Huokaisin hiljaa, kun hiiri jäi kiinni tassujeni väliin. Nostin sen hampaisiini ja käännyin katsomaan Säihkysielua.
“Hyvä nappaus”, hän kehräsi kannustavasti. Astelin lähemmäs ja laskin hiiren maahan tassujemme väliin. Työnnyin koskettamaan Säihkysielua nenälle omallani. Ennen kuin vetäydyin pois avasin suuni.
“Kiitos”, sanoin ja nostin hiiren takaisin hampaisiini. Säihkysielun silmät kimmelsivät valoa. Useiden rankkasadepäivien jälkeen pienetkin määrät auringonvaloa tuntuivat mahtavilta. Varsinkin kävellessämme puiden alla katselemassa maassa tanssivia auringonsäteitä, jotka pakenevat puiden lehtien välistä eteemme. Katsoin sivuun Säihkysielua. Hän hymyili. Halusin tietää mitä tämän päässä oikein liikkui. En osannut sanoa mitään.
“Haluatko vielä jatkaa saalistamista?” kysyin hiiren takaa.
“Miten vain itse haluat”, hän vastasi, joten päätimme jatkaa. Saalistuspartio jatkui vielä kunnes aurinko oli jo laskemaisillaan ja nälkä kurisi meidän molempien vatsoissa. Leiriin ei ollut enää pitkä matka. Toisaalta se harmitti minua, sillä halusin olla Säihkysielun kanssa kahden, mutta toisaalta nälkäni oli jo niin kova etten jaksaisi enää odottaa syömistä. Voisimme varmaankin syödä kumppanini kanssa, joten saisin sentään viettää hänen kanssaan vielä aikaa.

Varissulan sanat saivat Aaltosalaman miltei pakahtumaan liikutuksesta. Hän oli niin onnekas saadessaan kutsua juuri tätä kissaa kumppanikseen. Epäilykset huuhtoutuivat pois, ja hän hieraisi kuonollaan Varissulan päätä mielihyvästä kehräten.
“Kiitos, rakas”, hän maukui kiitollisena. “En voi silti lakata toivomasta, että turkkini kasvaisi nopeammin. Tiedän, että vaikka sinä et välitä sen kunnosta, jotkut kyllä.” Punertava turkkinen naaras viittasi vaivihkaa hännällään aukion toisella puolella aterioiviin Kyyhkypyrähdykseen ja Virtaviimaan, joiden hän oli huomannut katselevan heidän suuntaansa jo jonkin aikaa. Harmaat sisarukset puhelivat keskenään päät lähekkäin ja Aaltosalama pystyi melkein kuulemaan heidän ilkeän kiherryksensä.
“Eivät he varmastikaan sinusta puhu”, Varissulka yritti rauhoitella kumppaninsa mieltä, mutta Aaltosalama pudisti päätään. Hän tiesi siskosten puhuvan hänestä, sillä oli kuullut näiden häijyjä kommentteja hänen ulkonäöstään aina silloin tällöin ihan vahingossa, kun nämä olivat luulleet, ettei hän kuulisi. Hän oli yrittänyt sulkea ikävät nälväisyt pois mielestään, mutta ne palasivat joka kerta kummittelemaan hänelle.
“Nuo kaksi ovat varmastikin koko metsän häijyimmät kissat”, Aaltosalama murahti synkeästi. “Kaksi harmaankirjavaa pahanilmanlintua, aina rääkkymässä solvauksia muille.”

//Varis?

Hiljaisuusvarjo tassutti ylpeänä poikansa luokse. Hänet ja Lummelempi oltiin nimitetty ja valkoruskea kolli ei olisi voinut olla ylpeämpi. Hän oli onnitellut jo tytärtään pikaisesti ja nyt olisi Harakkahaaveen vuoro.
“Onnea”, hän naukaisi pojalleen. Hänen sisuksensa olivat räjähtää ylpeydestä jälkikasvuaan kohtaan. Harakkahaave ja Lummelempi olivat kasvaneet niin paljon.
“Kiitos”, tuore soturi vastasi ja puski Hiljaisuusvarjoa. Vanhempi soturi kehräsi ja hymyili pojalleen entistäkin leveämmin.
“Olen hyvin ylpeä sinusta ja sisarestasi. Olette kasvaneet niin huimasti ja oppineet paljon. Jonain päivänä olette vielä klaanin hienoimpia sotureita”, kolli kehui hymyssä suin. Hän todella oikeasti uskoi siihen, mitä oli sanonut. Hän uskoi pennuillaan olevan mahdollisuus suureen, jos he vain yrittivät tarpeeksi lujaa. Hän uskoi, että he voisivat nousta suuremoisiksi sotureiksi joku päivä muiden kissojen ihailtavaksi.
Hiljaisuusvarjo kuvitteli sen, kun hän saisi ylpeänä katsoa pentujaan, kun he tekisivät sotureiden juttuja yhdessä ja suoriutuisivat kaikesta niin hyvin ja taidokaasti. Ylpeys kupli hänen sisällään jo silkasta ajatuksesta. Hän odotti ja toivoi tämän tulevaisuuden toteutuvan myöhemmin hänen elämänsä aikana.

//Haarukka?

Karvojani alkoi kihelmöidä hieman kiusaantuneesti, kun Myrskymahti otti Hilleripilven puheeksi. Sisareni selvästi oletti meidän olevan hyviäkin kaveruksia keskenämme nähtyään meidät kaksin aukiolla. Minun olisi tehnyt mieli torpata moiset väitteet tylysti, mutta pentuetoverini vaikutti olevan niin hyvillään “uudesta ystävästäni”, että se ei käynytkään niin helposti.
“No en nyt kutsuisi meitä ihan ystäviksi”, huiskautin häntääni vähättelevästi ja toivoin, että edellämme kulkeva Hilleripilvi keskittyisi keskusteluunsa Laineliekin kanssa, eikä yrittäisi ottaa asiaan kantaa. “Olemme korkeintaan kohtalaiset toverukset, hyvänpäiväntutut - ja sitä rataa.”
Myrskymahti katsoi minuun sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin. Tukahdutin huokauksen. Tiesin sisareni sen verran hyvin, että kun hän oli saanut jotakin päähänsä, hän ei hevillä luopuisi tuosta ajatuksesta. “Höpsistä! Hilleripilvi selvästi kutsui sinua ystäväkseen, minä kuulin sen”, naaras pudisteli päätään edelleen hymyillen.
“Niin no, niinhän hän teki mutta-”, en ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun Myrskymahti pisti häntänsä suuni eteen.
“Minusta on hienoa, että sinulla on uusi kaveri!” naaras jatkoi yhä tyypillisen kannustavaan äänensävyynsä. “Ei sinun tarvitse sitä kieltää minulta - tai itseltäsikään.”
Huitaisin hänen häntänsä kauemmaksi tassullani ja loin häneen nyt tiukemman katseen. “Sinä et nyt ymmärrä, Myrskymahti”, sihahdin äänenvoimakkuuttani alentaen, sillä en halunnut muiden kuulevan keskusteluamme. “Minä en luota Hilleripilveen. Minusta tuntuu, että Kaamoskukka on lähettänyt hänet katsomaan minun perääni, mutta en ole vielä keksinyt syytä, miksi. Jotakin mätää tässä on!”

//Myrsky?

