Nefiri rakasti Kujakissayhteisön uutta reviiriä. Erakoiden joukkio oli asustellut metsässä muutaman kuun, eikä valkoisella naaraalla ollut lainkaan ikävä meluiseen, haisevaan kaksijalkalaan. Vaikka hän oli itsekin kasvanut kaksijalkalassa, joka tosin oli kujakissayhteisön kotia huomattavasti pienempi, hän oli aina tuntenut kuuluvansa metsään.
Siksi Nefirin askeleet olivat keveät, kun hän kulki Eloklaanin entisillä alueilla partiossa mukanaan Deimos ja Hyökyaalto. Kaksijalkalassa oli ollut se hyvä puoli, että lehtikadon aikaan siellä oli lämpimämpää kuin metsässä. Tällä seikalla ei kuitenkaan ollut enää väliä, sillä hiirenkorva teki tuloaan rytinällä. Ilma tuoksui multaiselta ja elävältä, kun uudet kasvit työntyivät esiin loskaisten lumikerrosten alta ja riista heräili horroksestaan. Nefiri oli tavallista paremmalla tuulella, ja olisi todennäköisesti tällä tuulella pysynytkin, ellei hänen nenäänsä olisi yllättäen osunut vieraan kissan tuoksu. Eikä minkä tahansa kissan, vaan eloklaanilaisen: vaikka tuoksu oli ollut valkoiselle erakolle tuttu vasta muutaman kuun, ei hän voinut erehtyä heidän vihollistensa hajusta.
"Haistatteko tuon?" Nefiri kysyi partiotovereiltaan, mutta heidän ei tarvinnut vastata mitään: epäluuloiset ja jännittyneet ilmeet kertoivag tarpeeksi. Nefiri haisteli ilmaa tarkkaan, ja vaikka hän ei mikään mestarijäljittäjä ollutkaan, pystyi hänkin päättelemään, ettei kyseessö vaikuttanut onneksi olevan kuin yksi tunkeilija. Yhden kissan he hoitelisivat kolmeen pekkaan helposti.
Korvat höröllä Nefiri lähti kahden muun kanssa hajun perään. Heidän ei tarvinnut kulkea pitkään, ennen kuin rapina erään männyn alaoksilla paljasti eloklaanilaisen sijainnin. Valkoinen naaras siristi silmiään, kun huomasi oksien välistä pilkistävän kilpikonnakuvioisen kissan. Hänen ei tarvinnut alkaa huutelemaan tunkeilijaa alas, sillä naaras loikkasi pian kolmikon eteen aivan vapaaehtoisesti.
"Hei, minä olen Malvaruusu", vieras kissa esitteli itsensä. "Ajattelin liittyä joukkoonne, sillä Eloklaani on täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle."
Nefiri vilkaisi epäillen kahta muuta partiolaista. Oikeasti? Tämä oli Eloklaaniltakin heikko yritys.
"Luuletko, että olemme tarpeeksi sinisilmäisiä uskoaksemme sinua?" Nefiri kysyi silmät viiruina ja häntä ilmaa piiskaten. "Sinun olisi parasta kertoa nopeasti, mitä oikeasti teet täällä."

//Malva?

Kharon: 6kp -

Päivänsäde: 20kp! -

Valas: 8kp -

Roska: 27kp! -

Cosmos: 43kp! - 4/4 tarinaa pentuna kirjoitettu ja oppilasikäisen pisteet kasassa!

Ohdake: 3kp -

Härmä: 15kp -

Järkäleloikka: 8kp -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Iltarusko: 4kp -

Cosmoksen mielenkiinto mustaturkkista kissaa kohtaan laski merkittävästi, kun tämä paljasti, ettei ollutkaan oikea parantaja. Kun naaras alkoi selittää, että paransi muita, koska nämä tarvitsivat apua ja Yhteisö hyötyi siitä ja pälä pälä, pennun kiinnostus oli jo tyystin kaikonnut.
“Ei ollut”, Cosmos vastasi naaraalle ja steppasi levottomana paikoillaan. Hän halusi päästä jo ulos tästä tunkkaisesta pesästä.
“Hyvä, sitten oletkin vapaa lähtemään”, kissa maukui rauhallisesti, ja Cosmos ampaisi saman tien ulos pesästä.
Hän tuli pesästä sellaisella vauhdilla, että oli lentää edessään olevaan lumikasaan naamalleen. Pentu onnistui kuitenkin viime hetkellä tekemään nopean jarrutusliikkeen ja estämään törmäyksen. Hän ravisteli turkkiaan helpottuneena siitä, että oli päässyt takaisin ulos. Nyt hän voisi jatkaa taas kivelle kiipeämistä!
Cosmos tepasteli häntä ja korvat pystyssä Litteäkiveä kohti, mutta seisahtui äkisti tajutessaan, että saattaisi raapia kyynerpäänsä uudelleen ja joutua takaisin huijari-parantajan vastaanotolle. Sinne hän ei ollut vielä vähään aikaan aikeissa palata.
Isän ääni kuului leirin toiselta laidalta, ja Cosmos päätti mennä katsomaan, mitä loput hänen perheestään puuhasivat. Hän ylitti aukion poukkoilevilla loikilla ja livahti karhunvatukkapensaaseen, josta tutut äänet ja hajut tulvahtivat häntä vastaan.
Isä oli parhaillaan kertomassa pesästä. “Täällä nukkuivat kuningattaret ja pennut. Viereisessä pesässä yösijaa pitivät puolestaan klaaninvanhimmat”, valkoinen kolli naukui ja havainnollisti kertomustaan osoittamalla hännällään tyhjiä vuoteita, joista osa oli uudempia ja osa vanhempia ja repaleisempia.
Cosmos tassutti Lyran ja Fornaxin viereen. Kaksikko vilkaisi häneen nopeasti, ja Lyra näytti sävähtävän hänen kyynerpäihinsä hierotun töhnän vahvaa hajua. Cosmos virnisti ilkikurisesti siskolleen, joka puolestaan kurtisti hänelle kulmiaan paheksuvan näköisesti. Hän vilkaisi sen jälkeen emoonsa, joka istui isän vieressä ja pesi tassuaan. Joko naaras ei ollut huomannut poikansa tulleen jo takaisin tai sitten tätä ei vain kiinnostanut.
Cosmos muisti yhtäkkiä, miten emo oli luvannut auttaa häntä kiipeämään Litteäkivelle, jos hän menisi mustan kissan matkaan. Hän oli tehnyt jo oman osansa, joten nyt oli emon vuoro toteuttaa lupauksensa.
Pentu siirtyi Päivänsäteen eteen ja tapitti tätä vaativasti. “Sinä lupasit auttaa minua kiipeämään kivelle”, hän huomautti. Emo nuolaisi tassuaan ennen kuin laski sen alas ja katsahti poikaansa.
“Niin lupasin”, Päivänsäde vahvisti.
“Milloin me mennään?”
“Kohta.”
Vastaus ei tyydyttänyt Cosmosta sitten millään tavalla. Hän oli jo kärsinyt tarpeeksi yhdelle päivää ja halusi päästä kivelle heti paikalla.
“Mennään nyt”, hän kinusi.
“Sanoin, että kohta”, Päivänsäde ei antanut periksi.
“Nyt!”
“Cosmos!” Kharonin tiukka naukaisu sai Cosmoksen kääntämään turhautuneena katseensa isäänsä, joka oli luonut häneen tuiman katseen. Ilmeisestikin heidän kinastelunsa oli keskeyttänyt hänet.
“Emo lupasi auttaa minua kiipeämään kivelle, jos käyn hoitamassa kyynerpääni, ja minä kävin, mutta emo ei suostu viemään minua sinne nyt”, Cosmos selitti isälleen ymmärryksen toivossa. Hän halusi isän käskevän emoa viemään hänet kivelle saman tien.
Päivänsäde pyöritteli silmiään. “Minähän sanoin jo, että menemme kohta! Kuunnellaan ensin, mitä isälläsi on kerrottavana tästä paikasta.” Naaraan häntä nytkyi ärsyyntyneesti.
Cosmos luimisti korviaan ja mulkoili vihaisesti emonsa suuntaan.

//Kharon, Lyra?

Katsoin oravan nälkäisenä kun yhtäkkiä kuulin naksahtavan äänen takani.
*olen jo liian kaukana*, murahdin. Tassutin takaisin kollin luo.
" Mikä sinun nimesi on?" Kysyin viatomalla äänellä.
" minun nimeni on järkäleloikka", järkäleloikka vastasi. Tassutin mietiskellen eteenpäin.
* eikö minun pitäisi olla vapaa eikä täällä?* kysyin itseltäni.
*Varmaan?* ajattelin mielessäni.
"Onko tämä paikka sellainen josta ei pääse pois?" Kysyin järkäleloikkalta.
" kyllä", järkäleloika sanoi ilmetömänä.
" Tyrskytiikeri! Tyrskytiikeri!" Järkäleloika huusi yhtäkkiä.
"Mitä sinä metelöit?" Kysyin kyllästyneenä. Järkäleloikka ei kuunelut minua. Tassutin turhautuneena eteenpäin.
* voisi olla hiljaa*, sähädin. Hetken kuluttua Kuulin outoa ääntä äntä.
" Voimmeko mennä tuonne suuntan? "Kysyin mukaa iloisena.
*haluan tietää mikä tai kuka tuo on*, ajattelin. Juoksin eteenpäin mutta kuulin hetken päästä naksahtaavan äänen.
" Emme mene nyt minnekään", järkäleloika sanoi jo vähän sutuen.
" voimmeko mennä kohta taksisin leirin?" Kysyin väsyneenä.
" hyvä on kohta", järkäleloikka vastasi. Tassutin jätkäleloikka kohti.
* kumpa voisin juosta vapaana*, huokaisin. Tassutin turhautuneena järkäleloikkan edessä.
*nyt loppui minä häivyn seuraavana aamuna*, huokaisin.
* Mutta en voi*, ajattelin surulisena. Juoksin vähän matkan päähän.
" järkäleloikka voitko tulla nopeamin?" Kysyin kyllästyneenä.

