//TAISTELUTARINA (760 sanaa = 7TaP)

Malvaruusu oli viimein päässyt ulos tunkkaisesta ja jo tylsäksi käyneestä leiristä. Toki ulospääsy ei ollut aivan sellainen, miten kilpikonnalaikukas naaras oli sen kuvitellut menevän. Hän pääsi ulos vain sen tähden, että Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani olivat aloittamassa suurta taistelua, jonka tavoitteena oli kukistaa Mesitähti ja kaiketi tämän sukulaiset. Ei Malvaruusu ollut aivan varma, mikä suunnitelma oikeastaan oli. Hänelle tärkeintä oli, että hän itse pysyi hengissä ja että hän saisi kostaa Mesitähdelle ja muille eloklaanilaiselle kokemansa vääryydet. Erityisesti Pensastassulle. Malvaruusu oli lähtenyt Keijukaisen käskystä hyökkäämään eloklaanilaisten päälle, mutta kun taistelu hänen ympärillään alkoi, naaras kääntyi kenenkään huomaamatta taaksepäin ja katosi hieman etäämmäs taistelevista kissoista. Laikukas naaras piileskeli aluskasvillisuuden seassa ja silmäili kissoja, jotka kamppailivat toistensa kimpussa aukiolla.
Ellei olisi pakko, hän ei tuohon soppaan käpäläänsä pistäisi. Pakko tarkoitti Malvaruusulle sitä, että Keijukainen näkisi hänet tai että naaras saisi mahdollisuuden kostolleen. Hän etsi katseellaan Pensastassun kullanruskeaa turkkia. Sen löytäminen osoittautui sulaksi mahdottomuudeksi, kun aukiolla ja sen ympärillä hääri kissoja toistensa kimpussa useita kymmeniä.
Entinen eloklaanilainen oli edelleen äärimmäisen katkera Pensastassulle. Hän oli pitänyt sitä kapista kullanruskeaa kollikissaa parhaana ystävänään ja luottanut häneen täysin. Noin vain kolli oli kuitenkin mennyt ja pettänyt Malvaruusun. Pelkkä ajatuskin koko sotkusta sai laikukkaan naaraan janoamaan kostoa. Ei ollut reilua, että Pensastassu oli saanut jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun Malvaruusun koko maailma oli romahtanut sillä hetkellä, kun hän oli nähnyt ystävänsä kaveeraavan muiden kanssa.
Kun yksi eloklaanilaiskissa – jonka Malvaruusu tunnisti nopeasti Unikkohämyksi – lähti nelistämään poispäin aukiolta kohti metsää ja Malvaruusua, naaraan oli toimittava. Harmaaturkkisen kissan perässä juoksi raidallinen kuolonklaanilaiskolli. Malvaruusu ei missään nimessä halunnut kenenkään huomaavan, että hän ei ollut aikeissakaan osallistua taisteluun. Siispä naaras otti jalat alleen ja kapusi ketterästi lähimpään kuuseen. Kun kaksi kissaa olivat pyyhältäneet ohi kauemmas taistelukentästä, Malvaruusu jäi siitä huolimatta nököttämään puun oksille ja tarkkailemaan aukiolla raivoavaa taistelua.

Meni kauan, ennen kuin Malvaruusu löysi Pensastassun raidallisen turkin taistelun seasta. Kolli oli parhaillaan taistelemassa Ruusunen-nimisen kujakissan kanssa. Kaksikko oli valinnut juuri sopivasti taistelupaikakseen aukion reunan, joten Malvaruusun ei tarvitsisi lähteä kovin syvälle kissojen sekaan päästäkseen heidän luokseen. Pensastassu kamppaili raivokkaasti vastustajaansa vastaan, muttei se näyttänyt auttavan. Vaikka Ruususen turkki olikin jo haavoilla, näytti Pensastassu olevan vielä heikommassa hapessa. Se sai tyytyväisen virneen nousemaan Malvaruusun kasvoille. Ruusunen oli juuri sopivasti heikentänyt Pensastassua niin, että Malvaruusun pitäisi vain mennä paikalle ja lopettaa hänen surkea elämänsä.
Naaras kapusi ketterin liikkein alas puusta. Sen alle oli asettunut yksi kuolonklaanilaiskissa, joka katsahti halveksuen juuri maahan päässeeseen liittolaiseensa.
“Jos yrität piileskellä, olet aika surkeassa piilossa”, naaras tuhahti arvostellen, muttei jäänyt odottamaan kollikissan vastausta. Entinen eloklaanilainen astui kuusen maata hapovien oksien alta kohti aukiota. Juuri sopivasti Ruusunen ja Pensastassu irrottautuivat toisistaan hetkeksi. Se antoi kilpikonnalaikukkaalle naaraalle tilaisuuden käydä väsyneen petturikollin päälle.
“Minä menen tästä!” Malvaruusu huudahti nelistäessään Ruususen ohi ja loikatessaan kynnet ojossa kohti Pensastassua. Kullanruskea kolli ei selvästikään ollut varautunut Malvaruusun hyökkäykseen, sillä tämä surkeaakin surkeampi taistelija onnistui kaatamaan entisen ystävänsä ongelmitta maahan.
Pensastassu oli selvästi yllättynyt hyökkäyksestä, eikä hän heti tunnistanut hyökkääjää entiseksi ystäväkseen. Mutta kun kullanruskean oppilaan katse kääntyi hänet alleen kaataneeseen naaraaseen, Pensastassu oli silminnähden järkyttynyt.
“Ma-Malvaruusu”, kolli sopersi epäuskoisena, “mitä sinä teet?”
Malvaruusu suuttui harvoin, mutta pelkkä Pensastassun näkeminen sai hänet aivan raivon valtaan. Laikukkaan naaraan silmissä leimusi puhdas raivo ja viha.
“Sinä pilasit kaiken!” hän ärjyi, nosti etukäpälänsä ilmaan ja löi sen täydellä voimalla vasten Pensastassun rumaa naamaa. Kun soturittaren kynnet upposivat hänen entisen ystävänsä ihoon, Pensastassu päästi ilmoille onnettoman parahduksen.
“Älä vikise! Tämä kaikki on sinun omaa syytäsi!” Malvaruusu vannoi raivoissaan ja iskun toisella käpälällään myös kollin toiselle poskelle. Se sai Pensastassu-rukan itkemään, mutta Malvaruusu ei tuntenut sääliä. Pensastassu oli pilannut kaiken. Jos hän ei olisi ollut niin itsekäs ja jakanut ystävyyttään jokaiselle vastaantulijalle, he olisivat voineet olla ikuisesti ystäviä ja onnellisia Eloklaanissa!
“Minä vihaan sinua!” Malvaruusu sähisi hampaat irvessä.
“Malvaruusu, älä! Ole kiltti ja lopeta!” Pensastassu nyyhkytti surkeana ja yritti rimpuilla irti ystävänsä otteesta. Malvaruusu oli niin raivoissaan, että hän sai siitä voimaa. Oli hänen onnensa, että Pensastassu oli heikkona ja peloissaan. Muussa tapauksessa Malvaruusu ei olisi ikipäivänä pärjännyt taistelussa edes oppilasikäiselle kissalle. Nyt naaraan ainoa tavoite oli saada Pensastassu hengiltä. Hän ei ansainnut enää elää sen jälkeen, mitä oli tehnyt Malvaruusulle.
Pensastassu vaikeroi maassa anoen Malvaruusua lopettamaan, muttei naaras luovuttanut. Kun sopiva tilaisuus tuli ja Pensastassun kaula oli paljas, hän painoi vauhdikkaasti päänsä alaspäin ja upotti hampaansa entisen ystävänsä pehmoiseen kaulaan. Raivoissaan Malvaruusu puri leukansa yhteen. Sen seurauksena Pensastassu alkoi haukkoa happea, mutta se oli turhaa. Yksi riuhtaisu, ja Pensastassun elämä oli ohi.
Malvaruusu vetäytyi kauemmas oppilaasta, jonka kaulasta alkoi pulputa verta. Naaras katsoi vihaisena entistä ystäväänsä, eikä edelleenkään tuntenut lainkaan sääliä. Pensastassu ansaitsi sen, se oli hänelle aivan oikein.

//Taistelutarina = TAP

Järkäleloikka paini sinikilpikonnakuvioisen naaraskissan kanssa maassa. Eloklaanilaisnaaras oli päässyt yllättämään ajatuksissaan olleen Järkäleloikan. Järkäleloikan katse ja ajatukset olivat olleet hyvin tiukasti Tyrskytiikerissä. Hän halusi pitää huolen rakkaasta kollikissastaan. Tyrskytiikeri oli suurin syynsä hänen taistelutahtoonsa. Ei kollia niinkään kiinnostanut se kosto-osuus. Oli Kujakissayhteisöstä muodostunut hänelle tärkeä paikka, mutta Tyrskytiikeri oli hänelle kaikki kaikessa ja tuota Järkäleloikka oli valmis suojelemaan omalla hengellään. Ja kerta raidallinen kolli oli myös Päivänsäteen kasvattivanhempi, oli myös Päivänsäde hänelle jokseenkin tärkeä kissa. Ei kuitenkaan mitään verrattuna Tyrskytiikeriin, joka oli hänen elämänsä keskipiste. Järkäleloikka potkaisi vahvoilla käpälillään naaraan pois päältään ja sai soturittaren ulvahtamaan. Naaraan jokseenkin kovaääninen huudahdus houkutteli Järkäleloikan kimppuun toisen kissan, joka oli ruskeavalkoinen ja tummaturkkinen kolli erotti muutaman sanan, joista yksi oli 'täti'. Veri sai osan kissoista taistelemaan yhä hurjemmin ja Järkäleloikka ponnisti kaikilla voimillaan kohti ruskeavalkoista kissaa. Hän kaatoi naaraan maahan ja sai eloklaanilaisen pyristelemään maassa.
"Päästä minut irti, nyt heti!!!" eloklaanilaiskissa sähisi vimmatusti ja vihaisesti. Järkäleloikan kasvoilla oli tyyne ilmi, kun hän piti naarasta kynsillään maassa, mutta joutui päästämään irti kilpikonnakuvioisen kissan hyökätessä hänen kimppuunsa. Ruskeavalkoinen kissa ei kuitenkaan paennut, vaan Järkäleloikka kohtasi hänet heti uudelleen.
"Kukaan ei koske minun sukulaisiini! Te kapiset kirppusäkit saisitte häipyä sinne mistä tulittekin! Olette nimittäin typeriä ja piilottaisin teidän sammaliin vaikka sata okapiikkiä, jos vain voisin. Mikään ei teitä siinä tilanteessa auttaisi!" naaraskissa sihisi ja sähisi vihaisesti.
"Te veitte minulta Lehmusjalan. Hän ei voi enää tulla leiriin ja piileskelee nyt jossain metsässä! Kaikki höpisevät hänen olevan nyt Tähtiklaanissa ja kuollut, olette saaneet kaikki hourailemaan jotain ihan typerää. Vihaan teitä, vihaan vihaan vihaan!" naaras jatkoi ulinaansa ja keskittyi enemmän loukkaamaan henkisesti, kuin fyysisesti. Toisen haukut eivät kuitenkaan menneet Järkäleloikan ihon alle, vaan fyysisesti vahva ja raskas kolli pamautti toista käpälällään kylkeen. Naaras oli raskas myös ulkoisesti eikä paljoa Järkäleloikan iskusta kaatunut.
"Lupaan, että häädän teidät tästä metsästä ja sen jälkeen olette todellakin mennyttä!" naaras sihahti vielä.

Lyran silmät suurenivat järkytyksestä, kun Päivänsäde kuulutti Kharoni, Deimoksen ja Fornaxin olevan puoltansa vaihtaneita karkureita. Että mitä että?! Oliko hänen isänsä, setänsä ja veljensä todella pettäneet Kujakissayhteisön? Lyran silmissä teko oli anteeksiantamaton ja hänelle nuo kolme kollia eivät olleet enää hänen perhettään. He olivat itse valinneet puolensa ja näin ollen asettuneet Lyraa vastaan. Naaraan eripariset silmät laajenivat järkytyksestä entisestään, kun Päivänsäde hyökkäsi hänen veljensä kimppuun. Tai saattoiko tuota nyt hyökkäykseksi sanoa, mutta naaras kävi kuitenkin veljensä päälle. Lyran karvat pörhenivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen veljeään. Cosmoksen pitäisi ymmärtää, että yhteisön etu oli kaikista tärkein. Perheellä oli väliä, mutta välittäminen loppui, kun he siirtyivät toiselle puolelle. Lyra katsoi tilannetta tyynen oloisesti, mutta hänen sydämensä hakkasi villisti rinnassaan. Hän ei voisi puolustaa Cosmosta nyt. Olisi ajateltava tulevaa johtajuutta, hän halusi nousta Keijukaisen veroiseksi johtajaksi. Lyra tiesi, että olisi tehtävä vaikeitakin ratkaisuja. Kun Päivänsäde katosi kissojensa joukkoon, saattoi naaras nousta ja astella veljensä rinnalle. Lyra katsoi järkyttynyttä kollia myötätuntoisesti ja kosketti toista hännällään lapaan.
“Päivänsäde ajattelee vain yhteisön parasta, kuten sinunkin kuuluu. Kharon, Deimos ja Fornax, he ovat nyt meille kuolleet. He pettivät meidät, he eivät merkitse enää mitään”, valkea naaras naukaisi tyynesti, mutta nielaisi sanojensa päätteeksi. Asia oli hänellekin hieman vaikea, mutta oppilasikäinen oli päättänyt vain sysätä tunteensa syrjään. Lyra ei halunnut ajatella nyt mitään tunteita. Ne olivat heikoille, eikö? Olisi osattava nyt ajateltava järkevästi ja hillitysti. Se olisi tie johtajuuteen. Hyvä johtaja toimisi rationaalisesti ja järkevästi jokaisessa tilanteessa. Ei verellä ollut mitään väliä.

Taistelunäänet kohisivat valkeaturkkisen naaraskissan korvissa. Sota oli virallisesti alkanut ja nyt naaraan ympärillä oli kasoittain klaanikissoja. Osa oli yhteisön puolella, osa taas heidän vihollisiaan. Lyran koulutus oli lyhyt eikä hän osannut vielä paljoakaan. Lyra oli siitä huolimatta ylpeä, että hän oli päässyt taistelemaan. Naaras tekisi parhaansa yhteisön eteen eikä jättäisi yhteisöläisiä koskaan pulaan. Taistelun jälkeen Eloklaani olisi mennyttä.

// Kuka tahansa?

//TAISTELUTARINA (601 sanaa taistelusta=6TaP)

Ilmoille kajahtanut ulvahdus sai minut heräämään. Tunnistettuani huutajan Päivänsäteeksi, valpastuin silmänräpäyksessä. Ulkona oli yhä pimeää, joten tämän oli oltava tärkeää. Nousin nopeasti pystyyn ja pinkaisin ulos pesästämme, jatkaen sitten matkaa pensaikon lävitse leirimme avaralle pääaukiolle. Oli yhä yö, joten aukio oli synkkä kuin mikä. Väsyneet kujakissat olivat raahautuneet pesistään aukiolle kuulemaan Päivänsäteen sanaa. Tummanharmaa kasvattini oli kavunnut aukion keskustassa nököttävän litteän kiven päälle. Hänen ilmeensä oli vakava, kylmä ja saatoin nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa. Päivänsäde ei ollut oma itsensä, jokin oli hullusti. Mieleni alkoi miettiä mahdollisia syitä sille, mikä oli saanut Päivänsäteen sellaiseksi. Oliko hän kohdannut eloklaanilaisia? Oliko joku kuollut? Kenties Kharon? Aivan, sitä kapista valkoturkkia ei näkynyt missään. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun Päivänsäde viimein avasi suunsa.
Yön pimeydessä hän kertoi tummanpuhuvat silmänsä kiiluen, kuinka Kharon, Deimos ja Fornax olivat pettäneet meidät. Kurkustani alkoi kummuta matalaa murinaa. Olin aina tiennyt, ettei Kharoniin voisi luottaa. Minun olisi pitänyt kuunnella tarkemmin itseäni. Mutta jostain syystä vihani ei suuntautunut pelkästään Kharoniin ja muihin karkulaisiin. Osa siitä kohdistui myös Päivänsäteeseen, omaan tyttäreeni.
Hän oli ollut sokea. Vaikka olin varoittanut häntä, hän oli mennyt ja luottanut Kharoniin. Se oli todiste siitä, että rakkaus sai kissan hiirenaivoiseksi. Olin pettynyt. Päivänsäde oli tuottanut minulle valtavan pettymyksen. Jos Kharon todella oli loikannut Eloklaaniin, Mesitähti takuulla tiesi jo Päivänsäteestä ja kaikesta siitä, mitä me olimme suunnitelleet. Jos niin oli, tämä kaikki oli ollut turhaa. Kenties Eloklaanin verenhimoiset soturit olivat jo matkalla meidän leiriimme, valmiina tuhoamaan kaiken.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että havahduin lopulta siihen, kun Päivänsäde pyyhälsi ohitseni sisään pesään. Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen ja syöksähdin tyttäreni perään. Hännänpääni nyki, kun astelin raadellulle sammalvuoteelle käpertyneen naaraskissan luokse.
“Päivänsäde”, lausahdin kylmällä äänellä saadakseni naaraan huomion. Päivänsäde väräytti korviaan, muttei vaivautunut nostamaan katsettaan minuun. Se sai minut ärsyyntymään entisestään. Häntäni heilahti vauhdilla puolelta toiselle ja otin askeleen lähemmäs tummaturkkista kujakissaa.
“Katso minua, kun minä puhun sinulle”, komensin terävästi, osoittamatta lainkaan myötätuntoa tai lempeyttä surevaa kissaa kohtaan. Tämä oli hänen oma vikansa. Empien Päivänsäde nosti kasvonsa sammalista ja käänsi itkuisen katseensa minuun. Hänen tummansiniset silmänsä kiiluivat pimeydessä ja vähän väliä naaras päästi ilmoille hentoa nyyhkytystä.
“Älä ole pikkupentu. Minähän varoitin sinua”, huokaisin turhautuneena ravistellessani päätäni, “ei tuo itku auta yhtään mitään. Meidän on toimittava nyt.”
Vaikka olikin pimeää, saatoin nähdä Päivänsäteen surun täyteisen katseen muuttuvan hämmentyneeseen.
“Meinasitko lähteä hakemaan Kharonia?”
Pudistin kylmänviileästi päätäni:
“En todellakaan. Pysykööt siellä minne onkaan mennyt, parasta hänen itsensä kannalta olisi pysytellä piilossa lopunelämäänsä. Me lähdemme nyt vierailulle Kuolonklaaniin.”
Päivänsäde nousi seisomaan huterien jalkojensa varaan.
“Eikö se voisi odottaa aamuun?” naaras tuhahti väsyneenä ja ravisteli päätään.
“Ei. Jos Kharon on vuotanut kaiken tietonsa niille kurjille eloklaanilaisille, meidän on toimittava nyt ja muutettava suunnitelmaa. Vaikka Mesitähti tietäisikin sinusta, sinä olet edelleen meidän salainen aseemme”, virnistys hiipi kasvoilleni puhuessani. Tämä sota päättyisi pian. Me tuhoaisimme Mesitähden tovereineen lopullisesti.

