskaa ja elämästä elämäämme niin kuin halusimme. Se saattoi jopa hieman auttaa siinä.
Olimme vapaita kissoja ja meillä oli oma tahtomme. Meidän elämämme oli täysin omissa käpälissämme ja saimme päättää kaikesta itse. Kukaan ei voinut tulla määräämään meitä tekemään jotain, mitä emme halunneet tehdä ellemme itse itseämme siihen tilanteeseen ajaneet. Saimme kulkea missä ja milloin ikinä halusimmekaan ja keksiä itsellemme hauskaa tekemistä aina kun tahdoimme. Olimme erittäin vapaita kissoja, koska meillä ei ollut tiukkoja suhteita muihin kissoihin. Se oli jotain, mitä rakastin elämässäni. Vapaus päättää itse miten toimii ja milloin toimii.
Saavuimme Harjuksen mainitsemalle kaksijalan pentujen leikkialueelle. Hän oli tykännyt seurata kaksijalan pentujen leikkejä siitä lähtien, kun olimme ensi kerran törmänneet niihin. Kollia tuntui kiinnostavan se, miten ne toimivat ja miksi. Esimerkiksi se, miksi kaksijalat jo pienestä pitäen kävelivät kahdella tassulla neljän sijasta ja miksi ne leikkivät niin kummallisia leikkejä keskenään, jotka loppujen lopuksi muistuttivat niin paljon sellaisia leikkejä joita mekin saatoimme joskus leikkiä.
“Täällä ei ole ketään! Koko paikka on autio!” Harjus henkäisi ja katseli silmät suurina ympärilleen. Kaksijalkojen rakennelmat, joilla kaksijalkojen pennut usein kiipeilivät olivat tyhjät ja lähistöllä ei näkynyt yhtäkään kaksijalkaa, joka olisi ollut aikeissa tulla leikkimään sinne.
“Kaksijalat ovat päiväeläimiä. Ei niistä useimmat liiku ulkona enää tähän aikaan”, naukaisin Harjukselle joka vilkaisi minua ennen kuin lähti lähestymään kaksijalkojen rakennelmia häntä korkealla ilmassa. Pörhistelin turkkiani, kun katselin hänen tekemisiään. Osittain kylmästä ja osittain pelosta. En tiennyt olisiko kissan turvallista mennä kaksijalkojen rakennelmien luokse, mutta toki olimme kaksijalkalassa, jossa mitään muuta ei oikein ollutkaan kuin kaksijalkojen rakennelmia.
“Kiipeän tuonne päälle!” Harjus ilmoitti ja mitään vastausta odottamatta lähti kapumaan ylös korkean rakennelman päälle. Se muistutti hieman kaksijalanpesää, mutta siitä puuttui seiniä ja siinä oli kummallisia ulokkeita ja muita asioita siellä täällä. Olin nähnyt useasti kaksijalan pentujen kiipeilevän ja jahtaavan toisiaan niissä.
“Ole varovainen, Harjus! Se on rakennettu kaksijalkoja varten, ei kissoja!” ilmoitin kollille, joka vain nyökkäsi minulle pikaisesti ja jatkoi kiipeämistään. En osannut valita pelätäkö kollin puolesta vai ihaillako hänen rohkeuttaan. Harjus tulisi vielä löytämään tavan satuttaa itsensä.
“Katso, Tähdenlento! Kaksijalat ovat jättäneet tänne jotain tavaroitaan!” hän huudahtikin jo pian ja työnsi kuonoaan jonkin laiseen asiaan, joka muistutti hieman niitä pussukoita, joita Puhin kaksijalkojen roskapöntöstä oli levinnyt maahan. Toki tuo näytti paljon littanammalta ja materiaali näytti eriltä kuin roskakorin pussukoissa.
“Harjus, älä koske mihinkään, mitä siellä on! Ne voivat olla vaarallisia!” varoitin kollia ja lähdin nopeasti suuntaamaan hänen luokseen. Hän oli niin arvaamaton välillä, etten voinut olla varma kuuntelisiko hän oikeasti käskyjäni.
Asetuin pian kokomustan kollin vierelle ja tutkailin tätä kaksijalkojen taakseen jättämää esinettä. En ollut varma oliko se jätetty tarkoituksella vai oliko se jäänyt jälkeen vahingossa samalla, kun kaksijalan pennut olivat lopettaneet leikkinsä. Oli asia miten oli, meidän ei kuuluisi koskea siiihen varmuuden vuoksi.
“Sen sisällä voi olla ruokaa!” Harjus naukaisi, mutta tuuppasin hänet kauemmas esineestä ennen kuin hän ennätti tehdä sille mitään.
“Harjus, ei. Emme koske kaksijalkojen tavaroihin. Niissä voi olla myrkkyjä!” naukaisin ja estin kollin pääsyn lähemmäs. Hän katsoi minua turhautuneena.
“Sinäkin luotat kaksijalkoihin itse! Olet käynyt hakemassa niiltä ruokaa suoraan tassusta aivan itse! Miksen minä voi edes koskea mihinkään, mitä ne ovat jättäneet taakseen?!” kokomusta kolli naukui ja saatoin kuulla kuinka hän yritti estää turhautumistaan kuulumasta hänen äänestään, kun hän puhui.
“Harjus, olet vielä liian nuori päättämään itse ja jos kuljet minun ja Revontulen kanssa, me teemme kaikki raskaimmat päätökset. Ymmärrän, että haluat olla osa päätöksentekoa, mutta koita myös muistaa, että emme halua, että satutat itseäsi. Minua ei haittaa, jos minulle käy jotain niin kauan, kun tiedän, että sinä olet turvassa, mutta en tiedä mitä tekisin, jos antaisin sinun livetä tassuistani! Olet minulle tärkeä kissa, Harjus. Olet minulle kuin oma poika”, nau’uin hellästi hänelle. Saatoin nähdä kokomustan kollin herkistyvän hänen kuullessaan sanani. Annoin hänelle aikaa ajatella niitä ja päättää, mitä mieltä niistä oli.
“Kiitos, Tähdenlento. Kiitos, että pääsitte ottaa minut hoiviinne Revontulen kanssa. Emme ole ehkä biologisesti perhettä, mutta tulette aina olemaan minulle perhe sydämessäni. Ymmärrän siis huolesi minua kohtaan, mutta alan olla jo tarpeeksi vanha tekemään omia päätöksiäni”, Harjus naukui. Minun oli pakko niiskauttaa nenääni hieman. Oli hellyyttävää, että hän oikeasti näki minut ja veljeni kuin perheenään. Se vain todisti minulle, että olimme saaneet hänet tuntemaan olonsa osaksi meistä. Kuin olisimme yhtä pienehköä perhettä.
“Tietysti ymmärrän sen, mutta toivoisin myös, että muistaisit olla varovainen. Emme halua, että satutat itseäsi ja siksi huolehdimme niin paljon, mutta taidat jo ymmärtää sen itsekin”, naukaisin hymyillen. Kolli hymyili minulle takaisin ja tuuppasi minua hellästi lapaan päällään.
“Yritän parhaani”, hän kuiskasi hiljaa niin, että hänen henkäyksensä lämmitti lapani turkkia kylmässä yössä.

“Aseta tassusi tällä tavoin ja varmista aina, että puun kaarna on tarpeeksi pehmeää, mutta pitävää, jotta kynnet uppoavat siihen tarpeeksi helposti, mutta se ei kuitenkaan irtoa heti, kun asetat siihen painoa”, ohjeistin kahta kollia. Harjus oli saanut mainion ajatuksen, että voisimme koettaa opettaa toinen toisillemme ajankuluksi eri asioita. Olin päättänyt, että saalistaminen oli kylmänä vuodenaikana liian hankalaa, joten tyydyin opettamaan veljeäni sekä Harjusta ennemmin kiipeilemään. Sekin oli tehokas tapa muun muassa päästä karkuun petoja. Siksi olimme saapuneet kaksijalkalan ulkopuolelle metsän tuntumaan ja aloittaneet harjoittelun.
Katselin, kun Revontuli yritti matkia esimerkkiäni parhaansa mukaan, mutta ei oikein tuntunut saavan asiasta otetta. Hän painoi kynsiään puun runkoon ja yritti saada hyvää otetta, mutta hänen päästessään pois maan tasalta hänen liikkumisensa oli saman tien kömpelöä ja hankalan näköistä.
Käännyin katsomaan Harjuksen tekemistä. Hänen toimintansa näytti lupaavammalta kuin veljeni, mutta hänelläkin oli vielä selvästi parannettavaa. Hänen otteensa oli kömpelö, jos hänen tavoitteenaan oli päästä korkealle paikallaan pysymisen sijaan, mutta ainakin se oli hyvä alku lähteä kehittymään. Hänen tulisi vain parantaa hieman asentoaan ja otettaan ja eiköhän hänestäkin kiipeilijä saataisi!
“Selvä homma. Tarvitsette hieman parantamista. Jotta voitte liikkua rungolla sulavasti on varmistettava, että sekä etu- että takatassunne pystyvät liikkumaan rungolla hyvin. Pitäkää huolta, etteivät ne päädy jumiin kehonne ja rungon väliin ja mikäli niin käy, älkää menkö paniikkiin. Panikointi lisää riskiä putoamiseen”, selitin kahdelle kollille. Revontulen kasvoille ilmestyi hieman epämieltynyt ilme, kun taas Harjuksen kasvoilla näkyi hämmennys ja keskittyminen.
“Yrittäkääpä itse kiivetä pari hännänmittaa ylöspäin ihan vapaalla tyylillä ja tulen sitten katsomaan, kuinka teillä homma sujuu”, ehdotin. Se sai molemmat liikkelle. En ollut varma osasinko selittää asioitani erityisen hyvin, mutta selkeästi selitykseni olivat tarpeeksi hyvät, jotta kollit pystyivät edes koettamaan selittämiäni asioita.
“Kuinka sinä olet niin nopea ja ketterä rungolla! Tämä tuntuu niin luonnottomalta!” Revontuli ilmoitti yrittäessään saada tassunsa oikeaan asentoon. Tirskahdin näylle ja tassutin lähemmäksi yrittäen neuvoa häntä kuinka tassut tulisi oikeasti pitää rungolla sillon, kun tarkoitus on nousta ylöspäin.
“Kissoilla on luontainen kyky kiivetä yleensä. Et vain ole tarpeeksi hyvä kissa osaamaan sitä”, härnäsin veljeäni. Harjus takanamme nauroi vitsilleni sillä välin, kun veljeni väläytti minulle vain tyytymättömän katseen.
“Ihan sama. En minä opi. Teen ennemmin jotain muuta”, hän tuhahti laskeutuessaan alas puun rungolta. Katsoin häneen empaattisesti. Ymmärsin hänen ärtymyksensä. Kun jotain ei millään oppinut, kyllä se alkoi välillä käydä hermoille, vaikka sitä kuinka yritti pitää mielen viileänä.
“Minusta voidaan kokeilla tasteluakin tässä välissä. Vai haluaako Revontuli ennemmin opettaa parantamista?” Harjus totesi, kun onnistui viimein kurottamaan käpälänsä puun alimmalle oksalle ja keikauttamaan itsensä sen päälle.
“Käy minulle”, vastasin ja käännyin katsomaan veljeäni, joka katsoi ylös oksalla olevaa Harjusta hiven kateutta katseessaan. Hän kuitenkin piti kateutensa omana tietonaan ja vain nyökkäsi.
“Käyhän se. Voin näyttää teille muutaman perus taisteluliikkeen, jotka kaikkien olisi hyvä osata, jos joutuu tilanteeseen esimerkiksi petoa vastaan”, veljeni sepitti ja yritti näyttää parhaansa mukaan jonkin esimerkin sillä tavoin, että minä ja Harjus saatoimme ymmärtää, mitä liikkeessä edes oli tekeillään.
Yritin parhaani mukaan imitoida veljeäni, mutta taitoni eivät olleet erityisemmin keskittyneet taistelun puolelle. Olin enemmän sellainen kissa, joka selvittää asiat ennemmin puhumalla kuin taistelemalla. Veljenikään ei tykännyt tappeluista sen suuremmin, mutta näki taisteluharjoittelun kuitenkin erittäin hyödyllisenä.
“Kokeilkaahan matkia, mitä minä nyt teen”, Revontuli naukui ja kokeili jotain liikettä. En ollut varma kuinka hän oli sen tehnyt, mutta yritin kuitenkin matkia sitä parhaani mukaan.
Arvelin, että yritykseni näyttivät säälittäviltä, kun kuulin Revontulen naureskelevan minulle hiljaa. Annoin hänelle vihaisen katseen ja hän hiljeni, mutta saatoin silti nähdä, että häntä huvitti.
“Mitä, jos opettaisit vain Harjusta. Hän varmasti opettelee kaiken mielellään. Minä voisin sillä välin kokeilla, jos mikään saalis liikkuu näin kylmällä säällä”, naukaisin ja lähdin tassuttamaan lumihangessa poispäin.
“Selvä, mutta älä satuta itseäsi! Haluan, että palaat takaisin yhtenä kappaleena!” veljeni huusi perääni. Nyökkäsin hänelle nopeasti, mutta en sanonut enää mitään. Katosin vain puiden sekaan.
Lumi paakkuuntui turkkiini ja painoi minua samalla, kun kuljin metsässä, mutta en antanut sen nyt haitata minua. Se vain lisäsi tarvitsemaani haastetta. Jos löytäisin edes saaliin hajun, voisin yrittää napata meille viimein jotain kunnollista syötävää. Kaksijalkojen tähteet tai niiltä saatu liha eivät tulisi koskaan voittamaan tuoreen saaliseläimen makua.
Yritin pitkään löytää edes pienen pientä hajua metsästä, mutta kaksijalkalan hajut kantautuivat kauemmaksikin metsään ja en saattanut löytää mitään merkkejä saaliista, joka ei olisi piilottelemassa pesässään kylmällä talvisäällä.
“Tähdenlento! Tähdenlento, tule jo! Lähdetään takaisin!” kuulin Harjuksen kutsuvan minua. Käännyin ympäri ja lähdin ääntä kohden. Silloin kuitenkin tassuni lipesivät maalla, kun kohdalle osui oja, jota en ollut ennättänyt huomata.
Pudotessani ojaan sen matalalla kohdalla ollut jää halkesi ja turkilleni levisi vettä. Sitä oli turkin nilkkoja pidemmälle, mutta kylki edellä vähäiseenkin veteen putoaminen sai kyllä turkin märäksi.
“Tähdenlento!” Harjus kiljahti ja ryntäsi luokseni. “Tähdenlento, oletko kunnossa?!”
“Ihan kunnossa. Kastuin vain vähäsen”, naukaisin ja kömmin pystyyn pudistellen turkkiani. Harjus näytti huojentuvan hieman, mutta ei siltikään näyttänyt tyytyväiseltä. Hän ryhtyi kuivaamaan turkkiani ja painautui sitten kylkeäni vasten luultavasti lämmittääkseen minua.
“Lähdetään nopeasti takaisin pesälle. Pienikin kastuminen tällaisella kylmällä ilmalla on pahasta. Emme halua, että jäädyt ulkona”, Revontuli naukui, kun harppoi meitä vastaan noustessamme ojan pohjalta ylös.
“Niin! Tulehan, Tähdenlento, pistetään vipinää kinttuihin”, Harjus naukui ja pysytteli rinnallani. Vilkaisin kokomustaa kollia kiitollisena ja lähdimme harppomaan pois metsästä. Tunsin kevyen, mutta kylmän tuulen pureutuvan sisuskaluihini asti. Revontuli oli oikeassa. Tällaisella ilmalla kastuminen oli erityisen pahasta. Pakkanen puri kovempaa kuin aikaisemmin silloin, kun turkki ei voinut lämmittää yhtä hyvin.

