Aika kului ja kujakissayhteisö alkoi kotiutua uudelle reviirilleen. Metsässä eläminen toi omat haasteensa kissoille, jotka olivat tottuneet kaksijalkalassa asuessaan aivan erilaiseen ympäristöön, mutta vähitellen arki alkoi rullata. Metsästäminen oli monelle - kuten Härmälle - aluksi haastavaa, sillä täällä oli liikuttava aivan erilaisessa maastossa ja saalistettava aivan erilaista riistaa. Härmää helpotti se, että hän oli elänyt suurimman osan elämästään metsässä, mutta siitä huolimatta hän huomasi, että oli selvästi jo tottunut kaksijalkalan oloihin. Ei Härmä koskaan ollut kummoinen saalistaja ollutkaan, joten Keijukainen laittoi hänet mieluummin rajapartioihin.
Rajapartiot toivat Härmälle oivan tilaisuuden etsiä Kanervaa. Kun sopiva tilaisuus avautui partioissa, Härmä livahti aina hiukan kauemmas muista ja yritti löytää mentorinsa hajujälkeä. Hänen oli oltava varovainen, sillä Keijukainen oli edelleen tarkka jäsenten liikkumisista. Keijukaisen kanssa partioidessa hän ei mitään yrittänytkään.
Härmälle oli alkanut hedelmättömien etsintöjensä myötä valjeta, ettei Kanerva ollut ainakaan kujakissayhteisön uudella reviirillä. Hän myös epäili, ettei vanhaa naarasta löytyisi myöskään Kuolonklaanin tai Eloklaanin reviireiltä, sillä klaanikissat olisivat varmasti ajaneet hänet tiehensä. Kanerva oli jossain muualla. Hän saattoi olla hyvinkin kaukana, jossain Härmän ulottumattomissa, mutta kolli ei luovuttaisi. Hän oli niin lähellä emonsa murhaajan löytämistä, oli kenties jo taistellut tätä vastaan tai nähnyt tämän Kuolonklaanin leirissä. Härmän oli vain saatava tietää, kuka tappaja oli. Edes pieni vinkki Kanervalta auttaisi suuresti.
Härmä oli tullut siihen tulokseen, että hänen oli pakko lähteä kujakissojen reviiriltä. Se tulisi kuitenkin olemaan hiukan ongelmallista. Keijukainen ei todellakaan päästäisi häntä noin vain lähtemään, eikä pakeneminen ollut tiukasti vartioidussa yhteisössä vaihtoehto. Edes yömyöhään leiristä hiippailu ei onnistuisi, sillä Keijukainen määräsi joka yö jonkun vartioon leirin suuaukolle. Oli selvää, että Härmä pääsisi lähtemään leiristä vain Keijukaisen luvalla, eikä hän ollut varma, voisiko saada tuota lupaa. Hänen oli kuitenkin pakko yrittää, vaikka se johtaisikin siihen, ettei kujakissayhteisön johtaja enää luottaisi häneen. Millään muulla ei ollut väliä kuin Kanervan löytymisellä.
Eräänä päivänä partion jälkeen Härmä harppoikin suoraan Keijukaisen luo. Hän toivoi naaraan olevan hyvällä tuulella, etenkin luottavaisella tuulella, mutta se oli harvinaista herkkua. Hän löysi harmaan naaraan leirin keskellä seisovan litteän kiven juurelta. Härmä oli miettinyt tarkkaan sanojaan ja toivoi löytäneensä oikeat.
“Keijukainen, voimmeko puhua hetken?” Härmä kysyi ehtiessään yhteisön johtajan luo. Keijukainen katsoi häntä uteliaana: vakava ilme Härmän kasvoilla kertoi, että hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Harmaa naaras nyökkäsi ja astahti kauemmas parista muusta kujakissasta, jotka juoruilivat ketunmitan päässä kaksikosta.
“Selvä. Mitä asiaa sinulla on?”
Härmä teki parhaansa näyttääkseen katuvalta ja varovaiselta, jotta Keijukainen kuvittelisi, ettei hän mielellään tätä tehnyt.
“Noh… Eräs ystäväni asuu näillä seuduilla”, Härmä aloitti ja siirteli maata tassunsa alla teeskennellyn hermostuneesti. “Hän on todella taitava parantaja. Opin häneltä kaiken, minkä tiedän. Ajattelin, että hänestä voisi olla hyötyä kujakissayhteisölle. Olisi parempi, jos meillä olisi kaksi parantajaa.”
Härmä kohtasi hetkeksi Keijukaisen katseen vain nähdäkseen, että naaras siristeli epäileväisenä silmiään.
“Kenties”, kujakissa murahti nyökäten. “Yritätkö sanoa, että haluat lähteä etsimään häntä?”
Hienoa. Keijukaisen nopea päättelykyky helpottaisi Härmän työtä hiukan.
“Kyllä. Uskon, että hän olisi halukas liittymään kujakissayhteisöön”, Härmä sanoi hymyillen. “Hän olisi hieno lisä joukkoomme.”
Keijukainen nyökkäsi jälleen ja näytti puntaroivan Härmän ehdotusta. Härmä tiesi, ettei ollut Keijukaisen silmissä mikään luotettavin yhteisöläinen, mutta oli hyvä merkki, että naaras edes harkitsi asiaa.
“Ymmärrät varmasti, että en mielelläni noin vain päästä sinua lähtemään”, Keijukainen sanoi hetken päästä. “Mutta jos uskot, että hänestä tosiaan olisi hyötyä kujakissayhteisölle, voin antaa sinulle luvan lähteä etsimään häntä.”
Härmä tunsi olonsa voitonriemuiseksi. Hän ei ollut olettanut naaraan suostuvan näin helposti. Harmaa kolli oli jo valmis kiittelemään Keijukaista vuolaasti, kun kujakissayhteisön johtaja yllättäen jatkoi.
“Mutta”, Keijukainen sanoi ja katsoi Härmää terävästi silmiin, “jos et palaa, ennen kuin puissa on lehdet, me etsimme sinut, missä vain piileksitkään, ja tapamme sinut. Onko tämä selvä?”
Kun Keijukainen sanoi nuo sanat, Härmä uskoi niiden olevan täyttä totta. Hän kuolisi, jos ei palaisi, Keijukaisen kylmä katse takasi sen. Onneksi Härmän aikeena ei kuitenkaan ollut jättää kujakissayhteisöä taakseen, sillä hänen oli edelleen pysyttävä klaanien lähellä. Hän etsisi Kanervan ja palaisi takaisin ennen lehtien puhkeamista.
“On, Keijukainen”, Härmä sanoi vakavasti. “Minulla ei ole mitään aikomuksia paeta, jos sitä pelkäät. Voit luottaa minuun.”
Keijukainen katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi sitten.
“Milloin lähdet?” naaras kysyi ja näytti rentoutuvan hiukan. Härmä virnisti.
“Nyt heti. Toivon mukaan näemme pian, Keijukainen.”

“Onneksi olkoon, odotat pentuja.” Härmän sanat kolahtivat kovaa ja jäivät kaikumaan korviini kuin ikävä tinnitus. Harmaa parantaja sanoi vielä jotakin muutakin, mutta olin uutisesta yhä niin shokissa, että saatoin vain tuijottaa tätä epäuskon vallassa.
Pentuja? Odotin pentuja? Kharonin pentuja? Meidän pentujamme? Montako pentua? Minun sisällänikö? Kysymykset pyörivät mielessäni vinhaa vauhtia, ja tunsin pienen paniikin poikasen pyrkivän ylös kurkkuani pitkin ja salpauttavan samalla hengitykseni. Kun Härmä oli poistumassa paikalta, käännyin katsomaan kumppaniani, jonka uskoin jakavan kanssani saman järkytyksen, mutta sen sijaan näinkin Kharonin poikkeuksellisen iloiset kasvot. Missä oli se järkytys, jonka olin odottanut näkeväni?
“Tämä on mahtavaa!” Kharon hihkaisi, selvästi enemmän innoissaan kuin kauhuissaan ajatuksesta pentujen saamisesta. En saattanut uskoa, että hänen reaktionsa oli todellinen. Oliko hän oikeasti mielissään tästä?
“Ei”, vastasin ääni käheänä ja yritin nieleskellä saadakseni sen kuulumaan paremmin, “ei ole mahtavaa.” Ilmeestäni saattoi helposti päätellä, että olin kaikkea muuta kuin iloinen uutisesta. Myös Kharonin onnistui tulkita tunnetilani oikein, ja hänen haltioitunut hymynsä vaihtui nopeasti tympääntyneeksi kulmien kurtistukseksi.
“Mitä ketunläjää tuo on tarkoittavinaan? Pennuista kuuluu olla onnellinen!” kumppanini maukui terävästi, enkä voinut olla panematta merkille hänen äänensä syyttävää sävyä. “Miten voit olla niin itsekäs? Olen menettänyt ihan kaiken, enkä saata uskoa, että pilaat minulta tämän ainoan hyvän asian, joka minulle on koskaan tapahtunut!”
Kharonin sanat saivat minut entistä järkyttyneemmäksi. Miten hän saattoi puhua minulle noin tällaisella hetkellä?! Punnersin itseni ylös vähän turhan nopeasti, ja se sai huimaukseni pahenemaan hetkellisesti, mutta olin juuri nyt niin vihainen kumppanilleni, että huippaus tuntui pieneltä sen rinnalla.
“Minäkö itsekäs?” viuhdoin hännälläni. “Luulin, että minä olen yksi niistä hyvistä asioista, joita sinulle on tapahtunut, mutta näköjään merkkaan sinulle vähemmän kuin nämä sisälläni kasvavat loiset!” Sillä hetkellä “loinen” kuulosti parhaimmalta tavalta kuvata epätoivottuja pentuja, jotka olivat vallanneet sisukseni ja imivät ahnaasti elinvoimaani joka päivä vähän enemmän. Huomasin, että sanavalintani sai Kharonin loukkaantumaan entistä pahemmin.
Ärähdin ääneen ja painelin sen jälkeen sanaakaan sanomatta kumppanini ohitse ulos pesästä. Juuri nyt kaikista vähiten halusin olla Kharonin seurassa, joka ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miten kamalalta minusta tuntui saada tietää, että sisälläni kasvoi jotakin, joka ei mielestäni sinne kuulunut.
Keijukainen istui yhä Litteäkiven vieressä, mutta Tyrskytiikeri oli lähtenyt jo johonkin tämän luota sillä välin, kun olimme olleet parantajan pesässä. Kurkkuani kuristi, kun lähestyin kasvattiemoani. Minua pelotti kertoa hänelle uutiset pennuista, sillä tiesin, millainen naaraan suhtautuminen minun ja Kharonin kumppanuuteen oli jo ollut. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että juuri emoni oli ainoa kissa, jolle saatoin puhua asiasta tällä hetkellä.
“Voimmeko puhua jossakin kahdestaan?” kysyin Keijukaiselta, joka nosti harmahtavan vihreän katseensa minuun turkistaan, jota tämä oli ollut sukimassa.
“Voimme puhua tuolla”, naaras viittasi hännällään Litteäkiven alla sijaitsevaan koloon, jonne yhteisö säilöi ruokansa.
Livahdin Keijukaisen edellä hämärään onkaloon ja käännyin sitten kohtaamaan tämän kasvotusten. Yritin löytää sanoja, mutta asian sanominen ääneen kuulosti mahdottomalta ja niin vastenmieliseltä, että ihan pahaa teki.
“Odotan pentuja”, töksäytin lopulta hieman tökerön kuuloisesti, “enkä tiedä, mitä teen. Kharon suuttui minulle, kun en ollutkaan uutisesta iloinen niin kuin hän, ja suoraan sanottuna minua kauhistuttaa ajatella, että kuun päästä minun pitäisi kyetä puskemaan itsestäni ulos kissanalkuja…” Lysähdin istumaan, sillä seisominen alkoi tuntua liian raskaalta. Painoin pääni alas vähän häpeissäni, ja odotin sydän tykyttäen hermostuneesti kasvattiemoni tuomiota. Pelkäsin, että hän ei voisi enää rakastaa minua samalla tavalla kuin ennen.

//Keiju? D:

Härmä kuunteli ilmeenkään värähtämättä, kun Päivänsäde luetteli oireitaan. Mikään ei kuulostanut hälyttävältä eikä oikeastaan edes vakavalta. Jo se, että Päivänsäde oli ylipäätään päässyt omin jaloin parantajan pesälle, oli merkki siitä, että hän kyllä selviäisi. Oireet eivät kuitenkaan olleet niin tavanomaisia, että ne olisi voinut laittaa pilaantuneen riistan tai univajeen piikkiin. Härmällä olikin jo aavistus siitä, mikä Päivänsädettä vaivasi.
“Katsotaan”, sanoi parantaja ja heilautti hännällään sammaleisen makuusijan suuntaan. “Käy tuohon maaten. Minun on tutkittava sinua tarkemmin.”
Päivänsäde kömpi heikosti pedille ja kellahti kyljelleen. Kun naaras oli asettunut mukavasti sammalille, Härmä laski tassunsa tämän vatsalle. Hän oli varovainen tunnustellessaan kujakissan kylkeä, jotta ei satuttaisi Päivänsädettä ja samalla tuntisi pienimmätkin liikkeet. Kharon odotteli edelleen kumppaninsa vierellä huolestunut ilme kasvoillaan. Härmää huvitti hiukan kaksikon vakava, pelokas suhtautuminen, mutta hän peitteli virnettään parhaansa mukaan.
Kun Härmä oli varma diagnoosista - vaikka ei hän paljoa varmistusta Päivänsäteen oireiden jälkeen ollut tarvinnutkaan - harmaa kolli katsoi kumpaakin kissaa tyynesti silmiin.
“Onneksi olkoon, odotat pentuja”, Härmä sanoi Päivänsäteelle ja väräytti huvittuneena viiksiään. “Et ole kuolemassa, vaikka en nyt tiedä kuinka toivottuja nämä uutiset olivat.”
Härmä antoi naaraan sulatella tätä uutista hetken, ennen kuin jatkoi.
“Suosittelen, että siirryt pian pois partiotehtävistä sun muista. On parempi, että et rasita itseäsi liikaa. Arvioisin, että pennut syntyvät suunnilleen kuun kuluttua.”

