//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Loppupartio sujui ongelmitta sen jälkeen kun Riemu oli kysynyt Ametistilta tämän menneisyydestä, vaikka olin nimenomaan kieltänyt häntä, en kehottanut tekemään niin. No, kai sain syyttää vain itseäni, totta kai Riemu tahtoisi kokeilla rajoja. Juttelimme pitkään, mutta loppua kohden juttelumme hiljeni ja alkoi mennä kiusalliseksi. Olin edelleen hieman ärtynyt siitä että Riemu oli kysynyt, sillä en tahtonut Ametistille vaikeuksia tai sitä että Riemua sattuisi, ja tein tunteeni ruskealle kollille varsin selviksi, mutta minun syytähätn se loppujen lopuksi oli. Hyvin partion lopussa päätin lähestyä Ametistia. Huono idea, mutta tahdoin sanoa että minä tykkäsin hänestä. Siis en sillä tavalla, vai tykkäsinkö? Lähestyin kollia varovaisesti, pää alhaalla.
“Lu-luulen, että ty-tykkään si-sinusta”, aloitin hiljaa Ametistin silmät ensin levisivät ja sitten siristyivät ja tämä murahti hämmentyneen ja hieman ärsyyntyneen kuuloisena. No niin minäkin olisin.
“Tai- tai siis mi-minä ta-tarkoitan e-että ol-olisi mukavaa tu-tutustua si-sinuun”, sanoin ja kyyristyin valmiina siihen, että kolli hyökkäisi päälleni. Ametistin jalat jäykistyivät, mutta sitten hän tuntui muistavan jotain ja lopulta vain pysyi hiljaa ja jatkoi matkaansa. Suoristauduin hämmentyneenä. Miksei kolli hyökännyt? Ehkä kaikki toivo ei ollutkaan enään menetetty? Tai varmaan oli, mutta ei kolli ainakaan tappanut minua. - vaikkakin oli selvästi harkinnut sitä. Joten ehkä Ametisti ei vihannutkaan minua? Tai vihasi, mutta kai hänelläkin oli pehmeämpi puoli, hänelle luultavasti vain oli tapahtunut jotain hirveää jonka takia hän oli sellainen kuin oli. Se ei selittäisi miksi hän vihasi minua, mutta ainakin sen miksi hän ei tahtonut puhua menneisyydestään. Joten jos tahdoin että Ametisti ikinä pitäisi tai edes sietäisi minua, minun siis piti olla kysymättä tämän menneisyydestä tai oikeastaan yhtään mistään. Eihän se nyt niin vaikeaa voinut olla? Eihän? Ketä oikein yritin huijata? Uteliaisuuteni ja tyhmä sydämeni eivät jättäisi minua rauhaan ennenkuin tietäisin Ametistin menneisyyden ja saisin tästä lempeän puole esiin. Tai tehtyä sellaisen hänelle. Kukaan kissa ei ole oikeasti läpeensä paha. Heilläkin, jotka ovat kylmiä ja ilkeitä, on sydän. Sitä vain on vaikeampi huomata. Joten tämän syvällisen keskustelun itseni kanssa tarkoitus oli siis se, että minun pitäisi ataa Ametistin olla vähän enemmän rauhassa, mutta yrittää kuitenkin. Sinnikkäästi mutta hiljaisesti. Se olisi mitä luultavimmin tapa päästä kollin kuoren alle. Se oli päätetty.

Kun pääsimme takaisin pesälle, olin niin väsynyt että vain kellahdin makuualustalleni, joka oli ihanan pehmeä, ja käperryin nukkumaan.
Heräsin vanhasta pesästämme. Siis minun ja emon. Emo istui vieressäni ja katseli ulos. Minä taas katselin emoa, en saanut katsettani irti hänestä. Voi, en ollut edes tajunnut miten kova ikävä minulla oli oikeasti ollut naarasta. Vaikka minä kyllä tunsin piston rinnassani joka kerta kun ajattelin emoa, viimepäivät olivat olleet niin väsyttäviä ja .. tuota.. Kiireisiä, että olin unohtanut emon en tietenkään kokonaan, mutta vähän kuitenkin. Olin erittäin järkyttynyt kun tajusin sen. Nyt kuitenkin tahdoin olla emon kanssa, vaikkakin se oli vain unta. Katselin emoa ihastuneena ja kallistin päätäni. Emo käänsi vihreän katseensa minuun ja hymyili leveästi. Kurkustani pääsi kehräys, samoin kuin emonkin.
“Mitä kaikkia ihmeitä tuolla ulkona on?” kysyin, kuten muistin kysyneeni joksus. Tämä uni oli siis muisto. Emo hymyili ja käänsi katseensa ulos ja nousi seisomaan.
“Tule, kultaseni. Näytän sinulle ulkomaailman ja kerron sen ihmeistä. Mutta myös vaaroista”, emo sanoi lempeästi ja johdatti minut ulos. Räpyttelin silmiäni auringonpaisteessa. Yhtäkkiä muistin tämän päivän elämästäni hyvin kirkkaasti. Oli kirkas päivä, ja olin ensimmäistä kertaa ulkona. Ihailin kovasti perhosia ja muita ötököitä, mutta emo ei päästänyt minua kovin kauaksi pesästämme. Keskityin taas uneen.
“Isäsi kertoi, että tuolla metsissä, tuolla tämän meidän kotimetsämme takana, asuu sellaisia kissaryhmiä, sellaisia isoja. Ne kutsuvat itseään klaaneiksi”, emo kertoi ja osoitti tassullaan pesämme ympärillä olevan metsän ohi.
“Ovatko ne niin isoja kuin ne kaksijalkaperheet?” kysyin silmät loistaen. Emo kehrähti.
“Isompia, paljon isompia”, emo sanoi. “Ainakin isäsi kertoi niin”, emon silmiin syttyi jokin tunne, osta en ihan saanut kiinni. Se oli ehkä surua? Haikeutta? Vihaa? Ei, ei sitä ainakaan. Jotain joka ei ollut hyvä tunne. Tahdoin sen pois emolta.
“Mitä muuta siellä on?” kysyin.
“Maailmassa on myös paljon muita meidänkaltaisiamme kissoja, jotka asuvat yksin tai pienissä ryhmissä tai perheissä. Mutta muista, että vaikka monet heistä ovat ystävällisiä, on myös paljon, surullisen paljon sellaisia kissoja, jotka… eivät ole niin ystävällisiä. Sinun on pysyttävä poissa heidän luotaan, sinun on luvattava niin. Lupaatko?” emon ääni muuttui päättäväiseksi ja hän katsoi minua tiukasti. Nyökkäsin.
“Tietenkin lupaan. Mutta emo… oliko isä paha kissa? Miksi hän ei ole kanssamme?” kysyin. Emo hätkähti.
“Voi Hurma kultaseni, ei pahoja kissoja ole olemassakaan. Jokaisella tään maailman olennolla on sydän, joillakuilla se vain on syvemmällä. Ja isäsi… hän… no hän ei vain ollut valmis sitoutumaan sinun kasvatukseesi, mutta ei hän ole sellainen kuin jotkut”, emo vastasi.
“Okei”, maukaisin. “Mitä muuta maailmassa on?” kysyin uteliaana.
“Voi, vaikka mitä. Kaksijalat ovat, no tiedät miltä ne näyttävät. He ovat enimmäkseen harmittomia, mutta ole varovainen, sillä ne saattavat kaapata kissoja. Mutta on kaksi suurta petoeläintä, josta haluan varoittaa erityisesti. Ne ovat ketut ja koirat”, emo sanoi kaksi sana ajoita en ollut silloin kuullut aikaisemmin.
“Ketut ovat suuria, niiden turkki on punaoranssi niinkuin pihlajanmarja tai sinun turkkisi. Niillä on suipot korvat, ja pitkä, suippo kuono. Ne ovat hiljaisia, mutta ne eivät osaa liikkua kovin hiljaa metsämaalla. Pysy niistä kaukana. Ja koirat ovat hyvin erilaisen näköisiä. Suuret ovat vaarallisimpia, pienet eivät niinkään. Ne pitävät haukkuvaa ääntä ja niillä ovat suuret hampaat ja louskuvat, kuolaa valuvat leuat.”
“Mutta onko maailmassa sitten vain huonoja asioita?” kysyin.
“Ei tietenkään. On maailmassa paljon hyviäkin asioita, kerron niistä sinulle nyt. Tahdoin vain varoittaa sinua.” ja niin emo kertoi minulle maailman ihmeistä. Se oli ihanaa. Oli ihanaa taas olla emon kanssa pitkään aikaan.

Hätkähdin hereille. Se oli ollut ihana uni, mutta nyt tahdoin tehdä jotain yhteisön hyväksi. Tahdoin ansaita paikkani yhteisössä ja Ametistin sydämessä. Vaikkakin ne olivat kaksi ihan eri asiaa, niin silti. Huomasin Riemun, joka oli viemässä saalistani johonkin. Tassuttelin tämän luo.
“Hei, Riemu. Minne viet sitä?” kysyin. Riemu laski saaliin maahan ja vastasi; “vien sitä Lyralle.” kolli osoitti kohti naarasta, jonka nimeä olin kysynyt Ametistilta.
“Minä voin viedä sen”, tarjouduin.
“Kiitos!” Riemu ilahtui silmin nähden. Otin saaliin suuhuni ja tassuttelin naaraan luo. Herätin tämän hellästi ja kun tämä nosti päänsä ja katsoi minua hämmentyneenä, esittelin itseni ja kerroin miksi olin tullut.
“Hei, olen Hurma, ja toin sinulle ruokaa.”

//Lyra

Minulta oli juuri kysytty menneisyydestäni, taas. Ja se oli tietenkin Hurma, jonka olisi pitänyt jo oppia, ettei minulta kannattaisi kysyä siitä. Rangaistuksena, löin Hurmaa poskeen.
Hurma nosti oman käpälänsä nopeasti haavan eteen ja kääntyi minusta poispäin.
"Oliko sinulla muitakin kysymyksiä, jotka johtavat siihen ettei sinua enää ole?" Murisin Hurmalle.
"Taisit ymmärtää? Jos tahdot elää, pidä suusi tukossa", ehkä hän vihdoinkin ymmärsi ettei minun kanssa kannattanut pelleillä. Naaras nyökkäsi ja otti askeleen taaksepäin, hyvä.
Molemmat palasivat makuupaikoilleinsa, ja ainakin minä aloin nukkumaan. Olin väsynyt, päivä oli kuitenkin vasta puolivälissä eikä kukaan ilmoittanut mistään partioista.

''Ametisti, rakastan sinua'', kuulin tutun, mutta samalla tuntemattoman äänen.
''Minäkin sinua'', toisena kuulin oman ääneni.
Avasin silmäni ja näin minut ja Hurman vaihtamassa kieliä allani.
Miksi en pysty tekemään mitään? Miksi hän näyttää aivan minulta?
Tutkin tilannetta tarkemmin ja huomasin itseni kehräämässä ja nuolemassa Hurman päälakea.
''Olet paras kissa ikinä'', kloonini kehräsi kovempaa.
''Sinä myös, Ametisti'', olinko kuollut? Oliko tämä jokin kuolemanjälkeinen katsaus elämään, enkä vain tajunnut enää mistään mitään?
Mitä jos minut oli teloitettu, koska yritin tappaa Lyran?
Miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen? En ikinä rakastanut ketään, etenkään Hurmaa.
Nielaisin, halusin peitellä totuuden myös itseltäni.
...Rakastiko joku minua oikeasti?...
...Mitä jos tämä olisi merkki?...
...Katsaus tulevaisuuteen?...
...Tai vain epätoivoinen mielenharha?...
...Ehkä en edes antsaitsisi kumppania...
...Mitä jos...