\\Järkäle

Katsoin Cosmosta rauhallisella ilmeellä, mutta sisälläni myrskysi. En pitänyt siitä, että hän esitti minulle niin henkilökohtaisen kysymyksen:
"Oletko sinä sellainen parantajakissa, joista isäni kertoi meille?"
Se, että joku halusi tietää jotakin minusta, minun elämästäni ja henkilökohtaisista asioistani sai minut ahdistumaan. Mitä vähemmän muut tiesivät minusta, sitä huomaamattomampi olin ja sitä enemmän sain olla rauhassa. En kaivannut muiden seuraa, jutustelua tai läheisyyttä. Nautin yksinolosta ja sivusta seuraamisesta, kaikista vähiten halusin olla kenenkään huomion keskipiste. Ravistelin päätäni.
"En ole, ei Kujakissayhteisössä ole sellaisia kissoja", vastasin yhtä rennosti kuin kuvittelin Härmänkin vastaavan. En valehdellut, se oli täysin totta. Vaikka osasinkin muutaman parannustempun ja yrtin, en minä ollut parantaja. Olin vain Roska, aivan tavallinen Kujakissayhteisön jäsen. En ollut erityinen kuten klaanien parantajat. Cosmos näytti pettyneeltä, eikä vastaukseni selvästi tyydyttänyt pienen pennun uteliaisuutta. Aloin käydä hermostuneeksi, mutta yritin peitellä sitä parhaani mukaan hymyilemällä kohteliaasti harmaaturkkiselle pennulle ja pakottamalla häntäni pysymään paikoillaan.
"Aijaa, no miksi sinä sitten parannat muita?" Cosmos kysyi terävällä äänellä. Kirosin mielessäni. Miksi olin joutunut tällaiseen tilanteeseen? En voisi leikkiä täysillä Härmää, sillä tulisin elämään tämän raivostuttavan kakaran kanssa loppuikäni Yhteisössä. Jos alkaisin esittämään Härmää, se kyllä paljastuisi lopulta kaikille ja muiden huomio kääntyisi vain minuun.
"Koska he tarvitsevat apua ja Yhteisökin hyötyy tästä. Tavallisesti Härmä hoitaa enemmän näitä juttuja, mutta hän on nyt poissa ja Päivänsäde pyysi, joten autoin sinua tällä kertaa", vastasin rauhallisella äänellä. En halunnut enää jatkaa keskustelua, mutta tiesin että pennun käskeminen pois aiheuttaisi vain ongelmia. Olisi päästävä hänestä eroon jotenkin siististi ja ilman, että pentu pitäisi sitä liian tylynä.
"No niin, tässä taisivatkin olla kaikki vammasi tällä erää? Vai oliko sinulla vielä muuta parannettavaa?" esitin kysymyksen ja kohtasin pennun erivärisen katseen.

//Cosmos?

Cosmoksen häntä heilui turhautuneesti hänen yrittäessään kuumeisesti keksiä keinoa livahtaa mustan naaraan ohi. Hän ei todellakaan halunnut turkkiaan sotkettavan jollakin ällöttävällä töhnällä, joka oli käynyt jonkun suussa. Kuitenkin kuullessaan, mitä hänen kyynerpäidensä haavoille voisi tapahtua, mikäli niitä ei hoidettaisi, hän tuli vähitellen toisiin aatoksiin. Hän ei tahtonut vielä kaiken lisäksi tulla kipeäksi.
"Hyvä on, levitä sitten sitä töhnää", pentu huokaisi luovuttaneena ja palasi takaisin paikalleen. Hän kävi makaamaan maahan selälleen kuten naaras oli aiemmin ohjeistanut ja odotti tämän hierovan töhnää haavoihinsa.
Hän tunsi kirvelyä kissan ruvetessa sivelemään suussa jauhamaansa kasvia kyynerpäihinsä. Nuoren kollin karvat pörhistyivät.
"Kuuluuko sen sattua?" hän ähkäisi naaraalle hermostuneena.
"Se kirvelee hetken aikaa, mutta helpottaa pian", naaras vastasi rauhallisella äänellä. Cosmos antoi päänsä valahtaa takaisin alas ja päätti luottaa siihen, että kissa tiesi, mitä teki.
Kun töhnä oli levitetty, Cosmos sai luvan kääntyä oikein päin. Hän kierähtikin vauhdikkaasti takaisin tassuilleen ja ravisteli pystyssä sojottavaa turkkiaan. Hyh, ainakin pahin oli nyt ohi!
"Koeta olla hieromasta töhnää pois ennen iltaa", musta kissa naukui pennulle. Cosmos katsahti häneen päätään kallistaen.
"Oletko sinä sellainen parantajakissa, joista isäni kertoi meille?" kolli uteli kiinnostuneena. Ainakin naaras vastasi Kharonin antamaa kuvausta parantajista.

//Roska?

Menneisyyden haamut vainosivat minua päivittäin. En voinut liikkua Eloklaanin leirissä näkemättä mielessäni välähdyksiä siitä päivästä, jona Karpalonenä oli kuollut - tarkemmin sanoen minä olin tappanut hänet - ja minut oli karkotettu klaanista. Vanhat haavat olivat alkaneet märkiä uudelleen, kun noin kuu sitten olin nähnyt unta, jossa kyseinen tragedia oli toistunut silmieni edessä niin elävästi, että olin hetkeksi tempautunut siihen täysin mukaan. Eikä siinä vielä kaikki - myös Kuutamolaine oli ollut paikalla todistamassa kaiken.
Minun ja Eloklaanissa asuvan nuoremman sisareni välinen uniyhteys oli katkennut joitakin kuita sitten, kun naaraalle oli paljastunut, kuka oikeasti olin. Olin jo luullut etten näkisi häntä enää koskaan, mutta kuu sitten hän oli aivan odottamatta ilmestynyt uneeni. Jälleennäkeminen ei ollut selvästikään ollut naaraan mieleen, sillä aluksi hän oli yrittänyt käydä kimppuuni, mutta unen edetessä hän oli keskittynyt enemmän tapahtumien seuraamiseen kuin minun rääkkäämiseeni. Minun oli hankala sanoa, oliko tämän suhtautuminen minuun muuttunut unen jälkeen mitenkään.
Taivas oli maidonvaaleiden pilvien peitossa. Olin napannut Leopardin mukaani partioon, ja nyt skannasin katseellani pääaukiota löytääkseni vielä jonkun mukaamme. Silmiini sattui osumaan leirin laidalla yksin istuskeleva Ohdake, joka oli vastikään liittynyt Kujakissayhteisöön. Kollilla ei näyttänyt olevan tähdellisempää tekemistä, joten lähdin tassuttamaan häntä kohti.
"Hei tulokas", murahdin pölyisen ruskealle kissalle, ja tämä kohdisti jäänsiniset silmänsä minuun, "nyt kun olet siinä aivan joutilaana, voisit lähteä kanssamme partioon."
Leopardi asteli viereeni naamallaan ystävällinen ilme. "Minä olen Leopardi ja tässä on Tyrskytiikeri", laikukas naaras esitteli meidät.
Ohdakkeen katse kävi vuoron perään minussa ja Leopardissa, kunnes lopulta tämä vastasi: "Mikä ettei." Suurikokoinen kolli nousi ylös.
Leopardi käännähti ympäri suunnaten käpälänsä piikkihernetunnelille. Minä ja Ohdake tulimme vähän matkan päässä hänen jäljessään. Leirin ulkopuolella Ohdake hölkkäsi minut kiinni ja tuli kävelemään rinnalleni. Vilkaisin sivusilmällä kiharaturkkiseen kolliin, kun tämä tervehti minua.
"Heipä hei", murahdin tälle vastaukseksi.
Hiljaisuus.
Yritin miettiä, miten jatkaisin keskustelua, jonka Ohdake oli avannut tervehdyksellään. Olisi ollut kiusallista kävellä hiljaa.
"Mistä päin olet kotoisin?" keksin kysyä häneltä.

//Ohdake?