//Päivi tai Kharon?

//TAISTELUTARINA

Olin lähtenyt partioon yhdessä pentuetoverini Hyökyaallon ja Rubiinin kanssa. En pitänyt saalistamisesta en sitten yhtään! Sain joka saalistuspartion päätteeksi kuulla kommentteja kujakissoilta, miten surkeasti olin pärjännyt. Se oli totta, harvoin minä edes olin saanut mitään kiinni. Inhosin sitä, kuinka kissojen katseet kääntyivät aina minun mustaan turkkiini, kun joku arvosteli saalistustaitojani.
Kesken kaiken Hyökyaalto oli aivan yhtäkkiä rynnistänyt rajan yli suoraan Eloklaanin reviirin puolelle. Typerä veljeni oli seurannut rusakkoa ymmärtämättä, että pitkäkorva oli juossut jo rajan yli suoraan kohti vihollispartiota. Eloklaanilaisten joukossa oli minulle tuttu kissa, jonka kanssa olin taistellut hyökätessämme Eloklaanin leiriin. Kun kolmesta eloklaanilaisesta selvästi vanhin ja kokenein kissa lähti syöksymään kohti Hyökyaaltoa, oli selvää, että tästä syntyisi taistelu. En pitänyt turhasta verenvuodatuksesta, mutta täytyi myöntää, että olin jollain sairaalla tavalla iloinen tavatessani taas kermanvärisen kollin! Jokin hänessä kiehtoi minua, mutten ihan osannut sanoa mikä. Kermanvärinen kolli syöksyi kohti minua, enkä ehtinyt väistää hänen nopeaa hyökkäystään. Kissan käpälä iskeytyi inhottavasti vasten kasvojani. Kamppailimme melko tasaväkisesti hetken, kunnes vihollinen sai otteen minusta. Hänen käpälänsä olivat kietoutuneet niskani ympärille ja hetken luulin jo, etten pääsisi siitä irti. Tämä kissa ei ollut lainkaan sellainen, millaiseksi eloklaanilaisia oli kuvailtu. En tiennyt miksi, mutta juuri se taisi olla syy, jonka vuoksi kissa oli kiinnostava. Ellemme olisi olleet vihollisia, olisin mielelläni selvittänyt, mikä hän oikein oli kissojaan..
Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä, että jäisin tämän kiehtovan kissan otteeseen ikuisuudeksi. Vaikka kissa niin kiinnostava olikin, en halunnut jäädä tähän. Asentoni oli kerrassaan epämukava, ja kollikissa teki kaikkensa saadakseen sen entistä epämukavammaksi. Siispä heittäydyin aivan veltoksi ja ihmeen kaupalla onnistuin rimpuilemaan irti toisen otteesta. Kierähdin ketterästi taaemmas ja kampesin itseni pystyyn, kääntynen nopeasti vastustajani puoleen. Kermanvärisen kissan savuisissa silmissä oli vihainen ilme. Olin hieman harmissani siitä, ettei toinen ollut iloinen nähdessään minua. Minä sentään olin ollut viime kohtaamisen aikana erityisen kiltti. Kollikissa loikkasi kynnet ojossa minua kohti, mutta väistin hänen liikkeensä ja lähdin juoksemaan kohti metsää, kauemmas rajasta. Kuten olin arvellutkin, kolli lähti aikailematta perääni. Kun välimatkaa muihin oli tarpeeksi paljon, pysähdyin ja käännähdin äkkiä vastustajani puoleen, hyökäten sitten häntä kohti. Vihollinen ei ehtinyt vastaanottaa iskuani, joten pääsin iskemään vaivatta hänen selkäänsä. Upotin hampaani eloklaanilaisen niskaan ja iskin käpälilläni tämän turkkia. Hetken kuluttua loikkasin pois kollin niskasta ja laskeuduin lumiselle maalle.
"Hei, me emme tainneet esittäytyä viime kerralla", naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen taas ottaa Deimoksen roolin, "minun nimeni on Roska. Mikä sinun nimesi on?"

//VarjoKurre?

//TAISTELUTARINA (1TaP)

Rubiini taisteli mielipuolisella vimmalla, joka oli peräisin hänen toiselta, häiriintyneeltä puoleltaan. Albinonaaras ei säästellyt iskujaan kurittaessaan siniharmaata eloklaanilaista, jonka epätoivoiset yritykset puolustautua hyökkäyksiltä lähinnä vain ruokkivat kujakissan taistelutahtoa. Hänen silmissään naaras näyttäytyi kuin pelokkaana saaliseläimenä, joka tiesi kohtalonsa olevan lukkoon lyöty, mutta yritti siitä huolimatta uhmata sitä.
Eloklaanilainen horjahti Rubiinin lyödessä tätä tassullaan kasvoihin. Rubiini päästi ilmoille eläimellisen rääkäisyn ja syöksyi koko painollaan kissan päälle, kaataen tämän lumeen. Hän painoi toisella tassullaan nuorta naarasta maata vasten ja kohotti toisen käpälänsä ylös tehdäkseen sillä kuolettavan iskun kissan paljaana olevaan kaulaan. Kuitenkin juuri sillä hetkellä hänen silmiensä edessä välähti kuva maassa makaavasta Pähkinästä, jonka sairaat silmät tuijottivat häneen anelevasti.
“Ei!” hän haukkoi henkeä ja astui typertyneenä kauemmaksi lumessa makaavasta kissasta. Rubiinin päässä jyskytti. Taistelun äänet hänen ympärillään muuttuivat pelkiksi etäisiksi kaiuksi, ja hän vain tuijotti siniharmaata eloklaanilaista poissaolevasti.
“Anna anteeksi, Pähkinä…” Rubiini vaikersi hiljaa sekavana. “Anna anteeksi… Annathan anteeksi…”
Sillä välin eloklaanilaisen oli onnistunut päästä takaisin jaloilleen. Rubiini seurasi tätä tarkasti katseellaan, ikään kuin yrittäen varmistua siitä, kuka tämä oli. Hänen mielensä teki tepposia ja sekoitti nykyisen ja menneen keskenään - oliko hänen edessään todellakin Eloklaanin kissa vaiko Pähkinä?

//Sade?

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale on rajakahakasta, eli 130 sanaa = 1TaP)

"Voi Pähkinä. Tänään on ollut niin kovin kaunis päivä. Aurinko paistaa ja linnut laulavat - hiirenkorvaan ei varmastikaan ole enää pitkä aika!" Rubiini huokaisi katsellen haaveilevasti puiden latvojen takaa pilkistävää palaa taivasta.
"Hei Rubiini, kenelle sinä juttelet?" Leopardi ilmestyi Rubiinin taakse.
Rubiini kääntyi katsomaan täplikästä naarasta hymyillen hieman aavemaisesti. "Pähkinälle."
Leopardin hämmentynyt ilme muuttui myötätuntoiseksi. "Kaipaat häntä varmasti kovasti."
Rubiini kallisti päätään kysyvästi. "Miksi kaipaisin? Hänhän on aivan tässä näin", hän sanoi ja laski tassunsa edessään olevan myyrän kallon päälle. "Vai mitä, Pähkinä?"
Valkoisena hohtava kallo pysyi vaiti, mutta Rubiini naurahti vähän, ihan kuin hän olisi voinut kuulla sen vastaavan myöntävästi hänen kysymykseensä.
Leopardi tuijotti pitkään kalloa, ennen kuin siirsi hiukan järkyttyneen katseensa taas Rubiinin. Rubiini käänsi kalloa sen verran, että sen tyhjät silmäkuopat tuijottivat takaisin Leopardiin. Täplikäs naaras luimisti korviaan hämmentyneen oloisena ja oli ilmeisesti aikeissa sanoa jotakin, ennen kuin heidät keskeytettiin Hyökyaallon toimesta.
"Rubiini! Meidän piti mennä saalistamaan", siro, valkoinen kolli muistutti. Tämä katseli häneen ja Leopardiin päin läheltä leirin sisäänkäyntiä yhdessä siskonsa Roskan kanssa.
"Olen tulossa", Rubiini lirkutti vastaukseksi ja silitti sitten nopeasti hännällään kalloa. "Tulen pian takaisin, Pähkinä. Leopardi pitää sinulle sillä välin seuraa." Hän katsoi päätä hetken hyvin lämpimästi, ennen kuin siirsi katseensa Leopardiin. "Pidä hänestä huoli sillä välin, kun olen poissa." Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti kepein askelin toisten nuorten kissojen luo.

Kujakissojen uusi väliaikainen koti oli Rubiinista kovin kaunis. Oli paljon puita, vesistöjä ja saalistuspaikkoja. Erityisesti tämä komea koivumetsä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen, ja hän olisi voinut viettää siellä kaiken aikansa!
Rubiini oli aivan omissa maailmoissaan, eikä heti huomannut Hyökyaallon heiluvaa häntää, jolla nuori kolli yritti viestittää, että lähistöllä oli rusakko. Hyökyaalto käski häntä ja Roskaa odottamaan paikallaan ja lähti sitten itse hiipimään eläintä kohti.
Rubiini seurasi saalistusta pää aavistuksen kallellaan. Hänen mielessään välähti kuvia Pähkinän kouristelevasta ruumiista, taistelevista ja rääkyvistä kissoista Eloklaanin leirissä, Ukosta palavassa talossa… Naaraan tyyni, rauhallinen olemus säröili, mutta hän taisteli parhaansa mukaan sisäisiä demoneitaan vastaan, jottei se olisi näkynyt ulospäin. Nyt oltiin metsällä, ei tappamassa silkasta tappamisen ilosta.

Hyökyaalto oli kadonnut Rubiinin ja Roskan näköpiiristä hetkeksi. Naaraat seurasivat kollin ja tämän jahtaaman rusakon hajujäljen perässä Eloklaanin rajalle, jonka toiselle puolelle valkoinen erakko oli pysähtynyt. Rubiini huomasi tämän keskustelevan kolmen eloklaanilaisen kanssa. Ilmeisesti rusakko oli päässyt karkuun, sillä koko eläintä ei näkynyt missään. Voi harmi…
Eloklaanilaiset eivät vaikuttaneet olevan kovin mielissään Hyökyaallon astuttua heidän puolelleen rajaa, ja nämä yrittivätkin kovasti saada tätä lähtemään. Yhtäkkiä kiihkeä väittely puhkesi taisteluksi, ja tabbykuvioinen naaras loikkasi Hyökyaallon kimppuun. Siinä samassa myös kermanvärinen kolli oli syöksynyt Roskan päälle, ja täysi rähinä oli päällä.
Rubiinin turkkia alkoi kihelmöidä, kun hän katsoi toistensa kimpussa pyöriviä kissoja. Hänen katseensa lukittui ainoana ilman vastustajaa olevaan siniharmaaseen naaraaseen, ja hänen kasvoilleen levisi hieman kajahtanut hymy.
"Näköjään me tanssimme yhdessä!" hän hihkaisi ja ryntäsi sitten varoittamatta toista nuorta kissaa päin.

//Sade, Roska, Varjo?

Härmän vähättelevä suhtautuminen hengenhätääni sai minut hieman ärsyyntyneeksi. Luulisi, että kolli tajuaisi olla edes vähän huolissaan, kun yhteisön perijätär ryntäsi parantajan pakeille kipujaan valittaen. Jos minulle sattuisi jotakin, Härmä saisi henkilökohtaisesti katua välinpitämättömyyttään Keijukaisen tietoon tullessa, ettei tämä ollut kyennyt tekemään mitään hyväkseni.
"Minua huimaa ja oksettaa ja aamuisin on aivan kamala olo", aloitin oireiden luetteloinnin, "ja välillä minulla ei ole ollenkaan nälkä, kun taas toisena päivänä voisin syödä vaikka kokonaisen jäniksen yksinään. Kaiken tuon lisäksi mielialani on viime aikoina ollut… no, epävakaa."
Selittäessäni kaikista ilmiselvistä kuolemaan johtavan taudin oireista, minulle iski jälleen hirveä heikotus. Jouduin sulkemaan silmäni hetkeksi estääkseni pesää pyörimästä ympärilläni. Kai Härmä nyt itsekin näki, miten sairas olin? Tässä vastenmielisen hajuisessa pesässä täytyi olla jotakin, joka helpottaisi oloani. Ja jos Härmä ei löytänyt minulle sellaista rohtoa, etsisin sen omin käpälin.
"No, mitä mieltä olet?" kysyin avatessa silmäni ja kohdistaessa yhä hieman utuisen katseeni harmaaseen kolliin. "Mihin sairauteen oireeni viittaavat? Onhan siihen olemassa parannuskeino?"

//Härmä (tai Kharon)?