Päivänsäde oli lopulta suostunut lähtemään mukaani. Kun saavutimme viimein Kuolonklaanin leirin, hiljalleen nouseva aurinko oli jo värjännyt taivaanrannan vaaleanpunaiseksi. Auringon ensisäteet kajastivat kauniisti kaukaisuudessa kasvavien puiden latvojen lomasta. Astuin päättäväisin askelin tyttäreni edellä sisään piikkihernetunneliin, joka vei meidät aina Kuolonklaanin leirin karulle pääaukiolle saakka.
Kolkko, harmaa aukio oli hiljainen, vain muutama kuolonklaanilainen oleskeli aukion laitamilla yksikseen. Tietysti myös leirin sisäänkäynnin toisessa päässä oli vartija, joka asettui heti eteemme terävä katse kasvoillaan.
“Tulimme tapaamaan Henkäystähteä”, ilmoitin luoden tummaturkkiseen naaraskissaan halveksuvan katseen. Vaikka olimmekin liittolaisia, ei kukaan voinut pakottaa minua arvostamaan tai kunnioittamaan yhtäkään klaanikissaa. Saatoimme taistella samalla puolella, mutta en missään nimessä taistellut näiden kissojen vuoksi. Paikalle saapui myös toinen kuolonklaanilainen – tämä tulija oli vaaleanruskea keltasilmäinen naaras – joka katsahti kysyvästi klaanitoveriinsa.
“Käy hakemassa Henkäystähti”, vartiossa seisova pieni naaraskissa komensi ja käänsi sitten ruskean katseensa takaisin minuun ja Päivänsäteeseen.
Emme joutuneet odottelemaan kauaa, kun vaaleanruskea naaraskissa palasi takaisin ja ilmoitti meille kylmällä äänellä:
“Henkäystähti odottaa teitä pesässään.”
Tassutin häntä pystyssä kohti kaatunutta kuusta, ohitin sen ja kiersin sen takaa paljastuvan lammen. Lammen takana oli päällikön pesä, jossa saisimme kaikessa rauhassa keskustella Henkäystähden kanssa muuttuneista suunnitelmistamme. Kun astuin Päivänsäteen edellä hämärään pesään, kohtasin ensimmäisenä Henkäystähden vaaleansinisen katseen. Mikäli kolli oli juuri herännyt, hän osasi peittää sen yllättävän hyvin.
“Emme ole sopineet tapaamista”, raidallinen kolli tuhahti, kohotti vasemman etukäpälänsä ilmaan ja sipaisi sitä kielellään pari kertaa. Lupaa kysymättä istuuduin alas Kuolonklaanin päällikköä vastapäätä.
“Tuli muutama muuttuja matkaan”, ilmoitin rauhallisella äänellä, aivan kuin muuttujat olisivat olleet aivan pikkujuttuja. Henkäystähti siristi silmiään. Kaikki rentous katosi ja kolli näytti muuttuvan aivan kireäksi.
“Älä nyt näytä noin hermostuneelta, ei se ole mitään vakavaa. Meidän on vain vauhditettava tätä hommaa hieman ja muokattava suunnitelmiamme jonkin verran”, totesin silmiäni pyöräyttäen. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos minun ei olisi pitänyt tehdä kompromisseja tai suunnitella mitään näiden kuolonklaanilaisten kanssa.
“Kerro sitten mitä on tapahtunut”, kuolonklaanilaispäällikkö käski tylysti. Nyrpistin inhoten nenääni. Noinko vähän hän todella arvosti minua?
“Kerron kunhan ehdin, olin juuri menossa siihen”, puuskahdin päätäni pudistellen. Pidin pienen hiljaisuuden aivan täysin Henkäystähden kiusaksi. Vaikka me olimmekin liittolaisia, hän kuului yksiin inhokkikissoistani. En pitänyt siitä, että minun täytyi jakaa päätösvalta jollekin toiselle.
“Kharon, hänen veljensä ja poikansa ovat pettäneet Kujakissayhteisön, paenneet ja kaiketi liittyneet Eloklaanin riveihin. En tiedä, mitä hän on kertonut vai onko kertonut mitään, mutta on oletettava, että eloklaanilaiset tietävät Päivänsäteestä ja viimeisimmistä suunnitelmistamme”, asian kertominen oli vaikeaa. Henkäystähti näytti pettyneeltä, aivan kuin Kharonin karkaaminen olisi ollut minun syytäni! Olisin mielelläni lisännyt, etten ollut alunperinkään luottanut siihen kahjoon äkäpussiin, mutta se olisi saanut minut entistä huonompaan valoon. Siispä oli vieritettävä syy jonkun muun niskoihin. Ikävä kyllä se joku sai nyt olla Päivänsäde, sillä kyllähän tämä oikeastaan oli hänen syynsä:
“Päivänsäde ei ollut huomannut Kharonin suunnitelleen mitään. Minä en itse tuntenut sitä kissaa niin hyvin, että olisin voinut kertoa hänen halunneen paeta. Se kertoo siitä, miten taitava manipuloija Kharon oli, kun Päivänsädekään ei nähnyt hänen lävitseen.”
No niin, asia hoidettu, nyt vika ei ollut enää minun. Siispä pääsin siirtymään eteenpäin seuraavaan asiaan.
“Me voimme edelleen hyödyntää Päivänsädettä. Hän on murtunut Kharonin ja kahden muun paosta, joten voimme kertoa Mesitähdelle Päivänsäteen olevan panttivankina ja hänen haluavan myös liittyä Eloklaaniin. Kutsumme Mesitähden klaanineen sekametsään neuvottelemaan Päivänsäteen vapautuksesta ja sodan päättämisestä. Todellisuudessa kyse on väijytyksestä, joka aloittaa verilöylyn. Kun verilöyly on ohitse, jokaikinen eloklaanilainen on surmattu ja me pääsemme jättämään tämän kirotun metsän viimein taaksemme ja palaamaan kotiimme”, heilautin kepeästi häntääni, kuin olisin kertonut jotain mukavaa satua pienille pennuille. Kasvoillani oli omahyväinen virne, olin keksinyt kerrassaan loistavan suunnitelman!
Katsahdin nopeasti Päivänsäteeseen, joka nyökytteli hyväksyvästi päätään. Olin kertonut matkallamme Kuolonklaanin leiriin suunnitelman hänelle pääpiirteittäin. Kun vihreä katseeni kääntyi Henkäystähteen, minun oli vaikeampi tulkita hänen ilmettään. Raidallisen kollin kasvot olivat lähestulkoon ilmeettömät. Hän katsoi minua sillä tavalla kuin olisin juuri kertonut huonon vitsin. Mutta yllätyksekseni kolli ei ollutkaan ajatellut niin:
“Kai se voisi onnistua, jos sitä vähän hioo paremmaksi.”

Neuvottelimme pitkään, aivan liian pitkään, kunnes suunnitelma oli lopulta valmis. Päätimme, että verilöyly alkaisi seuraavan auringonnousun aikaan. Kävisin parin kujakissan kanssa pienen mutkan Eloklaanin leirissä ja ilmoittaisin halustamme sopia ja päättää tämä sota.
Kierot kuolonklaanilaiset eivät tarjonneet meille edes aamiaista, joten jouduimme lähtemään heidän leiristään tyhjin vatsoin. Päivänsäde vaikutti vaitonaiselta, mutta jokin hänessä sentään oli muuttunut sitten viime yön. Naaraan kasvoilla oli päättäväinen ilme, kun hän käveli perässäni kohti Kujakissayhteisön väliaikaista reviiriä. Naaras näytti siltä, että hän todella halusi tätä sotaa. Hän janosi kostoa Mesitähdelle, mutta kenties tummaturkkinen naaras halusi sitäkin enemmän kostaa Kharonille. Ei siinä, hänen tilanteessaan niin olisin minäkin halunnut. Kharon oli käyttänyt Päivänsädettä hyväkseen hankkiutumalla hänen suosioonsa ja sitten pettämällä pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kun olimme palanneet Kujakissayhteisön väliaikaisleiriin, kerroin Yhteisön jäsenille nopeasti suunnitelmamme.
“Teillä on tämä päivä aikaa levätä ja hioa taistelutaitonne priimakuntoon. Huomenna auringon noustessa alkaa taistelu, joka toivon mukaan on lyhyt ja päättyy Mesitähden ja hänen kannattajiensa kuolemaan”, selitin yhtä rennosti kuin olisin ohimennen kertonut edellispäivän kuulumisia tuttavilleni. Kujakissayhteisön leirissä alkoi kuulua kuiskintaa, kun kissat alkoivat sulatella uutisiani. Laskeuduin alas Litteäkiven päältä ja kipaisin itselleni sen alla olevasta onkalosta tuoreen oravan. Päivänsäde oli kadonnut pääaukiolta kaiketi lepäämään, joten tyydyin aterioimaan aamiaiseni yksin.
Eloklaanin entisen leirin pääaukiolla alkoi käydä kuhina, kun kissat alkoivat puida tulevaa taistelua. Jossain vaiheessa Malvaruusu tassutteli luokseni ja keskeytti aamiaiseni. Nostin tylysti vihreän katseeni kilpikonnalaikukkaaseen naaraaseen.
“Tarkoittaako tämä sitä, että ymmärrät viimein potentiaalini ja päästät minut kanssanne ulos leiristä?” naaras kysyi kipakalla äänellä ja sipaisi nopeasti kielellään rintakarvojaan. Siristin silmiäni, niin tosiaan, en ollut miettinyt sitä asiaa lainkaan. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja nielaisin jo hetken pureskelemani oravan lihan päästäkseni vastaamaan Mesitähden tyttärelle. En missään nimessä luottanut häneen, mutta toisaalta Malvaruusun jättäminen leiriin saattaisi tuoda meille vain vaikeuksia. Jos hän jäisi, minun olisi jätettävä joku hänen seurakseen. Siinä olisi kaksi mahdollista taistelijaa vähemmän.
“Ei, en minä edelleenkään luota sinuun pätkän vertaa. Tämä on kuitenkin sinun onnenpäiväsi: saat todistaa olevasi minun luottamukseni arvoinen. Jos selviydyt taistelusta ja todistat todella olevasi Eloklaanin vihollinen, sinusta tulee täysivaltainen kujakissa. Mutta mikäli päätätkin pettää meidät, me tapamme sinut ja perheenjäsenesi hyvin, hyvin hitaasti ja kivuliaasti, jotta kadut tekojasi vielä kuolemasi jälkeenkin”, kasvoilleni hiipi huvittunut virnistys, mutta Malvaruusua ei naurattanut. Naaras pyöräytti vihreitä silmiään ylimielisen oloisena.
“Naurettavaa, että edelleen kaipaat jotain todisteluita. Mutta aivan sama, saat vielä nähdä kuinka korvaamaton minä olen”, Malvaruusu tiuskaisi leuka pystyssä, käänsi minulle selkänsä ja kipitti tiehensä. Päästin ilmoille turhautuneen murahduksen. Tuo naaras luuli itsestään liikoja.

Lepäsin aurinkohuippuun saakka, sillä yöuneni olivat jääneet melkoisen vähäisiksi. Kun aurinko oli huipussaan, palasin takaisin leirin pääaukiolle. Tarkoituksenani oli lähteä parin yhteisön jäsenen kanssa kohti Eloklaanin leiriä ja kertoa Mesitähdelle odottavamme heitä metsässä auringonnousun hetkellä. Yllätyksekseni ensimmäinen kissa, jonka pääaukiolla kohtasin oli Härmä. Kolli oli lähtenyt jo yli kuu sitten etsimään toveriaan, joka kuulemma voisi auttaa meitä sodassa. En jaksanut edes olla pettynyt, kun huomasin harmaaturkkisen kollin olevan yksin.
“Kuulin, että täällä ollaan lähdössä taistelemaan ilman minua”, kolli naukaisi hieman kysyvällä äänensävyllä, kaiketi varmistaakseen huhujen pitävän paikkansa.
“Ei sinulla ainakaan ole kuulossa mitään vikaa”, piikittelin virnistäen, kunnes vakavoiduin, “sinä et selvästikään löytänyt etsimääsi tai sitten se joku ei ollutkaan yhtä halukas taistelemaan kanssamme mitä väitit.”
Härmän kasvot pysyivät lähestulkoon ilmeettöminä. Hän ei näyttänyt vihamieliseltä, muttei sen koommin kovin iloiseltakaan.
“En löytänyt häntä, joten päätin palata takaisin yksin aivan kuten lupasinkin”, Härmä totesi rauhallisella äänellä. En voinut olla hymyilemättä. Oli ilo kuulla, miten uskollinen Härmä oli minulle ja Kujakissayhteisölle. Oli hienoa, että saatoin luottaa edes johonkuhun.
“Toivottavasti olet levännyt matkasi aikana, sillä saat luvan lähteä mukanani Eloklaanin leiriin. Käymme vaihtamassa pari sanaa Mesitähden kanssa”, sanoin ennen kuin Härmä ehti liueta paikalta. Kolli katsoi minua hetken hiljaa ja ilmeettömänä. En pitänyt siitä, etten tiennyt mitä toinen kissa ajatteli. Mutta Härmä ei kieltäytynyt, hän suostui mukisematta lähtemän mukaani.

Härmän lisäksi otin mukaani Järkäleloikan. Hän ei lukeutunut suosikkikissoihini, mutta ainakin mustanharmaa kolli otti mukisematta käskyjä vastaan, ja mikäli asiat Eloklaanin leirissä eivät sujuisi kuin olin suunnitellut, ainakin mukanani oli kaksi taistelutaitoista kissaa. Emme me eloklaanilaisille pärjäisi, mutta tarpeen tullen voisin jättää Härmän ja Järkäleloikan taistelemaan keskenään eloklaanilaisia vastaan ja liueta itse paikalta. Heidät minä olin valmis uhraamaan koska tahansa, sillä tärkeintä oli minun selviytymiseni.
Kävelin kahden kollikissan edellä rajamerkkien yli nummille. Malvaruusu oli kertonut meille melko tarkasti Eloklaanin leirin sijainnin. Meidän täytyi vain kulkea joen vartta pitkin niin kauan, kunnes joki haarautuisi. Sen jälkeen ylittäisimme tälle puolen jäävän joenhaaran ja suuntaisimme lähimmälle kukkulalle. Sen laelta löytyisi Eloklaanin uusi leiri. He huomaisivat meidät kyllä korkealta kukkulalta ennen kuin pääsisimme kyllin lähelle, mutta se ei haitannut. Luotin siihen, etteivät eloklaanilaiset uskaltaisi tappaa meitä. Kertoisimme asiamme rauhanomaisesti ja lähtisimme takaisin omalle reviirillemme. Sen jälkeen ainoa vaihtoehtomme oli toivoa, että Mesitähti nappaisi syötin ja saapuisi ilmoitetulle paikalle ennen seuraavaa auringonnousua.
Päivä oli melko synkkä. Paksu pilvipeite oli peittänyt vaaleansinisen taivaan ja verhonnut taakseen lähes kaiken auringonvalon. Aamupäivästä oli satanut, joten mää oli märkä ja pehmeä. Pitkät ja kosteat ruohonkorret hipoivat turkkiani. Tiesin sen olevan kastunut ennen kuin pääsisimme Eloklaanin leirille asti. Tämä oli yksi niistä asioista, mitä minä inhosin kaksijalkalan ulkopuolella: pitkä ja märkä kasvillisuus, joka sotki ja kasteli turkkini. Eikä märkä nurmikaan tuntunut hyvältä käpälieni alla. Kaikki tuntui taas vaihteeksi olevan aivan todella, todella huonosti. Ellei minulla olisi ollut tehtävä kesken, olisin kääntynyt välittömästi takaisin ja ilmoittanut muille, että minä en tällaisella säällä ulos menisi.

Kun olimme ylittäneet joen, nenääni alkoi tulvahdella läjäpäin eloklaanilaisten ällöttäviä hajuja. Se oli mielestäni selvä merkki siitä, että olimme lähellä heidän leiriään. Koko matka oli taittunut hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni Härmä ja Järkäleloikka eivät olleet mitään hölösuita, sillä en juuri nyt olisi jatkanut mitään ylimääräistä jaarittelua.
Katsahdin kahta kukkulaa, jotka häämöttivät edessämme. Mikäli Malvaruusun kertomus piti paikkansa, vasemmalla oleva kukkula oli Eloklaanin leiri. Johdatin kaksi muuta kujakissaa perässäni kohti kukkulan rinnettä. Päästyämme lähemmäs kukkulaa, huomasin muutaman kissan ravaavan sen loivaa rinnettä alaspäin suoraan meitä kohti. Se ei tullut minulle yllätyksenä, että meidät oli jo huomattu. En pysähtynyt, mutta hidastin tahtiani hieman. Kun kolme eloklaanilaista olivat päässeet kahden ketunmitan päähän meistä, he pysähtyivät. Kolmikon keskellä, hieman muita edempänä, seisoi tabbykuvioinen kollisoturi. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi ja kissan kasvoilla oli ilme, joka paljasti hänen inhonsa meitä kohtaan. Tämä oli samainen soturi, jota vastaan olimme taistelleet rajakahakassa.
“Tulemme rauhassa, suotta näytätte noin vihaisilta”, lausahdin kepeällä äänellä ja kohtasin tummanruskean kollin katseen, “minulla on tärkeää asiaa Mesitähdelle.”
Kissa näytti empivän. Hän vilkaisi vierellään seisovia klaanitovereitaan, kunnes sanoi toiselle:
“Laventelitaivas, käy hakemassa Mesitähti tänne.”
Valkoturkkinen naaras teki työtä käskettyä. Kun hän käänsi meille selkänsä ja lähti tassuttamaan kohti kukkulan lakea, luulin hetken katselevani Mesitähden selkää. Se antoi minulle epäilyksen siitä, että naaras oli kaiketi Mesitähden jälkeläisiä – kenties Päivänsäteen sisarus tai muu sukulainen. Se kapinen kolli tosiaan lisääntyi kuin sienet sateella. Ties millaisen taistelijajoukon hän oli jo tämän sodan aikana ehtinyt siittää. Olin varautunut siihen, että kohtaisimme taistelussa enemmän pikku-Mesitähtiä kuin olin odottanut.
Oli melko kiusallista odotella, että tuo valkoturkkinen naaras sai tehtävänsä suoritettua. Siinä me seisoimme kukkulan edessä ja katselimme toisiamme aivan hiljaa. Hiljaisuus oli piinaava, mutta täytyi myöntää, että mielestäni tämä tilanne oli oikeastaan aika huvittava. Olisin halunnut lohkaista jotakin hauskaa, mutta aika loppui kesken. Kukkulan rinnettä alaspäin tassutti kaksi valkoturkkista kissaa, joista toinen oli Mesitähti ja toinen naaras, joka oli hetki sitten lähtenyt hakemaan päällikköään.
Eloklaanilaispäällikön ilme oli vakava ja epäileväinen, aivan kuten olin odottanutkin.
“Etkö aio viedä meitä leiriisi?” kysyin loukkaantuneena. Vihreäsilmäinen kolli pudisteli päätään:
“Ymmärrät varmasti, etten voi luottaa teihin ja hyviin aikeisiinne. Voimme aivan hyvin puhua tässä.”
Nyrpistin tympääntyneenä nenääni, vaikkei kollin vastaus oikeasti yllättänyt minua. Vain hiirenaivo olisi päästänyt meidät sisään leiriinsä. Siispä tyydyin tähän ja menin suoraan asiaan:
“Minulla on syytä epäillä, että kolme kujakissaa on liittynyt sinun klaanisi riveihin.”
Mesitähti siristi silmiään, muttei vastannut mitään. Hänen ilmeensä pysyi vakavana, mutta sain varmistuksen sille, että olimme olleet oikeassa Kharonin ja kahden muun kollin suhteen. Muussa tapauksessa Mesitähden kaltainen, niinkin “hyväsydäminen” ja “oikeudenmukainen” kissa olisi kyllä paljastanut, ettei hän tiennyt mistä puhuin.
“Niinpä niin, eli olen siis oikeassa. En tiedä mitä Kharon on suurella suullaan ehtinyt lörpötellä, mutta todellisuudessa minua ei oikeastaan edes kiinnosta. Haluan sinun vain tietävän, että sinun pentusi, jonka vuodenaikoja sitten kidnappasimme on elossa ja oikein hyvässä kunnossa – ainakin toistaiseksi. Kharonin lähtö tuhosi Päivänsäteen täysin, ja nyt hänestä ei ole enää minulle mitään hyötyä. Siispä minulla on sinulle tarjous. Tahdotko kuulla sen?” kysyin kylmällä äänellä, katse niin ilmeettömänä kuin vain saattoi. Mesitähti oli silminnähden yllättynyt. Hän avasi suunsa ja yritti sanoa jotakin, mutta änkytykseksihän se meni. Selvästikään Kharon ei ollut kertonut Päivänsäteestä, mutta väliäkö tuolla. Se ei kaataisi suunnitelmaani.
“Kä-kärsämöpentuko? Elossa? Millainen tarjous?” Mesitähti sönkötti kuin mikäkin surkimus. Hänen viimeisetkin uskottavuuden rippeet rapisivat pois viimeistään nyt. Tämä kolli ei ollut mitään. Hän oli kurja ketku, joka oli muita huijaamalla ja omaa upeuttaan esiin tuomalla onnistunut pääsemään siihen asemaan missä hän nyt oli.
“Jos haluat häntä siksi kutsua niin kyllä, sinun Kärsämöpentusi on elossa. Hän on menettänyt viimeisetkin järjen rippeensä, enkä minä tarvitse häntä enää mihinkään. Hän itse on ilmaissut tahtonsa siirtyä Eloklaanin riveihin, mutta ymmärtänet varmasti, etten voi noin vain luopua hänestä. Jos siis tahdot tyttäresi elossa kotiin, saavut huomenna ennen auringonnousua Sekametsässä olevalle aukiolle joesta itään päin. Otat mukaasi jokaisen Eloklaanin soturin, oppilaan sekä parantajat. Paikalla teitä odottavat lisäkseni muut Kujakissayhteisön jäsenet ja sinun rakas tyttäresi. Olen valmis neuvottelemaan vaihtokaupoista, sillä ymmärrät varmasti, etten voi lopettaa tätä sotaa ja antaa Päivänsädettä ihan noin vain”, puheenvuoroni venähti tarpeettoman pitkäksi, mutten välittänyt. Mesitähti kuunteli tarkkaavaisesti ja antoi minun puhua rauhassa.
“Millaisista vaihtokaupoista sinä puhut?” Mesitähti pohti mietteliäänä. Olin jo niin syvällä valheiden verkostossa, ettei yksi pieni lisävalhe tuntunut missään:
“Sellaisista, joissa kenenkään ei tarvitse menettää henkeään. Näiden vaihtokauppojen jälkeen sota on Kujakissayhteisön osalta ohi ja me lähdemme metsästä lopullisesti.”
Mesitähti näytti mietteliäältä. Hänen häntänsä heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja kollin katse harhaili vähän väliä minusta jonnekin kaukaisuuteen.
“No, mieti ihan rauhassa. Ellette ole paikalla auringonnousun aikaan, minä tapan Päivänsäteen”, totesin kylmänviileästi häntääni heilauttaen. Mesitähti ei ehtinyt sanoa mitään, kun käänsin tälle jo selkäni. En ikipäivänä olisi uskaltanut vastaavanlaisessa tilanteessa kääntää selkääni Henkäystähdelle, mutten uskonut Mesitähden kykenevän käymään kimppuuni. Minulla oli hallussani jotain, jota hän kipeästi halusi. Jos hän olisi nyt käynyt kimppuuni, hän varmasti itsekin tiesi, ettei saisi tytärtään koskaan takaisin.
Ohitin Härmän ja Järkäleloikan ja viitoin heidät perässäni takaisin kohti jokea. Kuulin kahden kollin askeleet takanani, mutten muita ylimääräisiä. Eloklaanilaiset olivat päästäneet meidät lähtemään.

