Istuin hiljaa metsänreunassa ja tutkin tätä reviiriä - minun reviiriäni - tarkasti silmäillen. Käpälissäni tuntui yhä Terälehden lämmin veri. Tunsin tämän tuntemattoman naaraan tappamisesta suurta mielihyvää. Hän oli ollut vain heikko surkimus, taakaksi muille kissoille, jotka vaikuttivat asuvan hänen kanssaan. Heikot eivät ansainneet elää! Se oli kaikkien opittava vaikeimman kautta, sillä minä kyllä pitäisin siitä huolen.
Olin nyt kaukana siitä paikasta, missä olin tappanut Terälehden. Lähdettyäni heidän saastaisesta leirinkuvatuksestaan jonka olin tahrinut tämän naaraan verellä, olin kuullut joitakin huutoja ja askelten ryminää. Äänet olivat kaikuneet muuten hiljaisessa metsässä pitkänä ulinana, joihin olin vastannut korkealla ulvahduksella. He eivät varmasti lähtisi etsimään Terälehden tappajaa, vaan jäisivät tietysti suremaan ja nyyhkyttämään toverinsa julmaa kohtaloa. Kihisin kiukusta. Oli suorastaan kunnia tulla minun, Sirpaleen, tappamaksi! Olemassa oli paljon muitakin tapoja heikoille kuolla, esimerkiksi kaksijalat ja niiden hirviöt, ketut tai satunnaiset kotikisut jotka puolustivat vakaumuksellisesti reviiriään. Niistä kaikista Terälehti oli kuitenkin osunut minun kynsiini. Tämän ketunmielisen naaraan olisi pitänyt kiittää minua, että hänen toverinsa muistaisivat hänet jonkun satunnaisen kulkukissan tappamana eikä kaksijalkojen hiirenaivoisten ansojen säälittävänä uhrina. Pysähdyin hetkeksi pienen puron reunalle ja kastoin käpäläni jääkylmään veteen. Niissä oleva veri näytti punertavan veden. Punaiset aallot pyörteilivät käpälieni ympärillä, ja sumea usva tuntui täyttävän mieleni. Minä kostaisin vielä! Tämä oli vasta alkua, vasta ensimmäinen uhri joka joutui kärsimään Fregatin puolesta. Ja kun kukaan ei enää uhmaisi minua, tappaisin viimeisen viholliseni. Myös petolliset, heikot sisareni saivat kuolla. Ellei joku heistä liittyisi minun seuraani tappamaan heidän emoaan. Ehkä en ollutkaan ainoa Fregatin hylkäämä pentu, vaan tämä ketunmieli oli jättänyt muutkin pentunsa oman onnensa nojaan. Sen he ansaitsivat! Jokainen Fregatin hoitama pentu ansaitsi kivuliaan kuoleman. Heistä ei olisi mihinkään, jos tulisivat yhtään petturimaiseen emoonsa.

Kuurankukat koristivat jumalaista polkuani halki hyisen metsän. Uskollinen palvelijani kulki ääneti perässäni; kollin koko olemus oli viritetty kuulostelemaan kaikista huomaamattomimpiakin toiveitani. Minä olin kuitenkin rakentanut ympärilleni muurin, jonka toiselle puolelle tavan kuolevaiset saattoivat vain uneksia pääsevänsä kurkistamaan. Se koski myös Aavetta.
Siitä oli jo pari kuuta. Pari kuuta siitä, kun minusta oli tullut itse puhtauden perikuva; kun uusi ylimaallinen hahmoni oli syntynyt väräjävästä lammesta; kun olin katkaissut kahleeni jotka olivat sitoneet mieleni maalliseen turhamaisuuteen. Muisto siitä tapahtumasta oli kuitenkin pyyhkiytynyt puhdistumiseni myötä lähes täydellisesti. Jos oikein kaivelin, saatoin saada kiinni jostain säikeestä, muiston rippeestä. Se kuitenkin poltteli niin, etten pystynyt sitä pitelemään kahta hetkeä pidempään tietoisuuteni pinnalla.
“Yö laskeutuu pian”, kuiskasin ääneen, en oikeastaan kenellekään. Aistin kuitenkin Aaveen höristävän korviaan takanani.
“Tahdotteko, että etsin meille leposijan?” tummanpuhuva kolli tiedusteli nöyrästi.
Heilautin hänelle häntääni hajamielisesti. Aave tulkitsi sen käskynä ja luikahti puiden väliin tutkimaan ympäristöä. Seisahduin hetkeksi paikoilleni. Katseeni oli jo jonkin aikaa yrittänyt kurkotella sinne, minne silmä ei näe, ja näköäni kivisti katsoessani ensimmäistä kertaa tarkemmin, mitä ympärilläni todellisuudessa oli.
Valkoisen hunnun alta pilkisti esiin jotakin punaista. Varovasti, ikään kuin silittäen, pyyhkäisin lumet pois sen päältä hännälläni. Ennen kuin itse sitä tajusinkaan, silmäni olivat täyttyneet kuumista kyynelistä, joita tipahteli kuuraisen puolukan pyöreälle muodolle.
Otin puolukan varovasti tassulleni, hoivaten sitä kuin pentueen pienimmäisintä, jonka elämänlanka oli juuri katkeamaisillaan. Mielessäni sen tilalle hahmottui mustavalkoinen kissa, jonka keltaiset silmät loistivat kuin kaksi pientä viherlehden aurinkoa.

//Aave?

Aamu alkoi jo sarastaa. Sirpale nuolaisi pitkäkyntistä, suurta käpäläänsä ja pesi sillä korviaan epätarkasti. Hän piirsi mutaiseen, routaiseen maahan kynnenjälkiä ja vetäisi tammipuun kaarnaan pitkän ristin näyttääkseen muille kissoille tämän olevan hänen reviiriään. Sirpale tunsi sisällään kalvavaa nälkää - hän ei ollut syönyt kunnolla päiviin. Hänen kaikki aikansa kului taistelutaitojen opetteluun, sillä hänen piti olla valmistautunut kostamaan. Fregatti saisi katua tätä koko loppuelämänsä. Sirpale aikoi varmistaa, että hänen surkealla niin sanotulla emollaan olisi mahdollisimman tuskallinen kuolema. Hän sulki silmänsä, antoi kaiken kivun ja polttavan vihan virrata sisäänsä veden lailla. Sirpale sähisi kuvitellessaan Fregatin seisomassa edessään. Hän valmistautui raastamaan hänen niskanahkaansa terävillä kynsillään ja leikittelemään hänellä siihen asti, että petollinen naaras anelisi armoa. Mutta Sirpale ei antaisi armoa, ei ikipäivänä. Hän jättäisi Fregatin ruumiin lojumaan aukealle paikalle kettujen ja muiden petojen syötäväksi. Se oli kohtalo, jonka hän ansaitsi! Mutta voimiensa ylläpitämiseksi Sirpaleen oli valitettavasti saalistettava. Hän kulki eteenpäin pää niin matalana kuin pystyi, ja koetti saada hajujäljen riistasta. Hetken päästä hän erotti silmäkulmassaan ruskean vilahduksen, ja siinä silmänräpäyksessä Sirpale tappoi pienen hiiren nopealla liikkeellä. Hän söi sen muutamalla haukkauksella ja sylkäisi hiiren luut maahan. Nyt hän jaksaisi taas taivaltaa.

Taivaltaessaan kohti tuntematonta Sirpale haistoi aluskasvillisuuden ja vähäisen ketun löyhkän takana toisen, pistävämmän hajun.
‘Kissoja.’ Sirpaleen aistit valpastuivat. Erilaisten hajujen perusteella kissoja oli enemmän kuin yksi - ehkä kolme kissaa. Sirpale paljasti kyntensä esiin ja valmistautui hyökkäämään muita kissoja - vihollisia - vastaan. Hän saattaisi onnistua tappamaankin jonkun, jos hyvin kävisi. Sirpale seurasi hajujälkiä yhä syvemmälle metsään, kunnes hän päätyi puiden ympäröimälle pensaikkoalueelle, joiden seassa näkyi kaksi sammalista tehtyä kasaa.
‘Tämän on oltava heidän leirinsä. Mutta ei enää kauaa!’ Sirpale ajatteli mielissään.
‘Täällä ei kuitenkaan näy ketään. Ovatkohan ne heikot luukasat etsineet toisen paikan piileskelylle?’
Sitten aluskasvillisuudesta kuului rapinaa, ja esiin ponnahti kilpikonnakuvioinen pieni naaras. Hän vaikutti olevan yksin, sillä Sirpale ei aistinut kenenkään muun kissan läsnäoloa. Sirpale hiipi ketun lailla naaraan taakse ja astui sitten ulos pensaikosta.
“Vaikutat olevan eksyksissä”, hän sähähti kynnet esillä. Naaras säikähti hänen uhkaavaa äänensävyään.
“K-kuka sinä olet? Tämä on meidän leirimme..” hän vastusteli. Sirpale nautti tuntiessaan kissan pelon.
“Sinusta ei ole minulle mitään vastusta”, Sirpale virnisti naaraalle psykopaattisesti. Hän tunsi suunnatonta tyydytystä nähdessään tämän kissan pakokauhun. Miksi tappaa kertaheitolla, jos voisi ottaa siitä kaiken ilon irti? Sirpale väläytti kyntensä naaraalle ja sivalsi tätä hyvin tähdätyllä iskulla suoraan silmiin.
“Mitä sinä teet?!” naaras kirkaisi ja huiski vauhkosti käpälillään edestakaisin.
“Black! Jupiter!” Naaras huusi joidenkin kissojen nimiä, mutta Sirpale painoi käpälänsä hänen suunsa päälle. Naaras yritti huitoa Sirpaletta kömpelöillä, ponnettomilla iskuilla, mutta hän tuskin hipaisikaan kollia.
“Eivät he kuule sinua”, Sirpale sihisi. Hän pysähtyi kuullessaan metsästä kauhistuneen huudon.
“Terälehti! Terälehti, missä olet?” Ääni oli kollin, joka vaikutti tuntevan tämän naaraan.
“Ketunläjät!” Sirpale ärähti. Nyt tästä kissasta oli tehtävä loppu - heti. Sirpale iski hampaansa suoraan Terälehti-naaraan kurkkuun ja piti häntä paikallaan siihen asti, että hänen rintansa lakkasi kohoilemasta hengityksen tahtiin. Sirpale nousi ylös käpälät verestä märkinä ja tuijotti tekonsa seurauksia. Hänen ensimmäinen uhrinsa. Ensimmäinen kissa, joka joutui kärsimään Fregatin takia. Sirpale päästi voitonriemuisen mrrau-naurahduksen, heitti Terälehden ruumiin pensaikkoon toivoen, etteivät ne saastaiset katit löytäisi sitä hetkeen.
‘Näetkö nyt, Fregatti? Minä olen oppinut olemaan vahva! Sinä saat katua jokaista hengenvetoasi!’ Sirpale lupasi. Ja tämän lupauksen hän aikoisi pitää!

Katselin kaksijalkaani, kun hän kokkasi jotain sukulaisilleen. Olin alkanut yhdistämään omistajani vieraita enemmän siihen, millaisessa suhteessa he luultavasti olivat rakkaimpani kanssa. Oletin, että yökyläilemässä olevat kaksijalanpennut olivat hänen pennun pentujaan. He olivat tulleet kylään edeltävänä aamuna ja jääneet yön ylitse. Rakastin heitäkin kovasti. He olivat energisiä ja tykkäsivät selkeästi minusta yhtä paljon kuin minä heistä.
Kaksijalkani kutsui pennun pentujaan, ilmeisestikin syömään. Pian kaksikko pieniä kolli kaksijalanpentuja ilmestyi paikalle vinot hymyt kasvoillaan. He kulkivat ohitseni silittäen minua samalla, kun kurottivat ottamaan ruoka-alustojaan. Väistin heidän tieltään. Voisin antaa heidän ruokailla rauhassa ja käydä ulkoilemassa hieman sillä välin. En minä kauaa kuitenkaan olisi ulkona ja pysyttelin pihamaalla.
Kuljin kaksijalanpesän lävitse vielä taakseni rakkaaseen omistajaani vilkaisin, kunnes hän katosi näköpiiristäni seinien taakse. Suuntasin kohti uloskäyntiä, jossa oli läppä, jonka lävitse pystyin kulkea ellei sitä oltu erikseen laitettu kiinni. Yleensä se pidettiin päivien aikana auki ja yksi laitettiin säppiin.
Huomasin kuitenkin heti, että pihalla leijui kumman voimakas kissan haju - tai useamman kissan. En yleensä haistanut muita kissoja erityisen kovaa, koska he tykkäsivät pitää oman etäisyytensä kulkiessaan joukkioissaan pitkin kujia.
Loikkasin aidalle punaisen kaulapannan kello helähtäen. Huomasin yllätyksekseni kolme yksilöä. Tunnistin heidät hämärästi ulkonäöltä, mutta en ollut koskaan olettanut oikeasti törmääväni heihin. Luulin, että nämä kissat tykkäsivät kulkea vain kujilla kaukana muiden piha-alueista.
Joukkiossa oli kaksi naarasta, puhtaanvalkoinen sinisilmäinen yksilö sekä harmahtava kissa kirkkaansinisillä silmillä. Molemmilla on jonkinmoiset huivit kauloissaan. Kolmantena paikalla oli muuan vaaleanharmaa kolli kellertävillä silmillä.
“Hei”, kolli naukaisi ja loikkasi aidan päälle minua vastaan. Silmäilin häntä, mutten kuitenkaan törkeästi. “Kuka sinä mahdatkaan olla?” kolli jatkoi vielä.
“Tervehdys vain kaikille! Minä olen Aino!” esittelin itseni pehmoisella äänellä ja hymyilin tulokkaille. Istahdin aidan päälle ja käärin pörröisen häntäni tassujeni ympärille. Ei ollut jokapäiväistä tavata uusia kissoja ja olin aivoin tälle ajatukselle.
“Hei, kaunokainen”, harmahtava naaras naukaisi loikatessaan hänkin aidalle ja silmäillen minua kiinostuneena. Valkoinen naaras seurasi toisen naaraan perässä ja nyökkäsi minulle tervehdyksen.
“Keitäs te olette ja mikä tuo teidät tänne?” kysyin leppoisasti ja vilkuilin jokaista pienen joukkion kissaa mielenkiinnolla. “En saakaan juttuseuraa kovin usein, joten on mukava nähdä hieman muitakin kissoja.”

//Aava tai Kumina?

“Kiitos, otan mielelläni teiltä vinkkejä”, nau’uin pyöritellen tassullani maassa lojuvaa pientä kiveä.
“Merete, tule mennään yhdessä hakemaan sinulle pesätarvikkeita”, Harjus sanoi ja johdatti minut takaisin ulos kylmille nyt jo pimeille kaduille.
“Kaivamme yleensä roskiksista ruokaa ja pesätarvikkeita itsellemme. Joskus sieltä löytyy kunnon hyviä tavaroita ja nahan paloja, joista tehdä oikein pehmeä pesä”, Harjus naukui. Minua hieman ahdisti olla kaksin kollin kanssa, mutta oli se parempi kuin yksin oleminen.
Sanat roskapönttö ja nahan palat kuulostivat korvaani hassulta. Ehkä ne olivat jotain kaksijalkalan kissojen kieltä.
“Katso”, Harjus sanoi pysähdyttyään. Pysähdyin ja katsoin kollin nyökkäämään suuntaan. Kadun toisella puolella oli rakennusten välissä pieni syvennys, joka oli täynnä kaksijalkojen moskaa.
Pari hirviötä vilahti ohitsemme ja Harjus näytti laskelmoivan oikeaa aikaa juosta kadun yli. Luotin kolliin ja juoksin toiselle puolen tuon perässä.
Hengitin rauhassa sisään ja ulos, kun olimme toisella puolella. En ollut kovin tottunut hirviöiden väistelemiseen, sillä kuljin mieluummin korkeammalla esimerkiksi aidoilla ja metsän reunalla.
“Tarvisen apuasi kantamisessa”, Harjus sanoi. Hän oli jo syvällä roskissa ja heitti käpäliini nahan paloja, jotka veisimme takaisin.
Loikin roskapönttöjä pitkin ylemmäs ja käytin paria uloketta päästäkseni korkeammalle. En kuitenkaan nähnyt korkealta juuri mitään muuta kuin kaksijalkojen pesien kattoja.
Laskeuduin siis takaisin alas ja kävin roskien kimppuun Harjuksen kanssa.

Kerättyämme tarpeeksi pehmeää materiaalia, nappasimme ne kantoon ja palasimme pesälle. Tuotuamme ne keskelle kaikkea romua alkoi minulle tulla jo aika hyvä kuva minua odottavista kuista.
Nämä kissat olivat siedettäviä. He vaikuttivat siltä, että jättäisivät minut rauhaan, jos haluaisin.
Kaikkien kolmen toisen kissan pesät olivat uloskäyntiaukon toisella puolen, joten päätin rakentaa omani toiselle puolelle. Saisin pitää oman puoleni itselleni ja pitää hieman etäisyyttä toisiin.
Muotoilin itselleni pesän kahden seinään nojaavan esineen alle. Luotin, että ne pysyisivät pystyssä nojatessaan seinään ja toisiin esineisiin niiden takana.
Saatuani pesän valmiiksi kävin heti makuulle ja nukkumaan. Jotenkin kaikki itsesuojeluvaistoni vain katosi kuin tuhka tuuleen näiden kissojen kanssa. He tuntuivat turvallisilta.
***
Tassuni tunsivat entisen kaksijalkani pesän lattian allaan ja ennen kuin edes avasin silmäni kuulin sen äänen. Rääkyvän ilkeän äänen, joka laukaisi minussa hälytystilan.
Sudin hetken paikoillani liukkaalla lattialla, mutta kun pääsin juoksuun etsin heti esineen, jonka alle piiloutua. Sydämeni tykytys oli niin kovaääninen, että kaksijalankin oli pakko kuulla se.
Yritin käskeä sydäntäni olemaan hiljempaa, jottei minua löydettäisi. Minua ei saisi löytää!

Hetkonen… kaksijalkanihan oli kuollut. Minä tapoin kaksijalkani. Räväytin silmäni auki hieman hätäisenä, mutta tajusin olevani Tähdenlennon ja Revontulen pesässä omalla makuusijallani. Räpyttelin silmistäni pois näköäni sumentavat kyyneleet ja pyyhin kasvojani tassuihini.
Painajaiset vaivaisivat minua varmasti koko loppu elämäni ajan. Pahinta oli, että vain joidenkin kaksijalkojen haju aiheutti minussa ylitse pääsemätöntä pelkoa ja ahdistusta.

