Cosmos kääntyi katsomaan kohti Ruususta, joka oli onnistunut vakuuttamaan hänet palaamaan takaisin leiriin. Naaraan mukaan muut voisivat luulla heitä vähemmän urhoollisiksi, jos he eivät totelleet sääntöjä, ja vaikka Cosmos vahvasti tiedosti olevansa Yhteisön urhoollisin kissa, ei hän halunnut riskeerata muiden käsitystä asiasta.
“Lätäköiden yli hyppely on jo menneen lehtikadon lumia”, kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi tuhahtaen vieressään olevaa lammikkoa. Hän oli menettänyt kiinnostuksensa koko leikkiin heti veteen osuttuaan. “Leikitään mieluummin vaikka piilosta. Minä etsin ja sinä menet piiloon!”
Ruususen hännänpää nyki, mutta hän ei ruvennut inttämään vastaan. “Hyvä on. Moneenko asti lasket?” hän huokaisi.
Cosmos mietti hetken. “Lasken kymmeneen kaksi kertaa, sitten tulen etsimään sinut!”
“Selvä.”
Ruususen lähdettyä etsimään piiloa Cosmos kyyristyi ja alkoi laskea laitettuaan ensin etutassunsa silmiensä peitoksi. Laskeminen ei ollut aivan niin helppoa ja hän meni vähän väliä sekaisin numeroissa, mutta Cosmos suoritui siitäkin lopulta voittajana - kuten aina!
Hän joutui räpyttelemään hetkisen kirkkaassa valossa otettuaan tassunsa pois silmiensä päältä, mutta ryhtyi heti sen jälkeen etsimään vihjeitä Ruususen kulkusuunnasta. Mutaisessa maassa risteili tassunjälkiä, mutta vain yhdet niistä alkoivat siitä kohtaa, jossa Cosmos seisoi, ja niinpä hän päätteli niiden kuuluvan hopeanharmaalle naaraalle.
“Täältä tullaan, piilossa tai ei!” hän hihkaisi lähtiessään seuraamaan jälkiä.

//Ruusunen?

Minua ilahdutti suuresti kuulla, miten samankaltaiset ajatusmaailmat minulla ja Eloklaanissa varttuneella siskollani oli. Naaraan kuvaus Mesitähdestä julmana tyrannina ja muista eloklaanilaista selkään puukottavina petkuttajina oli minusta erittäin osuva.
Kun Malvaruusu kutsui minua onnekkaaksi, en voinut olla enempää samaa mieltä - minä olin onnekas saadessani olla osa Yhteisöä. Minua kuitenkin kiinnosti tietää tarkalleen, millä tapaa naaras koki minun olevan onnekas.
"Tiedän sen, mutta missä mielessä sinä sitä tarkoitat?"
Kysymykseni sai Malvaruusun kääntämään vihreän katseensa takaisin minuun. "Sait kasvaa kaukana Mesitähdestä. Mutta sinä olet myös hieman typerä. Sinuna olisin pysytellyt kaukana tästä kirotusta metsästä. Ellet satu tietämään, Eloklaani on täynnä taistelutaitoisia kissoja. Mitä tässä olen nyt teidän leiriänne seurannut, teitä on ainakin kolme kertaa vähemmän kuin eloklaanilaisia, ettekä vaikuta mitenkään erityisen hyväkuntoisilta." Sisareni ei todellakaan säästellyt sanoissaan täräyttäessään kärkevän mielipiteensä. Arvostin että myös paheksuin tätä piirrettä, sillä vaikka rehellinen palaute olikin tärkeää, en sietänyt kuulla kenenkään kutsuvan minua edes hieman typeräksi. Malvaruusun oli parempi sisäistää tämä asia, tai muuten hän saisi muistutuksen, josta jäisi jäljet.
"Niin, olen onnekas, kun minun ei tarvinnut kasvaa Mesitähden katalan vallan alla. Keijukaista parempaa johtajaa ja emoa saa toivoa", nyökyttelin myötäilevästi, mutta katseeni koveni jatkaessani: "Olen varsin tietoinen eloklaanilaisten taistelutaitoisuudesta. Kumppanini sattuu nimittäin olemaan entinen eloklaanilainen. Meitä voi olla vähän, mutta sisua ja taitoa meiltä kyllä löytyy." Annoin katseeni kiertää hetken aukiolla, jossa Yhteisön jäsenet lepäilivät tai valmistautuivat lähtemään ulos partioimaan ja saalistamaan. Kaikki kantoivat oman kortensa kekoon yhteisen hyvän puolesta.
"Mesitähti tuhosi kerran Yhteisön. Tappamalla hänet varmistamme, ettei hän pääse tuhoamaan enää yhtäkään elämää", murahdin lopuksi Malvaruusulle ja kohotin ylpeästi leukaani. "Niin totta kuin nimeni on Päivänsäde, Mesitähti tulee kaatumaan tässä sodassa."

//Malva?

Malvaruusu kuunteli aidosti kiinnostuneena, kun Kärsämöpennuksi paljastunut naaraskissa puhui. Kilpikonnalaikukas soturi alkoi jopa hieman pitää harmaaturkkisesta naaraasta, sillä tämä tuntui jakavan hänen itsensä kanssa edes vähän enemmän samankaltaiset arvot kuin Mesitähti ja muut eloklaanilaiset. Malvaruusulle paljastui, että Kärsämöpentu tahtoi Mesitähden hengeltä. Laikukkaan naaraan mielestä ajatus kuulosti varsin kiehtovalta – kaiken tekemänsä jälkeen Mesitähti toden totta ansaitsisi kuolla.
Seuraavaksi Kärsämöpentu esitti kysymyksen, johon Malvaruusulla oli heti vastaus. Nuori naaraskissa ei antanut vanhemman sisarensa odottaa, vaan alkoi heti puhua suutaan puhtaaksi:
"Mikä tahansa paikka on parempi kuin Eloklaani, ja Eloklaanin vihollisten leiri on oikein oiva paikka minulle. Mesitähti ja eloklaanilaiset ovat pettäneet minua siitä saakka, kun synnyin. Mesitähti itse kohteli minua kuin mitäkin luopiota; rankaisi syyttä ja liian kovasti ja esitti kaikin tavoin olevansa minua parempi. Sitä samaa harrastavat myös muut eloklaanilaiset. Heille he ja heidän sääntönsä ovat kaikki kaikessa, ei kukaan oikeasti ymmärtänyt minun potentiaaliani. Jopa paras ystäväni petti minut. Se todistaa sen, miten julmia eloklaanilaiset ovat. He antavat itsestään lempeän, oikeudenmukaisen ja lämpimän kuvan, mutta todellisuudessa ovat kaikkea muuta."
Kärsämöpennun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi Malvaruusun puhuessa. Soturi oli huomaavinaan sisarensa kasvoilla käväisevän pienen tyytyväisen virneen, kun hän kuunteli nuoremman kissan sanoja. Perhe ei merkinnyt Malvaruusulle mitään, joten siitä pahan puhuminen ei tuntunut missään. Naaras oli valmis pettämään sukunsa, jotta voisi saada ansaitsemansa kunnioituksen edes joiltain.
"Minäkin olen kuullut, että puheet eloklaanilaisien lempeydestä ja oikeudenmukaisuudesta ovat vain harhaa", Kärsämöpentu totesi katsoessaan Malvaruusua syvälle silmiin. Malvaruusu paransi taas ryhtiään, oli kerrassaan loistavaa että edes joku jakoi hänen kanssaan saman mielipiteen.
"Sinä olet onnekas", Malvaruusu vaihtoi aihetta ja käänsi samalla katseensa pois Kärsämöpennusta. Naaras tunsi pientä katkeruutta sisartaan kohtaan, mutta hän huomasi sanojensa hämmentävän vanhempaa kissaa.
"Tiedän sen, mutta missä mielessä sinä sitä tarkoitat?" Kärsämöpentu kysyi. Malvaruusu käänsi taas vihreät silmäntä harmaaseen kissaan.
"Sait kasvaa kaukana Mesitähdestä. Mutta sinä olet myös hieman typerä. Sinuna olisin pysytellyt kaukana tästä kirotusta metsästä. Ellet satu tietämään, Eloklaani on täynnä taistelutaitoisia kissoja. Mitä tässä olen nyt teidän leiriänne seurannut, teitä on ainakin kolme kertaa vähemmän kuin eloklaanilaisia, ettekä vaikuta mitenkään erityisen hyväkuntoisilta", Malvaruusu ei pelännyt sanoa kärkästä mielipidettään ääneen. Hän silmäili kylmänviileästi Kärsämöpentua ja jäi odottamaan sisarensa reaktiota.

//Päivi?

Eloklaanilaisen ylimielisyys huvitti minua, mutta pidin ajatuksen omana tietonani. Malvaruusu ei vaikuttanut kissalta, jonka kustannuksella pilailu olisi johtanut mihinkään hyvään. Naaraasta teki kiinnostavan ainoastaan hänen yhteytensä Mesitähteen ja sitä kautta minuun - oli suorastaan kohtalon ivaa, että päällikön omat tyttäret kääntyivät häntä vastaan.
“Jos kokisin sukulaisuuden millään tavalla merkitykselliseksi asiaksi, luuletko että palaisin näin halusta päästä tappamaan oman isäni?” Hieman halveksiva nauruntuhahdus karkasi nenäni kautta, ja vastasin Malvaruusun tiiviiseen tuijotukseen tyynesti. “Minulla ei ole mitään tarvetta päästä suosioosi, mutta yhteistyön tekeminen helpottaisi huomattavasti tehtäväämme.”
Naaraan vihreissä silmissä näkyi oivallus. “Olet Kärsämöpentu.”
“Tiedän, aivan kamala nimi”, irvistin ja pudistelin pienesti päätäni, “mutta onneksi minun ei tarvitse kuulla kenenkään kutsuvan minua sillä.”
Kohotin toista tassuani oikaistakseni viiksiäni. Suuri paljastukseni ei ollut saanut sisaressani aikaan kummoistakaan reaktiota, mutta pidin sitä vain osoituksena siitä, ettei naaras todellakaani välittänyt sukulaissuhteista. Kenties hänestä voisi oikeasti olla meille hyötyä.
“No mutta se minusta. Minua kiinnostaa tietää, miksi sinä päätit tulla Yhteisöön? Mitä sellaista uskot meidän voivan tarjota sinulle, mitä oma klaanisi ei voinut?” kysyin Malvaruusulta aidosti uteliaana kuulemaan klaaninsa jättäneen naaraan tarinan. Olin aina avoin oppimaan lisää uusia tapoja solvata ja syyllistää Mesitähteä kaikesta kurjuudesta, jota tämä ympärilleen kylvi.

//Malva?

