Järkäleloikan toive oli käynyt toteen, he olivat löytäneet Tyrskytiikerin partion. Järkäleloikka kosketti nopeasti kuonollaan Tyrskytiikerin poskea ja antoi pienen kehräyksen kummuta kurkustaan. Ei ollut lainkaan tyypillistä kollille osoittaa tälläistä läheisyyttä julkisesti, mutta Järkäleloikka halusi kaikkien muiden tietävän, että Tyrskytiikeri kuului hänelle. Ja vain ja ainoastaan hänelle. Kollin kasvoilla vilahti hymyntapainen, kun hän katsoi pikaisesti raidallista kollia silmiin ja rykäisi sitten kurkkuaan.
“Tahdoin varmistaa, että olet kunnossa”, Järkäleloikka kuiskasi kumppaninsa korvaan ja virnisti sitten peruuttaessaan toisesta kauemmaksi. Partiot sopivat, että he jatkaisivat matkaansa yhdessä ja voisivat saada näin enemmänkin saalista. Ohdake ja Iltarusko erkanivat Leopardin kanssa keskenään hieman kauemmaksi, mutta kaksi kokeneempaa kollia pitivät kolmikkoa tarkasti silmällä. Järkäleloikan suusta pääsi matala huokaus, kun Iltarusko hotkaisi nappaamansa oravan suuhunsa. Saaliseläin oli jo mennyttä, mutta kolli kyllä ripittäisi tulokkaan mokomasta käytöksestä.
“Iltaruskossa riittää kyllä työtä. Millaiselta Ohdake vaikuttaa?” Järkäleloikka kysyi kumppaniltaan ja katsahti taas kolmikkoon. Ruskeanharmaa kissa vaikutti hänestä hieman mitäänsanomattomalta ja tylsältä ensivaikutelman perusteella. Iltaruskosta hän ei vielä ollut muodostanut kunnollista mielipidettä ja ennen kuin Tyrskytiikeri ehti vastata, kuului heidän takaata tömähdys. Tummaturkkinen kissa käännähti vain ja ainoastaan huomatakseen pilkullisen naaraan kompastuneen puunjuureen. Järkäleloikka siristeli silmiään ja pudisteli päätään hieman turhautuneena. Iltarusko vaikutti sinkoilevan koko ajan ties minne ja naarasta sai pitää turhankin tarkasti silmällä. Järkäleloikka piti enemmän rauhallisista kissoista, joita ei tarvinnut kaitsea, kuin pentuja.
“Hän vaikuttaa ihan järkevältä kissalta. Hän ei ole järin kova puhumaan, mutta ethän sinäkään ole eikä se minua haittaa”, Tyrskytiikeri vastasi pienen välikommelluksen jälkeen ja vinkkasi Järkäleloikalle silmää. Kolli tuuppasi entistä eloklaanilaista hieman huvittuneena ja hänen ei-niin-vakava ilme vaihtui vakavaan, kun Iltarusko asteli heidän vierelleen.
“Erakkona olet varmasti tottunut toimimaan aivan eri tavoin, mutta yhteisössä saaliita ei saa syödä partiossa. Pidä huoli, että jatkossa nappauksesi päätyvät väliaikaiseen leiriin asti. Se on epäkohteliasta käytöstä syödä suoraan partiossa, kun yhteisössä on muitakin nälkäisiä suita kuin sinä”, Järkäleloikka kommentoi Iltaruskolle hieman tönkösti ja turhankin tylysti. Järkäleloikka heilautti häntäänsä ja siirsi sitten katseensa raitaturkkiin. Tyrskytiikeri saisi jatkaa tästä, jos olisi jatkettavaa; kolli oli aina ollut häntä parempi puhumaan. Sitä suurikokoinen ja jykevärakenteinen kissa arvostikin Tyrskyraidassa, kolli oli häntä sanavalmiimpi ja keksi moniin tilanteisiin oikeat sanat.

//Tyrkky, Iltarusko, Ohdake?

Ruusunen tepsutteli eteenpäin. Sadepisaroita läiskähteli naaraan naamalle. Hän oli pörhistänyt turkkinsa pitääkseen kylmän ilman lyhyehköllä turkillaan mahdollisimman hyvin poissa. Häntä ei huvittanut lainkaan olla sateessa, mutta ei hän halunnut leirissäkään koko päivää viettää. Naaras tuhahti, kun tuuli ryhtyi puskemaan vastaan. Tänään ei selkeästi ollut hänen päivänsä. Hän käännähti ympäri ja katsoin Rubiiniin joka ei näyttänyt kauhean iloiselta sateessa kastuneena. Oli lähellä, että Ruusunen olisi tirskahtanut. Hän kuitenkin hillitsi sen ja tassutti toisen naaraan luokse. Rubiini oli ollut kiltti ja luvannut lähteä katsomaan Ruususen perään, kun naaras lähti ulos.
"Voisimme lähteä takaisin. Tämä sade inhottaa minua", Ruusunen naukui hiljaa rauhaisalla äänellä. Rubiini nyökkäsi hyväksyvästi. Ruusunen lähti tassuttelemaan arpisen naaraan vierellä takaisin. Vaikka naaras olisikin sanonut jotain, Ruusunen ei kuullut. Hän vain ajatteli kaksijalkalaa. Metsä ei ollut lainkaan hänen paikkansa. Hän halusi taas kiipeillä katoille ja katsella iltataivaan tuloa. Hän puuskahti. Metsä ei kyllä ollut hänen paikkansa. Aina hän voisi kiipeillä puissa, mutta ei se ollut sama. Pian Ruusunen tajusi heidän olevan jo leirissä. Rubiini oli kadonnut ja se ei kyllä haitannut Ruususta lainkaan. Hän meni suojaisaan kohtaan puhdistamaan itseään. Sade loppuikin jo pian ja nyt naarasta ärsytti, ettei ollut jäänyt metsään sen kauemmaksi aikaa.
*Olisin voinut kiipeillä puissa", naaras ajatteli tympeänä. Hän katselin tylsistyneenä leiriä. Hänellä ei olisi aikomustakaan mennä pyytämään enään ketään mukaansa. Hän ryhtyi pesemään tassujaan. Ei hänellä oikein muuta tekemistä ollutkaan joten hän käyttäisi itsensä siistimiseen nyt aikaa. Naaras raapi takatassullaan hieman korvaansa, koska sitä kutitti. Hetken siinä toimettomana istuttuaan Ruusunen päätti viimein nousta. Hän ei voisi lähteä ulos ellei hän pyytäisi jotakuta mukaansa, mutta voisi hän ympäri leiriä talsia. Naaras tepasteli pitkillä jaloillaan eteenpäin ja huokaisi tylsyydestä. Ei voinut olla sitten sen tylsempää. Ruusunen halusi jo takaisin kaksijalkalaan. Kaksijalkala oli hänen kotinsa ja hän siis kuului sinne. Naarasta turhautti tämä klaanisoopa. Hän toivoi jo heidän vain lähtevän kotiin. Naaras ei ollut varma mitä muut olivat asiasta, mutta hänellä oli selvä mielipide. Hän myöskin edesauttaisi eloklaanin kukistamista hyökkäämällä jokaisen tapaamansa eloklaanilaisen kimppuun, jos tämä oli siis tarpeeksi pieni ja nuori Ruususen vastukseksi.
"Leikitään!" ääni naaraan vierestä keskeytti hänen ajatuksensa. Ruusunen ei edes ollut tajunnut, mutta nuori valkeaturkkinen kolli, - jonka turkissa oli tummanharmaata kuviota siellä täällä - oli tullut hänen vierelleen. Kollin ääni oli ollut käskevä pyytävän sijaan. Hän oli selkeästi määrännyt naarasta leikkimään hänen kanssaan. Ruususen olisi kovin tehnyt mieli läimäistä kollia korville, mutta hillitsi halunsa. Tämä muistutti naarasta jostakusta ja tajunta iski häneen pian. Tämä pieni törkimys oli Päivänsäteen ja Kharonin poika. Ruusunen ei ollut varma tämän nimestä, mutta hän muistutti kieltämättä vanhempiaan melkoisen paljon. Naaras ei uskonut tämän kollin suostuvan kieltävään vastaukseen joten hän vain nyökkäsi hieman. Kolli näytti hieman innostuvan ja selkeästi oletti jotenkin määränneensä Ruususta sillä hän röyhisti rintaansa ja katsoi naarasta innoissaan. Ruusunen tuhahti hiljaa. Tällaisten hiirenaivojen kanssa tulisi olemaan mahdotonta elää.

Oli aivan tavallisen tylsä ja uuvuttava päivä. En ollut saanut aikaiseksi juuri mitään, sillä Päivänsäteen hermoja raastavat pennut – tai joku heistä – olivat nähneet painajaisia läpi yön ja pitäneet minutkin valveilla. Olin jo hetken harkinnut vaihtavani pesää lopullisesti, mutta luopunut ajatuksesta nopeasti. Pennut olivat jo pian nelikuisia, joten jos joku häädettäisiin pesästä niin pennut. Minä olin kuitenkin tämän Yhteisön johtaja, enkä suostuisi siihen että jotkut kitisevät pennut ajaisivat minut pois valitsemastani pesäpaikasta. Vaikka pennut olivatkin Päivänsäteen, en ollut löytänyt yhteyttä heihin. Tietysti olin viettänyt heidän kanssaan aikaa ja yrittänyt antaa tuoreille yhteisöläisille mahdollisimman hyvän kuvan itsestäni, jotta he voisivat oppia arvostamaan ja kunnioittamaan minua.
Luojan kiitos pennut olivat lähteneet pesästä aamuvarhain isänsä kanssa, jotta olin saanut edes hetken nukuttua. Olinkin noussut vasta aurinkohuipun aikaan, kun pennut olivat palanneet pesään nukkumaan. Päätin, että käyttäisin tämän päivän Eloklaanin tuhoa suunnitellen. Päivänsäde oli kaiketi lähtenyt leiristä, kun häntä ei näkynyt missään, joten jouduin suunnittelemaan yksin. Meidän täytyisi tavata Henkäystähti ja kuolonklaanilaiset ennen hiirenkorvan loppua, jotta pääsisimme suunnittelemaan Mesitähden murhaa ja hänen klaaninsa tuhoamista ihan tosissaan. Kuolonklaanin päälliköllä varmasti oli omat sanansa sanottavana asiaan, ja ikävä kyllä minun olisi kuunneltava myös häntä.
Inhosin kompromissien tekemistä, mutta tällaisessa tilanteessa minulla ei liiemmin ollut vaihtoehtoja. Vaikka Yhteisö olikin vahva myös yksin, ilman Kuolonklaania me emme voisi tuhota Mesitähteä. Halusin tämän sodan olevan ohi ennen lehtikatoa. Mitä pidempään olin poissa kaksijalkalastani, sitä enemmän kaipasin sinne.