Olin ilahtunut siitä, kun Merete kiitti meitä avusta. Olin enemmän kuin mielissäni siitä, että sain auttaa häntä - tai ketä tahansa pulassa olevaa kissaa. Lehtikato oli kaikille rankka ja mielestäni kissojen tuli pitää toinen toisestaan huolta parhaansa mukaan.
“Mitäs pienistä! Rakastamme tavata uusia kissoja ja on ihanaa auttaa! Olemme auttanee muita ennenkin”, kerroin ja katsoin Revontuleen.
“Niin, kuten Lotta, Lohi ja Siili tai…”, kollin ääni vaikeni, kun hän vilkaisi Harjukseen, kuin selvittääkseen oliko sallittua puhua hänen vanhemmistaan. Harjus ei vaikuttanut edes huomanneen veljeni katsetta.
“Olemme auttaneet tiineenä olevia naaraita, pentuja ja muita perheen jäseniä, joten ei yhden nuoren kissan auttaminen missään tunnu! Tästä on tullut meille jo tapa”, kerroin hymyillen.
“Niin! Ja voin opettaa sinulle kaikkia hienoja tapoja ja taitoja, joita olemme toisiltamme oppineet! Kuten saaliin kerjääminen kaksijaloilta tai parhaiden tähteiden löytäminen roskapöntöistä!” Harjuskin naukui innokkaasti ja katsoi toiveikkaasti Mereteen.
“Niin juuri. Voimme esitellä sinulle erilaisia taitojamme, jos haluat. Mutta tietysti se on VAIN, jos sinä niin tahdot”, naukaisin. “Voisimme nyt asettaa sinulle pedin, vai mitä? Harjus auttaa sinua varmasti mielellään pedin kyhäämisessä ja hyvän petipaikan löytämisessä.”

//Metre?

Murun kulmat kohosivat nopeasti ylös ja pysyivätkin tässä asennossa sen jälkeen, kun Kalle kovin mietteliäänä kysyi, mistä kissanpennut tulevat. Eikö Kallen emo ollut opettanut tälle mistään mitään? Muru ei voinut käsittää, että Kalle, täysikasvuinen kollikissa, ei todella ollut vielä saanut tietoonsa, miten pennut saapuivat maailmaan.
"Niinpä! Oletko koskaan ajatellut?" naukui Kalle, joka oli selvästi huomannut järkytyksen Murun kasvoilla ja matki nyt naaraan ilmettä.
Muru räpytteli silmiään yrittäen keksiä, miten lähestyisi tilannetta.
"Kalle", Muru aloitti.
"Niin?" Kalle tuijotti häntä hämmentyneenä, pää kallellaan kuin uteliaalla pennulla.
Murun oli nyt pakko uskoa, ettei Kalle tosiaan tiennyt yhtään mitään pentujen alkuperästäkään.
"Olen tiennyt ihan pienestä saakka, mistä pennut tupsahtavat tähän maailmaan. Luulin, että kaikki emot kertovat siitä pennuillensa", Muru sanoi varovasti.
Kallen suu loksahti raolleen. "Ai."
"Ensin emo odottaa pentuja kahden kuun ajan, kun ne kasvavat emon mahassa. Sanotaan, että emo on tiineenä. Sitten pennut tulevat yksi kerrallaan emokissan mahasta ulos synnytysaukon kautta, kun ne ovat siihen valmiita", Muru selitti mahdollisimman hitaasti, jotta ystävä varmasti pysyi perässä.
Muru oli melko varma, että Kallenkin emo oli kertonut tästä. Hän piti todennäköisempänä sitä, ettei hajamielinen kolli vain ollut kuunnellut tai sisäistänyt asiaa kunnolla. Tavallaan siinä oli jotain suloistakin.
Oli miten oli, Muru odotti nyt Kallen vastausta jännittyneenä. Naamiokuvioinen kolli tuntui menneen aivan sanattomaksi.
"Mutta... eihän yhden kissan sisälle mitenkään mahdu niin monta pentua! Olet varmasti käsittänyt jotain väärin", sanoi Kalle epäuskoisena.
Muru naurahti, mutta selitti sitten lempeästi:
“Kyllä mahtuu. Pennut ovat ensin hyvin pieniä. Emon maha kasvaa lopulta todella pyöreäksi, joten pennut saavat enemmän tilaa kasvaessaan.”
“Vau!” Kalle henkäisi.
Sitten kolli vakavoitui kulmat kurtussa.
“Miten niin pullean mahan kanssa pystyy liikkumaan?”
“Se on varmasti vaikeaa tiineyden loppupuolella”, Muru pohti, “en usko, että emo kauheasti jaksaa tai haluaakaan liikkua silloin.”
“Entä jos isäkissa haluaa synnyttää pentuja?” Kalle kysyi.
Muru tuijotti häntä sanattomana.

//Kalle? XDD

[...] (Kaksijalkojen puhetta)
//Tyrni sai nimensä tässä tarinassa virallisesti

Kaksijalat tulvivat ovesta sisään, olin sen takana piilossa, mutta yksi heistä huomasi minut.
[Täällähän sinä olet!]
Kaksijalka yritti lähestyä minua, mutta löin hänen käden pois. Kaksijalkojen mekkala kuului taustalla.
Verta roiskahti päälleni, mutta kaksijalka ei antanut periksi. Painauduin tiukemmin seinää vasten ja yritin sähistä. Hänen kimakka ja olevinaan ystävällinen puhe vain stressasi minua entisestään.
Sitten ovi, joka oli toinen seinä vierelläni aukesi ja niskastani tartuttiin ennen kuin kerkesin estää sitä.
Sähisin vimmatusti, kun kaksijalat kantoivat minut liikkuvaan metalliseen koppiin. Siellä he laittoivat minut jonkinlaiseen laukkuun, painauduin heti sen seinää vasten. Tämä liikkuva juttu haisi omituiselle, se oli makean ja jonkun muun sekoitus. Kaksijalka kokeili rajojani laittamalla käden kangaslaukun sisään, mutta se oli minulle liian stressaavaa ja vahingossa pissasin alleni. Nyt märät vatsakarvani stressasivat minua vielä enemmän. Tiesin, että olin tehnyt suuren virheen. Todennäköisesti minua ei enää olisi olemassa pian.
[Voi ei! Hän pissasi alleen]
Yllätyksekseni kaksijalka otti esille jonkinnäköisen pussin, joka haisi hyvältä ja tunki sen naamaani. Ensin sähisin, mutta kun sisällä oleva aine kosketti huuliani tiesin, että se oli ruokaa ja minun oli saatava sitä. Se maistui niin hyvälle, ainakin verrattuna entiseen ruokaan mitä joskus sain, kunkaksijalkani muisti.

[Mikäköhän hänen nimensä voisi olla?]
[Hmm... Ehkä... Lakritsi? Omena? Lakka? Tai kenties Tyrni?]
[Tyrni kuulostaa hyvälle!]

Uusi kotini oli metallikehys, jonka sisällä oli vähän suojaa ja hyvin kylmää. Katsoin, haistoin ja kuulin, miten päivä päivältä sinne tuli uusia kissoja ja lähti vanhoja pois.
Harva kaksijalka pysähtyi luokseni, mutta ne jotka uskalsivat pysähtyä saivat kynteni heidän käpäliinsä. Minua pelotti liikaa, että he satuttaisivat minua.
Yhtenä päivänä eteeni ilmestyi eräs kaksijalka, joka lähestyi minua hitaasti ja varovasti. Hän kuitenkin heilahti takaisin, kun sähähdin.
[Hän on Tyrni, kasvoi kodissa jossa häntä pahoinpideltiin, ja pieni rukka on vasta parin kuukauden ikäinen]
[Ai Tyrni! No moi <3 sä näytät niin söpöltä!]
Painauduin laatikon seinää vasten entistä kovemmin, kun hän laittoi kätensä taas häkkiin. En halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa. Löin häntä uudestaan, ja sain heidät lähtemään. Sitten jäin taas yksin, joka oli hyvä sillä nyt uskaltauduin juomaan vettä ja syömään hieman kuivia nappuloita. Piilouduin kuitenkin takaisin kun muita kaksijalkoja käveli ohitseni.

[Hei taas! Onks sulla ollu kiva päivä? Sä oot niin söpö!]
Kaksijalat olivat saaneet kosketettua minua jo muutaman kerran, ilman että löin niitä. Olisin kyllä purrut heitä jos olisin voinut. En luottanut edelleenkään keneenkään. Mutta kun hän otti samanlaisen pötkylän esille, mitä minulle oltiin syötetty aijemmin päästin hänet heti hieman lähemmäs. Hän kosketti minua hellästi niskasta, se oli yksi maailman parhaista tunteista. Mutta kenties tämä oli ansa? Ehkä hän kuitenkin halusi tappaa minut. Kurkustani pääsi estämätön murina ja tämä kaksijalka veti kätensä heti pois.
Kaksijalan haju oli nyt turkissani, mutten voinut pysähtyä nuolemaan sitä pois aktiivisen vaaran vuoksi.
[Tuo näyttää jo kehittymistä viimekerrasta. Luulen, että hän tykkää sinusta.]
[Minä luulen samaa, taidan ottaa hänet.]
[Selvä! Laitan Tyrnin varaukseen ja tulemme suorittamaan kodintarkastuksen ensi maanantaina]
Katsoin, miten kaksijalat päästivät suustaan epämääräistä puhetta ja tekivät jotain papereiden kanssa.

/Tyrnin muutopäivä/

[No moi taas!]
Näin saman kaksijalan jo kolmannen kerran.
Tällä kertaa hän yritti houkutella minua samanlaiseen kangashäkkiin, kuin missä olin istunut ensimmäisenä päivänä tänne tultaessa.
En mennyt sinne helpolla, mutta pian hän sai kuitenkin suostuteltua minut ruoan voimalla. Tällä kertaa olin taas uuden kaksijalan sylissä, enkä saisi tehdä sitä mokaa, että pissaisin alleni.
[Hyvä poika!]
Sitten lähdimme toiseen, hienompaan ja värikkäämpään pyörälliseen metallihäkkyrään.
Nyt alkoi pitkä ajomatka, niin pitkä että kerkesin vahingossa nukahtaa.

*Chloxk* *zhuiiiiii*
[Tervetuloa kotiisi, Tyrni!]
Kaksijalka laski minut maahan ja avasi kantolaukkuni.
En liikahtanutkaan, ennen kun uusi omistajani lähti. Talo oli täynnä uusia hajuja, mutta en uskaltanut haistella kovin pitkään.
Menin ensimmäisen kerroksen johonkin huoneeseen ja etsin sieltä mukavan ja piiloisan paikan.
Pian kaksijalkani seurasi minua. Ensin piilouduin, mutta kun haistoin hänellä olevan lihan työnsin pään pois piilopaikastani.
Haistelin sitä hetken, ja sitten haukkaisin sen suuhuni. Kaikki mahdolliset maun yhdistelmät räjähtivät suussani. Se oli niin hyvää, että melkein kehräsin. Melkein.
[Olikos se hyvää?]
Annoin kaksijalan koskea päälakeeni hieman, mutta hän ymmärsi hermostukseni ja otti käden pois.
Kaksijalka pian poistui huoneesta ja meni saman kerroksen huoneeseen. Sieltä kuului muiden ihmisten puhetta ja välkkyviä valoja.
Olin kiinnostunut, joten tassuttelin hyvin hitaasti kohti häntä ja sitä huonetta. Haistelin kaikkia mahdollisia vaaroja, mutten huomannut mitään selvää. Kuulonikaan ei kertonut mitään vaaroja...

//Tyrni saa uuden alun! (No pun intended)
//Antakaa plz palautetta
//Toivottavasti tyrni tokenee pian traumoistaan <3

Katselin hieman epäillen, kun Tähdenlento esitteli minulle majapaikkansa. Luotin kuitenkin, koska tämä olisi minun paras mahdollisuuteni selvitä. Käpälät täristen jatkoin sisään. Tapasimme kaksi Tähdenlennon ystävää, Revontulen ja Harjuksen. Katselin epävarmasti heitä ennen kuin he tervehtivät minua. Revontuli esittäytyi ensin ja sitten nuorempi Harjus. Mustaturkkinen kolli asteli eteenpäin. Loikkasin taaksepäin takapuoli tömähtäen seinään. Meinasin kaatua, mutten äännähtänytkään. Hyvä kai yksin kasvamisessa oli se, etten koskaan ollut oppinut seurallisen kissan tavoille.
“Ei ollut tarkoitus säikäyttää!” kolli sanoi hätäisesti.
Kohautin vain lapojani vastaukseksi ja koitin vähän rentoutua. Halusin uskotella itselleni, etteivät nämä kissat halunneet minulle pahaa.
“Nimeni on Merete”, kerroin nimeni pitäen kuitenkin puolustavan ulkokuoreni yllä. Hieman kyyry varovainen asentoni ja taistele tai pakene -reaktion aiheuttama tiheä hengitys sai selvästi Harjuksen ymmärtämään, etten ottaisi mielelläni uusia kissoja kovin lähelle itseäni.
“Selvä. Mukava tavata Merete”, Harjus sanoi ja näytti ehkä hieman pettyneeltä, kun joutui tyytymään etäisyyteen. Vilkaisin tassujani.
“Kiitos, että viitsitte auttaa minua”, totesin kiertäen häntäni eteeni suojaksi.
En halunnut olla ilkeä, sillä nämä kissat auttaisivat minua. He auttaisivat minua varmasti.

//Tähdetötönen?

Tuntematon nuori naaras otti tarjoamani kalan vastaan ja söi sen. Sen jälkeen ehdotin hänelle, jos hän olisi mahdollisesti halukas tulemaan mukaani Revontulen ja Harjuksen luokse. Veljeni voisi varmasti varmistaa, ettei hänellä ollut mitään vakavia vammoja ja Harjus osaisi varmasti piristää tunnelmaa.
“Et vieläkään kertonut nimeäsi”, totesin minua seuraavalle kermanväriselle naaraalle lempeästi. Se oli pieni vinkki hänelle esitellä itsensä.
“Olen Merete”, kissa kertoi hetken empimisen jälkeen.
“Merete”, toistin perässä ja makustelin hänen nimeään. “Kuinka kaunis nimi”, kehräsin hymyillen lempeästi.
Aloimme vähitellen lähestyä kaksijalkojen rakennelmaa, johon olimme päättäneet matkatoverieni kanssa mennä asustamaan. Vilkaisin Mereteksi esittäytyneeseen naaraaseen.
“Tuolla me vietämme lehtikadon. Äläkä huoli, kaksijalat eivät ole tulleet käymään siellä kertaakaan koko aikana, kun olemme olleet täällä. Vaikuttaisi siltä, että tämä on jonkinlainen varastotila niille, johon ne vain tunkevat ylimääräiset tavaransa. Lisäksi, vaikka sisälle tulisikin kaksijalka, olisi helppo paeta seinässä olevasta reiästä, jota käytämme sisäänkäyntinämme”, selitin hänelle ja toivoin, ettei häntä alkaisi pelottamaan mahdollisuus siitä, että kaksijalka ilmaantuisi yhtäkkiä pesäpaikkaamme ja olisimme siellä jumissa.
“Harjus! Revontuli! Meillä on vieras, koittakaahan käyttäytyä!” naukaisin kovaan ääneen pesään samalla, kun tunkeuduin sisään reiästä, josta olin aikaisemmin puhunut.
Merete tuli hetken minun jälkeeni sisään. Pienen hetken kerkesin jo pelästyä, että hän oli muuttanut mieltään ja lähtenyt pois.
Pesässä Revontuli oli juuri sukimassa Harjuksen turkkia, mutta keskeytti tekemisensä, kun näki mukanani tulleen tuntemattoman kissan.
“Tervehdys! Minä olen Revontuli!” hän esitteli itsensä heti ja tuuppasi sitten Harjusta vinkiksi tehdä samoin. Kolli katsoi hetken ajan hiljaa mukanani saapunutta naarasta silmät suurina, kunnes sai viimein ajatuksistaan kiinni.
“Minun nimeni on Harjus! Kuka sinä olet?” kolli kysyi ja nousi tassuilleen lähestyen Mereteä. Annoin ystävälleni pienen tuiman katseen merkiksi osata pitää etäisyyttä. En halunnut säikyttää ressukkaa.

//Mereretere

Venyttelin raukeana ja vilkaisin kaksijalkaani. Hän nukkui vielä vierelläni pedillään, joten minulla ei olisi mikään kiire minnekään. Ei minulla koskaan muutenkaan ollut. Kaksijalkani kanssa elämä oli täydellistä. Se oli rauhaisaa ja helppoa. Minun ei tarvinnut kiirehtiä minnekään tai murehtia koskaan mistään.
Käperryin hieman lähemmäksi kaksijalkaani, jotta hän varmasti huomaisi minut herätessään. Olin aina hänen vierellään. Tehtäväni oli pitää hänestä huolta. Se oli kaikki mitä edes halusin. Halusin vain olla hänen tukenaan aina ja ikuisesti. Pitää hänestä huolta ja antaa hänen tuntea olonsa aina rakastetuksi. Sitä minäkin kuitenkin halusin. Halusin, että hän olisi kanssani. Että hän olisi aina kanssani, enkä joutuisi koskaan jäämään yksin.
Pian kaksijalkani alkoi liikehtiä. Korvani ponnahtivat pystyyn ja nousin nopeasti tassuilleni. Naukaisin hänelle hyvät huomenet ja loikkasin alas pediltä. Minun täytyi löytää hänen tassujen lämmittimet tai mitkä ikinä ne olivatkaan. Hän laittoi ne aina tassuihinsa ja kulki ne tassuissaan ympäri pesää.
Löysin etsimäni pedin alta ja asetin ne hyvään kohtaan kaksijalalleni. Hän mörisi jotain minulle hellästi ja rapsutti päätäni. Kehräsin kovaan ääneen. Rakastin olla avuksi. Rakastin tuntea itseni avuliaaksi ja tietää, että minusta todella oli apua ja iloa kaksijalalleni. Hän oli minulle rakas.
Seurasin kaksijalkaani, kun hän lähti toiseen huoneeseen. Olisi aamiaisen aika. Hän ruokkisi itsensä sekä minut. Loikkasin siis tämän korokkeelle ja nappasin hänen nappula purkkinsa ja asetin sen toiselle alustalle, jonka ääressä hän söi ruokansa. Minun oli tarkoitus muistuttaa häntä ottamaan nappulansa aamiaisensa yhteydessä. Olin oppinut sen.
Loikkasin takaisin maan tasalle ja tassutin oman ruoka-astiani luokse syömään oman aamiaiseni tietysti koko ajan pitäen silmällä kaksijalkaani. Pidin hänestä huolta, joten minun täytyi vahtia häntä koko ajan. En saisi antaa minkään pilata rauhaamme. Elämämme yhdessä oli täydellistä ja rakastin kaksijalkaani enemmän kuin olin koskaan rakastanut yhtäkään kissaa.
Saatuani oman ruokani syötyä siirryin hieman lähemmäksi seuraamaan kaksijalkani syömistä. En mennyt häiritsemään häntä tai mitään, mutta kuitenkin katselin häntä ja samalla suin myös hieman turkkiani. Olisi parempi pitää itseni puhtaana!
Heti kun kaksijalkani nousi ylös, korvani ponnahtivat pystyyn. Katsoin, kun hän vei ruokansa alla pitämänsä alustan pois ja tuli sitten rapsuttamaan minua hieman. Kehräsin mielissäni ja seurasin häntä, kun hän siirtyi toiseen huoneeseen. Hän istahti pitkälle pehmoiselle pedin kaltaiselle asialle. Joskus siinä oli nukkunutkin joku kaksijalkani vieraista. Kuitenkaan minun kaksijalkani tuskin koskaan kävi siihen levolle. Hän vain istuskeli siinä rauhassa ja puuhasi aina jotain. Loikkasin hänen syliinsä ja asetuin siihen makuulle. Kaksijalkani mörisi minulle jotain lempeästi ja painoin pääni alas. Rakastin häntä. Rakastin häntä vain niin kovasti!

