Vihdoin oli lauantai. Sain mennä yksin kaduille. Hyppäsin rikkoutuneesta ikkunasta ulos ja marssin kaduille. Yhtäkkiä haistin kissan. Oikeastaan monia. Lähestyin hajua kunnes yksi, Pulska ja tummanruskea kolli, tummalla tabbykuviolla sekä vihreillä silmillä hyppäsi puskasta päälleni.
"Lopeta! Mitä teet?!" Kiljuin yrittäen saada kissan pois päältäni.
"Olen Keijo, ja sinä olet uusi kujakissayhteisön jäsen" kissa sanoi hieman naaraalla kuulostavalla äänellään. Yhtäkkiä viereeni tuli 2 muuta kissaa. Toinen oli likaisen valkoinen naaras, jonka leuka, häntä ja varpaat ovat hiilenmustat. Lisäksi kissa omaa tummat ns “pesukarhumaiset” kuviot silmien ympärillä, joista lähtee muutamia irrallisia läiskiä kauemmas kasvoille, ja hänellä oli keltaiset silmät. Ja toinen puolestaan oli luiseva, oranssi yksisilmäinen kolli, jonka turkilla on tummempia paksuja raitoja. Kollin oikea silmä oli harmaansininen, ja kaulassa oli sininen panta. Molemmat katsoivat minua tiukasti ja viittasivat vanhaa, ränsistynyttä kaksijalanpesää. Yökkäsin, mutta lähdin Keijon johdatuksella kaksijalanpesään luo. kiipesin portaita ylös. Pesä kuhisi rottia, ja sainkin yhden niistä napattua syötäväkseni. Kun olin syönyt rotan Keijo sanoi "mikä on sinun nimesi? Tämä on muuten kujakissayhteisö." Siristin silmiäni ja sanoin "olen valas." Keijo nyökkäsi ja lähti kaksijalkalan valoisille kaduille.

Yritin piilotella kiinnostuksen puutettani perheretkeä kohtaan Kharonilta, sillä vaikka en pennuista sen erityisemmin välittänytkään, olin valmis tekemään pienen uhrauksen kumppanini tähden. Nopea kierros leirin ympäri väsyttäisi varmasti pikku tappijalat niin perin pohjin, että heistä ei kuuluisi pihaustakaan koko loppuiltana.
“Olet oikeassa”, huokaisin viimein ja siristin lämpimästi silmiäni Kharonille, jonka pettynyt kurtistus pehmeni hieman kuullessaan myöntyvän äänensävyni. “Ehkä minun on aika esitellä Kujakissayhteisön arkea henkilökohtaisesti jälkikasvuillemme.”
Kun pennut olivat juoneet itsensä kylläisiksi, paimensimme heidät yhdessä Kharonin kanssa pesän uloskäynnille. Eritoten Cosmos vaikutti olevan mielissään päästessään ulkoilemaan, kun taas hänen kaksi muuta pentuetoveriaan suhtautuivat asiaan hillitymmin. Cosmos oli ilmeisesti saanut esimakua ulkomaailmasta jo pari päivää sitten, kun Kharon kertoi pennun livahtaneen muiden nukkuessa ulos pesästä. En ollut ollut huolissani tapahtuneesta kuultuani, sillä minusta oli aivan normaalia, että nuorta kissaa kiinnosti tutustua ympäristöönsä. Pentuina minä ja Menninkäinen olimme seikkailleet ympäri Kujakissayhteisön pesää tuon tuosta - uteliaisuus kasvatti luonnetta ja opetti vaikeuksiin törmätessä selviytymistä.
Leirin yllä taivas avautui kauniin vaaleansinisenä, ja sen kantta pitkin liukui tuulen kuljettamina repaleisia pilvilauttoja. Pikkulinnut konsertoivat läheisissä puissa ja pitivät sellaista mekkalaa, että herkempi olisi voinut saada siitä jo migreenin.
“Tämä tässä on leirin pääaukio”, Kharon esitteli kolmelle pennulle, jotka töllistelivät uutta ympäristöä niskat kenossa ja silmät ymmyrkäisinä. Valkoinen kolli asteli heidän ohitseen eteenpäin ja viittasi hännällään keskellä aukiota olevaan, litteäpäälliseen kiveen. “Tuo iso kivi tuossa on Litteäkivi. Sen päältä Eloklaanin klaanipäällikkö piti klaanikokouksia ja nimitti uusia oppilaita ja sotureita.”
“Voiko sen päälle kiivetä?” Cosmos keskeytti isänsä historianluennon. Laikukas kollipentu silmäili innostuneena itseään moninverroin isompaa kiveä, jonka päälle pentu ei mitenkään olisi omin avuin kyennyt nousemaan.
“Voi, mutta kokeillaan sitä vähän myöhemmin, jookos?” Kharon ehdotti pennulle sävyisästi, ja Cosmos nyökäytti päätään ilmeisestikin suostuen ajatukseen. Pentu ei kuitenkaan näyttänyt järin tyytyväiseltä vanhemman kollin vastaukseen, vaikka seurasikin kiltisti pentuetoveriensa mukana isäänsä parantajan pesälle.
Kuljin joukon hännillä ja tarkkailin kumppaniani ja jälkikasvujamme hieman etäämmältä. Kharon oli synnynnäinen isä, ja hän selvästikin rakasti viettää aikaa pentujensa kanssa. Jos pennuilla olisi ollut kaksi itseni kaltaista vanhempaa, he luultavastikin olisivat kasvaneet täysin Leopardin huomassa. Salaa olinkin onnellinen siitä, että kumppanini oli juuri sellainen kuin oli - ailahteleva ja tunneherkkä, mutta ennen kaikkea rakastava isä.
Seuratessani kolmikon puuhia samalla kun Kharon kertoi heille enemmän leiristä, opin huomaamaan, miten erilaisia kaikki kolme olivat keskenään. Tähän asti olin katsonut heitä kaikkia yhtenä penturyppäänä, joka liikkui täysin vaistojen varassa nisilleni nälän iskiessä tai kerääntyi lämmön perässä kasaksi Kharonin kylkeen päiväunille mennessä.
Lyra oli toisen veljensä, Fornaxin, tavoin melko vakava luonne, mutta hän oli myös hyvin tarkka likaantumisen suhteen ja vältteli selvästi tarkoituksella astumasta mihinkään märkään tai likaiseen. Fornax oli tyypiltään enemmän rauhallinen tarkkailija, kun taas Cosmos oli koko ajan tunkemassa kuonoaan joka paikkaan ja ottamassa itse aktiivisesti selvää asioista.
Cosmoksesta puheen ollen, mihin koko pentu oli mennyt? Vilkuilin ympärilleni oppilaiden pesän edustalla, jonne olimme siirtynyt parantajan pesältä hetki sitten, eikä valko-harmaata kollipentua näkynyt missään. Olin kai ollut niin ajatuksissani, että pentu oli onnistunut luikahtamaan jälleen omille teilleen, kun Kharon oli selittänyt tohkeissaan oppilaista ja koulutuksesta, joka näiden piti käydä läpi päästäkseen sotureiksi.
Huokaisin ja lähdin etsimään karkulaista, sillä vaikka uskoinkin vapaan kasvatuksen positiiviseen vaikutukseen, en halunnut pennun saavan itseään ongelmiin turhaan. Kiersin aukion ympäri vilkuillen ympärilleni pennun varalta, eikä mennyt aikaakaan kun jo bongasin tämän Litteäkiven luota. Pyöräytin silmiäni - olisihan se pitänyt arvata, että kolli ei mitenkään malttanut odottaa leirikierroksen loppuun asti, jotta pääsisi kiipeämään kivelle.
Kävelin rauhallisin askelin pennun luokse, joka ei edes välittänyt vilkaista suuntaani lähestyessäni häntä. Pentu jatkoi itsepäisesti kiipeämisyrityksiään ison kiven päälle, mutta epäonnistui joka kerta surkeasti.
"Isäsihän sanoi, että pääset kiipeämään myöhemmin", naukaisin pennulle päätä kallistaen. Cosmoksen katse käväisi minussa ihan kuin ohimennen, mutta sitten tämä siirsi sen takaisin edessään kohoavaan kiveen otsa mietteliäästi rypyssä. "Hei kuule, eikö sinua kiinnosta kuulla, kun hän kertoo leiristä?" Ketä minä muka huijasin - ei häntä tietenkään kiinnostanut kuulla. Kyllä itsekin olisin pentuaikoinani valinnut mieluummin kivelle kiipeämisen kuin tylsän oppitunnin.
Olin jo aikeissa jättää poikani puuhastelemaan omiaan, kun huomioni kiinnitti kollin kylkiturkissa oleva punainen väri. Kurtistin kulmiani ja astelin lähemmäksi. Maistoin kielelläni raudan maun - verta. Katsoessani tarkemmin Cosmosta, huomasin, että hänen etujalkojensa kyynärpäät olivat raapiutuneet vereslihalle. Syy sille selvisi minulle pian, kun äkkäsin, miten pentu loikkasi uudelleen kiveä vasten ja valui alas kyynärvarret kolahdellen paikoin rosoiseen kivenpintaan.
"Hiirenpapanat!" pennun kimpaantunut kommentti yllätti minut, ja en voinut olla värisyttämättä viiksiäni huvittuneena. Keneltä lie poika oli oppinut puhumaan tuolla tavalla?
Veriset kyynerpäät olivat kyllä ongelma, johon minun vastuullisena vanhempana kuului puuttua. Jos niitä ei hoidettaisi nyt, se saattaisi kostautua minulle myöhemmin tavalla tai toisella. Niinpä yritin houkutella Cosmoksen mukaani, jotta voisin pyytää Kharonia paikkaamaan hänet. Olihan kolli kerran osannut hoitaa ketulta saamani haavatkin melkein ammattitaitoisesti silloin kauan aikaa sitten.
"Voin auttaa sinua kiipeämään tuonne ylös, jos tulet käymään kanssani ensin yhdessä paikassa", suostuttelin pentua, jonka pohtiva katse siirtyi minuun. Yllätyksekseni kollia ei tarvinnut kahta kertaa maanitella, sillä tämä suostui ehdotukseeni saman tien.
"Sovittu!"
Lähdin tassuttamaan Cosmoksen edellä sinne suuntaan, jonne olin Kharonin ja kaksi muuta jälkeläistämme jättänyt lähdettyäni etsimään kolmatta heistä. En kuitenkaan ehtinyt ottaa neljää askelta enempää, kun olin vähällä törmätä kiven takaa ilmestyvään Roskaan. Musta naaraan keltainen katse kohdistui minuun, ja sen kohdatessani muistin, että myös tämä osasi parantaa.
"Satuitpa sopivasti siihen", naukaisin nuoremmalle naaraalle oivalluksen kokeneena. "Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen." Katsoin Roskaa kohteliaan odottava ilme naamallani. Jos hän kerran osasi parantaa, minun tuskin tarvitsi pyytää erikseen häntä käyttämään kykyjään pentuni hyväksi. Tai ainakin toivoin, ettei tarvinnut, sillä joka tapauksessa minulla oli tässä tilanteessa auktoriteetti Yhteisön perijättärenä.

//Roska?

Kharon nautti täysin rinnoin elämästään kolmen pienen pennun isänä. Hän ei ollut tosiaankaan mikään loistokasvattaja, mutta ainakin hän rakasti pentujaan enemmän kuin mitään. Hän kertoi usein jälkikasvulleen tarinoita vanhemmistaan ja omasta menneisyydestään sekä kaikista jännittävistä seikkailuista. Päivänsäde ei liiemmin viihtynyt pentujen seurassa, ja Kharon oli hieman pettynyt kumppaninsa toimintaan. Jos Kharon ei ollut loistokasvattaja, Päivänsäde ei ollut edes hyvä kasvattaja. Naaras ei juurikaan osannut kommunikoida pentujensa kanssa ja lähinnä hoitikin vain heidän ruokkimisensa, kun Kharon ei siihen kyennyt.
Päivänsäde palasi taas – kuten aiempinakin päivinä – leiriin omilta matkoiltaan. Kharon ei ollut varma missä hänen kumppaninsa kävi, eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan. Kolli ei jaksanut käyttää energiaansa turhaan riitelyyn Päivänsäteen kanssa, kun naaras oli selvästi näyttänyt, ettei hänestä saisi vuoden emoa tekemälläkään. Se oli hänen oma häpeänsä, ja Kharon aikoi näyttää Päivänsäteelle, että pennut eivät koskaan oppisi rakastamaan emoaan jos hän olisi aina vain poissa.
"Mitenkäs täällä ollaan pärjäilty?" tummanharmaa naaras virnisti saapuessaan pesään. Kharon katsahti kumppaniinsa, joka asettui sammalvuoteelleen makaamaan. Kolme pentua lähtivät kiiruhtamaan emonsa vatsan luokse saadakseen maitoa.
"Hyvin, tietysti", Kharon totesi rauhallisella äänellä ja kohotti hitaasti leukaansa, "kerroin pennuille juuri tarinaa ensimmäisestä yhteisestä seikkailustamme. Muistatko sinä sitä?"
Päivänsäde kurtisti kulmiaan ja päästi ilmoille pienen, mutta melko lämpimän tuhahduksen:
"Tietysti muistan."
"Minä ajattelin, että voisimme käydä tänään kaikki yhdessä pesän ulkopuolella ja esitellä pennuille leiriä tarkemmin", Kharon ilmoitti toiveikkaana, sillä hän halusi viettää aikaa koko perheen kesken. Päivänsäde kohautti lapojaan.
"Menkää vain", naaras ilmoitti ja väläytti kumppanilleen hennon hymyn. Nyt oli Kharonin vuoro kurtistaa pettyneenä kulmiaan.
"Tarkoitin myös sinua. Pennut kaipaavat sinua. Eikö sinustakin olisi mukava tutustua niihin vähän paremmin?" valkoturkkinen kolli kysyi terävällä äänellä, varoen korottamasta liikaa ääntään; hän ei halunnut häiritä pienokaisten ruokailuhetkeä.