Katseeni kääntyi leirin sisäänkäyntiin, josta asteli sisään partio. Olin jo kääntämässä vihreiden silmieni katsetta toisaalle, kun huomioni kiinnittyi kissaan, joka ei ollut Yhteisön jäsen. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tunnistin kilpikonnalaikukkaan naaraskissan samaksi, jonka olimme Tyrskytiikerin kanssa löytäneet vaeltelemasta reviiriltämme lehtikadon aikaan. Kapinen eloklaanilainen oli päässyt sillä kertaa karkuun, mutta nähtävästi nyt tilanne oli päätynyt toisin. Nefirin katse kohdistui minuun ja naaras tassutteli ryhdikkäästi luokseni muu partio perässään.
"Löysimme tämän eloklaanilaisen reviiriltämme kiipeilemästä puissa. Omien sanojensa mukaan hän haluaa liittyä Kujakissayhteisöön, mutta sinä päätät, uskotko häntä vai et", valkea naaras ilmoitti rauhallisella äänellä.
"Selvä", vastasin kylmän rauhallisesti ja ohitin Nefirin päästäkseni laikukkaan naaraskissan eteen. Kissa kohtasi katseeni empimättä ja nosti leukansa pystyyn. Hänen ilmeensä oli inhottavan ylimielinen ja itsevarma, että se sai turkkini kihelmöimään.
"Me olemmekin tavanneet", lausahdin latteasti ja lähdin tassuttamaan kissan ohitse, heilauttaen tälle häntääni käskyksi seurata, "tule, mennään hetkeksi juttelemaan kahdestaan."
Nefiri ja muut partion jäsenet jäivät aloilleen, kun laikukas naaraskissa lähti seuraamaan minua. En vienyt häntä yhteenkään pesään, vaikka hän todennäköisesti eloklaanilaisena tunsikin niistä jokaisen. Sen sijaan siirryimme hieman syrjemmälle leirin aukiolla, juuri sellaiseen sopivaan paikkaan jossa ei ollut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemassa.
"Mikä sai sinut lähtemään Eloklaanista?" esitin suoran kysymyksen ja käännyin taas tuntemattoman kissan puoleen.
"Sinäkö olet tämän Kujakissayhteisön johtaja?" naaras sivuutti kysymykseni, ohitti katseeni ja silmäili leirin pääaukiota arvostellen. En pitänyt lainkaan siitä, miten vähän hän osoitti kunnioitusta minua kohtaan. Mikäli en olisi ollut niin kiinnostunut tämän naaraan tarkoitusperistä, olisin antanut hänelle opetuksen. Viime tapaamisellamme kissa oli paljastunut varsin suulaaksi tapaukseksi, joka puhui enemmän kuin teki. Vikkelä jaloistaan ja terävä sanoistaan hän oli, mutta esimerkiksi kissan taistelutaidot ja kyky kunnioittaa muita olivat olemattomat.
"Olen", vastasin pakottaen itseni pysymään rauhallisena, "et vastannut kysymykseeni, eloklaanilainen." Viimein naaraskissan vihreä katse siirtyi takaani minuun.
"Mikä se kysymys olikaan?" naaraan käytös alkoi hetki hetkeltä enemmän ärsyttää minua, "ai niin, miksi lähdin Eloklaanista.. Kysyisit ennemmin miksi en lähtenyt! Se klaani on täynnä epäluotettavia inhotuksia, jotka pettävät heti tilaisuuden tullen. Lisäksi olen kyllästynyt koko perheeseeni, Mesitähtikin on yksi valehteleva, kaikkia mielistelevä ja niin pyhää esittävä liero."
No niin, nythän tämä kävi vasta mielenkiintoisesti. Kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virnistys. Puhuessaan eloklaanilainen ei kiihtynyt juurikaan, mutta hänen silmissään leimusi raivo. Joko hän oli erittäin lahjakas valehtelija tai sitten hän oikeasti oli sanojensa kanssa tosissaan – minä uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
"En ole yllättynyt siitä, että eloklaanilaiset pettävät. Mitä sinun perheesi on tehnyt?" utelin hienovaraisesti, lähinnä selvittääkseni mihin sukuun tämä muukalainen kuului.
"Eivät varsinaisesti mitään muuta kuin ovat vain olemassa, eivätkä osaa arvostaa minua pätkän vertaa", laikukas naaras naukaisi päätään pudistellen, "paitsi Mesitähti. Hän on tehnyt ja paljon. Millainen isä rankaisee tytärtään ihan pienistä asioista vain rankaisemisen ilosta? Puhumattakaan siitä, miten hän suorastaan kutsui teidät tänne ja on kaikin tavoin aivan hiirenaivo."
Minä todella aloin pitää tämän kissan puheista, mutta yksi asia sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni: hän oli sukua Mesitähdelle ja samalla myös Päivänsäteelle. Vaikka naaras vaikuttikin potentiaaliselta jäseneltä Kujakissayhteisölle, en voinut suhtautua häneen kovinkaan positiivisesti. Mitä jos tämä olikin Mesitähden juoni? Jos se katala ketku oli lähettänyt sukulaiskissansa luoksemme selvittääkseen mitä me suunnittelimme. Jos tilaisuuden tullen tämä laikukas soturi pakenisi kertomaan kaiken kuulemansa ja näkemänsä – eli tiedot Päivänsäteestä – Eloklaanille ja pettäisi meidät. En voisi ottaa sitä riskiä, mutta en voisi myöskään ajaa tätä kissaa pois. Hänen tiedoistaan voisi olla meille hyötyä, sillä hän tiesi minne Eloklaani oli perustanut uuden leirinsä, millainen se oli ja mitkä olivat sen heikkoudet. Meille voisi olla hyötyä hänen tiedoistaan.
"Oletko sinä Mesitähden sukulainen? Millä tavalla?" en voinut vastustaa kysymyksen esittämistä, ja se ikään kuin karkasi suustani. Onneksi laikukas naaras ei näyttänyt pahastuvan. Hänen terävä katseensa kohdistui taas minuun ja kissa lausui vastauksen halveksuen:
"Hän on isäni."
Se oli vastaus, jota olin pelännyt. Sisarentytär tai pennunpentu ei olisi ollut niin paha, mutta että Mesitähden tytär. Se tarkoitti, että tämä kissa oli Päivänsäteen sisko. Ajatuskin siitä sai aikaan inhotuksen. Olin halunnut pitää kasvattityttäreni mahdollisimman kaukana verisuvustaan, ja nyt yksi hänen läheisistä sukulaisistaan seisoi meidän leirissämme. Päivänsäde pamahtaisi paikalle hetkenä minä hyvänsä ja saisi sen selville. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta sisintiäni kalvoi pieni pelko siitä, että tyttäreni löytäisi yhteyden sisarensa kanssa ja kyllästyisi minuun. Minun silmissäni verisukulaisuus ei tarkoittanut mitään ja siksi olinkin oppinut rakastamaan Päivänsädettä kuin omaa pentuani, mutta hän ei ollut koskaan kohdannut sukulaisiaan. Toisaalta tiesin pelkoni olevan naurettava, Päivänsäde oli kasvanut Yhteisössä minun kanssani ja oppinut vihaamaan sukulaisiaan. Tuskin yksi mahdollinen poikkeus saisi häntä kääntämään takkiaan ja kääntymään meitä vastaan.
"Sepä mielenkiintoista", tokaisin mietteliäänä, mutta jatkoin hieman terävemmällä äänellä, "me emme esittäytyneetkään vielä. Minä olen Keijukainen, tämän Yhteisön johtaja. Mikä on sinun nimesi?"
"Malvaruusu", eloklaanilainen vastasi empimättä, "miten on, näetkö sinä minun potentiaalini? Tahdotko minut osaksi yhteisöäsi?"
Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, olisin voinut alkaa nauramaan. Kissa kuvitteli itsestään liikoja, luuli selvästi olevansa korvaamaton ja täydellinen. Mutta Yhteisön säännöt olivat selvät; kun kerran astui yhteisön reviirille, ei päässyt pois. En tekisi tämän kissan kohdalla poikkeusta, vaikka hän olikin Mesitähden tytär ja entinen eloklaanilainen.
"En minä sinun potentiaalistasi tiedä, mutta sinä saat jäädä. Ymmärtänet varmaan, että emme voi noin vain luottaa entiseen eloklaanilaiseen ja Mesitähden tyttäreen, joten toistaiseksi olet Kujakissayhteisön vanki. Et saa poistua leiristä ja tehtäväsi on todistaa, että olet luottamukseni arvoinen", nau'uin hento hymy kasvoillani. Malvaruusuksi esittäytynyt naaras ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä.
"Uskomatonta! En voi käsittää, miten vaikeaa teillä on luottaa minuun. Mutta aivan sama, kai tämä on parempi vaihtoehto kuin Eloklaanissa oleminen. Toivottavasti sinä ja Yhteisösi olette oikeasti minun arvoisiani, sillä en aio olla osa mitä tahansa kissajoukkoa", naaras tuhahti leuka pystyssä. Olin jo kyllästynyt tämän kissan ylimieliseen käytökseen, joten en pilannut hänen iloaan kertomalla, että päätös hänen osallisuudestaan ei ollut enää hänen. Nousin ylös toivottaen kissalle hyvät päivänjatkot ja siirryin etäämmälle tarkkailemaan naarasta. Heti kun Päivänsäde palaisi, kertoisin hänelle uutiset.

Nefiri: 7kp -

Rubiini: 20kp! -
+ 4TaP

Malvaruusu: 5kp -

Ohdake: 4kp -

Tyrskytiikeri: 5kp -

Iltarusko: 5kp -

Miitä te tällä tete?" Tyrskytiikeri kysyi.
"Tuota, en tiedä miksi järkäleloikka halusi ulos mutta minä halusin ulos hankimmaan ruokaa", naukaisin.
"Selvä no koska nyt törmäsimme niin voimme yhtä hyvin jatkaa matkaa yhdessä", tyrskytiikeri naukui. Katsahdin toisen kollin joka oli myös valvottu. Tassutin kollin luo.
"Hei, mikä sinun nimesi on?" Kysyin kinostunena. Kolli katsoi minua jäänsinisin silmin.
"Minun nimeni on ohdake, entä mikä sinun nimesi on?" Ohdake vastasi.
"Tuota, minun nimeni on iltarusko", vastasin hämilänin. Pysähdyin haistaesanin oravan, Tipahdin kömpelösti vanimisasenton. Hivin hiljaa lähemäs oravaa kun olin tarpeeksi lähellä hyppäsin Äkkiä oravan päälle, purin siltä niskat nurin. Alojatelin että se pitäisi viedä leirin, mutta ei tällä taidetakaan tehdä niin joten söin sen nopeasti. Nousin ylös ja jatkoin takaisin ohdaken vieren.
"Oliko hyvä napaus?" Kysyin hymyillen. Katsoin syvälle ohdaken jäänsinisin silmin.
"Oli se ihan hyvä", ohdake vastasi välinpitämättömästi. Tassutin hetken hiljaa miettien miksi ohdake oli niin välinpitämättön. Olin niin ajatuksisanin että kompastuin juuren.
*Miksi juuri minun piti kompastua tähän typerään juuren!" sihahdin harmistunena. Kompuroin tassullenin harmittelin hetkiseen ja lähdin juoksemaan jota saisin muut nopeasti kiinni.
*Toivottavasti en ollut niin kaukana että saisin rangaistuksen*, kuiskasin pelästynennä. Hyppelin äkkiä ohdaken ja tyrskytikerin luo.
"Hei, tyrskytiikeri ja hei taas ohdake", naukaisin rauhoittunenna.
"Hei iltarusko", tyrskytiikeri naukaisi.
"Hei taas iltarusko", ohdake naukaisi. Tassutin heidän vieressän kuunellen jos heillä olisi jotain hyödyllistä.