Minulta ei jäänyt huomaamatta tuoresaaliskasalla riistaa valikoidessani, miten Aaltosalama aukion reunamilla tutkaili turkkiaan. Huokaisin syvään. Selvästi kumppaniani vaivasi hänen turkkinsa kunto: se oli ottanut merkittävää osumaa, kun naaras oli jokin aika sitten jäänyt palavaan pensaaseen jumiin. Oksat olivat tarttuneet hänen pitkään, aaltoilevaan turkkiinsa, eivätkä olleet haluta päästää irti. Lopulta karvaa oli lähtenyt tukoittain, kun olimme joutuneet valitsemaan Aaltosalaman ja hänen turkkinsa väliltä.
Noukin kasasta hiiren kulmat kurtussa. Toivoin, ettei asia vaivannut Aaltosalamaa liiaksi. Itse en ollut oikeastaan kiinnittänyt huomiota hänen turkkiinsa. Huomioni veivät, kuten tavallisesti, hänen kauniit silmänsä, hymynsä ja naurunsa.
Riensin kumppanini luo ja pudotin hiiren hänen eteensä.
"Onko nälkä?"
"On, kiitos."
Aaltosalama hivuttautui hieman sivulle niin, että pääsin asettumaan hänen viereensä, turkki turkkia vasten. Kurkustani kumpusi hiljainen kehräys, kun aloimme yhdessä aterioimaan. Punaruskean soturin seuraava kysymys vahvisti epäilykseni siitä, että hänen turkkinsa laita vaivasi naarasta enemmän kuin olin kuvitellut.
"Näyttääkö siltä, että karvani olisivat kasvaneet yhtään takaisin?"
Katsoin Aaltosalaman turkkia hetken ihan vain näyttääkseni, että todella pohtisin asiaa. Olinhan minä toki huomannut, että kaljuihin laikkuihin oli alkanut kasvaa jo lyhyttä nukkaa. Kenties naaras ei ollut itse tehnyt samaa havaintoa.
"Todellakin", sanoin nyökytellen ja haukkasin hiirtä. "En usko, että menee kauaakaan siihen, että turkkisi on takaisin normaalissa päiväjärjestyksessä."
En todellakaan tuominnut Aaltosalamaa siitä, että hän välitti ulkonäöstään tällä tavalla. Olisin itse ollut aivan vähintään yhtä huolissani, jos minulle olisi käynyt sama.
"Mutta ei sillä ole ainakaan minulle väliä. Olet aivan yhtä kaunis kuin ennenkin. Oikeastaan rakastan katsella turkkiasi juuri nyt: jos se ei olisi tässä kunnossa, et olisi nyt vierelläni. Minusta se on vain merkki siitä, että olet selvinnyt jostain kamalasta. Ja se vasta kaunista on."

//Aalto?

Myrskymahti nyökkäsi hymyillen Hilleripilvelle, joka tassutteli hänen ohitseen. Hän oli hyvällä tuulella: kuinkas muutenkaan, kun oli pääsemässä rakkaan veljensä Pyräkkäpirun kanssa samaan partioon! Kookas naaras vaihtoi kehräten tervehdykset soturin kanssa.
"Niin on!" hän hihkaisi vastaukseksi, kun Pyräkkäpiru iloitsi siitä, miten mukavaa oli päästä samaan partioon pitkän ajan jälkeen. Sisarukset eivät tosiaan olleet hetkeen päätyneet yhdessä soturin velvollisuuksiinsa. Kenties heidän järjestämistään samaan partioon vaikeutti heidän verensä. Jotta Myrskymahti ja Pyräkkäpiru erakkoverisinä pääsisivät samaan partioon, olisi heidän mukaansa lähdettävä muutamia puhdasverisiä. Pimentovarjoa ei varmaankaan ollut kiinnostanut järjestellä asiaa aiemmin, Myrskymahti ajatteli katkerana.
Mutta Pimentovarjosta viis. Tästä päivästä tulisi hauska!
"Huh, onneksi se helle loppui. Se oli ihan kamalaa!" Myrskymahti puuskahti, ja saattoi melkein vieläkin tuntea auringon säälimättömän porotuksen turkillaan. Kuoloklaania oli todellakin koeteltu, mutta luonnon pitäisi yrittää hieman rankemmalla kädellä, jotta voisi nitistää niinkin kovan luun kuin Myrskymahdin. Taivas voisi pudota ja maa revetä, eikä naaras lankeaisi. Hän oli raavas, voimakas, vahva, sinnikäs ja sisukas kuolonklaanilainen. Joskus myrskyn osuessa kohdalle Myrskymahti melkein toivoi, että salama iskisi häneen, jotta kaikki voisivat nähdä hänen selviävän koitoksesta naarmuitta. Suuri taivaallinen voima iskisi maahan, ja muut kuolonklaanilaiset katsoisivat kauhuissaan, miten Myrskymahti jäisi salaman uhriksi. Pöly ja savu nousisi ilmaan, ja Myrskymahti kuvitteli klaanin jäsenet haukkomaan henkeään odotuksessa. Sitten savu väistyisi, ja hän astuisi esiin. Ehkä karva hieman pörröllä, mutta tajuissaan ja voimissaan. Hän sanoisi rennosti: "Heh, miksi näytätte noin säikähtäneiltä? Eihän tuo ollut mitään." Ja sitten kaikki rientäisivät kyynelehtien syleilemään tätä jumalaista olentoa, legendaarista Myrskymahtia, joka taltutti salaman. Pyräkkäpiru ulvoisi: "Voi Myrskymahti, rakas siskoni, sinä olet niin-"
"Myrskymahti!"
Harmaa naaras räpäytti silmiään. Ympärillä häntä eivät odottaneetkaan ihastuneet ja kyynelehtivät naamat. Kääntyessään ympäri leirin uloskäynnin suuntaan, hän kohtasi Pikiturkin tuiman katseen.
"Me lähdemme. Tassua toisen eteen! Voit jättää haaveilun myöhemmälle", partion johtaja tokaisi ja lähti muiden partiolaisten edellä harppomaan ulos. Myrskymahti ei alkanut turhia nolostelemaan, vaan riensi muutamalla askeleella partion kiinni. Pyräkkäpiru kulki hänen edessään, Hilleripilvi tämän edessä.
"Näytit olevan ajatuksissasi", Myrskymahdin veli sanoi. Naaras nyökkäsi.
"Pohdin vain tulevaisuutta."
Kookas naaras vilkaisi Pyräkkäpirun edellä kulkevaa Hilleripilveä. Voi että miten iloinen hän oli kuullessaan, että hänen veljensä oli saanut uuden ystävän! Myrskymahti oli nimittäin kuullut pienen pätkän heidän keskustelustaan. Hilleripilvi oli kutsunut Pyräkkäpirua ystäväkseen, ja se kovin lämmitti naaraan sydäntä.
"Kuinka hauskaa, että te olette ystävyksiä", hän sanoi hymyssä suin ja nyökkäsi Hilleripilven suuntaan.

//Pyräkkä?

“Voi Laineliekki, meillä on niin paljon yhteistä!” Hilleripilvi henkäisi silmiään räpytellen. “Minäkään en pidä kuralätäköissä tarpomisesta! Menee ikuisuus saada tassut ja vatsakarvat puhtaaksi sen jälkeen. Inhoan kuran makua.” Täplikäs kolli pörhisteli karvojaan pelkästä ajatuksen aiheuttamasta tuntemuksesta.
Laineliekki katsoi häntä kulmat kurtussa, edelleen epäileväinen katse eri värisissä silmissään. Ennen kuin kumpikaan heistä ehti jatkaa meneillään olevaa hyvin mielenkiintoista keskustelua kuralätäköistä, Pikiturkan kutsuhuuto sai heidän huomionsa siirtymään toisaalle. Pitkäkarvainen, tummanharmaa naaras seisoi piikkihernetunnelin edustalla ja viittoili hännällään partion jäseniä tulemaan luokseen.
“No, kuralätäköt kutsuvat”, Hilleripilvi virnisti Laineliekille ja lähti tassuttamaan tämän rinnalla Pikiturkkia kohti. Myös aukion toisella laidalla oleilleet Pyräkkäpiru ja Myrskymahti olivat kuulleet kutsun ja olivat tulossa samaan suuntaan.
Partio lipui vaivihkaa ulos sateiseen metsään, ja Hilleripilvi tunsi jo nyt veden pehmittämän maa-aineksen täyttävän varpaidensa välit. Hän irvisti inhosta ja kääntyi vilkaisemaan muita kissoja - muutkaan eivät vaikuttaneet olevan tästä kelistä erityisen mielissään.
Myrskymahti ja Pyräkkäpiru kulkivat aivan Pikiturkin kannoilla hänen ja Laineliekin edessä. Kaikki olivat muuten hiljaa lukuun ottamatta edellä tassuttavien pentuetoverusten vaimeaa satunnaista puheensorinaa. Hilleripilvi päätti kääntyä jälleen Laineliekin puoleen juttuseuran toivossa.
“Millaistahan olisi omistaa pentuetoveri?” hän pohdiskeli ääneen ja kallisti sitten päätään katsoessaan siniharmaaseen naaraaseen. “Sinullakin taitaa olla sisaruksia, ellen väärin muista? Millaista se on?”

//Laine?