Heräsin vihdoin haukotellen. Menin suuaukolle maukumaan seuraa.
"Hei valas" sanoi.
"Moi..." Kuiskasin.
"Haluatko tulla kanssani kaksijalkalaan?"
Kolli ojensi minulle mädäntyneen omenan tassullaan.
"Ja tuoko minun pitäisi syödä?" Ihmettelin silmät suurina. Keijo nyökkäsi. Yökkäsin ja tallasin omenan.
"Minä en pääse nyt, mutta mesiläinen, se pesukarhun näköinen pääsee" Keijo kertoi ja lähti hakemaan mesiläistä. Ehdin nuolla itseäni vain vähän kunnes mesikäinen ilmestyi paikalle. Lähdimme pois. Miksiköhän kaksijalat eivät huomanneet meitä? Yhtäkkiä mesiläinen hyppäsi roskiksen päälle ja kaivoi hot dogin. Hän söi sen nopeasti ja kaivoi vielä vähän roskia. Minä menin toisen roskiksen luo, mutta se oli tyhjä. Katsoin mesiläistä surullisena.
"Ei se mitään" hän tuhahti.Nyökkäsin pikaisesti. Näin maassa pyöreän keltaisen pallon, jossa oli tikku. Olin syömässä sitä kunnes mesikäinen pysäytti minut.
"Älä syö sitä!" Hän käski ja potkaisi keltaisen pallon jossa oli tikku aidan toiselle puolelle. Nielaisin. Onneksi en syönyt sitä.
"Voimmeko mennä pesään?" Kysyin iloisesti.
"Mennään vain" mesikäinen tuhahti tylsistyneesti ja oikeastaan työnsi minua kun tassuttelimme ränsistyneen kaksijalanpesään luo. Kiitin mesiläistä ja astuin kodikkaaseen pesään.
//Se keltainen pallo jossa on tikku oli tikkari.

Järkäleloikka loikoili Eloklaanin entisessä leirissä. Kolli makasi ketarat ojollaan ja tarkkaili hiljaisena aukiota. Kharon ulkoilutti jälkikasvuaan, joista valkoturkkinen naaras näytti harjoittelevan taisteluliikkeitä isänsä häntään. Järkäleloikka tuhahti huvittuneena näylle, mutta pian hänen kasvoilleen palasi sama tuttu, vakava ilme. Missäköhän Tyrskytiikeri oli? Raidallinen kolli pyöri tummaturkkisen kissan mietteissä. Entinen eloklaanilainen oli poistunut aiemmin partion matkaan eikä toinen ollut vielä palannut. Se hermostutti Järkäleloikkaa, jonka luonne oli hieman pehmentynyt Tyrskytiikerin myötä. Mokoma kolli, yhteisöläinen ajatteli huvittuneena ja hyväntuulisena. Kolli oli suojelevainen mitä tuli hänen kumppaniinsa ja Järkäleloikka järkeili, että olisi parasta mennä tarkistamaan tilanne. Hän tiesi kumppaninsa pärjäävän eloklaanilaisille, mutta jos jotain olisi silti sattunut… Tummunut taivas hermostutti Järkäleloikkaa entisestään. Jos tulisi vaikka ukkonen ja puu kaatuisi Tyrskytiikerin päälle! Selvä, se riitti. Järkäleloikka nousi nopeasti pystyyn ja ravisteli pitkää turkkiaan. Hänen turkkinsa hieman pöllysi ja oli epäsiistin näköinen, mutta se oli kollille tuttua eikä hänellä ollut nyt aikaa turkin siistimiseen. Olisi löydettävä Tyrskytiikeri! Tummaturkkinen kissa lähti tassuttelemaan kohti Eloklaanin leirin suuaukkoa, mutta kääntyi kuullessaan nau’untaa:
“Hei, olet ilmeisesti menossa ulos leiristä? Voin varmaan tulla mukaasi?”
Kollin siniset silmät kohtasivat naaraan omat, vihreät silmät ja kolli kohautti olkiaan. Hän mietti hetken, kaksi silmäparia toisaalta olisi parempi, kuin vain yksi. Iltarusko-niminen naaras oli saapunut Kujakissayhteisöön vasta hetki sitten eikä hän saanut poistua leiristä yksin, sillä naaras saattaisi suunnitella pakoa. Kaipa Järkäleloikan pitäisi ottaa toinen mukaansa, sillä hän halusi minimoida naaraan mahdolliset karkuyritykset. Ja kunhan he vain löytäisivät Tyrskytiikerin, voisivat he saalistaa. Hiirenkorva oli tavoittanut klaanit ja yhteisön, joka merkitsi käärmeiden heräämistä. Se taas merkitsi herkkuateriaa Järkäleloikalle!
“Hyvä on, sinä voit tulla mukaani”, Järkäleloikka maukaisi matalalla äänellä ja nyökkäsi sen merkiksi, että Iltarusko voisi mennä hänen edellään. Hän pitäisi naarasta tarkasti silmällä koko ulkoilureissun ajan. Tummaturkkinen oli vahtinut Iltaruskoa muutaman kerran ja havainnut naaraan olevan aika tyly kuumapää. Toinen tuntui suuttuvan helposti eikä naaraalta herunut kovinkaan paljoa ystävällisiä sanoja muille yhteisöläisille.
“Tule, mennään tänne päin”, Järkäleloikka ohjeisti uutta yhteisön jäsentä ja maisteli ilmaa. Hänen pitäisi vain saada Tyrskytiikeristä hajujälki. Järkäleloikka tarkkaili sivusilmällä Iltaruskoa ja naksautti kieltään aina, jos naaras eksyi liian kauas. Tummaturkkinen kissa tarkkaili täplikästä naarasta, joka jäljitti parhaillaan saaliseläintä.

//Iltarusko?

Nousin vihdoin

"Kyllä minun on laitettava, jos tahdomme sen toimivan", selitin rauhallisella, mutta kannustavalla äänellä itsensä Cosmokseksi esitelleelle kollipennulle. Kun olin sen saanut sanotuksi, pentu kiepsahti ympäri takaisin jalkeilleen ja näytti siltä kuin olisi ollut lähdössä jonnekin. Kurtistin kulmiani hieman pettyneenä ja ärsyyntyneenä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun koskaan parantaessani pentua – oikeastaan ensimmäinen kerta parantaessani ketään, mutta ei nyt takerruta siihen – ja muutenkaan olin pennun kanssa kaksin ensimmäisiä kertoja, joten en oikeastaan tiennyt miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Yritin miettiä, mitä Härmä olisi tehnyt tilanteessani.
"Hei, äläpäs mene minnekään", naukaisin kohteliaasti ja siirryin nopeasti pennun eteen niin, ettei tämä päässyt kulkemaan ohitseni. Cosmos oli äimistynyt ja hän katsoi minua näyttäen siltä, että olisin tehnyt isonkin virheen. Oli pennun vuoro kurtistaa kulmiaan, mutta tämän eriväristen silmien katse oli huomattavasti terävämpi ja ärsyyntyneempi kuin minun. Vain alle kolmasosan minun kokoiseni pentu suoristi ryhtinsä ja kohtasi reippaasti ja empimättä katseeni.
"Menenpäs. En tahdo mitään suussasi käynyttä töhnää sotkemaan turkkiani", pentu vastasi koppavalla äänellä. Pysyin rauhallisena ja yritin selvitä tilanteesta kuten Härmä. Kumarruin hieman matalemmaksi päästäkseni Cosmoksen tasolle ja kohtasin uhmakkaan pennun erivärisen katseen. Omani pyrin pitämään mahdollisimman neutraalina, sillä en todellakaan halunnut pennun ryntäävän ulos pesästä ja järjestävän jotain valtavaa näytelmää. Se tästä olisi vielä puuttunut, että Päivänsäde olisi joutunut selvittelemään tätä ongelmaa.
"Mikäli tahdot haavojesi paranevan, tämä töhnä on laitettava turkillesi. Jos emme hoida noita jalkojesi haavoja, ne voivat tulehtua pahasti. Silloin sinulle nousee korkea kuume, joka paikkaa särkee, jalkasi alkavat märkiä ja olet hyvin, hyvin kipeä. Meidän olisi hyvä hoitaa tämä nyt pois alta, sillä tulehtuneen haavan hoitaminen on hyvin paljon vaikeampaa", puhuessani pidin Härmälle epätyypillisiä pieniä taukoja, yrittäessäni muistella kaikkea salassa oppimaani. Oppiminen oli ollut tavallista haastavampaa, sillä kuten muut, minä en voinut kysyä Härmältä ohjeita. En halunnut kenenkään tietävän, että olin oikeasti kiinnostunut tästä parantamisjutusta.. Se olisi herättänyt muissa liialti huomiota, enkä minä halunnut sitä ollenkaan.

//Cosmos?

