Lyra katseli uteliaana ja tarkkaavaisena, kun Päivänsäde keskusteli Kujakissayhteisön uusimman tulokkaan kanssa. Hänen viehko häntänsä vispasi puolelta toiselle, hänen emonsa oli todella tärkeän näköinen! Lopulta Päivänsäde käänsi selkänsä kilpikonnakuvioiselle kissalle. Se oli Lyralle merkki ottaa käpälät alleen ja hakea tuoresaaliskasasta riistaa! Hänen emonsa oli taatusti nälkäinen keskusteltuaan tulokkaan kanssa ja naaras halusi tehdä toiseen vaikutuksen. Cosmoksesta ei ainakaan olisi siihen.. Lyra meinasi kaatua tehdessään jyrkän käännöksen, sillä pennun tasapaino ei pitänyt kovin hyvin ja hänen tassunsa sutivat allaan. Pentu sai juuri ja juuri pidettyä itsensä pystyssä. Olisi ollut noloa kaatua kaikkien edessä ja joku olisi kuitenkin yrittänyt tulla nostamaan hänet pystyyn.. Naaraspentu halusi kuitenkin pärjätä itse! Lyra katseli valittavana olevia saaliita ja päätyi nappaamaan sieltä itselleen pörröhäntäisen oravan. Toivottavasti Päivänsäde pitää siitä, Lyra ajatteli jopa hieman hermostuneena. Hän peruutti saaliiden luota ja lähti raahaamaan oravaa takaperin tassutellen. Orava oli pennulle aika painava, joten hän sai käyttää todella kaikkia voimiaan saadakseen vietyä sen takaisin aukion vilinään. Lyra laski sen siihen ja katseli ympärilleen - mihin Päivänsäde olikaan mennyt? Lopulta naaras huomasi sen ja ilahtui nähdessään emonsa kauniin olemuksen. Olisipa hän joskus Päivänsäteen ja Keijukaisen veroinen kissa! Lyra tarttui oravasta uudelleen ja lähti kiikuttamaan sitä naaraalle. Päästessään hieman yllättyneen Päivänsäteen vuoksi, väläytti Lyra hurmaavimman hymynsä ja työnsi oravan päällään hieman lähemmäksi.
“Hei, em- Päivänsäde! Katso, minä hain tämän sinulle ihan itse”, Lyra naukaisi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Päivänsäde saisi todella olla ylpeä hänestä!
“Minä ajattelin, että olisit nälkäinen keskusteltuaan sen kapisen eloklaanilaisen kanssa. Mistä te muuten puhuitte? Aiotteko te teloittaa hänet?” Lyra kysyi Päivänsäteeltä haltioituneena ja istui toisen vierelle.
“Kiitos” Päivänsäde vastasi tyttärelleen ja haukkasi oravasta palasen.
“Toivotin hänet vain tervetulleeksi Kujakissayhteisöön. Ja ei, me emme aio teloittaa häntä, jos Malvaruusu ei vain itse anna siihen aihetta. Mutta ei sekään ole poissuljettu vaihtoehto”, naaras vastasi nielaistuaan ruoanpalasen. Vau, pääsisikö emo teloittamaan hänet itse?
“Vau! Aiotko teloittaa hänet itse? Minä olen harjoitellut aika paljon taisteluliikkeitäni, joten mitä luulet, pääsisinkö minäkin siihen mukaan? Tai pääsenkö mukaan taisteluun? Minä aion periä yhteisön joskus, joten minun pitäisi olla siinä mukana!” Lyra naukaisi itsevarmana ja päättäväisenä.
"Cosmos ei ainakaan voi periä yhteisöä. Hän on liian villi ja... outo", Lyra naukaisi emolleen ja ajatuksissaan jo haaveili siitä, että joskus hän johtaisi Kujakissayhteisöä. Se olisi mahtavaa. Jos Cosmos taas johtaisi sitä, niin se olisi varmasti katastrofi! Lyra rakasti veljeään, mutta toisen johdolla Kujakissayhteisö suistuisi taatusti ikuiseen tuhoon! Lyra ei voisi antaa sen tapahtua, siispä hänestä tulisi seuraaja johtaja. Sen naaras oli päättänyt.
"Älä käsitä väärin. Kyllä minä välitän hänestä, mutta minä olen enemmän johtaja-ainesta, eikö?" Lyra kysyi laikukkaalta naaraalta toiveikkaana. Hän ei tehnyt samalla tavalla itsestään numeroa, kun Cosmos, mutta toivoi Päivänsäteen näkevän hänen potentiaalinsa ajoissa.

//Päivi?

Pakotin karvani pysymään sileinä huolimatta Malvaruusun arvostelevasta äänensävystä tämän puhuessa Yhteisön huolella hiotusta suunnitelmasta kukistaa Mesitähti. Hänen mielestään emme muka tienneet tarpeeksi ja että emme takaisi onnellista loppua kaikille hankkiutumalla eroon pelkästään Mesitähdestä, vaan meidän täytyisi hoidella myös hänen kumppaninsa - minun biologinen emoni jolle en ollut ennen tätä keskustelua uhrannut edes ajatuksen tapaista - sekä muut Eloklaanin päällikön uskolliset kannattajat.
En kieltänyt, etteikö itseään täynnä olevan sisareni sanoissa olisi ollut järkeä, mutta toisaalta minua kiinnosti kostaa vain Mesitähdelle. Minulle oli aivan se ja sama, millaiseen murheenkryyniin eloklaanilaiset ajaisivat itsensä keskenään myöhemmin, kunhan vain Mesitähti olisi poissa kuvioista. Sitä paitsi, kun voittaisimme sodan, eloklaanilaisille ei jätettäisi paljoa valinnanvaraa - he joko liittyisivät Yhteisöön tai tulisivat tapetuiksi. Simppeliä.
"Kiitos kun jaoit ajatuksiasi kanssani", hymyilin Malvaruusulle ilottomasti. Olin alkanut jo kyllästyä hänen ylimielisyyteensä, eikä minulla ollut aikomustakaan ruokkia sitä lupaamalla hänelle erityisetuja vain hänen tietojensa tähden. Pärjäisimme kyllä hyvin ilmankin yhtä lipeväkielistä eloklaanilaista, joka uskoi olevansa niin paljon parempi kuin kaikki muut. "Ilmoitamme sinulle hetimmiten, jos suunnitelmamme kaipaa viilausta. Toivottavasti nautit olostasi täällä." Sen pidemmittä puheitta nousin ylös ja kävelin pois Malvaruusun luota kääntäen hänelle selkäni.
Halusin keskustella äsken kuulemistani asioista ensin rauhassa Keijukaisen kanssa. Yhteisön johtajana hän varmasti tiesi parhaiten, kaipasimmeko sisartani mukaan suunnitelmiimme. Luottamus oli ansaittava, eikä Malvaruusu ollut ainakaan omalla listallani ensimmäisenä sitä saamassa.

//Malva voi halutessaan jatkaa vielä tai joku muu :)

Cosmos päätti, että kaksikon olisi parempi leikkiä piilosta ja Ruusunen tietenkin suostui, vaikka hän tiesi, ettei ollut pelissä mikään parhaista. Hän oli melko hyvä vaanimaan ja piilottelemaan, mutta jäljittäminen ei ollut lainkaan hänen heiniään.
Ruusunen etsi hyvää piiloa. Hän ei oikein tuntenut leiriä vieläkään vaikka oli asunut siellä jo tovin. Naaras mietti tarkkaan minne hän voisi piiloutua. Ruususen tassuja alkoi kihelmöidä. Pian hän kuitenkin sai ajatuksen.
Hän oli melkoisen hyvä kiipeilemään ja hän voisi käyttää sitä hyödykseen. Naaraan ideana oli kiivetä matalalle puuhun, jotta Cosmos voisi kuitenkin edelleen napata hänet. Naaras kiipesi puun runkoa varoen, kunnes pääsi tukevan oloiselle oksalle. Hän kehräsi hiljaa, kun pieni kolli tassutteli ympäriinsä etsien häntä. Ruusunen mietti, kuinka kauan tämä kolli jaksaisi etsiä, ennen kuin häneltä loppuisi tähän into. Cosmos pyöri etsimässä Ruususta tovin ja näytti vähitellen kyllästyvän.
“Missä olet”, kolli huusi puoliääneen ja katseli maata. Kolli ilmeisesti seurasi naaraan ympäriinsä hortoilevia tassunjälkiä. Tylsistyneenä Ruusunen alkoi teroittaa kynsiä puunoksaa vasten. Cosmos huomasi puusilpun, jota tippui sen mukaan, kun naaras kynsi, ja tuli oksan alapuolelle. Hän katsoi ylös oksalle hieman ärtynyt naama voitonriemuisen katseen alta pilkottaen.
“Minä löysin sinut! Nyt ala tulla alas!”

//Cosmos?

//TAISTELUTARINA, 445 sanaa

Mesitähti oli kuollut – tai siis menettänyt yhden hengistään – mutta kuten olin arvellut, taistelu oli siitä huolimatta jatkunut. Toisin kuin eloklaanilaisia kuvailtiin, he eivät oikeasti olleet rauhaa rakastavia, taistelua välttäviä nyhveröitä. Nämä kissat olivat kaikkea muuta. He olisivat voineet olla taistelematta, ajaa meidät pois nummilta ja viedä eloton päällikkönsä toipumaan leiriin, mutta sen sijaan he päättivät taistella. Turha taistelu, jota nämä kissat omien sanojensa mukaan erityisesti välttelivät. Mutta se sopi minulle, minä taistelin mielelläni ja otin selvää, mihin viholliseni oikeasti kykenivät.
Eivät kaiketi kovin kummoiseen, kun taistelun alkaessa kujakissat tuntuivat vaivatta saavan otteen vihollisistaan. Tyytyväinen virne pysytteli visusti kasvoillani, kun kamppailin jo aiemmin sodan alkutaistelussa kohtaamaani tabbykuvioista, arpista kollia vastaan. Kolli oli etevä taistelija ja hänen kanssaan taisteleminen oli jopa kerrassaan nautinnollista. Minun täytyi oikeasti miettiä, mitä tekisin seuraavaksi välttääkseni vihaisen, murisevan eloklaanilaisen terävät kynnet ja hampaat.
Sivusilmälläni näin, kuinka Tyrskytiikeri sai otteen tummaturkkisesta kollista, joka oli aiemmin riuhtonut minut pois päällikkönsä päältä. En ehtinyt katselemaan tapahtumaa sen tarkemmin, kun jouduin taas väistämään oman vastustajani hyökkäyksen. Arpinen kolli syöksyi kynnet ojossa minua kohti, mutta ennakoimalla onnistuin väistämään tämän iskun. Kissa pudottautui maahan taakseni ja jatkoi heti uudella hyökkäyksellä. Sitä en enää edes yrittänyt väistää, vaan päätin käydä kamppailuun kollin kanssa. Vaikka hän olikin minua rutkasti isokokoisempi ja jykevärakenteisempi, minä en pelännyt. Heittäydyin tarkoituksellisesti maahan kissan hyökkäyksen voimasta, ja tämä pudottautui päälleni alkaen latelemaan etukäpälillään iskuja minua kohti. Onnistuin väistämään suurimman osan iskuista. Hyödynsin kissan liikkeiden vuoksi heikentynyttä tasapainoa ja potkaisin takajalkani voimalla vasten kissan alavatsaa. Liikkeen johdosta oma huomioni herpaantui ja eloklaanilaissoturin onnistui lyömään kyntensä vasten kasvojani. Voi, minun kauniit kasvoni!
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehoni ja tunsin kostean, lämpimän veren roiskahtavan turkilleni. Kynnet olivat osuneet vasempaan poskeeni ja eittämättä saaneet aikaiseksi haavan.
Kun päälläni olleen kissan tasapaino petti potkuni voimasta, hän oli vähällä kaatua päälleni. Ehdin juuri ja juuri kiepsahtamaan vasemman kylkeni kautta pois soturin alta ja kampeamaan itseni pystyyn. Nyt minä olin todella vihainen. Tämä kirottu eloklaanilainen oli pilannut minun kasvoni!
Vihainen, matala murina kumpusi kurkustani katsoessani vihollistani.
"Sinä saat kärsiä!" sähähdin samalla, kun ponkaisin itseni loikkaan kohti vihollistani. Arpiturkkinen kolli ei ollut ehtinyt vielä täysin toeta aiemmasta kamppailusta, joten hänen kimppuunsa pääseminen sujui vaivattomasti. Loikkasin kissan niskaan ja aloin raadella sitä kynsilläni. Kolli tokeni nopeasti ja oli taas täysin mukana taistelussa. Hän alkoi riuhtoa minua pois niskastaan, mutta mitä enemmän hän heilui, sitä tiukemmin tartuin hampaillani kiinni kollin niskanahasta. Tuntiessani soturin etujalkojen nousevan irti maasta, aavistin hänen aikeensa. Juuri ennen kuin kissa paiskautui maata vasten – tarkoituksenaan litistää minut alleen – loikkasin alas hänen selästään. Kolli ei tietenkään voinut keskeyttää liikettään, vaan hän mäsähti märkään maahan selälleen. Se oli minun tilaisuuteni. Syöksähdin vauhdilla kohti kissan paljasta vatsaa. Minä halusin tappaa hänet, minä tappaisin hänet!

