Tassuni kuljettivat minut ulos oppilaiden pesästä leiri aukiolle. Hento tuuli pörrötti turkkiani ja vähäiset pienet sadepisarat tipahtelivat kuonolleni hellästi. Taivaalla tummat pilvet lupailivat madollisesti kovempaa sadetta, ehkä jopa ukkosta.
Ennen kuin ehdin sen tarkemmin miettiä, mitä tekisin aukiolla, tunsin maan tassujeni alla värähtelevän lähenevien askeleiden mukana. Kerkesin tuskin edes kääntää päätäni, kun huomasin jo tutun lämpimän hajun leijuvan kuonollani.
"Hei katajatassu! Miten sinulla on mennyt? Oletko käyttänyt hyvin mestarisi kanssa? Hah, miksi edes kysyn sinähän olet kuuliainen etkö olekin katajatassu? Siitä on aikaa, kun viimeksi juttelimme vai mitä?" emoni nauku tuntui täyttävän leirin. Ja niin hiljaisuus aukiolla oli rikkoontunut.
“Niin”, naukaisin hiljaa ja nyökkäsin emolleni. Kokeilin levittää naamalleni hienoisen hymyn, koska emon innokkuus jutella kanssani oli jotenkin hellyyttävää. Kuten hän olikin sanonut, siitä oli ollut jo hetki, kun olimme viimeksi kunnolla jutelleet emoni kanssa.
“Kuinka voit?” kysyin varovasti emolta ja johdatin häntä hieman lähemmäs leirin laitaa, koska siellä oli kuivempaa emmekä olleet siellä kenenkään tiellä. Emo oli ollut hieman alakuloisen oloinen siitä lähtien, kun olimme Hierakkatassun kanssa päässeet oppilaiksi. Hän olisi kai halunnut viettää enemmän aikaa kanssamme. Mutta minkäs minä tiesin. Voisi olla, etten ollut ymmärtänyt tilannetta lainkaan oikein. Se oli minulle jopa melko tavallista.

//Kamo?

Lammikkoloikka tuijotti Kaamoskukkaa ärtyneenä. Kolli seisoi keskellä uloskäyntiä ja täten esti Lammikkoloikan pääsyn ulos. Naaraskissan suusta pääsi kyllästynyt huokaus. Kaamoskukka yritti tehdä hänen elämästään turhan usein mahdollisimman hankalaa. Henkäystähti voisi heittää mokoman turhanpäiväisen vetelehtijän ulos.
"Väistä, toiset täällä yrittää tehdä töitä", Lammikkoloikka huokaisi kylmällä äänellä ja pyöräytti silmiään.
"Nyt", hän lisäsi vielä ja seisoi paikoillaan. Hän ei ryhtyisi anelemaan saatika lähtisi mukaan Kaamoskukan pelleilyihin.
"Salasana tai sinulla ei ole mitään asiaa ulos leiristä!" Kaamoskukka virnuili ja seisoi uloskäynnin edessä mahdollisimman leveästi. Lammikkoloikka oli aivan varma, että hän voittaisi mokoman honkelin yhdellä käpälällä, mutta hän ei koskaan tahraisi tassujaan Kaamoskukan vereen.
"Väistä", Lammikkoloikka vain totesi kyllästyneenä ja yritti astua toisen ohitse, mutta toinen vain jatkoi virnuiluaan. Lammikkoloikka ei tiennyt mitä hän tekisi ja jos hän ei pian pääsisi Kaamoskukasta eroon, hänen päästään katkeaisi verisuoni. Miten yksi kissa pystyikin ärsyttämään niin paljon? Lammikkoloikka ei voinut lainkaan sietää sitä miten löyhästi Kaamoskukka suhtautui kaikkeen tärkeään.

Susimieli suki rintaturkkiaan hermostuneesti. Tämä oli hänen tilaisuutensa hankkia ystävä, mutta silti hänestä tuntui siltä, että hän keikkui epäonnistumisen rajamailla. Kylmäliekki oli aina vaikuttanut hänestä mukavalta, mutta Susimieli ei vain osannut puhua muille kissoille. Hänestä tuntui siltä, että he puhuivat ihan eri kieltä. Kolli ei koskaan tiennyt mitkä sosiaaliset säännöt pätivät milloinkin ja yleensä hän vain joutui kiusallisiin kohtaamisiin.

"Ai tuota, eikö nyt ole jo enemmän alkuilta?" Susimieli naukaisi lopulta korvat hermostuneesti kääntyillen. Vai oliko Kylmäliekki kysynyt kenties hänen huomisen iltapäivän suunnitelmista? Ja miksi? Ei Susimieli yleensä suunnitellut päiviään. Tai todellisuus enemmänkin oli se, että hänellä ei ollut mitään mitä suunnitella.. Kollilla ei ollut oikein ystäviä, joten hänen päiviin kului vain velvollisuuksia ja omia puuhiaan. Susimieli tiesi, että hänen pitäisi keksiä jotain, mutta mitä? Sitä Susimieli ei tiennyt.
"Ai, no taitaahan se olla. Jos Pimentovarjo ei ole määrännyt sinua partioon, niin mene vaikka nauttimaan auringonlaskusta ystävien kanssa", Kylmäliekki ehdotti hymyillen ja nyökäytti päätään. Kylmäliekin ehdotus sai Susimielen lukkoon, ei hänellä ollut ystäviä.
"Öö, siis, öm. Minun pitää nyt mennä", Susimieli piipitti vaikeana ja luikki nopeasti paikalta. Hän ei halunnut joutua selittelemään yhtään mitään, oli parempi vain häipyä ja olla yksin.

Kylmäliekki työnsi mehevän hiiren rippeet Susimielen käpäliin ja nyökkäsi sen merkiksi, että kolli voisi syödä loput. He olivat olleet samassa saalistuspartiossa ja heillä oli ollut mukavaa. Kylmäliekki ei ymmärtänyt miksi hän ei ollut ennen viettänyt aikaa laikkuturkkisen kanssa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli nähnyt Jääviillon kiusaavan toista eikä Kylmäliekki halunnut joutua taas veljensä silmätikuksi. Pahimmassa tapauksessa hänkin päätyisi taas kollin kiusaamislistalle. Nyt heillä oli ollut jopa neutraalit välit.
"Se oli hieno nappaus, kun sait sen linnun ilmasta kiinni! Olet todella nopea ja ketterä", Kylmäliekki kehaisi nuorempaa ja lipaisi huuliaan. Tuo hiiri oli ollut todella mainio. Pian lehtikadon myötä nämä herkkuateriat vaihtuisivat luiseviin ja piskuisiin otuksiin.
"Ai, vau. Kiitos", Susimieli hymyili vinoa, omintakeista hymyään ja haukkais hiirestä palasen. Kolli pureskeli lihapalaa oudon pitkään ja toisen katse vaelteli leirissä. Kuin toinen välttelisi keskustelua.
"No, onko sinulla jotain suunnitelmia tälle iltapäivälle?" harmaaturkkinen kysyi toiselta ja yritti pitää keskustelua yllä. Susimieli vaikutti siltä, että hän haluaisi keskustella, mutta heti keskustelun alkaessa toinen vain jäätyi ja uppoutui omiin ajatuksiinsa..