Vain muutama auringonnousu oli ehtinyt kulua ja makasin toimettomana pesämme pohjalla täristen kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjus katsoi minua vihreät silmät huolesta kimallellen. Turkkini kastelu oli todella ollut pahasta, koska olin tullut sairaaksi. Kuume tuntui ylitsepääsemättömän kamalalta, enkä olisi halunnut syödä tai juoda mitään. Kuitenkin Revontuli toi minulle jatkuvasti jotain, joka minun piti niellä ja Harjus oli koko ajan vierelläni varmistamassa, että minulla oli kaikki hyvin ja, että olin juonut tarpeeksi.
“Mikä on vointi?” kuulin Revontulen kysyvän, kun pääsi takaisin pesään mukanaan läjä nahistuneita ja puoliksi jo mädäntyneitä yrttejä.
“Voisi olla huonomminkin, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että makaan kuumien kivien päällä, mutta samaan aikaan päälleni on heitetty kylmää vettä ja sitten tuuli puhaltaa turkkini lävitse kylmästi”, nau’uin käheällä äänellä. Veljeni laski tuomansa yrtit maahan.
“Meillä ei ole paljoa. Varastoni eivät olleet suuret ennen kuin kylmä kerkesi jo estää minua keräämästä paljoa enempää hyvälaatuisia yrttejä. Toisin sanoen yrtit saattavat maistua nyt erityisen pahalta ja niiden tehokkuus ei ole yhtä hyvä, mutta ainakin niiden pitäisi auttaa edes vähän”, tummanharmaa kolli naukui ja katsoi minua vakavana.
“Enköhän minä tästä ihan lepäämällä parane. Kyllä tämä tauti kohta ohitse menee. Lisäksi, teidän pitäisi pitää enemmän etäisyyttä minuun. Emme voi kaikki sairastua tai meillä ei ole enää lainkaan mahdollisuuksia saada ruokaa”, nau’uin väsyneenä. Harjus tuhahti hieman.
“Meidän täytyy pitää sinusta huolta. Sinä huolehdit aina minunkin perään, joten minulla on lupa huolehtia sinun perääsi niin paljon kuin minua koskaan huvittaa!” musta kolli naukaisi tuimasti ja työnsi minulle taas pientä astiaa, jonka hän oli kuulemma löytänyt kaksijalkojen takapihalta ja, johon hän oli onnistunut keräämään vettä.
Kohotin hieman päätäni ja join vettä hieman ihan vain kollin mieliksi. Muuten hän vaatisi minua juomaan niin kauan, että astia olisi tyhjä ja minusta tuntuisi, että räjähtäisin siitä veden määrästä, joka sisälläni oli.
“Antakaas niin nukun pienen hetken. Tulkaa vaikka vierelleni, jos teitä niin kovasti huolettaa, mutta juuri nyt tarvitsen eniten vain unta”, mumisin ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Harjus asettui makuulle pedin verelle, mutta ei kuitenkaan tullut petiin kanssani. Hän luultavasti ajatteli aikaisempia sanojani ja ei halunnut sairastuttaa itseään tulemalla liian lähelle minua, mutta halusi kuitenkin pysyä lähistölläni.
Annoin kehoni rentoutua ja mieleni rauhoittua. Yritin olla ajattelematta liian lujaa, jotta voisin nukahtaa helpommin. Ympärilläni kuumuus ja kylmyys taistelivat paikasta vierelläni. Tuntui kuin turkkini olisi ollut samaan aikaan jäässä ja tulessa.

Kävelin metsässä yksikseni. Aurinko oli laskemassa ja katselin ympärilleni. En ollut ollut täällä koskaan aikaisemmin. Paikka oli täynnä korkeita mäntyjä ja saatoin kuulla kaukaisuudessa vesiputouksen äänen.
“Tähdenlento!” kuulin jonkun huutavan kauempaa. Käänsin katsettani ja näin Harjuksen seisomassa pienen kukkulan päällä ja katsovan minua päin. Lähdin suuntaamaan häntä päin.
Kolli heilutti häntäänsä kärsimättömänä ja heti, kun pääsin lähelle, hän otti jalat alleen ja lähti johdattamaan minua jonnekin. Lähdin ravaamaan mustan kollin perään ja tunsin tuulen viiltävän turkkiani, kun juoksin. Tassuni tuntuivat keveiltä ja juokseminen vapauttavalta.
Pian Harjus oli pysähtynyt ja hidastin itsekin tahtini ja jäin seisomaan hänen vierelleen. Kollin silmät säkenöivät ja hän käänsi katsettaan toisaalle.
“Katso kuinka kaunista”, hän henkäisi hiljaa ja katsoi vesiputousta ja lampea, jonka ympärillä oli kuin viherlehti. Kaiken sen kylmän ilman ja lumen keskellä oli lampi, jonka lämmin vesi höyrysi ja jonka ympäristössä ruoho vihersi, kukat kukkivat ja linnut lauloivat, eikä lumesta ollut jälkeäkään. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin luullut, että lehtikato olisi loppunut kesken ja väistänyt jo viherlehden tieltä.
“Tule! Vesi on niin lämmintä ja siellä on kalojakin! Revontuli on siellä jo!” Harjus naukaisi innoissaan ja lähti laskeutumaan pientä mäkeä alas kohti lampea ja vesiputousta. Silloin huomasin, että veljeni oli kuin olikin veden ääressä makaamassa eräällä kivellä lähempänä lammen keskustaa.
Lähdin laskeutumaan lammelle Harjuksen perässä. Lumen vaihtuessa nurmeen tassujeni kylmä alkoi heti hälvetä. Se oli kuin taikuutta. Koko näky oli niin epärealistinen. Lämmin viherlehden valtaama alue keskellä kylmää vuodenaikaa.
“Tähdenlento! Tule tänne kiville! Täällä on niin lämmintä ja mukavaa! Kalatkin suorastaan loikkaavat suuhusi!” Revontuli kehräsi silmät puoliummessa, kun pääsin lammen rantaan. Kastoin tassuni veteen hitaasti. Se tosiaan oli lämmintä!
Laskeuduin veteen ja tajuamattani lähdin uimaan. Se oli hassua, sillä en ollut koskaan ollut erityisen hyvä uimari. Nyt kuitenkin kaikki se tuntui tulevan luonnostaan ja uiskentelin vain vedessä iloisena ja ryhdyin räiskimään leikilläni vettä vedessä kanssani uivan Harjuksen sekä kivellä lepäävän Revontulen päälle.
“Hei! Tuosta sinä saat maksaa!” Harjus huudahti ilkikurisesti ja lähti polskimaan minua kohti. Sillä välin Revontuli katsoi hieman ärtyneenä meitä ja heitti laiskasti hieman vettä päällemme etutassullaan.
Kohta olimme tappelemassa vedessä Harjuksen kanssa. Musta kolli räiski päälleni vettä ja minä tein hänelle samoin. Naurumme oli kovaäänistä puolihuutoa, joka välillä katkesi siihen, kun jompikumpi onnistui saamaan vettä suuhunsa tai upottamaan päänsä vahingossa pinnan alle.
“Lopettakaa jo ennen kuin teistä toinen hukkuu vielä”, Revontuli mutisi silmät ummessa kiveltään. Hyrähdin kehräykseen ja heitin hänen päälleen vettä.
“Ilonpilaaja”, härnäsin ja Harjus nauroi.
Ennen kuin veljeni ehti reagoida koko maailma pimeni ja hiipui pois, kun silmäni rävähtivät auki ja heräsin unestani.
Huomasin Revontulen olevan hereillä. Hän katseli hiljaa tyhjyyteen selkeästi ajatuksissaan.
“Näin unta, että löysimme lämpimän lähteen keskeltä metsää. Siellä oli aivan viherlehti, vaikka muuten metsässä olikin lehtikato”, kerroin veljelleni. Hän kääntyi katsomaan minua heti kuullessaan ääneni. Vierelläni maannut Harjus heräsi myös ja kohotti unenpöpperöisenä päätään.
“Mitä…?” hän mutisi. “Mistä puhutaan?”
“Tähdenlento näki unta paikasta, jossa oli viherlehti keskellä lehtikatoa”, Revontuli selitti mustalle kollille.
“Hmm… minä näin unta, että osasin lentää ja nappasin lintuja ilmasta”, hän mutisi hiljaa ja haukotteli pitkään. Katsoin häntä huittuneena.
“Vai, että osasit oikein lentää? Mielenkiintoista. Oliko sinulla siivet vai leijuitko ihan mielesi voimalla?” kysyin häneltä leikkisästi.
“Vai käytitkö tassujasi siipinä?” Revontuli vuorostaan ehdotti.
“Kai minulla oli siivet? En ole varma. Niin se varmaan oli”, Harjus mutisi ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Kehräsin hieman ja ryhdyin auttamaan häntä turkkinsa putsaamisessa. Suin hänen turkkiaan sieltä, mihin hän ei niin helposti itse yltäisi sillä välin, kun hän putsasi muualta.
“Haluaisitko käydä tänään kerjäämässä ruokaa kanssani kaksijaloilta, Harjus?” kysyin kollilta kielen vetojen välissä. Hän käänsi päätään nähdäkseen minut paremmin.
“Ihanko tosi? Ottaisitko sinä minut oikeasti mukaan?” musta kolli kysyi ihmeissään. Nyökkäsin ja ratkoin takun hänen turkistaan.
“Joo. Ajattelin, että voisit tulla kokeilemaan sitä itsekin. Se on hyödyllinen taito, jos roska-astioissa ei ole mitään hyvää”, nau’uin. Revontuli katsoi minuun epäröivänä.
“Oletko varma, Tähdenlento? Harjus on nuori kissa ja niistä kaksijalat tuntuvat pitävän eniten. Entä jos joku kaappaa Harjuksen, eikä päästä häntä enää ulos?” veljeni kommentoi. Lopetin Harjuksen turkin putsaamisen ja käännyin katsomaan tummanharmaata kollia.
“Harjus haluaa oppia ja jos en itse opeta häntä, hän lähtee joskus itsekseen tekemään niin. Minä tiedän monia merkkejä siitä, että kaksijalka aikoo kaapata sinut mukanaan. Voin pitää Harjuksesta huolta. Lisäksi, antaa pennun kokeilla. Jos hänestä tulee siinä yhtä hyvä, meillä on kaksi kissaa, jotka voivat hankkia tehokkaasti ruokaa”, puolustelin. Harjuskin nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Hyvä on, mutta jos kumpikaan teistä tulee napatuksi, saatte kuulla elämänne pisimmän saarnan, kun teidät on saatu pelastettua”, veljeni huokaisi hetken päästä. Harjus virnisti mielissään ja katsoi taas minuun.
“Milloin lähdemme?” hän kysyi.
“Minun täytyy saada turkkini ensiksi putsattua. Muista myös, että meidän täytyy pitää huolta, että en sairastu uudelleen. Viime kerralla kuumeessa kärsiminen oli jo aivan tarpeeksi inhottavaa”, vastasin mustalle kollille.
“Tietysti, tietysti. Pidän huolta siitä, että et kaadu enää yhteenkään ojaan ja kastele itseäsi!” hän naukaisi virnistäen. Hänen vihreät silmänsä kimaltelivat ja en voinut muuta kuin pudistaa päätäni, vaikka kasvoiltani pystyi nähdä, että pidättelin naurua.
Nousin tassuilleni ja sukaisin turkkiani hieman sieltä täältä ja käännyin sitten Harjuksen puoleen. Kolli oli jo noussut tassuilleen ja katsoi minua odottavasti.
“Alahan tulla niin lähdetään”, naurahdin. Kolli näytti siltä, että ratkeaisi kohta silkasta innosta.
Käännyin ympäri ja työnnyin ulos viileään ulkoilmaan. Harjus tuli pian takanani. Katsahdin häneen ja hymyilin ja päätin sitten suunnan jonne lähdimme.
Päivä ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, mutta olimme selkeästi nukkuneet myöhään. Kaksijalkoja kulki niiden kulkualueilla ukkospolkujen vieressä ja yritin pitää meidät niiltä piilossa. Emme halunneet herättää huomiota suuren kaksijalkamäärän keskellä. Se ei ollut mikään ideaalein tilanne senkään puoleen, että yleensä kaksijalat säilöivät ruokansa vain pesissään.
“Mihin me olemme menossa?” Harjus kysyi minulta hiljaa. Vilkaisin taakseni kolliin, joka piti päätään matalana, kun kuljimme varovasti kasvien ja aitojen takana suojassa.
“En tiedä. Yritämme vain löytää kaksijalanpesän, jossa olisi mukavan näköinen kaksijalka tai kissoja. Kaksijalat, joilla on asuintovereinaan muita kissoja ovat monesti erityisen avuliaita ja helposti antavat ruokaa”, selitin kollille hiljaa. “Katso, jos näkisit jonkun hyvän paikan niin näytän sinulle, miten ruokaa kerjätään. Sitten etsitään toinen ja sinä saat kokeilla itse.”
“Selvähän se!” Harjus naukaisi ja alkoi katsella tarkkaan jokaista kaksijalanpesää. Katsoin kuinka päättäväisesti hän yritti löytää juuri täydellistä kaksijalkaa, joka voisi antaa meille helposti ruokaa.
Jatkoimme eteenpäin vielä jonkin matkaa ennen kuin Harjus ehdotti erästä kaksijalanpesää, jossa hän näki sisällä mahdollisesti kissojen tarvikkeita. Emme olleet varmoja olivatko ne oikeasti kissojen tarvikkeita, mutta ainakin se oli meidän veikkauksemme, joten lähdimme lähestymään kaksijalanpesää.
“Odota tässä. Voit olla esillä, mutta älä tule lähemmäksi. Jos kaksijalka yrittää kaapata minut, on parempi, että olet kauempana, jotta voin lähteä juoksemaan nopeammin ilman, että minun täytyy huolehtia siitä, että sinut napataan”, ohjeistin mustaa kollia ja lähdin astelemaan kohti kaksijalanpesää.
Seisoin vähän matkan päässä sen kiinni olevasta sisäänkäynnistä ja ryhdyin maukumaan kovaäänisesti. Toivoin, että sisällä olisi kaksijalka, joka kuulisi ääneni ja tulisi katsomaan, mitä mekastin.
Hetki siinä meni, mutta lopulta pesän suuaukko aukesi ja kaksijalka katsoi minua hämillään. Se vilkaisi taakseni Harjukseen ja sitten taas minuun. Kaksijalka kyykistyi alemmas ja mörisi hellästi minulla ja kääntyi sitten takaisin sisään ja katosi. Se mahtoi lähteä hakemaan ruokaa.
“Näin helppoa se on! Joskus kaksijalat kyllä saattavat olla hieman hölmöjä, jolloin sinun täytyy maukua kovaan niille silloinkin, kun ne tulevat paikalle ja näyttää söpöltä”, selitin Harjukselle lapani yli.
Pian kaksijalka ilmestyi taas ulos ja kyykistyi suuaukolle. Sillä oli käpälissään ruokaa, jota se ojensi minulle.
“Tässä on toinen asia, joka tulee muistaa! Tällä tavoin kaksijalat yrittää saada sinut lähemmäs. Osa kaksijaloista käyttää tätä tekniikkaa sitä varten, kun haluavat napata sinut, mutta kuitenkaan jokainen, joka tekee näin ei välttämättä halua ottaa sinua kiinni. Tässä tapauksessa ollaan varovaisia ja odotetaan, että kaksijalka ennemmin antaa ruoan meille ja väistyy sitten kauemmaksi”, selitin Harjukselle samalla, kun katselin kaksijalkaa. Se kallisti hieman päätään ja kurotti tassuaan pidemmälle.
Kun en hievahtanutkaan lähemmäs kaksijalan ojennettua karvatonta etutassua, se viskasi lihan maahan, josta nappasin sen ja lähdin sitten pinkomaan Harjuksen luokse. Kolli katseli minua silmät suurina.
“Tuo oli mahtavaa! Ihan kuin kaksijalka olisi ymmärtänyt sinua tai sinä häntä!” hän henkäisi ihmeissään. Hymyilin hänelle ja hidastin tahtiani. Olimme päässeet jo tarpeeksi kauaksi kaksijalasta ja sen pesästä, jotta voisimme jo hidastaa. Ei sillä, että se olisi luultavasti muutenkaan lähtenyt jahtaamaan meitä.
“Nyt etsitään toinen kaksijalanpesä ja sinä saat kokeilla ihan itse”, naukaisin Harjukselle ja kolli nyökkäsi innokkaasti. Hän ryhtyi taas tähyilemään hyvää kaksijalanpesää ja minä ryhdyin tekemään samoin.
Pian huomasimme kaksijalan, joka puuhasi jotain pesänsä ulkopuolella, joten lähdimme lähestymään sitä. Saavuin aidan reunalle sillä välin, kun Harjus suuntasi lähemmäksi kaksijalkaa. Hän hiipi varovasti ja piti huolta, ettei mennyt liian lähelle.
“Anteeksi, hyvä kaksijalka. Olisiko sinulla antaa syötävää minulle ja ystävälleni?” Harjus naukui ja kaksijalka säpsähti hieman ja kääntyi katsomaan taakseen kolliin ihmeissään. Sen ilme oli aluksi hämmentynyt ja yllättynyt, mutta pian sen kasvoille levisi hymy. Se mörisi jotain Harjukselle ja ojensi tassuaan, mutta harjus astui taaemmas.
“Haluaisin ruokaa, kiitos!” kolli naukaisi ja kaksijalka naurahti hieman. Se nousi pystyyn, mörisi jotain ystävälleni samalla, kun osoitti häntä ja poistui sitten nopeasti pesäänsä. Harjus vilkaisi minuun toiveikkaasti. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin rohkaisevasti.
Siinä meni tovi, kunnes kaksijalka saapui takaisin ulos. Olimme jo melkein lähdössä Harjuksen kanssa. Kaksijalka toi mukanaan herkkuja ja piteli pienikokoista koiraa, joka katseli minua ja mustaa kollia kiinnostuneena.
Kaksijalka viskasi herkut meille ja osoitti sitten meitä samalla kun mörisi jotain koiralleen. Nappasimme Harjuksen kanssa herkut nopeasti matkaamme ja otin aikaisemmin saamamme lihan ja lähdimme äkkiä pois. Ei sitä koskaan tiennyt, jos kaksijalka yhtäkkiä päästäisikin koiransa meidän peräämme.