Kun eloklaanilaiset oli häädetty leiristään, kujakissayhteisö oli ottanut tilan haltuunsa. Härmälle se tarkoitti sitä, että hänellä oli pitkästä aikaa oma yrttivarastonsa. Kun kujakissayhteisö oli taistelun jälkeen alkanut tutkia uutta majapaikkaansa, Härmä oli nenänsä johdattamana suunnannut suoraan yrtintuoksuiseen pesään. Hänen silmänsä olivat oikein laajentuneet hämmästyksestä, kun harmaa kolli oli nähnyt huolellisesti lehtien päälle koottujen yrttikekojen rivit. Edes hän ja Kanerva eivät koskaan olleet keränneet näin vaikuttavaa yrttikokoelmaa. Toisaalta Härmä huomasi, että muutamia hänen itse melko tärkeinä pitämiään yrttejä puuttui, ja osa eloklaanilaisten parantajien rohdoksista oli kollille täysin vieraita. Selvästi yrttitieto vaihteli alueittain.
Viime päivät Härmä olikin yrittänyt pähkäillä, mihin näitä mysteeriyrttejä saatettiin käyttää. Vaikka kolli ei muusta tuntunut välittävän kuin emonsa murhan kostamisesta, yrteistä ja parantamisesta hän oli aina ollut kiinnostunut ja valmis oppimaan lisää. Koska vapaaehtoisia koekaniineja ei ollut löytynyt, Härmä oli melko uhkarohkeasti kokeillut joitain yrteistä itseensä. Useimmilla ei ollut merkittävää vaikutusta, mistä Härmä päätteli, että niitä käytettiin vain johonkin tiettyyn vaivaan. Yksi oli kuitenkin saanut hänet menettämään tajunsa, ja noihin häijyihin marjoihin kolli olikin kokeilunsa viimein lopettanut.

Eräänä päivänä Härmä oli juuri saapunut keräilemästä minttua, kun mekkala parantajan pesän suulla kiinnitti hänen huomionsa. Hän nakkasi lehdet maahan harmistuneena siitä, että hänen työskentelynsä oli keskeytetty todennäköisesti jollain jonninjoutavalla. Kun harmaa kolli kääntyi ympäri, hän kohtasi Päivänsäteen ja Kharonin hätääntyneet katseet. Koska kumpikaan ei näyttänyt haavoittuneelta eikä millään tavalla sairaalta, Härmä kallistui yhä enemmän sen puoleen, että asia tosiaan oli jonninjoutava.
“Härmä, olenko minä kuolemassa? Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!”
Härmä kohotti kulmiaan Päivänsäteen vauhkoamiselle sen enempää tilanteesta huolestumatta.
“Yleensä kuolevat kissat pitävät hiukan vähemmän meteliä”, harmaa parantajakolli tuhahti. “Rauhoitu nyt aivan ensiksi ja kerro, mitä oireita sinulla on.”

//Päivi? Kharon?

//TAISTELUTARINA (4TaP)

Eloklaanilainen alkoi todella käydä hermoilleni! Nykyajan nuorilla ei ollut minkäänlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Jos tuo räkänokka olisi tiennyt, millaisiin julmuuksiin olin kykeneväinen, hänellä olisi varmasti ollut eri ääni kellossa. Sen sijaan vaikutelma, jonka hän nyt minusta sai, oli hidas ja kömpelö katinroikale, joka ei pärjännyt edes keskenkasvuiselle pennunrääpäleelle. Ei ihme, että Keijukainen piti minua epäpätevänä.
Kun Malvatassu ryhtyi kurkottelemaan viereisen puun oksia kohti, minulle ei jäänyt montaakaan vaihtoehtoa - joko antaisin oppilaan päästä livistämään käpälistäni tai suostuisin hänen typerään sopimukseensa. Sopimukseen suostumalla minulla sentään oli jonkinlainen mahdollisuus päästä tilanteessa voiton puolelle, vaikka se olikin häviävän pieni.
"Hyvä on, rääpäle!" puuskahdin naaraalle ja lähdin laskeutumaan alaspäin samalla, kun sanoin hänelle: "Suostun sopimukseesi! Jos saan sinut kiinni ennen rajaa, lähdet minun mukaani, ja jos taas en, kerron sinulle, miksi hyökkäsimme kimppuunne."
"Rajalla nähdään", Malvatassu virnisti, ja samalla hetkellä naaras loikkasi seuraavaan puuhun.
Samaan aikaan olin itse melkein päässyt takaisin tukevalle maankamaralle. Matkaa maahan oli noin hännänmitan verran. Ryhdistäydy nyt, Tyrskytiikeri! Oletko kissa vai hiiri? Pudottauduin lumeen, ja lähdin saman tien puita pitkin etenevän oppilasnaaraan perään. Eloklaanilainen oli yllättävän nopea, vaikka keikkuikin korkealla maanpinnan yläpuolella.
Joutuessani pujottelemaan paksujen koivurunkojen välissä, menetin välillä näköyhteyden kissaan, mutta oksistosta kuuluva rapina ilmiantoi minulle tämän olinpaikan.
Koivumetsän raja häämötti jo edessäpäin, ja sen jälkeen alkoi Eloklaanin uusi, pienennetty reviiri. Pistin tassua toisen eteen pysyäkseni Malvatassun vauhdissa, mutta lumessa tarpominen kävi ihan työstä, ja olin auttamatta jäljessä.
Tunsin turhautumisen yltyvän sisälläni, kun näin laikukkaan kissan laskeutuvan alas puusta muutaman ketunmitan päässä ja hyppelevän sen juurelta nummea kohti - naaras oli päässyt Eloklaanin puolelle rajaa.
"Minä ehdin ensin", Malvatassu maukui omahyväisesti, kun pääsin hänen kohdalleen, "joten antaa kuulua: Miksi kävitte kimppuumme, ja ennen kaikkea, miksi veitte metsäni?" Naaras katsoi minua vaativasti, vastauksia vailla. Vastauksia, jotka minun oli hänelle annettava suostuttuani hänen typeriin ehtoihinsa. Mutta toisaalta taas, nautin siitä, kun sain kertoa jollekulle suurista suunnitelmistamme… Halusin eloklaanilaisten elävän pelossa ja epävarmuudessa.
"Eikö se ole aika ilmeistä? Haluamme tuhota teidät", naurahdin kuivasti. "Ennen kaikkea haluamme tuhota teidän päällikkönne - arvostetun, rakastetun ja kunnioitetun Mesitähtenne, joka on teoillaan tuhonnut monen, monen kissan elämän."
Ennen kuin Malvatassu ehti sanoa mitään, takaani kuului askelia, joiden äänen lumi osittain vaimensi. Haistoin heti Keijukaisen sekä hänen tuoksuunsa sekoittuvan veren - toiselle eloklaanilaiselle ei ollut tainnut käydä kovin hyvin.
"Meillä on yksi eloklaanilainen vähemmän riesana", Keijukainen totesi tassuttaessaan vierelleni, vahvistaen epäilyni: Hallavarjo oli kohdannut loppunsa kujakissajohtajan kynsissä.
Silloin Malvatassu otti jalat alleen. Kilpikonnalaikkuinen oppilas lähti pinkomaan pidemmälle nummille minkä käpälistään pääsi, ja tiesin, että oli aivan turhaa edes yrittää lähteä hänen peräänsä.
"Päästit hänet sitten menemään, hiirenaivo!" Keijukainen sähähti minulle, ja oli lähellä, että tämä olisi huitaissut minua kasvoihin kynsillään.
"Mitä me yhdestä oppilaasta?" murahdin takaisin, vaikka tiesin aivan hyvin, että juuri kyseisestä oppilaasta oli ollut meille riesaa aivan riittämiin. "Hän tietää, miten hänen kaverilleen kävi, eikä varmasti astu enää meidän puolellemme rajaa toiste."

//Keijukainen?

Päivänsäde: 32kp! -

Kharon: 22kp! -

Tyrskytiikeri: 8kp + 3TaP -

Keijukainen: 16kp + 7TaP -

//TAISTELUTARINA, 7TaP

En liiemmin viettänyt kallista aikaani Tyrskytiikerin inhottavassa seurassa – en etenkään kahdestaan hänen kanssaan – mutta tänään oli poikkeus. Päivänsäde oli yllättäen anonut lupaa jäädä pois partiosta, ja koska perijättäreni oli todella näyttänyt väsyneeltä, olin antanut hänelle luvan laiskotteluun.
Aivan sattumalta olimme Tyrskytiikerin kanssa törmänneet Koivumetsässä kahteen kissaan, joista molemmat löyhkäsivät vahvasti Eloklaanilta. En voinut uskoa, että Eloklaanin jäsenet olivat rikkoneet asettamiani sääntöjä ja ylittäneet rajan noin vain! Koppavaksi osoittautunut kilpikonnalaikukas naaras sai minut raivostumaan. Hän koetteli hermojani hymyissä suin siihen saakka, kunnes minulle riitti. Tein varoittamatta nopean syöksyn suulasta kakaraa kohti, ja eloklaanilaisen hymy hyytyi hetkessä. Tämä parkui ystäväänsä – jonka nimi avunhuudosta päätellen oli Hallavarjo – avukseen. Valkea kolli ei aikaillut, vaan syöksyi minua kohti pelastaakseen klaanitoverinsa.
Tyrskytiikeri ei tiedetysti ollut tunnettu ketteristä ja nopeista liikkeistään, joten hänen takiaan laikukas naaras pääsi livahtamaan pakoon. Ihme kyllä raidallinen kujakissa ymmärsi lähteä hänen peräänsä. Kanssani taisteleva eloklaanilaiskolli oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija. Se tuki ajatustani siitä, ettei Eloklaanissa juurikaan panostettu taisteluharjoituksiin, toisin kuin Kuolonklaanissa. Valkea kissa yritti sivaltaa minua kynsillään. Vaikken itsekään ollut mikään ketterin kissa, onnistuin väistämään ongelmitta huonon taistelijan kynnet. Ennen kuin vihollinen ehti edes tajuta, vastasin hänen hyökkäykseensä samanlaisella sivalluksella. Kolli ei ehtinyt väistää kynsiäni, vaan ne iskeytyivät kipeän näköisesti ja kuuloisesti toisen kuonoon. Punainen veri roiskahti haavasta kollin vitivalkealle turkille ja tämä parahti kivusta. En antanut armoa, vaan kävin uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa loikaten viholliseni päälle. Hallavarjoksi kutsuttu kolli yritti kamppailla vastaan, muttei mennyt kauaakaan kun sain jo painettua hänet alleni maahan. Kolli makasi allani kyljellään, kun minä seisoin hänen niskansa takana toisen käpälän kynnet hänen päänsä päällä ja toisen kaulalla. Hetken kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta kun puristin kynsiäni aina vain lujemmin hänen kaulaansa, hän lopetti.
"Tämä ei ole teidän reviiriänne", sihisin hampaat irvessä viholliseni korvaan, "mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"
Kolli yritti vastata jotain, mutten halunnut kuulla hänen turhia sanojaan, joten nostin kollin pään päällä lepäävän käpälän ylös ja iskin sillä häntä kasvoihin. Kissa sähähti ja alkoi taas rimpuilla, mutta kuten ei aiemminkaan, ei siitä nytkään tullut mitään.
"Se kysymys ei ollut esitetty sinulle, hiirenaivo. Mutta tämä on: missä Eloklaanin uusi leiri sijaitsee?" kysyin kylmällä äänellä, vaikka tiesin, että tuskin saisin vastausta kysymykseeni. Tämä turha kissa vaikutti juuri sellaiselta, joka ajatteli klaaniaan ja läheisiään loppuun saakka; olihan hän pelastanut klaanitoverinsa uhkarohkeasti, vaikka oli varmasti tiedostanut olevansa surkea taistelija. Minun mielestäni hänen tekonsa oli silkkaa typeryyttä. Ei nuoremmalla naaraalla näyttänyt olevan ongelmia pakenemisen kanssa, hän olisi varmasti selvinnyt ilman tätä tumpeloa.
"Sitä minä en kerro", soturi sähähti ja kierähti yllättäen selälleen, yrittäen iskeä kyntensä minuun. Vastaanotin alkaneen hyökkäyksen ja kamppailimme pienen hetken lumessa keskenämme. Me molemmat varmasti tiesimme, että tämä ei tulisi päättymään eloklaanilaisen kannalta hyvin. Oli säälittävää katsoa, kuinka kovasti hän yritti taistella henkikultansa puolesta. Jos tämä Hallavarjo olisi ollut puhelias tapaus, olisin voinut jättää hänet henkiin. Hän ei olisi palannut enää kotiklaaniinsa, vaan siirtynyt kanssamme yhteisön leiriin vahdittavaksi.
Mutta hän oli todistanut, ettei kunnioittanut minua lainkaan, enkä voinut antaa sitä anteeksi. Kun kamppailu päättyi minun saatua tiukka ote kollin kaulasta, oli aika lopettaa tämä sekoilu. En voinut käsittää, miten olin näin pitkäksi ajaksi jäänyt tasitelemaan tällaisen surkimuksen kanssa! Upotin hampaani syvälle kissan pehmeään kaulaan empimättä. En antanut hänelle mahdollisuutta sanoa enää mitään. Hänen puheensa oli puhuttu, ja nyt hän saisi katua sitä, ettei keksinyt parempaa sanottavaa. Mitä tiukemmaksi puristin otettani, sitä vaikeammaksi kollin hengittäminen kävi. Jossain vaiheessa hän kai alkoi panikoida, sillä kissa alkoi heilua armottomasti puolelta toiselle, yrittäen päästä irti otteestani. Eloklaanilaiset sitten olivatkin typeriä! Muka halusivat pelastaa kaikki, mutteivät kyenneet pelastamaan edes itseään. Tarvittiin enää vain viimeinen puraisu, ja tämä turha taistelu oli ohi. Hetkessä kissa valahti elottomaksi, kun veri tulvahti suuhuni. Irrotin otteeni vihollisesta ja katsoin häntä inhoten.
"Hyvää yötä, hiirenaivo", tuhahdin ja tönäisin käpälälläni elottoman soturin valkoista turkkia, joka oli alkanut kovaa vauhtia värjääntymään punaiseksi. Soturin sammuneet silmät olivat yhä auki ja ne osoittivat kohti taivasta, joka erottui yläpuolellamme koivupuiden alastomien oksien takaa. Tämä kissa totta tosiaan oli kuollut, ja se oli hänelle aivan oikein. Ei kukaan tuollainen ansainnut elää, se nyt vain oli tosiasia, jonka varmasti eloklaanilaisetkin olivat huomanneet. Mitä klaani teki soturilla, joka ei osannut taistella? Niinpä! Ei yhtään mitään.
Jätin kissan makaamaan maahan ja lähdin tallustamaan Tyrskytiikerin lumeen jääneitä jälkiä pitkin eteenpäin. En luottanut kujakissaan lainkaan, enkä olisi ihmetellyt yhtään, jos hän olisi pulassa. Minun olisi kuitenkin pelastettava hänet, sillä Kujakissayhteisöllä ei ollut varaa menettää enää yhtäkään jäsentä..