Loppupäivän kulutin leirissä oleskellen ja Päivänsäteen kanssa keskustellen. Kävimme vielä kertaalleen läpi kaiken sen, mitä ennen auringonnousua tulisi tapahtumaan. Päivänsäteen tehtävänä olisi aluksi esittää surkeaa panttivankia, joka epätoivoisesti tahtoisi takaisin synnyinklaaniinsa. Kun Eloklaani olisi paikalla, Kuolonklaanin jäsenet hiipisivät esiin piiloistaan ja piirittäisivät vihollisemme. Paljastaisimme Mesitähdelle tämän olleen huijaus.
Kun aurinko alkoi laskea, siirryimme Päivänsäteen kanssa pesäämme. Nukuimme kaksin ylätasolla nyt, kun Kharon oli loikannut Eloklaanin riveihin. Minun oli vaikeaa nukahtaa. Tuleva taistelu pyöri mielessäni taukoamatta. Tiesin, ettei Mesitähti luovuttaisi noin vain. Taistelu tulisi olemaan vaikea meille kaikille. Pahimmassa tapauksessa Kujakissayhteisö heikentyisi niin, että takaisin kotiin pääsisi vain kourallinen kissoja. Mutta minä olin päättänyt, etten kuolisi. En luovuttaisi ennen kuin näkisin Mesitähden elottoman ruumiin edessäni ja varmistaisin, ettei se kirottu Tähtiklaani antaisi hänen enää nousta koskaan jaloilleen.
“Etkö sinäkään saa unta?” Päivänsäteen naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin hämärässä katseen tyttäreeni ja pudistelin päätäni.
“Olen haaveillut tästä koko ikäni, joten tuskin on ihme etten kykene nukkumaan. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen, että meidän on onnistuttava ja voitettava Mesitähti”, nau’uin kireällä äänellä. Nyt vasta huomasin, kuinka hermostunut olin. Se ei sopinut minulle, ei kaltaiseni ylväs johtaja voinut olla näin hermostunut tällaisessa tilanteessa. Miksi minä edes olin hermostunut? Kyllähän me nyt yhden kapisen Eloklaanin voittaisimme.
“Minä lupaan, että teen kaikkeni onnistumisemme eteen. Me ansaitsemme kostomme ja Mesitähti ansaitsee kuoleman”, Päivänsäde lisäsi kylmällä äänellä. Väläytin naaraalle tyytyväisen virneen. Voi kuinka paljon arvostinkaan tyttäressäni sitä, että hän oli minun puolellani. Joku toinen olisi saattanut uskoakin Mesitähden likaiset valheet, mutta Päivänsäde oli erilainen. Hän tulisi seisomaan minun rinnallani loppuun saakka ja jonain päivänä hän olisi Kujakissayhteisön ylväs johtaja. Hän oli ainoa kissa, jonka käpäliin uskalsin luottaa minun Yhteisöni.

Loppupeleissä en saanut juurikaan nukuttua. Ilta ja yö menivät pitkälti vuoteessa pyöriessä. Jossain vaiheessa minä luovutin ja lähdin ulos leiristä Päivänsäteen kanssa. Tyttäreni saalisti oravan, jonka jaoimme hiljaisessa metsässä. Sää vaikutti oikein mukavalta. Pilvet olivat siirtyneet pois sinisen taivaan tieltä ja erotin puiden latvojen lomasta kirkkaan tähtitaivaan. Metsässä ei juurikaan tuullut, joka olisi meidän etumme. Mitä vähemmän tuulta, sitä pienemmällä todennäköisyydellä eloklaanilaiset haistaisivat metsään piiloutuneet kuolonklaanilaiset.
“Suunnitelman toteutus alkaa pian, kun taivas alkaa kirkastua”, Päivänsäde huomautti tasaisella äänellä, kun olimme saaneet oravan syötyä. Katsahdin naaraaseen ja nyökäytin päätäni.
“Minä vain odotan, että pääsen pois tästä metsästä. Pian tämä kaikki on ohi ja me pääsemme palaamaan takaisin kaksijalkalaamme”, se taisi olla ensimmäinen kerta, kun puhuttelin kaksijalkalaa meidän kaksijalkalanamme, enkä minun. Se oli Päivänsäteen perintö, joten myös hänen omistuksessaan.
“Minäkin odotan sitä”, harmaaturkkinen naaras totesi rauhallisella äänellä, “pääsemme aloittamaan kokonaan uuden elämän ilman murheita Mesitähdestä tai mistään muustakaan.”
Nyökkäsin ja kohtasin tyttäreni tummansinisen katseen. En uskonut voivani koskaan sanoa ääneen sitä, kuinka paljon rakastin Päivänsädettä, mutta halusin jollain muulla tavalla välittää sen hänelle. En hetkeäkään uskonut meidän kaatuvan taistelussa, mutta halusin hänen tietävän, että minä luotin häneen.
“Päivänsäde”, aloitin hitaasti saadakseni naaraan poiskääntyneen katseen takaisin itseeni, “kun kostomme on toteutunut, minä tahdon sinun ryhtyvän Kujakissayhteisön johtajaksi. Minun tavoitteeni oli kasata Yhteisö ja kostaa Mesitähdelle. Olen uurtanut niin paljon, ettei haittaisi lainkaan, jos saisin viettää viimeiset vuodenaikani sinun neuvonantajanasi ja apunasi. Minä uskon sinuun.”
Kenties ensimmäistä kertaa koskaan, kasvoillani oli aidosti lämmin ja rakastava hymy, joka kuitenkin katosi nopeasti minun vakavoituessani. En voinut näyttää liikaa tunteita, sillä tiesin niiden tekevän heikoksi. Vaikka luotinkin tyttäreeni, en halunnut paljastaa hänelle kaikkea mitä tunsin häntä kohtaan.
Päivänsäde näytti yhtä aikaa silminnähden liikuttuneelta, onnelliselta ja otetulta. Koko keskustelu tuntui menevän minun makuuni liian imeläksi, joten päätin kääntää aiheen nopeasti muualle, jättämättä Päivänsäteelle aikaa vastata aiempiin sanoihini:
“No niin, eiköhän sitten aleta palaamaan takaisin. Kuolonklaanilaiset saapuvat varmasti aivan pian leiriimme.”

Kun aamu alkoi hiljalleen valjeta, olimme jo asemissa pienellä aukiolla. Kujakissayhteisön jäsenet olivat asettuneet vieri vieren sirppimäiseen muodostelmaan aukion pohjoiselle reunalle, ja minä ja Päivänsäde istuimme aukion keskustassa. Tyttäreni oli vääntänyt kasvoilleen surkean ilmeen ja hän kyyhötti maassa mahdollisimman surkean näköisenä. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin oikeasti voinut luulla hänen olevan panttivanki.
Juuri ennen auringonnousua erotin suuren kissajoukon lähestyvän meitä nummien suunnalta. Eloklaanilaiset kävelivät puiden lomassa päällikkönsä johdattamana. He katselivat meitä epäilevät ilmeet kasvoillaan, mutta Mesitähden katse oli vakava, oikeudenmukainen ja rauhallinen. Kun hän näki Päivänsäteen, hänen virheistä silmistään paistoi sääli ja sokea rakkaus.
*Typerä kolli*, ajattelin mielessäni katsellessani Mesitähteä. Kun eloklaanilaiset olivat viimein päässeet aukiolle, he asettuivat lähekkäin toisiaan ja katsoivat meitä. Ellen ollut väärässä, paikalla tosiaankin oli jokainen eloklaanilaissoturi ja -oppilas. Yllemme laskeutui piinaava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut yhtään mitään.
Ainoat äänet, jotka rikkoivat metsään laskeutuneen hiljaisuuden olivat lintujen kepeä, kaunis viserrys ja puiden oksien kahina. Jostain syvemmältä metsästä kuului rasahdus, enkä ollut varma kuuluiko se jollekin kuolonklaanilaiselle vai metsän eläimelle.
Sää suosi meitä, sillä taivas oli edelleen pilvetön. Hento tuulenvire tuli nummilta päin. Se seikkaili puiden lomassa ja leikitteli myös hetken minun lyhyellä turkillani. En olisi kestänyt, jos olisin joutunut taistelemaan keskellä rankkasadetta tai muuten vain surkealla säällä. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.
“Mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle”, lausahdin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni vaeltaa Mesitähdestä hänen kurjiin alaisiinsa. Kun katseeni osui Kharoniin, hänen veljeensä ja poikaansa, tunsin suunnatonta inhoa. Hän oli pettänyt meidät ja nyt hän seisoi edessämme vihollisen riveissä kuin ei olisi koskaan ollutkaan osa Yhteisöä. Tiesin, ettei tyttäreni jättäisi tässä taistelussa petturikolleja rauhaan. Tarpeen tullen olin valmis muistuttamaan häntä siitä, mikä hänen tehtävänsä todella oli. Meidän kohteemme oli Mesitähti, ei Kharon, Deimos tai Fornax.
“Et antanut meille vaihtoehtoja”, Mesitähti vastasi vakaalla äänellä ja käänsi katseensa maassa kyyhöttävään Päivänsäteeseen, “kerro ehtosi.”
Pidin pienen hiljaisuuden ja väänsin kasvoilleni virnistyksen.
“Oikeastaan, minä muutinkin mieleni”, lausahdin dramaattisesti virnuillen. Mesitähti näytti pettyneeltä. Eloklaanilaisten kesken alkoi käydä supinaa, kun kissat alkoivat katsella ympärilleen. Kuolonklaanilaiset olivat onnistuneet piirityksessään. Nyt Eloklaanin jäsenet olivat loukussa meidän ympäröimänämme.
“En voi ymmärtää, kuinka helppo sinua on huijata, Mesitähti. Miten kaltaisesti kissa on koskaan päässyt klaanipäälliköksi, kun uskot ihan kaiken mitä sinulle sanotaan? En minä tahdo sopia kanssasi, eikä Päivänsäde ikipäivänä liittyisi sinun riveihisi. Se kyllä oli totta, että tämän kohtaamisen jälkeen sota on ohi. Kun tämä on ohi, sinä ja kirottu klaanisi olette mennyttä. Me kostamme sinulle kaiken sen pahan, mitä olet tehnyt. Ihan turha näyttää noin surkeaa naamaa, tämä kaikki on sinun aikaansaannostasi”, sähähdin väläyttäen valkeita hampaitani. Kynteni olivat uponneet pehmeään, multaiseen maahan ja karvani olivat nousseet pystyyn. Minä olin valmis. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni ajan. Henkäystähti oli aiemmin kertonut haluavansa sanoa pari sanaa ennen taistelun aloittamista, ja raidallinen kolli olikin jo astelemassa häntä pystyssä luokseni. Hänen varjonaan käveli mustaturkkinen naaraskissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Mutta tämä oli minun taisteluni. Minä en suostunut luopumaan siitä kunniasta, joten päätin muuttaa suunnitelmia lennosta. Päästin ilmoille kovaäänisen ulvaisun, joka oli kujakissoille merkki lähteä taisteluun. Kun sirppikuun muodostelmassa olevat kujakissat lähtivät johdollani raivokkaasti ulvoen syöksymään kohti kolme kertaa yhtä suurta kissajoukkoa, ei Henkäystähdellä ollut vaihtoehtoja. Jos me kuolisimme, ei Kuolonklaani voisi voittaa tätä taistelua yksin. Kuulin, kuinka Henkäystähti komensi klaaninsa jäsenet hyökkäämään. Taistelu oli alkanut.
Ensimmäiseksi tähtäimeeni pääsi Mesitähti. Hänen klaanitoverinsa yrittivät epätoivoisesti syöksähdellä päällikkönsä eteen, mutta yksitellen kujakissat raivasivat tieltäni jokaisen vastustajan. Mesitähti ei paennut. Hän komensi klaanitoverinsa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon asti klaaninsa puolesta.
Syöksähdin nopeasti kohti kollia, jonka olin edelliskerralla voittanut taistelussa ylivoimaisesti. Nyt tilanne olisi eri, kun mukana olisi läjäpäin kissoja, jotka takuuvarmasti yrittäisivät tulla väliimme. Tämä taistelu ei ollut vain minusta kiinni. Minun olisi yritettävä saada Mesitähti ja Päivänsäde pois taistelukentältä, jotta saisimme taistella rauhassa.
Yritin iskeä kynteni vasten Mesitähden kasvoja, mutta kolli onnistui väistämään liikkeeni. Hän syöksähti sivuun, muttei edelleenkään aikonut paeta. Hän oli typerä, kun ei pelännyt minua. Oli silkkaa typeryyttä häneltä lähteä haastamaan minua, kun oli jo kerran hävinnyt. Mesitähden taidot eivät olleet läheskään tasoani ja hänen olisi itsekin pitänyt ymmärtää se.

//Kaikki taisteluun osallistuvat saa jatkaa.

Kaksikko oli lopettanut leikin nopsaa, sillä Cosmos oli halunnut nukkumaan. Sen jälkeen Ruusunen ei juuri ollut ollut kollin kanssa millään lailla tekemisissä. Hän ei kokenut tarpeelliseksi kuluttaa kallista aikaansa tämän kollin kanssa leikkimiseen.

Koko yhteisö alkoi kokoontua yhteen litteäkiven ympärille, kun Päivänsäde herätti heidät mourunallaan. Hän ilmoitti, että hänen kumppaninsa Kharon, heidän pentunsa Fornax ja Kharonin veli Deimos olivat lähteneet ja ilmeisesti vaihtaneet puolia Eloklaanin puolelle. Päivänsäde kerto, että jos heidät nähtäisiin yhteisön rajojen sisäpuolella heidät tulisi tappaa. Ruusunen ei sinäänsä ihmetellyt kahden entisen Eloklaanilaisen luikkivan takaisin klaaniinsa, kun olivat viimein saaneet tietoonsa kaiken tarpeellisen. Kuitenkin seuraavat tapahtumat saivat Ruususen hätkähtämään. Cosmos lausui vastaväitteitä ja Päivänsäde kiivastui. Naaras suuttui lopulta niin, että hyökkäsi oman poikansa päälle. Hän painoi kollia maahan ja paljasti hampaansa. Cosmos näytti niin säikähtäneeltä, että jos tilanne ei olisi ollut niin totinen ja vakava Ruusunen olisi varmaan purskahtanut nauruun. Päivänsäde ei onneksi tehnyt koppavasta kollista loppua vaan päästi tämän menevään ja lähti pesäänsä. Ruusunen koki pientä myötätuntoa kollia kohtaan siitä huolimatta, että ei pitänyt Cosmoksesta juurikaan. Naaraan teki osittain mieli mennä rauhoittelemaan ja lohduttelemaan kollia, mutta Leopardi teki sen osan. Ruusunen kääntyi. Hän halusi pois täältä nyt heti.

Ruusunen oli ulkona saalistamassa. Hän oli lähtenyt haukkaamaan happea ja Hyökyaalto oli lähtenyt mukaan. Naaraan teki mieli hölöttää kollille siitä, miten seikaiset hänen tunteensa olivat sillä hetkellä, mutta se ei ollut hänen tapaistaan.
“Haistan oravan”, kolli totesi. Hän käänsi smaragdinvihreät silmänsä kolliin ja tuijotti häntä arvioivasti. Ruusunen maisteli ilmaa suu raollaan ja erotti ilmasta oravan hajun seasta jonkun linnun.
“Minä haistan myös linnun”, naaras totesi. “Käyn nappaamassa sen ja tulen sitten takaisin.”
“Minä käyn hakemassa sen oravan”, Hyökyaalto vastasi. Kaksikko erkani ja Ruusunen lähti etsimään sitä lintua.
Pian naaras näki variksen lyhyen matkan päässä. Hän hiippaili sitä kohden ja valmisti itsensä loikkaan. Hän etsi parhaimman asennon ja loikkasi sitten linnun päälle. Ennen kuin varis kerkesi äännähtääkään Ruusunen puraisi siltä niskat siistillä puraisulla. Naaras palasi lintunsa kanssa paikkaan johon oli sanonutkin tulevansa ja Hyökyaalto oli jo siellä oravansa kanssa. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme kahden takaisin sanaakaan sanomatta.