//Päivi?

Päivänsäde: 23kp! -

Keijukainen: 9kp -

Cormos: 22kp! -

Iltarusko: 5kp -

Kun olin herännyt huomasin nukuneni Aamun asti. *No sama se.*huokaisin. Tassutin ulos pesästä.
*Hmm, haluaisin ulos mutta kuka voisi vahtia minua?*mietin. Tassutelin leirin toiselle laidalle ja asetuin istumaan.
"Pyh, miksi minun pitää pysyä tällä enkä saa lähteä pois!"sähädin.
"Koska olet nyt yhteisön jäsen." Tuntematon kolli sähäti.
"Hmph." Sähädin.
"Voitko mennä pois ja jättää minut rauhaan?" Kysyin turhautuneena.
"Voin kunhan et yritä livistää!"kolli naukaisi .
"En!"hudahdin. Kolli tassuti pois itseksen jupisten.
"Miksi juuri minä?"kysyin surulisena. Nousin ylös ja tassutin tuoresaliskasalle ja otin myyrän.
Tassutin vähän matkan päähän tuoresaliskasata
"En kyllä pidää yhtään myyrästa mutta menköön koska siellä oli tämän lisäksi vain lintuja." Harmittelin. Kun olin syönyt menin etsimään jotakuta joka voisi tulla vahtimaan minua kun menin salistaman huomasin leopardin tassutin naaran luo.
"Hei, leopardi." Naukaisin.
"Mitä asia iltaruko?"leopardi kysyi.
"Voitko tulla vahtimaan minua samalla kun minä salistan?" Kysyin.
"Voin tulla."leopardi vastasi. Tassutime ulos leiristä.
"Hiiri." Kuiskasin. Asetuin kömpelön vanimisasenton hivin hiljaa lähemäs hiirtä. Yhtäkkiä hyppäsin hiiren kimppuun se makasi kuollullena maassa. Napasin hiiren niskasta kiinni ja tassutin leopardin luo huomasin hänen vanivan hiirtä odotin että leopardi oli saanut hiiren kiinni. "Leopardi saimme molemmat Rista." Huomioin .
"Niin, saimme."leopardi vastasi . Tassutelin leopardin vierellä takaisin leiriin.
"Kiitos leopardi."naukaisin jämäkästi.
"Ole hyvä."leopardi vastasi. Tassutin turhautuneena tuoresaliskasalle ja tiputtin hiiren sinne.
*Kumpa minua ei olisi löydetty silloin kun yritin napata sen oravan.*huokaisin.
*No sama se .*ajattelin. Tassutin turhautuneena Pesälle missä olin nukkunut.

En ollut tullut edes ajatelleeksi vanhemmuuden sitovuutta, ennen kuin Keijukainen otti asian puheeksi. Jotkut varmastikin olettivat, että jäisin pentujen syntymisen jälkeen hetkeksi sivummalle Yhteisön toiminnasta, mutta omassa mielessäni moinen ajatus ei ollut käväissytkään. Olin päättänyt suhtautua jälkikasvuihini siinä missä muihinkin Kujakissayhteisön jäseniin, ainoastaan sillä erolla, että joutuisin välillä ruokkimaan heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi vanhoja syödäkseen kiinteää ruokaa. Johtajan perijättären pentuina heidän oli totuttava siihen, että heidän emonsa oli kiireinen kissa eikä perhe ollut ykkösprioriteettini nyt tai tulisi välttämättä koskaan olemaan.
"Eiköhän Kharon heistä huolen pidä", vastasin Keijukaiselle virnistäen. Kharon oli tuntunut odottavan näitä pentuja kuin kuuta nousevaa, joten en uskonut hänelle tuottavan ongelmaa katsoa heidän peräänsä sillä välin kun itse jatkoin normaalia elämääni. Loppujen lopuksi pennut eivät olleet kuuluneet suunnitelmaan millään muotoa, eikä meillä ollut varaa ylimääräisille häiriötekijöille tehtävässämme. Tiineys oli tehnyt minusta heikon, ja minulla oli edessä kova työ kasvattaa menetettyä kuntoani, jotta minusta olisi vielä taistelemaan jonakin päivänä.
"En oikein osaa sanoa, miltä tuntuu", jatkoin sen jälkeen, vastaten Keijukaisen esittämään kysymykseen. Vilkaisin vatsani vieressä tuhisevaan pentukasaan, jonka näkeminen ei herättänyt minussa minkäänlaista emollista lämpöä vaan pikemminkin huolestunutta kihinää turkkini alla. "Olen helpottunut, että ne eivät enää täytä sisuksiani, mutta samaan aikaan ahdistunut, koska ne ovat oikeasti tässä. Vaikka kuinka yrittäisin kieltää niiden olemassaolon, ne eivät katoa tai lakkaa olemasta jollain tavalla sidoksissa minuun."
"Minä voin kyllä hankkiutua niistä eroon, jos ne ahdistavat sinua noin kovasti", Keijukainen tarjoutui, mikä sai minut siirtämään hieman järkyttyneen katseeni häneen. Harmaa naaras nytkäytti häntäänsä lievästi turhautuneen oloisena ja totesi sitten: "Ehkä sinun pitää nyt vain hyväksyä tappiosi ja olla niiden kanssa sen mitä on pakko." Huomasin kasvattiemoni olemuksesta, että hän alkoi olla jo vähän kyllästynyt asiasta jankkaamiseen kanssani. Luimistin korviani toivottomana.
"Pennut ovat aivan kamalia", Keijukainen jatkoi vähän kannustavampaan sävyyn, "mutta sitten kun ne kasvavat, niistä saattaa tulla jopa ihan siedettäviä. Aivan kuten sinustakin tuli."
Sen kuuleminen sai heikon hymynkareen nousemaan suupielilleni. "Kiitos."
Keijukainen kohautti lapojaan, eikä reagoinut kiitokseeni mitenkään erityisemmin. "Minä lähden nyt syömään", hän ilmoitti sen jälkeen ja heilautti minulle häntäänsä hyvästiksi.
Kun emoni livahti ulos pesästä, Kharon tuli takaisin sisään. Mietin, olikohan kumppanini mahtanut kuulla keskustelumme, mutta mikään hänen olemuksessaan ei antanut vihiä siitä. Kolli asteli rauhallisesti vierelleni ja kävi siihen makaamaan. Nojasin päälläni häntä vasten samalla kun kurkustani kumpusi syvä kehräys. Onneksi minulla oli Kharon ja Keijukainen - ilman heitä en olisi kestänyt tätä tilannetta.

Nelistin metsän halki häntä perässä hulmuten. Jänis juoksi edelläni useamman hännänmitan päässä, ja tiesin, että tällä vauhdilla en tulisi saavuttamaan sitä. Pinnistelin päästäkseni lujempaa, mutta jäin auttamatta jälkeen eläimestä, joka katosi kohta kokonaan näkyvistäni.
Liu'uin pysähdyksiin kyljet rasituksesta kohoilleen ja suu auki läähättäen. *Ketunläjät!* kirosin mielessäni pettyneenä.
Pennut olivat nyt jo sen ikäisiä, että ne olivat avanneet silmänsä ja osasivat liikkua itsekseen. Ne tarvitsivat minulta vielä maitoa, mutta muuten järjestelymme, jossa Kharon kaitsi pentuja leirissä ja minä kuntoilin ulkona metsässä, oli toiminut hyvin. Toki en ollut voinut olla panematta merkille kumppanini pettynyttä ilmettä joka kerta, kun ilmoitin hänelle olevani aikeissa lähteä ulos. Kollin mielestä vietimme liian vähän aikaa yhdessä perheenä, mutta ei häntä tuntunut kauheasti haittaavan joutua olemaan keskenään pentujemme kanssa.
Lähdin takaisin leirin suuntaan kevyttä hölkkää, vaikka hengitykseni ei ollut vielä ihan täysin tasaantunut. Siitä asti kun pennut olivat syntyneet olin tehnyt kovasti töitä päästäkseni yhtä hyvään kuntoon kuin ennen tiineyttä. En mitenkään voinut voittaa Mesitähteä rapakuntoisena, enkä totta puhuakseni olisi edes kehdannut kohdata häntä tässä kunnossa. Ylpeyteni ei olisi sallinut sitä.
Piikkihernemuurien sisäpuolelta kuului kissojen ääniä. Sukelsin aukiolle turkkiani raapivan tunnelin läpi ja suuntasin askeleeni suorinta tietä pesällemme, josta korviini kantautui jo tuttu miukuna. Luisuin alas onkaloon, ja Kharon kääntyi katsomaan minun selkänsä yli.
"Mitenkäs täällä ollaan pärjäilty?" virnistin kumppanilleni ja kiersin hänen ohitseen pentujen luokse, jotka lähtivät saman tien mönkimään minua kohti ilmeisestikin maidon toivossa. Laskeuduin vuoteeseen kyljelleni ja annoin kolmikon tulla nisilleni juomaan. Silmäilin hetkisen pentuja, ennen kuin kohdistin katseeni Kharoniin odottaen hänen kertovan päivän kohokohdat.

//Kharon tai Lyra?