Palattuamme takaisin herkuttelimme kuin ruhtinaat sen päivän ruokamäärällä. Revontuli kyseli meiltä tarkkaan, miten meillä oli mennyt ja selitin hänelle lyhyesti kuinka hyvin kohtaaminen oli mennyt. Ei ollut ollut mitään ongelmaa!
“Ehkä minunkin pitää kohta ryhtyä ystävystymään kaksijalkojen kanssa, jos se tarkoittaa sitä, että saisimme syödä yhtä hyvin kuin tänään”, veljeni vitsaili. Kehräsin huvittuneena.
“Sinut jos joku kaapattaisiin nopeasti kaksijalanpesään ja sitten sinusta tehtäisiin pehmo kotikisu!” Harjus kiusasi. Naurahdin ja kuvittelin veljeni kaulapanta kaulassa asumassa kaksijalanpesässä kotikisun helppoa ja pehmeää elämää.
“Ei ikimaailmassa! Mikään kaksijalka ei minua nappaisi!” Revontuli naukaisi kovaan ääneen ja esitti loukkaantunutta. Hymyilin kahden kollin leikkimieliselle sanaharkalle.
“Eihän sitä tiedä. Ehkä sinusta tulisikin hyvä kotikisu”, liityin mukaan keskusteluun. Veljeni katsoi minua tyytymättömänä ja tuhahti.
“Sinusta se kotikisu tulisi! Olisit laiska ja pullea ja yksi iso pehmo!” hän vastasi.
“Ehkäpä. Ehkä se olisi parempi tapa elää kuin tämä”, naukaisin ja leikin pohtivani vaihtoehtoa. Harjus tirskui vieressäni ja löin häntä pehmoisesti lavalle etutassullani.
“Hei! Mitä minä nyt muka tein!” hän älähti ja löi minua korville.
“Älä naureskele vaihtoehdoilleni! Entä jos todella haluankin kotikisuksi!” uhmasin. Musta kolli katsoi minuun huvittuneena.
“Jos mikään kaksijalka sinut edes haluaisi”, hän härnäsi. Katsoin häntä leikkien loukkaantunutta.
“Törkeää! Nyt minun täytyy pitää sinulle kyllä mykkäkoulua!” naukaisin dramaattisesti. Harjus vain nauroi ja Revontulikin vaikutti oikein huvittuneelta tilanteesta.

Hytisin kylmässä viimassa taivaltaessani eteenpäin. Tuuli nostatti pakkaslunta hankien päältä ja puski sitä päälleni. Jouduin räpyttelemään silmiäni kiivaasti, jotta lumi ei olisi pakannut silmiänikin täyteen harmaata mössöä. Kehoni vapisi hurjasti enkä nähnyt kauaskaan eteeni. Lunta oli kaikkialla, turkissani ja suussani, kun yritin hengittää. Mahani kurni ja tunsin kuinka lihakseni eivät enää suostuisi liikkumaan pitkään ilman ruokaa. Tärisevin askelin huojuin ja hoipuin eteenpäin. Näin hahmon kaukana edessäni. Koitin kohdata sen. Ehkä se olisi joku, joka olisi halukas auttamaan ja minä pelastuisin…
***
Seisoin aukiolla, jota reunustivat kauniit ruskan värittämät puut. Katselin ympärilleni. Ihmeellinen rauha tuntui ympärilläni metsän siimeksessä. Rauha ei kuitenkaan saavuttanut ihan koko kehoani. Tunsin jalkojeni tärinän ja niissä hirveän kovassa tahdissa lyövän sydämeni pulssin. Vapisin, mutta ympäristöni ei tuntunut vaaralliselta. Se ei myöskään tuntunut aiheuttavan pelkoani. Jokin sisälläni vain tuntui olevan hassusti. Pieni aukioni oli kaunis. Kukkia kasvoi siellä täällä ja tunsin ympäristön vaikuttavan sisälläni raivoavaan tunteeseen. Tassuni painuivat maahan, kun rentoutin lihakseni ja annoin tassujen kannatella koko painoni tasaisesti. Kävin istumaan kukkien sekaan ja kiersin häntäni käpälilleni. Kurkustani purkautui kehräys - ei lainkaan tyytyväisyyden merkiksi, vaan rauhoittamaan minua. Maistelin ilmaa, johon olivat sekoittuneet kaikkien eri kukkien tuoksut. Tajuntani täyttyi niiden hajuista ja väreistä. Minusta tuntui hassulta. Ihan kuin olisin leijunut ilmassa ja sitten säpsähdinkin hereille.
***
Makasin pienellä nahan palasella jossakin minulle ennalta tuntemattomassa paikassa. Olin ihan pienessä tilassa seinän sisässä ja minun edessäni oli puikoista tehty este. En päässyt pois pienestä ahtaasta tilastani. Katselin pienen koppini toisella puolella näkyvää tilaa. Se oli hyvin siisti ja järjestelmällinen. Valkoisen tilan keskellä oli samanlainen taso kuin entisellä kaksijalallani oli ollut. Hetken elin taas elämää sen kiusankappaleen kanssa, joka ei edes ruokkinut minua ja oli minulle kovin ilkeä, mutta palasin takaisin todellisuuteen pitkän kaksijalan kävellessä tilaan avoinna olevasta läpästä, jota en ollut ollenkaan edes huomannut. Painauduin pienen koppini takaseinää vasten. Kaksijalka avasi minun koppini oman pienen läpän ja nosti sitä vasten kuljetuskopan. Tiesin tasantarkkaan sen tarkoittavan menoa sellaisen kaksijalan luokse, joka tökkisi minua eri välineillä ja tekisi muuta epämukavaa. Sihahdin ja painauduin kauemmas. Kaksijalan käpälä tunki minun luokseni tarttuen niskanahkaani ja veti minut väkipakolla sisään kuljetuskoppaan. Se sulki läpän eteeni ja esti minun ulospääsyni. Sähisin ja ärisin. En haluaisi pelottavan kaksijalan tutkittavaksi!
***
Minut oli laitettu makaamaan johonkin ja sisälleni oli pistetty aineita erilaisilla välineillä. Minulla oli tosi höperö olo eikä mennyt kauaakaan, kun nukahdin. Heräisinkö enää koskaan? Viimeiset ajatukseni ehtivät juuri ja juuri luoda uhkakuvan kuolemisestani ennen kuin en enää tiedostanut mitään.