"Ametisti?" Kuulin saman naaraan äänen, joka oli ollut unessani.
"Te kaksi, tulkaa partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyallon kanssa", Nefiri tuli säikäyttelemään. Katsoin pesän uloskäynnille ja näin siellä lopun partion.
Hurma lähti edelläni kävelemään pesän uloskäyntiä kohden, venyttelin nopeasti ja seurasin häntä.
Ulos oli tullut jo pimeä, ennen kuin edes olimme lähteneet pesästä. Lehtikato teki enteilevää tuloaan, jonka pystyi päättelemään maahan sataneesta lumipeitteestä.
Hurma aloitti Riemun kanssa keskustelun. Hyökyaalto ja Menninkäinen vaikuttivat olevan myös kiireisiä. Olin siis taas yksin. Olin aina yksin.
Kuuntelin Hurman ja Riemun keskustelua ja katselin samalla kaunista tähtitaivasta, jossa tähdet näkyivät sinä yönä varsin kirkkaina.
Kuulin Riemun kysymyksen Hurman haavasta. Katsahdin naaraaseen sivusilmälläni ja hän näytti ymmärtävän, että nyt oli paras valehdella.
"Sain tämän terävästä kirkaskivestä", hyvä. Hän ymmärsi minua. Kerrankin.
Jäin hieman loppupartion taakse katsomaan yhtä mielenkiintoista tähtikuviota, se näytti aivan kissalle.
"Tulehan nyt", Hyökyaalto huudahti, jotten jäisi jälkeen.
En ikinä saanut tehdä mitään mielenkiintoista, aina kaikki saivat käskyttää minua. Miksi en saanut itse määräillä ja ohjeistaa muita? Yhtä-äkkiä mielenkiintoni Kujakissayhteisön johtajan paikasta alkoi nousta. Ehkä minusta voisi tulla tulevaisuudessa yhteisön johtaja.
Huomioni herpaantui heti, kun kuulin oman nimeni. En ollut varma mihin kontekstiin sitä oli käytetty, mutta olin varma että se oli tullut Hurman suusta.
"Ametisti? Miten sinä päädyit yhteisöön?" Riemu vetäisi suustaan suuren punaisen lipun.
"Anteeksi mitä?" Murahdin Riemulle. Hurma joka seisoi Riemun takana näytti siltä, että olisi juuri nähnyt ison aaveen.
"Niin että miten päädyit yhteisöön?" Hänen äänessään kuului pieni hupaisuus. Oli aika antaa hänellekkin opetus.
Yritin hypätä kollin päälle, mutta Hurma kerkesi juosta väliini. Törmäsin häneen ja kierin pari ketunmittaa sivummalle.
"Miksi?" Murahdin Hurmalle ja Riemulle.
"Halusin vain kiusotella!" Riemu vitsaili. Halusiko tämä oikeasti päästä hengestään näin nopeasti?
"Ensi kerralla saat kyllä syvempiä haavoja mietittäväksi", tuhisin Riemulle.
"Ai niin vai", hän yritti koetella rajojani tahallaan. Sihahdin tälle, hän näytti ymmärtävän, että olin tosissani.
Hurman ja Riemun välinen keskustelu jatkui pitkään, kuitenkin se hiipui hitaasti takaisintulomatkalla.
Keskustelun vaijettua naaras päätti taas lähestyä minua. Hurma tiesi mitä tulisi käymään, jos hän ei olisi varovainen. Siksi hän lähestyikin hitaasti ja varovasti.
"Lu-luulen, et-tä tyk-kään sinus-ta", hän aloitti hiljaa.

//Hurma?

Keskustelumme Mirrin kanssa keskeytyivät, kun hänen ystävänsä tuli hakemaan hänet luotani. Se oli hieman sääli, mutta kyllä minä asian kanssa eläisin. Ehkä voisin levätä odotellessani Lunaa. Kumppanini käytti yleensä melko paljon aikaa etsiessään ruokaa, joten saattaisin joutua odottamaan häntä pitkänkin aikaa.

Herätessäni tunsin pesässä pyörteilevän viileyden siinä, missä Luna yleensä nukkui. Oliko hän edelleen muualla? Ehkä hän oli päätynyt heti perään kujapartioon? Toivottavasti hänellä oli kaikki hyvin…
Pörhistin turkkiani kylmää vastaan. Lehtikadon lähestymisen huomasi kyllä. Ilma viileni huomattavasti öisin, eikä pesän seinät niinkään pitäneet kylmää yhtä hyvin kuin olisin halunnut. Pimeä myös tuntui tulevan huomattavasti nopeammin, vaikka sitä ei huomannut niin hyvin ellei ollut ulkona, koska kujilla olevat kaksijalkojen pitkät aurinkotikut - kuten tykkäsimme niitä Lunan kanssa kutsua - valaisivat pimeän aikaan melko hyvin. Ainakaan ei tullut helposti yllätetyksi.
“Huomenta, Laku”, kuulin kumppanini kehräyksen ja käännyin katsomaan hänen kaunista valkoista olemustaan. Nousin heti pystyyn ja hieroin kuonoani hänen poskeaan vasten.
“Missä olet koko päivän piilotellut? Tuntuu, ettei sinua ole näkynyt ikuisuuteen! Meinasin kuolla jo yksinäisyyteen ja tylsyyteen täällä”, kehräsin leikkisästi kumppanilleni. Hän kehräsi takaisin.
“Kävin vilkaisemassa hieman uutta kissaa, Hurmaa. En mennyt juttelemaan, koska ajattelin, että sinä haluaisit olla mukana, mutta hän näytti ihan mielenkiintoiselta kissalta. Ehkä hänessä ei ole paljoa pahaa verta ja hänestä voisi olla hyvääkin seuraa joskus”, Luna kertoili. Nyökkäilin hänelle hymyillen. Tosiaan. Vastikään yhteisöön oli taas tuotu uusi kissa. Hurma oli raahattu sisään, eikä vaikuttanut nopealta vilkaisulta olevan asiasta niinkään moksiskaan.
“Joo, olisi oikein mukavaa joskus mennä jutustelemaan hänen kanssaan”, naukaisin Lunalle hymyillen. “Mutta ajattelin, että voisimme ehkä mennä kävelylle nyt? Ilta on kaunis.”
“Toki! Näytä tietä”, valkoinen naaras naukaisi hymyillen ja lähdin loikkimaan ulos pesästä kumppanini kannoillani. Ulkona oli nättiä, mutta olisin toivonut, että tähdet ja kuu olisi näkynyt paremmin. Kaksijalkojen aurinkotikkujen valon takia ne eivät näkyneet kamalan selkeästi.
“Joskus edelleen kaipaan kaksijalkojemme luokse, mutta elämä näin on myös ihan nautinnollista nyt kun siihen on tottunut”, Luna totesi. Vilkaisin häntä nopeasti.
“Samoin. Mutta ei tämäkään elämä niin kamalaa ole. Ainakaan ei tule tylsää - yleensä”, vitsailin ja puskin häntä hellästi kylkeen. Hän hymyili minulle lempeästi.

"Ha-halusin va-vain kysyä y-yhden jutun", takeltelin hermostuneena. Ametisti murahti, muttei tehnyt mitään estääkseni minua.
"jo-jos si-sinä voisit ke-kertoa minulle menneisyydestäsi?" kysyin hermostuneena. Ametistilta meni selvästi yli kanssani - jälleen kerran. En edes tajunnut mitä tapahtui, näin vain valkoisen välähdyksen ja tunsin jotain lämmintä valuvan poskeani vasten. Nostin tassuni poskelleni ja kun nostin sen niin, että näin sen. Siinä oli verta. Siivosin veren poskeltani hätäisesti ja käänsin katseeni pois Ametistista.
"Onko sinulla enemmänkin kysymyksiä jotka johtavat siihen ettei sinua enään ole?" kolli murisi ja astui askeleen lähemmäksi. Mieleeni tulvi tapoja jolla Ametisti saisi minut - katoamaan. Niihin sisältyivät hirviön alle ryöntäminen, Päivänsäteellä murhauttaminen ja suora murha.
“Taisit ymmärtää. Jos siis tahdot elää, älä. Kysy. mitään”, kolli ärähti ja nousi seisomaan. Nyökkäsin pelokkaasti ja astuin askeleen taaemmaksi.
“Te kaksi”, Nefiri sanoi kun tuli luoksemme. “Menkää partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyaallon kanssa” naaras sanoi ja heilautti häntäänsä kohti pesän suulla odottavia kissoja. Muut kaksi kissaa kastoivat ulos, mutta Riemu katseli meihin päin. Ametistin korvat luimistuivat hieman ja silmät siristyivät, mutta minä lähdin mielelläni mukaan. Riemu oli ollut minulle mukava, tahdoin tutustua häneen enemmän. Tassuttelin heidän luokseen, ja Ametisti seurasi.

Kuljimme kujilla ja muut olivat hiljaa, mutta minä juttelin Riemun kanssa.
“Miten sinä päädyit tänne?” kysyin Riemulta, ja toivoin ettei tämä loukkaantuisi. Kolli kallisti päätään.
“Yhteisöönkö? Minä synnyin tänne”, kolli naukaisi. Kallistin päätäni. Minkäköhän laista olisi ollut syntyä tänne? Tajusin, että minä voisin olla ihan eri kissa, ihan eri luonteella ja menneisyydellä. Jos minulla olisi ollut erilainen menneisyys, olisinko samanlainen kuin Ametisti? En tiennyt, enkä oikeastaan tahtonutkaan tietää. Minä pidin Ametistista edelleen, mutten tahtonut olla samanlainen kuin hän.
Juttelimme hetken niin, että aiheemme heittelivät puolelta toiselle.
”Toivon, että löydämme hyvin ruokaa, sillä pian tulee lehtikato, ja öistä tulee pidempiä, kylmiä ja hyvin pimeitä”, Riemu naukaisi ja vilkaisi taivaalle. Kallistin päätäni.
“Mutta sentään öitä valaisevat ne kaksijalkojen pikkukuut ja tähdet, vaikka tähtiä ei kovin paljon näekään”, naukaisin ja käänsin päätäni niin, että Riemu näki naarmuni. Kolli siristi silmiään.
“Mistä sait tuon?” kolli kysyi. Nielaisin ja kohautin olkiani vähättelevästi.
“Minä käsken sinua vastaamaan”, Riemu sanoi ja huokaisin alistuneena.
“Raapaisin itseni terävään kirkaskiveen”, valehtelin, sillä en tahtonut saattaa Ametistia pulaan. Riemu nyökkäsi. En tiennyt, uskoiko kolli minua, mutta hyväksyi vastaukseni.
Kun olimme kulkeneet hetkisen, juttelimme jälleen menneisyydistä.
“Ametistin menneisyyttä ei kannata kysyä, hän ei pidä siitä”, sanoin ja Riemu kallisti päätään.
“Niinkö?” Riemu kysyi.

//Ame

Suunnitelmamme Cosmoksen kanssa eivät olleet toistaiseksi ottaneet mitenkään mainittavasti tuulta alleen. Toisaalta tavoitteemme olikin niin suuri, ettei sen kanssa pitänyt hötkyillä. Paras ystäväni kuitenkin tuntui olevan koko ajan vauhdissa, hän olisi halunnut nopeuttaa suunnitelmiamme jatkuvasti. Olimme saaneet Unelman luottamuksen, joka kuitenkin oli jo hyvä askel eteenpäin. Samalla minun inhoni Päivänsädettä kohtaan kasvoi myös päivä päivältä. Enemmän kuin mitään olisin halunnut johtajan kuoleman, mutta valitettavasti tilaisuutta sellaiseen ei ollut tullut. Olisi vain odotettava.
Istuskelin paraikaa Kujakissayhteisön pesän uloskäynnillä odottamassa muuta partiota. Päivänsäde ei ollut laittanut minua partion johtoon, vaikka omasta mielestäni hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin. Kun kaikki partion jäsenet olivat paikalla, Nefiri lähti johdattamaan meitä ulos pesästä. Työnnyin häikäilemättä Urhon ja Mirrin ohi, kun he olivat lähdössä valkoturkkisen kujakissan perään. Loin heihin uhkaavan katseen, oppisivatpahan olemaan ja kunnioittamaan minua. Lähtiessämme matkaan, partion yllä vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei tuntunut olevan tänään juttutuulella, eikä se haitannut minua yhtään. Nefiri johdatti meitä kauemmas kaksijalkalan keskustasta syrjäisiä kujia pitkin. Samanaikaisesti kaikki partion jäsenet silmäilivät kujia ja niille nousevia varjoja vieraiden kissojen varalta.
Vilkaisin Mirriä, joka oli löytänyt paikkansa minun takaani. En välittänyt ystävystyä muiden kuin Cosmoksen kanssa, mutta valehtelematta etsin kaiken aikaa kissoja, joihin voisimme turvautua suunnitelmassamme. En tuntenut yhteisön uusinta jäsentä oikeastaan lainkaan, mutta suunnitelman vuoksi minun olisi kai uhrauduttava. Ennemmin minä tutustuin muihin kuin Cosmos, sillä pelkäsin hänen olevan liian herkkä muiden manipulointiyrityksille.
"Joko olet saanut tarpeeksesi yhteisöstä?" avasin keskustelun kylmällä äänellä samalla, kun hidastin tahtiani ja jättäydyin Mirrin rinnalle.