//Tyrsky?

Kharonin huoli sai minut entistä hätääntyneemmäksi - entä jos kuolema todella vartoi minua jossain aivan nurkan takana? Kun kumppanini yritti saada minua lähtemään mukaansa tapaamaan Härmää, tällä hetkellä yhteisön ainoaa parantajataitoista kissaa, en millään saanut itseäni ylös. Pelko ja epätoivo olivat naulinneet minut paikalleni, ja saatoin vain katsoa silmät kyyneleistä kosteina Kharonia, joka yritti patistella minua liikkeelle.
"Tuletko sinä?" Kharonin äänestä kuulsi turhautuminen. Mikäli en olisi ollut niin tolaltani, olisin käskenyt kollia varomaan äänensävyään. "Jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!"
Hengitin ilmaa hitaasti ensin sisään, sitten ulos, minkä jälkeen nousin hieman kankealta tuntuville jaloilleni ja tassutin Kharonin vierelle. Otin Kharonista tukea lähtiessämme valumaan hitaanpuoleisesti takaisin leirin suuntaan, josta pelastus toivon mukaan löytyisi. Härmän oli parempi osata parantaa minut!

Leirissä ohitimme Keijukaisen ja Tyrskytiikerin, jotka keskustelivat jostakin lähellä Litteäkiveä. Kumpikaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta se ei ollut mitään uutta - kasvattivanhempani eivät olleet oikein koskaan tulleet toimeen keskenään, ja se oli asia, jonka kanssa olin saanut kasvaa pienestä pitäen.
Yritin pitää katseeni menosuunnassa ja näyttää mahdollisimman normaalilta. En halunnut Keijukaisen saavan tietää säälittävästä olotilastani, ennen kuin se oli aivan välttämätöntä. Jos todellakin olin kuolemassa, kertoisin asiasta vasta, kun olisin siitä satavarma.
Härmä oli löytänyt itselleen sopivan yösijan entisestä parantajan pesästä, jossa Eloklaanin parantajat olivat säilöneet yrttejä ja muita parannusvälineitä. Siellä haisi aivan kamalalta, joten ei ollut mikään ihme, ettei kukaan muu ollut halunnut asettua kyseiseen pesään Härmän lisäksi.
"Härmä!" kutsuin harmaata kollia astuttuamme Kharonin kanssa peremmälle hämärään onkaloon. Yrttien vahva löyhkä sai minut voimaan vielä huonommin, ja jouduin toden teolla kamppailemaan yrjötystä vastaan.
Heikossa valonkajastuksessa välähti silmäpari, ja pian Härmä asteli esiin varjoista. En jaksanut enää seistä huonovointisuudeltani, joten lysähdin istumaan.
"Härmä, olenko minä kuolemassa?" kysyin ähkäisten. "Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!" Nojasin päätäni Kharonia vasten, joka seisoi toisella puolellani. Tunsin kumppanini hännän huiskivan puolelta toiselle levottomasti.

//Härmä (tai Kharon)? :(

Kharon oli hyvin huolestunut, kun Päivänsäde kertoi olleensa viime päivät hyvin huonovointinen. Tummanharmaa naaraskissa oli sopertanut, kuinka hän pelkäsi kuolevansa. Se sai myös Kharonin huolestumaan aivan valtavasti. Ensin kujakissa meni sanattomaksi. Ajatuskin siitä, että hän menettäisi Päivänsäteen – yhden niistä harvoista kissoista, joka häntä enää tässä maailmassa rakasti – sai aikaan etovan olon. Kharon nielaisi ja raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta sanoja ei vain tullut ulos hänen suustaan, joten hänen oli pakko sulkea suunsa. Kun kyyneleet alkoivat kohota kissan silmiin, hän syöksähti kohti alakuloista, pahoinvoivaa kumppaniaan. Päivänsäde säikähti kollin nopeaa liikettä, ja Kharon painautui tiukasti vasten naaraan turkkia. Kolli itki hiljaa, työnsi kuononsa Päivänsäteen turkkiin ja nuuhki hänen tuoksuaan.
"En voi menettää sinuakin, en voi", Kharon nyyhkytti peloissaan irtaantumatta Päivänsäteestä. Ennen kuin harmaa naaras ehti sanoa mitään, Kharon vetäytyi pois hänen luotaan. Kujakissakolli nosti itkuisen katseensa kumppaniinsa, joka vaikutti olevan myös peloissaan.
"Minä en aio antaa sinun kuolla. Tule, mennään käymään Härmän luona. Jonkin yrtin on pakko parantaa sinut", Kharon naukui ja viittoi kumppaniaan perässään takaisin kohti leiriä. Mutta Päivänsäde seisoi hievahtamattakaan paikoillaan, ja se sai kollikissan entistä huolestuneemmaksi.
"Tuletko sinä?" Kharon kysyi ja alkoi hieman tuohtua kumppaninsa käytökseen, "jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!"

//Päivi? :(

Kuunnellessani Kharonin selitystä siitä, miten olisi silkkaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä eloklaanilaisille, huono-oloni voimistui. Minulle tuli hyvin etova, jopa oksettava olo, ja kumppanini puhe puuroutui korvissani mahdottomaksi ymmärtää. Lyhyen hetken ajan maailma ympärilläni tuntui kallistuvan rajusti, ja minun oli otettava tukevampi asento pysyäkseni pystyssä.
Kun huimauskohtaus meni ohi, siirsin huonovointisena katseeni Kharoniin, jonka naamalle oli nyt ilmestynyt huolestunut ilme. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, minulle tuli valtava tarve oksentaa, ja niinpä käännyin vaivalloisesti vähän poispäin kumppanistani yökkiessäni valkoiselle lumelle kellertävää sappinestettä.
Vedin raskaasti henkeä ja lysähdin istumaan. Tunsin jalkojeni tärisevän hieman, ja minulla oli aivan kamala olo. Vielä kamalammalta minusta tuntui, kun oma puolisoni näki minut tässä kunnossa. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, mikä saattaisi estää minua osallistumasta sodan voittamiseen. Jos en saanut henkilökohtaisesti olla katselemassa, kun elämä valui ulos Mesitähden raadellusta ruumiista, mikä pointti omalla elämälläni sitten ylipäänsä oli?
“Minulla on hirveä olo”, vaikersin hiljaa Kharonille. Tahtomattani kyyneleet nousivat polttelemaan silmiäni, ja yritin kiivaasti räpytellä ne pois. “Viime päivinä minua on oksettanut, huimannut ja särkenyt joka paikkaan, eikä se tunnu helpottavan… Minä pelkään, että kuolen.”
Kuolema ei ollut ennen huolettanut minua - paitsi silloin, kun Mäihä oli yllättäen heittänyt henkensä. Silloinkaan en ollut juuri murehtinut omaa kuolevaisuuttani, mutta nyt tilanne oli toinen. Miten voisinkaan kertoa Keijukaiselle, että olin epäonnistunut elämäntehtävässäni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes toteuttaa? Kaikki kasvattiemoni tekemät uhraukset menisivät hukkaan…

//Kharon? :c

Kharon katsoi hieman helpottuneena kumppaniaan, joka Tähtiklaanin kiitos tuntui ymmärtävän Kharonia. Pahinta olisi ollut, jos harmaaturkkinen Päivänsäde olisi alkanut jäkättämään kollille siitä, miten väärin hän oli tehnyt. Kharon halusi uskoa Päivänsäteen olevan oikeassa ja hänen olonsa kohenikin hieman. Siitä huolimatta hän ei voinut lakata ajattelemasta Hopeaputousta ja sitä, miten julmasti Kharon oli hänen henkensä riistänyt. Jos valkea kolli olisi siihen kyennyt, hän olisi palannut ajassa taaksepäin ja toimintu toisin. Hänen olisi pitänyt yrittää selvittää, olisiko Hopeaputouksesta voinut saada heille liittolaisen. Kharon huokaisi hiljaa ja kohtasi Päivänsäteen tumman katseen.
"Sinä olet oikeassa", kolli totesi päätään nyökytellen, "mutta me emme pääse ikinä Mesitähden lähelle, kun hänen aivopestyt alaisensa suojelevat häntä. Yritin puhua Lieskakajolle taistelun lomassa, ja hän on aivan sokea. Hän ja tuskin kukaan muukaan ei voi nähdä Mesitähden toiminnassa mitään epäilyttävää. Heitä ei saa uskomaan meitä, joten emme voi välttyä turhilta kuolemilta."
Päivänsäde katsoi hetken hiljaa kumppaniaan, kunnes hänkin nyökäytti hitaasti päätään.
"Heille on aivan turha puhua. Se on sama kuin puhuisi kiville, eivät he usko vaikka sanoisimme mitä", Kharon lisäsi vielä ennen kuin kumppaninsa ennätti sanomaan mitään. Yllättäen Päivänsäde näytti siltä, kuin hän olisi syönyt jotain pilaantunutta. Naaras nyrpisti nenäänsä ja oli aivan kummallinen.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Et näytä kovin hyvinvoivalta", Kharon töksäytti huolestuneena.

//Päivi?

Kun Kharon kertoi minulle mieltään painaneesta asiasta, en alkuun ollut varma, miten minun olisi kuulunut suhtautua siihen. Kumppanini oli kuulemma tappanut isoisänsä - hänen sanojensa mukaan ainoan kissan, joka olisi saattanut uskoa häntä Mesitähden pahuudesta, antamatta tälle kuitenkaan mahdollisuutta kertoa sitä. Tiesin Kharonin aina olleen hieman… no, epävakaa, mutta en ollut uskonut hänen oikeasti kykenevän moiseen harkitsemattomuuteen.
Hivuttauduin lähemmäksi kumppaniani, silittäen kevyesti hänen selkäänsä hännälläni. Mielessäni yritin löytää oikeat sanat, jotka voisivat tarjota lohtua selvästi yhä tapahtuneesta hyvin tolaltaan olevalle Kharonille. "Sinulla on ollut rankkaa. Rankempaa kuin useilla. Ei ole ihme, että sinulla napsahti, kun näin pitkän ajan jälkeen näit taas entiset toverisi ja perheenjäsenesi." Pidin lyhyen tauon, ennen kuin jatkoin: "Isoisäsi varmasti ymmärtää, että olet joutunut kärsimään paljon, eikä syytä sinua kuolemastaan. Hän varmaan kuitenkin haluaisi, että yrittäisit kertoa muille totuuden Mesitähden oikeasta luonnosta. Turhalta verenvuodatukselta säästyttäisiin, jos eloklaanilaiset viimein näkisivät johtajansa todelliset kasvot. Kenenkään muun ei tarvitsisi enää kuolla. Mesitähti on oikea vihollisemme, eivät mitkään aivopestyt alaiset, jotka ainoastaan tietämättömyyttään seuraavat sitä julmuria."

