Katselin leopardi nimistä naarasta joka oli ilmoittanut vähän aikaa sitten että minä lähtisin kujapartioon johon kuuluivat urho ja hyökyaalto minun ja Leopardin lisäksi, leopardi huomauti että tarvitsemme vielä yhden kissa Muukaan ennen kuin lähdemme ja hän pääti sen olevan se haarmaraidalinen naaras joka oli jutellut sen haarman-täplikään kissan kanssa, kuulemma naaran Nimi oli Ruusunen. Kun olin upoutuneena ajatuksinii kuulin kuinka leopardi kertoi ruususelle keitä muita oli mukana naaras näytti hätkähtävän kuulemaan Urhon nimen.
“Onko minun tosiaan pakko lähteä", Ruusunen marisi varmaan urhon takkia. Leopardi nyökkäsi tikusaksti ja Ruususen oli nyt pakko tulla mukaan...


Viisikko käveli tasaista ja suhteellisen rivakkaa tahtia kujia pitkin, katsahdin aina välillä ruususta joka näytti koko ajan hidastavan vauhtiaan vahtia koko. Kuuntelin sivu korvalla urho nimisen kissan juttuja leopardille ja hyökyaalolle ja aina kun kolli sanoi minulle yritin vastata mutta osa kysymyksistä oli vähän Liian vaikeita vastata... välillä Urho nauraurahti ja sano Ruususta ujoksi. Kuulin yhtäkkiä Ruusunen vihaisen kuuloisena;
“Älä koske minuun!” Ruusunen kiljui ja vetäytyi urhosta kauemmas. Urho katsoi naarasta säikähtäneenä ja silmät suurina. Vetäydyin kauemmas kaksikosta mutta kuuntelin edelleen heidän ääniään.
“A- anteeksi”, Urho änkytti ja käänsi katseensa toisaalle ruususesta. Olin vaivautunenaa aivan hyvin hiljaa koska minua ujostuti...
“Hei! Sinä taisit olla Kaunokki? Minä olen Ruusunen, hauska tutustua”, Ruusunen naukaisi. Säpsähdin ja yritin vastata mutta ääneni vapisi kauhusta.
"Tuota... hei... k-kyllä Minä olen Kaunokki... H-hauska tutustua.... R-Ruusunen", ääneni vapisi pelosta ja minua ujostuti aivan kamalasti... Ruusunen kallisti päättään ja kysyi mikä oli hätänä... minua ujostuti aivan kamalasti en tuntenut naarasta lainkaan ja hän oli varman yhtä ilkeä tai töykeä kun se haarman-täplikäs naaras...
"Tuota... E-ei... ei minulla ole mitään hätää..." ääneni vapisi aivan kautaltaan... käännyin katsomaan urho nimistä kollia päin ja ajatellin ärisiköhän Naaras minulle samalla tavalla kuin tuolle kollille...
//Ruusunen?

Yläkertaan kantautui portaiden alapäästä puheensorinaa. Arpi jakoi kissoja kujapartioihin ja etsimään ruokaa, kuten hän oli tehnyt myös ollessamme sotimassa. Olisin muuten hoitanut sen itse, mutta tänä aamuna minua ei ollut huvittanut nousta edes vuoteesta, joten olin suosiolla jättänyt homman vanhan kollin vastuulle. Siitä huolimatta yhteisö jatkoi elämäänsä, kuten sen pitikin. Keijukaisen perinnön ei saanut antaa kadota.
Siitä oli jo kaksi kuuta. Kaksi kuuta taistelusta, joka oli pirstonut elämäni tavalla, jolla ei mikään tai kukaan ennen. Kaksi kuuta ilman Keijukaista. Se tuntui iäisyydeltä. Keijukaisen kuolinpäivänä sydämeeni tulleet haavat olivat alkaneet märkiä viime aikoina. Ennen kuin minun oli täytynyt tappaa hänet, kasvattiemoni oli käskenyt minua viemään Yhteisön takaisin kotiin ja pysymään kaukana klaaneista. Olin kovettanut sydämeni selviytyäkseni siitä, juuri kuten Keijukainen oli aina opettanut, mutta raskaan ja loputtomalta tuntuneen kotimatkan jälkeen kuori oli alkanut vähitellen halkeilla, paljastaen altaan tulehtuneet, kipuilevat haavat.
Olin nyt Yhteisön uusi johtaja. Sen olisi pitänyt tuntua erilaiselta, loistokkaammalta, mutta se oli kaukana siitä. Lapojani painoi valtava taakka, jonka alle tunsin musertuvani. En kuitenkaan saanut antaa sen näkyä ulospäin. Sitä voitaisiin pitää heikkouden merkkinä, eikä heikoille ollut sijaa kaksijalkalan karuilla kujilla. Johtajan oli oltava vahva ja peloton, herätettävä kauhua ympärillään olevissa kissoissa. Juuri nyt olin kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, ja siksi koin parhaaksi vetäytyä omiin oloihini siihen asti, että pystyin taas seisomaan omilla tassuillani horjumatta.
En tiennyt, kauanko siihen menisi, sillä kotiin palattuani ajatuksiani oli sumentanut jatkuvasti epäonninen sota, joka oli vienyt minulta kaiken, mitä rakastin. Ensin Kharon oli kääntänyt minulle selkänsä, jonka jälkeen Kuolonklaanin päällikkö oli pettänyt meidät juuri sillä veret seisauttavalla hetkellä, kun viimein olimme olleet saamassa kostomme Mesitähdelle. Sen seurauksena Keijukainen oli kuollut, ja Mesitähden lopullinen kohtalo oli jäänyt pelkkien arvailujen varaan. Kenties Henkäystähti oli teloittanut hänet heti meidän paettuamme, tai sitten se käärmeenmieli oli antanut hänen elää jonkin hataran, itseään hyödyttävän syyn varjolla.
Vihani Mesitähteä kohtaan oli kasvanut entisestään, ja tällä kertaa se tuntui aidosti henkilökohtaiselta. Ennen olin saattanut vain kuvitella kaikki ne kauheudet, joiden takana valkoinen paholainen oli, mutta nyt kun olin saanut todistaa hänen kierouttaan paikan päällä, sisälläni raivoava myrsky oli paisunut äärimmäisiin mittoihin.
Olisin varmaankin lähtenyt jo uudelle kostoretkelle, elleivät Keijukaisen viimeiset sanat olisi jääneet polttelemaan mieleeni: "Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle, pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
En voinut pettää emoni luottamusta. Toteuttaisin hänen viimeisen toiveensa ja pitäisin huolta Kujakissayhteisöstä, kuten hyvän johtajan kuului. Mutta en ollut varma, miten voisin koskaan lakata ajattelemasta klaaneja ja sitä kirottua metsää, jonne rakkaan kasvattajani ruumis oli jäänyt maatumaan.
Kaiken sen kamaluuden unohtaminen olisi ollut oikea armahdus, mutta toinen puoli minusta halusi muistaa - pitää kiinni kynsin ja hampain jokaisesta tuskaisesta muistosta, joka siihen liittyi. Tuska tekisi minusta vahvemman, ja ajan myötä kukaan ei voisi enää satuttaa minua. Olin nimittäin päättänyt, etten enää koskaan kärsisi samalla tavalla kuin olin kärsinyt Kharonin menetettyäni, eikä yksikään klaanikissa veisi minulta enää mitään koskaan. Kissat oppisivat vielä pelkäämään nimeä Päivänsäde.

Ruusunen istuskeli pienessä varjossa itsekseen. Kaksijalanpesä oli naaraasta inhottavan pieni tila monen kissan ollessa paikalla, vaikka kaksijalanpesä olikin iso. Hän katseli yhteisön kissojen toimia hiljaa ja harkitsi muiden seuraan menemistä erittäin tarkasti. Sivusilmällä naaras huomasi Urhon vilahtavan ulos Menninkäisen kanssa. Kaksikko tuli varmasti hyvin toimeen hieman samankaltaisten luonteidensa takia.
Urho oli liittynyt yhteisön joukkoihin huomatessaan näiden matkaavan takaisin kotiinsa. Kolli oli Ruususesta hieman hölmö, mutta siedettävää seuraa. Urho kurkkasi taakseen vielä ennen näköpiiristä katoamista ja Ruusunen säpsähti, kun heidän katseensa kohtasivat. Kolli väläytti hopeanharmaalle naaraalle hymyn ja katosi. Ruusunen vain jäi sanattomasti tuijottamaan kollin perään.
*Mitä tuokin nyt oli! Ryhdistäydy Ruusunen, sinulla ei ole aikaa tällaiseen!* naaras patisteli itseään mielessään. Kuitenkin hänen ajatuksissaan mylvi vain sekasorto.
*Mitä tämä on? Vihaako?*
Naaraan siinä itsekseen sekoillessa Hyökyaalto oli tullut hänen vierelleen.
“Tule. Lähdemme etsimään ruokaa”, kolli ilmoitti ja Ruusunen säpsähti, sillä ei ollut lainkaan huomannut tämän tuloa. Naaras vain nyökäytti päätään ja lähti kollin mukaan. Hyökyaalto keräsi matkaan mukaan vielä Valas nimisen kollin sekä Mesiläisen ja lähti matkaan.
Ruusunen oli monesti tarkkaillut Valasta, mutta ei varsinaisesti ollut tämän kanssaan missään tekemisissä. Naaras silmäili valkeaa kollia kuonosta hännänpäähän ja käänsi sitten päätään.
Hyökyaalto ja Mesiläinen pysähtyivät ja kääntyivät Ruususen ja Valaan puoleen.
“Tutkikaa te nuo niin minä tutkin tämän”, kolli sanoi osoittaen ensin kahta kauempana olevaa astiaa ja sitten yhtä hieman lähempänä. Ruusunen nyökkäsi ja lähti tepastelemaan kohti kollin osoittamia astioita.
Naaras loikkasi astian reunalle jakatseli sen sisältöä. Se oli lähes täynnä ja Ruusunen oletti löytävänsä helposti jotain syötävää. Hän alkoi kuopia kaikkea syömäkelvotonta pois tieltä. Pian naaras sai käpäliinsä jotain minkä uskoi kelpaavan. Se oli jonkinlaista kesken jätettyä lihaa. Kaksijalat olivat aloittaneet sen syönnin, mutta sitä oli vielä mukavasti jäljellä. Valas oli tuonut jotain lähes täysin kaluttua ruokaa, jossa oli vain vähäsen lihaa luiden ympärillä. Ruusunen myhäili itsekseen, kun tajusi suorittaneen tätä paremmin. Mesiläinen oli myös jo paikalla. Tämä oli ottanut jonkun pienen astian, jossa oli ruokaa.
“Jatkammeko vielä?” Ruusunen kysyi, kun Hyökyaaltokin tuli takaisin heidän luokseen hänelläkin pieni pala lihaa. Kolli näytti miettivän ja nyökkäsi sitten vähän päätään.
“Voimme katsoa, jos löydämme vaikka rottia tuolta läheiseltä kujalta”, kolli ehdotti johtaen heitä sinne.
Ruusunen nuuski ilmaa heidän päästessä kujalle. Hän näki hiiren vilahduksen ja hyökkäsi. Kuitenkin hiiri oli vikkelämpi ja karkasi hänen käpälien vierestä. Valas kuitenkin yritti saada hänkin hiiren kiinni. Kolli onnistui saamaan hiiren ja puraisi sen epäsiististi kuolemaansa.
“Täällä ei taida olla muuta”, Hyökyaalto totesi kohauttaen lapojaan. “Lähdetään.”

Ruusunen kuuli puhetta lähistöltä. “Vielä joku niin voimme lähteä.”
Naaras nosti päätään ja saman tien hänet huomioitiin.
“Ruusunen! Sinähän voit lähteä kiertämään kujia kujapartioon”, naukaisi Leopardi. Ruusunen kirosi tässä välissä omaa uteliaisuuttaan.
*Olisin vain pysynyt matalana.”
“Mukaan tulee myös Hyökyaalto, Kaunokki ja Urho.”
Kollin nimen kuullessaan Ruususen sydän jätti iskun välistä. Naaras alkoi vetkuttelemaan ja laahaamaan tassujaan maassa.
“Onko minun tosiaan pakko lähteä”, hän mumisi. Leopardi nyökkäsi ja lähti sitten muita vastaväitteitä odottamatta kohti muita kissoja. Ruusunen lähti raahautumaan naaraan perään ja häntä nolotti oma pentumainen käytöksensä.
*Hän on vain yksi yhteisön muista jäsenistä, mitä sinä stressaat?*

Viisikko käveli tasaista ja suhteellisen rivakkaa tahtia kujia pitkin. Ruusunen piti vahtia koko ajan kaksijalkojen varalta, mutta saattoi välillä vahingossa harhautua tuijottamaan Urhoa tai kuuntelemaan kollin niin ihanaa ja lempeää ääntä. Kolli jutteli Hyökyaallo ja Leopardin kanssa innokkaasti ja välillä sanoi myös jotain Kaunokille ja Ruususelle. Silloin nuoren naaraan sydän alkoi tykyttää ja hän vetäytyi sanattomaksi. Silloin Urho saattoi vain nauraa ja sanoa häntä ujoksi.
Ruusunen oli hieman vaivaantunut, kun Urho kulki hänen vierellään. Kolli pian laski häntänsä naaraan selälle.
“Oletko kun-”
“Älä koske minuun!” Ruusunen kiljui ja vetäytyi kollista kauemmas. Urho katsoi häntä säikähtäneenä ja silmät suurina. Ruusunen hengitti raskaasti, kuin olisi juuri juossut koko kaksijalkalan lävitse. Naaraan sydän hakkasi lujempaa kuin koskaan ja hän tuijotti kollia kauhuissaan.
“A- anteeksi”, Urho änkytti ja käänsi katseensa muualle. He lähtivät jatkamaan matkaa ja nyt Urho oli täysin hiljaa. Ruusunenkin oli hyvin vaivaantunut ja vältteli Urhon suuntaan katsomista. Tajusin, että myös paikalla oleva Kaunokki vaikutti hyvin hiljaiselta.
“Hei! Sinä taisit olla Kaunokki? Minä olen Ruusunen, hauska tutustua”, naaras yritti parhaansa hieroa tuttavuutta.

//Kaunokki?

Pyörin ympyrää mietiskelen mitä voisin tehdä, en voinut poistua täältä koska olin vasta tullut tai jotain? Muistelin sitä päivää jona tulin tänne olin törmännyt likaisen valkoisen naaraseen mustilla kuvioilla ja myös luiseva oranssi yksisilmäinen kolli. He olivat kertoneet että olen nyt kujakissayhteisön jäsenen ja he myös kertoivat nimensä heidän nimensä olivat arpi ja mesiläinen. He olivat vieneet minut kaksijalkaallan keskellä olevalle aukiolle, olin pelännyt koko ajan että joku kaksijalka löytäisi meidät. Mielessäni myrskysi mitä minun pitäisi tehdä? En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta päätin mennä hakemaan ruokaa, mutta en jostain syystä voinut mennä yksin. Joten tassutin mesiläisen luo.
"H-hei... voitko tulla kanssani hakemaan ruokaa?" Kysyin ujosti.
"Voin", mesiläinen vastasi. Lähdimme kävelemään kaksijalan pesiä kohti olin naaran edellä jota hän voisi katsoa että en karka, vaikka miksi edes karkaisin? Minähän tunsin kuuluvani tänne... huomasin roska-pöntön ja yökäsin kun mesiläinen hyppäsi sen päälle ja alkoi etsiskelemään sieltä ruokaa.
"Roska-pöntöistäkö te etsite ruokaa?" Kysyin hölmistyneenä. Mesiläinen kääntyi jokin esine suussan, sekö oli ruokaa? Mesiläinen hyppäsi outo esine suussan alas ja pudoti esineen maahan sitten hän viimein vastasi kysymykseeni.
"Kyllä", mesiläinen vastasi. Katselin esinettä ja sitten mesiläistä.
"Minä en syö tuollaista ruokaa.." valitin hiljaa.
"Nyt sinun pitää syödä", mesiläinen vastasi huumorintajutomasti. Tuijotin naarasta ja sitten taas esinettä ja taas mesiläistä.
"Ethän ole tosissasi?" Kysyin tyrmistyneenä.
"Olen kyllä tosissani!" Mesiläinen ärähti ilmiselvä kyllästyneenä minuun. Mesiläinen paisti minua hankimmaan ruokaa roska-pöntöstä, minä kipusin vastahakoisesti toisen roska-pöntön päälle. Aloin kaivelemaan roskia ja noukin ylös jonkun ihmeen kaksijalan esineen, käännyin katsomaan mesiläistä ja kysyin oliko esine ruokaa ja sitten hän nyökkäsi. Hyppäsin outo esine suussani mesiläisen perään takaisin sille aukiolle mistä olimme lähteneet menin aukion reunaan ja söin iljettävän esineen ja sitten lähdin etsimään jotain paikkaa missä voisin nukkua, sellainen löytyikin pian minä painauduin siihen ja tarkastelin hetkiseen muita kissoja kunnes minua alkoi nukuttamaan aivan hirveästi ja suljin silmäni ja nukahdin.

Aamulla Avasin silmäni kirkasa auringon valossa, punersin itseni pystyyn ja aloin venyttelemään makeasti katselin ympärilleni mietien voisinko mennä juttelemaan jonkun ystävällisen kissan kanssa, tarkensin katseeni nuoreen valkoiseen kollin jolla oli oranssi vatsa ja harmaa kuono kollin silmät olivat kiinni. Nousin ylös ja aloin tassutammaan kollia kohti mutta sinä samassa kolli räväytti oranssit silmäänsä auki ja sitten hän kompuroi ylös kun katselin kollia niin kolli oli aivan varmasti huomannut minut mutta hän menni vain sen hiirenaivo mesiläisen luo ilmiselvästi kysymään voivatko he mennä hakemaan "ruokaa" vaikka se oli vain Variksenruokaa eikä meidän kissojen! Huomasin toisalla Pulskan tummanruskean kollin tummalla tabby-kuviolla sekä vihreillä silmillä. Lähdin häntä kohti ujosti mutta koska halusin puhua jonkun kanssa niin tämä kolli näytti parhaalta vaihtoehdolta siihen.
"h-hei, haluatko jutella kanssani?" Kysyin hiljaisella äänellä. Katselin tassujani pelokaasti sen varalta jos hän olisikin ilkeä...
"Kyllä kai, mistä sinä haluat jutella?"kolli kysyi. Katsahdin kollia tyrmistyneenä, enhän minä ollut miettinyt sitä...
"T-tuota... vaikka kujakissayhteisöstä?" Kysyin ujolla äänellä. Vilkuilin vähän väliä maahan ujosti mutta saamaan aikaan kuuntelin mitä kolli kertoi minulle kujakissayhteisöstä, aina välillä esittäen kysymykseen kun tuli asia jota en ymmärtänyt, lopulta kysyin kollin nimeä ja hän esittäytyi keijoksi. Ujostuti niin paljon että sanoin hyvästit keijolle ja lähdin kysymään jota kuta kissa mukaani hakemaan "ruokaa" huomasin sen kollin jonka nimi oli arpi lähdin tassutamaan kollia päin ja kysyin voisiko kolli tulla mukaani hakemaan "ruokaa", kolli suostui ja lähdimme pois aukiolta huomasin roska-pöntön ja loikasin sen päälle mutta olin ollut vähän huolimaton sillä olin tipahtanut sinne
Ulvaisin tuskasta ja aloin oitis kompuroimaan pystyyn ja sitten katsahdin ylös mieteliäänä, yritin nousta ylös mutta kaaduin oitis takaisin, yritin yrittämästä päästyäni kunnes yhtäkkiä pönttö huojui ja kaatui, tuijottin Arpea kiitollisena hän oli pelastanut minut sieltä.
"No niin, saitko mitään syötävää muukaan? Meidän nimittäin kanataa nyt alkaa juosta takaisin aukiolle koska kaksijalat tulevat kohta katsomaan mistä se outo ääni tuli", arpi selitti. Katselin nolona arpea ja pudistin päätäni ja sitten lähdin juoksemaan takaisin aukiolle, vilkaisin taakseni ja huomasin kaksi suurta kaksijalkaa perässämme yhtäkkiä arpi juoksi ohitseni. Jatkoin kaikkin voimin mutta kaksijalat lähestyivät joka hetki minua yhtäkkiä kuulin ääntä joka sai kaksijalat hämilleen he lähtivät pois huomatessaan että olin ehtinyt piiloon katselin arpea joka oli tarksilut minua koko ajan aidalta siis heti kun oli päässyt sinne. Lähdimme takaisin aukiolle ja heti kun olimme siellä menin lepäämään ja torkahdinkin vahingossa, Aloin nähdä unta:

Tassutin metsässä joka näytti aivan siltä missä minä ja käpy olimme olleet silloin kun käpy oli vielä hengissä... katsahdin viereen ja näin kävyn tassutamass vieressäni.
"M-miten tämä on mahdollista... sinähän olet kuollut..." kauhistelin.
"Se kaikki minun kuolemani jälkeen tapahtunut oli vain unta jopa minun kuolemani oli unta", käpy selitti. Silmissäni ollut pelko hälveni. Lähdin juoksemaan kävyn kanssa kilpaa kunnes yhtäkkiä näin sen ukospolun minkä päällä käpy oli kuollut... käpy ei ilmiselvästi huomannut ukospolkua vaan juoksi vain sille pysähdyin tyrmistyneenä ja aloin huutelemaan varoituksia siskolleni, hän oli kuullut minut ja pystynyt, mutta se oli ollut virhe sillä heti kun käpy oli pysähtynyt niin kuului hirviön ääntä ja yhtäkkiä se törmäsi käpyyn kuului vain kivun ulvaisi ja sitten kaikki oli ohi.
"K-käpy! Tämä ei saa olla totta!" Rääyin surusta. Juoksin sisareni vireen mutta hän oli kuullut. Painauduin naaran vielä lämpimään turkkin surulisena nyhkytäen.
*En voi enään ikinä nähdä häntä...* nyhkytin. Yhtäkkiä tunnisn jonkun tökkivän minua ja sitten havahduin hereille huomasin myös että minua oli tökkinyt oksa! Katselin ympärilleni ja käperyin takaisin ja nukahdin uudestaan, mutta joka kerta sama uni toistui, näin Aivan jokaosella kerralla kävyn kuoleman uudestaan.
Lopulta luovutin ja nousin ylös katselin taivaalle.
"Voi ei nyt on yö! Enkä minä saa unta..." harmittelin. Mietiskelin mitä voisin tehdä. Lopulta päätin vain katsella kuuta ja tähtiä.