Maatuska kyyristeli pensaikossa malttamattomana. Lehtisade ei ollut vielä edennyt siihen vaiheeseen, missä puut karistaisivat värikkään turkkinsa maahan, joten pensas tarjosi soturille hyvän suojan uteliailta - tai kenties vaarallisilta - katseilta. Hänen suuret, meripihkaiset silmänsä hohkasivat innokkaina jostain lehtien suojista. Pian se näkyisi - lentävä kala!
Hehkulammen vesi liplatti tyynesti, kun aurinko kapusi taivaan huipulle verkkaisin askelin. Sen säteet heijastuivat veden pinnasta, ja Maatuska joutui hetkeksi ummistamaan silmänsä. Hän kuitenkin avasi ne nopeasti sokaistumisen riskistäkin huolimatta - eihän hän voinut jättää todistamatta tämän harvinaisen eläimen näytöstä!
Poppelipomppu oli kertonut hänelle, että Hehkulammella eli kala, joka osasi lentää. Se uiskenteli yleensä lammen pohjassa, mutta aurinkoisina päivinä - siis todella aurinkoisina, pilviä ei saanut olla yhtään, Poppelipomppu oli kertonut - kala hypähti vedestä ja lensi pari kierrosta lammen ympäri. Maatuska ei ollut aluksi uskoa korviaan, kun hänen toverinsa kertoi tästä luonnon ihmeestä. Mutta totta se oli, Poppelipomppu oli itse sen nähnyt!
Maatuska oli kysynyt soturilta, millaiset siivet kalalla oli. Jos sillä oli höyhenet, eivätkö ne kastuisi vedessä? Poppelipomppu oli vain sanonut, että siivet olivat niin ihmeelliset, että Maatuskan oli parempi itse kokea ne. Hänen mukaansa niitä ei voinut edes sanoin kuvailla.
Maatuska ei missaisi lentävää kalaa mistään hinnasta. Hän toivoi niin voivansa jakaa ystävänsä kanssa tämän hienon kokemuksen. Sitä paitsi, ehkä silloin muutkin klaanin kissat uskoisivat lentävään kalaan. Jostain syystä Maatuskalle oli vain naurettu, kun hän oli kertonut kuulemastaan. Hän laittaisi kyllä mokomat syömään sanansa!

En pitänyt tästä keskustelusta, jota olimme käymässä Salamasielun kanssa. Tai pikemminkin, jota hän kävi itsensä ja minun lyhyiden, pakotettujen vastausteni kanssa. En minä ollut kiinnostunut kenestäkään. En tuntenut ketään Kuolonklaanin naarasta kovinkaan hyvin, enkä ollut sellaista haaveilijan sorttia, joka olisi tyhjästä keksinyt ihastuksen itselleen. Näin tulevaisuudessa kumppanin mahdollisuutena - en todellakaan ollut sulkenut pois ajatusta perhe-elämästä jonkun samalla aallonpituudella olevan kanssa. Tällä hetkellä sellaista ei vain ollut näköpiirissä, enkä ollut tarpeeksi epätoivoinen, jotta olisin tätä naarasta lähtenyt etsimällä etsimään.
Huomasin toisella puolen leiriä haaleanvihreän silmäparin kiinnittyneen suuntaamme: Lampiväreen katse oli nauliutunut veljeeni. Hänen päänsä oli kallellaan ja naaras näytti uponneen syviin aatoksiin. Kun Salamasielu käänsi vierelläni päätään soturinaaraan suuntaan, tämä siirsi kiireesti katseensa muualle tavalla, joka ei jättänyt mitään kysymyksiä hänen salaisista toiveistaan. Puuskahdin itsekseni. Lampiväre ei edes tuntenut veljeäni: miten hän muka oli ihastunut tähän?
"Mitä sinä oikein tuhiset?" valkoinen kolli kysyi ja tuuppasi minua kylkeen. Pyöräytin silmiäni.
"En mitään."
Jos harmaa naaras olisi tiennyt, miten raivostuttava, itsekeskeinen ja ajattelematon veljeni oli, hän tuskin olisi ruokkinut näitä tunteita tätä kohtaan. Tuolta kaukaa, missä hän istui, kolli varmasti näyttäytyi komeana, karismaattisena ja voimakkaana. Minun paikaltani näin noiden pinnallisten seikkojen taa. Huomasin sen kaikista tärkeimmän: Salamasielu ei välittänyt muista kuin itsestään.

Salamasielu oli komea. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset kuin pilvetön taivas kesäpäivänä tai talvinen metsä kuun valossa. Kolli oli kookas ja lihaksikas, hänen piirteensä olivat vahvat ja jykevät. Hänen virneensä oli ilkikurinen ja rento, täynnä varmuutta itsestään.
Lampiväre käänsi säikähtäneenä katseensa pois, kun soturin pistävän siniset silmät kohtasivat hänen hailakat vihreät. Sydämen syke tuntui naaraan korvissa ja korvia kuumotti. Hän toivoi, ettei soturi ollut nähnyt hänen tuijottavan, mutta se vaikutti turhalta toivolta. Salamasielu ei kuitenkaan ilmeelläkään osoittanut, että Lampiväreen haaveileva katse olisi vaikuttanut häneen yhtään mitenkään.
Eilen valkoinen soturi oli kuitenkin hymyillyt hänelle, siitä Lampiväre oli varma. Hän oli ollut menossa tuoresaaliskasalle hakemaan syötävää, mutta kumartuessaan poimimaan hiirtä ateriakseen, oli naaras melkein kopauttanut päänsä valkoisen kollin otsaan. Lampivärettä oli nolottanut kauheasti, mutta Salamasielu oli vain virnistänyt ja antanut hänen valikoida syömisensä ensin.
Oliko Salamasielu ajatellut heidän kohtaamisestaan mitään sen enempää? Ehkä. Olihan se mahdollista: kyllähän Lampivärekin ajatteli. Ehkä kolli olikin ollut mielissään siitä, että oli huomannut soturinaaraan tuijottamassa häntä. Ajatus sai varovaisen hymyn nousemaan Lampiväreen kasvoille. Kenties hänellä sittenkin oli mahdollisuus.

