Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja silmäili malttamattomana leirin sisäänkäynnin suuntaan. Sen edustalla seisoi kaksi kuolonklaanilaissoturia vartiossa. Harmaanruskea naaras tunnisti kaksikon vaivatta olevan Pikiturkki ja Matotaisto. Sulkavirta ei suinkaan tarkkaillut leirin sisäänkäyntiä vartioivia kissoja, vaan hän odotti Lokkimielen saapuvan leiriin. Siitä oli jo aivan liian kauan aikaa, kun naaras oli edellisen kerran nähnyt niin rakkaan poikansa. Ikävä oli jo hellittänyt otettaan Sulkavirrasta edes vähän. Hän kykeni elämään tavallista elämää, vaikka Lokkimieli elikin tätä nykyä Eloklaanin reviirillä eikä Kuolonklaanissa. Sulkavirta oli tyytyväinen siitä, että poika oli ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Lokkimieli oli hyvä soturi, josta koko Kuolonklaani sai olla ylpeä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, vaikkei kolli ollutkaan täysin puhdasverinen kuolonklaanilainen.
Sulkavirta valpastui, kun sisäänkäynniltä kantautui askeleita. Naaras nousi seisomaan, sillä hän ei innostukseltaan malttanut istua rauhassa paikoillaan. Kun tuttu, harmaavalkoinen kissa asteli ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti ripein askelin kävelemään häntä kohti. Leveä hymy piirtyi naaraskissan kasvoille, kun tämä kohtasi poikansa pitkästä aikaa.
"Voi Lokkimieli! Et arvaakaan miten paljon olen kaivannut sinua! On niin ihana nähdä sinut taas. Miten sinä voit? Onko Eloklaanissa ollut rauhallista?" Sulkavirta kysyi kovaäänisesti kehräten. Hän antoi pojalleen tilaa astua pois leirin sisäänkäynniltä ja kaksikko siirtyi hieman kauemmas sitä vartioivista sotureista.
"Ihana nähdä emo, minäkin olen kaivannut sinua", Lokkimieli naukui lempeästi hymyillen, kunnes vakavoitui, "työtä riittää kyllä, mutta olen saanut pidettyä eloklaanilaiset hyvin kurissa. Henkäystähden pelottelu toimi myös. Viime päivät ovat olleet aiempaa rauhallisempia."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa, josta hän oli ylpeämpi kuin kenestäkään.
"Olen niin ylpeä, että sinulta löytyy tuollaista auktoriteettia. En ihmettelisi, jos sinusta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö", Sulkavirta kehräsi iloisesti. Vaikkei soturi pitänyt siitä, että eloklaanilaisia alistettiin, Sulkavirta rakasti nähdä poikansa onnistuvan ja olevan tyytyväinen itseensä.
"Niin, eihän sitä tiedä jos niin tapahtuukin", Lokkimieli naukaisi lapojaan kohauttaen. Sulkavirta oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei ollut olemassakaan yhtä hienoa soturia mitä Lokkimieli oli.
"Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Oletko tutustunut eloklaanilaisiin?" raidallinen naaraskissa vaihtoi aihetta. Lokkimieli katsahti emoonsa ja kohautti taas lapojaan.
"Olisin minä ennemmin täällä kotona sinun kanssasi, jos saisin itse päättää. Toisaalta olen oppinut Eloklaanissa eläessäni paljon hyödyllisiä asioita kurinpidosta ja muusta tärkeästä", Lokkimieli kertoi tyytyväisesti. Hän piti pienen tauon ennen kuin vastasi emonsa toiseen kysymykseen:
"En sen enempää kuin on ollut pakko. Tunnen suurimman osan kyllä nimeltä, mutta se siitä." Sulkavirta nöykkäsi. Hän oli iloinen, ettei Lokkimieli näyttänyt vihaavan eloklaanilaisia yhtä verisesti kuin Henkäystähti ja moni muu kuolonklaanilainen. Sulkavirta ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki kertoa Lokkimielelle siitä, että hänen isänsä veljet asuivat tänäkin päivänä Eloklaanissa. Hän ei ollut varma oliko kolli kuullut siitä jotain kautta jo, mutta naaraan mielestä oli tärkeää, että Lokkimieli tiesi enemmän tausastaan. Eivät Eloklaanissa elävät Haavemuisto ja Uskolintu oikeasti olleet sukua Ruskalinnulle, mutta kahden eloklaanilaissoturin vanhemmat olivat kasvattaneet Ruskalinnun omana poikanaan, kun tämä oli pentuna viety pois Kuolonklaanista. Ruskalintu oli aina pitänyt kaksikkoa veljinään.
"Tiedätkö sinä Eloklaanista soturit nimeltään Uskolintu ja Haavemuisto?" Sulkavirta kysyi ja kallisti pienesti päätään. Lokkimieli nyökkäsi empimättä päätään:
"Tiedän. Haavemuiston on aiheuttanut viime aikoina paljon ongelmia." Sulkavirran kasvoille piirtyi hitusen pettynyt ilme. Lokkimieli ei ehkä pitäisi siitä, kun kuulisi Haavemuiston olevan isänsä veli.
"Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä? Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli", Sulkavirta kertoi lämpimästi hymyillen. Hän toivoi, että Lokkimieli voisi tutustua edes jotenkuten isänsä puolen sukulaisiin, vaikka ystävystyminen eloklaanilaisten kanssa olikin kiellettyä. Sulkavirta uskoi, että Uskolintu voisi kertoa Lokkimielelle enemmän Ruskalinnusta ja siitä, millainen kolli oli ollut Lokkimielen ikäisenä.

//Lokki?

Aaltosalama vilkaisi oravaa viimeistelevien ystäviensä suuntaan, kun Lepakkotassu esitti toiveen päästä harjoittelemaan. He näyttivät jättäneen hänelle rippeet, niin kuin hän oli pyytänytkin. Totta puhuen naaras olisi paljon mieluummin jäänyt loppuillaksi leiriin odottamaan Varissulan vapautumista velvollisuuksistaan voidakseen viettää aikaa tämän kanssa kuin lähtenyt uudelleen ulos oppilaansa kanssa. Mutta toisaalta hänellä oli myös omat velvollisuutensa Lepakkotassua kohtaan, ja enemmän kuin mitään muuta hän halusi olla hyvä mestari ja soturi ja välittää nämä ominaisuudet myös holhokilleen.
"Hyvä on, lähdetään ulos kunhan olen syönyt loppuun", hän suostui lopulta ja viittasi oppilastaan menemään odottamaan leirin sisäänkäyntitunnelin lähelle. "Minulla ei kestä kauaa."
Hän palasi takaisin Sulkavirran ja Tattihallan luo ja rouskutteli oravan rippeet menemään. Sen jälkeen hän hyvästeli nopeasti ystävänsä ja lähti Lepakkotassun luo.

Taisteluliikkeet eivät kuuluneet Aaltosalaman erikoisosaamiseen. Hän oli kyllä kehittynyt niissä jonkin verran, kiitos Varissulan erityisopetuksen, mutta hän oli kaukana mestarista. Kuitenkin Lepakkotassun mestarina yksi hänen tehtävistään oli välittää kollille tietonsa tästä jalosta lajista, ja niin hän myös aikoi tehdä.
"Tänään harjoittelemme liikettä, joka parhaimmillaan voi pelastaa jopa henkesi", hän naukui kääntyessään kasvotusten Lepakkotassun kanssa heidän saavuttuaan pienelle metsäaukiolle. Tummaturkkinen oppilas höristi korviaan keskittyneesti. "Aloitetaan sillä, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut maata vasten."
Mestarinsa merkistä oppilas syöksähti itseään huomattavasti kookkaampaa kissaa kohti. Aaltosalama puolustautui tahallaan kelvottomasti antaakseen kollille mahdollisuuden kaataa hänet.
Kun hän lopulta makasi maassa kollin alla, ensin muka yrittäen tempoilla itsensä irti, hän valahtikin veltoksi. Tuntiessaan Lepakkotassun otteen höllentyvän hiukan, hän ponnisti itsensä täydellä voimalla ylöspäin, pudottaen nuoren kollin päältään. Samassa hän kiepsahti ympäri oppilasta kohti ja painoi tassunsa tämän hännän päälle.
Kyseessä oli liike, jonka Varissulka oli opettanut hänelle joitakin kuita sitten. Siitä oli ollut hänelle iso apu taistellessaan sodassa eloklaanilaisia vastaan.
"Kuolleen esittäminen on tehokas tapa hämätä vastustajaasi löysäämään otettaan, jotta pystyt yllättämään hänet ja pääsemään irti jäädessäsi puristuksiin", Aaltosalama ravisteli turkkiaan ja katsahti tyynesti oppilaaseensa, joka oli juuri päässyt takaisin tassuilleen. "Oikeassa taistelussa sinun on oltava vakuuttavampi kuin minä olin nyt, jotta se onnistuu varmasti. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa aikeesi vastustajallesi, ja siinä tapauksessa sinä olet oikeasti kuollut." Hän vilkaisi hämärtyvälle taivaalle mietteliäänä. Heillä olisi vielä aikaa harjoitella. "Haluatko kokeilla liikettä itse?"

//Lepakko?

Kuljin Sulkvirran perässä metsikössä. Minulle oli kerrottu, ettei metsästyspartion aikana saisi höpöttää liikaa, joten koitin parhaani mukaan pitää suuni kiinni. Sulkavirta pysähtyi ja seisahduin hänen vierelleen. Muu patio jatkoi matkaa.
“Mitä me teemme?” kysyin todella hiljaa. Sulkavirta vaiensi minut hännän heilautuksella. Kun muut klaanitoverimme olivat kuulomatkan päässä meistä, Sulkavirta avasi taas suunsa. Hän selitti, että voisimme erkaantua nyt muista ja lähteä etsimään jotain jolla harjoittaa minun saalistustaitojani.
“Haluan myös, että kehität kärsivällisyyttäsi ja opit siihen, ettet kysele vaan odotat rauhassa ohjeita. Niistä taidoista on tulevaisuudessa vain hyötyä”, Sulkavirta naukui ja lähti kävelemään varovaisesti toista polkua pitkin. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani.

Hetken kuljettuamme - hiljaisina tietysti - Sulkavirta pysäytti minut taas. Olin pysynyt hiljaisena sen voimalla, että sain tilaisuuden muistaa jokaisen käännöksen minkä olimme tehneet.
“Haistatko jotain erityistä?” mestari naukui nenä väristen. Päättelin sanoista, että minun pitäisi haistaa jotain erityistä. Maistelin ilmaa tarkkaillen. Erotin hajuista yhden, jonka olin haistanut ennenkin ja tunnistin sen tuoreeksi oravaksi. Emo oli joskus pentuna tuonut minulle sellaisen!
“Haistan oravan!” hihkaisin mutta en kovaa.
“Hiljempaa!” Sulkavirran sähähdys oli terävä ja hieman ärsyyntynyt. Huomasin ympäristöä tarkkailevan oravan juuri ajoissa ja rymistelin sitä päin vauhdilla. Se lähti kohti puuta mutta päätin riskeerata ja loikata sitä päin. Kynteni tavoittivat juuri otuksen pörröisen hännänpään ja viskaisin eläimen maahan. Onneksi Leppävarjo oli opettanut minulle kuinka tappaa saaliseläin juuri edellispäivänä, joten sain oravalta hengen pois nopealla ja kohtalaisen sulavalla puraisulla.
“Hyvä”, Sulkavirta naukui. En saanut ilmeestä tai äänestä mitään vihjettä siitä oliko naaras ylpeä vai ei, mutta se ei nyt ollut suurin asia mielenipäällä. Roikotin ylpeydestä pahkahtuen ensimmäistä saalistani hampaistani ja hymyilin.
“Ensikerralla voisit kuitenkin kuunnella ohjeitani”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin ja laskin oravan maahan hieman pettyneenä. Olisin halunnut oikeita kehuja tai jotain mutta Sulkavirran äänensävy ei kuulostanut kehuvalta.
“Anteeksi.”

Aaltosalama johdatti oppilaansa sivummalle ja kysyi oliko tällä jokin hätänä. Lepakkotassu ei tiennyt miettikö naaras tätä oikeasti vai kysyikö hän sitä vain muodon vuoksi, mutta ei jäänyt asiaa pohtimaan saatika selvittelemään.
“Eihän minulla toki mikään ole varsinaisesti hätänä, mutta halusin tiedustella, miksi minä en ole päässyt Eloklaaniin vartioimaan? Ja myös haluaisin mielelläni lähteä, vaikka taisteluharjoituksiin, jos se olisi millään mahdollista”, kolli naukui kunnioittavaan sävyyn, vaikka ei mestariaan sen suuremmin kunnioittanut kuin muitakaan. Hän halusi olla kunnioittava naarasta kohtaan, jotta saisi tahtonsa läpi hieman suuremmalla mahdollisuudella.
Lepakkotassu katseli Aaltosalamaa ja pohti, mitä tämä mahtoi miettiä. Hän ei osannut tulkita hänen ilmettään kamalan hyvin, mutta toivoi jotain hänelle positiivista tulevan ulos naaraan suusta.
“Minä en päätä siitä kuka menee Eloklaaniin ja kuka jää tänne. Sinun täytyisi sopia asiasta Henkäystähden kanssa”, punaruskea soturi naukaisi. Lepakkotassua pisti vihaksi, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.
“Vai niin. No, kuitenkin toivoisin edelleen, että voisimme mennä harjoituksiin, sillä minun tekisi kovasti mieli saada jotakin tekemistä”, tummanharmaa oppilas naukui antaen itsensä kuulostaa poliittisemmalta ja järkevämmältä, mitä hän tosiasiassa oli. Hän piti katseensa koko ajan tarkasti Aaltosalaman silmissä ja yritti näyttää mahdollisimman vakavalta ja totiselta.