Kolli esitteli itsensä Cosmokseksi ja selkeästi leppyi Ruususen kehuista. Hän kehuskeli voivansa opettaa naarasta olemaan myös urhoollinen ja rohkea. Ruusunen tosiasiassa vähää välitti. Pääasia oli nyt se, että hän oli saanut kollin lepyteltyä. Naaras nousi pystyyn.
“Joo opeta toki, mutta ensin meidän pitäisi kyllä mennä sisälle. Jos meidät saadaan kiinni leirin ulkopuolella ilman syytä tai valvojaa olemme pulassa”, naaras selitti. Kun Cosmos näytti vielä epäröivän, hän jatkoi: “ja sitten muut toverimme luulevat meitä vähemmän urhoollisiksi, kun emme tottele sääntöjä.” Tämä selkeästi riitti kollille sillä tämäkin - edelleen hieman vastentahtoisesti ja epäröivästi - nousi ylös ja kääntyi ympäri. Ruusunen antoi kollin mennä edellä ja antaa tämä ajatella johtavansa naarasta, vaikka tosiasiassa hän piti vain huolen siitä, että kolli ei lähtisi yllättävästi takaisinpäin. Kun kaksikko pääsi sisälle, Ruususen stressi alkoi viimein hieman purkautua. Naaras päästi pitkän helpottuneen huokaisun ja katsoi sitten taas Cosmokseen.
“Noh, mitä me nyt teemme? Haluatko kenties jatkaa lätäköiden yli loikkimista?”

//Cosmos

Cosmoksen niskakarvat pörhistyivät kuullessaan hopeanharmaan naaraan nau'un takaansa. Kissa pahoitteli aiempaa ja tuli hänen viereensä istumaan. Kolli tunsi naaraan hännän laskeutuvan selälleen, ja hän olisi varmasti käskenyt tätä siirtymään kauemmaksi, ellei naaras olisi ruvennut kuiskuttelemaan hänen korvaansa lempeitä sanoja:
“Tämä urhoollinen ja taidokas kolli ei kerennyt esittelemään itseään. Ja itse asiassa sama omalla kohdallani. Minun nimeni on Ruusunen." Ruususen lämmin henkäys värisytti Cosmoksen korvakarvoja ja sai hänet väräyttämään korvaansa.
Pentu käänsi hitaasti eriparisen katseensa Ruususen smaragdinvihreisiin silmiin. Naaras ei yhtäkkiä vaikuttanutkaan enää niin vastenmieliseltä ja ärsyttävältä kuin hetki sitten - olihan tämä sentään sanonut häntä urhoolliseksi ja taidokkaaksi. Cosmos oli juuri niitä kahta!
"Olen Cosmos", kolli esittäytyi röyhistäen rintaansa ylpeänä ja hieraisi vuotavaa nenäänsä käpälällään. "Jos haluat, voin opettaa sinuakin olemaan urhoollinen ja taidokas kuten minä. Siten saattaisit jopa voittaa joskus." Hän kallisti viattomasti päätään tapittaessaan itseään vanhempaa kissaa. Ehkä Ruusunen ei sittenkään ollut täysin toivoton tapaus, vaikka ei tämä Cosmoksen tasolle koskaan yltäisi.

//Ruusunen?

Malvaruusu oli hiukan näreissään siitä, ettei Yhteisön johtajaksi esittäytynyt Keijukainen ollut ainakaan vielä ymmärtänyt nuoren naaraan upeutta ja erinomaisuutta. Kilpikonnalaikukas naaras olisi vähintään odottanut iloista vastaanottoa, mutta sen sijaan harmaa naaraskissa oli vaikuttanut epäluuloiselta ja inhottavalta. Kaiken kukkuraksi Malvaruusu oli otettu "vangiksi" Kujakissayhteisöön, eikä hän saisi poistua leiristä lainkaan. Ei Malvaruusu ymmärtänyt miksi hänen pitäisi nähdä vaivaa, jotta muut näkisivät hänen upeutensa, mutta nyt ei auttanut muu kuin tyytyä tähän karmeaan kohtaloon. Mutta jos nämä kujakissat eivät pian huomaisi soturin upeutta, hän kyllä lähtisi vetämään ja suuntaisi seuraavaksi Kuolonklaaniin. Jonkun olisi pakko nähdä, miten hieno kissa Malvaruusu olikaan!
Kun Keijukainen oli poistunut naaraan luota, Malvaruusu jäi yksikseen aukiolle silmäilemään sitä. Hän oli varttunut tässä leirissä, eikä Kujakissayhteisön muutto leiriin ollut juurikaan muuttanut sitä. Tavallisesti leirissä tuoksui eloklaanilaisten voimakkaat hajujäljet, mutta nyt ne olivat vaihtuneet Kujakissayhteisön jäsenten hajuihin. Ne eivät tuoksuneet niin selkeästi metsältä, vaan seassa oli ripaus tunkkaiselta tuoksuvia hajuja, jotka kylläkin olivat melko laimeita. Leiriin saapui toinen harmaa kissa, joka siirtyi heti juttelemaan Keijukaisen kanssa. Kaksikko kävi melko kiivaan näköisen keskustelun, jonka jälkeen tämä nuorempi naaras kääntyi Malvaruusun puoleen. Laikukas naaras suoristi ryhtinsä ja siristi silmiään. Nyt olisi aika näyttää kujakissoille, millainen kultakimpale heillä oli käpälissään!
"Enpä olisi uskonut Eloklaanista löytyvän omat aivot omistavia kissoja, jotka eivät vain sokeasti tottele päällikkönsä käskyjä. Kaipa meillä Mesitähden sukulaisilla on enemmän tahdonvoimaa kuin monella muulla", Malvaruusun luokse saapunut naaraskissa naukui. Malvaruusu silmäili epäillen naarasta ja tämän tummansinisiä silmiään. Naaras ei ollut kamalasti nähnyt sen värisiä silmiä, joten ne toivat välittömästi hänen mieleensä Minttuliekin. Mutta toisin kuin Minttuliekillä, tämän naaraan sinisissä silmissä oli kylmä ja salamyhkäinen katse.
"Kaltaiseni ovat harvassa", Malvaruusu myhäili leukaansa kohottaen, mutta säpsähti nopeasti tajutessaan, mitä tämä vieras naaras oli juuri sanonut. "Meillä Mesitähden sukulaisilla", niin Malvaruusu oli ihan varmasti kuullut. Naaras siristi epäluuloisena vihreitä silmiään ja porasi katseensa tumman naaraskissan turkkiin. Hänkö muka Mesitähden sukulainen? Pyh ja pah, Malvaruusu ajatteli. Miten Mesitähden sukulainen olisi eksynyt tällaiseen roskasakkiin?
"Sinäkö muka Mesitähden sukulainen?" Malvaruusu kysyi. Hän ei voinut uskoa toisen puheita noin vain. Mutta niin vain tämä muukalainen nyökäytti päätään vastaukseksi entisen eloklaanilaisen kysymykseen.
"No sepä harmillista, otan osaa", kilpikonnalaikukas naaras totesi välinpitämättömästi. Hän ei tiennyt, miten uutiseen olisi pitänyt suhtautua. Soturi oli aina inhonnut sukulaisiaan usein vain siksi, että he olivat hänelle sukua. Jos tämä kujakissa kuvitteli saavansa Malvaruususta otteen kertomalla olevansa hänelle sukua, hän oli ehdottoman väärässä.
"Tiedoksesi vain, että minulle sukulaisuus ei merkitse mitään. Jos yrität ketkuilla minun suosiooni sukulaisuuden varjolla, epäonnistuit heti alkuunsa. Mutta kieltämättä herätit mielenkiintoni. Kuka sinä oikeastaan olet?" Malvaruusu kysyi ja siristeli silmiään. Hän janosi tietää totuuden siitä, miten Mesitähden sukulainen viipyili kenenkään tietämättä näin lähellä Mesitähteä. Vai tiesivätkö muut Eloklaanissa siitä sittenkin? Jos tiesivät, miksei Mesitähti ollut tehnyt mitään?

//Päivänsäde?

Tietenkin kolli kuuli mitä Ruusunen lipsautti ja ryhtyi raivoamaan. Ruusunen katsoi tätä hiljaa ja antoi kollin valittaa. Pian hän kuitenkin juoksi ulos leiristä ja naaraan karvat nousivat pystyyn. Hän ei saisi kadottaa tuota pentua tai hän voisi joutua ongelmiin! Lähistöllä ei ollut ketään, jota pyytää mukaan, joten hän lähti kollin perään yksin. Naaraan turkki väreili, kun hän tiesi tekevänsä väärin. Jos joku saisi hänet kiinni yksin leirin ulkopuolella, häneen ei varmaan enää koskaan laskettaisi luottamusta. Ruusunen hiipi varovasti tunnelin ulos. Hän huokaisi syvään ja onnekseen huomasi pienen kolli saman tien ulkona. Nyt naaras huokaisi jo helpotuksesta. Hän hiipi lähemmäs kollia ja huomasi tämän ihmettelevän ulkomaailmaa silmät suurina. Ruusunen oli jo täysin unohtanut, tämä kolli ei ollut vielä kertaakaan käynyt leirin ulkopuolella.
“Hei, öhm… Päivänsäteen pentu. Olen pahoillani. Olin varmaan vain ööh… ärsyyntynyt häviöstä”, naaras yritti muodostaa pahoittelua. Hän ei ollut kauhean tottunut pyytelemään sen enempään anteeksi, joten tilanne oli hänestä hyvin vaivaannuttava. Ruusunen meni aivan kollin viereen eikä antanut tälle aikaa vastata. Hän istahti siihen ja laski häntänsä tämän selälle.
“Tämä urhoollinen ja taidokas kolli ei kerennyt esitellä itseäni. Ja itse asiassa sama omalla kohdallani. Minun nimeni on Ruusunen”, naaras kuiskutti lempeästi kollin korvaan. Ruusunen yritti saaha kollin lepyteltyä ja lähtemään takaisin sisälle. Hän ei ollut varma mitä tehdä pentujen kanssa, mutta toivoi tämän toimivan.