Härmän turkki oli likomärkä. Hän oli herännyt aamulla keveään tihkusateeseen turkillaan, eikä ollut suuremmin jaksanut välittää asiasta. Luonnonvoimat olivat kuitenkin oikullisia ja selvästi tänä päivänä Härmää vastaan: sade oli nimittäin voimistunut moninkertaiseksi ja tuonut mukanaan ankaran tuulen. Sää ei todellakaan ollut ihanteellinen hänen etsintäretkelleen, mutta Härmä puski määrätietoisesti eteenpäin myrskyä vastaan.
Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Härmä oli lähtenyt Kujakissayhteisön tilapäisestä leiristä. Hän oli kulkenut koivumetsän läpi länttä kohti pois yhteisön nykyiseltä reviiriltä ja kulkenut hiljalleen Eloklaanin reviirin suuntaan etelään. Härmä ei ollut yllättynyt siitä, ettei vieläkään ollut löytänyt Kanervaa käpäliinsä: hän oli saanut jo kauan aikaa sitten oppia, että oli helpompi olla hiukan pessimistinen. Hän tunsi kuitenkin olonsa pettyneeksi, vaikka kuinka oli yrittänyt vältellä turhia toiveita ja odotuksia. Missä ihmeessä Kanerva saattoi lymyillä? Härmä oli kääntänyt jo enemmän kiviä ja kantoja kuin koko elämänsä aikana olisi halunnut. Vanha naaras ei ollut kovin nopea lyhyine jalkoineen, ja ikäkin alkoi varmasti painaa: kaiken järjen mukaan hänet olisi ollut helppo löytää. Eräs vaihtoehto oli, että Kanerva tiesi Härmän etsivän häntä, ja oli tätä aina askeleen edellä. Miksi Kanerva kuitenkaan olisi pakoillut Härmää?
Toinen vaihtoehto oli, ettei Kanerva enää ollut elävien kirjoissa ollenkaan. Härmä ei halunnut uskoa siihen, eikä hänen oikeastaan tarvinnut olla optimisti niin tehdäkseen. Kanerva oli selvinnyt paljosta ja Härmä luotti täysin siihen, että naaras oli vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Eloklaanin haju alkoi erottua selkeämpänä sateenkin yli. Härmä siristeli sateessa silmiään nähdäkseen eteensä edes hiukan; kaukana edessä siinsivät Eloklaanin kukkulat. Hän ei ollut loppujen lopuksi kulkenut kovin pitkää matkaa. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, sillä Kanervan hajujäljen ja muiden johtolankojen etsimiseen kului tuhottomasti aikaa. Härmä oli haravoinut metsää tarkasti, joten tietysti hänen etenemisensä oli hidasta. Samalla kolli kuitekin tiesi, että hänen olisi parempi kiristää tahtiaan. Keijukainen ei ollut mielellään päästänyt häntä menemään, eikä Härmä halunnut koetella kujakissayhteisön johtajan kärsivällisyyttä. Ei pelkästään siksi, että Härmä uskoi naaraan toteuttavan uhkauksensa, jos häntä ei alkaisi näkyä. Kolli ei myöskään halunnut joutua Keijukaisen epäsuosioon, sillä hän ei todellakaan ollut mielistellyt tätä näiden kuiden ajan aivan turhaan.
Härmä pysähtyi hetkeksi erään vaahteran alle pohtimaan, minne suuntaisi. Sadepisarat putoilivat hänen turkilleen oksakerrostenkin läpi, mutta ainakin puu toi hiukan suojaa: tarpeeksi, jotta hän voisi hetkeksi keskittyä suunnitelmaansa. Hän voisi kääntyä länteen päin, jossa odottivat täysin tutkimattomat seudut. Toinen vaihtoehto oli, että Härmä suuntaisi itään kohti niitä metsiä, joissa hän oli Kanervan kanssa lukuisten kuiden ajan kulkenut. Hän huokaisi harmistuneena: tietysti hän oli oppinut ymmärtämään Kanervaa jollain tasolla, mutta naaraan pään sisään oli vaikea päästä. Olisiko Kanerva päättänyt jättää tutut seudut, vaeltaja kun sielultaan oli, vai löytäisikö Härmä tämän niiltä mailta, joita hän oli Kanervan kanssa asuttanut? Kolli oli jo mielestään suorittanut melko perusteelliset etsinnät noissa metsissä, mutta hänestä ei ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että Kanerva olisikin palannut sinne.
Lopulta Härmä päätti lähteä itään. Hän kuunteli sateen ropinaa, kun raskaat vesipisarat osuivat kuraiseen maahan. Erakko ei vaivautunut sukimaan sateen ja tuulen sekoittamaa turkkiaan: täällä ei ollut ketään, jota varten hänen täytyisi näyttää siistiltä. Kolli ei kuitenkaan mieluusti vilustuisi ja saisi viheryskää tai mitään muitakaan tauteja, joten hän odotti sateen hiljentyvän ja asteli sitten vaahteran suojista. Hän suuntasi askeleensa ohi Eloklaanin reviirin määrätietoisena.
Kauaa ei Härmä kuitenkaan ehtinyt kulkea, ennen kuin joutui pysähtymään. Hän haistoi kissan, ja kaiken kukkuraksi tuoksussa erottui Eloklaani. Härmä tähyili varuillaan ympärilleen: hän oli reviirien ulkopuolella, eikä eloklaanilaisella varmasti olisi syytä hyökätä hänen kimppuunsa, mutta liian varovainen ei koskaan voinut olla. Pian hän erottikin mustan hahmon erään pensaan kupeessa. Kissa oli keskittynyt johonkin muuhun, mutta hänellä ei kestänyt kauaa huomata Härmä, alue kun oli avara ja piilopaikoista paljas. Härmä siristi epäileväisesti silmiään, mutta viritti pian kasvoilleen ystävällisen hymyn. Kissa ei vaikuttanut kovin vihamieliseltä, sillä tämä ei ollut vieläkään lähtenyt hyökkäykseen, joten kenties kolli selviäisi tilanteesta puhumalla. Hän ei epäillyt omia taistelutaitojaan ja uskoi voivansa voittaa nuoremman kissan, mutta naarmujen ja haavojen paikkailuun menisi turhaan aikaa.
“Hei”, Härmä sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. Liikkuiko kissa yksin vai oliko hänellä ystäviä lähistöllä? Jälkimmäisestä tilanteesta voisi koitua Härmälle harmia.
“Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää. Oletko kotoisin näiltä seuduilta?”

//Toive? ajattelin et nää ois nyt tuolla Eloklaanin reviirin "alapuolella" :D

Olin pari päivää sitten saapunut Kujakissayhteisöön ja minut oli otettu nätisti vastaan. En ollut jutellut monenkaan kissan kanssa olin vain istuskellut aukion laitamilla. En tiennyt vielä mitä odottaa mutta Keijukaisen ja Päivänsäteen mukaan tulisin pitämään oloistani täällä. Tarkkailin tummaturkkista kollia, jonka turkki laahasi melkein maata ja nappasi lumikökkäreitä maasta. Huomioni kiinnitti tummanruskea kolli ja leopardikuvioinen naaras, jotka tassuttivat minua kohti. Nuolaisin käpälääni ja silotin päälaellani olevia karvoja märällä tassullani.
“Hei tulokoas, nyt kun olet siinä aivan joutilaana voisit lähteä meidän kanssamme partioon”, kolli sanoi.
“Minä olen Leopardi ja tässä on Leopardi”, Leopardi esitteli itsensä ja ystävänsä. Minua partioon pyytänyt kolli oli siis Tyrskytiikeri - se kuulosti aika oudolta nimeltä minun korvaani.
“Mikä ettei”, nau’uin ja nousin ylös. Minulla ei ollut mitään htä partiota vastaan. Leopardi käännähti ja lähti tassuttamaan ulos leiristä. Tyrskytiikeri seurasi hänen perästään ja itse tassutin noin ketunmitan päässä tummanruskea raidalisesta hännästä joka viuhtoi edestakaisin. Otin Tyrskytiikerin kiinni, kun olimme päässeet leiristä ulos.
“Hei”, sanoin.
//Tyrsky?