AURA
Kaamoskukka: 4kp -

AUROORA
Varissulka: 16kp -
Pimentovarjo: 15kp -
= 31KP

ELANDRA
Lätäkkölempi: 4kp -
Jääviilto: 3kp -
Tuhkajuova: 5kp -
Poppelipomppu: 4kp -
= 16KP

EMPPUOMPPU
Uiveloyö: 45kp! -
Aaltosalama: 21kp! -
Virtaviima: 22kp! -
Pyräkkäpiru: 8kp -
Hilleripilvi: 4kp -
= 100KP

KOIVU
Lokkimieli: 48kp! -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 28kp! -
Katajatassu: 32kp! -
Hiljaisuusvarjo: 11kp -
Laineliekki: 9kp -
= 80KP

SAAGA
Rosmariinikynsi: 13kp -
Särösärinä: 16kp -
Harakkahaave: 16kp -
= 45KP

UNTUVA
Tuimakatse: 14kp -

Lokkimielen lähtiessä yllättäen tassuttamaan piikkihernetunnelille tunsin levottoman kihinän kasvavan sisälläni. Toinen puoli minusta käski unohtaa koko katin, mutta toinen janosi lisää vaaraa. Lokkimieli oli kaikista turvattomin kissa, jonka seuraan saattoi päätyä, mutta jostain syystä se veti minua puoleensa. Se piti mukavasti varpaillaan, sai sydämen pumppaamaan verta ympäri kehoa ja aiheutti sellaisia adrenaliiniryöppyjä, että niihin olisi voinut jäädä koukkuun. Ehkä olinkin jo jäänyt, sillä pian huomasin kipittäväni tiikeriraitaisen soturin kannoilla kuin emoaan seuraileva linnunpoikanen.
Päästyämme ulos leiristä pidin edelläni kulkevaan kolliin edelleen hyvän välimatkan, aivan kuten silloin, kun tämä oli ollut vielä mestarini ja minä hänen oppilaansa. Tiedostin kyllä, että nyt kun olin soturi, minulla ei ollut mitään velvoitetta jättäytyä vanhemman kissan jälkeen. Lihasmuistini oli kuitenkin toista mieltä, enkä viitsinyt ruveta kamppailemaan itseni kanssa enää yhtään enempää. Sitä paitsi, tässä asetelmassa oli tavallaan jotakin rauhoittavaa.
Olimme kävelleet jo hyvän aikaa, eikä Lokkimieli ollut vieläkään pysähtynyt saalistamaan. Kaiken lisäksi huomasin meidän lähestyvän koko ajan Eloklaanin rajaa. Siristin hieman silmiäni katsellessani edelläni astelevan soturin hahmoa - mitä tällä oli oikein mielessä?
“Et kai suunnittele käyväsi Eloklaanin puolella täyttämässä vatsaasi?” huikkasin kollille puoliksi vitsillä, puoliksi yrittäen arvailla tämän aikeita.

//Kokki?!?

Lokkimieli tutki tuoresaaliskasaa omassa rauhassa, kun hän pani sivusilmällä merkille, että Uiveloyö oli löntystelemässä häntä kohti. Hänen oppilaastaan oli tullut soturi vain muutama päivä takaperin, ja vaikka Lokkimieli oli varsin mielissään siitä, ettei enää joutunut katselemaan tuota laiskaa naarasta päivät pitkät, koki hän itsensä nyt niin tylsistyneeksi, että toivoi hartaasti jotain sellaista tapahtuvan, kuin että klaanin reviirille eksyisi esimerkiksi joku ruipelo kotikisu, jonka soturi sitten saisi listiä kenenkään huomaamatta.
"Eikö mikään nappaa?" Uiveloyö maukui istahdettuaan Lokkimielen viereen tuoresaaliskasalle.
Soturi käänsi jäänsinisen katseensa hitaasti naarasta kohti. Hänen oli todettava, että Uiveloyö oli soturina vielä vastenmielisempi kuin oppilaana. Kai se liittyi siihen, miten turhaa Lokkimielestä oli ollut käyttää resursseja tuollaisen kissan kouluttamiseen. Se, että hänen entinen oppilaansa, jota hän oli rääkännyt aivan tappiin asti ja armotta aloitti nyt keskustelun hänen kanssaan kuitenkin yllätti Lokkimielen. Uiveloyö katsoi häntä omituinen, kuin odottava kiilto silmissään. Silloin Lokkimieli tajusi, että tuon naaraan oli oltava aivan hullu.
"Ei oikein", Lokkimieli myönsi ja hymyili geneerisesti.
"Itse asiassa menetin ruokahaluni. Taidan lähteä kävelylle ja pyydystää jotain pientä itselleni matkalla."
Hän kääntyi ja lähti suuntaamaan piikkihernetunnelille kuullen epäröivät askeleet takanaan.
Lokkimieli virnisti itsekseen. Ei Uiveloyö ollutkaan turhake. Lokkimielellä oli edelleen ote Uiveloyöstä käpälissään.

//Uivelo?!

Olin keskittynyt puhdistamaan turkkiani kuraisen metsästyspartion jäljiltä, kun kuulin käpälänaskelien lähestyvän. Olin jo valmistautunut tiuskaisemaan tulijalle käskyn painua häiritsemään jotakuta toista, kun tajusin kissan olevan sisareni. Kyyhkypyrähdys kantoi suussaan pulskan näköistä rastasta. Vesi kihosi väkisinkin kielelleni.
“Maistuuko rastas?” Kyyhkypyrähdys maukui ja pudotti linnun tassujeni juureen. “Tuumasin, että siitä on jo liian pitkä aika, kun viimeksi söimme yhdessä.”
Ja se oli totta. Siskoni vietti kaiken hereilläoloaikansa sen kurjan Matotaiston kanssa; he olivat mukamas niin toistensa pauloissa, että muu maailma unohtui heiltä toisinaan kokonaan. Minusta se oli aivan hiirenaivoista, enkä voinut ymmärtää, miten minun yleensä järkevä siskoni saattoikin olla välillä niin typerä. Kyyhkypyrähdys oli kuitenkin paras ystäväni, joten pyrin pitämään suurimman osan todellisista ajatuksistani omana tietonani välttääkseni loukkaamasta tämän tunteita.
Asetuimme mukavan syrjäiseen paikkaan leiriaukiolla, josta saatoimme tarkkailla klaanitoveriemme tekemisiä samalla kun söimme. Se oli ollut lempipuuhaamme jo oppilasaikoina. Olimme seuranneet muiden keskusteluja etäältä ja yrittäneet kuvitella, mitä näiden puheenaiheet mahtoivat koskea.
Kyyhkypyrähdys tuuppasi häntä ja osoitti korvillaan aukion toisella laidalla olevia sotureita. “Aaltosalama varmastikin valittaa Varissulalle, miten rumalta hänen turkkinsa näyttää”, Kyyhkypyrähdys maukui häijysti.
“Valittaisit varmasti itsekin”, tuhahdin takaisin ja ihan värähdin ajatuksesta, että turkkini ajautuisi yhtä huonoon kuntoon kuin punertavaturkkisella soturilla. “Minua hävettäisi niin paljon, että haluaisin kadota maan alle!”
“Ihme, että Varissulalla on pokkaa näyttäytyä hänen kanssaan julkisesti”, Kyyhkypyrähdys säesti. Sitten jokin hänen ilmeessään muuttui ja hän kääntyikin katsomaan minua tarkkaavaisesti: “Joko sinulla on jo joku kolli kiikarissa?”
Kysymys tuli niin puskista, että olin vähällä tukehtua linnun jalkaan, jota jauhoin suussani. “Mitä?” minun onnistui yskäistä lopulta.
“No tiedät kai”, Kyyhkypyrähdys huiskaisi hännällään viattomasti, “emme me ole ikuisesti nuoria ja kauniita. Klaani tarvitsee uutta verta, erityisesti meidän kaltaistemme kissojen suvusta.”
Tunsin nahkaani alkavan pistellä vaivautuneesti turkkini alla. Minä inhosin tätä keskustelunaihetta, ja minusta tuntui että sisareni tiesi sen hyvin, mutta oli päättänyt sörkkiä mehiläispesää joka tapauksessa. “No, minusta klaanissa on tällä hetkellä ihan riittämiin kissoja”, töksäytin närkästyneenä. “Hyvä jos me kaikki mahdumme asumaan samassa leirissä. Kaikkein viimeiseksi tänne kaivataan uusia suita ruokittavaksi.”
“Minä en ymmärrä sinua, Virtaviima”, Kyyhkypyrähdyksen ääni terävöityi ja hänen hännänpäänsä alkoi nytkyä ärtyneen oloisesti. “Lisääntyminen on ihan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Sama koskee kumppanin hankkimista. Jostain syystä sinä kuitenkin olet päättänyt asettua koko asian suhteen poikkiteloin! Haluatko sinä, että sinut muistetaan sukumme mustana lampaana - soturina, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan tuoda Kuolonklaanille kunniaa jälkikasvuillaan?”
“Minä en tarvitse siihen mitään jälkikasvuja!” Olin kiihdyksissäni noussut seisomaan, ja tajusin, että meitä katseltiin. Pakotin karvani silottumaan ja pakotin naamani palaamaan peruslukemille katsahtaessani uudelleen pentuetoveriini. “Tuon tälle klaanille kyllä kunniaa, mutta aion tehdä sen omin käpälin, en siirtämällä vertani eteenpäin joillekin kelvottomille mukuloille. Että huolehdi sinä vain omista asioistasi ja mene vaikka hommaamaan niitä jälkikasvuja rakkaan Matotaistosi kanssa.”
Käännyin vielä naukaisemaan lapani yli pöllämystyneenä perääni tuijottamaan jäänelle Kyyhkypyrähdykselle: “Kiitos rastaasta.” Sen jälkeen marssin soturien pesään häntä ja pää ylhäällä.