Kuului taas tuttu korkea ääni. Loikkasin kaulapantani kello kilisten alas takaisin lattialle ja lähdin johdattamaan kaksijalkaani pesän uloskäynnille. Joku oli tulossa vierailulle!
Odotin tyynesti sivussa, kun kaksijalkani avasi oven muille kaksijaloille ja päästi heidät sisään halein tervehtien. He pitivät ääntä ja selkeästi olivat enemmän kuin iloisia nähdä taas toisiaan. Minä vain odotin omaa vuoroani tervehtiä tulokkaita ja leikkiä kaksijalan pentujen kanssa. He olivat mukavia! Tykkäsin kaksijalkani vieraista. Toki joskus heistä osa ei antanut minulle lainkaan huomiota ja saattoi mielellään pitää minuun väliä, mutta asia ei haitannut minua. Muutenkin niitä kaksijalkoja oli vain harvakseltaan.
Nämä kaksijalat taisivat olla kaksijalkani sukulaisia, sillä he tulivat niin usein kylään ja heillä oli hieman samankaltainen vivahde ominaistuoksussaan. En voinut tietää tarkkaan, mutta se oli päätelmäni.
Katsoin minua lähestyviä kaksijalan pentuja ilahtuneena, kun he saapuivat kaksijalkani luota minun luokseni. He tulivat aina silittämään minua innoissaan ja en voinut kuin nauttia siitä. Kehräsin kosketuksesta.
“Tervetuloa, ystävät hyvät! Ihana nähdä teitä taas!” kehräsin iloisesti ja annoin kaksijalan pentujen silitellä minua riemuissaan. Heidän intonsa säteili rakkautta minua kohtaan. He rakastivat minua samalla tavoin kuin rakastin kaksijalkaani. Hän oli minulle tärkein asia maailmassa. Koko elämäni tarkoitus oli vain pitää hänet turvassa. En olisi antanut sitä mistään hinnasta pois.
Nyt kaksijalat alkoivat siirtyä toiseen tilaan ja lähdin tassuttamaan heidän perässään, koko ajan kaksijalkaani tarkkaillen. Tiesin, että tosiasiassa tehtäväni saivat olla myös hieman vähemmällä, kun paikalla oli muita kaksijalkoja, sillä he pystyivät pitää rakastani silmällä kanssani, mutta täytyi minun silti pitää huolta, että mikään hänen olotilassaan ei muuttuisi niin huomaamattomasti, että toiset kaksijalat eivät sitä huomaisi ja vain minä pystyisin sen näkemään.
“On ihanaa, että olette tulleet vierailulle! Seura on aina tervetullutta ja mukavaa. Arvostan sitä, että pidätte minusta ja kaksijalastani niin kovasti huolta!” nau'uin kiitollisena kaksijalkani oletetuille sukulaisille. Osa niistä vilkaisi minuun hymyillen, kun taas osa ei paljolti huomioinut minua.
Kaksijalat mörisivät jotain keskenään ja oma vanha kaksijalkani vaikutti äänensävyn mukaan olevansa haltioissaan. Ehkä hänelle oltiin luvattu jotain mukavaa? Tai ehkä jokin muu asia vain sai hänet niin iloiseksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta avstauksia minä en saanut. Se oli huono puoli siinä, että elin kaksijalkani kanssa. En voinut kunnolla ymmärtää häntä. Emme puhuneet samaa kieltä.
Asetuin oman raapumapuuni päällä olevalle pehmeälle pedille makuulle. Katselin rauhallisesti kaksijalkojen juttelua. Heillä tuntui olevan paljon asiaa toisilleen. Kai sitä saattoi pitää hyvänä asiana. Ainakin he keskustelivat, jakoivat tietoa ja jakoivat yhteisiä ajatuksia. Oli hyvä, että he osasivat pitää rakkaani ajan tasalla, kun hän ei itse jaksanut poistua kauaksi aikaa pesästään.
Kohotin päätäni ja käänsin korviani, kun tunnistin oman nimeni mainittavan. Vanhin vierailevista kaksijaloista katsoi minua hymyillen. Muistin, että hän oli ollut yksi niistä, joka oli alunperin tuonut minut nykyisen kaksijalkani luokse.
Kaksijalka ojensi käpäläänsä minua kohti ja annoin sen rapsuttaa minua leuan alta hellästi. Kehräsin pehmeästi samalla. Tämä kaksijalka taisi tietää tarkkaan mistä rapsuttaa ja millä voimalla, jotta se tuntui mahdollisimman hyvältä.
Kaksijalan lopetettua hän ojensi minulle vielä herkun, jonka pistelin poskeeni heti ilahtuneena. Kaksijalka hymyili minulle ja käänsi sitten päätään ja alkoi taas keskittyä enemmän keskustelemaan muiden lajitoveriensa kanssa. Olisi ollut mukavaa, jos olisin itsekin ymmärtänyt. Tai jos minulla olisi ollut oma ystävä, jonka kanssa olisin voinut keskustella sen sijaan.

Istuin aidalla ja katsoin kaksijalkaani, joka ripusti pienen puun oksalle jonkinlaista astiaa, joka sisälsi siemeniä. Olin jo aiemmin nähnyt hänen tekevän jotain samanlaista. Hän ruokki lintuja, jotka elivät talvensa lähistöllä.
Kuulin kissojen puhetta kauempaa. Se oli hiljaista eikä kovin innokkaan kuuloista, mutta kissojen puhetta kuitenkin. Käänsin päätäni ääntä kohtaan ja tarkkailin kujia ja käännöksiä, jos huomaisinkin kissan tai pari. Juttuseura kelpaisi minulle paremmin kuin mainiosti.
Näköpiiriini ilmestyi neljä kissaa. He kaikki haisivat hieman hassulle, jonka perusteella saatoin hieman olettaa, että he eivät joko asuneet kaksijalkojen kanssa tai heidän kaksijalkansa pitivät kovaa etäisyyttä kissoihinsa. Jokaisella kotikisulla oli edes pieni vivahde kaksijalanpesän ja kaksijalan hajua. Siltä ei voinut paeta.
Kissat kulkivat jonossa. Edessä kulki laiha hopeanharmaa kolli, jolla oli keltaiset silmät ja hieman mustaa turkissaan. Seuraavaksi tuli hintelä oranssi naaras, jolla oli naamassaan pari arpea sekä kauniit kirkkaan vihreät silmät. Oranssin naaraan takana kulki valkoinen naaras, jolla oli kermanvärinen naamiokuvio sekä siniset silmät. Silmääni pisti myöskin hänen kaulassaan roikkuva huivi, josta saattoi päätellä, että hän oli ainakin ollut vähintään tekemisissä kaksijalkojen kanssa. Joukon viimeisenä kulki siro valkoinen kolli, joka omasi hienot oranssit silmät.
Kissojen joukko oli pääasiassa hiljaa, mutta jakoivat välillä keskenään sanan tai parin. Heidän huononsa ja viiksensä värisivät, kun he haistelivat ilmaa. Päättelin heidän haistaneen minut, sillä pian useamman kissan katse alkoi haravoida aluetta kaksijalanpesäni ympäristössä. Katselin hiljaa näitä minulle tuntemattomia kissoja, kunnes kaksijalkani alkoi kutsumaan minua.
Vilkaisin vielä nelikkoon, josta valkoturkkisen ja sinisilmäisen kissan katse oli osunut minuun. Heitin hänelle nopean hymyn ja loikkasin aidalta alas suunnaten takaisin sisään kaksijalkani mukana. Minulla ei olisi aikaa rupatella muiden kissojen kanssa. En voinut jättää rakastani valvomatta hetkeksikään.
Pujahdin sisään pesään harmaapäisen kaksijalkani perässä ja odotin rauhassa hänen vierellään, kun hän sulki uloskäynnin. Sen jälkeen seurasin häntä istumapaikalle ja asetuin makuulle hänen vierelleen. Olin huomannut, että kaksijaloilla oli tapa pysytellä paikoillaan, jos saavuin heidän syliinsä, jotta he eivät häiritsisi minua. En kuitenkaan halunnut estää kaksijalkani kulkua vapaasti. Hänellä oli täysi valta kulkea, miten itse tahtoi, jos vain tahtoi. En halunnut olla sille esteenä.
Rakkaani mörisi minulle jotain hellää vanhalla, mutta jotenkin heleällä äänellään. Katsoin häneen ja vastasin naukaisemalla, vaikka en häntä ymmärtänytkään. Hän hymyili minulle täysillä kasvoillaan ja silitti sitten minua hellästi vanhoilla ja ryppyisillä etutassuillaan.
Vilkaisin vielä ulos ikkunasta ja ajattelin niitä kissoja, jotka olivat kulkeneet joukkiona kaduilla. Kuinkakohan monta heitä oli? Ja keitä he mahtoivat olla?

Siitä, kun Kalle ja Muru olivat lähteneet etsimään Neposta ja onnekseen löytäneet kauan kadoksissa olleen kollin, oli kulunut nyt jo aikaa. Lumi oli peittänyt heidän pesänsä pihan, ja ilma oli kylmennyt niin, ettei kumpikaan kotikisuista viihtynyt enää montaa hetkeä kerrallaan ulkona. Onneksi heillä oli todella mukavaa myös sisällä lämpimässä pesässään. Kaikki oli oikeastaan aivan kuten aina ennenkin, Kalle nautti elämästään Murun ja heidän kaksijalkojensa kanssa.
Kalle tuijotteli parhaillaan ulos ikkunasta ja seurasi, miten lumihiutaleet putoilivat maahan. Vaaleaturkkinen kolli olisi melkein halunnut mennä ulos jahtaamaan hiutaleita, mutta kaksijalat olivat kotona, joten se ei onnistuisi. He eivät voineet poistua tarhasta, kun kaksijalat olivat pesässä. Se oli edelleen hänen ja Murun salaisuus, että he pääsivät ulos tarhasta. Kaksijalat luulivat, että he viettivät kaiken ajan pesän tai tarhan suojissa.
"Muru", Kalle lausui ystävänsä nimen, muttei kääntänyt katsettaan pois ikkunasta. Hän kuuli, miten naaraan kurkusta pääsi hento "kurr"-ääni, kun Kallen nau'unta herätti hänet. Meni hetki, kun Muru loikkasi Kallen vierelle ikkunalaudalle.
"Mitä?" Muru kysyi. Kalle katsoi ystäväänsä totisena.
"Minä olen vähän miettinyt", naamiokuvioinen kolli aloitti vakavana ja käänsi taas katseensa ystäväänsä. Hän kuuli, miten Muru alkoi liikahdella levottomasti.
"Onko kaikki hyvin?" kirjavaturkkinen naaras kysyi hieman huolestuneella äänellä.
"On, minua vain mietityttää", Kalle mutisi ja kurtisti kulmiaan.
"Mikä sinua mietityttää?" Muru kysyi ja yritti kannustaa Kallea kertomaan mietteensä. Kalle huokaisi syvään.
"No se, mistä me tulemme", kotikisukolli naukui ja käänsi katseensa Muruun. Naaras kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?" Muru kysyi päätään kallistaen.
"Niin, että mistä me olemme tulleet tähän maailmaan. Mistä kissanpennut tulevat?" Kalle naukui hyvin mietteliäänä. Kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle, miten kissanpennut saapuivat tähän maailmaan. Hän itsekin oli vain tupsahtanut tänne. Sen verran kolli tiesi, että pennuilla oli emo ja isä, mutta miten ihmeessä pennut saapuivat tähän maailmaan?!

//Älä vaan lue (sis. Kissojen kaltoinkohtelua)
//Hirveen lyhyt, ja epäjärjestelmällinen, koska en kestä tuota kammottavaa tyyppiä (kaksijalkaa)
//Onneks vika hirvee Tyrnitarina (rip. Hänen mental health)



Tyrnin kodin kylpyhuoneesta kuului kauhistunutta mau'untaa.
Tottakai, sillä hänen kaksijalka oli para-aikaa pitämässä Tyrnin päätä veden alla. Hänen mielestä, Tyrniä piti rankaista siitä, että Tyrni oli pissannut alleensa pelosta. Omistaja ei kuitenkaan halunnut, että Tyrni kuolisi, joten hän nosti kissan välillä pois vedestä.
Tyrni räpiköi henkensä puolesta, ja lopulta onnistui puraisemaan omistajansa kättä. Tästä hän ei tietenkään pitänyt, ja lähti jahtaamaan Tyrniä.
Kolli piiloutui sohvan alle ja sähisi niin kovaa, kuin pystyi.
Nyt kun hän oli hieman isompi, hän pystyi puolustamaan itseään paremmin.
Tällä kertaa kaksijalalla oli erinomaisen tyhmä idea, hän nosti sohvan Tyrnin päältä pois ja nappasi tämän hännästä kiinni.
Nyt ilmassa roikkuva Tyrni ei tiennytkään, että pian roikkuisi pää alaspäin hännästä sidottuna ovenkahvasta.
Kissan omistaja katosi omiin puuhiinsa jotain huutaen, haavaansa liittyen.
Pian Tyrnin pää alkoi täyttyä verellä, sillä painovoima veti sitä alaspäin.
Hänen oli vaikea ajatella, ja tuntui päässä siltä, että pyörtyisi pian. Hänhän ei sitä tiennytkään, mutta pian ovi rämähtäisi alas.
Tyrni jäi oven väliin lattialle makaamaan. Hänen suustaan kuului rääkäisy, ennen kuin hän pyörtyi.

Rentouduin hieman, kun Tähdenlennoksi esittäytynyt kissa puhu lempeästi eikä yhtään vihaisesti tai agressiivisesti. Pidin kuitenkin puolustelevan olemukseni yllä ja kynteni esillä. En hyökkäisi, jos toinenkaan ei.
“Oletko nälkäinen? Voit ottaa kalani. En tarvitse sitä. Söin jo itse ja ystäväni ovat varmasti löytäneet jo lisää ruokaa muutenkin”, naaras naukui edelleen rauhallisesti. Hän tuuppasi tassullaan laskemaansa kalaa eteenpäin. Niljakas saaliseläin liukui hangessa minun tassujeni juureen. Haistelin sitä. Olin hyvin nälkäinen. En ollut saanut kunnolla syödäkseni ja se varmasti näkyi. Turkkinikin oli valtavassa sotkussa ja olin niin säälittävä, että jos naaraalla olisi ollut pahat aikeet, olisi hän jo tehnyt minusta variksen ruokaa. Nappasinkin siis palan kalasta ja pureskelin. Se maistui hassulta. En ollut ennen syönyt kalaa.
“Ystäväsi?” totesin kysyvästi, kun olin saanut ensimmäisen palasen kalasta syötyä.
“Niin, minä elelen parin ystäväni kanssa”, Tähdenlento kertoi ja katseli minua, kun nappasin toisen palan kalasta. Hänellä taisi todellakin olla onnea ruuan kanssa, koska minä en olisi pystynyt antamaan saamaani ruokaa yhtään kellekään. Tarvitsin kaiken itse.
“Onko siitä hyötyä?” esitin toisen kysymyksen. Tähdenlentoa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.
“Onhan siitä. On aina seuraa ja ruuan hankkiminen on helpompaa, kun useampi osallistuu hommaan yhdessä. Voin viedä sinut leiripaikallemme, jos tahdot. Voimme auttaa sinut parempaan kuntoon”, vanhempi naaras vastasi. Hän vaikutti olevan tosissaan. Vaikka jokainen soluni pani päätöstäni vastaan, oli minun pakko suostua. En tiennyt kuinka kauan enää selviäisin yksin.
Söin loput kalasta nopein haukuin ja vastasin sitten: “Se olisi kilttiä.”
“Tulehan sitten”, toinen vastasi ja lähti johdattamaan minua kujaa pitkin. Olin suurempi kokoinen kuin Tähdenlento, mutta siitä ei ollut juurikaan hyötyä nyt, kun olin näin nälkäinen enkä edes kyennyt kunnolla liikkumaan nopeasti. Vaikka olin juuri syönyt, minun vatsani tahtoi lisää. Olin ollut niin kauan syömättä, että en toisaalta ihmetellyt. Ei voinut tehdä hyvää olla nälkäinen kokoajan.

//Tähteröinen?

//TARINA SISÄLTÄÄ /VAKAVAA/ KISSOIHIN KOHDISTUVAA VÄKIVALTAA
//LUE OMALLA VASTUULLA





Tyrni, jota oli hakattu pari tuntia sitten oli nyt makaamassa turvallisessa (aika kaukaa haettu) paikassa, nimittäin keittiön kaapin päällä.
Hän oli paennut sinne jonkin pehmeän esineen kanssa, jotta pystyisi nukkumaan edes jotenkin hyvät yöunet. Kollin silmät painuivat umpeen, kun hän näki, että omistajansa oli mennyt omaan makuuhuoneeseen, eikä siitä enää olisi vaaraa.
...
''Tyrni?''
Kolli kuulin oman nimensä, mutta se kuului uudelta kaksijalalta.
Hän meni suoraan puolustusvaihteeseen ja pakeni jonkin kovan esineen alle.
''Tyrnii? Missä sinä oleet?'' Uusi kaksijalka etsi Tyrniä kaikkialta.
''Minulla on sinulle yllätys!'' Hän piteli käsissään todellista yllätystä, nimittäin suurta metallista esinettä, jolla kaksijalat laittoivat ruokaa.
Tyrnin adrenaliinitasot nousivat huippuunsa. Sillä kolli tiesi, että jos tuo kapistus osuisi häneen, hänestä ei jäisi mitään jäljelle.
Yhtä -äkkiä Tyrnin suoja katosi ja kaksijalka näki hänet.
''Siellähän sinä oletkin!'' Hän huusi.
Tämä yksilö alkoi paiskomaan pannua maahan ja melkein osui Tyrniin. Kollin harmikseen kaikki huonekalut, joiden alle hän yritti, katosivat. Pian hän olikin ahdistettuna nurkkaan ja Tyrnin olisi kärsittävä oman lyhyen elämän loppu.
Kaksijalan käsi heilahti ja Tyrni tunsi pistävän kivun kyljessään, hän hätkähti hereille.
...
Eipäs se mikä tahansa pistävä kipu ollut, vaan se oli Tyrnin omistajan kädessä oleva veitsi. Tarkemmin sanoen puukko.
Tyrni huomasi olevansa tiukasti kaksijalkansa otteessa eikä edes yrittänyt päästä pakoon, koska tiesi että saisi vain pahempaa kidutusta sen yrittämisestä.
Toinen käsi, jossa ase oli nyt lähellä Tyrnin niskaa, se tappaisi varmasti jos omistaja vaan niin päättäisi.
Tyrni huusi kivusta, kun tunsi jalassaan veitsen menevän nahkan läpi. Verta valui keittiön pöydille, eikä omistaja ollut vielä valmis.
Tyrnin 'onneksi' hän joutui tuntemaan viiltävän kivun muutamaan kohtaan lisää.

...Tyrni pyörtyi kivusta...