//Cosmos

Hopeanharmaa naaras, jonka Cosmos oli haastanut lätäköiden yli hyppelyyn, oli leikissä raivostuttavan hyvä pitkine jalkoineen. Cosmos ei kuitenkaan epäillyt omia taitojaan - hänhän oli paras kaikessa!
Pentu janosi lisää haastetta peliin, ja hän valitsikin koko ajan edellistä isomman lätäkön, vaikka hänellä oli ollut ehkä hitusen vaikeuksia ylittää aiemmatkin. Sitä hän ei tietenkään myöntäisi kellekään - ei itselleen eikä kilpakumppanilleen.
Cosmos keikutti hieman takapäätään samalla kun valmistautui elämänsä loikkaan. Seuraava ltäkkö oli valtava! Hän ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään pystyvänsä hyppyyn, sillä olihan hän selvinnyt aiemmistakin niin mallikkaasti.
Kun kolli viimein ponnisti ilmaan, hän tunsi kotvan miltei lentävänsä. Ilmavirran pörröttäessä hänen turkkiaan hän kuvitteli riemuissaan näkevänsä naaraan ilmeen, kun hän laskeutuisi sulavasti jättilammikon toiselle puolelle.
Läts!
Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun pennun takajalat läsähtivät lätäkköön. Cosmos haukkasi henkeä epäuskoisena ja kiirehti äkkiä pois vedestä. Hänen järkyttynyt katseensa liukui väreilevästä lätäköstä hopeanharmaaseen kissaan, joka ei selvästikään ollut näkemästään vaikuttunut.
"E-en osunut veteen!" Cosmos intti, edelleen tolaltaan juuri tapahtuneesta tragediasta. "Onnistuin kyllä!"
Mutta naaraan ilme ei värähtänytkään - hän ei uskonut Cosmosta! Cosmos puristi kynsillään maata, ja shokki muutti muotoaan epäoikeudenmukaisuuden tunteen kautta kiukuksi.
"Et sinä voittanut mitään! En minä osunut veteen!" hän väitti kivenkovaan, sillä ei kestänyt ajatusta häviämisestä. Häviäminen tarkoitti samaa kuin häviäjä, eikä Cosmos ollut sellainen! "Minä voitin, sillä en koskenut kertaakaan veteen, ja viime lätäköllä sinä läsähdit veteen kuin olisit luullut olevasi kala!" Kollipentu tuijotti naarasta silmät säkenöiden, ja naaras sihahti.
"Mikä sinua vaivaa…" Murahdus oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli, mutta Cosmoksen huomio kiinnittyi siihen välittömästi. Naaraan äänensävy sekä ilmeet ja eleet olivat kuin myrkkyä nuorelle pennulle, jonka itsetunto oli juuri kokenut kovan kolauksen. Hän ei kaivannut enää yhtään enempää arvostelua keltään.
"Mikä itseäsi vaivaa?! Olet aivan hiirenaivoinen!" Cosmoksen karvat pörhistyivät ja hän sähisi vihaisena ja loukkaantuneena. "Olet yhtä typerä kuin kaikki muutkin!" Hän ryntäsi naaraan ohi leirin uloskäyntiä kohti, eikä hänen vauhtinsa hiljentynyt edes tunnelin suun tullessa vastaan. Pentu oli aivan liian kuohuksissaan välittääkseen säännöistä, jotka koskivat leiristä poistumista. Hiiteen kaikki säännöt!
Cosmos luisui pysähdyksiin vasta piikkihernemuurin toisella puolella, jossa hän pysähtyi tasaamaan hengitystään ja räpyttelemään silmiään, jotka olivat täyttyneet kuumista, katkerista kyynelistä. Hän niiskaisi nenäänsä ja katsahti ympärilleen, alkuun säikähtäen metsän suuruutta. Puiden epäjärjestelmälliset rivistöt näyttivät jatkuvan loputtomiin, ja joka puolelta leyhähti uusia, outoja tuoksuja, joita hän ei ollut haistanut ennen.
Hänen huomionsa oli niin keskittynyt uusien asioiden tutkimiseen, ettei hän heti kuullut takaansa tunnelista lähestyviä askelia.

//Ruusunen?

Kuut vierivät eteenpäin vauhdilla, ja minun ja Kharonin jälkikasvut olivat jo miltei nelikuisia. Vaikka nukkumapaikkamme soturien pesän juurakossa olikin suhteellisen tilava, sen jakaminen kolmen keskenkasvuisen nuoren kanssa alkoi käydä vaikeaksi, sillä pennut olivat paljon eläväisempiä ja liikkuivatkin vikkelämmin kuin jokin aika takaperin. Olin varma, että myös ylhäällä nukkuva Keijukainen joutui kärsimään oman osansa tenavien tempauksista, ja minulla olikin tarkoituksena siirrättää heidät johonkin toiseen pesään aivan lähiaikoina.
Hiirenkorvakin oli saapunut vihoviimein. Monissa puissa lehdet olivat avautuneet silmuilta ja oksissa havisivat vehreät lehdet, mutta metsän varjoisimmissa kolkissa lunta oli vielä isoina kasoina. Joissa vesi virtasi kuitenkin jo valtoimenaan sitä pitkän lehtikadon ajan peittäneen jääkannen sulettua vähitellen.
Olin ollut ulkona nauttimassa omasta rauhasta kaukana pennuista ja muista Yhteisön kissoista, ja kun palasin leiriin, nenääni leyhähti vieraan kissan tuoksu. Ulkopuolisten haju leirissä ei sinänsä huolestuttanut minua, sillä Yhteisö löysi tuon tuosta alueellaan vaeltelevia erakoita ja toi nämä luokseen. Tämä kissa toi kuitenkin mukanaan hajun, joka oli ajan mittaan laimennut tästä paikasta ja jota en olisi toivonut haistavani näin lähellä Yhteisömme ydintä.
Aukiolla istuskeli kilpikonnakuvioinen naaraskissa - eloklaanilainen. Pidin naamani peruslukemilla ja käännyin kohtaamaan kauempana muukalaisesta istuvan Keijukaisen katseen, jolla hän selvästi pyysi minua tulemaan luokseen. Vilkaisin vielä kerran eloklaanilaista, jonka arvosteleva katse käväisi minussa ohimennen, kun hölkkäsin kasvattiemoni luo.
“Miksi täällä on eloklaanilainen?” sihahdin Keijukaiselle pyyhkien hännälläni maata kärsimättömänä.
"Malvaruusu päätti jättää Eloklaanin ja liittyä Yhteisöön", Keijukaisen korva heilahti muukalaista kohti. Siristin hieman silmiäni kasvattiemoni jatkaessa: "Eli toisin sanoen hän on vanki. Häntä on kuitenkin pidettävä tarkasti silmällä, koska häneen ei voi luottaa."
"Tietenkään häneen ei voi luottaa", tuhahdin Keijukaisen ilmiselvälle lisäykselle. "Hän on eloklaanilainen."
Keijukaisen silmät kapenivat viiruiksi. "Sen lisäksi hän on myös Mesitähden pentu."
Tuijotin naarasta epäuskon vallassa. Mieleni olisi tehnyt kääntyä katsomaan eloklaanilaista ikään kuin varmistuakseni asiasta, mutta en kyennyt siirtämään katsettani kovin vakavalta näyttävästä Keijukaisesta. Mietin, mitä ajatuksia hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua tällä hetkellä. Hänellä oli kynsissään pahimman vihollisensa jälkeläinen, joka voisi osoittautua Yhteisölle joko hyödyksi tai suureksi riesaksi.
Yhtäkkiä tajuntani lävisti ajatus, jonka olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan: Malvaruusu oli siskoni. Naaras oli minua monta kuuta nuorempi, joten hänen täytyi olla jostakin myöhemmästä pentueesta, mutta suonissamme virtasi yhtälailla sen kirotun Mesitähden veri. En ollut ennen ollut kosketuksissa juuriini, eikä minua totta puhuakseni ollut kiinnostanutkaan olla, sillä minulla oli ollut Keijukainen ja Yhteisö perheenäni.
Käännyin silmäilemään edelleen kauempana yksin istuskelevaa Malvaruusua mietteliäästi. Hänestä voisi ehkä tulla meille hyvä liittolainen, mikäli hänkin olisi kokenut valaistumisen isämme pahuudesta ja halusi auttaa tämän kukistamisessa. Mutta se oli iso ehkä. Saattoihan naaras hyvinkin olla uskollinen päällikkönsä palvoja ja vain esittää vaihtaneensa puolta onkiakseen lisää tietoja vastustajastaan. Siksi Malvaruusun kanssa olisi edettävä varoen.
"Älä huoli, minä selvitän, mikä hän on kissojaan", murahdin Keijukaiselle katsomatta enää häneen päin, ja lähdin sitten tassuttamaan Malvaruusua kohti.
Eloklaanilaisen arvioiva katse käännähti saman tien minua kohti, kun tämä näki minun lähestyvän. Nyökkäsin nuoremmalle naaraalle kohteliaasti ennen kuin kävin istumaan häntä vastapäätä ja kietaisin häntäni käpälilleni.
"Enpä olisi uskonut Eloklaanista löytyvän omat aivot omistavia kissoja, jotka eivät vain sokeasti tottele päällikkönsä käskyjä", kallistin päätäni aavistuksen sivulle ja katsoin Malvaruusuun. Yritin tulkita hänen ilmeitään ja eleitään, nähdä jonkinlaisen aukon hänen mahdollisessa esityksessään. "Kaipa meillä Mesitähden sukulaisilla on enemmän tahdonvoimaa kuin monella muulla." Vihjaukseni oli uhkarohkea mutta tarpeellinen selvittääkseni naaraan todelliset aikeet. Jos hän osoittautuisikin vakoojaksi, minun olisi vain pidettävä huoli, ettei hän eläisi tarpeeksi pitkään kertoakseen kuulemastaan Mesitähdelle.

//Malva?

Katselin hämillääni järkälleloikaa.
"Mitä minä muuka tein väärin? Luulin että tällä ei viedä leiriin Ristaa", hämmästelin.
"Ei ei kyllä ne pitäisi viedä leiriin", järkäleloikka naukaisi.
Huomasin ohdaken näyttävän hänänllään likeen hämästelin että mitä hän tarkoitti.
"Mitä nyt?" Naukaisin ohdakelle ehkä vähän liian kovaan ääneen. Katsoin maahan hämilläni olin juuri huomannut miksi ohdake oli näyttänyt hänällän likeen hän oli huomannut jotain Ristaa mutta olin varman jo säikähtänyt Sen pois, ohdake näytti hetken vihsiselta mutta aivan hetken päästä kolli pilotti sen välinpitämättömään ilmeisensä.
Tassutin pois järkäleloikkan ja tyrskytikerin luottaa, tassutin ohdaken viereen.
"Anteeksi että pelästyttin sen", naukaisin pahoitelevasti. Ohdake ei vastannut minulle.
"Voimmeko jatkaa matkaa?" Ohdake naukaisi aivan kuin ei olisi kuuluut minua.
"Kyllä me varmaan voimme", tyrskytiikeri naukaisi. Jatkoimme matkaa minä tassutin leopardin luo jutelemaan.
"Hei leopardi", naukaisi hymyillen.
"Hei iltarusko", leopardi vastasi.
"Oletko sinä napannut koskaan oravaa?" Kysyin yrittäen aloittaa keskustelua.
"Olen", leopardi vastasi. Pysähdyin hetkeksi huomatesani taas ristaan hajua.
*Hiiri*, kuiskasin hiljaa.
Asetuin kömpelön vanimisasenton hippien hiirtä kohti hyppäsin saaden sen kiinni. Purin siltä nopeasti niskat nurin. Tulin pois pusikkosta ja tassutin järkeleloikkan ja tyrskytikerin luo.
"Sain hiiren", naukaisin.
"Hyvä, vie se nyt sitten leiriin asti", järkeleloikka naukaisi ilmetömästi
Tassutin hiljaa eteenpäin koska hiiri suussa oli vähän vaikeaa puhua.
"Voisimmeko nyt palata leiriin?" Mutisin vähän epäselvästi hiiri suussa. Katselin ymäläni toisia Koska kukaan ei vastannut minulle.
*Nyt tajusin he eivät ymmärtäneet minua koska minulla oli tämä hiiri suussa"m*, huokaisin.
Tiputtin hiiren maahan.
"Voisimmeko nyt palata leiriin?" Toistin
"voimme varmaan Pian?" Leopardi vastasi.
"Selvä" naukaisin. Nostin hiiren ylös ja tassutin leopardin perässä muiden luo, katselin kuinka järkälleloika ja tyrskytiikeri puhuivat toisilleen ja ohdaken olevan yksin.
"Mennän ohdaken luo", naukaisin. Leopardi perässäni tassutin ohdaken luo.
"Olen todella pahoillani siitä että säikäyttin sen hiiren", kuiskasin nolostunena.
"Ei se varmaan haittaa", ohdake naukaisi..
"hyvä", naukaisin. Tassutime hiljaa eteenpäin kuinnes katkaisin hiljaisuuden.
"eikös tuolla ole orava?" Kuiskasin hiljaa jota en säikäytäisi sitä.
"Näytä olevan", leopardi vastasi.
"Voitko pitää tätä hiirtä leopardi?" Kysyin.
"Voin, anna se vain tänne", leopardi naukaisi iloisena. Tiputtin hiiren leopardin eteen ja leopardi nosti sen maasta, kyristyin jo kolmannen kerran tännä päivänä kömpelön vanimisasenton.
Lähdin hiipimään oravaa päin ja hyppäsin sen päälle. naksautin sen niskast nurin.
"Sain sen", Naukaisin hämmentyneenä.
Tassutin nopeasti takaisin leopardin ja ohdaken luo.
"Voitko pitää sitä hiirtä kunnes olemme leirissä leopardi?" Kysyin uteliana.
"Voin", leopardi naukaisi hymyillen
Tassutin yhä vain pidemmälle.
"Milloin voisimme palata takaisin leiriin?" Kysyin mietteliäänä.
"Miksi haluat takaisin leiriin?" Ohdake kysyi.
"Ei mitään", naukaisin. Tassutin järkälleloikkan ja tyrskytiikerin luo ohdake aivan kanoillani.
"Millon voimme mennä takaisin leiriin?" Kysyin tyrskytiikerilltä ja jätkällekoikkalta.