\\tyrsky? ohdake?

Väräytin toista korvaani kuunnellessani Leopardin lirkuttavan Ohdakkeelle, että jos törmäisimme rajalla Eloklaanin partioon, voisimme aloittaa tappelun. Täplikäs naaras oli yksi Keijukaisen hyvin aivopestyistä seuraajista, jotka olivat sisäistäneet johtajansa kieron ajattelumaailman. Toisaalta Leopardi oli harvinaisen naiivi kissa luonnostaan, joten hänen ohjailemisensa ei vaatinut mitään erityistä taitoa.
"Tappelun aloittaminen on kylläkin täyttä ajanhukkaa yleensä", murahdin hännälläni huiskaisten ja loin Leopardiin terävän katseen, mutta vaaleanruskea naaras vain räpytteli silmiään harmittoman näköisenä. Tukahdutin huokauksen ja käännyin katsomaan Ohdakkeeseen, joka silmäili minua hieman kysyvästi. "Tarkoitan vain, että ei ole järkeä kuluttaa energiaa pienissä nujakoissa rajalla ja vuodattaa turhaan verta. Tiedäkin siis, että jos törmäät eloklaanilaisiin rajalla, taisteleminen ei ole ensimmäinen vaihtoehtosi."
Ohdakkeen pää kallistui hieman ja tämä nyökkäsi hitaasti, mutta en osannut sanoa, mitä mieltä kolli todellisuudessa oli asiasta. Eikä sillä, että se minua olisi varsinaisesti kiinnostunutkaan - halusin vain välttyä turhilta tappeluilta niin pitkään kuin se oli mahdollista, sillä oli selvää, että jossain vaiheessa meitä odottaisi isompi yhteenotto, jossa ratkeaisi kunkin klaanin ja Yhteisön kohtalo.
Jätettyämme uudet hajumerkit lähdimme tassuttamaan takaisin päin. Ehdimme kulkea vain muutaman ketunmitan verran, kun edestäpäin alkoi kuulua rapinaa. Raotin suutani ja maistoin ilmaa - ei tunkeilijoiden hajua. Hetken kuluttua esiin tupsahti Järkäleloikka Iltaruska kannoillaan. Katsoin kumppaniini hiukan yllättyneenä, mutta en voinut estää itseäni kehräämästä nähdessäni hänet.
Tajusin kuitenkin hyvin pian, että kaikki muut saattoivat kuulla kehräykseni, ja pakotin itseni keskittymään johonkin muuhun. "Mitä te täällä teette?" kysyin silmäillen kaksikkoa uteliaasti.

//Järksy, Ilta tai Ohdake?

Yllätyin, kun Tyrskytiikeri kysyi mistä päin olin kotoisin. En tiennyt mitä vastata hänelle. Entä, jos hän halveksisi minua kotikissa syntyperäni takia.
“Mitä väliä sillä oikeastaan on?” kysyin kohauttaen lapojani kävellessäni. Tyrskytiikeri oli hetkisen hiljaa.
“Niin. Ei sillä varmaan ole niin kovasti väliä”, kolli tokaisi äänellä, josta en saanut rippustakaan irti hänen oikeasta mielipiteestään asiaan.
Leopardin johtaessa meitä käännyimme ohi polun ja nenääni alkoi tulvia vierasta hajua. Oliko tämä sitten se Eloklaanin haju?
“Minne olemme menossa?” rikoin hiljaisuuden. Tyrskytiikeri katsahti Leopardiin.
“Eloklaanin rajalle”, Leopardi vastasi kuin käskystä. Nyökkäsin tuijotellen eteenpäin tylsistyneenä. Se siis oli Eloklaanin hajua. En halunnut jutella sen kummemmin mutta hiljaisuudessa oli hieman kiusallista.
Saavuimme ilmeisesti rajalle sillä molemmat partioni jäsenistä pysähtyivät.
“Mitä me tekisimme, jos Eloklaanin hajua olisi meidän puolellamme?” kysyin lähinnä Tyrskytiikeriltä, joka seisahtui vierelleni kuin Leopardilta, joka maisteli ilmaa lähempänä rajaa.
“Jos eloklaanilaisia näkysi, voisimme aloittaa tappelun mutta todennäköisesti joutuisimme tyytymään takaisin kääntymiseen ja Keijukaiselle asiasta raportoimiseen”, Leopardi naukui kohottaen katseensa minuun. Nyökkäsin taas ja vilkaisin Tyrskytiikeriin kuin varmistaakseni, että Leopardin antama tieto piti paikkaansa.
//Tyrsky?

Malvaruusu katsoi tympääntyneenä valkoturkkista kujakissaa, joka aivan syyttä suotta epäili kilpikonnalaikukkaan naaraan sanoja. Malvaruusu ei voinut käsittää sitä miksei mokoma uskonut häntä!
"Ettäs kehtaatkin epäillä minun sanojani", kirjavaturkkinen naaras tiuskaisi ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn. Naaras vilkuili halveksuen vanhempaa naaraskissaa, joka näytti olevan tosissaan aiempien sanojensa kanssa.
"Kukaan järkevä ei luota vihollisensa sanoihin sokeasti. Yhteisön reviiri ei kuulu eloklaanilaisille, enkä voi hyväksyä sitä että kuljeskelet täällä vapaasti kertomatta syytä sille. Sen vuoksi sinä lähdet nyt meidän mukanamme Kujakissayhteisön leiriin, Keijukainen saa päättää mitä kanssasi tehdään", vallkea naaraskissa lausahti Malvaruusun makuun turhan koppavasti. Kujakissayhteisön partion toinen jäsen astui lähemmäs kirjavaturkkista soturia ja alkoi patistaa tätä valkoturkkisen naaraan perään. Malvaruusu kavahti taaksepäin ja kohtasi valkean naaraan silmien terävän katseen.
"Minähän kerroin juuri sinulle syyn!" Malvaruusu naukui kipakasti ja siristi silmiään, "on oma häpeäsi, jos et usko minua." Taas joku tönäisi Malvaruusua eteenpäin. Naaras oli kamalan pettynyt siihen, miten häntä kohdeltiin! Hän tekisi kyllä valituksen tälle Keijukaiselle. kuinka nämä kapiset kujakissat eivät ymmärtäneet sitä, miten hienon ja ainutlaatuisen kissan kanssa he olivatkaan tekemisissä.. Malvaruusu aavisteli, että nämä kujakissat olivat vain rivikissoja, jotka eivät ymmärtäneet hyvän päälle. Tämä Keijukaiseksi kutsuttu johtajakissa varmasti ymmärtäisi, että Malvaruusu oli oikea aarre ja ainutkertainen kissa. Kaikki halusivat hänet joukkoihinsa – tai niin naaras itse ainakin uskoi.
Siispä entinen eloklaanilainen päätti lähteä seuraamaan näitä kujakissoja, samalla mulkoillen heitä halveksuen.

//Jatkan Keijukaisella kun kerkeän, mutta Nefirikin saa halutessaan jatkaa jos ehtii ensin

//TAISTELUTARINA (ainoastaan viimeinen kappale on taistelua, eli siis 460 = 4TaP)

Myyrän kallo tuntui vainoavan Rubiinia. Aina kun hän havahtui mietteistään, se oli ilmestynyt johonkin hänen lähelleen - aivan kuin joku olisi pilaillut hänen kustannuksellaan ja liikuttanut sitä silloin kun hän ei katsonut. Aluksi asia oli vaivannut häntä kovasti, mutta ajan mittaan hän oli tottunut mysteerisen kallon läsnäoloon. Siinä oli jotakin sellaista, joka toi hänelle sanatonta lohtua.
“Jutteletko taas Pähkinälle?” Rubiini käänsi korvansa kohti Deimosta, joka oli tassuttanut hänen viereensä huomaamatta. Hän oli ollut niin keskittynyt katselemaan kalloa, ettei ollut pannut merkille muuta ympäristöä. Jokin Deimoksen kysymyksessä kuitenkin särähti hänen korvaansa - ja pahasti.
“Pähkinä on kuollut”, Rubiini luimisti korviaan katsahtaessaan Deimokseen hieman hämillään. Rubiinin reaktio näytti saavan myös Deimoksen hämmentymään, mutta sitten tämän ilme kirkastui kuin tämä olisi juuri hoksannut jotakin.
Deimos pudisteli päätään. “Niin, totta. Anteeksi”, kolli maukui pahoittelevasti. Hänen päänsä kallistui mietteliäännäköisesti. “Tulin vain muistuttamaan, että sanoit aamulla lähteväsi kanssani saalistamaan.”
Rubiini kurtisti kulmiaan - oliko hän luvannut sellaista? Hän ummisti hetkeksi silmänsä ja yritti muistella aamun tapahtumia, mutta jostain syystä kaikki hänen muistikuvansa siltä ajalta olivat utuisia ja vaikeasti tavoitettavissa. Kun hän yritti saada kiinni jostakin muistosta, se tuntui lipuvan kauemmaksi hänestä.
“Aivan, kyllä”, Rubiini ravisteli päätään, vieläkään muistamatta käyneensä minkäänlaista keskustelua aiemmin päivällä Deimoksen kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut tähdellisempääkään tekemistä tällä hetkellä, joten hän voisi yhtä hyvin lähteä saalistamaan kollin kanssa. “Milloin mennään?” Hän levitti naamalleen ystävällisen hymyn.

Iltapäiväaurinko kultasi metsän, jossa tuoksui eloon heräilevä luonto, kun lumen alta paljastuivat hiirenkorvan ensimmäiset vihreät kasvit. Rubiini loikki astinkiveltä toiselle muutama hännänmitta Deimoksen jäljessä heidän ylittäessään jokea, jonka pinnalla näkyi yhä isoja jäälauttoja. Toisella puolella he lähtivät Deimoksen kanssa kumpikin eri suuntiin.
Rubiini suuntasi kohti metsän rajaa suu raollaan maistaakseen mahdolliset riistaeläimet, jotka saattoivat oleskella lähistöllä. Ei mennyt aikaakaan, kun hänen kielelleen laskeutui pehmeä hiiren tuoksu, joka sai hänen suunsa vettymään. Albiino lähti hiipimään hajujäljen perässä matalana ja ääneti. Mitä vahvemmaksi hiiren haju tuli, sitä nopeammin Rubiinin sydän alkoi takoa. Veri kohisi hänen korvissaan, ja hänen kyntensä työntyivät ulos, kun hän näki harmaan vilahduksen sulaneen lehtikasan päällä.
Täysin vaistojensa johdattamana Rubiini teki syöksyn saalista kohti kynnet ojennettuna. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, kun Rubiinin kynnet takertuivat sen turkkiin ja pusersivat sen maata vasten. Naaras piti rimpuilevaa jyrsijää tassujensa välissä, tutkaillen sitä punertavalla katseellaan.
“Ole kiltti. Tapa minut!” Hiiri puhui Pähkinän äänellä. Rubiini siristi silmiään. “Olet paras ystäväni. Parhaat ystävät auttavat tällaisissakin asioissa. Eivätkö autakin?” Pienet, mustat nappisilmät katsoivat häneen vetoavasti.
“Olet oikeassa.” Rubiini lipaisi suupieliään. “Niin parhaat ystävät tekevät.” Nopealla liikkeellä hän tarttui eläintä päästä kiinni ja veti sen irti. Verta suihkusi hänen valkoiselle turkilleen, ja hän viskasi pään menemään.