Pyöräytin silmiäni kärsimättömänä. Miten Jääviillolla saattoikin kestää näin kauan! Aloin tylsistyä ja ärsyyntyä tähän odotteluun. Kärsivällisyys ei todellakaan ollut minun hyveeni. Tyydyin kuitenkin olemaan hiljaa ja korkeintaan tuhahtelemaan lähes äänettömästi. Lähdin seuraamaan punaturkkista kollisoturia kohti uloskäyntiä, mutta uloskäynnillä meitä odottikin Lammikkoloikka. Harmaaturkkinen naaras oli minusta yksi Kuolonklaanin raskaimmista kissoista. Naaras oli niin vakava ja tosikko, että minua suorastaan nauratti! Lammikkoloikan elämän suurin ilo oli varmaan partion johtaminen. Naaras oli selvästikin tullut emoonsa, Tuhkajuovaan. Näytin Lammikkoloikalle nopeasti kieltä ja hölköttelin Jääviillon perään. Matkasimme leiristä pois päin täydessä hiljaisuudessa. Ei minulla ollut toiselle mitään varsinaista sanottavaa, vielä.
"Pyh, olen tietenkin! Mitä sinä oikein ajattelit? Että minä vain laiskottelisin päivät pitkät?" tuhahdin Jääviillolle ja vilkaisin toista hieman virnistäen.
"Oletko sinä tehnyt mitään hyödyllistä? Ainakin muutama päivä sitten kuorsasit aamupäivällä niin kovaa, että se kuului varmaan Eloklaaniin asti. Ja suustasi valui myös kuolaa, näytit varsin suloiselta pieneltä kissanpojalta", härnäsin Jääviiltoa virnuillen ja tuuppasin toista kylkeen.

//Jää?

Kaksi muukalaista lähtivät pian kalppimaan, kun taisivat tajuta viimein, etteivät olleet tervetulleita Kuolonklaanin reviirille ja, että kumpikaan Kuolonklaanin sotureista ei ollut tämä heidän etsimänsä “Rontti.” Mikä nimi sekään muka oli?
“Viimeinkin”, Lepakkohuuto puhahti ja kääntyi Rosmariinikynnen puoleen. “Olivatpas he ärsyttäviä. Toivottavasti osaavat pysyä poissa.”
“Niin…” naaras sanoi hiljaa pohtivaisella äänellä. Lepakkohuuto kallisti päätään hieman.
“Mitäs mietit?” tummanharmaa kolli kysyi.
“Eivätkö he hieman muistuttaneet sinua? Tai siis, kun he olivat pienikokoisia kissoja ja terävät kulmahampaat ja raidalliset korvien sisukset…” Rosmariinikynsi kysyi hiljaa. Se sai Lepakkohuudonkin ajattelemaan asiaa. Tosiaan. Näissä kahdessa kissassa ja hänessä oli jonkin verran samankaltaisia asioita.
“Minulta kyllä katosi kaksi pentuetoveriani, kun olin pentu…” kolli mutisi ajatuksiaan ääneen. Se ajatus näytti saavan hänen toverinsa hieman ahdistuneeksi.
“Älä turhaan huoli. Se on varmaankin vain yhteensattuma”, Lepakkohuuto lepytteli, vaikka ei itsekään uskonut itseään asiassa. Hän kuitenkin hymyili toverilleen ja yritti saada tämän rauhoittumaan.
“Niin. Toivottavasti”, Rosmariinikynsi naukaisi vilkaisten taaksensa pensaikkoon, johon kaksi kulkukissaa olivat kadonneet.
“Tule, palataan vain takaisin leiriin tekemään ilmoitus heistä”, Lepakkohuuto naukaisi ja lähti johdattamaan harmaata naarasta takaisin leiriin.

Lepakkohuuto huokaisi syvään ja ahtautui sisään pentutarhalle. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Ja sillä hän tarkoitti monen monta kuuta.
“Mäntyviiksi? Oletko täällä?” tummanharmaa kolli huhuili ja pian musta naaras ilmestyi varjoisan pesän uumenista suuaukolle päin ja katsoi kysyvästi keltaisilla silmillään Lepakkohuutoa.
“Lepakkohuuto? Mitä nyt?” hän kysyi selvästi hämmästyneenä siitä, että äreä kolli oli tullut hänen puheilleen pentutarhalle.
“Mietin, mahtaisitko muistaa, miltä minun pentuetoverini näyttivät?” tummanharmaa soturi kysyi toiveikkaana suurehkot korvat taakse vedettyinä.
“Hmm… hyvä kysymys. Saatan minä ehkä muistaakin. Oikein somia pentuja he ainakin olivat, sen voin sanoa. Olisikohan toinen ollut ehkä kilpikonnakuvioinen tai jotain siihen suuntaan? Toinen mahtoi olla tummanharmaa kuten sinä. Kuinka niin?” Mäntyviiksi kysyi hieman hämillään.
“Kunhan vain mietin. Minä kun en heitä muista ulkonäöltä juurikaan”, Lepakkohuuto valehteli. Mäntyviiksi nyökkäsi.
“En voi auttaa tuon enempää. En muista sen paremmin. Ja voi olla, että olen myös hyvinkin väärässä, mutta on mukava, jos autoin virkistämään muistiasi tai mielikuviasi yhtään”, ikikuningatar naukaisi hymyillen.
“Joo, kiitos. Pistän tämän mieleen”, pienikokoinen soturi kiitti ja perutti pois.
“Vai että kilpikonnakuvioinen ja tummanharmaa… Olisikohan hän sittenkin ollut sinikilpikonna ja tummanharmaa mustilla kuvioilla. Molemmilla jotain valkoista…” kolli mutisi, kun pääsi kauemmas petutarhalta.
“Lepakkohuuto! Mitä sinä pentutarhalla teit?” Rosmariinikynsi kysyi, kun saapui tummanharmaan soturin luokse. Lepakkohuuto kohotti päätään ja katsoi kaunista naarasta.
“Kunhan vain kyselin sisaruksistani”, hän totesi hiljaa ja mietti taas yhteläisyyksiä hänen ja kahden kummajaisen kanssa.

//Rosmy?