\\ohdake? Tyrsky? Järkälle?

Lyra suki pitkäkarvaista häntäänsä pitkin ja hieman kömpelöin, pentumaisin, mutta vaativin ja itsevarmoin vedoin. Leopardi ja hänen isänsä, Kharon usein sukivat hänen turkkinsa, mutta Lyra ei pitänyt siitä. Hän halusi tehdä ja hoitaa asiat itse! Kukaan ei sanoisi hänelle mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi tehdä asiat. Yleensä jos naaraalle sanottiin, että tee asiat näin, Lyra teki sen juuri päinvastaisella tavalla. Naaraskissa inhosi sitä kun häntä käskytettiin. Hänhän ei tottelisi ketään! Cosmos oli juuri poistunut pesästä riehumaan aukiolle, mutta täydellä vatsalla varustettu naaraspentu ei ollut jaksanut lähteä veljensä mukaan. Siitä tulisi vain huono olo ja saattaisi päästä pieni oksu; sitä Lyra ei halunnut. Siinä voisi sotkeentua turkki. Lyra oli oppinut pysyttelemään hieman kauempana emostaan. Se tuntui pienestä kissanpennusta inhottavalta, kun naaras ei ollut kovin kummoinen emo. Lyra nosti katseensa hännästään ja tapitti Päivänsädettä, joka oli kuitenkin käpertynyt pieneksi keräksi pentutarhan nurkille. Lyra arveli, että naaras lähtisi pian taas omille retkilleen. Vaikka pentu kaipasikin emonsa lämpöä ja turvaa, halusi naaras myös ihailla toista. Hänestä kasvaisi myös yhtä ahkera, mitä Päivänsäde oli! Lyra ei ainakaan hankkisi ikinä pentuja ja homehtuisi yhdessä pesässä huolehtimassa niistä. Hänestä kasvaisi maailman paras taistelija ja jonain päivänä hän perisi yhteisön emoltaan. Lyra ihaili myös Keijukaista, joka oli vahva ja itsenäinen naaras, kuten Lyrastakin kasvaisi!

// Lyralle saa heittää seuraa! :)

Tarkkailin Järkäleloikka-nimistä kollia, kun tämä selitti Iltaruskolle, miksi ei ole oikein syödä partiossa. Huokaisin tylsistyneenä ja käännyin katsomaan Leopardia. Naaras katsoi takaisin minuun ja hymyili hiukan. En vaivautunut vastaamaan tuon hymyyn vaan astuin sivumpaan muista ja maistelin ilmaa. Voisinko edes napata jotain näiden puiden alla metsässä? Olin tottunut saalistamaan nummilla ja kaksijalkalassa. Sain pian vainun myskisen tuoksuisesta eläimestä, joka osoittautui hiireksi, kun siristelin hiukan silmiäni. Heilautin häntääni muille merkiksi, että lähtisin saalistamaan sitä ja pudottauduin saalistusasentoon.
“Mitä nyt?” Iltarusko naukui kovaan ääneen ja säikäytti hiiren matkoihinsa. Se rapisteli karkuun lehdillä ja sillä lumella, jota maan pinnalla oli jäljellä lehtikadosta. Pinkaisin sen perään niin kovaa kuin jaloistani lähti. En ollut tarpeeksi nopea tai vikkelä joten hiiri pääsi karkuun ja tallustin pettyneenä muiden luo.
“Harmin paikka”, Leopardi naukaisi nähdessään harmistukseni. Ryhdistäydyin mutta mulkaisin vielä Iltaruskoa paheksuvasti. Hän oli syy siihen, että saaliini karkasi! Piilotin vihani neutraalin olemukseni alle mutta sisälläni paloi ärsyyntyminen. En ollut onnistunut saamaan hiirtä mutta ehkä voisimme kuitenkin jatkaa partiotamme?
“Voisimmeko jatkaa matkaa?” kysyin hiukan ärtyneeseen sävyyn mutta pidin ilmeeni sekä olemukseni vieläkin neutraalina.
//Tyrsky? Järkäle? Ilta?

Kolli ehdotti leikiksi lätäköiden yli hyppelyä. Ruususesta tämä idea oli hieman tylsä, mutta paljoa hän oli valittamaan. Pieni kolli loikkasi lätäkön yli ja määräsi naaraan hyppäämään seuraavaksi. Ruususella oli sen verran pitkät jalat, että hän olisi voinut uskoakseen ylittää lätäkön suurella harppauksella, mutta naaras ei kuitenkaan halunnut pilata tämän pennun rääpäleen iloa. Hän meni lätäkön luokse ja loikkasi sen yli keveästi. Ruususen hypyt olivat kehittyneet, kun tämä oli kulkenut paljon korkealla. Kolli - jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt - tuuppasi häntä hieman, selkeästi yrittäen kaataa naaraan lätäkköön vihaisena siitä, miten hyvin Ruusunen oli hypystä suoriutunut. Naaras ei vieläkään sanonut mitään, mutta antoi smaragdinvihreiden silmiensä katseen lävistää kollia merkkinä siitä, että ei pitänyt tämän ylimääräisestä pelleilystä. Hän antaisi kollin leikkiä kanssaan niin tämä ei ryhtyisi valittamaan, ei siksi, että pitäisi hänestä tai hänen typeristä haastamisistaan. Valkea kolli meni seuraavan, hippusen suuremman lätäkön luo. Hän keräsi voimiaan ja valmistautui hyppyyn sen verran kauan, että Ruususesta tuntui siltä, että hän kerkeäisi kävellä takaisin kaksijalkalaan ja vielä takaisinkin ennen kuin kolli olisi tehnyt hyppynsä. Pian pieni kolli kuitenkin loikkasi. Oli jo lähellä, että hänen tassunsa olisivat koskeneet lätäkön pintaa ja siihen muodostui muutama rengas ilmavirran seurauksena. Ruusunen tuhahti, kun kolli antoi tälle sellaisen katseen, että antoi ymmärtää naaraan jo hävinneen. Naaras kuitenkin lähti loikkaan itsevarmana. Kuitenkin valkea kolli siirtyi hieman tielle, ja pelokkaana osuvansa tähän ja satuttavansa pentua tahattomasti Ruusunen hidasti ja loikka jäi lyhyeksi. Vesi läsähti ja pisaroita lenteli hieman, kun naaraan tassut laskeutuivat lätäkön reunalle. Kolli väläytti omahyväisen hymyn hopeanharmaalle naaraalle ja se sai hänen sappensa kuohahtamaan. Ruususen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ja hengittää syvään, jottei olisi repinyt nuoremman valkean kissan turkkia irti nahasta. Naaras tassutti pois lätäköstä ja vain nyökkäsi kollille kuin kunnianosoituksena siitä, että tämä oli onnistunut loikassa ja hän ei. Ruusunen ei pitänyt likaisesta pelistä, jota kolli pelasi, mutta hän oli loppujen lopuksi ihan siedettävä kissa (kai). Naaras myös oletti jonkin kaltaisen ystävyyssyhteen tai liittolaisuuden mahdollisesti auttavan itseään, sillä olihan kolli perijän poika. Naaras oli jo menossa seuraavalle lätäkölle, jonka oletti olevan sopiva seuraavaan hyppyyn, mutta valkea kolli kiilasi edelle ja valitsi entistäkin suuremman lätäkön. Ruusunen oli yllättynyt siitä, että kolli halusi edelleen edetä suurempaan, kun oli juuri äsken melkein itsekin epäonnistunut aiemmassa hypyssä. Naaras kuitenkin meni kollin vierelle ja katsahti häneen kuin kysyäkseen kumpi menee ensin. Ilmeisesti se olisi taas kolli sillä hän valmistautui jo hyppyyn. Hän ponnisti ja ponnisti ja pian viimein hyppäsi. Hänen takatassunsa läsähtivät veteen, mutta nuorempi kolli siirtyi silmänräpäyksessä lätäkön viereen.
"En osunut veteen! Onnistuin kyllä!" kollin ääni oli kiven kova.
*Luuleeko hän minua tyhmäksi?* hopeanharmaa naaras ajatteli, mutta ei lopulta taaskaan välittänyt. Tätä riiviötä olisi nyt siedettävä. Ruusunen valmistautui omaan loikkaansa ja ponkaisi pian korkean pitkän hypyn. Valkea kolli yritti taas tulla hänen tielleen, mutta tällä kertaa hän onnistui menemään ohitse. Käännyin tätä kohti röyhistäen rintaani ylväästi.
"Et sinä voittanut mitään! En minäkään osunut veteen! Minä voitin, sillä en koskenut kertaakaan veteen ja viime lätäköllä sinä läsähdit veteen kuin olisit luullut olevasi kala!" kolli valitti. Ruusunen sihahti.
"Mikä sinua vaivaa", naaraan kurkusta pääsi hiljainen murahdus. Hän kuitenkin tajusi mahdollisesti tämän pienen pirpanan vain sekoavan entisestään, ja toivoi, ettei tämä olisi kuullut äskeistä.