//Kharon? :(

//TAISTELUTARINA (3TaP)

Minä ja Keijukainen olimme olleet kiertämässä uudella väliaikaisella reviirillämme kahdestaan - yksin Tähtiklaani tietää miksi -, kun olimme törmänneet kahteen Eloklaanin kissaan. Toinen heistä - vanhempi, valkoinen kolli - näytti etäisesti tutulta, ja olin varmaankin nähnyt hänet joskus ollessani vielä Eloklaanissa. Nuorempi, suutaan soittava naaras, jota olin vanhemman kissan kuullut sanovan Malvatassuksi, sen sijaan oli minulle täysin vieras, ja sellaisena olisin halunnut hänet pitääkin. Näsäviisas kersa oli suorastaan kerjännyt verta nenästään, eikä ollut mennyt aikaakaan, kun Keijukaisen hermot olivat pettäneet ja naaras oli käynyt kilpikonnakuvioisen oppilaan päälle.
Nuorukainen kutsui avukseen valkoista kollia - Hallavarjohan se oli ollut? -, joka ei epäröinyt syöksyessään toverinsa avuksi. Olin aikeissa käydä tämän kimppuun, mutta Keijukaisen refleksit olivat nopeammat, ja kujakissojen johtaja irrotti välittömästi otteensa allaan olevasta oppilaasta vastatakseen vanhemman eloklaanilaisen hyökkäykseen. Malvatassu luikerteli pois toistensa kimpussa nujakoivien kissojen luota ja yritti livahtaa karkuun. Silloin minä syöksähdin häntä kohti ja naulitsin hänet maata vasten iskemällä etukäpäläni hänen alaselkäänsä.
Hämmästyksekseni oppilaan onnistui kuitenkin keplotella itsensä tassujeni ulottumattomiin liukumalla vatsallaan eteenpäin lunta pitkin.. Ennen kuin hän nousi ylös, hän potkaisi naamaani takatassuillaan, ottaen siitä vauhtia karkumatkalleen. Ärähdin ja ravistelin päätäni saadakseni tärähdyksen voimasta hetkeksi sekoittuneet ajatukseni selviksi. Ponkaisin äkkiä takaisin tassuilleni ja loikin oppilaan perään.
Malvatassu oli raivostuttavan vikkelä kintuistaan. Välimatka välillämme kasvoi koko ajan, mutta en aikonut antaa periksi - Keijukainen ei ikinä lakkaisi ilkkumasta, jos häviäisin pahaiselle natiaiselle! Huomasin, että eloklaanilainen alkoi hiljalleen menettää vauhtiaan. Voi ei - ei kai pikkuista alkanut sentään väsyttää? Venytin askeliani pidemmälle siinä toivossa, että oppilaan vauhti hyytyisi pian kokonaan.
Niin ei kuitenkaan käynyt: Yllättäen Malvatassu kiepahti kohti läheistä koivua ja loikkasi sen runkoon kiinni. Liukuessani pysähdyksiin puun juurelle, naaras oli ehtinyt jo korkealle puuhun. Naamalleni tipahteli hienon hienoa kaarnasilppua, ja ravistelin sen pois turhautuneena. Tietenkin kakara osasi kiivetä! Voi kun Järkäleloikka olisi ollut täällä… Hän olisi voinut kiivetä tuon maanvaivan perässä puuhun ja pyyhkiä omahyväisen virneen pois tuon naamalta.
Huiskin hännälläni kiihtyneesti, kunnes lopulta päätin yrittää seurata eloklaanilaista puuhun. Upotin kynteni koivun kovaan runkoon ja lähdin hitaasti hinaamaan itseäni ylöspäin. Vähän väliä jokin tassuistani lipesi liukkaalla rungolla ja veti minua takaisin maata kohti.
“Sinuna laskeutuisin puusta, pentu! Et voi paeta sieltä minnekään. Jos tulet nyt kiltisti alas, saatamme päästää sinut elossa pois täältä”, huusin korkealla puussa roikkuvalle kissalle.

//Malva?

Taistelun jälkeiset päivät olivat menneet Kharonilla täydessä sumussa. Hänen ajatuksensa olivat sekavat ja ne harhailivat jatkuvasti aivan missä sattuu. Kolli mietti jatkuvasti Hopeaputouksen kohtaloa. Kujakissa oli tappanut isoisänsä menetettyään malttinsa täysin. Koska tappo oli tapahtunut tyhjässä klaaninvanhimpien pesässä, ei kukaan tiennyt Kharonin olevan syyllinen klaaninvanhimman kuolemaan. Valkoturkkinen kolli oli vältellyt kujakissojen seuraa siitä saakka, kun he olivat muuttaneet Eloklaanin leiriin. Valtoimenaan kujakissakollin mieleen puski muistoja siitä, kun hän oli elänyt Eloklaanissa perheensä kanssa. Kollin ajatukset harhautuivat usein Lieskakajoon ja hänen kohtaloonsa. Koska eloklaanilaiset olivat saaneet ottaa oranssiturkkisen kollin mukaansa, Kharon tiesi hänen olleen elossa ainakin vielä taistelun jälkeen. Soturin tämänhetkisestä tilanteesta Kharonilla ei ollut mitään aavistusta ja hänestä tuntui, että niin oli parempi. Kolli ei ollut osannut kuvitella, että taistelun jälkeen hänestä tuntuisi tältä. Kolli oli edelleen vakuuttunut siitä, että Mesitähti oli paha ja hänet oli tapettava. Mutta se, että hän oli joutunut taistelussa kohtaamaan kaikki entiset klaanitoverinsa, jotka eivät kaiken lisäksi suostuneet näkemään päällikössään mitään pahaa, sai Kharonin olon karmeaksi. Kharonin mielestä enemmistö eloklaanilaisista olisi voinut olla syyttömiä, jos he olisivat uskoneet Kharonia ja ymmärtäneet Mesitähden olevan paha. Valkea kollipäällikkö oli taitava manipuloija ja hän kykeni vaikka mihin pahaan..

Kharon silmäili leirin pääaukiota ja näki Päivänsäteen pesevän itseään leirin laidalla. Kolli tiesi, että hän oli ollut epäreilu kumppaniaan kohtaan paetessaan hänen seuraansa minkä kerkesi. Hän rakasti Päivänsädettä ja kaiken lisäksi naaras oli ainoa, joka sai Kharonin tuntemaan edes ajoittain olonsa paremmaksi. Kujakissa lähti kulkemaan entiseltä sotureiden pesältä kumppaninsa luokse, mutta valkea kolli joutui väistämään ohitseen kulkevia kissoja, jotka olivat matkalla partioon. Partion johdossa oli Järkäleloikka, ja hänen perässään kulkivat Nefiri, Rubiini ja Roska. Roska ja hänen veljensä Hyökyaalto olivat tulleet soturin ikään, ja klaanissa heidät olisi nimitetty sotureiksi. Kujakissayhteisössä vastaavia seremonioita ei ollut. Kun kissa oli kyllin vanha ja kokenut, hän vain sai alkaa liikkumaan yksin kaksijalkalassa – tai no tässä tapauksessa metsässä. Kun neljä kissaa oli mennyt Kharonin ohi, kolli jatkoi matkaansa kohti kumppaniaan.
Hänen yllätyksekseen Päivänsäde ei ollut lainkaan iloinen nähdessään kumppaninsa. Harmaa naaraskissa tiuskaisi kollille tylysti ja hänen häntänsä alkoi nytkähdellä. Se sai Kharoninkin ärsyyntymään, mutta kolli rauhoittui nopeasti Päivänsäteen pahoitellessa käytöstään. Kujakissa nyökkäsi ja katsoi vakavana kumppaniaan.
"Ajattelin vain, että tahtoisitko lähteä kävelylle? Voisimme liikkua reviirin pohjoisosassa, niin kukaan eloklaanilaisista ei vahingossakaan näkisi sinua", Kharon ehdotti varovaisesti. Hänen oli avauduttava taistelun tapahtumista Päivänsäteelle, mutta kolli ei halunnut ylimääräisten korvaparien kuulevan. Päivänsäde näytti väsyneeltä ja epäinnostuneelta, mutta huokauksen kera yhteisön perijätär nyökkäsi. Kharon oli pistänyt merkille, että tummaturkkinen naaras oli hieman pulskistunut. Kolli ajatteli sen johtuvan vain siitä, että metsässä riista oli ravinteikkaampaa kuin kaksijalkalan kujilla, ja pitkän matkan jälkeen Päivänsäde oli lähinnä pysytellyt vain leirissä. Kharon lähti kumppaninsa edellä ulos leiristä. Hän suuntasi tottuneesti leirin sisäänkäynniltä pohjoiseen ja jatkoi matkaa niin kauan, että leiri oli jäänyt kauas heidän taakseen ja lumen peittämät piikkihernemuurit olivat hävinneet näkyvistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi kumppaninsa puoleen vakavailmeisenä.
"Minä olen ollut aika poissaoleva viime aikoina", Kharon aloitti empien ja käänsi häpeilevän katseensa pois rakastetustaan. Päivänsäde tuhahti:
"Ihanko totta?" Kharon käänsi terävän katseensa kumppaniinsa, joka väläytti kollille nopean, pahoittelevan katseen.
"Jos sinua ei kiinnosta, niin voin minä olla hiljaakin!" Kharon tiuskaisi ärsyyntyneenä ja vispasi hännällään jäätynyttä lunta. Päivänsäde pudisteli päätään.
"Anteeksi, kerro vain. Kyllä minua kiinnostaa", Päivänsäde huokaisi. Eriparisilmäinen kolli siristi mietteliäänä silmiään, mutta päätti kuitenkin avautua kumppanilleen:
"Minä tapoin minun isoisäni ja kohtasin taistelussa kaikki entiset toverini. Kun näin Hopeaputouksen, jokin vain napsahti päässäni. Hän ei yrittänyt taistella minua vastaan, mutta siltikin minä tapoin hänet. Minä en tiedä mitä minun pitäisi ajatella. En tiedä, olisiko hän uskonut minua, jos olisin antanut hänelle suunvuoron.. Pelkään, että tapoin viimeisen eloklaanilaisen, joka olisi oikeasti saattanut uskoa minua antamatta hänelle mahdollisuutta kertoa sitä.."

//Päivi? :(

Päivä oli jo ehtinyt pitkälle, kun viimein metsästä ilmestyi kolme kujakissaa, turkit rähjäisinä ja veren peitossa. Vitivalkoinen Rubiini oli värjäytynyt lähes kokonaan punaiseksi, ja tämän turkkia koristi liuta uusia haavoja. Härmä ja Kharon eivät näyttäneet sen paremmilta, ja panin jo ensisilmäyksellä merkille, että taistelu oli uuvuttanut kissat. En kuitenkaan uskonut, että kolmikko oli raahautunut tänne asti vain ilmoittaakseen tappiosta - meidän oli täytynyt voittaa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Muuta vaihtoehtoa en hyväksynyt.
Katseeni hakeutui ensimmäisenä kumppaniini, jonka eriparisilmissä oli poissaoleva katse. Kharonin naamalla oli hyvin mitäänsanomaton ilme, kun hän avasi suunsa ja kertoi Kujakissayhteisön voittaneen ja että me muuttaisimme Eloklaanin leiriin. Kolli kuulosti kaikkea muuta kuin innostuneelta voitosta, masentuneelta jopa, mutta pistin sen väsymyksen piikkiin. Ehtisimme juhlia onnistumistamme myöhemminkin.
Kukaan ei juuri puhunut mitään matkalla Eloklaanin leiriin. Ainoastaan Leopardi yritti välillä aloitella keskustelua taistelusta tulleiden kissojen kanssa ja kysellä näiltä muiden yhteisöläisten vointia. Rubiinia lukuun ottamatta kukaan heistä ei vastannut täplikkään naaraan kysymyksiin.
Olin itsekin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes vaivautunut häiritsemään kumppaniani, joka ei muutenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minun tai kenenkään muun kanssa. Siitä huolimatta pysyin hänen lähellään, kuitenkin sopivan välimatkan päässä, sillä tiesin, millaiseksi Kharon saattoi ryhtyä ollessaan pahalla päällä. Olisi parempi odottaa sopivaa hetkeä, ennen kuin ottaisin taistelun puheeksi hänen kanssaan.
Nappasimme Keijukaisen matkaamme Kuolonklaanin leiristä, ja olin hyvin huojentunut nähdessäni kasvatti-emoni olevan kunnossa. Mielikuvani pienen joukkomme kuolemattomuudesta voimistui yhä vain, kun sain kuulla, ettei Kujakissayhteisö ollut kärsinyt yhtään tappioita taistelussa. Ensi kerralla pääsisin itsekin mukaan taisteluun, ja silloin me kukistaisimme Mesitähden lopullisesti.

Eloklaanin leiri ei ollut mielestäni yhtä vaikuttava kuin Kuolonklaanin. Se oli pelkkä aukio, jota ympäröivät korkeat piikkihernemuurit, jotka nekin näyttivät taistelussa ottaneen jonkin verran osumaa. Myllätyllä lumella oli veriläiskiä ja oikea kirjo eri väristä kissankarvaa. En voinut olla ihmettelemättä, miten Kuolonklaani ei ollut jo yrittänyt tuhota naapuriklaaniaan, kun se eli näin vaatimattomissa oloissa. Kenties syynä sille oli leirin suojaisa sijainti kahden haarautuvan joen välissä, jotka kylläkin tähän vuodenaikaan olivat jäässä ja siten helppoja ylittää. No, ihan miten vain, ei ollut minun asiani arvostella Kuolonklaania sen kykenemättömyydestä toimia tehokkaasti ongelman karkottamiseksi.
Tutkittuamme uutta väliaikaista leiriämme sovimme niin, että kaikki ne, jotka olivat kaksijalkalassa nukkuneet yläkerrassa, nukkuisivat nytkin ylempänä muista eli siis tämän niin kutsutun soturien pesän yläosassa. Se sijaitsi kahden yhteen kasvaneen kuusen runkojen sisällä olevassa kolossa, joka ei loppujen lopuksi vaikuttanut kovin huonolta nukkumapaikalta verrattuna niihin yösijoihin, joita meillä oli ehtinyt olla kuluneiden kuiden aikana. Soturien pesään ei ollut siis asiaa kellään muulla minun, Kharonin ja Keijukaisen lisäksi. Muut saivat nukkua missä lystäsivät, lukuun ottamatta leirin keskellä sijaitsevan littanan kiven alla olevaa koloa, joka oli ilmeisesti toiminut Mesitähden pesänä tähän asti.
Kun muut nuoleskelivat haavojaan tai lepäsivät, kiersin itsekseni tutkimassa leiriä tarkemmin. Vaikka veren ja Kujakissayhteisön haju leijaili ilmassa vahvimpana, leirin entisten asukkaiden tuoksua oli yhä havaittavissa pienissä määrin eri puolilla leiriä. Tuoksu oli kuin aave, joka välillä ilmestyi, välillä katosi, muistuttaen olemassaolollaan jostakin, joka oli joskus ollut, muttei enää. Vielä eilen tämä oli ollut Mesitähden koti, nyt se oli Kujakissayhteisön uusi tukikohta.
Kierroksen lopuksi laskeuduin Mesitähden pesään. Raotin suutani ja maistelin pesän tuoksuja, jotka olivat säilyneet lähes koskemattomina. Tämä tuoksu kuului Mesitähdelle. Yritin painaa sen mieleeni, jotta tunnistaisin sen kohdatessani hänet ensimmäisen kerran. Se oli vihollisen haju, eikä minulla ollut tapana antaa vihollisilleni armoa.
Katsoin tyhjää petiä, jossa oli kissankokoinen painauma. Mielessäni käväisi ajatus sen repimisestä riekaleiksi tai häpäisemistä jollain muulla tavalla. En kuitenkaan tehnyt mitään niistä. Käännyin vain ympäri kannoillani, jättäen tyhjilleen jääneen pesän keräämään lisää tomua.