Viimeisten parin kuun aikana ilma oli kylmennyt huomattavasti ja luntakin oli satanut paikoin ihan riesaksi asti. Riesa se oli ainakin Seesamille ja hänen siskolleen, sillä lumi paakkuuntui helposti heidän kauluksensa ja vatsansa pitkiin karvoihin. Tätä Pistaasi oli tainnut käyttää osittain tekosyynä sille, miksi he eivät olleet voineet lähteä jo hyvän aikaa sitten suunnittelemalle seikkailulleen kaksijalkalaan.
“Meistä tulee lumikissoja, ennen kuin pääsemme edes perille asti”, Pistaasi marisi aina, kun Seesami yritti houkutella häntä ulos.
Tänään hanki oli kuitenkin tarpeeksi kiinteää ja kovaa, että sen päällä saattoi kävellä. Pistaasi ei voisi nyt valittaa lumipaakuista karvoissaan. Kaikesta muusta hän sitten valittikin.
“Emme me ehdi sinne kaksijalkalaan ja takaisin ennen pimeää”, Seesami kuuli sisarensa nurisevan takaansa. “Meiltä menee sivu suun hyvä ateria! Aivan varmasti Martta popsii meidänkin nappulamme, jos kotiväen silmä välttää. Sinä tiedät, miten pohjaton vatsa sillä koiralla on!”
Seesami oli päättänyt, ettei antaisi Pistaasin valituksen latistaa tunnelmaa. He olivat tulleet tänne seikkailulle, ja seikkaillessa kuului kokea vähän nälkääkin! “Kaksijalkalassa on varmasti vielä paremmat tarjoilut”, kolli yritti innostaa siskoaan. Pistaasi ei kuitenkaan vaikuttanut vakuuttuneelta.
“Sinun syysi, jos kaunis turkkini menettää kiiltonsa, kun se ei ole saanut tarpeellisia ravintoaineita.” Naaras niiskaisi nenäänsä ja tassutti sen jälkeen jonkun aikaa mitään sanomatta. Seesami nautti sen hetken verran metsässä vallitsevasta hiljaisuudesta.
Mitä kauemmaksi kotoa sisarukset kulkivat, sitä oudommalta ympäristö näytti. Välillä he kulkivat kaksijalkojen valoin valaistuja polkuja pitkin ja hyppäsivät puun taakse piiloon, jos vastaan tuli joku. Ei sillä, että heitä olisivat kaksijalat tai koirat pelottaneet, mutta heidän oma kotiväkensä taatusti huolestuisi, jos joku lavertelisi näille nähneensä heidät näin kaukana kotoa. Silloin heidän ulkoilustaan tulisi huomattavasti rajoitetumpaa…
Kun puiden takaa alkoi kajastaa yhä enemmän valoa, Seesami aavisteli heidän olevan melkein perillä määränpäässään. Heidän tarvitsisi vain ylittää vielä yksi polku ennen sitä. Seesami hyppäsi pikkukivillä vuoratulle kapealle tielle itsevarmuutta uhkuen. Pistaasi oli aikeissa seurata perässä, kun yhtäkkiä heidän sivultaan rähähti vihainen haukku. Polkua pitkin kävellyt kaksijalka pitki kaksin käpälin kiinni ison koiran narusta, joka veti heitä kohti kuono louskuen.
Seesami ampaisi polun yli pusikkoon ja jäi odottamaan, että Pistaasi tulisi kohta perässä. Siskoa ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt. Kun koiran ääntä ei enää kuulunut, hän uskalsi kurkistaa pensaasta ulos ja näki Pistaasin kadonneen. Ensin hän huolestui kamalasti, mutta kun hän kohta meni tutkimaan lähempää, näki hän heidän tulosuuntaansa kirmaavat tassunjäljet. Pistaasi oli kaiketi saanut tarpeekseen seikkailemisesta ja ottanut hatkat.
“Jänishousu”, Seesami mutisi itsekseen. Sisko pääsisi kyllä kotiin omin avuin, mutta hän ei aikonut kääntyä takaisin päästyään näin lähelle. Kyllä Pistaasin naama venähtäisi, kun tämä kuulisi, mitä kaikkea hienoa hän oli saanut nähdä ja kokea suuressa kaksijalkalassa.
Vaalea kolli eteni määrätietoisesti kohti yhä suuremmiksi kasvavia rakennuksia. Hänen korvansa täytti liikenteen pauhu. Missään vaiheessa häntä ei hirvittänyt, ei silloinkaan, kun joku kotikisu huuteli hänelle varoituksia läheisen kerrospesän alimmalta tasolta:
“Tänne ei kannata tulla! Käänny takaisin!”
Seesami suuntasi lähemmäksi ikkunalasin takana istuvaa oranssiturkkista naarasta, jonka hännänpää vääntyili vinhasti. Kollista tämä oli ihan söpö.
“Ja miksikäs ei?” Seesami virnisteli huolettomasti ja tuli ihan kiinni lasiin, jonka takaa toinen kotikisu katseli häntä. “Onko vetovoimani niin suuri, että sitä ei voi vastustaa? Tiedän, tiedän - jokainen haluaa palan Seesamista.”
Kotikisunaaras tuijotti häntä hetken ilmeettömästi. Tämä saattoi jopa vähän aikaa harkita, ettei sanoisikaan Seesamille enää yhtään mitään, mutta pudisti sitten päätään ja naukui synkeästi: “Jos tulet tänne, se tietää loppua vapaalle vaeltelullesi. Sinä jäät tänne jumiin niin kuin kaikki muutkin kulkukissat.”
Seesami ei ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, ja ennen kuin hän ehti kysyä tarkentavia kysymyksiä, parvekkeen ovi kotikisun takana aukesi ja sisältä kuului kaksijalan ölinää. Kotikisu vilkaisi häntä vielä kerran, ennen kuin vilahti oven raosta sisälle.
Seesami ei voinut ymmärtää syytä naaraan kielteiselle asenteelle. Pyh, kuka tämä oli muka sanomaan ohikulkijoille, että he eivät saisi tulla tähän kaksijalkalaan? Seesami oli jo päättänyt, että ottaisi kaiken irti tästä kokemuksesta. Niinpä hän vain heilautti vähättelevästi häntäänsä ilonpilaaja-kotikisun sanoille ja tallusti rohkeasti syvemmälle betoniviidakkoon.
Paikka oli aivan valtava! Joka puolella oli kaksijalkoja ja autoja, joilla ne ratsastivat. Seesamikin oli ollut useita kertoja sellaisen kyydissä, etenkin viherlehtisin, kun heidän kotiväkensä otti heidät mukaan retkeilemään pienempään, puiseen pesään, joka sijaitsi aivan suuren, kirkkaan veden rannalla. Seesami huokaisi haaveilevasti muistellessaan kaikkia niitä viherlehtiä, jotka hän oli saanut jo kokea - se oli totisesti kissan parasta aikaa.
Kummallinen murina täytti Seesamin korvat. Hän pysähtyi kulmat kurtussa ja katseli ympärilleen hieman ymmällään. Se kuului taas, ja samaan aikaan hänen vatsassaan tuntui ikävä, tyhjä kouraisu. Seesamin silmät laajenivat. Hänellä oli nälkä! Voi ei! Eihän ollut vielä edes ruoka-aika! Nyt olisi etsittävä jostakin pientä hiukopalaa, jotta murina vaimenisi. Hän ei pystyisi keskittymään seikkailuunsa täysillä, jos tyhjä vatsa valittaisi jatkuvasti ikävää olotilaansa.
Nuuhkiessaan ilmaa Seesamin nenän täytti herkullinen tuoksu, joka tuli jostain lähistöltä. Sitä seuraten hän töpötteli kadun vierustaa pitkin rakennuksien väliin jäävälle kujalle, jossa lojui kaksijalkojen jäteastioita. Maahan oli kaatunut pari isohkoa astiaa, joiden sisältö oli levinnyt pitkin kulkuväylää. Herkullinen haju oli selvästi siitä peräisin, eikä Seesami aikonut alkaa nyt nirsoilemaan sen suhteen, mistä ateriansa söi. Hän tassutti itsekseen hyräillen tutkimaan roskakasaa ja antoi nenänsä johdattaa hänet herkkupalan luo.
*Joku on nakannut pois hyvän aterian*, Seesami tuumi itsekseen saadessaan käpäliinsä muhkean kimpaleen kaksijalkojen ruokaa, joka näytti koostuvan useammista kerroksista. Hänenkin kotiväkensä söi joskus näitä.
Kun hän oli ehtinyt haukata vasta ensimmäisen suullisen lihaa ja jotakin muuta, hänen korvansa nappasivat uuden äänen ympäristöstä. Hän nosti laiskasti katseensa vähän matkan päässä edessäpäin lojuviin roskiin. Tuijotettuaan niitä vähän aikaa hän huomasi jotakin outoa - roskat liikkuivat! Yksi pahvinen kuppi tanssi itsekseen roskalajitelman päällä, aivan kuin se olisi ollut riivattu. Seesamin leuat lakkasivat jauhamasta ja hän pysähtyi katsomaan sitä. Yhtäkkiä kuppi keikahti nurin ja sen alta paljastui omituinen, karvainen olento.
“Onpa outo hiiri”, Seesami tokaisi ääneen. Tämän täytyi olla isoin hänen koskaan näkemänsä hiiri. Itse asiassa se oli aivan valtava hiireen nähden.
Hiiri oli huomannut hänet - tai tarkemmin ottaen sen herkkupalan, jota hän piti tassunsa alla - ja lähestyi nyt nenä kiinnostuneesti väristen. Seesami toljotti sitä yhtä kiinnostuneena. Kerrassaan huvittavan näköinen otus! Ja miten pitkä häntä sillä oli!
Kun hiiri-olento tuli lähemmäksi hänen ruokaansa, hän vetäisi sen lähemmäksi itseään ja pudisti toruvasti päätään otukselle. “Sori, kaveri, mutta tämä on minun ruokani. Etsi sinä omasi.”
Hiiri ei kuitenkaan näyttänyt merkkejä luovuttamisesta. Se jatkoi lähestymistä. Eikä se ollut yksin. Vasta nyt Seesami tajusi katsoa hiiren taakse ja näki useiden, isohkojen hahmojen lylllertävän häntä kohti pikkuiset silmät nälkäisesti kiiluen. Seesami laittoi pakin päälle ja yritti pelastaa ateriansa, kun yllättäen joku hiiristä loikkasi häntä kohti ja sivalsi häntä ohi mennessään lapaan terävillä kynsillään. Kuin sanattoman merkin saaneena hiiret lähtivät vyörymään häntä kohti uhkaavana ruskeana massana.
“Älä jää paikoillesi, ääliö!” Terävää huudahdusta seurasi hiirien kimakka vikinä, kun tummanharmaa kissa ilmestyi paikalle kreivin aikaan ja ryhtyi mätkimään niitä kuonolle hurjalla vimmalla. “Liikettä nyt, ellet mieli rotan ruoaksi!”
Seesami tunsi kissan tuuppivan häntä eteenpäin sekasorron keskellä. “Niitä on kaikkialla!” hän päivitteli ja yritti edelleen epätoivoisesti puolustaa ruokapalaansa.
“Jätä se pahuksen kimpale ja suuntaa tikkaille”, kissa ärisi ja nappasi Seesamin naamaa kohti hyppäävän hiiren - jota tämä kissa oli kylläkin tainnut nimittää rotaksi - hännästä kiinni ja viskasi sen kauemmaksi.
Seesami katsoi haikeasti ruokaansa ennen kuin potkaisi sen kauemmaksi niin, että rottalauma syöksyi sen perään. Se antoi hänelle ja muukalaiselle tilaisuuden paeta metallisille tikapuille, jotka kohosivat kattoa kohti kujan toista seinää pitkin. Onneksi Seesamilla oli kokemusta erikoisissa paikoissa kiipeilystä, ja hän pääsi pesän katolle ilman suurempia vaikeuksia. Hänen auttajansa liikkui huomattavasti hitaammin tikkailla, mutta tällä oli sen niin tuiman päättäväinen ilme kasvoillaan, että hän ei tohtinut tarjota apuaan.
“Huh, se liippasi läheltä”, Seesami huokaisi rentoutuen ja kurkisti reunan yli kujalle, jolla rotat parveilivat yhä hänen löytönsä kimpussa.
“Luulisi noin ison kissan osaavan pitää huolen itsestään”, tummanharmaa kissa mutisi vähän kauempaa. Seesami kääntyi katsomaan tätä tarkemmin; tällä oli tummansiniset silmät sekä ikään kuin puolikas, valkoinen naamio kasvoissaan. Kissan erikoinen ulkonäkö ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, kun hän tajusi yhtäkkiä jotakin maata mullistavaa.
“Sinä olet naaras!” Seesami tuijotti kärttyisen näköistä naaraskissaa suu ällistyksestä auki.
“Mistä puusta sinä tipahdit?” kissa naurahti hieman pilkallisesti. Sitten jokin hänen asenteessaan muuttui, aivan kuin hän olisi vasta nyt kunnolla ehtinyt prosessoimaan Seesamin läsnäoloa. Aiempi tiuskiminen oli tiessään ja nyt hän katseli suurempaa kollia uteliaasti. “Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?”
Ja silloin Seesami tiesi olevansa liemessä. Hänen villisti pamppaileva sydämensä ei johtunut enää pelkästään niistä rotista, vaan suurin syy oli nyt tämä hurja naaras, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kohdannut.

//Jatkuu Päivänsäteen tarinassa...

Vaanin pientä ruskeaa metsähiirtä, joka kaivoi ohutta lumihankea puun vierellä. Astelin hitaasti lähemmäs ja loikkasin. Kynteni puristuivat eläimen ympärille ja tunsin sen kiemurtelun tassujani vasten. Löin sitä kovaa käpälälläni ja se valahti liikkumattomaksi. Nostin hiiren hampaisiini ja tassutin lähemmäs puuta. Loikkasin sen alimmalle oksalle istumaan ja puraisin hiirestä palasen. Mahani vaativa kurina laantui hiukan. Olin oppinut elämään vähemmällä ruualla jo kaksijalkani luona asuttuani, mutta metsässä oli erilaista. Liikkuminen ja jopa saalistaminen kuluttivat enemmän kuin minulla oli, joten piti olla varovainen ettei antanut itsensä joutua liian nälkäiseksi. Olin taivaltanut luonnossa jo jonkun verran enkä enää muistanut missä suunnassa kaksijalkala oli, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Tassunjälkeni painuivat lumeen, kun jatkoin matkaani. En ollut ihan varma minne olin menossa, mutta tiesin, että etsin jotain parempaa kuin mitä minulla oli ollut. Ehkä jotain hyvän tuntuista aluetta, jossa ruokaa riittäisi tai sitten uutta kaksijalkalaa, jossa tuntisin oloni kodiksi. Hengitykseni purkautui ulos huuruna, mikä oli selvä kylmyyden merkki. Jos pilviin oli luottaminen, pian sataisi lisää lunta. Minun täytyisi löytää suojaa ennen sitä.