//Mirri?

Odotin kärsimättömästi Päivänsäteen vierellä, sitä että hän oli valmis Hurman kanssa. Päivänsäde oli kieltänyt minua lähtemästä koska hänellä muka oli jotain asiaa.
''Harkitsin sinun valvottu tittelin poistamista, jos autat Hurmaa sopeutumaan yhteisöön'', Päivänsäde tokaisi minulle kun Hurma oli lähtenyt.
''Ai, okei. Kaipa minä voin tehdä sen'', eipä minun ainakaan tarvinnut enää rampata jokaisessa partiossa. Ja sitäpaitsi saisin tämän valvotun tittelin ehkä poissa eikä kukaan enää kyseenalaistaisi sitä.
''Ja sinä voit nyt ottaa YHDEN asian ruokakasasta. Ja sitten voit mennä nukkumaan'', Päivänsäde kertoi helpottavat uutiset ennen lähtöään.
Vihdoinkin saan syötävää, koska en ollut syönyt tänään ollenkaan.

Heräsin aikaisin aamulla, aurinko ei edes ollut vielä noussut. En ollut nukkunut hyvin, koska joku iso kaksijalan hökötin oli ajanut asustamispaikkamme ohi. Se oli sellainen, joka sylki lunta jostain putkesta. Toisaalta se ei tehnyt oikein mitään, koska yöllä ei satanut lunta kuin ehkä käpälänmitan verran.
Kävin kävelemässä hetken, tottakai pesän sisällä. Ja sitten tajusin, että minun pitäisi huolehtia Hurmasta jottei Päivänsäde ihmettelisi puuhiani.
''Hitsin unikeko, nouse. Näytän sinulle paikat'', tiuskaisin edelleen sikeästi nukkuvalle Hurmalle.
''Joo, tottakai!'' Hurma oli yhtä äkkiä täysin pystyssä ja valmiina edessäni.
''Tuolla siis on tuoresaaliskasa, tai mitä siellä nyt onkaan'', esittelin Hurmalle yhteisön pyhäinhäväistyksen.
''Sain siihen eilen ensimmäisen saaliini, kun olin Riemun kanssa pihalla'', Hurma mahtaili.
''No onpas hieno'', yritin olla mahdollisimman ystävällinen Hurmalle, jotta hän ei menisi valittamaan Päivänsäteelle.
''Tuolta pääsee yläkertaan, älä kuitenkaan mene sinne ellei sinulla ole lupaa Päivänsäteelta tai saatat katua sitä'', kerroin.
Näytin Hurmalle vielä parantajan huoneen ja sitten menin takaisin omalle makuupaikalleni.
Ilmeisesti Hurmakin oli vielä väsynyt ja hän seurasi minua makuupaikalleensa. Joka tietenkin oli minun vieressä.
''Vaikutat tosi mielenkiintoiselta kissalta. Miten sinä päädyit yhteisöön?'' Hurma kysyi iloisella äänellä ja hivuttautui hieman lähemmäs minua.
''Ole varovainen kysymystesi kanssa'', murahdin ja katsoin Hurmaa tuimasti.
''Mut''-, Hurma yritti aloittaa, hyppäsin hänen päälleen nopeasti ja pakotin hänet maahan.
''Älä kysy tuollaisia kysymyksiä, tai saat kohdata kohtalosi. Ymmärsitkö?'' Murisin uuden yhteisön kissan korvaan. Kohta häntä ei enää edes enää olisi olemassa.
Hurma alkoi vapisemaan allani. Huomasin hänen pelkonsa.
''Ymmärsitkö?'' Puristin Hurmaa vielä kovempaa.
''J-jo-joo'', kuulin hänen hennon äänen.
Päästin Hurmasta hitaasti irti ja menin takaisin omalle makuupaikalleni. Toivottavasti hän oli ymmärtänyt ja saanut arvokkaan opetuksen.

''A-Ametisti. Tulisitko näyttämään mihin menen tekemään tarpeeni?'' Taas se karvamötty tuli häiritsemään minua.
Kun hän töksäisi minua kylkeen, säiliöni täyttyi taas ja löin häntä poskeen.
''Auh! Mistä hyvästä tuo oli?'' Hurma hypähti taaksepäin.
Katselin hänen poskeaan ja tajusin, etten ollut osunut naaraaseen kunnolla. Hänen poskestaan ei edes vuotanut verta.
''Voit miettiä sitä itseksesi'', naukaisin ylimielisesti ja nousin pediltäni.
''Tuosta sisäänkäynnistä ulos. Mutta hae ensin joku joka ei ole valvottu!'' Tokaisin naaraalle.
Hurma poistui näkökentästäni.

Pian hän tulikin taas. Lähdimme takaisin nukkumapaikkojamme kohti, kun Hurma kertoi:
''Tuo kissa tuolla näyttää yksinäiseltä, kuka hän on?'' Tottakai hän osoitti Lyraa kohti. ''Pitäisikö hänelle mennä puhumaan?'' Hurma kysyi, tietämättömänä pari viikkoa sitten tapahtuneesta insidentistä.
''Emme mene puhumaan hänelle, paitsi jos haluat etten enää ikinä puhu sinulle, koska sinua ei ole enää olemassa.'' Miksi juuri Lyra? Miksi hänen piti olla kaikessa mukana? En halunnut kuulla yhtään enempää kysymyksiä tai epäloogisia järkeilyjä Hurman, tai oikeastaan kenenkään muunkaan suusta.
''No, ei kai sitten'', Hurma vaikutti pettyneeltä.
Olin taas makaamassa omalla pedilläni. Hurma ei tietenkään vieläkään tajunnut, että hänen ei kannattaisi oleskella lähelläni.
Hurma oli aluksi kahden ketunmitan päässä minusta, sitten yhden ja sitten hän olikin enää parin hiirenmitan päässä.
Sihahdin Hurmalle ja vilautin hampaitani, olin valmis tappamaan jos hän tulisi yhtään lähemmäs.
Hurma selvästi säikähti ja siirtyi hitusen kauemas.
''Ha-lusin v-ain kysyä yhden jutun...'' hän pökelti.

//Hurma

Kävelin hiljaisena ja nöyränä kilpikonnakuvioisen kollin vierellä. Vilkuilin välillä sivusilmällä tätä, mutta kolli piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna.

Kuuntelin harmaata naarasta ja nyökkäsin katse kunnioittavasti maassa. “Kyllä”, sanoin naaraalle ja vilkaisin tummaa kollia, siis Ametistia. Ametistin silmät siristyivät uhkaavan näköisesti mutta tummanharmaa naaras ei selvästikkään huomannut sitä. Kun Päivänsäteeksi itsensä esitellyt naaras oli selittänyt minulle yhteisön käytännöt ja säännöt, hän kääntyi pienen kollin puoleen.
“Riemu, auta häntä etsimään jotain josta tehdä peti ja näytä hänelle hänen nukkumapaikkansa”, johtaja käski ja kun kolli nyökkäsi hymyillen, Päivänsäde kääntyi minuun päin. “Ja sinä, et yritä mitään, onko selvä?” naaras sihahti ja nyökkäsin vakavana. Mieleeni ei tulisi yrittää mitään. Olin nyt osa yhteisöä, joten miksi yrittäisin mitään? “Menkää sitten. Ametisti tässä”, naaras nyökkäsi kohti Ametisitia, josta tahdoin saada ystävän, kohti, “jää keskustelemaan kanssani.” Ametisti näytti happamalta, mutta jäi Päivänsäteen luokse, kun muut lähtivät, myös minä ja Riemuksi kutsuttu kolli. Melkein olisin tahtonut jäädä ametistin luokse, mutta en tahtonut saada enempää vaikeuksia mitä minulla jo oli. Seurasin siis Riemua kun hän johdatti minut kujille.

Kun olimme kävelleet hiljaisuudessa hetken, Riemu avasi suunsa.
“Oletko ennen etsinyt pesätarvikkeita kaksijalkalasta?”
Pudistin päätäni. Jatkoimme matkaa hetken mutta sitten nenääni leijaili ihana haju. Se tuoksui ihan mehukkaalta jänikseltä, mutta melkein paremmalta.
“Haistatko tuon?” kysyin Riemulta, joka kohautti lapojaan.
“Ehkä. Mistä se tulee?” kolli kysyi ja osoitin tassullani suunnan.
“Mennään katsomaan”, Riemu päätti ja johdatti minut suuren roskiksen luo.
“Se tulee tuolta”, sanoin ja loikin roskiksen reunalle ja yritin työntää sen kantta auki, mutten saanut sitä. Riemu tuli avukseni ja yhdessä saimme sen työnnettyä auki. Haistelin ja yritin paikallistaa hajun lähteen tarkemmin. Sitten tajusin, että se tuli mustasta asiasta ja nappasin sen hampaisiini ja loikkasin alan roskikselta. Riemu seurasi minua ja tiputin mustan asian maahan.
“Kokeilen rikkoa sen”, Riemu sanoi ja nappasi mustaa hampaisiinsa ja repi sitä. Lopulta se antoi periksi ja sieltä paljastui vain vähänsyödyn näköinen. En edes tiedä, mikä. Sen keskellä oli isompi luu, ja yläsivuilta törrötti kaksi pienempää luuta, yksi kummallakin sivulla.
“Mitä luulet, onko se hyvä?” kysyin Riemulta. Riemu haisteli sitä hetken ja nyökkäsi sitten.
“Hyvää työtä. Sinun ansiostasi meillä on taas hyvä ateria jollekulle”, Riemu sanoi ja hymyili minulle hieman. Yhtäkkyä huomasin roskiksen alla jotain ruskeaa ja karvaista. Jotain elotonta sellaista. Työnnyin sinne ja napppasin asian suuhuni. Se vaikutti jonkin eläimen karvalta, muttei ollut. Siinä oli hieman reikiä, mutta kelpasi hyvin pediksi. Riemu nyökkäsi hyväksyvästi ja lähdimme takaisin kohti leiriä.

Leirissä Riemu näytti minulle nukkumapaikkani. Asettelin petini hyvin ja asetuin nukkumaan. Uni tuli miltei heti, sillä päivä oli ollut väsyttävä.

Aamulla joku herätti minut tökkimällä minua hieman kovakouraisesti hereille. Avasin silmäni ja sydämeni hypähti taas oudosti kun näin Ametistin seisovan edessäni.
“Minun pitää esitellä sinulle paikat, joten nouse”, Ametisti murahti ja nousin istumaan. Kaikki kollin olemuksessa huusi; teen tämän vain jotta en olisi valvottu enään, en siksi että minua kiinnostaisi. Silti kolli oli kiehtova. Vielä minä saisin hänesä lempeän puolen esiin!