Kolli huomasi heränneensä jonkinlainen kuononavaamiseste naamassaan ja häkki edessään. Jotkut kaksijalat huusivat häkin ulkopuolella, mutta hänen kipunsa huusi kovemmin.
Tyrni kuuli, miten kaksijalat puhuivat kissoista ja jostain kissasta nimeltä: Ametisti.
Tyrni ei ymmärtänyt kaksijalkojen sanoja kovin hyvin, mutta kuuli ohimennen sanoja kuten: 'pahoinpitely', 'piilottaminen', 'eläintensuojelu' ja 'tuomio'.
Lopulta toiset kaksijalat lähtivät, mutta Tyrni 'unohtui' häkkiin.

//Aijai...

//Tarina sisältää kissoihin kohdistuvaa väkivaltaa!



Asunnon nukassa näemme sinne vastaheitetyn 'turhakkeen' eli Tyrnin. Hän oli vahingossa kävellyt omistajansa varpaisiin ja sen takia makasi nyt nurkassa. Hetken päästä siitä kun hän nousi, hän tajusi mennä piiloon, sillä Tyrnin vihainen kaksijalka talssi jo häntä kohti.
Kollin karvat nousivat ja hän sähisi piilonsa alta, eli sohvan. Mutta hän tiesi ettei tuo auttaisi, sillä omistaja aina saisi Tyrnin jotenkin kalasteltua piilostaan ulos. Tyrni vain yritti perjaatteen vuoksi.
Hetken päästä omistaja päätti, ettei Tyrniin kannattanut tuhlata enempää aikaa käsipelillä. Hän poistui huoneesta hetkeksi, eikä Tyrni ymmärtänyt kaksijalan aikeita. Sillä pian kaksijalka palasi jonkinlaisella metalliristikolla kädessään.
Tyrni, joka oli noussut sohvan päälle oli nyt hauras kaikille iskuille, eikä päässyt pakoon minnekkään.
Hän yritti pakittaa, mutta sohvan toinen pystysuoraan menevä osa tuli vastaan.
Tyrnin kaksijalka otti kunnon huitaisun mailallaan ja sen seurauksena Tyrni makasi tajuttomana huoneen toisella puolella.
''Oppisithan ensikerralla helvetin kisu'', omistaja huusi, mutta Tyrni ei tietenkään kuullut taikka ymmärtänyt mitään.

//Ihan sika lyhyt

“Tähdenlento! Katso! Minä osaan tämän jo!” Harjus huudahti mielissään puun korkeammilta oksilta ja pudotti sieltä lunta niskaani. Pudistelin puuterisen kylmän aineen pois päältäni ja katsoin ylös kokomustaan kolliin huvittuneena. Olimme kaksijalkalan rajamailla. Emme aivan metsässä, mutta lähistöllä. Siellä täällä kaksijalkojen polkujen juurilla oli puita, joten Harjus oli ajatellut olevan hyvä tilaisuus harjoittaa kiipeily taitoaan.
“Senkin riiviö!” huudahdin hänelle ja loikkasin rungolle ryhtyen heti vetämään itseäni ylemmäs kohti kollia. Hän päästi naurunsekaisen kiljahduksen ja lähti jatkamaan matkaansa ylemmäs kohti puun latvaa.
“Apua! Ei! Jätä minut rauhaan! Älä tapa minua!” Harjus kikatti ylempänä, kun lähestyin häntä koko ajan enemmän. Kollin epätoivoiset yritykset paeta olivat huvittavat.
“Vaikka yksi tassuistani onkin huonompi kuin muut ja sinun kaikki tassusi toimivat mainiosti, et voi voittaa minua erikoisalassani!” julistin ja tökkäsin kuonollani kollin hännänpäätä. Hän kiljahti naurunsa seasta ja pysähtyi sitten lähimmälle oksalle.
“Hyvä on! Voitit! Palataanko jo takaisin? Revontulikin on varmaan jo tullut yrttien etsintä reissultaan”, Harjus kysyi. Veljeni oli aikaisin aamulla ennen auringonnousua ilmoittanut lähtevänsä kiertämään kaksijalkalaa ja yrittävänsä löytää mistään minkäänlaisia parantavia yrttejä. Hän oli vannonut katsovansa jokaisen paikan, josta niitä saattaisi löytää vain, jotta hänellä olisi jotain, jota käyttää, jos joku vielä sairastuisi.
“Sinä voisit palata takaisin, mutta minä ajattelin vielä nopeasti käydä hankkimassa ruokaa. Voit toki myös käydä matkallasi takaisin katsomassa, jos saisit itsekin jotain muonaa mukaasi”, ehdotin kollille.
“Enkö voisi tulla kanssasi?” hän kysyi. Katsoin oksien seasta vähitellen kirkastuvaa taivaanrantaa.
“Lähtisin mielelläni yksikseni, jos se ei sinua haittaisi”, vastasin. Harjus nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Selvä. Minä lähden takaisin pesälle ja katson, jos löytäisin sattumalta vielä jotain syötävää matkalta, mutta muuten kuljen suoraan takaisin”, kolli sanoi. Nyökkäsin. Oli hyvä, että hän osasi ilmoittaa suunnitelmastaan, jotta tietäisimme paremmin pitäisikö huolestua, jos kollia ei näkyisikään palatessani takaisin.
“Selvä. Nähdään pian”, naukaisin ja lähdin laskeutumaan alas puusta. Kuulin kuinka kolli tuli hieman taaempanaa perässäni alas ja maan tasalle päästessämme lähti toiseen suuntaan. Nyt olin itsekseni ja sain olla omassa rauhassa. Ei sillä, etten olisi pitänyt Harjuksen seurasta, mutta välillä oli vain mukavaa kulkea myös itsekseen.
Suuntasin tietylle alueelle kaksijalkalaa, jossa olin huomannut muitakin kissojen hajuja. Siellä päin kaksijalat olivat erityisen anteliaita ja jakoivat mielellään ohikulkeville kissoille syötävää. Toivoin, että joku kaksijalka sattuisi olemaan pesässään ja tuovan minulle hieman jotain syötävää.
Astelin hiljaa ukkospolun reunaa ja koitin väistää vastaan tulevia kaksijalkoja, jos ne yrittivät kumartua alemmas koskettamaan minua. En halunnut tulla napatuksi.
Pysähdyin erään kaksijalanpesän eteen, koska huomasin ikkunasta erään kaksijalan, joka hyyräsi jotain. Mau’uin kovaäänisesti ja pian pinkin pitkän olennon kasvot kääntyivät minua kohden. Se katsoi minuun ilahtuneena, kääntyi hakemaan ruokaa, avasi ikkunan ja heitti minulle pienen lihanpalan.
“Kiitoksia!” huudahdin mielissäni ja söin lihan palan pikaisesti. Sama se olisi nauttia heti itse, koska voisin hyvin kerjätä lisää ruokaa muilta kaksijaloilta.
Sain seuraavalta kaksijalalta kalaa, jota kannoin leuoissani mielissäni samalla, kun suuntasin jo takaisin kohti pesäpaikkaamme. Kuulin tömähdyksen, kun muuan nuori kissa laskeutui maahan erään kaksijalanpesän katon kaltaiselta ulokkeelta. Naaras oli suurempi kuin minä, mutta ei näyttänyt erityisen vanhalta. Hänen turkkinsa oli sotkussa, mutta sen kaunis kermanvärinen väritys kuvioinnillaan oli vielä vähenevässä hämärässä selkeä.
“Kuka sinä olet?” naaras sihisi minulle. Tiputin kalan maahan ja yritin olla näyttämättä uhkaavalta. Nuori naaras ei näyttänyt olevan erityisen hyvässä kunnossa, enkä halunnut pelotella häntä tiehensä. Lisäksi en voinut koskaan tietää oliko hän sittenkin taitava taistelija, joka rökittäisi minut helposti mennen, tullen ja palatessa.
“Olen Tähdenlento”, naukaisin rauhallisesti ja hymyilin hellästi naaraalle. Hän vaikutti enemmän pelokkaalta kuin hyökkäävältä. “Ja kuka sinä mahdat olla?” kysyin häneltä ja vilkaisin sitten tassujeni juuressa makaavaa kalaa.
“Oletko nälkäinen? Voit ottaa kalani. En tarvitse sitä. Söin jo itse ja ystäväni ovat varmasti löytäneet jo lisää ruokaa muutenkin”, ehdotin ja tuuppasin etutassullani kalaa eteenpäin hangessa.

//Merenkävijä?

Toimenpiteiden jälkeen minut vietiin johonkin tilaan, jossa sain syödäkseni ja käydä nukkumaan. Kaivaduin nahanpalaseeni pesän reunalle. Toivoin, että saisin taas unissani matkustaa jonnekin mukavaan lämpimään paikkaan. Toisaalta tämäkään paikka ei vaikuttanut kamalan pahalta. En kuitenkaan jäisi tänne, jos saisin valita. Halusin karata ja tekisin sen heti, kun saisin tilaisuuden. Elämä yksin kaduilla ja metsässä oli minun elämääni, vaikka olisinkin vaarassa kuolla.
***
Heräsin samaisesta pienestä tilasta, joka oli hyvin korkea ja sen seinällä oli ikkuna. Oletin olevani edelleen samassa paikassa, johon minut oli viety metsäseikkailuni jälkeen. Tutkin turkkiani. Se vaikutti hyvin takkuiselle, melkein rastaiselle. Kävin avaamaan takkuja. Yhtäkkiä pesään pamahti sisään se samainen pitkä kaksijalka. Loikkasin pystyyn ja juoksin pesän nurkassa olevaan laatikkoon. Kaksijalka mumisi jotain ja avasi ikkunan, kuulin se kirskahtavan ja tunsin kylmän viiman pesän toiselta puolelta. Hiivin ulos laatikostani. Voisinko hypätä ikkunan kautta kadulle? Otin juoksuaskeleita ja loikkasin ikkunalaudalle, kun kaksijalka katsoi toiseen suuntaan. Mahdollisimman hiljaisesti pakenin raollaan olevasta ikkunasta ja juoksin pitkin katua. Kova maa sattui tassuihini ja liukastelin kääntyessäni kadulta seuraavalle. Otin mahdollisimman paljon etäisyyttä paikkaan, josta olin karannut ennen kuin rentouduin ja ryömin jonkin kyljellään olevan roskalaatikon taakse. Huohotin juoksun rasituksesta. Kyyhöttävä asentoni ei ollut hyödyksi hengityksen tasaamisessa, mutta kelpasi paremmin kuin avoin katu. Olin syönyt vielä vankina ollessani, joten minun ei ollut kova nälkä. Koin kuitenkin parhaaksi etsiä mahdollisimman pian jonkun paikan, johon asettua hetkeksi ja syödä sekä vähän tutustua ympäristööni. En nimittäin varmasti ollut samassa kaksijalkalassa kuin aikaisemmin. Toinen kaksijalkala oli ollut paljon harvemmin asutettu ja avoimempi. Olin myös nähnyt siellä täällä puita, joita tässä kaksijalkalassa ei näyttänyt lyhyen kuljeskelun jälkeen juurikaan olevan. Lunta sen sijaan oli oikein riittämiin.
***
Syötyäni ja levättyäni oli jo yö. Seikkalin katuja pimeydessä mielelläni, koska kaksijalat eivät jostain syystä olleet liikkeellä öisin koiriensa kanssa. Jolkotin leppoisaa tahtia katuja pitkin tutkien ympäristöäni kaikki aistit valppaina. Kaksijalkalan tuoksut olivat hyvin tunkkaiset, enkä pitänyt ympäristöstä juurikaan, mutta metsä ei juuri nyt ollut vaihtoehto, kun ulkona oli näin hyytävän kylmä. Jouduinkin pian lopettamaan seikkailuni ja perustamaan pienen pesän mahdollisimman syrjäiseen. Koitin pitää itseni lämpimänä keräämällä nahan palasia pesääni varten ja liikkumalla ja sitten taas käpertymällä vällyihin. Oli hirvittävän kylmä, mutta selvisin yön samaa kaavaa toistaen. Tulin tulokseen, että turkin peseminen olisi vain haitaksi, sillä märkyydelle altistunut turkki oli kylmempi etenkin tuulessa. Jätin siis turkkini erittäin takkuiseksi. Olin varmasti kamalan näköinen. Olin laihtunutkin niin kovasti, että välillä mietin kantaisivatko jalkani enää pitkään, mutta kaksijalkalaan tultuani olin saanut onneksi enemmän syödäkseni. Oli vain ollut onnekasta, etten ollut kuollut metsässä aliravitsemustilaani, vaan kaksijalka oli tullut ja pelastanut minut. Ehkä kaksijalat eivät sittenkään olleet kaikki aivan umpimätiä. Aamuruskon värjätessä taivas oranssinkirjavaksi olin jo täysin hereillä. Istuin korkealla jonkin talon seinästä törröttävällä tasolla hieman piilossa. Tässä minun oli hyvä olla ainakin toistaiseksi, kun ei tuullutkaan kovasti. Olin kiertänyt häntäni käpälilleni ja vain istuskelin. Oli hassua olla niin aloillaan kauhean liikkumisen jälkeen, mutta se teki hyvää kipeille lihaksilleni. Nousin ja venyttelin selkääni ja tassujani. Voisin alkaa kivuta taas alas ja etsiä seuraavan ateriani. Loikkiessani alas törmäsin kilpikonnakuvioiseen kissaan. Jäin seisomaan turvallisen etäisyyden päähän naaraasta ja näytin tälle varoittavasti hampaitani.
“Kuka sinä olet?” sihisin huulieni välistä. Olin varmasti kauhean surkean näköinen ja vanhempi kissa voisi vain repiä minut kappaleiksi, mutta aina voisin yrittää selviytyä.

//Tähtösetä?

Laskeuduin pienen tymähdyksen saattelemana aidalta maahan. Olin itsekseni illan hämärässä. Kaksijalkala oli rauhoittunut, mutta edelleen siellä kulki paljon kaksijalkoja suunnasta toiseen. Onneksi en kuitenkaan pelännyt heitä erityisemmin. Siksi olinkin täällä. Olin pyytämässä ruokaa kaksijalalta, johon olin törmännyt eräänä päivänä.
Astelin kaksijalanpesän seinustalle ja loikkasin ikkunalaudalle vilkuillen samalla sisään. Näin ainakin liikettä, varjo, joka liikkui kulman takana.
Nau'uin äänekkäästi ikkunan takaa ja toivoin, että ystävällinen kaksijalka kuulisi huutoni. Ruoan hankkiminen oli paljon helpompaa, kun löytyi kaksijalkoja, jotka eivät halunneet häätää kaikkia reviirilleen saapuvia kissoja saman tien pois. Tämä kaksijalka oli juuri sellanen. Hän tykkäsi ruokkia minua ja antoi vieläpä tarpeeksi ruokaa niin, että siitä jäi Harjukselle ja Revontulellekin jonkin verran.
Yhtäkkiä kyseinen kaksijalka ilmestyikin kulman takaa pesän sisäpuolella ja huomasi minut ikkunansa takana odottamassa. Hänen ilmeensä kirkastui ja kaksijalka kolli tuli pian avaamaan sisäänkäynnin pesäänsä. Loikkasin alas ikkunalaudalta ja suuntasin heti sisään pesään. Kaksijalka mörisi minulle hellästi ja kehräsin mielissäni kiehnäten samalla hänen jalkaansa vasten. Naukaisin kovaan ääneen ja kaksijalka silitti selkääni pikaisesti ennen kuin kääntyi ottamaan luukun takaa lihaa minulle, jonka tämä laski maahan eteeni. Katsoin sitä silmät suurena. Palanen oli enemmän kuin tarpeeksi minulle ja ystävilleni!
Nappasin lihan suuhuni ja käännyin poistumaan pesästä, kunnes huomasin, että uloskäynti oli laitettu tiukasti säppiin. Käänsin päätäni ja katsoin odottavasti kaksijalkaa, mutta tämä ei tehnyt elettäkään sen merkiksi, että olisi ollut aikeissa avata uloskäynnin minulle. Katsoin häntä hämilläni. Aikaisemmin hän oli päästänyt minut saman tien ulos, mutta nyt hän vain tapitti minua terävällä katseellaan, eikä liikahtanutkaan.
Laskin lihan maahan ja nau'uin kovaan ääneen, mutta kaksijalka ryhtyi puuhaamaan jotain muuta, eikä huomioinut minua enää. Ryhdyin siis raapimaan uloskäynnin reunaa, jos olisin vaikka saanut sen itse vedettyä auki, mutta se oli liian painava. Kun jatkoin raapimista vielä hetken, kaksijalka mörähti minulle kovaan ääneen ja säpsähdin. Oliko se vihainen minulle? Eikö se halunnut minun poistuvan pesästään? Mikä oli vialla?
“Anteeksi, mutta minun pitäisi päästä ystävieni luokse. Voisitko olla kiltti ja päästää minut ulos, jotta pääsisin heidän luokseen? Heidätkin täytyy ruokkia ja olen varma, että veljeni huolestuu, jos en palaa aamuun mennessä”, selitin kaksijalalle, mutta se vain poistui toiseen tilaan. Lähdin tassuttamaan hitaasti pesässä ympäriinsä, jos vaikka löytäisin toisen reitin ulos. Siellähän se olikin! Raollaan oleva ikkuna!
Nappasin lihan palan takaisin suuhuni ja menin sitten seinän juurelle ja katsoin ylös aukinaiselle ikkunalle. Ponnistin kovaa ja loikkasin ikkunalle, mutta siinä oli jokin este ulos. Se oli kuin hyvin ohutta ja väritöntä köynnöstä, joka kulki ristiin rastiin ja muodosti esteen, jonka lävitse vain tuuli saattoi tulla.
Vilkaisin hiljaa taakseni ja asetin kynteni tälle esteelle ja ryhdyin repimään sitä. Jos vain saisin sen rikki, pääsisin taas ulos. Sitten pääsisin palaamaan takaisin Revontulen ja Harjuksen luokse. Toki en saisi antaa kaksijalka kollin kuulla minua. Se saattaisi yrittää estää pääsyni ulos.
Osa esteestä alkoi hajota ja tehdä reiän ja heti, kun pääni mahtui reiän lävitse, jätin muun esteestä ehjäksi ja loikkasin nopeasti ulos liha leuoissani roikkuen.