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale on taistelua, 479 sanaa eli 4TaP)

"Olemme menossa sinne parasta aikaa", vastasin tyynesti Iltaruskolle, joka oli kirinyt minut ja Järkäleloikan kiinni kysyäkseen, milloin voisimme palata leiriin. Ilmeisesti nuori naaras oli ollut niin keskittynyt saalistamiseen, ettei ollut tajunnut partion lähteneen takaisin siihen suuntaan, mistä tämä oli tullut alun perin Järkäleloikan kanssa.
Hämmästynyneen näköinen Iltarusko räpytteli silmiään. "Aijaa", hän sanoi vain ja jättäytyi sitten kävelemään takanamme tulevan Leopardin rinnalle.
Tukahdutin huokauksen ja vilkaisin vierelläni kulkevaan Järkäleloikkaan, joka puolestaan värisytti viiksiään hilpeästi. Siristin hänelle silmiäni huvittuneena takaisin, mutta en sanonut mitään. Ei minun tarvinnut. Osasin nimittäin lukea kumppaniani jo sen verran hyvin, että tiesin hänen jakavan kanssani saman ajatuksen - nuoriso.
Loppumatka taittui rauhallista kävelyvauhtia, ja koko sen ajan takaamme kuului tasaista rupattelua Leopardin ja Iltaruskon suunnalta, kun naaraskaksikko puhui keskenään mistä lie. Leirissä partion aikana napatut saaliit vietiin Litteäkiven alla sijaitsevaan entiseen Mesitähden pesään, jossa Yhteisö säilytti ruokiaan.
Joukon hajaannuttua raahustin Järkäleloikka kannoillani leirin laidalle ja lysähdin piikkihernepensaan juurelle kyljelleni. Kumppanini kävi makaamaan viereeni, ja kurkotuin väsyneenä sukimaan hänen turkkiaan. Tyytyväisen kehräyksen saattelemana torkahdin lopulta, nojaten päätäni kollin lapaa vasten ja uneksien viherlehden lämpimästä auringonpaisteesta.

En saanut katsettani irti Hiilihampaasta, joka seisoi jäykkänä ja karvat pystyssä kuolleen päällikkönsä vieressä. Miksi juuri hänen täytyi olla täällä nyt? Keijukaisen oli pitänyt tavata vain Eloklaanin päällikkö rajalla, ja meidän - eli minun, Järkäleloikan, Hyökyaallon ja Ohdakkeen - oli pitänyt kulkea ohi tapaamisen jälkeen siltä varalta, että neuvotteluista ei tulisikaan mitään.
Olin kyllä aavistellut, että Keijukainen - joka kantoi syvää kaunaa Mesitähteä kohtaan - ei olisi malttanut olla käyttämättä näinkin otollista tilaisuutta päästä eloklaanilaisesta eroon, joten sinänsä taistelu ei tullut minulle yllätyksenä, mutta sen sijaan isäni näkeminen täällä tällä kyseisellä hetkellä lamasi minut täysin. En ollut koskaan ennen nähnyt Hiilihammasta noin hurjistuneena, ja ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa katsoessani häntä.
"Tämä loppuu tänään."
"Ehkä sinun osaltasi."
Silmänräpäyksessä tabbykuvioinen kolli oli sivaltamassa Keijukaista kuonolle ja tavoitteli jo hyökkäyksen äkillisyydestä hämääntyneen naaraan kaulaa hampaillaan. En heti kyennyt saamaan jalkojani tottelemaan käskyjäni. Sisälläni mellastavat tunteet sumensivat ajattelukykyni, ja olisin vain halunnut paeta tilanteesta. Jos sen olisin tehnyt, Keijukainen olisi varmasti jäljittänyt minut ja pitänyt henkilökohtaisesti huolen siitä, etten näkisi enää seuraavaa päivää.
Toisaalta pelkäsin myös isäni puolesta, sillä en uskonut hänen loppupeleissä pärjäävän Keijukaisen kaltaista kajahtanutta tappokonetta vastaan. Kujakissayhteisön johtaja telottaisi hänet epäröimättä päästessään niskan päälle, ja tiesin, että tulisin katumaan koko lopun ikäni, jos antaisin sen vain tapahtua.
Pelko antoi voimaa jähmettyneille jäsenilleni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo rynnistämässä päin kamppailevia kissoja. Törmäsin isäni kylkeen, ja tabbykuvioinen soturi horjahti kumoon. Nousin nopeasti hänen päälleen ja painoin häntä painollani maata vasten, toivoen koko sydämeni pohjasta, ettei tämä pyristelisi vastaan, jotta minun ei tarvitsisi taistella hänen kanssaan. Jokin Hiilihampaan olemuksessa oli kuitenkin muuttunut, ja sain huomata pian, että toiveeni oli turha.
Kollin jykevät tassut jysähtivät rintaani ja työnsivät minut kauemmaksi niin rivakasti, etten ehtinyt reagoida siihen. Hoipertelin loitommaksi korvat luimussa ja karvat väreillen. Olisin halunnut sanoa isälleni jotakin. Kertoa hänelle, miten kaipasin häntä, vaikka samalla myös vihasin. Miten en halunnut enää jatkaa tätä järjetöntä väkivallan kierrettä. En kuitenkaan saanut siihen tilaisuutta Hiilihampaan jo sännätessä uudelleen minua kohti.
Tömähdin maahan soturin painosta, ja kierimme ympäri märkää nurmikkoa toistemme turkeissa kiinni sähisten ja uristen. Lopulta isän onnistui kierähtää päälleni ja lukita minut vuorostaan maata vasten. Hänen kyntensä puristivat kipeästi kylkiäni ja saivat sihahduksen karkaamaan suustani. Hiilihampaan tähän asti niin kylmässä ja vaaraallisessa katseessa näkyi silmänräpäyksen ajan häivähdys epävarmuutta, ja se antoi minulle aikaa kerätä voimaa takajalkoihini ja potkaista kolli pois päältäni.
Hetkessä olimme vaihtaneet paikkoja isäni kanssa, minä nyt seisoen hänen yllään ja hän maaten maassa armoillani. Kohotin käpäläni ylös, pystymättä irrottamaan katsettani hänen jäänsinisistä silmistään, joissa välähti kauhu. *Hän luulee, että aion tappaa hänet*, ajattelin murtuneena, ja pakotin itseni pysymään kasassa. *Jos en tee tätä, Keijukainen varmasti tekee hänestä selvää.*
"Ei muistella pahalla." Kumautin käpälälläni soturia lujasti päähän, ja Hiilihampaan silmät lipuivat hitaasti kiinni.
Astuin varovasti pois hänen päältään. *Tajuton mutta elossa.* Käännähdin katsomaan ympärilleni, ja tajusin vasta nyt, että Hiilihampaan hyökkäys oli saanut sekä eloklaanilaiset että Yhteisön jäsenet käymään toisiaan vastaan. Verenvuodatukselta ei voitu enää välttyä.

//Kahakkaan osallistujat?

Malvaruusu kuunteli jo hieman kyllästyneenä Kärsämöpennun jaaritteluita. Nuorella soturilla oli kyllä silmät päässä; hän näki, ettei Kujakissayhteisö ollut lainkaan niin vahva kuin Eloklaanissa annettiin olettaa. Jostain syystä tummanharmaalla naaraskissalla oli suuri tarve vakuuttaa asian olevan toisin. Malvaruusua kiinnosti erityisesti se, miten paljon Kärsämöpentu kuulosti inhoavan Mesitähteä. Heidän tavoitteensa kuulosti soturin korvaan melko mielenkiintoiselta. Se sai huvittuneen virneen kohoamaan Malvaruusun kasvoille. Ei kilpikonnalaikukas naaras ymmärtänyt, miten vain Mesitähden tappaminen muuttaisi mitään. Kolli oli lisääntynyt urakalla ja koko Eloklaani oli täynnä Mesitähden kaltaisia kissoja, jotka jakoivat päällikön surkean ajatusmaailman. Kun Mesitähti kuolisi, hänen tilalleen nousisi joku aivan yhtä typerä, oikeudenmukaisuuden varjolla ratsastava ja pahuuksia tekevä hiirenaivo – eli Malvaruusun ja Kärsämöpennun emo.
"Ei se ole ihan noin", Malvaruusu tokaisi päätään ravistellen. Kärsämöpentu oli kertonut nimensä olevan Päivänsäde, muttei se ollut totta. Siksi omaan nimeensä vannominen ei oikein saanut Malvaruusua vakuuttuneeksi. Kärsämöpentu kurtisti kulmiaan.
"Te ette selvästikään tiedä tarpeeksi", soturi huokaisi ja jatkoi päänsä pudistelua, "ette te takaa onnellista loppua kaikille tappamalla vain Mesitähteä. Jos tahdotte varmistaa, ettei yhdenkään elämää pilata, teidän on tapettava ainakin puolet eloklaanilaisista. Jos Mesitähti kuolee, hänen tilalleen nousee meidän emomme Minttuliekki, joka ajattelee aivan samalla tavalla kuin meidän isämme."
"Mutta jos te otatte minut mukaan suunnitelmiinne ja annatte minun liikkua vapaasti täällä – kuten minun pitäisi saada nyt jo tehdä – voin auttaa teitä eloklaanilaisten kukistamisessa. Katsos kun on siellä vielä kissoja, jotka uskovat ja rakastavat minua. Minä lupaan, että minusta on teille kamalan paljon iloa, jos te vain suostutte näkemään potentiaalini", Malvaruusu naukui ylimielisellä äänellä ja väläytti sisarelleen kylmän hymyn.

//Päivi?