Tip, tap. Tip, tap. Vesipisaroita tipahteli silmukalla olevista lehdistä. Pieni pentu seurasi keskittyneesti kunkin pisaran matkaa lehden kärjestä aina maahan saakka, jossa se pirstaloitui vielä pienemmiksi pisaroiksi. Cosmos työnsi kaulaansa pidemmälle ja hätkähti, kun hänen otsalleen läiskähti iso pisara, joka valui pitkin hänen naamaansa kastellen sen.
Cosmos perääntyi kömpelösti takaisin onkaloon, ja hän luisui vähän matkaa taaksepäin alaspäin viettävässä tunnelissa, ennen kuin onnistui saamaan kynsillään tukevamman otteen multaisesta maasta. Hän vilkaisi hengitystään pidättäen taakseen tarkastaakseen, olivatko muut yhä unessa. Isä tuhisi Lyran ja Fornaxin vieressä sikeästi, eikä kumpikaan hänen kahdesta pentuetoveristaan vaikuttanut heränneen, joten hän kiipesi uudestaan onkalon suulle kuikistelemaan ulos.
Emo oli lähtenyt jokin aika sitten ulos, joten Cosmos sisaruksineen oli saanut - jälleen kerran - viettää laatuaikaa isänsä kanssa. He olivat leikkineet pesässä oman aikansa, kunnes pentuja oli alkanut väsyttää ja he olivat menneet päiväunille. Ilmeisesti myös isä oli nukahtanut, sillä kun Cosmos oli herännyt vähän ajan päästä, suuri kolli oli maannut heidän vieressään silmät ummessa ja tyytyväisesti unissaan puhisten.
Cosmos katsoi tarkasti, miten vesipisarat putoilivat maahan. Päässään hän yritti järkeillä niiden putoamiselle jonkinlaista rytmiä, jota seuraamalla hänen onnistuisi livahtaa niiden ohitse kastumatta. Kun hän luuli keksineensä sen, hän spurttasi eteenpäin niin nopeasti kuin vain pennun töppöjaloiltaan pääsi. Jotakin märkää osui kuitenkin hänen häntäänsä, ja hän kiljaisi yllättyneenä.
Karvat pörhöllään pieni kolli ravisteli itseään ja vilkaisi häntäänsä, jossa oli tumma läikkä siinä kohtaa, josta vesi oli sen kastellut. Hän puuskahti hieman närkästyneenä, mutta ei jäänyt murehtimaan sitä pitkäksi aikaa - ei kastuminen sitä paitsi tuntunut edes niin pahalta.
Aukio oli valtava! Cosmos pyöritteli päätään jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, eikä sille näyttänyt olevan loppua. Oliko tässä maailmankaikkeus? Pentu päätti ottaa asiasta selvää ja lähti tutkimaan paikkoja hieman horjuvin askelin. Leirinpohja oli mukavan tasainen, eikä hänen tarvinnut ponnistella kauheasti kävellessään eteenpäin. Lumikasojen väliin oli muodostunut sulia polkuja, joita pitkin hänen oli helppo talssia. Pesäkolossa hän joutui jatkuvasti kapuamaan ylös ja alas sekä kiertämään ympäri erilaisia esteitä. Pienelle kissalle sellainen oli aivan kamalaa rääkkiä…
Cosmos oli juuri sipsuttamassa aukion keskellä sijaitsevan suuren kiven vierestä, kun hänen katseensa osui johonkin valkoiseen ja kiiltävään esineeseen vähän matkan päässä karhunvatukkapensaan edessä. Uteliaisuus johdatti kollipennun askeleet sen luo, ja hän pysähtyi oudon jutun eteen karvojaan pörhistellen. Mikä ihme se oli? Se näytti vähän emon ja isän ruoan rippeiltä.
“Ai hei, tapasitkin jo Pähkinän.” Cosmos kääntyi katsomaan selkänsä yli valkoista, arpiturkkista kissaa, jonka silmät kiiluivat epänormaalin punaisina. Ei kellään muulla hänen tuntemallaan kissalla ollut punaisia silmiä. Isällä oli eriväriset silmät, joista toinen oli sininen ja toinen meripihkanvärinen, ja emolla syvät, tummansiniset silmät. Punaiset silmät olivat kyllä siistin näköiset. Minkähän väriset silmät minä saan, Cosmos pohti silmäillessään edelleen naarasta, joka seisoi hänen edessään pää kallellaan.
“Minä olen Rubiini”, kissa esittäytyi reippaalla äänellä ja räpytteli silmiään.. “Olet joku Päivänsäteen ja Kharonin pennuista. Mikä on nimesi?”
Ennen kuin Cosmos ehti edes suutaan avata, vastaus kuului jonkun toisen sanomana:
“Cosmos! Mitä sinä täällä yksin teet, kultapieni?”
Leopardi hölkkäsi heidän luokseen karvojaan huolestuneena pörhistellen. Cosmos huokaisi hiljaa - se siitä tutkimusretkestä. “Tietääkö isäsi, että olet täällä?” vaaleanruskea naaras maukui ryhtyessään jo paimentamaan häntä takaisin onkalon suuntaan. Rubiini jäi seisomaan paikoilleen valkoisen esineen viereen ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi Cosmokselle, joka lopulta lakkasi jarruttelemasta vastaan ja käveli suosiolla Leopardin edellä takaisin pesälle.
Pesän suulla Kharon tuli heitä vastaan sellaisella vauhdilla, että tämä melkein tyrmäsi Cosmoksen. Cosmos pyllähti istumaan yllätettynä ja tuijotti isäänsä silmät suurina. Poikansa nähdessään suurempi kolli rauhottui ja antoi karvojensa silottua. Tämä oli varmaankin juuri herännyt ja huomannut yhden pennuistaan puuttuvan.
“Hänellä ei ole hätää.” Leopardi silitti hännällään Cosmoksen selkäturkkia, ja Cosmos tunsi karvojensa pörhistyvän jälleen, mutta tällä kertaa ärtymyksestä. Hän inhosi sitä, kun häntä kohdeltiin kuin jotakin haurasta lehteä. Hän katsoi Leopardia tuimasti saadakseen tämän lopettamaan, mutta naaras ei tuntunut tajuavan vihjettä. Lopulta hänen oli itse lähdettävä pois tilanteesta päästäkseen eroon hyysäävästä tädistä.
Alhaalla onkalossa Lyra ja Fornax vasta heräilivät päiväuniltaan. Pentuetoverit katsahtivat unisesti hänen suuntaansa, kun hän kömpi vaivalloisesti takaisin vuoteeseen. Cosmos sukelsi suoraan siskonsa ja veljensä väliin ja talloi heitä vahingossa märillä tassuillaan. Märkä yllätys ei kuitenkaan ollut kummankaan pennun mieleen, vaan nämä siirtyivät saman tien kauemmaksi veljestään, joka vilkuili heitä kumpaakin vuorollaan hieman hölmistyneenä. Hiekastako heidät oli muka tehty?
Isä tuli kohta Cosmoksen perässä ja kävi makaamaan vuoteen viereen siten, että peitti pentujen näkymän onkalon sisäänkäynnille. Kaikesta päätellen kolli ei aikonut antaa enää yhdenkään pennun livahtaa ohitseen ulos. Cosmos makasi vatsallaan sammalilla ja silmäilii isäänsä harmistuneena. Hän olisi mielellään ollut ulkona pidempään, jos se typerä Leopardi ei olisi mennyt ilmiantamaan häntä.
“Miksi me ei saada mennä ulos ilman sinua?” hän puuskahti lopulta ääneen. Isä kohdisti katseensa häneen, ja hän kurtisti kulmiaan tehostaakseen ilmeellään tympääntyneisyyttään. ”Emokin saa mennä ulos ilman sinua. Miksi me ei?”

//Kharon, Lyra?

Olin ollut kiertelemässä ankeaa väliaikaista reviiriämme ja pohtinut mielessäni sitä, miten saisimme Mesitähden hengiltä. Päivänsäteen tiineys oli lykännyt suunnitelmiemme toteutumista entisestään, mutta ainakin Kujakissayhteisö saisi uusia jäseniä. Viime aikoina uusia kissoja ei juurikaan ollut tullut. Partio oli löytänyt joitain päiviä aiemmin nuoren Iltarusko-nimisen naaraan tepastelevan reviirillämme, ja tämä oli liitetty osaksi Yhteisöä. En luottanut täplikkääseen nuoreen kissaan en sitten yhtään, mutta ehkä hänestä jonain päivänä tulisi ihan kelpo kujakissa..
Kun olin kävellyt tarpeeksi ja tutkinut masentavaa metsää, päätin palata takaisin leiriin. Kaipasin niin kovasti kaksijalkalaa, etteivät sanat riittäneet kuvaamaan ikävääni. Halusin mahdollisimman pois tästä ankeasta metsästä ja palata takaisin tavalliseen arkeen minun omassa kaksijalkalassani..

Tunnelma leirissä oli jokseenkin poikkeuksellinen. Kissat vilkuilivat minua ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko jotakin sattunut? Yllättäen Leopardi ravasi luokseni minun, Päivänsäteen ja Kharonin pesän luota. Hän hihkui iloisesti ja kertoi Päivänsäteen pentujen syntyneen. Kohotin yllättyneenä kulmiani, ja tyytyväinen virne piirtyi kasvoilleni. Ei sillä että olisin ollut onnellinen pennuista, mutta Päivänsäde oli viimein saanut puserrettua ne ulos. Se tarkoitti sitä, että olimme yhden askeleen lähempänä suunnitelmamme viimeistä vaihetta. Kiiruhdin Leopardin ohjeistamana pesään, jossa leijaili mieto maidontuoksu. Päivänsäde ja Kharon oleskelivat pesän alemmalla tasolla. Katseeni pysähtyi kasvattityttäreni vatsan vierellä möyriviin pentuihin, joita oli kaiken kaikkiaan kolme kappaletta. Väritykseltään kaikki pennut olivat valkoharmaita ja minä pidin siitä. Ei turhia värejä vaan mukavan yksinkertaista. Päivänsäde pyysi Kharonia poistumaan, eikä valkoturkkinen kolli näyttänyt ilahtuvan. Hän kuitenkin myöntyi ja poistui pesästä, jättäen minut ja tyttäreni kahden – tai oikeastaan viidestään, jos rotalta näyttävät pennut laskettiin mukaan. Huomasin Päivänsäteen ilmeestä heti, ettei tämä ollut vieläkään täysin sopeutunut ajatukseen siitä, että hänestä oli tullut emo. Naaras esitteli minulle kuitenkin kolme pentua, joiden nimet olivat Lyra, Cosmos ja Fornax. Nimet kuulostivat minun korvaani melko epämiellyttäviltä, olisin itse keksinyt paljon paremmat.
Mutta koska pennut olivat Päivänsäteen, en viitsinyt mainita asiasta.
"No, nehän ovat ihan kissanpentujen näköisiä", en tiennyt mitä muuta olisi pitänyt sanoa. Eivät pennut olleet söpöjä tai hellyyttävän näköisiä, ennemminkin melko rumia; aivan kuten Päivänsädekin oli ollut pentuna. Väänsin kasvoilleni rennon hymyn, yrittäen näyttää välittäväni. Todellisuudessa en kokenut tyttäreni pentuja kohtaan mitään erityistä, en mitään sellaista kuin Päivänsädettä kohtaan. Pennut olivat toki hyvä lisä Yhteisölle, mutta se siitä. Jonain päivänä jostain noista kolmesta saattaisi tulla Yhteisön johtaja, mutta minä tuskin olisin täällä enää näkemässä sitä ja uskoin, että Päivänsäde kyllä huolehtisi, ettei kukaan nyhverö tulisi perimään minun Yhteisöäni.
"No, miltä nyt tuntuu? Jos tahdot, Leopardi voi varmasti hoitaa pentuja päivisin, niin pääset takaisin normaaliin elämään. Kyllähän ne sinua vielä vähän tarvitsevat, sillä tuskin Leopardilta maitoa saa", tokaisin lapojani kohauttaen, "vai jääkö Kharon huolehtimaan pennuista, kun hän kerta oli niistä niin innoissaan?"

//Päivi?

Katsoin harmisani Rubiinin *ajattelin että meistä voisi tulla ystävät.*huokaisin. Tassutelin Rubiinin luo
*Mutta hän on aivan liian sisäänpäin vetäytyvä.*ajattelin harmisani. Hirri oli todella painava kompastuin juuren.
"Miksi aina metsä?"ärähdin turhautuneena. Tassutin turhautuneena metsän poikki.
"Rubiini menenmekö me takaisin leiriin?" Kysyin.
"Kyllä menemme on jo hämärää." Rubiini vastasi jämäkästi. Katsoin harmisani Rubiinia
*Miksi Rubiini on niin jämäkkä?*huokaisin. Kun olimme leirissä niin pistin hirren johonkin kasaan
Ajattelin että en voisi ottaa ilman lupaa mitään syötävää.
Lupasin mielesäni olla tälle paikalle aina uskollinen. *Kumpa voisin kasvata perhetäni, haluan kumpanin ja pentuja .*huokaisin unelmoiden.
"Mitäs tällä huokaillan?" tuntematon naaras kysyi.
"Ei mitään!" Sähädin. Naaras tassuteli matkoihinsa itseksen mutisten. Tassutin pesään ja käperyin johonkin jossa näyti mukavalta nukahdin hetkes

Metsässä tapahtuneen jälkeen en nähnyt enää millään muotoa tarpeelliseksi vihoitella Kharonille, vaikka hän kieltämättä oli ollut viimeisen kuun ajan minua kohtaan täysi mäntti. Pystyin kuitenkin jättämään vanhat kaunat taakseni ja keskittymään yhteiseen tulevaisuuteemme, sillä juuri nyt kaipasin kumppaniani enemmän kuin koskaan. Yksin en nimittäin uskonut selviäväni tästä taipaleesta jälkikasvujemme kanssa.
Kumppanilleni tämä vaikutti sen sijaan olevan toiveiden täyttymys, ja hän kertoi jopa miettineensä nimiäkin pennuille. Itse en moiseen ollut haaskannut aikaani, lähinnä siitä syystä, että minua oli ahdistanut pelkästään ajatella niiden syntymistä. Nyt kun nuo kolme vatsani vallannutta riiviötä oli vihdoin ulkona, ajatus nimistä oli ajankohtaisempi, ja rupesin itsekin pyörittelemään mielessäni sopivia vaihtoehtoja kolmannelle pennulle. Kharon oli ehdottanut kahdelle pennulle nimeksi Cosmosta ja Fornaxia, ja minusta ne olivat kelponimet jälkeläisillemme - eivät lainkaan liian tavalliset tai tylsät.
Silmäilin nukkuvia pentuja ajatuksiini uppoutuneena. Katseeni pysähtyi valkoisen pennun kohdalle, joka sattui myös olemaan pentueen ainoa naaras. Siristin vähän silmiäni, ja silloin mieleeni tupsahti täydellinen nimi vanhimmalle tyttärelleni.
"Lyra. Tämän nimeksi tulee Lyra", ilmoitin kumppanilleni ja sipaisin hännänpäälläni valkoista pentua. Kharon nyökytteli päätään hyväksyvästi.
"Se on hieno nimi", hän kehräsi mielissään. "Siinä tapauksessa hän voisi olla Cosmos" - Kharon kumartui koskettamaan nenällään eniten itseään muistuttavaa pentua, minkä jälkeen kääntyi vielä tummanharmaan kollipennun puoleen - "ja hän Fornax."
“Lyra, Cosmos ja Fornax”, toistin ääneen kaikkien pentujen nimet, ikään kuin testatakseni, miltä ne tuntuivat kielen päällä. Sointuivatpa ne somasti yhteen.
“Keijukainen! Päivänsäteen pennut syntyivät!” Leopardin innostunut kailotus kuului pesään asti, mistä tiesin kasvattiemoni palanneen juuri. Epäilemättä naaras suuntaisi seuraavaksi uutisen kuultuaan katsomaan minua ja uusia Yhteisön jäseniä, joten niinpä käännyin kumppanini puoleen ja pyysin niin nätisti kuin vain suinkin osasin:
“Saisinko olla hetken Keijukaisen kanssa kahdestaan?”
Kharon katsahti minuun hiukan epäluuloisesti. Kolli ei selvästikään olisi halunnut lähteä pentujen luota, minkä ymmärsin toki hyvin, mutta minä tarvitsin hetken rauhassa emoni kanssa. Tämä oli ollut minulle raskas päivä, enkä juuri nyt jaksanut sitä negatiivistä ilmapiiriä, joka syntyi aina, kun Keijukainen ja Kharon olivat samassa tilassa.
“Ihan hetki vain.” Katsoin kumppaniini vetoavasi, ja lopulta kolli myöntyi. Hän vilkaisi vielä rakastavasti pentujamme, ennen kuin nousi ylös ja tassutti pesän suulle. Heti kollin astuttua ulos pesästä Keijukainen livahti vuorostaan sisään.
“Tervehdi pennunpentujasi: Lyraa, Cosmosta ja Fornaxia”, naukaisin emolleni, antaen tälle hymyntapaisen. Minulla oli edelleen hieman ristiriitainen olo koko tilanteesta, ja Keijukainen oli ainoa kissa, jolle saatoin näyttää sen suoraan, sillä Kharon olisi mitä luultavammin vastaavassa tilanteessa vetänyt vain herneen syvemmälle nenäänsä ja ladellut lisää syytöksiä itsekkyydestäni.