Sulkavirta venytteli kylmästä kohmeisia raajojaan päästyään ulos sotureiden pesästä. Lehtisade oli saapunut ryminällä. Se tarkoitti sitä, että viherlehden lämpimät päivät olivat enää vain häilyviä muistoja menneisyydessä. Sulkavirta sai taas kerran kirota ohutta turkkiaan, joka ei liiemmin pitänyt kylmyyttä poissa. Naaras päätti aloittaa aamunsa pienellä kävelylenkillä, jotta lihakset lämpenisivät hieman ennen aurinkohuipun aikaan koittavaa saalistuspartiota. Hän ei halunnut lymytä leirissä koko päivää, vaan käyttäisi aamunsa ennemmin järkevämpiin asioihin. Sulkavirta käveli kepein askelin leirin aukion poikki ja silmäili katseellaan siellä oleskelevia kissoja. Hän pettyi hieman huomatessaan, ettei Lokkimieli ollut aukiolla. Kaipa Pimentovarjo oli määrännyt Sulkavirralle niin rakkaan pojan partioon heti aamusta. Hento huokaus karkasi harmaanruskean soturin huulien raosta, kun hän jatkoi matkaansa kohti leirin uloskäyntiä. Uloskäynnillä seisoi kaksi soturia, jotka vartioivat leiristä tulevia ja ulos lähteviä kissoja. Se oli nykyään jo aivan arkipäivää, että niin toimittiin. Ne ajat, jolloin kaikki puhdasverisyydestä tai sekaverisyydestä riippumatta saivat kulkea ulos ja sisään miten tahtoivat, olivat historiaa. Kuolonklaani oli kai sopeutunut näihin uusiin sääntöihin, sillä terävät kannanotot ja sääntöjen vastustamiset tuntuivat vähentyneen huomattavasti viimeisten vuodenaikojen saatossa. Sulkavirta oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että jokaisella olisi täytynyt olla samat lähtökohdat ja mahdollisuudet riippumatta heidän verestään.
Naaras pääsi vaivatta vartiossa olevien sotureiden ohitse ja suuntasi leirin ulkopuolella kohti Ukkospolkua. Vaikka naaras olikin jo sopeutunut siihen, ettei pääsisi enää seikkailemaan, reviirin ulkopuolinen maailma kiehtoi häntä. Hän toivoi, että jonain päivänä hän voisi vielä vaeltaa Kuolonklaanin rajojen ulkopuolella siten miten itse tahtoi.

Lehtisateen saapumisen myötä oli alkanut ilmakin muuttumaan minulle mukavammaksi. Ympäristö oli alkanut jo ottamaan itseensä väriloistoa, mutta ihan kaikkia vihertäviä lehtiä ei vuodenaika ollut vielä tavoittanut. Verkkaisesti kuljin eteenpäin samalla ympäristöä tarkastellen hajujälkien varalta. Pimentovarjo oli aikaisemmin määrännyt minut saalistuspartioon. Metsästys ei ollut täysin minun heiniäni, enkä sen tähden oikein nauttinut siitä. Tavoitteena oli vain saada jotain kiinni. Lintujen kanssa tiesin olevani aivan liian kömpelö, ja välillä vilkkaimmat pikkukiitäjätkin jättivät toiseksi. Olihan se hieman nöyryyttävää jäädä kakkoseksi pienelle elukalle, mutta onneksi sitten opiskeluaikojen ei ollut ollut ketään hengittämässä niskaan kesken saalistuksen. Mitä nyt joskus tuli palattua muun partion luokse tyhjin tassuin, mutta siinä kaikki. Saalispartioita harvemmin johdinkaan, ja ehkä ihan syystä.
Jäseniäni hieman painoi edellisyönä suorittamani yövartio. En ollut mikään nuorin soturi enää ja sen kyllä huomasi liikehdinnästä. Ehkä juuri siitä johtuen minulta oli päässyt jo kaksi jyrsijää karkuun. Hiiri. Raotin leukojani ja maistelin ilmaa paikantaen oikeaa suuntaa, missä pikkuvipeltäjä sattui sijaitsemaan. Tuuli ainakin oli tällä kertaa puolellani. Lehtisateen alku oli lisännyt myös tuulenpuuskia, mutta onneksi nyt hiiri ei haistaisi minua ensin. Ellei sitten kuulisi. Lähdin ensin nopeammin hajuvanan suuntaan, mutta hiljalleen hiljensin vauhtini lähestulkoon pysähdyksiin. Matalana liikuin eteenpäin pitäen häntäni aisoissa. Asettelin käpäläni maahan varovasti rapisuttamatta maassa makaavia värikkäitä lehtiä, jotka hiljalleen muunsivat väriään entistä ruskeammaksi. Onneksi vähän aikaa sitten oli satanut, joten lehdet olivat kosteita ja sen myötä pehmeämpiä. Kuivat lehdet yleensä vain kahisivat ja rapisivat alla. Tilanne oli mitä otollisin. Paikansin vihdoin hiiren katseellani ja näin sen puuhastelemassa kauempana lehtien seassa. Nopeasti tein päätöksen lähestyä ja tarpeeksi lähellä annoin itselleni luvan loikata sen kimppuun. Ehdin tarttua kynsilläni sen turkkiin kiinni ja nopealla puraisulla tiesin, etten tällä kertaa jäänyt ilman saalista. Taivaalle katsahtaessani tajusin, että oli aika palata muun partion luokse. Huokaisin helpottuneena, kun nappasin elukan hampaisiini ja lähdin kuskaamaan sitä erään vanhan kannon luokse, jossa meidän oli määrä tavata. Hiiren haju ja tuulen suhina peitti aistini. Lehtisade oli todella täällä.