Ryömin sisään väliaikaiseen pesäämme ja näin Revontulen silmien kiiltävän hämärässä, kun veljeni katsoi minua. Räpäytin hänelle hitaasti silmiäni ja hän teki niin takaisin. Hymyillen siirryin omalle pedilleni Harjuksen ja Revontulen petien vierelle ja laskin lihan palasen maahan.
“Sain syötävää”, naukaisin hiljaa, jotta nukkuva Harjus ei heräisi möykkäröintiini. Revontuli vilkuili lihaa, jonka laskin maahan.
“Mistä? Ei kai kaksijalat tuollaista herkkua heittäisi pois?” veljeni kysyi.
“Eivät niin. Sain sen siltä mukavalta kaksijalalta, joka on viimeaikoina antanut minulle muutenkin ruokaa. Toki tällä kertaa se ei olisi halunnut päästää minua enää ulos pesästään, joten jouduin paeta sieltä omatoimisesti”, kerroin tummanharmaalle kollille. Hän katsoi minua huoli katseesta säihkyen.
“Sanoinhan, ettei sinun kannata pelleillä kaksijalkojen kanssa. Joku päivä olet jumissa niiden pesässä, etkä oikeasti pääse enää ulos. Ja mitä me sitten Harjuksen kanssa teemme? Olet paras metsästäjä meistä kolmesta ja tärkeä osa perhettä ja joukkoa. Emme voisi menettää sinua jollekin typerälle kaksijalalle”, Revontuli naukui vahkavana.
“Älä viitsi, ei se kaksijalka mitään pahaa minulle halua. Kaksijalat ovat vain joskus hieman… höyhenaivoisia. Voin yrittää olla varovaisempi. Voisin aina pitää huolen, että kaksijalka antaisi ruokani pesänsä ulkopuolella, jotta minua ei voi lukita sisään”, ehdotin hiljaa. Revontuli huokaisi.
“Sinä et taida antaa periksi, vaikka yrittäisinkin estää sinua, eikö?” veljeni mutisi.
“En missään nimessä!” ilmoitin ja hän pyöräytti silmiään kuitenkin pieni virne nousten hänen kasvoilleen. Hän tuuppasi minua kovaa etutassullaan ja huojahdin hieman.
“Muistakin sitten olla varovainen. Meillä ei ole aikaa turhille pelastusretkille ja en haluaisi etenkään sotkea Harjusta tähän mukaan. Hän onnistuisi luultavasti vain pahentamaan tilannetta entisestään”, tummanharmaa kolli naukaisi siniset silmät kimaltaen.
“Tietysti. Enhän voisi antaa teille kaikkea vastuuta ruokanne hankkimisesta. Ties mitä myrkkyä te sitten päätyisitte syömään”, naukaisin leikkisästi. Revontuli naurahti.
“Oletko edes varmistanut, että kaksijalka ei ole myrkyttänyt tätä lihaa? Minusta tuntuu, että sinä se olisit, joka meidät onnistuisi myrkyttämään”, kolli naurahti. Kohautin lapojani.
“Jos ruoka ei kelpaa, voin syödä sen itsekin”, uhkasin. Veljeni kehräsi ja puski minua hellästi päällään.
“Kyllä minä syön, älä sinä siitä huoli”, hän kehräsi ja asettui hyvään makuuasentoon pedilleen. “Hyvää yötä, minä ryhdyn unille nyt.”
“Hyvää yötä”, vastasin ja asetuin itsekin makuulle. Lihapala olisi meille hyvä aamiainen. Turhaan sen söisi nyt, kun Harjuskaan ei ollut vielä hereillä.

Harjus loikki pienissä lumipenkoissa innoissaan. Hän taisi pitää lumesta. Kollin ääni raikui kirkkaana, kun hän ilahtuneena huudahteli ja leikki lumessa. Sitä oli ehkä vain vähäsen kaksijalkaloissa, mutta se oli tarpeeksi hänelle.
“Varovasti, Harjus! Emme tiedä, mitä kaikkea lumen sekaan on voinut piiloutua! Kaksijalat ovat voineet heittää sinne jotain terävää”, Revontuli huusi tälle. Harjus vain nyökytteli nopeasti ja jatkoi lumessa pyörimistä. Nauroin viikset väpättäen näylle. Kollin pennukas into oli niin suloista.
“Katsotaan vain niin kohta hän tulee vikisemään minulle siitä, että on saanut jonkun tikun tassuunsa. Sitten minun täytyy hoitaa sekin”, Revontuli tuhahti viereltäni, vaikka saatoinkin nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“Ainakin se opettaisi hänelle. Lisäksi pääsisit sanomaan hänelle ‘mitä minä sanoin’. Sitähän sinä tykkäsit aina tehdä, kun minä löysin tavan loukata itseni”, kiusoittelin hieman. Veljeni naurahti ja tuuppasi minua hieman.
“No itsepähän et kuunnellut, vaikka kuinka varoittelin. ‘Varovasti, Tähdenlento, täällä saattaa olla ansoja kaksijalkojen jäljiltä’ ja sitten astuit suoraan siihen ansaan ja onnistuit sitomaan tassusi melkoisen tiukasti siihen. Ihme ettemme joutuneet jättämään koko takatassuasi jälkeemme vaan sain sen vielä irti”, hän naukuin ilkikurisesti virnistäen. Pyöräytin silmiäni.
“Yhtä hyvin sinä olisit voinut olla se, joka tassun siihen ansaan sotki. Se oli hyvin piilotettu!” tokaisin ja leikin ärtynyttä. Revontuli nauroi huvissaan.
“Niin kai. Mutta tarina on aina hauskempi, kun se olet sinä, joka siihen ansaan astui”, hän vastasi.
“Voin vain kuvitella kuinka ironista se olisi ollut, jos sinä olisit kaiken sen varoittelun jälkeen astinutkin suoraan ansaan ihan itse! Nauraisin asialle edelleen!” sanoin virnistäen. Veljeni hymähti.
“Voin vain kuvitella. Puhuisit asiasta jokaiselle vastaantulevalle ja muistuttelisit siitä, kunnes korvat tippuisivat päästä!” hän huokaisi. Kehräsin.
“Tietysti. Voi kuinka hyvin sinä minut tunnetkin”, naukaisin ja virnuilin veljelleni. Hän hymyili minulle takaisin.
“Tähdenlento! Katso! Tuolla on kaksijalan pentuja leikkimässä! Voinko mennä katsomaan?!” Harjus yhtäkkiä huudahti. Käänsin katseeni kollia kohti ja huomasin hänen siirtyneen kauemmas meistä erään pensaikon laidalle ja sieltä hän tihrusti kauemmaksi. Hipsin nopeasti nuoren kollin luokse ja vilkaisin leikkiviä kaksijalan pentuja. Ne jahtasivat toisiaan samalla nauraen ja kirkuen ja heillä näytti olevan hauskaa. Käänsin katseeni taas Harjukseen ja pudistelin päätäni.
“Ei, et voi mennä niiden luokse. Kaksijalan pennut - ja kaksijalat ylipäänsä - ovat hyvin arvaamattomia. Et voi koskaan olla varma mitä heidän päihinsä juolahtaa. Emme halua, että ne päättävät yhtäkkiä kaapata sinut mukaansa ja viedä pois”, naukaisin kollille rauhallisesti. Hän katsoi kaksijalan pentuja vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten minulle ja lähti loikkimaan Revontulta kohti. Lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
“Suuntaammeko jo takaisin?” veljeni kysyi, kun saavuin hänen luokseen. Pohdin hetken ajan. Toki päivä oli jo niin pitkällä, että ulkona alkoi jo vähitellen hämärtyä, mutta minusta emme olleet olleet vielä kauaa ulkona. Toisaalta en myöskään tiennyt paljoa mitä saattaisimme vielä tehdä. Voisimme aina etsiä lisää kissoja juttuseuraksi, mutta meillä oli tärkeämpääkin tekemistä.
“Voisimme vielä katsoa nopeasti tuolta päin-” nyökkäsin erääseen suuntaan “-jos vaikka löytäisimmekin vielä jonkin paremman pesäpaikan tai lisää hyviä osia petiimme”, ehdotin katsoen kahteen kolliin. Revontuli nyökytti hitaasti ja Harjus pomppi tassultaan toiselle innoissaan ja vitkutti häntäänsä edestakaisin.
“Joo! Haluan tutkia vielä! Olisi hienoa tavata lisää kotikisuja! Puhkin oli niin mukava! Voimmeko vielä joskus käydä tapaamassa häntä uudelleen?” kokomusta kolli kysyi innokkaasti. Kehräsin ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi.
“Voimme me varmaan joskus käydä vielä piipahtamassa, mutta emme kuitenkaan halua häiritä häntä turhaan. Hänellä on varmasti paljon muutakin tekemistä kuin huolehtia kulkureista kuten me”, lupasin hieman huvittuneena kollin innokkuudesta. Hänen pennun ilonsa ei tuntunut koskaan muuttuvan. Hän alkoi jo kasvaa, mutta edelleen oli se sama innokas pentu, joka hän oli aina ollut. Huolimatta hänen vanhempiensa kuolemasta hän oli yleensä hyvin pirteä ja valmis kokeilemaan mitä vain.
“Jee! Haluan päästä jo kysymään häneltä löysikö hän sitä etsimäänsä lelua!” Harjus naukaisi. “Toivon todella, että löysi. Hän vaikutti olevan aika kiintynyt siihen ja yritimme sentään niin kovasti auttamaan häntä sen löytämisessäkin!”
“Kyllä se varmasti löytyy. Lisäksi Puh varmasti saa kaksijaloiltaan uuden lelun, jos ei löydä vanhaansa enää”, Revontuli uskotteli.
“Niin, mutta sen mukana ei ole kaikkia niitä muistoja ja kaikkea sitä tunnearvoa, joka vanhassa on! Se ei olisi sama asia!” Harjus henkäisi kuin Revontulen sanat olisivat loukanneet häntä jollain tasolla.
“Niin tietysti. Tarkoitin vain sitä, että ainakin hän voisi saada uuden lelun vanhan tilalle, jolla leikkiä, kun vanhaa ei enää ole”, veljeni naukui. Harjus siristi silmiään.
“Mutta se ei koskaan olisi kuitenkaan sama kuin se vanha! Ei lempiasioita voi tuosta noin vain korvata!” kolli naukaisi. Jouduin pidättelemään naurua, mutta väpättävät viikseni antoivat huvittuneisuuteni ilmi.
“Tiedetään, tiedetään. Yritän vain keskittyä nyt positiiviseen”, Revontuli naukui. Harjus katsoi häntä silmät sirrillä, mutta antoi sitten olla. Kehräsin ja tuuppasin veljeäni hellästi.
“Melkein hävisit riidan tuskin pentua kypsempää kissaa vastaan”, härnäsin. Hän mulkaisi minua tuimasti, mutta saatoin vain nähdä huvituksen hänenkin kasvoiltaan.
“No yritäpäs itse riidellä häntä vastaan! Hän ei mitään muuta osaa kuin keksiä lisää pointteja, jotka tarkoittavat kaikki tismalleen samaa!” tummanharmaa kolli sihahti korvaani leikillään. Pieni tirskahdus pääsi pakenemaan suustani.
“Totta tuo”, myönsin hymyillen ja katsoin sitten Harjusta, joka oli nyt keskittynyt katselemaan taivaalta tippuvia lumihiutaleita. Ne olivat niin kauniita ja oli niin sääli, että kaksijalat raivasivat ne nopeasti tieltään eivätkä antaneet lumen kasautua tavallisesti kuten metsässä.

Kuljin yöllisessä pakkasessa kaksin Harjuksen kanssa. Olin aikaisemmin päivällä luvannut hänelle, että veisin hänet yöllä käveylle kaksijalkalassa, koska kollia oli kiinnostanut nähdä millaista siellä oli silloin, kun kaksijalkojen valopuut loistivat valoaan kuin tähdet ja kujat ja ukkospolut olivat lähes autioita.
“Muista pysytellä lähelläni! Et saa lähteä harhailemaan mihinkään! En halua, että yöllinen kävelymme muuttuu kuurupiiloksi, jolloin minun täytyy käydä herättämässä Revontulikin etsimään sinua tästä kirotun suuresta paikasta!” huusin Harjukselle, kun hän jo meinasi heti ennättää kulman taakse piiloon. Joskus kollin silmällä pitäminen toimi täydestä työstä.
“Pistä jo vauhtia sitten! Haluan nähdä kaksijalanpentujen leikkipaikan! Siellä on monesti useitakin kaksijalkoja ja haluan tietää uskaltautuvatko ne yöllä paikalle!” Harjus huudahti innoissaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja lähdin hölkkäämään nuoremman kollin perään rivakkaasti.
“Harjus, muista, että tämä paikka on meille vielä tuntematon ja täällä on paljon vaaroja. Emme voi vain käveleskellä täällä kuin omistaisimme koko paikan. Meidän täytyy pitää silmät ja korvat auki aina kaiken varalta. Emme tahdo menettää ketään matkallamme”, nau’uin kollille, kun sain hänet kiinni. Kokomusta kolli käänsi katseensa nopeasti minuun ja sitten takaisin eteenpäin, kun harppoi innokkaasti kohti määränpäätään.
“Tiedetään, tiedetään! Osaan minä olla varovainen, mutta haluan nähdä sen paikan yöllä nyt, kun minulla on mahdollisuus! Haluan tietää millaista siellä on, kun siellä ei ole jatkuvasti kaksijalkoja ja, kun yön pimeys on päässyt käärimään sen alleen!” kolli selitti. Nyökyttelin hieman. Tietysti ymmärsin hänen intonsa nähdä jotain sellaista omin silmin, aivan itse, mutta olin huolissani siitä, että kolli löytäisi tavan joutua ongelmiin energisellä ja uteliaalla luonnollaan. Hänestä oli tullut tärkeä osa kolmikkoamme, enkä halunnut, että hän katoaisi tuosta noin vain.
“Ymmärrän, mutta sinun täytyy vähän rauhoittua. Ei se paikka sieltä mihinkään ole katoamassa”, naurahdin. Harjus tuhahti, mutta huomasin hänenkin olevan edes hieman huvittunut letkautuksestani. Nautin pennun huumorista. Pidin siitä kuinka keveällä mielellä Harjus osasi elää, vaikka olikin ennättänyt kokea jo paljon. Toki minä ja veljeni olimme myös päätyneet eroon perheestämme, emmekä olleet koskaan löytäneet itsellemme ottovanhempiakaan, mutta ei se meitä estänyt pitämästä hauskaa ja elämästä elämäämme niin kuin halusimme. Se saattoi jopa hieman auttaa siinä.
Olimme vapaita kissoja ja meillä oli oma tahtomme. Meidän elämämme oli täysin omissa käpälissämme ja saimme päättää kaikesta itse. Kukaan ei voinut tulla määräämään meitä tekemään jotain, mitä emme halunneet tehdä ellemme itse itseämme siihen tilanteeseen ajaneet. Saimme kulkea missä ja milloin ikinä halusimmekaan ja keksiä itsellemme hauskaa tekemistä aina kun tahdoimme. Olimme erittäin vapaita kissoja, koska meillä ei ollut tiukkoja suhteita muihin kissoihin. Se oli jotain, mitä rakastin elämässäni. Vapaus päättää itse miten toimii ja milloin toimii.
Saavuimme Harjuksen mainitsemalle kaksijalan pentujen leikkialueelle. Hän oli tykännyt seurata kaksijalan pentujen leikkejä siitä lähtien, kun olimme ensi kerran törmänneet niihin. Kollia tuntui kiinnostavan se, miten ne toimivat ja miksi. Esimerkiksi se, miksi kaksijalat jo pienestä pitäen kävelivät kahdella tassulla neljän sijasta ja miksi ne leikkivät niin kummallisia leikkejä keskenään, jotka loppujen lopuksi muistuttivat niin paljon sellaisia leikkejä joita mekin saatoimme joskus leikkiä.
“Täällä ei ole ketään! Koko paikka on autio!” Harjus henkäisi ja katseli silmät suurina ympärilleen. Kaksijalkojen rakennelmat, joilla kaksijalkojen pennut usein kiipeilivät olivat tyhjät ja lähistöllä ei näkynyt yhtäkään kaksijalkaa, joka olisi ollut aikeissa tulla leikkimään sinne.
“Kaksijalat ovat päiväeläimiä. Ei niistä useimmat liiku ulkona enää tähän aikaan”, naukaisin Harjukselle joka vilkaisi minua ennen kuin lähti lähestymään kaksijalkojen rakennelmia häntä korkealla ilmassa. Pörhistelin turkkiani, kun katselin hänen tekemisiään. Osittain kylmästä ja osittain pelosta. En tiennyt olisiko kissan turvallista mennä kaksijalkojen rakennelmien luokse, mutta toki olimme kaksijalkalassa, jossa mitään muuta ei oikein ollutkaan kuin kaksijalkojen rakennelmia.
“Kiipeän tuonne päälle!” Harjus ilmoitti ja mitään vastausta odottamatta lähti kapumaan ylös korkean rakennelman päälle. Se muistutti hieman kaksijalanpesää, mutta siitä puuttui seiniä ja siinä oli kummallisia ulokkeita ja muita asioita siellä täällä. Olin nähnyt useasti kaksijalan pentujen kiipeilevän ja jahtaavan toisiaan niissä.
“Ole varovainen, Harjus! Se on rakennettu kaksijalkoja varten, ei kissoja!” ilmoitin kollille, joka vain nyökkäsi minulle pikaisesti ja jatkoi kiipeämistään. En osannut valita pelätäkö kollin puolesta vai ihaillako hänen rohkeuttaan. Harjus tulisi vielä löytämään tavan satuttaa itsensä.
“Katso, Tähdenlento! Kaksijalat ovat jättäneet tänne jotain tavaroitaan!” hän huudahtikin jo pian ja työnsi kuonoaan jonkin laiseen asiaan, joka muistutti hieman niitä pussukoita, joita Puhin kaksijalkojen roskapöntöstä oli levinnyt maahan. Toki tuo näytti paljon littanammalta ja materiaali näytti eriltä kuin roskakorin pussukoissa.
“Harjus, älä koske mihinkään, mitä siellä on! Ne voivat olla vaarallisia!” varoitin kollia ja lähdin nopeasti suuntaamaan hänen luokseen. Hän oli niin arvaamaton välillä, etten voinut olla varma kuuntelisiko hän oikeasti käskyjäni.
Asetuin pian kokomustan kollin vierelle ja tutkailin tätä kaksijalkojen taakseen jättämää esinettä. En ollut varma oliko se jätetty tarkoituksella vai oliko se jäänyt jälkeen vahingossa samalla, kun kaksijalan pennut olivat lopettaneet leikkinsä. Oli asia miten oli, meidän ei kuuluisi koskea siiihen varmuuden vuoksi.
“Sen sisällä voi olla ruokaa!” Harjus naukaisi, mutta tuuppasin hänet kauemmas esineestä ennen kuin hän ennätti tehdä sille mitään.
“Harjus, ei. Emme koske kaksijalkojen tavaroihin. Niissä voi olla myrkkyjä!” naukaisin ja estin kollin pääsyn lähemmäs. Hän katsoi minua turhautuneena.
“Sinäkin luotat kaksijalkoihin itse! Olet käynyt hakemassa niiltä ruokaa suoraan tassusta aivan itse! Miksen minä voi edes koskea mihinkään, mitä ne ovat jättäneet taakseen?!” kokomusta kolli naukui ja saatoin kuulla kuinka hän yritti estää turhautumistaan kuulumasta hänen äänestään, kun hän puhui.
“Harjus, olet vielä liian nuori päättämään itse ja jos kuljet minun ja Revontulen kanssa, me teemme kaikki raskaimmat päätökset. Ymmärrän, että haluat olla osa päätöksentekoa, mutta koita myös muistaa, että emme halua, että satutat itseäsi. Minua ei haittaa, jos minulle käy jotain niin kauan, kun tiedän, että sinä olet turvassa, mutta en tiedä mitä tekisin, jos antaisin sinun livetä tassuistani! Olet minulle tärkeä kissa, Harjus. Olet minulle kuin oma poika”, nau’uin hellästi hänelle. Saatoin nähdä kokomustan kollin herkistyvän hänen kuullessaan sanani. Annoin hänelle aikaa ajatella niitä ja päättää, mitä mieltä niistä oli.
“Kiitos, Tähdenlento. Kiitos, että pääsitte ottaa minut hoiviinne Revontulen kanssa. Emme ole ehkä biologisesti perhettä, mutta tulette aina olemaan minulle perhe sydämessäni. Ymmärrän siis huolesi minua kohtaan, mutta alan olla jo tarpeeksi vanha tekemään omia päätöksiäni”, Harjus naukui. Minun oli pakko niiskauttaa nenääni hieman. Oli hellyyttävää, että hän oikeasti näki minut ja veljeni kuin perheenään. Se vain todisti minulle, että olimme saaneet hänet tuntemaan olonsa osaksi meistä. Kuin olisimme yhtä pienehköä perhettä.
“Tietysti ymmärrän sen, mutta toivoisin myös, että muistaisit olla varovainen. Emme halua, että satutat itseäsi ja siksi huolehdimme niin paljon, mutta taidat jo ymmärtää sen itsekin”, naukaisin hymyillen. Kolli hymyili minulle takaisin ja tuuppasi minua hellästi lapaan päällään.
“Yritän parhaani”, hän kuiskasi hiljaa niin, että hänen henkäyksensä lämmitti lapani turkkia kylmässä yössä.