AURA
Puh: 44kp! -
Järkäleloikka: 48kp! -
= 92kp

ELANDRA
Kalle: 11kp -

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 53kp! -
Valo: 80kp! -
Seesami: 19kp
= 152kp

KOIVU
Muru: 12kp -
Neponen: 20kp! -
= 32kp

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 32kp! -

LONKERO
Aave: 68kp! -

NINJANEN
Hurma: 5kp -

SAAGA
Merete: 44kp! -

Neponen oli juuri asettunut suurelle, korkealle makuualuselle nukkumishuoneeseen ja painanut päänsä tyynyyn valmiina ensimmäisille päiväunille, kun hän kuuli varsin häiritsevää kolinaa kaksijalanpesänsä ulkopuolelta. Ääni toistui muutamaan otteeseen, kolli kuunteli sitä korvat höröllä. Hetkeksi tuli pidempi tauko. Sitten taas kolisi. Ääni tuntui tulevan Neposen pihalta.
"Mitä hiivattua?" Neponen murahti itsekseen.
Valtava köriläs nousi ylös vaivalloisesti; hänen oli pakko tarkistaa, mitä oikein oli tekeillä. Oliko Neposen kaksijalka kenties jo palannut takaisin, ja keksinyt taas jotain aivan älytöntä ajanvietettä? Kyllähän kaksijalan täytyi muistaa, että nyt oli Neposen päiväuniaika!
Astellessaan pesän ympäri laiskasti jolkotellen tuuheaturkkisen kollin päähän sattui toinen ajatus. Mitä jos joku yritti tunkeutua Neposen kotiin? Se joku olisi taatusti vahdannut, että kaksijalka poistuisi paikalta. Ehkä se ei tiennyt, että tätä pesää vartioi itse Neponen! Tai pahempaa, kolli ajatteli, ehkä vihollinen hyökkäsi Neposen pesään!
Kotikisu pysähtyi silmiään siristellen ikkunalaudan alle.
"Mutta kuka vihollinen?" hän ihmetteli ääneen. "Eihän minulla ole vihollisia. Vielä. Vai onko?"
Taas kuului 'klonks!' Neponen valpastui ja loikkasi isoksi kissaksi yllättävän kevyen oloisesti kapeahkolle ikkunalaudalle, jonka päälle hän laskeutui taitavasti. No, jos ei lasketa toista takajalkaa, joka meinasi lipsahtaa yli laidan.
Kolli asettautui istumaan tukevasti, ja sitten hän jäi tuijottamaan ikkunasta pihalle.
'Klonks!'
Neposen yksityisalueella, hänen oman pihansa reunalla, kyyhötti pieni kermanvärinen kissa, jonka kasvot, jalat ja häntä olivat punertavan sävyiset. Tai no, lähes kaikki muut kissat olivat Neposen näkökulmasta pieniä... Mutta tämä kissa näytti jotenkin lyhyeltä.
Sitten Neponen huomasi muukalaisen korvat! Mitä ihmettä niille oli oikein käynyt? Vaalean kissan korvat taipuivat omituisesti taakse päin.
Neponen tapitti paikoillaan osin kyllästyneen - voisi jopa sanoa pettyneen - ja osin hämmentyneen näköisenä, kun tuo kissa loikkasi uudemman kerran Neposen pihan laidalla olevan säiliön päälle. Tai ennemminkin sitä päin. 'Klonks!'
"No jo on."
Yhtäkkiä kissa huomasi Neposen. Muukalaisen ilme näytti jotenkin kirkastuvan. Neponen olikin ollut näkevinään tämän kasvoilla varsin surkean ilmeen. Eipä hänellä voinut kaikki ihan hyvinkään olla, Neponen ajatteli - koska kuka hiirenaivo yrittää heittäytyä metallisäiliötä päin?
Siinä samassa Neponen siirtyi pienelle ikkunaluukulle, joka oli hyvin pienesti raollaan. Hän veti sitä auki tassullaan, kunnes totesi mahtuvansa aukosta läpi.
Suuri ruskea kolli änki itsensä luukun väliin ja hyppäsi alas pihallensa. Kolli värähti hiukan maan yllättävää viileyttä. Hän ravisti turkkiaan nopeasti, jolloin se pöyhistyi. Vieras kissa katseli Neposta silmät pyöreinä ja näytti hiukan epävarmalta.
Neponen pysähtyi tuon itseään huomattavasti pienemmän kollin eteen.
"Mikä sinun ongelma-", Neponen aloitti, mutta korjasi äkkiä, "hei, kuka sinä olet? Voinko auttaa sinua jotenkin?"
Neponen ei tietenkään esitellyt itseään, koska oletti toisen tietävän kyllä, kuka hän oli. Ei kai kukaan nyt sattumalta Neposen pihalle tulisi. Ehei!

//Puh?

Oli kulunut jo useita päiviä siitä, kun minut ja Max oli lukittu kaksijalkojen pesään. En ollut ollut näin lähellä Ullan ja Sepon kotiväkeä ikinä, ja totta puhuen karvattomat, vaaleanpunaiset olennot saivat oloni hyvin levottomaksi. En pitänyt siitä, miten ne ölisivät minulle ja koskettelivat oudoilla, pitkävarpaisilla tassuillaan. Normaaleissa olosuhteissa ne olisivat saaneet jo kynsistäni, mutta koska kyseessä oli Ullalle ja Sepolle tärkeät kaksijalat, minun oli hillittävä mielihaluni. Olisin epäilemättä loukannut heidän tunteitaan, jos olisin satuttanut heidän kaksijalkojaan, kun nämä vain yrittivät auttaa minua.
Maxia sen sijaan kaksijalkojen lämiminen ei tuntunut haittaavan. Hän tuntui nauttivan siitä aivan yhtä paljon kuin pesässä olemisesta. Minusta oli alkanut tuntua, että kolli oli ollut joskus kotikisu, sillä tätä kaksijalkojen asiat eivät pelottaneet tai oudoksuttaneet yhtä paljon minua.
Kaksijalka tömisteli edellämme pesän poikki. Se oli kutsunut meidät mukaansa, ja sen päälle laittamista turkeista tiesin, mihin se oli menossa. Seurasin sydän rinnassa tykyttäen, kuinka pesän seinään syntyi rako, kun kaksijalka raotti ovea. Ulkoa tulvi kylmää, kirkasta valoa, joka sokaisi silmäni hetkellisesti. Max pörhisteli karvojaan eikä selvästi ollut mielissään pakkasilmasta, joka tunki pirttiin oven avauksen myötä.
Minä sen sijaan en jäänyt odottelemaan, vaan ryntäsin kaksijalan jalkojen vierestä pihalle. Henkäisin tuntiessani kylmän, valkoisen pakkaslumen tassujeni alla. Yön aikana oli satanut ensilumi! Katselin ympärilleni haltioissani ja tein pieniä pyrähdyksiä sinne tänne. Ilma oli niin raikasta ja ihanaa täällä - pesässä oli ollut liikaa outoja hajuja, jotka alkoivat särkeä päätä, jos niitä haisteli liian pitkään.
“Herttileijaa, sehän on Tyrskytiikeri! Ja Max!” Ullan kailotus kuului pihan toiselta puolelta asti. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti vauhdilla meidän luoksemme Seppo heti kintereillään. He olivat iloisia meidät nähdessään.
Ulla hukutti minut ystävällisiin nuolaisuihin ja Seppo toivotti meidät tervetulleiksi. Katsoessani heidän ohitseen ladon suuntaan näin tumman hahmon jököttävän punaista seinää vasten. Järkäleloikka! Silmäni syttyivät ja nostin häntäni tervehdykseen kumppanilleni. Sydämeni oli jättää lyönnin väliin, kun kolli kuitenkin käänsi katseensa toisaalle juron näköisenä. Eikö Järkäleloikka ollut iloinen minun parantumisestani?
“Odotas tässä, kultaseni, Ulla käy vähän jututtamassa tuota järkälettä”, Ulla vinkkasi minulle silmää veikeästi ja lähti vaappumaan suurempaa kollia kohti päättäväisesti. Jäin katselemaan Sepon ja Maxin vierelle huolestuneena. Mitä jos Järkäleloikka ei halunnut olla enää kumppanini?

//Järksy? ಥ⁠_⁠ಥ

Matkamme ei ollut edes vielä alkanut ja nyt jo kaikki tuntui väärältä. Minun ei kuulunut johtaa tätä vaellusta, enhän minä voinut tietää, minne Pyhän Valon oli tarkoitus seuraavaksi mennä! Yritin kysellä häneltä vaivihkaa reiteistämme, mutta hän tyytyi aina vain mutisemaan jotain velttoa! Poikkelehdin edes takaisin ja häntäni ei lakannut vispaamasta.
“!?!?!?!” mumisin itsekseni lihasteni nykiessä. Sitten iskit tassut maahan ja pysähdyin äkkiä, kuin tulenlieskat nuolisivat edessäni värisevää jäistä aluskasvillisuutta. Käännyin ympäri Valoon ja tapitin häntä tuikeasti.
“Oi suuri Valo, meillä on tärkeä tehtävä meneillään. Voisitko kertoa mitä pyhä vaistosi sanoo? En millään voi löytää perille yksin”, luimistin korviani, vaikka hätkähdinkin oitis takaisin mahdollisimman kunnioittavaan asentoon. Pelkäsin, että Valoon oli jäänyt jotain, joka nyt hangoitteli vastaan. Hänen sydämessään saattoi olla vielä pieni musta kolkka, josta irvikieliset rietastelijat puhuivat hänen suullaan ja estivät profetiaa toteutumasta. Kohotin katseeni taivaalle ja mutisin lyhyen rukouksen harmaaseen korkeuteen hyväksi onneksi.
“Tarvitsetkö hengellistä apua? Tämä on tärkeää.” Häntäni nytkähteli kouristuskohtauksisen käärmeen lailla. '


//Valo?

Valon pyyntö sai oloni vaikeaksi. Kaikki ei vaikuttanut olevan oikein, oliko rituaali mennyt pieleen. Pyhän kissa oli vetelä ja hänen tassunsa eivät oikein osanneet muuta kuin epäröidä. Olinko pilannut kaiken? Olinko tehnyt jotain väärin? Ehkä minun olisi salaa alettava etsimään uutta uhria rituaalin täydelliseen toistamiseen, sillä vaikutti kovasti siltä, kuin joku Valoon kuulumaton oli asettautunut hänen sydämeensä.
Mutta nyt meidän oli lähdettävä pikimmiten, ennen kuin tuo mätärupi purskahtaisi ja jäisimme purkauksen alle. Siihen meillä ei ollut varaa. Siksi suostuin Valon pyyntöön, vaikka jokin sisälläni hanasi vastaan.
“Oletko aivan varma?” oloni oli tyhjä ja omituinen. Ei tämän näin kuulunut mennä. Pyhän Valon piti olla tähti jota seuraamme.
Valo nyökkäsi passiivisesti. Vedin henkeä ja pudistin päätäni. Selvä.
“Tehdään niin. Sopiiko jos lähdemme tänne?” varmistin ja osoitin päinvastaiseen suuntaan, josta olimme vähän aika sitten tulleet. Valo nosti sameita silmiään puolitiedostaen kaiken ympärillään ja nyökkäsi olkien kohtauksen saattelemana.
“Kuulostaa hyvältä”, hän vain totesi ja jäi odottamaan johtavaa liikettäni. Epämääräinen värinä vaivasi rintakehääni. Kaikki ei ollut nyt hyvin.

//Valo?

Järkytykseni paistoi varmastikin kasvoiltani, kun kuulin Aaveen vastauksen. Katsoin vuoroin räjähtänyttä kollia ja kiven päälle hyytynyttä Jamppaa. Toistin saman useampaan otteeseen. En muistanut joutuneeni koskaan hautaamaan ketään - toisaalta en muistanut aiemmasta elämästäni mitään muutakaan -, mutta siitä huolimatta mieleni huusi Aaveen olevan väärässä. Maan yläpuolella Jampan ruumis oli kuin tarjottimella kaikille haaskaeläimille; hitaasti mädäntyvä liha odotti niitä mässäilemään itsellään. Minulle tuli huono olo.
“Voisitko mitenkään johdattaa meitä vähän matkaa?” Kohotin varovasti katseeni Aaveeseen, joka näytti hätkähtävän pyyntöäni. Hän oli juuri pyytänyt minua näyttämään meille tien, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, etten kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan pakottamatta.
“Vie aikaa tointua tästä jumalaisesta sokaistumisesta”, minä keksin sanoa, kun Aave aukoi suutaan päättämättömän oloisena. Se oli vale. Tai ehkä ei kokonaan. En minä oikeasti tiennyt. Juuri nyt oloni oli niin kaikin puolin etova, että se olisi yhtä hyvin voinut olla ylemmän voiman aiheuttamaa vellontaa sisuksissani.
Minulla oli ikävä Jamppaa. Niin kamalan kova ikävä.

//Aave?

Jähmeä ruumis lojui koukistuneena rituaalikiven päällä ja sitä verhoava veri alkoi näyttää niin kuivalta, että pian se varmaan hilseili pois kiven sileästä pinnasta. Jampan ruumis pullotti nyt pahoja henkiä, jotka olin lukinnut sinne odotellessani Valon toipumista. Kiristynyt iho venyi kun henget riehuivat lihallisessa ansassaan ja näin mielessäni, kuinka Jampan retkottava ruumis lepattaisi kun paha purkautuisi sieltä väkisin ulos.
Valo kysyi hautaisimmeko ruumiin ja se aiheutti minussa välittömän kakomisreaktion. Olin samaan aikaan pöyristynyt ja yllättynyt Valon ehdotuksesta.
“Emme todellakaan! Jätämme sen siihen ja pyrimme mahdollisimman kauas pois. Se on nyt pahan koti. Kiitos Jampalle hänen nöyrästä uhrauksestaan!” sanoin hieman järkyttyneenä. Pudistin turkkiani kylmien väreiden karistamiseksi, hyrr! En koskisi tuohen epätyhjään kissan kuoreen edes pitkällä tikulla saati sitten omin tassuin. Jos minä kuvailin itseäni järkyttyneeksi, Valo vasta järkyttyneeltä näyttikin.
“Meidän on nyt lähdettävä. Johdattakoon sinun pyhä vaistosi meidät seuraavalle etapillemme. Seuraan sinua Valo, vaikka maailman rymisevälle reunalla ja pulahdan sen syviin syövereihin”, totesin nopeasti vaihtaen aihetta. Nyt ei olisi aikaa tuhlattavaksi moiselle rötiskölle!

//Valo?

En saanut irrotettua katsettani edessäni pokkuroivasta Aaveesta. Hän oli pahoitellut tapahtunutta, mutta jostakin syystä minusta tuntui, että hän ei pahoitellut Jampan kuolemaa ollenkaan. Oli selvää, että Jampan oli kuulunut kuolla rituaalin yhteydessä. Mutta se ei ollut ollut tarpeeksi selvää minulle, eikä varmasti Jampalle itselleen. Tavallaan tieto siitä vaimensi omatuntoni kolkutusta. Jos olisin tiennyt Jampan olevan uhri jumalille, en olisi voinut katsoa häntä silmiin samalla tavalla.
“Minä tiesin, että Jamppa oli puhdas”, onnistuin lopulta ynähtämään, ja samassa ryhtini lysähti kuin näkymätön lasti selässäni olisi saanut selkäni notkahtamaan. Ehkä se lasti oli painava totuus, joka minun oli hyväksyttävä. “Tiesin, että hän oli tärkeä rituaalille. En vain osannut arvata, miten julmalla tapaa hän oli tärkeä.”
Jampan verta oli yhä turkkini valkoisissa kohdissa. Se oli haalentunut lilluttuani kylmässä lammen vedessä, värjäten karvani helakan punaisiksi tupoiksi. Jamppa kulkisi mukanani tavalla tai toisella.
Korvani nousivat pystyyn. Niin, Jamppa olisi mukanani. Tämä rituaali oli saattanut vaatia hänen maallisen kehonsa, mutta se, mikä teki Jampasta todella Jampan, oli nyt sulautunut osaksi ylimaallista olemustani. Jamppa oli sentään puhdistanut minut. Asian tajuaminen tuntui siltä kuin valtava kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni.
“Mitä me teemme Jampan ruumiille?” Katsahdin yhä kiven päälle jäähtynyttä kissan hahmoa, joka ei ollut liikkunut sitten keskiyön. Verenhajuun oli sekoittunut Aaveen tuomien yrttien voimakas aromi. “Hautaammeko sen?”