Henkäystähti nautti silmin nähden ateriakseen valikoituneesta jäniksestä: vain veden kohina nousi hänen maiskutustensa ylle. Myös päällikkö oli ollut nälässä viherlehden helteiden aikaan, mutta nyt riistakanta oli lähtenyt uuteen nousuun. Minustakin tuntui hyvältä päästä nauttimaan aterioita useamminkin kuin kerran muutamassa päivässä.
"Riistan määrä on kasvanut, kuten olet varmasti huomannut. Olen kuitenkin huolissani", sanoin tyynesti ja kohensin ryhtiäni, kun Henkäystähti hotkaisi viimeisen suullisensa jäniksestään ja nosti katseensa ateriastaan minuun.
"Lehtikadonko takia?"
Kallistin päätäni.
"Lehtikato karkottaa saaliseläimet aina. Luulen, että riistan määrä voi tänä vuonna olla kuitenkin tavallista vähäisempi. On mahdollista, ettei suuri osa eläinten poikasista selvinnyt viime viherlehdestä, tai etteivät ne ylipäätään poikineet yhtä paljon. Helle vaikutti koko metsään, eikä meidän pitäisi aliarvioida sen vaikutuksia."
Henkäystähti näytti mietteliäältä, mutta kohautti sitten lapojaan kuin haluaisi ravistella huolen niskoiltaan.
"Mitä me sille tällä hetkellä voimme? Emme mitään."
"Juuri tällä hetkellä emme. Mutta voisi olla hyödyllistä harkita lähitulevaisuudessa metsästyspartioiden lisäämistä ja rajavartioinnin keventämistä."
Henkäystähti pudisti päätään, kuten olinkin odottanut. Hänen mielestään Kuolonklaanin rajojen vahvistaminen oli edelleen hyvin tärkeää, vaikka Eloklaani ei ollut uhkaillut klaaniamme millään tavalla. Itse en pitänyt rajarikkomusten uhkaa kovin realistisena: Eloklaani oli ehkä onnistunut vapautumaan valtamme alta jo kauan aikaa sitten, mutta he olivat edelleen varmasti peloissaan. Eloklaani ei muutenkaan ollut koskaan osoittanut halua laajentaa reviiriään. Ei ainakaan niin kauan kuin Mesitähti toimi sen päällikkönä.
"Meidän on pidettävä rajamme vahvoina. Jos huolesi osoittautuu todeksi, harkitsen asiaa uudelleen. Tällä hetkellä riistatilanne on hyvä ja se riittää."
Kävimme läpi vielä rajan tilanteen ja jaoin tietojani Hierakkatassun ja Katajatassun edistymisestä. Sitten lyhyt kokouksemme oli ohi.
Astelin hiukan tyytymättömänä ulos päällikön pesästä. Ei ollut mitään syytä, miksi Eloklaanin rajalla olisi tarvinnut partioida nykyistä määrää. Naapurimme vaikuttivat rakastavan rauhaa. Kenties Henkäystähti halusikin vahvistaa rajaa, jotta uusi hyökkäys Eloklaaniin onnistuisi. Jos tämä olikin päällikön perimmäisenä suunnitelmana, toivoin, että hän hoitaisi sen tällä kertaa kunnolla. Eloklaanin tuhoaminen tarkoittaisi Kuolonklaanille hyviä aikoja: saisimme koko metsän riistan, ja voisimme vapauttaa resursseja partioinnista saalistamiseen. Voisimme taata, ettei viime viherlehden kaltainen kurjuus enää koskaan koskettaisi klaaniamme.

Nyökkäsin myöntyvästi. Ei Kyyhkypyrähdystä ja Virtaviimaa ystävällisyydestä ja lämpimästä asenteesta tunnettu. Minusta tuntui, että aina kun satuin näkemään kaksikon, he olivat juoruilemassa pirullisen näköisinä tai suoraan kiusaamassa jotain uhrikseen valikoitunutta.
"Heidän mielipiteelleen - oikeastaan minkään suhteen - ei kannata antaa hirveästi painoarvoa. Kaksi hiirenaivoa, joilla ei ole muuta sisältöä elämässään, kuin muiden kiusaaminen", sanoin yrittäen lohduttaa kumppaniani. Sanoistani huolimatta minun oli vaikea itse olla välittämättä noiden kahden ärsyttävästä, ilkeästä kihertelystä. Kaikista mieluiten olisin repinyt heidän turkkinsa samanlaiseen kuntoon kuin Aaltosalamalla, jotta he oppisivat hieman myötätuntoa. Se ei kuitenkaan ollut hyvä suunnitelma, sillä todennäköisesti kaksikko olisi vain riemastunut siitä, että he saivat minussa ja Aaltosalamassa reaktion aikaan. Sitä paitsi imagoni viileänä ja tyynenä kissana kärsisi. En halunnut välittää muille sellaista kuvaa, että olisin helposti raivostuva kuumakalle, joka ratkaisi kaikki ongelmansa väkivallalla.
"Hei", nau'uin, kun huomasin Aaltosalaman katseen taas kiinnittyneen kaksikkoon, ja siirryin seisomaan hänen eteensä. Virnistin hänelle. "Anna noiden kakkosluokan sotureiden nauttia ilkeilystään. Se on todennäköisesti ainoa ilo, jota heidän elämässään on."

//Aalto?

"Oletkos sinä iskenyt silmiäsi keneenkään naaraaseen?"
Salamasielu nautti yrmeästä ilmeestä, joka valtasi Loskalauhan kasvot hänen kysymyksensä seurauksena. Pienikokoisempi kollikissa näytti teeskentelevänsä, ettei ollut kuullut veljensä kysymystä: hän katseli muualle nyt neutraalein ilmein. Salamasielu kuitenkin näki kollin jännittyneistä lavoista, että tämä toden totta oli kuullut hänet.
"Tai kolliin. En minä tuomitse."
Loskalauha ei enää voinut näytellä kuuroa, ja Salamasielu myhäili tyytyväisenä. Tietysti hänestä oli mukavaa hieman härnätä veljeään, mutta hän oli myös aidosti utelias.
"No?" valkoinen kolli kehotti kärsimättömänä. Loskalauha kohautti lapojaan.
"En kai."
"Kai? Etkö tiedä?"
"No en ole."
"Miksi?"
Salamasielu näki, että Loskalauhaa alkoivat toden teolla ärsyttää hänen kysymyksensä. Soturi kuitenkin tiesi, ettei jääräpäinen kolli koskaan halunnut antaa hänelle sitä tyydytystä, joka syntyisi tämän hermoille käymisestä.
"Tielleni ei ole sattunut ketään kiinnostavaa", Loskalauha vastasi pyöräyttäen silmiään. Salamasielu oli huomannut veljensä näyttävän tuon eleen tehdessään aivan emoltaan. Se oli varmasti viimeinen asia, jonka Loskalauha haluaisi kuulla.
"Entä sinä sitten?"
Salamasielu ei ollut yllättynyt siitä, että Loskalauha yritti siirtää huomion häneen. Valkoinen kolli virnisti.
"Verivarjo on aina ollut mieleeni."
Salamasielu ei sanoisi olevansa rakastunut, ei edes ihastunut. Hän ei ollut koskaan samaistunut näihin ilmaisuihin. Kolli kuitenkin piti Verivarjosta, ja hän aisti, että soturi kenties piti hänestäkin. Verivarjon seura oli viihdyttävää. Aivan kuin Loskalauha, naaras yritti pitää yllä viileää, hillittyä ulkokuortansa silloinkin, kun Salamasielu parhaansa mukaan yritti sen rikkoa. Se oli leikki, josta kolli suunnattomasti nautti. Ja samoin kuin Loskalauhan, myös Verivarjon pinnan alla tuntui kuplivan jotain. Jotain, mistä Salamasielu halusi ottaa selvää.