Minut oli määrätty partioon Urhon, Nefiirin ja Riemun kanssa. Kävelin pesästä ulos Urhon kanssa, koska hän oli kertonut että tapaisimme muutaman korttelin päässä muiden kanssa.
''Oliko teillä suunnitelmia minne mennään?'' Nefiiri kysyi muilta, tervehdysten jälkeen.
''Eipä oikeastaan. Jatketaan vaikka oikealle'', Urho vastasi nopeasti. Riemu nyökkäsi ja lähti kävelemään. Harpoimme muiden kanssa Riemun kiinni ja hieman hidastimme tahtia.
''Haistatko sinäkin tuon?'' Riemu kohdisti kysymyksensä minuun.
''Kaipa minä haistan'', katsahdin ylös Riemua kohtaan, joka taiteili yhden kanksijalanpesän katolla.
Ilmassa oli hieman epätavallinen haju. Jota en kyllä ihmetellyt, koska olimme jo kävelleet hetken poispäin Kujakissayhteisön pesästä.
''Onkohan se joku kissa?'' Urho ehdotti.
''En usko, tämä haisee enemmän joillekkin roskille'', Riemu vastasi. Hän nyt käveli taas normaalisti vierellämme, eikä uhannut elämäänsä turhaan kiipeilyyn.
''Kyllä minä olen aika varma, että tämä on jokin kissa!'' Urho jatkoi väittämistä. Riemu ja Urho joutuivat leikkimieliseen riitaan ja lopulta päätyivät siihen tulokseen, että kääntyisimme sinne mistä haju tuli.
Minullahan ei ollut mihinkään mitään sanottavaa, koska olin partion ainut valvottu.
*Tämä titteli olisi kyllä kiva saada pois*, ajattelin.
Nyt minäkin aloin haistaa sen hajun, se oli kyllä todellakin jonkun toisen kissan haju.
Pian käännyimme yhden kulman ympäri ja näimme valko-oranssin naaraskissan.
''Sanoinhan, että täällä on joku'', Urho kiusoitteli Riemua.
''Huolehdi sinä tästä ongelmasta, voimme /ehkä/ kertoa siitä sitten Päivänsäteelle. Riippuen miten hyvin onnistut tietenkin'', Nefiiri kuiskasi korvaani.
Katsahdin kohti naarasta ja kysyin mikä hänen nimensä oli.
''Minun nimi on Hurma'', hän vastasi pelokkaan kuuloisena.
Huomasin, kuinka hänen niskakarvansa alkoivat nousta lähestyessäni minua.
''Kai sinä tiedät, että tulet nyt meidän mukaamme? Ja tulet aina olemaan osa meitä?'' Muistelin, miten minua oli kohdeltu, kun jouduin osaksi Kujakissayhteisöä. Halusin antaa tälle kissalle samanlaisen kokemuksen.
''M-mut''- keskeytin hänet painamalla tassuni hänen kaulalleen.
''Ei mitään mutteja, sinä tulet mukaamme vaikka väkisin'', murahdin hänelle.
Hurma alistui ja lähti kävelemään vierelleni.
''Lähdetään'', Nefiiri vaikutti iloiselta onnistumisestani. ''Päivänsäde on varmaan iloinen'', hän jatkoi.
''Minne olemme menossa?'' Hurma kysyi hetken päästä.
Joku partion kissoista töksäytti minua hännällään. Ja sen takia vastasin hänelle: ''Tulevaan asuinpaikkaasi.''
Loppumatka sujui hyvin, ja hiljaisesti.

''Menen etsimään Päivänsäteen'', Riemu kertoi ja juoksi muun partion edelle.
Uusi kissa pysyi hiljaisena loppumatkan, ja hyvä niin muuten hän saattaisikin olla kävelemässä hautaansa.
Juuri kun pääsimme pesään, Päivänsäde ilmestyi eteemme ja katseli hetken Hurmaa.
''Saimme hänet kiinni'', Urho kertoi.
''Ja Ametistia saamme kiittää siitä - että hän on nyt osa meidän rivejämme'', Riemu huomautti. Päivänsäde näytti järkyttyvän, kun Riemu piti tauon. Ilme kuitenkin tyyntyi nopeasti ja huomasin hänen katseessaan hieman ylpeyttä.
''Olen yhteisön johtaja'', Päivänsäde tuijotti Hurmaa suoraan silmiin.
''Tottelet kaikkea mitä sinulle sanotaan, etkä saa poistua leiristä ilman luotettavaa jäsentä. Olet valvottu, siihen asti, että pystyt todistamaan luotettavuutesi yhteisölle. Ametistikin on muuten sellainen, eli häntä ei tarvitse kuunnella'', Johtaja ei taunnut tajuta, että olin juuri hänen vieressä. ''Ai niin vai'', supisin. Onnekseni Päivänsäde ei kuullut, kun hän selitti Hurmalle yhteisön käytäntöjä.

//Hurma? Päivi?

Kissojen ääni tuli koko ajan lähemmäksi, jokaikinen vaistoni käski minua juoksemaan, mutta olin liian kauhistunut liikkuakseni. Pian näkyviini tuli valkea naaras, jonka jalat olivat harmaat ja samoin myös hänen korvantaustansa. Naaraan haarmaansiniset silmät välkähtivät kun hän näki minut. Yritin siloitella pystyynnoussenneita niskakarvojani. Pian paikalle pölähti kaksi muuta kissaa. Toinen kolleista oli pienikokoinen ja hänen turkkinsa oli tummanruskea. Varpaissaan tällä oli harmaat sukat ja hänen vihreät silmänsä loistivat. Toinenkin kolli oli tummanruskea, mutta hän oli suuri ja lihaksikas, pitkä turkki ja kullankeltaiset silmät. Kollit katselivat minua uteliaasti. Kun viimeinen kissa tuli esiin, sydämeni hypähti oudosti. Kollin turkki oli musta, ja siinä oli ruskeita alueita. Hän katseli minua ruskeilla silmillään välinpitämättömän näköisesti, mutta sillä sekunnilla päätin, että tekisin kaikkeni kaivaakseni kollista lempeän puolen esiin. Vaikka se ei edes olisi hänessä.
“Minähän sanoin, että täällä on joku”, kolli sanoi osoittaen sanansa valkoiselle naaraalle, joka siristi silmiään ärsyntyneen tuntuisena ja käänsi katseensa takaisin minuun. Hän katseli minua hetken ja kysyi sitten; “kuka sinä olet?”
“Olen Hurma”, yritin pitää ääneni rauhallisena ja katselin mustaruskeaa kollia siinä samalla. Kolli vain katseli minua välinpitämättömän näköisenä, mutta tämän ruskeat silmät olivat kauniit. Mitä todellakin tahdoin tästä kissasta ystäväni!

Katsahdin Lakua iloisesti. Hän tiesi emoni ja isäni. Lämpö heräsi sisälläni. Ehkä Laku voisi kertoa minulle lisää emostani.
“Mirri!” Roihu huudahti. Katsahdin Lakuun anteeksipyytävästi ja kipitin Roihun luokse.
“Kuka tuo on?” Roihu kysyi vauhkona katsellen Lakua lapani yli. “Tekikö hän sinulle jotain?”
“Ei, ei. Hän on Laku”, sanoin ja katsoin tassujani. Naaras oli huolissaan puolestani.
“Hän oli ystävällinen. Hän tunsi emoni!” kerroin Roihulle. Roihu kohautti lapojaan ärsyyntyneesti.
“Et voi tietää, että hän oli rehellinen. Mitä jos hän haluaakin vain päästä lähellesi satuttaakseen sinua?” Roihu sanoi vihaisin ilmein. Katsoin Roihua takaisin.
“Rauhoitu, Roihu. Ei hän aio niin tehdä. Tule, mennään pesille”, sanoin ja kuljetin Roihun meidän pesillemme. Arpi istui jo pesien vieressä tarkkailen meitä vakavat silmät tarkkoina ja korvat valppaana. Vilkaisin Arpeen. Hän näytti melkein pelottavalle, kun tuijotti meitä noin.
“Mirri, älä puhu kissoille, jos en ole kanssasi. En halua, että kukaan käyttää hyväksi sinisilmäisyyttäsi. On sinun syytäsi, että olemme jumissa täällä”, Roihu tiuskaisi mulkaten Arpea. Arpi nousi ja lähti.
“Olen pahoillani”, sanoin ja painoin taas pääni kuin saarnan saanut pentu konsanaan. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Haluan vain pitää sinut turvassa”, Roihu naukui. Nyökkäsin hänelle.
“Kiitos”, sanoin ja katsoin varovaisesti naaraan vihreisiin silmiin. Roihu hymyili ja veti minut lähelleen. Nojasin tämän turkkiin ja annoin hänen silittää selkääni hännällään. Kiedoin oman häntäni hänen selälleen.

Voisin vaikka vannoa, että edellinen yö oli ollut koko lyhyen elämäni huonoin. Minusta tuntui siltä, että en ollut nukkunut silmäystäkään. Olin ollut koko yön hälytystilassa, sillä Ametistin läsnäolo nosti karvani pystyyn. Olin ihan varma, että tuohon kolliin ei ollut luottamista. Jokin vaistoissani sanoi niin. En ymmärtänyt miksi Päivänsäde oli määrännyt juuri hänet minun vahdikseni. Yrittikö hän todella tapattaa minut? Nielaisin. En ollut koskaan ennen ajatellutkaan mitään tälläistä, mutta.. Ensin Ametisti kävi kimppuuni ja sitten Päivänsäde määräsi hänet minun vahdikseni. Jokin siinä ei vain käynyt järkeen. Vilkaisin Ametistia epäluuloisesti ja tunsin kuinka yleinen epäluulo, petetyksi tulemisen tunne valtasi minut. Päivänsäde oli tai ainakin oli ollut kissa kehen olin voinut luottaa aina. Mutta entä nyt, oliko Päivänsäde todella pettänyt minut..? Yksi heikkouksistani oli se, että luotin muihin kissoihin aika helposti. Päätin, että se muuttuisi. Jos haluaisin pitää henkeni, minun olisi oltava varovaisempi muiden kissojen kanssa. En saisi päästää ketään liian lähelle tai muuten… Muuten minulle voisi käydä todella köpelösti. Huomasin, että kävin päässäni hyvin ristiriitaisia keloja läpi. En halunnut muuttua liian epäluuloiseksi ja kivikasvoiseksi.
Ametistin naukaisu herätti minut takaisin todellisuuteen. Loin kolliin hyvin tympääntyneen ja kysyvän katseen, mitä tuo nyt halusi?
“Mitä sinä sanoit?” kysyin kilpikonnakuvioiselta kissalta väsyneenä.
“Niin että minä menen nyt”, Ametisti murahti ja huiskautin kollille häntääni. Minun puolestani kolli oli valmis suksimaan vaikka kuuseen, en välittänyt. Hänen takiaan olin nyt Hyödytön ja en tiennyt voisinko luottaa emooni enää ikinä. *Minun on pakko hioa taistelutaitojani*, mietin itsekseni. Mietin myös pitäisikö minun puhua epäilyksistäni Cosmokselle. En kuitenkaan ollut hyvissä väleissä veljeni kanssa. Mietin voisiko Cosmos käyttää sitä tietoa hyödykseen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minulla ei ollut ketään kenelle kertoa tästä. Niiskaisin hiljaa, se sai minut surulliseksi. Olinko minä, Johtajan tytär näin yksinäinen? Miksi olin päästänyt tämän tilanteen näin pahaksi enkä ollut tarttunut siihen yhtään aiemmin?