Oli Cosmoksen onnenpäivä! Emo oli palannut hetki sitten ulkoa, ja nuori pentu kuunteli maitoa juodessaan, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa retkestä leiriin. Aluksi häntä huoletti, että naaras ei suostuisi isän heittämään ehdotukseen tutkimusretkestä, mutta emo yllättikin positiivisesti ja ryhtyi ruokailun jälkeen patistelemaan häntä, Lyraa ja Fornaxia pesän uloskäyntiä kohti. Kivaa!
Cosmos tunsi reitin pesän suulle kuin omat tassunsa. Olihan hän sentään jo toissapäivänä tehnyt oman, alustavan tutkimusretken, joka kuitenkin hänen harmikseen oli päättynyt melko lyhyeen, kun Leopardi oli äkännyt hänet yksin pesän ulkopuolella. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen, eikä Leopardin typerys voisi tulla pilaamaan hänen seikkailuaan.
“Tämä tässä on leirin pääaukio”, isä maukui, kun he tulivat ulkosalle. Cosmos katseli silmät suurina sisarustensa viereltä ympärillään aukeavaa näkymää. Ensimmäisellä kerralla hän ei ollut ehtinyt hämmästellä sitä vielä tarpeeksi. “Tuo iso kivi tuossa on Litteäkivi. Sen päältä Eloklaanin klaanipäällikkö piti klaanikokouksia ja nimitti uusia oppilaita ja sotureita.”
Cosmoksen huomio kiinnittyi isänsä sanojen johdattamana leirin keskellä olevaan kiveen, jonka hän oli nähnyt jo toissapäivänä. Tällä kertaa se kiehtoi häntä erityisesti, etenkin kun isä oli kertonut, että sen päälle pystyi kiipeämään. “Voiko sen päälle kiivetä?” hän kysyi toiveikkaana.
“Voi, mutta kokeillaan sitä vähän myöhemmin, jookos?” Isän vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt seikkailunnälkäistä pentua, joka nyökytteli päätään kuin osoittaakseen hyväksyvänsä tilanteen.
Seuraavaksi perhe siirtyi isän johdolla heidän pesänsä vieressä olevan karhunvatukkapensaan luokse. "Tämä oli Eloklaanin parantajan pesä", suuri kolli kertoi ja astui edeltä sisään. Cosmos unohti hetkeksi ison kiven ja seurasi uteliaana kasvattajaansa peremmälle pesään.
Pensas oli hämmentävän tilava, ja sen alle selvästikin olisi mahtunut useampi kissa. Jostain syystä tila haisi jotenkin oudolta, mikä sai Cosmoksen nyrpistämään nenäänsä.
"Mikä täällä haisee?" Lyra kysyi ääneen kysymyksen, jota kaikki kolme pentua varmastikin ajattelivat samaan aikaan.
"Parantajat olivat kissoja, jotka käyttivät erilaisia yrttejä hoitaessaan kissojen vammoja ja sairauksia", isä vastasi ja viittasi hännällään pesän toisella laidalla oleviin kahteen kiveen, joiden väliin jäi aukko. "Tämä on sairasaukio, jossa potilaat nukkuivat, ja tuolla kivenkolossa on parantajan nukkumapaikka sekä yrttivarasto."
Cosmos tepasteli uteliaasti lähemmäksi kahta kiveä ja oli vähällä pökertyä työntäessään päänsä sisään aukosta, kun hänen naamalleen lehahti tyrmäävän vahva tuoksu. Hän vetäytyi taaksepäin selkäkarvojaan pörhistellen ja yritti hieroa tassullaan hajua pois nenästään.
"Jatketaan matkaa!" Isä oli jo patistelemassa muita kohti pesän suuaukkoa. Cosmos puisteli päätään nopeasti, ennen kuin hyppeli muiden perään. Hän oli paljon mieluummin ulkona, jossa oli raikasta ilmaa hengitettävänä, kun jumissa tässä löyhkäävässä pesässä.
Ulkona seurue suuntasi jo seuraavaa pesää kohti. Cosmos lähti aluksi töpöttämään heidän peräänsä, mutta sitten hänen huomionsa herpaantui jälleen leirin keskellä komeilevan kiven takia. Ihan kuin se olisi kutsunut häntä kiipeämään päälleen. Hän hidasti askeliaan, vilkaisi vaivihkaa muihin päin - kukaan ei näyttänyt huomaavan hänen puuttumistaan - ja kipitti sitten pikapikaa kivelle.
Pentu pysähtyi silmät innokkaasti kimmeltäen kiven eteen ja huiski ilmaa ohuella hännällään. Tänään hän vallottaisi tämän kiven! Hän keräsi lihaksensa kasaan ja valmistautui ponnistamaan. Yksi… kaksi… kolme! Kolli pomppasi suoraan päin kiven kovaa, kylmää pintaa ja yritti siihen osuessaan haroa kynsillään otetta jostakin, mutta epäonnistui ja valahti maahan. Cosmos ei aikonut luovuttaa hevillä, ja niinpä hän ryhtyi saman tien uuteen koitokseen.
Monen monituista loikkaa myöhemmin pennun kyynerpäitä kirveli ja hänen kynsiinsä sattui, mutta siltikään hän ei ollut vielä valmis antamaan periksi. Hän olisi voinut jatkanut touhua vaikka koko loppupäivän, ellei emo olisi ilmestynyt jostakin hänen viereensä ja keskeyttänyt häntä.
Naaras maanitteli hänet mukaansa luvaten voivansa myöhemmin auttaa häntä kiipeämään kivelle. Cosmoksen ei tarvinnut harkita vastaustaan kovin pitkään - hän halusi päästä kiven päälle keinolla millä hyvänsä, ja emo voisi isompana auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa helpommin.
Cosmos käveli emonsa perässä, kun tämä jo muutaman askeleen jälkeen pysähtyi äkisti. Cosmos kurkisti hämmentyneenä emonsa takaa ja näki mustan naaraskissan, jonka kanssa tämä oli jäänyt juttelemaan. Mustan kissan katse kääntyi yllättäen Cosmokseen, ja se sai hänen nahkansa pistelemään vaivaantuneesti. Mitä emo oli sanonut tälle?
Yhtäkkiä Cosmoksen pitikin mennä parantajan pesälle tämän ventovieraan kanssa, ilmeisestikin hoitamaan hänen haavojaan, jotka hän oli saanut kiipeillessään. Emo ei kuitenkaan tullut mukaan, mutta Cosmos viis veisasi siitä. Ei hän tarvinnut emoa mukaansa, kun hän oli mustan naaraan kanssa. Kissa hoitaisi hänen haavansa kuntoon, ja hän pääsisi takaisin kiven valloituksen pariin - tarinan loppu.
Naaras komensi rauhallisella äänellä Cosmosta odottamaan heidän käveltyään sairasaukion poikki kahden kiven välissä olevaan pesään, ja hän istahti kuuliaisesti paikoilleen ja odotti kissan tulevan tekemään taikansa, jotta hän voisi palata takaisin leikkimään. Vaikka pesässä oleva haju aiheutti edelleen Cosmokselle päänsärkyä, hän ei voinut olla kuikuilematta, mitä musta kissa puuhasi vähän matkan päässä. Seinän viereen oli niputettu nätteihin riveihin kuivuneita kasveja, ja kissa näytti etsivän niistä sopivaa. Cosmos muisti isän kertoneen aiemmin samana päivänä, miten parantajat olivat käyttäneet yrttejä sairaiden ja haavoittuneiden hoitamiseen. Tämän kissan täytyi siis olla parantaja.
"No niin pikkukaveri, sinun tehtäväsi on käydä lepäämään tuohon selällesi, niin minä katson niitä sinun haavojasi", naaras ohjeisti pentua, joka kurtisti kulmiaan hieman kyseenalaistavasti ja oli aikeissa väittää vastaan, mutta ei ehtinyt, kun kissa keskeytti hänet: "Mikä sinun nimesi olikaan?"
"Cosmos", Cosmos heilautti korviaan ja suostui lopulta menemään selälleen kissan ohjeiden mukaisesti.
Hän tunsi kissan koskettavan kyynerpäitään kevyesti, ennen kuin otti suuhunsa kasvin varren ja ryhtyi jauhamaan sitä suussaan. Cosmos seurasi intensiivisesti katseellaan naarasta, joka vaikutti uhkaavasti olevan aikeissa levittää suussaan käyneen kasvin jämät hänen jaloilleen.
"Et kai sinä laita tuota minun turkkiini?" kollipentu kysyi epäuskoisena ja oli jo valmis kiepahtamaan takaisin oikein päin ja luikkimaan pakoon, mikäli hänen epäilyksensä osuisivat oikeaan.

//Roska?

Tapoihini ei todellakaan kuulunut leirin aukiolla muiden seurassa oleskelu, ja sain taas hyvän muistutuksen miksi niin ei ollut. Juuri kun olin matkaamassa piikkihernetunnelilta aukion poikki – tavallisesti kuljin leirin piikkihernemuurien varjossa muiden huomaamattomissa – luokseni oli tepastellut itse Päivänsäde ja tämän nuori poikansa. Olisin vain halunnut liueta paikalta, sillä inhosin sitä miten sekä Päivänsäteen että tämän tummanharmaa pentunsa katseet kohdistuivat minun pikimustaan turkkiini. Ikävä kyllä paikalta liukeneminen ei ollut nyt vaihtoehto, sillä Päivänsäde katsoi minua vaativasti ja avasi suunsa ennen kuin ehdin lähteä paikalta:
"Satuitpa sopivasti siihen. Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen." Päivänsäden tummansinisten silmien katse oli juuri sellainen, ettei minulla olisi varaa kieltäytyä. En voinut ymmärtää, miten sana parannustaidoistani oli lähtenyt leviämään. En pitänyt siitä, että minut huomioitiin tällä tavalla tai siitä, että itse Kujakissayhteisön perijätär oli jossain vaiheessa huomannut minut ja ajatellut minua ilman että edes itse tiesin. Jos hän oli kuullut parannustaidoistani, jonkun oli täytynyt kertoa siitä. Mutta kuka sellaista olisi voinut tehdä? Silloin minulla välähti. Takuulla joku, joka luuli tuntevansa minut ja oli huomannut, että olin toisinaan livahtanut Härmän ylläpitämään "parantajan pesään" ja käynyt tutkimassa yrttejä.
Noh, sillä ei ollut enää merkitystä. Sana taidoistani oli levinnyt, eikä sille voinut enää mitään. Kaiken lisäksi Päivänsäde oli ystäväni, eikä minulla ollut syytä peitellä taitojani häneltä – etenkään kun hänen poikansa näytti tarvitsevan niitä. Vaikken oikeastaan ollut kiinnostunut muiden auttamisesta, parantaminen oli hyvin mielenkiintoista. Harmikseen sen taitaminen toi mukanaan huomiota, jota en kaivannut, joten minun oli saatava Päivänsäteen huomio pois minusta, vaikka auttaisinkin hänen poikaansa.
"Osaan minä vähän, mutta sinun kannattaa kyllä jatkossa kääntyä Härmän puoleen", tokaisin vaimealla äänellä. Mikäli kyseessä olisi ollut joku tuntematon, olisin saattanut yrittää olla kuten Härmä, mutta Päivänsäteelle esittäminen olisi ollut turhaa. Kumarruin harmaavalkean pennun tasolle ja silmäilin hänen kyynärpäissään komeilevia haavaumia. Ne näytivät melko pinnallisilta, mutta muistelin Härmän laittaneen joskus sellaisiin haavoihin jotakin.... Niin tietysti, kultapiiskua! Vaikka olinkin iloinen keksiessäni oikean yrtin, pysyttelin mahdollisimman rauhallisena. En halunnut herättää liikaa huomiota. Väläytin Päivänsäteelle varovaisen hymyn ja nousin seisomaan.
"Seuratkaa minua, on parempi siirtyä yrttien luokse hoitamaan poikasi haavoja", sanoin rauhallisella äänellä ja lähdin jo tallustelemaan lumista polkua pitkin kohti pesää, joka sijaitsi pensaikon takana kahden kiven välisessä kolossa. Kuulin aluksi kahden kissan askeleet perästäni, mutta sitten toiset hidastuivat. Käänsin keltaisen katseeni Päivänsäteeseen, joka näytti empivän.
"Pärjäisittekö te kahdestaan? Minulla olisi tässä vähän muutakin tekemistä", Keijukaisen seuraaja totesi pysähtyen lopulta kokonaan. Myös minä pysähdyin, mutta Cosmos jatkoi matkaansa ja oli jo suuntaamassa kohti pesää, jota kohti olimme äsken vielä matkalla.
"Kyllä me pärjäämme, ei mitään ongelmaa", vakuutin pikaisesti. En halunnut viettää enää hetkeäkään aukiolla muiden nähtävillä! Siispä kiiruhdin nopeasti Cosmoksen perään. Ripein askelin ohitin nuoren kollipennun ja kiilasin hänen ohitseen sisään pesään, joka oli tyhjillään Härmän ollessa poissa. Kuljimme vanhan sairasaukion poikki pesään, jossa parantaja oli Eloklaanin aikoina nukkunut.
"Odota siinä", komensin pentua rauhallisella äänellä. Kun olimme kaksin pienen pennun kanssa, omana itsenä oleminen tuntui tukahduttavan tylsältä ja inhottavalta. Edessäni seisoi täysin tuntematon kissa, jolle en halunnut paljastaa oikeaa olemustani. Siispä keksin ongelmaani ratkaisun; kun kerran olin pesässä jossa Härmä viihtyi, voisin yrittää olla kuten hän. Härmä ei kuulunut suosikkikissoihini, mutta se taisikin olla yksi syistä miksi nautin erityisesti hänen seuraamisestaan. Kolli oli hyvin rauhallinen, kohtelias ja ystävällinenkin. Mutta jokin hänessä tuntui olevan pielessä. Olisi voinut kuvitella Härmän kaltaisen välittävän kissan moittivan edes hieman niitä, jotka olivat itse aiheuttaneet haavoittumisensa, mutten ollut koskaan kuullut hänen tekevän niin.
Aloin selaamaan yrttejä, jotka olivat melko nätissä järjestyksessä yrttivarastossa. Löysin nopeasti hieman kuivahtaneen, mutta takuulla käyttökelposen kultapiiskun varren ja nappasin sen suuhuni. Palasin takaisin Cosmoksen luokse. Pentu katseli uteliaana pesää ja kuikuili takanani olevia yrttejä.
"No niin pikkukaveri, sinun tehtäväsi on käydä lepäämään tuohon selällesi, niin minä katson niitä sinun haavojasi", ohjeistin harmaaturkkista pentua ja väläytin tälle kohteliaan hymyn. Pentu katsoi minua epäröiden ja kallisti pientä päätään. Hän näytti siltä kuin olisi juuri alkamassa väittämään minulle vastaan tai kysymässä jotain, mutta keskeytin hänet:
"Mikä sinun nimesi olikaan?"