Harakkahaave ja Lummelempi lähtivät vartioon leirin ulkopuolelle. Hiljaisuusvarjo katsoi ylpeänä pentujensa perään ja niin teki Aamuraitakin. He olivat kasvaneet niin kovasti ja Hiljaisuusvarjo ei voinut muuta kuin olla heistä niin suunnattoman ylpeä.

Hiljaisuusvarjo hymyili poikansa innolle, kun käveli tämän vieressä partiossa. Tuore soturi vaikutti niin energiseltä ja ilahtuneelta ollessaan ensi kertaa partiossa soturina. Hän kysyi isältään oliko hänen ensimmäinen partionsa saalistus- vai rajapartio. Hiljaisuusvarjo jäi miettimään hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“En muista enää. Oli miten oli, muistan että se oli jännittävää ja hauskaa. Toivon, että sinunkin kaikki partiosi tulevat olemaan sellaisia”, valkoruskea kolli naukaisi pojalleen siniset silmät täynnä lempeyttä. Kuinka joku saattoikaan olla niin täydellinen kuin Harakkahaave? Hiljaisuusvarjo ei koskaan muuttaisi mitään pojassaan.
“Olen sinusta ja Lummelemmestä niin ylpeä. Ja niin on varmasti myös Aamuraita”, vanhempi soturi sanoi vielä rakastavasti pojalleen ja katsoi tätä ilahtuneena. Harakkahaave katsoi häneen takaisin yhtälailla ilahtuneena. Se sai lämmön läikähtämään Hiljaisuusvarjon sydämessä. Ainakaan hänen poikansa ei vihannut häntä.

//Haarukka varas?

Venyttelen raukeasti maakusammalillani soturien pesässä. Olin juuri herännyt ja olin valmiina uuteen päivään, tassutin siis oitis ulos soturien pesästä ajatuksissenani oli käydä tänään saalistamassa, mutta vasta myöhemmin lähempänä aurinko huippua. Tassutin siis vain leirin reunalle ja istuuduin maahan sukimaan pörheää häntääni.
*Ehkä minun pitäisi yrittää jaksaa sukia muukin turkkini..* ajattelin samalla kuin suin häntääni, häntäni suitua katselin hivenen turkkiani mietiskelen jaksaisinko mitenkään sukia muutakin turkkiani mutten tuntunut mitään vetoa sukimaan turkkiani juuri nyt, minulla ei edes ollut mitään syytä sukia sitä, en usko että mitään tärkeää jossa haluaisin turkkini näytävän siistiltä tapahtuisi liiankaan pian. Päädyin siis vain nousemaan seisomaan ja tassutamaan tuoresaaliskasan äärelle, ajattelin että voisin katsoa tarvitsisin minun mennä vielä saalistamaan vai voisinko odottaa että olisi auringohuippu. Tuoresaaliskasa ei näyttänyt kummalliselta joten en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, menisin saalistamaan sitten aurinkohuipun pakeilla, ainakin yrittäisin raahatta itseni saalistamaan. Jotenkin minun teki vain mieli laiskotella tämä päivä vain leirissä tekemättä mitään.

Istuskelen soturien pesän edustalla sukimassa turkkiani. Minulla ei ollut tällä hetkellä kauheammin tekemistä, olisin toki voinut olla vaikka viettämässä aikaa muiden kanssa mutta aukiolla ei ollut paljoakkaan kissoja. Eikä minun tehnyt mieli oikein mennä kenenkään luo juuri nyt. Saatuani turkkini suitua nousin seisomaan mietiskelen mitä voisin tehdä. Siirtelin tassujani maassa edestakaisin ja vilkuilin maata vähän hämilläni. Yleensä olisin varmasti pyörimässä aukiolla etsiskelemässä uusia ystäviä mutta Nyt ei jotenkin vain tehnyt mieli. En osannut kyllä sanoa miksi. Nostin katseeni ylös ja vilkuilin vähän ympärilleni ja huomasin yhden oppilaista tarkemmin sanottuna hierakkatassun istuskelevan oppilaiden pesän edustalla katselen tassujaan. Naaras näytti olevan ajatuksissaan mutta voisin kai silti käväistä tervehtimässä nuorta naarasta, ei kai hän siitä pahastuisi. Päädyin siis tassutamaan hierakkatassun luokse häntä kippurassa ilmassa.
"Hei hierakkatassu, miten menee? Onko mukavaa olla oppilas?" Kysyin hymyillen ja istuuduin naaraan eteen. Hierakkatassu hätkähti hivenen ja nosti katseensa minuun.
"Ai, hei Lummelempi, on kai se ihan kivaa olla oppilas. En oikein osaa sanoa... Tai no pidän kyllä kovasti oppilaana olosta ja harjoituksista mutten ole aivan varma pidänkö siitä niin paljon kuin minun ehkä pitäisi", hierakkatassu maukui hivenen epävarman oloisena.
"Tai siis matotaisto on vähän uhkaavan oloinen ja jotenkin hän on vähän pelottava.. en pidä siitä mutta muuten hän on kai ihan kiva. On hän kai hyvä mestari?" Hierakkatassu lisäsi. Nyökyttelin vain myöntyvän oloisena, ja kietaisen häntäni käpälieni juuren.
"Mukava kuulla että tykkäät oppilaana olosta" mauun ja katson hierakkatassua silmiin. Hierakkatassu katsoi minua takaisin ennenkuin nousi seisomaan.
"Minun ehkä pitäisi mennä, en usko että isä haluaisi minun puhuvan kanssasi..." Naaras maukui ja pujahti sitten nopeasti sisään oppilaiden pesään. Katsoin naaraan perään ja hymähdin, kai se oli arvattavaa etteivät kaikki kissat haluaisi olla tekemisissä minun kanssani, emoni oli puoliverinen joten enhän minäkään täysi verinen kuolonklaanilainen ollut. Nousin vain hitaasti seisomaan ja tassutin soturien pesään ja sittemmin istuuduin omille maakualusilleni.