//Aave?

Valon ilme oli synkistynyt yhtäkkiä ja hän notkui edessäni kuin hänen suuri huojuva vartalonsa ulottuisi taivaankannelle saakka. Esi-isien kirjailema kissa loi ylleni varjon, mutta koska kyseessä oli pyhä Valo, sekin oli valoa. Kylvin hänen puhtoisessa hehkussaan, hänen turkkinsa häikäisi silmiäni ja minun oli pakko siristää niitä, sillä ne eivät jaksaneet kohdata moista helotusta.
Valon kysymykset napsauttivat minut ulos transsista. Mitä Valo oikein tarkoitti? Aivan kuin hän ei olisi tietänyt mitä tulee tapahtumaan. Hänhän oli kissoista suurin.
Veren ja taivaan valon suudelma, sekoitus pyhää ja maallista. Kyllähän hän tiesi. Hän tiesi kaiken.
“Miksi?” sain puserrettua ulos huolimatta lähellään olevasta tukahduttavasta ylimaallisuudesta. Ehkä tämä oli testi.
“Kyllä sinä tiedät. Jamppa oli tarpeeksi hyvä puhdistamaan sinut. Täysin puhdas klaanikissoista ja omatunnostaan. Minähän kerroin Valo, että Jamppa olisi rituaalin kriittinen osa. Kyllä sinä tiesit. Rituaali on ehkä sekoittanut pääsi ja saanut unohtamaan”, takeltelin peläten, että Valo avaisi maan ja viskaisi minut sen syvyyksiin iankaikkisesti.
“Olen pahoillani, jos olet pettynyt minuun. Lupaan parantaa tapani, herrani”, kumarruin ja painoin kuononi maahan, “antakaa minulle anteeksi. Olin huolimaton”

//Valo?

“Tietä kuninkaalle!” Kookas, tuuheaturkkinen kolli ratsasti uskollisen ratsunsa, Martta-koiran, selässä olohuoneeseen. Vanha koira haukahti, pysähtyi ja alkoi ravistella itseään. Seesami luisui sileää, mustaa karvaa pitkin lattialle hätääntyneen parkaisun kera.
“On siinä meillä vasta kuningas”, Pistaasi haukotteli kiipeilypuun päältä. Naaraan silmät tuikkivat ilkikurisesti, kun tämä katseli veljensä kömpivän nolona ylös.
Seesami vilkaisi Martta-koiraan hieman myrtyneenä. “Martta!” hän sihahti. Musta koira katsoi häntä kieli pitkällä lerpattaen. “Tuo ei ollut kovin sivistynyttä käytöstä aateliselta ratsulta.”
Martta tuijotti takaisin. Seesami huokaisi. Ei hän voinut olla Martalle vihainen. Ei ainakaan silloin, kun se katsoi häntä noilla suurilla, tummilla silmillään. Kirottu pentukatse!
“Ihan sama”, hän puuskahti ja puhkesi sitten kehräämään, kun koira tuli lähemmäksi ja lipaisi hänen naamaansa isolla kielellään. Hänen päänsä oli tarpeeksi pieni, että se olisi mahtunut Martan suuhun kokonaan. Martta ei onneksi ollut mikään kissojen syöjä.
“Joo joo, minä olen typerä karvapallo”, Seesami naurahti ja huokaisi. Hän kulki Martan leuan ali kiehnäten sen jalkoja vasten, ennen kuin livahti sohvalle ja heittäytyi selälleen.
“Kotiväki palaa kohta.” Pistaasi oli noussut istumaan tarkkailupaikallaan. Sisko nosti tassuaan ja alkoi pestä sitä pitkin, harkituin kielenvedoin. “Millainenhan tarjoilu meillä on tänään luvassa? Toivottavasti jotain oikein mehevää ja lihaisaa. Ehkä kevyellä marjahöysteellä…”
Seesamin vatsa alkoi kurista pelkästä ruoan ajattelemisesta. Hän ähkäisi ja kääntyi mulkoilemaan pentuetoveriaan syyttävästi. “En ole syönyt ikuisuuksiin, joten älä viitsi kiusata! Minä varmaan kohta näännyn.”
Pistaasi pyöritteli silmiään. “Ellen vallan erehdy, sinä söit viimeksi kun kaksijalat lähtivät asioilleen pesän ulkopuolelle. Siitä ei ole edes puolta päivää”, sisar töksäytti.
“Siis käytännössä ikuisuus!” Vaaleaturkkinen kolli ei todellisuudessa ollut koskaan kärsinyt minkään sortin puutetta. Heidän kotiväkensä piti kyllä huolen siitä, että he olivat kylläisiä ja tyytyväisiä vuorokauden ympäri. Sisarusten elämä oli siis käytännössä yhtä juhlaa sen suhteen.
Oven suunnalta kuului kolinaa. Matolle käpertynyt Martta päästi kumean haukahduksen ja kömpi seisomaan. Sen vinhasti heiluvasta hännästä pystyi kuitenkin päättelemään, että sekin tiesi kaksijalkojen palanneen kotiin. Seesami riensi heti Martan perässä eteiseen, kun taas Pistaasi jäi odottamaan olohuoneeseen, että kaksijalat tulisivat ensin hänen luokseen.
Seesami tervehti turkkejaan riisuvia kaksijalkoja äänekkäästi mouruten. Uroskaksijalka rapsutteli parhaillaan iloisesti vikisevää Marttaa, kun naaraskaksijalka siirsi painavan näköisiä kasseja pois eteisestä. Seesami kiirehti puskemaan sen jalkoja, ja kaksijalka kujersi jotakin oudolla äänellään ja silitti hänen päätään. Hän hypähti ylöspäin ja puski päätään kaksijalan karvatonta käpälää vasten mielissään kehräten.
Tuttuun tapaan kumpikin kaksijalka kävi tervehtimässä myös Pistaasia olohuoneessa tämän tasanteella. Siitä oli vuodenaikojen kuluessa muodostunut jo eräänlainen tapa, jota kukaan ei vaikuttanut kyseenalaistavan. Seesami itse mieluummin meni kotiväkeä ovelle vastaan - silloin hän oli Martan kanssa ensimmäisenä saamassa rapsutuksia ja kaksijalkojen turkkien sisään kätkettyjä herkkupaloja.
Myöhemmin illalla, sen jälkeen kun Seesami ja Pistaasi olivat nautiskelleet herkkuaterian, sisarukset ja Martta pääsivät takapihalle. Kaksijalat nakkelivat Martalle värikästä kiekkoa, jonka perässä se juoksi luppakorvat lerpattaen ja kieli pitkällä. Seesami keskittyi tekemään tuoreeseen lumeen jälkiä Pistaasin katsellessa terassilta hänen touhujaan. Naaraan silmät olivat painuneet viiruiksi purevassa tuulessa, joka puhalsi lumihiutaleita hänen kirjavalle turkilleen.
“Katso, Pistaasi, tämä olet sinä”, Seesami seisahtui paikoilleen ja väänsi naamansa mutruun siskonsa ilmettä jäljitellen. Pistaasin hännänpää alkoi vääntyillä.
“No eikä ole!”
“No onhan!”
“Aijaa, sitten sinä olet tämä.” Pistaasi katsoi silmillään kieroon ja näytti kieltään. Se loukkasi Seesamia. Ei hän katsonut kieroon. Hän katsoi hyvin suoraan.
“Nyt tulee lumipesu!” Hurjan taisteluhuudon kajauttaen vaalea karvapallo syöksähti kauhistuneen naaraan kimppuun ja veti tämän mukanaan hankeen.
Kissat painivat yhtenä tuuheiden häntien ja kaulurien pyörteenä lumessa, kunnes olivat molemmat aivan räjähtäneen näköisiä. Pentuetoverit irtaantuivat toisistaan hengästyneinä ja ottivat etäisyyttä. Seesami vilkaisi Pistaasia. Pistaasi vilkaisi Seesamia. Molemmat hymyilivät.

“Mennäänkö huomenna metsään?” Seesami ehdotti siskolleen, kun he olivat palanneet pesään. He loikoilivat kaksijalkojen sylissä sohvalla. Pistaasi oli ummistanut silmänsä ja näytti nauttivan, kun kaksijalka rapsutti hänen korvansa takaa.
“Ihan miten vain”, sisko mutisi silmiään avaamatta ja kierähti parempaan asentoon kaksijalan sylissä.
Seesamikin kehräsi saamastaan huomiosta, mutta hänen katseensa vaelsi hänen ajatuksensa mukana ikkunaan, josta pesän lämpimät, keltaiset valot heijastuivat. Läpinäkyvän seinän toisella puolella odotti kuitenkin hämärä luonto, jonka kutsuun Seesamia oli viime aikoina houkuttanut vastata. Hän tiesi metsän toisella puolella olevan iso kaksijalkala, josta ohi kulkevat kulkukissat ja kotikisut olivat kuiskineet ikäviä asioita. Kukaan tassullaan sinne astunut kissa ei ollut palannut enää takaisin.
Sen olisi pitänyt kai pelottaa, mutta Seesamia se veti puoleensa. Mikä mahtava seikkailu siitä tulisikaan! Hän kävisi Pistaasin kanssa pistäytymässä tuossa pahamaineisessa kaksijalkalassa, ja sen jälkeen kaikki kulmakunnan naaraat lankeaisivat hänen edessään.
“Seesami, olet niin rohkea ja peloton!” ihailijat huokailisivat lumoutuneina, ja Seesami saisi röyhistää sankarillisesti rintaansa. Sen jälkeen tietysti juhlittaisiin kuin huomista ei olisikaan.
Seesami vaipui uneen itsekseen hymyillen, kuullen yhä korvissaan mielikuvituskissojen hurraahuudot.

Ryömin pois puun juurien luomasta kolosta, jossa olin yöpynyt. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta jotain muuta kummallista oli tapahtunut. Maa oli täyttynyt valkoisesta hötöstä. Katselin ympärilleni ja näin toisen kissan tuijottavan minua vastapäiseltä kiveltä.
“Huomenta”, se naukui ja loikkasi alas. Karvani nousivat pystyyn ja sihisin. Sen olisi parasta pysyä kauempana. Ruskea turkkinen kissa pysähtyi ja katsoi minua edelleen.
“Olen nähnyt sinua kaupungissa jonkin verran. Minun nimeni Eetu”, kissa naukaisi ja istuutui hyvän välimatkan päähän. Annoin karvojeni tasoittua, mutta en antaisi kollin tulla yhtään lähemmäs.
“Mikä on nimesi?” Eetu kysyi.
“Merete”, vastasin turkki väreillen kylmässä.
“Merete. Kiintoisa nimi. Mutta Merete minä en suosittele, että lähdet metsään nyt. Ensilumi on laskeutunut ja se tietää kylmää ilmaa. Tule mukaani niin voin auttaa sinua”, kolli sanoi ja koitti hymyillä hiukan. Minua epäilytti. Halusin muutenkin olla mieluummin yksin.
“Ei kiitos”, sanoin ja peräännyin pari askelta, “Voitko jättää minut rauhaan?”
“Selvä, mutta älä syytä minua kun näännyt nälkään”, Eetu sanoi ja loikki pois. Omituinen kissa kerrassaan. Huokaisin helpotuksesta ja rentoutin lihakseni. Metsässä minun täytyisi olla kokoajan hereillä ja tarkastella ympäristöäni. Ei se eronnut kaksijalkalasta juurikaan, mutta täällä seuranani saattoi olla vaikka ja mitä. Loikin pois nukkumapaikkani läheltä syvemmälle metsään. Pian en enää nähnyt merkkiäkään kaksijalkalasta. Tassutin valkoisessa hötössä, jota Eetu oli kutsunut lumeksi. Se oli kylmää ja kostutti tassuni. En uskonut Eetun olevan oikeassa. Ajoittain satoi paljon eikä lumi voinut erota vesisateesta juurikaan. Olin opetellut saalistamaan hiiriä kaksijalkalassa, joten luotin taitoihini tarpeeksi. Löytäisin itselleni kyllä ruokaa metsässäkin.

Juoksin pitkin katua lämmin hengitys takapuolessani. Olin vahingossa saanut perääni suuren koiran. Olin peloissani. Todella peloissani. Koiran leuat louskuivat häntäni lähellä ja kiristin tahtiani. Jalkani rummuttivat rytmikkäästi, kun kauhu ajoi minua karkuun valtavalta pedolta. Käännyin toiselle kadulle tassut maassa sukien. Onnekseni näin edessäni seinässä reiän, johon takanani oleva peto ei todellakaan mahtuisi. Kiihdytin juoksuani ja luikin piiloon ympyrän muotoiseen reikään. Käännyin ympäri ja kauhistuin nähdessäni kuinka lähelle koiran leuat ylettivät. Se löi niitä yhteen vimmatusti koitten päästä lähemmäksi. Painauduin mahdollisimman pitkälle putkeen. Mahdollisimman loitolle koirasta. Selkäni osui kiviin takanani, joten jouduin pysähtymään. Vedin häntäni kylkeni suojaksi ja odotin. Koira sylki päälleni limaista lämmintä kuolaa, kun koitti päästä saaliinsa luokse. Sydämeni ääni täytti korvani ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi suonissani edelleen. Haukoin henkeä hetken kunnes sain hengitykseni tasattua. Koira putken ulkopuolella oli lopettanut nenänsä kolooni tunkemisen ja vinkui lohduttomasti. Sain vain toivoa, että se lähtisi pian ja pääsisin ulos tästä pienestä kolostani ennen kuin ahtaanpaikankammo iskisi todenteolla. Jostain kivien takaa puhalsi hyytävän kylmää ilmaa. Se sai minut värähtelemään ja turkkini pystyyn. Minun olisi päästävä pian pois täältä, ajattelin. Painauduin koloni pohjalle ja kävin pienelle kerälle. Hengittelin ja koitin kuluttaa aikaa miettien seuraavaa liikettäni, mikä osottautui kuitenkin mahdottomaksi, koska en tiennyt ympäristöstäni juuri mitään. Vihdoin en enää kuullut koiran vikinää ja uskalsin ryömiä hiukan eteenpäin. Koiraa ei näkynyt missään. Odotin silti vielä pienen hetken ennen kuin poistuin turvapaikastani. Koiraa ei näkynyt mailla tai halmeilla, mutta pidin silti kiirettä paetessani paikalla. Loikkasin yhdelle aidalle, joka kiersi yhtä rakennusta ja tepsutin sitä pitkin toiselle puolelle. Loikkasin alas ja kävelin metsän puolelle. Se tarjosi erilaista suojaa kuin kaksijalkalan kuhina. Ehkä metsä pitäisi minusta huolen tästä eteenpäin.