Havahduin Aamulla tyrmistyneenä.
"Katselin tähtiä koko yön!" Kauhistelin. Lähdin juoksemaan tyrmistyksestä ympyrää ja ulvomaan niin että kaikki heräsivät. Yhtäkkiä mesiläinen pysäytti minut.
"Mitä sinä teet?!" Mesiläinen tikukkassi minulta. Katselin ympärilleni hätääntyneenä ja lopulta myönsin.
"Tuota... kauhustuin vain sitä että olin valvonut koko yön..." mumisin nolona.
"voitko olla herättämättä meitä enään jos ei ole varaa?" Mesiläinen kysyi kyllästyneenä.
"V-voin", ääneni vapisi pelosta.
Tassutin nolona takaisin vuoteseeni. Käperyin ja painoin pääni maahan, en kuitenkaan saanut unta ja avasin silmäni uudestaan auki ja Haukotelin. Katsahdin ainoaan kissan, sen valkoisen kollin lisäksi siis, hän oli Keijo.
*Eikö keijo ja valkoinen kissa herännyt?* ihmeteliin. Nousin ylös ja aijoin mennä herättämään keijoa.
"Hei Keijo haluatko tulla mukaani hakemaan ruokaa?" Kysyin hymyillen ujosti. Keijo sädsähti ja nyökkäsi unenpöperöisenä.
*Kollit*, ajattelin. Paistin kollin ylös ja lähdimme etsimään ruokaa. Katsahdin ympärilleni toivoen että täällä ei olisi kaksijalkoja tänään, katsoin roska-pöntöä yökäsin ja loikasin sen päälle. Noukin sieltä kelpo särjen ihmettelen mitä se teki roska-pöntössä. Hyppäsin alas ja lähdimme takaisin aukiota päin. Vilkuilin ympärilleni kaksijalkojen varalta ja kipitin äkkiä takaisin aukiolle.
Vilkaisin nopeasti taakseni keijoa päin mietien miksi hän oli niin laiska? Hän tuntui ihan mukavalta mutta ei parhaalta mahdolliselta seuralta... käännyin katsomaan eteenpäin ja tassutin nopeasti aukiolle missä tämä kujakissayhteisö asui ja missä minä asuin nykyään, vaikkakin olisin aivan hyvin voinut elää kaukana kaksijaloista... tiputtin särjen maahan ja asetuin syömään tarkkaillen hitusen epäluuloisesna muita kissoja mutta kaikkein eniten sitä valkoista kollia johon en ollut vielä tutustunut kun olin saanut särjen syötyä niin päättin tutkia aukiota vähän paremmin koska en ollut yöllä tajunnut tutkia sitä. Katselin ympärilleni ja huomasin sen valkoisen kollin jutelevan mesiläisen ja Keijon kanssa hän näytti vähän ärtyneltä jostain. Eikö mesiläinen suostunut hakemaan ruokaa hänen kanssaan? Vai ritelevätkö he muuten vain? No se ei kulunut minulle päätkänkään vertaa... nousin istumaan ja aloin suukimaan kylkeäni minun ei tehnyt enään mieli tutkia aukiota, päätin vain sukia turkkinii perustelisesti. Nousin venyttelemään makeasti ja sitten tassutin keijoa ja mesiläistä päin he olivat nimittäin jäätäneet sen valkoisen kollin jälkensä.
"hei, kuka tuo valkoinen kolli on?" Kysyin uteliasti mutta vieläkin ujosti. Silmissäni loisti uteliaisuus ja jännitys, en taida voida odottaa että saisin tietää kollin nimen!
"Hänen nimensä on valas", mesiläinen vastasi huumorintajutomasti. Katselin naarasta kyllästyneenä, hän on kyllä täysi hiirenaivo. Käänsin katseeni naarasta keijoon. Kolli nyökkäsi laiskasti. Katselin molempia silmät virussa. Keijo on kyllä ihan mukiin menevä mutta mesiläinen taas ei... huokasin ja kysyin voisiko keijo esitellä minulle paikkoja mutta kolli pudisti päättään, hän on varmaan aivan liian laiska siihen pyöräytelin silmiäni ja tassutin kyllästyneenä pois päin, mietin että voisin vaikka mennä nukkumaan sillä en ollut nukkunut melkein ollenkaan yöllä. Käperyin maakuusijalleni ja suljin uupuneena silmäni ja torkahdin.

Katselin ympärilleni miettien miksi olin täällä metsässä? Oliko minun tarkoitus nähdä aina unta tästä paikasta missä käpy oli kuollut? Katsahdin maahan ja huomasin ukospolun. Mitä ihmettä!? Olinko minä kävyn paikkaalla!? Kauhustuin. Yhtäkkiä kuulin hirviön jyrinää, yritin juosta pakoon mutta en voinut liikahtaakaan sitten se hirviö osui minuun ja silmissäni Sumeni tunsin vain kipua ja surua.
*tältäkö kävystä tuntui?* ajattelin juuri ennen kuin pimeys laskeutui. Heräsin ja aloin vapisemaan pelosta. Mitä juuri tapahtui?? Minua pelotti aivan hirveästi, Hirveästi...
Nousin vapisten ylös ja tassutin pois maakualusiltani etsiskelen keijoa tai mesiläistä tai sitten arpea, tai no ei ehkä arpea hänhän juoksi aidalle tarkailemaan minua jos se kaksijalka olisi napannut minut hän varmaan olisi syyllistänyt minua.... en saataisi uskoa mutta oli kai pakko. Katsahdin ympärilleni ja huomasin harmikseni arven mutta onneksi näin myös keijon juoksin heidän luokseen ja kysyin nopeasti keijolta jos hän voisi viedä minut hakemaan ruokaa mutta kolli puudusti päättään ja naukaisi että minun pitäisi mennä arven kanssa.
"Uugh, arven? Miksei vaikka mesiläisen?! Tai ihan kenen tahansa muun kanssa!!!" Raivostuin ja ärähdin vahingossa kovaay ääneen. Keijon silmät laajenivat kauhusta ja sitten hän naukaisi että mesiläinen oli valaan kanssa hakemassa ruokaa ja hän itse ei vain jaksanut tulla.
*Jaksa!? Pyh, laiska hän vain on!" Mutisin. Katsahdin tympääntynenää arpea ja äsähdin myöntämisen merkiksi ja lähdin tassutamaan pois päin aukiolta etsikelevän näköisenä, huomasin lopulta pitkään etsinän jälkeen roska-pöntön... minua kylläkin ihmetytti miksi muualla ollut roska-pöntöjä? Nyrpisti nenääni ja loikasin tonkimaan roska-pöntön sisältää jotain syötäväksi kelpaava, haistoin jonkun hirveän hajun roskien seasta ja sitten aivan yhtäkkiä eteeni hyppäsi rotta! Rotta viimein voin saalistaa oman riistani! Minua kuminkin iljeti ajatuskin rottan syömisestä... pudistelin nopeasti päätäni ja hyökkäsin rottan kiimpuun, lopulta rotta jäi alleni vikisemään ja pyristellemään. Irvistin ja purin siltä niskat nurin ennen kuin se pääsisi irti. Nostin rottan nyrpistäen nenääni ja tassutin takaisin aukiolle arpi aivan perässäni, minua ärsytti arven käytös sillä kolli oli vain tarksilut vierestä kun MINÄ tapoin rottan!
"hyvä rotta!" Arpi huomauti minua ärsytti aivan suunatomasti mutta Yritin kaikkin voimin hillitä itseäni mutta olin niin vihainen että aloin ärisemään arvelle.
"Se ei ainakaan ole sinun ansiotasi että sain sen napattua!" Ärisin suunatomasti. Arven silmissä käväisi Hämenys ja närköstys, hän sihahti minulle takaisin että eihän hän edes ollut vitaanut siihen suuntaan!
Tuijotin turmisytynenää kollia ja mutisin suutunena että lopetetaan tästä puhuminen ja lähdetään takaisin aukiolle... kun olimme aukiolla niin huomasin keijon ajattelin mielessäni että voisin antaa rottan kollille koska minua aivan oikeasti iljeti pelkä ajatuskin syödä se... kipitin kollin luo, mumisin karvaa suussani
"Hei, keijo haluatko rottan napasin Sen ihan itse", mumisin karvaa suussani. Katselin toivekastii kollia joka näytti epäröivän, heilutelin hääntäni turhautuneena ja pudotin rottan keijon nenän eteen ja huokaisin sinnä nyt on vaikka et haluasikaan.
Keijo tuijoti minua hölmistyneenä ja sitten hän huokaisi ja alkoi syömään rottaa. Minä taas tassutin maakuusijalleni, vaikkakin ihan vain peseytymään ja lepäämään, turkkini olikin erityisen sotkuinen tänään miettityti ihan vain se että miten onnistuisin suukimaan turkkini kun minua väsytti aivan hirveästi joten jätin suosiolla turkkini sukimata, ja torkahdin toivoen syvästi että en näkisi taas unta kävystä.

Heräsin keskellä yötä nälkäisenä. Tajusin että olin nukkunut koko päivän syömäätä.. nousin ylös ja hiivin pois ja huomasin toisella puolella aukiota ruokaa, hiivin hiljaa lähemmäs niitä ja noukin vähiten yökötävältä näytävän ja haisevan palaan. Nousin ja lähdin hiipimään takaisin pesälleni, laskeuduin maakulle ja aloin syömään "ruokaa" vaikkakin se näytti aivan Variksenruoalta.
En kumminkaan valitanut eihän se nyt sentään aivan kamalalta voi maistua. Haukkasin ja silmissäni alkoi kiltää hämmästynyt kiltoo.
*S-sehän oli hyvää? Eikö tämä olekaan Variksenruokaa?* ajattelin hölmistyneenä. Kuulin takaani rapinaa ja katsahdin taakseni hölmistyneenä siellä oli... kissa. Mutta en nähnyt hämärässä kunnolla kissan turkkia, huomasin vain että hän oli kolli. Kolli aukaisi suunsa ja kysyi miksi olin ottanut hänen ruokanssa minkä hän oli säästänyt huomiselle. Tajusin kollin olevaan Keijo, vastasin nopeasti ja sitten käännyin takaisin ruuan suuntaan.
" ei ruokaa voi varata", tokaisin, ja jatkoin ruuan syömistä kaikessa rauhassa. Keijo katsoi minua närkästyneenä ja tassuti itsekseen mutisten pois, pyöritelin päätäni ja nostin ruuan ylös sillä olin päättänyt antaa sen keijolle vaikka en ollut syönyt melkein mitään tänään... kuiskasin hiljaa keijolle että hän saisi herkun ja sitten tassutin takaisin nukkumaan, minua väsytti kovasti, toivon vain että en näkisi enään sitä unta... suljin uupuneena silmääni. Kaipasin käpyä mutta en halunnut nähdä hänestä unta se vain toisi minulle liikaa ikäviä muistoja...

Aukasin silmääni Aamulla todella kirkaseen valoon nostin pääni ja räpytelin silmiäni hetkelliseti sokaistuunenaa, nousin ylös vilkuileen ympärilleni mietien voisinko mennä syömään jotain? En osannut sanoa luultavasti saan ottaa täällä aukiolla olevia ruoan paloja, koska ennen kuin teen yhtään mitään niin haluan syödä! Lähdin nuskimaan aukiolla ehkä olevia ruoan paloja, lopulta löysin pikkurikisen hiiren palasen, hämmästelin hetkiseen sillä olin luullut että emme syö hiiriä, no en aijo valitaa! Kävin kiinni ja söin hiiren palan hyvillä mielin!
"Hyvää", kuiskasin.
Päätin mennä lepäämään, tassutelin maakulle ja nukahdin nopeasti, toivon todella että näkisin kävyn mutta en hänen kuolemansa...

Oli kulunut kuu ja kujakissayhteisön oli tullut monta muuta kissaa, olin silloin kysynyt mesiläiseltä miksi osa heistä sai mennä pois aukiolta yksin ja osa taas ei, Naaras vastasi kissojen olevan yhteisön kissoja mutta niistä jotka olivat valvottuja kuin minä niin heitä hän ei tuntenut... katsahdin ujosti harmaa raidallinseen naaraseen ja hänen kanssaan jutelevaa vaalean harmaata täplikästä kissaa. Päätin mennä tutustumaan heihin mutta raidallinen naaras ehti lähteä, pilkulinen naaras jäi suukimaan turkkiaan ja vilkuilemaan ympärilleen ja tarkensi katsenssa siihen valas nimiseen kollin, hän nousi ja lähti tassutamaan kollia päin mutta hän pysähtyi kun oli törmätä minuun.
"Hei, katso eteesi", naaras ärähti. Päästin naaran tyrmistyneenä pois ja jäin pelokaasti tuijotaman naaras kissan menoa. Naaras menni valkoturkkisen kollin luo jutelemaan.

Päivänsäteen suunnitelma oli totta puhuen nerokas, mutta sen toteuttaminen sai minut epäröimään. Tyttärelläni oli tietenkin valtava rooli kaikessa Mesitähden tappamiseen liittyvässä ja olin ollut siitä tietoinen koko ajan, mutta silti tämä tuntui epämiellyttävältä. Minä olisin halunnut olla koko ajan paikalla näkemässä kaiken ja olla olennainen osa kaikkea, mitä tapahtui.
Kun naaras oli yksikseen lähtenyt etsimään Mesitähteä taistelusta, jäin yksin epämiellyttävine tunteineni. Sydämeni pamppaili, kun kiipesin vaivalloisesti läheiseen kuuseen piiloon vihollisten katseilta. Viimein Mesitähti ja Päivänsäde saapuivat paikalle. Kaksikko näytti rauhalliselta ja Mesitähti oli ollut juuri niin hyväuskoinen aivan kuten olimme odottaneetkin. Kun Päivänsäde taas kerran paljasti kollin typeryyden tälle itselleen, Mesitähden ilme oli jälleen näkemisen arvoinen. Hän katsoi epäuskoisen tytärtään, aivan kuin tämä olisi ollut valtavakin yllätys.
Se oli minun merkkini. Kapusin hävettävän epäsulavaliikkeisesti alas kuusen alimmilta oksilta ja pudottauduin neljälle jalalle maahan. Loikin tyytyväisesti virnuillen kasvattityttäreni ja Eloklaanin päällikön luokse.
“Kas vain, kukas se täällä onkaan, taas kerran menemässä samaan valheeseen”, virnistin vahingoniloisesti. Mesitähden vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, hän oli selvästi pettynyt itseensä ja kenties myös hieman Päivänsäteeseen. Minä sen sijaan olin ylpeä siitä, miten kieroksi ja upeaksi kissaksi olin onnistunut harmaaturkkisen naaraan kasvattamaan. Tai no, miten minä, Tyrskytiikeri ja jo edesmennyt Mäihä olimme hänet kasvattaneet. Päivänsäde tosiaan oli minun kaikkeni, hänestä minä olin kaikista ylpein.
“Teidän ei tarvitse tehdä tätä”, Mesitähti lausui yllättävän tasaisella äänellä. Pudistelin päätäni.
“Sinä olet väärässä, kyllä meidän täytyy”, tokaisin ottaessani nopean askeleen lähemmäs valkoturkkista kissaa, joka säpsähti ja askelsi äkkiä taaemmas – vain lähemmäs takanaan seisovaa Päivänsädettä. Eloklaanilaiskollin katse käännähti takanaan seisovaan Päivänsäteeseen, joka oli kohottanut etukäpälänsä ilmaan iskeäkseen kyntensä Mesitähden takalistoon. Valkea kolli loikkasi nopeasti sivuun ja väisti tyttäreni – tai oikeastaan meidän tyttäremme – iskun.
“Minä olen miettinyt yhtä asiaa”, Päivänsäde tuumasi Mesitähden kääntäessä katseensa hänen suuntaansa. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Missä Minttuliekki on? Kukaan ei ole nähnyt häntä koko taistelussa. Huijasitko sinä meitä, kun käskimme tuoda jokaisen soturin paikalle?” Päivänsäde kysyi ja loikkasi uhkaavasti taas lähemmäs Mesitähteä. Kolli ravisteli päätään.
“Te ette pyytäneet paikalle kuningattaria.”
Ne sanat saivat taas käänteen tuleville tapahtumille. Päässäni muutin suunnitelmaa lennosta. Jos halusimme Mesitähden hengiltä, meidän olisi voitettava hänet monta kertaa, emmekä me edes tienneet montako henkeä hänellä oli jäljellä. Jos Minttuliekki oli pentutarhalla kuningattarena, hän joko odotti lisää tuon iletyksen jälkeläisiä tai oli jo synnyttänyt ne. Historia tulisi toistamaan taas itseään, sillä me lähtisimme pienelle matkalle Eloklaanin väliaikaisleiriin. Sitä Päivänsäde ei vielä tiennyt, joten hän hyökkäsi hampaat irvessä kohti isäänsä ja alkoi kahakka, johon minä liityin mukaan. Aikeenani ei kuitenkaan ollut enää välttämättä tappaa Mesitähteä, vaan ainoastaan päästä liukenemaan paikalta tyttäreni kanssa.

Suunnitelma lähti etenemään oikeastaan juuri siten miten olin toivonutkin. Kun sain riuhtaistua Mesitähden irti Päivänsäteen niskasta ja onnistuin painamaan valkoturkkisen kollin maahan, käskin tyttäreni lähteä perässäni pois kollin luota. Hämmentynyt Päivänsäde teki työtä käskettyä ja riensi perässäni syvemmälle metsään kauemmas Mesitähdestä, joka takuulla jäi taaksemme vähintäänkin yhtä hämmentyneenä.
“Minne me menemme?” Päivänsäde kysyi, kun olimme viimein päässeet livahtamaan pois metsästä avaralle nummialueelle. Olimme kohdanneet matkalla pari eloklaanilaista ja kuolonklaanilaista, mutta kissat eivät olleet vaivautuneet lähtemään peräämme. Tyytyväinen virnistys hiipi kasvoilleni, kun kohdistin vihreän katseeni tyttäreeni:
“Me menemme tapaamaan Minttuliekkiä.”

Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, kun saavuimme Eloklaanin väliaikaisena leirinä toimivan kukkulan juurelle. Päivänsäde silmäili kukkulaa mietteliäänä. Hän ei ollut käynyt täällä aiemmin.
“Mitenköhän paljon tuolla on väkeä?” Päivänsäde pohti kääntämättä katsettaan minuun. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
“Ei niin paljoa, ettemmekö me pärjäisi. Kaiketi vain loukkaantuneita ja klaaninvanhimpia, kuningattaria sekä pentuja”, nau’uin kävellessäni määrätietoisesti rinnettä ylöspäin Päivänsäde perässäni. Päättelyni mukaan ainoa kova vastus tulisi olemaan Minttuliekki ja muut kuningattaret. He olivat periaatteessa sotureita, vaikka viettivätkin aikaa haisevien pentujensa kanssa pentutarhalla. Huomasin kissan hahmon kukkulan laella, mutta meidät nähdessään se katosi nopeasti kauemmas reunalta. Epäilemättä kissa oli hälyttänyt paikalle muut leirissä oleskelevat eloklaanilaiset.
“Vihollisia näkyvissä!” kuulin naaraskissan kailottavan kovaan ääneen. Kun pääsimme kukkulan laelle, meitä vastassa oli kourallinen eloklaanilaisia. Kuten olin arvellutkin, näky oli melko naurettava. Ei näitä “vihollisia” voinut edes ottaa tosissaan. Kaksi raihnaista vanhusta, yksi kolmijalkainen kissa ja Minttuliekki.
“Malvaruusun mukaan pentutarha sijaitsee keskellä kukkulan lakea. Minttuliekki ei näytä lainkaan tiineeltä, joten sinun tehtäväsi on etsiä siskosi ja veljesi ja ottaa yksi matkaan. Sen jälkeen me liukenemme paikalta ja palaamme katsomaan, josko Mesitähti haluaisi luovuttaa”, kuiskasin hiljaa, jotteivät muutaman ketunmitan päässä seisovat kissat kuulisi suunnitelmaani. Päivänsäde nyökäytti päätään merkiksi, että oli hyväksynyt tehtävänantoni.
“No niin Hiilloskatse, kai sinä vielä muistat miten taistellaan? Suojellaan noita pieniä höpönassuja ja annetaan näille neitosille köniin!” tummaturkkinen naaras uhosi kovaan ääneen vierellään seisovalle kollille.
“Enpä usko”, hymähdin puoliääneen lähtiessäni syöksymään kohti vastustajia. Kohteeni oli Minttuliekki, sillä en uskonut kolmen muun kissan olevan samanmoinen uhka kuin Eloklaanin varapäällikkö. Punaturkkinen naaras ei aikaillut, vaan hän väisti liikkeeni loikaten sivummas. Tietenkin minä seurasin häntä, vaikka kuulinkin askeleiden lähestyvän minua takaapäin. Punaturkkinen naaras ei selvästikään ollut mikään maailman ketteräliikkeisin, sillä uutta hyökkäystäni hän ei ehtinyt väistämään. Loikkasin naaraan kimppuun. Koska takaani lähestyi vauhdilla askeleita, kiepsahdin hallitusti Minttuliekin alle. Suunnitelma oli toiminut; vihollisten askeleet pysähtyivät. Minttuliekki oli liian hidasliikkeinen, joten onnistuin pyörähtämään pois hänen altaan, pitäen yhä hampaillani kiinni hänen turkistaan. Minttuliekin käpälä iskeytyi vasten takaraivoani, muttei se saanut minua irrottamaan otettani kissan rintakarvoista. Tunsin jonkun tarttuvan kiinni hännästäni, mutta nopea potku takajalalla jonnekin sinnepäin osui maaliinsa. Kissan ote hännästäni irtosi ja hän lennähti potkun voimasta taaemmas.
Minttuliekki räpiköi otteessani parhaansa mukaan, mutta turhaan. Mitä enemmän hän riehui, sitä kovemmin leukani lukittuivat hänen rintaansa. Jakelin potkuja eloklaanilaisille, jotka pyrkivät lähestymään minua takaapäin. Yksi vihollisista onnistui loikkaamaan selkääni, jolloin minun oli irrotettava otteeni Minttuliekistä. Selässäni roikkuva, painon mukaan arvioiden kanssani suunnilleen samaa kokoluokkaa oleva kissa, oli joko harvinaisen hidasliikkeinen tai vain yksinkertaisen surkea taistelija. Sain hänet nimittäin irti minusta heittäytymällä maahan selälleni. Kuulin, kuinka kissan suusta pääsi ulos pihahdus, kun ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja kissan ote selästäni irtosi. Tyytyväisesti virnuillen kierähdin oikean kylkeni kautta takaisin jaloilleni. Siinä samassa joku vihollisista kävi taas kimppuuni. Näin silmäkulmassani punertavan vilahduksen, josta päättelin kissan olevan Minttuliekki.
“Apua! Se vei Kortepennun!” parahdus sai selkääni loikanneen Minttuliekin lopettamaan hyökkäyksen välittömästi. Kun naaras oli pakenemassa luotani, käännähdin nopeasti ympäri ja juoksin hänen peräänsä. Onnekseni Eloklaanin varapäällikkö oli minuakin hitaampi, joten hänen kiinnisaamisensa ei ollut homma eikä mikään. Loikkasin Minttuliekin niskaan ja upotin hampaani tämän lapojen väliin. Se sai soturin pysähtymään. Minttuliekki parahti kivusta ja yritti riuhtoa minut irti niskastaan. Loikkasin irti naaraasta sivuun, päästäkseni vain hyökkäämään uudestaan. Naaraan huomio herpaantui taas minusta Päivänsäteeseen, joka nelisti pois kukkulan laelta valkoturkkinen pentu suussaan.
“Pysähdy varas!” punaturkkinen naaras ärjyi kuin mikäkin villipeto, mutta aivan turhaan. Päivänsäde ei pysähtynyt. Huomion herpaantuminen koitui Minttuliekin kohtaloksi, sillä hän ei huomannut minun aloittavan taas uuden hyökkäyksen. Poissa tolaltaan oleva emokissa oli naurettavan helppo kohde. Vaivatta sain upotettua hampaani naaraan kaulaan, jolloin hän vasta tuntui havahtuvan tilanteen vakavuuteen. Minttuliekki sai iskettyä kyntensä kylkeeni, muttei se saanut minua irrottamaan. Minttuliekin naurettava virne sai minut muistamaan taas kerran, miksi toisen rakastaminen oli jokaisen kissan virheistä suurin. Rakkaus teki heikoksi, ja ilman rakkautta pentuaan kohtaan Minttuliekki olisi voinut selvitä tästäkin. Pureuduin yhä syvemmäs Eloklaanin varapäällikön kaulaan. Naaras yritti sanoa mitään, mutta ilmoille pääsi vain onnetonta korinaa. Kun tiesin tehneeni riittävästi tuhoa, riuhtaisin voimalla päätäni taaemmas niin, että Minttuliekin kaulassa oleva haava muuttui hetkessä kuolettavaksi. Loikkasin taaemmas, kun verta alkoi pulpahdella naaraan kurkusta paineella.
“Minttuliekki! Eikä! Hiilloskatse, meidän pitää auttaa häntä! Minttuliekki, koita sinnitellä vielä hetki!” sama typerä vanha naaras ulvahti kauempaa. Murhanhimoinen katseeni kääntyi vanhuksiin ja kolmijalkaiseen kissaan, jotka pysähtyivät sen huomatessaan. Pelottiko heitä vai tiesivätkö he vain kuolevansa, jos yrittäisivät lähestyä minua? En ollut aivan varma kummin asia oli. Minä käänsin katseeni takaisin Minttuliekkiin. En tuntenut sääliä, ainoastaan inhoa naarasta kohtaan. Hänen tummansininen katseensa oli kohdistunut minuun. Naaras ei kyennyt puhumaan, mutta hänen katseensa kertoi minulle kaiken tarvittavan: vihan tunne oli molemminpuolinen. Minua inhotti se, miten paljon nuo silmät muistuttivat Päivänsäteen silmiä. En voinut enää katsella. Nousin ylös ja käänsin taas katseeni leirin aukiolla seisoviin kissoihin. Tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Kukaan ei liikahtanutkaan.
“Ikävä kyllä en voi nyt viipyillä pidempään. Kenties me tapaamme vielä joskus”, virnuilin ilkkuen ja käänsin selkäni vihollisille. Lähdin juoksemaan suuntaan, jonne Päivänsäde oli hetki sitten mennyt.
Kasvattityttäreni ja Minttuliekin valkoturkkinen pentu – Kortepentu – löytyivät nopeasti kukkulan lähettyvillä olevan pensaan suojista. Pieni, vikisevä pentu muistutti ulkonäöltään inhottavan paljon Mesitähteä. Se vinkui onnettomana, iältään pentu oli tuskin edes kuuta.
“Mikä sinulla kesti?” Päivänsäde kysyi kulmiaan kurtistaen, “tämä kakara ei ole kovinkaan loistokasta seuraa.”
“Huolehdin, ettei Minttuliekki lähde peräämme”, nau’uin nopeasti ja viitoin Päivänsäteen veljineen perääni. Eloklaanilaiset saattoivat olla niin tyhmiä, että lähtisivät peräämme hakemaan takaisin pentuaan.

Metsänraja häämötti edessämme ja aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa. Pian alkaisi hämärtää, joten meidän olisi toimittava nopeasti. Halusin tämän taistelun olevan ohi ennen auringonlaskun hetkeä.
Olin matkalla kertonut Päivänsäteelle suunnitelmani. Etsisimme Mesitähden käpäliimme ja näyttäisimme hänelle, mitä olimme löytäneet “sattumalta” Eloklaanin leiristä. Sen verran mitä Mesitähteä tunsin, olin varma hänen luopuvan hengestään pienen poikansa vuoksi ja se jos joku minulle kävi. Tietenkin valehtelisin pelastavani pienokaisen hengen ja palauttavani hänet Eloklaaniin heti Mesitähden kuoltua, mutta rikkoisin lupaukseni. Kenties tuosta valkoisesta karvapallosta saisi oivan lisän Yhteisölle tai sitten vain yksinkertaisesti riistäisimme pennun hengen hänen klaanitovereidensa ja perheenjäsentensä silmien alla. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti mielestäni hyvältä. Mitä enemmän Mesitähden ystävät ja sukulaiset kärsisivät, sen onnellisemmaksi minä tulisin.
Kuljimme puiden varjossa hiipien eteenpäin. Metsässä risteili joka puolella sekä vihollisten, yhteisön jäsenten että kuolonklaanilaisten veren sekaisia hajujälkiä. Tiesin, että metsä kuhisi niin puolulaisiamme kuin vihollisiammekin. Taistelu oli raivonnut jo yli päivän ajan, joten kissat tarvitsivat lepoa.
Kuljimme aukion laitaa pitkin yrittäen pysyä piilossa vihollisten katseilta. Päivänsäde kantoi suussaan pientä, vikisemään alkanutta pentua. Kai sekin pelkäsi henkensä puolesta, jos edes ymmärsi mitään tästä maailman menosta.
“Kortepentu!” säälittävä parahdus kantautui aukiolta, ja valkoturkkinen kissa irtaantui jonkun kuolonklaanilaissoturin otteesta ketterästi ja lähti vyörymään vauhdilla meitä kohti. Kun Mesitähti oli ketunmitan päässä, asetuin Päivänsäteen ja hänen isänsä väliin.
“Ei askeltakaan!” komensin ja kolli totteli, juuri kuten olin odottanutkin. Mesitähti pysähtyi kuin seinään ja kuikuili takaani olevia Päivänsädettä ja Kortepentua.
“Mitä tämä tarkoittaa?” Mesitähti kysyi ääni väristen, selvästi pienen poikansa vuoksi peläten. Taas kerran yksi todistus siitä, miten heikoksi rakkaus teki.
“Kävimme pienellä vierailulla leirissänne ja löysimme tällaisen. Minttuliekki-parka yritti pelastaa poikanne, mutta noh.. Eipä hän pärjännyt. Mutta ei hätää, tehän uskotte siihen höpöhö-kuoleman jälkeiseen elämään, kyllä sinä hänet pian taas näet”, vakuutin virnuillen. Mesitähti näytti siltä, kuin olisin iskenyt häntä kynsilläni vatsaan. Kolli oli vähällä menettää tasapainonsa, vaikkei kukaan koskenutkaan häneen. Hänen kasvoillaan oleva ilme synkkeni entisestään päällikön pudistellessa päätään epäuskoisena.
“Ei”, se oli ainoa sana, mitä Mesitähti sai ulos suustaan. Huomasin, että hän oli aivan pian pillahtamassa surkeaan itkuun. Kollin kasvojen näkeminen sai minut ärsyyntymään, ja häntäni vispasi vauhdilla puolelta toiselle.
“Et voi pelastaa kumppaniasi, mutta poikasi hengen sinä voit pelastaa. Käske alaisiasi lopettamaan taisteleminen ja luovu hengestäsi. Sillä tavalla Kortepentu ja muut saavat elää ja sinä näet taas Minttuliekin”, tein kollille tarjouksen. Mesitähti kohtasi empimättä kyynelsilmillään katseeni. Hän veti syvään henkeä ja teki päätöksen hämmästyttävän nopeasti:
“Hyvä on. Sinä voitit.”
Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni. Aivan pian saisin kostoni, vuodenaikojen uhraukseni palkittaisiin ja Mesitähti menettäisi lopullisesti henkensä.
“Alahan toimia sitten, lopeta taistelu.”

Mesitähti teki työtä käskettyä. Hän poistui hetkeksi luotamme kertomaan uutiset muille eloklaanilaisille. Hiljalleen aukiolla raivoava taistelu alkoi laantua. Kuolonklaanilaiset ja kujakissat painoivat yksitellen eloklaanilaisia maata vasten, kun Mesitähti komensi klaanitovereitaan lopettamaan taistelun. Osa eloklaanilaisista pani vastaan kuten oli arvattavissa, mutta kun he eivät saaneet klaanitovereiltaan taisteluapua, ei kuolonklaanilaisilta ja kujakissoilta ollut työ eikä mikään laittaa vastustelijoita kuriin.
Viimein oli aivan hiljaista, ellei laskettu takanani vikisevää pentua. Mesitähti asteli kissajoukon halki eteeni, kuin olisi tehnyt suurenkin urotyön. Hänen kasvoillaan oli vakava, oikeudenmukainen katse. Mesitähti oli selvästi valmis kuolemaan.
Kissajoukon seasta asteli myös toinen kissa, jonka tunnistin nopeasti Henkäystähdeksi. Kuolonklaanin päällikön ilme oli myöskin vakava, mutta ei lainkaan oikeudenmukainen kuten Mesitähden. Henkäystähti näytti siltä kuin hän olisi niellyt ohdakkeita, muttei se haitannut minua. Tämä sota oli minun ja minä olin sen voittanut. Henkäystähden mielipiteellä ei olisi pian enää mitään väliä, kun tappaisin Mesitähden ja lähtisin ikiajoiksi metsästä Yhteisöni kanssa.
“Mitä täällä tapahtuu?” raidallinen kuolonklaanilaiskolli tuhahti. Kohautin lapojani kuin en olisi tiennyt mistään mitään, mutta päätin kuitenkin valaista tietämätöntä kissaa hieman:
“Mesitähti antautui ja lupasi luopua hengestään. Minä voitin.”
Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän kuuli minun sanani. Kuolonklaanilainen kohotti hieman huultaan paljastaen samalla valkeat kulmahampaansa. Minun katseeni kääntyi Henkäystähdestä Mesitähteen.
“No, joko sinä olet valmis kuolemaan?” kysyin virnuillen ja otin askeleen lähemmäs valkeaa kollia. Mesitähti katsoi minua taas rohkeasti:
“Olen koska tahansa valmis kuolemaan klaanitovereideni puolesta.”
Ellei minua olisi tuijottanut niin moni silmäpari, olisin yökännyt. Minua oksetti se, miten urhoollisen kuvan Mesitähti antoi itsestään. Minä aioin repiä naamion pois kollin kasvoilta ja näyttää kaikille, mitä hän todella oli; ei yhtään mitään. Mesitähti oli pelkkä nolla, joka ansaitsi kuolemansa.
Askel, toinen, kolmas ja vielä neljäs. Etäisyys minun ja katseensa tummenevalle taivaalle kohottaneen Mesitähden välillä oli vain alle ketunmitan verran. Tulisin muistamaan tämän hetken koko loppuikäni, tästä tultaisiin puhumaan vielä pitkään. Juuri kun olin ottamassa viimeisen askeleeni kohti voittoa, harmaa välähdys rikkoi näkökenttäni. Pysähdyin.

Isku osui suoraan kasvoihini, eikä hyökkääjä saanut tarpeekseen. Oliko Mesitähti pettänyt minut? Ei, olin varma, että kuulin hänen parahtavan jossain kauempana. Minä en nähnyt mitään, pelkästään punaista. Se oli kaunis väri, kenties yksi suosikeistani.
En voinut tehdä mitään, kun vihollinen – tai useampi, en ollut varma – hyökkäsi taas kimppuuni. Tiesin, että peli oli pelattu. Voitonriemu oli kadonnut tyystin, minä en saanut kostoani. Kuolisin tähän kurjaan metsään vihollisteni ympäröimänä, enkä voisi tehdä mitään.
Tunsin terävien hampaiden uppoavan kurkkuuni, miksi en tuntenut kipua? En vastustellut, sillä tiesin sen olevan turhaa. Minä vain kuuntelin. En suostunut anomaan armoa, huutamaan tai raivoamaan. Tämä oli tässä, kuolemani oli häpeällinen, häpeällisempi kuin kenenkään.
Odotin, että ympärilleni olisi laskeutunut ikuinen tyhjyys ja hiljaisuus, muttei sitä saapunut. Sen sijaan kimppuuni hyökännyt kissa irrotti otteensa kaulastani. Se oli hetki, kun olisin halunnut parkua ja käskeä häntä tappamaan minut, mutten voinut alentua moiseen alaisteni ja vihollisteni silmien edessä. Miksei hyökkääjä tehnyt työtään loppuun? Miksei hän tappanut minua?
“Emo”, kuiskaus korvani vierestä havahdutti minut takaisin tähän kurjaan maailmaan, kun olin jo ollut vähällä vajota epätoivoon. Ääni kuului Päivänsäteelle. Vaikka käänsin vaivalloisesti katseeni kohti äänen suuntaa, en nähnyt mitään. En voinut sietää sitä, että viimeinen koskaan näkemäni asia tulisi olemaan Mesitähden kurjat kasvot. Kuinka koomista se olikaan.
“Sinä selviät tästä kyllä”, Päivänsäde vakuutti. Hän saattoi ollakin oikeassa; minulla lieni mahdollisuudet selvitä, mikäli saisin oikeanlaista hoitoa. Mutta mitä oli elämä ilman näkökykyä? En voisi enää koskaan liikkua missään yksin, olisin täysin muiden armoilla. Tuskin edes pääsisin kaksijalkalaani näin.
“En minä tahdo”, henkäisin ääni rohisten, “kuka tämän teki?”
Taustalta kuului vaimeaa puheensorinaa, mutten saanut sanoista selvää. Sen sijaan kuulin hyvin selvästi Päivänsäteen vastauksen:
“Se oli Henkäystähti. Hän ei aio tappaa Mesitähteä. Minä luulen, että hän aikoo tappaa meidät kaikki, siksi meidän on lähdettävä ja äkkiä.”
“Odota”, kuiskasin hiljaa. Kivun tunne alkoi palata, ja kasvojani halkovat haavat alkoivat kirvellä toden teolla, puhumattakaan kaulassani ammottavista puremajäljistä.
“Minä kuolen tänne metsään, Päivänsäde. En näe enää koskaan kotiamme, tämä kirottu metsä jää viimeiseksi leposijakseni… Sen minä voin juuri ja juuri hyväksyä, mutta yksikään klaanipäällikkö ei enää koskaan tapa Yhteisön johtajaa. Jos minä kuolen Henkäyksen tekemiin haavoihin, sääntöjen mukaan hänestä on tuleva uusi Yhteisön johtaja”, puhuminen alkoi olla jo vaivalloista, mutta onnekseni Päivänsäde oli kartalla.
“Sinä tahdot, että minä tapan sinut.”
“Niin. Se on minun toiseksi… Toiseksi viimeinen toiveeni”, loppu alkoi lähestyä, kun kesken puheen aloin yskiä. Lämmintä, rautaista verta tulvahti suuhuni ja jouduin yskiä sen ulos. Sentään saisin kuolla tyttäreni kynsissä ja Yhteisö saisi oikean johtajan.
“Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle”- yskänpuuska keskeytti taas minut -”pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
“Elämäni paras päivä oli se, jona veit minut Eloklaanista ja otit siipesi alle. En vaihtaisi aikaa, jonka olen saanut viettää kanssasi, mihinkään. Olet ollut parhain emo minulle”, ne olivat viimeiset sanat, mitä minä kuulin. Tunsin, kuinka joku iski hampaansa kurkkuuni, samaan kohtaan mihin Henkäystähden hampaat olivat hetki sitten uponneet. Kipu alkoi muuttua sietämättömäksi. Oli vaikeaa myöntää, etten minä ollut kuolematon.
Mutta sentään tappajani oli Päivänsäde, minun oma rakas tyttäreni. Häntä ei rakkaus estellyt, minä olin kasvattanut hänet hyvin.

Ympärilläni oleva meteli alkoi taas voimistua. Korvissani soi, enkä saanut selvää puheesta. Oliko se edes puhetta vai pelkkää taistelusta syntyvää ärjyntää? Olisin halunnut tietää, oliko Päivänsäde onnistunut pakenemaan Yhteisön kanssa, mutta harmikseni se jäisi kaiketi mysteeriksi. Ei kuoleman jälkeen ollut elämää, en tulisi koskaan selvittämään sitä, mitä minun Yhteisölleni ja Päivänsäteelleni tulisi tapahtumaan.
En saanut happea, mutta kehoni yritti viimeiseen saakka saada ilmaa keuhkoihini. Aloin tukehtua, eikä se tuntunut mukavalta. Ympärilläni kajahteleva meteli alkoi vaieta. Uskoin, että aloin menettää tajuntaani. Odotin yhä pimeyttä ja täyttä hiljaisuutta, muttei sitä saapunut. Vastoin kaikkia odotuksiani, kun viimeisen kerran yritin avata sokeita silmiäni, näin edessäni tutut kasvot. Nuo likaisenvalkeat kasvot, tummat korvat, kuonon, vääntyneet viikset ja keltaiset silmät olisin tunnistanut vaikka unissani. Mäihän kasvoilla oli pahanilkinen virnistys.
“Miksi ihmeessä sinä tuolta näytät, Keijukainen? Etkö olekaan kaivannut minua?” Mäihä kysyi kulmiaan muka yllättyneesti kohottaen. Sitten kolli naurahti ja jatkoi:
“Taisit jo säikähtää, että jäät tänne kanssani loukkoon ikuisiksi ajoiksi. Niin hauskaa kuin se olikin, minä olen vain sinun kuvitelmaasi. Kuinka hellyyttävää se kuitenkin onkaan, että minä olin viimeinen kissa, jota sinä ajattelit ennen kuolemaasi.”
En voinut uskoa sitä. Alitajuntani oli huijannut minua. Kaikista maailman kissoista viimeiseksi muistokseni jäi juuri Mäihän kasvot. Ja hän tosiaan jäi viimeiseksi ajatuksekseni, sillä kun Mäihän kasvot alkoivat haalistua, jäi jäljelle vain pimeääkin pimeämpi pimeys ja hiljaista hiljaisempi hiljaisuus. Siinä kai se sitten oli ja minunkin oli siihen tyydyttävä: mahtavan Keijukaisen ei niin mahtava loppu.

Keijukainen: 9kp + 3TaP -

Tyrskytiikeri: 16kp + 7TaP -

Järkäleloikka: 8kp -

Päivänsäde: 13kp + 5TaP -

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

HUOM! Kujakissayhteisön kaksijalkalassa asuvilla kissoilla voi kiellon aikana kirjoittaa, sillä heidän tarinansa eivät liity sotaan.