Kharon katseli iloisena kolmen pennun touhuja. Lyra, Cosmos ja Fornax olivat kasvaneet vauhdilla ja kolmikko oli jo miltei kuuden kuun ikäisiä. Heidän isänsä oli äärettömän ylpeä jälkikasvustaan ja Kharonin mielestä pennut olivatkin koko maailman hienoimpia pentuja. Päivänsäteestä ei edelleenkään ollut kuoriutunut mitään lämmintä ja rakastavaa emoa, mutta pennut olivat saaneet senkin edestä rakkautta isältään. Kharon oli luvannut tehdä kaikkensa pienokaistensa eteen ja suojella heitä aina henkensä uhalla. Kolli oli kertonut jälkikasvulleen tarinoita vanhemmistaan ja heidän hienosta elämästään – mainiten erityisesti sen, miten onnettomia he olivat Eloklaanissa ja kuinka Mesitähti oli pilannut heidän elämänsä. Vaikka Kharon itse oli nauttinut elämästään klaanissa, hän tiesi sen olleen silkkaa painajaista vanhemmilleen. Pentujen olisi hyvä oppia, että Eloklaani – tai oikeastaan Mesitähti – oli kaiken pahan alku ja juuri. Mitä useampi vuodenaika kului, sitä enemmän Kharon tunsi vihaavansa Mesitähteä.
"Aika mennä nukkumaan", Kharon avasi suunsa ja keskeytti pentujensa leikit. Cosmos ja Lyra käänsivät pettyneet katseensa isänsä suuntaan, mutta Fornax sen sijaan nousi ylös ja jätti leikin kesken isänsä käskyn mukaisesti. Tummanharmaa kollipentu tassutteli isänsä viereen, mutta Cosmos ja Lyra näyttivät vastustelevan.
"Nytkö jo? Emmekö voisi leikkiä vielä hetken? Ei hyvää leikkiä voi jättää aivan kesken", Lyra huokaisi päätään pudistellen. Vaikka Kharon rakastikin pienokaisiaan yli kaiken, hän ei sietänyt tottelemattomuutta. Kolli oli vahtinut pentuja koko päivän ja hänkin kaipasi lepoa.
"Ei käy, te kyllä tiedätte nukkumaanmenoaikanne olevan auringonlaskun aikaan. Liikettä nyt", Kharon alkoi hermostua. Pennut olivat pidentäneet kollin pinnaa hiukan, mutta ei se edelleenkään kovin pitkä ollut. Hän suuttui herkästi ja oli toisinaan hyvinkin äkkipikainen. Pennut olivat melko hyvin oppineet tuntemaan isäänsä ja erityisesti Fornax vältteli turhia yhteenottoja ja konflikteja. Cosmos sen sijaan tuntui raastavan isänsä hermoja eniten. Kun yhteen laitettiin kaksi kollia, joiden pinnat olivat yhtä lyhyet, toisinaan yhteenottoja tapahtui vähän liikaakin.
Kharonin onneksi tänään kuitenkin oli päivä, jolloin pennut tottelivat isäänsä ilman sen suurempia vastusteluita. Fornaxin johdolla kaksi muutakin pentua lähtivät tassuttamaan kohti juurakossa sijaitsevaa pesää. Eloklaanissa asuessaan Kharon ei koskaan ollut saanut nukkua siinä pesässä, sillä se oli kuulunut sotureille. Hänestä ei koskaan ollut tullut soturia, mutta Kharon koki olevansa jotain paljon enemmän.

Päivänsäde oli ollut poissa leiristä myöhään, joten Kharon oli käynyt pentujen kanssa nukkumaan. Kolme pentua olivat siirtyneet omille vuoteilleen ympäri pesän alatasoa ja Kharon nukkui omalla vuoteellaan lähinnä uloskäyntiä. Hän ei halunnut pentujen livahtavan ulos pesästä omille teilleen keskellä yötä. Siitä ei kyllä ollut pelkoa, että Fornax olisi tehnyt niin, mutta erityisesti Cosmos saattaisi keksiä jotain niinkin typerää..
Kharon oli niin väsynyt, että hän nukahti miltei heti saatuaan silmänsä ummistettua.

"Kharon", aivan korvan juuresta kantautuva kuiskaus sai Kharonin väräyttämään korviaan. Hän painoi päänsä syvemmälle sammaliin. Hän oli niin väsynyt, ettei vielä jaksanut herätä.
"Kharon", kuiskaus kuului uudestaan, ja valkoturkkinen kolli tunsi jonkun koskettavan hänen turkkiaan. Kuiskaus kuului vielä kolmannen kerran:
"Kharon, herää."
Silloin valkoturkkisen kujakissakollin huumori loppui . Kharon räväytti eriväriset silmänsä auki ja nosti ärsyyntyneenä päänsä ylös ja luimisteli korviaan. Väsynyt kolli räpytteli erivärisiä silmiään. Hän oli odottanut kohtaavansa jonkun pennuistaan, Keijukaisen tai Päivänsäteen, mutta sen sijaan hänen edessään seisoi aivan joku muu. Kissa, jota Kharon ei uskonut näkevänsä enää koskaan. Viha ja raivo katosivat ja epäuskoinen ilme piirtyi kollikissan kasvoille. Hän ei osannut sanoa tai tehdä mitään muuta kuin tuijottaa edessään seisovaa, valkeaa rotevaa kollia epäuskoisena.
"Isä", Kharon henkäisi saadessaan viimein suunsa auki. Kujakissan katse kääntyi pesän toisella laidalla nukkuviin pentuihin ja Päivänsäteeseen – naaras oli palannut jossain vaiheessa leiriin Kharonin nukkuessa.
"Miten sinä voit olla siinä? Minä näin, kun sinä kuolit", Kharonin ääni värisi hänen kääntäessä katseensa takaisin isäänsä. Merkuriuksen katse oli rauhallinen ja tyyni, mutta kaiken sen rauhallisuuden takaa Kharon erotti häivähdyksen pettymystä. Isä yritti peitellä sitä, mutta Kharon näki hänen lävitseen.
"En minä oikeasti olekaan. Tule, meillä on kiire", Merkurius naukui vakavalla äänellä ja viittoi poikansa peräänsä. Hämillään oleva Kharon nousi ylös vuoteeltaan ja seurasi isäänsä ulos hämärästä pesästä. Nyt vasta kujakissa huomasi muutoksen isänsä ominaistuoksussa. Se oli osittain sama kuin ennen, mutta nyt se oli paljon raikkaampi. Tuoksu oli juuri sellainen, miksi Kharon oli kuvitellut tähtikissojen tuoksuvan. Ei hän oikeasti nähnyt isäänsä, tämä oli vain unta. Pienoinen pettymys valtasi Kharonin mielen. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi saanut isänsä, emonsa ja setänsä takaisin.
"Minne sinä viet minua?" Kharon kysyi, kun kaksikko kulki hiljaa Eloklaaanin entisen leirin halki kohti uloskäyntiä, jonka edustalla Roska istui vahdissa. Mustaturkkinen naaras ei näyttänyt huomaavan Kharonia tai hänen isäänsä. Se viimeistään vakuutti valkean kollin siitä, ettei tämä ollut totta. Hän näki unta ja jostain syystä hänen isänsä oli tullut vierailemaan hänen luonaan.
"Älä kysele Kharon, seuraa vain minua."

Metsä oli hiljainen, siellä ei ollut ristin sielua. Eikä oikeasti ollutkaan, sillä todellisuudessa Kharon tai hänen isänsä eivät olleet siellä. Kharon ei ollut varma, oliko metsä todellinen vai pelkästään hänen untaan, mutta se tuntui ja tuoksui todelliselta. Vain puiden lehtien kahina ja jossain kaukaisuudessa huhuileva pöllö rikkoivat hiljaisuuden.
Kun kaksi valkoturkkista kolli olivat ylittäneet joen ja saavuttaneet Koivumetsän, Merkurius jatkoi vielä vähän matkaa. Kaksikko saapui pienelle aukiolle, joka oli melkoisen surkea näky tähän vuodenaikaan. Lumet olivat sulaneet, muttei kieloniittynä tunnettu niitty ollut vielä päässyt näyttämään kauneuttaan. Kukkien varret olivat kuihtuneet, mutta joidenkin kuiden kuluttua ne elpyisivät ja niitty tulisi olemaan kenties yksi reviirin kauneimmista paikoista.
"Joko sinä kerrot, miksi toit minut tänne ja miksi olet täällä?" Kharon esitti kärsimättömänä kysymyksen isälleen. Hän oli kuin pieni malttamaton pentu, joka odotti epätoivoisena vastausta isältään. Merkurius pysyi rauhallisena. Kollikissa käänsi meripihkaisen katseensa poikansa suuntaan. Toisin kuin Kharon oli tottunut, hänen isänsä ei näyttänyt lainkaan ylpeältä poikaansa. Se sai Kharonin olon kurjaksi. Oliko isä pettynyt häneen? Oliko hän tullut vain kertoakseen, miten surkeasti Kharon oli pärjännyt?
Kujakissa nielaisi hermostuneena, kun hän odotti Merkuriuksen avaavan suunsa.
"Sinä olet ymmärtänyt kaiken tapahtuneen väärin. Olet hairahtunut harhapolulle, Kharon", laikukas kolli naukui tasaisella, mutta pettymystä täynnä olevalla äänellä. Kharon ei ollut uskoa korviaan.
"Miten niin? Minähän olen vain varjellut teidän muistoanne ja tehnyt oikein! Te kuolitte turhaan ja Mesitähti on siitä vastuussa!" nuorempi kolli puolustautui. Merkurius pudisteli yhä vain pettyneempänä päätään. Kuollut kolli avasi meripihkasilmänsä ja katsoi Kharonia syvälle tämän erivärisiin silmiin.
"Ei Kharon, sinä olet ymmärtänyt aivan väärin. Olet sekoittanut vihan ja surun tunteet toisiinsa ja eksynyt yhä syvemmälle virheiden sokkeloon. Etsit syyllistä kuolemaamme aivan turhaan, sillä ei sellaista ole. Me kuolimme, koska niin vain tapahtui, joskus kissat kuolevat. Mesitähti päästi meidät lähtemään klaanista, koska olimme siellä onnettomia. Kiitos hänen, saimme elää viimeiset vuodenaikamme onnellisina teidän kanssanne. Kharon, ei sinun tarvitse kostaa mitään, kun mitään kostettavaa ei ole. Ei ole vielä liian myöhäistä tehdä oikein", Merkurius puhui rauhallisella äänellä ja katsoi Kharonia. Kharon nielaisi taas.
"Mut..Mutta, jos olisimme jääneet klaaniin, te olisitte elossa", kolli ei voinut luopua noin vain aatteesta, jota hän oli varjellut niin pitkään. Hän oli syyttänyt vuodenaikojen Mesitähteä kaikesta tapahtuneesta, ei hän voinut uskoa olleensa väärässä. Merkurius ravisti päätään.
"Ehkä, mutta me olisimme onnettomia. Kuolema on pieni hinta siitä, että on saanut elää onnellisen elämän rakkaidensa ympäröimänä. Kerro minulle Kharon, tekeekö kostaminen sinut oikeasti onnelliseksi? Voitko unohtaa kaiken sen vihan ja olla onnellinen heti, kun Mesitähti on kuollut?" isä kysyi. Ne kysymykset saivat Kharonin ajattelemaan asiaa ihan tosissaan. Voiko olla, että hän oli oikeasti tehnyt niin valtavan virheen ja nähnyt kaiken aivan väärin?
Kharon ei ehtinyt vastata isänsä kysymyksiin, kun hänen edessään seisovan kollin hahmo alkoi haalistua. Merkurius alkoi kadota, uni oli päättymäisillään.
"Isä! Älä mene vielä!" Kharon anoi epätoivoisena, hän ei ollut vielä valmis menettämään isäänsä taas.
"Älä huoli Kharon. Jos valitset oikein, voit hyvittää tekosi Tähtiklaanille ja me tapaamme taas. Jonain päivänä voimme olla taas kaikki yhdessä ja onnellisia. Taivaslaulu halusi sinun tietävän, että me rakastamme sinua erheistäsi huolimatta. Sinä ja Deimos olette meidän koko maailmamme."
Sitten se oli ohi. Merkurius oli poissa ja jäljellä oli taas vain painava hiljaisuus. Kharon tunsi olevansa hukassa, vaikka hän tiesi tasan tarkkaan missä oli. Hänen olonsa oli raskas. Hän oli tehnyt valtavan virheen, eikä hänellä ollut harmaintakaan aavistusta, kuinka voisi koskaan korjata sen.