Laineliekki istui leirissä tyhjänpäiväisesti odottaen sitä, että lähtisi johonkin partioon. Naarasta ärsytti vain olla. Häntä ärsytti, kuinka märkää viime aikoina oli ollut heti kuivan ajanjakson jälkeen. Siniharmaa naaras vihasi sitä, kuinka hänen niskaansa tippui vettä puiden oksilta ja kuinka kostea maa sotki aamulla putsatut valkeat tassut. Yleensä häntä ei kiinnostanut ulkonäkö tai mikään siihen liittyvä, mutta nyt häntä nyppi se, kuinka hänen kuraiset tassunsa jättivät merkkinsä joka paikkaan.
Nuoren soturittaren ajatukset keskeytyivät, kun yhtäkkiä hän kuuli jonkun tulevan häntä kohden. Hän nosti tuimaa katsettaan ja huomasi Hilleripilven tulevan. Kollin naamalleen levittämä hymy oli aivan liian ilahtunut, aivan liian pirteä. Laineliekin olisi tehnyt mieli äyskiä kollille jo nyt, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt vielä mitään.
“Hauskaa päästä yhdessä partioimaan, eikö vain?” Hilleripilvi naukaisi reippaasti ja tuli äyskeän naaraan seuraan. “Pikiturkin olisi parempi tulla jo tai muuten partiomme lähtee ilman johtajaansa”, hän jatkoi vielä vitsaillen. Laineliekki vain siristi silmiään. Mitä tuo kissa muka halusi? Kai hänellä varmasti joku syy oli sille, että hän oli niin ystävällinen ja tuttavallinen naaraalle.
“Niin. En pidä myöhästelijöistä”, Laineliekki tyytyi murahtamaan. “Ja en sanoisi partioinnin olevan erityisen nautinnollista, kun ulkona on noin märkää. En sanoisi pitäväni erityisen paljon kuralätäköissä tarpomisesta”, naaras jatkoi vielä ärtyneenä.

//Hilleri?

"Huomenta, Poppelipomppu", Maatuska naukui tutulla ystävällisellä äänellään. Käännyin iloisena katsomaan ystävääni.
"Kappas, Maatuska. Miten sinä olet näin aikaisin hereillä?" kysyin ja virnistin parhaalle ystävälleni. Naaras kohautti lapojaan.
"En saanut vain unta enää. Oletko sinä ollut kauan hereillä?" tuuheaturkkinen naaras kysyi ja tasoitti pitkin vedoin kielellään sottaantuneita rintakarvojaan. Päädyin nyökkäämään, vaikka oikeasti olinkin herännyt hetki sitten.
"Minä valvoin koko yön", valehtelin tottumuksesta, "kävin saalistamassa, kun en saanut unta." Maatuskan silmät laajenivat, hän näytti ihailevan minua, ja nautin siitä täysillä.
"Vau, ihanko totta? Eikö sinua väsytä yhtään?" naaras kysyi silmiään räpytellen. Minä pudistelin päätäni ylpeänä.
"No ei tietenkään. Kyllähän sinä minut tunnet, minä en noin pienestä väsy. Olen parhaillani valvonut neljäsosakuun putkeen väsymättä lainkaan", niin vain valheet tulivat ulos suustani. Koko ikäni niin oli käynyt, ja nykyään oikeastaan uskoinkin valheisiini itsekin. Kaiketi elämäni oli niin tylsää – vaikka en suostunutkaan myöntämään sitä edes itselleni – että minun oli kehiteltävä jotain mielenkiintoisempia tarinoita, jotta muut haluaisivat olla ystäviäni. Muut varmasti kadehtivat minua, jonka vuoksi ystäväpiirini oli varsin pieni. Maatuska onneksi oli minun paras ystäväni ja tiesin, ettei hän koskaan hylkäisi minua. Meillä oli aina niin hauskaa yhdessä.
"Niin tietysti", Maatuska nyökytteli hymyillen päätään.

Seurasin mestariani Kyyhkypyrähdystä hiljaa rajan reunaa pitkin. Hän ei sen kamalammin turhia puhellut, joka kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Olin mielissäni siitä, että minun ei tarvinnut yrittää vääntää vastauksia hänelle väkipakolla, kun ei huvittanut jutella.
Mukana oli myös sisareni Hierakkatassu sekä hänen mestarinsa Matotaisto. Hekään eivät paljoa putkahtaneet. Ihan mielissäni uppouduin välillä omiin ajatuksiini mietiskellen sitä, millaista tulisi olla soturi ja miten ylpeä isä varmasti olisi minusta sitten, kun olisin viimein soturi.
Isän ajatteleminen toi taas mieleen isän ja emon tiukat välit. En vieläkään täysin ymmärtänyt, mitä heidän välillään oli meneillään. Olisin mielelläni tiennyt, miksi he eivät välittäneet toisistaan samalla lailla kuin kaikki muut kumppanukset välittivät. Se aina tuntui hämmentävän minua päivä toisensa jälkeen ihan sama kuinka paljon yritin sitä ajatella ja mielessäni setviä.
“Suunnataan seuraavaksi leiriin. Voit ottaa siellä jotain syötävää itsellesi. Käydään sitten vielä iltapartiossa saalistamassa”, Kyyhkypyrähdyksen nauku sai minut kääntämään katseeni mestariini. Hän ei edes katsonut taakseen, joten nyökkääminen olisi turhaa. Ehkä hän ymmärsi minun kuulleen, vaikka en vastaisikaan?
“Onko tämä asia selvä?” vaaleanharmaa naaras tinkasi kuitenkin kääntäen vihreän katseensa minuun.
“On”, sanoin lyhyesti vielä nyökäten kaupanpäälle. Se riitti soturittarelle. Hän käänsi suunnan kohti leiriä ja lähti harppomaan armotonta vauhtia eteenpäin niin, että jouduin melkein ravaamaan hänen perässään pysyäkseni vauhdissa

Päästyämme leiriin, huomasin emon leirin laidalla. Hymyilin hänelle ja nappasin nopeasti tuoresaaliskasasta oravan ja lähdin marssimaan hänen suuntaansa.
Huomatessaan tuloni, hän teki tilaa vierelleen ja antoi minun istahtaa siihen. Räpäytin silmiäni hänelle ilahtuneena ja laskin oravan maahan nyökäten sitä kohti merkiksi siitä, että voisin mielelläni jakaa tämän saaliin hänen kanssaan.
“En ole kyllä kovin nälkäinen, mutta voinhan minä vähän ottaa”, Kamomillapyörre sanoi leppoisesti hymyillen minulle. “Kiitos, kulta.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja haukkasin palan oravaa. Hän oli mahtanut tottua siihen, etten paljoa puhunut, sillä hän ei yleensä kauheammin vastauksiani odottanut. Jos hän kysyi mitään, ne olivat yleensä kyllä tai ei kysymyksiä, jotta hän voisi helpottaa elämääni. Rakastin emoani todella. Hän oli minulle kovin tärkeä kissa. Ja niin oli isäkin. Mikseivät he voineet pitää toisistaan niin kuin minä heistä pidin?
“Onko koulutuksesi mennyt hyvin?” emo kysyi ottaen viimein haukun oravasta. Nyökkäsin hänelle varovasti.
“Mainiosti.”
“Sepä hienoa! On hyvä kuulla, että sinulla menee hyvin. Oletkos oppinut paljon uutta?” emo kysyi minulta kallistaen päätään. Minä nyökkäsin hänelle vain vastaukseksi ja hän kehräsi,
“Mainiota. Kyyhkypyrähdys taitaakin sitten olla hyvä mestari, vai mitä?” hän kysyi. Taasen vain nyökkäsin ja haukkasin oravaa muussaten sen suussani nopeasti, nielaisten ja haukaten uuden palan oravaa heti perään.
“Hän sanoi, että menemme saalistamaan illalla”, sanoin hiljaa nielaistuani taas oravat suustani.
“Vai niin”, Kamomillapyörre hymähti hiljaa. “Onko se sinusta mukavaa?”
Kohautin lapojani. Ei minulla ollut oikein asiaan mielipidettä. Lähtisin mukaan, jos olisi pakko, mutta ei minua niinkään haittaisi olla mukana, eikä minua kyllä haittaisi jäädä leiriinkään. Olisin mielelläni missä tahansa. Asia ei muuttunut kamalasti. Minun tulisi vain keskittyä saalistaessa enemmän.
Kun sain oravan syötyä viimein emon pienellä avustuksella, nousin ylös venytellen lihaksiani.
“Menen oppilaiden pesään”, totesin ja nyökkäsin sitten emolleni heipat. Hän vastasi nuolaisemalla päälakeani.
“Hei sitten. Pidä hauskaa saalistamassa illalla!” hän huikkasi perääni, kun lähdin tassuttamaan kohti pesää.
Pesässä oli kovin hiljaista, kun sisään asti pääsin. Minä ja Hierakkatassu olimme klaanin ainoat oppilaat, joten tilaa pesässä ainakin oli. En ainakaan voinut asiasta valittaa, koska oli ihan mukavaa, kun oli niin paljon tilaa itsellään ja ei tarvinnut kuunnella muiden kuiskutusta, kun yritti itse nukkua. Kai muut tajusivat kuinka äänekkäitä he oikeasti olivat sitä huolimatta, että vain kuiskivat?
Menin omalle makuupedilleni ja painoin pääni tassujeni päälle. Katsoin nopeasti Hierakkatassun tyhjää petiä kohden ja juuri silloin naaras asteli hiljaa sisään pesään ja lyyhistyi omalle pedilleen sanaakaan sanomatta.
Kun sisareni huomasi katseeni, nyökkäsin hänelle hymyillen hieman. Hän vain käänsi katseensa toisaalle. Hän taisi olla melkoisen väsynyt.