//Aalto

Aaltosalama oli ollut nautiskelemassa metsästyspartiossa nappaamaansa oravaa yhdessä Tattihallan ja Sulkavirran kanssa, kun hänen oppilaansa Lepakkotassu marssi heidän luokseen. Oppilas pyysi häntä tulemaan sivummaksi juttelemaan, sillä tällä oli kuulemma hänelle hieman asiaa.
Aaltosalama kohotti vähän ihmeissään kulmiaan, mutta vääntäytyi sitten ylös. Hän katsahti kahteen toveriinsa ja nyökkäsi heille. "Säästäkää minulle rippeet." Sitten hän viittoi Lepakkotassun peräänsä ja johdatti tämän leirin reunalle, jossa ei näkynyt muita kissoja.
Hän käännähti oppilaansa puoleen ja katsoi tätä odottavasti. "Onko jokin hätänä?" Hän kallisti kysyvästi päätään.
Lepakkotassu oli ollut hänen oppilaansa jo jonkin aikaa, mutta eipä siinä sen ihmeellisempää: hän oli yhtä lailla nuori ja toisinaan hoppuileva aivan kuten hänen ikäiset kissansa yleensä. Joskus se meni iän myötä ohi, joskus se oli pysyvä piirre persoonallisuudessa. Joka tapauksessa Aaltosalama aikoi tehdä parhaansa Lepakkotassun koulutuksen kanssa kuten oli tehnyt Narsissikajonkin kanssa.
Hänen oli myönnettävä, että oppilaan kouluttaminen tavallisten soturin velvollisuuksien rinnalla vei paljon hänen ajastaan Varissulan kanssa, mikä harmitti häntä kovasti, mutta hän kestäisi sen kyllä.

//Lepakko?

Lepakkotassu tassutti sisään leiriin varpunen hampaissaan. Hän kantoi saalistaan ylpeästi rintaansa röyhistäen. Se oli vielä pullea ja aika isokin. Kollista se oli mainio saalis, kun ajatteli miten nopeasti lehtisade eteni.
Hän kulki lyhyillä jaloillaan äkkiä tuoresaaliskasalle ja laski linnun siihen ylpeänä. Lepakkotassu katsoi ympärilleen toiveikkaasti etsien kissaa, jolle olisi voinut pröystäillä nappaamastaan linnusta.
Kuitenkaan aukiolla ei ollut yksittäisiä kissoja juurikaan, tai jos olia, he eivät olleet ketään, joiden kanssa kolli olisi halunnut jutella. Hän siis vain tyytyi olemaan hiljaa ja menemään oppilaiden pesälle. Siellä oli muutama oppilas - Loskatassu ja Neilikkatassu, - mutta muuten siellä oli tyhjää.
Kaksikko ei kauheammin jutellut, ehkä sanoivat pari sanaa toisilleen. Neilikkatassu nyökkäsi Lepakkotassulle tervehdykseksi ja kolli teki samoin. Hän meni omalle sammalpedilleen makaamaan tassut muun kehonsa alle käärien.
Oli hiljaista. Kukaan pesässä ei oikein puhunut ja ainoa ääni oli tuulen kevyt humina ja leirissä oleskelevien kissojen äänet.
Pian pesään tuli Hilleritassu. Lepakkotassu antoi tälle vain pienen vilkaisun ja nousi ylös. Kolli tallusteli arvokkaasti ulos ja haravoi katseellaan leiriä. Hän halusi harjoittelemaan, vaikka olikin jo käynyt saalistuspartiossa. Kollia nimittäin turhautti kököttää sisällä pesässä, kun olisi voinut tehdä myös jotain järkevää.
Siinä hetkessä Tuimakatse tuli sisään leiriin. Kolli ilmeisesti tuli viettämään vapaa-aikaa. Silloin muisti kolli taas, että sotureita oli Eloklaanin leirissä valvomassa. Hän oli niin tottunut siihen, että oli unohtanut asian täysin.
*Miksen minä saa mennä Eloklaaniin vartijaksi? Olisi vain kaikin puolin reilua, että saisin kurittaa heitä kostoksi perheeni kohtalosta!* tummanharmaa oppilas ajatteli katkerana. Hän huiskaisi lyhyttä häntäänsä ja lähti etsimään Aaltosalamaa.
Naaras löytyi pian ruokailemasta muutaman muun soturin kanssa. Lepakkotassu asteli sotureiden luokse varmoin askelin ja pysähtyi heidän eteensä.
“Aaltosalama, minulla olisi sinulle hieman asiaa”, nuori kolli sanoi asiallisella äänellä. “Voisimmeko siis puhua hieman kahden?”

//Aalto

Hilleritassu hillitsi kielensä ja yritti pitää naamallaan kylmän kohteliaan hymyn kuunnellessaan, miten alentavasti Salamatassu puhui hänen mestaristaan. Kaamoskukka oli kaikkea muuta kuin tavallinen rivisoturi! Jostain syystä Salamatassu ei kuitenkaan tuntunut tajuavan sitä. Tätä olisi voinut luulla jopa tyhmäksi väittäessään jotain niin höyhenaivoista, mutta selvä arvostus emonsa varapäällikön asemaa kohtaa viesti että tällä oli sentään jonkinasteinen käsitys ylemmyydestä ja siitä, mitä se tarkoitti. Vain hölmö ei olisi tajunnut iloita siitä, että omasta suvusta löytyi niin tärkeässä asemassa oleva kissa.
Siitäkin syystä Hilleritassu päätti antaa oppilastoverilleen toisen mahdollisuuden ja auttaa tätä näkemään, miten onnekas tämä oli saadessaan kutsua Kaamoskukkaa veljekseen. Oli ihan mahdollista - vaikka uskomatonta kylläkin - ettei Salamatassu ollut tietoinen soturin saavutuksista.
"Kaamoskukkaa parempaa mestaria saa hakea", Hilleritassu vastasi liioittelematta. "Olen oppinut häneltä paljon ja vähän enemmän kuluneina kuina, ja hänen ansiostaan minusta tulee taatusti yksi klaanin parhaimmista sotureista - aivan kuten hänkin on!" Hänen katseensa harhautui muutaman hännänmitan päässä edellään kulkevaan soturiin. Kaamoskukka näytti niin elegantilta astellessaan kepeästi eteenpäin, häntä heiluen rytmikkäästi askelten tahtiin. Kun Hilleritassu huomasi jääneensä tuijottamaan mestariaan, hän ravisteli nopeasti päätään ja kääntyi takaisin Salamatassuun päin, karaisten nopeasti kurkkuaan ennen kuin jatkoi: "Kai sinä tiedät kaikista niistä uroteoista, joita veljesi on tehnyt? Ilman häntä Kuolonklaani olisi varmastikin hävinnyt sodan."

//Salama?

Lepakkotassu: 41kp!

Hiljaisuustassu: 60kp!

Salamatassu: 17kp Soturionnittelut! (kiitos)

Rosmariinitassu: 23kp!

Kamomillatassu: 20kp!

Hilleritassu: 4kp

Tulisielu: 40kp!

Tulisielu ei vaikuttanut täysin uskovan Hiljaisuustassua ja uhosi kertoa Kamomillatassulle, mitä hän oli sanonut. Hiljaisuustassu kuitenkin piti edelleen esityksen yllä ja leikki kovaa. Hän sanoi, että se ei häntä haittaisi, vaikka tiesi sen tosiasiassa olevan vale.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Tulisielu ehdotti, että he eivät enää ajattelisi asiaa ja ehdotti, että kaksikko puhuisi jostain muusta. Hiljaisuustassu suostui, mutta kun he eivät keksineet puheenaihetta, he siirtyivät taas harjoittelemaan.
Tulisielu opetti kollille miten “ote hampailla” niminen liike toimi ja Hiljaisuustassu yritti sitä heti. Kolli onnistuikin siinä ja Tulisielu vaikutti olevan kovin ihmeissään.
“Tulisielu? Kannattaisiko minun mennä kysymään Lehtituulelta, milloin aloitamme harjoitukset? Tai siis, kun en ole vielä kerennyt edes käydä hänen luonaan sitten nimitykseni”, Hiljaisuustassu mutisi.
"Kyllä voit, mutta tulethan sinä vielä takaisin?” Tulisielu naukaisi vaisusti.
“Joo, tulen minä kyllä, mutta menen nyt käväisemään hänen luonaan”, Hiljaisuustassu sanoi leppoisasti ja lähti jo tassutamaan pois. “Nähdään taas kohta!”
“Hei hei!” kolli kuuli Tulisielun vielä huutavan hänen peräänsä, kunnes naaras oli poissa hänen näkökentästään.
Hiljaisuustassu loikki sotureiden pesälle ja laittoi päänsä sisään.
“Onko Lehtituuli täällä?” hän huhuili. Kuului ääntä pesästä ja pian kollin mestarin hahmo tuli hänen eteensä.
“Olen”, tämä sanoi hiljaa ja katsoi Hiljaisuustassua odottavasti.
“Ajattelin vain kysyä, milloin olisi ensimmäinen harjoitustuokiomme?” kolli naukui innokkaasti ja katsoi Lehtituulta sävähtämättä.
“Oletpas sinä innokas vaihtamaan makuualusia pentutarhalla”, naaras naukaisi hiljaa. “Se on ensimmäinen tehtäväsi, tule ilmoittautumaan minulle huomenna auringon sarastaessa, niin pistän sinut suoraan hommiin”, Hiljaisuustassun mestari naukaisi. Kolli nyökkäsi latteasti. Hän olisi toivonut jotain kiinnostavaa, kuten rajakierros tai saalistamista ei, jotain tylsää makuualusten vaihtamista.
Hiljaisuustassu nyökkäsi heipat ja lähti takaisin etsimään Tulisielun. Matkalla soturin luokse hän kuitenkin nappasi mukaansa tuoresaaliskasasta pienen jäniksen.
“Haluaisitko jakaa tämän jäniksen kanssani, Tulisielu?” kolli kysyi iloisesti päästessään takaisin soturittaren luokse.
"Kyllä oikein mielelläni! Oletko napannut sen itse?" Tulisielu naukaisi. Hiljaisuustassu naurahti hieman.
“En toki. Kävin vain hakemassa sen tuoresaaliskasasta. Jänikset ovat minun lempiriistaani, mikä on sinun?” kolli naukui.
“Selvä, ja no minun lempiriistaani ovat oravat, minusta ne vain maistuvat niin hyvältä”, naaras kertoi kepeästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi kehräten ja asettui syömään jänistä. Hän huomasi, miten Tulisielukin asettui syömään oman osuutensa jäniksestä. Naaras oli vanhempana kissana nopeampi syömään oman osuutensa, joten Tulisielu oli ensimmäisenä valmis.
Hiljaisuustassu nuoleskeli huuliaan ja puhdisti viiksensä, syötyään viimein jäniksen. Hän nousi istumaan ja kääntyi sitten Tulisielun puoleen.
“Noh, mitäs me nyt tekisimme, vai olisiko vain aika mennä nukkumaan?” kolli kysyi.

//Tuli

Salamatassu päästi vähättelevän tuhahduksen.
"Kaamoskukkako? Hänhän on vain tavallinen rivisoturi", valkoinen kolli sanoi ja heitti nopean vilkaisun veljensä suuntaan. Hänen oli myönnettävä, että oli hienoa, miten Kaamoskukka oli keplotellut itsensä Henkäystähden suosioon puoliverisyydestään huolimatta. Nuori kolli ei kuitenkaan nähnyt kollissa mitään erikoista. Toisaalta Pimentovarjo oli yleensä kärkäs kehumaan tätä.
"Tiedäthän, että emoni on varapäällikkö? Se se vasta hienoa on", Salamatassu sanoi ja röyhisti rintaansa. "Ehkäpä hän tekee minusta varapäällikkönsä, sitten kun aika joskus jättää Henkäystähdestä."
Salamatassu katsahti vierellään kulkevaan kollioppilaaseen. Hän ei oikeastaan ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota Hilleritassuun: toisaalta, ei hän ollut kiinnittänyt huomioita oikeastaan keneenkään muista oppilaista. Lepakkotassu osasi olla melko raskasta seuraa, Rosmariinitassu ja Kamomillatassu taas olivat tylsiä nössöjä. Hiljaisuustassu oli tyhmä ja hyväuskoinen. Neilikkatassun ujossa luonteessa oli jotain Salamatassua viehättävää, mutta ei hänestäkään seuraksi ollut. Joten, koska kollin oppilasseura nyt oli mitä oli, ei hän usein vaivautunut kiinnostumaan muista.
Hilleritassusta hän ei kuitenkaan tuntunut tietävän paljoakaan. Ainoastaan sen, että oppilas viihtyi mestarinsa seurassa.
"Onko veljeni hyvä mestari?" Salamatassu kysyi ennemminkin vain keskustelua virittääkseen kuin oikeasta kiinnostuksesta. Toisaalta hän oli myös hiukan utelias tietämään, osasiko Kaamoskukka hoitaa tehtävänsä.

//Hilleri?

"Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui minulle leuka pystyssä.
"ai et pidä hänestä ja muka täysin samanlainen kuin neilikkatassu ja muut ystäväsi? En kyllä usko... Ja ei hän voi sille mitään että ei tunne sinua kohtaan mitään... Mutta kyllä hän joskus voi! Ja ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu kuulla että kamomillatassu ei rakasta sinua... Mutta hän välittää sinusta ystävänä! Sinun täytyy hyväksyä se että hän ei rakasta sinua..." Vastasin harmissaani.
"En pidä hänestä, enkä ole koskaan pitänytkään sen erityisemmin!" hiljaisuustassu tiuskaisi.
"ai no ehkä sitten kerron hänelle että hän oli väärässä kun luuli sinun välittävän hänestä erilailla kuin muista" naukaisin vieläkin vähän harmistunenaa.
"Senkun kerrot! Ei häntä se varmasti haittaa", hiljaisuustassu vaakuuti minulle että se ei haittaisi.
*Hän taitaa olla tosissaan... No ehkä kerron kamomillatassulle sitten kun näen hänet seuraavan kerran...? Se kyllä olisi väärin hiljaisuustassua kohtaan jos hän vain yrittää vakuuttaa minua mutta kuitenkin välittää hänestä enemmän kuin myöntää?* Ajattelin. Käperyin noin hiirenmitan päähän hiljaisuustassusta ja aloin sovitella.
"Ehkä sinun ei kannattaisi ajatella tätä? Tai... Häntä... Mutta jutellaan jostain muusta... Joohaan?" Yritin sovitella tätä asiaa jonka olin Ilmiselvästi aloittanut.
Katselin hetkisen hiljaisuustassua joka näytti edelleen hiukan närkästynenää ja suutuneenaa.
*Pilasinko juuri mahdollisuuteni olla hänen ystävänsä...? Ehkä hän ei enään pidä minusta kuten ystävistä...? Ehkä... Minun pitäisi hyväksyä se että hän vihaa minua? Vain koska yritin lohduttaa häntä siinä että kamomillatassu ei rakasta häntä...* Ajattelin surulisena. Ajattelin hetkisen että luovuttaisiin kollin ja minun välisen ystävyyden saamisessa mutta kuitenkin lopulta lupasin itselleni että ainakin yritän korjata tämän.
"Joo jutellaan jostain muusta", Hiljaisuustassu sanoi lopulta hiljaa.
"Mistä...?" Kysyin vieläkin hitusen huolestuneena.
"En oikein tiedä... Mistä sinä haluaisit jutella?" Hiljaisuustassu vastasi.
"Hmm ehkä... En tiedä..." Vastasin harmissaani.
"No... entä, jos jatkaisimme harjoittelua?" Hiljaisuustassu ehdoti.
"Vaikkapa Ote hampailla. Tämä isku on helpointa tehdä kun vastustajasi ei ole vielä huomannut sinua tai olette vastustajasi kanssa kaukana toisistanne. Seuraavaksi sinun pitää valita yksi kohde vastustajastasi esimerkiksi vasen etukäpälä sinun täytyy myös tarauttua lujaa etkä päästä irti. Voit myös käyttää kynsiäsi apuna mutta älä missään nimessä katso suoraan kohtaan johon olet iskemässä, jotta vastustajasi ei osaa torjua hyökkäystäsi!" Kerroin samalla liikeen tarkoituksen kun näyttin. Hiljaisuustassu näytti kiinostuneelta ja alkoi yrittää liiketa ja onnistuikin täydellisesti!
"Menikö hyvin?" Hiljaisuustassu kysyi.
"se meni... Täydellisesti!" Vastasin hämmästyneenä sillä olin uskonut että tämä olisi melko vaikea liike. Hiljaisuustassu näytti yhtä ylätyneeltä onnistumisestaan kuin minä olin...
*Hän on todella hyvä... Olen ylpeä hänestä vaikka hän ei olekaan oma oppilaani... Mutta onhan hän ystäväni... Onhan?" Ajattelin mielessäni oppilaan täydellisestä onnistumisesta.

//Hilju?

Tulisielu kertoi olevansa Hiljaisuustassusta ylpeä, mutta kysyi, miksi hän tuli juuri puoliverisen naaraan luokse. Hän myös sopersi samaan soppaan, että haluaisi toki olla Hiljaisuustassun ystävä, jos se olisi hänen puoliverisyydestään huolimatta mahdollista. Hiljaisuustassu selitti, että piti naaraasta niin kovin, koska tämä oli mukava ja tästä syystä tuli tämän luokse, ja sanoi ottavansa tämän mielellään ystäväkseen. Tulisielu vaikutti olevan ihmeissään Hiljaisuustassun sanoista. Kolli mietti, miksi asia oli naaraalle niin iso. Hän vain ryhtyi Hiljaisuustassun ystäväksi, ei siinä kait ollut mitään ihmeellistä?
Kollin ajatukset katkesivat, kun Tulisielu kysyi haluaisiko hän, että naaras opettaisi hänelle joitain taisteluliikkeitä. Hiljaisuustassu innoistui ja hymyili innostuksissaan. Hän oli täysillä mukana ja sanoi, että he voisivat harjoitella vaikka heti. Tulisielu ilahtui ja kysyi, mitä Hiljaisuustassu haluaisi harjoitella. Kolli kuitenkin sanoi, että mikävain kelpaisi, kunhan se ei olisi liian vaikeaa. Tulisielu mietti hetken ja päätti sitten, että he harjoittelisivat etukäpäläiskua. Naaras selitti sen käyttötavan ja miten se tehdään samalla, kun näytti sitä nuorelle kollille.
Hiljaisuustassu nousi heti ylös ja viuhtoi käpälillään Tulisielun ohjeiden mukaisesti. Kolli lateli parit iskun kohti kuvitteellista vastusta ja laskeutui hieman tökerösti maahan. Tulisielu yritti selittää Hiljaisuustassulle, mitä hän voisi laskeutua sulavammin. Kolli katsoi naarasta hiljaa ja yritti uudestaan.
Hän käytti häntää tasapainon pitämiseen ja jakoi muutamat iskut. Kun hän lopetti, hän laskeutui maahan, mutta edelleen hänen laskeutumisensa oli hidas ja tökeröinen. Hänestä tuntui, että hän lämähtäisi vielä maahan kasvoilleen, jos hän yrittäisi muuttaa alastuloaan. Vaikka alastulon olisi kuulunut olla helppoa, kolli ei jotenkin ymmärtänyt, miten tassut laitettaisiin.
“Antaa olla”, Hiljaisuustassu sihahti ja jäi naaraan eteen jököttämään. “Voidaanko harjoitella nyt jotain muuta, tai vaikka puhua jostain?” nuori kolli kysyi silmät kimmeltäen. Hän istahti maahan ja alkoi sukimaan sekaisin mennyttä turkkia. Tulisielu oli hänestä ihan kelpo kissa ja hänen seurassaan oli ihan mukavaa olla.
"Hmm, kyllä mutta mistä haluaisit jutella tai mitä harjoitella? Ja pyydän älä tiuski yritän vain auttaa..." Tulisielu vastasi.
“Onko sinulla kumppania?” Hiljaisuustassu kysyi kepeästi ja meni maahan makuulle. Hän katsoi ylös Tulisieluun kiinnostuneena.
“Ei minulla ole kumppania”, soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu katsoi häntä hetken ihmeissään.
“Miksei sinulla ole kumppania?” kolli kysyi naarasta sinisillä silmillään tapittaen.
“En vain usko, että kukaan haluaisi puoliveristä kumppania tai puoliverisiä pentuja”, Tulisielu selitti Hiljaisuustassulle. Kolli kallisti päätään, mutta sai sitten ajatuksen.
“Entä jos minä ryhdyn kumppaniksesi, kun minusta tulee soturi!” Hiljaisuustassu ehdotti innoissaan häntäänsä ilmassa vispaten.
"Sopisihan se muuten, mutta uskon, että sinulla on jo eräs toinen naaras mielessäsi" Tulisielu naurahti huvittuneena. Hiljaisuustassu punastui. Hän mietti ketä Tulisielu mahtoi tarkoittaa. Olisiko se kenties Neilikkatassu? Tai Rosmariinitassu? Tai entä, jos naaras oli tajunnut nuoren kollioppilaan pitävän Kamomillatassusta!
“Ei minulla ketään ole!” Hiljaisuustassu naukaisi hätääntyneenä ja yritti vaikuttaa mahdollisimman uskottavalta, vaikka ei siinä nyt kamalan hyvä ollutkaan.
"No en ole varma... Mutta ehkäpä kamomillatassu? Hän on Kertonut minulle jotain siihen suuntaan viittaavaa, vaikka hän ei taida itse tuntea sinua kohtaan mitään", soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu tunsi kumman jysäyksen sisässään. Kamomillatassu ei pitänyt hänestä? Nuori naaras ei välittänyt kollista? Hiljaisuustassu tunsi sydämensä menevän sirpaleiksi. Hän ei saisi koskaan Kamomillatassusta itselleen kumppania. Kolli pudisteli päätään.
“Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui kivi sydämellään leuka pystyssä.

//Tuli

Vilkuilin ympärilleni ja mietin voisiko joku ystävällisesti viedä minut ulos haukaamaan vähän raikasta ilmaa mutta kaikkilla näytti olevan kiire... Käänähdin nopeasti ja etsiskelin katseellani ystäviani Kamomillapentua ja syöksytassua... Ja lopulta huomasinkin heidät juttelemassa yhdessä, lähdin oitis heidän luo koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin mennä jutelemaan näiden kahden minua nuorenan kissan kanssa. Kun olin viimeinkin perillä niin kuulin kuinka Syöksytassu kertoi kun oli napannut saalistuspartiossa kaksi oravaa ja yhden myyrän. Häntä paljon nuorempi naaras kuunteli hämillään oppilaan tarinoita. Pudistelin päätäni hitusen sillä olin varma että kolli vain ylpeilli... Tassutin heidän luokseen ja kysyin haluaisivatko he kuulla Tarinan. Kamomillapentu vilkaisi minua ja pudisteli päätän.
"Mikset haluaisi kuulla tarinaa?" Kysyin hämillääni.
"Koska minä olen menossa tutustumaan hiljaisuuspentuun! Emme olekaan vielä tutustuneet... Ja se on ihan mukavaa saada uusia ystäviä ainakin nyt kun emo on poissa ja isä varmaan niin surulinen ettei enään välitä minusta ja sisarestani!" Vinkaisi nuori naaras hymyillen mutta tuntui surumieliseltä vähän kun mainitsi emonsa ja isänsä... Nyökkäsin hymyillen ja käänsin katseeni hymyillen syöksytassuun ja kysyin haluaisiko hän tehdä jotain kanssani... Kolli nyökkäsi.
"Ehkä voisimme vähän tehdä jekkuja? Vaikka tehdä jekun Kamomillapenulle joka voisi piristää häntä?" Ehdotin. Syöksytassu näytti hetkisen mieteliäältä ja lopulta hän nyökkäsi.
"Ehkä voisimme piilottaa ohdakeita hänen maakualusiinssa? Tai no Se on vähän hankalaa koska hän nukkuu samoilla maakualusilla kuin sisarensa..." Syöksytassu ehdoti mutta alkoi miltei heti epäröimään. Pudistelin päätäni ärtyneenä ja sihahdin:
"Ihan sama kyllä se varmaan häntäkin piristäisi!" Sihahdin kipakkasti. Syöksytassu mulkaisi minua närkästynyt ilme kasvoillaani mutta nyökkäsi pienesti.
"No, onko sinulla niitä ohdakeita??" Sihahdin melkoisen tylysti. Kolli vain nyökkäsi ja kipiti nopeasti pesäälleen ja tuli piakkoin takaisin tukku sammalia joissa oli kyllä huomattavasti monta ohdaketta hymyilin ja kävin nopeasti hakemassa vähän sammalia joissa ei ollut ohdakeita. Kun olimme pesässä niin tiputtin sammalet mäntyviiksen ja hiljaisuuspenun maakualusten vierelle ja vein nopeasti kaikki likaiset sammalet pois ja palasin takaisin syöksytassun luokse autamaan häntä vaihtamaan maakualusia ja salaa ujutimme aika monta ohdaketta kamomillapenun ja hänen sisarensa maakualusille. Kun valmistuimme niin menimme ulos pesästä ja jäimme odottelemaan pentutarhan lähettyville juttelemaan täysin tavallisista asioista eli minä kuuntelin kun Syöksytassu kertoili oppimisestaan ja onistumisitaan oppilaana. Pyörittelin silmiäni kun oppilas alkoi kehuskelemaan että oli napannut saalistuspartiossa kolme Pulskaa kania! Siis se ei voinut olla totta koska ei edes paras saalistaja ole onnistunut nappaamaan kolmea kania yhdessä ja samassa partiossa! Ajattelin närkästynyt ilme kasvoillaani lopulta huomasin Kamomillapennun istuskelemassa leirin reunalla.
Syöksytassu jäi katselemaan Kamomillapentua joka ei ilmiselvästi ollut löytänyt hiljaisuuspentua. Yhtäkkiä nuori naaras kipiti pentutarhaan mutta vinkaisi miltei heti kauhistuneena, hän tassuti ulos pentutarhasta ja sihisi minulle ja syöksytassulle.
"Kumpi teistä laittoi ohdakeita minun ja Rosmariinipenun maakualusille?!" Kamomillapentu ärisi. Heilutelin häntääni Syöksytassua kohden mutta Kamomillapentu vain pyoriteli silmiään ja niissä näkyi ymmärrys.
"Tietenkin te molemmat!" Kamomillapentu sihahti ja ryntäsi pentutarhaan jättäen meidät yksin.

Kuu myöhemmin... Katselin hymyillen Kamomillaitassua ja Rosmariinitassua jotka oli juuri nimitetty oppilaiksi.
*Toivottavasti hän on jo antanut minulle ja syöksytassulle anteeksi sen ohdake jekun...* Ajattelin huolestuneena. Kun kaikki olivat Huutaneet naaraiden nimiä niin yritin päästä naaraiden luokse onnittelemaan... Mutta en päässyt... Klaanin vyöry veti minut mukanaan ja heti sen jälkeen minut passitettiin saalistuspartioon...