“Aseta tassusi tällä tavoin ja varmista aina, että puun kaarna on tarpeeksi pehmeää, mutta pitävää, jotta kynnet uppoavat siihen tarpeeksi helposti, mutta se ei kuitenkaan irtoa heti, kun asetat siihen painoa”, ohjeistin kahta kollia. Harjus oli saanut mainion ajatuksen, että voisimme koettaa opettaa toinen toisillemme ajankuluksi eri asioita. Olin päättänyt, että saalistaminen oli kylmänä vuodenaikana liian hankalaa, joten tyydyin opettamaan veljeäni sekä Harjusta ennemmin kiipeilemään. Sekin oli tehokas tapa muun muassa päästä karkuun petoja. Siksi olimme saapuneet kaksijalkalan ulkopuolelle metsän tuntumaan ja aloittaneet harjoittelun.
Katselin, kun Revontuli yritti matkia esimerkkiäni parhaansa mukaan, mutta ei oikein tuntunut saavan asiasta otetta. Hän painoi kynsiään puun runkoon ja yritti saada hyvää otetta, mutta hänen päästessään pois maan tasalta hänen liikkumisensa oli saman tien kömpelöä ja hankalan näköistä.
Käännyin katsomaan Harjuksen tekemistä. Hänen toimintansa näytti lupaavammalta kuin veljeni, mutta hänelläkin oli vielä selvästi parannettavaa. Hänen otteensa oli kömpelö, jos hänen tavoitteenaan oli päästä korkealle paikallaan pysymisen sijaan, mutta ainakin se oli hyvä alku lähteä kehittymään. Hänen tulisi vain parantaa hieman asentoaan ja otettaan ja eiköhän hänestäkin kiipeilijä saataisi!
“Selvä homma. Tarvitsette hieman parantamista. Jotta voitte liikkua rungolla sulavasti on varmistettava, että sekä etu- että takatassunne pystyvät liikkumaan rungolla hyvin. Pitäkää huolta, etteivät ne päädy jumiin kehonne ja rungon väliin ja mikäli niin käy, älkää menkö paniikkiin. Panikointi lisää riskiä putoamiseen”, selitin kahdelle kollille. Revontulen kasvoille ilmestyi hieman epämieltynyt ilme, kun taas Harjuksen kasvoilla näkyi hämmennys ja keskittyminen.
“Yrittäkääpä itse kiivetä pari hännänmittaa ylöspäin ihan vapaalla tyylillä ja tulen sitten katsomaan, kuinka teillä homma sujuu”, ehdotin. Se sai molemmat liikkelle. En ollut varma osasinko selittää asioitani erityisen hyvin, mutta selkeästi selitykseni olivat tarpeeksi hyvät, jotta kollit pystyivät edes koettamaan selittämiäni asioita.
“Kuinka sinä olet niin nopea ja ketterä rungolla! Tämä tuntuu niin luonnottomalta!” Revontuli ilmoitti yrittäessään saada tassunsa oikeaan asentoon. Tirskahdin näylle ja tassutin lähemmäksi yrittäen neuvoa häntä kuinka tassut tulisi oikeasti pitää rungolla sillon, kun tarkoitus on nousta ylöspäin.
“Kissoilla on luontainen kyky kiivetä yleensä. Et vain ole tarpeeksi hyvä kissa osaamaan sitä”, härnäsin veljeäni. Harjus takanamme nauroi vitsilleni sillä välin, kun veljeni väläytti minulle vain tyytymättömän katseen.
“Ihan sama. En minä opi. Teen ennemmin jotain muuta”, hän tuhahti laskeutuessaan alas puun rungolta. Katsoin häneen empaattisesti. Ymmärsin hänen ärtymyksensä. Kun jotain ei millään oppinut, kyllä se alkoi välillä käydä hermoille, vaikka sitä kuinka yritti pitää mielen viileänä.
“Minusta voidaan kokeilla tasteluakin tässä välissä. Vai haluaako Revontuli ennemmin opettaa parantamista?” Harjus totesi, kun onnistui viimein kurottamaan käpälänsä puun alimmalle oksalle ja keikauttamaan itsensä sen päälle.
“Käy minulle”, vastasin ja käännyin katsomaan veljeäni, joka katsoi ylös oksalla olevaa Harjusta hiven kateutta katseessaan. Hän kuitenkin piti kateutensa omana tietonaan ja vain nyökkäsi.
“Käyhän se. Voin näyttää teille muutaman perus taisteluliikkeen, jotka kaikkien olisi hyvä osata, jos joutuu tilanteeseen esimerkiksi petoa vastaan”, veljeni sepitti ja yritti näyttää parhaansa mukaan jonkin esimerkin sillä tavoin, että minä ja Harjus saatoimme ymmärtää, mitä liikkeessä edes oli tekeillään.
Yritin parhaani mukaan imitoida veljeäni, mutta taitoni eivät olleet erityisemmin keskittyneet taistelun puolelle. Olin enemmän sellainen kissa, joka selvittää asiat ennemmin puhumalla kuin taistelemalla. Veljenikään ei tykännyt tappeluista sen suuremmin, mutta näki taisteluharjoittelun kuitenkin erittäin hyödyllisenä.
“Kokeilkaahan matkia, mitä minä nyt teen”, Revontuli naukui ja kokeili jotain liikettä. En ollut varma kuinka hän oli sen tehnyt, mutta yritin kuitenkin matkia sitä parhaani mukaan.
Arvelin, että yritykseni näyttivät säälittäviltä, kun kuulin Revontulen naureskelevan minulle hiljaa. Annoin hänelle vihaisen katseen ja hän hiljeni, mutta saatoin silti nähdä, että häntä huvitti.
“Mitä, jos opettaisit vain Harjusta. Hän varmasti opettelee kaiken mielellään. Minä voisin sillä välin kokeilla, jos mikään saalis liikkuu näin kylmällä säällä”, naukaisin ja lähdin tassuttamaan lumihangessa poispäin.
“Selvä, mutta älä satuta itseäsi! Haluan, että palaat takaisin yhtenä kappaleena!” veljeni huusi perääni. Nyökkäsin hänelle nopeasti, mutta en sanonut enää mitään. Katosin vain puiden sekaan.
Lumi paakkuuntui turkkiini ja painoi minua samalla, kun kuljin metsässä, mutta en antanut sen nyt haitata minua. Se vain lisäsi tarvitsemaani haastetta. Jos löytäisin edes saaliin hajun, voisin yrittää napata meille viimein jotain kunnollista syötävää. Kaksijalkojen tähteet tai niiltä saatu liha eivät tulisi koskaan voittamaan tuoreen saaliseläimen makua.
Yritin pitkään löytää edes pienen pientä hajua metsästä, mutta kaksijalkalan hajut kantautuivat kauemmaksikin metsään ja en saattanut löytää mitään merkkejä saaliista, joka ei olisi piilottelemassa pesässään kylmällä talvisäällä.
“Tähdenlento! Tähdenlento, tule jo! Lähdetään takaisin!” kuulin Harjuksen kutsuvan minua. Käännyin ympäri ja lähdin ääntä kohden. Silloin kuitenkin tassuni lipesivät maalla, kun kohdalle osui oja, jota en ollut ennättänyt huomata.
Pudotessani ojaan sen matalalla kohdalla ollut jää halkesi ja turkilleni levisi vettä. Sitä oli turkin nilkkoja pidemmälle, mutta kylki edellä vähäiseenkin veteen putoaminen sai kyllä turkin märäksi.
“Tähdenlento!” Harjus kiljahti ja ryntäsi luokseni. “Tähdenlento, oletko kunnossa?!”
“Ihan kunnossa. Kastuin vain vähäsen”, naukaisin ja kömmin pystyyn pudistellen turkkiani. Harjus näytti huojentuvan hieman, mutta ei siltikään näyttänyt tyytyväiseltä. Hän ryhtyi kuivaamaan turkkiani ja painautui sitten kylkeäni vasten luultavasti lämmittääkseen minua.
“Lähdetään nopeasti takaisin pesälle. Pienikin kastuminen tällaisella kylmällä ilmalla on pahasta. Emme halua, että jäädyt ulkona”, Revontuli naukui, kun harppoi meitä vastaan noustessamme ojan pohjalta ylös.
“Niin! Tulehan, Tähdenlento, pistetään vipinää kinttuihin”, Harjus naukui ja pysytteli rinnallani. Vilkaisin kokomustaa kollia kiitollisena ja lähdimme harppomaan pois metsästä. Tunsin kevyen, mutta kylmän tuulen pureutuvan sisuskaluihini asti. Revontuli oli oikeassa. Tällaisella ilmalla kastuminen oli erityisen pahasta. Pakkanen puri kovempaa kuin aikaisemmin silloin, kun turkki ei voinut lämmittää yhtä hyvin.

Vain muutama auringonnousu oli ehtinyt kulua ja makasin toimettomana pesämme pohjalla täristen kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjus katsoi minua vihreät silmät huolesta kimallellen. Turkkini kastelu oli todella ollut pahasta, koska olin tullut sairaaksi. Kuume tuntui ylitsepääsemättömän kamalalta, enkä olisi halunnut syödä tai juoda mitään. Kuitenkin Revontuli toi minulle jatkuvasti jotain, joka minun piti niellä ja Harjus oli koko ajan vierelläni varmistamassa, että minulla oli kaikki hyvin ja, että olin juonut tarpeeksi.
“Mikä on vointi?” kuulin Revontulen kysyvän, kun pääsi takaisin pesään mukanaan läjä nahistuneita ja puoliksi jo mädäntyneitä yrttejä.
“Voisi olla huonomminkin, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että makaan kuumien kivien päällä, mutta samaan aikaan päälleni on heitetty kylmää vettä ja sitten tuuli puhaltaa turkkini lävitse kylmästi”, nau’uin käheällä äänellä. Veljeni laski tuomansa yrtit maahan.
“Meillä ei ole paljoa. Varastoni eivät olleet suuret ennen kuin kylmä kerkesi jo estää minua keräämästä paljoa enempää hyvälaatuisia yrttejä. Toisin sanoen yrtit saattavat maistua nyt erityisen pahalta ja niiden tehokkuus ei ole yhtä hyvä, mutta ainakin niiden pitäisi auttaa edes vähän”, tummanharmaa kolli naukui ja katsoi minua vakavana.
“Enköhän minä tästä ihan lepäämällä parane. Kyllä tämä tauti kohta ohitse menee. Lisäksi, teidän pitäisi pitää enemmän etäisyyttä minuun. Emme voi kaikki sairastua tai meillä ei ole enää lainkaan mahdollisuuksia saada ruokaa”, nau’uin väsyneenä. Harjus tuhahti hieman.
“Meidän täytyy pitää sinusta huolta. Sinä huolehdit aina minunkin perään, joten minulla on lupa huolehtia sinun perääsi niin paljon kuin minua koskaan huvittaa!” musta kolli naukaisi tuimasti ja työnsi minulle taas pientä astiaa, jonka hän oli kuulemma löytänyt kaksijalkojen takapihalta ja, johon hän oli onnistunut keräämään vettä.
Kohotin hieman päätäni ja join vettä hieman ihan vain kollin mieliksi. Muuten hän vaatisi minua juomaan niin kauan, että astia olisi tyhjä ja minusta tuntuisi, että räjähtäisin siitä veden määrästä, joka sisälläni oli.
“Antakaas niin nukun pienen hetken. Tulkaa vaikka vierelleni, jos teitä niin kovasti huolettaa, mutta juuri nyt tarvitsen eniten vain unta”, mumisin ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Harjus asettui makuulle pedin verelle, mutta ei kuitenkaan tullut petiin kanssani. Hän luultavasti ajatteli aikaisempia sanojani ja ei halunnut sairastuttaa itseään tulemalla liian lähelle minua, mutta halusi kuitenkin pysyä lähistölläni.
Annoin kehoni rentoutua ja mieleni rauhoittua. Yritin olla ajattelematta liian lujaa, jotta voisin nukahtaa helpommin. Ympärilläni kuumuus ja kylmyys taistelivat paikasta vierelläni. Tuntui kuin turkkini olisi ollut samaan aikaan jäässä ja tulessa.