Maa tassujeni alla tuntui liukkaalta, kylmältä ja märältä. En oikeastaan hirveästi pitänyt siitä. En ollut suoranaisesti veden parhain ystävä, vaikka minulla tulikin aina siitä mieleen Virtausklaani. En ollutkaan nähnyt unia sieltä pitkään aikaan. Pääsisinköhän jo pian unissani taas palaamaan sinne? Kieltämättä se oli alkanut tuntua mukavammalta paikalta olla kuin Kuolonklaani. Ei sillä, että kotiklaanissani olisi ollut mitään vikaa, mutta Virtausklaani oli vain paljon rennompi, joka kävi järkeen ajatellen sitä, että se oli täysin mielikuvitukseni tuotetta, eikä mikään oikea klaani.
Revin itseni pois ajatuksistani. Olin nyt saalistamassa. Minun tulisi keskittyä. Kyyhkypyrähdys ei ilahtuisi, jos möhlisin helpon saaliin vain sen takia, että olin ajatuksissani. Hän ei antaisi minun koskaan levätä siltä ajatukselta ja muistuttaisi minua varmasti asiasta, joka kerta, kun menisimme saalistamaan vain, jotta keskittyisin paremmin.
Haistelin ilmaa jo kolmatta kertaa muutaman askeleen sisään. En vain haistanut muuta kuin kosteuden ja märät lehdet. Vaikka kuinka yritin nuuhkia ilmaa, mitään ei tuntunut löytyvän. Kaikki tuntui peittyneen märkien lehtien ja ruohon hajun sekaan.
Liikuin taas hieman ja haistelin ilmaa. Nyt haistoin jo hiiren. Haju oli sekoittunut kovasti kosteuden kanssa ja yritti piilottaa itseään parhaansa mukaan, mutta minä erotin sen sieltä juuri ja juuri.
Hymyilin hieman itsekseni ja lähdin etsimään hiirtä. Silloin selkääni alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Kohta alkaisi sataa! Minun täytyisi pitää kiirettä!
Lähdin kipittämään kovaan tahtiin hiiren hajun perässä. En voisi hukata tätä saalista. En nyt, kun mitään muuta ei löytynyt. Kiihdytin tajuamattani tahtia, kunnes viiletin juosten metsän lävitse hiiren hajun perässä. Se voimistui voimistumistaan ja voitonriemu kerkesi jo läikähtää sisälläni, kunnes pääsin erään puun luokse. Sen juureen hiiren haju päättyi. Puun juurien lomassa oli kolo. Luultavasti hiirenpesä. Se oli siis mennyt jo pesään sadetta piiloon. Hiirenpapanat! Ei sitten napattavaa minulle tänään.
Lähdin palaamaan takaisinpäin ja Kyyhkypyrähdys tulikin minua vastaan. Naaraan vaaleanharmaa turkki erottui hyvin metsän värien lomasta, kun hän ei yrittänyt piiloutua. Saatoin vain kuvitella kuinka selkeästi minun turkkini täytyi näkyä…
“Palataan leiriin. Kohta alkaa satamaan ja täältä ei löydy mitään. Yritetään uudelleen huomenna”, mestarini naukui, kun pääsi luokseni. Nyökkäsin kuuliaisesti ja lähdin seuraamaan naarasta, kun hän alkoi lampsia takaisin leiriin.

"Älä jää jälkeen", sanat karkasivat suustani ennen aikojaan, jolloin ne olivat tarpeettoman teräviä ja tylyjä. Säihkysielu katsahti minua pahoitellen ja kiri sitten muun partion kiinni. Hermoni olivat taas kireällä. Häntäni piiskasi puolelta toiselle, vaikka yritin pitää sen aloillaan. Miksi olin niin hermostunut? Vedin syvään henkeä, yrittäen pitää itseni rauhallisena, mutta pelkäsin kylmän ja rauhallisen ulkokuoreni säröilevän. Voi Pimeyden Metsä sentään, olinko todella tulossa hulluksi? Olin tullut siihen tulokseen, ettei tämä ollut niin nopeasti ohimenevää kuin olin uskonut. Olin kuitenkin varma, että kaikki ongelmani olivat peräisin univaikeuksista, jotka jatkuivat nyt kolmatta vuodenaikaa. Joinain öinä nukuin hädin tuskin silmäystäkään. Tuijottelin öisin sotureiden pesän kattoa, kuuntelin sikeästi nukkuvien sotureiden tuhinaa tai vaeltelin ympäri leiriä tai Kuolonklaanin reviiriä.
Ravistelin turhautuneena päätäni. En kyennyt hillitsemään ajatuksiani. Ne vain tulivat ja menivät ilman, että sain otetta niistä. Käänsin pääni eteenpäin. Onnekseni Kuolonklaanin leiri häämöttäisi pian edessämme ja tämä kirottu partio olisi ohi.
"Kaikki hyvin?" Pikkukaaos kysyi kuin ohimennen, kun saavuimme viimein leiriin. Vilkaisin soturia epäilevä ilme kasvoillani.
"Miksi ei olisi?" tiuskaisin vastauksen ja pudistelin turhautuneena päätäni.
"Vaikutat hermostuneelta. Hyvä kuitenkin jos kaikki on hyvin", naaras tuhahti ja pyöräytti silmiään, eikä keskustelu jatkunut enempää. Pikkukaaos käveli häntä pienesti nykien pois luotani, ja minä jäin istuskelemaan leirin pääaukiolle yksin, yrittäen saada ajatuksiani kasaan, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta.

Aaltosalama istui syrjässä aukiolla ja kävi huolellisesti läpi turkkiaan. Hän yritti olla kärsivällinen nuollessaan sikin sakin sojottavia karvojaan ojennukseen, mutta aina kun ne ponnahtivat uudelleen pystyyn, hän tunsi kynsiensä raapivan kiveä allaan.
Tämä kaikki oli sen typerän tulipalon syytä. Joitakin päiviä sitten kovimpien helteiden aikaan hän oli ollut metsällä kumppaninsa Varissulan kanssa ja löytänyt saalista erään pensaan alta. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi juuri hänen oli täytynyt saada ryömiä ahtaaseen, piikikkäiden oksien sokkeloon hiirten perässä, mutta se oli saanut hänet sellaiseen pulaan, josta hän ei olisi taatusti selvinnyt ilman Varissulkaa.
Pensas oli syttynyt yllättäen tuleen, ja kun Aaltosalama oli yrittänyt peruuttaa ulos pensaasta, hän oli huomannut jääneensä kiinni oksiin. Varissulka oli onnistunut kiskomaan hänet irti juuri ajoissa, mutta siinä samalla hänen turkkinsa oli kärsinyt pahoin, erityisesti kylkien alueelta. Nyt hän näytti ihan hirveältä, ja karvattomat laikut hänen kyljissään olivat ruma muistutus hänen tyhmyydestään.
“Onko nälkä?” Varissulan ääni katkaisi Aaltosalaman itseinhoa säteilevät ajatukset. Hän katsahti kollin tuomaan hiireen ja luimisti korviaan. Pelkkä hiiren näkeminen tuntui nyt ihan kamalalta, mutta hän ei aikonut valittaa. Klaani oli vasta vastikään ruvennut saamaan enemmän saalista sateiden tultua, mutta kellään ei ollut vielä varaa nirsoilla.
“On, kiitos”, punertava soturitar väläytti kumppanilleen kiitollisen katseen ja teki tälle tilaa vieressään. He ryhtyivät syömään hiirtä yhdessä.
Aterioinnin lomassa Aaltosalama ei voinut olla tuntematta oloaan kurjaksi. Välillä hänestä tuntui, että jotkut klaanitoverit katsoivat häntä epätavallisen pitkään. Hän näytti varmasti ihan tosi kamalalta! Miten Varissulka edes kehtasi näyttäytyä hänen seurassaan?
“Näyttääkö siltä, että karvani olisivat kasvaneet yhtään takaisin?” hän kysyi kumppaniltaan hieman ahdistuneena ja vilkaisi kylkiään.