Seuraavana päivänä etsiskelin Kamomillatassua mutta en nähnyt nuorukaista missään... Missä hän oli...? Kuitenkin lopulta huomasin Hiljaisuuspenun joka leikki lehdillä. Katselin hetkisen kuinka hän hyppäsi lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan mutta hitusen horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, naukaisin pennulle hitusen hymyillen. Kolli katsoi minua suoraan silmiin omilla sinisillä silmillään...
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena. Aloin oitis hymyilemään hieman enemmän.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi naukaisin hiljaisella mutta vähän kipakalla äänen sävyllä. Hän katsoi minua taas kerran suoraan silmiin... Hymyillin ja heilutelin vähäsen häntääni huvitunenaa.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” pikku kolli kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi - ainakaan hirveästi - ja pidä häntä irti maasta”, selittin ja istahdin hymyillen hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt ilmiselvästi käyttäen ohjeitani. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Kun hän oli onnistunut hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, naukaisin hivenen ylpeyttä äänessäni hymyilin taas hitusen voimakaamin Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, hymyilin ja selittin. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja sitten kolli kääntyi lehtiä päin. Hän oli ilmiselvästi juuri kauhaisemassa lehtiä käpäläänsä, kunnes vedinnkin lehdet kollin edestä.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, tarjouduin ja viskasin lehdet nopeasti korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu näytti aivan kivettyneeltä ja näytti odottavan oikeaa hetkeä loikkaa. Hän odotti niin kauan, että lehdet olivat jo miltei hiirenmitan päässä maasta. Lopulta kolli loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” kannustin hymyillen ja miltein jo keräten huvituneena. Hiljaisuuspentu nyökkäs minulle ja kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu hyökkäsi ilmaan heittämieni lehtien kiimpuun, Kolli luimisti korvansa ja vingahti. katsahdin hämillääni taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä huomatakseni mitä kolli oli huomannut kunnes yhtäkkiä tajusin miksi m... Täällähän satoi... Sihahdin turhautuneena ja katselin Taivaalla olevia tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin eli toisin sanoen meidän niskaamee!
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi minulle ja minä nyökkäsin myöntävästi vaikka olisikin halunnut olla vielä kollin kanssa...
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
*Todellako? Mutta entä jos hohtosulka tai mäntyviiksi kertovat puoliverisyydestäni hän varmaankin muuta mielensä..." Ajattelin samalla kun juoksin lämpimärkänä soturien pesään. Ravistelin nopeasti turkkini ja pujahdin vuoteseeni nukkumaan.
*Toivon todella että hän ei ole samanlainen kuin osa kuolonklaanin kissoista.... Toivottavasti meistä voisi tulla ystävät puoliverisyydestäni huolimatta!* Ajattelin hymyillen unisesti. Lopulta minä nukahdin.

Tassutin oudossa sakeassa pimeydessä kunnes yhtäkkiä pysähdyin kun joku tai jokin törmäsi minuun.
"Tulisielu? Kivaa! Leikkitönkö taas uudestaan?" Se oli hiljaisuuspentu joka hyppi riemuissaan. Nyökkäsin hymyillen helpotuksesta. Mutta kun olimme aloittamassa leikkitaistelua jotta hiljaisuuspentu oli halunnut leikkiä niin hän vain loikkasi päälleni kynnet esillä ja alkoi äristä minulle
"Sinä olet pelkä hyödytön puoliverinen katti! kunpa olisin tiennyt sen jo ensimmäisellä kerralla kun tapasin sinut! Olisin tappanut sinut heti!" Hiljaisuuspentu ärisi minulle halveksiva ilme kasvoillaan.
"Anna olla!"kamomillatassu huudahti. olin jo helpotua kun luulin naaraan olevan puolellani ja aloin pyristellemään hellemin mutta kuitenkin kamomillatassu vain hyökkäsi kimppuun ja sihahti.
"Minä en olisi voinut antaa sinun tappaa häntä... Ilman minua en vieläkään ymmärrä kuinka minä saatoin olla puoliverisen turhuuden ystävä!" Kamomillatassu ärähti halveksuvasti. Pyristelin yhä vain raivokaaamin kunnes yhtäkkiä tunsin kurkkusani hampaat ja sitten kuulin ällöttävän rusahduksen äänen sekä vertahyytävän rääkäisyn omasta suustani. Yhtäkkiä vain se kaikki oli kuitenkin ohi... Onneksi...

Katselin ylpeänä hiljaisuustassua joka oli juuri nimitetty ja hän oli saanut mestarikseen lehtituulen kuitenkin ylötyksekseni kolli tulikin minua päin huutaen minulle
"Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan minua kohti.
"Totta kai olen! Mutta entäs miksi ihmeessä juoksit juuri minun luokseni? Minähän olen puoliverinen enkä ole sinulle sukua tai kovinkaan tärkeä... Mutta haluaisin kyllä sinusta ystävän... Olisikohan Se mitenkään mahdollista?" Kysyin hymyillen väkinäisesti.
"Minä pidän sinusta kovasti, olet niin mukava. Siksi tulin luoksesi. Ja tietenkin haluan olla ystäväsi, se olisi mahtavaa!" Hiljaisuustassu hihkaisi innokasti.
"Oikeasti?" Kysyin hymyillen iloisena.
"Kyllä aivan oikeasti!" Hiljaisuustassu hihkaisi.
"Tuota haluaisitko että autan sinua taisteluliikeiden harjoittelussa joskus? Se olisi mahtavaa autaa jotta kutta oppilasta vaikka hän ei olisikaan minun... Sopiihan?" Kysyin hymyillen.
Tietysti! Olisi mukavaa, jos voisit opettaa minulle muutaman taisteluliikkeen vaikka heti!" Hiljaisuustassu vastasi hymyillen. Hymyilin ylätyneenä ja jopa vähän ylpeänä siitä että saisin oppetaa tätä oppilasta ja vieläpä saan hänestä jopa ystävän!
"Sopiihan se! Minkä taisteluliikeen haluat oppia ensimmäisenä?" Kysyin hymyillen vieläkin hitusen yllätyneenä.
"Mikä vain kelpaa, kunhan se ei ole heti liian hankalaa", hiljaisuustassu vastasi.
"Selvä miten olisi hmm", jäin hetkeksi miettimään kunnes lopulta jatkoin. "Etukäpäläisku? Se on varmaan tarpeeksi helppo sinulle", jatkoin lausettani.
"Tässä liikkeessä hyökätään suoraan edestä lyödään ylhäältä päin kovasti kynnet sisäänvedetyttyinä vastustajaasi päähän. Sitä voidaan käyttää aloitusiskuna tai kesken kamppailun", selitin samalla kun näyttin. Hiljaisuustassu alkoi oitis yrittää ja onnistuikin ensi yrittämällä melko hyvin vaikkakin kömpelöä alas tuloa pitäisi vielä harjoitella. Hymyillin ja näytin miten voisi laskeutua paremmin ja se onnistuikin paremmin kuin olisin voinut uskoakaan mutta siltikään kollin laskeutuminen ei oikein onnistunut joten selitin miten hän voisi kömpelön laskeutumisen sijasta laskeutua taidokkaasti ja siisti. Kolli yritti koko ajan ja olin varma että hän onnistuisi Aivan varmasti! Hymyilin ylpeähkö ilme kasvoillani.
*Olikohan hän yhtä innostunut pentuna? Tai no... Hänhän oli vasta äsken vielä pentu*, ajattelin huvitunenaa.

//Hiljukka? :]

Hilleritassu luimisti korviaan vesipisaroiden läiskähdellessä turkilleen. Partio oli lähtenyt leiristä vasta kotva sitten, ja tietenkin taivaalla koko päivän ajan häilyneet tummat pilvet olivat päättäneet tiputtaa sisältönsä heidän niskaansa juuri silloin. Hilleritassu oli vieläpä sukinut turkkinsa ennen lähtöä, ja nyt se menisi aivan pilalle!
Hän huokaisi ja nosti katseensa maasta edessään kulkeviin sotureihin. Hänen itsensä ja mestarinsa Kaamoskukan lisäksi partiossa olivat Roihumarja, Sähkötuho sekä Sähkötuhon oppilas, Salamatassu. Komea ja kookas valkoinen kolli ei ollut paljonkaan Hilleritassua vanhempi, ja tämä sattui vieläpä olemaan Kaamoskukan velipuoli. Hänellä ei ollut ollut ennen aikaa rupatella oppilastoverinsa kanssa, mutta kenties nyt olisi aika korjata se.
Hilleritassu kiri siirtyi kävelemään lähemmäksi Salamatassua, joka kulki vähän matkan päässä hänestä. Hän muisti Kaamoskukan opetukset ja korjasi ryhtiään näyttääkseen arvokkaammalta. "Hei", hän huiskautti häntäänsä tervehdykseksi. "Mahtaa olla hienoa, kun on mestarina Sähkötuhon kaltainen soturi. Hän on tosi arvostettu kissa." Hänen katseensa harhautui Kaamoskukkaan, ja hän tunsi sydämensä alkavan tykyttää nopeammin. "Eipä sillä, minunkin mestarini on korkealle arvostettu klaanin jäsen. Ja sinä onnenpekka olet hänelle sukua! Sinun on täytynyt tehdä edellisessä elämässäsi jotakin tosi hienoa, kun sinulle on suotu näin avokätiset lähtökohdat." Pieni kiusoitteleva virne nousi Hilleritassun suupielille, kun hän kääntyi taas toista oppilasta kohti.

//Salami?

Kamomillapentu tuli varmistamaan, että Hiljaisuuspentu oli kunnossa ja kolli tunsi pienen punastuksen puskevan lävitse. Hän ei mahtanut asialle mitään. Kolli kuitenkin väitti kiven kovaan olevansa kunnossa. Ei hänellä ollut mikään hätänä, vaikka hänen nenäänsä hieman kivisti seinään törmääminen.
Kamomillapentu lopulta lopetti ylimääräisen huolehtimisen ja ehdotti, että he leikkisivät piilosta. Hiljaisuuspentu oli heti täysillä mukana. Kolli oli ensimmäinen piiloutuja ja hän etsi kiihkeästi itselleen piiloa.
Hiljaisuuspentu pyöri hetken ajan ympyrää, kunnes keksi itselleen mahtavan piilon. Hän loikki kaatuneen kuusipuun luokse ja kapusi sen runkoa pitkin varovasti ylös.
*Kamomillapentu ei koskaan löydä minua täältä!* nuori kolli ajatteli voitonriemuisesti myhäillen.
Hiljaisuuspentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi sinne kököttämään. Hän kehräsi hieman, kun Kamomillapentu kulki etsimässä häntä eikä naaras edes katsonut häneen päin. Kolli laski päänsä ja sulki silmänsä. Hän heilutti häntäänsä rauhalliseen tahtiin ja rentoutui. Puu notkahti yllättäen ja Hiljaisuuspentu kurkkasi taakseen. Kamomillapentu läimäytti yhtäkkiä hänen häntäänsä iloisesti; merkiksi siitä, että hänet oli löydetty.
Hiljaisuuspentu tuijotti naarasta ja nousi sitten ylös leikkisästi tätä hieman tuupaten. Kuitenkin nauramisen sijaan Kamomillapentu kiljaisi ja hän horjahti rungolla niin, että se nuokkui hieman. Hiljaisuuspentu yritti napata naaraasta kiinni, mutta tämä tipahti alas. Hetken ajan kolli tuijotteli tyrmistyneenä alas naaraaseen ja sitten hän äkkiä kapusi alas puusta. Kolli pyöri pesäkumppaninsa ympärillä huolestuneena ja kysyi tältä hätäisesti oliko hän kunnossa.
Hiljaisuuspentu ei aivan vakuuttunut, kun Kamomillapentu yritti väittää olevansa kunnossa. Naaras yritti nousta ylös, mutta lyyhistyi lähes saman tien takaisin maahan. Silloin hän myönsi, että ei välttämättä ollutkaan aivan kunnossa. Huoli kulki Hiljaisuuspennun lävitse aaltoina. Häntä huolestutti kovin, että Kamomillapentu oli satuttanut itsensä pahoin. Hän määräsi naaraan lähtemään parantajalle, mutta naaras yritti väittää, että hän tarvitsisi vain lepoa. Kuitenkaan tästäkään Hiljaisuuspentu ei vakuuttunut. Hän todella määräsi naaraan lähtemään parantajalle ja lähti jopa tuuppimaan häntä eteenpäin, jotta Kamomillapentu todella menisi parantajan pesälle.
Hiljaisuuspentu katseli, miten Hehkuaskel tutki Kamomillapennun tarkasti läpi. Naaras tutki sieltä täältä ja ilmeisesti kokeili, että mikään luu ei ollut mennyt poikki. Kun parantaja oli tutkinut Kamomillapennun, hän sanoi, että hänellä ei ollut mitään pinnallisia haavoja joita hoitaa vaan hän vain tarvitsisi lepoa, ja jos kipu olisi liian suuri, hänen täytyisi vain tulla hakemaan joitain yrttejä Hehkuaskeleelta.
Hiljaisuuspentu tassutti pesätoverinsa kanssa ulos pesästä ja piti huolta, että tämä pysyisi varmasti pystyssä. Heidän mennessä eteenpäin naaras kuitenkin lyysähti maahan. Hiljaisuuspentu pyöri hänen ympärillään huolissaan. Rosmariinipentu ilmestyi yhtäkkiä heidän luokseen ja kysyi saman tien mitä oli tapahtunut. Kamomillapentu selitti sisarelleen miten he olivat leikkineet piilosta ja hän oli tipahtanut kuusipuusta alas. Sen jälkeen Rosmariinipentu tarjoutui hakemaan Kamomillapennulle unikonsiemenen, kun tämä kertoi, että se olisi varmasti auttanut hänen kipuunsa.
Hiljaisuuspentu katsoi harmaan naaraan menoa hiljaa ja kääntyi sitten taas katsomaan Kamomillapentua. Naaras pyysi Hiljaisuuspentua poistumaan ja jättämään hänet rauhaan. Kolli nyökkäsi hivenen ja lähti vastahakoisesti pois.
Hänen tassujaan kihelmöi, kun hän tassutti leirin poikki kohti pentutarhaa.
*Minä tiputin hänet. Kaikki tämä on minun syytäni. Hän ei varmasti enää pidä minusta. Siksi hän ei halua olla enää seurassani…* kolli ajatteli ja kyynelet yrittivät puskea hänen silmäkulmiinsa. Hän ei kuitenkaan halunnut itkeä. Hän räpytteli silmiään ja hengitti syvään. Olisiko sillä edes väliä, jos Kamomillapentu vihaisi häntä? Ei hän kuitenkaan koskaan pitäisi kollista sillä tavalla, kuin hän piti naaraasta.