Ajasta oli tullut minulle merkityksetöntä. Tältäkö tuntui olla jumala, itse pyhyyden koskettama? Se tuntui itse asiassa aika kamalalta, oksettavalta - etovalta. Jamppa oli tehnyt suuren uhrauksen vuokseni, mutta siitä huolimatta en saanut kyynelkanaviani uskomaan, ettei niiden tarvinnut enää vuotaa. Maallinen kehoni käyttäytyi kuin se olisi halunnut surra, ja se sai myös mieleni uskomaan tuohon hairahdukseen.
Aave oli käynyt luonani jo useamman kerran. Aistin hänen kärsivällisyytensä alkavan olla kortilla, mutta ennen kaikkea hänen hämmennyksestään oli tullut jo niin sakeaa, että sen saattoi maistaa ilmassa. Häntä hämmensi aivan yhtä paljon kuin minuakin.
Jamppa, miksi sinä kuolit?
Miksi sinä olet enää pelkkä kuori?
Miksi Aave ei kertonut minulle, mitä aikoi tehdä sinulle?
Kysymys pälkähti päähäni nyt ensi kertaa. Nostin hitaasti vetisen, särkevän katseeni Jampan auki mollottavista silmistä Aaveeseen, joka oli kerännyt vähän matkan päässä itselleen kasan voimakkaalle tuoksuvia yrttejä. Aave oli niin keskittynyt puuhaansa, että ei huomannut minun kohottautuneen istumaan. Tunsin synkän ilmeen lankeavan kasvoilleni kuin varjo lähestyessäni pienempää kollia.
“Miksi Jamppa?” Ääneni oli käheä puhumattomuudesta, jota oli kestänyt jo viime yöstä asti. Osaltaan siihen vaikutti ulina, jota olin pitänyt heti aamun valjetessa ja hiljaisuusvalan rikkoutuessa. “Miksi sinä valitsit juuri Jampan? Tiesikö Jamppa, että olit valinnut hänet juuri tätä tarkoitusta varten?”

//Aave??

//Sisältää mahdollisesti järkyttävää ihmisen kuoleman kuvausta D: sekä kissan kaltoinkohtelua

Istuin omalla pesälläni raapimapuuni huipulla. Kaksijalka taisi etsiä minua, koska se katseli pehmeän lepopaikan alta ja muualta, missä yleensä vietin aikaa. Sitten se kekkasi minut raapimapuun päältä. Se kutsui minua naksuttaen suutaan. Loikin alas pitkin puuta ja tiputtauduin sitten kaksijalan jalkoihin. Se naurahti oudosti ja heilutti leluani edessäni. Koitin loikata lelun kiinni tassut eteeni venyen. Sain sen kiinni ja vedin alas. Kaksijalka nappasi sen taas ja leikki kanssani. Se veti lelua pitkin lattiaa ja sain jahdata sitä. Pian olin jo aivan väsynyt. Kehräsin innoissani ja loikkasin taas nappaamaan leluani kaksijalkani käpälistä. Raapaisin vahingossa kynnelläni sen käpälää. Sain kuitenkin lelun suuhuni. Kaksijalka rääkäisi ja yhtäkkiä potkaisi minua. Lennähdin vastapäiseen seinään kiljaisten. Kaksijalka tömisteli minua kohti, mutta koitin paeta paikalta. Keuhkoni olivat tyhjentyneet hapesta ja siksi juokseminen ei oikein onnistunut. Rintaani särki. Kaksijalka pääsi luokseni ja nappasi kaulapannastani kiinni ja heitti minut taas. Tällä kertaa osuin yhden suuren tason nurkkaan lapa edellä. Vinkaisin kivusta. Keuhkoni olivat palautuneet ja juoksin karkuun.
***
Olin vienyt lempileluni takaisin turvapaikkaani pehmeän lepopaikan alle. Olin kuullut kaksijalan kutsuvan sitä sohvaksi, joten oletin sen olevan sen nimi. Pieni pehmeä hiirilelu tarttui kiinni kynteeni eikä lähtenyt vaikka kuinka koitin ravistella sitä pois. Nojauduin seinää kohti ja yritin päästä lelusta kauemmas. Vihdoin ja viimein se irtosi. Katselin lelua ja löin sitä sitten käpälälläni. Se liukui sohvan pois sohvan alta avoimelle lattialle. Ryömin sen perään ja ojensin käpälääni saadakseni sen poistumatta sohvan alta, mutta en ihan yltänyt. Tulin kokonaan pois sohvan alta ja nappasin lelun suuhuni. Tepsutin sen kanssa suurien tasojen luo, joidenka luona kaksijalkani puuhaili jotain. Loikkasin tason päälle ja tiputin leluni jalkojeni juureen. Kaksijalkani vilkaisi minua ja jatkoi tekemistään. Hän pyöritti jotain puista suuressa kiiltävässä esineessä. Vesi kupli kiiltävän kipon sisällä. Katselin sitä kiinnostuneena. Miksi kaksijalka halusi olla kepin kautta kytköksissä kuumaan kuplivaan veteen, ihmettelin. Istahdin tasolle käännellen päätäni hämmästyneenä. Kaksijalka tarttui kiiltävään isoon kuppiin ja nosti kepin sieltä. Se räiskäytti vettä minun päälleni ja nauroi. Loikkasin taaksepäin pisaroiden polttaessa turkkiani. Vesi oli tuli kuumaa! Kaksijalka nosti kiiltävän kipon käpäliinsä ja keikautti sitä minua kohti. Vinkaisin säikähtäneenä ja loikkasin alas tasolta. Osuin kaksijalan takakäpäliin, joilla se seisoi. Karkasin äkkiä ikkunalaudalle kyyhöttämään. Olisin valmis pakenemaan, jos kaksijalka yrittäisi vielä jotain. Mutta nyt jokin oli vialla, kaksijalka nimittäin oli kaatunut. Se makasi maassa veri leviten pään alle ja kiiltävä iso kuppi jaloissaan. Vesi oli räiskynyt kaikkialle sen päälle ja se levisi sen ympärille. Kaksijalan iho punotti kohdista, joihin vesi oli osunut. Karvani nousivat pystyyn. En uskaltanut lähestyä kaksijalkaa se voisi vaikka lyödä minua ja sitä paitsi vedestä kohosi höyryä. Jos osuisin veteen, voisin itsekin loukkaantua. Ehkä kaksijalka nousisi pian lattialta ja antaisi minulle ruokaa. Mahani kurisi nälkäisenä.
***
Oli kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa. Aurinko oli jo huipussaan keskipäivän merkiksi. Kaksijalkani ei ollut vieläkään noussut. Olisin muuten odottanut vielä, mutta minulla oli jo niin kova nälkä, että loikkasin alas ikkunalaudalta ja tökin kaksijalan kasvoja nenälläni. Niiden omistaja ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Hänen kasvonsa olivat täysin kylmät ja harmaat. Kuolon haju kantautui nenääni. Järkytys kulki aaltoina ylitseni. Kaksijalkani ei nousisi enää koskaan. Nyt minun täytyisi keksiä reitti ulos kodista, koska kaksijalka ei enää antaisi minulle ruokaa tai tekisi muutakaan hyväkseni. Katsoin käpälää, jossa oli pieni haava eilisen vahinkoiskuni jäljiltä. Kaksijalka oli heitellyt minua ympäriinsä. Hän oli ollut minulle ilkeä. Nyt hän oli saanut kohtalonsa mukaisen lopun. Katselin ympärilleni. Tassutin nukkumatilaan ja loikkasin kaksijalan pedille epäröiden hetken. Kaksijalka heitti minut aina, jos menin sen päälle, mutta nyt kaksijalka oli kuollut. Hän ei enää tekisi minulle mitään. Huomasin pedin yllä olevan ikkunan olevan auki. Pohdin pääsisinkö sen kautta ulos. Koitin hypätä sitä kohti, mutta en ihan yltänyt. Kynteni viilsivät seinää. Hymähdin. Minun pitäisi keksiä joku muu keino pelastaa itseni. Hyppäsin alas pediltä ja etsin muita pakokeinoja. Mikään muu ikkuna ei ollut auki. Huokaisin pettyneenä ja tassutin sitten tasoille. Hyppäsin yhdelle ja yritin etsiä syötävää. Mahani kurisi jo kiukkuisena ja pääni oli täynnä huolta. Kuolisin, jos jäisin tänne. Sitten kuulin huutoa ja kaksijalkojen ääntä ulko-oven ulkopuolelta. Säikähdin ja juoksin turvaan sohvan alle. Kaksijalat potkaisivat oven kyljelleen maahan. Ne tulivat sisään. Kun ne löysivät kaksijalkani, ne alkoivat hyöriä sen ympärillä. Juoksin äkkiä niin huomaamattomasti kuin pystyin ulos ovesta ja karkuun. Ulkoilma iski päin pläsiä, kun pääsin ovesta ulos. Kuja, jolle tulin oli leveä ja ohitseni huristeli hirviö. Loikkasin taaksepäin juuri ajoissa. Olisin pulassa täällä. Mietin hetkin pitäisikö minun palata ja hakea apua minun kaksijalkani luokse menneiltä kaksijaloilta, mutta tulin tulokseen että pärjäisin itsekseni. Juoksin kujan yli ja varjoihin toiselle puolen.
***
Käytin iltapäivän etsien ruokaa itselleni. Löysin kaksijalkojen vanhoja ruokia suurista laatikoista, joihin piti hypätä sisään. Olin juuri nyt yhdessä sisällä ja söin löytämiäni kanan palasia. Olisin nyt omillani, joten minun piti tottua näihin hieman pahanmakuisiin ruokiin näistä laatikoista. Kurkkasin laatikosta ulos tarkistaen oliko reittini selvä. Kun tieisin sen olevan, hyppäsin ulos ja lähdin taas tutkimaan katuja ja kujia.

Aamu oli valjennut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Istuin vähän matkan päästä revenneestä Jampasta ja kuivuvasta mytystä - Valosta - jonka turkin valkoiset läiskät muistuttivat enemmänkin vaaleanpunaista, johtui se sitten auringon unihiekkaisista ensisäteistä tai lopuista turkkiin pinttyneistä pyhän veren roiskeista.
Olin käynyt nostamassa puolukkaseppeleen takaisin Jampan kokkareiselle päälaelle ja maisema edessäni oli kuin suoraan ikonista. Kun Valo nousisi, lähtisimme matkaan hänen puhdistuneen vaistonsa johdattamana. Kohti suurinta tarkoitustamme.
Kiitos esi-isät. Jamppa oli liittynyt pyhien seuraan omaan erityisasemaansa ja siunasi meitä nyt olkapäällämme. Maallinen kissa oli pyhitetty tuonpuoleisen lähettilääksi, korkeammaksi kuin tavallinen sielu voi koskaan unelmoida. Hän sai kauneimman kohtalon kaikista.
Aamu alkoi valjeta todenteolla, eikä Valo ollut vieläkään noussut. Ymmärsinhän toki, oli raskas prosessi karkottaa kaikki paha ulos itsestään. Ei siis ihme, että hänen kehonsa kouristeli ja nyki nyyhkyttäen Jampan luona.
Tassutin alttarin viereen ja pukkasin Valo varovasti kuonollani.
“Meidän on jatkettava matkaa kunhan korkeutenne suo. Käyn etsimässä muutaman kasvin, jotta saamme lukittua tämän paikan pahat henget Jampan ruumiiseen. Palaan pian.”

//Valo?

//Sisältää ilkeää käytöstä kissaa kohtaan :(

Istuin omalla makuupesälläni kaksijalkani nukkumatilan reunassa. Kaksijalkani nukkui omassa isossa pedissään. Se oli todella pehmeä ja olin aikaisemminkin hypännyt sille, joten nyt päätin taas tehdä niin. Painelin etutassuillani alustaa kaksijalan vierestä ja kiersin sitten kehää tehdäkseni itselleni hyvän makuupaikan. Juuri kun olin käynyt makuulle mukavasti kaksijalkani jalkojen juureen, se hyppäsi ylös ja alkoi huutamaan. Sen vääristynyt ääni täytti korvani ja se kaappasi minut käpäliinsä. Rimpuilin ja kynsin, mutta en osunut mihinkään. Kaksijalka heitti minut tilan läpästä ulos toiselle puolelle ja liu’uin kyljelläni pitkin lattiaa, kun se sulki läpän huutaen perääni vihaisena jotain. Uikutin peloissani ja juoksin pieneen koloon pehmeän lepopaikan alle. Häntäni kiertyi kyljelleni suojelemaan minua. Kauhusta tärisevät jäseneni rauhoittuvat hiljalleen ja karvani laskeutuivat takaisin pientä hintelää kehoani vasten. Hengitykseni tasaantui ja niin teki myös sykkeeni. Hakeuduin nurkkaan ja käperryin suojelevalle kerälle. Halusin vain levätä. Olisin halunnut nukkua kaksijalkani kanssa, mutta se aina suuttui minulle kun yritin lähestyä sitä. Koittaisin nyt nukahtaa.
***
Nousin kerältäni, mutta en ollutkaan enää pehmoisen lepopaikan alla. Katselin ympärilleni. Olin kaksijalan nukkumapesässä, mutta se ei ollut minun kaksijalkani nukkumapesä. Loikkasin äkkiä alas. En halunnut minua taas heitettävän väärän lepopaikan valinnasta. Tassutin tilan raollaan olevasta läpästä isompaan tilaan. Katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä, koska tila oli minulle täysin uusi. En ollut kotonani oman kaksijalkani luona. Kulman takaa tuli pitkä kaksijalka, joka näytti erilaiselta kuin omani. Se huomasi minut hymähti ja lähestyi käpälät levitettyinä. Köyristin selkäni, sihahdin ja nostin häntäni hädissäni pystyyn. Pelkoreaktio tuli minulta luontaisesti, sillä kaksijalkani oli minulle aina niin ilkeä. Hän ei ikinä lähestynyt minua hyvissä aikeissa. Tämä kaksijalka kuitenkin pysähtyi huomatessaan säikähdykseni ja vetäytyi hieman kauemmas. Se istui rauhallisesti maahan ja rentouduin vähän. Ehkä tämä kaksijalka oli erilainen. Se ojensi toista etukäpäläänsä minua kohti. Se ei edes katsonut minua silmiin. Rauhoituin ja annoin karvojeni sekä häntäni kääntyä takaisin normaaliin asentoon. Hännänpääni silti vääntyili ahdistuneesti. Astuin vähän lähemmäs haistellen käpälää turvallisen etäisyyden päästä. Katsoin kaksijalkaa silmiin varovasti ja se räpäytti silmiään ja siirsi sitten katseensa muualle. Se ei ollut uhkaava. Lähestyin hiukan lisää ja puskin sen käpälää. Käpälä alkoi silittää selkääni. Tyytyväinen kehräys purkautui rinnastani.
***
Räpäytin silmäni auki ja sydämeni tuntui hyppäävän ulos rinnastani. Tajusin olevani hereillä ja pehmeän lepopaikan alla. Matelin sen alta pois ja katsoin ympäristöäni. Kaksijalkani istui pitkällä puusta tehdyllä esineellä, jolla istui joka aamu syömässä ruokaansa. Loikin tilan toiselle puolen raapimapuulleni. Kiipesin sen onttoa sisusta pitkin yhdelle tasolle, jossa oli riippuva peti. Käperryin sinne makaamaan ja pidin kaksijalkaani silmällä. Hän varmaan antaisi minulle ruuan pian. Minulla olikin jo kamala nälkä. Odottelin hetken, mutta kaksijalka puuhasi omiaan eikä lähestynytkään kuppiani. Sitten päätin loikata pesältäni alas ja kipittää sen luo. Kilistelin ruokakuppia tassullani ja nau’uin nälkäisenä. Kaksijalkani siirsi katseensa minuun. Loikkasin kauemmas kupistani, kun kaksijalka lähestyi minua. Se heristi minulle käpäläänsä ja huusi jotain. Erotin sanojen joukosta vain oman nimeni - Merete. Häntä piilotettuna arasti koipien väliin karkasin piiloon takaisin pehmeän lepopaikan alle, jonne olin edellisyönä käynyt unille. Kaksijalka mekasti jotain ja luovuin toivosta ruuan suhteen.