//TAISTELUTARINA (512 sanaa = 5TaP)

Hölkkäsin Keijukaisen rinnalla kohti taistelupaikkaa. Naaras ilmoitti meidän etsivän ensitöiksemme Mesitähden käpäliimme ja johdattelevan hänet pois aukiolta, jossa hänet olisi helpompi tappaa ilman että kukaan yli-innokas eloklaanilainen tulisi jatkuvasti keskeyttämään meitä. Pohdin kuumeisesti, miten me sen oikein tekisimme. Mesitähti tuskin oli niin tyhmä että suostuisi vapaaehtoisesti siirtymään taistelemaan kauemmaksi klaanitovereistaan… Paitsi ehkä olikin!
“Minulla on idea”, naukaisuni sai Keijukaisen hidastamaan hieman, mutta etenimme yhä tasaista vauhtia määränpäätämme kohti. Menin jaarittelematta asiaan: “Mesitähti elättelee varmaan edelleen toivoa rauhan saavuttamisesta ilman enempää verenvuodatusta, joten uskon, ettei ole mitenkään mahdottoman vaikeaa suostutella häntä sivuun ‘neuvottelemaan’. Etenkään, jos minä henkilökohtaisesti pyydän häntä.”
Keijukainen pysähtyi, ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Hänen viiruiksi painuneet silmänsä käännähtivät minua kohti. “Yksinkö?” hän kysyi epäluuloisen kuuloisena.
Nyökkäsin ilmeenkään värähtämättä. “Niin, hän on niin naiivi, että saattaisi yhä luulla minun voivan muuttaa mieltäni”, huiskautin häntääni halveksivasti.
Ei tarvinnut olla kummoinen kissatuntija nähdäkseen, ettei Keijukainen erityisemmin innostunut ajatuksestani. Tiesin, että kasvattiemoni olisi halunnut olla henkilökohtaisesti mukana kaikessa, mikä liittyi Mesitähden kukistamiseen, ja siksi ideani ei ehkä ollut hänen mieleensä, mutta olin vahvasti sitä mieltä, että tämä oli ainoa mahdollisuutemme houkutella kolli sopivampaan paikkaan.
“Jahka olen saanut hänet siirtymään syrjemmäksi neuvotteluja varten, sinä voit liittyä mukaan karkeloihin ja voimme yhdessä hoidella hänet, aivan kuten olemme aina suunnitelleet”, jatkoin suostuttelemista, ja lopulta Keijukainen tuhautti nenäänsä hieman näreissään, ennen kuin myöntyi:
“Hyvä on.”
Riemastunut hymy levisi kasvoilleni, mutta piilotin sen nopeasti. “Hienoa. Mesitähden loppu on aivan käsillä.”

Hiippailin aukion laitoja myöten etsiskellen Eloklaanin päällikön valkoista turkkia. Pysyttelin lähellä kasvillisuutta, jonka suojiin saatoin hypätä tarvittaessa, jos joku eloklaanilaisista tai heidän liittolaisistaan sattui tulemaan liian lähelle. Minulla ei ollut nyt aikaa jäädä kahinoimaan joidenkin tavallisten soturien kanssa.
Viimein näkökenttääni osui solakka, valkoturkkinen kolli, joka oli pysähtynyt tasaamaan hengitystään vähän kauemmaksi taistelusta. Nousin ylös ja lähdin ravaamaan häntä kohti rauhallisesti ja huolehtien siitä, että hän näkisi minut hyvissä ajoin. Kollin vihreä katse kohdistuikin minuun pian, ja huomasin tämän lihasten jännittyvän ohuen turkin alla. Nostin häntäni pystyyn ja räpyttelin hitaasti silmiäni osoittaakseni, etten ollut uhka.
“Lepo vain, en tullut tappelemaan kanssasi.” Ainakaan vielä, lisäsin mielessäni, mutta en antanut ajatusteni näkyä kasvoiltani. “Olemme molemmat varmaan samaa mieltä siitä, että tämä verenvuodatus on täysin turhaa. Haluan vain palata takaisin kotiimme kaksijalkalaan, mutta Keijukainen on liian kiintynyt kostoonsa. Yhdessä me voisimme kuitenkin lopettaa tämän sodan ja puhua hänelle järkeä.” Samalla kun puhuin, johdattelin Mesitähteä metsään päin, jossa puut ja kasvillisuus estäisivät aukiolla olevia eloklaanilaisia katsomasta koko ajan hänen peräänsä. Täällä hän olisi täysin minun ja Keijukaisen armoilla.
“Nyt kun olemme kahden, voin ilokseni todeta, että sinä tosiaan olet typerys”, naurahdin kiertäessäni Mesitähden eteen. Hänen takanaan pensaan oksat heiluivat Keijukaisen asettuessa kollin taakse, tukkien tämän reitin takaisin aukiolle. Mesitähti tajusi liian myöhään tulleensa vedätetykseksi jälleen kerran. “Sanoisin, että tämä ei ole henkilökohtaista, mutta silloin valehtelisin, sillä sitä tämä todellakin on. On tullut viimein aika maksaa hirveyksistä, joita olet tehnyt elämäsi aikana. Tyranniasi loppuu tähän näin, vaikka meidän pitäisi sitä varten tappaa sinut yhdeksällä eri tavalla.” Naamallani oli kylmä virnistys, kun koukistelin kynsiäni valmiina iskemään ne kollin kaulaan. Sitä ennen halusin kuitenkin kuulla, oliko päälliköllä - rakkaalla isäukollani - viimeisiä sanoja, joista jälkipolvet eivät tulisi koskaan kuulemaan.

//Mesi tai Keiju?

Järkäleloikasta tuntui, että hän oli jo taistelunsa taistellut. Hän oli juuri häätänyt yhden eloklaanilaiskollin aukion kautta metsään ja nyt hän oli saanut edes muutaman sekunnin aikaa hengittää. Vai oliko? Kolli kuuli takaataan raskaita askelia ja käännähti välittömästi. Hänen katseensa muuttui varoittavaksi, mutta vaihtuikin heti lempeähkön juroon, kun toinen tunnisti kollin.
“Huh, sinä se vain”, Järkäleloikka murahti ja varautui puolustamaan kumppaniaan kaikilta vaaroilta. Yllättäen Tyrskytiikeri halusikin lähteä kauemmaksi ja kolli seurasi toista kuulijaisesti. Taistelemisessa ei ollut Järkäleloikan mielestä enää mitään järkeä, ajanhukkaa vain. Jos hän saisi valita, he lähtisivät kotiin. Mutta ei kolli saanut. Tyrskytiikeri johdatti hänet suojaisaan paikkaan ja avasi sanallisen arkkunsa. Seuraavat sanat saivat hänet hämmentyneiksi, mutta toisaalta myös helpottuneiksi.
“Luulin, että tämä on sitä mitä sinä haluat, siis Mesitähden tappaminen. Minä, mrh. Minä olen täällä tasan vain sinun takiasi. Ilman sinua, minulla ei ole mitään. Ja jos sinä haluat lähteä, niin lähden ilomielin sinun mukaasi. Totta puhuen, ei yhteisö ole täysin minun paikkani. Mutta kotini, sydämeni on siellä missä sinä olet ja seuraan sinua vaikka maailman tappiin asti”, Järkäleloikka naukaisi matalalla ja möreällä äänellä, mutta hänen sanojensa sisältö oli yhtä lempeä ja lämmin, kuin viherlehden aikaan paistava aurinko.
“Mutta meidän pitää lähteä sitten nyt. Pian joku huomaa meidän katoamisemme emmekä kumpikaan taida olla Keijukaisen suosiossa. Jos hän kuulee tästä, se on meidän loppumme. En tahdo menettää sinua. Ei, en nyt kun meidän seikkailumme on vasta alkutekijöissään. Oletko valmis avaamaan aivan uuden sivun elämässäsi, Tyrskytiikeri?” tummaturkkinen kollikissa naukaisi ja pukkasi kumppaniaan leikkisän lempeästi päällään. Rakkaus kuului ja näkyi tavallisesti niin kivikasvoisessa Järkäleloikassa. Mutta kolli halusi osoittaa ja näyttää sen Tyrskytiikerille.Kaiken tämän jälkeen, heillä oli toisensa ja heillä tulisi aina olemaan toisensa.
"Parempaa aikaa lähteä kuin tämä ei tulekaan. Tiedän, että Keijukainen saattaa tämän jälkeen jahdata meitä hautaan asti, mutta olen valmis mihin vain sinä rinnallani", Tyrskytiikeri vastasi kumppanilleen ja Järkäleloikka sukaisi toisen lapaa rohkaisevasti. Taistelun äänet kohisivat hänen korvissaan ja kolli tiesi, että nyt oli aika. Hän virnisti yllättävän leikkisästi Tyrskytiikerille ja näpäytti toista hännällään poskeen:
"Ota minut kiinni, jos saat, köntys!"
Sen murahdettuaan pitkäturkkinen kolli lähti hölkkäämään kumppaninsa edellä. Nyt heidän elämässään paistoi aurinko ja tätä valoa ei tulisi sammuttamaan enää mikään.

//Tyrkky kissa???

//TAISTELUTARINA (716 sanaa = 7TaP)

Puun juurakossa liikahti jokin. Siristin silmiäni hämärässä ja yritin saada selvää, mikä se oli. Maistoin kielelläni veren metallisen maun, johon sekoittui myös aavistus nummen tuoksua. Viimeistään kuullessani varoittavan murinan kumpuavan juurakossa piileksivästä otuksesta tajusin kyseessä olevan eloklaanilainen, joka oli paennut metsään parantelemaan haavojaan.
Muussa tapauksessa olisin varmaankin lähtenyt paikalta ja jättänyt haavoittuneen kissan rauhaan, mutta tässä eloklaanilaisessa oli jotakin tuttua. Kurkkuani alkoi yhtäkkiä kuristaa, kun silmäni vähitellen tottuivat metsän vähäiseen valoon ja tunnistivat juurakossa kyyristelevän mustavalkoisen soturinaaraan, jonka jäänsinisissä silmissä roihusi tuli.
"Kuutamolaine?" henkäisin hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Murina lakkasi kuin seinään, ja kissa hiipi pois varjoista karvojaan epäluuloisesti pörhistellen.
“Sinä taas”, sisareni ääni oli tyly, mutta hän ei vaikuttanut enää yhtä halukkaalta tappamaan minut kuin viimeksi nähdessämme. “Olet varmastikin tyytyväinen, kun onnistuitte huijaamaan meidät kaikki tänne sotaanne varten.”
“En minä tällaista halunnut”, kiirehdin naukumaan, vaikka tiesin, että minun oli turha puolustella tekojani enää tässä vaiheessa. Olin omalta osaltani syyllinen tähän karmeaan verenvuodatukseen, aivan se ja sama mitä mieltä olin tästä sodasta nyt. “Tai en ainakaan enää.”
Kuutamolaineen silmät painuivat viiruiksi, kun hän tarkasteli minua, kenties yrittäen arvioida, puhuinko totta. Silmäillessäni häntä vaivihkaa huomasin hänen turkistaan puuttuvan isoja tuppoja karvaa. Aiemmin havaitsemani veren haju oli peräisin naaraan tuoreista haavoista, jotka olivat värjänneet tämän mustavalkoisen turkin valkoiset kohdat punaisiksi. Panin myös merkille, että tämä hädin tuskin pystyi seisomaan omin avuin.
“Olet loukkaantunut”, sanoin ikään kuin se ei muka olisi ollut ilmiselvää.
Kuutamolaineen tuhahdus oli täynnä halveksintaa. “Aijaa? En olekaan huomannut.”
“Anna minun auttaa sinua”, pyysin, vaikka tiesin, ettei naaraalla ollut yhtäkään hyvää syytä luottaa minuun. Ensin olin valehdellut hänelle siitä, kuka oikeasti olin, ja nyt olin tuonut itse kuoleman kajahtaneen kissayhteisön johtajan muodossa hänen perheensä luo. Ei ollut epäillystäkään siitä, kelle vuoden surkeimman veljen palkinto kuului.
“Jos haluat todella auttaa, käy käskemässä sitä sekopäistä ystävääsi keräämään kaverinsa ja läksimään takaisin sinne, mistä on tullutkin.” Kuutamolaineen silmät välähtivät vihaisesti, ja hän lysähti lopulta istumaan rasittuneena.
“Keijukaista ei noin vain komennella, hän saa aina tahtonsa läpi - tavalla tai toisella”, murahdin kynsiäni käyristäen ja käänsin katseeni hetkeksi siihen suuntaan, missä kissat kävivät yhä taistelua aukiolla. Keijukainen oli epäilemättä tälläkin hetkellä Mesitähden kimpussa ja yritti kiihkeästi vuodattaa kaikki tämän yhdeksän henkeä ulos tästä saadakseen viimein kostonsa.
Kosto. Sen perässä olin juossut kaikki nämä viimeiset vuodenajat. Sen voimalla olin noussut joka aamu ylös vuoteesta ruokkiakseni sitä lisää vihalla ja katkeruudella. Pitkään olin kuvitellut olevani oman elämäni herra, vaikka todellisuudessa minusta oli vain tullut omien negatiivisten tuntemuksieni sätkynukke. Miten sokea olinkaan ollut.
“No niin varmasti saa, kun hänellä on ympärillään tuollaisia selkärangattomia katinkuvatuksia, jotka hyppäisivät hänen käskystään vaikka kielekkeeltä.” Kuutamolaineen sanat osuivat ja upposivat. Tavallisesti olisin sivaltanut takaisin samalla mitalla, mutta tällä kertaa en jaksanut enää puolustella itseäni. Tiesinhän itsekin, että minusta oli tullut Keijukaisen alaisuudessa täysin selkärangaton pelkuri.
“Minä voin saalistaa sinulle”, yritin yhä tarjota apuani sisarelleni, mutta tämä vain pudisteli päätään.
“Pärjään kyllä omin avuin”, naaras puuskahti ja nousi seisomaan, varmaankin osoittaakseen minulle tarkoittavansa sanojaan. Hän katsoi minua hetken, ja olin näkevinäni hänen katseessaan häivähdyksen myötätuntoa. “Mutta jos haluat auttaa jotakuta, auta ensin itseäsi.” Sen sanottuaan Kuutamolaine lähti nilkuttamaan ohitseni metsikköön.
Emmin hetken ennen kuin käännähdin ympäri ja mau’uin naaraan perään: “Kuutamolaine, olen pahoillani. Ihan kaikesta.”
Mutta Kuutamolaine ei pysähtynyt, ainoastaan hänen suuntaani vaivihkaa värähtävät korvansa viestivät, että tämä oli kuullut anteeksipyyntöni.

Poikkelehdin taistelukentällä etsien epätoivoisena Järkäleloikan jykevää hahmoa kymmenien kissojen joukosta. Rukoilin Tähtiklaanilta, että tämä olisi yhä elossa ja täysissä voimissaan. En olisi kestänyt sitä, jos kollille olisi sattunut jotakin.
Esi-isät taisivat kuulla rukoukseni, sillä aivan vahingossa satuin törmäämään kumppaniini, joka oli juuri ajanut eloklaanilaisen aukion yli metsään. Järkäleloikan kuono käännähti minua kohti ja tämän silmät kiiluivat vaarallisesti, kunnes tämä tunnisti minut. Helpotus valtasi minut.
“Seuraa minua”, viitoin kumppanini mukaani ja kiirehdin taistelevien kissojen tieltä syrjemmäksi. Johdatin Järkäleloikan kauemmaksi metsään ja pysähdyin vasta kun olin varma, ettei lähistöllä ollut muita Yhteisön jäseniä. Asia, jonka olin aikeissa ottaa puheeksi kollin kanssa oli sellainen, että se ei saanut kantautua Keijukaisen korviin.
“Haluan lähteä täältä”, ilmoitin Järkäleloikalle käännyttyäni.
Järkäleloikka kohotti hämmentyneen oloisena kulmiaan. “Lähteä?”
Nyökkäsin nopeasti, irrottamatta katsettani kollin sinisistä silmistä. “Niin, lähteä. Lähteä tästä taistelusta, lähteä Yhteisöstä. Haluan aloittaa uuden elämän jossakin kaukana Keijukaisesta ja tästä tuhoon tuomitusta kostosaattueesta - sinun kanssasi.” Odotin sydän pamppailen kumppanini vastausta. Jos Järkäleloikka haluaisi jäädä Yhteisöön, en tiennyt, mitä tekisin, sillä en voinut enää kuvitella elämääni ilman kollia, mutta en myöskään halunnut pysyä lopunikääni Keijukaisen juoksupoikana Yhteisössä.

//Järksy?

//TAISTELUTARINA

"Yhdessä. Tämä metsä kuhisee vihollisia, jotka tuntevat sen läpikotaisin, joten ei ole järkeä hajaantua", tokaisin Päivänsäteelle ja viitoin tämän perässäni kauemmas joesta löytääksemme saaliiden hajujälkiä. En ollut todellakaan mikään lahjakas saalistaja, enkä olisi alentunut tällaiseen ellei olisi ollut aivan pakko. Taistelua varten tarvitsimme energiaa, jota saisimme vain syömällä vatsamme täyteen ja lepäämällä. Kasvattityttäreni lähti empimättä perässäni saalistamaan.

Olimme saaneet saalistettua ja syötyä, tai oikeastaan Päivänsäde oli hoitanut saalistusosuuden. Harmaaturkkisen naaraan saalisonni oli ollut omaani parempi. Tuntui kuin metsän eläimet olisivat vältelleet minua, sillä ainoa saaliseläin jonka näin, oli ollut hiiri, joka onnistui pakenemaan puun juurakkoon heti minut huomattuaan. Onnekseni Päivänsäteen saalistamasta oravasta riitti vatsan täytettä ihan sopivasti meille molemmille. Kun olimme syöneet, kävimme lepäämään joen varrella kasvavan kuusen oksien suojaan. Sovimme lepäävämme vuorotellen, jotta metsässä vaanivat eloklaanilaiset eivät pääsisi yllättämään meitä nukkuessamme. Se jos jokin olisi ollut noloa, että olisimme menettäneet henkemme niin helppoon väijytykseen.
Kun olimme levänneet, lähdimme taivaltamaan takaisin kohti taisteluaukiota.
"Mitä luulet, vieläkö taistelu jatkuu?" Päivänsäde kysyi epävarmalla äänellä. Katsahdin kasvattitytärtäni tuhahtaen:
"En usko, että sitä saadaan päätökseen ilman meitä. Toivon vain, etteivät jotkut tietyt kujakissat ole ottaneet jalkoja alleen ja lähtenyt pakoon. Minä vannon, että me etsimme käpäliimme jokaikisen karkulaisen sodan jälkeen."
Päivänsäteen terävä katse kertoi naaraan olevan kanssani samaa mieltä, mutta hänen silmissään välähti pieni epävarmuus.
"Pakenevat petturit totta tosiaan ansaitsevat kuoleman ja rangaistuksen teostaan, mutta en tiedä riittävätkö resurssimme siihen tämän kaiken jälkeen. Minä uskon, ettemme selviä tästä taistelusta ilman kuolemia", naaras naukaisi mietteliäänä. Siristin epäilevästi silmiäni. Tyttäreni sanoissa oli kyllä järkeä, mutten halunnut kertoa sitä hänelle. En halunnut näyttää typerältä ja hoppuilevalta vanhukselta Päivänsäteen rinnalla.
"En minä sanonut, että etsisimme mitään tai ketään heti. Tietenkin tappioita tulee, en hetkeäkään usko että kaikki nuorimmat taistelijat selviävät hengissä. Meillä on loppuelämä aikaa etsiä kissoja, jotka ovat pettäneet tämän Yhteisön", tuhahdin kärkkäästi. Päivänsäde ei ehtinyt sanoa enempää, kun taistelun äänet kantautuivat jo korviimme. Aukio oli lähellä ja taistelu oli yhä käynnissä.
"Meidän tavoitteenamme on löytää Mesitähti käpäliimme, johdatella hänet pois aukiolta ja tappaa hänet kaikessa rauhassa", ilmoitin Päivänsäteelle, kun lähdin jo kiihdyttämään tahtiani päästäkseni mahdollisimman nopeasti etsimään verivihollistani.

//Päivi?

Iltarusko: 81kp! + 36TaP - Iltaruskosta voi tulla soturi-ikäinen sodan jälkeen!

Ruusunen: 39kp! + 17TaP -

Keijukainen: 32kp! + 12TaP -

Cosmos: 6kp + 2TaP -

Päivänsäde: 9kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA
Pyörimme raivoisamme kynnet kynttä vastaan. Silmissäni leimusi murhava katse. Minä lupaan tehdä tästä ainakin puolikuoleen. Pureuduin vihamielisesti kollin kurkkuun kolli alkoi kiljumaan jotain hiirenaivoista.
"Kuinka Sinä saattaa!? Olen sentään tuleva päällikö!" Kolli ärisi.
"Mitä se minua liikutaisi enhän minä ole sinun typerän klaansisi kisso!" Sihahdin ja purin yhä vain lujempaa. Kollin silmissä loisti tyrmistys ja hän alkoi haroa tassuillaan kurkkuani mutta minä vain raahasin häntä hetkisen ympyrää kollin ulvonasta huolimatta, tiputtin hänet maahan ja loikin Ruususen luo huomatesani naaran kutsuneen minua, vilaitin nopeasti kysyvää katsetta naaraseen ja sitten käännyin katsomaan taakseni ihan vain kaikken varalta. Lopulta aloin tassutamaan sitä pensasta kohti missä olimme jo aiemmin käyneet lepäämässä. Katsahdin Ruususta ja kuiskasin.
"Minä voin vahtia ettei kukaan hyökkää kimpumee kun nukumme", kuiskasin jota kuukaan ei kuulisi. Käännyin ja aloin tarkailemaan maisema joka ei ollut kylläkään kovin kaunista katseltavaa, käännyin suukimaan turkkiani siistimmäksi veriseen tapelun jälkeen. Nousin seisomaan jota en nukahtaisi mutta ikävä kyllä minä nukahdin.