Hiljaisuuspentu hurrasi muiden joukossa, kun Rosmariinipentu nimitettiin Rosmariinitassuksi ja Kamomillapentu nimitettiin Kamomillatassuksi. Hän hymyili ja yritti päästä lähemmäs onnittelemaan, mutta väkijoukko oli liian suuri ja hän kulki virran mukana kauemmas tuoreista oppilaista. Hän puuskahti ja yritti puskea näiden luokse, mutta kun hän pääsi takaisin sille kohdalle,jossa he olivat olleet. Molemmat oppilaista oli kadonnut. Hän niiskautti nenäänsä hieman harmistuneena ja laahusti pois pettyneenä. Hän suuntasi kohti pentutarhaa, mutta huomasi pian Lepakkotassun menevän valikoimaan itselleen tuoresaalista. Hiljaisuuspentu muisteli sitä, kun he olivat riidelleet vain muutama auringonnousu takaperin.
Lepakkotassu oli suuttunut, kun Hiljaisuuspentu oli yrittänyt pyytää tätä leikkimään ja kertonut tälle vihoissaan hänen olevan ei-toivottu pentu. Hiljaisuuspentu oli tuntenut itsensä loukkaantuneeksi hetken ajan, mutta nyt siitä tunteesta ei ollut enään edes pientä häivähdystä jäljellä. Miksi hän surisi sitä, että hänen vanhempansa olivat olleet typeriä? Oli heidän oma päätöksensä vihata häntä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan itseksiin ja lähti hiipimään Lepakkotassun taakse.
Hiljaisuuspentu sanoi Lepakkopennun olevan ahne, kun huomasi tämän ottavan pulskahkon pulun tuoresaaliskasasta. Vanhempi kolli oli saman tien mulkoilemassa häntä silmät leiskuen. Hän kertoi antavansa sen kuningattarille Mäntyviikselle ja Hohtosulalle. Tietenkään Hiljaisuuspentu ei uskonut ja tarjoutui siis viemään sen hänen puolestaan. Lepakkotassu kuitenkin kieltäytyi ja lähti viemään puluaan pentutarhaan. Hiljaisuuspentu oli hieman yllättynyt, että Lepakkotassu oikeasti lähti viemään pulua kuningattarille, mutta häntä ei kiinnostanut enää tarpeeksi, jotta hän olisi enää keskittynyt kollin tekemisiin.
Hiljaisuuspentu loikki kohti tipahtaneiden lehtien ryhmittymää. Hän läimi lehtiä ilmaan ja nappaili niitä, kun ne olivat leijailemassa maahan. Kolli otti kunnon tassullisen lehtiä ja heitti ne kaikilla voimillaan ilmaan. Hän kyyristyi ja katsoi lehtiä silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina. Aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän katsoi lehtien rauhaisaa laskua. Hän heilautti pari kertaa häntäänsä ja keikutti takapäätään ja sitten ponkaisi suurimman lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan toki hieman horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, joku naukaisi hänen takanaan. Hiljaisuuspentu kääntyi katsomaan kissaa. Hän oli oranssin sävyinen naaras vaaleilla punaruskeilla kuvioilla. Kolli katsoi naarasta tämän tummanvihreisiin silmiin omilla sinisillä silmillään.
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena soturilta. Naaras hymyili hieman.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi neutraalilla äänellä hieman kollille edelleen hymyillen. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmiin taas. Naaraan silmissä loisti pieni määrä ystävällisyyttä.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” hän kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi - ainakaan hirveästi - ja pidä häntä irti maasta”, Tulisielu selitti ja istahti hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt Tulisielun ohjeita seuraten. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Ylpeänä itsestään hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, Tulisielu naukaisi kepeästi ja hymyili taas Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, naaras selitti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja yritti keskittyä nyt paremmin. Hän oli jo valmis kauhaisemaan lehtiä käpäläänsä, kun Tulisielu ottikin lehdet hänen edestään.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, hän tarjoutui ja viskasi lehdet korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu kivettyi paikalleen katsellen lehtien hiljaista leijailua. Hän odotti ja odotti ja odotti, kunnes lehdet olivat noin hiirenmitan päässä maasta. Hän loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” Tulisielu kannusti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi. Hän kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu meinasi iskeä. Hänen naamalleen läsähti suuri sadepisara. Kolli luimisti korvansa ja vingahti. Tulisielukin katsoi taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä. Naaras ei ilmeisesti pitänyt sateesta. Taivaalla oli tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin.
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi Tulisielulle. Naaras nyökkäsi myöntävästi.
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
Hiljaisuuspennun päästyä sisään pesään, hän päristeli turkkiaan yrittäen saada vähäiset sadepisarat siitä irti.
“En halua olla märkä”, hän mumisi ja meni omalle sammalaluselleen makaamaan.
“Oliko sinulla hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi.
“Joo! Leikin Tulisielun kanssa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi.
“Sen puoliverisen. Etkö parempaa seuraa osaa etsiä?” Hohtosulka sanoi töykeästi. Hiljaisuuspentu ei välittänyt.
*Tulisielu on siis puoliverinen? Mutta hän oli erittäin mukava kissa. En ymmärrä, mikä hänessä muka olisi vialla.*
Hiljaisuuspentu painoi päänsä sammaliin ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten uni imaisi hänet sisäänsä kauas valvemaailmasta.

Hiljaisuuspentu tunsi kosketuksen turkillaan ja nosti päätään. Hän näki Kamomillatassun, joka tuijotti häntä tuimasti.
“En pidä sinusta, enkä todellakaan halua olla ystäväsi. Sinä tiputit minut siitä puusta ja olisi ollut sinun syysi, jos oppilasnimityksiäni olisi lykätty”, naaras sihisi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmät suurina.
“En minä tarkoittanut”, hän piipitti.
“Ja sinä aina roikut minussa kuin pikkukakara. En minä ole mikään kiipeilypuu tai sinun yksityinen leikkitoveri”, yhtäkkiä tyhjästä Kamomillatassun vierelle saapunut Lepakkotassu naukui.
“Ei kun minä vain halusin leikkitoverin”, Hiljaisuuspentu mumisi katsellen tassujaan.
“Ja luulitko tosiaan, että pidin sinusta? Olet surkimus ja olin kanssasi vain koska en halunnut olla töykeä”, rivistöön ilmestynyt Neilikkatassu naukui. Hiljaisuuspentu tunsi itsensä normaalia pienemmäksi. Hänestä tuntui, että muut olisivat voineet liiskata hänet kuin ötökän.
Yhtäkkiä hänen kylkeensä hyökkäsi Henkäystähti. Päällikkö piti kollia maassa halveksiva katse silmissään.
“Ei ihme, että vamhempasi halusivat hylätä sinut. Olet heikko eikä sinusta koskaan voi tulla soturia”, Henkäystähti sihisi ja pisti hampaansa Hiljaisuuspennun kurkkuun. Nuori kolli puristi silmänsä kiinni ja juuri silloin, kun Henkäystähti repäisi hänen kurkkunsa auki, Hiljaisuuspentu hätkähti hereille. Hän katsoi vapisten pentutarhan seiniä ja sitten makuualusia, joilla kissat nukkuivat. Hän tunsi pelon väreinä.
*Eivät he minua vihaa. Se oli vain unta. He kyllä pitävät minusta… eikö niin?*

Mäntyviiksi talutti Hiljaisuuspennun ulos pentutarhasta. Kolli huomasi Henkäystähden tulevan klaanin keskelle ja kutsuvan kaikki kokoontumaan.
Hiljaisuuspentukatsoi heti suu ammollaan Mäntyviikseen. Hänet nimitettäisiin oppilaaksi! Hiljaisuuspentu loikki innoissaan eturiviin ja katsoi kissoja hänen ympärilleen innoissaan virnuillen.
“Olen kutsunut teidät tänne, koska on aika nimittää jälleen yksi pennuistamme oppilaaksi”, Henkäystähti naukui klaanille. Hän käänsi katseensa Hiljaisuuspentuun. Kolli tunsi innon ja jännityksen väreilevän turkissaan ja oli täysin valmis loikkimaan eteen.
“Hiljaisuuspentu tule eteen”, päällikkö sanoi ja heilautti häntäänsä. “Hiljaisuuspentu, tästä hetkestä eteenpäin nimesi olkoon Hiljaisuustassu. Sinun mestarinasi tomikoot Lehtituuli.”
Hiljaisuustassun silmät loistivat ja hän loikki uuden mestarinsa lähettyville. Hän toivoi, että pääsisi pian jo harjoituksiin. Henkäystähti näytti merkin, että kokous oli ohi. Klaani hurrasi uuden uutukaiselle oppilaalle ja hän tunsi olevansa unessa. Sellaisessa todella hyvällä epätodellisessa unessa.
“Milloin aloitamme?” Hiljaisuustassu kysyi Lehtituuleltu puskiessaan tämän luokse. Naaras katsoi häntä hetken arvioivasti ja kohautti sitten lapojaan. “Huomenna vaikka.”
“Selvä. Kiitos”, Hiljaisuustassu sanoi ja loikki taas pois. Hän huomasi Tulisielun. Naaras oli hieman kauempana ja kolli halusi olla tämän kanssa viimein uudelleen.
“Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan soturitarta kohden.

//Tuli?

Lepakkotassu suki turkkiaan arvokkaasti. Hän tunsi kolean viiman lävistävän turkkinsa juuri siitä kohtaa mistä hän pesi. Kolli värähti kauttaaltaan. Miten lehtisade olikaan kerennyt hänet yllättää. Hän huokaisi hiljaa ja lampsi tuoresaaliskasalle.
“Turhaan sinä sinne menet. Ei tuoresaaliskasassa ole mitään”, Latvaruusun ääni yllätti Lepakkotassun. Kolli kääntyi ympäri ja kohtasi naaraan keltaisen katseen. “Jos sinua huvittaa syödä, liity metsästyspartioon äläkä vain tapita siinä kuin riista hyppäisi suoraan suuhusi”, naaras sylkäisi ja tallusteli pois. *Hän ei ole ilmeisesti saanut vielä mitään purtavaa*, Lepakkotassu ajatteli ärtyneenä. Kolli kääntyi kohti soturien pesää aikeenaan mennä pyytämään Aaltosalamaa viemää hänet metsälle, mutta Hiljaisuuspentu tuli hänen tielleen.
“Hei! Haluaisitko leikkiä kanssani?” nuorempi kolli kysyi viattomasti. Lepakkotassu katsoi tätä ärtyneesti.
“Anna kun kysyn, onko koskaan ollut hetkeä, jolloin olisin halunnut leikkiä kanssasi!” tummanharmaa oppilas huusi pennulle siniset silmät vihasta säihkyen.
“Ei, mutta-”
“Ole hiljaa! Miksi sinä aina häiriköit minua? Vaikka me molemmat olimme Mäntyviiksen kasvatuksessa, se ei tee meistä ystäviä, eikä varsinkaan veljeksiä!” Lepakkotassu sähisi korvat luimistettuna. Hiljaisuuspentu töllisteli vanhempaa kollia hetken, ja sitten siristi silmiään.
“Mistä sinä edes tietäisit, jos olisimme veljeksiä? Olemme molemmat orpoja, emmekä tunne vanhempiamme!” valkoruskea kolli huusi häntäänsä vihaisesti huiskien.
“Kyllä minä olen vanhempasi nähnyt. En ehkä muista kamalan hyvin miltä he näyttivät tai millaisia he olivat, mutta minusta heidän olisi pitänyt onnistua aikeissaan hylätä sinut yksin keskelle metsää!” Lepakkotassu rähisi ja tajusi pian millaisen pommin hän oli juuri suustaan pudottanut. Hiljaisuuspennun silmät levisivät. Hän katsoi Lepakkotassua suu ammollaan.
“Mi- mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi varovasti kallistaen päätään. Lepakkotassu siirteli tassujaan. Ensi kertaa koskaan hän tunsi pientä syyllisyyttä sanomisistaan. Hänen ei ollut tarkoitus paljastaa nuorelle kollille tämän vanhemmista. Se oli pidetty salassa, jotta Hiljaisuuspentu ei masentuisi.
“Kerro minulle! Mitä sinä tarkoitat!” Hiljaisuuspentu huusi ja katsoi tummanharmaata oppilasta silmät kostuen.
“Siis… ei minun ollut tarkoitus sanoa mitään”, Lepakkotassu mumisi.
“Minun täytyy saada tietää”, Hiljaisuuspentu kuitenkin vaati. Lepakkopentu suoristi selkänsä. Miksi hän muka yritti peitellä totuutta? Ei Hiljaisuuspentu hänelle oikeasti merkinnyt yhtikäs mitään.
“Olit ei-toivottu pentu. Vanhempasi vihasivat sinua jo ennen kuin synnyit. Heidän tarkoitus oli hankkiutua sinusta eroon, mutta he jäivät kiinni. Ja siitä syystä olen siis joutunut kestämään sinua”, Lepakkotassu sanoi kylmästi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa. Lepakkotassusta hiljaisuus kahden kollin välillä oli painostava, joten hän vai tassutti pois hiljaa. Kolli oli täysin unohtanut koskaan olleensa edes nälkäinen ja hän vain kömpi petiinsä oppilaiden pesään. Hän sulki heti silmänsä ja yritti parhaansa mukaan nukahtaa. Siinä hän myös onnistui, vaikka se veikin melkoisen kauan.