//Keiju?

Päivänsäde: 49kp! -

Keijukainen: 17kp -

Tyrskytiikeri: 16kp -

Kharon: 24kp! -

Iltarusko: 4kp -

Rubiini: 5kp -

Kharon ei koskaan ollut kokenut niin valtavaa onnea kuin nyt. Ei edes silloin, kun hän oli saanut Päivänsäteen kumppanikseen. Kun valkoturkkinen kolli oli nähnyt ensimmäisen pentunsa syntyvän, pentu oli vienyt isänsä sydämen. Seuraavan pennun kohdalla Kharonin rakkaus upouusia pentujaan kohtaan tuntui vain kasvavan. Kun viimeinen eli kolmas pentu oli viimein putkahtanut maailmaan, Kharonin rakkaus tuntui pursuavan ylitse. Kolli ei voinut lakata hymyilemästä ja ihailemasta täydellisiä, pienen pieniä pentujaan. Vaikka pennut eivät olleet vielä erityisen ihmeellisiä – pelkkiä märkiä karvamyttyjä emonsa vatsan vierellä – Kharonin mielestä ne olivat täydellisiä.
Koko matkan leiriin Kharon kehräsi hiljaa. Hän oli niin onnellinen saadessaan kantaa valkeaa pentua. Hän ei koskaan olisi osannut kuvitella, kuinka suurta rakkaus omia pentujaan kohtaan saattoikaan olla. Nyt hän ymmärsi myös paremmin vanhempiaan. He olivat rakastaneet Kharonia ja Deimosta samalla tavalla ja siksi hetkeäkään epäröimättä uhrautuneet poikiensa puolesta. Kharon oli valmis tekemään saman koska tahansa.
*Minä teen kaikkeni teidän vuoksenne*, kolli lupasi hiljaa mielessään, kun he saapuivat leiriin ja kollikissa pääsi laskemaan valkoturkkisen naaraspennun Päivänsäteen vatsan vierelle sisarustensa seuraan. Kharon kosketti kuonollaan vuorotellen kunkin pennun päälakia. Pennut lähtivät heti pienesti vikisten ryömimään kohti emonsa vatsaa, jossa heitä odotti elämänsä ensimmäiset maitoateriat. Kharon nosti katseensa pennuistaan Päivänsäteeseen kuullessaan tämän kehtäävän. Kolli tunsi suurta rakkautta katsoessaan kumppaniaan – ei kuitenkaan yhtä suurta kuin pentujaan kohtaan. Se hämmensi Kharonia kovasti. Aiemmin rakkaus tummanharmaata naaraskissaa kohtaan oli tuntunut ylitsepursuavan suurelta, mutta nyt kun hän vertasi sitä rakkauteensa pentujaan kohtaan, se tuntuikin aivan maltilliselta.
"Kiitos. Kiitos, että teit minusta isän", Kharon lausahti varovaisesti hymyillen ja toivoi, ettei Päivänsäde ollut enää vihainen. Nähdessään hennon, mutta hieman mietteliään hymyn naaraskissan kasvoilla, Kharon uskaltautui jatkamaan:
"Minä olen oikeastaan miettinyt pennuille nimiä."
Päivänsäde kohotti kulmiaan kysyvästi. Kujakissan ei tarvinnut kysyä Kharonilta mitään, sillä kolli aikoi kertoa miettimänsä nimet kysymättäkin. Kolli oli miettinyt niitä paljon sinä aikana, kun hän ja Päivänsäde eivät olleet jutelleet toisilleen. Kollin katse siirtyi taas hänen kumppanistaan pentuihin, jotka olivat nukahtaneet tämän vatsan vierelle ja lopettaneet vikisemisen.
"Olin aivan varma, että me saisimme kaksi pentua, joten mietin vain kaksi nimeä: Cosmos ja Fornax. Minun puolestani sinä saat keksiä viimeiselle pennulle nimen", Kharon lupasi. Hänen mielestään se oli reilua, sillä Kharon oli alun alkaenkin ollut se, joka oli ollut pennuista enemmän innoissaan. Päivänsäde oli varmasti synnyttänyt pennut vain siksi, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja. Kharon olisi itse tehnyt senkin mielellään, mutta ikävä kyllä vain naaraat saattoivat poikia.

//Päivi? Myös Cosmos ja Fornax voi jatkaa :)

Rubiini katseli varjoista vaaleanharmaata naaraskissaa, jonka partio oli aiemmin tänään löytänyt harhailemasta heidän alueeltaan. Nuori kissa yritti lähteä leiristä, mutta Järkäleloikka esti häntä ja ilmoitti tälle yhtä kivikasvoisena kuin aina, että tämä jäisi leiriin. Sen jälkeen järkälemäinen kolli käveli matkoihinsa ja naaras jäi yksin.
Pähkinä - myyrän kallo - istui Rubiinin vieressä. Sekin tarkkaili muukalaista. Ihan kuin kissa olisi tajunnut olevansa tarkkailun kohteena, tuo käännähti katsomaan Rubiinin suuntaan. Rubiinin korvat nousivat uteliaasti pystyyn, kun naaras tassuttinkin hänen luokseen ja kysyi hänen nimeään. Naaraat esittäytyivät nopeasti toisilleen, jonka jälkeen Iltaruskoksi itseään nimittänyt kysyI Rubiinilta, voisiko hän viedä tämän saalistamaan.
Rubiinilla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta hän ei halunnut joutua vahtimaan kissaa yksin, joten Iltarusko kävi kysymässä vielä aukiolla sattumalta oleillutta Leopardia mukaan. Sen jälkeen kolme kissaa suuntasivat ulos leiristä.
Syy, miksi Rubiini ei halunnut vahtia Iltaruskoa aivan yksinään, oli hänessä itsessään. Viime aikoina hänen mielensä oli horjunut pahasti, ja välillä hän ei enää edes tunnistanut itseään. Hän pelkäsikin, että tämä toinen puoli ottaisi hänestä vallan sillä välin, kun hänen oli tarkoitus vahtia muukalaista, ja Iltarusko pääsisi livahtamaan karkuteille sen takia.
Iltarusko oli onnistunut nappaamaan hiiren, ja Rubiini muistutti vielä kerran nuorempaa naarasta pysymään näköpiirissä, sillä hän ei halunnut uuden tulokkaan joutuvan vaikeuksiin. Jos he kadottaisivat kissan näköpiiristään, siitä seuraisi vakava rangaistus Iltaruskolle - eikä Rubiinia ja Leopardiakaan kohdeltaisi varmastikaan kovin mukavasti sen jälkeen.
“Voimme olla ulkona vielä hetken, mutta mennään sitten takaisin leiriin, ennen kuin tulee pimeää”, Rubiini naukui Leopardille ja Iltaruskalle samalla kun vilkuili haalenevalle taivaalle.

//Iltaruska?