//Cosmos

“Te olette niin tylsiä!” Cosmoksen häntä viuhtoi turhautuneesti, kun hän seisoi kahden pentuetoverinsa edessä ja tuijotti näitä vaativasti. Hän oli yrittänyt saada siskoaan ja veljeään mukaansa leikkimään aukiolle, mutta kumpikaan heistä ei ollut innostunut ajatuksesta. He olivat vasta ruokailleet, ja nyt Lyra sekä Fornax makasivat raukeina sammalilla välinpitämättöminä veljensä vaatimuksia kohtaan. Sekös vasta pisti suututtamaan Cosmosta!
“Ihan sama - löydän ulkoa varmasti parempia leikkikavereita, jotka eivät ole yhtä nössöjä kuin te!” hän kohotti leukaansa ja loi sisaruuksiinsa vielä viimeisen, paheksuvan katseen, ennen kuin marssi itsekseen puhisten ulos pesästä.
Luikahtaessaan pensaan ali aukiolle hän tunsi päälleen tipahtelevan vesipisaroita sateen kastelemista oksista ja se sai hänet pörhistämään turkkiaan irvistäen. Aukion pohjaa täplittivät vesisateen jälkeensä jättämät lätäköt, ja kostea ilma oli saanut suurimman osan Yhteisön kissoista vetäytymään pesiensä suojiin. Cosmoksen häntä riipahti alas harmistuneena - kenen kanssa hän nyt leikkisi?
Tylsistynyt Cosmos laahusti aukiolla ympäriinsä etsien katseellaan jotakin huomion arvoista. Välillä hän pysähtyi kurkistamaan kuvajaistaan lätäköiden pinnasta ja läpsimään vettä tassullaan ajan tappamiseksi.
Yhtäkkiä pienen kollin silmiin osui liikettä, ja hän näki hopeanharmaan naaraan tassuttelemassa vastakkaisella puolella aukiota. Cosmoksen häntä ja korvat nousivat pystyyn, ja hänen mielessään oli vain yksi ajatus - leikkikaveri! Valkoturkkinen kolli tepasteli aukion yli katse tiukasti pitkäjalkaisessa kissassa, joka ei näyttänyt vielä huomanneen häntä.
“Leikitään!” Cosmos naukui vaativasti tullessaan naaraan viereen. Kissan smaragdinvihreät silmät kääntyivät kohti nuorempaa kissaa, ja Cosmos riemastui nähdessään tämän nyökäyttävän pienesti päätään suostumisen merkiksi.
*Näin emokin saa kaiken, mitä haluaa!* hän ajatteli rintaansa röyhistäen. *Täytyy vain sanoa muille, mitä tehdään, ja he tekevät mukana!*
Cosmoksella oli jo leikki keksittynä: “Leikitään lätäkön ylittämistä! On yritettävä hypätä lätäköiden yli osumatta veteen.” Hän kipitti läheisen vesilammikon luo, veti takajalkojensa lihakset kokoon ja ponnisti sitten lätäkön yli sen toiselle puolelle. Hänen laskeutumisensa oli hieman hutera, mutta hänen onnistui säilyttää tasapainonsa ja kääntyä katsomaan naaraaseen silmiään haastavasti siristäen. “Nyt sinä!”

//Ruusunen?

Kehräsin pesässä Mesiläisen kanssa. Arpikin oli luvannut pian tulla hakemaan ruokaa kanssani. Harmi ettei Mesiläinen jaksanut, koska oli jo hetki sitten löytänyt pesän kolosta pitkulaisen, pinkin jutun(nakin). Pian Arpi tassuttelin pesään. Minä, ja Arpi nyökkäsimme ja lähdimme.
"Hurrr! Onpa todella viileää!" Arpi ihmetteli, ja suorastaan säikähti kun hyppäsin roskikseen josta tippui pari tölkkiä. Roskiksesta oli pitkulainen keltainen juttu,jossa oli kuoret.
#huolimattomat kaksijalat.# ajattelin. Otin asian suuhuni ja annoin Arven syödä se.
"Onko. Tuo minulle..." Arpi sihisi käärmemäisesti suustaan.
"Joo. Sitä on niin vähän. Että sinä saat sen." Kerroin ystävällisesti, vaikka Arpi ahmi asiaa jo asiattomasti ja kuin viimeistä päivää.
"ARPI!" Henkäisin. Arpi katsoi minua huvittuneena.
"No?" Arpi kysyi tirskuen hampaidensa välistä. Pyöräytin silmiäni.
"Palataan pesään." Arpi sihisi.
"Ei, minä en tahdo!!" Kiljuin kuulostan aivan naaraalta.
"Keijo voi vaikka viedä sinut uudestaan!" Arpi huohotti.
"Okkei..." Kuiskasin. Näimme Keijon erään aidan päällä, no tietenkin laiskottelemassa.
"Tuletko kanssani hakemaan ruokaa?" Nau'uin. Keijo haukotteli.
"Selvä." Keijo sanoi parin haukotuksen jälkeen, mutta ehti nukahtaa, ennen kuin sai pulskan kehonsa alas aidalta.

Järkäleloikan toive oli käynyt toteen, he olivat löytäneet Tyrskytiikerin partion. Järkäleloikka kosketti nopeasti kuonollaan Tyrskytiikerin poskea ja antoi pienen kehräyksen kummuta kurkustaan. Ei ollut lainkaan tyypillistä kollille osoittaa tälläistä läheisyyttä julkisesti, mutta Järkäleloikka halusi kaikkien muiden tietävän, että Tyrskytiikeri kuului hänelle. Ja vain ja ainoastaan hänelle. Kollin kasvoilla vilahti hymyntapainen, kun hän katsoi pikaisesti raidallista kollia silmiin ja rykäisi sitten kurkkuaan.
“Tahdoin varmistaa, että olet kunnossa”, Järkäleloikka kuiskasi kumppaninsa korvaan ja virnisti sitten peruuttaessaan toisesta kauemmaksi. Partiot sopivat, että he jatkaisivat matkaansa yhdessä ja voisivat saada näin enemmänkin saalista. Ohdake ja Iltarusko erkanivat Leopardin kanssa keskenään hieman kauemmaksi, mutta kaksi kokeneempaa kollia pitivät kolmikkoa tarkasti silmällä. Järkäleloikan suusta pääsi matala huokaus, kun Iltarusko hotkaisi nappaamansa oravan suuhunsa. Saaliseläin oli jo mennyttä, mutta kolli kyllä ripittäisi tulokkaan mokomasta käytöksestä.
“Iltaruskossa riittää kyllä työtä. Millaiselta Ohdake vaikuttaa?” Järkäleloikka kysyi kumppaniltaan ja katsahti taas kolmikkoon. Ruskeanharmaa kissa vaikutti hänestä hieman mitäänsanomattomalta ja tylsältä ensivaikutelman perusteella. Iltaruskosta hän ei vielä ollut muodostanut kunnollista mielipidettä ja ennen kuin Tyrskytiikeri ehti vastata, kuului heidän takaata tömähdys. Tummaturkkinen kissa käännähti vain ja ainoastaan huomatakseen pilkullisen naaraan kompastuneen puunjuureen. Järkäleloikka siristeli silmiään ja pudisteli päätään hieman turhautuneena. Iltarusko vaikutti sinkoilevan koko ajan ties minne ja naarasta sai pitää turhankin tarkasti silmällä. Järkäleloikka piti enemmän rauhallisista kissoista, joita ei tarvinnut kaitsea, kuin pentuja.
“Hän vaikuttaa ihan järkevältä kissalta. Hän ei ole järin kova puhumaan, mutta ethän sinäkään ole eikä se minua haittaa”, Tyrskytiikeri vastasi pienen välikommelluksen jälkeen ja vinkkasi Järkäleloikalle silmää. Kolli tuuppasi entistä eloklaanilaista hieman huvittuneena ja hänen ei-niin-vakava ilme vaihtui vakavaan, kun Iltarusko asteli heidän vierelleen.
“Erakkona olet varmasti tottunut toimimaan aivan eri tavoin, mutta yhteisössä saaliita ei saa syödä partiossa. Pidä huoli, että jatkossa nappauksesi päätyvät väliaikaiseen leiriin asti. Se on epäkohteliasta käytöstä syödä suoraan partiossa, kun yhteisössä on muitakin nälkäisiä suita kuin sinä”, Järkäleloikka kommentoi Iltaruskolle hieman tönkösti ja turhankin tylysti. Järkäleloikka heilautti häntäänsä ja siirsi sitten katseensa raitaturkkiin. Tyrskytiikeri saisi jatkaa tästä, jos olisi jatkettavaa; kolli oli aina ollut häntä parempi puhumaan. Sitä suurikokoinen ja jykevärakenteinen kissa arvostikin Tyrskyraidassa, kolli oli häntä sanavalmiimpi ja keksi moniin tilanteisiin oikeat sanat.

//Tyrkky, Iltarusko, Ohdake?