Lähistöltä kuului askeleita. Rubiini nosti punaiseksi värjäytynyttä kuonoaan ja nuuhki ilmaa - eloklaanilaisia! Hän nousi nopeasti ylös ja lähti liikkumaan hajun suuntaan kuin olisi vaaninut saalista. Pian hänen näkökenttäänsä osui punertava turkki puiden takana, juuri ja juuri metsän ulkopuolella.
“Päästä minut tästä… En parane enää.. Sinun täytyy tehdä se”, Pähkinä kuiski hänen päässään. Rubiinin häntä nytkyi pahaenteisesti, kun lähti lähestymään suurempaa kollia. Kissa ei ollut vielä huomannut häntä, ja kun tämä viimein tajusi kääntyä katsomaan sivulleen, Rubiini oli jo tämän kimpussa.
“Mitä ihmet-” Eloklaanilainen horjahti Rubiinin loikatessa tämän niskaan ja ryhtyessä repimään hampaillaan tämän poskea. Samalla hän porasi kynsiään kollin turkkiin, mikä sai tämän ulvahtamaan kivusta.
Rubiini hyppäsi pois soturin päältä sellaisella voimalla, että se sai kollin menettämään tasapainonsa kokonaan. Se antoi Rubiinille tilaisuuden hyökätä kissan haavoittuvaisemman vatsapuolen kimppuun. Juuri kun hän oli aikeissa upottaa hampaansa kollin vatsaan, tämä sai jostakin voimansa takaisin ja läimäisi naarasta pään sivuun suurella käpälällään. Isku oli niin tuju, että Rubiinin korvissa sirisi hetken.
Sivusilmällä hän näki, että eloklaanilainen yritti nousta uudestaan. Rubiini sivuutti tykytyksen takaraivossaan ja kävi uuteen raivokkaaseen hyökkäykseen, antamatta kollille tilaisuutta toipua. He pyörivät maassa hyvän tovin, kunnes Rubiinin onnistui päästä tämän kaulan alle. Hän pureutui kissan pehmeään kaulaan ja tunsi lämpimän veren purskahtavan suuhunsa. Eloklaanilaisen kurkusta kuului kurlutusta ja tämä yritti yhä huitoa Rubiinia tassuillaan, mutta liikkeet hidastuivat joka lyönnin jälkeen. Rubiini ei päästänyt irti, ennen kuin kissa valahti maahan kyljet vaivalloisesti kohoillen.
Hän katseli kollia, jonka vihreissä silmissä oli kivusta lasittunut katse. “Älä huoli, minä päästän sinut pois tästä kivusta”, hän maukui myötätuntoisesti kissalle, joka ei kuitenkaan enää liikkunut.
“Rubiini?” Rubiini käänsi tyynesti katseensa heitä kohti hölkkäävään Deimokseen, jonka naamalla oli kireä ilme. Kollin silmissä välähti kauhuntapainen, eikä Rubiini ymmärtänyt, mistä se johtui.
“Pähkinä halusi pois kivuistaan”, hän selitti Deimokselle rauhallisella äänellä, vilkaisten ohimennen eloklaanilaisen ruumista, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi vuolaasti verta, “joten minä autoin häntä - aivan kuten parhaat ystävät tekevät.”
Deimos näytti hetken ajan avuttomalta, mutta sitten hänen korvansa nousivat pystyyn, kun kauempaa kuului hätääntynyt huuto.
“Lehmusjalka? Lehmusjalka!” Toinen, punertavaturkkinen eloklaanilainen tuli heitä kohti juoksujalkaa, ja tämän turkki sojotti viimeistä karvaa myöten pystyssä.
Rubiini räpytteli silmiään ihmeissään, kun Deimos asettui hänen eteensä ja viittoi häntä hännällään menemään kauemmaksi. Deimoksen olemuksesta Rubiini arvasi, että tämä tiesi heidän eteensä muristen pysähtyvän kollin entuudestaan. Eloklaanilainen kyyristyi järkytyksestä tolaltaan toisen kollin ruumiin viereen ja yritti tuuppia tätä kuonollaan. Lehmusjalaksi kutsuttu kissa ei kuitenkaan reagoinut. Rubiini oli päästänyt hänet kivuistaan, aivan kuten Pähkinä oli halunnut.
“Lieskakajo”, Deimos yritti puhua punertavaturkkiselle soturille, jonka hurjistunut katse oli nyt kohdistunut Rubiiniin, jonka rähjääntynyt ja verinen turkki paljasti hänen tekonsa, “Rubiini ei tehnyt sitä tahallaan! Hän ei ole ollut oma itsensä - hän on sairas!”
Rubiini ei ymmärtänyt, mistä hänen toverinsa puhui. Hän ei ollut sairas vaan Pähkinä oli. Hän oli auttanaut Pähkinää. Nyt Pähkinä ei ollut enää sairas.

//Lieska?

Nefiri rakasti Kujakissayhteisön uutta reviiriä. Erakoiden joukkio oli asustellut metsässä muutaman kuun, eikä valkoisella naaraalla ollut lainkaan ikävä meluiseen, haisevaan kaksijalkalaan. Vaikka hän oli itsekin kasvanut kaksijalkalassa, joka tosin oli kujakissayhteisön kotia huomattavasti pienempi, hän oli aina tuntenut kuuluvansa metsään.
Siksi Nefirin askeleet olivat keveät, kun hän kulki Eloklaanin entisillä alueilla partiossa mukanaan Deimos ja Hyökyaalto. Kaksijalkalassa oli ollut se hyvä puoli, että lehtikadon aikaan siellä oli lämpimämpää kuin metsässä. Tällä seikalla ei kuitenkaan ollut enää väliä, sillä hiirenkorva teki tuloaan rytinällä. Ilma tuoksui multaiselta ja elävältä, kun uudet kasvit työntyivät esiin loskaisten lumikerrosten alta ja riista heräili horroksestaan. Nefiri oli tavallista paremmalla tuulella, ja olisi todennäköisesti tällä tuulella pysynytkin, ellei hänen nenäänsä olisi yllättäen osunut vieraan kissan tuoksu. Eikä minkä tahansa kissan, vaan eloklaanilaisen: vaikka tuoksu oli ollut valkoiselle erakolle tuttu vasta muutaman kuun, ei hän voinut erehtyä heidän vihollistensa hajusta.
"Haistatteko tuon?" Nefiri kysyi partiotovereiltaan, mutta heidän ei tarvinnut vastata mitään: epäluuloiset ja jännittyneet ilmeet kertoivag tarpeeksi. Nefiri haisteli ilmaa tarkkaan, ja vaikka hän ei mikään mestarijäljittäjä ollutkaan, pystyi hänkin päättelemään, ettei kyseessö vaikuttanut onneksi olevan kuin yksi tunkeilija. Yhden kissan he hoitelisivat kolmeen pekkaan helposti.
Korvat höröllä Nefiri lähti kahden muun kanssa hajun perään. Heidän ei tarvinnut kulkea pitkään, ennen kuin rapina erään männyn alaoksilla paljasti eloklaanilaisen sijainnin. Valkoinen naaras siristi silmiään, kun huomasi oksien välistä pilkistävän kilpikonnakuvioisen kissan. Hänen ei tarvinnut alkaa huutelemaan tunkeilijaa alas, sillä naaras loikkasi pian kolmikon eteen aivan vapaaehtoisesti.
"Hei, minä olen Malvaruusu", vieras kissa esitteli itsensä. "Ajattelin liittyä joukkoonne, sillä Eloklaani on täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle."
Nefiri vilkaisi epäillen kahta muuta partiolaista. Oikeasti? Tämä oli Eloklaaniltakin heikko yritys.
"Luuletko, että olemme tarpeeksi sinisilmäisiä uskoaksemme sinua?" Nefiri kysyi silmät viiruina ja häntä ilmaa piiskaten. "Sinun olisi parasta kertoa nopeasti, mitä oikeasti teet täällä."

//Malva?

Kharon: 6kp -

Päivänsäde: 20kp! -

Valas: 8kp -

Roska: 27kp! -

Cosmos: 43kp! - 4/4 tarinaa pentuna kirjoitettu ja oppilasikäisen pisteet kasassa!

Ohdake: 3kp -

Härmä: 15kp -

Järkäleloikka: 8kp -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Iltarusko: 4kp -

Cosmoksen mielenkiinto mustaturkkista kissaa kohtaan laski merkittävästi, kun tämä paljasti, ettei ollutkaan oikea parantaja. Kun naaras alkoi selittää, että paransi muita, koska nämä tarvitsivat apua ja Yhteisö hyötyi siitä ja pälä pälä, pennun kiinnostus oli jo tyystin kaikonnut.
“Ei ollut”, Cosmos vastasi naaraalle ja steppasi levottomana paikoillaan. Hän halusi päästä jo ulos tästä tunkkaisesta pesästä.
“Hyvä, sitten oletkin vapaa lähtemään”, kissa maukui rauhallisesti, ja Cosmos ampaisi saman tien ulos pesästä.
Hän tuli pesästä sellaisella vauhdilla, että oli lentää edessään olevaan lumikasaan naamalleen. Pentu onnistui kuitenkin viime hetkellä tekemään nopean jarrutusliikkeen ja estämään törmäyksen. Hän ravisteli turkkiaan helpottuneena siitä, että oli päässyt takaisin ulos. Nyt hän voisi jatkaa taas kivelle kiipeämistä!
Cosmos tepasteli häntä ja korvat pystyssä Litteäkiveä kohti, mutta seisahtui äkisti tajutessaan, että saattaisi raapia kyynerpäänsä uudelleen ja joutua takaisin huijari-parantajan vastaanotolle. Sinne hän ei ollut vielä vähään aikaan aikeissa palata.
Isän ääni kuului leirin toiselta laidalta, ja Cosmos päätti mennä katsomaan, mitä loput hänen perheestään puuhasivat. Hän ylitti aukion poukkoilevilla loikilla ja livahti karhunvatukkapensaaseen, josta tutut äänet ja hajut tulvahtivat häntä vastaan.
Isä oli parhaillaan kertomassa pesästä. “Täällä nukkuivat kuningattaret ja pennut. Viereisessä pesässä yösijaa pitivät puolestaan klaaninvanhimmat”, valkoinen kolli naukui ja havainnollisti kertomustaan osoittamalla hännällään tyhjiä vuoteita, joista osa oli uudempia ja osa vanhempia ja repaleisempia.
Cosmos tassutti Lyran ja Fornaxin viereen. Kaksikko vilkaisi häneen nopeasti, ja Lyra näytti sävähtävän hänen kyynerpäihinsä hierotun töhnän vahvaa hajua. Cosmos virnisti ilkikurisesti siskolleen, joka puolestaan kurtisti hänelle kulmiaan paheksuvan näköisesti. Hän vilkaisi sen jälkeen emoonsa, joka istui isän vieressä ja pesi tassuaan. Joko naaras ei ollut huomannut poikansa tulleen jo takaisin tai sitten tätä ei vain kiinnostanut.
Cosmos muisti yhtäkkiä, miten emo oli luvannut auttaa häntä kiipeämään Litteäkivelle, jos hän menisi mustan kissan matkaan. Hän oli tehnyt jo oman osansa, joten nyt oli emon vuoro toteuttaa lupauksensa.
Pentu siirtyi Päivänsäteen eteen ja tapitti tätä vaativasti. “Sinä lupasit auttaa minua kiipeämään kivelle”, hän huomautti. Emo nuolaisi tassuaan ennen kuin laski sen alas ja katsahti poikaansa.
“Niin lupasin”, Päivänsäde vahvisti.
“Milloin me mennään?”
“Kohta.”
Vastaus ei tyydyttänyt Cosmosta sitten millään tavalla. Hän oli jo kärsinyt tarpeeksi yhdelle päivää ja halusi päästä kivelle heti paikalla.
“Mennään nyt”, hän kinusi.
“Sanoin, että kohta”, Päivänsäde ei antanut periksi.
“Nyt!”
“Cosmos!” Kharonin tiukka naukaisu sai Cosmoksen kääntämään turhautuneena katseensa isäänsä, joka oli luonut häneen tuiman katseen. Ilmeisestikin heidän kinastelunsa oli keskeyttänyt hänet.
“Emo lupasi auttaa minua kiipeämään kivelle, jos käyn hoitamassa kyynerpääni, ja minä kävin, mutta emo ei suostu viemään minua sinne nyt”, Cosmos selitti isälleen ymmärryksen toivossa. Hän halusi isän käskevän emoa viemään hänet kivelle saman tien.
Päivänsäde pyöritteli silmiään. “Minähän sanoin jo, että menemme kohta! Kuunnellaan ensin, mitä isälläsi on kerrottavana tästä paikasta.” Naaraan häntä nytkyi ärsyyntyneesti.
Cosmos luimisti korviaan ja mulkoili vihaisesti emonsa suuntaan.