Tassutin kauheassa taistelussa mutta en tiennyt miksi olin siellä. Kukaan ei nähnyt tai kuullut minua eikä myöskään tuntenut tai yhtikääs mitään. Lopulta päädyin vain istahtamaan taistelun reunaan katselemaan kun kissat tapoivat toisiaan. Kallistin päätäni selvitääkseni mitä he tekivät koska nyt kun olin pysähtynyt ja katsonut tarkaan niin olin huomannut että kaikki kissat olivat samalla puolella mutta he taistelivat, Mutta mitä tai ketä vastaan? Nousin ja lähdin hiipimään eteenpäin hyvilläänin sitä että kukaan ei voinut tunntea tai kuulla minua. Kun olin aivan keskellä hullun myllyä huomasin mitä he tekivät hehän tapelivat riistaa vastaan... yhtäkkiä heräsin kun joku tökki minua, havahduin ja katselin ympärilleni, olipa se outo uni...
"Miksi sinä nukuit?" Ruusunen tiukasi. Katsahdin tyrmistyneenä naarasta ja sopersin.
"Tuota... siksi että sinun ei tarvitsisi vahtia kun minä nukun," sopersin tyrmistyneenä. Käännyin nopeasti ja lähdin Ruusunen perässäni takaisin taisteluun, katselin ympärilleni ja huomasin edessäni kissan.
Kyristyin ja hyökkäsin solakkan vaalean ruskean naaras kissan kiimpuun. Puraisin Naarasta lujaa lapaan sihisten ja sähisten. Naaras kamppaili lujaa vastaan. Yhtäkkiä katsellessani ympärilleni niin kauhistelin kun en nähnyt Ruususta missään. Nousin naaran päältä pois ja lähdin etsimään naarasta.
"Ruusunen? Missä sinä olet? Eikö meidän pitänyt taistela yhdessä?" Huutelin huolestuneena. Kunnes huomasin helpotunena naaran siellä pensaikossa.
"Ruusunen miksi et tullut mukaani?" Kysyin ihmeissäni.
"Miksi olisin?" Ruusunen kysyi. puudustelin päätäni ja aloin sihisemään vihaisena.
"Tämä on taistelu eikä mikään lepo paikka!" Ärähdin. Mennin naaran taksee ja tönäisin hänet ulos pesästä, paistin häntä yhä vain syvemmälle taisteluun. Yhtäkkiä Edessämme oli se sama naaras jonka olin äsken jättänyt Ruususen katoamisentakia.
Vilkaisin syytävävästi Ruususta ja heilutelin hääntäni naarasta kohti sitten hyökkäsin naaran kiimpuun ja Ruusunen tuli perässä. Painauduin naaran päälle pehmeä vatsa ylös päin, naaran silmissä loisti pelko ja hän pyristeli koko ajan allani mutta pidin naarasta voimakasti allani eikä hän päässyt pakoon huomasin, Ruususen kynsivän ärisevän vähän kauempana toista naarasta vastaan joka oli vaalean kellanpunainen. Mutta katsomaan jääminen oli ollut suuri virhe koska olin helitänyt naarasta joten naaras sai heitettyä minut pois päältään ja pääsi päälleni. Ärisin ja raavin naaran naama ja kylkiä, mutta naaras vain alkoi rapimaan vatsaani pikkin teräävin kynsin. Irvistin kivusta ja puraisin raapaisin nopeesti naaran korvaa ja vatsaa. Mutta en jaksanut kunnolla koska olin taistelut jo todella paljon tänään ja olin aivan poikki. Silmissäni loisti silti täysi raivo naarasta kohtaan, keräsin kaikken voimani ja potkaisin naaran pois päältäni. Hänen silmänsän loisti hämmästys.
*sitäs sait*, äräsin hiljaa mielessäni. Nousin ylös ja tassutin tyneen rauhallisesti naarasta kohti sitten yhtäkkiä minä melkein kaaduin kun Ruusunen ja hänen vastustajansa törmäsivät minuun ja minä lensin tietenkin suoraan oman vastustaajani eteen ja melkein heti naaras tömäyti tassunssa päälleni. Silmäni leimusivat ja aloin pyristellemään raivoisani naaran alla. Tönäisin naaran nopeasti pois päältäni ja hyökkäsin naaran kiimpuun aloimme, aloimme pyörimään vimatusti. Me ravimme, ärisimme ja purimme toisiamme. Sitten lopulta sain oteen naaran kurkusta ja yritin pura naaran kuoliaaksi, mutta naaras heitikin minut pois päältään ja aloimme taas kierimään maassa, välillä näyti siltä että minä olin voitolla välillä taas naaras näyti olevan voitolla. loppujen lopuksi Ruusunen vetäisi naaran irti minusta ja sitten he alkoivat tapela keskenään ja minä aloin tapelemaan vaalean kellanpunaisen naaran kanssa. Raapaisin naaran kylkeen haavan ja hän taas vetäisi pitkillä kynsillään viillon korvaani. Pääosin kivusta ja aloin ratelemaan naaran vatsaa ja hän taas läimäyti napakan iskun naamani ja minä aloin hoipertelemaan taakse päin naarasta.
Ärähdin ja loikasin raivokaan rääkäisyn saatelemana naaran selkään ja vetäisin naaralta jalat alta, aloin ratelemaan naaran selkää ja korvia huumaava mellun häiritessä. Naaras rääkyi kivusta ja raivosta, minä kumaruin lähemmäs naaran lapaa ja pureuduin siihen lujaaa ja säälimätömästi. Naaras oli ärsyttävä mutta en halunnut jostain syystä tapaa häntä. Nousin seisomaan naaran päällä ja hyppäsin pois lähtien tassutamaan Ruususta kohti.
"Ruusunen tarvitsetko apua?" Kysyin.
"Miltä näyttää?" Ruusunen tiuskaisi. Arvelin sen tarkoittavan sitä että hän tarvitsi apua, loikkasin naaraiden väälin ja aloin ratelemaan naarasta vihaisin pitkin kynen vedoin.
Naaras vikisi tuskissaan, kääntyi ja yriti raapaista minua mutta hyppäsin kauemmas Naarasta ja sitten taas takaisin naaran luo ja raapaisin naaran naama terävillä kynsilläni ja jätin naaran ulvomaan kivusta en oikeastaan välittänyt pätkänkään vertaa mitä naaralle tapahtuisi

\\ruusunen?

//TAISTELUTARINA (137 sanaa taistelusta = 1TaP)

Ruusunen ja aikuinen eloklaanin naaras tappelivat keskenään raivokkaasti. Välillä Iltaruskokin päätyi avustamaan Ruususta.

Naaraat kierivät maassa ja Iltarusko sen kollin kanssa vähän matkan päässä. Ruusunen repi naaraalta karvatupsuja irti ja naaras Ruususelta. Kun he viimein erkanivat ja nousivat pystyyn, he kiersivät kehää ja odottivat seuraavaa hyökkäystä. Pian kaksikkoon törmäsi Iltarusko ja ruskea kolli, jotka olivat edelleen kierineet vimmatusti maassa.
Ruusunen horjahti vähäsen ja huomasi toisen naaraan menettäneen hetkeksi huomionsa joten hän yritti hyökkäystä. Eloklaanilainen väisti hänen hyökkäyksensä.
Pian kaksikko oli juoksemassa Ruusunen eloklaanilaisen perässä. Naaras yritti saada tätä kissaa kiinni, mutta pian tämä oli jo kadonnut. Harmistuneena murahtaen hopeanharmaa naaras luikki pois. Hän ei ajatellut enää tuhlata aikaansa kehenkään muuhun. Iltarusko saisi siis pärjätä yksin. Naaras ei ollut parhaimmassa kunnossa ja tuntui, että hän pökertyisi pian. Hän väisteli ympärillään riehuvia kissoja ja juoksi äkkiä pois taistelun temmellyksestä.

Ruusunen nuoleskeli etutassuaan ja makoili pensaassa. Hän säpsähti kuullessaan lähistöltä jonkun kissan askelia. Varovasti Ruusunen meni katsomaan kuka kulki parin ketunmitan päässä. Se oli Iltarusko. Naaras työntyi ulos pensaasta yhteisötoverinsa luo.
“Hei! Haluaisitko jakaa vahtivuoroja kanssani. Haluaisin näet levätä hieman, mutta en tiedä uskallanko, jos joku hyökkääkin kun olen unessa. Herättäisit minut vain kuunhuipun aikaan ja sitten olisi minun vuoroni vahtia”, ehdotin. Naaras nyökäytti päätään.
Käännyin ympäri ja menin taas pensaikkoon levolle. Iltarusko vahti lähistölläni ympäristöä.

//Iltu?

//TAISTELUTARINA (333 sanaa = 3TaP)

Olimme joutuneet tekemään suunnitelmaamme jonkin verran muutoksia Kharonin, Fornaxin ja Deimoksen loikattua Eloklaaniin, sillä emme olleet voineet olla varmoja siitä, oliko kollikolmikko ehtinyt kielimään aiemmista aikeistamme Mesitähdelle. Uusi suunnitelmamme oli ollut minusta jopa parempi kuin edellinen; Mesitähden ilme oli ollut näkemisen arvoinen, kun tämä oli tajunnut koko jutun halustani palata takaisin synnyinklaaniini olevan pelkkää vedätystä. Kaikki oli sujunut juuri niin kuin oli pitänytkin siihen asti, kun viimein olin saanut tilaisuuden käydä Eloklaanin päällikön kimppuun henkilökohtaisesti.
Mittelömme oli raivostuttavan tasaväkinen. Vaikka kuinka yritin päästä kollin niskan päälle tehdäkseni hänestä selvää, tämä onnistui aina livahtamaan ulottumattomiini. Sama kuvio toistui kerta toisensa perään, eikä taisto tahtonut kallistua kummankaan eduksi. Hädin tuskin tunsin enää omia raajojani mutta pakotin itseni jatkamaan siitä huolimatta. Niin kauan kuin Mesitähti pysyi tolpillaan pysyisin minäkin.
Väsymykseni salli minun keskittää kaiken huomioni ainoastaan edessäni huohottavaan Mesitähteen, joten Keijukaisen yllätyshyökkäys kollin kylkeen sivustapäin tuli minulle aivan yhtä puskista kuin Eloklaanin päällikölle. Naaras komensi minut mukaansa, ja olisin halunnut väittää vastaan, mutta hänen tuima ilmeensä ei jättänyt minulle muuta vaihtoehtoa kuin totella.
Seurasin juosten kasvattiemoani metsään. Pysähdyimme vasta joen rannalla, jossa hän kehotti minua olemaan valppaana eloklaanilaisten varalta. Istahdin alas korviani käännellen. Sydämeni hakkasi yhä, ja väsymyksestäni huolimatta minun oli vaikea rauhoittua. Halusin takaisin taistelemaan.
Keijukaisen ilmoittaessa meidän saalistavan ja lepäävän vähän ennen taisteluun palaamista kumarruin latkimaan vettä joesta. Kylmä vesi virkisti hieman ajatuksenjuoksuani.
Nostin lopulta päätäni vesipisaroita viiksistä putoillen ja käännyin katsomaan Keijukaista, joka juuri oli valittanut siitä, miten muut eloklaanilaiset pyrkivät aktiivisesti asettumaan Mesitähden ja meidän väliimme. Olin törmännyt samaan ongelmaan aiemmin yrittäessäni raivata tietäni valkoisen kollin luo, kunnes minua oli lopulta onnistanut.
"Sitten meidän täytyy yrittää houkutella hänet jotenkin kauemmas kätyreistään." Istuuduin varovasti alas ja irvistin tuntiessani vasta nyt kaikki ne osumat, joita olin ottanut taistellessani Mesitähteä vastaan. Uskoin tehneeni kollille vähintäänkin yhtä paljon vahinkoa, ja toivoin hänen kärsivän sen vuoksi samalla mitalla.
"Saalistammeko yhdessä vai erikseen?" kysäisin sitten Keijukaiselta, tähyillen jo aluskasvillisuuden suuntaan aisteja terävöittäen. Oli suorastaan ihme, jos taistelun äänet eivät olleet saaneet tämän metsän osan riistaa pakenemaan syvemmälle metsään.

//Keiju?

//TAISTELUTARINA (267 sanaa = 2TaP)

Pensaan oksat tärähtivät rajusti kahden toistensa kimpussa painivan kissan törmätessä sitä päin. Cosmos painautui tiukasti maata vasten pensaan alla tehdäkseen itsestään mahdollisimman huomaamattoman ja luimisti korviaan kissojen rääkyessä täyttä kurkkua vain hännänmitan päässä hänen piilopaikastaan. Lopulta toinen kissoista luikerteli kauemmaksi vastustajastaan ja nelisti pois paikalta. Cosmos pidätti hengitystä ja odotti toisenkin kissan siirtyvän pois pensaan luota, ennen kuin uskalsi edes silmiään räpäyttää.
Joka suunnassa mihin hän vain katsoikin näkyi verta ja kuolemaa, ja se sai nuoren kollin mielen aivan tolaltaan. Hän ei ollut koskaan todistanut mitään näin kauhistuttavaa ja raakalaismaista, ja hänestä tuntui että hänen pelosta tykyttävä sydämensä saattaisi pian posahtaa. Pensas oli hänen ainoa turvansa, kilpi, joka suojeli häntä ulkopuolella raivoavalta taistelulta.
Oksien välistä Cosmos näki hämärällä aukiolla säntäilevien kissojen hahmoja. Yksi niistä näytti aivan hänen isältään ja se sai nuoren kollin nostamaan korvansa pystyyn valpastuneena. Hän ei ollut nähnyt kollia sen jälkeen kun Päivänsäde oli ilmoittanut Yhteisölle tämän, Fornaxin ja Deimoksen olevan pettureita ja liittyneen Eloklaanin puolelle. Cosmos ei ollut halunnut uskoa sitä, eikä hän halunnut uskoa sitä vieläkään. Ei isä ollut voinut hylätä häntä sillä tavalla. Isä rakasti häntä. Tälle täytyi olla jokin järkevä selitys.
Hän unohti hetkeksi pelkonsa ryömiessään ulos piilostaan ja suunnatessaan valkoista kollia kohti, joka oli pysähtynyt vetämään henkeä aukion laidalle. Cosmoksen sisällä pilkahti riemu todetessaan kissan todella olevan isänsä.
“Isä!” hän yritti saada kollin huomion ennen kuin tämä ehtisi taas liittyä taisteluun. Kharonin eriparisilmät välähtivät häntä kohti, ja toisin kuin hän oli odottanut käyvän, tämä kääntyikin äkkiä ympäri ja livisti metsään. “Ei, isä! Älä jätä minua!” Cosmos ryntäsi kollin perään epätoivo turkissaan kihisten. Hän ei aikonut päästää tätä menemään taas.

//Kharon?

//TAISTELUTARINA

Veri kohisi korvissani, kun väistelin Mesitähden iskuja. Valkoturkkinen kolli oli taistellut kanssani taistelun alusta alkaen. Täytyi myöntää, että taistelu meidän kahden välillämme oli kaikkea muuta kuin tasavertainen; Mesitähti ei pärjännyt minulle taistelussa alkuunkaan. Toki Eloklaanin päällikkö oli liikkeiltään ketterä, nopea ja taitava hyökkääjä, mutta minun etunani oli voimani, taitoni ja kokemukseni. Mutta joka ikinen kerta, kun olin valmistautunut antamaan allani makaavalle kollikissalle viimeisen, tappavan iskun, joku tuli väliimme. Kirosin mielessäni sitä, miten sinisilmäisiä eloklaanilaiset olivat. Heidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikille helpointa olisi vain ollut antaa Mesitähden kuolla. Sillä tämä kaikki olisi saatu päätökseen, eikä taistelun olisi pitänyt enää jatkua, mikäli eloklaanilaiset olisivat olleet valmiita antautumaan.
Kun eloklaanilaisia hääri kimpussani kaksin kappalein, aloin olla selvästi alakynnessä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin reilu, enkä voinut sietää sitä.
"Taistelisitte edes yksi yhtä vastaan!" sähähdin valkealle kollille, joka oli rientänyt päällikkönsä avuksi. Tämän meripihkainen katseensa viesti minulle hyvin nopeasti, kuinka vähän kissa välitti minun sanoistani. Empimättä hän aloitti uuden hyökkäyksen kohti minua päällikkönsä rinnalla.
*Hiirenpapanat*, tuhahdin mielessäni alkaessani väistelemään kahden kissan iskuja. Se oli huomattavasti haastavampaa, kun täytyi koko ajan pitää silmällä kahta kissaa ja ennakoida molempien aikeita. Vaikka tein parhaani ja hieman enemmänkin, tilanne oli mahdoton. Väistäessäni Mesitähden lähestyvät hampaat, vitivalkea kolli onnistui iskemään hampaansa vasempaan lonkkaani. Päästin ilmoille raivoisan sähähdyksen:
"Irti minusta, saasta!"
Kuten arvata saattaa, ei käsky tehonnut kirpputurkkiseen eloklaanilaiskissaan, jonka mielen Mesitähti oli valheillaan pilannut. Painauduin vasten maata, kun Mesitähti taas huitaisi kynsillään minua kohti. Huti, taas kerran. En luovuttanut, vaikka tilanne näyttikin pahalta. Olin päättänyt, etten luovuttaisi koskaan. Minä voittaisin tämän sodan, maksoi mitä maksoi. Ajatus siitä valoi minuun lisää voimaa ja taistelutahtoa. Riuhtaisin itseni voimalla irti valkoturkkisen kollin hampaista ja käännähdin häntä kohti. Kynnet ojossa syöksähdin ilman halki vihollisen päälle. Alkoi armoton painiminen, kun kierimme kaksin multaisessa maassa. Aina kun sain painettua sirorakenteisen kollikissan alleni, hänen onnistui kiemurrella vapaaksi ja tilanne kääntyi päälaelleen, kun kissa sai kaadettua minut maahan. Taistelu tätä kissaa vastaan oli selvästi tasaväkisempi kuin Mesitähteä vastaan taisteleminen. Tämä kissa osasi oikeasti taistella, eikä hänen taidoissaan ollut samanmoisia puutteita kuin päälliköllään. Tämäkin kissa hyödynsi taistellessaan Mesitähden tavoin ketteryyttään, eikä voimaa kollilta tuntunut paljoa löytyvän, sillä sain helposti heitettyä hänet pois päältäni. Tästä taistelusta minä todella nautin, mutta tiesin ettei se voisi jatkua. Tämä kirppukasa ei ollut minun todellinen vastustajani, vaan se oli Mesitähti. Kun seuraavan kerran pääsin kierähtämään valkoturkkisen kissan päälle, sen sijaan että olisin edes yrittänyt jatkaa taistelua hänen kanssaan, loikkasin nopeasti taaemmas.
Samassa aloin etsiä katseellani Mesitähden valkoruskeaa turkkia. Oliko hän liuennut taistelusta ja jättänyt klaanitoverinsa selviämään yksin minua vastaan? Ei, se ajatus osoittautui vääräksi hyvin nopeasti, kun erotin tutun hahmon kamppailevan Mesitähden kimpussa vähän matkan päässä. Vaikka harmaaturkkinen Päivänsäde olikin Mesitähteä kokemattomampi ja nuorempi, näytti kaksikon välillä roihuava taistelu hyvin tasaväkiseltä. Kumpikaan ei näyttänyt saavan kunnon otetta toisesta, mutta iskuja he jakelivat tasaväkisesti vuorotellen toisilleen.
"Mihin sinä olet menossa?" kuulin takaani matalaa murinaa. Käännähdin nopeasti ympäri ja kohtasin juuri maasta ylösnousseen valkean kollin meripihkaisen katseen. Kissan ilme oli kylmä kuin kivi, hän näytti olevan tosissaan tämän taistelun kanssa.
"Ei minua kiinnosta taistella tuollaisten "tavallisten" eloklaanilaisten kanssa. Joku muu saa hoidella sinut", tuhahdin halveksivasti samalla, kun kasvoilleni hiipi vieno virnistys. Kolli väläytti minulle valkeita hampaitaan ja otti askeleen uhkaavasti lähemmäs. En kaiketi pääsisi hänestä eroon noin vain, joten valmistauduin taistelemaan taas häntä vastaan.
"Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen. Minusta tuntuu, että sinä pelkäät häviäväsi", eloklaanilainen vastasi vakavalla äänellä. Hän ei hymyillyt lainkaan, eikä tilanne tuntunut olevan hänen silmissään lainkaan yhtä huvittava kuin minun.
"Pyh, en vain tykkää haaskata aikaani kaltaisiisi surkimuksiin", ärähdin hermostuen. En jaksanut enää jauhaa, vaan syöksyin empimättä taistelemaan vihollistani vastaan.

Taistelu valkoturkkista eloklaanilaista vastaan päättyi, kun kolli liukeni paikalta auttamaan eloklaanilaista, joka oli selvästi hädässä kahden kuolonklaanilaisen kynsissä.
"Pakene vain!" sähähdin kollin perään ja annoin hänen mennä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja taistelu näytti hieman rauhoittuneen. Kaikesta päätellen osa taistelijoista oli paennut aukiolta lepäämään, kuolemaan tai jättänyt taistelun kokonaan taakseen pettäen toverinsa. Viimeinen vaihtoehto oli yksi minun pahimmista peloistani. Kujakissayhteisön riveissä oli kissoja, joihin en luottanut pätkääkään. Vannoin, että jos yksikin heistä pettäisi minut, etsisin hänet kynsiini ja veisin väkisin takaisin Yhteisöön hänen loppuiäkseen.
Taisteleminen oli saanut minut väsyneeksi. Kun valkea kolli oli kadonnut klaanitoverinsa avuksi, pysähdyin hetkeksi aloilleni tasaamaan hengitystäni. Lihaksiani poltteli ja kehossani olevia haavoja kirveli. En ollut heikko, mutta tiesin kyllä omat voimani. Tämä taistelu ei näyttänyt olevan lähelläkään loppua, enkä voisi vaatia itseäni taistelemaan niin kauan, että tuupertuisin. Nälkä kurni vatsassani ja valtava raivo pyrki ulos sisältäni. Olisi päästävä hetkeksi pois tästä sekasorrosta, jonka keskellä ajatteleminenkin tuntui mahdottomalta. Päätin etsiä Päivänsäteen ja vetää hänet kanssani aukion ulkopuolelle. En jättäisi tytärtäni yksin eloklaanilaisten armoille.