// TAISTELUTARINA (1109 sanaa taistelusta = 11TaP)

Oli hiljaista – epäilyttävän hiljaista. Seisoin metsänrajalla ja katselin tarkkaavaisesti nummille päin. Mesitähden olisi pitänyt olla täällä jo, muttei sitä valkoturkkista karvakasaa näkynyt missään.
Kolme aurinkohuippua sitten Deimos, Nefiri ja Hyökyaalto olivat saapuneet leiriin ja ilmoittaneet tavanneensa Mesitähden rajalla. Päällikkö oli kuulemma ollut yksin ja ilmoittanut olevansa rauhan asialla. Hän oli pyytänyt välittämään minulle viestin, jonka mukaan hän odottaisi minun saapuvan yksin rajalle tänä päivänä.
Päivänsäde oli ollut sitä mieltä, että yksin meneminen olisi liian suuri riski. Mutta luotin siihen, että Mesitähti saapuisi yksin ja pitäisi kyllä ympäristöä tarkasti silmällä. Hän kyllä huomaisi, mikäli takanani varjoissa piileskelisi joukko kujakissoja. Siispä olin taktikoinut ja päättänyt mennä yksin, mutta järjestänyt partion, joka kulkisi rajan ohi pian tapaamisemme jälkeen. Mikäli Mesitähti olisikin järjestänyt minulle ansan, partio tulisi ja auttaisi minut pois pinteestä – vaikka toki pärjäisin varmasti myös yksin muutamaa surkeaa eloklaanilaista vastaan.
Höristin korviani, kun erotin valkoisen hahmon tassuttelevan lähes lumettomalla nummella kohti metsää. Ketään muita ei näkynyt, Mesitähti oli yksin kuten oli luvannutkin. Sirorakenteinen kolli käveli ryhdikkäästi häntä pystyssä ja hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Se ilme ei ollut samalla tavalla vakava kuin minulla, vaan Mesitähdelle tyypillisesti samaan aikaan rauhallinen ja oikeudenmukainen. Minä pidin ilmeeni kivikovana ja kylmänä, jotta kolli huomaisi miten paljon minä häntä halveksin.
Kun Mesitähti oli saapunut rajan tuntumaan ja noin kahden ketunmitan päähän minusta, hän pysähtyi. Kohtasin eloklaanilaisen katseen empimättä ja hän teki samoin.
“Mitä sinä tahdot?” kysyin halveksuen vihreäsilmäiseltä kissalta. Mesitähti pysyi rauhallisena vastatessaan:
“Tahdon neuvotella kanssasi sodan lopettamisesta ilman enempää verenvuodatusta.”
Kollin sanat kuultuani kasvoilleni piirtyi epäuskoinen virnistys. Räpäytin silmiäni ja pudistelin epäuskoisena päätäni. Tämänkö vuoksi olin vaivautunut paikalle? Nousin seisomaan.
“Voi voi, et taida todellakaan ymmärtää mistään mitään”, lausuin halveksuvalla äänellä ja siristin silmiäni. Mesitähti näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja pettyneeltä.
“En ymmärrä, miksi te tahdotte vuodattaa viattomien verta aivan turhaan”, Mesitähden ääni oli vakava ja hänen ilmeensä muuttui surumielisemmäksi. Hänen esityksensä ei uponnut minuun. Kolli yritti vain kerätä säälipisteitä, vaikka hän oli itse aiheuttanut tämän koko sotkun.
“Sinä olet itse aloittanut tämän”, aloin hermostua. Jo pelkästään Mesitähden näkeminen hermostutti minua, mutta hänen typeryytensä sai minut ihan oikeasti suuttumaan. Nostin ylähuultani ja paljastin eloklaanilaiselle valkeat hampaani. Kolli pysyi paikallaan eikä hievahtanutkaan, vaikka takuulla vaikutin melko uhkaavalta. Kollin pelottomuus vahvisti hänen typeryytensä. Hän luotti aivan liikaa itseensä ja valheelliseen hyvyyteensä. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että oikeasti kuvitteli olevansa hyvällä asialla ja toteutti omaa hyvyyttään tappamalla ja manipuloimalla muita?
“En ymmärrä, miksi sinä olet yhä vihainen minulle. Sinä veit jo yhden tyttäreni, luulisi sen tasanneen tilimme”, kolli naukui vaimealla äänellä. Puhuessaan tyttärestään, eloklaanilaisen vihreät silmät näyttivät kostuvan.
“Sinä tuhosit minun perintöni. Sinun vuoksesi minä olen kärsinyt koko ikäni. Sinä olet murhaaja ja aion todistaa pahuutesi kaikille, vaikka yritätkin kaikin tavoin pitää sen piilossa muilta esittämällä niin pyhää ja hyvää kissaa”, silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi ja kynteni liukuivat esiin. Minä en lankeaisi kollin puheisiin, tiesin kaiken hänessä olevan pelkkää silmälumetta. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri.
Mesitähti meni sanattomaksi ja näytti yhä vain surkeammalta. Hän pudisteli päätään, muttei irrottanut hetkeksikään katsettaan minusta. Kolli oli selvästi varuillaan, hän taisi vihdoinkin ymmärtää pelätä minua.
“Jos puhut siitä, mitä kauan sitten siellä kaksijalkalassa tapahtui, olen pahoillani. Kujakissojen silloinen johtaja ei antanut meille muuta vaihtoehtoa. Minä en olisi halunnut taistella, mutta oli väärin, että hän riisti meidän ja kaikkien muiden vapauden. Tähtiklaani hyväksyi tekoni, sillä se oli ainoa vaihtoehtoni siinä tilanteessa. Anteeksi. Mitä sinä vielä tahdot, että minä sanon tai teen?” kolli vaikutti epätoivoiselta. Häntä varmasti ärsytti se, etteivät kaikki uskoneetkaan hänen hyvyyteensä. Tämä kaikki oli silkkaa esitystä. Mesitähti ei ollut pahoillaan tai halunnut lopettaa sotaa muiden vuoksi, ainoastaan vain itsensä vuoksi. Hän oli itsekkäin kissa, jonka olin koskaan tavannut.
“Sinä et voi sanoa tai tehdä mitään, joka saisi tämän sodan loppumaan. Minä tahdon, että sinä kärsit kuten minäkin kärsin. Et tiedäkään kuinka paljon nautin, kun näen sinun anelevan epätoivoisena edessäni. Minä luovutan vasta, kun sinä ja kirottu klaanisi on tuhottu”, se oli viimeinen pisara, en voinut vastustella enää.
Kun Mesitähden katse käväisi takanani, ponkaisin itseni juoksuun. Nopea syöksy kohti Eloklaanin päällikköä ja paluuta ei ollut. Otin suuren riskin, joka aivan yhtä hyvin saattaisi koitua minun kohtalokseni, mutta en halunnut nähdä sitä mahdollisuutta. Luotin itseeni ehkä jopa vähän liikaa tällä hetkellä.
Mesitähti ei ollut ehtinyt varautua hyökkäykseeni, joten onnistuin hyökkäämään hänen kimppuunsa helposti. Iskeydyin vasten eloklaanilaispäällikön rintaa. Mesitähti ei aikaillut, vaan alkoi heti vastata hyökkäykseeni. Hän heittäytyi maahan selälleen hyödyntäen hyökkäykseni voimaa. Kolli jatkoi hyökkäykseni hyödyntämistä ja kiepsahti niskojensa yli takaperinkuperkeikalla takaisin jaloilleen niin, että hän sai painettua minut alleen maata vasten.
Mesitähti oli selvästi ketterämpi kuin minä, mutta voimaa häneltä ei tuntunut löytävän. Onnistuin potkaisemaan sirorakenteisen kollin vaivatta pois päältäni iskien takajalkani vasten hänen pehmeää vatsaansa. Kolli puhahti ilmojen karatessa hänen keuhkoistaan ja sain taas uuden mahdollisuuden hyökkäykseen. Nousin niin nopeasti ylös märästä maasta kuin suinkin pystyin ja syöksyin kynnet ojossa hurjasti sähisten kohti eloklaanilaista, joka oli yhä toipumassa aiemmasta potkustani. Sain heti huomata, ettei Mesitähti ollut mikään loistopuolustaja. Onnistuin vaivatta torjumaan hänen puolustuksensa ja sivaltamaan kynsilläni kollin valkeita kasvoja. Halusin tuhota hänet, halusin tehdä hänestä niin ruman, ettei kukaan koskaan voisi enää katsoa häntä tosissaan. Raivo oli vähällä sokaista minut ja minun oli tehtävä töitä, jotten antaisi raivolle kaikkea valtaa. Minun täytyi ajatella järjellä ja taktikoida, en voisi hyökätä kollin kimppuun suin päin.

Taistelu jatkui hetken, se näytti kääntyvän minun edukseni. Mesitähti toki oli ketterä ja nopealiikkeinen, muttei se auttanut. Hänellä oli rutkasti vaikeuksia ottaa hyökkäyksiäni vastaan ja pysäyttää niitä. Minun oli mietittävä nopeasti jokaista liikettäni, sillä en voinut antaa kollille mahdollisuutta päästä hyökkäämään kimppuuni. Olin erehtynyt antamaan hänelle sen mahdollisuuden pariin otteeseen ja sain katua sitä nopeasti. Minun oli lähes mahdotonta väistellä vihamieheni nopeita liikkeitä, teräviä kynsiä ja hampaita. Hän oli jo kerran onnistunut iskemään hampaansa kaulaani ja painamaan minut maata vasten, mutta kiitos mahtavien taistelutaitojeni, olin päässyt poissa pinteestä.
Nyt taistelu oli edennyt siihen pisteeseen, että olin saanut tehtyä loistohyökkäyksen ja Mesitähti oli aivan alakynnessä. Olin iskenyt hampaani hänen pehmeään kaulaansa ja valmistauduin antamaan kollille kuolettavan iskun. Malvaruusun mukaan hänen isällään oli vielä useita henkiä jäljellä, mutta yksikin menetetty henki olisi minun etuni. Mesitähti yritti rimpuilla irti otteestani, mutta en irrottanut otettani. Kun purin hampaitani enemmän yhteen kollin kaulalla, saatoin tuntea hänen kiihtyneen sydämensä sykkeen. Mesitähden täytyi olla peloissaan, sillä hän tiesi loppunsa lähestyvän.
Hetken jo kaduin aikailuani, sillä yllättäen tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Kimppuuni hyökännyt kissa repi minut pois valkoturkkisen kollin päältä, mutta nopeasti huomasin sen olleen minulle vain eduksi. Leukani eivät olleet avautuneet missään vaiheessa. Suuni oli täynnä punaiseksi värjäytyneitä karvoja, jotka syljin maahan päästyäni irtaantumaan hyökkääjän otteesta.
“Ei! Mesitähti!” joku paikalle saapuneista eloklaanilaisista parahti huomatessaan, kuinka heidän päällikkönsä makasi henkihievereissä maassa. Kollin kasvoille oli piirtynyt kivun vääristämä ilme ja hänen kaulastaan pulppusi sydämen sykkeen tahdissa punaista verta.
Kehoni alkoi hytkymään ja kasvoilleni piirtyi voitonriemuinen virnistys. Katseeni kääntyi tabbykuvioiseen kolliin, joka oli kääntänyt jäänsinisen katseensa kuolevaan päällikköönsä.
“Hupsis”, naurahdin tyytyväisenä nähdessäni, kuinka kauhistunut tämä tummaturkkinen kolli oli, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Sain hetken aikaa tarkastella kissoja, jotka olivat saapuneet paikalle: neljä eloklaanilaista, joista kaikki näyttivät soturi-ikäisiltä. Tiesin heti, etten pärjäisi yksin taistelussa heitä kaikkia vastaan. Olin jo valmis ottamaan jalat alleni, mutta aikeeni muuttui kuullessani takaani lähestyviä juoksuaskeleita. Vihreä, tyly katseeni kääntyi Tyrskytiikeriin ja niihin muihin, jotka olin nimennyt partioon.
“Te olette myöhässä”, tuhahdin ärsyyntyneesi piiskatessan hännälläni ilmaa. Kissojen olisi pitänyt saapua paikalle paljon aiemmin, jos he olisivat tehneet kuten pyysin. Inhosin yli kaiken sitä, kun minun käskyjäni ei toteltu. Nyt ei kuitenkaan olisi aikaa alkaa vääntämään tästä, sillä eloklaanilaiset tuskin päästäisivät meitä menemään taisteluitta. Toisaalta myös minä janosin taistelua, Mesitähti vastuksena oli ollut aivan liian helppo minun makuuni.

//kahakkaan osallistuvat?