//Kharon, Lyra?

Katsoin oravan nälkäisenä kun yhtäkkiä kuulin naksahtavan äänen takani.
*olen jo liian kaukana*, murahdin. Tassutin takaisin kollin luo.
" Mikä sinun nimesi on?" Kysyin viatomalla äänellä.
" minun nimeni on järkäleloikka", järkäleloikka vastasi. Tassutin mietiskellen eteenpäin.
* eikö minun pitäisi olla vapaa eikä täällä?* kysyin itseltäni.
*Varmaan?* ajattelin mielessäni.
"Onko tämä paikka sellainen josta ei pääse pois?" Kysyin järkäleloikkalta.
" kyllä", järkäleloika sanoi ilmetömänä.
" Tyrskytiikeri! Tyrskytiikeri!" Järkäleloika huusi yhtäkkiä.
"Mitä sinä metelöit?" Kysyin kyllästyneenä. Järkäleloikka ei kuunelut minua. Tassutin turhautuneena eteenpäin.
* voisi olla hiljaa*, sähädin. Hetken kuluttua Kuulin outoa ääntä äntä.
" Voimmeko mennä tuonne suuntan? "Kysyin mukaa iloisena.
*haluan tietää mikä tai kuka tuo on*, ajattelin. Juoksin eteenpäin mutta kuulin hetken päästä naksahtaavan äänen.
" Emme mene nyt minnekään", järkäleloika sanoi jo vähän sutuen.
" voimmeko mennä kohta taksisin leirin?" Kysyin väsyneenä.
" hyvä on kohta", järkäleloikka vastasi. Tassutin jätkäleloikka kohti.
* kumpa voisin juosta vapaana*, huokaisin. Tassutin turhautuneena järkäleloikkan edessä.
*nyt loppui minä häivyn seuraavana aamuna*, huokaisin.
* Mutta en voi*, ajattelin surulisena. Juoksin vähän matkan päähän.
" järkäleloikka voitko tulla nopeamin?" Kysyin kyllästyneenä.

\\Järkäle

Katsoin Cosmosta rauhallisella ilmeellä, mutta sisälläni myrskysi. En pitänyt siitä, että hän esitti minulle niin henkilökohtaisen kysymyksen:
"Oletko sinä sellainen parantajakissa, joista isäni kertoi meille?"
Se, että joku halusi tietää jotakin minusta, minun elämästäni ja henkilökohtaisista asioistani sai minut ahdistumaan. Mitä vähemmän muut tiesivät minusta, sitä huomaamattomampi olin ja sitä enemmän sain olla rauhassa. En kaivannut muiden seuraa, jutustelua tai läheisyyttä. Nautin yksinolosta ja sivusta seuraamisesta, kaikista vähiten halusin olla kenenkään huomion keskipiste. Ravistelin päätäni.
"En ole, ei Kujakissayhteisössä ole sellaisia kissoja", vastasin yhtä rennosti kuin kuvittelin Härmänkin vastaavan. En valehdellut, se oli täysin totta. Vaikka osasinkin muutaman parannustempun ja yrtin, en minä ollut parantaja. Olin vain Roska, aivan tavallinen Kujakissayhteisön jäsen. En ollut erityinen kuten klaanien parantajat. Cosmos näytti pettyneeltä, eikä vastaukseni selvästi tyydyttänyt pienen pennun uteliaisuutta. Aloin käydä hermostuneeksi, mutta yritin peitellä sitä parhaani mukaan hymyilemällä kohteliaasti harmaaturkkiselle pennulle ja pakottamalla häntäni pysymään paikoillaan.
"Aijaa, no miksi sinä sitten parannat muita?" Cosmos kysyi terävällä äänellä. Kirosin mielessäni. Miksi olin joutunut tällaiseen tilanteeseen? En voisi leikkiä täysillä Härmää, sillä tulisin elämään tämän raivostuttavan kakaran kanssa loppuikäni Yhteisössä. Jos alkaisin esittämään Härmää, se kyllä paljastuisi lopulta kaikille ja muiden huomio kääntyisi vain minuun.
"Koska he tarvitsevat apua ja Yhteisökin hyötyy tästä. Tavallisesti Härmä hoitaa enemmän näitä juttuja, mutta hän on nyt poissa ja Päivänsäde pyysi, joten autoin sinua tällä kertaa", vastasin rauhallisella äänellä. En halunnut enää jatkaa keskustelua, mutta tiesin että pennun käskeminen pois aiheuttaisi vain ongelmia. Olisi päästävä hänestä eroon jotenkin siististi ja ilman, että pentu pitäisi sitä liian tylynä.
"No niin, tässä taisivatkin olla kaikki vammasi tällä erää? Vai oliko sinulla vielä muuta parannettavaa?" esitin kysymyksen ja kohtasin pennun erivärisen katseen.

//Cosmos?

Cosmoksen häntä heilui turhautuneesti hänen yrittäessään kuumeisesti keksiä keinoa livahtaa mustan naaraan ohi. Hän ei todellakaan halunnut turkkiaan sotkettavan jollakin ällöttävällä töhnällä, joka oli käynyt jonkun suussa. Kuitenkin kuullessaan, mitä hänen kyynerpäidensä haavoille voisi tapahtua, mikäli niitä ei hoidettaisi, hän tuli vähitellen toisiin aatoksiin. Hän ei tahtonut vielä kaiken lisäksi tulla kipeäksi.
"Hyvä on, levitä sitten sitä töhnää", pentu huokaisi luovuttaneena ja palasi takaisin paikalleen. Hän kävi makaamaan maahan selälleen kuten naaras oli aiemmin ohjeistanut ja odotti tämän hierovan töhnää haavoihinsa.
Hän tunsi kirvelyä kissan ruvetessa sivelemään suussa jauhamaansa kasvia kyynerpäihinsä. Nuoren kollin karvat pörhistyivät.
"Kuuluuko sen sattua?" hän ähkäisi naaraalle hermostuneena.
"Se kirvelee hetken aikaa, mutta helpottaa pian", naaras vastasi rauhallisella äänellä. Cosmos antoi päänsä valahtaa takaisin alas ja päätti luottaa siihen, että kissa tiesi, mitä teki.
Kun töhnä oli levitetty, Cosmos sai luvan kääntyä oikein päin. Hän kierähtikin vauhdikkaasti takaisin tassuilleen ja ravisteli pystyssä sojottavaa turkkiaan. Hyh, ainakin pahin oli nyt ohi!
"Koeta olla hieromasta töhnää pois ennen iltaa", musta kissa naukui pennulle. Cosmos katsahti häneen päätään kallistaen.
"Oletko sinä sellainen parantajakissa, joista isäni kertoi meille?" kolli uteli kiinnostuneena. Ainakin naaras vastasi Kharonin antamaa kuvausta parantajista.

//Roska?

Menneisyyden haamut vainosivat minua päivittäin. En voinut liikkua Eloklaanin leirissä näkemättä mielessäni välähdyksiä siitä päivästä, jona Karpalonenä oli kuollut - tarkemmin sanoen minä olin tappanut hänet - ja minut oli karkotettu klaanista. Vanhat haavat olivat alkaneet märkiä uudelleen, kun noin kuu sitten olin nähnyt unta, jossa kyseinen tragedia oli toistunut silmieni edessä niin elävästi, että olin hetkeksi tempautunut siihen täysin mukaan. Eikä siinä vielä kaikki - myös Kuutamolaine oli ollut paikalla todistamassa kaiken.
Minun ja Eloklaanissa asuvan nuoremman sisareni välinen uniyhteys oli katkennut joitakin kuita sitten, kun naaraalle oli paljastunut, kuka oikeasti olin. Olin jo luullut etten näkisi häntä enää koskaan, mutta kuu sitten hän oli aivan odottamatta ilmestynyt uneeni. Jälleennäkeminen ei ollut selvästikään ollut naaraan mieleen, sillä aluksi hän oli yrittänyt käydä kimppuuni, mutta unen edetessä hän oli keskittynyt enemmän tapahtumien seuraamiseen kuin minun rääkkäämiseeni. Minun oli hankala sanoa, oliko tämän suhtautuminen minuun muuttunut unen jälkeen mitenkään.
Taivas oli maidonvaaleiden pilvien peitossa. Olin napannut Leopardin mukaani partioon, ja nyt skannasin katseellani pääaukiota löytääkseni vielä jonkun mukaamme. Silmiini sattui osumaan leirin laidalla yksin istuskeleva Ohdake, joka oli vastikään liittynyt Kujakissayhteisöön. Kollilla ei näyttänyt olevan tähdellisempää tekemistä, joten lähdin tassuttamaan häntä kohti.
"Hei tulokas", murahdin pölyisen ruskealle kissalle, ja tämä kohdisti jäänsiniset silmänsä minuun, "nyt kun olet siinä aivan joutilaana, voisit lähteä kanssamme partioon."
Leopardi asteli viereeni naamallaan ystävällinen ilme. "Minä olen Leopardi ja tässä on Tyrskytiikeri", laikukas naaras esitteli meidät.
Ohdakkeen katse kävi vuoron perään minussa ja Leopardissa, kunnes lopulta tämä vastasi: "Mikä ettei." Suurikokoinen kolli nousi ylös.
Leopardi käännähti ympäri suunnaten käpälänsä piikkihernetunnelille. Minä ja Ohdake tulimme vähän matkan päässä hänen jäljessään. Leirin ulkopuolella Ohdake hölkkäsi minut kiinni ja tuli kävelemään rinnalleni. Vilkaisin sivusilmällä kiharaturkkiseen kolliin, kun tämä tervehti minua.
"Heipä hei", murahdin tälle vastaukseksi.
Hiljaisuus.
Yritin miettiä, miten jatkaisin keskustelua, jonka Ohdake oli avannut tervehdyksellään. Olisi ollut kiusallista kävellä hiljaa.
"Mistä päin olet kotoisin?" keksin kysyä häneltä.