Tummanharmaa naaraskissa löytyi pian Mesitähden kimpusta aukion toiselta laidalta. Molemmat taistelijat näyttivät rähjääntyneiltä ja väsyneiltä. Heidän turkeistaan uupui karvatukkoja ja molempien turkeissa oli punertavia värjäymiä, jotka kaiketi olivat peräisin joko heidän omastaan tai toistensa veristä. Kun Mesitähti ja Päivänsäde irtaantuivat toisilleen, olin lähtemässä syöksyyn heitä kohti. Epäonnekseni eteeni sattui juuri silloin kaksi eloklaanilaiskissaa, jotka näyttivät haastavan minut taisteluun.
"Pois tieltä, hiirenaivot!" sähähdin, mutta kaksi kissaa pysyivät visusti aloillaan ja katsoivat minua haastaen. Kirosin mielessäni, mutta olin jo päättänyt, etten jäisi taistelemaan näitä kissoja vastaan. Syöksähdin nopeasti sivuun kohti toistensa kimpussa taistelevia kissoja, päästäkseni pakoon vihollisiani. En ollut pakenija, mutta joissain tilanteissa se oli paras vaihtoehto. Turhaan minä kuluttaisin energiaani noita kissoja vastaan taistellen. Tavalliset rivisoturit olivat muiden heiniä, Mesitähti kuului minulle. Jouduin tekemään kovasti työtä väistelläkseni toistensa kimpussa painivia kissoja. Tässä kohtaa aukiota hääri kerrallaan kymmeniä kissoja, eivätkä he onnekseni kiinnittäneet sen koommin minuun huomiota. Vilkaistessani taakseni, huomasin karistaneeni minut haastaneet eloklaanilaiset kannoiltani. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kiersin aukion toista laitaa pitkin kohti paikkaa, jossa Mesitähti ja Päivänsäde olivat kamppailleet.
Löytäessäni kaksikon, he olivat jälleen irtaantuneet toisistaan. Molemmat katsoivat toisia suoraan silmiin ja hengittivät raskaasti. He olivat toden totta väsyneitä. Olisin voinut liittyä osaksi heidän taisteluaan, mutta tiesin eloklaanilaisten rientävän heti päällikkönsä avuksi. Järkevin ratkaisu oli paeta hetkeksi paikalta ja palata sitten, kun olimme hieman levänneet. Loikkasin Mesitähden kimppuun, eikä valkoturkkinen kolli ehtinyt reagoida hyökkäykseeni. Heittäydyin vasten hänen kylkeään ja kaadoin kevytrakenteisen kollin vaivatta maahan. Näykkäsin hampaillani eloklaanilaisen kylkeä, ennen kuin kampesin itseni pystyyn ja riensin Päivänsäteen luokse.
"Tule, seuraa minua!" komensin tiukasti tytärtäni. Hänen väsyneille kasvoilleen piirtyi empivä ilme. Hän näytti siltä, kuin olisi valmistautunut väittämään vastaan. Nopeasti tämä ilme kuitenkin katosi ja naaras myöntyi. Sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan perässäni pois aukiolta. Kuulin askeleita perässämme; joku oli lähtenyt peräämme. Askeleet vaimenivat, kissa oli luopunut takaa-ajosta. Kun vilkaisin juostessani hämärtyvän metsän halki taakseni, en nähnyt ketään.

Päästyämme joen rantaan, pysähdyimme viimein.
"Ole valppaana, täällä on takuulla läjäpäin eloklaanilaisia parantelemassa haavojaan", kuiskasin tyttärelleni samalla, kun silmäilin hämärtyvää metsää. Täällä haisi veri, mutten ollut lainkaan varma tuliko se meistä vai jostain ympäristöstämme. Metsä vaikutti hiljaiselta, ellei ottanut huomioon kauempaa aukiolta kantautuvia taistelun huutoja.
"Tämä taistelu tulee kestämään yön yli, sano minun sanoneen", ärähdin turhautuneesti. Olin kuvitellut eloklaanilaisten kaatamisen olevan helppo homma, mutta tuntui, että näitä taistelijoita oli enemmän kuin Malvaruusu oli kertonut. Oliko Eloklaani saanut lisävahvistusta, vai oliko se kapinen naaras valehdellut meille? Ravistelin päätäni. Nyt ei ollut oikea hetki miettiä sitä.
"Saalistetaan jotain ja levätään hetki. Meidän on turha palata taistelukentälle nälissään ja väsyneinä. Kun olemme levänneet, etsimme Mesitähden kynsiimme ja hoitelemme hänet jotenkin taistelukentän ulkopuolelle. Kuten huomasit, eloklaanilaiset vahtivat häntä tuolla kuin mitäkin pyhimystä. Hänen tappamisensa ei tule onnistumaan, ellemme pääse kauemmas taistelusta ja yli-innokkaista eloklaanilaisista", sihahdin ja kohotin vasemman käpäläni ilmaan nuollakseni sitä. Kirottu eloklaanilainen, jota vastaan olin hyvän tovin aiemmin taistellut, oli onnistunut puraisemaan haavan jalkaani. Sitä kirveli hieman, mutta luojan kiitos se ei estänyt kävelemistä saatika sitten taistelua.

//Päivi?

//TAISTELUTARINA

Mustavalkoinen Naaras rilpuili irti minusta sihahdin harmistunena, yhtäkkiä tunsin jotain painavaa kyljessäni vilkaisin sitä hiirenaivoista kollia olin jo rapaisemassa kollia kipakasti korville mutta Ruusunen veti kollin nopeasti pois ja Sihahti.
"Pelkuri!" Ruusunen sihahti kollille. Kolli sihahti ja loikkasi Ruususen päälle. Hän yritti painaa Ruususen maahan, mutta Ruusunen onnistui ravistamaan kollin päältään. Yhtäkkiä päätin hyökätä kollin kimppuun ja sillä välin se täysi-ikäinen eloklaanilainen yritti hyökätä klaanitoverinsa avuksi, mutta Ruusunen ehti ensin. Hän kaatoi naaraan, joka ei ollut huoman Ruususen tulevan. Kissa oli kuitenkin nopeasti pystyssä. Hän katsoi Ruususta vihaisesti ja Ruusunen samalla mitalla takaisin. Mutta lopulta Lopetin naaraiden tapelua ja keskityin nyt täysin rinnoin pikku hiirenaivoon. Työnsin kynteni esille ja sivalsin lujaa kollin naama. Hän rääkäisi kivusta ja raapaisi minua kylkeen, katselin ympärilleni miettien voisiko muiden kissojen taisteluista apua minulle. Huomasin jonkun ravistelevan pienempää kissa mutta siitä ei olisi apua sillä olin itse pienikokoisempi kuin tämä hiirenaivoa. luovuttiin ja rastoin vain haavan kollin vatsaan, kolli kompuroi kauemmas minusta ja rääkäisi kivusta. Pompahindin pystyyn ja loikkasin kollin ylitse rääkäisten varovasti. Kolli ei huomioinut minun sillä tavalla kuin olin toivonut hän vain kääntyi ja ärähti minulle vihaisena. Kolli lähti juoksemaan minua kohti mutta minä vain loikasin pois kollin tieltä ja pudotauduin hänen selkäänsä, pureuduin lujasti kollin lapaan. Kolli rapii maata vihaisena samalla kun minä ratelin hänen selkäänsä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun kissan repäisevän minut irti kollista, aloin raivoamaan ja raapaisin vihaisena kissan naama kissa kirkaisi ja hoiperteli kauemmas minusta, sitten hän katosi ympärillämme melskaavaan taisteluun. Käännyin sutuspääisäni takaisin kollia päin mutta hän oli kadonnut. Rääkäisin raivoisani ja aloin etsimään sitä hiirenaivoa aloin jäljittämään sitä täyttää typerystä hänpä ei tiennyt että olen täydellinen jäljittämään kissoja ja kaikkea muutakin nyt vain kuvittelin kollin olevaan riistaa kun huomasin kollin ruskean turkkin aloin hiipimään hiiren hiljaa lähemäs kollia, hyökkäsin raivokaan rääkäisyn saatelemana.
Kolli tuijoti minua vihaisena ärähdellen, aloin ratelemaan kollin lapaa ja kylkiä silmissäni loisti suutumus ja raivo. Ärähtelin vihaisena kollille ja sitten loikasin kauemmas hänestä annoin hyödyömän repanan nousta pystyyn ja sitten katsahdin kollin oikeaa kylkeä hyökätä hämäykseksi vasempaan kylkeen, kolli rääkäisi raivosta ja kivusta. Hänen silmänsän loisti täysi raivo hän ärisi lakamata. Lopulta hän ärähti.
"Miksi teidän hiirepapanoiden piti tulla tänne!?" Kolli raivosi. En välittänyt kollin raivosta vaan raistoin vain kollin pehmeää vatsa karvaa samalla kun sujahdin typeryksen ali kollin takapäässä tarauduin kollin häntään ja purin kaikkin voimin, kolli rääkyi ja rääkyi kivusta kun kolli suvaitsi lopeta niin aivan ensimmäiseksi hänen oli pakko hyökätä kiimpuuni mutta olin lähtenyt ja jäänyt kollin taakseni autaakseni Ruususta sitä naarasta vastaan ärähdin naaralle samalla kun Ruusunen kynsi naaran selkään pitkiä haavoja, mietiskelin miksi ihmeessä tältä naaralta puutui häntä.
"miksi sinulta puuttuu häntä? Oletko syntynyt ilman häntää? Vai oletko katkaisut sen itse pois?" Kysyin kylmällä äänellä. Naaras tuijotti minua vihaisena ja sihahti vihaisena ja hämmästyneenä
"Mitä väliä?" Naaras sihisi. Heilauttin hääntäni turhautuneena, nostin tassuni ja läimäytin naarasta naamalle hiljentääen hänet. Jopa se kirotu kolli oli parempi vastus. Kuulin takaani äänen joka sai minut vihaiseksi, se kolli oli löytänyt minut sekamelskasta! Käännyin mutta se oli virhe kolli ei ollut huomannut minua vielä joten oikeastaan minä autoin hiirenaivoa. Kolli juoksi minua kohti kynnet esillä ja raivon kiilto silmissään. Siirryin siivun ja kolli törmäsi toverinssa. Katselin kuinka kolli yritino etsiä minua naaran luota lopulta minulta pääsi vahingossa mrau-naurahdus. Tukin nopeasti suuni hänälläni mutta liian myöhään kolli oli nimittäin jo kimpusani hän raapi naamani ja kylkiäni sähädin ja ratelin kollin naama toivoen että siihen jäisi ikuinen arpi. Kolli kyllä perääntyi kivusta ja verta kyllä oli paljon mutta olin tehnyt todella pientä jälkeä joka lähtee parissa päivässä. Kolli huusi sotahuudon, mietin hölmistyneenä että mitä tuo hiiren aivo tekee? mutta sainkin sen nopeammin kuin olin kuvitellut niin selville hän oli halunnut saada minut hämileni ja mitä pahinta hän oli onnistunut. Tunnsin terävät kynnet Turkkissani ja päästiin vertahytävän kirkaisun, hyökkäsin pelkällä raivon vimmalla kollin kiimpuun aloin raapimaan puremaan ja sylkemään raivosta.
Kolli rastoi naamani ja sai minut perääntymään kivusta.
"Taas! Miksi aina juuri siihen kohtaan!?" Rääkäisin kivusta. Kollin silmissä loisti oivalltava kiltoo silmissään. Aukasin silmääni mutta en nähnyt yhtään mitään naamassa olevan haavan takia! Minä vielä näytän tuolle pelkurille taivaan merkit!! Olin aivan silmitömän raivoisani hyökkäsin kirotun kollin kuvatksen päälle ja rastoin hänen varmtsanssa havaa jonka olin tehnyt aiemmin kollille, tuhoaisin kolli. Klaanin ja saisin keijukaisen luottamuksen.
"Jätän sinut henkiin vain jota voit nähdä klaansisi kuolevan!" Ärisin kollille. Kolli ei huomioinut sano Misiani hän vain puraisi häntääni jonka olin vahingossa asettanut kollin hänän likelle.
Rääkäisin raivosta ja kivusta näin silmissäni vain kipua, Ajattelin Vasamaa
*E-emo, miksi sinun piti kuolla?* Kysyin surulisena. Nousin ylös ja yritin tapella suruani ja kirotua kollia vastaan, en millään voisi voittaa kollia jos en voita emon menetystä... lopulta päätin luopua emon ajattelusta ja aloin tapelemaan lujempaa ja ytimekkäämiin lopulta kolli kaatui selälleen ja minä saatoin havitella kollin kurkkua mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään niin se naaras repäisi minut irti hänestä.
Käänsin Katseeni naaraseen ja huomasin Ruususen vaanivat naarasta olin aivan varma että hän yritti yllättää naaran ja niin tapahtui sillä Naaras säikähti suunnattomasti Ruusunen hyökätä hänen kimpunsa takaa päin. Naaras rääkäisi tyrmistyksestä ja kivusta. Läimäytin naaran naama terävillä kynsilläni. Käännyin kollia kohti ja puraisin tämän lapaa ja kynsin molempia kylkiä yhtä aikaa.
Kolli rimpuilli rimpuilemasta päästyään. Hän sähisi yrittäen saada oteen kurkustani irotin oteeni ja juoksin Ruusunen luo, puskutin ja huohottin henkästyneenä.
"Ruusunen taistelaan näitä hiirenaivoja vastaan rinnakkain!" Huudahin lähätäen. Ruusunen nyökkäsi ja asetuime selkä vasten selkä, aloimme ratelemaan kollia ja naarasta sain pari osumaa kollin naaman ja kuulin takaani kiljaisun
*Ruusunen taisi osua siihen naaraseen", ajattelin omahyväinen ilme kasvoillaani
Jatkoimme sivaltelua ja minä sähisin raivoisani ja Ruusunen oli aivan hiljaa ja sivalsi lujaa sitä naarasta olin katsellut sitä niin innoissani eteen ollut huomannut kollia, hän raapaisi minua lujaa kylkeen ja minä horjahdin hölmistyneenä mutta sen seurauksena kaadoin vahingossa Ruususen ja itseni.
Kompuroin pystyyn ja katselin nolostunena Ruususta joka tuijotti minua vihaisena. Kolli ja naaras olivat saartaneet meidät.
"Miten nyt suu pannaan?" Kolli irvailli. Sähähdin vihaisena ja hyökkäsin kollin kiimpuun ja aloimme kierimään maassa sähisevänä ja sihisevänä karvakassana.
"sinä senkin hiirenaivo! saastakassa! Typerys! " raivosin kollille. Pyörimme yhä lujempaa eteenpäin kunnes yhtäkkiä törmäsimme Ruususen ja naaraseen jotka olivat kiertäneet ympyrää ja miettineet ensimmäistä siirtoa

\\Ruusunen? Viha? Kuutamo?

//TAISTELUTARINA koko tarina taistelusta -> 2TaP

Lopulta Iltarusko päätyi tappelemaan sen täysi-ikäisen kissan kanssa ja Ruusunen joutui painimaan sen ärsyttävän kollin kanssa. Painiva kaksikko vetäytyi lopulta hieman kauemmas Iltaruskosta ja täysi-ikäisestä eloklaanilaisesta. Ruusunen sihisi silmät viirussa ja korvat luimistettuna. Naaras viskeli häntäänsä agressiivisesti ja odotti kollin hyökkäystä. Ruskea kolli loikkasi naarasta kohti, mutta Ruusunen onnistui väistämään iskun. Hän kääntyi kollia päin ja nousi takajaloilleen. Naaras alkoi mätkiä häntä vähäsen suuremman kollin naamaa raivokkaasti.
“Saatte kaikki maksaa kasvoistani”, hän sihisi hiirenhiljaa. Ruusunen yritti sivallella vastustajansa kasvoja, mutta ei saanut aikaan mitenkään sen erityisempää tuhoa - vain pari pientä haavaa sinne tänne.
“Te ketunmieliset pelkurit! Koko sota on teidän syytänne”, kolli sihisi Ruususelle. Ruusunen vain hymähti hymyillen. Ei häntä haitannut sotia, mutta häntä haittasi sodan jättämät haavat. Kolli mäjäytti etutassullaan Ruususta naamaan ja naaras meinasi menettää tasapainonsa. Kolli kiepahti yhtäkkiä ja loikkasi pahaa-aavistamatonta Iltaruskoa päin. Ruusunen lähti tämän perään hampaat irvessä. Kolli onnistui hyppäämään Iltaruskon kylkeen, mutta Ruusunen veti hänet nopeasti toisesta naaraasta irti.
“Pelkuri!” Ruusunen ilkkui ruskeaa kollia. Tämä sihahti ja loikkasi Ruususen päälle. Hän yritti painaa hopeisen naaraan maahan, mutta hän onnistui ravistamaan kollin päältään. Yhtäkkiä Iltarusko hyökkäsi kollin kimppuun ja sillä välin aikuinen eloklaanilainen yritti hyökätä klaanitoverinsa avuksi, mutta Ruusunen ehti ensin. Hän kaatoi naaraan, joka ei ollut huomannut hänen tulevan. Kissa oli kuitenkin nopeasti pystyssä. Hän katsoi Ruususta vihaisesti ja Ruusunen samalla mitalla takaisin.

//Iltu, Kuutamo tai Viha

//TAISTELUTARINA

Huomasin Ruususen kadonneen ja jättäneen minut yksin taistelemaan suurta kollia vastaan, annoin vielä pari napakkaa iskua kollin naaman ja sitten juoksin pensaikoon johon ajattelin Ruususen ehkä meneen ja niinhän hän oli mennyt.
"Meidän on hyvä taistella yhdessä", naukaisin. Ruusunen katsoi minua ja naukaisi.
"Minä haluan mennä juomaan", Ruusunen huomauti. Lähdimme etsimään puroa tai jokea.

Hetken matkan päästä kaksikko pääsi sinne, mihin Ruusunen oli halunnutkin.
“Vettä”, Ruusunen naukaisi tyytyväisenä. Me olimme kulkeneet puron luokse, josta Ruusunen ryhtyi latkimaan vettä. Kauhukseen naaras myös huomasi kasvojensa kuvajaisen veden pinnasta.
“Kasvoni! Kauniit kasvoni!” Ruusunen kiljahti.
“Se typerä eloklaanin kirppusäkki saa vielä maksaa tästä!” Ruusunen ärisi. Hän katsoi vielä hetken kuvajaistaan ja sitten suoristautui.
“Saalistetaan”, Ruusunen vain tuhahti ja minkäänlaista vastausta odottamatta katosi pensaikkoon, lähdin itsekin saalistamaan metsään lähellä taistelevia kissoja. Nuuhkin ilmaa ja huomasin oravan hajun aloin hiipimään sitä kohti, kun huomasin oravan niin painauduin maahan vaanimaan sitä ja loikasin suuren oravan päälle ja puraisin siltä niskat poiki.

Sen jälkeen tassutin takaisin siihen pensaikoon jossa olin ollut Ruususen kanssa. mietiskelin missä hän oli ja mitä hän oli saanut saaliiksi, sinä samalla söin napaamani oravaa.

Ruusunen tuli siihen pensaikoon jossa Ruusunen ja minä olimme erkaantuneet ja toivoi tämän olevan siellä. Ja naaras oli kuin olikin siellä. Ruusunen joi vielä nopeasti hieman vettä ja meni sitten makuulle.
“Nukun hetken, jos sinua ei haittaa”, naaras totesi ja meni vain unille.

Ruusunen heräsi siihen, kun minä tökkin hänen kylkeään.
“Mennään jo. Meidän täytyy jatkaa taistelua!” ääneni oli kamalan kiireinen. Ruusunen väsyneenä vain veti makeat venyttelyt ja sitten viimein tuli minun viereeni. Sanaakaan sanomatta he vain lähtivät taas taistoon. Ruusunen taisi miettiä kauanko hän oli kerennyt nukkua, mutta hänen ajatuksensa katkesivat, kun he pääsivät taas taistelun hälinän keskelle ja joku kolli tömähti hänen niskaansa. Ruusunen huudahti ja heitti kollin selästään. Ruusunen kiepsahti ympäri ja katseli nyt tätä kollia vihaisena sihisten. Kolli oli suunilleen saman kokoinen kuin Ruusunen ja minä olimme vaikkakin hieman suurikokoisempi. Ruusunen pörhisti karvansa ja väläytteli teräviä valkoisia hampaitaan vähitellen illaksi muuttuvassa kelmeässä päivänvalossa. Kolli vain virnisteli naaraalle, joka sai hänet entistäkin vihaisemmaksi. Ruusunen nousi takajaloilleen. Hän alkoi sivallella kollin naamaa, mutta puolustukseksi tämäkin nousi takajaloilleen. Ilmeisesti tämä ärsyttävä eloklaanilainen oli unohtanut erään seikan, sillä minä oli edelleen paikalla. iskeydyin tähän kolliin ja painoin hänet maahan takajaloillaani ilkeästi kollin kylkeä potkien. Kolli pyristeli altani ja onnistui lopulta pukkaamaan minut pois päältään. Ruusunen juoksi tämän luo ja löi kollia ikävästi korville. Kolli sihisi ja sähisi ja päästi kunnon sotahuudon, kun hyökkäsi nyt taas minua kohti.
*Miksi juuri minä?* sihadin harmistunena. Joku toinen eloklaanin kissa tuli kollin huudon kuullessaan paikalle. Kissa näytti jo täysi-ikäiseltä, Ruususella näyti olevan jotain mielessän mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota kollin takia, lopulta sain hädetyä kollin pois päältäni ja aloin sähisemään hänelle huomasin Ruususen tapelevaan toista kissa vastaan kissa näyti aivan täysi-kasvuiselta.
Sihahdin kollille vielä yhden kerran ja sitten käännyin autamaan Ruususta mutta kolli pääti estää minua hypämällä päälleni
"Hiirenaivoa!!!! Päästä minut irti!!!" Raivosin kollille. Kolli ei huomioinut minun kirkumistani vaan painoi kyntensä syvälle nahkaani kiemurtelin ja sähisin raivoisani, lopulta lenätin kollin kauas minusta ja loikasin vihaisena ylös ja juoksin kollin niskaan ja aloin puremaan häntä, yhtäkkiä se täysi-kasvuinen naaras tarasi minun ja yriti repäistä minut irti kollista päästiin irti ja käänyin naaran suuntaan ja hyökkäsin hänen kimppuunsa vihaisena. Kolli loikasi pääleni ja yritin tapella saamaan Aikaan molempia vaastaan mutta en millään pystynyt minulle tuli mieleen että tältäkö sitää tumman-ruskeasta kissasta samalta kuin minulta nyt. Yhtäkkiä huomasin Ruususen vetävän toisen eloklaanin kissoista pois en kumminkaan huomannut kumpi heistä hyökkäsin sen eloklaanin kissan kiimpuun jota Ruusunen ei ollut vetänyt pois kimpustani, huomasin hänen olevan täysi-ikäinen naaras. Työnsin kynteni syvälle maahan ja Aloin ärisemään, hyökkäsin naaran kimppuun ja aloimme pyörimään vimatusti. Sähisin ja sihisin vihaisella äänellä ja puraisin naarasta en edes tajunnut mihin, sitten naaras vain puraisi minua ja tarautui kylkinii huomasin olevani alimpana ja aloin äriseten rimpuilemaan, naaras läimäisi minua kylkeen ja sitten raapaisi vatsaani. Nostin tassuni ja aloin läimäytelemään naaran naama.
Katselin ympärilleni ja huomasin Ruususen tapelevaan nuorta kollia vastaan, olin siis omillani. Käänsin katseeni naaran silmiin ja ärähdin vihaisena.
"Päästä minut irti ja taistele reilusti!" Sihahdin. En kyllä aikoisi itse taistela reilusti... paitsi jos olisi pakko taistella reilusti. Kun huomasin että naaras ei välittänyt ärinästäni. Mietin hetkiseen ja lopulta keräsin kaikkien voimani ja tönäisin naaran pois päältäni, tassutin naaran luo ja painoin nopeasti kynteni kinni naaran turkiin, silmissäni leimusi murhava ilme painauduin lähemmäs naaran kurkua ja yritin puraista naaran kurkun auki samalla tavalla kuin olin tehnyt sille hiirenaivoa oppilaalle. Mutta naaras läimäytti minua nopeasti naaman ja aloin hoipertelemaan taakse päin verta naamallani. Miksi juuri sinne minne se hiirenaivo kolli oli osunut kaksi kertaa!?
Ärähdin vihaisella äänellä ja hyökkäsin naaran kiimpuun juuri kun hän oli nousemassa. Aloin takomaan naaran selkää ja naama. Naaras oli täysi hiirenaivo kuten kaikki eloklaanin kissat! Haluan tapaa tämän hiiren aivon!!! Vihaan eloklaania ja nyt tiedän miksi, hehän ovat täysiä hiirensivoja!!! Ratelin naaran lapaa ja kylkiä lopulta kyristyin naaran selässä ja heilauttin naaran koipia ja kaadoin naaran kyljelleen, rastoin naaran selälleen ja aloin ratelemaan naaran vatsaa

\\Ruusunen? Kuutamo? Viha?