Keijukainen: 30kp! -

Ruusunen: 30kp! -

Järkäleloikka: 8kp -

Valas: 4kp -

Cosmos: 23kp! -

Ohdake: 4kp -

Lyra: 5kp -

Iltarusko: 9kp -

Päivänsäde: 26kp! -

Malvaruusu: 18kp -

Cosmos kääntyi katsomaan kohti Ruususta, joka oli onnistunut vakuuttamaan hänet palaamaan takaisin leiriin. Naaraan mukaan muut voisivat luulla heitä vähemmän urhoollisiksi, jos he eivät totelleet sääntöjä, ja vaikka Cosmos vahvasti tiedosti olevansa Yhteisön urhoollisin kissa, ei hän halunnut riskeerata muiden käsitystä asiasta.
“Lätäköiden yli hyppely on jo menneen lehtikadon lumia”, kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi tuhahtaen vieressään olevaa lammikkoa. Hän oli menettänyt kiinnostuksensa koko leikkiin heti veteen osuttuaan. “Leikitään mieluummin vaikka piilosta. Minä etsin ja sinä menet piiloon!”
Ruususen hännänpää nyki, mutta hän ei ruvennut inttämään vastaan. “Hyvä on. Moneenko asti lasket?” hän huokaisi.
Cosmos mietti hetken. “Lasken kymmeneen kaksi kertaa, sitten tulen etsimään sinut!”
“Selvä.”
Ruususen lähdettyä etsimään piiloa Cosmos kyyristyi ja alkoi laskea laitettuaan ensin etutassunsa silmiensä peitoksi. Laskeminen ei ollut aivan niin helppoa ja hän meni vähän väliä sekaisin numeroissa, mutta Cosmos suoritui siitäkin lopulta voittajana - kuten aina!
Hän joutui räpyttelemään hetkisen kirkkaassa valossa otettuaan tassunsa pois silmiensä päältä, mutta ryhtyi heti sen jälkeen etsimään vihjeitä Ruususen kulkusuunnasta. Mutaisessa maassa risteili tassunjälkiä, mutta vain yhdet niistä alkoivat siitä kohtaa, jossa Cosmos seisoi, ja niinpä hän päätteli niiden kuuluvan hopeanharmaalle naaraalle.
“Täältä tullaan, piilossa tai ei!” hän hihkaisi lähtiessään seuraamaan jälkiä.

//Ruusunen?

Minua ilahdutti suuresti kuulla, miten samankaltaiset ajatusmaailmat minulla ja Eloklaanissa varttuneella siskollani oli. Naaraan kuvaus Mesitähdestä julmana tyrannina ja muista eloklaanilaista selkään puukottavina petkuttajina oli minusta erittäin osuva.
Kun Malvaruusu kutsui minua onnekkaaksi, en voinut olla enempää samaa mieltä - minä olin onnekas saadessani olla osa Yhteisöä. Minua kuitenkin kiinnosti tietää tarkalleen, millä tapaa naaras koki minun olevan onnekas.
"Tiedän sen, mutta missä mielessä sinä sitä tarkoitat?"
Kysymykseni sai Malvaruusun kääntämään vihreän katseensa takaisin minuun. "Sait kasvaa kaukana Mesitähdestä. Mutta sinä olet myös hieman typerä. Sinuna olisin pysytellyt kaukana tästä kirotusta metsästä. Ellet satu tietämään, Eloklaani on täynnä taistelutaitoisia kissoja. Mitä tässä olen nyt teidän leiriänne seurannut, teitä on ainakin kolme kertaa vähemmän kuin eloklaanilaisia, ettekä vaikuta mitenkään erityisen hyväkuntoisilta." Sisareni ei todellakaan säästellyt sanoissaan täräyttäessään kärkevän mielipiteensä. Arvostin että myös paheksuin tätä piirrettä, sillä vaikka rehellinen palaute olikin tärkeää, en sietänyt kuulla kenenkään kutsuvan minua edes hieman typeräksi. Malvaruusun oli parempi sisäistää tämä asia, tai muuten hän saisi muistutuksen, josta jäisi jäljet.
"Niin, olen onnekas, kun minun ei tarvinnut kasvaa Mesitähden katalan vallan alla. Keijukaista parempaa johtajaa ja emoa saa toivoa", nyökyttelin myötäilevästi, mutta katseeni koveni jatkaessani: "Olen varsin tietoinen eloklaanilaisten taistelutaitoisuudesta. Kumppanini sattuu nimittäin olemaan entinen eloklaanilainen. Meitä voi olla vähän, mutta sisua ja taitoa meiltä kyllä löytyy." Annoin katseeni kiertää hetken aukiolla, jossa Yhteisön jäsenet lepäilivät tai valmistautuivat lähtemään ulos partioimaan ja saalistamaan. Kaikki kantoivat oman kortensa kekoon yhteisen hyvän puolesta.
"Mesitähti tuhosi kerran Yhteisön. Tappamalla hänet varmistamme, ettei hän pääse tuhoamaan enää yhtäkään elämää", murahdin lopuksi Malvaruusulle ja kohotin ylpeästi leukaani. "Niin totta kuin nimeni on Päivänsäde, Mesitähti tulee kaatumaan tässä sodassa."

//Malva?

Malvaruusu kuunteli aidosti kiinnostuneena, kun Kärsämöpennuksi paljastunut naaraskissa puhui. Kilpikonnalaikukas soturi alkoi jopa hieman pitää harmaaturkkisesta naaraasta, sillä tämä tuntui jakavan hänen itsensä kanssa edes vähän enemmän samankaltaiset arvot kuin Mesitähti ja muut eloklaanilaiset. Malvaruusulle paljastui, että Kärsämöpentu tahtoi Mesitähden hengeltä. Laikukkaan naaraan mielestä ajatus kuulosti varsin kiehtovalta – kaiken tekemänsä jälkeen Mesitähti toden totta ansaitsisi kuolla.
Seuraavaksi Kärsämöpentu esitti kysymyksen, johon Malvaruusulla oli heti vastaus. Nuori naaraskissa ei antanut vanhemman sisarensa odottaa, vaan alkoi heti puhua suutaan puhtaaksi:
"Mikä tahansa paikka on parempi kuin Eloklaani, ja Eloklaanin vihollisten leiri on oikein oiva paikka minulle. Mesitähti ja eloklaanilaiset ovat pettäneet minua siitä saakka, kun synnyin. Mesitähti itse kohteli minua kuin mitäkin luopiota; rankaisi syyttä ja liian kovasti ja esitti kaikin tavoin olevansa minua parempi. Sitä samaa harrastavat myös muut eloklaanilaiset. Heille he ja heidän sääntönsä ovat kaikki kaikessa, ei kukaan oikeasti ymmärtänyt minun potentiaaliani. Jopa paras ystäväni petti minut. Se todistaa sen, miten julmia eloklaanilaiset ovat. He antavat itsestään lempeän, oikeudenmukaisen ja lämpimän kuvan, mutta todellisuudessa ovat kaikkea muuta."
Kärsämöpennun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi Malvaruusun puhuessa. Soturi oli huomaavinaan sisarensa kasvoilla käväisevän pienen tyytyväisen virneen, kun hän kuunteli nuoremman kissan sanoja. Perhe ei merkinnyt Malvaruusulle mitään, joten siitä pahan puhuminen ei tuntunut missään. Naaras oli valmis pettämään sukunsa, jotta voisi saada ansaitsemansa kunnioituksen edes joiltain.
"Minäkin olen kuullut, että puheet eloklaanilaisien lempeydestä ja oikeudenmukaisuudesta ovat vain harhaa", Kärsämöpentu totesi katsoessaan Malvaruusua syvälle silmiin. Malvaruusu paransi taas ryhtiään, oli kerrassaan loistavaa että edes joku jakoi hänen kanssaan saman mielipiteen.
"Sinä olet onnekas", Malvaruusu vaihtoi aihetta ja käänsi samalla katseensa pois Kärsämöpennusta. Naaras tunsi pientä katkeruutta sisartaan kohtaan, mutta hän huomasi sanojensa hämmentävän vanhempaa kissaa.
"Tiedän sen, mutta missä mielessä sinä sitä tarkoitat?" Kärsämöpentu kysyi. Malvaruusu käänsi taas vihreät silmäntä harmaaseen kissaan.
"Sait kasvaa kaukana Mesitähdestä. Mutta sinä olet myös hieman typerä. Sinuna olisin pysytellyt kaukana tästä kirotusta metsästä. Ellet satu tietämään, Eloklaani on täynnä taistelutaitoisia kissoja. Mitä tässä olen nyt teidän leiriänne seurannut, teitä on ainakin kolme kertaa vähemmän kuin eloklaanilaisia, ettekä vaikuta mitenkään erityisen hyväkuntoisilta", Malvaruusu ei pelännyt sanoa kärkästä mielipidettään ääneen. Hän silmäili kylmänviileästi Kärsämöpentua ja jäi odottamaan sisarensa reaktiota.

//Päivi?

Eloklaanilaisen ylimielisyys huvitti minua, mutta pidin ajatuksen omana tietonani. Malvaruusu ei vaikuttanut kissalta, jonka kustannuksella pilailu olisi johtanut mihinkään hyvään. Naaraasta teki kiinnostavan ainoastaan hänen yhteytensä Mesitähteen ja sitä kautta minuun - oli suorastaan kohtalon ivaa, että päällikön omat tyttäret kääntyivät häntä vastaan.
“Jos kokisin sukulaisuuden millään tavalla merkitykselliseksi asiaksi, luuletko että palaisin näin halusta päästä tappamaan oman isäni?” Hieman halveksiva nauruntuhahdus karkasi nenäni kautta, ja vastasin Malvaruusun tiiviiseen tuijotukseen tyynesti. “Minulla ei ole mitään tarvetta päästä suosioosi, mutta yhteistyön tekeminen helpottaisi huomattavasti tehtäväämme.”
Naaraan vihreissä silmissä näkyi oivallus. “Olet Kärsämöpentu.”
“Tiedän, aivan kamala nimi”, irvistin ja pudistelin pienesti päätäni, “mutta onneksi minun ei tarvitse kuulla kenenkään kutsuvan minua sillä.”
Kohotin toista tassuani oikaistakseni viiksiäni. Suuri paljastukseni ei ollut saanut sisaressani aikaan kummoistakaan reaktiota, mutta pidin sitä vain osoituksena siitä, ettei naaras todellakaani välittänyt sukulaissuhteista. Kenties hänestä voisi oikeasti olla meille hyötyä.
“No mutta se minusta. Minua kiinnostaa tietää, miksi sinä päätit tulla Yhteisöön? Mitä sellaista uskot meidän voivan tarjota sinulle, mitä oma klaanisi ei voinut?” kysyin Malvaruusulta aidosti uteliaana kuulemaan klaaninsa jättäneen naaraan tarinan. Olin aina avoin oppimaan lisää uusia tapoja solvata ja syyllistää Mesitähteä kaikesta kurjuudesta, jota tämä ympärilleen kylvi.

//Malva?

Kolli esitteli itsensä Cosmokseksi ja selkeästi leppyi Ruususen kehuista. Hän kehuskeli voivansa opettaa naarasta olemaan myös urhoollinen ja rohkea. Ruusunen tosiasiassa vähää välitti. Pääasia oli nyt se, että hän oli saanut kollin lepyteltyä. Naaras nousi pystyyn.
“Joo opeta toki, mutta ensin meidän pitäisi kyllä mennä sisälle. Jos meidät saadaan kiinni leirin ulkopuolella ilman syytä tai valvojaa olemme pulassa”, naaras selitti. Kun Cosmos näytti vielä epäröivän, hän jatkoi: “ja sitten muut toverimme luulevat meitä vähemmän urhoollisiksi, kun emme tottele sääntöjä.” Tämä selkeästi riitti kollille sillä tämäkin - edelleen hieman vastentahtoisesti ja epäröivästi - nousi ylös ja kääntyi ympäri. Ruusunen antoi kollin mennä edellä ja antaa tämä ajatella johtavansa naarasta, vaikka tosiasiassa hän piti vain huolen siitä, että kolli ei lähtisi yllättävästi takaisinpäin. Kun kaksikko pääsi sisälle, Ruususen stressi alkoi viimein hieman purkautua. Naaras päästi pitkän helpottuneen huokaisun ja katsoi sitten taas Cosmokseen.
“Noh, mitä me nyt teemme? Haluatko kenties jatkaa lätäköiden yli loikkimista?”