Ruusunen tepsutteli eteenpäin. Sadepisaroita läiskähteli naaraan naamalle. Hän oli pörhistänyt turkkinsa pitääkseen kylmän ilman lyhyehköllä turkillaan mahdollisimman hyvin poissa. Häntä ei huvittanut lainkaan olla sateessa, mutta ei hän halunnut leirissäkään koko päivää viettää. Naaras tuhahti, kun tuuli ryhtyi puskemaan vastaan. Tänään ei selkeästi ollut hänen päivänsä. Hän käännähti ympäri ja katsoin Rubiiniin joka ei näyttänyt kauhean iloiselta sateessa kastuneena. Oli lähellä, että Ruusunen olisi tirskahtanut. Hän kuitenkin hillitsi sen ja tassutti toisen naaraan luokse. Rubiini oli ollut kiltti ja luvannut lähteä katsomaan Ruususen perään, kun naaras lähti ulos.
"Voisimme lähteä takaisin. Tämä sade inhottaa minua", Ruusunen naukui hiljaa rauhaisalla äänellä. Rubiini nyökkäsi hyväksyvästi. Ruusunen lähti tassuttelemaan arpisen naaraan vierellä takaisin. Vaikka naaras olisikin sanonut jotain, Ruusunen ei kuullut. Hän vain ajatteli kaksijalkalaa. Metsä ei ollut lainkaan hänen paikkansa. Hän halusi taas kiipeillä katoille ja katsella iltataivaan tuloa. Hän puuskahti. Metsä ei kyllä ollut hänen paikkansa. Aina hän voisi kiipeillä puissa, mutta ei se ollut sama. Pian Ruusunen tajusi heidän olevan jo leirissä. Rubiini oli kadonnut ja se ei kyllä haitannut Ruususta lainkaan. Hän meni suojaisaan kohtaan puhdistamaan itseään. Sade loppuikin jo pian ja nyt naarasta ärsytti, ettei ollut jäänyt metsään sen kauemmaksi aikaa.
*Olisin voinut kiipeillä puissa", naaras ajatteli tympeänä. Hän katselin tylsistyneenä leiriä. Hänellä ei olisi aikomustakaan mennä pyytämään enään ketään mukaansa. Hän ryhtyi pesemään tassujaan. Ei hänellä oikein muuta tekemistä ollutkaan joten hän käyttäisi itsensä siistimiseen nyt aikaa. Naaras raapi takatassullaan hieman korvaansa, koska sitä kutitti. Hetken siinä toimettomana istuttuaan Ruusunen päätti viimein nousta. Hän ei voisi lähteä ulos ellei hän pyytäisi jotakuta mukaansa, mutta voisi hän ympäri leiriä talsia. Naaras tepasteli pitkillä jaloillaan eteenpäin ja huokaisi tylsyydestä. Ei voinut olla sitten sen tylsempää. Ruusunen halusi jo takaisin kaksijalkalaan. Kaksijalkala oli hänen kotinsa ja hän siis kuului sinne. Naarasta turhautti tämä klaanisoopa. Hän toivoi jo heidän vain lähtevän kotiin. Naaras ei ollut varma mitä muut olivat asiasta, mutta hänellä oli selvä mielipide. Hän myöskin edesauttaisi eloklaanin kukistamista hyökkäämällä jokaisen tapaamansa eloklaanilaisen kimppuun, jos tämä oli siis tarpeeksi pieni ja nuori Ruususen vastukseksi.
"Leikitään!" ääni naaraan vierestä keskeytti hänen ajatuksensa. Ruusunen ei edes ollut tajunnut, mutta nuori valkeaturkkinen kolli, - jonka turkissa oli tummanharmaata kuviota siellä täällä - oli tullut hänen vierelleen. Kollin ääni oli ollut käskevä pyytävän sijaan. Hän oli selkeästi määrännyt naarasta leikkimään hänen kanssaan. Ruususen olisi kovin tehnyt mieli läimäistä kollia korville, mutta hillitsi halunsa. Tämä muistutti naarasta jostakusta ja tajunta iski häneen pian. Tämä pieni törkimys oli Päivänsäteen ja Kharonin poika. Ruusunen ei ollut varma tämän nimestä, mutta hän muistutti kieltämättä vanhempiaan melkoisen paljon. Naaras ei uskonut tämän kollin suostuvan kieltävään vastaukseen joten hän vain nyökkäsi hieman. Kolli näytti hieman innostuvan ja selkeästi oletti jotenkin määränneensä Ruususta sillä hän röyhisti rintaansa ja katsoi naarasta innoissaan. Ruusunen tuhahti hiljaa. Tällaisten hiirenaivojen kanssa tulisi olemaan mahdotonta elää.

Oli aivan tavallisen tylsä ja uuvuttava päivä. En ollut saanut aikaiseksi juuri mitään, sillä Päivänsäteen hermoja raastavat pennut – tai joku heistä – olivat nähneet painajaisia läpi yön ja pitäneet minutkin valveilla. Olin jo hetken harkinnut vaihtavani pesää lopullisesti, mutta luopunut ajatuksesta nopeasti. Pennut olivat jo pian nelikuisia, joten jos joku häädettäisiin pesästä niin pennut. Minä olin kuitenkin tämän Yhteisön johtaja, enkä suostuisi siihen että jotkut kitisevät pennut ajaisivat minut pois valitsemastani pesäpaikasta. Vaikka pennut olivatkin Päivänsäteen, en ollut löytänyt yhteyttä heihin. Tietysti olin viettänyt heidän kanssaan aikaa ja yrittänyt antaa tuoreille yhteisöläisille mahdollisimman hyvän kuvan itsestäni, jotta he voisivat oppia arvostamaan ja kunnioittamaan minua.
Luojan kiitos pennut olivat lähteneet pesästä aamuvarhain isänsä kanssa, jotta olin saanut edes hetken nukuttua. Olinkin noussut vasta aurinkohuipun aikaan, kun pennut olivat palanneet pesään nukkumaan. Päätin, että käyttäisin tämän päivän Eloklaanin tuhoa suunnitellen. Päivänsäde oli kaiketi lähtenyt leiristä, kun häntä ei näkynyt missään, joten jouduin suunnittelemaan yksin. Meidän täytyisi tavata Henkäystähti ja kuolonklaanilaiset ennen hiirenkorvan loppua, jotta pääsisimme suunnittelemaan Mesitähden murhaa ja hänen klaaninsa tuhoamista ihan tosissaan. Kuolonklaanin päälliköllä varmasti oli omat sanansa sanottavana asiaan, ja ikävä kyllä minun olisi kuunneltava myös häntä.
Inhosin kompromissien tekemistä, mutta tällaisessa tilanteessa minulla ei liiemmin ollut vaihtoehtoja. Vaikka Yhteisö olikin vahva myös yksin, ilman Kuolonklaania me emme voisi tuhota Mesitähteä. Halusin tämän sodan olevan ohi ennen lehtikatoa. Mitä pidempään olin poissa kaksijalkalastani, sitä enemmän kaipasin sinne.

Katseeni kääntyi leirin sisäänkäyntiin, josta asteli sisään partio. Olin jo kääntämässä vihreiden silmieni katsetta toisaalle, kun huomioni kiinnittyi kissaan, joka ei ollut Yhteisön jäsen. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tunnistin kilpikonnalaikukkaan naaraskissan samaksi, jonka olimme Tyrskytiikerin kanssa löytäneet vaeltelemasta reviiriltämme lehtikadon aikaan. Kapinen eloklaanilainen oli päässyt sillä kertaa karkuun, mutta nähtävästi nyt tilanne oli päätynyt toisin. Nefirin katse kohdistui minuun ja naaras tassutteli ryhdikkäästi luokseni muu partio perässään.
"Löysimme tämän eloklaanilaisen reviiriltämme kiipeilemästä puissa. Omien sanojensa mukaan hän haluaa liittyä Kujakissayhteisöön, mutta sinä päätät, uskotko häntä vai et", valkea naaras ilmoitti rauhallisella äänellä.
"Selvä", vastasin kylmän rauhallisesti ja ohitin Nefirin päästäkseni laikukkaan naaraskissan eteen. Kissa kohtasi katseeni empimättä ja nosti leukansa pystyyn. Hänen ilmeensä oli inhottavan ylimielinen ja itsevarma, että se sai turkkini kihelmöimään.
"Me olemmekin tavanneet", lausahdin latteasti ja lähdin tassuttamaan kissan ohitse, heilauttaen tälle häntääni käskyksi seurata, "tule, mennään hetkeksi juttelemaan kahdestaan."
Nefiri ja muut partion jäsenet jäivät aloilleen, kun laikukas naaraskissa lähti seuraamaan minua. En vienyt häntä yhteenkään pesään, vaikka hän todennäköisesti eloklaanilaisena tunsikin niistä jokaisen. Sen sijaan siirryimme hieman syrjemmälle leirin aukiolla, juuri sellaiseen sopivaan paikkaan jossa ei ollut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemassa.
"Mikä sai sinut lähtemään Eloklaanista?" esitin suoran kysymyksen ja käännyin taas tuntemattoman kissan puoleen.
"Sinäkö olet tämän Kujakissayhteisön johtaja?" naaras sivuutti kysymykseni, ohitti katseeni ja silmäili leirin pääaukiota arvostellen. En pitänyt lainkaan siitä, miten vähän hän osoitti kunnioitusta minua kohtaan. Mikäli en olisi ollut niin kiinnostunut tämän naaraan tarkoitusperistä, olisin antanut hänelle opetuksen. Viime tapaamisellamme kissa oli paljastunut varsin suulaaksi tapaukseksi, joka puhui enemmän kuin teki. Vikkelä jaloistaan ja terävä sanoistaan hän oli, mutta esimerkiksi kissan taistelutaidot ja kyky kunnioittaa muita olivat olemattomat.
"Olen", vastasin pakottaen itseni pysymään rauhallisena, "et vastannut kysymykseeni, eloklaanilainen." Viimein naaraskissan vihreä katse siirtyi takaani minuun.
"Mikä se kysymys olikaan?" naaraan käytös alkoi hetki hetkeltä enemmän ärsyttää minua, "ai niin, miksi lähdin Eloklaanista.. Kysyisit ennemmin miksi en lähtenyt! Se klaani on täynnä epäluotettavia inhotuksia, jotka pettävät heti tilaisuuden tullen. Lisäksi olen kyllästynyt koko perheeseeni, Mesitähtikin on yksi valehteleva, kaikkia mielistelevä ja niin pyhää esittävä liero."
No niin, nythän tämä kävi vasta mielenkiintoisesti. Kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virnistys. Puhuessaan eloklaanilainen ei kiihtynyt juurikaan, mutta hänen silmissään leimusi raivo. Joko hän oli erittäin lahjakas valehtelija tai sitten hän oikeasti oli sanojensa kanssa tosissaan – minä uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
"En ole yllättynyt siitä, että eloklaanilaiset pettävät. Mitä sinun perheesi on tehnyt?" utelin hienovaraisesti, lähinnä selvittääkseni mihin sukuun tämä muukalainen kuului.
"Eivät varsinaisesti mitään muuta kuin ovat vain olemassa, eivätkä osaa arvostaa minua pätkän vertaa", laikukas naaras naukaisi päätään pudistellen, "paitsi Mesitähti. Hän on tehnyt ja paljon. Millainen isä rankaisee tytärtään ihan pienistä asioista vain rankaisemisen ilosta? Puhumattakaan siitä, miten hän suorastaan kutsui teidät tänne ja on kaikin tavoin aivan hiirenaivo."
Minä todella aloin pitää tämän kissan puheista, mutta yksi asia sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni: hän oli sukua Mesitähdelle ja samalla myös Päivänsäteelle. Vaikka naaras vaikuttikin potentiaaliselta jäseneltä Kujakissayhteisölle, en voinut suhtautua häneen kovinkaan positiivisesti. Mitä jos tämä olikin Mesitähden juoni? Jos se katala ketku oli lähettänyt sukulaiskissansa luoksemme selvittääkseen mitä me suunnittelimme. Jos tilaisuuden tullen tämä laikukas soturi pakenisi kertomaan kaiken kuulemansa ja näkemänsä – eli tiedot Päivänsäteestä – Eloklaanille ja pettäisi meidät. En voisi ottaa sitä riskiä, mutta en voisi myöskään ajaa tätä kissaa pois. Hänen tiedoistaan voisi olla meille hyötyä, sillä hän tiesi minne Eloklaani oli perustanut uuden leirinsä, millainen se oli ja mitkä olivat sen heikkoudet. Meille voisi olla hyötyä hänen tiedoistaan.
"Oletko sinä Mesitähden sukulainen? Millä tavalla?" en voinut vastustaa kysymyksen esittämistä, ja se ikään kuin karkasi suustani. Onneksi laikukas naaras ei näyttänyt pahastuvan. Hänen terävä katseensa kohdistui taas minuun ja kissa lausui vastauksen halveksuen:
"Hän on isäni."
Se oli vastaus, jota olin pelännyt. Sisarentytär tai pennunpentu ei olisi ollut niin paha, mutta että Mesitähden tytär. Se tarkoitti, että tämä kissa oli Päivänsäteen sisko. Ajatuskin siitä sai aikaan inhotuksen. Olin halunnut pitää kasvattityttäreni mahdollisimman kaukana verisuvustaan, ja nyt yksi hänen läheisistä sukulaisistaan seisoi meidän leirissämme. Päivänsäde pamahtaisi paikalle hetkenä minä hyvänsä ja saisi sen selville. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta sisintiäni kalvoi pieni pelko siitä, että tyttäreni löytäisi yhteyden sisarensa kanssa ja kyllästyisi minuun. Minun silmissäni verisukulaisuus ei tarkoittanut mitään ja siksi olinkin oppinut rakastamaan Päivänsädettä kuin omaa pentuani, mutta hän ei ollut koskaan kohdannut sukulaisiaan. Toisaalta tiesin pelkoni olevan naurettava, Päivänsäde oli kasvanut Yhteisössä minun kanssani ja oppinut vihaamaan sukulaisiaan. Tuskin yksi mahdollinen poikkeus saisi häntä kääntämään takkiaan ja kääntymään meitä vastaan.
"Sepä mielenkiintoista", tokaisin mietteliäänä, mutta jatkoin hieman terävemmällä äänellä, "me emme esittäytyneetkään vielä. Minä olen Keijukainen, tämän Yhteisön johtaja. Mikä on sinun nimesi?"
"Malvaruusu", eloklaanilainen vastasi empimättä, "miten on, näetkö sinä minun potentiaalini? Tahdotko minut osaksi yhteisöäsi?"
Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, olisin voinut alkaa nauramaan. Kissa kuvitteli itsestään liikoja, luuli selvästi olevansa korvaamaton ja täydellinen. Mutta Yhteisön säännöt olivat selvät; kun kerran astui yhteisön reviirille, ei päässyt pois. En tekisi tämän kissan kohdalla poikkeusta, vaikka hän olikin Mesitähden tytär ja entinen eloklaanilainen.
"En minä sinun potentiaalistasi tiedä, mutta sinä saat jäädä. Ymmärtänet varmaan, että emme voi noin vain luottaa entiseen eloklaanilaiseen ja Mesitähden tyttäreen, joten toistaiseksi olet Kujakissayhteisön vanki. Et saa poistua leiristä ja tehtäväsi on todistaa, että olet luottamukseni arvoinen", nau'uin hento hymy kasvoillani. Malvaruusuksi esittäytynyt naaras ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä.
"Uskomatonta! En voi käsittää, miten vaikeaa teillä on luottaa minuun. Mutta aivan sama, kai tämä on parempi vaihtoehto kuin Eloklaanissa oleminen. Toivottavasti sinä ja Yhteisösi olette oikeasti minun arvoisiani, sillä en aio olla osa mitä tahansa kissajoukkoa", naaras tuhahti leuka pystyssä. Olin jo kyllästynyt tämän kissan ylimieliseen käytökseen, joten en pilannut hänen iloaan kertomalla, että päätös hänen osallisuudestaan ei ollut enää hänen. Nousin ylös toivottaen kissalle hyvät päivänjatkot ja siirryin etäämmälle tarkkailemaan naarasta. Heti kun Päivänsäde palaisi, kertoisin hänelle uutiset.