Kanervaa ei ollut löytynyt. Tähän tulokseen Härmä joutui päätymään kierrettyään klaanien reviirien ympäri, vierailtuaan kaksijalkalassa ja jopa lähdettyään jo takaisinpäin kujakissayhteisön päämajaa kohti. Hän oli turhautunut, jopa epätoivoinen. Missä Kanerva saattoi olla? Hän ei ollut kuvitellut naaraan etsimisen olevan missään nimessä helppoa, mutta mahdotonta? Siihen Härmä ei ollut varautunut. Kenties kolli oli ollut liian optimistinen kuvitellessaan, että hänellä saattaisi yksin olla mahdollisuuttakaan löytää iäkästä parantajanaarasta. Metsä oli suuri, eikä Härmällä ollut varmaa tietoa siitä, että Kanerva edes liikkui tässä metsässä ylipäätään. Hän saattoi olla jo kaukana, vuodenaikojen päässä, täysin Härmän ulottumattomissa. Tai sitten - vaihtoehto, jota Härmä ei halunnut ajatellakaan - Kanerva oli kuollut.
Härmä ei kuitenkaan voinut uskoa, että niin olisi tapahtunut. Kanerva oli selvinnyt pahemmastakin. Hän oli selvinnyt lukemattomien kuiden ajan yksin ennen kuin hän oli Härmää tavannutkaan, joten ei ollut todennäköistä, että naaras olisi nyt kupsahtanut. Lisäksi Härmä aavisteli, että Kanerva toivoi vielä jokin päivä tapaavansa hänet - tai kenties hän ennemminkin toivoi sitä. Oliko hölmöä olettaa, että Kanerva olisi niinä kuina, jotka hän oli Härmän kanssa viettänyt, ehtiä kiintyä kolliin? Kanerva oli kuitenkin ollut Härmälle kuin emo, ja Härmä Kanervalle kuin poika. Varmasti naaras halusi vielä tavata hänet. Tähän toivoon Härmä tukeutui, kun hän viimein päätti jättää etsimisensä sikseen ja palata kujakissayhteisöön.
Keijukainen olisi varmasti tyytymätön. Härmän paluu oli hiukan venähtänyt, sillä hän oli halunnut vielä varmistaa, ettei Kanerva vain ollut niillä alueilla, joiden kautta he olivat kulkeneet klaanien luo. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin kauas kuin olisi toivonut, ennen kuin lehdet jo puskivat esiin silmuistaan. Olisi hänen aikansa lähteä, jos Härmä ei halunnut Keijukaisen vihaa niskaansa. Ja sitä hän ei tosiaan toivonut, vaikka ei kujakissayhteisön johtajaa pelännytkään. Olisi vain paljon helpompaa, jos kujakissayhteisö pysyisi paikkana, jonne hän voisi tarvittaessa palata.
Härmä astui kujakissayhteisön reviirin rajan yli hiukan jännittyneenä. Olikohan mitään tapahtunut hänen lähtönsä jälkeen? Entä, jos leiriin kulkiessaan hän ei löytäisikään kujakissoja, vaan Eloklaanin, joka oli valloittanut kotinsa takaisin? Tai kenties Kuolonklaanin, joka oli pettänyt yhteisön? Jos Härmä olisi Henkäystähti, olisi hän ainakin harkinnut takin kääntämistä; kujakissayhteisön hallinnassa oli nyt heidän vihollisklaaninsa leiri, ja Kuolonklaani voisi helposti häätää pienempijoukkoisen yhteisön leiristä. Päällikkö kuitenkin tarvitsisi kujakissayhteisön vahvistuksia hyökkäyksessä Eloklaania vastaan, joten kenties selkään puukottaminen ei olisikaan kaikista järkevin vaihtoehto.
Härmä harppoi reviirin halki nyreänä yrittäen samalla viritellä ystävällistä hymyä kasvoilleen. Häntä sapetti palata takaisin: kaikista mieluiten kolli olisi jatkanut etsintöjään vaikka hamaan loppuun saakka. Härmää eivät kiinnostaneet Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliset jännitteet tai Keijukaisen kostoretki. Hän halusi vain löytää Kanervan ja laittaa naaraan kakistamaan ulos tiedon hänen emonsa murhaajasta. Tämä yhdentekevä, typerä sota ei liikuttanut häntä mitenkään, mutta hän tarvitsi edelleen kujakissayhteisön turvaa.
Härmä asteli sisään leiriin. Ainakaan hän ei joutuisi keksimään mitään kovin vaikeaa valetta joutuessaan selittämään Keijukaiselle, miksi hän oli palannut yksin. Ei kukaan voinut olettaa, että yksi kissa voisi löytää tästä metsästä yhtään mitään.

Herkullisen päästäisaterian jälkeen Cosmosta oli alkanut ramaista ja hän oli torkahtanut kesken piilosleikin. Hän uneksi kaikessa rauhassa kuolleiden riistaeläinten alla puihin kiipeilystä ja lätäköiden yli hyppelystä, kun hänet revittiin väkivaltaisesti takaisin valvemaailmaan.
"Löysin sinut." Ruusunen päästi irti hänen käpälästään, josta tämä oli vetänyt hänet ulos piilostaan. Cosmos räpytteli tokkuraisena silmiään ja kömpi tassuilleen. Hänen turkkinsa sojotti joka suuntaan aivan sekaisena, mutta hän ei välittänyt ruveta siistimään sitä nyt.
"Miten sinä muka löysit minut?" hän haukotteli Ruususelle ja kurkotti takatassullaan raaputtamaan kutisevaa korvantaustaansa. Hän ei ollut varma, kauanko oli ehtinyt olla piilossa, ennen kuin naaras oli löytänyt hänet.
"Sanotaan vaikka, että minulla on keinoni", Ruusunen heilautti häntäänsä ja lähti kapuamaan edeltä ulos onkalosta. Cosmos ravisteli itseään pontevasti ennen kuin kipitti hänen peräänsä hieman huojuvin askelin.
Ulkona oli alkanut taas sataa, ja Cosmos luimisteli korviaan tympääntyneenä. Tuoresaaliskasassa oli ollut mukavan kuivaa ja lämmintä - siis niin lämmintä kuin kuolleiden eläinten välissä saattoi olla. Hän katsahti Ruususeen, joka siristeli silmiään pisaroiden osuessa tätä naamaan.
"Minä en jaksa enää leikkiä", kollipentu ilmoitti yhtäkkiä. Ruususen smaragdinvihreä katse käännähti häneen. "Menen nyt takaisin unille. Leikitään joskus toiste lisää!"
Cosmos ei aikaillut lähtiessään pomppimaan lätäköiden täplittämän aukion yli takaisin pesälleen, jossa Lyra ja Fornax olivat olleet koko tämän ajan suojassa kastumiselta. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi sisarustensa tyrmistyneet ilmeet, kun hän toisi tassuissaan heidän makuualustalleen tuoretta, märkää mutaa!

Eräänä yönä, miltei pari kuuta sen jälkeen, kun Cosmos oli leikkinyt Ruususen kanssa aukiolla, ulkoa kuuluva terävä mouruna herätti nuoren kollin unestaan. Hän ei ollut ainut, jonka yöunia mekkala oli häirinnyt, sillä muutkin höristelivät korviaan ja nostivat uneliaina päitään vuoteissaan.
Ensimmäisenä jaloilleen nousi Tyrskytiikeri, jonka kireistä askeleista saattoi tulkita, että jokin oli hullusti. Jykevän kollin perään lähti tämän kumppani Jyrkänneloikka, ja lopulta kaikki muutkin kampesivat itsensä ylös ja soljuivat ulos pesästä aukiolle katsomaan, mistä oli kyse.
Cosmos haukotteli ja venytteli itsensä jalkeille. Hän seurasi muita ja tupsahti pimeälle aukiolle, jonne kaikki Yhteisön kissat olivat kerääntyneet. Ilman täytti hämmentynyt supina, ja silloin vasta Cosmos huomasi emonsa seisomassa Litteäkiven päällä. Hän pujotteli muiden ohi lähemmäksi kiveä kuullakseen paremmin, mitä kerrottavaa naaraalla oli.
"Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, Päivänsäteen ilmoitus oli kuin isku vasten Cosmoksen kasvoja. Hän pysähtyi töksähtäen kiven juureen ja tuijotti emoaan epäuskoisena. Oliko tämä juuri todella sanonut, että kaikilla oli velvollisuus tappaa hänen isänsä, veljensä ja setänsä?
“Mitä sinä oikein puhut?!” sanat tulivat ulos Cosmoksen suusta ennen kuin hän itse ehti edes ajatella niitä. Päivänsäteen terävä katse sivalsi häntä kohti saman tien, mutta hän oli liian kuohuksissaan välittääkseen uhkaavaksi muuttuneesta ilmapiiristä. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi."
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos ei voinut uskoa, että Päivänsäde oli tuosta vain valmis tapattamaan perheenjäseniään. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut myöskään odottaa tapahtuvaksi.
Päivänsäde syöksähti kiven päältä äkkiarvaamatta suoraan Cosmoksen niskaan ja painoi hänet maata vasten. Cosmoksen suusta pääsi pelokas vinkaisu ja hän yritti hädissään räpiköidä kauemmaksi hurjistuneesta naaraasta, mutta Päivänsäde oli lukinnut hänet alleen. Hän tunsi emon tulikuuman hengityksen kuonollaan, kun tämä kumartui lähemmäksi hänen kasvojaan huuli irvessä. Koskaan ennen Cosmos ei ollut pelännyt emoaan yhtä paljon kuin sillä hetkellä, ja hetken ajan hän oli varma siitä, että hänen loppunsa oli koittanut.
"Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi", Päivänsäteen matala ärinä täytti hänen korvansa ja sai hänen sydämensä tykyttämään pelokkaasti. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja odotti kohta tuntevansa hampaat kurkussaan, mutta sen sijaan paino katosikin hänen päältään ja hän kuuli loittonevat käpälänaskelet.
"Ei hätää, Cosmos", Leopardi tuli Cosmoksen viereen ja ryhtyi lipomaan hänen korviaan tyynnyttelevästi. Cosmoksen sydän hakkasi vieläkin ja hän saattoi vain tuijottaa kauhusta lamaantuneena kissojen taakse katoavaa emonsa hahmoa. Sillä hetkellä pelon lisäksi hänen sisällään heräsi uusi tunne. Se oli pieni vihan liekki, joka olisi vielä jokin päivä roihahtava ilmiliekkeihin.

Lehdet vain kahisivat kun raahasin perä edellä isoa kania leirin sisäänkäynnin läpi. Laskin retuutetun näköisen jänöjussin maahan aukiolle päästyäni ja pysähdyin vetämään henkeä. Oli ollut melkoinen työmaa saada tuotua se tänne omin avuin ja vieläpä pitkän matkan päästä, mutta en voinut olla olematta tyytyväinen lopputulokseen. Kyllä Kharonin naama venähtäisi, kun hän näkisi saaliini!
“Vau”, Leopardin hämmästynyt henkäisy oli jotakuinkin sellainen reaktio, jonka toivoin saavani myös kumppaniltani, “sinäkö tuon nappasit?”
Nyökäytin päätäni ja nostin toisen tassuni saaliin päälle ylpeänä. “Kyllä vain! Se oli melkoinen onnenkantamoinen.” Olin viettänyt aamupäiväni tavalliseen tapaan ulkona kuljeksien, kun kani oli miltei törmätä minuun. Kiitos nopeiden refleksieni, olin onnistunut pysäyttämään sen vauhkon pakomatkan ja puremaan siltä niskat nurin ennen kuin se oli ehtinyt päästää ääntäkään.
“Olet varmasti uupunut raahattuasi sen tänne asti aivan yksin. Minä voin viedä sen ruokavarastoon puolestasi”, leopardilaikukas naaras tarjoutui ystävällisesti. Kiersin katseellani aukiota etsien Kharonin tuttua valko-harmaata turkkia - olisin halunnut näyttää saaliini hänelle ennen kuin siitä tulisi jonkun ateria.
“Onko Kharon leirissä?” kysyin Leopardilta.
Naaras piti lyhyen mietintätauon, ennen kuin pudisti päätään. “Eipä taida olla. Muistaakseni hän ja Deimos lähtivät vähän jälkeesi viemään Fornaxia harjoittelemaan saalistusta”, Leopardi kertoi.
Häntäni valahti hieman pettyneenä, mutta nyökkäsin kumminkin. “Siinä tapauksessa voit jo viedä tämän ruokakasaan. Täällä ulkona se houkuttelee vain haaskaeläimiä”, nostin tassuni kanin päältä ja annoin Leopardin raahata sen Litteäkiven alla olevaan onkaloon, jossa Yhteisön ruokia säilytettiin.
Siirryin itse leirin laidalle odottamaan kumppanini paluuta. Hyvällä tuurilla hän palaisi aivan kohta ja ehtisi nähdä sen omin silmin. Hilpeä kehräys hyrisi kurkussani mieleeni muistuessa se kerta, kun Kharon oli yrittänyt opettaa minua saalistamaan ollessani ensimmäistä kertaa metsässä. Siihen aikaan olin inhonnut häntä koko sydämeni pohjasta, ja ellei selviytymiseni olisi sattunut riippumaan hänestä, olisin varmaankin tehnyt hänestä selvää jo sillä hetkellä, kun hän oli arvostellut kömpelöä vaanismistani. Ajan kanssa kollin seurasta oli kuitenkin tullut siedettävämpää, ja nykyään hän oli minulle Keijukaisen lisäksi tärkein kissa koko maailmassa.
Tuuli havisutti puiden oksia yläpuolellani, ja aurinko pilkahteli aina silloin tällöin pilvien takaa ja lämmitti valollaan kohtaa, jossa istuskelin edelleen odottamassa Kharonia. Vedin käpäläni vatsani alle väsymyksen alkaessa pistellä niitä. Ehkä aika kuluisi nopeammin jos ottaisin pienet torkut.

Lähestyvien käpälänaskelten töminä havahdutti minut. Raotin unenpöpperöisenä silmiäni, odottaen näkeväni Kharonin, mutta sen sijaan eteeni olikin ilmestynyt raidallinen turkki. Katsahdin Tyrskytiikeriin, jonka tavanomaisestikin niin vakavat kasvot olivat nyt entistä vakavammat, jos mahdollista.
Jokin oli selvästi vinossa. “Mitä nyt?” kurtistin kulmiani.
Tyrskytiikerin häntä nytkyi levottomasti ja tämä yritti selvästi löytää oikeita sanoja asialle, jonka oli aikeissa kertoa. “Partiomme löysi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin hajua läheltä Eloklaanin rajaa. Vaikuttaisi siltä, että he ovat ylittäneet rajamerkit.”
Tuijotin repalekorvaista kollia hetken tyhmänä, kykenemättä sisäistämään, mitä tämä oli juuri minulle kertonut. Miksi Kharon olisi muka vienyt Fornaxin harjoittelemaan saalistusta Eloklaanin reviirille? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Kun en sanonut mitään, Tyrskytiikeri jatkoi kuin olotilaani tunnustellen kysymyksellä: “Haluatko ilmoittaa asiasta Keijukaiselle itse vai kerronko minä?”
Räpäytin hänelle silmiäni ilmeettömänä. “Ei ole syytä ilmoittaa tästä vielä kenellekään. Kharonilla on tähän varmasti jokin hyvä syy, jonka hän palaa kertomaan meille pian.”
“Hyvä on”, Tyrskytiikeri ei kuulostanut vakuuttuneelta, mutta antoi kuitenkin asian olla.
Hänen mentyään nousin ylös ja lähdin leirin sisäänkäynnille. Halusin odottaa Kharonia lähempänä Eloklaanin rajaa. Vaikka tiesin kumppanini olevan kykeneväinen pitämään huolta itsestään, en voinut olla murehtimatta, että jotakin pahaa oli sattunut hänelle.

Navakka tuuli puhalsi nummelta päin. Puristin kynsilläni tiukemmin oksasta, jonka päälle olin saanut itseni kiskottua. Näin lähellä Eloklaanin rajaa en ollut vielä koskaan ennen ollut, mutta Kharonin vuoksi olin valmis ottamaan pienen riskin. Olin kavunnut muutaman ketunmitan päässä rajalta kasvavaan puuhun ja jäänyt sen alimmalle oksalle odottamaan kollikolmikkoa. Edessä metsänreunassa mykkinä jököttävien haapojen lehtevät oksat tarjosivat näkösuojan nummelle, mutta pysyin silti valppaana eloklaanilaisten varalta.
Ja siinä minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin… Aurinko oli mennyt kokonaan pilveen ja taivaalta oli alkanut tihkuttaa. Vaikka olinkin sopivasti suojassa lehtikaton alla, en välttynyt kastumiselta kokonaan, ja kolea, kostea ilma pääsi tunkeutumaan turkkiini. Mutta silti minä odotin. Ja odotin…

Hämärä oli nielaissut metsän. Jalkani olivat kankeat oksalla notkumisesta, ja vatsaani kalvoi huutava nälkä. Sen lisäksi sisukseni oli vallannut kammottava, ontto tunne, joka oli alkanut nakertaa jo mieltänikin. Kharon ei ollut tullut takaisin. Ei, vaikka kuinka olin odottanut. Köynnös kaulani ympärilläni kiristyi, enkä saanut kunnolla henkeä. Epätoivo ravisteli minua niin kovin, että sen seurauksena miltei tipahdin alas.
Hiirenaivo. Ketunläjä. Saastainen variksenruoka. Petturi!
Kurkustani kohosi matala, raastava mouruna, joka särkyi kyynelten tulvahtaessa silmiini. Haukoin henkeä ääneti maailman pyöriessä ympärilläni. Tunsin hukkuvani siihen suunnattomaan tuskaan, joka vyöryi ylitseni kuin lasinsirpaleiden aalto, aina uudelleen ja uudelleen.
Hetken ajan jopa harkitsin pudottautuvani alas oksalta toivoen sen päättävän kärsimykseni. Millään ei ollut mitään väliä enää. Elämäni valo oli tiessään, ja jäljellä oli pelkkä yksinäisyyttään kaikuva pimeys.
Suuntasin kyyneleistä sumean katseeni eteenpäin nummelle. Sen näkeminen muistutti minua tehtävästäni ja siitä, miksi olin täällä. Mesitähden oli kuoltava. Ilman häntä Kharon olisi yhä luonani. Ilman häntä kaikki olisi paremmin. En voinut pysähtyä nyt - en, ennen kuin näkisin hänen vetävän viimeisen henkäyksensä vuodatettuani elämän ulos hänestä sivallus kerrallaan, kunnes jäljellä olisi pelkkä raadeltu, variksenruoaksi kelpaava kuori.

Metsään oli laskeutunut hiljaisuus, aivan kuin sekin olisi pelännyt ylleen langennutta pimeyttä. Korvani täyttyivät omista laahaavista askelistani. Koko paluumatkan ajan olin miettinyt eri tapoja päättää Mesitähden päivät, mutta ajatukseni olivat harhailleet myös Kharoniin ja kahteen muuhun karkulaiseen. Pääni ja sydämeni repivät minua eri suuntiin, eikä järkevästä ajattelusta tullut mitään.
Mutta kun pääsin pimeälle leiriaukiolle, tiesin tasan tarkkaan, mitä minun oli tehtävä. Loikkasin turta tunne rinnassani Litteäkiven päälle ja herätin kaikki terävällä mourunnallani. Pesistä kuului rapinaa, ja varjoista lipui kiven ympärille kiiluvasilmäisiä hahmoja. Kissojen joukosta kuului väsynyttä, hämmentynyttä supinaa. Haistoin Keijukaisen laskeutuneen nukkumapaikaltaan.
Tunsin hänen katseensa pistävänä turkissani. Hän ja monet muut vaativat selitystä yöuniensa keskeytykselle.
“Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, ääneni oli kylmä, eikä se särähtänyt kertaakaan puhuessani, vaikka sydämeni tuntui siltä kuin sen läpi olisi isketty jääpuikko. Kissat kohahtivat yllättyneenä.
“Mitä sinä oikein puhut?!” Cosmoksen tyrmistynyt nauku kohosi muiden ylle. Käänsin terävän katseeni poikaani, joka oli astellut aivan Litteäkiven juureen ja tuijotti minua silmät leiskuen. Mielessäni välähti kuva Kharonista, jota jälkikasvuni muistutti kipeän paljon, ja kurkkuuni nousi pala. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi”, kumarruin kollia kohti häntä vihaisesti vääntyillen.
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos murisi takaisin.
Sihahdin ja loikkasin varoittamatta kiveltä kollin päälle. Cosmos vinkaisi hädissään ja yritti kiemurrella pois altani, mutta lukitsin hänet maata vasten tassuillani. Paljastetut hampaani olivat viiksen päässä hänen kuonostaan.
“Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi”, ärisin pennulle matalalla äänellä. Cosmoksen silmät olivat pelosta ammollaan.
Nousin pois hänen päältään karvojani pörhistellen ja marssin sen jäljeen kissojen ohi pesälleni, jossa minä ja Kharon olimme nukkuneet viimeiset pari kuuta kahdestaan pentujen siirryttyä muualle.
Tyyneys, jota olin jotenkuten onnistunut pitämään yllä Litteäkiven päällä seistessäni, oli nyt tyystin tiessään ja jäljellä oli vihan ja surun sekainen kierto, jossa vuoroin minun teki mieli itkeä tai raivota. Tunteideni kuohu kohdistui ensiksi yhteiseen vuoteeseemme, jota ryhdyin silppuamaan mielipuolen lailla. Sitä seurasi vihlaiseva ikävä, ja yritin kaapia silput tassuillani lähelleni ja imeä niistä Kharonin tuoksua.
Käperryin pesän pohjalle surkeasti nyyhkyttäen, puristaen vuoteen jämiä tiukasti itseäni vasten.