//Ohdake?

Heräsin vihdoin haukotellen. Menin suuaukolle maukumaan seuraa.
"Hei valas" sanoi.
"Moi..." Kuiskasin.
"Haluatko tulla kanssani kaksijalkalaan?"
Kolli ojensi minulle mädäntyneen omenan tassullaan.
"Ja tuoko minun pitäisi syödä?" Ihmettelin silmät suurina. Keijo nyökkäsi. Yökkäsin ja tallasin omenan.
"Minä en pääse nyt, mutta mesiläinen, se pesukarhun näköinen pääsee" Keijo kertoi ja lähti hakemaan mesiläistä. Ehdin nuolla itseäni vain vähän kunnes mesikäinen ilmestyi paikalle. Lähdimme pois. Miksiköhän kaksijalat eivät huomanneet meitä? Yhtäkkiä mesiläinen hyppäsi roskiksen päälle ja kaivoi hot dogin. Hän söi sen nopeasti ja kaivoi vielä vähän roskia. Minä menin toisen roskiksen luo, mutta se oli tyhjä. Katsoin mesiläistä surullisena.
"Ei se mitään" hän tuhahti.Nyökkäsin pikaisesti. Näin maassa pyöreän keltaisen pallon, jossa oli tikku. Olin syömässä sitä kunnes mesikäinen pysäytti minut.
"Älä syö sitä!" Hän käski ja potkaisi keltaisen pallon jossa oli tikku aidan toiselle puolelle. Nielaisin. Onneksi en syönyt sitä.
"Voimmeko mennä pesään?" Kysyin iloisesti.
"Mennään vain" mesikäinen tuhahti tylsistyneesti ja oikeastaan työnsi minua kun tassuttelimme ränsistyneen kaksijalanpesään luo. Kiitin mesiläistä ja astuin kodikkaaseen pesään.
//Se keltainen pallo jossa on tikku oli tikkari.

Järkäleloikka loikoili Eloklaanin entisessä leirissä. Kolli makasi ketarat ojollaan ja tarkkaili hiljaisena aukiota. Kharon ulkoilutti jälkikasvuaan, joista valkoturkkinen naaras näytti harjoittelevan taisteluliikkeitä isänsä häntään. Järkäleloikka tuhahti huvittuneena näylle, mutta pian hänen kasvoilleen palasi sama tuttu, vakava ilme. Missäköhän Tyrskytiikeri oli? Raidallinen kolli pyöri tummaturkkisen kissan mietteissä. Entinen eloklaanilainen oli poistunut aiemmin partion matkaan eikä toinen ollut vielä palannut. Se hermostutti Järkäleloikkaa, jonka luonne oli hieman pehmentynyt Tyrskytiikerin myötä. Mokoma kolli, yhteisöläinen ajatteli huvittuneena ja hyväntuulisena. Kolli oli suojelevainen mitä tuli hänen kumppaniinsa ja Järkäleloikka järkeili, että olisi parasta mennä tarkistamaan tilanne. Hän tiesi kumppaninsa pärjäävän eloklaanilaisille, mutta jos jotain olisi silti sattunut… Tummunut taivas hermostutti Järkäleloikkaa entisestään. Jos tulisi vaikka ukkonen ja puu kaatuisi Tyrskytiikerin päälle! Selvä, se riitti. Järkäleloikka nousi nopeasti pystyyn ja ravisteli pitkää turkkiaan. Hänen turkkinsa hieman pöllysi ja oli epäsiistin näköinen, mutta se oli kollille tuttua eikä hänellä ollut nyt aikaa turkin siistimiseen. Olisi löydettävä Tyrskytiikeri! Tummaturkkinen kissa lähti tassuttelemaan kohti Eloklaanin leirin suuaukkoa, mutta kääntyi kuullessaan nau’untaa:
“Hei, olet ilmeisesti menossa ulos leiristä? Voin varmaan tulla mukaasi?”
Kollin siniset silmät kohtasivat naaraan omat, vihreät silmät ja kolli kohautti olkiaan. Hän mietti hetken, kaksi silmäparia toisaalta olisi parempi, kuin vain yksi. Iltarusko-niminen naaras oli saapunut Kujakissayhteisöön vasta hetki sitten eikä hän saanut poistua leiristä yksin, sillä naaras saattaisi suunnitella pakoa. Kaipa Järkäleloikan pitäisi ottaa toinen mukaansa, sillä hän halusi minimoida naaraan mahdolliset karkuyritykset. Ja kunhan he vain löytäisivät Tyrskytiikerin, voisivat he saalistaa. Hiirenkorva oli tavoittanut klaanit ja yhteisön, joka merkitsi käärmeiden heräämistä. Se taas merkitsi herkkuateriaa Järkäleloikalle!
“Hyvä on, sinä voit tulla mukaani”, Järkäleloikka maukaisi matalalla äänellä ja nyökkäsi sen merkiksi, että Iltarusko voisi mennä hänen edellään. Hän pitäisi naarasta tarkasti silmällä koko ulkoilureissun ajan. Tummaturkkinen oli vahtinut Iltaruskoa muutaman kerran ja havainnut naaraan olevan aika tyly kuumapää. Toinen tuntui suuttuvan helposti eikä naaraalta herunut kovinkaan paljoa ystävällisiä sanoja muille yhteisöläisille.
“Tule, mennään tänne päin”, Järkäleloikka ohjeisti uutta yhteisön jäsentä ja maisteli ilmaa. Hänen pitäisi vain saada Tyrskytiikeristä hajujälki. Järkäleloikka tarkkaili sivusilmällä Iltaruskoa ja naksautti kieltään aina, jos naaras eksyi liian kauas. Tummaturkkinen kissa tarkkaili täplikästä naarasta, joka jäljitti parhaillaan saaliseläintä.

//Iltarusko?

Nousin vihdoin

"Kyllä minun on laitettava, jos tahdomme sen toimivan", selitin rauhallisella, mutta kannustavalla äänellä itsensä Cosmokseksi esitelleelle kollipennulle. Kun olin sen saanut sanotuksi, pentu kiepsahti ympäri takaisin jalkeilleen ja näytti siltä kuin olisi ollut lähdössä jonnekin. Kurtistin kulmiani hieman pettyneenä ja ärsyyntyneenä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun koskaan parantaessani pentua – oikeastaan ensimmäinen kerta parantaessani ketään, mutta ei nyt takerruta siihen – ja muutenkaan olin pennun kanssa kaksin ensimmäisiä kertoja, joten en oikeastaan tiennyt miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Yritin miettiä, mitä Härmä olisi tehnyt tilanteessani.
"Hei, äläpäs mene minnekään", naukaisin kohteliaasti ja siirryin nopeasti pennun eteen niin, ettei tämä päässyt kulkemaan ohitseni. Cosmos oli äimistynyt ja hän katsoi minua näyttäen siltä, että olisin tehnyt isonkin virheen. Oli pennun vuoro kurtistaa kulmiaan, mutta tämän eriväristen silmien katse oli huomattavasti terävämpi ja ärsyyntyneempi kuin minun. Vain alle kolmasosan minun kokoiseni pentu suoristi ryhtinsä ja kohtasi reippaasti ja empimättä katseeni.
"Menenpäs. En tahdo mitään suussasi käynyttä töhnää sotkemaan turkkiani", pentu vastasi koppavalla äänellä. Pysyin rauhallisena ja yritin selvitä tilanteesta kuten Härmä. Kumarruin hieman matalemmaksi päästäkseni Cosmoksen tasolle ja kohtasin uhmakkaan pennun erivärisen katseen. Omani pyrin pitämään mahdollisimman neutraalina, sillä en todellakaan halunnut pennun ryntäävän ulos pesästä ja järjestävän jotain valtavaa näytelmää. Se tästä olisi vielä puuttunut, että Päivänsäde olisi joutunut selvittelemään tätä ongelmaa.
"Mikäli tahdot haavojesi paranevan, tämä töhnä on laitettava turkillesi. Jos emme hoida noita jalkojesi haavoja, ne voivat tulehtua pahasti. Silloin sinulle nousee korkea kuume, joka paikkaa särkee, jalkasi alkavat märkiä ja olet hyvin, hyvin kipeä. Meidän olisi hyvä hoitaa tämä nyt pois alta, sillä tulehtuneen haavan hoitaminen on hyvin paljon vaikeampaa", puhuessani pidin Härmälle epätyypillisiä pieniä taukoja, yrittäessäni muistella kaikkea salassa oppimaani. Oppiminen oli ollut tavallista haastavampaa, sillä kuten muut, minä en voinut kysyä Härmältä ohjeita. En halunnut kenenkään tietävän, että olin oikeasti kiinnostunut tästä parantamisjutusta.. Se olisi herättänyt muissa liialti huomiota, enkä minä halunnut sitä ollenkaan.

//Cosmos?