Nefiri: 7kp -

Rubiini: 20kp! -
+ 4TaP

Malvaruusu: 5kp -

Ohdake: 4kp -

Tyrskytiikeri: 5kp -

Iltarusko: 5kp -

Miitä te tällä tete?" Tyrskytiikeri kysyi.
"Tuota, en tiedä miksi järkäleloikka halusi ulos mutta minä halusin ulos hankimmaan ruokaa", naukaisin.
"Selvä no koska nyt törmäsimme niin voimme yhtä hyvin jatkaa matkaa yhdessä", tyrskytiikeri naukui. Katsahdin toisen kollin joka oli myös valvottu. Tassutin kollin luo.
"Hei, mikä sinun nimesi on?" Kysyin kinostunena. Kolli katsoi minua jäänsinisin silmin.
"Minun nimeni on ohdake, entä mikä sinun nimesi on?" Ohdake vastasi.
"Tuota, minun nimeni on iltarusko", vastasin hämilänin. Pysähdyin haistaesanin oravan, Tipahdin kömpelösti vanimisasenton. Hivin hiljaa lähemäs oravaa kun olin tarpeeksi lähellä hyppäsin Äkkiä oravan päälle, purin siltä niskat nurin. Alojatelin että se pitäisi viedä leirin, mutta ei tällä taidetakaan tehdä niin joten söin sen nopeasti. Nousin ylös ja jatkoin takaisin ohdaken vieren.
"Oliko hyvä napaus?" Kysyin hymyillen. Katsoin syvälle ohdaken jäänsinisin silmin.
"Oli se ihan hyvä", ohdake vastasi välinpitämättömästi. Tassutin hetken hiljaa miettien miksi ohdake oli niin välinpitämättön. Olin niin ajatuksisanin että kompastuin juuren.
*Miksi juuri minun piti kompastua tähän typerään juuren!" sihahdin harmistunena. Kompuroin tassullenin harmittelin hetkiseen ja lähdin juoksemaan jota saisin muut nopeasti kiinni.
*Toivottavasti en ollut niin kaukana että saisin rangaistuksen*, kuiskasin pelästynennä. Hyppelin äkkiä ohdaken ja tyrskytikerin luo.
"Hei, tyrskytiikeri ja hei taas ohdake", naukaisin rauhoittunenna.
"Hei iltarusko", tyrskytiikeri naukaisi.
"Hei taas iltarusko", ohdake naukaisi. Tassutin heidän vieressän kuunellen jos heillä olisi jotain hyödyllistä.

\\tyrsky? ohdake?

Väräytin toista korvaani kuunnellessani Leopardin lirkuttavan Ohdakkeelle, että jos törmäisimme rajalla Eloklaanin partioon, voisimme aloittaa tappelun. Täplikäs naaras oli yksi Keijukaisen hyvin aivopestyistä seuraajista, jotka olivat sisäistäneet johtajansa kieron ajattelumaailman. Toisaalta Leopardi oli harvinaisen naiivi kissa luonnostaan, joten hänen ohjailemisensa ei vaatinut mitään erityistä taitoa.
"Tappelun aloittaminen on kylläkin täyttä ajanhukkaa yleensä", murahdin hännälläni huiskaisten ja loin Leopardiin terävän katseen, mutta vaaleanruskea naaras vain räpytteli silmiään harmittoman näköisenä. Tukahdutin huokauksen ja käännyin katsomaan Ohdakkeeseen, joka silmäili minua hieman kysyvästi. "Tarkoitan vain, että ei ole järkeä kuluttaa energiaa pienissä nujakoissa rajalla ja vuodattaa turhaan verta. Tiedäkin siis, että jos törmäät eloklaanilaisiin rajalla, taisteleminen ei ole ensimmäinen vaihtoehtosi."
Ohdakkeen pää kallistui hieman ja tämä nyökkäsi hitaasti, mutta en osannut sanoa, mitä mieltä kolli todellisuudessa oli asiasta. Eikä sillä, että se minua olisi varsinaisesti kiinnostunutkaan - halusin vain välttyä turhilta tappeluilta niin pitkään kuin se oli mahdollista, sillä oli selvää, että jossain vaiheessa meitä odottaisi isompi yhteenotto, jossa ratkeaisi kunkin klaanin ja Yhteisön kohtalo.
Jätettyämme uudet hajumerkit lähdimme tassuttamaan takaisin päin. Ehdimme kulkea vain muutaman ketunmitan verran, kun edestäpäin alkoi kuulua rapinaa. Raotin suutani ja maistoin ilmaa - ei tunkeilijoiden hajua. Hetken kuluttua esiin tupsahti Järkäleloikka Iltaruska kannoillaan. Katsoin kumppaniini hiukan yllättyneenä, mutta en voinut estää itseäni kehräämästä nähdessäni hänet.
Tajusin kuitenkin hyvin pian, että kaikki muut saattoivat kuulla kehräykseni, ja pakotin itseni keskittymään johonkin muuhun. "Mitä te täällä teette?" kysyin silmäillen kaksikkoa uteliaasti.

//Järksy, Ilta tai Ohdake?

Yllätyin, kun Tyrskytiikeri kysyi mistä päin olin kotoisin. En tiennyt mitä vastata hänelle. Entä, jos hän halveksisi minua kotikissa syntyperäni takia.
“Mitä väliä sillä oikeastaan on?” kysyin kohauttaen lapojani kävellessäni. Tyrskytiikeri oli hetkisen hiljaa.
“Niin. Ei sillä varmaan ole niin kovasti väliä”, kolli tokaisi äänellä, josta en saanut rippustakaan irti hänen oikeasta mielipiteestään asiaan.
Leopardin johtaessa meitä käännyimme ohi polun ja nenääni alkoi tulvia vierasta hajua. Oliko tämä sitten se Eloklaanin haju?
“Minne olemme menossa?” rikoin hiljaisuuden. Tyrskytiikeri katsahti Leopardiin.
“Eloklaanin rajalle”, Leopardi vastasi kuin käskystä. Nyökkäsin tuijotellen eteenpäin tylsistyneenä. Se siis oli Eloklaanin hajua. En halunnut jutella sen kummemmin mutta hiljaisuudessa oli hieman kiusallista.
Saavuimme ilmeisesti rajalle sillä molemmat partioni jäsenistä pysähtyivät.
“Mitä me tekisimme, jos Eloklaanin hajua olisi meidän puolellamme?” kysyin lähinnä Tyrskytiikeriltä, joka seisahtui vierelleni kuin Leopardilta, joka maisteli ilmaa lähempänä rajaa.
“Jos eloklaanilaisia näkysi, voisimme aloittaa tappelun mutta todennäköisesti joutuisimme tyytymään takaisin kääntymiseen ja Keijukaiselle asiasta raportoimiseen”, Leopardi naukui kohottaen katseensa minuun. Nyökkäsin taas ja vilkaisin Tyrskytiikeriin kuin varmistaakseni, että Leopardin antama tieto piti paikkaansa.
//Tyrsky?