//TAISTELUTARINA (1327 sanaa taistelusta -> 13TaP)

Ruusunen seisoi taas kerran taistelun keskellä. Naaras ei vain voinut lähteä. Hänestä tuntui, että häntä tarvittaisiin ja hän halusi kaiken lisäksi taistella ja etenkin tappaa. Vaikka hän ei siihen ollutkaan vielä saanut tilaisuutta, naaras tiesi, että se olisi ehdottomasti parasta taistelussa. Pian hänen katseensa osui kahteen kissaan lähistöllä. He riehuivat ja raapivat keskenään maassa ja Ruususesta homma näytti hieman pentujen leikiltä, mutta vain kynnet esillä.
Hetken ajan naaras vain tuijotti eloklaanilaista ja yhteisöläistä. Hän yritti myöskin miettiä tämän yhteisön naaraan nimeä.
*Jos muistan oikein, häntä kutsutaan Iltaruskoksi*, naaras pohti. Pian kuitenkin Iltaruskon katse terästyi Ruususeen. Pienen hetken ajan he vain tuijottivat toisiaan.
*Hienoa, nyt minun ainakin täytyy mennä auttamaan häntä*, naaras ajatteli ärtyneenä. Hän tassutti viileästi yhteisötoverinsa luo, kuin heillä ei olisi ollut minkäänlainen kiire. Ruusunen ei oikein edes katsonut vastustajaansa, kun jo pureuduin tämän niskaan.
*Onpas tällä yksilöllä paksu nahka!* naaras ajatteli, sillä oli aiemmassa kahdessa tappelussa eloklaanin oppilaita vastaan huomannut suurta eroavaisuutta nahan ja turkin paksuudessa. Iltarusko tuli Ruususen avuksi kollin päälle ja he painoivat tämän alas maata vasten. Ruusunen väisti hieman, kun naaras kömpelösti ryhtyi kääntämään painavaa kollia, ja naaras auttoi häntä myöskin hieman. Kollilla oli jäänsiniset silmät, joiden katse oli kiinnittynyt enimmäkseen vain Iltaruskoon - kävivät ne myös pari kertaa Ruususessakin.
Iltaruko painoi etutassunsa kollin rinnan päälle. Hän puristi kyntensä ulos ja painoi ne tämän nahkaan. Ruusunen sen sijaan hyökkäsi kollin häntään.
*Tuo Iltarusko vie kyllä ihan kauheana tilaa!* naaras marisi mielessään, koska eihän hänellä koskaan mitään positiivista sanottavaa ollutkaan. Yhtäkkiä kolli loikkasikin pystyyn ja yllättyneenä Ruusunen päästi vahingossa tämän hännästä.
*Etkö voinut pitää häntä yhtään paremmin!* naaras raivosi mielessään vieressään olevalle Iltaruskolle. Ruusunen loikkasi kollia päin ja he kaatuivat yhtenä läjänä maahan.
“Haluatko nähdä miten tapoin tyttäresi?” naaras kuuli Iltaruskon sanovan hymyillen.
*Ai sinäkö tässä olet tappamisen ansainnut? Minähän sen kaiken työn olen täällä tehnyt!* Ruusunen ajatteli samalla, kun tiukensi otettaan. Iltarusko nosti tassuaan ja läimäytti kollia naamalle. Ruusunen hellitti otettaan ja vilkaisi naaraaseen. Kolli kuitenkin käytti tilanteen hyväkseen ja ponkaisi pystyyn. Iltarusko horjui hänesta hieman kauemmas, mutta Ruusunen sen sijaan lensi kauniissa suuressa kaaressa ilman poikki karhunvatukka pöheikköön.
Naaras repi itsensä irti oksista ja potkaisi itsensä juoksuun. Hän huomasi eloklaanilais kollin painaneen toverinsa maahan, joten hän ponkaisi takajaloillaan ja iskeytyi tämän kylkeen. Naaras tarttui kolliin ja repi tämän irti toisesta naaraasta. Naaras nousi horjuen pystyyn ja lähti hoipertelemaan Ruususta ja eloklaanilaista kohti. Hän läimäytti kollia heikosti ja jättäytyi sitten kauemmas.
*Voi kiitos avusta!* Ruusunen ajatteli ärtyneenä. Sihisten naaras kieri maassa suuremman kollin kanssa. Vähän väliä kolli tuntui liiskaavan nuoremman naaraan kasaksi. Ruusunen tunsi, miten hänen korvastaan alkoi tihkua verta, kun suurempi kolli iski niihin kynsillään. Naaras sihahti ja iski kollia kaikkialle, minne sai kyntensä asetettua. Hetken maassa kierimisen jälkeen kolli sai hänet kuitenkin painettua maahan. Ruususen kyljissä oli pitkiä viiltoja ja hänen turkkinsa oli aivan veren peitossa.
Iltarusko välähti Ruususen silmien edessä ja hän repäisi suuren kollin irti naaraasta. Ruusunen ponkaisi itsensä pystyyn. Hän huomasi, miten Iltarusko oli litistynyt kollin alle ja hänen viiksensä väpättivät hieman huvittuneena. Pian kuitenkin kolli puri pienempää naarasta niin, että tämä kiljaisi. Iltarusko yritti nousta ylös, mutta suuri kolli pureutui tämän takatassuun. Naaras repi itsensä irti ja nilkutti Ruususen luokse.
“Ruusunen me emme voi voittaa häntä yksin meidän on tehtävä yhteistyötä", naaras kuiskasi hiljaa toisen naaran korvaan. Ruusunen vilkaisi häntä ja nousi tämän kanssa yhteen aikaan takajaloilleen. Kaksikko ryhtyi yhteishyökkäykseen kollia kohtaan ja se alkoi jo sujua joten kuten. Pian kolli lyyhistyi jo maahan väsyneenä. Iltarusko ryhtyi kiskomaan tämän häntää ja Ruusunen vain tuijotti touhua vierestä. Yhtäkkiä koko homma meni melkein silmänräpäyksessä ja Iltarusko oli hurjana kissan kimpussa. Kolli sai kuitenkin lopulta heitettyä naaraan pois päältään ja hyökkäsi uudelleen tämän kimppuun. Iltarukokin alkoi näyttää hyvin väsyneeltä. Ruususesta tappelua alkoi jo vaikuttaa taas tasaväkiseltä. Pian Iltarusko oli taas maata vasten. Suuri eloklaanin kolli lateli suuria voimakkaita iskuja naaraan naamalle. Ruusunen päätti auttaa. Hän loikkasi taas päin kollia ja pureutui tämän kylkeen. Kolli menetti tasapainonsa hetkeksi ja Iltarusko peruutti hänen altaan. Naaras jäi hetkeksi sivummalle hengittelemään ja sillä aikaa Ruusunen loikkasi taas kollin päältä pois.
*Hän jaksaa kyllä aika hyvin*, naaras mietti. Kolli juoksi häntä kohti, mutta Ruusunen onnistui väistämään ja kamppaamaan kollin. Hän oli kuitenkin aliarvioinut tämän nopeuden, sillä hän oli pian vatsallaan maassa. Kollin kynnet upposivat hänen lihaansa ja hän veti pitkiä viiltoja Ruususen selkään. Naaras päästi vertahyytävän rääkäisyn ja yritti pyritellä pakoon. Kolli ei kuitenkaan hellittänyt vaan jatkoi naaraan raatelemista. Ruususesta tuntui, että hänellä ei olisi tämän jälkeen enää lainkaan selkäkarvoja. Naaras keräsi kaiken voimansa ja suoristi etutassunsa. Kolli hänen pällään horjahti hieman, ja naaras yritti nyt nousta täysin voimakkaasti pyristellen. Iltarusko tuli myös avuksi ja yritti vetää kollia nuoremman naaraan päältä. Ruusunen kääntyi ympäri ja katsoi eloklaanilaisen vihaista naamaa. Hän syöksyi kollin alle aikeenaan vetää tämän vatsaan viilto, mutta kolli oli nopeampi ja vain lyyhistyi hänen päällee. Ruusunen ei ollut aikeessa menettää kaikkia karvojaan joten hankalasti pyristellen hän pääsi irti kollin otteesta.
“Mennään”, hän sihisi hampaidensa välistä Iltaruskolle. “Meillä ei ole enää juuri lainkaan mahdollisuuksia.”
Ruusunen juoksi kauemmas ja kuuli kollin askelten töminän perässään. Kuitenkin pian ne kääntyivät ja naaras pinkoi pois helpottuneena. Hän huomasi pysähtyessään, että Iltarusko oli jäänyt vielä tappeluun.
*Oma typeryytensä, jos uhraa henkensä tyhmän tappelun vuoksi!* naaras ajatteli. Hän istahti varautuneena ja ryhtyi puhdistamaan haavojaan.
Pian kuitenkin hänen takaansa kuului ääntä, kun toinen naaras - Iltarusko - tuli pensaikkoon. Hiljaa he vain istuivat vierekkäin painostavassa hiljaisuudessa. Ruusunen oikeastaan piti hiljaisuudesta. Häntä ei haitannut lainkaan vain olla hiljaa, mutta sen sijaan taistelun melu häiritsi häntä. Naaras nuoleskeli haavojaan ja tassutti sitten kauemmas Iltaruskosta. Naaras näytti hieman epävarmalta, mutta nousi sitten itsekin ylös. Ruusunen heilautti häntäänsä.
“Tule. Parempi se on pysyä kahden”, naaras puhahti. Iltarusko lähti ehkä hieman huojentuneena toisen naaraan perään.

Hetken matkan päästä kaksikko pääsi sinne, mihin Ruusunen oli halunnutkin.
“Vettä”, hän naukaisi tyytyväisenä itselleen. He olivat kulkeneet puron luokse, josta Ruusunen ryhtyi latkimaan vettä. Kauhukseen naaras myös huomasi kasvojensa kuvajaisen veden pinnasta.
“Kasvoni! Kauniit kasvoni!” hän kiljahti. Hänen silmiensä kohdalla kulki neljä kynnenjälkeä viistosti pitkin hänen kasvojaan.
“Se typerä eloklaanin kirppusäkki saa vielä maksaa tästä!” Ruusunen ärisi. Hän katsoi vielä hetken kuvajaistaan ja sitten suoristautui.
“Saalistetaan”, hän vain tuhahti ja minkäänlaista vastausta odottamatta katosi pensaikkoon. Naaras lähti etsimään itselleen jotain syötävää, jotta hän voisi taas vatsansa täytettyä palata taistelemaan.
Matkalla naaras kuitenkin löysi jotain yrttejä joiden muisteli auttavan haavoihin. Hän pureskeli ne rohdoksi ja levitteli haavoilleen sottaisesti.
Kitkerä maku suussaan naaras lähti taas etsimään itselleen jotain syötävää.

Pitkän metsästystuokion tuloksena Ruusunen oli löytänyt itselleen vain pienen ruipeloisen hiiren, jonka hän pisteli äkkiä poskeensa. Hän palasi ateriansa jälkeen paikkaan, jossa hän ja Iltarusko olivat erkaantuneet ja toivoi tämän olevan siellä. Ja naaras oli kuin olikin siellä. Ruusunen joi vielä nopeasti hieman vettä ja meni sitten makuulle.
“Nukun hetken, jos sinua ei haittaa”, naaras totesi ja meni vain unille.

Ruusunen heräsi siihen, kun Iltarusko tökki hänen kylkeään.
“Mennään jo. Meidän täytyy jatkaa taistelua!” naaraan ääni oli kamalan kiireinen. Ruusunen väsyneenä vain veti makeat venyttelyt ja sitten viimein tuli naaraan vierelle. Sanaakaan sanomatta he vain lähtivät taas taistoon. Ruusunen mietti kauanko hän oli kerennyt nukkua, mutta ajatukset katkesivat, kun he pääsivät taas taistelun hälinän keskelle ja joku kolli tömähti hänen niskaansa. Naaras huudahti ja heitti kollin selästään. Hän kiepsahti ympäri ja katseli nyt tätä kollia vihaisena sihisten. Kolli oli suunilleen saman kokoinen kuin Ruusunen vaikkakin naarasta hieman suurikokoisempi. Ruusunen pörhisti karvansa ja väläytteli teräviä valkoisia hampaitaan vähitellen illaksi muuttuvassa kelmeässä päivänvalossa. Kolli vain virnisteli naaraalle, joka sai hänet entistäkin vihaisemmaksi.
*Tuo kakara luulee itsestään tosiaan liikoja!* naaras ajatteli ja nousi takajaloilleen. Hän alkoi sivallella kollin naamaa, mutta puolustukseksi tämäkin nousi takajaloilleen. Ilmeisesti tämä ärsyttävä eloklaanilainen oli unohtanut erään seikan, sillä Iltarusko oli edelleen paikalla. Naaras iskeytyi tähän kolliin ja painoi hänet maahan takajaloillaan ilkeästi kollin kylkeä potkien. Kolli pyristeli naaraan alta ja onnistui lopulta pukkaamaan tämän pois päältään. Ruusunen juoksi tämän luo ja löi kollia ikävästi korville. Kolli sihisi ja sähisi ja päästi kunnon sotahuudon, kun hyökkäsi nyt taas Iltaruskoa kohti. Joku toinen eloklaanin kissa tuli kollin huudon kuullessaan paikalle. Kissa näytti jo täysi-ikäiseltä, joten Ruususella oli hieman paha aavistus siitä, mitä mahdollisesti tulisi käymään.

//Viha, Iltu, Kuutamo?

//TAISTELUTARINA

"Viimeinen varoitus, pentu”, hän ärisi minulle, katsoin kollia uhkaavasti. “Jos nyt peräännyt ja annat minun viedä tyttäreni pois täältä, säästän sinut. Muussa tapauksessa en ole vastuussa seuraamuksista.”
*Pentu? En minä ole pentu?* sihadin tyrmistyneenä ja ärsyntyneenä.
"Ei! Minun on jatkettava!" Sihadin vihaisena.
"Muista en vastaa seurauksista", kolli huomauti. Katselin ympärillenin mietiskelen miten voisin jatkaa tapellua, hyökäsin nopeasti ja ytimekkäästi kynnetesillä kollin päälle kun olin hänen päällään painoin kynteni kinni hänen turkinssa. Kolli sihisi ja yriti ravistella minut pois päältään, mutta pidin lujasti kiinni ja yritin tehdä tapopuraisun, siis sellaisen millaisen tein riistalekin. Pureuduin kollin niiskan ja kolli huudahti kivusta ja yhtäkkiä kierähti ympäri ja minä jäin alle, jäin siihen hetkeksi pökeryksisä. Yritin etsiä sumeilla silmilläni kollia ja loppulta tarkensin katseeni tämän tumman ruskean tuurkiin ja vielä tummempiin tabby-kuvioihin.kompuroin ylös puudustelen päätäni selvitääkseni ajatuksiani ja hyppäsin taas kollin kimppuun. kolli sihahti harmistunena ja nousi takajaloilleen rapaisten minua naaman saamiseen kohtaan mihin hän oli jo osunut, pudistelin päätäni mutta verta vain valui silmilleni.
"Miksi sinä noin teit?" Kysyin vihaisena. Hän ei vastannut vaan hyökkäsi minun kimpuni.
"Hei!" Sihadin tyrmistyneenä. Läimin kollin naama veren sokaisemana, en nähnyt yhtikäs mitään.
"Luovutatko viimeinkin?" Kolli kysyi kynnet verisinä.
"No, en todellakaan!" Ärähdin.
loikasin pystyn ja Aloin läpsimään kollin naama, lopetin huohotaen. huohottin henkästyneenä ja vilkuilin kollin silmiin varautunenan sitä että kolli hyökkäsi kimpuni. Lopulta loikasin kollin viereen ja kolli katsahti minua hölmistyneenä ja kääntyi äkkiä minun puoleni, pureuduin kollin lapaan sihisten. Kolli ravisteli minut irti ja puraisi minua hännästä ja minä kiljaisin kivusta silmät lajeteen. Käännyin katsomaan suoraan kollin silmiin vaikka vieläkin silmissäni oli punertavat vertaa! Pureuduin vihaisena kollin takajalan kimppuun. Kolli ravisti minut vaivattomasti irti ja puraisi minun lapaani, huudahin kivusta ja tuijotin tuijottamasta päästyäni. Silmissäni leimahti vihan liekki.
Loikasin vihan sokaisemana ja aloin puremaan ja rapimaan kollin turkkia kolli katsoi minua jäänsinisin silmin. Kyristyin ja yritin tehdä liikeen jonka yksi kissa oli juuri tehnyt toisaalla. olin kollin edessä kun olin varmasti valmis niin loikasin ja viilsin kollin naama ylähältä alas asti.
Kolli nosti käpälänssä ja läimäytti minua kovaa ja ytimekkäästi laapani. Lenähdin vähän matkan päähän kollista, kolli katsahti minua ja sitten hän yritti lähteä naaran ruumiin kanssa pois. Tokeniin nopeasti ja lähdin kollin perään, vaikka minua väsytti niin minun oli aivan pakko onnistua siinä mitä olinkaan tekemässä. Loikasin kollin selkään takaa päin hän oli ilmiselvästi luluut minun luovuttaneen tai jotain kun oli yritänyt pakoon! Puristin kollin karvoja lujaa ja kumaruin yritän hamuilla haampaillani kollin kurkkua, Mutta en millään yltänyt. Kolli alkoi ravistelemaan Turkkian ja sai minut taipumaan tipahdin maahan ja aloin pyristellemään ylös. Lopulta pääsin pystyyn. Vilkaisten kollin silmiä kollin silmissä loisti suutumus.
Katselin ympärilleni väsyneenä, kunnes huomasin hopeanharmaan naaran tummemman haarmailla raidoilla ja smaragdin vihreillä silmillä.
*Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?* mietin.
*Ruusunen! Hänen nimensä on Ruusunen!* oivalsin. Naaras vilkaisi minua ja tassuti luokseni, mietiskelin aikooko naaras auttaa minua. Naaras ei oikeastaan vilkaisutkaan häntä vaan hyökkäsi vain kollin niiskan, huohottin siinä hetkiseen ja sitten loikasin naaran avuksi, saimme painollamme kollin painetua maahan, loikasin nopeasti pois kollin päältä ja käänsin hänet ja tuijotin kollin jääsinisiin silmiin.
Ja painoin nopeasti tassuni Kollin rinnan päälle, työnsin kynnet syvälle kollin lihaan. Tumman ruskean kollin silmät suurenivat kivusta sillä samalla Ruusunen purii kollin häntää, lopulta kolli keräsi kaiken voimansa ja loikasi. Kaaduin maahan hämmästyneenä ja vihaisena, kompuroin pystyyn ja sihadin kollille vihaisella äänellä kolli kääntyi mutta se oli virhe sillä samaan aikaan Ruusunen loikasi kollin päälle kolli katui maahan tyrmistyneenä. tassutin kollin eteen kylmän viileästi ja kysyin hymyillen.
"Haluatko nähdä miten tapoin tyttäresi?" Kysyin hymyillen. Kolli vain tuijotti minua vihan kiltoo silmissään ja hän yritti kaikkin voimin päästä pois Ruususen alta mutta Ruusunen vain tiukensi otetaan kollin kollin silmissä paistoi myös selvä upumus ja kipu.
Nostin tassuni ja läimäytin kollia naamaan, kollin silmissä loisti viha ja suutumus. Ruusunen helitii otetaan ja katsahti minua. Yhtäkkiä kolli ponisti Luojaa ilmaan niin että Ruusunen lensi kauniissa kaaressa karhunvatuka pöheiköön.
"Tuota... anteeksi....", sopersin tyrmistyneenä. Kolli ei kumminkaan kuunelut vaan vihan voimalla hyppäsi mahtavalla loikalla päälleni ja alkoi rakastamaan karvojani selästä, kyljistä lopuksi hän pureutui laapanii. Aloin rimpuilemaan yhä vain kovempaa, yhtäkkiä Ruusunen repäisi kollin irti minusta. katselin kajahtanuta kollia ja Ruususta nousin hoipereleen pystyyn ja aloin hoipertelemaan Ruususta ja kollia kohti kun olin perillä niin minä läimäytin kollia heikosti ja jäin suosiolla sivuun hetkeksi minua pyöryti. Katselin kuinka kolli ja Ruusunen kierivät maassa sähisevännä karvansasana. Lopulta nousin ja menin autamaan Ruususta.
Naaras oli kyljellään kollin alla verisellä turkillaan näkyi monta havaa hyökkäsin puolustaamaan Ruususta ja repäisin kollin irti hänestä mutta kolli lennähti vahingossa päälleni, kollin alla oli todella kuuma. Lopulta hän kääntyi ympäri ja puri minua. Kiljaisin kivusta ja yhtäkkiä silmissäni alkoi sumeta mutta pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani ja yritin nostaa kollia pois päältäni lopulta kierähdin ja nousin ylös kissan päältä. Yhtäkkiä ilman varoitusta ja mitään kolli hyökkäsi oikean takatassuni kiimpuun ja rastoi siihen syvän haavan vedin veriseen takajalkani nopeasti pois ja Aloin nilkutamaan Ruususen luo ja kuiskasin
"Ruusunen me emme voi voittaa häntä yksin meidän on tehtävä yhteistyötä", kuiskasin hiljaa naaran korvaan, naaras vilkaisi minua ja ja nousimme yhtäaikaa ylös ja loikasimme meitä isomman kollin eteen ja puraisin hänen etutassuiaan ja samalla Ruusunen rastoi kollin kylkiä , kolli vilkuili ympärilleen ja mieti kumman kissan kimppuun hyökkäisi.
Lopulta hän hyökkäsi minun kimpuni mutta olin nopeampi ja livahdin hänen alitseen rapaisten hänen vatsaansa ja lopulta olin hänen takapäässä puolella pureuduin kollin häntään ja hän kiljaisi kivusta ja alkoi sähisemään ja sihisemään raivoissaan. Purin vain haamasta enkä päästänyt irti! Lopulta siirryin vastapäätä Ruususta ja aloin repimään ja rastamaan kollin turkkia kyljestä, lopulta kolli lyyhistyi maahan tyrmistyneenä hän ei ollut pökertynyt mutta hän ilmi selvästi oli todella upunuut.
*Vihaan eloklaania.. mutta en edes tiedä miksi?* Hämästelin. Hauaksin kollin hännästä ja aloin Koskimaan lujaaa kollin häntää mutta lopetin kun kolli sähisemään minulle vihasta leimuavin silmin.
Aloin säätimään kollia takaisin sähisin vihasta leimuavin silmin ja pystyssä olevien karvojen kerra jota näyttäisin isommalta kuin oikeasti olin. Vihasta leimuavien silmieni takia en huomannut olenkaan mitään mitä tein hyökkäsin vain vihaisen kollin päälle ja aloin ratelemaan kollin vatsaa karvoja ja kylkiä ja ja kaikea mahdollista olin niin vihainen että en edes tajunnut mitä tein.
Sähähdin kollille ja Aloin ratelemaan kollin naama ja verta vain pulppusi jokaisesta haavasta. Silmissäni loisti julma valo, katsoin kollin silmiin ja silmissäni alkoi sumeta tyrmistyksestä.
*Olinko taipamassa hänet?* kysyin tyrmistyksestä. Kolli lentäti minut nopeasti pois päältään ja sitten hän kompuroi ylös ja hyökkäsi kimpuni.