//Varis?

Hilleripilvi kätki turhautumisensa viileän hymyn taa. Hän oli juuri ollut jututtamassa Pyräkkäpirua, kun Myrskymahti oli tullut paikalle häiritsemään. Kaamoskukan pyynnöstä hän oli seuraillut raitaturkkista kollia ja yrittänyt selvittää pienimmätkin yksityiskohdat tämän elämästä. Omien sanojensa mukaan Kaamoskukka oli vain huolissaan veljensä pärjäämisestä, koska tämä oli nätisti sanottuna hivenen outolintu. Hilleripilvi oli siinä kyllä samaa mieltä: Pyräkkäpirua seuraillessaan hän oli saanut huomata, että tämä katseli usein haaveilevasti pilviin tai tutkiskeli kivenkoloja liskoja etsien. Kaamoskukka oli niin jalo kissa, kun välitti veljensä kaltaisesta kummajaisesta.
Laineliekki nosti katseensa tassuistaan Hilleripilven lähestyessä. Hilleripilvi levitti naamalleen pirteämmän hymyn ja toivoi näyttävänsä aidosti ystävälliseltä. Joko Laineliekki ei uskonut sitä tai sitten tätä ei muuten vain huvittanut olla seurallinen juuri nyt, sillä naaraan ilme oli melko tuima. Tai kenties tuore soturi muisteli vielä sitä, miten Hilleripilvi oli kerran napannut oravan tämän naaman edestä silloin, kun tämä oli ollut vielä oppilas. Hilleripilvi työnsi ajatuksen syrjään. Ei kai kukaan nyt niin pitkävihainen voinut olla yhden oravan vuoksi?
“Hauskaa päästä yhdessä partioimaan, eikö vain?” hän naukaisi reippaasti ja tuppautui kysymättä Laineliekin seuraan. “Pikiturkin olisi parempi tulla jo tai muuten partiomme lähtee ilman johtajaansa”, hän jatkoi vitsailevaan sävyyn, yrittäen rikkoa hänen ja siniharmaan naaraan välillä olevaa jäätä vähän.

//Laine?

Vilkuilin hieman kärsimättömänä repaleisen pilviharson peittämälle taivaalle. Kohta olisi aurinkohuippu ja partio, johon Pimentovarjo oli minut määrännyt, lähtisi matkaan. Asia ei varsinaisesti saanut minua hyppimään riemusta, mutta sentään Myrskymahti olisi mukana samassa partiossa. Hänen lisäkseen joukkoomme liittyisivät vielä Pikiturkki ja Laineliekki sekä…
“Kas vain, hyvää päivää, Pyräkkipiru.” Kuin ajatukseni kutsumana Hilleripilvi ilmestyi pörräämään ympärilleni. Nostin vähän huultani kollin hännän sipaistessa kuonoani, kun tämä asteli ohitseni hyvin suurieleisesti ja kävi sitten istumaan viereeni. “Eikö olekin mukavaa, että satuimme samaan partioon?” täplikäs soturi kehräsi niin teennäisen hunajaisesti, että se sai minut voimaan pahoin. Ihan kuin me muka olisimme olleet jonkinlaiset kaverukset.
“Eikö Kaamoskukka huolinut sinua seuraansa vai eikö hän vain satu olemaan leirissä juuri nyt, kun et ole hännystelemässä häntä?” töksäytin kollin kysymyksen sivuuttaen. Oli ihan yleisessä tiedossa, miten hyvää pataa Hilleripilvi oli oi-niin-suurenmoisen veljeni kanssa. Soturi tuntui palvovan entistä mestariaan kuin tämä olisi ollut itse aurinko taivaalla, ja juuri siitä syystä minun oli vaikea suhtautua häneen normaalisti. Toisinaan minulla oli tunne, että Kaamoskukka laittoi Hilleripilven seurailemaan tekemisiäni, sillä kolli sattui aina olemaan sopivasti jossakin lähistöllä.
Iloinen virnistys Hilleripilven naamalla ei kaikonnut hetkeksikään, vaikka hänen silmiensä loiste himmeni hetkellisesti ottaessani Kaamoskukan puheeksi. “Sinä puhut ihan höpsöjä. Minä ja Kaamoskukka olemme hyviä kavereita, mutta en minä jatkuvasti roiku hänen seurassaan”, kolli huitaisi hännällään vähättelevästi. Sitten hän kohdisti sinisen katseensa taas minuun: “Tykkään viettää aikaa muidenkin ystävieni kanssa, kuten sinun. Mehän olemme ystävät, vai mitä?”
Toljotin Hilleripilveä häkeltyneenä. Sellainenko kuva hänellä oli meidän väleistämme? Tajusiko hän ollenkaan, miten hiirenaivoiselta hän kuulosti?
Olin juuri aikeissa ladella soturille asiat niin kuin ne olivat, kun huomasin Myrskymahdin tassuttavan meitä kohti. Myös Hilleripilvi oli havainnut lähestyvän tulijan, sillä nousi äkkiä ylös vierestäni ja maukui muka muina kissoina: “Nähdään partiossa.” Sen jälkeen soturi lähti tassuttamaan piikkihernetunnelin lähellä norkoilevaa Laineliekkiä kohti, nyökäten kuitenkin ohi mennessään tervehdykseksi Myrskymahdille.
Jäin tuijottamaan hänen jälkeensä silmiäni räpytellen. Jokin tässä mättäsi, mutta en vain millään keksinyt, että mikä.
“Jos kurtistelet tuolla tavalla, naamasi jää vielä jumiin noin”, sisareni vitsikäs nauku sai minut lopulta irrottamaan katseeni Hilleripilvestä.
“Hei, Myrskymahti”, tervehdin pentuetoveriani ja kurkotin koskettamaan hänen korvaansa kuonollani. “Onpa mukavaa päästä pitkästä aikaa yhdessä partioon!”

//Myrsky?

"No, emmekö menekään?" Kaamoskukka kysyi silmiään pyöritellen. Jääviilto katsahti terävästi entiseen oppilaaseensa. Hän tunsi, kuinka hänen kyntensä liukuivat esiin ja painautuivat leirin kovaa maapintaa vasten. He olivat juuri lähdössä käymään leirin ulkopuolella, sillä keskusteluiden käyminen siellä oli helpompaa kuin pääaukiolla, jossa ylimääräisiä korvapareja oli aivan liikaa. Jääviilto ei pitänyt siitä, kun jotkut hieman liian uteliaat hiirenaivot kuuntelivat hänen keskusteluitaan tai puuttuivat hänen asioihinsa.
"Älä hätäile, hiirenaivo", Jääviilto sähähti tylysti ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. Leirin uloskäynnin edustalla seisoi soturi, joka huolehti, etteivät kuraveriset kuolonklaanilaiset lähtisi leiristä omine lupineen. Tällä kertaa vartioon oli asetettu Lammikkoloikka. Harmaa soturi valpastui välittömästi nähdessään kahden muun soturin lähestyvän. Kysyvä katse kohdistui edellä kulkevaan Jääviiltoon.
"Menemme vain käymään ulkona", punaturkkinen soturi tiuskaisi. Se riitti Lammikkoloikalle, joka siristi hieman silmiään, mutta päästi kaksikon ohitseen piikkihernetunneliin. Jääviilto ja Kaamoskukka matkasivat leiristä ulos päästyään vielä hetken hiljaisuudessa, ennen kuin Jääviilto käänsi jäänsinisen katseensa nuorempaan soturiin.
"No, oletko tehnyt mitään järkevää viime aikoina?" Jääviilto avasi keskustelun.

//Kaamos?