//Cosmos

Cosmoksen niskakarvat pörhistyivät kuullessaan hopeanharmaan naaraan nau'un takaansa. Kissa pahoitteli aiempaa ja tuli hänen viereensä istumaan. Kolli tunsi naaraan hännän laskeutuvan selälleen, ja hän olisi varmasti käskenyt tätä siirtymään kauemmaksi, ellei naaras olisi ruvennut kuiskuttelemaan hänen korvaansa lempeitä sanoja:
“Tämä urhoollinen ja taidokas kolli ei kerennyt esittelemään itseään. Ja itse asiassa sama omalla kohdallani. Minun nimeni on Ruusunen." Ruususen lämmin henkäys värisytti Cosmoksen korvakarvoja ja sai hänet väräyttämään korvaansa.
Pentu käänsi hitaasti eriparisen katseensa Ruususen smaragdinvihreisiin silmiin. Naaras ei yhtäkkiä vaikuttanutkaan enää niin vastenmieliseltä ja ärsyttävältä kuin hetki sitten - olihan tämä sentään sanonut häntä urhoolliseksi ja taidokkaaksi. Cosmos oli juuri niitä kahta!
"Olen Cosmos", kolli esittäytyi röyhistäen rintaansa ylpeänä ja hieraisi vuotavaa nenäänsä käpälällään. "Jos haluat, voin opettaa sinuakin olemaan urhoollinen ja taidokas kuten minä. Siten saattaisit jopa voittaa joskus." Hän kallisti viattomasti päätään tapittaessaan itseään vanhempaa kissaa. Ehkä Ruusunen ei sittenkään ollut täysin toivoton tapaus, vaikka ei tämä Cosmoksen tasolle koskaan yltäisi.

//Ruusunen?

Malvaruusu oli hiukan näreissään siitä, ettei Yhteisön johtajaksi esittäytynyt Keijukainen ollut ainakaan vielä ymmärtänyt nuoren naaraan upeutta ja erinomaisuutta. Kilpikonnalaikukas naaras olisi vähintään odottanut iloista vastaanottoa, mutta sen sijaan harmaa naaraskissa oli vaikuttanut epäluuloiselta ja inhottavalta. Kaiken kukkuraksi Malvaruusu oli otettu "vangiksi" Kujakissayhteisöön, eikä hän saisi poistua leiristä lainkaan. Ei Malvaruusu ymmärtänyt miksi hänen pitäisi nähdä vaivaa, jotta muut näkisivät hänen upeutensa, mutta nyt ei auttanut muu kuin tyytyä tähän karmeaan kohtaloon. Mutta jos nämä kujakissat eivät pian huomaisi soturin upeutta, hän kyllä lähtisi vetämään ja suuntaisi seuraavaksi Kuolonklaaniin. Jonkun olisi pakko nähdä, miten hieno kissa Malvaruusu olikaan!
Kun Keijukainen oli poistunut naaraan luota, Malvaruusu jäi yksikseen aukiolle silmäilemään sitä. Hän oli varttunut tässä leirissä, eikä Kujakissayhteisön muutto leiriin ollut juurikaan muuttanut sitä. Tavallisesti leirissä tuoksui eloklaanilaisten voimakkaat hajujäljet, mutta nyt ne olivat vaihtuneet Kujakissayhteisön jäsenten hajuihin. Ne eivät tuoksuneet niin selkeästi metsältä, vaan seassa oli ripaus tunkkaiselta tuoksuvia hajuja, jotka kylläkin olivat melko laimeita. Leiriin saapui toinen harmaa kissa, joka siirtyi heti juttelemaan Keijukaisen kanssa. Kaksikko kävi melko kiivaan näköisen keskustelun, jonka jälkeen tämä nuorempi naaras kääntyi Malvaruusun puoleen. Laikukas naaras suoristi ryhtinsä ja siristi silmiään. Nyt olisi aika näyttää kujakissoille, millainen kultakimpale heillä oli käpälissään!
"Enpä olisi uskonut Eloklaanista löytyvän omat aivot omistavia kissoja, jotka eivät vain sokeasti tottele päällikkönsä käskyjä. Kaipa meillä Mesitähden sukulaisilla on enemmän tahdonvoimaa kuin monella muulla", Malvaruusun luokse saapunut naaraskissa naukui. Malvaruusu silmäili epäillen naarasta ja tämän tummansinisiä silmiään. Naaras ei ollut kamalasti nähnyt sen värisiä silmiä, joten ne toivat välittömästi hänen mieleensä Minttuliekin. Mutta toisin kuin Minttuliekillä, tämän naaraan sinisissä silmissä oli kylmä ja salamyhkäinen katse.
"Kaltaiseni ovat harvassa", Malvaruusu myhäili leukaansa kohottaen, mutta säpsähti nopeasti tajutessaan, mitä tämä vieras naaras oli juuri sanonut. "Meillä Mesitähden sukulaisilla", niin Malvaruusu oli ihan varmasti kuullut. Naaras siristi epäluuloisena vihreitä silmiään ja porasi katseensa tumman naaraskissan turkkiin. Hänkö muka Mesitähden sukulainen? Pyh ja pah, Malvaruusu ajatteli. Miten Mesitähden sukulainen olisi eksynyt tällaiseen roskasakkiin?
"Sinäkö muka Mesitähden sukulainen?" Malvaruusu kysyi. Hän ei voinut uskoa toisen puheita noin vain. Mutta niin vain tämä muukalainen nyökäytti päätään vastaukseksi entisen eloklaanilaisen kysymykseen.
"No sepä harmillista, otan osaa", kilpikonnalaikukas naaras totesi välinpitämättömästi. Hän ei tiennyt, miten uutiseen olisi pitänyt suhtautua. Soturi oli aina inhonnut sukulaisiaan usein vain siksi, että he olivat hänelle sukua. Jos tämä kujakissa kuvitteli saavansa Malvaruususta otteen kertomalla olevansa hänelle sukua, hän oli ehdottoman väärässä.
"Tiedoksesi vain, että minulle sukulaisuus ei merkitse mitään. Jos yrität ketkuilla minun suosiooni sukulaisuuden varjolla, epäonnistuit heti alkuunsa. Mutta kieltämättä herätit mielenkiintoni. Kuka sinä oikeastaan olet?" Malvaruusu kysyi ja siristeli silmiään. Hän janosi tietää totuuden siitä, miten Mesitähden sukulainen viipyili kenenkään tietämättä näin lähellä Mesitähteä. Vai tiesivätkö muut Eloklaanissa siitä sittenkin? Jos tiesivät, miksei Mesitähti ollut tehnyt mitään?

//Päivänsäde?

Tietenkin kolli kuuli mitä Ruusunen lipsautti ja ryhtyi raivoamaan. Ruusunen katsoi tätä hiljaa ja antoi kollin valittaa. Pian hän kuitenkin juoksi ulos leiristä ja naaraan karvat nousivat pystyyn. Hän ei saisi kadottaa tuota pentua tai hän voisi joutua ongelmiin! Lähistöllä ei ollut ketään, jota pyytää mukaan, joten hän lähti kollin perään yksin. Naaraan turkki väreili, kun hän tiesi tekevänsä väärin. Jos joku saisi hänet kiinni yksin leirin ulkopuolella, häneen ei varmaan enää koskaan laskettaisi luottamusta. Ruusunen hiipi varovasti tunnelin ulos. Hän huokaisi syvään ja onnekseen huomasi pienen kolli saman tien ulkona. Nyt naaras huokaisi jo helpotuksesta. Hän hiipi lähemmäs kollia ja huomasi tämän ihmettelevän ulkomaailmaa silmät suurina. Ruusunen oli jo täysin unohtanut, tämä kolli ei ollut vielä kertaakaan käynyt leirin ulkopuolella.
“Hei, öhm… Päivänsäteen pentu. Olen pahoillani. Olin varmaan vain ööh… ärsyyntynyt häviöstä”, naaras yritti muodostaa pahoittelua. Hän ei ollut kauhean tottunut pyytelemään sen enempään anteeksi, joten tilanne oli hänestä hyvin vaivaannuttava. Ruusunen meni aivan kollin viereen eikä antanut tälle aikaa vastata. Hän istahti siihen ja laski häntänsä tämän selälle.
“Tämä urhoollinen ja taidokas kolli ei kerennyt esitellä itseäni. Ja itse asiassa sama omalla kohdallani. Minun nimeni on Ruusunen”, naaras kuiskutti lempeästi kollin korvaan. Ruusunen yritti saaha kollin lepyteltyä ja lähtemään takaisin sisälle. Hän ei ollut varma mitä tehdä pentujen kanssa, mutta toivoi tämän toimivan.

//Cosmos

Hopeanharmaa naaras, jonka Cosmos oli haastanut lätäköiden yli hyppelyyn, oli leikissä raivostuttavan hyvä pitkine jalkoineen. Cosmos ei kuitenkaan epäillyt omia taitojaan - hänhän oli paras kaikessa!
Pentu janosi lisää haastetta peliin, ja hän valitsikin koko ajan edellistä isomman lätäkön, vaikka hänellä oli ollut ehkä hitusen vaikeuksia ylittää aiemmatkin. Sitä hän ei tietenkään myöntäisi kellekään - ei itselleen eikä kilpakumppanilleen.
Cosmos keikutti hieman takapäätään samalla kun valmistautui elämänsä loikkaan. Seuraava ltäkkö oli valtava! Hän ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään pystyvänsä hyppyyn, sillä olihan hän selvinnyt aiemmistakin niin mallikkaasti.
Kun kolli viimein ponnisti ilmaan, hän tunsi kotvan miltei lentävänsä. Ilmavirran pörröttäessä hänen turkkiaan hän kuvitteli riemuissaan näkevänsä naaraan ilmeen, kun hän laskeutuisi sulavasti jättilammikon toiselle puolelle.
Läts!
Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun pennun takajalat läsähtivät lätäkköön. Cosmos haukkasi henkeä epäuskoisena ja kiirehti äkkiä pois vedestä. Hänen järkyttynyt katseensa liukui väreilevästä lätäköstä hopeanharmaaseen kissaan, joka ei selvästikään ollut näkemästään vaikuttunut.
"E-en osunut veteen!" Cosmos intti, edelleen tolaltaan juuri tapahtuneesta tragediasta. "Onnistuin kyllä!"
Mutta naaraan ilme ei värähtänytkään - hän ei uskonut Cosmosta! Cosmos puristi kynsillään maata, ja shokki muutti muotoaan epäoikeudenmukaisuuden tunteen kautta kiukuksi.
"Et sinä voittanut mitään! En minä osunut veteen!" hän väitti kivenkovaan, sillä ei kestänyt ajatusta häviämisestä. Häviäminen tarkoitti samaa kuin häviäjä, eikä Cosmos ollut sellainen! "Minä voitin, sillä en koskenut kertaakaan veteen, ja viime lätäköllä sinä läsähdit veteen kuin olisit luullut olevasi kala!" Kollipentu tuijotti naarasta silmät säkenöiden, ja naaras sihahti.
"Mikä sinua vaivaa…" Murahdus oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli, mutta Cosmoksen huomio kiinnittyi siihen välittömästi. Naaraan äänensävy sekä ilmeet ja eleet olivat kuin myrkkyä nuorelle pennulle, jonka itsetunto oli juuri kokenut kovan kolauksen. Hän ei kaivannut enää yhtään enempää arvostelua keltään.
"Mikä itseäsi vaivaa?! Olet aivan hiirenaivoinen!" Cosmoksen karvat pörhistyivät ja hän sähisi vihaisena ja loukkaantuneena. "Olet yhtä typerä kuin kaikki muutkin!" Hän ryntäsi naaraan ohi leirin uloskäyntiä kohti, eikä hänen vauhtinsa hiljentynyt edes tunnelin suun tullessa vastaan. Pentu oli aivan liian kuohuksissaan välittääkseen säännöistä, jotka koskivat leiristä poistumista. Hiiteen kaikki säännöt!
Cosmos luisui pysähdyksiin vasta piikkihernemuurin toisella puolella, jossa hän pysähtyi tasaamaan hengitystään ja räpyttelemään silmiään, jotka olivat täyttyneet kuumista, katkerista kyynelistä. Hän niiskaisi nenäänsä ja katsahti ympärilleen, alkuun säikähtäen metsän suuruutta. Puiden epäjärjestelmälliset rivistöt näyttivät jatkuvan loputtomiin, ja joka puolelta leyhähti uusia, outoja tuoksuja, joita hän ei ollut haistanut ennen.
Hänen huomionsa oli niin keskittynyt uusien asioiden tutkimiseen, ettei hän heti kuullut takaansa tunnelista lähestyviä askelia.