Olin istuskellut parantajien putiikissa jo jonkin aikaa, Lyra vain makoili alustallaan ja välillä mulkaisi minua kohden.
Härmän syy siihen, että jouduin olemaan koko yön parantajien pesällä oli, että vahtaisin Lyraa kuolemasta tai jotain herättelemällä häntä. Eihän minua voinut vähempääkään kiinnostaa, mutta se oli tehtävä.
''Haepa minulle jotain syötävää'', Lyra tokaisi ilkeästi suoraan kuonooni. Eikö hän ollut ymmärtänyt minua jo aijemmin? Eikö lähes minun kynsiini kuoleminen ollut tarpeaksi ymmärtää, että en tykännyt hänestä?
Heilautin häntääni Lyraa kohti halveksuvasti ja poistuin taas parantajien pesästä.
Kävelin tuoresaaliskasaa kohti ja otin sieltä rotan tai itseasiassa kaksi, toinen olisi minulle. Päivänsäteen määräykset eivät kiinnostaneet minua. Kunhan vain kukaan ei saanut minua kiinni. Toiveeni tukahtuivat seuraavalla silmänräpäyksellä, kun Päivänsäde vain ilmestyi taakseni ja kysyi:
''Mitäs sinä täällä ruokakasalla?''
Tipautin molemmat rotat ja murahdin: ''Olen ottamassa ruokaa /Lyralle/''
Päivänsäde pyöräytti silmiään ja tuli mukanani olevinaan varmistaen, että en ottaisi toista niistä.
''Saat syödä tähteet jos Lyra ei jaksa'', Päivänsäde katsahti minuun parantajien pesän edustalla.
''Ahah, kiva'', tuhahdin vastaukseksi.
Katselin Lyran syömistä ja Päivänsäteen sekä Härmän välistä keskustelua, jossa kuulin oman nimenikin heittelyä hieman.
''Ota tästä'', Lyra töksäisi hetken päästä. Hän työnsi eteeni kaksi hiiren raatoa joissa oli ehkä hännänkarvan verran syötävää jäljellä.
''No.. kiitos'', suhahdin takaisin ja heitin molemmat raadot suoraan Lyran ohi pesästä pois.

''Lyra pitäisikö sinun mennä nukkumaan? Se nopeuttaa parantumisprosessia huomattavasti?'' Härmä pyysi Lyralta illemmalla.
''Kaipa minä voin mennä , se ei kuitenkaan kovin mukavaa ole kun /tuo/ joutuu herättelemään minua koko ajan.'' Naaras katsahti minua kohti halveksuvalla ilmeellä.
''Se on parhaaksesi'', Härmä totesi väliin.
Lyra jätti vastaamatta ja laittoi päänsä käpäliensä väliin.
''Muistahan herätellä häntä - jos Lyralle käy mitään se on automaattisesti sinun syytä'', Päivänsäde tiuskaisi ja poistui pesästä.
''Tästä tulee pitkä, tylsä ja turha yö'', tuhahdin ja istuin Lyran viereen. Aijoin tehdä tästä mahdollisimman epämukavaa Lyralle.

''Herää'', taputtelin Lyraa lavalle.
''Olen hereillä'', Lyra pihahti ja jatkoi nukkumista.
Tämä oli vasta ensimmäinen kerta monesta, mitä aijoin herättää Lyran. Hetken odottelun jälkeen taputin häntä uudestaan olkapäälle ja odotin vastausta. Lyra oli ilmeisesti päässyt syvemmälle unen vaiheeseen, sillä hän ei vastannut heti. Tämän takia löin kovempaa, siihen asti että naaraan suusta tuli vastaus.
Herätin Lyran vielä kaksi kertaa ennen kuin huomasin jonkun liikkuvan pesän ulkopuolella.
Sihahdin hänelle hampaat välkkyen ja työnsin kynteni esille. En kaivannut enää yhtään enempää hankaluuksia, vaikka toisen kissan veren maku suuhun kyllä maistuisi.
''K-kuka olet?'' Kuulin äänen kuiskaavan.
''Mitä haluat?'' Vastasin kysymyksellä.
''M-minulla on tikku tassussa'', ääni kuullosti tutulta, mutta en pystynyt tunnistamaan omistajaa.
''Mene etsimään Härmää tai Mesiläistä muualta'', murahdin hänelle. Tämä pelottelukeino selvästi toimi sillä hän ei enää puhunut minulle.
''Lyra herää jo'', paukautin Lyraa päähän hetken päästä.
''Joo joo, onko pakko herättää noin usein?'' Hän kysyi.
''Totta kai'', naurahdin. ''Hyviä unia'', mau'uin sarkastisesti.
Aloin nuolemaan tassujani ja turkkiani, en ollut vielä siistinyt sitä taistelun jälkeen joten ae oli aika huonossa kunnossa. Kun sain turkkini nuoltua läpi herätin Lyran vielä kerran ja yritin itsekin torkkua.

''Mitä teet?!?'' Härmä järkyttyi nähdessään minun nukkuvan Lyran vierssä kovalla ja kylmällä kivilattialla.
''Nukun. Ellei se ole ilmiselvää näkemästäsi'', kuvittelin hänen puhuvan minulle ja vastasin.
''Mitens oli Lyran herättelyn kanssa?'' Härmä jatkoi kyselyään.
''Herätin hänet varmaan viisitoista kertaa, olen saanut nyt nukkua vain hetken'', tällä kertaa kerroin ainakin totuuden.
''Niin hän teki, valitettavasti'', Lyra murahti pediltään.

Lyra kuunteli Päivänsäteen ja Ametistin välistä keskustelua vain puolella korvalla. Jos naaras olisi itse voinut valita, hän olisi painunut suoraan omaan seuraansa ja pysynyt siellä loppuelämänsä ajan. Lyra ei ollut varma miten hän voisi enää ikinä näyttää naamaansa yhtään missään! Kuinka noloa nyt oli hävitä Valvotulle ja joutua Hyödyttömäksi? Ajatuskin sai naaraan tuntemaan olonsa ikäväksi ja häpeä kasvoi sekunti sekunnilta. Lyran teki mieli heittäytyä marttyyriksi ja ulista Päivänsäteelle kuinka toinen voisi vain suosiolla tappaa hänet. Mutta Lyra tiesi, että siitä ei olisi yhtään mitään hyötyä. Päinvastoin se vain vähentäisi hänen pisteitään emonsa silmissä. Pahimmassa tapauksessa Päivänsäde alkaisi suosia enemmän hänen veljeään, Cosmosta. Vaikka naaras tietyllä tapaa välitti veljestään, katsoi hän kuitenkin toista hieman alaspäin. Kollin tempaukset olivat varmasti vaikuttaneet hänen maineeseen ja naaras halusi pitää nimensä yhtä puhtaana mitä turkkinsakin oli. Sen takia Ametistille häviö otti koville. Lyra valpastui hieman kuullessaan Päivänsäteen antaman rangaistuksen. Naaras hymähti sille tyytyväisenä. Ametisti olisi ansainnut vieläkin pahemman rangaistuksen, mutta eipä kai toiselle tuota pahempaa voinut keksiä ilman, että siihen kuului väkivaltaa. Lyra ei kuitenkaan ottanut Ametistin rangaistukseen kantaa. Hän halusi vain velloa omassa itsesäälissä. Omassa mielessään Lyra kuitenkin toivoi, että Ametistin päälle tippuisi vaikka joku painava kaksijalan esine ja kolli itsekin menettäisi muistin. Naarasta ärsytti, mitä jos hän oli nyt unohtanut jotain tärkeää. Viileä henkäys tuntui kulkevan naaraan kehon lävitse. Mitä jos hän jonain päivänä unohtaisi isänsä… Lyra ei arvostanut Kharonin tekoa, välillä hän melkein vihasi isäänsä. Mutta mitä naaras ei myöntänyt oli se, että välillä hän myös kaipasi toista. Kaipaukseen sekoittui kuitenkin myös katkeruutta. Kuinka Kharon oli kehdannutkin hylätä heidät ja pettää Yhteisön? Se sai usein kaipauksen unohtumaan, osittain se oli myös Lyran oma tapa suojella itseään surun tunteilta. Naaras painautui yhä tiukemmin kerälle, häntä oli yhtäkkiä alkanut väsyttämään hirmuisen lailla eikä naaraan silmäluomet pysyneet enää sekuntiakaan ylhäällä.

Lyra suki veren sotkemaa turkkiaan tympääntyneenä. Kaiken lisäksi Ametisti oli vielä sotkenut hänen yleensä niin kauniin turkin. Lyra pelkäsi, että tästä jäisi hänelle jotain pysyvää ulkonäöllistä haittaa. Kuinka hän voisi sen jälkeen enää ikinä katsoa itseään heijastuksista? Huomatessaan liikettä pesän nurkassa, hänen katseensa kääntyi ja hänen epäonnekseen naaras huomasi Härmän perässä kulkevan Ametistin. Mitä tuo täällä teki? Lyra mulkaisi kilpikonnakuvioista kollikissaa ja jatkoi sitten turkkinsa sukimista. Naaras kuitenkin höristi korviaan, minkä takia Ametisti oli täällä? Itselleen Lyra hoki, että häntä ei voinut vähempää kiinnostaa, mutta silti hänen sisällään asui harvinaisen utelias naaras.
“Lyra, aivotärähdyksesi vuoksi sinua pitää herätellä satunnaisesti. Ametisti tässä hoitaa sen”, Härmä selitti ja jätti kaksikon sitten kahdestaan. Pieni pelko käänsi naaraan vatsalaukun ylösalaisin. Jäisikö hän oikeasti tuon kanssa kaksin?! Lyra ei näyttänyt pelkoa ulospäin, hän kyllä hoitelisi tuon, jos Ametisti vielä yrittäisi jotain.
“Haeppa sinä minulle jotain syötävää”, Lyra tokaisi terävästi. Yleensä naaras käyttäytyi aina niin mallikkaasti ja kohteliaasti, mutta juuri nyt häntä ei kiinnostanut olla kohtelias. Jos Ametisti halusi joutua hänen kanssaan huonoihin väleihin, kolli saisi myös kokea sen mukaista kohtelua. Lyra toivoi, että myös Päivänsäde teettäisi kollilla jatkossa kurjia tehtäviä.

AURA
Lyra: 39kp! -

AUROORA
Härmä: 5kp -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 20kp! -

KÄÄRMIS
Laku: 8kp -
Ruusunen: 19kp -

SAAGA
Mirri: 4kp -

SOTURIKISSA
Ametisti: 31kp! -

Pääsimme Kujakissayhteisön asustamispaikkaan, Päivänsäde johdatti meidät suoraan parantajien osastolle.
Härmä oli tekemässä omia juttuja, eli järjestelemässä yrttejä ja sensemmoista.
Kun Lyra pääsi Härmän näkökenttään, parantaja järkyttyi ja kaapaisi heti hämäkinseittiä hyllystään.
''Miten tämä tapahtui?'' Hän kysyi.
''Saat kiittää tätä kissaa'', Päivänsäde mulkaisi kohti minua.
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni kohti Päivänsädettä, kuitenkaan kukaan ei sitä huomannut.
''Kuinka nopeasti hän sitten voi palata tehtäviinsä?'' Päivänsäde kyseli Härmältä, samalla kun hän hääräsi Lyran ympärillä.
''Hankala sanoa. Vammojen laajuus saattaa ulottua aivoihin asti, hänellä saattaa siis olla jonkinlainen aivotärähdys'', Härmä vastasi.
''Täydellistä'', Päivänsäde naurahti.
Voisiko olla, että Päivänsäde oli unohtanut rangaistukseni? Vai miettikö hän sitä vielä. Vai ajatteliko hän minun tappamista?
Miettimiseni jäi lyhyeksi, sillä Päivänsäde kääntyikin pian minua kohti ja kysyi jäätävällä äänellä: ''Ja mitä tulee sinuun, on aika miettiä sopiva rangaistus. Ihan sama mitkä syyt sinulla oli hyökätä Lyran kimppuun, ne johtivat yhden kissan vakavaan loukkaantumiseen. Se taas tarkoittaa sitä, että meillä on yksi kissa vähemmän partioimassa ja hankkimassa ruokaa.
Koska Lyra ei tällä hetkellä kykene kertomaan totuutta tapahtumasta, sinä saat käydä partioimassa myös hänen puolestaan. Sinä tulet ramppaamaan ulkona yötä päivää. Sen lisäksi saat luvan syödä vasta kun kaikki muut ovat saaneet syödä oman osansa ruoasta. Toivottavasti tämä on tarpeaksi oikaisemaan väärentynyttä ajattelumalliasi sen suhteen, mikä sinun paikkasi tässä yhteisössä on, Valvottu.''
''Eikös se ole näin täällä muutenkin? Ja miksi sitten edes otitte minut yhteisöön? Kuvittelin tätä reilummaksi ja mukavammaksi paikaksi, eikä semmoiseksi missä hallitsee joku...'' kritisoin Päivänsädettä ja yhteisöä, ja jätin tarkoituksella viimeisen sanan sanomatta sillä en halunnut Päivänsäteen suuttuvan enempää.
''Mitä sanoit?'' Naaras tiuski.
Jätin vastaamatta yhteisön johtajan kysymykseen ja poistuin parantajien pesästä.