Lätäkkölemmen harmahtava katse kiersi Lehtikuusilaakson lehtikuusissa tottuneesti. Pimentovarjo oli nimennyt hänet aurinkohuipun metsästyspartioon. Partio oli suunnannut itärajalle, ja Lätäkkölempi oli päättänyt kokeilla onneaan ja löytää saalista laakson pohjalta. Äkkiä hänen katseensa kohosi lehtikuusien oksistoista korkeammalle, puiden latvojen yli harmaalle taivaalle. Kurkipari lensi juuri taivaan yllä kovaäänisesti huutaen. Niiden ääni oli kiinnittänyt soturin huomion. Suurikokoisia muuttolintuja olisi turha edes yrittää saada kiinni. Ne kiisivät taivaan korkeuksissa, ollen täten kissojen ulottumattomissa. Naaras laski katseensa painostavan tummalta taivaalta takaisin laakson pohjalle. Hän ei ollut perinyt emonsa metsästystaitoja, joten hän tiesi, ettei tulisi saamaan klaanille mainittavaa määrää riistaa tänään. Lätäkkölempi oli kuitenkin sen verran uskollinen soturi, että hän yritti edes, toisin kuin osa kuolonklaanilaisista.
Hän raotti hitaasti leukojaan ja maisteli ilmaa. Siellä täällä risteili saaliseläinten tuoksuja, mutta yhdestäkään erityisen vahvasta hajujäljestä soturi ei saanut kiinni. Siispä hän päätti kokeilla taktiikkaa, jota hän useimmiten käytti saalistaessaan. Lätäkkölempi lähti kiertelemään laaksoa toivoen, että vastaan tulisi edes yksi saalis, jonka hän voisi saada kiinni ja viedä leiriin.

Leiriaukiolla oli hiljaista partion palatessa illan hämärissä sille määrätyltä kierrokselta. Oloni oli tavanomaista tyhjempi sisältäpäin. Olin ollut soturina vasta vajaan neljännesosakuun, ja puuduttavat soturin velvollisuudet olivat jo vieneet minulta viimeisetkin elämänhalun rippeet. Tätäkö tämä tulisi jatkossa olemaan - rajojen kiertämistä, saalistamista ja turhanpäiväistä jutustelua säästä klaanitoverien kanssa siinä ohessa? Oli kai se ja sama ruveta jo kaivamaan hautakuoppaa valmiiksi ja mennä sinne odottamaan, että Pimeyden Metsä kävisi noutamassa kituvan sieluni tästä painajaisesta mahdollisimman nopeasti.
Jäin norkoilemaan leirin muurin viereen toimettomana. Kaikki tuntui niin turhalta. Sama merkityksetön rumba toistuisi huomenna uudestaan, luultavasti sillä erolla, että ensin partioitaisiin ja sitten vasta saalistettaisiin. Joillekin se riitti vaihteluksi arkeen, mutta minä tunsin olevani loukussa kuin haukan kallion koloon ajama hiiri. Voisin yrittää leikkiä mukana hyvää ja tunnollista soturia, niin kuin vanhempani haluaisivat, mutta tiesin jo nyt, että sillä tavalla menettäisin vain ennen pitkää järkeni.
Liikahdus soturien pesän suunnalla kiinnitti huomioni. Ensin en reagoinut siihen kummemmin, mutta kun silmiini osui tuttu raidallinen turkki, tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Lokkimieli tallusti aukiolle jokseenkin kyllästyneen oloisena. Soturi katseli hetken ympärilleen, ennen kuin otti suunnakseen tuoresaaliskasan.
Emme olleet juuri jutelleet entisen mestarini kanssa sen jälkeen, kun minusta oli tehty soturi. Aluksi se oli tuntunut vapaudelta, kun ei ollut tarvinnut joka aamu herätä tietämättömänä siitä, mitä konnuuksia kollilla oli varalleni harjoituksiin, mutta vähitellen olin alkanut ikävöimään sitä kutkuttavaa ennalta-arvaamattomuuden tunnetta. Nyt tiesin täsmälleen, mistä päiväni tulisivat koostumaan tulevaisuuteni jokikinen päivä, ja se tappoi minua vähä vähältä sisältäpäin. Ehkä juuri se epätoivoinen avuttomuuden tunne pisti jalkani liikkeelle, sillä ennen kuin sitä itsekään tajusin, olin jo matkalla entisen mestarini luo.
Lokkimieli seisoskeli yhä tuoresaaliskasan edessä, tuijotellen mietteliäästi vuodenaikaan nähden niukan kokoista kasaa. Pysähdyin hänen viereensä, kuin mukamas itsekin seuraavaa ateriaani aprikoiden.
“Eikö mikään nappaa?” kysäisin kollilta ikään kuin ohimennen. Todellisuudessa kaipasin soturin huomiota. Halusin tämän poraavan jäisen katseensa minuun. Katseen, joka tiesi ongelmia. Ja niitä ongelmia minä kipeästi kaipasin täyttämään tyhjää elämääni.

//Kokki?

Jännityin, kun Hiljaisuusvarjo kutsui minua luokseen. Hän oli Aamuraidan seurassa leirin laidalla. Hymyilin väkinäistä hymyä, sillä minusta tuntui, että molemmat vanhempani huomasivat haavan korvassani ja arvostelivat minua katseillaan.
“Harakkatassu! Kuinka voit, poika?” Hiljaisuusvarjo kysyi ilahtuneen oloisena. Huiskaisin häntääni ja kohautin lapojani mahdollisimman rennosti.
“Hyvin. Kuinka te?” kysyin ja hymyilin takaisin isälle.
“Minulla menee mukavasti”, Aamuraita vastasi hymyillen. Hän vaikutti liian tietäväiseltä minun makuuni ja halusin lähteä. Höpöttelimme höpöttelyjämme kunnes pääsin livahtamaan pois nälän verukkeella. Ehkä haava parantuisi eikä kukaan koskaan kysyisikään mitään.

Loiskevarjon sanojen johdosta luulin, ettei minua oltu nimittämässä vielä, mutta ihmetyksekseni nimitykseni tulikin jo todella pian vastaan. Seisoin kaikkien edessä, sain nimekseni Harakkahaave ja astuin vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa soturina. Minusta tuntui hieman ihmeelliselle, mutta hyvälle. Olin päässyt irti Loiskevarjosta. Minun ei tarvitsisi enää kestää hänen rumia sanojaan ja haukkuja juuristani. Eihän kissa itse päättänyt mihin perheeseen syntyi. Lummetassusta tuli Lummelempi. Nimi oli ihana ja onnittelin siskoa heti, kun hän tuli takaisin luokseni. Aamuraita pinkaisi Lummelempin luokse vuodattamaan samaa onnittelu- ja nuolaisutulvaansa siskolle, josta olin saanut äsken itsekin osani.
“Onnea”, Hiljaisuusvarjo naukui. Katsoin isää ja hymyilin ylpeänä.
“Kiitos”, sanoin ja puskin toista.
//Hilju plis?

Sähisin Lepakkohuutoa kompatakseni. Muukalaiset saisivat painua omille teillensä ja niin pikaisesti kuin vain suinkin pystyivät, mutta eivät he lähteneet vaikka kuinka uhkaavilta mielestäni vaikutimme. He vain utelivat nimiämme ja jotain Rontti-nimisestä kissasta.
“Mikä nimi se sellainen edes on?” ärähdin halveksivasti kahta kissaa mulkaten. Miksi heidän ylipäätään oli pakko ilmestyä metsästä ja juuri pahimmalla mahdollisella ajoituksella?! Olimme juuri pääsemässä asiaan Lepakkohuudon kanssa. Tarkastelin muukalaisia. He näyttivät kummallisen tutuilta. Ei se silti heitä oikeuttanut meidän reviirillämme olemaan. Lepakkohuuto ärähti taas.
“Antaa laputtaa jo”, hän käski tuimasti kaksikkoa katsoen. Mulkkasin heitä uudestaan ja käännyin sitten Lepakkohuudon puoleen. Yhdennäköisyys oli miltei pelottavaa katseltavaa. Kaksi muukalaista näyttivät aivan siltä, että olisivat voineet olla Lepakkohuudon pentuetovereita. Katsoin kahta yhtä pientä ja suurinpiirtein yhtä vanhaa kissaa kuin ystäväni oli. Tummansävyiset turkit ja toisen kissan ulkonevat hampaat, jotka huomasin vasta nyt. Myös raidat korvien sisässä. Turkkini nousi pystyyn ja sähähidin kompatakseni Lepakkohuutoa ja hänen käskyään. Ajatukseni vilisivät juoksevan puron lailla.
//Lepa tai Tähde?