//Keiju?

Katselin ympärilleni miettien mitä voisin tehdä
"Mitä voisin tehdä? Ei huvita mennä tänään saalistamaan, Haluaisin enemin partioida", huomioin mieteliäänä. Lähdin tassutamaan leopardia kohti naaras oli keskustelemassa hyökyaalto kanssa.
"Hei hyökyaalto ja leopardi!" Huusin koska olin vielä melko kaukana. Leopardi nousi seisomaan ja hyökyaalto nousi perässä seisomaan.
"Voitaisiinko mennä partioimaan?" Kysyin hymyillen.
"Voimme me tulla", Leopardi vastasi vilkaisten kysyvästi hyökyaalton.
"Niin, kyllä me voimme", hyökyaalto nyökkäsi katsoen Leopardiin silmin. Lähdimme kävelemään uloskäynille hyökyaalto Aivan perässämme, tassutin eteenpäin hyvilläänin Leopardin ja hyökyaalon läsnäolosta. Kipitin pienen pensaikon miettien mitä me kujakissayhteisön kissat teimme partioissa?
"Leopardi mitä me teemme partioissa?" Kysyin vähän nolostunena.
"No me katsomme rajat ja jos joku on rajojen sisällä niin meidän pitäisi häätää hänet tai ottaa hänet yhteisöön muukan sitten meidän pitäisi kertoa keijukaiselle", leopardi selitti hymyillen
"kiitos tiedosta", naukaisin ystävällisesti leopardille. Lähdin eteenpäin hyvilläänin sillä nyt tiesin mitä pitäisi tehdä! Lähdin juoksemaan sillä olin näkevinäni edessä jonkun kissan! Mutta se olikin ollut puun kanto...
"Oh... en tajunnut... se olikin vain puunkanto...", hämästelin nolona.

Pyörin ympyrää miettien miten voisin saada keijukaisen luottamuksen.
*Ehkä saan hänen luottamuksensa jos tapaisin jonkun eloklaanin kissan? Tai havoitaisin vakavasti?* kyselin mieteleänä mielessäni. Lopulta tajusin olevani hyvin nälkäinen käänhähdin ympäri kohti, tuoresaliskasaa mutta se oli tyhjä...
"Mitä ei tuoresalista?" Hämästelin.
"No sitten minun varmaan kannattaa pyytää jotakuta tulemaan mukaan salistaman", tuhahdin harmissaani. Katselin ympärilleni ja huomasin Leopardin toisella puolella aukiota.
"Ehkei häntä hän on vaihtunut minua jo todella monta kertaa ehkä voisin enemin pyytää vaikka hyökyaaltoa?" Mietiskelin. Tassutin kollia kohti mutta joku toinen ehti ensin hänen luokseen ja lähti pois hyökyaalto perässän.
"Hiirenpapanat on kai pakko pyytää Leopardia vahtimaan minua!" Sihadin harmissaani. Tassutin kevein askelin naaran luokse
"hei Leopardi, haluaisitko tulaa mukaani metsään?" Kysyin hymyillen.
"Kyllä minä voin tulla", leopardi naukaisi hymyillen ja nousi seisomaan. Lähdimme kävelemään uloskäynille. Katsahdin naaraseen mieteleänä, mitenköhän hän sai keijukaisen luottamuksen?
"Leopardi... miten sinä sait keijukaisen luottamuksen?" Kysyin hymyillen. Naaras katsoi minua hämillään ja naukaisi.
"En muista, olen pahoillani", leopardi vastasi pahoitelen.
Tassutin vain eteenpäin suu auki ristaan varalta.
*Ei hiiren hiirtä*, harmittelin. Kunnes kuulin lehtien kahinaa ja haistoin kanin.
*Kani!* iloitsin. Hiivin hiljaa kania kohti kunnes näin sen, katselin mihin se oli menossa ja singahdin kanin tielle.olin Hyppäänytbkanin huomataa suoraan sen eteen se vinkaisi ja lähti juoksemaan pois päin. Lähdin juoksemaan sitä kohti, kunnes hyppäsin koska tiesin että en jaksaisi juosta enään kovin kauaa.
Pureuduin kanin kurkkun se kirkui tuskasta mutta en välittänyt.
*Se on vain kani! Se on vain kani!"kiljun mielessäni yrittäen taustela tahtoa päästä kani vapaaksi. Purin kanin niskat nurin.
*Minun kannata haudata tämä, ja salistaa lisää Ristaa", mietiskelin. Tassutin leopardin luo naaras kunnes tajusin että naaras olikin ollut aivan kanoillani.
"Leopardi mitä teen tälle kanille? Aijoin salistaa vielä lisää", kysyin hymyillen.
"Hmm, minä voin kantaa sitä", Leopardi naukaisi lempeästi
"kiitos Leopardi", tokaisin nopeasti ja pudotin kanin naaran jalkojen juureen.
"Mutta muista että et voi poistua näköpiiristäni", leopardi huomauti lempeästi.
"Kyllä, kyllä", huokaisin. Lähdin hiipimään suurta puuta kohti, olin nähnyt siellä vilahduksen ja olin aivan varma että se oli ollut orava. Hyppäsin hiljaa ääntä päästämättä ja hyökkäsin nopeasti oravan kimppuun, purin sen kuoliaaksi ennen kuin ehdin katua yhtään. Nousin istumaan orava suusani.
"Sainpas sen!" Kiljaisin vahingossa vähän liian kovaan ääneen. Lähdin tassutamaan lähemmäs leopardia.
"Lähdetään takaisin leiriin", naukaisin leopardille. Lähdimme kävelemään takaisin leiriin.
"Mina voin kantaa nyt molempia ovathan ne molemmat minun saamaani", naukaisin hymyillen. Leopardi pudoti kanin maahan ja minä napasin sen maasta. Jatkoimme matkaa leiriin asti, kitiin leopardia ja tassutin tuoresaliskasalle ja pudotin oravan ja kanin sinne ja napasin seuraavaksi hiiren. Tassutin kauemmas tuoresaliskasasta, istuiduin ja aloin syömään.
*tuolla on Cosmos Ruususen kanssa ja tuolla taas lyra emonsa kanssa, vaikka mitä se minulle kuuluu? No ei mitenkään!* mietiskelin.

Nyt kun kolli oli löytänyt Ruususen, hän laittoi naaraan laskemaan. Hänen tarkoituksena oli laskea kahteenkymmeneen ja sitten etsiä nuorempi kolli. Naaras ei tuntenut leiriä edelleenkään mitenkään parhaiten eikä hän ollut mikään mestarillinen jäljittäjä, joten hänen odotuksensa olivat aika matalalla. Naaras meni samaan paikkaan laskemaan kuin Cosmos. Hän sulki silmänsä ja alkoi laskea.
Päästessään kahteenkymmeneen laskussaan, Ruusunen avasi silmänsä ja lähti etsimään pientä kollia. Hän yritti seurata tämän tassunjälkiä, mutta Cosmos oli selkeästi ollut askeleen edellä. Kaikki kollin jäljet oli aivan sotkeentuneet ja naaras ei voinut tunnistaa muista jäljistä kollin jälkiä. Toivottomana Ruusunen yritti myöskin etsiä Cosmoksen hajujälkeä, mutta turhaan. Hän ei päässyt kauhean pitkälle, kun hajukin alkoi haihtua ja katosi. Naarasta alkoi kalvoa.
*Entä jos hän onkin mennyt taas ulos?* Ruususen lävitse kulkivat väreet. Naaras tassutti lähemmäs leirin suuaukkoa ja tutkiskeli jälkiä maassa. Siinä näytti olevan vain kahdet kollin jäljet, kun hän oli mennyt ulos, ja kun hän tuli takaisin sisään. Ruusunen huokaisi helpotuksesta. Tämä pieni kolli oli yksi iso kiusankappale.
Naaras etsi kollia tovin ja epätoivo alkoi kulkea hänen ylitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kääntänyt kaikki kivet ja tutkinut kaikki pienetkin raot, mutta Cosmoksesta ei näkynyt jälkeäkään.
“Ei hän ole vain voinut kadota. Onko Cosmos kasvattanut siivet ja lentänyt pois kuin lintu?” Ruususelta pääsi matala murina.
“Mitä nyt?” Naaras hätkähti kuullessaan takaansa äänen ja tuntiessaan kosketuksen selällään. “Näytät vauhkolta pikkupennulta.” Ruusunen käännähti ympäri ja näki Hyökyaallon takanaan. Naaras tuskin tunsi tätä kissaa, joten hän ei ollut varma halusiko kolli olla avuksi vai ennemmin haitaksi.
“Leikin vain piilosta Cosmoksen kanssa”, naaras totesi. Hyökyaalto nyökäytti päätään hitaasti.
“Tarvitsetko apua etsimiseen?” kolli tarjoutui. Hänen kilteytensä sai Ruususen epäileväiseksi, joten hän vain pudisti päätään. Hyökyaalto kohautti lapojaan.
“Jos myöhemmin kaipaat apua, pyydä minulta vain.”
Ruusunen katseli suuntaa, johon Hyökyaalto oli juuri kadonnut. Naaraan tassuja syyhysi halusta juosta ulos. Hän olisi halunnut lähteä ulos purkamaan sitä turhanpäiväistä stressiä, mitä Cosmos hänelle antoi omituisilla leikeillään ja typerällä asenteellaan. Ruususelle iski kuitenkin nälkä. Tuoresaaliskasa - jota he olivat muiden yhteisön jäsenten kanssa kasanneet - houkutteli häntä suuresti.
*Kai minä pienen hiiren kerkeäisin välissä syödä?* naaraalla kävi ajatus. Hän lähti tallustelemaan kohti tuoresaaliskasaa ympärilleen koko ajan kuikuillen. Päästessään tuoresaaliskasalle, naaras säpsähti liikkeestä. Kasassa jokin liikkui? Hän siirsi etutassullaan tuoresaaliita ja niiden alla köllötteli Cosmos. Ruusunen kavahti kauemmas. Hän oli hotkinut siellä tuoresaalista ja ilmeisesti nukahtanut.
*Hyi! En kyllä syö tuota riistää enää sen jälkeen, kun tuo kirppusäkin on makoillut niissä!* Ruusunen tarttui kolliin ja veti tämän pois tuoresaaliiden seasta. Hänen teki kovasti mieli huutaa kollille siitä, miten epähygieenistä hänen oli likaisena makoilla tuoresaaliskasassa, mutta paljon hän oli valittamaan.
“Löysin sinut”, hän vain tokaisi lopulta.

//Cosmos?

Olin siirtynyt syrjemmäksi pesulle Malvaruusun kanssa käydyn keskustelun jälkeen, kun Lyra yllättäen tupsahti jostakin viereeni oravaa mukanaan raahaten. Valkoinen pentu oli ilmeisestikin nähnyt minun juttelevan eloklaanilaisen kanssa, sillä tämä oravan minulle annettuaan ryhtyi utelemaan, mistä olimme puhuneet.
Annoin jälkikasvulleni ympäripyöreän vastauksen hänen kysymykseensä ja kerroin käyneeni vain toivottamassa Malvaruusun tervetulleeksi. Hänen ei tarvinnut tietää tarkempia yksityiskohtia asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Emme olleet tyttäreni kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta kaikista kolmesta pennustani hän tuntui vähiten vastenmieliseltä. Ainakin hän tajusi olla kutsumatta minua emoksi ääneen.
Lyra kyseli tohkeissaan Malvaruusun mahdollisesta teloitetuksesta ja siitä, telottaisinko minä hänet kenties itse. Siitä aihe liikkui nopeasti pennun vielä kehitysvaiheessa oleviin taistelutaitoihin, taisteluun sekä Yhteisön perimiseen.
Odottaessani hämmästyttävän kärsivällisesti tyttäreni puhetulvan loppumista ajatukseni harhautuivat tulevaisuuteen. Niin, minun tosiaan olisi valittava joskus perijä itselleni - jahka siis itse ensin joskus perisin Yhteisön Keijukaiselta -, ja siinä Lyra oli oikeassa, että veljensä Cosmoksen vallassa Yhteisö romuttuisi vaivaisessa päivässä. Fornax puolestaan oli makuuni liian vakava ja kaavoihinsa kangistunut, mikä olisi saattanut johtaa siihen, että Yhteisö ei pääsisi koskaan kehittymään ja kasvamaan. Lyrassa oli kyllä potentiaalia, mutta oli vielä liian varhaista sanoa, sopiko hänkään tehtävään. Nyt ei todellakaan ollut paras aika pohtia näin kaukaisia asioita - eihän sitä voinut tietää jos vaikka eläisin ikuisesti, eikä minun tarvitsisikaan valita ketään perijäkseni.
"Älä käsitä väärin. Kyllä minä välitän hänestä, mutta minä olen enemmän johtaja-ainesta, eikö?" Lyran naukaisu palautti minut takaisin nykyhetkeen. Siirsin hieman hajamielisenä katseeni häneen.
"Niin, no, siinä olet kyllä oikeassa, että Cosmokselle tämä Yhteisö ei ainakaan tule jäämään, jos se minusta riippuu", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. "Fornax ei myöskään täysin vastaa perijän kriteereitä… Joten kyllä, veljiisi verrattuna sinulla on enemmän johtaja-ainesta." Vastaukseni luultavasti ruokkisi vain lisää tyttäreni intoa, mutta jos hän todellakin oli sopiva perijäkseni, hän tajuaisi rajoittaa sitä ennen kuin se ryhtyisi rajoittamaan häntä.
Lyra muistutti paljon itseäni nuorempana, mikä samaan aikaan ärsytti ja kiinnosti minua. Aika näyttäisi, tulisiko meistä toistemme ylimmät ystävykset vai pahimmat viholliset.

//Lyra?

Keijukainen: 43kp! -
+ 15TaP

Kharon: 56kp! -

Malvaruusu: 6kp -

Tyrskytiikeri: 15kp + 4TaP -

Ruusunen: 4kp -

Päivänsäde: 5kp -

Lyra: 11kp -

Cosmos: 5kp -

Ohdake: 4kp -

Kharonin mieli myrskysi. Hän oli ajautunut elämässään suureen risteyskohtaan, jossa hänen olisi valittava kahden vaihtoehdon väliltä, eikä kolli ollut varma mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos hän jäisi Kujakissayhteisöön, hän saisi olla perheensä kanssa. Mutta samalla hänen mielensä huusi, kuinka väärin se olisi. Tähtiklaani ei ikimaailmassa antaisi hänelle anteeksi, jos hän pysyisi Mesitähden vastustajana. Isä oli avannut Kharonin silmät: Mesitähti ei ollut tehnyt mitään väärää. Kaikki tapahtunut oli Tähtiklaanin käpälissä, eikä yksi kissa ollut voinut vaikuttaa menneisiin tapahtumiin mitenkään.
Kharon kuitenkin tiesi, ettei hän voisi jättää perhettään taakseen, eikä Päivänsäde ikipäivänä päästäisi häntä menemään noin vain. Hyviä vaihtoehtoja ei ollut.
"Isä, mitä sinä mietit?" Fornaxin pehmeä ääni kysyi, kun nuori kollikissa tassutteli aukion toiselta laidalta rennoin askelin isänsä luokse. Kharon katsahti poikaansa ja väläytti tälle hennon, mutta selvästi huolestuneen hymyn. Se sai harmaan kollikissan kurtistamaan kulmiaan:
"Onko kaikki hyvin?"
Kharon nyökäytti päätään. Hän ei voinut kertoa totuutta pojalleen, vaikka luottikin häneen täysin. Fornax oli aina ollut enemmän isän kuin emon poika. Kharonin katse harhautui nuoresta kollikissasta tummaan hahmoon, joka oli juuri saapunut partion mukana leirin pääaukiolle. Kharon tiesi, että hänen olisi puhuttava veljensä kanssa ja nyt olisi hyvä hetki sille. Hän nousi ylös ja käänsi pahoittelevan katseensa poikaansa.
"Puhutaan myöhemmin."

Kharon oli lähtenyt leiristä Deimoksen kanssa saadakseen puhua rauhassa. Veli oli rauhallinen, mutta havaitsi kyllä Kharonin hermostuneisuuden. Tummaturkkinen kujakissa ei kuitenkaan kysynyt mitään, vaan seurasi perässä Kharonin sitä pyytäessä. Kun kaksikko oli päässyt kyllin kauas leiristä, Kharonin erivärinen katse kävi tarkasti läpi ympäristön. Tälle keskustelulle ei tarvittu yhtäkään ylimääräistä korvaparia kuuntelemaan. Todettuaan sekametsän hiljaiseksi ja ympäristön turvalliseksi, Kharon kääntyi vakavailmeisenä veljensä puoleen.
"Minä näin isän."
Deimos kohotti epäuskoisena kulmiaan ja katsoi veljeään kuin mitäkin seinähullua. Mutta huomattuaan Kharonin olevan tosissaan, Deimos siristi silmiään.
"Milloin? Mitä hän sanoi?" tummanharmaa kolli henkäisi. Kharon ei voinut mitään sille, että hänen katseensa harhaili hänen veljestään ympäristöön. Se olisi heidän loppunsa, jos joku kuulisi tämän keskustelun.
"Me.. Minä olen tehnyt kamalan virheen", Kharon parahti ja laski onnettomana päänsä alas. Hän tunsi olevansa maailman surkein kissa. Miten hän oli voinut erehtyä niin pahasti?
"Me olemme aivan väärällä puolella Deimos... Ei Mesitähti ole syyllinen vanhempiemme kuolemaan, ei kukaan ole. Minä olen ollut niin sokea, aivan täysi typerys", itseinho sen kuin vain kasvoi Kharonin sisällä, mitä enemmän hän puhui. Hän oli kamalan häpeissään ja pelkäsi Deimoksen vihaavan häntä.
"Et sinä ole typerys, Kharon", Deimoksen ääni oli rauhallinen ja rakastava, hänen reaktionsa oli juuri se mitä Kharon kaipasi, "kaikki tekevät virheitä, erityisesti silloin jos on kokenut jotain kamalaa kuten sinä. Mitä sinä nyt aiot?"
Kharon kohautti toivottomana lapojaan. Hän alkoi itkeä. Itku johtui osittain häpeästä, itseinhosta ja suurimmilta osin kuitenkin siitä, miten onnellinen hän olikaan veljestään. Deimos oli seurannut Kharonia tänne, vaikkei selvästikään koskaan jakanut Kharonin ajatusmaailmaa Mesitähden pahuudesta, mutta siitä huolimatta veli ei vihannut häntä.
"En minä tiedä... Minä rakastan Päivänsädettä ja pentujamme, mutten kestä sitä, jos Tähtiklaani vihaa minua minun jäädessäni tänne. Päivänsäde ei ikinä päästäisi minua lähtemään, minä olen umpikujassa ja tarvitsen sinun viisaita neuvojasi", Kharon huokaisi raskaasti. Deimos pysyi kuitenkin rauhallisena. Veli laski lohduttavasti häntänsä Kharonin lavoille.
"Me selviämme tästä kyllä. Voimme yhdessä miettiä, mitä teemme. Minä lupaan, että olen tukenasi mitä ikinä päätätkin."