Olimme ehtineet elää uudessa väliaikaisleirissämme jo hetken, kun olin alkanut huomata voinnissani muutoksia. Toisinaan minua alkoi heikottaa ilman mitään syytä, etenkin aamuisin pahoinvointi oli pahimmillaan. Menetin malttini hyvin herkästi, mielialani seilasi laidasta laitaan useita kertoja päivän aikana ja toisinaan himosin käsittämättömän paljon päästäistä, vaikka yleensä en voinut sietää sitä.
Pesin turkkiani leirin laidalla omiin mietteisiini syventyneenä. Olin löytänyt mukavan rauhallisen paikan kaukana muista, ja nautin rauhasta. Rauha loppui kuitenkin lyhyeen, kun Kharon ilmestyi jostakin eteeni. Nostin ärtyneenä katseeni kumppaniini ja nytkytin häntääni. Hän oli sitten päättänyt pilata rauhallisen hetkeni ensin oltuaan poissaoleva usean päivän ajan ja välteltyään puhumista kanssani. Oli hänellä otsaa!
“Mitä nyt?” töksäytin kollille tylymmin kuin oli ollut aikomus. Kaduin terävää äänensävyäni välittömästi. “Anteeksi. Ei ollut tarkoitus kuulostaa noin tylyltä. Minulla on ollut vain vähän huono olo jonkin aikaa, ja se alkaa käydä vähitellen hermoille. Oliko sinulla jotakin asiaa?” Pudistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani, jotka olivat kuin sumussa. Minua aidosti kiinnosti keskustella Kharonin kanssa, joka oli ollut taistelusta asti hyvin sekava. Kyse ei voinut olla enää pelkästä väsymyksestä, vaan jotakin muuta oli täytynyt tapahtua.

//Kharon? :o

Keijukainen: 40kp! + 13TaP -

//TAISTELUTARINA! Ensimmäiset 1307 sanaa(=13TaP) kertoo taistelusta, loput sen jälkeisestä ajasta.

Yö oli jo pitkällä, mutta taistelu riehui yhä Eloklaanin leiristä. Muutamia ruumiita lojui leirin verisellä hangella, mutta laskujeni mukaan kaikki kujakissat olivat yhä hengissä. Kissat, jotka olivat kohdanneet sodassa viimeiset hetkensä olivat kaiketi Kuolonklaanin ja Eloklaanin jäseniä, enkä tuntenut lainkaan sääliä heitä kohtaan. Jokainen tiesi, että sotaa ei voitettu ilman uhrauksia. Heikoimpien oli kuoltava, jotta vahvimmat voisivat jatkaa elämäänsä.
Aamu alkaisi pian valjeta, mutta taistelu oli edelleen pelottavan tasaväkinen. Minun olisi keksittävä jotain, ennen kuin loput eloklaanilaiset palaisivat leiriin. Sitä me emme kestäisi, jos Eloklaani saisi levänneitä taistelijoita tuekseen.
Silmäilin pimeää leiriä yrittäen löytää ratkaisua pulmaani. Valonlähteenä oli vain tähtien ja kuun valo, joten näkyvyys ei ollut mikään parhain. Leirin tarkimmat yksityiskohdat jäivät minulta takuulla huomaamatta. Katseeni pysähtyi karhunvatukkapensaikkoon, jonka edessä seisoi kolme soturia. He näyttivät suojelevan pesää, mutta miksi? Kenties se oli parantajan pesä, ja kissat suojelivat haavoittuneita ja yrttejään – ei, haavoittunut soturi oli aiemmin juossut aivan toiseen paikkaan, joten vastaus ei voinut olla se.
Seuraava ajatukseni oli pentutarha. Pesä näytti kyllin suojaiselta toimiakseen pentutarhana, eivätkä kissat varmasti vahtisi tyhjää pesää. Jälleen kerran ratkaisu ongelmiini oli Eloklaanin pentu tai pennut. Lämpimät muistot Päivänsäteen ja minun ensikohtaamisesta palasivat mieleeni. En olisi uskonut kidnapatessani Päivänsädettä, että hänestä tulisi minulle niin tärkeä mitä hän oli.

Olin keksinyt ratkaisun, ja nyt pitäisi keksiä kuinka pääsisin toteuttamaan suunnitelmani. Pujahdin takaisin kissameren sekaan ja sain tehdä työtä väistelläkseni niitä kaikkia kissoja, jotka vähän väliä lennähtivät kulkuväylälleni. Etsin Kharonia tai Tyrskytiikeriä, jotta he voisivat vahvistaa oletukseni pesän sisällöstä.
Joku eloklaanilaisista syöksyi yllättäen kimppuuni. Ehdin juuri ja juuri reagoida hyökkäykseen, mutta kissan kynnet iskeytyivät kipeästi lapaani ja repäisivät mukanaan karvatukon. Irvistin kivusta ja käännähdin nopeasti vihollisen puoleen ja loikkasin hänen päälleen. Valkea kissa ei ollut mikään loistotaistelija, eikä minulla ollut juurikaan hankaluuksia saada häntä maata vasten. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa jäädä taistelemaan hänen kanssaan, joten iskin yhden nopean iskun hänen kasvoilleen ja käännähdin ympäri. Juoksin kissajoukon halki kauemmas vastustajastani ja etsin vihreällä katseellani Kharonia tai Tyrskytiikeriä. Näin ruskeaturkkisen Tyrskytiikerin kamppailevan yksin leirin laitamilla jotakin eloklaanilaista vastaan. Päätin olla reilu johtaja ja kiiruhdin auttamaan toveriani, vaikkei hänellä näyttänyt olevan ongelmia vastustajansa kanssa. Eloklaanilainen taisi älytä aika pian, ettei hänellä ollut mitään saumaa kahta kujakissaa vastaan. Päästin tarkoituksella otteeni irti hänestä ja annoin hänen rynniä päätä pahkaa kissajoukkoon. Katseeni kääntyi Tyrskytiikerin raivostuttavan vakavaan ilmeeseen.
“Älä näytä noin nyrpeää naamaa, Tyrskytiikeri”, tuhahdin päätäni pudistellen, “me voitamme tämän taistelun.” Raidallinen kolli siristi silmiään. Epäilikö hän sanojani?
“Miten sinä tarkalleen aiot sen tehdä? Kokoontumisessa olijat palaavat pian, eikä tämä taistelu näytä olevan päättymäisillään”, kolli murahti vastaukseksi. Pidin silmällä taistelevia kissoja siltä varalta, että joku heistä päätyisi hyökkäämään kimppuumme, mutta katseeni käväisi sotureiden vahtimassa pesässä.
“Muistelemme vanhoja hyviä aikoja ja kidnappaamme pari pentua”, naurahdin huvittuneena, mutta Tyrskytiikeriä ei naurattanut.
“Eikö tuo olekin pentutarha?” kysyin ja viitoin katseellani karhunvatukkapensaikon suuntaan. Tyrskytiikeri nyökkäsi, ja se vastaus riitti minulle. En tavallisesti luottanut lainkaan tähän kissaan, mutta nyt hänellä tuskin oli mitään syytä valehdella.
“Alahan tulla Tyrskytiikeriseni, etsitään pari auttajaa ja käydään vierailemassa pentutarhalla”, komensin kissaa ja viitoin hänet perässäni kissojen sekaan jäämättä odottamaan kollin vastausta. Hänen oli myönnyttävä, sillä hän tiesi että minä olin tosissani.

Olimme taistelleet tiemme ensin Pimentovarjon luokse. Naaras oli lähtenyt pyynnöstäni mukaamme leirin laitamille. Olin kertonut kuolonklaanilaiselle suunnitelman, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Naaras oli ehdottanut, että ottaisimme neljänneksi suunnitelmaamme mukaan Tuimakatseen. Muistin tummanharmaan soturin etäisesti siltä ajalta, kun olin itse elänyt hetken Kuolonklaanissa Hentotassuna. Tiesin hänen olevan hyvä taistelija ja uskollinen kuolonklaanilainen, joten hän takuulla suostuisi lähtemään mukaan suunnitelmaan – vaikkei hänellä liiemmin ollutkaan edes varaa kieltäytyä, kun käskijöinä toimimme minä ja Pimentovarjo.
Tuimakatse löytyi litteän kiven takaa. Hän oli kamppailemassa kahden eloklaanilaisen kanssa melko tasaväkisesti, mutta pelastimme kollin ja revimme hänet mukanamme taas etäämmälle eloklaanilaisista ja kerroimme suunnitelman. Kun kaikki neljä olimme kasassa, lähdimme toteuttamaan suunnitelmaa vauhdilla; Pimentovarjo ja Tuimakatse hoitelisivat vartijat, kun minä ja Tyrskytiikeri livahtaisimme pesään ja nappaisimme pentuja ja veisimme heidät leiriin uhaten tappaa ne.
Pentutarhaa vartioimassa oli vain kolme kissaa, joista yksi oli aiemmin kohtaamani kolmijalka. Pimentovarjolle ei tuottanut vaikeuksia kaataa kolmijalkaista kissaa maahan. Musta soturi jätti ruskeaturkkisen naaraan siihen ja syöksyi heti toisen vartijan kimppuun. Tuimakatse onnistui repimään sisäänkäyntiä puolustavan kollikissan mukanaan pois sisäänkäynnin edestä, jolloin minä ja Tyrskytiikeri saimme tilaisuuden toimia. Juoksin toisen kujakissan edellä kohti pensaikkoa ja livahdin taistelevien kissojen ohitse sisään pimeään, maidontuoksuiseen pesään.
Kun pöllähdin suin päin sisään pesään, törmäsin täysikasvuiseen kissaan. Se ei tullut minulle yllätyksenä, sillä olisin itsekin laittanut itse pesän sisällekin ainakin yhden vartijan. Tyrskytiikeri saapui aivan kannoillani sisään pesään.
Onnistuin kukistamaan viholliskissan vaivatta, sillä hän oli vanha naaras, joka ei selvästikään loistanut taistelussa. En vaivautunut tappamaan niin vanhaa kissaa, kärsiköön vielä tympeästä elämästään jonkin aikaa. Kun vastustaja oli maassa, käänsin katseeni pimeään pesään. Silmäni tottuivat pimeyteen nopeasti ja näin pesän lattialla kykkivät pennut. Yksi heistä oli jaloillaan ja katsoi meitä hurjistuneena. Ellei meillä olisi ollut muita suunnitelmia, olisin voinut napata ruskeaturkkisen pennun matkaani ja kasvattaa hänet yhteisön jäseneksi. Pentu sähisi karvat pystyssä, luullen selvästi liikoja itsestään.
“Otetaan nuo hiljaisemmat pennut. En usko, että Eloklaani piittaa tuollaisesta öykkäripennusta tarpeeksi paljoa”, nau’uin Tyrskytiikerille pilkaten virnuillen raidallista kollipentua. Kujakissa murahti jotain epämääräistä vastaukseksi, mutten jäänyt kuuntelemaan, sillä meillä oli kiire. Hetkenä minä hyvänsä pesään rynnisi varmasti lisää eloklaanilaisia pelastamaan rakkaita pentujaan. Nappasin pennun hampaisiini ja lähdin Tyrskytiikerin edellä ulos pesästä. Pimentovarjo ja Tuimakatse olivat pitäneet eloklaanilaiset aisoissa, mutta pesän edustalle oli kertynyt enemmän vihollisia. He olivat kaiketi arvanneet aikeemme ja yrittäneet pelastaa pikkuruiset pentunsa. Kun Tyrskytiikeri oli päässyt ulos pesästä, viitoin hänet perässäni kissajoukon läpi leirin keskustassa sijaitsevalle kivelle. Tuimakatse ja Pimentovarjo lähtivät peräämme.