''Sinä lähdet partioon noiden kanssa'', kuulin 'isomman ja voimakkaamman' soturin, Malvaruusun tuiskaisevan korvaani. En väittänyt vastaan, sillä Päivänsäde olisi kuitenkin vain rankaissut minua enemmän.
Partiooni kuului Laku ja Leopardi.
''Hei, miten menee?'' Kuulin Lakun kysyvän.
''Ihan hyvin kai'', vastasin tuikeasti.
Luulen, että Laku huomasi turhautumiseni sillä hän lopetti kyselemisen. Ainakin hän oli kivempi kuin Lyra.
''Mennään pohjoisrajalle'', Leopardi maukaisi. Hän oli partion kokenein soturi, joten häntä oli pakko kuunella.
''Miksikäs olet noin turhautuneella tuulella?'' Laku kysyi varovasti paluumatkalla.
''Päivänsäde antoi jonkun rangaistuksen, kun yritin tappaa Lyran'', yritin pitää hermoni alhaalla, en halunnut heittää toistakin mahdollista kaveria ikkunasta pois.
''Öö...'' Laku tuntui menevän sanattomaksi.
Onneksi se ei haitannut, sillä olimme pian raas leirissä.

''Olen etsinyt sinua kaikkialta'', Härmä tuli minua vastaan leirin sisäänkäynnillä. ''Missä olit?''
''Partiossa - tietenkin'', tuhahdin. Eikö hän ollut kuullut Päivänsädettä vai halusiko hän vain suututtaa minut tahalleen.
''Ai niin, totta. Päivänsäde sanoi, että sinun pitäisi vahtia Lyraa tämä yö'', Härmä kertoi.
''Niin vai?'' Kävelin Härmän ohi suoraan kohti parantajien pesää ja istuin Lyran viereen. Hän näytti vielä olevan hereillä, muttei näyttänyt kovin innokkaalta aloittamaan keskustelua, mikä oli hyvä juttu minulle ja hänen selviytymisen mahdollisuuksille.

//Lyra, Päivi?

Ruusunen tarkkaili Cosmosta, joka puuhaili jotain pesässä. Riemu oli pyytänyt emoltaan lupaa mennä kollin luokse pyytämään tätä leikkimään kanssaan, mutta Ruusunen oli sanonut ensiksi varmistavansa, että kolli ei yrittänyt mitään hämärää. Naaras tiesi, että Cosmos mitä luultavimmin tunsi hänen katseensa poltteen turkillaan, muttei häpeillyt katsomista lainkaan.
“Emo! Enkö voisi mennä jo?” Riemu kysyi kuin pieni pentu. Sitä hän myös edelleen oli Ruususen silmässä. Pieni ja viaton pentu, joka olisi helposti yllytettävissä ja aivopesulle helppo uhri. Sillä ei ollut väliä, vaikka hän olikin oikeasti jo täysikasvuinen kissa, emonsa silmissä hän ei tulisi näkemään täysikasvuisuutta ikuisuuteen.
“Hyvä on, mene. Mutta jos hän puhuu mistään epäilyttävästä, lähdet pois ja ilmoitat siitä minulle”, Ruusunen sihahti pennulleen hiljaa ja antoi smaragdin katseensa vilahtaa taas Cosmosta kohden. Hän puuhaili edelleen jotain turhanpäiväistä itsekseen ja nyt Riemu lähti puikkelehtimaan kollin luokse.
Ruusunen jäi istumaan siihen ja vahtimaan poikansa ja vankina olevan Cosmoksen tekemisiä aivan kaiken varalta. Minulla oli omat epäilykseni kolliin sitten sen, kun hän oli hyvän aikaa sitten yrittänyt karata. Tuntui että luottamukseni kaikkiin kissoihin yhteisössä hupenivat. Kaunokkikin oli yrittänyt paeta. En koskaan päässyt siitä ylitse. Hän oli yrittänyt karata. Yrittänyt jättää minut sillä tavoin. Hän oli ollut minulle kuin oma tytär.
“Hei, Cosmos! Haluaisitko leikkiä kanssani? Tai tehdä jotain yhdessä?” Riemun nauku sai ajatukseni palaamaan poikaani ja Comokseen, joka oli nyt kääntänyt huomionsa luokseensa tulleeseen Riemuun. “Olisi hauskaa esimerkiksi vain kilpailla jostain? Tehdä jotain hauskaa ja kiinnostavaa!”
“Cosmos on aikuinen kissa, ei häntä kuitenkaan tuollaiset pentujen leikit kiinnosta”, tuhahdin ja sai Riemulta vain mulkaisun. Koppavaa. Oma poikani astui minua vastaan!

//Cosmos?

Hännänpääni vääntyili kärsimättömästi odottaessani Härmän lausuntoa. Harmaa parantaja hääri Lyran ympärillä paikkaamassa Ametistin tekemiä haavoja. Tyttäreni näytti edelleen siltä kuin olisi juuri tipahtanut taivaasta eikä tiennyt, missä oli tai mitä tapahtui.
“No? Kuinka pian hän voi palata tehtäviinsä?” tiukkasin Härmältä kyllästyttyäni odottamaan. Parantaja tiputti muutaman yrtin Lyran eteen ja käski tätä syömään ne, ennen kuin kääntyi katsomaan minua.
“Vaikea sanoa. Vammojen laajuus saattaa ulottua psyykkeeseen asti - toisin sanoin hänellä voi olla jonkinasteinen aivotärähdys”, kolli selitti tyynesti ja vilkaisi ohimennen takanani tuomiotaan odottelevaa Ametistia.
“Miten hienoa”, naurahdin kuivasti ja koukistelin kynsiäni pesän kovaa lattiaa vasten. Kaiken ärtymyksen alla oli kuitenkin jotain muutakin - jotain sellaista, mitä en missään nimessä suostuisi myöntämään muille ääneen. Minä olin huolissani Lyrasta. Mitä jos hän ei koskaan palaisi enää ennalleen? Mitä jos hänestä tulisi koko loppuelämäkseen Hyödytön?
“Nyt on tärkeintä, että hän saa tarpeeksi lepoa”, Härmä jatkoi. “Vain aika näyttää, miten nopeasti hänen olotilansa kohenee.”
Vilkaisin Lyraa, joka kyhjötti pehmeillä kaksijalkojen turkeilla pää painuksissa ja katse tassuissa. Oli vaikea sanoa, oliko naaras häpeissään tapahtuneesta vai vain muissa maailmoissa. Mietin, olisiko minun pitänyt sanoa hänelle vielä jotakin, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että oli parempi käydä keskustelu naaraan kanssa vasta sitten, kun tämä taas hahmotti paremmin todellisuutta.
“Ja mitä tulee sinuun”, murahdin hiljaa ja käännyin mulkoilemaan jäätävästi Ametistia, “on aika miettiä sinulle sopiva rangaistus. Olivatpa syysi hyökätä Lyran kimppuun mitkä hyvänsä, ne johtivat joka tapauksessa yhden kissani vakavaan loukkaantumiseen. Se taas tarkoittaa, että meillä on sinun ansiostasi yksi kissa vähemmän ulkona partioimassa ja etsimässä ruokaa. Koska Lyra ei toistaiseksi ole kykenevä kertomaan omaa puoltaan tapahtuneesta, sinä saat luvan hoitaa myös hänenkin osansa raja- ja ruokapartioista. Tulet ramppaamaan ulkona yötä päivää, kunnes jalkasi eivät enää kanna ja päässä huippaa. Sen lisäksi saat luvan syödä vasta kun kaikki muut ovat saaneet vatsansa kylläisiksi. Jospa tämä on kylliksi oikaisemaan harhautunutta ajattelumalliasi sen suhteen, mikä sinun paikkasi tässä Yhteisössä todellisuudessa on, Valvottu.”
Minulla todellakin oli omat epäilykseni Ametistin suhteen. En uskonut hetkeäkään, etteikö kolli olisi yrittänyt päättää tyttäreni päiviä. Mutta ennen kuin koko totuus olisi selvillä, tyytyisin rankaisemaan kollia muilla tavoin.

//Ametisti, Lyra?

Valkoinen mytty kyhjötti Kujakissayhteisön reviirin kujalla avuttomana. Naaras oli hävinnyt taistelun todella nöyryyttävällä tapaa. Lyran raottaessa silmiään hänen katseensa osui ensimmäisenä Päivänsäteeseen, naaraan emoon. Lyra tunsi häpeän vyöryvän ylitseen. Oliko Päivänsäde saanut todistaa hänen häviötään..?
“Tilanne..äh”, Lyra murahti yrittäessään nousta ylös.
“.. On ihan hallinnassa.”
Päivänsäde ei sanonut mitään, mutta vilkaisi tytärtään turhautuneen näköisenä. Lyra yritti kammeta itsensä uudelleen ylös, mutta hänen selkäänsä sattui. Lopulta naaras pääsi ylös ja vasta silloin hän havahtui tilanteeseensa. Verta ja karvatuppoja oli kaikkialla. Hän ei muistanut kunnolla mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Ainoa minkä hän muisti ja tunsi oli se, että hänelle oli tullut sanaharkkaa Ametistin kanssa ja he olivat joutuneet taisteluun. Mutta muuten naaraan pääkopassa oli pelkkää mustaa. Lyra kuunteli emonsa ja Ametistin keskustelua puolella korvalla, mutta kuullessaan sanan “parantajalla”, hän pudisteli päätään.
“Minun ei ainakaan tarvitse”, Lyra mutisi häpeissään. Hänen korvannipukoitaan kuumotti, kun hän ajatteli millaista palautetta Päivänsäde tulisi antamaan. Hän oli hävinnyt valvotulle kissalle.
“Minun pitää tästä nyt mennä saalistamaan”, naaras lisäsi huonovointisena ja otti muutaman askeleen kauemmaksi, mutta lähes heti hän tunsi välitöntä tarvetta oksentaa. Lyra yökkäsi huonon olon johdosta ja lysähti istumaan. Hänen päätään särki, koko maailma tuntui pyörivän.
“Jos todella haluat olla niin typerä, että lähdet tuossa kunnossa saalistamaan, niin ole hyvä, anna mennä. Muussa tapauksessa tulet mukaamme”, Päivänsäde tuhahti tyttärelleen ja vaikka Lyra ei naaraan eleitä nähnyt, Päivänsäteen äänensävy oli käskevä eikä Lyralle jäänyt muita vaihtoehtoja. Vaalea naaraskissa nousi ylös ja lähti tassuttelemaan kaksikon perässä, mutta hän ei hakenut katsekontaktia kummankaan kanssa. Lyra oli liian häpeissään katsoakseen ketään silmiin.