Kun luulin jo päivieni olevan luetut, pelastus saapui: Kuulin Kharonin äänen kajahtavan jossakin ketun takana, ja samassa peto kääntyikin vastaamaan kumppanini iskuihin. Jäin kyyhöttämään juurakkoon kivun ja pelon lamaannuttamana. Jokin oli hullusti - en ollut ennen tuntenut näin vahvoja supistuksia. Piru meidät periköön, jos nämä kirotut pennut tahtoivat ulos tällaisella hetkellä!
Taistelun jatkuessa ulkona kipu vain voimistui. Suustani pääsi tuskan värittämä vingahdus, ja hengittäminen muuttui yhtäkkiä vaikeammaksi. Suljin silmäni ja yritin keskittyä hapen saamiseen.
“Päivänsäde?” Joku tökkäsi minua lonkkaan. “Älä sinäkin jätä minua, ole niin kiltti…”
Kharonin ääni toi minut takaisin kivuliaasta transsitilasta, johon olin vajonnut hengitysyritysteni aikana. Kohdistin hieman utuisen katseeni kumppaniini, joka oli kömpinyt luokseni juurakon alle ja katsoi nyt minua paniikissa.
“Päivänsäde, mikä sinulla on?”
Raotin suutani vastatakseni, mutta sanojen sijaan sieltä pääsikin kimeä vinkaisu. Supistukset ravistelivat koko kehoani, ja tunsin, miten kyyneleet tulvivat silmiini. “Pennut… ne tulevat nyt”, ähisin. Kharon näkyi menevän yhä enemmän paniikkiin, ja sen näkeminen sai myös minut panikoimaan. Haukoin henkeä pakokauhuisena, peläten henkeni edestä.
“Haenko apua leiristä?” kumppanini onnistui kysyä, mutta pudistelin rivakasti päätäni.
“Ei”, vastasin nieleskellen kyyneleitäni, “haluan sinun olevan täällä. En halua olla yksin.”
Kharon nyökkäsi vähän, mutta hän ei selvästikään tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut tehdä. Olin itsekin aivan kuutamolla, ja ainoa asia, josta olin tietoinen, oli pentujen vääjäämätön syntyminen juuri nyt ja täällä.
“Päivänsäde, sinäkö siellä?”
Kharonin korvat ponnahtivat pystyyn, kun jostain ulkoa kuului uusi ääni. Olin niin tuskissani, etten melkein kuullut sitä saati kyennyt tunnistamaan, kenelle se kuului.
“Odota tässä”, Kharon sanoi yhtäkkiä ja peruutti ulos juurakosta. Mieleni olisi tehnyt huutaa hänen peräänsä ja anella häntä jäämään kanssani, mutta kykenin vain ulisemaan.
Pian luokseni ryömi Leopardi, joka katsoi minua huolestunut kiilto silmissään. Toisin kuin Kharon, naaras ei mennyt paniikkiin tilani huomatessaan, vaan kyykistyi rauhallisesti vierelleni ja ryhtyi lipomaan korviani.
“Ei mitään hätää, Päivänsäde kultaseni”, leopardilaikkuinen naaras vakuutteli tyynnyttelevällä äänellä ja hymyili minulle rohkaisevasti. “Sinä selviät tästä. Olen tässä apunasi.”
Leopardi auttoi minua pääsemään parempaan asentoon, ja hän pyysi Kharonia noutamaan jostakin lujan kepin. Kumppanini palasi pian kepin kanssa ja asetti sen leukojeni väliin Leopardin ohjeistuksen mukaisesti. Supistusten muuttuessa yhä sietämättömämmiksi puristukseni kepistä lujeni, ja olin aivan varma, että se kohta napsahtaisi katki.
“No niin, kullannuppu, kun tunnet seuraavan supistuksen tulevan, ponnista oikein lujasti.” En ollut ihan varma, mitä Leopardi ohjeellaan tarkoitti, mutta kun tunsin seuraavan supistuksen ravistelevan kehoani, jännitin lihaksiani ja yritin saada pennut tulemaan ulos sisältäni. Se ei kuitenkaan onnistunut ensimmäisellä kerralla, joten Leopardi kannusti minua toistamaan saman uudelleen seuraavalla kerralla.
Uuden supistuksen iskiessä laitoin kaiken peliin. Hampaani upposivat syvälle keppiin, ja tunsin oloni yhtäkkiä helpottavan. Vilkaisin voipuneena takapäätäni kohti ja näin Leopardin siirtävän jotakin syrjään. Hän nappasi hampaillaan jonkinlaisen kalvon pois vastasyntyneen pennun ympäriltä, ja sen sisältä paljastui pieni, valkoinen kissanpentu. Leopardi laski pennun Kharonin eteen ja pyysi tätä nuolemaan pentua tarmokkaasti, kunnes se alkaisi pitää ääntä.
Sillä välin keskityin itse uuteen ponnistukseen, jonka tulemisessa kesti hetki, sillä supistusten välissä oli lyhyt tauko. Kun ne alkoivat taas, jatkoin ponnistamista niin kauan, että ulkona oli toinen pentu. Viimeinen, kolmas pentu syntyi melkein heti toisen perään, ja samalla kun Leopardi puhkoi ensin tulleen pennun kalvoa, nappasin itse kolmannen pennun eteeni ja kuorin sen hieman kömpelösti esiin verisestä pussista. Seurasin Leopardin esimerkkiä ja nuolin tummanharmaata pentua lyhyin, ripein kielenvedoin, kunnes se alkoi kiemurrella ja miukua.
Lopulta vatsani vieressä oli kolmen pennun kasa. Kaikki kolme pentua omasivat tummanharmaata ja valkoista turkissaan. Ensimmäisenä syntynyt pentu oli melkein täysin valkoinen, keskimmäisenä syntyneen turkissa kumpaakin väriä oli melko tasaisesti ja kolmas pentu oli minun tapaani tummanharmaa lukuun ottamatta valkoista väriä kasvoissa ja etutassuissa.
“Naaras ja kaksi kollia”, Leopardi ilmoitti hymyillen, osoittaen samalla hännällään pentujen sukupuolet. “Onneksi olkoon! Pärjäsit todella hyvin.” Naaras kehräsi ja kurkotti nuolaisemaan korviani uudestaan.
Töllistelin väsyneenä kolmea jälkikasvuani, jotka olin juuri tuskan ja monen mutkan kautta tuonut tähän maailmaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, vaikka enhän minä juuri mitään pennuista tiennyt. Pääasia, että ne olivat elossa, kuten myös minäkin.
Vilkaisin ensin Leopardia ja sitten Kharonia, jonka katse oli tiukasti kiinni pennuissa. Kolli vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, ja sen näkeminen kevensi hieman omaakin oloani. Ehkä tästä jotenkin selvittäisiin. Ei kai pentujen kasvattaminen kovin vaikeaa voinut olla?
“He ovat niin upeita”, kumppanini henkäisi ihastuksissaan ja tuli lähemmäksi katsomaan. Hänen katseestaan paistoi ylpeys, ja hänen tyytyväinen kehräyksensä tarttui myös minuunkin. Niin - olivathan ne aika suloisia omalla oudolla tavallaan. Tosin nyt ne näyttivät enemmän märiltä rotilta kuin sööteiltä kissanpennuilta, mutta tuskin omassa ulkonäössänikään oli kauheasti kehumista tällä hetkellä.
Kun olimme ihastelleet pentuja oman aikamme, päätin, että meidän olisi paras viedä ne leiriin. En voinut sanoa tuntevani oloani erityisen turvalliseksi, kun vähän matkan päässä makasi verinen ketun raato. Sitä paitsi, veren haju saattaisi houkutella lisää petoja, eikä kukaan meistä varsinaisesti ollut tällä hetkellä taistelukunnossa.
Kukin meistä nappasi yhden pennuista kannettavakseen, ja matkalla leiriin otin tukea Kharonista, sillä oloni oli yhä kovin voimaton poikimisen jäljiltä. Voimattomuuden lisäksi minulla oli myös melko epätodellinen olo - kannoin juuri suussani yhtä niistä palleroista, jotka olivat vallanneet sisälmykseni parin kuun ajaksi. En ollut koskaan tuntenut mitään näin voimakasta, ja se tuntui samaan aikaan hyvältä ja kamalalta.
Leirissä veimme pennut sotureiden pesään alemman tason onkaloon, jossa petinikin sijaitsi. Saimme muilta Yhteisön jäseniltä osaksemme hämmästyneitä katseita, jotka saivat korvani kuumottamaan vaivaantuneesti. Laskimme pennut sammalille.
“Voi että ne ovatkin niin ihania!” Leopardi lirkutti jo viidettä tai kuudetta kertaa. Hän puski päällään kaulaani. “Jätän teidät nyt hetkeksi keskenänne. Huikatkaa, jos tarvitsette jotakin!”
Nyökkäsin naaraalle kiitollisena, hymyillen väsynyttä hymyä. Kun tämä oli mennyt, asetuin makaamaan pentujen viereen ja oikaisin itseni kyljelleni, jotta pennut pääsisivät juomaan maitoa, koska niin kai niiden kuului tehdä. Toivoin, ettei minun tarvinnut erityisemmin ruveta ohjeistamaan niitä siinäkin.
Onneksi jälkikasvuni olivat sen verran fiksuja, että ne älysivät seurata maidon tuoksua nisilleni ja ruveta juomaan. Huokaisin ja käänsin katseeni Kharoniin, joka ei ollut vieläkään lopettanut hymyilemistä. Tuntui hassulta ajatella, miten kolli ollut vielä tänä aamuna kuin yksi myrskyn merkki, mutta nyt hän oli taas oikea herra Aurinkoinen. Kurkustani pääsi huvittunut hyrinä, ja se sai kumppanini siirtämään katseensa minuun.

//Kharon? Lyrakin saa jatkaa :D

Katselin ympärilleni. *Onpa hieno leiri.* ajattelin.
*Mutta nyt minun on pakko mennä.* mumisin. Tassutelin leirin uloskäynille mutta joku pysäytti minut.
*Enkö minä muka voi mennä pois?*kysyin tyrmistyneenä.
*Et sinä jäät tänne.* kolli tokaisi. Sitten hän tassuteli matkoihinsa.
*Jään?*kysyin hämillään.
*No sitten minä varmaan jään*ajattelin mielessäni. Huomasin lähelläni valkoisen naaran
*Ehkä hän voisi viedä minut vaikka salistaman.* ajattelin
Tassutelin naaran luo. *Hei, mikä sinun nimesi on.* kysyin utelias.
*Minun nimeni on Rubiini .* naaras vastasi .
*Mikä sinun nimesi on?*Rubiini kysyi.
*Minun nimeni on iltarusko.* vastasin.
*Voitko viedä minut vaikka salistaman?*kysyin Rubiinilta. Rubiini katseli minua hetken aikaa lopulta vastaten.
*Voin tulla vahtimaan sinua mutta en yksin*Rubiini vastasi.
Katselin ympärilleni miettien samalla kuka voisi tulla mukaan. Huomasin yhden kissan tassutelin hänen luokseen.
*Hei , mikä sinun nimesi on ja voitko tulla vahtimaan minua Rubiini kanssa.*kysyin.
*Minun nimeni on leopardi.* naaras vastasi.
*Ja voin tulla vahtimaan sinua Rubiini kanssa.* leopardi vastasi.
Menimme uloskäynille. Huomasin melkein heti hirren kyristyin hetkessä kömpelön vanimisasenton. Hivin eteenpäin ja hyppäsin.
Hirri makasi veltona maasa. *Sain sen.* naukaisin innoissaan.
*Pysy näköpiirissä.* Rubiini naukaisi.
*Tullan.* naukaisin.

\\Rubiini?

Kharonin mieli oli ollut maassa jo monen päivän ajan. Sen jälkeen kun Härmä oli kertonut Päivänsäteen odottavan pentuja, Kharonin ja hänen kumppaninsa välit olivat muuttuneet suorastaan jääkylmiksi. Keijukainen oli käynyt uhkailemassa Kharonia, eikä tämä voinut sietää sellaista. Häntä ärsytti, ettei Päivänsäde itse ollut tullut hänen juttusilleen. Sen seurauksena Kharon oli jopa siirtynyt toiseen pesään nukkumaan, koska ei vain sietänyt kumppaninsa tai tämän kasvattiemon seuraa sitten yhtään. Muutenkin Kharon oli viihtynyt lähinnä omissa oloissaan surkuttelemassa omaa oloaan. Hän koki olevansa hirviö, joka ei ansainnut perhettä. Ei ihme, että Päivänsädekin vihasi häntä.
Kun naaras oli yrittänyt lähestyä saalistamassa olevaa Kharonia, kolli oli kiukuspäissään ajanut naaraan tiehensä. Kolli katui sitä heti ja lähtikin pian kumppaninsa perään.
"Päivänsäde?" Kharon huhuili tummanharmaan naaraan nimeä, kun tätä ei näkynytkään missään lähistöllä, vaikka kujakissan hajujälki oli vahva ja hän oli juuri kulkenut siitä. Samassa Kharon jähmettyi aloilleen, kun hänen nenäänsä tulvahti toinen tuoksu, joka kuului ketulle. Kujakissakollin niskavillat nousivat pystyyn ja hänen kyntensä liukuivat esiin, kun ketun kovaääninen huudahtelu kantautui hänen korviinsa. Ääni kantautui läheltä, ja Kharon päätteli Päivänsäteen ja heidän syntymättömien pentujensa olevan pulassa!
"Päivänsäde, minä tulen!" kolli parkaisi kovaäänisesti ja lähti nelistämään eteenpäin lumisessa metsässä. Hänen ei tarvinnut juosta pitkälle, kun hän erotti punaturkkisen petoeläimen erään puun juurella. Kettu kaiveli juurakkoa kuin vimmattu, yrittäen päästä kiinni ilmeisesti Päivänsäteeseen, joka oli paennut petoa juurakkoon. Vaikka Kharon olikin edelleen vihainen Päivänsäteelle, hänen oli pelastettava kumppaninsa ja heidän pentunsa. Siispä kolli hyökkäsi empimättä kynnet ojossa pienikokoisen ja rähjääntyneen ketun kimppuun. Kharon tiesi, ettei hän ollut mikään taitavin taistelija, mutta halu pelastaa Päivänsäde sai hänet unohtamaan sen. Raivopäissään kissa heittäytyi petoeläimen selkään. Yllätyksenä tulleen iskun voimasta kettu lennähti kyljelleen ja Kharon alkoi ladella tälle empimättä iskuja.
"Te kapiset surkimukset ette vie minulta enää yhtäkään perheenjäsentä!" kolli ulvoi jaellessaan iskuja hyökkäyksestä hämmentyneen ketun kylkeen. Pian kettu kuitenkin tajusi mistä oli kyse ja kierähti toisen kylkensä kautta vatsalleen, päästen siten nousemaan luisevien jalkojensa varaan. Punaturkkisen eläimen silmissä leimusi viha, mutta niin myös Kharonin. Ennen kuin Kharon ehti väistää sivuun, peto teki nopean syöksähdyksen häntä kohti. Ellei Kharon olisi ehtinyt kumartua alas, ketun hampaat olisivat uponneet hänen pehmeään kaulaansa. Kiitos alas kumartumisen, Kharon sai pitää henkensä. Sen sijaan että hampaat olisivat uponneet Kharonin kaulaan, ne vain hipaisivat kollin poskea ja ketun loikka jatkui aina Kharonin ohi. Kharon irvisti, kun viiltävä kipu tuntui lävistävän koko hänen kehonsa. Hän oli vähällä lamaantua pelosta, kun menneisyyden muistot pyrkivät elävinä hänen mieleensä.
Hän näki edessään elottomina isänsä, emonsa ja Coronan sekä verenhimoisen ketun, joka yritti siinä onnistumatta kiivetä puunrunkoa pitkin Kharonin ja Deimoksen luokse. Kun Kharon tunsi painon putoavan hänen selkäänsä, kolli havahtui takaisin ajatuksistaan tähän hetkeen. Hän säpsähti ja heittäytyi selälleen niin, että pienikokoinen kettu jäi hänen alleen maan ja Kharonin väliin puristuksiin. Ketun ote irtosi Kharonin niskasta ja kolli kierähti nopeasti pystyyn, paeten muutaman ketunmitan verran. Hänen oli tehtävä suunnitelma, kuinka saada kettu hengiltä ja pois hänen kimpustaan. Kharonin olisi päästävä tarkistamaan, että Päivänsäde oli yhä hengissä.