Siitä keskustelusta kului neljäsosakuu, ennen kuin Kharon ja Deimos olivat saaneet aikaiseksi päätöksen ja siihen liittyvän suunnitelman. Raskain mielin Kharon oli päättänyt jättää Kujakissayhteisön, Päivänsäteen ja heidän pentunsa taakseen. Pelkkä ajatuskin siitä sai Kharonin sydämen särkymään miljooniksi pirstaleiksi, mutta hän tiesi tekevänsä oikein. Hän ei voisi olla enää onnellinen Kujakissayhteisössä, ei sen jälkeen kun isä oli ilmestynyt hänelle.
Fornax, Cosmos ja Lyra olivat varttuneet kuusikuisiksi ja yhteispäätöksellä Kharon ja Päivänsäde olivat Keijukaisen painostuksen seurauksena päättäneet alkaa valmistamaan pentujaan taisteluun. Se sai Kharonin olon entistä kamalammaksi. Jos hän palaisi Eloklaaniin, hän joutuisi taistelemaan jälkikasvuaan vastaan. Siihen Kharon ei suostuisi. Hän ei ikipäivänä suostuisi taistelemaan pentujaan vastaan. Jos hänen olisi valittava, hän kuolisi ennemmin.
"Se on nyt hoidettu", Deimos kuiskasi hiljaa saavuttuaan leiriin, "Lieskakajo odottaa sinua auringonlaskun aikaan Koivumetsän puolella joen varrella."
Kharonin ilme pysyi vakavana, mutta hän nyökkäsi:
"Eihän kukaan nähnyt teitä?"
Deimos pudisteli päätään, "ei nähnyt. Älä huoli veli, kaikki menee kyllä hyvin."
Kharonin katse kääntyi kolmeen kissaan, jotka touhusivat yhdessä heidän pesänsä edustalla. Kharonin kasvoille piirtyi surumielinen ilme. Hänen olisi vietettävä mahdollisimman paljon aikaa pentujensa kanssa ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Jos Mesitähti siis koskaan päästäisi heitä takaisin klaaniin. Sekin mahdollisuus nimittäin oli olemassa, ettei Eloklaanin päällikkö olisikaan suotuisa ja päättäisi, etteivät Kharon ja Deimos ansainneet enää paikkaa Eloklaanista.

Aurinko oli huipussaan, kun Kharon lähti leiristä Fornaxin kanssa. Hänellä olisi rutkasti aikaa olla poikansa kanssa ennen auringonlaskua. Nuoren kollin seura sai Kharonin rentoutumaan hieman. Fornaxin kanssa ollessa hänen ajatuksensa kääntyivät edes hetkeksi muualle kuin tulevaan.
"Olen huomannut, että jokin vaivaa sinua", Fornax rikkoi hiljaisuuden kaksikon tallustaessa kohti Koivumetsää. Kharon käänsi epävarmana katseensa poikansa suuntaan.
"Ei se ole mitään vakavaa", Kharon vakuutteli, muttei hän osannut valehdella jälkikasvulleen mitenkään erityisen sulavasti. Fornax siristi silmiään, "sinä suunnittelet jotakin."
Kharon hidasti tahtiaan, kunnes hänen jalkansa eivät suostuneet enää liikkumaan. Hän jähmettyi aloilleen ja joutui miettimään seuraavat sanansa tarkkaan. Fornax oli hänen pennuistaan kaikista rauhallisin ja hiljaisin. Kolli keskittyi paljon ympäristöönsä ja hän oli sen ansiosta huomannut isänsä käytöksen muuttuneen. Kharon päätti ottaa valtavan riskin. Hän veti syvään henkeä ja katsahti poikaansa vakavailmeisenä.
"Lupaatko, ettet kerro tästä emollesi?" Kharonin oli varmistettava ennen kuin voisi kertoa Fornaxille, mitä oli meneillään. Tummaturkkinen kollikissa kallisti hämillään päätään, mutta nyökkäsi:
"En tiedä mistä sinä puhut, mutta lupaan."
"Minä ja Deimos olemme lähdössä pois. Olemme lähdössä Eloklaaniin", Kharon kuiskasi hiljaa, vaikka he olivatkin metsässä kahdestaan poikansa kanssa. Fornaxin kasvoille piirtyi silminnähden hämmentynyt ja yllättynyt ilme. Kaksikon ylle laskeutui piinaava hiljaisuus. Kharon tunsi olonsa valtavan ahdistuneeksi ja ahdistus kasvoi, mitä pidempään hiljaisuus kesti. Tähtiklaanille kiitos, hänen poikansa lopulta rikkoi hiljaisuuden seuraavin sanoin:
"Sitten minäkin lähden. Vaikka Kujakissayhteisö on kotini, sinä olet minun isäni ja minulle tärkein kissa koko maailmassa. En tahdo elää ilman sinua."
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Kharonin sydämeltä. Hän ummisti hetkensä silmänsä ja pidätteli kyyneleitä. Fornaxin sanat saivat Kharonin onnellisemmaksi kuin aikoihin.
"Kiitos. Minä todella arvostaisin sitä."

Auringonlaskun aika saapui, ja Kharon lähetti Fornaxin yksin takaisin leiriin. Valkoturkkinen kujakissa lähestyi jännittyneenä Eloklaanin rajaa, jossa Lieskakajon oli määrä odottaa häntä. Kharon pelkäsi, ettei punaturkkinen soturi ilmestyisikään. Lieskakajo olisi varmasti ainoa eloklaanilainen, joka suostuisi edes vähän kuuntelemaan Kharonia. Kolli olisi ainoa, joka voisi puhua hänen puolestaan Mesitähdelle. Jos Lieskakajo ei saapuisi, Kharon, Deimos ja Fornax tuskin koskaan pääsisivät Eloklaaniin.
Kharon huojentui nähdessään Lieskakajon tutun hahmon joen rannalla. Eloklaanilaissoturin ilme oli vakava. Vaikka Kharonin teki mieli hymyillä, hän pakotti ilmeensä pysymään vakavana. Lieskakajo olisi varmasti vihainen kaikesta siitä, mitä Kharon oli tehnyt ja saanut aikaan. Päästyään sopivalle etäisyydelle, Kharon pysähtyi ja kohtasi ystävänsä katseen.
"Kiitos, että tulit", Kharon naukui rauhallisella äänellä.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Lieskakajo tuhahti. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, että kolli todella oli hänelle vihainen. Eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli ollut kerrassaan surkea ystävä.
"Minä, Deimos ja poikani Fornax toivoisimme voivamme liittyä Eloklaaniin. Minä olen tehnyt aivan kammottavan virheen ja tahdon korjata sen. Minun ei olisi koskaan pitänyt liittyä Kujakissayhteisöön tai auttaa heitä aloittamaan tätä sotaa. Olen aivan kamalan hukassa enkä kestä, että sinäkin inhoat minua... Mutta minun on pyydettävä sinulta: auta minua korjaamaan virheeni, minä tahdon taistella Eloklaanin ja Mesitähden puolesta. Tahdon korvata rikkeeni ja palata kotiin, taata pojalleni tulevaisuuden hyvien kissojen ympäröimänä. Lieskakajo, minä rukoilen sinua, anteeksi että olen ollut surkea ystävä ja niin sokea..."

//Lieska?

Tassutin ulos leiristä partioni perässä. Päivät olivat kohtalaisen tylsiä mutta aurinko paistoi täydeltä pilvettömältä taivaalta ensikertaa aikoihin. Lumet olivat jo sulaneet suurimmaksi osaksi mutta ne pienet lumikasat siellä sun täällä pitivät yhä pintojaan uhmakkaasti hiirenkorvaa vastaan. Pehmeät tuoreet riistan tuoksut ja hiirenkorvat sekä varhaiset pienet lähdet enteilivät vain ja ainostaan mukavaa saalistusreissua partion kanssa. Tassutin muiden perässä pusikon ohi ja hajaannuin sitten joukosta hieman syvemmälle metsään. Polku käpälien alla vaihtui juuriksi joita piti varoa ja satunnaisiksi kiviksi ja pensaikoiksi. Kuulin jonkun tovereistani seuraavan minua ja pysähdyin. Katsahdin taakseni ja näin Leopardin. Naaras nyökkäsi, että saisin jatkaa eteenpäin ja astelinkin sitten varovaisesti pari askelta syvemmälle metsään. Erotin kaikista päällekkäisistä tuoksuista hiiren hajun ja lähdin jäljittämään sitä. Vesi herahti kielelleni, kun näin pulskan otuksen maassa nakertamassa pähkinää. Kyyristyin salamannopeasti ja lähdin vaanimaan sitä. Päästyäni tarpeeksi lähelle loikkasin ja löin käpälilläni otuksen kuoliaaksi.

Kuumeinen sekava olo oli hallinnut minua päiviä. Olin niin väsynyt ja kipeä enkä pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan. En tiennyt missä olin saati edes mikä aika päivästä nyt oli tai mitä ylipäätään minun pitäisi tehdä. Tunsin kehoni kouristavan itseään kasaan ja suustani lähti epätoivoinen murahdus. Silmäni muljahtivat ympäri ja pelon tunne kaikkosi sekuntissa. Hengitykseni lakkasi, kun elämä kaikkosi kehostani viimeisiään myöten.

Cosmoksen nahkaa pisteli turhautuneesti, kun kierteli ympäri leiriaukiota yrittäen löytää Ruususta. Jossain vaiheessa hän oli sekoittanut naaraan tassunjäljet jonkun toisen jälkiin ja mennyt sekaisin suunnasta, joten hänen oli jatkettava etsintöjä silkan tuurin varassa.
Pentu alkoi jo toden teolla tympääntyä, kun yhtäkkiä hänen korviinsa kantautui rapinaa. Silmäkulmastaan hän näki maahan putoilevan puusilppua ja seurasi sitä katseellaan ylös puuhun, jossa Ruusunen teroitti kynsiään matalalla olevaa oksaa vasten.
Onnistumisen riemu pyyhkäisi nuoren kollin ylitse. "Minä löysin sinut! Nyt ala tulla alas!" hän komensi naarasta, joka laskeutui rauhallisesti alaspäin runkoa pitkin ja loikkasi sitten maahan.
"Nyt on minun vuoroni piiloutua", Cosmos totesi ääneen ja skannasi jo valmiiksi katseellaan leiriä piilopaikan toivossa. Hänen katseensa käännähti Ruususeen. "Nyt sinä etsit. Laske kaksi kertaa kymmeneen."
"Eli kahteenkymmeneen…" Cosmos kuuli tämän tupisevan, mutta oli liian kiireinen etsimään piilopaikkaa, ettei jaksanut välittää kommentista. Kun Ruusunen sulki silmänsä ja rupesi laskemaan, hän ampaisi leirin keskeltä nousevaa Litteäkiveä kohti. Hän mutkitteli mutaisella maalla ja teki paljon jälkiä hämätäkseen Ruususta, ennen kuin sujahti kiven alla olevaan onkaloon, jossa Yhteisön ruokia säilytettiin.
Hän kiersi riistakekoa, johon oli tuotu kiitettävästi täydennystä. Onkalossa ei ollut juuri piilopaikkoja, vaikka vähäinen valon määrä tarjosikin jonkin verran suojaa. Niinpä Cosmos siirsi tuoresaaliita pois tieltään ja kömpi kasan sisään. Herkullinen riistanhaju täytti hänen nenänsä ja vesi herahti hänen kielelleen, eikä hän voinut vastustaa kiusausta järsiä edessään pilkottavan päästäisen jalkaa. Ruususella kestäisi löytää hänen piilopaikkansa, joten hän voisi yhtä hyvin syödä odotellessa.

//Ruusunen?

Lyra katseli uteliaana ja tarkkaavaisena, kun Päivänsäde keskusteli Kujakissayhteisön uusimman tulokkaan kanssa. Hänen viehko häntänsä vispasi puolelta toiselle, hänen emonsa oli todella tärkeän näköinen! Lopulta Päivänsäde käänsi selkänsä kilpikonnakuvioiselle kissalle. Se oli Lyralle merkki ottaa käpälät alleen ja hakea tuoresaaliskasasta riistaa! Hänen emonsa oli taatusti nälkäinen keskusteltuaan tulokkaan kanssa ja naaras halusi tehdä toiseen vaikutuksen. Cosmoksesta ei ainakaan olisi siihen.. Lyra meinasi kaatua tehdessään jyrkän käännöksen, sillä pennun tasapaino ei pitänyt kovin hyvin ja hänen tassunsa sutivat allaan. Pentu sai juuri ja juuri pidettyä itsensä pystyssä. Olisi ollut noloa kaatua kaikkien edessä ja joku olisi kuitenkin yrittänyt tulla nostamaan hänet pystyyn.. Naaraspentu halusi kuitenkin pärjätä itse! Lyra katseli valittavana olevia saaliita ja päätyi nappaamaan sieltä itselleen pörröhäntäisen oravan. Toivottavasti Päivänsäde pitää siitä, Lyra ajatteli jopa hieman hermostuneena. Hän peruutti saaliiden luota ja lähti raahaamaan oravaa takaperin tassutellen. Orava oli pennulle aika painava, joten hän sai käyttää todella kaikkia voimiaan saadakseen vietyä sen takaisin aukion vilinään. Lyra laski sen siihen ja katseli ympärilleen - mihin Päivänsäde olikaan mennyt? Lopulta naaras huomasi sen ja ilahtui nähdessään emonsa kauniin olemuksen. Olisipa hän joskus Päivänsäteen ja Keijukaisen veroinen kissa! Lyra tarttui oravasta uudelleen ja lähti kiikuttamaan sitä naaraalle. Päästessään hieman yllättyneen Päivänsäteen vuoksi, väläytti Lyra hurmaavimman hymynsä ja työnsi oravan päällään hieman lähemmäksi.
“Hei, em- Päivänsäde! Katso, minä hain tämän sinulle ihan itse”, Lyra naukaisi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Päivänsäde saisi todella olla ylpeä hänestä!
“Minä ajattelin, että olisit nälkäinen keskusteltuaan sen kapisen eloklaanilaisen kanssa. Mistä te muuten puhuitte? Aiotteko te teloittaa hänet?” Lyra kysyi Päivänsäteeltä haltioituneena ja istui toisen vierelle.
“Kiitos” Päivänsäde vastasi tyttärelleen ja haukkasi oravasta palasen.
“Toivotin hänet vain tervetulleeksi Kujakissayhteisöön. Ja ei, me emme aio teloittaa häntä, jos Malvaruusu ei vain itse anna siihen aihetta. Mutta ei sekään ole poissuljettu vaihtoehto”, naaras vastasi nielaistuaan ruoanpalasen. Vau, pääsisikö emo teloittamaan hänet itse?
“Vau! Aiotko teloittaa hänet itse? Minä olen harjoitellut aika paljon taisteluliikkeitäni, joten mitä luulet, pääsisinkö minäkin siihen mukaan? Tai pääsenkö mukaan taisteluun? Minä aion periä yhteisön joskus, joten minun pitäisi olla siinä mukana!” Lyra naukaisi itsevarmana ja päättäväisenä.
"Cosmos ei ainakaan voi periä yhteisöä. Hän on liian villi ja... outo", Lyra naukaisi emolleen ja ajatuksissaan jo haaveili siitä, että joskus hän johtaisi Kujakissayhteisöä. Se olisi mahtavaa. Jos Cosmos taas johtaisi sitä, niin se olisi varmasti katastrofi! Lyra rakasti veljeään, mutta toisen johdolla Kujakissayhteisö suistuisi taatusti ikuiseen tuhoon! Lyra ei voisi antaa sen tapahtua, siispä hänestä tulisi seuraaja johtaja. Sen naaras oli päättänyt.
"Älä käsitä väärin. Kyllä minä välitän hänestä, mutta minä olen enemmän johtaja-ainesta, eikö?" Lyra kysyi laikukkaalta naaraalta toiveikkaana. Hän ei tehnyt samalla tavalla itsestään numeroa, kun Cosmos, mutta toivoi Päivänsäteen näkevän hänen potentiaalinsa ajoissa.

//Päivi?

Pakotin karvani pysymään sileinä huolimatta Malvaruusun arvostelevasta äänensävystä tämän puhuessa Yhteisön huolella hiotusta suunnitelmasta kukistaa Mesitähti. Hänen mielestään emme muka tienneet tarpeeksi ja että emme takaisi onnellista loppua kaikille hankkiutumalla eroon pelkästään Mesitähdestä, vaan meidän täytyisi hoidella myös hänen kumppaninsa - minun biologinen emoni jolle en ollut ennen tätä keskustelua uhrannut edes ajatuksen tapaista - sekä muut Eloklaanin päällikön uskolliset kannattajat.
En kieltänyt, etteikö itseään täynnä olevan sisareni sanoissa olisi ollut järkeä, mutta toisaalta minua kiinnosti kostaa vain Mesitähdelle. Minulle oli aivan se ja sama, millaiseen murheenkryyniin eloklaanilaiset ajaisivat itsensä keskenään myöhemmin, kunhan vain Mesitähti olisi poissa kuvioista. Sitä paitsi, kun voittaisimme sodan, eloklaanilaisille ei jätettäisi paljoa valinnanvaraa - he joko liittyisivät Yhteisöön tai tulisivat tapetuiksi. Simppeliä.
"Kiitos kun jaoit ajatuksiasi kanssani", hymyilin Malvaruusulle ilottomasti. Olin alkanut jo kyllästyä hänen ylimielisyyteensä, eikä minulla ollut aikomustakaan ruokkia sitä lupaamalla hänelle erityisetuja vain hänen tietojensa tähden. Pärjäisimme kyllä hyvin ilmankin yhtä lipeväkielistä eloklaanilaista, joka uskoi olevansa niin paljon parempi kuin kaikki muut. "Ilmoitamme sinulle hetimmiten, jos suunnitelmamme kaipaa viilausta. Toivottavasti nautit olostasi täällä." Sen pidemmittä puheitta nousin ylös ja kävelin pois Malvaruusun luota kääntäen hänelle selkäni.
Halusin keskustella äsken kuulemistani asioista ensin rauhassa Keijukaisen kanssa. Yhteisön johtajana hän varmasti tiesi parhaiten, kaipasimmeko sisartani mukaan suunnitelmiimme. Luottamus oli ansaittava, eikä Malvaruusu ollut ainakaan omalla listallani ensimmäisenä sitä saamassa.

//Malva voi halutessaan jatkaa vielä tai joku muu :)

Cosmos päätti, että kaksikon olisi parempi leikkiä piilosta ja Ruusunen tietenkin suostui, vaikka hän tiesi, ettei ollut pelissä mikään parhaista. Hän oli melko hyvä vaanimaan ja piilottelemaan, mutta jäljittäminen ei ollut lainkaan hänen heiniään.
Ruusunen etsi hyvää piiloa. Hän ei oikein tuntenut leiriä vieläkään vaikka oli asunut siellä jo tovin. Naaras mietti tarkkaan minne hän voisi piiloutua. Ruususen tassuja alkoi kihelmöidä. Pian hän kuitenkin sai ajatuksen.
Hän oli melkoisen hyvä kiipeilemään ja hän voisi käyttää sitä hyödykseen. Naaraan ideana oli kiivetä matalalle puuhun, jotta Cosmos voisi kuitenkin edelleen napata hänet. Naaras kiipesi puun runkoa varoen, kunnes pääsi tukevan oloiselle oksalle. Hän kehräsi hiljaa, kun pieni kolli tassutteli ympäriinsä etsien häntä. Ruusunen mietti, kuinka kauan tämä kolli jaksaisi etsiä, ennen kuin häneltä loppuisi tähän into. Cosmos pyöri etsimässä Ruususta tovin ja näytti vähitellen kyllästyvän.
“Missä olet”, kolli huusi puoliääneen ja katseli maata. Kolli ilmeisesti seurasi naaraan ympäriinsä hortoilevia tassunjälkiä. Tylsistyneenä Ruusunen alkoi teroittaa kynsiä puunoksaa vasten. Cosmos huomasi puusilpun, jota tippui sen mukaan, kun naaras kynsi, ja tuli oksan alapuolelle. Hän katsoi ylös oksalle hieman ärtynyt naama voitonriemuisen katseen alta pilkottaen.
“Minä löysin sinut! Nyt ala tulla alas!”