Lepakkotassu tassutti leiriä ympäri. Häntä turhautti kovin. Kolli oli juuri katsonut, miten Rosmariinipentu ja Kamomillapentu oli nimitetty oppilaiksi. Nyt he siis olivat Rosmariinitassu ja Kamomillatassu. Hän oli ärtynyt siitä, että hän ei päässyt ulos tekemään mitään kiintoisaa. Hänet oltiin vain herätetty jo aikaisin aamusta hoitamaan klaaninvanhimpien punkit sekä putsaamaan sammalalusia pentutarhalta. Lepakkotassu ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hänet oltiin laitettu niin nöyryyttävään työhön. Ei hän mitään pahaakaan ollut tehnyt. Eihän?
Lepakkotassu heitti tassullisen maahan tipahtaneita lehtiä ilmaan vihaisesti.
“Miksi mitään kiinnostavaa ei voi tapahtua”, hän murisi häntäänsä huiskien ja istahti maahan. Hän kurkkasi kohti pentutarhaa, jonka suulla Veripentu leikki veljensä Säihkypennun kanssa. Kolli pohti menisikö hieman kiusaamaan kahta pentua, mutta päätyi siihen tulokseen, että oli aivan liian tympääntynyt ottamaan riskiä, että joku passittaisi hänet siitä syystä uudelleen hoitamaan klaaninvanhemmat. Hän nousi ylös ja tassutti tuoresaaliskasalle. Kolli katseli mitä siellä oli, ja löysi vain hiiren ja puolipaljaan pulun. Hän tuhahti ja otti pulun suuhunsa.
“Ollaanpas sitä tänään ahneena”, kollin taakse hiippaillut Hiljaisuuspentu härnäsi huvittuneena. Se aiempi kauhistus siitä, että hän oli ollut ei-haluttu pentu oli poissa. Lepakkotassusta asia oli harmillinen. Jos Hiljaisuuspentu olisi edelleen edes hieman hämmästynyt tai järkyttynyt asiasta, hän ei häiritsisi Lepakkotassua.
“En ole ahne. Olin aikeissa viedä tämän Mäntyviikselle ja Hohtosulalle”, Lepakkotassu valehteli.
“Minä voin viedä sen”, Hiljaisuuspentu naukaisi.
“Ei, ei. Minä teen sen. Minunhan ajatus se oli”, Lepakkotassu naukaisi ja lähti vastentahtoisesti kohti pentutarhaa. Säihkypentu katsoi kollin kantamaa pulua silmät suurina hänen mennessä ohi pennuista.
“Vautsi! Onko tuo meille?” pieni kollipentu kysyi iloisesti.
“Jos Mäntyviiksi ja Hohtosulka haluavat jakaa”, Lepakkotassu tokaisi pulun takaa ohimennen ja työntyi sisään. “Toin syötävää”, hän sanoi tiputtaessaan pulun Mäntyviiksen eteen. Naaras katsoi Lepakkotassuun ja näytti yllättyneeltä.
“Kiitoksia, meillä alkoikin jo olla hieman nälkä”, han naukaisi ja kääntyi Hohtosulan puoleen. Lepakkotassu ei jäänyt yhtään sen kauempaa kuuntelemaan kahden kuningattaren juoruilua vaan lähti heti ulos pesästä.
“Hei! Voitko opettaa meille taisteluliikkeitä?” Veripentu kysyi. Lepakkotassu pudisti päätään. Häntä ei huvittanut olla tekemisissä pentujen kanssa juuri sillä hetkellä.
“Jooko. Emme olisi vaivaksi. Kuuntelisimme tarkkaan ja tekisimme mitä käsket”, Säihkypentu maanitteli. Lepakkotassu pudisti päätään uudelleen ja käveli ripeästi kahden pennun ohi.
*Oi jättäkää minut rauhaan!* kolli ajatteli taakseen katsomatta. Hän ei tiennyt seurasivatko pennut häntä, mutta hän ei halunnut ottaa siitä selvääkään. Hän loikki äkkiä Aaltosalaman luokse ja pyysi tätä viemään hänet saalistamaan.

Nyökkäsin myöntyvästi. En kokenut itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä Sulkavirta ei ollut ollut toivomani kissa mutta kai minä selviäisin hänenkin kanssaan. Olisin kovasti halunnut Kärppämyrskystä mestarini mutta kaikkea ei voinut saada. Sitä paitsi saisin kyllä varmasti viettää aikaa ystäväni kanssa vaikkei hän ollutkaan mestarini.
“Kylmäliekkikin on hyvä. Hänhän on emon isän veli, eikö?” vastasin vain muodon vuoksi vaikken edes tiennyt siskoni uudesta mestarista hölkäsen pöläystä.
“Niin hän on sukua meille. En malta odottaa, että pääsemme seikkailemaan reviirillä yhdessä! Ja haluan oppia saalistamaan”, Kamomilla tassu sanoi syventyen miettimään unelmiaan tarkemmin. Etsin katseellani aukion jo omiin pesiinsä ja tekemisiinsä vetäytyvistä kissoista Kylmäliekkiä ja Sulkavirtaa.
“Pitäisikö meidän mennä mestareidemme luo?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sulkavirta osui silmiini vasta hetken katselun jälkeen. Hän jutteli jonkun toisen kissan kanssa mutta vilkaisi myös samaan aikaan minuun.
“Kyllä varmaan”, Kamomillatassu sanoi havahtuen ajatuksistaan.
“Nähdäänkö illalla?” kysyin toiveikkaana.
“Joo! Kerrot sitten kaiken päivästäsi niin minä kerron omastani”, Kamomillatassu vastasi ja kipitti sitten pois. Sulkavirta lopetteli juttunsa toisen kissan kanssa ja tuli sitten luokseni.
“Hei.”
“Hei. Lähdetäänpäs reviirikierrokselle”, Sulkavirta sanoi oudolla äänensävyllä, jota en osannut tulkita mutta jossain iloisen rajamailla se oli.

Seurasin Sulkavirtaa ulos leiristä. Reviiri avautui ympärilleni ja silmäni suurenivat. Näky oli ihmeellinen. Luonnon kauneus levittäytyi edessäni monine väreineen, muotoineen ja äänineen.
“Meillä ei ole koko päivää aikaa, tule sieltä”, mestarini kehotti kohtalaisen ystävälliseen sävyyn ja ryntäsin hänen peräänsä.
“Anteeksi”, sopersin, “Tämä on vain tosi hienoa.”
“Voin kuvitella”, Sulkavirta naukui mutta keskittyi silti kulkemaan eteenpäin. Seurasin häntä. Pitäisin vastaisuudessani suutani hiukan soukemmalla, jotten ärsyttäisi liikaa mutta ehkä oli vain hyvä, että ilmoitin itsestäni aina toisinaan.

Olimme kiertäneet jo puolet reviiristä ja Sulkavirran sanojen mukaan jäljellä oli vielä ukkospolku ja Hehkulampi. Lehtikuusilaaksosta lähdettyämme olin jo todella poikki mutta halusin nähdä Hehkulammen. Kävelin reippaasti vanhemman kissan perässä.
“Onko meilä vielä pitkä matka?” kysyin hengähtäen puuskahdusmaisesti.
“Ei liian pitkä. Sano vain, jos haluat hetken tauon. Ymmärrän kyllä”, mestari naukui. En alentuisi pyytämään taukoa - ainakaan vielä.

Ukkospolku oli ollut vaikuttava vaikkemme olleetkaan nähneet yhtäkään hirviötä. Nyt seisoimme Hehkulammen rannassa. Lampi oli kaunis mutta sen alla oli kuulemma vielä hienompaa. Nyökyttelin ja katselin nurmea ja Eloklaanin puolta hetken ennen kuin käänsin katseeni taas Sulkavirtaan.
“Lähdetään takaisin”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin.
“Saanko sitten syödä leirissä?” kysyin ja vatsani murahti sanojeni säestykseksi.
“Saathan sinä”, mestarini naurahti ja hymyili hiukan. Hymyilin takaisin ja seurasin häntä leiriin.

Leirissä menin oitis hakemaan tuoresaalista. Raahasin linnun aukion laidalle ja aloin syömään. Myöhemmin Kamomillatassu liittyi seuraani ja jaoimme kuulumisia ja päivän tapahtumia.
“Mitä tykkäsit reviiristä?” kysyin nielaistuani viimeiset palat linnustani. Kamomillatassu mietti hetkisen. Valmistelin omaa vastaustani jo päässäni. Minä olin pitänyt kaikesta. Paitsi ukkospolku oli ollut vähän karmiva jollain tapaa. Toivoin, etten joutuisi ylittämään sitä ikinä.
//Kamo?

“Auh!” hiljaisuuspentu kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen. Juoksin nopeasti kollin luo huolestuneena ja kumaruin kollin vierelle. Olimme leikkineet hippaa mutta nähtävästi se oli ollut huono ajatus... Hiljaisuuspentu oli nimittäin kaatunut ja ilmeisesti satuttanut kuononsa...
"Oletko kunnossa hiljaisuuspentu? Näyttät melko järkytyneeltä... Minä osaan vähän yrttejä ja parannusta joten voin varmasti auttaa jos tarvitsee..." Kysyin huolestuneena.
"E- ei tarvitse. Olen ihan kunnossa", hiljaisuuspentu vaakuuti.
"Oletko varma? Tuo näyttää aika ikävältä..." Kysyin osoittaen kollin kuonoa.
"Joo. Älä sinä minusta turhaan huolehdi", hiljaisuuspentu vaakuuti että oli kunnossa.
"O-okei... Leikkitäisiinköö sitten piilosta? Siinä ei voi sattua..." Kysyin hymyillen vieläkin vähän huolestuneena kollista.
"Joo, todellakin!" Hiljaisuuspentu vinkaisi.
"Minä lasken ensin!" Vinkaisin innoissani. Hiljaisuuspentu alkoi hölköttä pois päin ja minä käännyin kiviseinät päin ja aloin laskemaan. Kun viimein olin saanut laskettua niin hihkaisin ja lähdin innoissani etsiskelemään hiljaisuuspentua. Vilkuilin ympärilleni ja tassutin lopulta pentutarhan taakse kurkistamaan mutta kolli ei ollut siellä... Katselin hetkisen ympärilleni kunnes katseeni pysähtyi kaatuneeseen kuusipuuhun jonka lehdet Havisivat ja lopulta huomasin vilaukselta kollin hännän heilahtavan lehtien seassa. Lähdin oitis kipitämään kuusipuuta päin ja aloin rämpimään ylös. Lopulta kun olin päässyt ylös niin läimäytin leikkilisesti hiljaisuuspenun häntää ja vinkaisin.
"Kiinni jäit!" Vinkaisin leikkilisesti. Kolli nosti päänsä ylös ja katsahti minua hetkisen pölämystyynenää ja tyrkkäsi minua leikkilisesti tassullaan, minä liukastuin ja horjahdin tyrmistyneenä.
"iiiiiiiiiiiiiiiiiik!!!!!" Räkääisin kauhuissani ja tömähdin maahan. Hiljaisuuspentu kurkisteli kuusipuun päällä, loikkasi alas pyöri kauhistunut ilme kasvoillaan ympärillään kunnes lopulta pysähtyi ja kumartui viiereeni vinkaisten kauhistuneena
"Kamomillapentu! Kamomillapentu, oletko sinä kunnossa! Tuo oli ihan kamala pudotus!" Hiljaisuuspentu vinkui kauhistuneena ja jatkoi sitten tramaatista pyörimistään. Pääni oli pyörällä ja silmäni olivat aivan sumeat...
"T-tuota... O-olen Ihan kunnossa...", vinkaisin tukahtuneesti. Yritin nousta pystyyn mutta lysähdin taas maahan ja tunsin kipua koko kehossani...
"Äh... Hyvä on... En taida olla ihan kunnossa..." Vinkaisin ja kampesin itseni vaivalloisesti parempaan asentoon ja ähkäisin kivuliaasti.
"Meidän täytyy mennä parantajalle! Heti!" Hiljaisuuspentu panikoi.
"Älä nyt viitsi... Tarvitsen vain lepoa..." Vinkaisin närkästynyt ilme kasvoillaani.
"Ei ei. Tarvitset kunnon tarkastuksen ja hoidon!" Hiljaisuuspentu väitti vastaan. Pyörittelin silmiäni ja lopulta nyökkäsin pienesti ja sitten kolli alkoi tuupimaan minua parantajan pesään... Lopulta kun olimme perillä niin hehkuaskel tutki minut.
"Sinussa ei ole mitään haava tai mitään muutakaan jonka voisi hoitaa, tarvitset oikeastaan vain leppoa mutta voin antaa sinulle unikkonsiemeniä jos tarvitset.
"Ei kiitos tulen myöhemmin takaisin jos tarvitsen", vinkaisin. Nousin vaivalloisesti seisaaleni ja lähdin hoiperellen ulos pesästä mutta lyyhistyin pian kivusta takaisin maahan. Hiljaisuuspentu tuli viereeni ja katseli minua huolestuneena. Nostin päätäni huomatesani sisareni joka tuli luokseni nyrpeän näköisenä.
"Hei sisko....", vinkaisin ja sitten ähkäisin kivuliaasti ja yritin nousta istumaan mutta lysähdin uudelleen maahan ja yritin muistaa että minun piti levätä.
"Mitä sinä olet mennyt tekemään?" Rosmariinipentu kysyi.
"Tuota... minä olin leikkimässä hiljaisuuspenun kanssa... Ja sitten putosin... Kaatuneesta Kuusipuusta mutta siitä ei tullut mitään vakavaa vamaa mutta minä en edes pysty kunnolla seisomaan... Ehkä olisi pitänyt ottaa ne unikkonsiemenet.... No ehkä sitten kohta...", vastasin vähän vastahakoisesti. Rosmariinipentu katseli minua järkyttyneenä.
Oletko varma, että olet kunnossa? Ei vaikuta kauhean hyvältä, jos et pysty seisomaankaan." Rosmariinipentu vastasi huolestuneena ja järkyttyneenä.
"Tuota noin.... Hehkuaskel sanoi niin ja uskon että en kykene nousemaan koska minua saatuu niin paljon... Olen varma että se typerä unikkonsiemen olisi auttanut mutta en sitten tajunnut ottaa sitä!" Vastasin ja lopun sihahdin vihaisesti.
"Pyydänkö sinulle sellaisen?" Rosmariinipentu kysyi huomestuneesti.
"Kyllä kiitos sisko!" vinkaisin hyvilläni. Vilkaisin hiljaisuuspentuun joka oli ilmiselvästi Huolissaan minusta.
"Hiljaisuuspentu... Tuota... Voisitko mennä pois... Haluan olla rauhassa sitten kun saan ne unikkonsiemenet... Joten voisitko ehkä mennä...? Toivottavasti en pahoitanut sinun mieltäsi..." Naukaisin takellelen epävarmasti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja kipiti pois luotani vieläkin huolestuneena ja Ilmiselvästi vastahakoisesti. Lopulta kun Rosmariinipentu toi unikkonsiemenet minulle.
"Kiitos Rosmariinipentu!" Vinkaisin ja popsin siemenet. "Voisitko muuten lähteä...? Haluan olla Rauhassa nyt..." Kysyin jo vähän unenpöperöisenä. Rosmariinipentu nyökkäsi ja tassuti pois. Nukahdin unikkonsiementen voimasta.