Härmän turkki oli likomärkä. Hän oli herännyt aamulla keveään tihkusateeseen turkillaan, eikä ollut suuremmin jaksanut välittää asiasta. Luonnonvoimat olivat kuitenkin oikullisia ja selvästi tänä päivänä Härmää vastaan: sade oli nimittäin voimistunut moninkertaiseksi ja tuonut mukanaan ankaran tuulen. Sää ei todellakaan ollut ihanteellinen hänen etsintäretkelleen, mutta Härmä puski määrätietoisesti eteenpäin myrskyä vastaan.
Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Härmä oli lähtenyt Kujakissayhteisön tilapäisestä leiristä. Hän oli kulkenut koivumetsän läpi länttä kohti pois yhteisön nykyiseltä reviiriltä ja kulkenut hiljalleen Eloklaanin reviirin suuntaan etelään. Härmä ei ollut yllättynyt siitä, ettei vieläkään ollut löytänyt Kanervaa käpäliinsä: hän oli saanut jo kauan aikaa sitten oppia, että oli helpompi olla hiukan pessimistinen. Hän tunsi kuitenkin olonsa pettyneeksi, vaikka kuinka oli yrittänyt vältellä turhia toiveita ja odotuksia. Missä ihmeessä Kanerva saattoi lymyillä? Härmä oli kääntänyt jo enemmän kiviä ja kantoja kuin koko elämänsä aikana olisi halunnut. Vanha naaras ei ollut kovin nopea lyhyine jalkoineen, ja ikäkin alkoi varmasti painaa: kaiken järjen mukaan hänet olisi ollut helppo löytää. Eräs vaihtoehto oli, että Kanerva tiesi Härmän etsivän häntä, ja oli tätä aina askeleen edellä. Miksi Kanerva kuitenkaan olisi pakoillut Härmää?
Toinen vaihtoehto oli, ettei Kanerva enää ollut elävien kirjoissa ollenkaan. Härmä ei halunnut uskoa siihen, eikä hänen oikeastaan tarvinnut olla optimisti niin tehdäkseen. Kanerva oli selvinnyt paljosta ja Härmä luotti täysin siihen, että naaras oli vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Eloklaanin haju alkoi erottua selkeämpänä sateenkin yli. Härmä siristeli sateessa silmiään nähdäkseen eteensä edes hiukan; kaukana edessä siinsivät Eloklaanin kukkulat. Hän ei ollut loppujen lopuksi kulkenut kovin pitkää matkaa. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, sillä Kanervan hajujäljen ja muiden johtolankojen etsimiseen kului tuhottomasti aikaa. Härmä oli haravoinut metsää tarkasti, joten tietysti hänen etenemisensä oli hidasta. Samalla kolli kuitekin tiesi, että hänen olisi parempi kiristää tahtiaan. Keijukainen ei ollut mielellään päästänyt häntä menemään, eikä Härmä halunnut koetella kujakissayhteisön johtajan kärsivällisyyttä. Ei pelkästään siksi, että Härmä uskoi naaraan toteuttavan uhkauksensa, jos häntä ei alkaisi näkyä. Kolli ei myöskään halunnut joutua Keijukaisen epäsuosioon, sillä hän ei todellakaan ollut mielistellyt tätä näiden kuiden ajan aivan turhaan.
Härmä pysähtyi hetkeksi erään vaahteran alle pohtimaan, minne suuntaisi. Sadepisarat putoilivat hänen turkilleen oksakerrostenkin läpi, mutta ainakin puu toi hiukan suojaa: tarpeeksi, jotta hän voisi hetkeksi keskittyä suunnitelmaansa. Hän voisi kääntyä länteen päin, jossa odottivat täysin tutkimattomat seudut. Toinen vaihtoehto oli, että Härmä suuntaisi itään kohti niitä metsiä, joissa hän oli Kanervan kanssa lukuisten kuiden ajan kulkenut. Hän huokaisi harmistuneena: tietysti hän oli oppinut ymmärtämään Kanervaa jollain tasolla, mutta naaraan pään sisään oli vaikea päästä. Olisiko Kanerva päättänyt jättää tutut seudut, vaeltaja kun sielultaan oli, vai löytäisikö Härmä tämän niiltä mailta, joita hän oli Kanervan kanssa asuttanut? Kolli oli jo mielestään suorittanut melko perusteelliset etsinnät noissa metsissä, mutta hänestä ei ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että Kanerva olisikin palannut sinne.
Lopulta Härmä päätti lähteä itään. Hän kuunteli sateen ropinaa, kun raskaat vesipisarat osuivat kuraiseen maahan. Erakko ei vaivautunut sukimaan sateen ja tuulen sekoittamaa turkkiaan: täällä ei ollut ketään, jota varten hänen täytyisi näyttää siistiltä. Kolli ei kuitenkaan mieluusti vilustuisi ja saisi viheryskää tai mitään muitakaan tauteja, joten hän odotti sateen hiljentyvän ja asteli sitten vaahteran suojista. Hän suuntasi askeleensa ohi Eloklaanin reviirin määrätietoisena.
Kauaa ei Härmä kuitenkaan ehtinyt kulkea, ennen kuin joutui pysähtymään. Hän haistoi kissan, ja kaiken kukkuraksi tuoksussa erottui Eloklaani. Härmä tähyili varuillaan ympärilleen: hän oli reviirien ulkopuolella, eikä eloklaanilaisella varmasti olisi syytä hyökätä hänen kimppuunsa, mutta liian varovainen ei koskaan voinut olla. Pian hän erottikin mustan hahmon erään pensaan kupeessa. Kissa oli keskittynyt johonkin muuhun, mutta hänellä ei kestänyt kauaa huomata Härmä, alue kun oli avara ja piilopaikoista paljas. Härmä siristi epäileväisesti silmiään, mutta viritti pian kasvoilleen ystävällisen hymyn. Kissa ei vaikuttanut kovin vihamieliseltä, sillä tämä ei ollut vieläkään lähtenyt hyökkäykseen, joten kenties kolli selviäisi tilanteesta puhumalla. Hän ei epäillyt omia taistelutaitojaan ja uskoi voivansa voittaa nuoremman kissan, mutta naarmujen ja haavojen paikkailuun menisi turhaan aikaa.
“Hei”, Härmä sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. Liikkuiko kissa yksin vai oliko hänellä ystäviä lähistöllä? Jälkimmäisestä tilanteesta voisi koitua Härmälle harmia.
“Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää. Oletko kotoisin näiltä seuduilta?”

//Toive? ajattelin et nää ois nyt tuolla Eloklaanin reviirin "alapuolella" :D

Olin pari päivää sitten saapunut Kujakissayhteisöön ja minut oli otettu nätisti vastaan. En ollut jutellut monenkaan kissan kanssa olin vain istuskellut aukion laitamilla. En tiennyt vielä mitä odottaa mutta Keijukaisen ja Päivänsäteen mukaan tulisin pitämään oloistani täällä. Tarkkailin tummaturkkista kollia, jonka turkki laahasi melkein maata ja nappasi lumikökkäreitä maasta. Huomioni kiinnitti tummanruskea kolli ja leopardikuvioinen naaras, jotka tassuttivat minua kohti. Nuolaisin käpälääni ja silotin päälaellani olevia karvoja märällä tassullani.
“Hei tulokoas, nyt kun olet siinä aivan joutilaana voisit lähteä meidän kanssamme partioon”, kolli sanoi.
“Minä olen Leopardi ja tässä on Leopardi”, Leopardi esitteli itsensä ja ystävänsä. Minua partioon pyytänyt kolli oli siis Tyrskytiikeri - se kuulosti aika oudolta nimeltä minun korvaani.
“Mikä ettei”, nau’uin ja nousin ylös. Minulla ei ollut mitään htä partiota vastaan. Leopardi käännähti ja lähti tassuttamaan ulos leiristä. Tyrskytiikeri seurasi hänen perästään ja itse tassutin noin ketunmitan päässä tummanruskea raidalisesta hännästä joka viuhtoi edestakaisin. Otin Tyrskytiikerin kiinni, kun olimme päässeet leiristä ulos.
“Hei”, sanoin.
//Tyrsky?

Oli Cosmoksen onnenpäivä! Emo oli palannut hetki sitten ulkoa, ja nuori pentu kuunteli maitoa juodessaan, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa retkestä leiriin. Aluksi häntä huoletti, että naaras ei suostuisi isän heittämään ehdotukseen tutkimusretkestä, mutta emo yllättikin positiivisesti ja ryhtyi ruokailun jälkeen patistelemaan häntä, Lyraa ja Fornaxia pesän uloskäyntiä kohti. Kivaa!
Cosmos tunsi reitin pesän suulle kuin omat tassunsa. Olihan hän sentään jo toissapäivänä tehnyt oman, alustavan tutkimusretken, joka kuitenkin hänen harmikseen oli päättynyt melko lyhyeen, kun Leopardi oli äkännyt hänet yksin pesän ulkopuolella. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen, eikä Leopardin typerys voisi tulla pilaamaan hänen seikkailuaan.
“Tämä tässä on leirin pääaukio”, isä maukui, kun he tulivat ulkosalle. Cosmos katseli silmät suurina sisarustensa viereltä ympärillään aukeavaa näkymää. Ensimmäisellä kerralla hän ei ollut ehtinyt hämmästellä sitä vielä tarpeeksi. “Tuo iso kivi tuossa on Litteäkivi. Sen päältä Eloklaanin klaanipäällikkö piti klaanikokouksia ja nimitti uusia oppilaita ja sotureita.”
Cosmoksen huomio kiinnittyi isänsä sanojen johdattamana leirin keskellä olevaan kiveen, jonka hän oli nähnyt jo toissapäivänä. Tällä kertaa se kiehtoi häntä erityisesti, etenkin kun isä oli kertonut, että sen päälle pystyi kiipeämään. “Voiko sen päälle kiivetä?” hän kysyi toiveikkaana.
“Voi, mutta kokeillaan sitä vähän myöhemmin, jookos?” Isän vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt seikkailunnälkäistä pentua, joka nyökytteli päätään kuin osoittaakseen hyväksyvänsä tilanteen.
Seuraavaksi perhe siirtyi isän johdolla heidän pesänsä vieressä olevan karhunvatukkapensaan luokse. "Tämä oli Eloklaanin parantajan pesä", suuri kolli kertoi ja astui edeltä sisään. Cosmos unohti hetkeksi ison kiven ja seurasi uteliaana kasvattajaansa peremmälle pesään.
Pensas oli hämmentävän tilava, ja sen alle selvästikin olisi mahtunut useampi kissa. Jostain syystä tila haisi jotenkin oudolta, mikä sai Cosmoksen nyrpistämään nenäänsä.
"Mikä täällä haisee?" Lyra kysyi ääneen kysymyksen, jota kaikki kolme pentua varmastikin ajattelivat samaan aikaan.
"Parantajat olivat kissoja, jotka käyttivät erilaisia yrttejä hoitaessaan kissojen vammoja ja sairauksia", isä vastasi ja viittasi hännällään pesän toisella laidalla oleviin kahteen kiveen, joiden väliin jäi aukko. "Tämä on sairasaukio, jossa potilaat nukkuivat, ja tuolla kivenkolossa on parantajan nukkumapaikka sekä yrttivarasto."
Cosmos tepasteli uteliaasti lähemmäksi kahta kiveä ja oli vähällä pökertyä työntäessään päänsä sisään aukosta, kun hänen naamalleen lehahti tyrmäävän vahva tuoksu. Hän vetäytyi taaksepäin selkäkarvojaan pörhistellen ja yritti hieroa tassullaan hajua pois nenästään.
"Jatketaan matkaa!" Isä oli jo patistelemassa muita kohti pesän suuaukkoa. Cosmos puisteli päätään nopeasti, ennen kuin hyppeli muiden perään. Hän oli paljon mieluummin ulkona, jossa oli raikasta ilmaa hengitettävänä, kun jumissa tässä löyhkäävässä pesässä.
Ulkona seurue suuntasi jo seuraavaa pesää kohti. Cosmos lähti aluksi töpöttämään heidän peräänsä, mutta sitten hänen huomionsa herpaantui jälleen leirin keskellä komeilevan kiven takia. Ihan kuin se olisi kutsunut häntä kiipeämään päälleen. Hän hidasti askeliaan, vilkaisi vaivihkaa muihin päin - kukaan ei näyttänyt huomaavan hänen puuttumistaan - ja kipitti sitten pikapikaa kivelle.
Pentu pysähtyi silmät innokkaasti kimmeltäen kiven eteen ja huiski ilmaa ohuella hännällään. Tänään hän vallottaisi tämän kiven! Hän keräsi lihaksensa kasaan ja valmistautui ponnistamaan. Yksi… kaksi… kolme! Kolli pomppasi suoraan päin kiven kovaa, kylmää pintaa ja yritti siihen osuessaan haroa kynsillään otetta jostakin, mutta epäonnistui ja valahti maahan. Cosmos ei aikonut luovuttaa hevillä, ja niinpä hän ryhtyi saman tien uuteen koitokseen.
Monen monituista loikkaa myöhemmin pennun kyynerpäitä kirveli ja hänen kynsiinsä sattui, mutta siltikään hän ei ollut vielä valmis antamaan periksi. Hän olisi voinut jatkanut touhua vaikka koko loppupäivän, ellei emo olisi ilmestynyt jostakin hänen viereensä ja keskeyttänyt häntä.
Naaras maanitteli hänet mukaansa luvaten voivansa myöhemmin auttaa häntä kiipeämään kivelle. Cosmoksen ei tarvinnut harkita vastaustaan kovin pitkään - hän halusi päästä kiven päälle keinolla millä hyvänsä, ja emo voisi isompana auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa helpommin.
Cosmos käveli emonsa perässä, kun tämä jo muutaman askeleen jälkeen pysähtyi äkisti. Cosmos kurkisti hämmentyneenä emonsa takaa ja näki mustan naaraskissan, jonka kanssa tämä oli jäänyt juttelemaan. Mustan kissan katse kääntyi yllättäen Cosmokseen, ja se sai hänen nahkansa pistelemään vaivaantuneesti. Mitä emo oli sanonut tälle?
Yhtäkkiä Cosmoksen pitikin mennä parantajan pesälle tämän ventovieraan kanssa, ilmeisestikin hoitamaan hänen haavojaan, jotka hän oli saanut kiipeillessään. Emo ei kuitenkaan tullut mukaan, mutta Cosmos viis veisasi siitä. Ei hän tarvinnut emoa mukaansa, kun hän oli mustan naaraan kanssa. Kissa hoitaisi hänen haavansa kuntoon, ja hän pääsisi takaisin kiven valloituksen pariin - tarinan loppu.
Naaras komensi rauhallisella äänellä Cosmosta odottamaan heidän käveltyään sairasaukion poikki kahden kiven välissä olevaan pesään, ja hän istahti kuuliaisesti paikoilleen ja odotti kissan tulevan tekemään taikansa, jotta hän voisi palata takaisin leikkimään. Vaikka pesässä oleva haju aiheutti edelleen Cosmokselle päänsärkyä, hän ei voinut olla kuikuilematta, mitä musta kissa puuhasi vähän matkan päässä. Seinän viereen oli niputettu nätteihin riveihin kuivuneita kasveja, ja kissa näytti etsivän niistä sopivaa. Cosmos muisti isän kertoneen aiemmin samana päivänä, miten parantajat olivat käyttäneet yrttejä sairaiden ja haavoittuneiden hoitamiseen. Tämän kissan täytyi siis olla parantaja.
"No niin pikkukaveri, sinun tehtäväsi on käydä lepäämään tuohon selällesi, niin minä katson niitä sinun haavojasi", naaras ohjeisti pentua, joka kurtisti kulmiaan hieman kyseenalaistavasti ja oli aikeissa väittää vastaan, mutta ei ehtinyt, kun kissa keskeytti hänet: "Mikä sinun nimesi olikaan?"
"Cosmos", Cosmos heilautti korviaan ja suostui lopulta menemään selälleen kissan ohjeiden mukaisesti.
Hän tunsi kissan koskettavan kyynerpäitään kevyesti, ennen kuin otti suuhunsa kasvin varren ja ryhtyi jauhamaan sitä suussaan. Cosmos seurasi intensiivisesti katseellaan naarasta, joka vaikutti uhkaavasti olevan aikeissa levittää suussaan käyneen kasvin jämät hänen jaloilleen.
"Et kai sinä laita tuota minun turkkiini?" kollipentu kysyi epäuskoisena ja oli jo valmis kiepahtamaan takaisin oikein päin ja luikkimaan pakoon, mikäli hänen epäilyksensä osuisivat oikeaan.