Taistelu minun ja Lyran välillä oli kiehahtanut yli, minun olisi tapettava naaras jottei kukaan saisi selville tekojani. Lyra seisoi ja sähisi agressiivisesti kahden ketunmitan päässä minusta, nyt tekisin tästä lopun. Yritin hypätä Lyran selkään, mutta hän ehti väistää alta pois. Tämän seurauksena lämähdin maahan ja keuhkoni tyhjentyivät hetkeksi. Lyra sai tästä juuri ja juuri tarpeeksi aikaa tehdä vastahyökkäyksen, ja niin hän tekikin
Tunsin Lyran päälläni ja epätoivoisen yrityksen niskani puremisesta. Naaraan voimat eivät kuitenkaan riittäneet. Ärähdin ja heitin Lyran pois selästäni.
Huomasin kuinka naaras teki ilmalennon päin seinää. Kuulin äänekkään tömähdyksen, kun hän osui seinään.
Lähdin kulkemaan hitaasti punaiseksi värjäytynyttä ja veristä naarasta kohti, joka oli pyörtymäisillään ja näytti heikolta.
''Mitä kuvittelet tekeväsi?!?'' Yhteisön johtaja, Päivänsäde hyppäsi eteeni kulman takaa raivoisalla ilmeellä ja vaikutti tuijottavan suoraan sieluuni.
''Hän oli epäkunnioittava minua kohtaan'', tuhahdin ja ryhdistäydyin hetken aprikoinnin jälkeen. Tästä tulisi kyllä kunnon tupenrapinat, ehkäpä minut jopa erotettaisiin yhteisöstä - eli tapettiin.
''Ai niin vai? Ja sekö oikeuttaa toisen tapon yrityksen?'' Päivänsäde jatkoi murisemista uhkaavasti.
''En minä yrittänyt tappaa häntä'', tuhahdin. Tämä oli selvästi valhe, ja Päivänsädekin varmaan huomasi sen. Hän nimittäin nosti kulmakarvojaan epäuskoisen näköisenä.
''Ai niin vai. Kysytäänpä häneltä, kun hän herää tuosta. /Jos hän herää/'', naaras painotti viimeistä lausetta.
''P-Päivän-säde?'' Lyra nosti päätään hetken odottelun jälkeen. Naaraan äidin katse kirkastui. ''Mi-mitä tapahtui? Miksi olen tässä?'' Lyra jatkoi epätoivoisesti änkyttämistä. Yritin poistua paikalta, mutta Päivänsäde huiskaisi hännällään minun kulkemisen pysäyttämiseksi.
''Et mene minnekkään'', Päivänsäde sihahti. ''Ennen kuin tämä on selvitetty loppuun asti'', hän jatkoi.
''Hyvä on'', tuhahdin ja katsoin kuinka uusi viholliseni kampesi itsensä ylös.
''Sinä et kyllä ihan terveeltä näytä?!?'' Päivänsäde huudahti järkyttyneenä. Kuulin hänen äänessä hiukan pettynyttä sävyä. ''Menemme suoraan Härmän ja Mesiläisen luo!'' Päivänsäde jatkoi. ''Ja sinä et tästä helpolla selviä'', naaras kuiskasi korvaani.
Lähdimme kulkemaan takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti. Muutamat haavani alkoivat tykyttää, mutta niihin ei varsinaisesti sattunut. Lyran kynnet eivät riittäneet paksua turkkiani vastaan.

//Päivi, Lyra?

Omituinen hälinä kantautui korviini alakerrasta ollessani pesulla yläkerrassa. Alkuun en jaksanut välittää siitä ja ajattelin Arven tai jonkun muun hoitavan tilanteen, mikäli kyseessä oli alkava nujakka, mutta sitten pahaenteisen mourunan yli tunnistin tyttäreni Lyran äänen. Korvani ponnahtivat pystyyn välittömästi ja jalkani kuljettivat minut pikavauhtia portaisiin, mistä sätin itseäni heti jälkeenpäin. Joku kohta luulisi, että minä välitin millään muotoa jälkikasvustani. Sellainen ei käynyt laatuun - imagoni Yhteisön ylhäisenä johtajana ei saanut tahriintua, vaikka olinkin joskus tehnyt häpeällisen virheen ja hairahtunut rakkauteen.
Laskeuduin portaat ääneti alemmaksi paremmalle kuuloetäisyydelle. Mikäli Lyra oli mennyt sekaantumaan johonkin, antaisin hänen ensin itse yrittää selvittää omat sotkunsa. Minä en ollut sellainen emohahmo, joka rynnisti välittömästi puolustamaan pentuaan, jos tämä oli pulassa. Elämä kujilla oli kovaa, ja jos et kyennyt olemaan sitä kovempi, voisi käydä kalpaten.
Satuin juuri parahiksi paikalle näkemään, miten Ametisti - yksi Yhteidön pitkäaikaisista Valvotuista - pyyhälsi portaikon edestä Lyra heti kannoillaan. Naaraan suu kävi koko ajan ja erotin papatuksen joukosta sanat “Johtajan tytär” ja “rangaistus”. Kun olin jo muljauttamaisillani silmiäni koko asialle, huomasin tyttäreni jäljestä lattialle piirtyvän veritippavanan. Kurtistin kulmiani, laskeuduin portaat kokonaan alas ja käännyin katsomaan kissojen perään. Kaksikko livahti juuri pesästä ulos vievän ikkunan kautta kujalle.
Kirosin itseäni, että olin näinkin kiinnostunut Lyran asioista. En saanut päähäni yksi kerrallaan pulpahtelevia kysymyksiä loppumaan: Miksi hän oikein vuoti verta? Oliko Ametisti haavoittanut häntä? Miksi he menivät kahdestaan ulos? Oli kai vain yksi keino ottaa asiasta selvää ja saada typerä pääkoppani hiljaiseksi.
Kapusin ikkunasta ulos ja hyppelin tottuneesti kujan rojuesteiden yli kadulle. Ametisti ja Lyra olivat kadonneet näköpiiristäni, mutta tyttäreni jättämiä verijälkiä oli helppo seurata. Kävelyvauhtini muuttui nopeasti hölkäksi ja hölkkä raviksi. Pieni ääni mieleni laitamilla kiritti jalkojani jatkuvasti nopeampaan vauhtiin. Tällainen levottomuus ei ollut minulle tyypillistä. Kunhan saisin ne kaksi käpäliini niin…
Läheltä kuului sähinää ja ärinää. Liu’uin pysähdyksiin ja kurkistin kaksijalanpesän nurkan takaa äänen suuntaan. Ametisti ja Lyra seisoivat kuonot vastusten ja karvat pystyssä. Lyran valkoisessa turkissa näkyi punaista.
Kehoni vastusteluista huolimatta jäin seuraamaan tilannetta etäältä. Halusin nähdä, miten tyttäreni pärjäisi. Jos hän oli tullut yhtään minuun, hän selviäisi kyllä Ametistin kaltaisesta pikkutekijästä. Kolli oli sentään Valvottu. Se jäi kuitenkin nopeasti toiveajatteluksi, sillä hetkistä myöhemmin Lyra lensi ilman halki suoraan päin kiviseinää. Sitä teki pahaa katsoa - olinko todella opettanut hänet näin huonosti?
Lyra jäi makaamaan maahan liikkumattomana, kun Ametisti lähti lähestymään häntä uudelleen. Paha aavistus luikerteli turkkini alla - kolli saattaisi tappaa hänet. Silloin minä ponkaisin esiin piilostani ja syöksyin hurjasti sähisten tyttäreni ja Ametistin väliin. Musta kolli pysähtyi kuin seinään ja jäi tuijottamaan minua ruskeat silmät ammollaan.
“Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?” murisin hänelle hampaitteni takaa. Porasin raivostuneen katseeni suoraan kolliin. Yksikin väärä liike ja tämä olisi mennyttä.

//Ametisti, Lyra?

Lyran teki mieli pyöräyttää silmiään ja nauraa. Hän, kyseli tyhmiä kysymyksiä ja säikäytteli?
“Ei ole minun vikani, jos sinä et kestä sosiaalisia tilanteita. Kannattaisi opetella”, valkoturkkinen naaras tuhahti hieman huvittuneena ja väräytti korvaansa. Yhtä asiaa Lyra ei Yhteisön toiminnassa ymmärtänyt. Miksi joka ikinen kissa oli haalittava mukaan? Mitä Kujakissayhteisö edes teki tällaisella kissalla kuka ei osannut käsitellä yksinkertaisiakaan keskustelutuokioita?
“Mutta minä kerron tästä kyllä Päivänsäteelle ja sitten sinä saat rangaistuksen. Ihan turhaa sinä niskuroit”, Lyra jatkoi ja näpäytti kilpikonnakuvioista kissaa hännällään. Lyra jatkoi Ametistin seuraamista ja puhalsi ilmaa suustaan. Naarasta ärsytti toisen käytös suunnattoman paljon. Millä oikeudella toinen käyttäytyi noin nyrpeästi? Oliko Ametistilla päässään herhiläisiä? Naaras vetäisi uudestaan syvään henkeä ja yritti rauhoittaa itseään miettimällä perhosia. Lepattelevat ja värikkäät pienet ötökät olivat naaraan mieleen. Ne olivat hänestä luonnon kaunein ihme. Lyra kaipasi perhosia jo nyt, vaikka lehtikato ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Lyra siirsi taas katseensa pesätoveriinsa. Hän ei antanut ärsyyntymisen näkyä kunnolla, sillä naaras ei halunnut muiden näkevän häntä vihaisena. Välillä se oli kuitenkin vaikeaa, sillä Lyra oli isänsä tapaan todella herkkä sielu.
“Mitä vaikutusvaltaa sinulla muka on?” Ametisti tuhahti kyseenalaistavalla äänensävyllä ja Lyra tunsi kuinka kiukku alkoi kuohumaan hänen sisällä auringonpesän lailla. Naaras liu’utti kyntensä ulos ja sisään, mutta ei voinut enää hillitä itseään.
“Ai että mitä?! Kuulehan nyt sinä pieni, mitätön otus. Minä olen Päivänsäteen, johtajamme tytär ja seuraaja. Joten sinuna en enää koskaan kyseenalaistaisi minun asemaani ja vaikutusvaltaani, jos vielä joskus haluat syödä jotain muuta, kuin meidän tähteitämme”, Lyra tiuskaisi ja otti muutaman pitkän, ketterän loikan päästäkseen lähemmäksi toista. Hän pitäisi huolen, että Ametisti ei livistäisi mihinkään saati jäisi ilman rangaistusta. Nimittäin nyt kolli oli ylittänyt rajan mitä kenenkään ei pitäisi ylittää. Jos jotain Lyra inhosi niin sitä, kun hänet kyseenalaistettiin. Kenelläkään ei ollut oikeutta tehdä sitä, ei edes Päivänsäteellä. No, ehkä korkeintaan hänellä, ehkä. Lyra katseli ympärilleen, he eivät enää olleet pesässä ja Ametisti vain jatkoi kävelemistään. Ametisti ei kuitenkaan ollut kovinkaan nopea, joten hänen perässään oli helppo pysyä. Lyra nyrpisti Ametistin huomaamattaan nenää, mikä ihme huviretki tästäkin oli tullut? Lyra mietti jo, että pian hänen pitäisi raahata kolli takaisin pesään. Vaikka sitten väkisin korvannipukasta kiinni pitäen. Hänen pitäisi päästä näyttämään kuonossaan kuumottavaa haavaansa Härmälle tai Mesiläiselle. Lyra pelkäsi, että se tulehtuisi ja hän joutuisi kärsimään pidempään. Tai pahimmassa tapauksessa siitä jäisi todella ruma arpi mihin uudet kissat kiinnittävät ensimmäisenä huomiota. Sitten he kyselisivät mistä hän oli sen saanut eikä naaras voisi kertoa totuutta. Kuinka nöyryyttävää ja outoa olisi sanoa, että joku arvojärjestyksessä alhainen kissa oli päättänyt lyödä häntä, koska hän oli esittänyt muutamia kysymyksiä? Yhtäkkiä Ametisti pysähtyi kuin seinään ja mittaili Lyraa katseellaan. Naaraskissa kallisti päätään ja kurtisti kulmiaan.
“Pitäiskö meidän-”, naaras oli naukumassa, mutta kesken hänen lauseensa Ametisti jännitti takajalkojaan ja loikkasi naaraan kimppuun. Kollilla oli mukanaan yllätyshyökkäyksen suoma etu, joten naaras ei ehtinyt reagoida, vaan Ametisti sai sivallettua hänen kaulaa. Lyra älähti, perääntyi muutaman askeleen ja pörhisteli turkkiaan. Naaras kumartui taisteluasentoon ja valmistautui vastaamaan toisen hyökkäykseen. Ametisti oli kuitenkin naarasta huomattavasti voimakkaampi, joten hän sai painettua solakan naaraan vaivattomasti maahan. Lyra yritti kiemurrella Ametistin otteesta irti, mutta kolli iski häntä kynsillään kasvoihin. Naaras potkaisi Ametistia muutaman kerran takajaloillaan ja kynsi hyökkääjäänsä mahdollisimman paljon vatsaan. Ametisti lukitsi Lyran vielä tiukemmin maahan ja murisi:
“Viimeisiä sanoja?”
“Niitä sinä et tänään tule kuulemaan”, Lyra mutisi hiljaisella ja epäselvällä äänellä. Naaras oli valmis kuolemaan Yhteisön ja emonsa puolesta, mutta tämä kolli ei häntä tappaisi. Lyra ei kuolisi näin nöyryyttävällä tavalla. Ametisti iski hampaansa Lyran kaulaan ja puri kovaa. Paniikki oli hiipinyt salakavalasti naaraan kehoon ja hän yritti pyristellä irti. Lyra haukkoi happea ja veri valui naaraan kaulasta, värjäten hänen rintaturkkinsa kokonaan punaiseksi. Lyra sai kerättyä vihasta ja selviytymishalusta lisää voimia. Naaras potkaisi Ametistin päältään, haukkoi happeaan ja kömpi ylös. Lyra hengitti raskaasti ja tuijotti Ametistia vihaisena. Kolli ansaitsisi tulla teloitetuksi tai hengiltä näännytetyksi..
“Oliko siinä vielä kaikki? No, anna tulla vain. Jos luulit selviäväsi näin helpolla, niin olit väärässä. Nimittäin et ole ainoa kissa täällä kuka osaa taistella”, valkoturkkinen kissa sihahti ja irvisti kivusta. Sitä hän ei voinut kieltää, että Ametisti osasi taistella. Kolli vaikutti Lyrasta vaaralliselta. Toinen oli salakavala, äkkipikainen ja epäluotettava. Ametisti singahti Lyraa kohti, mutta naaras sai väistettyä ja loikkasi hieman kömpelösti kollin selkään. Naaras tarrasi kynsillään toisen turkkiin ja puri Ametistia niskaan niin kovaa, kun vaan osasi. Ametisti ärähti ja sai heitettyä Lyran selästään. Naaraskissa ei ehtinyt tajuta mitä oli tapahtunut, sillä hän lensi ilmalentona päin läheistä kaksijalanpesän kiviseinämää. Lyra lensi punertavana myttynä seinän kautta maahan ja jäi siihen makaamaan. Naaras keikkui tajunnan rajamailla ja sai juuri ja juuri raotettua silmiään. Naaraskissa ehti nähdä Ametistin lähestyvän häntä, kunnes hän menetti tajuntansa.