//Sisältövaroitus: Erittäin sympaattisen kissan äärimmäisen julma kuolema. Ei suositella herkimmille lukijoille.

Jampan hahmo piirtyi tummaa taivasta vasten pehmeästi. Tähdet tuikkivat hänen ympärillään kuin kehykset, ikuistaen juuri tämän hetken muistoihini. Kollin keltaiset silmät hehkuivat valjussa valossa; hänen koko olemuksensa tuntui kiemurtelevan ääneti, vaikka hän pysyikin Aaveen ohjeita kuuliaisesti noudattaen aivan paikoillaan.
Minä hymyilin hänelle kannustavasti - ei ollut mitään syytä pelkoon. Tänä yönä jumalat kääntäisivät katseensa meihin ja antaisivat meille lahjan, jolla maailma pelastettaisiin. Kun pahuus olisi valunut tuohon lampeen viimeistä vihamielisesti sihisevää hiukkasta myöten, ei ollut enää mitään syytä huoleen. Jamppakin saisi huomata sen kohtapuoliin.
Tumma varjo lipui lähemmäksi meitä. Hymyilin Aaveelle, joka ojensi sammalmyttyä Jampalle. Ystäväni otti sen epäröiden suuhunsa, vilkaisi vuorollaan minua ja Aavetta. Hymyilin hänelle edelleen, kun Aave asetti toisen etutassunsa hänen yläpuolelleen ja lausui seuraavat sanat:
“Silmä silmästä. Sielu sielusta.”
Sitten Aaveen toinen tassu hujahti Jampan paljasta kurkkua kohti niin, että näin kynsien välähtävän kelmeässä kajossa.
Hymy kivettyi kasvoilleni tuntiessani lämpimän, tahmean, vastenmielisen nesteen ruiskuavan päälleni. Sitä meni silmiini, suuhuni, nenääni, korviini - se tuntui tunkeutuvan jokaiseen kehoni onteloon.
Kamalin koskaan kuulemani ääni leikkasi ilmaa kuin ruostunut, rikkinäinen sirppi. Se nitkutteli sitä, pitkitti kuristavaa tunnetta kurkussani.
Veren punaisen hunnun läpi katsoessani Aave näytti sulautuneen osaksi Jampan tuskasta parkuvaa ruumista, kuin heistä olisi muodostunut uusi, kammottava elämänmuoto. Jampan huuto tukahtui sitä mukaa, kun Aave tunki sammalia syvemmälle tämän kurkkuun.
Tassut kurkottelivat minua kohti. Jampan tassut. Halusin tarttua niihin. Halusin tehdä jotakin! Mutta olin liimattuna paikoilleni, kuin jokin kosminen voima olisi vallannut kehoni ja estänyt lihaksiani tottelemasta aivoiltani saamiaan hätääntyneitä käskyjä.
Verta. Niin paljon verta. Milloin se loppuisi? Näkisinkö koskaan mitään muuta? Olisiko maailmani ikuisesti verenpunainen?
Kun sielua hyytävä hiljaisuus laskeutui Jampan ja Aaveen suunnalla, äänet pääni sisällä alkoivat puolestaan voimistua. Minä tärisin, vavahtelin, horjuin. Silti pysyin paikoillani. Silti tuijotin kiven päälle lyyhistynyttä hahmoa, jonka päästä seppele oli vierinyt jalkojeni juureen.
Höpsö Jamppa. Aavehan nimenomaan oli sanonut, ettei seppeleen saanut antaa koskettaa maata. Nyt hän varmaankin saisi taas torut. Höpsö.
Kuinka pitkä aika oli ikuisuus? Minun oli täytynyt istua sen läpi jo ainakin kahdesti. Ei, kolmesti. Jumalat juttelivat minulle. Universumi kuiski korvaani. Minua itketti. Välillä suustani karkasi katkonainen nyyhkytys, jonka nielaisin aina takaisin. Oli epäsoveliasta nyyhkyttää tällaisella hetkellä, näiden kymmenien, satojen, tuhansien katseiden alla. Minua ihailtiin.
Jamppa oli nukahtanut. Häntä oli tainnut väsyttää kovasti. No, ensi kerralla hän saisi nukkua päiväunet ennen rituaalia. Minäkin voisin ottaa torkut. Ottaisinkin, jos en olisi kärvistellyt tulessa, joka korvensi jokaista säiettä olemuksessani.
Antakaa minun huutaa!
Jamppa ei enää heräisi. Hän oli elottomampi kuin se kivi, jonka päällä hänen ruumiinsa retkotti Aaveen huomassa. Katsoin häntä kyyneleideni läpi kertaakaan räpäyttämättä aina siihen pisteeseen asti, että minusta tuntui, että saattaisin kohta sokeutua.
Joku tuuppasi minua. En hievahtanutkaan. Tuups, tuups. Viikseni värähtivät. Nyt minua puskettiin eteenpäin. Jalkani tottelivat vastahakoisesti - ne olivat kuin lyijyä. Niin raskaat ja painavat, että minun täytyi jättää jälkeeni syvät uurteet.
Tunsin kylmän veden ihollani. Punainen valo poltteli silmiäni. Minua kannustettiin kahlaamaan syvemmälle; annoin jalkojeni pettää altani ja vajosin pinnan alle.
Hapen käydessä vähiin keuhkoissani pääni alkoi hiljentyä. Lilluin vedessä kuin raato. Vesi huuhtoi kaikki tunteet pois, jättäen jäljelle vain onton kaiun. Päätäni käytettiin vähän aikaa pinnalla - kipua, tuskaa, voi luoja - ja se painettiin taas alas. Sama toistui muutaman kerran, kunnes ajatukseni olivat nahistuneet.
Jamppa makasi yhä kivellään. Aave saattoi minut rantaan, ja minä lysähdin Jampan eteen voipuneena. Loittonevista askelista tiesin Aaveen poistuneen. Nyt oli vain enää me kaksi - minä ja Jamppa. Jamppa ja minä.
Vain minä.
Ryömin Jampan tahmaiseen turkkiin kiinni ja hautasin kuononi hänen karvoihinsa lohduttomana. Syvän hengenvedon myötä tuskani urut aukenivat ja aamu muuttui sakeaksi ulinastani.

//R.I.P. Jamppa </3
//Aave?

//Saattaa sisältää raakaa ja häiriintynyttä materiaalia. Lue omalla vastuulla :DDD

“Sinun on pysyttävä aloillasi aina aamunkoittoon saakka. Saat nousta, kun tunnet auringon koskettavan turkkiasi, jonka jälkeen menet peseytymään viimeisistäkin lioista uudenkuun hopeoimaan lampeen. Kuuton taivas on tehnyt vedestä uudestisyntynyttä ja täten tekee saman sinulle. Vesi värjäytyy kun syntisi valuvat pois”, supisin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. Valo kallisti päätään mietteliäänä.
“Eli siis olen vain hiljaa, pysyn hereillä ja odotan?” jumalkissa hymyili rohkaistuneena, “ kuulostaa yksinkertaiselta.” Nyökyttelin tyytyväisenä. Valon hymy sai minut heikotuksen valtaan, minun oli kumarrettava päätäni pikaisesti hänen jalkojensa juureen. Kun heitätys viimein meni ohitse, jäi vatsaani silti vielä ylpeyden tuntu. Tämä yö olisi mullistava, enkä olisi koskaan voinut unelmoida olevani osa tätä.
“Kaikista tärkeintä on, että olet hiljaa. Meidän on ohjattava kaikki pahuus kulkeutumaan kauas pois ja jos se kuulee meidät, se palaa luoksemme. Et missään tapauksessa saa edes henkäistä liian äänekkäästi”, sanoin niin tiukasti kun Valolle uskalsin.
“Ymmärretty”, Valo nyökytteli.
“Suurenmoista. Vietä loppuilta lepäämällä. Minä lähden etsimään vielä hieman sammalta.”

On erityisen pimeää. Oli täysin hiljaista, kukkulat olivat yllämme, allamme sivuillamme. Ilma oli fyysistä kuin hengittäisin paksua meressä vuosikaudet virunutta virttynyttä köyttä. Taivasta näkyi vain pieni kaistale, suuri musta kiukkuinen silmä tuntemamme kuun tilalla ja kylmä kylmä hengitys. Ilma höyrysi, kuin se olisi jäistä ja polttavaa yhtä aikaa. Kukkuloiden laella pakkanen kimalteli esi-isiemme turkeissa. Heitä oli lukuisia, tusinoittain, sadoittain, tuhansittain ja he kaikki tuijottivat meitä. Heidän silmänsä liikkuivat edes-takaisin-edes-takaisin, seuraten jokaista liikettämme kuin nälkäiset käärmeet. He hymyilivät heidän lukemattomat hampaansa, lukemattomat pimeydessä varjoiksi venyneet raajansa, kaikki ne osat meidän yllämme, heidän varjeluksensa. Katselin taivasta ja hymyilin.
Kuuton kuu nousisi pian. Jamppa seisoi hermostuneen oloisena kivellään ja Valo muutaman askelman alempana maassa. He näyttivät niin majesteettisilta. Lampi heijasti taivaan aukeamattoman silmän meihin nälkäisenä.
Pidin silmällä jokaista Jampan liikahdusta, pienen pientä värähdystä pörhistyneessä turkissa, epämääräisiä kouristuksia pullottavassa vatsassa. Sykähteleviä verisuonia. Niiden tasainen hakkaus täytti korvani. Kaikkialla oli hiljaista, mutta veri lauloi. Lämpimät norot täyttivät korvani ja putosin pinnan alle. Pelkkää kohinaa sydämen sylkevästä suusta.
Silmäni rävähtivät auki, suuri sykäys sytytti turkkini palaamaan. Uusikuu oli saavuttanut huippunsa. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan kohti kiveä. Valo katsoi minua kannustavasti, Jamppa taas hermostuneena. Hymyilin heille molemmille haltioissani. Nostin kiven juurelle jättämäni sammaltupon suuhuni ja päästyäni Jampan viereen ojensin sen hänelle. Olin neuvonut häntä pitämään sitä suussaan. Hän hymyili minulle varovaisesti ja nappasi vihreän mytyn suuhunsa. Asetin toisen etukäpäläni hänen kyyristyneen hahmonsa ylitse ja katsoin kollia silmiin. Puolukkaseppele oli kuin sädekehä hänen arastelun valtaamiensa kasvojen kruununa. Hän oli niin nöyrä. Niin haavoittuvainen. Täydellinen.
Ja niin puhdas.
“Silmä silmästä. Sielu sielusta”, ja silloin viilsin hänen kurkkunsa auki.
Hetken kaikki olivat vain hiljaa. Ilmakaan ei liikahtanut, mutta etutassuni kastui oitis litimäräksi. Veri norui tassuni vartta kuin kastike. Muutaman sekunnin ajan en voinut kääntää katsettani.
Ja sitten Jamppa alkoi rääkyä. Hänen silmänsä olivat levinneet valtaviksi hätääntyneiksi aukoiksi. Sulloin sammaltuppoa syvemmälle hänen kurkkuunsa ja pitelin hänen pyristelevää ruumistaan. Kaikki Jampassa yritti paeta, kyyneleinä ja suupielistä venyvänä sylkenä, raastavana huutona, mutta omaa kehoaan ei päässyt karkuun. Siinä oltiin loppuun asti. Mutta se mikä pääsi virtaamaan oli veri. Ja kaikki se veri roiskui hänestä kuin suuresta pullistuneesta hedelmästä, suoraan Valon päälle.
Hengitin syvään kannustaen Jamppaakin hengittämään rauhassa, mutta hän vain rimpuili. Imelä metallinen haju työntyi väkisin kielelleni.
Mielessäni oli nähnyt tämän hetken jo pitkään. Jamppa etutassut ojentuneena hartaaseen kurotukseen, kohti Valoa, punainen seppele päässään. Valon ystävälliset vihreät silmät ainoana hohtavana pisteenä verestä tummuneen turkin keskellä. Ja yö, mitä pimein kuuton yö.
Sinun ei tarvitse koskaan pelätä mitään.
Kaksi hurmepuolukkaa, maahan pudonneessa seppeleessä, toisiinsa punoutuneina. Näetkö? Ne olemme me. Tein kaiken sinua varten. Herrani. Valoni. Elämäni rakkaus.

//Valo? Laitoin vahingossa vaan osan tarinasta nii laitan uudestaan kääk!