//Ruusunen?

Kuut vierivät eteenpäin vauhdilla, ja minun ja Kharonin jälkikasvut olivat jo miltei nelikuisia. Vaikka nukkumapaikkamme soturien pesän juurakossa olikin suhteellisen tilava, sen jakaminen kolmen keskenkasvuisen nuoren kanssa alkoi käydä vaikeaksi, sillä pennut olivat paljon eläväisempiä ja liikkuivatkin vikkelämmin kuin jokin aika takaperin. Olin varma, että myös ylhäällä nukkuva Keijukainen joutui kärsimään oman osansa tenavien tempauksista, ja minulla olikin tarkoituksena siirrättää heidät johonkin toiseen pesään aivan lähiaikoina.
Hiirenkorvakin oli saapunut vihoviimein. Monissa puissa lehdet olivat avautuneet silmuilta ja oksissa havisivat vehreät lehdet, mutta metsän varjoisimmissa kolkissa lunta oli vielä isoina kasoina. Joissa vesi virtasi kuitenkin jo valtoimenaan sitä pitkän lehtikadon ajan peittäneen jääkannen sulettua vähitellen.
Olin ollut ulkona nauttimassa omasta rauhasta kaukana pennuista ja muista Yhteisön kissoista, ja kun palasin leiriin, nenääni leyhähti vieraan kissan tuoksu. Ulkopuolisten haju leirissä ei sinänsä huolestuttanut minua, sillä Yhteisö löysi tuon tuosta alueellaan vaeltelevia erakoita ja toi nämä luokseen. Tämä kissa toi kuitenkin mukanaan hajun, joka oli ajan mittaan laimennut tästä paikasta ja jota en olisi toivonut haistavani näin lähellä Yhteisömme ydintä.
Aukiolla istuskeli kilpikonnakuvioinen naaraskissa - eloklaanilainen. Pidin naamani peruslukemilla ja käännyin kohtaamaan kauempana muukalaisesta istuvan Keijukaisen katseen, jolla hän selvästi pyysi minua tulemaan luokseen. Vilkaisin vielä kerran eloklaanilaista, jonka arvosteleva katse käväisi minussa ohimennen, kun hölkkäsin kasvattiemoni luo.
“Miksi täällä on eloklaanilainen?” sihahdin Keijukaiselle pyyhkien hännälläni maata kärsimättömänä.
"Malvaruusu päätti jättää Eloklaanin ja liittyä Yhteisöön", Keijukaisen korva heilahti muukalaista kohti. Siristin hieman silmiäni kasvattiemoni jatkaessa: "Eli toisin sanoen hän on vanki. Häntä on kuitenkin pidettävä tarkasti silmällä, koska häneen ei voi luottaa."
"Tietenkään häneen ei voi luottaa", tuhahdin Keijukaisen ilmiselvälle lisäykselle. "Hän on eloklaanilainen."
Keijukaisen silmät kapenivat viiruiksi. "Sen lisäksi hän on myös Mesitähden pentu."
Tuijotin naarasta epäuskon vallassa. Mieleni olisi tehnyt kääntyä katsomaan eloklaanilaista ikään kuin varmistuakseni asiasta, mutta en kyennyt siirtämään katsettani kovin vakavalta näyttävästä Keijukaisesta. Mietin, mitä ajatuksia hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua tällä hetkellä. Hänellä oli kynsissään pahimman vihollisensa jälkeläinen, joka voisi osoittautua Yhteisölle joko hyödyksi tai suureksi riesaksi.
Yhtäkkiä tajuntani lävisti ajatus, jonka olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan: Malvaruusu oli siskoni. Naaras oli minua monta kuuta nuorempi, joten hänen täytyi olla jostakin myöhemmästä pentueesta, mutta suonissamme virtasi yhtälailla sen kirotun Mesitähden veri. En ollut ennen ollut kosketuksissa juuriini, eikä minua totta puhuakseni ollut kiinnostanutkaan olla, sillä minulla oli ollut Keijukainen ja Yhteisö perheenäni.
Käännyin silmäilemään edelleen kauempana yksin istuskelevaa Malvaruusua mietteliäästi. Hänestä voisi ehkä tulla meille hyvä liittolainen, mikäli hänkin olisi kokenut valaistumisen isämme pahuudesta ja halusi auttaa tämän kukistamisessa. Mutta se oli iso ehkä. Saattoihan naaras hyvinkin olla uskollinen päällikkönsä palvoja ja vain esittää vaihtaneensa puolta onkiakseen lisää tietoja vastustajastaan. Siksi Malvaruusun kanssa olisi edettävä varoen.
"Älä huoli, minä selvitän, mikä hän on kissojaan", murahdin Keijukaiselle katsomatta enää häneen päin, ja lähdin sitten tassuttamaan Malvaruusua kohti.
Eloklaanilaisen arvioiva katse käännähti saman tien minua kohti, kun tämä näki minun lähestyvän. Nyökkäsin nuoremmalle naaraalle kohteliaasti ennen kuin kävin istumaan häntä vastapäätä ja kietaisin häntäni käpälilleni.
"Enpä olisi uskonut Eloklaanista löytyvän omat aivot omistavia kissoja, jotka eivät vain sokeasti tottele päällikkönsä käskyjä", kallistin päätäni aavistuksen sivulle ja katsoin Malvaruusuun. Yritin tulkita hänen ilmeitään ja eleitään, nähdä jonkinlaisen aukon hänen mahdollisessa esityksessään. "Kaipa meillä Mesitähden sukulaisilla on enemmän tahdonvoimaa kuin monella muulla." Vihjaukseni oli uhkarohkea mutta tarpeellinen selvittääkseni naaraan todelliset aikeet. Jos hän osoittautuisikin vakoojaksi, minun olisi vain pidettävä huoli, ettei hän eläisi tarpeeksi pitkään kertoakseen kuulemastaan Mesitähdelle.

//Malva?

Katselin hämillääni järkälleloikaa.
"Mitä minä muuka tein väärin? Luulin että tällä ei viedä leiriin Ristaa", hämmästelin.
"Ei ei kyllä ne pitäisi viedä leiriin", järkäleloikka naukaisi.
Huomasin ohdaken näyttävän hänänllään likeen hämästelin että mitä hän tarkoitti.
"Mitä nyt?" Naukaisin ohdakelle ehkä vähän liian kovaan ääneen. Katsoin maahan hämilläni olin juuri huomannut miksi ohdake oli näyttänyt hänällän likeen hän oli huomannut jotain Ristaa mutta olin varman jo säikähtänyt Sen pois, ohdake näytti hetken vihsiselta mutta aivan hetken päästä kolli pilotti sen välinpitämättömään ilmeisensä.
Tassutin pois järkäleloikkan ja tyrskytikerin luottaa, tassutin ohdaken viereen.
"Anteeksi että pelästyttin sen", naukaisin pahoitelevasti. Ohdake ei vastannut minulle.
"Voimmeko jatkaa matkaa?" Ohdake naukaisi aivan kuin ei olisi kuuluut minua.
"Kyllä me varmaan voimme", tyrskytiikeri naukaisi. Jatkoimme matkaa minä tassutin leopardin luo jutelemaan.
"Hei leopardi", naukaisi hymyillen.
"Hei iltarusko", leopardi vastasi.
"Oletko sinä napannut koskaan oravaa?" Kysyin yrittäen aloittaa keskustelua.
"Olen", leopardi vastasi. Pysähdyin hetkeksi huomatesani taas ristaan hajua.
*Hiiri*, kuiskasin hiljaa.
Asetuin kömpelön vanimisasenton hippien hiirtä kohti hyppäsin saaden sen kiinni. Purin siltä nopeasti niskat nurin. Tulin pois pusikkosta ja tassutin järkeleloikkan ja tyrskytikerin luo.
"Sain hiiren", naukaisin.
"Hyvä, vie se nyt sitten leiriin asti", järkeleloikka naukaisi ilmetömästi
Tassutin hiljaa eteenpäin koska hiiri suussa oli vähän vaikeaa puhua.
"Voisimmeko nyt palata leiriin?" Mutisin vähän epäselvästi hiiri suussa. Katselin ymäläni toisia Koska kukaan ei vastannut minulle.
*Nyt tajusin he eivät ymmärtäneet minua koska minulla oli tämä hiiri suussa"m*, huokaisin.
Tiputtin hiiren maahan.
"Voisimmeko nyt palata leiriin?" Toistin
"voimme varmaan Pian?" Leopardi vastasi.
"Selvä" naukaisin. Nostin hiiren ylös ja tassutin leopardin perässä muiden luo, katselin kuinka järkälleloika ja tyrskytiikeri puhuivat toisilleen ja ohdaken olevan yksin.
"Mennän ohdaken luo", naukaisin. Leopardi perässäni tassutin ohdaken luo.
"Olen todella pahoillani siitä että säikäyttin sen hiiren", kuiskasin nolostunena.
"Ei se varmaan haittaa", ohdake naukaisi..
"hyvä", naukaisin. Tassutime hiljaa eteenpäin kuinnes katkaisin hiljaisuuden.
"eikös tuolla ole orava?" Kuiskasin hiljaa jota en säikäytäisi sitä.
"Näytä olevan", leopardi vastasi.
"Voitko pitää tätä hiirtä leopardi?" Kysyin.
"Voin, anna se vain tänne", leopardi naukaisi iloisena. Tiputtin hiiren leopardin eteen ja leopardi nosti sen maasta, kyristyin jo kolmannen kerran tännä päivänä kömpelön vanimisasenton.
Lähdin hiipimään oravaa päin ja hyppäsin sen päälle. naksautin sen niskast nurin.
"Sain sen", Naukaisin hämmentyneenä.
Tassutin nopeasti takaisin leopardin ja ohdaken luo.
"Voitko pitää sitä hiirtä kunnes olemme leirissä leopardi?" Kysyin uteliana.
"Voin", leopardi naukaisi hymyillen
Tassutin yhä vain pidemmälle.
"Milloin voisimme palata takaisin leiriin?" Kysyin mietteliäänä.
"Miksi haluat takaisin leiriin?" Ohdake kysyi.
"Ei mitään", naukaisin. Tassutin järkälleloikkan ja tyrskytiikerin luo ohdake aivan kanoillani.
"Millon voimme mennä takaisin leiriin?" Kysyin tyrskytiikerilltä ja jätkällekoikkalta.

\\ohdake? Tyrsky? Järkälle?

Lyra suki pitkäkarvaista häntäänsä pitkin ja hieman kömpelöin, pentumaisin, mutta vaativin ja itsevarmoin vedoin. Leopardi ja hänen isänsä, Kharon usein sukivat hänen turkkinsa, mutta Lyra ei pitänyt siitä. Hän halusi tehdä ja hoitaa asiat itse! Kukaan ei sanoisi hänelle mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi tehdä asiat. Yleensä jos naaraalle sanottiin, että tee asiat näin, Lyra teki sen juuri päinvastaisella tavalla. Naaraskissa inhosi sitä kun häntä käskytettiin. Hänhän ei tottelisi ketään! Cosmos oli juuri poistunut pesästä riehumaan aukiolle, mutta täydellä vatsalla varustettu naaraspentu ei ollut jaksanut lähteä veljensä mukaan. Siitä tulisi vain huono olo ja saattaisi päästä pieni oksu; sitä Lyra ei halunnut. Siinä voisi sotkeentua turkki. Lyra oli oppinut pysyttelemään hieman kauempana emostaan. Se tuntui pienestä kissanpennusta inhottavalta, kun naaras ei ollut kovin kummoinen emo. Lyra nosti katseensa hännästään ja tapitti Päivänsädettä, joka oli kuitenkin käpertynyt pieneksi keräksi pentutarhan nurkille. Lyra arveli, että naaras lähtisi pian taas omille retkilleen. Vaikka pentu kaipasikin emonsa lämpöä ja turvaa, halusi naaras myös ihailla toista. Hänestä kasvaisi myös yhtä ahkera, mitä Päivänsäde oli! Lyra ei ainakaan hankkisi ikinä pentuja ja homehtuisi yhdessä pesässä huolehtimassa niistä. Hänestä kasvaisi maailman paras taistelija ja jonain päivänä hän perisi yhteisön emoltaan. Lyra ihaili myös Keijukaista, joka oli vahva ja itsenäinen naaras, kuten Lyrastakin kasvaisi!