Kävelin metsässä yksikseni. Aurinko oli laskemassa ja katselin ympärilleni. En ollut ollut täällä koskaan aikaisemmin. Paikka oli täynnä korkeita mäntyjä ja saatoin kuulla kaukaisuudessa vesiputouksen äänen.
“Tähdenlento!” kuulin jonkun huutavan kauempaa. Käänsin katsettani ja näin Harjuksen seisomassa pienen kukkulan päällä ja katsovan minua päin. Lähdin suuntaamaan häntä päin.
Kolli heilutti häntäänsä kärsimättömänä ja heti, kun pääsin lähelle, hän otti jalat alleen ja lähti johdattamaan minua jonnekin. Lähdin ravaamaan mustan kollin perään ja tunsin tuulen viiltävän turkkiani, kun juoksin. Tassuni tuntuivat keveiltä ja juokseminen vapauttavalta.
Pian Harjus oli pysähtynyt ja hidastin itsekin tahtini ja jäin seisomaan hänen vierelleen. Kollin silmät säkenöivät ja hän käänsi katsettaan toisaalle.
“Katso kuinka kaunista”, hän henkäisi hiljaa ja katsoi vesiputousta ja lampea, jonka ympärillä oli kuin viherlehti. Kaiken sen kylmän ilman ja lumen keskellä oli lampi, jonka lämmin vesi höyrysi ja jonka ympäristössä ruoho vihersi, kukat kukkivat ja linnut lauloivat, eikä lumesta ollut jälkeäkään. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin luullut, että lehtikato olisi loppunut kesken ja väistänyt jo viherlehden tieltä.
“Tule! Vesi on niin lämmintä ja siellä on kalojakin! Revontuli on siellä jo!” Harjus naukaisi innoissaan ja lähti laskeutumaan pientä mäkeä alas kohti lampea ja vesiputousta. Silloin huomasin, että veljeni oli kuin olikin veden ääressä makaamassa eräällä kivellä lähempänä lammen keskustaa.
Lähdin laskeutumaan lammelle Harjuksen perässä. Lumen vaihtuessa nurmeen tassujeni kylmä alkoi heti hälvetä. Se oli kuin taikuutta. Koko näky oli niin epärealistinen. Lämmin viherlehden valtaama alue keskellä kylmää vuodenaikaa.
“Tähdenlento! Tule tänne kiville! Täällä on niin lämmintä ja mukavaa! Kalatkin suorastaan loikkaavat suuhusi!” Revontuli kehräsi silmät puoliummessa, kun pääsin lammen rantaan. Kastoin tassuni veteen hitaasti. Se tosiaan oli lämmintä!
Laskeuduin veteen ja tajuamattani lähdin uimaan. Se oli hassua, sillä en ollut koskaan ollut erityisen hyvä uimari. Nyt kuitenkin kaikki se tuntui tulevan luonnostaan ja uiskentelin vain vedessä iloisena ja ryhdyin räiskimään leikilläni vettä vedessä kanssani uivan Harjuksen sekä kivellä lepäävän Revontulen päälle.
“Hei! Tuosta sinä saat maksaa!” Harjus huudahti ilkikurisesti ja lähti polskimaan minua kohti. Sillä välin Revontuli katsoi hieman ärtyneenä meitä ja heitti laiskasti hieman vettä päällemme etutassullaan.
Kohta olimme tappelemassa vedessä Harjuksen kanssa. Musta kolli räiski päälleni vettä ja minä tein hänelle samoin. Naurumme oli kovaäänistä puolihuutoa, joka välillä katkesi siihen, kun jompikumpi onnistui saamaan vettä suuhunsa tai upottamaan päänsä vahingossa pinnan alle.
“Lopettakaa jo ennen kuin teistä toinen hukkuu vielä”, Revontuli mutisi silmät ummessa kiveltään. Hyrähdin kehräykseen ja heitin hänen päälleen vettä.
“Ilonpilaaja”, härnäsin ja Harjus nauroi.
Ennen kuin veljeni ehti reagoida koko maailma pimeni ja hiipui pois, kun silmäni rävähtivät auki ja heräsin unestani.
Huomasin Revontulen olevan hereillä. Hän katseli hiljaa tyhjyyteen selkeästi ajatuksissaan.
“Näin unta, että löysimme lämpimän lähteen keskeltä metsää. Siellä oli aivan viherlehti, vaikka muuten metsässä olikin lehtikato”, kerroin veljelleni. Hän kääntyi katsomaan minua heti kuullessaan ääneni. Vierelläni maannut Harjus heräsi myös ja kohotti unenpöpperöisenä päätään.
“Mitä…?” hän mutisi. “Mistä puhutaan?”
“Tähdenlento näki unta paikasta, jossa oli viherlehti keskellä lehtikatoa”, Revontuli selitti mustalle kollille.
“Hmm… minä näin unta, että osasin lentää ja nappasin lintuja ilmasta”, hän mutisi hiljaa ja haukotteli pitkään. Katsoin häntä huittuneena.
“Vai, että osasit oikein lentää? Mielenkiintoista. Oliko sinulla siivet vai leijuitko ihan mielesi voimalla?” kysyin häneltä leikkisästi.
“Vai käytitkö tassujasi siipinä?” Revontuli vuorostaan ehdotti.
“Kai minulla oli siivet? En ole varma. Niin se varmaan oli”, Harjus mutisi ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Kehräsin hieman ja ryhdyin auttamaan häntä turkkinsa putsaamisessa. Suin hänen turkkiaan sieltä, mihin hän ei niin helposti itse yltäisi sillä välin, kun hän putsasi muualta.
“Haluaisitko käydä tänään kerjäämässä ruokaa kanssani kaksijaloilta, Harjus?” kysyin kollilta kielen vetojen välissä. Hän käänsi päätään nähdäkseen minut paremmin.
“Ihanko tosi? Ottaisitko sinä minut oikeasti mukaan?” musta kolli kysyi ihmeissään. Nyökkäsin ja ratkoin takun hänen turkistaan.
“Joo. Ajattelin, että voisit tulla kokeilemaan sitä itsekin. Se on hyödyllinen taito, jos roska-astioissa ei ole mitään hyvää”, nau’uin. Revontuli katsoi minuun epäröivänä.
“Oletko varma, Tähdenlento? Harjus on nuori kissa ja niistä kaksijalat tuntuvat pitävän eniten. Entä jos joku kaappaa Harjuksen, eikä päästä häntä enää ulos?” veljeni kommentoi. Lopetin Harjuksen turkin putsaamisen ja käännyin katsomaan tummanharmaata kollia.
“Harjus haluaa oppia ja jos en itse opeta häntä, hän lähtee joskus itsekseen tekemään niin. Minä tiedän monia merkkejä siitä, että kaksijalka aikoo kaapata sinut mukanaan. Voin pitää Harjuksesta huolta. Lisäksi, antaa pennun kokeilla. Jos hänestä tulee siinä yhtä hyvä, meillä on kaksi kissaa, jotka voivat hankkia tehokkaasti ruokaa”, puolustelin. Harjuskin nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Hyvä on, mutta jos kumpikaan teistä tulee napatuksi, saatte kuulla elämänne pisimmän saarnan, kun teidät on saatu pelastettua”, veljeni huokaisi hetken päästä. Harjus virnisti mielissään ja katsoi taas minuun.
“Milloin lähdemme?” hän kysyi.
“Minun täytyy saada turkkini ensiksi putsattua. Muista myös, että meidän täytyy pitää huolta, että en sairastu uudelleen. Viime kerralla kuumeessa kärsiminen oli jo aivan tarpeeksi inhottavaa”, vastasin mustalle kollille.
“Tietysti, tietysti. Pidän huolta siitä, että et kaadu enää yhteenkään ojaan ja kastele itseäsi!” hän naukaisi virnistäen. Hänen vihreät silmänsä kimaltelivat ja en voinut muuta kuin pudistaa päätäni, vaikka kasvoiltani pystyi nähdä, että pidättelin naurua.
Nousin tassuilleni ja sukaisin turkkiani hieman sieltä täältä ja käännyin sitten Harjuksen puoleen. Kolli oli jo noussut tassuilleen ja katsoi minua odottavasti.
“Alahan tulla niin lähdetään”, naurahdin. Kolli näytti siltä, että ratkeaisi kohta silkasta innosta.
Käännyin ympäri ja työnnyin ulos viileään ulkoilmaan. Harjus tuli pian takanani. Katsahdin häneen ja hymyilin ja päätin sitten suunnan jonne lähdimme.
Päivä ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, mutta olimme selkeästi nukkuneet myöhään. Kaksijalkoja kulki niiden kulkualueilla ukkospolkujen vieressä ja yritin pitää meidät niiltä piilossa. Emme halunneet herättää huomiota suuren kaksijalkamäärän keskellä. Se ei ollut mikään ideaalein tilanne senkään puoleen, että yleensä kaksijalat säilöivät ruokansa vain pesissään.
“Mihin me olemme menossa?” Harjus kysyi minulta hiljaa. Vilkaisin taakseni kolliin, joka piti päätään matalana, kun kuljimme varovasti kasvien ja aitojen takana suojassa.
“En tiedä. Yritämme vain löytää kaksijalanpesän, jossa olisi mukavan näköinen kaksijalka tai kissoja. Kaksijalat, joilla on asuintovereinaan muita kissoja ovat monesti erityisen avuliaita ja helposti antavat ruokaa”, selitin kollille hiljaa. “Katso, jos näkisit jonkun hyvän paikan niin näytän sinulle, miten ruokaa kerjätään. Sitten etsitään toinen ja sinä saat kokeilla itse.”
“Selvähän se!” Harjus naukaisi ja alkoi katsella tarkkaan jokaista kaksijalanpesää. Katsoin kuinka päättäväisesti hän yritti löytää juuri täydellistä kaksijalkaa, joka voisi antaa meille helposti ruokaa.
Jatkoimme eteenpäin vielä jonkin matkaa ennen kuin Harjus ehdotti erästä kaksijalanpesää, jossa hän näki sisällä mahdollisesti kissojen tarvikkeita. Emme olleet varmoja olivatko ne oikeasti kissojen tarvikkeita, mutta ainakin se oli meidän veikkauksemme, joten lähdimme lähestymään kaksijalanpesää.
“Odota tässä. Voit olla esillä, mutta älä tule lähemmäksi. Jos kaksijalka yrittää kaapata minut, on parempi, että olet kauempana, jotta voin lähteä juoksemaan nopeammin ilman, että minun täytyy huolehtia siitä, että sinut napataan”, ohjeistin mustaa kollia ja lähdin astelemaan kohti kaksijalanpesää.
Seisoin vähän matkan päässä sen kiinni olevasta sisäänkäynnistä ja ryhdyin maukumaan kovaäänisesti. Toivoin, että sisällä olisi kaksijalka, joka kuulisi ääneni ja tulisi katsomaan, mitä mekastin.
Hetki siinä meni, mutta lopulta pesän suuaukko aukesi ja kaksijalka katsoi minua hämillään. Se vilkaisi taakseni Harjukseen ja sitten taas minuun. Kaksijalka kyykistyi alemmas ja mörisi hellästi minulla ja kääntyi sitten takaisin sisään ja katosi. Se mahtoi lähteä hakemaan ruokaa.
“Näin helppoa se on! Joskus kaksijalat kyllä saattavat olla hieman hölmöjä, jolloin sinun täytyy maukua kovaan niille silloinkin, kun ne tulevat paikalle ja näyttää söpöltä”, selitin Harjukselle lapani yli.
Pian kaksijalka ilmestyi taas ulos ja kyykistyi suuaukolle. Sillä oli käpälissään ruokaa, jota se ojensi minulle.
“Tässä on toinen asia, joka tulee muistaa! Tällä tavoin kaksijalat yrittää saada sinut lähemmäs. Osa kaksijaloista käyttää tätä tekniikkaa sitä varten, kun haluavat napata sinut, mutta kuitenkaan jokainen, joka tekee näin ei välttämättä halua ottaa sinua kiinni. Tässä tapauksessa ollaan varovaisia ja odotetaan, että kaksijalka ennemmin antaa ruoan meille ja väistyy sitten kauemmaksi”, selitin Harjukselle samalla, kun katselin kaksijalkaa. Se kallisti hieman päätään ja kurotti tassuaan pidemmälle.
Kun en hievahtanutkaan lähemmäs kaksijalan ojennettua karvatonta etutassua, se viskasi lihan maahan, josta nappasin sen ja lähdin sitten pinkomaan Harjuksen luokse. Kolli katseli minua silmät suurina.
“Tuo oli mahtavaa! Ihan kuin kaksijalka olisi ymmärtänyt sinua tai sinä häntä!” hän henkäisi ihmeissään. Hymyilin hänelle ja hidastin tahtiani. Olimme päässeet jo tarpeeksi kauaksi kaksijalasta ja sen pesästä, jotta voisimme jo hidastaa. Ei sillä, että se olisi luultavasti muutenkaan lähtenyt jahtaamaan meitä.
“Nyt etsitään toinen kaksijalanpesä ja sinä saat kokeilla ihan itse”, naukaisin Harjukselle ja kolli nyökkäsi innokkaasti. Hän ryhtyi taas tähyilemään hyvää kaksijalanpesää ja minä ryhdyin tekemään samoin.
Pian huomasimme kaksijalan, joka puuhasi jotain pesänsä ulkopuolella, joten lähdimme lähestymään sitä. Saavuin aidan reunalle sillä välin, kun Harjus suuntasi lähemmäksi kaksijalkaa. Hän hiipi varovasti ja piti huolta, ettei mennyt liian lähelle.
“Anteeksi, hyvä kaksijalka. Olisiko sinulla antaa syötävää minulle ja ystävälleni?” Harjus naukui ja kaksijalka säpsähti hieman ja kääntyi katsomaan taakseen kolliin ihmeissään. Sen ilme oli aluksi hämmentynyt ja yllättynyt, mutta pian sen kasvoille levisi hymy. Se mörisi jotain Harjukselle ja ojensi tassuaan, mutta harjus astui taaemmas.
“Haluaisin ruokaa, kiitos!” kolli naukaisi ja kaksijalka naurahti hieman. Se nousi pystyyn, mörisi jotain ystävälleni samalla, kun osoitti häntä ja poistui sitten nopeasti pesäänsä. Harjus vilkaisi minuun toiveikkaasti. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin rohkaisevasti.
Siinä meni tovi, kunnes kaksijalka saapui takaisin ulos. Olimme jo melkein lähdössä Harjuksen kanssa. Kaksijalka toi mukanaan herkkuja ja piteli pienikokoista koiraa, joka katseli minua ja mustaa kollia kiinnostuneena.
Kaksijalka viskasi herkut meille ja osoitti sitten meitä samalla kun mörisi jotain koiralleen. Nappasimme Harjuksen kanssa herkut nopeasti matkaamme ja otin aikaisemmin saamamme lihan ja lähdimme äkkiä pois. Ei sitä koskaan tiennyt, jos kaksijalka yhtäkkiä päästäisikin koiransa meidän peräämme.

Palattuamme takaisin herkuttelimme kuin ruhtinaat sen päivän ruokamäärällä. Revontuli kyseli meiltä tarkkaan, miten meillä oli mennyt ja selitin hänelle lyhyesti kuinka hyvin kohtaaminen oli mennyt. Ei ollut ollut mitään ongelmaa!
“Ehkä minunkin pitää kohta ryhtyä ystävystymään kaksijalkojen kanssa, jos se tarkoittaa sitä, että saisimme syödä yhtä hyvin kuin tänään”, veljeni vitsaili. Kehräsin huvittuneena.
“Sinut jos joku kaapattaisiin nopeasti kaksijalanpesään ja sitten sinusta tehtäisiin pehmo kotikisu!” Harjus kiusasi. Naurahdin ja kuvittelin veljeni kaulapanta kaulassa asumassa kaksijalanpesässä kotikisun helppoa ja pehmeää elämää.
“Ei ikimaailmassa! Mikään kaksijalka ei minua nappaisi!” Revontuli naukaisi kovaan ääneen ja esitti loukkaantunutta. Hymyilin kahden kollin leikkimieliselle sanaharkalle.
“Eihän sitä tiedä. Ehkä sinusta tulisikin hyvä kotikisu”, liityin mukaan keskusteluun. Veljeni katsoi minua tyytymättömänä ja tuhahti.
“Sinusta se kotikisu tulisi! Olisit laiska ja pullea ja yksi iso pehmo!” hän vastasi.
“Ehkäpä. Ehkä se olisi parempi tapa elää kuin tämä”, naukaisin ja leikin pohtivani vaihtoehtoa. Harjus tirskui vieressäni ja löin häntä pehmoisesti lavalle etutassullani.
“Hei! Mitä minä nyt muka tein!” hän älähti ja löi minua korville.
“Älä naureskele vaihtoehdoilleni! Entä jos todella haluankin kotikisuksi!” uhmasin. Musta kolli katsoi minuun huvittuneena.
“Jos mikään kaksijalka sinut edes haluaisi”, hän härnäsi. Katsoin häntä leikkien loukkaantunutta.
“Törkeää! Nyt minun täytyy pitää sinulle kyllä mykkäkoulua!” naukaisin dramaattisesti. Harjus vain nauroi ja Revontulikin vaikutti oikein huvittuneelta tilanteesta.

Hytisin kylmässä viimassa taivaltaessani eteenpäin. Tuuli nostatti pakkaslunta hankien päältä ja puski sitä päälleni. Jouduin räpyttelemään silmiäni kiivaasti, jotta lumi ei olisi pakannut silmiänikin täyteen harmaata mössöä. Kehoni vapisi hurjasti enkä nähnyt kauaskaan eteeni. Lunta oli kaikkialla, turkissani ja suussani, kun yritin hengittää. Mahani kurni ja tunsin kuinka lihakseni eivät enää suostuisi liikkumaan pitkään ilman ruokaa. Tärisevin askelin huojuin ja hoipuin eteenpäin. Näin hahmon kaukana edessäni. Koitin kohdata sen. Ehkä se olisi joku, joka olisi halukas auttamaan ja minä pelastuisin…
***
Seisoin aukiolla, jota reunustivat kauniit ruskan värittämät puut. Katselin ympärilleni. Ihmeellinen rauha tuntui ympärilläni metsän siimeksessä. Rauha ei kuitenkaan saavuttanut ihan koko kehoani. Tunsin jalkojeni tärinän ja niissä hirveän kovassa tahdissa lyövän sydämeni pulssin. Vapisin, mutta ympäristöni ei tuntunut vaaralliselta. Se ei myöskään tuntunut aiheuttavan pelkoani. Jokin sisälläni vain tuntui olevan hassusti. Pieni aukioni oli kaunis. Kukkia kasvoi siellä täällä ja tunsin ympäristön vaikuttavan sisälläni raivoavaan tunteeseen. Tassuni painuivat maahan, kun rentoutin lihakseni ja annoin tassujen kannatella koko painoni tasaisesti. Kävin istumaan kukkien sekaan ja kiersin häntäni käpälilleni. Kurkustani purkautui kehräys - ei lainkaan tyytyväisyyden merkiksi, vaan rauhoittamaan minua. Maistelin ilmaa, johon olivat sekoittuneet kaikkien eri kukkien tuoksut. Tajuntani täyttyi niiden hajuista ja väreistä. Minusta tuntui hassulta. Ihan kuin olisin leijunut ilmassa ja sitten säpsähdinkin hereille.
***
Makasin pienellä nahan palasella jossakin minulle ennalta tuntemattomassa paikassa. Olin ihan pienessä tilassa seinän sisässä ja minun edessäni oli puikoista tehty este. En päässyt pois pienestä ahtaasta tilastani. Katselin pienen koppini toisella puolella näkyvää tilaa. Se oli hyvin siisti ja järjestelmällinen. Valkoisen tilan keskellä oli samanlainen taso kuin entisellä kaksijalallani oli ollut. Hetken elin taas elämää sen kiusankappaleen kanssa, joka ei edes ruokkinut minua ja oli minulle kovin ilkeä, mutta palasin takaisin todellisuuteen pitkän kaksijalan kävellessä tilaan avoinna olevasta läpästä, jota en ollut ollenkaan edes huomannut. Painauduin pienen koppini takaseinää vasten. Kaksijalka avasi minun koppini oman pienen läpän ja nosti sitä vasten kuljetuskopan. Tiesin tasantarkkaan sen tarkoittavan menoa sellaisen kaksijalan luokse, joka tökkisi minua eri välineillä ja tekisi muuta epämukavaa. Sihahdin ja painauduin kauemmas. Kaksijalan käpälä tunki minun luokseni tarttuen niskanahkaani ja veti minut väkipakolla sisään kuljetuskoppaan. Se sulki läpän eteeni ja esti minun ulospääsyni. Sähisin ja ärisin. En haluaisi pelottavan kaksijalan tutkittavaksi!
***
Minut oli laitettu makaamaan johonkin ja sisälleni oli pistetty aineita erilaisilla välineillä. Minulla oli tosi höperö olo eikä mennyt kauaakaan, kun nukahdin. Heräisinkö enää koskaan? Viimeiset ajatukseni ehtivät juuri ja juuri luoda uhkakuvan kuolemisestani ennen kuin en enää tiedostanut mitään.