Kun Kharon oli epätoivon ja raivon vallassa kamppaillut jo valmiiksi heikkokuntoisen ketun kanssa hyvän tovin, taistelu tuotti viimein tulosta. Kettu oli jaellut kujakissalle runsaasti iskuja, mutta lopulta Kharon oli saanut tukevan otteen pedon kaulasta. Kettu yritti raastaa raivoissaan Kharonia kynsillään, mutta kolli ei luovuttanut. Hän upotti hampaansa pedon kaulaan ja puri niin kovasti kuin vain pystyi. Veri tulvahti kujakissan suuhun. Kun kettu lakkasi liikkumatta, Kharon uskalsi vasta sitten irrottaa otteensa.
Hän perääntyi parin askeleen verran taaksepäin ja tuijotti laantuvan raivon vallassa eläintä, jonka hän oli juuri tappanut. Se sai Kharonin vain vihaisemmaksi. Miksi hänen vanhempansa eivät olleet tappaneet kettua? Miksi kettu, joka oli riistänyt heidän henkensä, oli ollut niin vahva, ettei edes kolme täysikasvuista kissaa ollut saanut sitä hengiltä? Kharon ravisteli päätään muistaessaan Päivänsäteen. Kolli käännähti ympäri ja juoksi kohti juurakkoa, jota kettu oli kaivanut Kharonin saapuessa paikalle. Juurakosta kolli löysi kumppaninsa, joka makasi multaisessa, kylmässä maassa silmät ummistettuna.
"Päivänsäde?" Kharon kuiskasi kumppaninsa nimen ja tökkäsi tämän lonkkaa kuonollaan, "älä sinäkin jätä minua, ole niin kiltti.."
Kuin pyynnöstä Päivänsäde räväytti tummat silmänsä auki ja katsoi paniikin vallassa kumppaniaan.
"Päivänsäde, mikä sinulla on?" Kharon henkäisi huolestuneena.

//Päivi?

Häntäni valahti pettyneenä maahan, kun kuulin Keijukaisen yrityksen epäonnistuneen. Purin hammasta ja yritin hillitä tunteeni, jotka olivat kokeneet juuri pahan kolauksen. Minua loukkasi se, ettei Kharonia edes kiinnostanut yrittää keskustella asiasta kuin täysikasvuiset kissat konsanaan. Aina kun jokin asia ei mennyt hänen mielensä mukaan, hän heittäytyi täysin naurettavaksi ja rupesi mököttämään kuin jokin pikkupentu.
Normaaleissa olosuhteissa olisin yrittänyt löytää tavan vetää hänet takaisin pinnalle synkkien ajatustensa syövereistä, mutta juuri nyt olin liian vihainen, liian loukkaantunut, ettei mieleni tehnyt edes nähdä mokomaa kollia. Jos hän kerran halusi olla täysi hiirenaivo, niin kuka minä olin häntä estämään. Mököttäköön sitten - minua ei olisi voinut kiinnostaa tällä hetkellä yhtään vähempää.

Päivät kuluivat, ja Hiirenkorvan ensimerkit olivat jo havaittavissa metsässä. Lämpimät auringon säteet kutistivat hitaasti leirin lumikasoja, minkä myötä sinne tänne oli muodostunut pieniä vesilätäköitä ja puroja sulaneesta lumesta. Niin ikään myös vatsani oli pyöristynyt huomattavasti, ja minulla alkoi olla jo hyvin tukalat oltavat.
Päivisin en juuri muuta jaksanut tehdä kuin makoilla jossain aukion aurinkoisessa kohdassa ja seurata sivusta Yhteisön elämää. Kharonin ja minun välit olivat yhä tulehtuneet, emmekä olleet puhuneet toisillemme puoleen kuuhun. Aluksi olin ollut vain hyvin vihainen, mutta nyt vihan tilalle oli astumassa epätoivo. Pentujen syntymiseen ei ollut enää pitkä aika, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä ilman kumppanini tukea. Poikiminen pelotti minua aivan kamalasti, vaikka Leopardi - joka oli Kujakissayhteisön ainoa koskaan synnyttänyt naaras - olikin kovasti vakuutellut minulle sen olevan ohi hetkessä. Se ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan levottomia ajatuksiani, jotka murehtivat pentujen lisäksi myös Kharonista ja suhteestamme. Voi kunpa kolli ei olisi ollut niin raivostuttavan jääräpäinen…
Makoilin sotureiden pesän alemmalla tasolla vuoteessa, joka minulle oli sinne rakennettu, kun ylemmälle tasolle pääseminen oli käynyt miltei mahdottomaksi ison vatsani takia. Riitamme jälkeen Kharon oli siirtynyt nukkumaan pesän toiseen kerrokseen juurien alapuolelle. Nyt kun olin joutunut itsekin muuttamaan sinne, kolli oli vaihtanut kokonaan pesää. Niinpä kuusien luona nukkuivat nykyisin enää vain minä ja Keijukainen.
Tuijottelin tylsistyneenä pesän seinää. Tunsin pentujen liikkuvan vatsassani; pikkuruiset potkut vahvistuivat joka päivä. Sen tunteminen aiheutti minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia, joista päällimmäisenä oli pelko. Jonkin ajan kuluttua nuo sisälläni kohta jo melkein parin kuun verran kypsyneet kissanrääpäleet putkahtaisivat tähän maailmaan, ja minun pitäisi osata toimia emona niille.
Paikallaan makoilu ei tehnyt hyvää sisälleni juurtuneelle ahdistukselle, jonkat oksat kurkottelivat jo pitkällä kurkussani. Tukehtuisin pian. Minun oli päästävä ulos haukkaamaan happea. Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja lähdin vaappumaan suuren vatsani kanssa onkalon suulle.
Nostin pääni maanpinnan yläpuolelle. Imin keuhkoihini raikasta ulkoilmaa ja annoin ikävien tuntemuksien jäädä hetkeksi taka-alalle.
Helpotus oli kuitenkin väliaikainen, sillä juuri silloin silmäni sattuivat osumaan Kharoniin, joka oli parasta aikaa astumassa leiristä ulosvievään tunneliin. Siristin silmiäni ja kiipesin kokonaan ulos onkalosta. Olin kyllästynyt tähän hiljaisuuteen - tänään kumppanini saisi luvan käyttäytyä kuin täysikasvuinen kissa ja kuunnella minua.
Hieman hoippuvin askelin lähdin hölkkäämään Kharonin perään. Jouduin kuitenkin jo muutaman hännänmitan jälkeen hidastamaan tahtiani ja tasaamaan hengitystäni. Typerät pennut, kirosin mielessäni samalla kun jatkoin kumppanini seuraamista kävellen.
Kharon liikkui huomattavasti nopeammin, koska häntä ei ollut hidastamassa järjettömän iso maha, joten olin jo ehtinyt kadottamaan kollin näköpiiristäni, kun pääsin leirin ulkopuolelle. Niinpä minun oli siis turvauduttava nenääni ja seurattava häntä pelkän hajun perusteella.
Harhailin metsässä Kharonin hajun johdattamana, kunnes viimein löysin hänet eräältä aukiolta. Valkoturkkinen kolli oli vaanimassa vähän matkan päässä olevaa pientä pikkulintuparvea, eikä ilmeisestikään ollut huomannut tuloani vielä. Epähuomiossani menin astumaan kuivan oksan päälle, joka oli kuin maagisesti asetettu juuri käpäläni eteen, jotta voisin säikäyttää linnut tiehensä ja saada kumppanini entistä vihaisemmaksi.
“Katso nyt, mitä teit!” Kharon sihahti närkästyneesti ja kiepahti katsomaan minua. Hänen silmissään oli vihainen palo, joka tuntui suorastaan polttelevan turkkiani, kun se osui minuun.
“En tullut tänne asti vain riitelemään”, pudistelin päätäni ja astuin lähemmäksi kumppaniani, joka mulkoili minua yhä tuimasti. Kharon luimisti korviaan, eikä näyttänyt yhtään halukkaalta keskustelemaan kanssani. “Etkö voisi edes vähäksi aikaa lakata olemasta tuollainen pikkupentu ja kuunnella, mitä minulla on sanottavana?”
“Ei kiinnosta”, Kharon murahti tylysti, kääntäen sen jälkeen päänsä aivan toiseen suuntaan, suostumatta enää edes katsomaan minuun päin.
Karvani nousivat pystyyn ja viuhdoin hännälläni äkämystyneesti. “Haista ketunläjät, Kharon! Ole sitten tuollainen ääliö! Kasvatan nämä typerät pennutkin sitten ihan yksinäni!” raivosin koko sydämeni pohjasta. Käännyin ympäri kiukusta sihisten ja marssin pois aukiolta. Minua ei voinut enää vähempää kiinnostaa yrittää taivutella tuota pässinpäätä kuuntelemaan!
En kuitenkaan päässyt kauaksi, kun jostain hyppäsi eteeni kettu. Seisahduin kuin seinään pitkänaamaisen elukan nähdessäni. Kyseessä oli melko nuori yksilö, jolle tavanomaisissa olosuhteissa olisin varmasti kyennyt näyttämään närhenmunat aivan tuosta vain, mutta juuri nyt olin sille helppoa riistaa pyöreän mahani kanssa.
Kettu ei edes epäröinyt lähtiessään juoksemaan minua kohti suu auki ja ilkeä hammasrivistö valmiina nappaamaan kiinni mistä tahansa osastani. Onnistuin loikkaamaan syrjään viime hetkellä, mutta ketteräksi liikkeitäni ei voinut missään nimessä luonnehtia. Vilkuilin kuumeisesti ympärilleni, ja huomasin lähellä puun, jonka ylöspäin puskevat juuret muodostivat suojaisan näköisen kehikon. Pingoin sen luokse niin nopeasti kuin pystyin ja ryömin juurien alle turvaan.
Petoeläin oli kuitenkin heti uudestaan kannoillani, ja kovaäänisen haukahduksen saattelemena se ryhtyi repimään juuria pois tieltään kynsimällä ja puremalla niitä. Peräännyin niin pitkälle kuin pääsin, mutta tila alkoi käydä ahtaammaksi. Ketun kuuma löyhkä kutitteli jo viiksiäni. Sähisin karvat pystyssä ja yritin pelotella kettua kauemmaksi räpsimällä kynsilläni sen kuonoa, mutta yritykseni tuntuivat saavan sen vain entistä päättäväisemmäksi.
En minä näin voi kuolla, ajattelin kauhistuneena. Vatsaani alkoi pistää kovasti, ja kaikki näytti sumealta.

//Kharon? :((

"En tietenkään ole", vakuuttelin, vaikka en aikonutkaan pitää lupaustani. Antaisin Kharonin kuulla kunniansa kaunistelematta sanojani ollenkaan. Sellainen kissa ei ansainnut pään silittelyä. Jos minulta olisi kysytty, olisin antanut hänelle opetuksen repimällä häneltä korvat päästä. Se olisi ollut ihan oikein kissalle, joka oli loukannut minun tytärtäni pahimmalla mahdollisella tavalla. En voinut käsittää, miten Päivänsäde jaksoi katsella Kharonin itsesäälissä rypemistä ja jatkuvaa kiukuttelemista. Nousin ylös ja ilmoitin Päivänsäteelle, että hän voisi odottaa litteän kiven alla sen aikaa, että saisin juteltua Kharonille. Naaras empi hetken, mutta myöntyi sitten ehdotukseeni. Niinpä minä nousin ylös ja tassuttelin ulos pesästä, jossa nykyisin säilytettiin tuoresaaliita – joiden mausta minä en edelleenkään välittänyt. Etsin terävällä katseellani Kharonin valkoharmaata turkkia. Kolli löytyi nopeasti uloskäynnin edustalta yhdessä veljensä kanssa. Lähdin määrätietoisesti kävelemään kaksikon suuntaan, pelkäämättä keskeyttäväni jotain tärkeää. Kharon näytti surkealta, ja hänen tummanharmaa veljensä näytti kuin yrittäisi lohduttaa surkeaa veljeään.
"Kharon", ääneni oli kylmä, ja kaksikon katseet kääntyivät heti minun puoleeni. Deimoksen kasvoilla oli rauhallinen, jopa hieman ystävällinen ilme, kun taas Kharon näytti samanlaista hapannaamaa kuin aina. *Voi miten raivostuttava hän onkaan! Kuin pikkupentu*, ajattelin turhautuneena, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kharon siristi erivärisiä silmiään haastavasti.
"No, mitä sinä tahdot?" kolli murahti tylysti. Minua ärsytti, ja sen merkkinä häntäni alkoi heilahdella puolelta toiselle.
"Sinulla ei ole oikeuksia esittää kysymyksiä. Ala tulla", komensin ja viitoin paksuturkkisen kollin kauemmas Deimoksesta. Koska en kuullut heti käpälän askelia perästäni, jouduin kääntymään taaksepäin. Kharon katsoi mietteliäänä veljeään, joka kannusti häntä seuraamaan minua. Kharon taipui lopulta ja lähti tallustelemaan perääni häntä maata laahaten. Aivan kuin hän olisi ollut tässä se uhri!
"No, mitä?" Kharon tuhahti istahtaessaan vierelleni leirin toiselle laidalle, jossa entinen pentutarha sijaitsi. Sieltä minun ja Päivänsäteen yhteinen taival oli alkanut, kun olimme napanneet tyttäreni mukaamme vuodenaikoja sitten.
"Sinä olet loukannut Päivänsädettä. Kuinka kehtaat olla tuollainen?" kysyin kylmällä äänellä ja kohtasin entisen eloklaanilaisen eriväriset silmät. Kharon näytti yllättyneeltä, mutta sitten ilme muuttui vihaisemmaksi.
"Hän varmasti kertoi sitten koko tarinan ja sen, kuinka itsekäs hän on", Kharon tuhahti ja nosti uhmakkaasti leukansa ylös. Siristin silmiäni turhautuneena. Tämä kolli tosiaan oli harvinaisen hiirenaivoinen..
"Sinä tässä olet itsekäs. Mikäli tahdot pysyä jatkossakin minun Yhteisössäni, sinä pyydät Päivänsäteeltä anteeksi, etkä enää koskaan, ikinä sano mitään tuollaista hänelle! Sinä olet vain arvoton karvakasa, ja ellei Päivänsäde olisi kieltänyt, olisin jo ajat sitten repinyt kurkkusi auki", sanoin uhkaavalla äänellä. Kharon pysyi hetken hiljaa. Hänen katseensa harhautui minusta jonnekin kaukaisuuteen, mutta minä en irrottanut katsettani Kharonista.
"Sinä et ole yhtään se parempi", valkoturkkinen kolli sähisi ja nousi ylös, "minä teen mitä teen, etkä sinä voi sille mitään tai Päivänsäde alkaa inhoamaan sinua ja koko typerä suunnitelmasi menee pilalle."
Lupaa pyytämättä Kharon nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Mieleni teki hypätä tämän kimppuun ja lopettaa hänen typerä elämänsä siihen paikkaan. Mutta minä hillitsin itseni. Kharon oli oikeassa, en voinut tehdä mitään. Päivänsäde oli kaikkeni, ja en kestäisi elämää ilman häntä tai jos suunnitelma menisi pieleen. Siispä annoin Kharonin lähteä. Minulla ei ollut juuri nyt muita vaihtoehtoja.