Olimme päässeet Tyrskytiikerin ja kahden pennun kanssa litteän kiven päälle.
“Seis!” ulvaisin niin kovalla äänellä kuin suinkin pystyin, ja se selvästi tehosi – joskin hieman viiveellä. Ensin muutama kissa lopetti taistelun ja kääntyi hämillään katsomaan meitä, ja pian muut ymmärsivät tehdä samoin. Kissat irrottautuivat vihollisistaan ja kujakissat sekä kuolonklaanilaiset kiiruhtivat lähellemme leirin keskustaan, jotta eloklaanilaiset eivät pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Katselin tyytyväisesti virnuillen eloklaanilaisia, jotka katselivat kauhuissaan meitä ja kahta pentua.
“Piiskupentu!” kuulin kolmijalkaisen kissan parahtavan. Hän yritti juosta luoksemme, mutta kiven ympärille kerääntyneet kissat estivät häntä painaen naaraan vasten jäistä maata. Katsoin tilannetta tyytyväisenä, eloklaanilaiset eivät uskaltaneet edes hievahtaa, kun Tyrskytiikeri piteli klaanin yhtä nuorinta jäsentä hampaissaan. Leirin ylle laskeutui piinaava hiljaisuus, kun viholliset odottivat seuraavaa siirtoamme. Minä nautin tästä tilanteesta äärimmäisen paljon. Minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jalkojeni juuressa kököttävä naaraspentu yritti paeta kiven päältä, mutta painoin empimättä käpäläni pennun selän päälle. Kun kynteni hipoivat pennun nahkaa, tämä jäykistyi kauhusta ja pysähtyi.
“Varmasti olette jo ymmärtäneet sen, että tämä on sodanjulistus Eloklaania vastaan”, aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla seisovat kissat kuulisivat minut, “Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet teitä vastaan. Te olette epäreiluja valehtelijoita, jonka vuoksi olette ajautuneet viholliseksemme. Olen armollinen, enkä aio tappaa teitä. Teillä jokaisella on nyt mahdollisuus valita oikea puoli ja liittyä Kujakissayhteisön joukkoihin.”
Harmikseni – tai ehkä oikeastaan onnekseni – kukaan eloklaanilaisista ei tuntunut olevan kiinnostunut klaaninsa pettämisestä. Se ei minua harmittanut, sillä pentujen hallussapidon myötä minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Annoin eloklaanilaisille vielä hetken odotuksen, ennen kuin selitin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan:
“Mikäli tahdotte pitää pentunne, teidän on antauduttava ja Eloklaanin on muutettava pikimmiten pois leiristään. Kuten sanoin, olen armollinen myös vihollisiani kohtaan: te saatte pitää reviirinänne nummet, kun minä ja yhteisöni otamme muun alueen haltuumme.”
Leirin ylle laskeutui jälleen hiljaisuus, kun eloklaanilaiset katsoivat epäröiden toisiaan. Pitkän, liiankin pitkän hiljaisuuden päätteeksi tummanruskea tabbykuvioinen soturi astui esiin. Hän näytti tutulta, olin taistellut häntä vastaan aiemmin tänä yönä, mutta tiesin nähneeni hänet viime vierailullamme. En vain saanut päähäni, kuka kissa oli ja missä olin hänet kohdannut.
“Me suostumme vaatimuksiinne”, kolli ilmoitti vakaalla äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Hän ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta kissoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, mikäli he halusivat pitää pentunsa. Onneksemme eloklaanilaiset olivat niin heikkomielisiä, että he tekivät mitä vain pelastaakseen typerät ja avuttomat pentunsa. Pennut olisivat olleet hyvä lisä myös kujakissoille, mutta kidnappaus ei ollut nyt vaihtoehto; emme nimittäin pääsisi pakoon, kun eloklaanilaiset tietäisivät missä asuisimme ja he tulisivat hakemaan jälkikasvunsa.

Taistelu oli loppunut, ja Pimentovarjo alkoi muiden avustuksella keräämään eloklaanilaisia yhteen paikkaan. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät läpi leirin jokaisen kolkan varmistaakseen, ettei yksikään eloklaanilainen jäänyt lymyilemään uuden väliaikaisen kotimme nurkkiin.
Kun eloklaanilaiset olivat kasassa, lähdin heidän edellään ulos leiristä kantaen yhä onnetonta pikkupentua suussani. Eloklaanilaisista näki, että he olivat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä taistelun lopputulokseen. Minä sen sijaan olin äärimmäisen iloinen; kaikki oli mennyt juuri niin kuin olin toivonut!
Kehossani olevia naarmuja pisteli inhottavasti. Olin välttynyt suuremmilta vammoilta, ja kaikki haavat tuntuivat olevan vain pintanaarmuja, jotka paranisivat itseksen ajan kanssa. Tyrskytiikeri kulki vierelläni toinen pentu suussaan. Myös Pimentovarjo, Tuimakatse, Järkäleloikka ja Härmä olivat lähteneet kanssamme saattelemaan vihollisia pois metsästä. Oli ehkä riski jättää eloklaanilaiset osittain omalle reviirilleen, mutta koin tämän olevan paras ratkaisu. Jos ajaisimme vihollisemme liian ahtaalle, he hyökkäisivät heti uudestaan ennen kuin ehtisimme toipua ensimmäisestä taistelusta. Kun annoimme heille hieman enemmän tilaa, he toivottavasti kokisivat edukseen odottaa pidempään, ennen kuin päätyisivät hyökkäämään kimppuumme – jos niin edes kävisi. Mistä sitä tiesi, jos Eloklaani tottuisi uuteen järjestelyyn ja haluaisi Kujakissayhteisön jäävän metsään.
Mutta minulle moinen ei sopisi. En aikoisi pysytellä metsässä yhtään kauempaa kuin oli pakko! Heti kun tehtävämme oli suoritettu eli Mesitähti oli kuollut, lähtisimme yhteisöni kanssa takaisin rakkaaseen kaksijalkalaamme. Voi, miten kovasti kaipasinkaan kaikkia niitä kaksijalkalan tuoksuja, ukkospolkuja, kujien tähtiä ja kivisiä pesiä.

Aamu oli jo valkenemassa päästyämme nummille.
“Teidän olisi hyvä odotella tässä kokoontumisesta tulijoita. Mikäli he eksyvät leiriin, vannon että teemme lopun heistä kaikista”, nau’uin pudotettuani pennun hankeen eteeni. Kissa, joka oli ilmoittanut Eloklaanin antautuvan syöksähti auttamaan hankeen uponnutta, kauhuissaan vikisevää pentua. Kollikissa nosti pennun hangesta ja laski tekemällemme polulle.
“Ei mitään hätää, Sarastuspentu. Kaikki on hyvin”, kolli rauhoitteli säikähtänyttä pentua rauhallisella äänellä. Mielestäni kollin käytös oli säälittävää. Pennut piti kasvattaa kovalla kurilla eikä moisella pehmostelulla. Ei ihmekään, että kaikki eloklaanilaiset olivat sellaisia kuin olivat. Sitten kollin jäänsininen katse nousi minun suuntaani. Hän kietaisi hännän pennun ympärille ja katsoi minua silmiään siristellen.
“En voi luvata mitään, sillä päätös paluusta tai sen unohtamisesta on yksin Mesitähden. Minä voin kuitenkin välittää hänelle viestisi”, kollikissa lupasi vakaalla äänellä. Hän puhui kummallisesti, joka varmasti johtui soturin hänen katkenneesta hampaasta, joka vilahteli hänen suustaan kissan puhuessa.
“Sepä hyvä. Minä luotan, että osaat sanoa päälliköllesi juuri oikeat sanat”, tokaisin ja viitoin muut taistelutoverini takaisin kohti metsää. Kun pääsimme pois eloklaanilaisten luota, hidastin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka, jääkää tähän hetkeksi pitämään vahtia. Vartioikaa, etteivät nuo kapiset kissat eksy takaisin reviirillemme”, komensin kaksikkoa antamatta heille mahdollisuutta kieltäytyä, kun lähdin jo jatkamaan matkaani muiden kanssa kohti Eloklaanin leiriä.

Kun olimme palanneet takaisin Eloklaanin leiriin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset näyttivät odotelleen meitä. Ilmoitin heille, että eloklaanilaiset olivat jääneet suosiolla nummille ja Kujakissayhteisö muuttaisi leiriin sodan ajaksi. Kukaan ei väittänyt vastaan, eikä heillä olisi ollut moiseen edes varaan. Minä olin yhteisön johtaja ja päätösvalta oli yksin minulla.
“Kharon, Härmä ja Rubiini, te lähdette minun ja kuolonklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin leiriin. Minä jään keskustelemaan Henkäystähden kanssa tapahtuneesta, kun te käytte hakemassa Päivänsäteen ja muut uuteen väliaikaiseen leiriimme”, komensin kissoja tottuneesti ja jatkoin sitten, “muut jäävät siivoamaan leiriä. Hoitakaa nuo ruumiit nyt ainakin jonnekin ja selvittäkää, missä kukakin nukkuu.”

Kharon: 30kp! + 13TaP -

Tyrskytiikeri: 8kp + 3TaP -

Keijukainen: 30kp! + 13TaP -

Roska: 19kp + 8TaP -

Härmä: 16kp + 4TaP -

Rubiini: 7kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA

Kharonin korvissa humisi, eikä se johtunut pelkästään hänen ympärillään riehuvasta taistelusta. Keskustelu Lieskakajon ei ollut mennyt Kharonin toiveiden mukaan ja se oli kuin olikin päättynyt taisteluun. Punaturkkinen eloklaanilainen oli yrittänyt paeta Litteäkiven taakse ja Kharon oli hyökännyt pakenevan soturin kimppuun. Lieskakajo oli yrittänyt karistaa Kharonin kimpustaan heittäytymällä Kharonin päälle, mutta kujakissa oli aavistanut entisen mestarinsa suunnitelman; olihan Lieskakajo itse opettanut kyseisen tempun hänelle. Kun Lieskakajo oli heittäytymässä maahan selälleen, Kharon loikkasi pois kissan kimpusta ja katsoi, kuinka Lieskakajo tömähti maahan. Edes Kharon ei ollut huomannut, miten lähllä Litteäkiveä he olivat olleet. Sen seurauksena eloklaanilaisen pää kolahti jäiseen kiveen ja tämä jäi makaamaan liikkumattomana kylmään, veren värjäämään hankeen.
Kharon katsoi petturiystäväänsä hetken aikaa paikoilleen jähmettyneenä. Hän näki, että kollisoturin rintakehä kohoili hiukan, joten Kharon koki parhaakseen liueta paikalta. Hän ei halunnut katsoa Lieskakajon kuolevan, vaikka kaksikko olikin päätynyt eri puolille sotaa. Kharon liukeni entisen mestarinsa luota taistelevien kissojen sekaan, jättäen Lieskakajon täysin oman onnensa nojaan. Kharon ei suostunut ottamaan kontolleen soturin kuolemaa.
Valkoturkkisen kollin ajatukset tuntuivat taas sekavilta. Hän oli keskellä taistelua ja yritti parhaansa mukaan väistellä kissoja, jotka syöksähtelivät häntä kohti kynnet ojossa. Samalla Kharon yritti saada sekavat ajatuksensa kasaan. Hän ei voinut vilkaista taakseen, sillä kissa ei halunnut enää nähdä vilaustakaan Lieskakajon raidallisesta turkista.
Joku nuorista eloklaanilaisista hyökkäsi Kharonin kimppuun. Hetken ajan kaksikko pyöri verisessä, lukuisten kissojen tallomassa lumessa. Kharon halusi vain karistaa hyökkääjän kimpustaan ja päästä setvimään hetkeksi ajatuksiaan etäämmälle. Hänen onnekseen nuori kissa oli melko kokematon taistelija, joten Kharon sai hänet kohtuullisen helposti pois kimpustaan. Kujakissa näykkäsi kissan lonkkaa ja tämä rääkäisi inhoten. Kynnet sivalsivat ilmaa Kharonin kuonon edestä ja kolli vetäytyi kauemmas vihollisestaan. Kollikissa syöksähti pois kissan luota taas taistelun sekaan ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei toinen seurannut häntä.