//Cosmos?

//TAISTELUTARINA, 445 sanaa

Mesitähti oli kuollut – tai siis menettänyt yhden hengistään – mutta kuten olin arvellut, taistelu oli siitä huolimatta jatkunut. Toisin kuin eloklaanilaisia kuvailtiin, he eivät oikeasti olleet rauhaa rakastavia, taistelua välttäviä nyhveröitä. Nämä kissat olivat kaikkea muuta. He olisivat voineet olla taistelematta, ajaa meidät pois nummilta ja viedä eloton päällikkönsä toipumaan leiriin, mutta sen sijaan he päättivät taistella. Turha taistelu, jota nämä kissat omien sanojensa mukaan erityisesti välttelivät. Mutta se sopi minulle, minä taistelin mielelläni ja otin selvää, mihin viholliseni oikeasti kykenivät.
Eivät kaiketi kovin kummoiseen, kun taistelun alkaessa kujakissat tuntuivat vaivatta saavan otteen vihollisistaan. Tyytyväinen virne pysytteli visusti kasvoillani, kun kamppailin jo aiemmin sodan alkutaistelussa kohtaamaani tabbykuvioista, arpista kollia vastaan. Kolli oli etevä taistelija ja hänen kanssaan taisteleminen oli jopa kerrassaan nautinnollista. Minun täytyi oikeasti miettiä, mitä tekisin seuraavaksi välttääkseni vihaisen, murisevan eloklaanilaisen terävät kynnet ja hampaat.
Sivusilmälläni näin, kuinka Tyrskytiikeri sai otteen tummaturkkisesta kollista, joka oli aiemmin riuhtonut minut pois päällikkönsä päältä. En ehtinyt katselemaan tapahtumaa sen tarkemmin, kun jouduin taas väistämään oman vastustajani hyökkäyksen. Arpinen kolli syöksyi kynnet ojossa minua kohti, mutta ennakoimalla onnistuin väistämään tämän iskun. Kissa pudottautui maahan taakseni ja jatkoi heti uudella hyökkäyksellä. Sitä en enää edes yrittänyt väistää, vaan päätin käydä kamppailuun kollin kanssa. Vaikka hän olikin minua rutkasti isokokoisempi ja jykevärakenteisempi, minä en pelännyt. Heittäydyin tarkoituksellisesti maahan kissan hyökkäyksen voimasta, ja tämä pudottautui päälleni alkaen latelemaan etukäpälillään iskuja minua kohti. Onnistuin väistämään suurimman osan iskuista. Hyödynsin kissan liikkeiden vuoksi heikentynyttä tasapainoa ja potkaisin takajalkani voimalla vasten kissan alavatsaa. Liikkeen johdosta oma huomioni herpaantui ja eloklaanilaissoturin onnistui lyömään kyntensä vasten kasvojani. Voi, minun kauniit kasvoni!
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehoni ja tunsin kostean, lämpimän veren roiskahtavan turkilleni. Kynnet olivat osuneet vasempaan poskeeni ja eittämättä saaneet aikaiseksi haavan.
Kun päälläni olleen kissan tasapaino petti potkuni voimasta, hän oli vähällä kaatua päälleni. Ehdin juuri ja juuri kiepsahtamaan vasemman kylkeni kautta pois soturin alta ja kampeamaan itseni pystyyn. Nyt minä olin todella vihainen. Tämä kirottu eloklaanilainen oli pilannut minun kasvoni!
Vihainen, matala murina kumpusi kurkustani katsoessani vihollistani.
"Sinä saat kärsiä!" sähähdin samalla, kun ponkaisin itseni loikkaan kohti vihollistani. Arpiturkkinen kolli ei ollut ehtinyt vielä täysin toeta aiemmasta kamppailusta, joten hänen kimppuunsa pääseminen sujui vaivattomasti. Loikkasin kissan niskaan ja aloin raadella sitä kynsilläni. Kolli tokeni nopeasti ja oli taas täysin mukana taistelussa. Hän alkoi riuhtoa minua pois niskastaan, mutta mitä enemmän hän heilui, sitä tiukemmin tartuin hampaillani kiinni kollin niskanahasta. Tuntiessani soturin etujalkojen nousevan irti maasta, aavistin hänen aikeensa. Juuri ennen kuin kissa paiskautui maata vasten – tarkoituksenaan litistää minut alleen – loikkasin alas hänen selästään. Kolli ei tietenkään voinut keskeyttää liikettään, vaan hän mäsähti märkään maahan selälleen. Se oli minun tilaisuuteni. Syöksähdin vauhdilla kohti kissan paljasta vatsaa. Minä halusin tappaa hänet, minä tappaisin hänet!

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale on taistelua, 479 sanaa eli 4TaP)

"Olemme menossa sinne parasta aikaa", vastasin tyynesti Iltaruskolle, joka oli kirinyt minut ja Järkäleloikan kiinni kysyäkseen, milloin voisimme palata leiriin. Ilmeisesti nuori naaras oli ollut niin keskittynyt saalistamiseen, ettei ollut tajunnut partion lähteneen takaisin siihen suuntaan, mistä tämä oli tullut alun perin Järkäleloikan kanssa.
Hämmästynyneen näköinen Iltarusko räpytteli silmiään. "Aijaa", hän sanoi vain ja jättäytyi sitten kävelemään takanamme tulevan Leopardin rinnalle.
Tukahdutin huokauksen ja vilkaisin vierelläni kulkevaan Järkäleloikkaan, joka puolestaan värisytti viiksiään hilpeästi. Siristin hänelle silmiäni huvittuneena takaisin, mutta en sanonut mitään. Ei minun tarvinnut. Osasin nimittäin lukea kumppaniani jo sen verran hyvin, että tiesin hänen jakavan kanssani saman ajatuksen - nuoriso.
Loppumatka taittui rauhallista kävelyvauhtia, ja koko sen ajan takaamme kuului tasaista rupattelua Leopardin ja Iltaruskon suunnalta, kun naaraskaksikko puhui keskenään mistä lie. Leirissä partion aikana napatut saaliit vietiin Litteäkiven alla sijaitsevaan entiseen Mesitähden pesään, jossa Yhteisö säilytti ruokiaan.
Joukon hajaannuttua raahustin Järkäleloikka kannoillani leirin laidalle ja lysähdin piikkihernepensaan juurelle kyljelleni. Kumppanini kävi makaamaan viereeni, ja kurkotuin väsyneenä sukimaan hänen turkkiaan. Tyytyväisen kehräyksen saattelemana torkahdin lopulta, nojaten päätäni kollin lapaa vasten ja uneksien viherlehden lämpimästä auringonpaisteesta.

En saanut katsettani irti Hiilihampaasta, joka seisoi jäykkänä ja karvat pystyssä kuolleen päällikkönsä vieressä. Miksi juuri hänen täytyi olla täällä nyt? Keijukaisen oli pitänyt tavata vain Eloklaanin päällikkö rajalla, ja meidän - eli minun, Järkäleloikan, Hyökyaallon ja Ohdakkeen - oli pitänyt kulkea ohi tapaamisen jälkeen siltä varalta, että neuvotteluista ei tulisikaan mitään.
Olin kyllä aavistellut, että Keijukainen - joka kantoi syvää kaunaa Mesitähteä kohtaan - ei olisi malttanut olla käyttämättä näinkin otollista tilaisuutta päästä eloklaanilaisesta eroon, joten sinänsä taistelu ei tullut minulle yllätyksenä, mutta sen sijaan isäni näkeminen täällä tällä kyseisellä hetkellä lamasi minut täysin. En ollut koskaan ennen nähnyt Hiilihammasta noin hurjistuneena, ja ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa katsoessani häntä.
"Tämä loppuu tänään."
"Ehkä sinun osaltasi."
Silmänräpäyksessä tabbykuvioinen kolli oli sivaltamassa Keijukaista kuonolle ja tavoitteli jo hyökkäyksen äkillisyydestä hämääntyneen naaraan kaulaa hampaillaan. En heti kyennyt saamaan jalkojani tottelemaan käskyjäni. Sisälläni mellastavat tunteet sumensivat ajattelukykyni, ja olisin vain halunnut paeta tilanteesta. Jos sen olisin tehnyt, Keijukainen olisi varmasti jäljittänyt minut ja pitänyt henkilökohtaisesti huolen siitä, etten näkisi enää seuraavaa päivää.
Toisaalta pelkäsin myös isäni puolesta, sillä en uskonut hänen loppupeleissä pärjäävän Keijukaisen kaltaista kajahtanutta tappokonetta vastaan. Kujakissayhteisön johtaja telottaisi hänet epäröimättä päästessään niskan päälle, ja tiesin, että tulisin katumaan koko lopun ikäni, jos antaisin sen vain tapahtua.
Pelko antoi voimaa jähmettyneille jäsenilleni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo rynnistämässä päin kamppailevia kissoja. Törmäsin isäni kylkeen, ja tabbykuvioinen soturi horjahti kumoon. Nousin nopeasti hänen päälleen ja painoin häntä painollani maata vasten, toivoen koko sydämeni pohjasta, ettei tämä pyristelisi vastaan, jotta minun ei tarvitsisi taistella hänen kanssaan. Jokin Hiilihampaan olemuksessa oli kuitenkin muuttunut, ja sain huomata pian, että toiveeni oli turha.
Kollin jykevät tassut jysähtivät rintaani ja työnsivät minut kauemmaksi niin rivakasti, etten ehtinyt reagoida siihen. Hoipertelin loitommaksi korvat luimussa ja karvat väreillen. Olisin halunnut sanoa isälleni jotakin. Kertoa hänelle, miten kaipasin häntä, vaikka samalla myös vihasin. Miten en halunnut enää jatkaa tätä järjetöntä väkivallan kierrettä. En kuitenkaan saanut siihen tilaisuutta Hiilihampaan jo sännätessä uudelleen minua kohti.
Tömähdin maahan soturin painosta, ja kierimme ympäri märkää nurmikkoa toistemme turkeissa kiinni sähisten ja uristen. Lopulta isän onnistui kierähtää päälleni ja lukita minut vuorostaan maata vasten. Hänen kyntensä puristivat kipeästi kylkiäni ja saivat sihahduksen karkaamaan suustani. Hiilihampaan tähän asti niin kylmässä ja vaaraallisessa katseessa näkyi silmänräpäyksen ajan häivähdys epävarmuutta, ja se antoi minulle aikaa kerätä voimaa takajalkoihini ja potkaista kolli pois päältäni.
Hetkessä olimme vaihtaneet paikkoja isäni kanssa, minä nyt seisoen hänen yllään ja hän maaten maassa armoillani. Kohotin käpäläni ylös, pystymättä irrottamaan katsettani hänen jäänsinisistä silmistään, joissa välähti kauhu. *Hän luulee, että aion tappaa hänet*, ajattelin murtuneena, ja pakotin itseni pysymään kasassa. *Jos en tee tätä, Keijukainen varmasti tekee hänestä selvää.*
"Ei muistella pahalla." Kumautin käpälälläni soturia lujasti päähän, ja Hiilihampaan silmät lipuivat hitaasti kiinni.
Astuin varovasti pois hänen päältään. *Tajuton mutta elossa.* Käännähdin katsomaan ympärilleni, ja tajusin vasta nyt, että Hiilihampaan hyökkäys oli saanut sekä eloklaanilaiset että Yhteisön jäsenet käymään toisiaan vastaan. Verenvuodatukselta ei voitu enää välttyä.

//Kahakkaan osallistujat?

Malvaruusu kuunteli jo hieman kyllästyneenä Kärsämöpennun jaaritteluita. Nuorella soturilla oli kyllä silmät päässä; hän näki, ettei Kujakissayhteisö ollut lainkaan niin vahva kuin Eloklaanissa annettiin olettaa. Jostain syystä tummanharmaalla naaraskissalla oli suuri tarve vakuuttaa asian olevan toisin. Malvaruusua kiinnosti erityisesti se, miten paljon Kärsämöpentu kuulosti inhoavan Mesitähteä. Heidän tavoitteensa kuulosti soturin korvaan melko mielenkiintoiselta. Se sai huvittuneen virneen kohoamaan Malvaruusun kasvoille. Ei kilpikonnalaikukas naaras ymmärtänyt, miten vain Mesitähden tappaminen muuttaisi mitään. Kolli oli lisääntynyt urakalla ja koko Eloklaani oli täynnä Mesitähden kaltaisia kissoja, jotka jakoivat päällikön surkean ajatusmaailman. Kun Mesitähti kuolisi, hänen tilalleen nousisi joku aivan yhtä typerä, oikeudenmukaisuuden varjolla ratsastava ja pahuuksia tekevä hiirenaivo – eli Malvaruusun ja Kärsämöpennun emo.
"Ei se ole ihan noin", Malvaruusu tokaisi päätään ravistellen. Kärsämöpentu oli kertonut nimensä olevan Päivänsäde, muttei se ollut totta. Siksi omaan nimeensä vannominen ei oikein saanut Malvaruusua vakuuttuneeksi. Kärsämöpentu kurtisti kulmiaan.
"Te ette selvästikään tiedä tarpeeksi", soturi huokaisi ja jatkoi päänsä pudistelua, "ette te takaa onnellista loppua kaikille tappamalla vain Mesitähteä. Jos tahdotte varmistaa, ettei yhdenkään elämää pilata, teidän on tapettava ainakin puolet eloklaanilaisista. Jos Mesitähti kuolee, hänen tilalleen nousee meidän emomme Minttuliekki, joka ajattelee aivan samalla tavalla kuin meidän isämme."
"Mutta jos te otatte minut mukaan suunnitelmiinne ja annatte minun liikkua vapaasti täällä – kuten minun pitäisi saada nyt jo tehdä – voin auttaa teitä eloklaanilaisten kukistamisessa. Katsos kun on siellä vielä kissoja, jotka uskovat ja rakastavat minua. Minä lupaan, että minusta on teille kamalan paljon iloa, jos te vain suostutte näkemään potentiaalini", Malvaruusu naukui ylimielisellä äänellä ja väläytti sisarelleen kylmän hymyn.

//Päivi?

Kharon katseli iloisena kolmen pennun touhuja. Lyra, Cosmos ja Fornax olivat kasvaneet vauhdilla ja kolmikko oli jo miltei kuuden kuun ikäisiä. Heidän isänsä oli äärettömän ylpeä jälkikasvustaan ja Kharonin mielestä pennut olivatkin koko maailman hienoimpia pentuja. Päivänsäteestä ei edelleenkään ollut kuoriutunut mitään lämmintä ja rakastavaa emoa, mutta pennut olivat saaneet senkin edestä rakkautta isältään. Kharon oli luvannut tehdä kaikkensa pienokaistensa eteen ja suojella heitä aina henkensä uhalla. Kolli oli kertonut jälkikasvulleen tarinoita vanhemmistaan ja heidän hienosta elämästään – mainiten erityisesti sen, miten onnettomia he olivat Eloklaanissa ja kuinka Mesitähti oli pilannut heidän elämänsä. Vaikka Kharon itse oli nauttinut elämästään klaanissa, hän tiesi sen olleen silkkaa painajaista vanhemmilleen. Pentujen olisi hyvä oppia, että Eloklaani – tai oikeastaan Mesitähti – oli kaiken pahan alku ja juuri. Mitä useampi vuodenaika kului, sitä enemmän Kharon tunsi vihaavansa Mesitähteä.
"Aika mennä nukkumaan", Kharon avasi suunsa ja keskeytti pentujensa leikit. Cosmos ja Lyra käänsivät pettyneet katseensa isänsä suuntaan, mutta Fornax sen sijaan nousi ylös ja jätti leikin kesken isänsä käskyn mukaisesti. Tummanharmaa kollipentu tassutteli isänsä viereen, mutta Cosmos ja Lyra näyttivät vastustelevan.
"Nytkö jo? Emmekö voisi leikkiä vielä hetken? Ei hyvää leikkiä voi jättää aivan kesken", Lyra huokaisi päätään pudistellen. Vaikka Kharon rakastikin pienokaisiaan yli kaiken, hän ei sietänyt tottelemattomuutta. Kolli oli vahtinut pentuja koko päivän ja hänkin kaipasi lepoa.
"Ei käy, te kyllä tiedätte nukkumaanmenoaikanne olevan auringonlaskun aikaan. Liikettä nyt", Kharon alkoi hermostua. Pennut olivat pidentäneet kollin pinnaa hiukan, mutta ei se edelleenkään kovin pitkä ollut. Hän suuttui herkästi ja oli toisinaan hyvinkin äkkipikainen. Pennut olivat melko hyvin oppineet tuntemaan isäänsä ja erityisesti Fornax vältteli turhia yhteenottoja ja konflikteja. Cosmos sen sijaan tuntui raastavan isänsä hermoja eniten. Kun yhteen laitettiin kaksi kollia, joiden pinnat olivat yhtä lyhyet, toisinaan yhteenottoja tapahtui vähän liikaakin.
Kharonin onneksi tänään kuitenkin oli päivä, jolloin pennut tottelivat isäänsä ilman sen suurempia vastusteluita. Fornaxin johdolla kaksi muutakin pentua lähtivät tassuttamaan kohti juurakossa sijaitsevaa pesää. Eloklaanissa asuessaan Kharon ei koskaan ollut saanut nukkua siinä pesässä, sillä se oli kuulunut sotureille. Hänestä ei koskaan ollut tullut soturia, mutta Kharon koki olevansa jotain paljon enemmän.

Päivänsäde oli ollut poissa leiristä myöhään, joten Kharon oli käynyt pentujen kanssa nukkumaan. Kolme pentua olivat siirtyneet omille vuoteilleen ympäri pesän alatasoa ja Kharon nukkui omalla vuoteellaan lähinnä uloskäyntiä. Hän ei halunnut pentujen livahtavan ulos pesästä omille teilleen keskellä yötä. Siitä ei kyllä ollut pelkoa, että Fornax olisi tehnyt niin, mutta erityisesti Cosmos saattaisi keksiä jotain niinkin typerää..
Kharon oli niin väsynyt, että hän nukahti miltei heti saatuaan silmänsä ummistettua.