\\Ruusunen? Hiili?

Päivänsäde: 38kp! -

Ruusunen: 41kp! + 11TaP -

Iltarusko: 27kp! + 4TaP -

Cosmos: 14kp -

Härmä: 10kp -

Keijukainen: 103kp! + 6TaP - 1000KP täynnä! Ilmoita siitä tulevat 5tp vieraskirjaan viimeistään 25.12.2023

Lyra: 8kp -

Järkäleloikka: 7kp + 3TaP -

Malvaruusu: 17kp + 7TaP -

//TAISTELUTARINA// 1113 sanaa taistelusta = 11 TaP

Keijukainen oli viimein päättänyt ryhtyä toimeen ja oli selittänyt kaikille juonen. Yhteisön ja Kuolonklaanin oli viimein aika tuhota Eloklaani lopullisesti, ja sitten he pääsisivät viimein takaisin kotiin. Ruusunen oli asiasta innoissaan.

Ruusunen seisoi nyt taistelun reunamilla arvioimassa kissojaan, jotta voisi valikoida heidän joukostaan itselleen sopivan vastustajan.
Pian kuitenkin naaraan niskaan hyökkäsi joku. Ruusunen rääkäisi mätkähtäessään maahan.
*Pelkurimainen ja epäreilu hyökkäys!* naaras räyhäsi mielessään. Hänen vastustajansa seisoi hänen päällään ja piteli häntä tiukasti halailemassa maata. Hän takoi takatassuillaan Ruususen kylkeä ja se ei ollut hänestä lainkaan mukavaa. Hän sähisi kovaäänisesti ja onnistui jollain ilveellä heittämään tämän kissan päältään. Nyt Ruusunen kerkesi nähdä vastustajansa paremmin. Hän oli vihreäsilmäinen vaaleanruskea turkkinen naaras, joka ei ollut häntä paljoa pienempi. Kissa oli tömähtänyt maahan sellaista kyytiä, että nyt hän oli haukkomassa happea sen jäljiltä, kun ilma oli tyhjentynyt hänen keuhkoistaan. Ruusunen ei antanut tälle kissalle aikaa tasata hengitystään ja päästä pystyyn vaan loikkasi tämän kaulaan. Naaras puristi hampaitaan tämän kissan kaulassa, mutta ei saanut tälle tappavaa haavaa. Vaaleanruskea naaras rääkyi ja hän yritti rimpuilla otteestani irti. Ruusunen ryhtyi takomaan kissan kylkeä voimakkaasti.
*Tässä kosto aiemmasta!* naaras huusi mielessään. Kissa alkoi rimpuilla ensistä enemmän ja lopulta lipesi Ruususen otteestan. Hän kompuroi tassuilleen ja hyppäsi taas tassut ojossa hopeanharmaan naaraan kimppuun. Ruusunen tömähti selälleen maahan ja oli jo siinä sekunnissa hyvin tietoinen siitä, mitä tämä naaras aikoisi tehdä. Vaaleanruskea naaras riipi Ruususen vatsaa ja laittoi hampaansa yhteisöläisen kurkulle.
“Henkesi haisee aivan jätöksille!” Ruusunen sihisi hänelle. Tästä suutuksissaan naaras puristi leukojaan hieman yhteen. Naaras kuitenkin kavahti, kun verta purskahti Ruususen kaulasta ja hänen otteensa hellitti hieman. Tietysti yhteisön ylpeänä jäsenenä Ruusunen käytti tilaisuutta hyväkseen ja potkaisi tämän pois päältään. Tämä horjui hieman kauemmas ja Ruusunen loikkasi pystyyn haavoistaan välittämättä. Verta tihkui hänen vatsastaan ja kaulastaan maahan ja sai sen tuntumaan tahmealta polkuanturoiden alla. Kynnet auringonvalossa punaisina kimmeltäen naaras lateli iskuja vastustajansa naamaan. Tämä otti koko ajan askelia taaemmas kuin perääntyäkseen, mutta Ruusunen ei lopettanut. Pian eloklaanilaisen takajalka osui kuoppaan ja tämä tömähti maahan. Ruusunen ryhtyi repimään naaraan kylkiä ja selkää, niin että karva pöllysi. Naaraan vastustaja vain vapisi maassa ja yritti haroilla Yhteisöläisen kasvoja etutassullaan. Eloklaanilaisen silmissä pilkehti epätoivo ja Ruusunen saattoi nähdä omat verenhimoiset silmänsä toisen kissan silmistä. Kohta kuitenkin arvaamatta kissa läimäytti voimakkaan iskun suoraan hopeanharmaan kissan silmille. Parkaisten kivusta Ruusunen kompuroi taaemmas etutassullaan naamaansa hieroen. Veri vain levisi entisestään hänen kasvoillaan ja sai hänet tuntemaan itsensä likaiseksi ja hänen olonsa inhottavaksi. Eloklaanin ketunmielinen oppilas oli jo pystyssä ja hän hetken toljottamisen jälkeen yritti vain karata. Ruususen teki mieli antaa tämän lähteä, mutta jos tämä olisi täysin poissa pelistä se auttaisi enemmän. Tämä mielessään naaras iski piikin terävät hampaansa kissan kermanväriseen hännänpäähän. Hän piteli hännästä kiinni lähes kaikin voimin ja veti kissaa lähemmäs. Oppilas kirkui kurkku suorana ja yritti räpiköidä kauemmas. Ruusunen ei kuitenkaan antanut tälle kissalle millään lailla armoa. Hän veti naarasta koko ajan vain lähemmäs silmät veren takia melkein kiinni. Naaras yritti viskellä häntäänsä, jotta saisi sen irti hopeanharmaa raidallisen naaraan otteesta, mutta epäonnistui pahoin. Ruusunen ihan vain tuskan katselun huvin vuoksi puristi hampaitaan enemmän yhteen ja eloklaanin oppilas kirkui kovaäänisesti. Yhtäkkiä kuitenkin naaras teki jotain arvaamatonta. Hän kiepsahti ympäri ja juoksi Ruususeen pahki.
*Mikä hullu tuo kissa on!?* naaras ajatteli samalla kun mätkähti maahan. Hänen otteensa irtosi kissan hännästä ilmalennon aikana ja ennen kuin hän pääsi taas pystyyn, kissa painoi hänet taas maata vasten. Ruusunen ei kuitenkaan tarvinnut paljoa rimpuilua niin hän oli taas irti naaraan heikosta otteesta. Kaksikko tuijotti toisiaan siinä hetken ajan ja sitten molemmat kääntyivät ympäri ja lähtivät pois. Ruusunen vilkuili kuitenkin koko ajan taakseen sen varalta, että tämä kissa hyökkäsi vielä hänen kimppuunsa.

Ruusunen oli käynyt nopeasti pesemässä itseään ja nappaamassa itselleen pulskan hiiren, jonka hän oli kaikessa hiljaisuudessa pistellyt poskiinsa, samalla kun hän oli piileskellyt pensaassa. Naaraan oli pitänyt koko ajan vahtia, että hänen verensä ei jättäisi selkeää vanaa, jotta kukaan ei huomaisi hänen menneen lepäämään tappelun ollessa käynnissä. Naaras ei halunnut näyttää petturimaiselta ja hän kovasti halusikin todistaa Keijukaiselle olevansa tämän luottamuksen arvoinen. Naaraan aikomus oli siis taistella mahdollisimman hyvin koko sodan ajan. Hän aikoi näyttää olevansa hyvinkin uskollinen ja murhaavansa helposti kissoja kujakissayhteisön puolesta. Hiirensä syötyään Ruusunen lepuutti vähän silmiään ja lähti sitten takaisin taistoon.

Ruusunen oli löytänyt vastustajansa. Raidallinen kullanruskea eloklaanin kolli oli kyyhöttänyt taistelun reunamille ja naaras oli tietenkin ottanut tilaisuuden hyödykseen. Siitä huolimatta, että hän oli jo valmiiksi haavoilla, ja että joistain hänen haavoistaan tuli edelleen verta, hän hyökkäsi rohkeasti kollin kimppuun. Naaras sai tätä horjutettua, mutta ei kuitenkaan kaadettua. Kolli yritti lyödä häntä naamalle, mutta Ruusunen väisti.
*Eikö eloklaanilaiset tosiaan tiedä tämän enempää liikkeitä?* naaras ilkkui mielessään. Hän syöksyi kollin alle ja nousi edelleen hänen allaan seisomaan. Kolli kaatui kumoon ja Ruusunen kiepsahti ympäri. Hän ryhtyi mätkimään kollia voimakkaasti ja yritti myöskin pidellä tätä maassa. Isokokoinen kolli kuitenkin pääsi pystyyn ja onnistui lyömään voimakkaalla iskulla Ruususen kauemmas itsestään. Naaras ei aikonut hävitä enään yhtään taistelua ja loikkasi kollin naamaan. Hän kaatoi tämän ja repi eloklaanilaisen naamaa. Kolli kuitenkin taas kerran onnistui nousemaan pystyyn. Eloklaanin - ilmeisesti oppilas ikäinen - kolli loikkasi naaraan selkään ja Ruusunen yritti kamppailla päästäkseen kollin otteesta. Hän yritti kaikkensa ja lopulta kierähti selälleen niin, että kolli litistyi ja päästi vaistomaisesti irti. Ruusunen nousi takatassuilleen ja mätki iskuja taas kerran oppilaan naamaan. Kolli oli huonossa tilassa ja alkoi selkeästi menettää viimeiset voimansa. Ruusunen loikkasi vielä tämän päälle ja onnistui painamaan hänet maahan. Kolli valahti pian veltoksi, mutta Ruusunen tiesi tämän tempun. Hän tiesi, ettei voinut olla vielä murhannut kollia, joten hellittämisen sijaan vain jatkoi entistä kovempaan. Eloklaanin kolli selkeästi tajusi, ettei hänen temppunsa toimisi ja loikkasi yhtäkkiä ylös ja onnistui saamaan Ruususen irti itsestään.
*Enään vain pari iskua ja hän on mennyttä!* Ruusunen juhli.
“Minä menen tästä!” kuului huuto ja Ruususen edestä vilahti kissa. Naaras kerkesi tunnistaa tämän olevan Malvaruusu. Naaras oli pettänyt Eloklaanin ja liittynyt kujakissayhteisöön, mutta ei ollut saanut millään lailla Ruususen kunnioitusta tai luottamusta itseensä. Malvaruusu loikkasi Eloklaanin surkimuksen kimppuun.
“Ma-Malvaruusu”, kolli sopersi epäuskoisena, “mitä sinä teet?”
“Sinä pilasit kaiken!” Malvaruusu ärjyi, nosti etukäpälänsä ilmaan ja löi sen täydellä voimalla vasten kollin naamaa. Kolli päästi ilmoille onnettoman parahduksen. Ruusunen ei kerennyt tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Hän ei kerennyt yllätyneisyyden takia ajatella ja liittyä uudelleen taistoon. Malvaruusu huusi tälle vielä jotain, mutta se meni Ruususella yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli vaikeroi maassa anoen Malvaruusua lopettamaan, mutta naaras ei tietenkään antanut tälle armoa. Pian Malvaruusu painoi päänsä, löi hampaansa eloklaanilaisen kaulaan ja puristi sitten leukojaan yhteen. Kolli haukkoi henkeä tuskissaan ja Malvaruusu riuhtaisi päätään ja pala kollin kaulasta suussaan hän vetäytyi kauemmas. Verta tulvi kollin kaulasta ja hänen katseensa lasittui. Ruusunen oikeastaan nautti näystä, mutta ei siitä, että Malvaruusu oli tullut viemään hänen täydellisen voittonsa. Se ketunmielinen itsekäs rotanjätös oli vain tullut paikalle silloin, kun tappelu oli jo periaatteessa voitettu.
Tuhahtaen ja sanaakaan sanomatta Ruusunen lähti pois. Hän tassutti kauemmas. Hänen olisi pitänyt saada murhata tuo kolli! Hän oli tehnyt kaiken työn ja Malvaruusu oli vain tullut viemään parhaimman osuuden häneltä.

//taistelutarina (555 sanaa= 5tap

atkoin vähän nolona partiota leopardin ja hyökyaaloon kanssa.
"On jo myöhä", huomioin.
"Mennään takaisin", naukaisin leopardille.
"Selvä", leopardi vastasi. Lähdimme nopeasti tassutaen takasin leiriä kohti, kun olimme leirissä mennin lepäämään pesään minkä olin valinnut nukuma paikkanseni, suljin silmäni ja nukahdin lämpimään tuuleen Turkissani

Seisoin leopardin vieressä kun keijukainen kertoi lähtevänsä "jutelemaan" mesitähden kanssa Mutta hän halusi meidän tulevan muukanssa ja taisteluun.
"Taisteluun? Keijukainenhan sanoi että se on vain keskustelu mesitähden kanssa..." hämmästelin. Käännyin katsomaan leopardia olin juuri aukaisemaassa suuni kysyäkseeni haluakoo leopardi taistella kanssani mutta leopardi ehti ensin sanoa.
"Me voisimme taistella yhdessä", leopardi sanoi. Lähdimme tassutammaan muun kujakissayhteisön kanssa taistelu alueelle. Kuno olimme siellä taistelu oli jo alkanut siellä oli paljon kissoja siellä oli keijukainen ja klaanit osaa klaanista oli meidän puolellamme ja toiset eivät suurin osa kujakissayhteisöstä oli jo täällä. Juoksin alas taistelemaan, katselin ympärilleni hämmästyneenä klaanikissojen paljoudesta, pyörittelin siinä hetkiseen päätäni etsiskelen jonkun kujakissayhteisön jäsenen jota voisi auttaa tai jotakuta eloklaanin kissa jonka kiimpuun hyökätä. Kuliin ääneen kauempaa ja känyin katsomaan huomasin kaunin kilpikonna kuvioisen naaran joka näyti oppilasikäiseltä, naaras oli ruskean soturin kanssa. Lähdin juoksemaan naarasta kohti yhtäkkiä naaras huomasi minut ja jäi siihen tuijottamaan kuin olisi kivetynyt. Loikasin naaran päälle välittämättä siitä että naaraseen sattuisi. Aloin vain raapimaan naaran naamaa etukynsillä ja sitten takakynsilla naaran vatsaa, tunsin intoa kun näin naaran kauhistuneen ilmeen. Naaras kiljaisi pyristelen tyrmistyneenä.
"Auta! Kuusihäntä auttaa!" Naaras kiljui tyrmistyneenä. Naaras käänsi päätään ja katsoi siihen ruskeana soturiin vilkaisin nopeasti itsekin saadakseni varmuuden että kollista ei ollut varaa. Laskin katseni ja uudotin haampani naaran kaulaan ja naaras alkoi rimpuilemaan kovasti niin kovasti että oteeni kirpposi. Yhtäkkiä joku tarautui selkääni ja alkoi vetäämään yhtäkkiä roikkuin ilmassa kuin avuton pentu. Aloin syömään ja sähisemään ja lopulta sihisin hampaideni välistä naaralle lupauksen.
"Minä olen iltarusko ja minä lupaan että tämä ei jäänyt tähän!" Sihisin hampaideni välistä ja rimpuillin irti kollin otteesta. Lähdin juoksemaan nuorempaa oppilasta päin vilkaisemataakaan taakseni.
Katseni tarkentui tummanruskeaan naaraseen jolla oli kullankeltaiset silmät. Mutta en minä siitä välitänyt halusin vain naaran verta! Halusin vain nähdä naaran silmissä pelon! Juoksin nopeammin ja nopeammin yhtäkkiä naaras käntyi ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, rojahdin naaran niiskan ja aloin puremaan raapimaan taistelemaan kuin hullu! Purin raivosin ja sähisin. Naaras oli kohta aivan veressä! Painauduin naaran korvan viereen ja kuiskasin hänen korvaanassa Sanat jotka saivat naaran kauhun valtaan.
" et näe seuraava aamua", kuiskasin hiljaa. Pureuduin nopeasti ja lujaaa naaran kurkuun naaras alkoi yskiä ja henkitää vaivalloisesti. Lopulta tein naarasta loppuun ja raapaisin naaran kaulassa olevaa havaa ja raapaisin naaran kurkuun auki nousin pois naaran päältä Ja katselin ympärilleni miettien kuka haluaisi seuraavaksi taistela kanssani. Yhtäkkiä suuri tummanruskea kolli juoksi kuoleen naaran luokse ja painautui naaran veriseen turkkin hän näyti todella suruliselta ja vihsiselta lopulta hän kuiskasi
"Sarastustassu, Kuka teki tämän sinulle?" Kolli kuiskasi tyrmistyneenä.
"Minä", naukaisin oudon viileällä äänellä. Kolli käänähti minua kohti vihaisena. Yhtäkkiä kolli loikasi melkein pelkällä raivon voimalla päälleni ja huusi minulle raivon ja suurun valtaamaana.
"Kuinka sinä saatoit tappaa tyttäreni!?" Kolli huusi surunmurtamalla äänellä. Katsoin kollia kukan viileäällä äänellä ja tokaisin nopealla äänellä.
"Koska en muuten saa ehkä koskaan keijukaisen luottamiusta", tokaisin nopeasti ja ytimekkäästi. Yhtäkkiä suutumus valtasi minut kun tajusin että kolli ei aikonut päästä minua irti. Aloin vihaisena raapimaan kollin vatsaa, mutta yhtäkkiä tunsin kuinka kolli läimäyti voimakkaalla tassuillaan naamaani. Lopetin hyökkäys yrityksest ja aloin vain puolustautuaman kunnes päätin käyttää liikettä minkä olin juuri huomannut jonkun käytävän, valahdin veltoksi ja kolli helitii otetaan, keräsin kaikki voimani ja lenätin kollin vähän matkaan päähän minusta loikasin nopeasti pystyyn. Ja aloimme kiertämään toisiamme vihaisina ja kolli surulisena.

\\hiili?