Palasin takaisin Päivänsäteen luokse vakava ilme kasvoillani. Naaras kohtasi minut kysyvä, toiveikas ilme kasvoillaan, mutta pudistelin päätäni.
"Ei onnistunut. Hän ei kuuntele järkipuhetta, olen pahoillani Päivänsäde", nau'uin vakavalla äänellä. Vaikka kyseessä oli Päivänsäde, en osannut puhua sellaisella pehmeällä ja emomaisella äänellä, millä Leopardi puhui puhuessaan kenelle tahansa. Se oli minusta liian teennäistä, enkä ikipäivänä voinut alentua moiseen..

//Päivi?

Raotin väsyneesti silmiäni. Pesään tihkui haaleaa aamunvaloa, melkein kuin unessa. Nostin päätäni samalla kun suuni avautui makoisaan haukotukseen. Katsahdin vierelleni etsien katseellani Järkäleloikkaa, mutta hämmästyksekseni kolli oli hävinnyt johonkin. Oliko hän lähtenyt aikaisin ulos, eikä ollut vain raaskinut herättää minua?
Nousin ylös vuoteestamme, jonka olimme rakentaneet itsellemme oppilaiden pesään eloklaanilaisilta jääneistä petitarpeista, ja tassutin ulos pesästä. Katselin ympärilleni hieman ihmeissäni. Leirin muurien ulkopuolella kasvavien lehtipuiden lehdet olivat oranssit, aivan niin kuin aina lehtisateen aikaan.
Hetkinen - lehtisateen aikaan? Eihän nyt pitänyt olla lehtisade.
Samassa aloin huomata muitakin poikkeavuuksia, joita leirissä oli tapahtunut yön aikana. Se oli yhä Eloklaanin leiri, mutta ei se versio siitä, jota olin katsellut vielä eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Aivan kuin jotenkin olisin liikkunut ajassa eteenpäin ja ohittanut hiirenkorvan ja viherlehden kokonaan.
Erotin näkökenttäni reunalla liikettä ja käänsin päätäni sen suuntaan. Jähmetyin paikoilleni tunnistaessani mustavalkoisen naaraan, jonka olin viimeksi nähnyt vilaukselta Eloklaanin leirissä käydyn taistelun aikana - Kuutamolaine. Myös sisareni katse pysähtyi minuun, ja hänen koko olemuksensa jännittyi aina viiksikarvoista nykivään hännänpäähän.
"Sinä." Vihamielinen murina täytti muuten tyhjän leiriaukion, ja Kuutamolaine oli nostanut huulensa ylös irvistävän hammasrivistön tieltä.
Tuijotin nuorempaa siskoani pöllämystyneenä. Mitä hän täällä teki? Miten hän ylipäätään oli päässyt tänne vartijoiden ohi? Itse asiassa nyt kun tarkemmin ajattelin, koko leiri vaikutti aavemaisen autiolta. Aivan kuin kaikki Kujakissayhteisön kissat olisivat vain haihtuneet ilmaan.
"Tämä on kaikki sinun syytäsi!" Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes tajunnut, että Kuutamolaine oli lähtenyt rynnistämään minua päin. Naaras törmäsi päälleni sellaisella voimalla, että horjahdin ja kaaduin maahan. "Et ansaitse elää kaiken sen pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!"
Makasin maassa selälläni, Kuutamolaine painaen minua alaspäin koko painollaan. Hänen raivoisa katseensa tuntui suorastaan polttavan turkkiani, ja tunsin pitkästä aikaa aitoa kauhua.
"Tee väistöliike, Tyrskytassu!"
Kumpikin meistä pysähtyi niille sijoilleen kuullessamme leirin ulkopuolelta kajahtavan käskyn. Oliko joku juuri käskenyt minua väistämään?
Pian sama ääni puhui uudestaan:
"Hyvää työtä! Hienosti ennakoitu!"
"Eihän hän mitään ennakoinut! Sinä varoitit häntä!" purnasi vastaan uusi ääni.
Keskusteluun liittyi vielä joku kolmaskin, mutta tällä kertaa niin minä kuin myös Kuutamolainekin tunnistimme puhujan:
"Hän on kyllä oikeassa siinä." Korppisiiven ääni oli neutraali.
Kuutamolaineen silmät laajenivat. "Emo!" hän henkäisi epäuskoisen kuuloisena ja lähti loikkimaan leirin uloskäynti kohti.
Naaraan painon kadotessa yltäni onnistuin kampeamaan itseni jaloilleni. Jotenkin nämä äänet - tämä keskustelu - kuulosti etäisesti tutulta… Seurasin nuoremman kissan perässä ulos leiristä ja tupsahdin yhtäkkiä harjoitusmontun reunalle. Kun vilkaisin taakseni hämmentyneenä, leirin sisäänkäynti oli poissa.
*Unta. Tämän täytyy olla unta*, asia valkeni minulle. *Tämä uni on kuitenkin menneisyydestä.* Silmäilin edessäni näkyvää muistoa ja näin Karpalonenän ja Korppisiiven istumassa harjoitusmontun toisella puolella, katseet suunnattuna alhaalla montussa oleviin oppilaisiin - minuun ja Vadelmatassuun.
Kuutamolaine oli myös montun toisella puolella, aivan emomme vieressä. Naaras näytti yrittävän kommunikoivan Korppisiiven kanssa, mutta kun hän ei saanut tähän yhteyttä, hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun.
"Missä me olemme?" hän kysyi äänessään epäluuloinen värinä.
En vastannut mitään. Olin jäänyt tuijottamaan nuorempaa itseäni, jonka luokse Karpalonenä oli laskeutunut Korppisiiven lähdettyä paikalta Vadelmatassun kanssa. Näin, miten suuni avautui mutistessani jotakin, mutta en ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni, mitä. Menin lähemmäksi, ja juuri silloin Karpalonenä laski häntänsä nuoren oppilaan selän päälle ja naukaisi lohduttavasti:
"Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua."
Minulle tuli yhtäkkiä hyvin levoton olo, sillä muistin juuri, mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Seurasin paikoilleni naulittuna, miten nuorempi minäni ilmoitti yllättäen soturille haluavansa saalistaa ja loikki sen jälkeen sanaakaan sanomatta pois paikalta.
“Tyrskytassu, odota!” Karpalonenä ryntäsi oppilaan perään, ja samassa metsä ympärillämme muutti muotoa. Kuutamolaine seisoi vähän sivummalla karvat pystyssä, täysin tiedottomana siitä, mitän hän seuraavaksi joutuisi todistamaan.
Katsoin Kuolonklaanin rajan lähelle kyyristynyttä raitaturkkista kollia - itseäni - ja odotin sydän pamppaillen lähestyvää tragediaa. Kuutamolaine oli ilmeisesti huomannut levottomuuteni ja vilkuili vuoron perään minua ja muistoa.
Pensaiden takana vilahti kuolonklaanilaisen turkki, jota kohti oppilas-minä hyökkäsi raivokkaasti. En kuitenkaan ehtinyt ylittää rajaa, sillä jostain takaani ilmestyi Karpalonenä, joka loikkasi päälleni ja esti hyökkäykseni. Olin niin herkillä ja raivopäissäni, että kohdistinkin iskuni sen enempää ajattelematta mestariini. Sydäntäni riipaisi katsella, kuinka valkoturkkinen soturi kaatui maahan kouristellen ja veri värjäsi lehtien peittämän maan hänen allaan punaiseksi.
"Mitä minä olen tehnyt", noiden sanojen kuuleminen tuntui särkevän jotain sisälläni uudelleen. Aivan kuin sydämessäni ollut murtuma olisi alkanut säröillä pahemmin, kun katselin nuoremman itseni kyyristyvän toistamiseen kuolleen soturin vierelle ja hautaavan kuononsa tämän turkkiin. "Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?"
Tulikuumat kyyneleet kihosivat silmiini ja lysähdin istumaan muistoa vastapäätä.

//Jatkan tästä ite Kuutamolaineella :D

Keijukaisen ehdottaessa, että hän voisi käydä sanomassa pari valittua sanaa Kharonille puolestani, siirsin yhä hieman välttelevän katseeni harmaaseen naaraaseen. Mietin ajatusta hetken. Siitä olin nimittäin varma, että juuri nyt minun ja kumppanini välisestä kommunikointiyrityksestä ei syntyisi muuta kuin pahempi riita, ja riitelyä minä kaikkein vähiten kaipasin tässä tilanteessa. Tunsin myös Kharonin sen verran hyvin, ettei hän lähestyisi minua ensimmäisenä tällaisen sanaharkan jälkeen, vaan saattaisi pitää mykkäkoulua jopa usean päivän ajan, eikä sellaisenkaan sietäminen kuulostanut mitenkään erityisen houkuttelevalta. Joten niinpä aloin kallistua yhä enemmän kasvatti-emoni ehdotuksen puoleen.
"Voisitko todella?" kysyin hiukan epäilevästi. Keijukainen nyökäytti päätään.
"Jos se vain auttaa teitä selvittämään välinne."
Hento, kiitollinen hymy kohosi kasvoilleni. Mitä olisinkaan tehnyt ilman Keijukaista?
"Auttaisi se. Kiitos." Nousin ylös ja tassutin emoni vierelle. "Ethän kuitenkaan ole liian ankara - me molemmat tiedämme, millainen herkkänahka Kharon osaa olla, enkä missään nimessä halua, että hän tämän takia ottaa ja lähtee. Hän on tärkeä niin Yhteisölle kuin minullekin, vaikka osaakin olla ärsyttävän uppiniskainen halutessaan."

//Keiju?

Olin hieman yllättynyt Päivänsäteen purkauksesta, mutta salaa olin tyytyväinen tyttäreni sanoista. Kharon oli aina vaikuttanut aivan liian pinnalliselta ja herkkänahkaiselta voidakseen olla minun tyttäreni ja Yhteisöni perijättären kumppani. Vaikka toivoinkin vain hyvää Päivänsäteelle, toivoin tämän olevan hänen ja Kharonin suhteen loppu. Mutta tiesin suututtavani tyttäreni vain, jos alkaisin laukomaan hänelle mielipiteitäni Kharonista. Edessäni surkeana nököttävä kissa sattui vain olemaan ainoa kissa koko maailmassa – itseni lisäksi tietenkin – jonka tunteista piittasin oikeasti.
"Anna hänen mököttää", tokaisin kireällä äänellä ja pudistelin päätäni, "ei hänellä ole mitään syytä olla sinulle vihainen. Ennemminkin sinulla on täysi oikeus olla hänelle vihainen! Hän on itsekäs ja typerä, jos kuvittelee voivansa puhua sinulle tuolla tavalla. Päivänsäde, et saa antaa hänen kohdella itseäsi noin ala-arvoisesti."
Terävä katseeni oli pysähtynyt Päivänsäteen tummansinisiin silmiin. Perijättäreni näytti alakuloiselta, huonovointiselta ja kiusaantuneelta. Hänen katseensa ei pysynyt kauaa vihreissä silmissäni, vaan se alkoi harhailla pesän tummissa seinissä, aivan kuin naaras olisi etsinyt pakotietä.
"Sinun on keskityttävä nyt itseesi, pentuihisi ja meidän suunnitelmaamme. Jos Kharon on niin hiirenaivoinen, anna hänen olla. Jos hän tosissaan rakastaa sinua, hän kyllä ymmärtää virheesi ja tulee pyytämään typerää käytöstään anteeksi. Tai jos tahdot, minäkin voin käydä vaihtamassa hänen kanssaan pari sanaa", ehdotin yrittäen saada katsekontaktia tyttäreni kanssa. Kuultuaan viimeisen ehdotukseni, tummanharmaa naaras käänsi tumman katseensa minuun.