// Lyralle saa heittää seuraa! :)

Tarkkailin Järkäleloikka-nimistä kollia, kun tämä selitti Iltaruskolle, miksi ei ole oikein syödä partiossa. Huokaisin tylsistyneenä ja käännyin katsomaan Leopardia. Naaras katsoi takaisin minuun ja hymyili hiukan. En vaivautunut vastaamaan tuon hymyyn vaan astuin sivumpaan muista ja maistelin ilmaa. Voisinko edes napata jotain näiden puiden alla metsässä? Olin tottunut saalistamaan nummilla ja kaksijalkalassa. Sain pian vainun myskisen tuoksuisesta eläimestä, joka osoittautui hiireksi, kun siristelin hiukan silmiäni. Heilautin häntääni muille merkiksi, että lähtisin saalistamaan sitä ja pudottauduin saalistusasentoon.
“Mitä nyt?” Iltarusko naukui kovaan ääneen ja säikäytti hiiren matkoihinsa. Se rapisteli karkuun lehdillä ja sillä lumella, jota maan pinnalla oli jäljellä lehtikadosta. Pinkaisin sen perään niin kovaa kuin jaloistani lähti. En ollut tarpeeksi nopea tai vikkelä joten hiiri pääsi karkuun ja tallustin pettyneenä muiden luo.
“Harmin paikka”, Leopardi naukaisi nähdessään harmistukseni. Ryhdistäydyin mutta mulkaisin vielä Iltaruskoa paheksuvasti. Hän oli syy siihen, että saaliini karkasi! Piilotin vihani neutraalin olemukseni alle mutta sisälläni paloi ärsyyntyminen. En ollut onnistunut saamaan hiirtä mutta ehkä voisimme kuitenkin jatkaa partiotamme?
“Voisimmeko jatkaa matkaa?” kysyin hiukan ärtyneeseen sävyyn mutta pidin ilmeeni sekä olemukseni vieläkin neutraalina.
//Tyrsky? Järkäle? Ilta?

Kolli ehdotti leikiksi lätäköiden yli hyppelyä. Ruususesta tämä idea oli hieman tylsä, mutta paljoa hän oli valittamaan. Pieni kolli loikkasi lätäkön yli ja määräsi naaraan hyppäämään seuraavaksi. Ruususella oli sen verran pitkät jalat, että hän olisi voinut uskoakseen ylittää lätäkön suurella harppauksella, mutta naaras ei kuitenkaan halunnut pilata tämän pennun rääpäleen iloa. Hän meni lätäkön luokse ja loikkasi sen yli keveästi. Ruususen hypyt olivat kehittyneet, kun tämä oli kulkenut paljon korkealla. Kolli - jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt - tuuppasi häntä hieman, selkeästi yrittäen kaataa naaraan lätäkköön vihaisena siitä, miten hyvin Ruusunen oli hypystä suoriutunut. Naaras ei vieläkään sanonut mitään, mutta antoi smaragdinvihreiden silmiensä katseen lävistää kollia merkkinä siitä, että ei pitänyt tämän ylimääräisestä pelleilystä. Hän antaisi kollin leikkiä kanssaan niin tämä ei ryhtyisi valittamaan, ei siksi, että pitäisi hänestä tai hänen typeristä haastamisistaan. Valkea kolli meni seuraavan, hippusen suuremman lätäkön luo. Hän keräsi voimiaan ja valmistautui hyppyyn sen verran kauan, että Ruususesta tuntui siltä, että hän kerkeäisi kävellä takaisin kaksijalkalaan ja vielä takaisinkin ennen kuin kolli olisi tehnyt hyppynsä. Pian pieni kolli kuitenkin loikkasi. Oli jo lähellä, että hänen tassunsa olisivat koskeneet lätäkön pintaa ja siihen muodostui muutama rengas ilmavirran seurauksena. Ruusunen tuhahti, kun kolli antoi tälle sellaisen katseen, että antoi ymmärtää naaraan jo hävinneen. Naaras kuitenkin lähti loikkaan itsevarmana. Kuitenkin valkea kolli siirtyi hieman tielle, ja pelokkaana osuvansa tähän ja satuttavansa pentua tahattomasti Ruusunen hidasti ja loikka jäi lyhyeksi. Vesi läsähti ja pisaroita lenteli hieman, kun naaraan tassut laskeutuivat lätäkön reunalle. Kolli väläytti omahyväisen hymyn hopeanharmaalle naaraalle ja se sai hänen sappensa kuohahtamaan. Ruususen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ja hengittää syvään, jottei olisi repinyt nuoremman valkean kissan turkkia irti nahasta. Naaras tassutti pois lätäköstä ja vain nyökkäsi kollille kuin kunnianosoituksena siitä, että tämä oli onnistunut loikassa ja hän ei. Ruusunen ei pitänyt likaisesta pelistä, jota kolli pelasi, mutta hän oli loppujen lopuksi ihan siedettävä kissa (kai). Naaras myös oletti jonkin kaltaisen ystävyyssyhteen tai liittolaisuuden mahdollisesti auttavan itseään, sillä olihan kolli perijän poika. Naaras oli jo menossa seuraavalle lätäkölle, jonka oletti olevan sopiva seuraavaan hyppyyn, mutta valkea kolli kiilasi edelle ja valitsi entistäkin suuremman lätäkön. Ruusunen oli yllättynyt siitä, että kolli halusi edelleen edetä suurempaan, kun oli juuri äsken melkein itsekin epäonnistunut aiemmassa hypyssä. Naaras kuitenkin meni kollin vierelle ja katsahti häneen kuin kysyäkseen kumpi menee ensin. Ilmeisesti se olisi taas kolli sillä hän valmistautui jo hyppyyn. Hän ponnisti ja ponnisti ja pian viimein hyppäsi. Hänen takatassunsa läsähtivät veteen, mutta nuorempi kolli siirtyi silmänräpäyksessä lätäkön viereen.
"En osunut veteen! Onnistuin kyllä!" kollin ääni oli kiven kova.
*Luuleeko hän minua tyhmäksi?* hopeanharmaa naaras ajatteli, mutta ei lopulta taaskaan välittänyt. Tätä riiviötä olisi nyt siedettävä. Ruusunen valmistautui omaan loikkaansa ja ponkaisi pian korkean pitkän hypyn. Valkea kolli yritti taas tulla hänen tielleen, mutta tällä kertaa hän onnistui menemään ohitse. Käännyin tätä kohti röyhistäen rintaani ylväästi.
"Et sinä voittanut mitään! En minäkään osunut veteen! Minä voitin, sillä en koskenut kertaakaan veteen ja viime lätäköllä sinä läsähdit veteen kuin olisit luullut olevasi kala!" kolli valitti. Ruusunen sihahti.
"Mikä sinua vaivaa", naaraan kurkusta pääsi hiljainen murahdus. Hän kuitenkin tajusi mahdollisesti tämän pienen pirpanan vain sekoavan entisestään, ja toivoi, ettei tämä olisi kuullut äskeistä.

//Cosmos

“Te olette niin tylsiä!” Cosmoksen häntä viuhtoi turhautuneesti, kun hän seisoi kahden pentuetoverinsa edessä ja tuijotti näitä vaativasti. Hän oli yrittänyt saada siskoaan ja veljeään mukaansa leikkimään aukiolle, mutta kumpikaan heistä ei ollut innostunut ajatuksesta. He olivat vasta ruokailleet, ja nyt Lyra sekä Fornax makasivat raukeina sammalilla välinpitämättöminä veljensä vaatimuksia kohtaan. Sekös vasta pisti suututtamaan Cosmosta!
“Ihan sama - löydän ulkoa varmasti parempia leikkikavereita, jotka eivät ole yhtä nössöjä kuin te!” hän kohotti leukaansa ja loi sisaruuksiinsa vielä viimeisen, paheksuvan katseen, ennen kuin marssi itsekseen puhisten ulos pesästä.
Luikahtaessaan pensaan ali aukiolle hän tunsi päälleen tipahtelevan vesipisaroita sateen kastelemista oksista ja se sai hänet pörhistämään turkkiaan irvistäen. Aukion pohjaa täplittivät vesisateen jälkeensä jättämät lätäköt, ja kostea ilma oli saanut suurimman osan Yhteisön kissoista vetäytymään pesiensä suojiin. Cosmoksen häntä riipahti alas harmistuneena - kenen kanssa hän nyt leikkisi?
Tylsistynyt Cosmos laahusti aukiolla ympäriinsä etsien katseellaan jotakin huomion arvoista. Välillä hän pysähtyi kurkistamaan kuvajaistaan lätäköiden pinnasta ja läpsimään vettä tassullaan ajan tappamiseksi.
Yhtäkkiä pienen kollin silmiin osui liikettä, ja hän näki hopeanharmaan naaraan tassuttelemassa vastakkaisella puolella aukiota. Cosmoksen häntä ja korvat nousivat pystyyn, ja hänen mielessään oli vain yksi ajatus - leikkikaveri! Valkoturkkinen kolli tepasteli aukion yli katse tiukasti pitkäjalkaisessa kissassa, joka ei näyttänyt vielä huomanneen häntä.
“Leikitään!” Cosmos naukui vaativasti tullessaan naaraan viereen. Kissan smaragdinvihreät silmät kääntyivät kohti nuorempaa kissaa, ja Cosmos riemastui nähdessään tämän nyökäyttävän pienesti päätään suostumisen merkiksi.
*Näin emokin saa kaiken, mitä haluaa!* hän ajatteli rintaansa röyhistäen. *Täytyy vain sanoa muille, mitä tehdään, ja he tekevät mukana!*
Cosmoksella oli jo leikki keksittynä: “Leikitään lätäkön ylittämistä! On yritettävä hypätä lätäköiden yli osumatta veteen.” Hän kipitti läheisen vesilammikon luo, veti takajalkojensa lihakset kokoon ja ponnisti sitten lätäkön yli sen toiselle puolelle. Hänen laskeutumisensa oli hieman hutera, mutta hänen onnistui säilyttää tasapainonsa ja kääntyä katsomaan naaraaseen silmiään haastavasti siristäen. “Nyt sinä!”

//Ruusunen?

Kehräsin pesässä Mesiläisen kanssa. Arpikin oli luvannut pian tulla hakemaan ruokaa kanssani. Harmi ettei Mesiläinen jaksanut, koska oli jo hetki sitten löytänyt pesän kolosta pitkulaisen, pinkin jutun(nakin). Pian Arpi tassuttelin pesään. Minä, ja Arpi nyökkäsimme ja lähdimme.
"Hurrr! Onpa todella viileää!" Arpi ihmetteli, ja suorastaan säikähti kun hyppäsin roskikseen josta tippui pari tölkkiä. Roskiksesta oli pitkulainen keltainen juttu,jossa oli kuoret.
#huolimattomat kaksijalat.# ajattelin. Otin asian suuhuni ja annoin Arven syödä se.
"Onko. Tuo minulle..." Arpi sihisi käärmemäisesti suustaan.
"Joo. Sitä on niin vähän. Että sinä saat sen." Kerroin ystävällisesti, vaikka Arpi ahmi asiaa jo asiattomasti ja kuin viimeistä päivää.
"ARPI!" Henkäisin. Arpi katsoi minua huvittuneena.
"No?" Arpi kysyi tirskuen hampaidensa välistä. Pyöräytin silmiäni.
"Palataan pesään." Arpi sihisi.
"Ei, minä en tahdo!!" Kiljuin kuulostan aivan naaraalta.
"Keijo voi vaikka viedä sinut uudestaan!" Arpi huohotti.
"Okkei..." Kuiskasin. Näimme Keijon erään aidan päällä, no tietenkin laiskottelemassa.
"Tuletko kanssani hakemaan ruokaa?" Nau'uin. Keijo haukotteli.
"Selvä." Keijo sanoi parin haukotuksen jälkeen, mutta ehti nukahtaa, ennen kuin sai pulskan kehonsa alas aidalta.