Rosmariinikynsi tuntui vajoavan omiin ajatuksiinsa ja Lepakkohuuto kallisti hieman päätään hymyillen naaraalle. Hän sai havahdutettua harmaaraidallisen naaraan ajatuksistaan ja soturin ilme muuttui ilkikurisemmaksi.
“Ajattelin vain nasevaa letkautusta, jonka heittää tähän väliin sinun ilmeisestä halustasi päästä pentutarhalle useamminkin”, hän naukaisi. Lepakkohuuto hymähti ja läpsäisi etutassullaan ystäväänsä lapaan.
“No mutta eikös taas pentuna olo olisi aika hauskaa? Se olisi paljon rennompaa kuin soturina olo. Toki ei saisi poistua leiristä”, kolli totesi leikkisä pilke silmissään. Hän samalla kuvitteli hieman millaista olisi ollut, jos hänen sisaruksensa olisivat oikeasti olleet klaanissa hänen kanssaan pentu aikojensa ajan. Miten erilaista kaikki olisi?
“Haluatko lähteä metsälle? Kun se viime kerralla keskeytyi sillä tavoin”, tummanharmaa soturi kysyi viitaten kohtaamiseen mahdollisten sisarustensa kanssa. Kyllä hänelle kelpaisi myös jäädä vain leiriin oleskelemaan ja juttelemaan. Mikäs siinä. Hyvän seuran kanssa kaikki oli mukavaa. He voisivat keskustella niitä näitä. Vaikkapa vaivaantunutta hiljaisuutta välttääkseen säästä tai pyyntionnesta. Tai keskustella siitä kuinka halusivat omat oppilaat - tai olihan Lepakkohuudolla ollut jo yksi. Itse asiassa he voisivat jutella myös, vaikka he päättäisivätkin lähteä saalistamaan.

//Rosmy?

Laineliekkiä ei viihdyttänyt Hilleripilven ilo ja toverillisuus. Kolli tuntui yrittään aivan liian kovaa saada jotain positiivista kahden kissan välille. Laineliekkiä se ei mielyttänyt. Hän tykkäsi ennemmin siitä, jos sai olla omassa rauhassa kaukana ärsykkeistä ja liian pirteistä kissoista.
“Voisin kutsua itseäni onnekkaaksi siitä, että minulla on omia sisaruksia, mutta jos totta puhutaan, minusta tuntuu, että he tarvitsevat paljon enemmän huolenpitoa ja huomiota kuin kukaan muu klaanitovereista. Voisi sitä kai sanoa, että se on omalla tavallaan hellyyttävää, mutta oikeastaan minua ärsyttää se kuinka nopeasti he voivat menettää luottamuksensa sinuun tai suuttua sinulle”, siniharmaa naaras tokaisi. Se muistutti naarasta siitä kuinka huomattavan vähän hän oli ollut sisarustensa kanssa sitten sen, kun he olivat päässeet sotureiksi. Laineliekki ei ollut löytänyt itseään hakeutumasta heidän seuraansa, vaikka he olivatkin hänen ainoat perheenjäsenensä.
“Millaista on olla pentueen ainoa? Voisin olettaa sen olevan paljon rauhallisempaa?” siniharmaa soturi kysyi Hilleripilveltä kääntäen eripari katseensa kolliin. Hän alkoi heti katua sitä, että oli alkanut keskustelemaan kollin kanssa. Nyt tämä ei koskaan jättäisi häntä rauhaan. Voi kuinka mukavaa…

//Hilleri?

Katsoin isää hetken hymyillen. Mitäköhän hän ajatteli juuri nyt? Hymyilin hiukan leveämmin.
“Minun pitää varmaan mennä valmistautumaan vartioon, mutta jutellaan taas pian, isä. Rakastan sinua”, sanoin iloisesti ja kipittelin pois. Vartioisimme siskon kanssa leiriä yön yli soturiseremonian jälkeen. Se vain kuului tapoihin eikä tapoja kuulunut kyseenalaistaa. Yöstä oli tulossa kohtalaisen lämmin onneksi. Arvelin myös ettei sataisi, sillä taivas oli miltei pilvetön. Etsiskelin siskon kissojen joukosta.

Kävelimme Hiljaisuusvarjon kanssa partiomme perässä. Tassuttelin pongahdellen ylös alas. Tämä oli ensimmäinen partioni soturina. Olin hyvin innoissani varsinkin siitä, että sain kokea tämän isän kanssa. Ilma oli sateinen tai ainakin enteili sadetta, mutta minua ei haitannut kamalasti.
“Oliko sinun ensimmäinen partiosi saalistus- vai rajapartio?” kysyin isältä katsoen häntä iloisesti. Tuntui, että soturina olo oli vieläkin kivempaa kuin oppilaana olo ja varsinkin, kun ei tarvinnut työskennellä Loiskevarjon kanssa. Se inhottava ketunläjä oli repäissyt korvani auki suuttuessaan. En olisi varmaan ikinä päässyt soturiksi, jos se olisi ollut täysin hänestä kiinni.
//Hilju?

Olin puuhailemassa omiani, kun näin Lepakkohuudon tulevan pentutarhalta, mikä oli outoa ja ei yhtään ystäväni tapaista. Menin tuon luokse hämmentyneenä. Kysyin tältä syytä tähän outoon tekoon ja sain vastaukseksi vain uuden huolen - Lepakkohuudon mahdollisesti sisarukset. Mahaani väänsi ja häntäni tipahti. Oliko Lepakkohuuto oikeasti kiinnostunut muukalaisista, jotka olimme tavanneet rajalla. Jos he oikeasti olivatkin kollin sisaruksia, aikoisiko kolli mennä etsimään heidät? Lähtisikö hän klaanista ja jättäisi minut noin vain? Pystyisikö hän oikeasti tehdä niin, sillä jos itse ajattelin moista en voisi mitenkään jättää Lepakkohuutoa. Hän oli minulle niin tärkeä. En kyllä ajatellut sanoa sitä hänelle. Se tuntuisi luovuttamiselta ja liian epätoivoiselta.
“Mihin sinä menit?” Lepakkohuuto kysyi ja tuuppasi lapaani herättäen minut ajatuksistani. Pudistin päätäni ja naurahdin.
“Ajattelin vain nasevaa letkautusta, jonka heittää tähän väliin sinun ilmeisestä halustasi päästä pentutarhalle useamminkin”, sanoin ilkikurisesti hymyillen. Turkkini kihelmöi jännittyneesti, kun katsoin Lepakkohuutoa joten päätin vältellä hänen katsettaan mahdollisimman paljon. Syytin itseäni tuosta tunteesta. Ei Lepakkohuuto jättäisi minua ja vaikka jättäisikin en välittäisi, vai mitä?
//Lepa?

Huokaisin hiljaa, kun hiiri jäi kiinni tassujeni väliin. Nostin sen hampaisiini ja käännyin katsomaan Säihkysielua.
“Hyvä nappaus”, hän kehräsi kannustavasti. Astelin lähemmäs ja laskin hiiren maahan tassujemme väliin. Työnnyin koskettamaan Säihkysielua nenälle omallani. Ennen kuin vetäydyin pois avasin suuni.
“Kiitos”, sanoin ja nostin hiiren takaisin hampaisiini. Säihkysielun silmät kimmelsivät valoa. Useiden rankkasadepäivien jälkeen pienetkin määrät auringonvaloa tuntuivat mahtavilta. Varsinkin kävellessämme puiden alla katselemassa maassa tanssivia auringonsäteitä, jotka pakenevat puiden lehtien välistä eteemme. Katsoin sivuun Säihkysielua. Hän hymyili. Halusin tietää mitä tämän päässä oikein liikkui. En osannut sanoa mitään.
“Haluatko vielä jatkaa saalistamista?” kysyin hiiren takaa.
“Miten vain itse haluat”, hän vastasi, joten päätimme jatkaa. Saalistuspartio jatkui vielä kunnes aurinko oli jo laskemaisillaan ja nälkä kurisi meidän molempien vatsoissa. Leiriin ei ollut enää pitkä matka. Toisaalta se harmitti minua, sillä halusin olla Säihkysielun kanssa kahden, mutta toisaalta nälkäni oli jo niin kova etten jaksaisi enää odottaa syömistä. Voisimme varmaankin syödä kumppanini kanssa, joten saisin sentään viettää hänen kanssaan vielä aikaa.