Kasvattiemoni sanat tarjosivat minulle jonkin verran lohtua, vaikka ne eivät voineet täysin poistaa sisälläni kasvavaa epätoivoista tunnetta siitä, että olin pilannut elämäni kamalimmalla mahdollisella tavalla. Huomasin Keijukaisen hieman vastahakoisesta olemuksesta, ettei asian laatu vastannut hänen erityisosaamistaan, mutta arvostin kuitenkin sitä, että hän edes yritti saada minut näkemään tilanteessani hyviäkin puolia.
“Niin, onhan se totta, että yhteisö saa lisää uutta verta joukkoihinsa tällä tavoin”, sanoin hiljaa ja yritin vääntää naamalleni hymyntapaista uskotellakseni sekä itselleni että emolleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Todellisuudessa minua kauhistutti ajatus emona toimimisesta. En kokenut olevani vielä läheskään valmis moiseen vastuuseen ja elämänmuutokseen, kun ensisijainen tehtäväni - eli siis Mesitähden tappaminen - oli yhä työn alla. Oliko minun muka siinä sivussa vielä tarkoitus yrittää kasvattaa pentujakin? Voi hyvää päivää…
“Mitä teen Kharonin kanssa?” huokaisin lopulta, osoittamatta kysymystäni sen erityisemmin Keijukaiselle kuin itsellenikään. Nyt kun alkujärkytys oli alkanut hiipua, mieltäni oli noussut piinaamaan jo uusi asia. “Hän on minulle vihainen, koska en ollut onnellinen uutisesta, kuten hänen mukaansa olisi pitänyt… Hän jopa kehtasi syyttää minua itsekkääksi muka pilatessani häneltä ‘ainoan hyvän asian, joka hänelle on tapahtunut’. Voitko uskoa?! Kaiken yhdessä kokemamme jälkeen hänellä on otsaa kohdella minua kuin olisin vain jokin välikappale hänen onnelleen!” Huiskin hännälläni vihaisesti. Kynteni upposivat syvälle pesän kuivaan, multaiseen maahan, kun vain ajattelinkin kumppaniani, joka oli aiemmin puhunut minulle niin inhottavasti.
Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi purkauksestani, jota Keijukainen oli saanut - tai paremminkin joutunut - seuraamaan. Väläytin hänelle nopean, pahoittelevan hymyn ja korjasin hieman asentoani näyttääkseni vähemmän kyyryselkäiseltä raivohullulta, joka oli aikeissa kaivaa joltakulta silmät päästä.

//Keiju?

Tyrskytiikeri: 10kp + 4TaP -

Härmä: 29kp! -

Päivänsäde: 17kp -

Rubiini: 17kp + 2TaP -

Roska: 25kp! + 3TaP -

Keijukainen: 10kp -

Elämä Eloklaanin vanhassa metsässä oli alkanut sujumaan ihan kohtuullisen hyvin. Mitä nyt inhosin jokaista hetkeä, jonka jouduin viettämään metsässä, mutta muuten kaikki oli hyvin. Pyrin pitämään ajatukseni visusti siinä, mitä varten olimme täällä. Olimme hakemassa oikeutta, tappamassa Mesitähteä ja hänen saastaista sukuaan. Kun ajattelin sitä, tiesin kestäväni metsässä olemisen. Olin niin lähellä suunnitelmaa, jota olin punonut lähes koko elämäni ajan. Pian saisin kostettua sen, että minun Yhteisöni oli vähällä tuhoutua ja saisin viimein ansaitun kostoni.
Mutta myös huoli kalvoi mieltäni, sillä Päivänsäde oli ollut viime aikoina hyvin kummallinen. Naaras oli viihtynyt pitkälti omissa oloissaan, oli äkäinen ja huonovointisen oloinen. Pelkäsin, että tyttärelläni ei ollut kaikki hyvin. Olin päättänyt seurailla tilannetta vielä parin päivän ajan, ennen kuin ottaisin sen hänen kanssaan puheeksi.

Mutta eipä minun pitänyt odotella kauaa, sillä yllättäen Päivänsäde saapui luokseni ja ilmoitti haluavansa puhua kanssani. Siirryimme litteän kiven alla olevaan koloon, joka Kharonin mukaan oli toiminut Mesitähden pesänä. Pesään oli viety nyt tuoresaaliita, sillä en halunnut kenenkään joutuvan nukkumaan Mesitähden saastuttamassa pesässä. Se raukka, joka siellä nukkuisi näkisi varmasti painajaisia lopunikäänsä tai pahimmassa tapauksessa ottaisi Mesitähdeltä vaikutteita ja muuttuisi hänenkaltaisekseen.
Aivan yllättäen Päivänsäde kertoi jotain, jota en ollut odottanut. Hän kertoi odottavansa pentuja. Sanat jäivät kaikumaan päähäni. Odottiko Päivänsäde Kharonin pentuja? Päivänsäde sanoi jotakin, mutta en kyennyt keskittymään hänen sanoihinsa. En voinut uskoa tätä. Päivänsäde odotti pentuja. Katseeni oli aivan tyhjä, kun tyttäreni katsahti minuun kysyvästi ja hyvin varovaisesti. Naaras näytti niin pettyneeltä, että en voinut olla säälimättä häntä. Mutta siltikin olin järkyttynyt uutisesta; Päivänsäde odotti pentuja. Aivan kamalaa. Raukkaparka oli tuhonnut elämänsä. Tajusin, että nyt minun olisi keksittävä jotain järkevää sanottavaa, jotten loukkaisi Päivänsäteen jo valmiiksi säpälinä olevaa mieltä.
"Ömh.. No, ei se ole maailmaloppu. Minulle se olisi ollut maailmanloppu, mutta ei sinulle", yritin parhaani mukaan lohduttaa Päivänsädettä. Se ei oikeastaan kuulunut vahvuuksiini, mutta Päivänsäde oli minulle koko maailma, ilman häntä suunnitelmasta ei tulisi mitään.
"Sinä olet vahva ja pärjäät kyllä. Ei se helppoa ole ja tiedän, että se on varmasti aivan kamalaa. Mutta yritä ajatella asian hyviä puolia: Kujakissayhteisö vahvistuu ja saamme lisää kannattajia!" lisäsin vielä toivoen, että Päivänsäde edes yrittäisi ymmärtää, että halusin tukea häntä, vaikkei se tuntunutkaan oikein hyvältä... Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kissa, olisin liuennut paikalta ja ollut puuttumatta asiaan.

//Päivi? :o

Olin takuulla silminnähden pettynyt, kun eloklaanilaiskolli ei halunnut kertoa minulle nimeään. Kermanvärinen kollikissa aloitti vain uuden hyökkäyksen ja totesi, ettei hänen nimensä kuulunut minulle. En tahtonut taistella häntä vastaan, mutten halunnut antaa toisen tappaa minua noin vain. En ollut varma, olinko liian uppoutunut esittämään Deimosta, vai olivatko nämä rauhanomaiset ajatukset omiani. Taisteleminen tai tämän nimettömän kissan vahingoittaminen ei vain tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siispä annoin aika pitkälti eloklaanilaisen taistella yksin minua vastaan, vastaanottaen iskut urheasti ja pelotta. Kissa oli painanut pääni lumeen, niin että hengittäminen kävi vaikeaksi. Päätin antaa hänelle hetken, jotta hän voisi huomata, etten taistelisi vastaan. Se tuntui tehoavan, sillä kolli hellitti otettaan ja antoi minulle tilaisuuden nousta ylös. Mutta kissa ei ollut rauhoittunut lainkaan, vaan hän alkoi armotta ladella iskuja käpälillään kasvoilleni. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni aina, kun kynnet sivalsivat kasvojani. Ummistin silmäni, sillä en tahtonut eloklaanilaisen repivän silmiäni irti.
"Minä olen Varjotassu", kollikissa mourusi vihaisena. Se oli minulle iloinen yllätys, ehkä saisinkin tutustua tähän kiehtovaan kissaan! Varjotassu sen kun vain jatkoi pääni hakkaamista, ja minun oli tässä vaiheessa tehtävä jotain. Päätäni jomotti niin kovin, että pian takuulla menettäisin tajuntani. Kun Varjotassu iski minua vielä kerran kasvoihin, kumarruin nopeasti maata vasten karatakseni kollin iskuja. Heittäydyin maahan kyljelleni ja siitä selälleni kasvot takajalkojensa varassa seisovan kollikissan vatsaa kohti. Varjotassu ei ehtinyt tehdä mitään, kun potkaisin häntä kasvoihin takajaloillani, tarraten samalla etukäpälilläni hänen vatsaansa. Varjotassu reagoi liikkeeseen nopeasti kai tajutessaan, että vihollisen päästäminen vatsan alueelle oli varsin vaarallista. Hän kierähti nopeasti selälleen ja yritti potkia takajaloillaan päätäni. Kollin kynnet hapuilivat mustaa turkkiani kieriessämme hetken toistemme kimpussa maassa. En yrittänyt edelleenkään satuttaa Varjotassua, vaan halusin lopettaa tämän typerältä tuntuvan taistelun. Kierittyämme maassa hyvän tovin, pääsin irtaantumaan eloklaanilaisesta. Loikkasin karvat pystyssä taaemmas noin kissanmitan päähän Varjotassusta.
"Minähän sanoin, etten tahdo taistella kanssasi!" nau'uin vakavailmeisenä, "tässä koko sodassa ei ole mitään järkeä."
Keskustelu loppui melko lyhyeen, kun Hyökyaalto rynnisti kohti meitä hurjasti sähisten. Typerä pentuetoverini oli naulinnut katseensa Varjotassuun.
"Juokse, Varjotassu. Jos hän pääsee kimppuusi, minunkin on alettava taistelemaan tosissani tai johtajamme nirhaa minut", kuiskasin terävällä äänellä kollille, joka näytti edelleen hyvin vihaiselta. Varjotassu harkitsi pienen hetken sanojani. Hänen aikansa kävi vähiin. En minä niinkään välittänyt yhteisöstä ja Keijukaisen mielipiteistä, mutta jos hän saisi kuulla, etten taistellut vihollista vastaan, saisin heittää hyvästit henkikullalleni. Onnekseni Varjotassu ymmärsi ajoissa oman parhaansa. Kolli sähähti, loi minuun vihaisen katseen ja lähti juoksemaan takaisin kohti nummia. Hyökyaalto oli liian hidas, ja kermanvärinen kolli kiidähti hänen ohitseen ja jatkoi matkaansa veljeni ulottumattomiin. Valkoisen kollin pistävän oranssi katse käännähti minuun; hänen silmissään oli pettynyt, turhauttavan viattomalta näyttävä ilme.
"Roska! Sinä päästit sen menemään", kolli naukui kuin kyse olisi ollut jostain saaliseläimestä. Tyhjä katseeni käväisi veljessäni ja kääntyi Varjotassun suuntaan. Kermanvärinen kolli katosi nopeasti näköpiiristäni, mutta jäin tuijottamaan kohtaa, jossa hänet olin viimeisen kerran nähnyt.
"Hän oli liian vahva ja minä olen haavoittunut. Missä Rubiini on? Onko hän kunnossa?" käänsin keskustelun aiheen mahdollisimman nopeasti pois minusta. Halusin antaa veljelleni vastauksen, jota ei tarvitsisi alkaa puimaan sen enempää. Kolli kohautti lapojaan tietämättömänä.
"Näin hänen juoksevan metsään, joten juoksin hänen peräänsä ja kohtasin teidät. Olisin kyllä voinut voittaa ne kaksi eloklaanilaista itsekin, mutta minun oli tultava etsimään sinut", kolli naukaisi varovaisesti hymyillen. Se oli valhetta. Minä tunsin Hyökyaallon ja tiesin, että hän valehteli. Ei hän välittänyt minusta, eikä hän tosiaankaan olisi voinut voittaa kahta eloklaanilaista yksin. En halunnut alkaa haastamaan riitaa, joten jätin asian sikseen.
"Etsitään hänet ja palataan leiriin", lausahdin ilmeettömänä ja lähdin veljeni perässä etsimään Rubiinia. Haavojani kirveli inhottavasti. Varjotassu oli tehnyt melkoista jälkeä..