//Cosmos?

Vihdoin oli lauantai. Sain mennä yksin kaduille. Hyppäsin rikkoutuneesta ikkunasta ulos ja marssin kaduille. Yhtäkkiä haistin kissan. Oikeastaan monia. Lähestyin hajua kunnes yksi, Pulska ja tummanruskea kolli, tummalla tabbykuviolla sekä vihreillä silmillä hyppäsi puskasta päälleni.
"Lopeta! Mitä teet?!" Kiljuin yrittäen saada kissan pois päältäni.
"Olen Keijo, ja sinä olet uusi kujakissayhteisön jäsen" kissa sanoi hieman naaraalla kuulostavalla äänellään. Yhtäkkiä viereeni tuli 2 muuta kissaa. Toinen oli likaisen valkoinen naaras, jonka leuka, häntä ja varpaat ovat hiilenmustat. Lisäksi kissa omaa tummat ns “pesukarhumaiset” kuviot silmien ympärillä, joista lähtee muutamia irrallisia läiskiä kauemmas kasvoille, ja hänellä oli keltaiset silmät. Ja toinen puolestaan oli luiseva, oranssi yksisilmäinen kolli, jonka turkilla on tummempia paksuja raitoja. Kollin oikea silmä oli harmaansininen, ja kaulassa oli sininen panta. Molemmat katsoivat minua tiukasti ja viittasivat vanhaa, ränsistynyttä kaksijalanpesää. Yökkäsin, mutta lähdin Keijon johdatuksella kaksijalanpesään luo. kiipesin portaita ylös. Pesä kuhisi rottia, ja sainkin yhden niistä napattua syötäväkseni. Kun olin syönyt rotan Keijo sanoi "mikä on sinun nimesi? Tämä on muuten kujakissayhteisö." Siristin silmiäni ja sanoin "olen valas." Keijo nyökkäsi ja lähti kaksijalkalan valoisille kaduille.

Yritin piilotella kiinnostuksen puutettani perheretkeä kohtaan Kharonilta, sillä vaikka en pennuista sen erityisemmin välittänytkään, olin valmis tekemään pienen uhrauksen kumppanini tähden. Nopea kierros leirin ympäri väsyttäisi varmasti pikku tappijalat niin perin pohjin, että heistä ei kuuluisi pihaustakaan koko loppuiltana.
“Olet oikeassa”, huokaisin viimein ja siristin lämpimästi silmiäni Kharonille, jonka pettynyt kurtistus pehmeni hieman kuullessaan myöntyvän äänensävyni. “Ehkä minun on aika esitellä Kujakissayhteisön arkea henkilökohtaisesti jälkikasvuillemme.”
Kun pennut olivat juoneet itsensä kylläisiksi, paimensimme heidät yhdessä Kharonin kanssa pesän uloskäynnille. Eritoten Cosmos vaikutti olevan mielissään päästessään ulkoilemaan, kun taas hänen kaksi muuta pentuetoveriaan suhtautuivat asiaan hillitymmin. Cosmos oli ilmeisesti saanut esimakua ulkomaailmasta jo pari päivää sitten, kun Kharon kertoi pennun livahtaneen muiden nukkuessa ulos pesästä. En ollut ollut huolissani tapahtuneesta kuultuani, sillä minusta oli aivan normaalia, että nuorta kissaa kiinnosti tutustua ympäristöönsä. Pentuina minä ja Menninkäinen olimme seikkailleet ympäri Kujakissayhteisön pesää tuon tuosta - uteliaisuus kasvatti luonnetta ja opetti vaikeuksiin törmätessä selviytymistä.
Leirin yllä taivas avautui kauniin vaaleansinisenä, ja sen kantta pitkin liukui tuulen kuljettamina repaleisia pilvilauttoja. Pikkulinnut konsertoivat läheisissä puissa ja pitivät sellaista mekkalaa, että herkempi olisi voinut saada siitä jo migreenin.
“Tämä tässä on leirin pääaukio”, Kharon esitteli kolmelle pennulle, jotka töllistelivät uutta ympäristöä niskat kenossa ja silmät ymmyrkäisinä. Valkoinen kolli asteli heidän ohitseen eteenpäin ja viittasi hännällään keskellä aukiota olevaan, litteäpäälliseen kiveen. “Tuo iso kivi tuossa on Litteäkivi. Sen päältä Eloklaanin klaanipäällikkö piti klaanikokouksia ja nimitti uusia oppilaita ja sotureita.”
“Voiko sen päälle kiivetä?” Cosmos keskeytti isänsä historianluennon. Laikukas kollipentu silmäili innostuneena itseään moninverroin isompaa kiveä, jonka päälle pentu ei mitenkään olisi omin avuin kyennyt nousemaan.
“Voi, mutta kokeillaan sitä vähän myöhemmin, jookos?” Kharon ehdotti pennulle sävyisästi, ja Cosmos nyökäytti päätään ilmeisestikin suostuen ajatukseen. Pentu ei kuitenkaan näyttänyt järin tyytyväiseltä vanhemman kollin vastaukseen, vaikka seurasikin kiltisti pentuetoveriensa mukana isäänsä parantajan pesälle.
Kuljin joukon hännillä ja tarkkailin kumppaniani ja jälkikasvujamme hieman etäämmältä. Kharon oli synnynnäinen isä, ja hän selvästikin rakasti viettää aikaa pentujensa kanssa. Jos pennuilla olisi ollut kaksi itseni kaltaista vanhempaa, he luultavastikin olisivat kasvaneet täysin Leopardin huomassa. Salaa olinkin onnellinen siitä, että kumppanini oli juuri sellainen kuin oli - ailahteleva ja tunneherkkä, mutta ennen kaikkea rakastava isä.
Seuratessani kolmikon puuhia samalla kun Kharon kertoi heille enemmän leiristä, opin huomaamaan, miten erilaisia kaikki kolme olivat keskenään. Tähän asti olin katsonut heitä kaikkia yhtenä penturyppäänä, joka liikkui täysin vaistojen varassa nisilleni nälän iskiessä tai kerääntyi lämmön perässä kasaksi Kharonin kylkeen päiväunille mennessä.
Lyra oli toisen veljensä, Fornaxin, tavoin melko vakava luonne, mutta hän oli myös hyvin tarkka likaantumisen suhteen ja vältteli selvästi tarkoituksella astumasta mihinkään märkään tai likaiseen. Fornax oli tyypiltään enemmän rauhallinen tarkkailija, kun taas Cosmos oli koko ajan tunkemassa kuonoaan joka paikkaan ja ottamassa itse aktiivisesti selvää asioista.
Cosmoksesta puheen ollen, mihin koko pentu oli mennyt? Vilkuilin ympärilleni oppilaiden pesän edustalla, jonne olimme siirtynyt parantajan pesältä hetki sitten, eikä valko-harmaata kollipentua näkynyt missään. Olin kai ollut niin ajatuksissani, että pentu oli onnistunut luikahtamaan jälleen omille teilleen, kun Kharon oli selittänyt tohkeissaan oppilaista ja koulutuksesta, joka näiden piti käydä läpi päästäkseen sotureiksi.
Huokaisin ja lähdin etsimään karkulaista, sillä vaikka uskoinkin vapaan kasvatuksen positiiviseen vaikutukseen, en halunnut pennun saavan itseään ongelmiin turhaan. Kiersin aukion ympäri vilkuillen ympärilleni pennun varalta, eikä mennyt aikaakaan kun jo bongasin tämän Litteäkiven luota. Pyöräytin silmiäni - olisihan se pitänyt arvata, että kolli ei mitenkään malttanut odottaa leirikierroksen loppuun asti, jotta pääsisi kiipeämään kivelle.
Kävelin rauhallisin askelin pennun luokse, joka ei edes välittänyt vilkaista suuntaani lähestyessäni häntä. Pentu jatkoi itsepäisesti kiipeämisyrityksiään ison kiven päälle, mutta epäonnistui joka kerta surkeasti.
"Isäsihän sanoi, että pääset kiipeämään myöhemmin", naukaisin pennulle päätä kallistaen. Cosmoksen katse käväisi minussa ihan kuin ohimennen, mutta sitten tämä siirsi sen takaisin edessään kohoavaan kiveen otsa mietteliäästi rypyssä. "Hei kuule, eikö sinua kiinnosta kuulla, kun hän kertoo leiristä?" Ketä minä muka huijasin - ei häntä tietenkään kiinnostanut kuulla. Kyllä itsekin olisin pentuaikoinani valinnut mieluummin kivelle kiipeämisen kuin tylsän oppitunnin.
Olin jo aikeissa jättää poikani puuhastelemaan omiaan, kun huomioni kiinnitti kollin kylkiturkissa oleva punainen väri. Kurtistin kulmiani ja astelin lähemmäksi. Maistoin kielelläni raudan maun - verta. Katsoessani tarkemmin Cosmosta, huomasin, että hänen etujalkojensa kyynärpäät olivat raapiutuneet vereslihalle. Syy sille selvisi minulle pian, kun äkkäsin, miten pentu loikkasi uudelleen kiveä vasten ja valui alas kyynärvarret kolahdellen paikoin rosoiseen kivenpintaan.
"Hiirenpapanat!" pennun kimpaantunut kommentti yllätti minut, ja en voinut olla värisyttämättä viiksiäni huvittuneena. Keneltä lie poika oli oppinut puhumaan tuolla tavalla?
Veriset kyynerpäät olivat kyllä ongelma, johon minun vastuullisena vanhempana kuului puuttua. Jos niitä ei hoidettaisi nyt, se saattaisi kostautua minulle myöhemmin tavalla tai toisella. Niinpä yritin houkutella Cosmoksen mukaani, jotta voisin pyytää Kharonia paikkaamaan hänet. Olihan kolli kerran osannut hoitaa ketulta saamani haavatkin melkein ammattitaitoisesti silloin kauan aikaa sitten.
"Voin auttaa sinua kiipeämään tuonne ylös, jos tulet käymään kanssani ensin yhdessä paikassa", suostuttelin pentua, jonka pohtiva katse siirtyi minuun. Yllätyksekseni kollia ei tarvinnut kahta kertaa maanitella, sillä tämä suostui ehdotukseeni saman tien.
"Sovittu!"
Lähdin tassuttamaan Cosmoksen edellä sinne suuntaan, jonne olin Kharonin ja kaksi muuta jälkeläistämme jättänyt lähdettyäni etsimään kolmatta heistä. En kuitenkaan ehtinyt ottaa neljää askelta enempää, kun olin vähällä törmätä kiven takaa ilmestyvään Roskaan. Musta naaraan keltainen katse kohdistui minuun, ja sen kohdatessani muistin, että myös tämä osasi parantaa.
"Satuitpa sopivasti siihen", naukaisin nuoremmalle naaraalle oivalluksen kokeneena. "Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen." Katsoin Roskaa kohteliaan odottava ilme naamallani. Jos hän kerran osasi parantaa, minun tuskin tarvitsi pyytää erikseen häntä käyttämään kykyjään pentuni hyväksi. Tai ainakin toivoin, ettei tarvinnut, sillä joka tapauksessa minulla oli tässä tilanteessa auktoriteetti Yhteisön perijättärenä.