Varissulan sanat saivat Aaltosalaman miltei pakahtumaan liikutuksesta. Hän oli niin onnekas saadessaan kutsua juuri tätä kissaa kumppanikseen. Epäilykset huuhtoutuivat pois, ja hän hieraisi kuonollaan Varissulan päätä mielihyvästä kehräten.
“Kiitos, rakas”, hän maukui kiitollisena. “En voi silti lakata toivomasta, että turkkini kasvaisi nopeammin. Tiedän, että vaikka sinä et välitä sen kunnosta, jotkut kyllä.” Punertava turkkinen naaras viittasi vaivihkaa hännällään aukion toisella puolella aterioiviin Kyyhkypyrähdykseen ja Virtaviimaan, joiden hän oli huomannut katselevan heidän suuntaansa jo jonkin aikaa. Harmaat sisarukset puhelivat keskenään päät lähekkäin ja Aaltosalama pystyi melkein kuulemaan heidän ilkeän kiherryksensä.
“Eivät he varmastikaan sinusta puhu”, Varissulka yritti rauhoitella kumppaninsa mieltä, mutta Aaltosalama pudisti päätään. Hän tiesi siskosten puhuvan hänestä, sillä oli kuullut näiden häijyjä kommentteja hänen ulkonäöstään aina silloin tällöin ihan vahingossa, kun nämä olivat luulleet, ettei hän kuulisi. Hän oli yrittänyt sulkea ikävät nälväisyt pois mielestään, mutta ne palasivat joka kerta kummittelemaan hänelle.
“Nuo kaksi ovat varmastikin koko metsän häijyimmät kissat”, Aaltosalama murahti synkeästi. “Kaksi harmaankirjavaa pahanilmanlintua, aina rääkkymässä solvauksia muille.”

//Varis?

Hiljaisuusvarjo tassutti ylpeänä poikansa luokse. Hänet ja Lummelempi oltiin nimitetty ja valkoruskea kolli ei olisi voinut olla ylpeämpi. Hän oli onnitellut jo tytärtään pikaisesti ja nyt olisi Harakkahaaveen vuoro.
“Onnea”, hän naukaisi pojalleen. Hänen sisuksensa olivat räjähtää ylpeydestä jälkikasvuaan kohtaan. Harakkahaave ja Lummelempi olivat kasvaneet niin paljon.
“Kiitos”, tuore soturi vastasi ja puski Hiljaisuusvarjoa. Vanhempi soturi kehräsi ja hymyili pojalleen entistäkin leveämmin.
“Olen hyvin ylpeä sinusta ja sisarestasi. Olette kasvaneet niin huimasti ja oppineet paljon. Jonain päivänä olette vielä klaanin hienoimpia sotureita”, kolli kehui hymyssä suin. Hän todella oikeasti uskoi siihen, mitä oli sanonut. Hän uskoi pennuillaan olevan mahdollisuus suureen, jos he vain yrittivät tarpeeksi lujaa. Hän uskoi, että he voisivat nousta suuremoisiksi sotureiksi joku päivä muiden kissojen ihailtavaksi.
Hiljaisuusvarjo kuvitteli sen, kun hän saisi ylpeänä katsoa pentujaan, kun he tekisivät sotureiden juttuja yhdessä ja suoriutuisivat kaikesta niin hyvin ja taidokaasti. Ylpeys kupli hänen sisällään jo silkasta ajatuksesta. Hän odotti ja toivoi tämän tulevaisuuden toteutuvan myöhemmin hänen elämänsä aikana.

//Haarukka?

Karvojani alkoi kihelmöidä hieman kiusaantuneesti, kun Myrskymahti otti Hilleripilven puheeksi. Sisareni selvästi oletti meidän olevan hyviäkin kaveruksia keskenämme nähtyään meidät kaksin aukiolla. Minun olisi tehnyt mieli torpata moiset väitteet tylysti, mutta pentuetoverini vaikutti olevan niin hyvillään “uudesta ystävästäni”, että se ei käynytkään niin helposti.
“No en nyt kutsuisi meitä ihan ystäviksi”, huiskautin häntääni vähättelevästi ja toivoin, että edellämme kulkeva Hilleripilvi keskittyisi keskusteluunsa Laineliekin kanssa, eikä yrittäisi ottaa asiaan kantaa. “Olemme korkeintaan kohtalaiset toverukset, hyvänpäiväntutut - ja sitä rataa.”
Myrskymahti katsoi minuun sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin. Tukahdutin huokauksen. Tiesin sisareni sen verran hyvin, että kun hän oli saanut jotakin päähänsä, hän ei hevillä luopuisi tuosta ajatuksesta. “Höpsistä! Hilleripilvi selvästi kutsui sinua ystäväkseen, minä kuulin sen”, naaras pudisteli päätään edelleen hymyillen.
“Niin no, niinhän hän teki mutta-”, en ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun Myrskymahti pisti häntänsä suuni eteen.
“Minusta on hienoa, että sinulla on uusi kaveri!” naaras jatkoi yhä tyypillisen kannustavaan äänensävyynsä. “Ei sinun tarvitse sitä kieltää minulta - tai itseltäsikään.”
Huitaisin hänen häntänsä kauemmaksi tassullani ja loin häneen nyt tiukemman katseen. “Sinä et nyt ymmärrä, Myrskymahti”, sihahdin äänenvoimakkuuttani alentaen, sillä en halunnut muiden kuulevan keskusteluamme. “Minä en luota Hilleripilveen. Minusta tuntuu, että Kaamoskukka on lähettänyt hänet katsomaan minun perääni, mutta en ole vielä keksinyt syytä, miksi. Jotakin mätää tässä on!”

//Myrsky?