Puoli kuuta myöhemmin... Tänään minusta ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin sisareeni, joka istui vierelläni, kun kissat kokoontuivat aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen.
*Kunpa emo olisi tullut katsomaan kun meidät nimitetään... toivotavasti hän vaivautui tulemaan pimeyden metsäsästä tai Edes katselisi meitä sieltä...* Huokaisin toiveikaasti unelmiassani. olin kyllä hiljattain tippunut puusta ja olin alkanut epäilemään että pimeyden metsän kissat eivät varjelisi meitä mutta olihan emon pakko? Kyllähän hän rakasti meitä!
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti maukui malttamattomasti. Vilkaisin ylpeänä sisareeni ja kuiskasin vielä hänelle kun hän vilkaisi vielä minuun.
“Onnea Rosmariinipentu”, Kuiskasin sisareni pentunimen viimeistä kertaa iloisena ja ylpeänä . Henkäystähden katse kulki yleisössä ja värähdi. Kun kollin katse kävi minussa ennen kuin se siirtyi siskonii.
*En ikinä tule luottamaan sinuun tai pitämään sinusta pätkänkään vertaa! Sinähän tapoit emoni! Ilman sinua emo saataisi vielä olla täällä...", ajattelin henkäystähden katseen sokaisemana. Kuitenkin lopulta sain synkkät ajatukset juuri ennen kuin sisareni olisi nimetty.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Silmiini tuli hämmentynyt katse
*Henkäystähden tytärestä tulee minun sisareni mestari!?* Ajattelin tyrmistyneenä.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja sai minut säpsähtämään säikähdyksestä.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, sisareni lausui pentunimeni vielä kerran ennen kuin minä saisin oppilasnimeni.
"Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Kamomillaitassuksi ja mestarinasi toimii kylmäliekki", henkäystähti sihahti yhtä korutomasti kuin äskenkin...
*Näinkö me saamme muka oppilas ja soturinimemme...* Ajattelin tyrmistyneenä. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!” he huusivat uusia nimiämme.
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisen kerran.
“Onnea”, sisareni sanoi hymyillen.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’kui hieman apeana.
"Ei se mitään... Ymmärrän miksi teit niin... Mutta ei se silti tuntunut hyvältä... Ja onnea Rosmariinitassu!" Vinkaisin alun mutta loppun sain ulos urheana huudahkusena. "Mutta sinä olet todellakin onnekas sinähän sait itse päällikkön tytären!" Lisäsin hihkaisten.

//Rosmy?

Suuni avautui, kun olin sanomassa jotain mutta päädyinkin miettimään oppilaan sanoja pidempään kuin vain hetken. En todella ollut ajatellut, että kolli nimenomaan kiusasi minua mutta kiusoittelua se ainakin oli ollut. En tiennyt miten vastaan ottaa Salamatassun viimeisimpiä sanoja. Eihän itkeminen siis tosiaan hyödyttänyt ketään mutta se tuntui vaaputtavalta.
“No joo. Ehkä olet oikeassa mutta etkö voi silti antaa minun elää omaa elämääni kuten haluan”, sanoin ja nousin ylös. Pidin kiveäni edelleen käpäläni alla ja suojelin sitä oppilaan katseelta.
“Jos nyt suot anteeksi menen tekemään jotain *järkevää*”, lisäsin hieman vihaisesti ja nappasin kiveni hampaisiini. Tassutin suoraan pentutarhaan pohtimatta mitään muuta vaihtoehtoa. Laskin minun ja Kamomillapennun makuusijan makuualusiin minun puolelleni oman rakkaan kiveni. Oli jo ilta joten päätin käydä makuulle ja koittaa saada unta.

Olin ollut juuri katsomassa Kamomillapentua, joka oli tippunut puusta. Olin hakenut tälle unikonsiemeniä Hehkuaskeleelta. Hän oli pyytänyt minua lähtemään ja olin hyväksynyt kohtaloni ja mennyt aukiolle etsimään seuraa mutten ollut löytänyt ketään uhria, joten olin mennyt pentutarhaan etsimään Kivimyrskyä. Löysin hänet tavanomaiselta paikaltaan ja istuuduin juttelemaan hänelle. Sentään oli joku, jolle puhua omista murheista.

Tänään oli jännittävä päivä, sillä minut ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin Kamomillapentuun, joka istui vierelläni, kun kissoja kokoontui aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen. Kamomillapentu oli hiljattain tippunut puusta mutta oli ehtinyt toipua juuri sopivasti nimitykseen.
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti naukui malttamattomasti. Nousin ja vilkaisin vielä siskooni.
“Onnea Rosmariinipentu”, kuulin pentunimeni viimeistä kertaa siskoni suusta vielä ennen kuin astelin päällikön luokse. Henkäystähden katse kulki yleisössä ja kääntyi sitten minuun.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Nyökkäsin ja lähdin takaisin paikalle, missä olin istunut.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja kävelimme toistemme ohi siskoni kanssa.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, minäkin lausuin siskoni nimen vielä kerran ennen kuin hänestä tuli oppilas.

Kamomillapentu sai mestarikseen Kylmäliekin ja loppuliitteekseen -tassun. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu!” he huusivat.
“Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!”
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisiamme.
“Onnea”, sanoin katsoen siskoani. Olin kohdellut tätä hiukan ikävästi viime päivät, sillä olin todella koittanut olla tuntematta ikäviä tunteita, jotka tulivat aina, kun muistin emon. En halunnut jäädä huonoihin väleihin Kamomillatassun kanssa varsinkaan nyt, kun emme saisi viettää niin paljoa aikaa yhdessä, kun kuvioihin tulisivat partiot ja harjoitukset, sekä muut oppilaan velvollisuudet.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’uin hieman apeana vaikka juuri oli tapahtunut yksi elämäni kohokohdista. Ei se silti ollut sama ilman emoa ja kaiken lisäksi, kun omisti siskon, joka muistutti luonteeltaan ja teoiltaan emoa ja hänen tekojaan ainakin jollain tasolla.

Salamatassu oli hiukan yllättynyt siitä, että pentu edes uskalsi sanoa mitään häntä vastaan. Niiskuttava karvapallo ei hänen mielestään ollut vaikuttanut kissalta, joka kykenisi siihen. Ehkä tämä ei sitten ollutkaan aivan menetetty tapaus.
"Jos sinä kuvittelet, että minun käyttäytymiseni on kiusaamista, et tule selviämään elämästä", valkoinen kollioppilas tokaisi huvittuneena. "Jotkut kissat ovat oikeasti ilkeitä. Minä vain tein havainnon."
Salamatassu ei ollut moksiskaan pennun sanomisista. Sen sijaan hän silmäili tätä aavistuksen verran kiinnostuneena. Olisiko hän itse käyttäytynyt näin, jos Pimentovarjo olisi kuollut? Tuskin. Kenties Loskatassu olisi tirauttanutkin kyyneleen tai pari emonsa vuoksi, jos ylipäätään välitti tästä tarpeeksi, mutta Salamatassu tiesi olevansa vahva. Hän ei vollottaisi keskellä leirin aukiota, siitä hän oli varma.
"Eli emosi on kuollut?" oppilas kysyi kallistaen päätään utelias hymy kasvoillaan. "No, ei itku paljoa auta, ei hän ole tulossa takaisin. Toivottavasti et luule toisin... En ole aivan varma, mitä pentutarhalla teille oikein opetetaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Joka tapauksessa, miksi itkisit, kun siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, kaikista vähiten itsellesi?"

//Rosma?

Pyörittelin kiveäni edelleen käpälissäni. Salamatassu katsahti käpäliäni mutta katsoi sitten silmiini. En itkenyt enää mutta nenäni oli tukkoinen itkemisen jäjiltä.
"Mitä sinä oikein itket?" kolli murahti virnistäen ylimielisesti. Tyrmistynyt katseeni varmaan ruokki kollin kiusanhalua. Ihan kuin kolli olisi oikeasti ollut kiinnostunut lohduttamaan minua tai jotain vastaavaa. Olin ollut typerä ajatellessani niin.
"Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää."
Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä Salamatassu oli tullut luokseni vain kiusaamaan minua. Tunteeni olivat jo valmiiksi pinnassa, joten en pystynyt peittämään närkästystäni. Silmäni kaventuivat viiruiksi, kun olisin halunnut repiä ylimielisen oppilaan silmät päästä. Sana “säälittävää” kaikui päässäni ja sai vihani vain nousemaan ja veren kiehumaan suonissani.
“Eikö sinun pitäisi olla tekemässä jotain mitä nyt oppilaat yleensä tekevät, eikä kiusata nuorempiasi. Raukkamaista!” nau’uin takaisin ehkä vähän liiankin kiivaasti.
“Sitä paitsi minun emoni siirtyi pimeyden metsään”, jatkoin vähän rauhallisemmin, “kyllä minä saan häntä surra. Miksi en saisi?”
En aikonut jäädä vanhemman kissan silmissä puolustuskyvyttömäksi pennuksi mutta en halunnut vaikuttaa ilkeäluonteiseltakaan. Puristin kiveäni tiukemmin kynsissäni. Ainakin minulla oli Kivimyrsky, joka ymmärsi minua. En päästäisi sitä koskaan hukkaan.
//Salami?

Salamatassu oli suorastaan loistanut tämänpäiväisissä harjoituksissaan. Sähkötuho oli aamulla ilmoittanut pitävänsä kollioppilaalle saalistusharjoitukset, mikä oli ansainnut hänelle happaman mulkaisun Salamatassulta. Oppilas tiesi itsekin, ettei mitenkään loistanut metsästämisessä. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, sillä saalistaminen oli turhaa. Miksi hänen edes pitäisi käydä metsästyspartioissa soturina, kun Salamatassu teki jo pelkällä läsnäolollaan enemmän kuin suurin osa muista kuolonklaanilaisista? Hän sentään oli klaanin parhaita taistelijoita.
Salamatassua ei siis harmittanut se, ettei hän osannut saalistaa. Hänen mielestään metsästysharjoitukset olivat yksinkertaisesti ajanhaaskausta ja ennen kaikkea mitä tylsintä ajanvietettä. Harjoitukset olivat kuitenkin olleet aiemmista poikkeavat, sillä Sähkötuho oli vienyt hänet nummille. Hänen mestarinsa oli ilmoittanut, että tänään hän oppisi ottamaan kiinni jäniksiä. Ja kun soturi mainitsi, että pitkäkorvien kiinni ottamisessa keskeisintä oli nopeus, oli Salamatassu viimein höristänyt korviaan ja osoittanut hiukan kiinnostusta kollin opetukseen.
Loppujen lopuksi Salamatassulla oli ollut jopa hauskaa. Hän oli nopea, sen hän oli aina Pimentovarjon kehuista tiennyt, mutta vasta nummilla kanien perässä juostessaan, tuulen iskiessä kasvoihin ja ulistessa korviin, oli hän saattanut tuntea oman nopeutensa. Hänen jalkansa olivat voimakkaat, ne rummuttivat maata kuin ukkosenjyrähdykset, kun kollioppilas jolkotti saaliinsa perässä. Hänen mielensä oli tuntunut tyhjentyvän, eikä hän ollut kuullut muuta korvissaan kuin veren kohinan ja kiihtyvän sykkeensä. Lopulta Salamatassu oli harjoituksissa saanut kiinni peräti kaksi jänistä, minkä Sähkötuho oli sanonut olevan suuri saavutus hänen ikäiselleen kissalle. Selvästi mestari oli huomannut Salamatassun rinnan röyhistyvän ylpeydestä, sillä hän kiiruhti huomauttamaan, ettei tämän metsästysonnessa yleensä ollut paljoa kehumista. Kolli ei voisi tulevaisuudessa partioidessaan turvautua vain nopeuteensa: hänen olisi hiottava muitakin taitojaan.
Salamatassu ei kuitenkaan välittänyt Sähkötuhon sanoista. Leiriin astellessaan hänen mielialansa oli korkealla: saalistaminen ei ollut vaikeaa ollenkaan! Nopeudestahan kaikki oli kiinni, muidenkin kuin jänisten tapauksessa. Hänen oli vain oltava saalistaan nopeampi. Kolli oli kovin ylpeä nakatessaan kaksi jänistään tuoresaaliskasan päälle. Salamatassu olisi voinut jäädä kerskumaan saavutuksestaan paikalle sattuneille sotureille, mutta sen sijaan jokin aukion laidalla kiinnitti hänen huomionsa. Kookas kolli siristi silmiään kuunnellessaan, miten joku pentu nyyhkytti maassa vähän matkan päässä.
"Hei", valkoinen kollioppilas sanoi töksähtävästi asteltuaan pennun luo. Hän katsoi tätä kulmat kurtussa: mitä ihmettä pennulla muka oli märistävänä? Pentujen elämä oli huoletonta: he saivat vain nukkua ja syödä koko päivän, eikä kukaan valittanut asiasta. Salamatassu ei jaksanut kuvitella, että tälläkään yksilöllä olisi ollut mitään hyvää syytä itkeskellä tällä tavalla.
"Mitä sinä oikein itket?" Salamatassu murahti virnistäen, mutta ei oikeastaan osoittanut sanojaan kysymykseksi. Aivan kuin häntä kiinnostaisi. "Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää."