Malvaruusu katsoi tympääntyneenä valkoturkkista kujakissaa, joka aivan syyttä suotta epäili kilpikonnalaikukkaan naaraan sanoja. Malvaruusu ei voinut käsittää sitä miksei mokoma uskonut häntä!
"Ettäs kehtaatkin epäillä minun sanojani", kirjavaturkkinen naaras tiuskaisi ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn. Naaras vilkuili halveksuen vanhempaa naaraskissaa, joka näytti olevan tosissaan aiempien sanojensa kanssa.
"Kukaan järkevä ei luota vihollisensa sanoihin sokeasti. Yhteisön reviiri ei kuulu eloklaanilaisille, enkä voi hyväksyä sitä että kuljeskelet täällä vapaasti kertomatta syytä sille. Sen vuoksi sinä lähdet nyt meidän mukanamme Kujakissayhteisön leiriin, Keijukainen saa päättää mitä kanssasi tehdään", vallkea naaraskissa lausahti Malvaruusun makuun turhan koppavasti. Kujakissayhteisön partion toinen jäsen astui lähemmäs kirjavaturkkista soturia ja alkoi patistaa tätä valkoturkkisen naaraan perään. Malvaruusu kavahti taaksepäin ja kohtasi valkean naaraan silmien terävän katseen.
"Minähän kerroin juuri sinulle syyn!" Malvaruusu naukui kipakasti ja siristi silmiään, "on oma häpeäsi, jos et usko minua." Taas joku tönäisi Malvaruusua eteenpäin. Naaras oli kamalan pettynyt siihen, miten häntä kohdeltiin! Hän tekisi kyllä valituksen tälle Keijukaiselle. kuinka nämä kapiset kujakissat eivät ymmärtäneet sitä, miten hienon ja ainutlaatuisen kissan kanssa he olivatkaan tekemisissä.. Malvaruusu aavisteli, että nämä kujakissat olivat vain rivikissoja, jotka eivät ymmärtäneet hyvän päälle. Tämä Keijukaiseksi kutsuttu johtajakissa varmasti ymmärtäisi, että Malvaruusu oli oikea aarre ja ainutkertainen kissa. Kaikki halusivat hänet joukkoihinsa – tai niin naaras itse ainakin uskoi.
Siispä entinen eloklaanilainen päätti lähteä seuraamaan näitä kujakissoja, samalla mulkoillen heitä halveksuen.

//Jatkan Keijukaisella kun kerkeän, mutta Nefirikin saa halutessaan jatkaa jos ehtii ensin

//TAISTELUTARINA (ainoastaan viimeinen kappale on taistelua, eli siis 460 = 4TaP)

Myyrän kallo tuntui vainoavan Rubiinia. Aina kun hän havahtui mietteistään, se oli ilmestynyt johonkin hänen lähelleen - aivan kuin joku olisi pilaillut hänen kustannuksellaan ja liikuttanut sitä silloin kun hän ei katsonut. Aluksi asia oli vaivannut häntä kovasti, mutta ajan mittaan hän oli tottunut mysteerisen kallon läsnäoloon. Siinä oli jotakin sellaista, joka toi hänelle sanatonta lohtua.
“Jutteletko taas Pähkinälle?” Rubiini käänsi korvansa kohti Deimosta, joka oli tassuttanut hänen viereensä huomaamatta. Hän oli ollut niin keskittynyt katselemaan kalloa, ettei ollut pannut merkille muuta ympäristöä. Jokin Deimoksen kysymyksessä kuitenkin särähti hänen korvaansa - ja pahasti.
“Pähkinä on kuollut”, Rubiini luimisti korviaan katsahtaessaan Deimokseen hieman hämillään. Rubiinin reaktio näytti saavan myös Deimoksen hämmentymään, mutta sitten tämän ilme kirkastui kuin tämä olisi juuri hoksannut jotakin.
Deimos pudisteli päätään. “Niin, totta. Anteeksi”, kolli maukui pahoittelevasti. Hänen päänsä kallistui mietteliäännäköisesti. “Tulin vain muistuttamaan, että sanoit aamulla lähteväsi kanssani saalistamaan.”
Rubiini kurtisti kulmiaan - oliko hän luvannut sellaista? Hän ummisti hetkeksi silmänsä ja yritti muistella aamun tapahtumia, mutta jostain syystä kaikki hänen muistikuvansa siltä ajalta olivat utuisia ja vaikeasti tavoitettavissa. Kun hän yritti saada kiinni jostakin muistosta, se tuntui lipuvan kauemmaksi hänestä.
“Aivan, kyllä”, Rubiini ravisteli päätään, vieläkään muistamatta käyneensä minkäänlaista keskustelua aiemmin päivällä Deimoksen kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut tähdellisempääkään tekemistä tällä hetkellä, joten hän voisi yhtä hyvin lähteä saalistamaan kollin kanssa. “Milloin mennään?” Hän levitti naamalleen ystävällisen hymyn.

Iltapäiväaurinko kultasi metsän, jossa tuoksui eloon heräilevä luonto, kun lumen alta paljastuivat hiirenkorvan ensimmäiset vihreät kasvit. Rubiini loikki astinkiveltä toiselle muutama hännänmitta Deimoksen jäljessä heidän ylittäessään jokea, jonka pinnalla näkyi yhä isoja jäälauttoja. Toisella puolella he lähtivät Deimoksen kanssa kumpikin eri suuntiin.
Rubiini suuntasi kohti metsän rajaa suu raollaan maistaakseen mahdolliset riistaeläimet, jotka saattoivat oleskella lähistöllä. Ei mennyt aikaakaan, kun hänen kielelleen laskeutui pehmeä hiiren tuoksu, joka sai hänen suunsa vettymään. Albiino lähti hiipimään hajujäljen perässä matalana ja ääneti. Mitä vahvemmaksi hiiren haju tuli, sitä nopeammin Rubiinin sydän alkoi takoa. Veri kohisi hänen korvissaan, ja hänen kyntensä työntyivät ulos, kun hän näki harmaan vilahduksen sulaneen lehtikasan päällä.
Täysin vaistojensa johdattamana Rubiini teki syöksyn saalista kohti kynnet ojennettuna. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, kun Rubiinin kynnet takertuivat sen turkkiin ja pusersivat sen maata vasten. Naaras piti rimpuilevaa jyrsijää tassujensa välissä, tutkaillen sitä punertavalla katseellaan.
“Ole kiltti. Tapa minut!” Hiiri puhui Pähkinän äänellä. Rubiini siristi silmiään. “Olet paras ystäväni. Parhaat ystävät auttavat tällaisissakin asioissa. Eivätkö autakin?” Pienet, mustat nappisilmät katsoivat häneen vetoavasti.
“Olet oikeassa.” Rubiini lipaisi suupieliään. “Niin parhaat ystävät tekevät.” Nopealla liikkeellä hän tarttui eläintä päästä kiinni ja veti sen irti. Verta suihkusi hänen valkoiselle turkilleen, ja hän viskasi pään menemään.

Lähistöltä kuului askeleita. Rubiini nosti punaiseksi värjäytynyttä kuonoaan ja nuuhki ilmaa - eloklaanilaisia! Hän nousi nopeasti ylös ja lähti liikkumaan hajun suuntaan kuin olisi vaaninut saalista. Pian hänen näkökenttäänsä osui punertava turkki puiden takana, juuri ja juuri metsän ulkopuolella.
“Päästä minut tästä… En parane enää.. Sinun täytyy tehdä se”, Pähkinä kuiski hänen päässään. Rubiinin häntä nytkyi pahaenteisesti, kun lähti lähestymään suurempaa kollia. Kissa ei ollut vielä huomannut häntä, ja kun tämä viimein tajusi kääntyä katsomaan sivulleen, Rubiini oli jo tämän kimpussa.
“Mitä ihmet-” Eloklaanilainen horjahti Rubiinin loikatessa tämän niskaan ja ryhtyessä repimään hampaillaan tämän poskea. Samalla hän porasi kynsiään kollin turkkiin, mikä sai tämän ulvahtamaan kivusta.
Rubiini hyppäsi pois soturin päältä sellaisella voimalla, että se sai kollin menettämään tasapainonsa kokonaan. Se antoi Rubiinille tilaisuuden hyökätä kissan haavoittuvaisemman vatsapuolen kimppuun. Juuri kun hän oli aikeissa upottaa hampaansa kollin vatsaan, tämä sai jostakin voimansa takaisin ja läimäisi naarasta pään sivuun suurella käpälällään. Isku oli niin tuju, että Rubiinin korvissa sirisi hetken.
Sivusilmällä hän näki, että eloklaanilainen yritti nousta uudestaan. Rubiini sivuutti tykytyksen takaraivossaan ja kävi uuteen raivokkaaseen hyökkäykseen, antamatta kollille tilaisuutta toipua. He pyörivät maassa hyvän tovin, kunnes Rubiinin onnistui päästä tämän kaulan alle. Hän pureutui kissan pehmeään kaulaan ja tunsi lämpimän veren purskahtavan suuhunsa. Eloklaanilaisen kurkusta kuului kurlutusta ja tämä yritti yhä huitoa Rubiinia tassuillaan, mutta liikkeet hidastuivat joka lyönnin jälkeen. Rubiini ei päästänyt irti, ennen kuin kissa valahti maahan kyljet vaivalloisesti kohoillen.
Hän katseli kollia, jonka vihreissä silmissä oli kivusta lasittunut katse. “Älä huoli, minä päästän sinut pois tästä kivusta”, hän maukui myötätuntoisesti kissalle, joka ei kuitenkaan enää liikkunut.
“Rubiini?” Rubiini käänsi tyynesti katseensa heitä kohti hölkkäävään Deimokseen, jonka naamalla oli kireä ilme. Kollin silmissä välähti kauhuntapainen, eikä Rubiini ymmärtänyt, mistä se johtui.
“Pähkinä halusi pois kivuistaan”, hän selitti Deimokselle rauhallisella äänellä, vilkaisten ohimennen eloklaanilaisen ruumista, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi vuolaasti verta, “joten minä autoin häntä - aivan kuten parhaat ystävät tekevät.”
Deimos näytti hetken ajan avuttomalta, mutta sitten hänen korvansa nousivat pystyyn, kun kauempaa kuului hätääntynyt huuto.
“Lehmusjalka? Lehmusjalka!” Toinen, punertavaturkkinen eloklaanilainen tuli heitä kohti juoksujalkaa, ja tämän turkki sojotti viimeistä karvaa myöten pystyssä.
Rubiini räpytteli silmiään ihmeissään, kun Deimos asettui hänen eteensä ja viittoi häntä hännällään menemään kauemmaksi. Deimoksen olemuksesta Rubiini arvasi, että tämä tiesi heidän eteensä muristen pysähtyvän kollin entuudestaan. Eloklaanilainen kyyristyi järkytyksestä tolaltaan toisen kollin ruumiin viereen ja yritti tuuppia tätä kuonollaan. Lehmusjalaksi kutsuttu kissa ei kuitenkaan reagoinut. Rubiini oli päästänyt hänet kivuistaan, aivan kuten Pähkinä oli halunnut.
“Lieskakajo”, Deimos yritti puhua punertavaturkkiselle soturille, jonka hurjistunut katse oli nyt kohdistunut Rubiiniin, jonka rähjääntynyt ja verinen turkki paljasti hänen tekonsa, “Rubiini ei tehnyt sitä tahallaan! Hän ei ole ollut oma itsensä - hän on sairas!”
Rubiini ei ymmärtänyt, mistä hänen toverinsa puhui. Hän ei ollut sairas vaan Pähkinä oli. Hän oli auttanaut Pähkinää. Nyt Pähkinä ei ollut enää sairas.

//Lieska?