//Roska?

Kharon nautti täysin rinnoin elämästään kolmen pienen pennun isänä. Hän ei ollut tosiaankaan mikään loistokasvattaja, mutta ainakin hän rakasti pentujaan enemmän kuin mitään. Hän kertoi usein jälkikasvulleen tarinoita vanhemmistaan ja omasta menneisyydestään sekä kaikista jännittävistä seikkailuista. Päivänsäde ei liiemmin viihtynyt pentujen seurassa, ja Kharon oli hieman pettynyt kumppaninsa toimintaan. Jos Kharon ei ollut loistokasvattaja, Päivänsäde ei ollut edes hyvä kasvattaja. Naaras ei juurikaan osannut kommunikoida pentujensa kanssa ja lähinnä hoitikin vain heidän ruokkimisensa, kun Kharon ei siihen kyennyt.
Päivänsäde palasi taas – kuten aiempinakin päivinä – leiriin omilta matkoiltaan. Kharon ei ollut varma missä hänen kumppaninsa kävi, eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan. Kolli ei jaksanut käyttää energiaansa turhaan riitelyyn Päivänsäteen kanssa, kun naaras oli selvästi näyttänyt, ettei hänestä saisi vuoden emoa tekemälläkään. Se oli hänen oma häpeänsä, ja Kharon aikoi näyttää Päivänsäteelle, että pennut eivät koskaan oppisi rakastamaan emoaan jos hän olisi aina vain poissa.
"Mitenkäs täällä ollaan pärjäilty?" tummanharmaa naaras virnisti saapuessaan pesään. Kharon katsahti kumppaniinsa, joka asettui sammalvuoteelleen makaamaan. Kolme pentua lähtivät kiiruhtamaan emonsa vatsan luokse saadakseen maitoa.
"Hyvin, tietysti", Kharon totesi rauhallisella äänellä ja kohotti hitaasti leukaansa, "kerroin pennuille juuri tarinaa ensimmäisestä yhteisestä seikkailustamme. Muistatko sinä sitä?"
Päivänsäde kurtisti kulmiaan ja päästi ilmoille pienen, mutta melko lämpimän tuhahduksen:
"Tietysti muistan."
"Minä ajattelin, että voisimme käydä tänään kaikki yhdessä pesän ulkopuolella ja esitellä pennuille leiriä tarkemmin", Kharon ilmoitti toiveikkaana, sillä hän halusi viettää aikaa koko perheen kesken. Päivänsäde kohautti lapojaan.
"Menkää vain", naaras ilmoitti ja väläytti kumppanilleen hennon hymyn. Nyt oli Kharonin vuoro kurtistaa pettyneenä kulmiaan.
"Tarkoitin myös sinua. Pennut kaipaavat sinua. Eikö sinustakin olisi mukava tutustua niihin vähän paremmin?" valkoturkkinen kolli kysyi terävällä äänellä, varoen korottamasta liikaa ääntään; hän ei halunnut häiritä pienokaisten ruokailuhetkeä.

//Päivi?

Päivänsäde: 23kp! -

Keijukainen: 9kp -

Cormos: 22kp! -

Iltarusko: 5kp -

Kun olin herännyt huomasin nukuneni Aamun asti. *No sama se.*huokaisin. Tassutin ulos pesästä.
*Hmm, haluaisin ulos mutta kuka voisi vahtia minua?*mietin. Tassutelin leirin toiselle laidalle ja asetuin istumaan.
"Pyh, miksi minun pitää pysyä tällä enkä saa lähteä pois!"sähädin.
"Koska olet nyt yhteisön jäsen." Tuntematon kolli sähäti.
"Hmph." Sähädin.
"Voitko mennä pois ja jättää minut rauhaan?" Kysyin turhautuneena.
"Voin kunhan et yritä livistää!"kolli naukaisi .
"En!"hudahdin. Kolli tassuti pois itseksen jupisten.
"Miksi juuri minä?"kysyin surulisena. Nousin ylös ja tassutin tuoresaliskasalle ja otin myyrän.
Tassutin vähän matkan päähän tuoresaliskasata
"En kyllä pidää yhtään myyrästa mutta menköön koska siellä oli tämän lisäksi vain lintuja." Harmittelin. Kun olin syönyt menin etsimään jotakuta joka voisi tulla vahtimaan minua kun menin salistaman huomasin leopardin tassutin naaran luo.
"Hei, leopardi." Naukaisin.
"Mitä asia iltaruko?"leopardi kysyi.
"Voitko tulla vahtimaan minua samalla kun minä salistan?" Kysyin.
"Voin tulla."leopardi vastasi. Tassutime ulos leiristä.
"Hiiri." Kuiskasin. Asetuin kömpelön vanimisasenton hivin hiljaa lähemäs hiirtä. Yhtäkkiä hyppäsin hiiren kimppuun se makasi kuollullena maassa. Napasin hiiren niskasta kiinni ja tassutin leopardin luo huomasin hänen vanivan hiirtä odotin että leopardi oli saanut hiiren kiinni. "Leopardi saimme molemmat Rista." Huomioin .
"Niin, saimme."leopardi vastasi . Tassutelin leopardin vierellä takaisin leiriin.
"Kiitos leopardi."naukaisin jämäkästi.
"Ole hyvä."leopardi vastasi. Tassutin turhautuneena tuoresaliskasalle ja tiputtin hiiren sinne.
*Kumpa minua ei olisi löydetty silloin kun yritin napata sen oravan.*huokaisin.
*No sama se .*ajattelin. Tassutin turhautuneena Pesälle missä olin nukkunut.