//Rosma?

Kamomillapennun vastaus oli hieman epämääräinen ja Hiljaisuuspentu vain sanoi, että hänen pitäisi lopettaa huolehtiminen. Naaras kuitenkin suuttui tästä. Hiljaisuuspennun into lopahti ja hän ehdotti häipymistä kuitenkaan Kamomillapentu ei halunnut hänen lähtevän vaan ehdotti että he voisivat leikkiä ja lopettaa asian ajatteleminen. Hiljaisuuspentu oli tietenkin heti mukana. He leikkivät ensin sammalpallolla ja sitten he leikkivät hiirtä ja soturia. Hiljaisuuspentu sai olla soturi ja kun hän sai Kamomillapennun napattua he ryhtyivät nauramaan. Kamomillapentu sanoi jotain, mutta Hiljaisuuspentu ei kuullut mitä hän sanoi nauramisen yli joten Kamomillapentu loikkasi hänen päälleen ja toisti kysymyksensä.
“Eikös ollutkin hauskaa?”
“Joo tietenkin! Sinun kanssasi on aina hauskaa”, kolli kehräsi ja pukkasi Kamomillapennun päältään. “Ja tiedätkös mitä? Hippa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä ja kosketti hännällään Kamomillapennun lapaa hellästi. Hän lähti ravaamaan täyttä vauhtia kohti leirin toista laitaa yrittäen parhaansa mukaan päästä Kamomillapentua karkuun. Matkallaan hän huomasi Lepakkotassun, joka tuijotti häntä arvostelevasti.
Hiljaisuuspentu vain näytti tälle kieltä ja jatkoi juoksemista. Hän antoi vastatuulen pörröttän turkkiaan ja hän sulki silmänsä iloisesti. Kuitenkin silmien sulkeminen osoittautui huonoksi ratkaisuksi, sillä Hiljaisuuspentu juoksi suoraan leirin kiviseen seinään.
“Auh!” hän kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen.

//kamo?

Rosmariinipentu ilmeisesti loukkaantui kollin sanoista, sillä hän yritti vielä nokkelasti pistää takaisin ja lähti sitten pois. Lepakkotassu vain kohautti lapojaan hyväntuulisesti. Hän oli onnistunut ärsyttämään Rosmariinipentua, joten kolli sai hieman hyvää mieltä.
“Mitäs sitä sitten tekisikään?” hän pohti ääneen. Kolli nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle.
“Haluaisiko joku harjoitella taisteluliikkeitä minun kanssani?” Lepakkotassu kysyi ja muutaman oppilaan päät kääntyivät häntä kohden. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut innostuneen. Kolli tuhahti ja tassutti pois.

Lepakkotassun tassuja kihelmöi. Hän kulki mestarinsa Aaltosalaman perässä kohti paikkaa, jossa heidän oli määrä pitää harjoitukset.
Lepakkotassu olisi halunnut, että ne olisivat olleet taisteluharjoitukset, mutta sen sijaan Aaltosalama oli sanonut, että aluksi saalistuksen opetteleminen oli tärkeämpää. Kolli ei kuitenkaan aloittanut valitusta vaan pysyi suu kiinni. Nyt hän oli valmis harjoituksiin.
Aaltosalama pysähtyi.
“Tässä on hyvä”, hän totesi kääntyen Lepakkotassun puoleen. “Sinun täytyy vaan toistaa perässä. Ja tietysti, kuten saatoit arvatakin, aloitamme saalistusasennon harjoittelulla”, kollin mestari selitti. Lepakkotassu nyökkäsi itsevarmasti, silmät kimmeltäen. Aaltosalama asettui kyyryyn häntä vain hieman irti maasta. Naaras pysyi taitavasti liikkumatta ja kun hän liikkui, hänen liikkeensä olivat sulavia ja hiljaisia.
Lepakkotassun yrittäessä samaa, hänen asentonsa tuntui kankealta ja hankalalta. Aaltosalama tuli kuitenkin auttamaan ja korjaili kollin asentoa. Lepakkotassun teki mieli ärähtää, mutta tiesi hyvin itsekin tarvitsevansa apua.
Kun Aaltosalama oli hieman auttanut, asento tuntui Lepakkotassusta jo paljon paremmalta. Hän yritti hiipiä, mutta se ei meinannut aluksi millään onnistua. Kuitenkin monen yrittämän jälkeen se alkoi jo onnistua paljon paremmin. Kolli virnisteli itsekseen voitonriemuisesti ja nousi ylös.
“Voimmeko yrittää saalistaa nyt?” Lepakkotassu pyysi poliittisesti Aaltosalamalta. Hänen mestarinsa nyökkäsi silmiään hieman siristäen.
“Tule, näytän sinulle paikan, jossa me saalistamme”, naaras naukaisi ja Lepakkotassu loikki hänen perässään. Lyhyillä jaloillaan kolli ei päässyt erityisen nopeasti, mutta yritti kuitenkin pysyä mestarinsa vauhdissa ilman, että tämä joutuisi hidastamaan.
Kun he viimein pääsivät perille, he kertasivat vielä nopeasti saalistusasennon ja sitten Lepakkotassu lähti pyyhältämään metsään. Hän yritti löytää parhaimman riistan, mitä koko metsässä olisi. Hän juoksi hetken ajan ja pysähtyi sitten nostaen kuononsa ilmaan. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää jotain mehevän hajuista. Lepakkotassu haistoi linnun, variksen. Vesi kihosi nuoren kollin kielelle ja hän lähti heti jahtaamaan hajua innoissaan. Hän kulki pensaiden läpi ja puiden ohitse ja seurasi hajua tarkkaan. Kolli hiippaili eteenpäin pitkin askelin ja pian haju voimistui.
Lepakkotassu siirtyi lähemmäs lintua, joka kyyhötti nyt hänen edessään. Hän piti katseensa tarkasti saaliissaan ja hivuttautui vähitellen lähemmäksi. Kolli heilautti lyhyttä häntäänsä ja loikkasi kohti varista. Hänen liikkensä olivat kuitenkin liian hitaat ja loikassa ei ollut tarpeeksi voimaa. Kolli loikkasi hännänmitan päähän siitä, missä lintu oli vielä vähän aikaa sitten ollut. Se lensi korkealle varoitukset rääkäisten.
Pensaasta kuului räsähdys ja Aaltosalaman punaruskea hahmo syöksyi varikseen kiinni. Tämä laskeutui varis siististi tapettuna alas ja katsoi Lepakkotassua vakaasti.
“Sinun täytyy olla nopeampi ja arvioida saaliin etäisyys paremmin ensi kerralla”, tämä naukaisi.
“Ihan kuin en olisi itsekin sitä jo tajunnut”, Lepakkotassu jupisi hiljaa. Aaltosalama heilautti häntäänsä.
“Lähdetään. Voimme harjoitella lisää muualla”, naaras naukaisi.
“Miksemme jää tänne”, Lepakkotassu murahti. Häntä ei huvittanut liikkua enää yhtään.
“Koska tämä varis ilmoitti juuri koko metsälle, että täällä saalistetaan”, Aaltosalama selitti. Lepakkotassua nolotti, että hän ei ollut ajatellut asiaa. Hän ei sanonut enää mitään vaan lähti vaan tottelevaisesti seuraamaan mestariaan.

Lepakkotassu lyyhistyi sammalpedilleen. Hän oli aivan puhki. Kolli oli yrittänyt kovasti oppia saalistamista, mutta oli napannut vain vanhan ja heiveröisen myyrän.
“Hei vaan Lepakkotassu!” kollin pesätoveri Neilikkatassu tervehti. “Miten ensimmäinen harjoitustuokio meni?”
“Ole hiljaa”, Lepakkotassu murahti turhautuneena. Naaras näytti säpsähtävän hieman vihaista äänensävyä ja jätti kollin omaan rauhaan. Lepakkotassu käpertyi pieneksi keräksi ja yritti saada unta. Kuitenkin jonkun toisen oppilaan häntä laskeutui kollin kyljelle ja heilui rauhalliseen tahtiin.
Lepakkotassu ponkaisi pystyyn vihaisesti. Kissa oli Turhamyrskyn oppilas Aamutassu.
“Lopeta typerys! En voi nukkua kun sinä häiriköit tuolla hännälläsi!” Lepakkotassu kivahti. Aamutassu katsoi häntä silmät suurina.
“Ai anteeksi. En tarkoittanut häiritä”, naaras sanoi lempeästi. “En häiriköi uniasi enää.”
“Parempi olisi”, Lepakkotassu murahti. Kolli käpertyi taas omille sammalilleen ja sulki silmänsä.
Kuitenkaan yrittämisestä huolimatta kolli ei saanut unta. Muut oppilaat juttelivat keskenään ja kulkivat pesästä ulos ja sisään, eikä Lepakkotassu saanut siten yhtään rauhaa. Lopulta hän vain nousi ylös ja tassutti aukiolle.
Lepakkotassu piti pitkän venyttelytuokion ja meni sitten aukion laitaan kippuraan yrittäen saada edes hieman unta. Hän puristi silmiään kiinni ja luimisti korvansa. Tummanharmaa kolli halusi juuri nyt vain rauhaa ja unta enemmän kuin mitään. Hänen oli vaikea nukahtaa, sillä kissat kulkivat jatkuvasti ohitse, mutta lopulta hän lipui unen maailmaan.

Lepakkotassu huomasi valkoisen turkin vilahtavan sisäänkäyntitunnelista ulos. Hän ei tunnistanu tätä kissaa ja epäröi mitä tekisi. Kuitenkin kolli keräsi rohkeutensa ja päätti seurata.
Lepakkotassu seurasi hiljaa toista kissaa muutaman ketunmitan päästä. Hän ei varsinaisesti edes tiennyt miksi oli lähtenyt tämän kissan perään, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä.
Hän seurasi kissaa ja huomasi pian, ettei ollut enää tutussa kuolonklaanin reviirin metsässä. Lepakkotassun ympärillä oli ensin sankka kuusimetsä, jonka jälkeen hän päätyi aukiolle. Kolli juoksi lähimpään puskaan, jotta valkoinen kissa ei huomaisi häntä.
“Mihin ihmeeseen tämä kissa on matkalla?” tummanharmaa oppilas mutisi itsekseen ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Pian hieman kauempaa tuli paikalle toinen kissa. Tämä oli pullea ruskea naaraskissa jonka kaulan ympärillä oli säihkyvillä kivillä koristeltu kaulapanta.
Lepakkotassun karvat sojottivat pystyssä, kun hän katsoi miten kaksi kissaa vaihtoivat kieliä yhdessä leppoisasti ja viettivät aikaa yhdessä. Kollin viha kiehui korvissa ja hän loikkasi ulos pensaasta, jossa hän oli ollut piilossa.
“Mitä ihmettä te teette!” hän rääkyi vihaisesti. Molemmat kissat käänsivät katseensa pelokkaasti nuoreen oppilaaseen.
“Emme me mitään-” ruskea kissa aloitti.
“Ei. Henkäystähti kuulee tästä varmasti mielellään. Saatte säästää selityksenne sinne”, Lepakkotassu sanoi katsoen kahta kissaa pupillit pieninä viiruina.
Lepakkotassu kiepahti ympäri ja lähti juoksemaan takaisin. Hänen täytyisi päästä kertomaan tästä Henkäystähdelle. Kolli ravasi kovaan tahtiin eteenpäin ja hän tunsi korvissaan kuumotuksen. Jännitystä?
Kun hän vilahti leirin sisäänkäynnistä sisään,hän pyyhälsi heti kohti Henkäystähden pesää. Kuitenkaan hän ei kerennyt sisälle asti, ennen kuin hän säpsähti hereille jonkun heilutellessa häntä.
“Mit- mitäh?” Lepakkotassu kakisteli katsoessaan unenpöpperöisesti kissaan, joka oli hänet herättänyt.
“Sinä nukuit levottomasti, joten ajattelin herättää sinut”, puhui kollin ääni. Syöksytassu!
“Äh, anna minun olla”, Lepakkotassu tiuskaisi ja nousi istumaan. Hän alkoi heti sukimaan tummanharmaata turkkiaan tarkoin kielenvedoin ja varmisti, ettei jättäisi mihinkään yhtäkään takkua.
“Miksi olet aina niin äreä?” Syöksytassu kysyi ja istahti nuoremman oppilaan vierelle. Lepakkotassu ei vastannut. Hän nuolaisi pari kertaa mustaa etutassuaan ja veti sillä päänsä yli. Kumpikaan oppilaista ei sanonut enää mitään ja Syöksytassu lopulta vain lähti. Lepakkotassusta tuntui kuin hän olisi juuri voittanut kollin, vaikka heillä ei mitään varsinaista kilpailua ollut ollutkaan. Hän suki turkkiaan vielä hetken, ennen kuin nousi ja lähti tepastelemaan ympäri leiriä tylsistyneenä.

Kylmäliekki: 6kp -

Hilleritassu: 4kp -

Sulkavirta: 5kp -

Varissulka: 7kp -

Tuhkajuova: 10kp -

Pimentovarjo: 17kp -

Rosmariinipentu: 29kp! - Voit nyt nimittää Rosmariinipennun oppilaaksi. Hänen mestariksi tulkoon Sulkavirta.

Kamomillapentu: 57kp! Oppilaan tarinat ja pisteet kasassa! Kamomillapennun mestariksi tulkoon Kylmäliekki, kun aika koittaa ja päätät hänet nimittää.

Myrskymahti: 5kp. -

Kettutassu: 5kp -

Roihumarja: 3kp -

Sähkötuho: 4kp -

Lepakkotassu: 19kp -

Pyräkkäpiru: 4kp -

Aaltosalama: 7kp -

Leimusilmä: 5kp -

Hiljaisuuspentu: 8kp -