Minulta ei jäänyt huomaamatta tuoresaaliskasalla riistaa valikoidessani, miten Aaltosalama aukion reunamilla tutkaili turkkiaan. Huokaisin syvään. Selvästi kumppaniani vaivasi hänen turkkinsa kunto: se oli ottanut merkittävää osumaa, kun naaras oli jokin aika sitten jäänyt palavaan pensaaseen jumiin. Oksat olivat tarttuneet hänen pitkään, aaltoilevaan turkkiinsa, eivätkä olleet haluta päästää irti. Lopulta karvaa oli lähtenyt tukoittain, kun olimme joutuneet valitsemaan Aaltosalaman ja hänen turkkinsa väliltä.
Noukin kasasta hiiren kulmat kurtussa. Toivoin, ettei asia vaivannut Aaltosalamaa liiaksi. Itse en ollut oikeastaan kiinnittänyt huomiota hänen turkkiinsa. Huomioni veivät, kuten tavallisesti, hänen kauniit silmänsä, hymynsä ja naurunsa.
Riensin kumppanini luo ja pudotin hiiren hänen eteensä.
"Onko nälkä?"
"On, kiitos."
Aaltosalama hivuttautui hieman sivulle niin, että pääsin asettumaan hänen viereensä, turkki turkkia vasten. Kurkustani kumpusi hiljainen kehräys, kun aloimme yhdessä aterioimaan. Punaruskean soturin seuraava kysymys vahvisti epäilykseni siitä, että hänen turkkinsa laita vaivasi naarasta enemmän kuin olin kuvitellut.
"Näyttääkö siltä, että karvani olisivat kasvaneet yhtään takaisin?"
Katsoin Aaltosalaman turkkia hetken ihan vain näyttääkseni, että todella pohtisin asiaa. Olinhan minä toki huomannut, että kaljuihin laikkuihin oli alkanut kasvaa jo lyhyttä nukkaa. Kenties naaras ei ollut itse tehnyt samaa havaintoa.
"Todellakin", sanoin nyökytellen ja haukkasin hiirtä. "En usko, että menee kauaakaan siihen, että turkkisi on takaisin normaalissa päiväjärjestyksessä."
En todellakaan tuominnut Aaltosalamaa siitä, että hän välitti ulkonäöstään tällä tavalla. Olisin itse ollut aivan vähintään yhtä huolissani, jos minulle olisi käynyt sama.
"Mutta ei sillä ole ainakaan minulle väliä. Olet aivan yhtä kaunis kuin ennenkin. Oikeastaan rakastan katsella turkkiasi juuri nyt: jos se ei olisi tässä kunnossa, et olisi nyt vierelläni. Minusta se on vain merkki siitä, että olet selvinnyt jostain kamalasta. Ja se vasta kaunista on."

//Aalto?

Myrskymahti nyökkäsi hymyillen Hilleripilvelle, joka tassutteli hänen ohitseen. Hän oli hyvällä tuulella: kuinkas muutenkaan, kun oli pääsemässä rakkaan veljensä Pyräkkäpirun kanssa samaan partioon! Kookas naaras vaihtoi kehräten tervehdykset soturin kanssa.
"Niin on!" hän hihkaisi vastaukseksi, kun Pyräkkäpiru iloitsi siitä, miten mukavaa oli päästä samaan partioon pitkän ajan jälkeen. Sisarukset eivät tosiaan olleet hetkeen päätyneet yhdessä soturin velvollisuuksiinsa. Kenties heidän järjestämistään samaan partioon vaikeutti heidän verensä. Jotta Myrskymahti ja Pyräkkäpiru erakkoverisinä pääsisivät samaan partioon, olisi heidän mukaansa lähdettävä muutamia puhdasverisiä. Pimentovarjoa ei varmaankaan ollut kiinnostanut järjestellä asiaa aiemmin, Myrskymahti ajatteli katkerana.
Mutta Pimentovarjosta viis. Tästä päivästä tulisi hauska!
"Huh, onneksi se helle loppui. Se oli ihan kamalaa!" Myrskymahti puuskahti, ja saattoi melkein vieläkin tuntea auringon säälimättömän porotuksen turkillaan. Kuoloklaania oli todellakin koeteltu, mutta luonnon pitäisi yrittää hieman rankemmalla kädellä, jotta voisi nitistää niinkin kovan luun kuin Myrskymahdin. Taivas voisi pudota ja maa revetä, eikä naaras lankeaisi. Hän oli raavas, voimakas, vahva, sinnikäs ja sisukas kuolonklaanilainen. Joskus myrskyn osuessa kohdalle Myrskymahti melkein toivoi, että salama iskisi häneen, jotta kaikki voisivat nähdä hänen selviävän koitoksesta naarmuitta. Suuri taivaallinen voima iskisi maahan, ja muut kuolonklaanilaiset katsoisivat kauhuissaan, miten Myrskymahti jäisi salaman uhriksi. Pöly ja savu nousisi ilmaan, ja Myrskymahti kuvitteli klaanin jäsenet haukkomaan henkeään odotuksessa. Sitten savu väistyisi, ja hän astuisi esiin. Ehkä karva hieman pörröllä, mutta tajuissaan ja voimissaan. Hän sanoisi rennosti: "Heh, miksi näytätte noin säikähtäneiltä? Eihän tuo ollut mitään." Ja sitten kaikki rientäisivät kyynelehtien syleilemään tätä jumalaista olentoa, legendaarista Myrskymahtia, joka taltutti salaman. Pyräkkäpiru ulvoisi: "Voi Myrskymahti, rakas siskoni, sinä olet niin-"
"Myrskymahti!"
Harmaa naaras räpäytti silmiään. Ympärillä häntä eivät odottaneetkaan ihastuneet ja kyynelehtivät naamat. Kääntyessään ympäri leirin uloskäynnin suuntaan, hän kohtasi Pikiturkin tuiman katseen.
"Me lähdemme. Tassua toisen eteen! Voit jättää haaveilun myöhemmälle", partion johtaja tokaisi ja lähti muiden partiolaisten edellä harppomaan ulos. Myrskymahti ei alkanut turhia nolostelemaan, vaan riensi muutamalla askeleella partion kiinni. Pyräkkäpiru kulki hänen edessään, Hilleripilvi tämän edessä.
"Näytit olevan ajatuksissasi", Myrskymahdin veli sanoi. Naaras nyökkäsi.
"Pohdin vain tulevaisuutta."
Kookas naaras vilkaisi Pyräkkäpirun edellä kulkevaa Hilleripilveä. Voi että miten iloinen hän oli kuullessaan, että hänen veljensä oli saanut uuden ystävän! Myrskymahti oli nimittäin kuullut pienen pätkän heidän keskustelustaan. Hilleripilvi oli kutsunut Pyräkkäpirua ystäväkseen, ja se kovin lämmitti naaraan sydäntä.
"Kuinka hauskaa, että te olette ystävyksiä", hän sanoi hymyssä suin ja nyökkäsi Hilleripilven suuntaan.

//Pyräkkä?