Kharon kiisi minkä jaloistaan ehti kissajoukon läpi aukion toiselle puolen. Hän pysähtyi käpälät liukuen karhunvatukkapensaikon eteen. Sen kummempia ajattelematta erakko pujahti karhunvatukkapensaikon alle. Soturit eivät vartioineet pesää, joten Kharon ajatteli sen olevan tyhjillään.
Mutta asia ei ollut ihan niin. Kun Kharon pakeni taistelua astumalla sisään pesään, hän kohtasi pimeässä kiiluvat silmät. Kolli ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, kun tämä jo hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kaksi kissaa painivat hetken toistensa kimpuissa, ennen kuin vihollinen yhtäkkiä irtaantui Kharonista. Kissa kavahti taaksepäin, kuin olisi pelännyt valkoturkkista erakkoa. Vanhan kollin sinertävä katse oli silminnähden säikähtänyt.
"Haavetassu?" vanha kolli kysyi rohisevalla äänellä. Nyt Kharon tunnisti puhujan, hän oli Hopeaputous, Taivaslaulun isä ja Kharonin isoisä. Aluksi Kharon oli helpottunut nähdessään sukulaisensa. Hän katsoi Hopeaputousta aivan hiljaa, kunnes synkät ajatukset saavuttivat erakon: Hopeaputous oli jäänyt Eloklaaniin. Hän oli antanut koko perheensä lähteä noin vain. Hopeaputous oli myös syyllinen Kharonin valtaviin menetyksiin ja hänen olisi kuoltava. Kharonin keho alkoi täristä, eikä se taaskaan johtunut kylmyydestä, vaan raivosta.
"Haavetassu, oletko se oikeasti sinä? Missä Taivaslaulu ja muut ovat?" Hopeaputouksen ääni oli nyt varovaisempi, aivan kuin hän olisi aistinut Kharonin sisällä kytevän vihan, joka leimahtaisi pian liekkiinsä. Kysymys oli Kharonille liikaa. Vihasta sokea kolli syöksyi raivoissaan isoisänsä kimppuun. Hopeaputous ei ollut selvästikään varautunut tyttären poikansa äkilliseen hyökkäykseen, ja luiseva vanhus kaatui maahan erakon painosta.
"Sinä olet syyllinen! Sinun takiasi he kaikki kuolivat!" Kharon sähisi raivoissaan raadellessaan isoisänsä rintaa, kasvoja, kaulaa, aivan kaikkea mihin hän vain ylsi. Hämmentynyt Hopeaputous otti nopeasti puolustuskannan ja alkoi väistellä maassa maaten Kharonin liikkeitä. Se ei sujunut mitenkään mainittavan hyvin, sillä edelleen Kharon sai iskettyä kyntensä vähän väliä vanhan kissan ohueen nahkaan. Terävät kynnet lävistivät turkin alla piilevän nahan ja verta roiskahteli valtoimenaan kissojen vaaleille turkeille.
"Haavetassu! Lopeta! En tiedä mistä sinä puhut!" Hopeaputous vaati, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän tiesi, että Hopeaputous oli Mesitähden, Ruskalinnun, Lieskakajon ja monen muun kanssa syypää Kharonin pahaan oloon.
"He kuolivat! Sinä päästit heidät lähtemään ja he kuolivat!" Kharon ulvoi vihaisena. Sillä hetkellä kolli oli unohtanut kaiken muun paitsi vihan. Hän ei voinut hillitä itseään tai lakata raatelemasta vanhusta. Kharon ei tiennyt kauanko hän jatkoi, mutta jossain vaiheessa Hopeaputous oli lakannut liikkumasta ja puhumasta. Mutta koska erakko oli niin raivon sokaisema, hän ei huomannut sitä. Vasta sitten, kun Kharonin voimat alkoivat hiipua, hänen iskunsakin alkoivat heikentyä. Pesän lattia oli täynnä verta ja siihen tahriutuneita hopeisia karvatukkoja.
"Sinun takiasi he ovat kuolleet!" Kharonin ulvonta oli enää vain onnetonta itkua. Viha alkoi hellittää ja tilalle laskeutui suru. Kharon katsoi kyyneleistä sumentunein silmin allaan makaavaa kissaa. Se ei ollut lainkaan kaunis näky. Hopeaputouksen turkki oli irronnut tämän kaulalta ja koko pesä oli kuin teurastamo. Verta oli Kharonin turkilla ja ympäri pesää.
Kharon nousi ylös Hopeaputouksen päältä tajuamatta, että vanha kolli oli jo kuollut. Hän lyyhistyi pesän veriselle lattialle ja nyyhkytti onnettomana.
"Jos sinä et olisi päästänyt heitä lähtemään, minä en olisi tehnyt sinulle näin.. Minä olisin Eloklaanin soturi, eikä mitään pahaa olisi tapahtunut.. Te olette pilanneet kaiken, enkä minä voi antaa sitä anteeksi koskaan", Kharon käpertyi kerälle veriseen maahan ja nyyhkytti hiljaa. Kollin mieli oli yksi sekamelska. Jo vuodenaikojen ajan vain yksi ajatus oli vienyt häntä eteenpäin: Mesitähden ja kaikkien muiden syyllisten kuolema. Kharon uskoi todella, että nähdessään Mesitähden kuolevan, hänen paha olonsa helpottaisi ja elämä alkaisi taas hymyilemään.
Kharon kaipasi Päivänsädettä. Naaras oli viime kuiden aikana ollut ainoa, joka oli saanut Kharonin rauhoittumaan ja synkät ajatukset helpottamaan edes hetkeksi. Nyt kolli makasi yksin kylmässä maassa veren tahrimana aivan toivottomana. Hänen itkuinen katseensa kääntyi Hopeaputouksen elottomaan ruumiiseen. Vanhuksen lasittunut, kauhistunut katse osoitti tyhjyyteen. Kharon ei voinut katsoa sitä, vaan hänen oli käännettävä päänsä pois. Kharon uskoi tehneensä oikein, mutta siltikään hänen olonsa ei helpottanut. Häntä ei hymyilyttänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän tällaisessa tilanteessa. Kharonin ajatus siitä, että hänessä oli jotain vialla, vahvistui vain entisestään. Hänen olisi maattava tässä vielä hetki, ennen kuin hän voisi kasata itsensä ja palata takaisin taisteluun.

//TAISTELUTARINA

Rubiinin päässä jyskytti. Taistelun äänet olivat kuin etäältä kuuluvia kaikuja hänen korvissaan. Albinonaaraan vitivalkoinen turkki näytti aivan veressä uitetulta, ja hän tunsi nahkaansa polttelevan eri puolilta kehoa taistelussa saaduista uusista haavoista, jotka risteilivät vanhojen arpien päällä ja niiden ympärillä. Rubiini ei kuitenkaan pysähtynyt: Hän hyökkäsi raivokkaasti vihollisia päin, joskus jopa epähuomiossa omiaan, ja hänen taisteluvimmansa oli miltei mielipuolista.
Nuori naaras tuli tolkkuihinsa vasta silloin, kun oli vähällä käydä yhteisön johtajan - oman johtajansa - päälle. Sen jälkeen hänen holtiton taistelunnälkänsä hiipui vähän, minkä seurauksena kullanruskea eloklaanilainen onnistui livahtamaan karkuun. Keijukainen oli kaikkea muuta kuin mielissään, ja Rubiini oli tarpeeksi selvinpäin huomatakseen sen.
“Keskitytkö sinä lainkaan tähän taisteluun?!” harmaa naaras sähisi nuoremmalle kissalle, joka luimisti korviaan ja painui kasaan tultuaan sätityksi. Hetken hänestä tuntui siltä, kuin olisi juuri herännyt jonkinlaisesta unen kaltaisesta tilasta, eikä ollut nyt varma, missä oli. Se pelotti häntä.
“Olen pahoillani, Keijukainen, en tiedä, mikä minuun meni”, hän piipitti ja vilkuili ympärilleen pelokkaana. Kaiken sen veren ja kuoleman näkeminen sai hänet voimaan pahoin. Missä vaiheessa tämä kaikki oli ehtinyt tapahtua?
Pähkinän kuoleman jälkeen kaikki oli muuttunut - Rubiini oli muuttunut. Toisinaan hän ei kyennyt enää tunnistamaan itseään saati hallitsemaan alati ailahtelevia mielentilojaan. Hänestä oli tullut uhkarohkea ja vastuuton, ja jotenkin tämä taistelu ja verenvuodatus vain lietsoi niitä puolia hänessä. Rubiini pelkäsi kadottavansa itsensä kokonaan.
“Sinun on keskityttävä siihen, mitä olet tekemässä, tai sinusta on täällä enemmän haittaa kuin hyötyä!” Keijukainen ärisi, ja Rubiini painoi häpeissään päänsä alas.
Hänen päänsä ponnahti kuitenkin uudelleen ylös, kun hän kuuli jonkun lähestyvän heitä. Viistosta Keijukaisen takaa heitä kohti juoksi sinikilpikonnakuvioinen naaras. Jälleen kerran jokin Rubiinin sisällä napsahti, ja hän syöksyi varoittamatta Keijukaisen ohi eloklaanilaista kohti. Hänen yllättävä hyökkäyksensä sai eloklaanilaisen puolustuksen heikkenemään hetkeksi sen verran, että Rubiinin onnistui upottaa hampaansa tämän kaulaan.
Naaras survaisi häntä silmään kynsillään, ja Rubiini irrotti hampaansa ulisten. Kivusta huolimatta hän ryhtyi uuteen, aggressiivisempaan hyökkäykseen, johon eloklaanilainen vastasi järkähtämättömällä varmuudella.

//Keiju? >:0

//TAISTELUTARINA

Taistelua oli kestänyt jo hyvän tovin, ja Eloklaanin leirin valkea lumi oli värjäytynyt paikoin punaiseksi verestä. Aiemmin niin rauhallinen aukio oli muuttunut silmänräpäyksessä taistelutantereeksi, jossa kissat taistelivat raivokkaasti toisiaan vastaan. Olin siirtynyt hetkeksi piikkihernemuurien luokse hengähtämään, sillä olin taistellut taukoamatta taistelun alusta saakka. Ei ollut mitään järkeä kuluttaa kaikkia voimia kerralla, sillä se johtaisi takuuvarmaan häviöön. Toivoin, että myös muut kujakissat ja kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät sen. Kuljin leirin reunustaa pitkin ja etsin katseellani joko pulassa olevia kujakissoja ja kuolonklaanilaisia tai eloklaanilaisia, jotka olivat vailla vastustajaa.
Lyhyen tarkkailun päätteeksi löysin Rubiinin, joka kamppaili itseään kokeneempaa soturia vastaan. Tavallisesti valkoisen naaraskissan turkki oli värjäytynyt verestä niin, että ellen olisi tiennyt, en olisi osannut arvata kissan olevan vitivalkoinen. Rubiini taisteli kullanruskeaa eloklaanilaista vastaan melko harkitsemattoman näköisesti. Kujakissa yritti jaella viholliselleen iskuja, mutta vastustaja väisti kaikki. Välillä eloklaanilainen pääsi Rubiinin suojauksen läpi ja onnistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Katsoin hetken sivusta, kuinka kaksikko pyöri maassa toistensa kimpussa samalla hurjasti sähisten. Eloklaanilaisnaaras upotti hampaansa Rubiinin häntään, ja kujakissa päästi ilmoille kivuliaan kuuloisen parkaisun.
Se oli merkki minulle rynnätä taisteluun toverini avuksi. Rubiini tai hänen henkensä ei kiinnostanut minua muuten, mutta juuri nyt yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtäkään jäsentä. Loikkasin takaapäin eloklaanilaisen selkään ja onnistuin riuhtaisemaan hänet irti Rubiinista. Veren peittämä naaraskissa kierähti pois vastustajansa alta ja nousi jaloilleen vähän matkan päähän. Tämän silmistä paistoi raivo ja Rubiini kävi aikailematta heti uuteen hyökkäykseen. Ihailin nuoren naaraan taistelutahtoa, mutta kieltämättä hän taisteli liian varomattomasti. Taistelijalle tärkein ominaisuus oli ymmärtää omat heikkoutensa ja keskittää kaikki ajatuksensa taisteluun. Rubiini tuntui syöksyvän taisteluun suin päin ja aivan liian varomattomasti. Samalla kun minä roikuin kullanruskean naaraan selässä, Rubiini alkoi vimmatusti jaella iskuja kohti kissan kasvoja. Eloklaanilainen väisteli kujakissan kynsiä minkä kerkesi, mutta muutama isku osui suoraan vasten soturin kasvoja. Yllättäen allani oleva kissa kumartui aivan matalaksi maahan, eikä Rubiini ollut tosiaankaan valmistautunut siihen.
Verinen naaraskissa iski kyntensä kohti minun kasvojani, mutta kiitos keskittymiseni, ehdin loikata pois vihollisen selästä ja siten juuri ja juuri väistää alaiseni terävät kynnet.
"Keskity, hiirenaivo!" sähähdin Rubiinille, joka oli juuri huomannut virheensä ja lopettanut hyökkäyksensä. Se antoi viholliselle taas tilaisuuden hyökätä. Kullanruskea naaras ponkaisi itsensä vauhdilla maasta kohti edessään seisovaa Rubiinia ja kaksikko alkoi taas kieriä verisellä lumella toistensa kimpussa. Epäilin hyvin paljon Rubiinin kykyjä osallistua sotaan enää jatkossa. Oli kaiketi ollut virhe ottaa hänet mukaan taisteluun, sillä hän tuntui aiheuttavan liian paljon harmia Kujakissayhteisölle. Hän saisi kuulla tästä taistelun jälkeen, mikäli vain selviäisi sinne asti!
Syöksähdin pimeässä kohti toistensa kimpuissa kamppailevia kissoja. Hyökkäykseni johdosta Rubiini ja eloklaanilainen joutuivat irtaantumaan toisista ja molemmat loikkasivat kauemmas minun molemmille puolilleni. Vihreä katseeni kääntyi viholliseen. Kullanruskean kissan kasvoilla oli vihainen ilme. Tämä oli selvästi valmis puolustamaan kotiaan kuolemaan saakka, ja se jos jokin kelpasi minulle – kunhan Rubiini ei pilaisi sitä. Rubiini pinkaisi ohitseni ja syöksyi kynnet ojossa kohti eloklaanilaista. Kiiruhdin apuun. En olisi välittänyt olla Rubiinin seurassa juuri nyt, mutta hänen oli parempi taistella jonkun täysijärkisen kanssa kuin yksin. Onnistuin iskemään hampaani soturin takajalkaan, ja hän päästi ilmoille kivuliaan parahduksen. Soturi lyyhistyi maahan ja Rubiini kapusi nopeasti hänen päälleen, ettei kissa pääsisi nousemaan ylös. Kujakissa raastoi kissan selkää saaden aikaiseksi kipeän näköisiä haavoja. Minä pidin tiukasti otteeni vihollisen takajalasta väistellen samalla hänen toisen jalkansa potkuja. Purin hampaani kovemmin yhteen ja sitä kovemmin kissa alkoi riuhtoa.
Yhtäkkiä hänen onnistui ravistella Rubiini kimpustaan. Kissa kiepahti selälleen ja oli vähällä iskeä kyntensä kasvoihini. Jouduin irrottamaan otteeni hänen jalastaan ja vihollinen pääsi pakoon. Hän juoksi vauhdilla kohti kahden kiven edessä olevaa pensasta, jota vahti muutamat eloklaanilaissoturit. Soturit tekivät tietä takajalkaansa nilkuttavalle naaraalle ja kissa katosi pensaikon alle. Käännyin vihaisena Rubiinin puoleen.
"Keskitytkö sinä lainkaan tähäntaisteluun?!" sähähdin kissalle, joka oli juuri tehnyt mitä typerämpiä virheitä taistellessaan..

//Rubiini? >:(