Viimeisten parin kuun aikana ilma oli kylmennyt huomattavasti ja luntakin oli satanut paikoin ihan riesaksi asti. Riesa se oli ainakin Seesamille ja hänen siskolleen, sillä lumi paakkuuntui helposti heidän kauluksensa ja vatsansa pitkiin karvoihin. Tätä Pistaasi oli tainnut käyttää osittain tekosyynä sille, miksi he eivät olleet voineet lähteä jo hyvän aikaa sitten suunnittelemalle seikkailulleen kaksijalkalaan.
“Meistä tulee lumikissoja, ennen kuin pääsemme edes perille asti”, Pistaasi marisi aina, kun Seesami yritti houkutella häntä ulos.
Tänään hanki oli kuitenkin tarpeeksi kiinteää ja kovaa, että sen päällä saattoi kävellä. Pistaasi ei voisi nyt valittaa lumipaakuista karvoissaan. Kaikesta muusta hän sitten valittikin.
“Emme me ehdi sinne kaksijalkalaan ja takaisin ennen pimeää”, Seesami kuuli sisarensa nurisevan takaansa. “Meiltä menee sivu suun hyvä ateria! Aivan varmasti Martta popsii meidänkin nappulamme, jos kotiväen silmä välttää. Sinä tiedät, miten pohjaton vatsa sillä koiralla on!”
Seesami oli päättänyt, ettei antaisi Pistaasin valituksen latistaa tunnelmaa. He olivat tulleet tänne seikkailulle, ja seikkaillessa kuului kokea vähän nälkääkin! “Kaksijalkalassa on varmasti vielä paremmat tarjoilut”, kolli yritti innostaa siskoaan. Pistaasi ei kuitenkaan vaikuttanut vakuuttuneelta.
“Sinun syysi, jos kaunis turkkini menettää kiiltonsa, kun se ei ole saanut tarpeellisia ravintoaineita.” Naaras niiskaisi nenäänsä ja tassutti sen jälkeen jonkun aikaa mitään sanomatta. Seesami nautti sen hetken verran metsässä vallitsevasta hiljaisuudesta.
Mitä kauemmaksi kotoa sisarukset kulkivat, sitä oudommalta ympäristö näytti. Välillä he kulkivat kaksijalkojen valoin valaistuja polkuja pitkin ja hyppäsivät puun taakse piiloon, jos vastaan tuli joku. Ei sillä, että heitä olisivat kaksijalat tai koirat pelottaneet, mutta heidän oma kotiväkensä taatusti huolestuisi, jos joku lavertelisi näille nähneensä heidät näin kaukana kotoa. Silloin heidän ulkoilustaan tulisi huomattavasti rajoitetumpaa…
Kun puiden takaa alkoi kajastaa yhä enemmän valoa, Seesami aavisteli heidän olevan melkein perillä määränpäässään. Heidän tarvitsisi vain ylittää vielä yksi polku ennen sitä. Seesami hyppäsi pikkukivillä vuoratulle kapealle tielle itsevarmuutta uhkuen. Pistaasi oli aikeissa seurata perässä, kun yhtäkkiä heidän sivultaan rähähti vihainen haukku. Polkua pitkin kävellyt kaksijalka pitki kaksin käpälin kiinni ison koiran narusta, joka veti heitä kohti kuono louskuen.
Seesami ampaisi polun yli pusikkoon ja jäi odottamaan, että Pistaasi tulisi kohta perässä. Siskoa ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt. Kun koiran ääntä ei enää kuulunut, hän uskalsi kurkistaa pensaasta ulos ja näki Pistaasin kadonneen. Ensin hän huolestui kamalasti, mutta kun hän kohta meni tutkimaan lähempää, näki hän heidän tulosuuntaansa kirmaavat tassunjäljet. Pistaasi oli kaiketi saanut tarpeekseen seikkailemisesta ja ottanut hatkat.
“Jänishousu”, Seesami mutisi itsekseen. Sisko pääsisi kyllä kotiin omin avuin, mutta hän ei aikonut kääntyä takaisin päästyään näin lähelle. Kyllä Pistaasin naama venähtäisi, kun tämä kuulisi, mitä kaikkea hienoa hän oli saanut nähdä ja kokea suuressa kaksijalkalassa.
Vaalea kolli eteni määrätietoisesti kohti yhä suuremmiksi kasvavia rakennuksia. Hänen korvansa täytti liikenteen pauhu. Missään vaiheessa häntä ei hirvittänyt, ei silloinkaan, kun joku kotikisu huuteli hänelle varoituksia läheisen kerrospesän alimmalta tasolta:
“Tänne ei kannata tulla! Käänny takaisin!”
Seesami suuntasi lähemmäksi ikkunalasin takana istuvaa oranssiturkkista naarasta, jonka hännänpää vääntyili vinhasti. Kollista tämä oli ihan söpö.
“Ja miksikäs ei?” Seesami virnisteli huolettomasti ja tuli ihan kiinni lasiin, jonka takaa toinen kotikisu katseli häntä. “Onko vetovoimani niin suuri, että sitä ei voi vastustaa? Tiedän, tiedän - jokainen haluaa palan Seesamista.”
Kotikisunaaras tuijotti häntä hetken ilmeettömästi. Tämä saattoi jopa vähän aikaa harkita, ettei sanoisikaan Seesamille enää yhtään mitään, mutta pudisti sitten päätään ja naukui synkeästi: “Jos tulet tänne, se tietää loppua vapaalle vaeltelullesi. Sinä jäät tänne jumiin niin kuin kaikki muutkin kulkukissat.”
Seesami ei ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, ja ennen kuin hän ehti kysyä tarkentavia kysymyksiä, parvekkeen ovi kotikisun takana aukesi ja sisältä kuului kaksijalan ölinää. Kotikisu vilkaisi häntä vielä kerran, ennen kuin vilahti oven raosta sisälle.
Seesami ei voinut ymmärtää syytä naaraan kielteiselle asenteelle. Pyh, kuka tämä oli muka sanomaan ohikulkijoille, että he eivät saisi tulla tähän kaksijalkalaan? Seesami oli jo päättänyt, että ottaisi kaiken irti tästä kokemuksesta. Niinpä hän vain heilautti vähättelevästi häntäänsä ilonpilaaja-kotikisun sanoille ja tallusti rohkeasti syvemmälle betoniviidakkoon.
Paikka oli aivan valtava! Joka puolella oli kaksijalkoja ja autoja, joilla ne ratsastivat. Seesamikin oli ollut useita kertoja sellaisen kyydissä, etenkin viherlehtisin, kun heidän kotiväkensä otti heidät mukaan retkeilemään pienempään, puiseen pesään, joka sijaitsi aivan suuren, kirkkaan veden rannalla. Seesami huokaisi haaveilevasti muistellessaan kaikkia niitä viherlehtiä, jotka hän oli saanut jo kokea - se oli totisesti kissan parasta aikaa.
Kummallinen murina täytti Seesamin korvat. Hän pysähtyi kulmat kurtussa ja katseli ympärilleen hieman ymmällään. Se kuului taas, ja samaan aikaan hänen vatsassaan tuntui ikävä, tyhjä kouraisu. Seesamin silmät laajenivat. Hänellä oli nälkä! Voi ei! Eihän ollut vielä edes ruoka-aika! Nyt olisi etsittävä jostakin pientä hiukopalaa, jotta murina vaimenisi. Hän ei pystyisi keskittymään seikkailuunsa täysillä, jos tyhjä vatsa valittaisi jatkuvasti ikävää olotilaansa.
Nuuhkiessaan ilmaa Seesamin nenän täytti herkullinen tuoksu, joka tuli jostain lähistöltä. Sitä seuraten hän töpötteli kadun vierustaa pitkin rakennuksien väliin jäävälle kujalle, jossa lojui kaksijalkojen jäteastioita. Maahan oli kaatunut pari isohkoa astiaa, joiden sisältö oli levinnyt pitkin kulkuväylää. Herkullinen haju oli selvästi siitä peräisin, eikä Seesami aikonut alkaa nyt nirsoilemaan sen suhteen, mistä ateriansa söi. Hän tassutti itsekseen hyräillen tutkimaan roskakasaa ja antoi nenänsä johdattaa hänet herkkupalan luo.
*Joku on nakannut pois hyvän aterian*, Seesami tuumi itsekseen saadessaan käpäliinsä muhkean kimpaleen kaksijalkojen ruokaa, joka näytti koostuvan useammista kerroksista. Hänenkin kotiväkensä söi joskus näitä.
Kun hän oli ehtinyt haukata vasta ensimmäisen suullisen lihaa ja jotakin muuta, hänen korvansa nappasivat uuden äänen ympäristöstä. Hän nosti laiskasti katseensa vähän matkan päässä edessäpäin lojuviin roskiin. Tuijotettuaan niitä vähän aikaa hän huomasi jotakin outoa - roskat liikkuivat! Yksi pahvinen kuppi tanssi itsekseen roskalajitelman päällä, aivan kuin se olisi ollut riivattu. Seesamin leuat lakkasivat jauhamasta ja hän pysähtyi katsomaan sitä. Yhtäkkiä kuppi keikahti nurin ja sen alta paljastui omituinen, karvainen olento.
“Onpa outo hiiri”, Seesami tokaisi ääneen. Tämän täytyi olla isoin hänen koskaan näkemänsä hiiri. Itse asiassa se oli aivan valtava hiireen nähden.
Hiiri oli huomannut hänet - tai tarkemmin ottaen sen herkkupalan, jota hän piti tassunsa alla - ja lähestyi nyt nenä kiinnostuneesti väristen. Seesami toljotti sitä yhtä kiinnostuneena. Kerrassaan huvittavan näköinen otus! Ja miten pitkä häntä sillä oli!
Kun hiiri-olento tuli lähemmäksi hänen ruokaansa, hän vetäisi sen lähemmäksi itseään ja pudisti toruvasti päätään otukselle. “Sori, kaveri, mutta tämä on minun ruokani. Etsi sinä omasi.”
Hiiri ei kuitenkaan näyttänyt merkkejä luovuttamisesta. Se jatkoi lähestymistä. Eikä se ollut yksin. Vasta nyt Seesami tajusi katsoa hiiren taakse ja näki useiden, isohkojen hahmojen lylllertävän häntä kohti pikkuiset silmät nälkäisesti kiiluen. Seesami laittoi pakin päälle ja yritti pelastaa ateriansa, kun yllättäen joku hiiristä loikkasi häntä kohti ja sivalsi häntä ohi mennessään lapaan terävillä kynsillään. Kuin sanattoman merkin saaneena hiiret lähtivät vyörymään häntä kohti uhkaavana ruskeana massana.
“Älä jää paikoillesi, ääliö!” Terävää huudahdusta seurasi hiirien kimakka vikinä, kun tummanharmaa kissa ilmestyi paikalle kreivin aikaan ja ryhtyi mätkimään niitä kuonolle hurjalla vimmalla. “Liikettä nyt, ellet mieli rotan ruoaksi!”
Seesami tunsi kissan tuuppivan häntä eteenpäin sekasorron keskellä. “Niitä on kaikkialla!” hän päivitteli ja yritti edelleen epätoivoisesti puolustaa ruokapalaansa.
“Jätä se pahuksen kimpale ja suuntaa tikkaille”, kissa ärisi ja nappasi Seesamin naamaa kohti hyppäävän hiiren - jota tämä kissa oli kylläkin tainnut nimittää rotaksi - hännästä kiinni ja viskasi sen kauemmaksi.
Seesami katsoi haikeasti ruokaansa ennen kuin potkaisi sen kauemmaksi niin, että rottalauma syöksyi sen perään. Se antoi hänelle ja muukalaiselle tilaisuuden paeta metallisille tikapuille, jotka kohosivat kattoa kohti kujan toista seinää pitkin. Onneksi Seesamilla oli kokemusta erikoisissa paikoissa kiipeilystä, ja hän pääsi pesän katolle ilman suurempia vaikeuksia. Hänen auttajansa liikkui huomattavasti hitaammin tikkailla, mutta tällä oli sen niin tuiman päättäväinen ilme kasvoillaan, että hän ei tohtinut tarjota apuaan.
“Huh, se liippasi läheltä”, Seesami huokaisi rentoutuen ja kurkisti reunan yli kujalle, jolla rotat parveilivat yhä hänen löytönsä kimpussa.
“Luulisi noin ison kissan osaavan pitää huolen itsestään”, tummanharmaa kissa mutisi vähän kauempaa. Seesami kääntyi katsomaan tätä tarkemmin; tällä oli tummansiniset silmät sekä ikään kuin puolikas, valkoinen naamio kasvoissaan. Kissan erikoinen ulkonäkö ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, kun hän tajusi yhtäkkiä jotakin maata mullistavaa.
“Sinä olet naaras!” Seesami tuijotti kärttyisen näköistä naaraskissaa suu ällistyksestä auki.
“Mistä puusta sinä tipahdit?” kissa naurahti hieman pilkallisesti. Sitten jokin hänen asenteessaan muuttui, aivan kuin hän olisi vasta nyt kunnolla ehtinyt prosessoimaan Seesamin läsnäoloa. Aiempi tiuskiminen oli tiessään ja nyt hän katseli suurempaa kollia uteliaasti. “Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?”
Ja silloin Seesami tiesi olevansa liemessä. Hänen villisti pamppaileva sydämensä ei johtunut enää pelkästään niistä rotista, vaan suurin syy oli nyt tämä hurja naaras, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kohdannut.

//Jatkuu Päivänsäteen tarinassa...

Vaanin pientä ruskeaa metsähiirtä, joka kaivoi ohutta lumihankea puun vierellä. Astelin hitaasti lähemmäs ja loikkasin. Kynteni puristuivat eläimen ympärille ja tunsin sen kiemurtelun tassujani vasten. Löin sitä kovaa käpälälläni ja se valahti liikkumattomaksi. Nostin hiiren hampaisiini ja tassutin lähemmäs puuta. Loikkasin sen alimmalle oksalle istumaan ja puraisin hiirestä palasen. Mahani vaativa kurina laantui hiukan. Olin oppinut elämään vähemmällä ruualla jo kaksijalkani luona asuttuani, mutta metsässä oli erilaista. Liikkuminen ja jopa saalistaminen kuluttivat enemmän kuin minulla oli, joten piti olla varovainen ettei antanut itsensä joutua liian nälkäiseksi. Olin taivaltanut luonnossa jo jonkun verran enkä enää muistanut missä suunnassa kaksijalkala oli, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Tassunjälkeni painuivat lumeen, kun jatkoin matkaani. En ollut ihan varma minne olin menossa, mutta tiesin, että etsin jotain parempaa kuin mitä minulla oli ollut. Ehkä jotain hyvän tuntuista aluetta, jossa ruokaa riittäisi tai sitten uutta kaksijalkalaa, jossa tuntisin oloni kodiksi. Hengitykseni purkautui ulos huuruna, mikä oli selvä kylmyyden merkki. Jos pilviin oli luottaminen, pian sataisi lisää lunta. Minun täytyisi löytää suojaa ennen sitä.

AURA
Puh: 44kp! -
Järkäleloikka: 48kp! -
= 92kp

ELANDRA
Kalle: 11kp -

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 53kp! -
Valo: 80kp! -
Seesami: 19kp
= 152kp

KOIVU
Muru: 12kp -
Neponen: 20kp! -
= 32kp

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 32kp! -

LONKERO
Aave: 68kp! -

NINJANEN
Hurma: 5kp -

SAAGA
Merete: 44kp! -

Neponen oli juuri asettunut suurelle, korkealle makuualuselle nukkumishuoneeseen ja painanut päänsä tyynyyn valmiina ensimmäisille päiväunille, kun hän kuuli varsin häiritsevää kolinaa kaksijalanpesänsä ulkopuolelta. Ääni toistui muutamaan otteeseen, kolli kuunteli sitä korvat höröllä. Hetkeksi tuli pidempi tauko. Sitten taas kolisi. Ääni tuntui tulevan Neposen pihalta.
"Mitä hiivattua?" Neponen murahti itsekseen.
Valtava köriläs nousi ylös vaivalloisesti; hänen oli pakko tarkistaa, mitä oikein oli tekeillä. Oliko Neposen kaksijalka kenties jo palannut takaisin, ja keksinyt taas jotain aivan älytöntä ajanvietettä? Kyllähän kaksijalan täytyi muistaa, että nyt oli Neposen päiväuniaika!
Astellessaan pesän ympäri laiskasti jolkotellen tuuheaturkkisen kollin päähän sattui toinen ajatus. Mitä jos joku yritti tunkeutua Neposen kotiin? Se joku olisi taatusti vahdannut, että kaksijalka poistuisi paikalta. Ehkä se ei tiennyt, että tätä pesää vartioi itse Neponen! Tai pahempaa, kolli ajatteli, ehkä vihollinen hyökkäsi Neposen pesään!
Kotikisu pysähtyi silmiään siristellen ikkunalaudan alle.
"Mutta kuka vihollinen?" hän ihmetteli ääneen. "Eihän minulla ole vihollisia. Vielä. Vai onko?"
Taas kuului 'klonks!' Neponen valpastui ja loikkasi isoksi kissaksi yllättävän kevyen oloisesti kapeahkolle ikkunalaudalle, jonka päälle hän laskeutui taitavasti. No, jos ei lasketa toista takajalkaa, joka meinasi lipsahtaa yli laidan.
Kolli asettautui istumaan tukevasti, ja sitten hän jäi tuijottamaan ikkunasta pihalle.
'Klonks!'
Neposen yksityisalueella, hänen oman pihansa reunalla, kyyhötti pieni kermanvärinen kissa, jonka kasvot, jalat ja häntä olivat punertavan sävyiset. Tai no, lähes kaikki muut kissat olivat Neposen näkökulmasta pieniä... Mutta tämä kissa näytti jotenkin lyhyeltä.
Sitten Neponen huomasi muukalaisen korvat! Mitä ihmettä niille oli oikein käynyt? Vaalean kissan korvat taipuivat omituisesti taakse päin.
Neponen tapitti paikoillaan osin kyllästyneen - voisi jopa sanoa pettyneen - ja osin hämmentyneen näköisenä, kun tuo kissa loikkasi uudemman kerran Neposen pihan laidalla olevan säiliön päälle. Tai ennemminkin sitä päin. 'Klonks!'
"No jo on."
Yhtäkkiä kissa huomasi Neposen. Muukalaisen ilme näytti jotenkin kirkastuvan. Neponen olikin ollut näkevinään tämän kasvoilla varsin surkean ilmeen. Eipä hänellä voinut kaikki ihan hyvinkään olla, Neponen ajatteli - koska kuka hiirenaivo yrittää heittäytyä metallisäiliötä päin?
Siinä samassa Neponen siirtyi pienelle ikkunaluukulle, joka oli hyvin pienesti raollaan. Hän veti sitä auki tassullaan, kunnes totesi mahtuvansa aukosta läpi.
Suuri ruskea kolli änki itsensä luukun väliin ja hyppäsi alas pihallensa. Kolli värähti hiukan maan yllättävää viileyttä. Hän ravisti turkkiaan nopeasti, jolloin se pöyhistyi. Vieras kissa katseli Neposta silmät pyöreinä ja näytti hiukan epävarmalta.
Neponen pysähtyi tuon itseään huomattavasti pienemmän kollin eteen.
"Mikä sinun ongelma-", Neponen aloitti, mutta korjasi äkkiä, "hei, kuka sinä olet? Voinko auttaa sinua jotenkin?"
Neponen ei tietenkään esitellyt itseään, koska oletti toisen tietävän kyllä, kuka hän oli. Ei kai kukaan nyt sattumalta Neposen pihalle tulisi. Ehei!

//Puh?

Oli kulunut jo useita päiviä siitä, kun minut ja Max oli lukittu kaksijalkojen pesään. En ollut ollut näin lähellä Ullan ja Sepon kotiväkeä ikinä, ja totta puhuen karvattomat, vaaleanpunaiset olennot saivat oloni hyvin levottomaksi. En pitänyt siitä, miten ne ölisivät minulle ja koskettelivat oudoilla, pitkävarpaisilla tassuillaan. Normaaleissa olosuhteissa ne olisivat saaneet jo kynsistäni, mutta koska kyseessä oli Ullalle ja Sepolle tärkeät kaksijalat, minun oli hillittävä mielihaluni. Olisin epäilemättä loukannut heidän tunteitaan, jos olisin satuttanut heidän kaksijalkojaan, kun nämä vain yrittivät auttaa minua.
Maxia sen sijaan kaksijalkojen lämiminen ei tuntunut haittaavan. Hän tuntui nauttivan siitä aivan yhtä paljon kuin pesässä olemisesta. Minusta oli alkanut tuntua, että kolli oli ollut joskus kotikisu, sillä tätä kaksijalkojen asiat eivät pelottaneet tai oudoksuttaneet yhtä paljon minua.
Kaksijalka tömisteli edellämme pesän poikki. Se oli kutsunut meidät mukaansa, ja sen päälle laittamista turkeista tiesin, mihin se oli menossa. Seurasin sydän rinnassa tykyttäen, kuinka pesän seinään syntyi rako, kun kaksijalka raotti ovea. Ulkoa tulvi kylmää, kirkasta valoa, joka sokaisi silmäni hetkellisesti. Max pörhisteli karvojaan eikä selvästi ollut mielissään pakkasilmasta, joka tunki pirttiin oven avauksen myötä.
Minä sen sijaan en jäänyt odottelemaan, vaan ryntäsin kaksijalan jalkojen vierestä pihalle. Henkäisin tuntiessani kylmän, valkoisen pakkaslumen tassujeni alla. Yön aikana oli satanut ensilumi! Katselin ympärilleni haltioissani ja tein pieniä pyrähdyksiä sinne tänne. Ilma oli niin raikasta ja ihanaa täällä - pesässä oli ollut liikaa outoja hajuja, jotka alkoivat särkeä päätä, jos niitä haisteli liian pitkään.
“Herttileijaa, sehän on Tyrskytiikeri! Ja Max!” Ullan kailotus kuului pihan toiselta puolelta asti. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti vauhdilla meidän luoksemme Seppo heti kintereillään. He olivat iloisia meidät nähdessään.
Ulla hukutti minut ystävällisiin nuolaisuihin ja Seppo toivotti meidät tervetulleiksi. Katsoessani heidän ohitseen ladon suuntaan näin tumman hahmon jököttävän punaista seinää vasten. Järkäleloikka! Silmäni syttyivät ja nostin häntäni tervehdykseen kumppanilleni. Sydämeni oli jättää lyönnin väliin, kun kolli kuitenkin käänsi katseensa toisaalle juron näköisenä. Eikö Järkäleloikka ollut iloinen minun parantumisestani?
“Odotas tässä, kultaseni, Ulla käy vähän jututtamassa tuota järkälettä”, Ulla vinkkasi minulle silmää veikeästi ja lähti vaappumaan suurempaa kollia kohti päättäväisesti. Jäin katselemaan Sepon ja Maxin vierelle huolestuneena. Mitä jos Järkäleloikka ei halunnut olla enää kumppanini?

//Järksy? ಥ⁠_⁠ಥ