//Päivi ja Amu?

Olin juuri lyönyt niin sanottua 'johtajan seuraajaa' kuonoon ja nyt hän yritti päällepäsmäröidä minua sanomalla: "Nyt lopetat tuon asenteen, minulle ei todellakaan saa puhua noin."
"En ymmärrä mikä sinulla on? Lyöt toisia kissoja, puhut epäkunnioittavasti, ignooraat johtajan seuraajaa", Lyra alkoi luettelemaan asioita joita muka olin tehnyt väärin ja mitkä olivat hänen mielestä epäloogisia.. Tämä ei kyllä mielialaani auttanut enkä usko, että hermoni kestäisivät paljoa pidempään. Halusin antaa tälle kissalle pahempia haavoja mietittäväksi, mutta siitä seuraisi vain järjettömän turha ja pitkä rangaistus, tai jopa Kujakissayhteisöstä häätö.
"Enkä minä ymmärrä mikä sinulla on. Puhut toisille kissoille, vaikka he selvästi eivät halua huomiotasi. Mahtailet sillä, että olet johtajan 'seuraaja'. Säikäytät toiset ja heittelet tyhmiä kysymyksiä", murisin. Tein parhaani vastustaa hänen puheitaan ja nolata hänet.
Lyra tuntui tulistuvan entisestään edellisestä lauseestani ja selitti:
"Kerron tästä kyllä Päivänsäteelle, ja annan sinulle rangaistuksen."
"Mitä vaikutusvaltaa sinulla muka on?" Tuhahdin ja yritin kyseenalaistin naarasta.
"Ai, että mitä?!?" Naaras huudahti järkyttyneenä hänen valtapaikan kyseenalaistaneesta heitosta.
Olimme huomaamattamme kävelleet kujakissayhteisön pesästä pois, joka oli täydellinen asia seuraavalle suunitelman osalleni. Odotin vielä hetken pesästä kauentumista, sitten hyppäsin Lyran päälle ja sivalsin tätä kaulaan.
"Mistä tuo nyt muka oli?" Lyra yritti kysyä mutta ei kerennyt ennen kuin
pakotin naaraan maahan ja löin häntä pari kertaa naamaan.
Lyra yritti taistella vastaan, mutta ei onnistunut tekemään mitään järkevää.
"Viimeisiä sanoja?" Murisin.
Lyra näytti kauhistuvan ja mutisi jotain, mitä en kuullut.
Puraisin valkoista turkkia kaulan kohdalta ja kuulin kivun uljahduksen. Valitettavasti turkki suojasi tarpeaksi kuoleman välttämiseksi.
Naaras sai heitettyä minut päältänsä ja sihahti,"oliko siinä kaikki?" Vähän niinkuin hän halusi vaikeuksia.
"Mitä luulet?" Kysyin suu ja käpälät veressä.

//Lyra
//Sori...

Lyrasta viattomalta tuntunut kysymys ei selvästikään ollut kollista yhtä viaton ja kepeä keskustelunaihe, kun toinen tuntui tulistuvan välittömästi.
“Ei ole mitään syytä pörhistellä häntää noin”, Lyra naukaisi olkiaan kohauttaen ja tuhahti ihmeissään.
“Minun häntäni pörhistelyt eivät kuulu sinulle!” Ametisti tiuskaisi ja esitti heti perään kysymyksen Lyran veljestään. Cosmos oli naaraalle aika arkapaikka, sillä toinen oli tehnyt todella typeriä asioita ja Lyra pelkäsi, että hän joutuisi kärsimään veljensä aiheuttamasta mainehaitasta.Lyra oli todella tarkka nimensä puhtaana pysymisestä ja Cosmos ei varsinaisesti ollut auttanut siinä.
“Älä puhu veljestäni”, Lyra sihahti ja piti katseensa vakavana. Hän oli ajatellut, että saisi Ametistista kivaa juttuseuraa, mutta toinen oli ihme hermoheikko. Aivan täysin puskista Ametisti läimäisi kynsillään valkoturkkista naarasta kuonoon ja Lyra perääntyi yllättyneenä. Lämmin veri valui noroina naaraan huolella suitulle turkille ja Lyra tunsi kuinka hänen sisällään kiehui pieni kiukku mihin oli sekoittunut hämmennystä ja epäluuloa. Ametisti ei todellakaan ollut luotettava jäsen ja Lyra päätti, että raportoisi asiasta Päivänsäteelle. Kolli todella ansaitsisi rangaistuksen!
“Mistä hyvästä tuo nyt oli? Ymmärräthän sinä, että minä olen johtajan seuraaja ja minuun ei käydä fyysisesti käsiksi”, Lyra naukaisi viileästi ja kohotti kuonoaan. Parantajat saisivat tarkistaa hänen haavansa heti, kun Lyra olisi selvittänyt tämän tilanteen.
“Kuulehan nyt, nyt lopetat tuon asenteen välittömästi! Minulle ei puhuta noin”, Lyra naukaisi ylimielisesti ja seurasi Ametistia itsepintaisesti.

//Amu?

Olin kävelemässä leirin poikki, kun tunsin jonkun katsovan minua. Käänsin pääni ja huomasin valkoisen naaraskissan seisovan aivan vieressäni. Kaivelin nimeä muistini pohjalta ja muistin hänen nimensä olleen Lyra.
''Hei, sinä taisit olla Ametisti'', hän sanoi.
Nyökkäsin pienesti, toivottavasti hän ei halunnut keskustella kanssani, sillä tänään ei ollut yksi minun parhaista päivistä.
''Kuinka sinun päiväsi on mennyt? Eikös täällä alakin tulla jo kylmä?'' Lyra lateli kysymyksiä suoraan kuonooni, minun tekisi mieli pyyhkiä hänen omahyväinen ilme pois naaraan kasvoilta.
''No kaipa ihan hyvin'', totesin, minua ei kiinnostanut totuuden kertominen.
Lyra jatkoi hymyilemistä ja selvästi yritti manipuloida minua kertomaan jotain salaista.
''Miten oikein päädyit kujakissayhteisöön?'' Hän jatkoi täysin aiheesta riippumattomien kysymysten kysymistä.
Tämä kysymys kiehautti hermorajani yli, ja varmaan Lyrakin huomasi sen häntäni pörhistymisestä.
En olisi valmis kertomaan tälle naaralle menneisyydestäni, etenkään kun hän oli vain tullut kysymään sitä noin vain.
''Entä mites sinun veljesi, mitä tykkäät hänestä?'', yritin kuulostaa mahdollisimman halventavalta. Mielestäni Cosmos oli kiva, mutta hän vaikutti olevan täysin toisessa ääripäässä luonteen perusteella. Lyrakin vaikutti hermostuvan tästä kysymyksestä.
''Oliko tuo kivasti sanottu?'' Lyra tuijotti minua suoraan silmiin. Miten niin 'kivasti sanottu'?
Läimäisin Lyraa suoraan hänen kuonoon, toivottavasti hän saisi siitä opetuksen olla urkkimatta toisten asioita.
''Mistä hyvästä tuo nyt oli?'' Lyra kysyi verta kuonosta vuotaen.
''Mieti sitä itseksesi'', totesin ja jatkoin kävelemistä. Huomasin, että Lyra yritti seurata minua. Huiskaisin hännälläni häntä ja kiihdytin tempoani.

//Lyra?

Lyra venytteli selkäänsä ja hieraisi käpälällään kuonoaan. Hänen päiväunensa olivat venähtäneet hävettävän pitkiksi, mitähän Päivänsäde sanoisi? Voi ei.. Naaras loikkasi makuupaikaltaan alas ja nopeasti sukaisi rintaturkkiaan. Toivottavasti Päivänsäde oli ollut kiireinen eikä ollut tietoinen hänen tavastaan viettää päivää. Naaraskissan silmiin osui kilpikonnakuvioinen kolli ja hetken muistiaan kaiveltuaan Lyra muisti sen nimen olevan Ametisti. Naaras tunsi pienen piston sydämessään. Hänellä ei ollut Yhteisössä ainuttakaan ystävää. Hän oli koko ikänsä keskittynyt siihen, että hän tekisi naaraan ylpeäksi. Tietenkin, se oli hänen kaikista tärkein tehtävänsä. Mutta Lyra oli nähnyt kissojen kerääntymään vaihtamaan kieliä ja viettämään aikaa tehtävienkin ulkopuolella. Se sai naaraan tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi. Hän halusi myös ystäviä tai edes juttuseuraa. Ja kyllähän tulevalla Johtajalla kuuluisi olla edes joku läheinen, muutenhan hän näyttäisi vain hiirenaivolta eikä kukaan haluaisi ottaa vastaan käskyjä sellaiselta.
“Hei, Ametistihan se oli?” Lyra naukaisi heleällä äänellä ja asteli kollin luokse häntä pörhöllä. Lyra tiesi kollin olevan hiljainen, joten hän ei jäänyt odottamaan toisen vastausta, vaan istahti kenties tulevan ystävänsä viereen.
“Kuinka päiväsi on sujunut? Alkaa olla jo kylmä, eikö vain?” Lyra hymyili ja räpäytti silmiään ystävällisen näköisenä.

//Ametisti?