//Roska?

Tapoihini ei todellakaan kuulunut leirin aukiolla muiden seurassa oleskelu, ja sain taas hyvän muistutuksen miksi niin ei ollut. Juuri kun olin matkaamassa piikkihernetunnelilta aukion poikki – tavallisesti kuljin leirin piikkihernemuurien varjossa muiden huomaamattomissa – luokseni oli tepastellut itse Päivänsäde ja tämän nuori poikansa. Olisin vain halunnut liueta paikalta, sillä inhosin sitä miten sekä Päivänsäteen että tämän tummanharmaa pentunsa katseet kohdistuivat minun pikimustaan turkkiini. Ikävä kyllä paikalta liukeneminen ei ollut nyt vaihtoehto, sillä Päivänsäde katsoi minua vaativasti ja avasi suunsa ennen kuin ehdin lähteä paikalta:
"Satuitpa sopivasti siihen. Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen." Päivänsäden tummansinisten silmien katse oli juuri sellainen, ettei minulla olisi varaa kieltäytyä. En voinut ymmärtää, miten sana parannustaidoistani oli lähtenyt leviämään. En pitänyt siitä, että minut huomioitiin tällä tavalla tai siitä, että itse Kujakissayhteisön perijätär oli jossain vaiheessa huomannut minut ja ajatellut minua ilman että edes itse tiesin. Jos hän oli kuullut parannustaidoistani, jonkun oli täytynyt kertoa siitä. Mutta kuka sellaista olisi voinut tehdä? Silloin minulla välähti. Takuulla joku, joka luuli tuntevansa minut ja oli huomannut, että olin toisinaan livahtanut Härmän ylläpitämään "parantajan pesään" ja käynyt tutkimassa yrttejä.
Noh, sillä ei ollut enää merkitystä. Sana taidoistani oli levinnyt, eikä sille voinut enää mitään. Kaiken lisäksi Päivänsäde oli ystäväni, eikä minulla ollut syytä peitellä taitojani häneltä – etenkään kun hänen poikansa näytti tarvitsevan niitä. Vaikken oikeastaan ollut kiinnostunut muiden auttamisesta, parantaminen oli hyvin mielenkiintoista. Harmikseen sen taitaminen toi mukanaan huomiota, jota en kaivannut, joten minun oli saatava Päivänsäteen huomio pois minusta, vaikka auttaisinkin hänen poikaansa.
"Osaan minä vähän, mutta sinun kannattaa kyllä jatkossa kääntyä Härmän puoleen", tokaisin vaimealla äänellä. Mikäli kyseessä olisi ollut joku tuntematon, olisin saattanut yrittää olla kuten Härmä, mutta Päivänsäteelle esittäminen olisi ollut turhaa. Kumarruin harmaavalkean pennun tasolle ja silmäilin hänen kyynärpäissään komeilevia haavaumia. Ne näytivät melko pinnallisilta, mutta muistelin Härmän laittaneen joskus sellaisiin haavoihin jotakin.... Niin tietysti, kultapiiskua! Vaikka olinkin iloinen keksiessäni oikean yrtin, pysyttelin mahdollisimman rauhallisena. En halunnut herättää liikaa huomiota. Väläytin Päivänsäteelle varovaisen hymyn ja nousin seisomaan.
"Seuratkaa minua, on parempi siirtyä yrttien luokse hoitamaan poikasi haavoja", sanoin rauhallisella äänellä ja lähdin jo tallustelemaan lumista polkua pitkin kohti pesää, joka sijaitsi pensaikon takana kahden kiven välisessä kolossa. Kuulin aluksi kahden kissan askeleet perästäni, mutta sitten toiset hidastuivat. Käänsin keltaisen katseeni Päivänsäteeseen, joka näytti empivän.
"Pärjäisittekö te kahdestaan? Minulla olisi tässä vähän muutakin tekemistä", Keijukaisen seuraaja totesi pysähtyen lopulta kokonaan. Myös minä pysähdyin, mutta Cosmos jatkoi matkaansa ja oli jo suuntaamassa kohti pesää, jota kohti olimme äsken vielä matkalla.
"Kyllä me pärjäämme, ei mitään ongelmaa", vakuutin pikaisesti. En halunnut viettää enää hetkeäkään aukiolla muiden nähtävillä! Siispä kiiruhdin nopeasti Cosmoksen perään. Ripein askelin ohitin nuoren kollipennun ja kiilasin hänen ohitseen sisään pesään, joka oli tyhjillään Härmän ollessa poissa. Kuljimme vanhan sairasaukion poikki pesään, jossa parantaja oli Eloklaanin aikoina nukkunut.
"Odota siinä", komensin pentua rauhallisella äänellä. Kun olimme kaksin pienen pennun kanssa, omana itsenä oleminen tuntui tukahduttavan tylsältä ja inhottavalta. Edessäni seisoi täysin tuntematon kissa, jolle en halunnut paljastaa oikeaa olemustani. Siispä keksin ongelmaani ratkaisun; kun kerran olin pesässä jossa Härmä viihtyi, voisin yrittää olla kuten hän. Härmä ei kuulunut suosikkikissoihini, mutta se taisikin olla yksi syistä miksi nautin erityisesti hänen seuraamisestaan. Kolli oli hyvin rauhallinen, kohtelias ja ystävällinenkin. Mutta jokin hänessä tuntui olevan pielessä. Olisi voinut kuvitella Härmän kaltaisen välittävän kissan moittivan edes hieman niitä, jotka olivat itse aiheuttaneet haavoittumisensa, mutten ollut koskaan kuullut hänen tekevän niin.
Aloin selaamaan yrttejä, jotka olivat melko nätissä järjestyksessä yrttivarastossa. Löysin nopeasti hieman kuivahtaneen, mutta takuulla käyttökelposen kultapiiskun varren ja nappasin sen suuhuni. Palasin takaisin Cosmoksen luokse. Pentu katseli uteliaana pesää ja kuikuili takanani olevia yrttejä.
"No niin pikkukaveri, sinun tehtäväsi on käydä lepäämään tuohon selällesi, niin minä katson niitä sinun haavojasi", ohjeistin harmaaturkkista pentua ja väläytin tälle kohteliaan hymyn. Pentu katsoi minua epäröiden ja kallisti pientä päätään. Hän näytti siltä kuin olisi juuri alkamassa väittämään minulle vastaan tai kysymässä jotain, mutta keskeytin hänet:
"Mikä sinun nimesi olikaan?"

//Cosmos?

Vihdoin oli lauantai. Sain mennä yksin kaduille. Hyppäsin rikkoutuneesta ikkunasta ulos ja marssin kaduille. Yhtäkkiä haistin kissan. Oikeastaan monia. Lähestyin hajua kunnes yksi, Pulska ja tummanruskea kolli, tummalla tabbykuviolla sekä vihreillä silmillä hyppäsi puskasta päälleni.
"Lopeta! Mitä teet?!" Kiljuin yrittäen saada kissan pois päältäni.
"Olen Keijo, ja sinä olet uusi kujakissayhteisön jäsen" kissa sanoi hieman naaraalla kuulostavalla äänellään. Yhtäkkiä viereeni tuli 2 muuta kissaa. Toinen oli likaisen valkoinen naaras, jonka leuka, häntä ja varpaat ovat hiilenmustat. Lisäksi kissa omaa tummat ns “pesukarhumaiset” kuviot silmien ympärillä, joista lähtee muutamia irrallisia läiskiä kauemmas kasvoille, ja hänellä oli keltaiset silmät. Ja toinen puolestaan oli luiseva, oranssi yksisilmäinen kolli, jonka turkilla on tummempia paksuja raitoja. Kollin oikea silmä oli harmaansininen, ja kaulassa oli sininen panta. Molemmat katsoivat minua tiukasti ja viittasivat vanhaa, ränsistynyttä kaksijalanpesää. Yökkäsin, mutta lähdin Keijon johdatuksella kaksijalanpesään luo. kiipesin portaita ylös. Pesä kuhisi rottia, ja sainkin yhden niistä napattua syötäväkseni. Kun olin syönyt rotan Keijo sanoi "mikä on sinun nimesi? Tämä on muuten kujakissayhteisö." Siristin silmiäni ja sanoin "olen valas." Keijo nyökkäsi ja lähti kaksijalkalan valoisille kaduille.