"Kharon", aivan korvan juuresta kantautuva kuiskaus sai Kharonin väräyttämään korviaan. Hän painoi päänsä syvemmälle sammaliin. Hän oli niin väsynyt, ettei vielä jaksanut herätä.
"Kharon", kuiskaus kuului uudestaan, ja valkoturkkinen kolli tunsi jonkun koskettavan hänen turkkiaan. Kuiskaus kuului vielä kolmannen kerran:
"Kharon, herää."
Silloin valkoturkkisen kujakissakollin huumori loppui . Kharon räväytti eriväriset silmänsä auki ja nosti ärsyyntyneenä päänsä ylös ja luimisteli korviaan. Väsynyt kolli räpytteli erivärisiä silmiään. Hän oli odottanut kohtaavansa jonkun pennuistaan, Keijukaisen tai Päivänsäteen, mutta sen sijaan hänen edessään seisoi aivan joku muu. Kissa, jota Kharon ei uskonut näkevänsä enää koskaan. Viha ja raivo katosivat ja epäuskoinen ilme piirtyi kollikissan kasvoille. Hän ei osannut sanoa tai tehdä mitään muuta kuin tuijottaa edessään seisovaa, valkeaa rotevaa kollia epäuskoisena.
"Isä", Kharon henkäisi saadessaan viimein suunsa auki. Kujakissan katse kääntyi pesän toisella laidalla nukkuviin pentuihin ja Päivänsäteeseen – naaras oli palannut jossain vaiheessa leiriin Kharonin nukkuessa.
"Miten sinä voit olla siinä? Minä näin, kun sinä kuolit", Kharonin ääni värisi hänen kääntäessä katseensa takaisin isäänsä. Merkuriuksen katse oli rauhallinen ja tyyni, mutta kaiken sen rauhallisuuden takaa Kharon erotti häivähdyksen pettymystä. Isä yritti peitellä sitä, mutta Kharon näki hänen lävitseen.
"En minä oikeasti olekaan. Tule, meillä on kiire", Merkurius naukui vakavalla äänellä ja viittoi poikansa peräänsä. Hämillään oleva Kharon nousi ylös vuoteeltaan ja seurasi isäänsä ulos hämärästä pesästä. Nyt vasta kujakissa huomasi muutoksen isänsä ominaistuoksussa. Se oli osittain sama kuin ennen, mutta nyt se oli paljon raikkaampi. Tuoksu oli juuri sellainen, miksi Kharon oli kuvitellut tähtikissojen tuoksuvan. Ei hän oikeasti nähnyt isäänsä, tämä oli vain unta. Pienoinen pettymys valtasi Kharonin mielen. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi saanut isänsä, emonsa ja setänsä takaisin.
"Minne sinä viet minua?" Kharon kysyi, kun kaksikko kulki hiljaa Eloklaaanin entisen leirin halki kohti uloskäyntiä, jonka edustalla Roska istui vahdissa. Mustaturkkinen naaras ei näyttänyt huomaavan Kharonia tai hänen isäänsä. Se viimeistään vakuutti valkean kollin siitä, ettei tämä ollut totta. Hän näki unta ja jostain syystä hänen isänsä oli tullut vierailemaan hänen luonaan.
"Älä kysele Kharon, seuraa vain minua."

Metsä oli hiljainen, siellä ei ollut ristin sielua. Eikä oikeasti ollutkaan, sillä todellisuudessa Kharon tai hänen isänsä eivät olleet siellä. Kharon ei ollut varma, oliko metsä todellinen vai pelkästään hänen untaan, mutta se tuntui ja tuoksui todelliselta. Vain puiden lehtien kahina ja jossain kaukaisuudessa huhuileva pöllö rikkoivat hiljaisuuden.
Kun kaksi valkoturkkista kolli olivat ylittäneet joen ja saavuttaneet Koivumetsän, Merkurius jatkoi vielä vähän matkaa. Kaksikko saapui pienelle aukiolle, joka oli melkoisen surkea näky tähän vuodenaikaan. Lumet olivat sulaneet, muttei kieloniittynä tunnettu niitty ollut vielä päässyt näyttämään kauneuttaan. Kukkien varret olivat kuihtuneet, mutta joidenkin kuiden kuluttua ne elpyisivät ja niitty tulisi olemaan kenties yksi reviirin kauneimmista paikoista.
"Joko sinä kerrot, miksi toit minut tänne ja miksi olet täällä?" Kharon esitti kärsimättömänä kysymyksen isälleen. Hän oli kuin pieni malttamaton pentu, joka odotti epätoivoisena vastausta isältään. Merkurius pysyi rauhallisena. Kollikissa käänsi meripihkaisen katseensa poikansa suuntaan. Toisin kuin Kharon oli tottunut, hänen isänsä ei näyttänyt lainkaan ylpeältä poikaansa. Se sai Kharonin olon kurjaksi. Oliko isä pettynyt häneen? Oliko hän tullut vain kertoakseen, miten surkeasti Kharon oli pärjännyt?
Kujakissa nielaisi hermostuneena, kun hän odotti Merkuriuksen avaavan suunsa.
"Sinä olet ymmärtänyt kaiken tapahtuneen väärin. Olet hairahtunut harhapolulle, Kharon", laikukas kolli naukui tasaisella, mutta pettymystä täynnä olevalla äänellä. Kharon ei ollut uskoa korviaan.
"Miten niin? Minähän olen vain varjellut teidän muistoanne ja tehnyt oikein! Te kuolitte turhaan ja Mesitähti on siitä vastuussa!" nuorempi kolli puolustautui. Merkurius pudisteli yhä vain pettyneempänä päätään. Kuollut kolli avasi meripihkasilmänsä ja katsoi Kharonia syvälle tämän erivärisiin silmiin.
"Ei Kharon, sinä olet ymmärtänyt aivan väärin. Olet sekoittanut vihan ja surun tunteet toisiinsa ja eksynyt yhä syvemmälle virheiden sokkeloon. Etsit syyllistä kuolemaamme aivan turhaan, sillä ei sellaista ole. Me kuolimme, koska niin vain tapahtui, joskus kissat kuolevat. Mesitähti päästi meidät lähtemään klaanista, koska olimme siellä onnettomia. Kiitos hänen, saimme elää viimeiset vuodenaikamme onnellisina teidän kanssanne. Kharon, ei sinun tarvitse kostaa mitään, kun mitään kostettavaa ei ole. Ei ole vielä liian myöhäistä tehdä oikein", Merkurius puhui rauhallisella äänellä ja katsoi Kharonia. Kharon nielaisi taas.
"Mut..Mutta, jos olisimme jääneet klaaniin, te olisitte elossa", kolli ei voinut luopua noin vain aatteesta, jota hän oli varjellut niin pitkään. Hän oli syyttänyt vuodenaikojen Mesitähteä kaikesta tapahtuneesta, ei hän voinut uskoa olleensa väärässä. Merkurius ravisti päätään.
"Ehkä, mutta me olisimme onnettomia. Kuolema on pieni hinta siitä, että on saanut elää onnellisen elämän rakkaidensa ympäröimänä. Kerro minulle Kharon, tekeekö kostaminen sinut oikeasti onnelliseksi? Voitko unohtaa kaiken sen vihan ja olla onnellinen heti, kun Mesitähti on kuollut?" isä kysyi. Ne kysymykset saivat Kharonin ajattelemaan asiaa ihan tosissaan. Voiko olla, että hän oli oikeasti tehnyt niin valtavan virheen ja nähnyt kaiken aivan väärin?
Kharon ei ehtinyt vastata isänsä kysymyksiin, kun hänen edessään seisovan kollin hahmo alkoi haalistua. Merkurius alkoi kadota, uni oli päättymäisillään.
"Isä! Älä mene vielä!" Kharon anoi epätoivoisena, hän ei ollut vielä valmis menettämään isäänsä taas.
"Älä huoli Kharon. Jos valitset oikein, voit hyvittää tekosi Tähtiklaanille ja me tapaamme taas. Jonain päivänä voimme olla taas kaikki yhdessä ja onnellisia. Taivaslaulu halusi sinun tietävän, että me rakastamme sinua erheistäsi huolimatta. Sinä ja Deimos olette meidän koko maailmamme."
Sitten se oli ohi. Merkurius oli poissa ja jäljellä oli taas vain painava hiljaisuus. Kharon tunsi olevansa hukassa, vaikka hän tiesi tasan tarkkaan missä oli. Hänen olonsa oli raskas. Hän oli tehnyt valtavan virheen, eikä hänellä ollut harmaintakaan aavistusta, kuinka voisi koskaan korjata sen.

// TAISTELUTARINA (1109 sanaa taistelusta = 11TaP)

Oli hiljaista – epäilyttävän hiljaista. Seisoin metsänrajalla ja katselin tarkkaavaisesti nummille päin. Mesitähden olisi pitänyt olla täällä jo, muttei sitä valkoturkkista karvakasaa näkynyt missään.
Kolme aurinkohuippua sitten Deimos, Nefiri ja Hyökyaalto olivat saapuneet leiriin ja ilmoittaneet tavanneensa Mesitähden rajalla. Päällikkö oli kuulemma ollut yksin ja ilmoittanut olevansa rauhan asialla. Hän oli pyytänyt välittämään minulle viestin, jonka mukaan hän odottaisi minun saapuvan yksin rajalle tänä päivänä.
Päivänsäde oli ollut sitä mieltä, että yksin meneminen olisi liian suuri riski. Mutta luotin siihen, että Mesitähti saapuisi yksin ja pitäisi kyllä ympäristöä tarkasti silmällä. Hän kyllä huomaisi, mikäli takanani varjoissa piileskelisi joukko kujakissoja. Siispä olin taktikoinut ja päättänyt mennä yksin, mutta järjestänyt partion, joka kulkisi rajan ohi pian tapaamisemme jälkeen. Mikäli Mesitähti olisikin järjestänyt minulle ansan, partio tulisi ja auttaisi minut pois pinteestä – vaikka toki pärjäisin varmasti myös yksin muutamaa surkeaa eloklaanilaista vastaan.
Höristin korviani, kun erotin valkoisen hahmon tassuttelevan lähes lumettomalla nummella kohti metsää. Ketään muita ei näkynyt, Mesitähti oli yksin kuten oli luvannutkin. Sirorakenteinen kolli käveli ryhdikkäästi häntä pystyssä ja hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Se ilme ei ollut samalla tavalla vakava kuin minulla, vaan Mesitähdelle tyypillisesti samaan aikaan rauhallinen ja oikeudenmukainen. Minä pidin ilmeeni kivikovana ja kylmänä, jotta kolli huomaisi miten paljon minä häntä halveksin.
Kun Mesitähti oli saapunut rajan tuntumaan ja noin kahden ketunmitan päähän minusta, hän pysähtyi. Kohtasin eloklaanilaisen katseen empimättä ja hän teki samoin.
“Mitä sinä tahdot?” kysyin halveksuen vihreäsilmäiseltä kissalta. Mesitähti pysyi rauhallisena vastatessaan:
“Tahdon neuvotella kanssasi sodan lopettamisesta ilman enempää verenvuodatusta.”
Kollin sanat kuultuani kasvoilleni piirtyi epäuskoinen virnistys. Räpäytin silmiäni ja pudistelin epäuskoisena päätäni. Tämänkö vuoksi olin vaivautunut paikalle? Nousin seisomaan.
“Voi voi, et taida todellakaan ymmärtää mistään mitään”, lausuin halveksuvalla äänellä ja siristin silmiäni. Mesitähti näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja pettyneeltä.
“En ymmärrä, miksi te tahdotte vuodattaa viattomien verta aivan turhaan”, Mesitähden ääni oli vakava ja hänen ilmeensä muuttui surumielisemmäksi. Hänen esityksensä ei uponnut minuun. Kolli yritti vain kerätä säälipisteitä, vaikka hän oli itse aiheuttanut tämän koko sotkun.
“Sinä olet itse aloittanut tämän”, aloin hermostua. Jo pelkästään Mesitähden näkeminen hermostutti minua, mutta hänen typeryytensä sai minut ihan oikeasti suuttumaan. Nostin ylähuultani ja paljastin eloklaanilaiselle valkeat hampaani. Kolli pysyi paikallaan eikä hievahtanutkaan, vaikka takuulla vaikutin melko uhkaavalta. Kollin pelottomuus vahvisti hänen typeryytensä. Hän luotti aivan liikaa itseensä ja valheelliseen hyvyyteensä. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että oikeasti kuvitteli olevansa hyvällä asialla ja toteutti omaa hyvyyttään tappamalla ja manipuloimalla muita?
“En ymmärrä, miksi sinä olet yhä vihainen minulle. Sinä veit jo yhden tyttäreni, luulisi sen tasanneen tilimme”, kolli naukui vaimealla äänellä. Puhuessaan tyttärestään, eloklaanilaisen vihreät silmät näyttivät kostuvan.
“Sinä tuhosit minun perintöni. Sinun vuoksesi minä olen kärsinyt koko ikäni. Sinä olet murhaaja ja aion todistaa pahuutesi kaikille, vaikka yritätkin kaikin tavoin pitää sen piilossa muilta esittämällä niin pyhää ja hyvää kissaa”, silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi ja kynteni liukuivat esiin. Minä en lankeaisi kollin puheisiin, tiesin kaiken hänessä olevan pelkkää silmälumetta. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri.
Mesitähti meni sanattomaksi ja näytti yhä vain surkeammalta. Hän pudisteli päätään, muttei irrottanut hetkeksikään katsettaan minusta. Kolli oli selvästi varuillaan, hän taisi vihdoinkin ymmärtää pelätä minua.
“Jos puhut siitä, mitä kauan sitten siellä kaksijalkalassa tapahtui, olen pahoillani. Kujakissojen silloinen johtaja ei antanut meille muuta vaihtoehtoa. Minä en olisi halunnut taistella, mutta oli väärin, että hän riisti meidän ja kaikkien muiden vapauden. Tähtiklaani hyväksyi tekoni, sillä se oli ainoa vaihtoehtoni siinä tilanteessa. Anteeksi. Mitä sinä vielä tahdot, että minä sanon tai teen?” kolli vaikutti epätoivoiselta. Häntä varmasti ärsytti se, etteivät kaikki uskoneetkaan hänen hyvyyteensä. Tämä kaikki oli silkkaa esitystä. Mesitähti ei ollut pahoillaan tai halunnut lopettaa sotaa muiden vuoksi, ainoastaan vain itsensä vuoksi. Hän oli itsekkäin kissa, jonka olin koskaan tavannut.
“Sinä et voi sanoa tai tehdä mitään, joka saisi tämän sodan loppumaan. Minä tahdon, että sinä kärsit kuten minäkin kärsin. Et tiedäkään kuinka paljon nautin, kun näen sinun anelevan epätoivoisena edessäni. Minä luovutan vasta, kun sinä ja kirottu klaanisi on tuhottu”, se oli viimeinen pisara, en voinut vastustella enää.
Kun Mesitähden katse käväisi takanani, ponkaisin itseni juoksuun. Nopea syöksy kohti Eloklaanin päällikköä ja paluuta ei ollut. Otin suuren riskin, joka aivan yhtä hyvin saattaisi koitua minun kohtalokseni, mutta en halunnut nähdä sitä mahdollisuutta. Luotin itseeni ehkä jopa vähän liikaa tällä hetkellä.
Mesitähti ei ollut ehtinyt varautua hyökkäykseeni, joten onnistuin hyökkäämään hänen kimppuunsa helposti. Iskeydyin vasten eloklaanilaispäällikön rintaa. Mesitähti ei aikaillut, vaan alkoi heti vastata hyökkäykseeni. Hän heittäytyi maahan selälleen hyödyntäen hyökkäykseni voimaa. Kolli jatkoi hyökkäykseni hyödyntämistä ja kiepsahti niskojensa yli takaperinkuperkeikalla takaisin jaloilleen niin, että hän sai painettua minut alleen maata vasten.
Mesitähti oli selvästi ketterämpi kuin minä, mutta voimaa häneltä ei tuntunut löytävän. Onnistuin potkaisemaan sirorakenteisen kollin vaivatta pois päältäni iskien takajalkani vasten hänen pehmeää vatsaansa. Kolli puhahti ilmojen karatessa hänen keuhkoistaan ja sain taas uuden mahdollisuuden hyökkäykseen. Nousin niin nopeasti ylös märästä maasta kuin suinkin pystyin ja syöksyin kynnet ojossa hurjasti sähisten kohti eloklaanilaista, joka oli yhä toipumassa aiemmasta potkustani. Sain heti huomata, ettei Mesitähti ollut mikään loistopuolustaja. Onnistuin vaivatta torjumaan hänen puolustuksensa ja sivaltamaan kynsilläni kollin valkeita kasvoja. Halusin tuhota hänet, halusin tehdä hänestä niin ruman, ettei kukaan koskaan voisi enää katsoa häntä tosissaan. Raivo oli vähällä sokaista minut ja minun oli tehtävä töitä, jotten antaisi raivolle kaikkea valtaa. Minun täytyi ajatella järjellä ja taktikoida, en voisi hyökätä kollin kimppuun suin päin.

Taistelu jatkui hetken, se näytti kääntyvän minun edukseni. Mesitähti toki oli ketterä ja nopealiikkeinen, muttei se auttanut. Hänellä oli rutkasti vaikeuksia ottaa hyökkäyksiäni vastaan ja pysäyttää niitä. Minun oli mietittävä nopeasti jokaista liikettäni, sillä en voinut antaa kollille mahdollisuutta päästä hyökkäämään kimppuuni. Olin erehtynyt antamaan hänelle sen mahdollisuuden pariin otteeseen ja sain katua sitä nopeasti. Minun oli lähes mahdotonta väistellä vihamieheni nopeita liikkeitä, teräviä kynsiä ja hampaita. Hän oli jo kerran onnistunut iskemään hampaansa kaulaani ja painamaan minut maata vasten, mutta kiitos mahtavien taistelutaitojeni, olin päässyt poissa pinteestä.
Nyt taistelu oli edennyt siihen pisteeseen, että olin saanut tehtyä loistohyökkäyksen ja Mesitähti oli aivan alakynnessä. Olin iskenyt hampaani hänen pehmeään kaulaansa ja valmistauduin antamaan kollille kuolettavan iskun. Malvaruusun mukaan hänen isällään oli vielä useita henkiä jäljellä, mutta yksikin menetetty henki olisi minun etuni. Mesitähti yritti rimpuilla irti otteestani, mutta en irrottanut otettani. Kun purin hampaitani enemmän yhteen kollin kaulalla, saatoin tuntea hänen kiihtyneen sydämensä sykkeen. Mesitähden täytyi olla peloissaan, sillä hän tiesi loppunsa lähestyvän.
Hetken jo kaduin aikailuani, sillä yllättäen tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Kimppuuni hyökännyt kissa repi minut pois valkoturkkisen kollin päältä, mutta nopeasti huomasin sen olleen minulle vain eduksi. Leukani eivät olleet avautuneet missään vaiheessa. Suuni oli täynnä punaiseksi värjäytyneitä karvoja, jotka syljin maahan päästyäni irtaantumaan hyökkääjän otteesta.
“Ei! Mesitähti!” joku paikalle saapuneista eloklaanilaisista parahti huomatessaan, kuinka heidän päällikkönsä makasi henkihievereissä maassa. Kollin kasvoille oli piirtynyt kivun vääristämä ilme ja hänen kaulastaan pulppusi sydämen sykkeen tahdissa punaista verta.
Kehoni alkoi hytkymään ja kasvoilleni piirtyi voitonriemuinen virnistys. Katseeni kääntyi tabbykuvioiseen kolliin, joka oli kääntänyt jäänsinisen katseensa kuolevaan päällikköönsä.
“Hupsis”, naurahdin tyytyväisenä nähdessäni, kuinka kauhistunut tämä tummaturkkinen kolli oli, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Sain hetken aikaa tarkastella kissoja, jotka olivat saapuneet paikalle: neljä eloklaanilaista, joista kaikki näyttivät soturi-ikäisiltä. Tiesin heti, etten pärjäisi yksin taistelussa heitä kaikkia vastaan. Olin jo valmis ottamaan jalat alleni, mutta aikeeni muuttui kuullessani takaani lähestyviä juoksuaskeleita. Vihreä, tyly katseeni kääntyi Tyrskytiikeriin ja niihin muihin, jotka olin nimennyt partioon.
“Te olette myöhässä”, tuhahdin ärsyyntyneesi piiskatessan hännälläni ilmaa. Kissojen olisi pitänyt saapua paikalle paljon aiemmin, jos he olisivat tehneet kuten pyysin. Inhosin yli kaiken sitä, kun minun käskyjäni ei toteltu. Nyt ei kuitenkaan olisi aikaa alkaa vääntämään tästä, sillä eloklaanilaiset tuskin päästäisivät meitä menemään taisteluitta. Toisaalta myös minä janosin taistelua, Mesitähti vastuksena oli ollut aivan liian helppo minun makuuni.

//kahakkaan osallistuvat?

Keijukainen: 30kp! -

Ruusunen: 30kp! -

Järkäleloikka: 8kp -

Valas: 4kp -

Cosmos: 23kp! -

Ohdake: 4kp -

Lyra: 5kp -

Iltarusko: 9kp -

Päivänsäde: 26kp! -

Malvaruusu: 18kp -