En ollut tullut edes ajatelleeksi vanhemmuuden sitovuutta, ennen kuin Keijukainen otti asian puheeksi. Jotkut varmastikin olettivat, että jäisin pentujen syntymisen jälkeen hetkeksi sivummalle Yhteisön toiminnasta, mutta omassa mielessäni moinen ajatus ei ollut käväissytkään. Olin päättänyt suhtautua jälkikasvuihini siinä missä muihinkin Kujakissayhteisön jäseniin, ainoastaan sillä erolla, että joutuisin välillä ruokkimaan heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi vanhoja syödäkseen kiinteää ruokaa. Johtajan perijättären pentuina heidän oli totuttava siihen, että heidän emonsa oli kiireinen kissa eikä perhe ollut ykkösprioriteettini nyt tai tulisi välttämättä koskaan olemaan.
"Eiköhän Kharon heistä huolen pidä", vastasin Keijukaiselle virnistäen. Kharon oli tuntunut odottavan näitä pentuja kuin kuuta nousevaa, joten en uskonut hänelle tuottavan ongelmaa katsoa heidän peräänsä sillä välin kun itse jatkoin normaalia elämääni. Loppujen lopuksi pennut eivät olleet kuuluneet suunnitelmaan millään muotoa, eikä meillä ollut varaa ylimääräisille häiriötekijöille tehtävässämme. Tiineys oli tehnyt minusta heikon, ja minulla oli edessä kova työ kasvattaa menetettyä kuntoani, jotta minusta olisi vielä taistelemaan jonakin päivänä.
"En oikein osaa sanoa, miltä tuntuu", jatkoin sen jälkeen, vastaten Keijukaisen esittämään kysymykseen. Vilkaisin vatsani vieressä tuhisevaan pentukasaan, jonka näkeminen ei herättänyt minussa minkäänlaista emollista lämpöä vaan pikemminkin huolestunutta kihinää turkkini alla. "Olen helpottunut, että ne eivät enää täytä sisuksiani, mutta samaan aikaan ahdistunut, koska ne ovat oikeasti tässä. Vaikka kuinka yrittäisin kieltää niiden olemassaolon, ne eivät katoa tai lakkaa olemasta jollain tavalla sidoksissa minuun."
"Minä voin kyllä hankkiutua niistä eroon, jos ne ahdistavat sinua noin kovasti", Keijukainen tarjoutui, mikä sai minut siirtämään hieman järkyttyneen katseeni häneen. Harmaa naaras nytkäytti häntäänsä lievästi turhautuneen oloisena ja totesi sitten: "Ehkä sinun pitää nyt vain hyväksyä tappiosi ja olla niiden kanssa sen mitä on pakko." Huomasin kasvattiemoni olemuksesta, että hän alkoi olla jo vähän kyllästynyt asiasta jankkaamiseen kanssani. Luimistin korviani toivottomana.
"Pennut ovat aivan kamalia", Keijukainen jatkoi vähän kannustavampaan sävyyn, "mutta sitten kun ne kasvavat, niistä saattaa tulla jopa ihan siedettäviä. Aivan kuten sinustakin tuli."
Sen kuuleminen sai heikon hymynkareen nousemaan suupielilleni. "Kiitos."
Keijukainen kohautti lapojaan, eikä reagoinut kiitokseeni mitenkään erityisemmin. "Minä lähden nyt syömään", hän ilmoitti sen jälkeen ja heilautti minulle häntäänsä hyvästiksi.
Kun emoni livahti ulos pesästä, Kharon tuli takaisin sisään. Mietin, olikohan kumppanini mahtanut kuulla keskustelumme, mutta mikään hänen olemuksessaan ei antanut vihiä siitä. Kolli asteli rauhallisesti vierelleni ja kävi siihen makaamaan. Nojasin päälläni häntä vasten samalla kun kurkustani kumpusi syvä kehräys. Onneksi minulla oli Kharon ja Keijukainen - ilman heitä en olisi kestänyt tätä tilannetta.

Nelistin metsän halki häntä perässä hulmuten. Jänis juoksi edelläni useamman hännänmitan päässä, ja tiesin, että tällä vauhdilla en tulisi saavuttamaan sitä. Pinnistelin päästäkseni lujempaa, mutta jäin auttamatta jälkeen eläimestä, joka katosi kohta kokonaan näkyvistäni.
Liu'uin pysähdyksiin kyljet rasituksesta kohoilleen ja suu auki läähättäen. *Ketunläjät!* kirosin mielessäni pettyneenä.
Pennut olivat nyt jo sen ikäisiä, että ne olivat avanneet silmänsä ja osasivat liikkua itsekseen. Ne tarvitsivat minulta vielä maitoa, mutta muuten järjestelymme, jossa Kharon kaitsi pentuja leirissä ja minä kuntoilin ulkona metsässä, oli toiminut hyvin. Toki en ollut voinut olla panematta merkille kumppanini pettynyttä ilmettä joka kerta, kun ilmoitin hänelle olevani aikeissa lähteä ulos. Kollin mielestä vietimme liian vähän aikaa yhdessä perheenä, mutta ei häntä tuntunut kauheasti haittaavan joutua olemaan keskenään pentujemme kanssa.
Lähdin takaisin leirin suuntaan kevyttä hölkkää, vaikka hengitykseni ei ollut vielä ihan täysin tasaantunut. Siitä asti kun pennut olivat syntyneet olin tehnyt kovasti töitä päästäkseni yhtä hyvään kuntoon kuin ennen tiineyttä. En mitenkään voinut voittaa Mesitähteä rapakuntoisena, enkä totta puhuakseni olisi edes kehdannut kohdata häntä tässä kunnossa. Ylpeyteni ei olisi sallinut sitä.
Piikkihernemuurien sisäpuolelta kuului kissojen ääniä. Sukelsin aukiolle turkkiani raapivan tunnelin läpi ja suuntasin askeleeni suorinta tietä pesällemme, josta korviini kantautui jo tuttu miukuna. Luisuin alas onkaloon, ja Kharon kääntyi katsomaan minun selkänsä yli.
"Mitenkäs täällä ollaan pärjäilty?" virnistin kumppanilleni ja kiersin hänen ohitseen pentujen luokse, jotka lähtivät saman tien mönkimään minua kohti ilmeisestikin maidon toivossa. Laskeuduin vuoteeseen kyljelleni ja annoin kolmikon tulla nisilleni juomaan. Silmäilin hetkisen pentuja, ennen kuin kohdistin katseeni Kharoniin odottaen hänen kertovan päivän kohokohdat.

//Kharon tai Lyra?

Tip, tap. Tip, tap. Vesipisaroita tipahteli silmukalla olevista lehdistä. Pieni pentu seurasi keskittyneesti kunkin pisaran matkaa lehden kärjestä aina maahan saakka, jossa se pirstaloitui vielä pienemmiksi pisaroiksi. Cosmos työnsi kaulaansa pidemmälle ja hätkähti, kun hänen otsalleen läiskähti iso pisara, joka valui pitkin hänen naamaansa kastellen sen.
Cosmos perääntyi kömpelösti takaisin onkaloon, ja hän luisui vähän matkaa taaksepäin alaspäin viettävässä tunnelissa, ennen kuin onnistui saamaan kynsillään tukevamman otteen multaisesta maasta. Hän vilkaisi hengitystään pidättäen taakseen tarkastaakseen, olivatko muut yhä unessa. Isä tuhisi Lyran ja Fornaxin vieressä sikeästi, eikä kumpikaan hänen kahdesta pentuetoveristaan vaikuttanut heränneen, joten hän kiipesi uudestaan onkalon suulle kuikistelemaan ulos.
Emo oli lähtenyt jokin aika sitten ulos, joten Cosmos sisaruksineen oli saanut - jälleen kerran - viettää laatuaikaa isänsä kanssa. He olivat leikkineet pesässä oman aikansa, kunnes pentuja oli alkanut väsyttää ja he olivat menneet päiväunille. Ilmeisesti myös isä oli nukahtanut, sillä kun Cosmos oli herännyt vähän ajan päästä, suuri kolli oli maannut heidän vieressään silmät ummessa ja tyytyväisesti unissaan puhisten.
Cosmos katsoi tarkasti, miten vesipisarat putoilivat maahan. Päässään hän yritti järkeillä niiden putoamiselle jonkinlaista rytmiä, jota seuraamalla hänen onnistuisi livahtaa niiden ohitse kastumatta. Kun hän luuli keksineensä sen, hän spurttasi eteenpäin niin nopeasti kuin vain pennun töppöjaloiltaan pääsi. Jotakin märkää osui kuitenkin hänen häntäänsä, ja hän kiljaisi yllättyneenä.
Karvat pörhöllään pieni kolli ravisteli itseään ja vilkaisi häntäänsä, jossa oli tumma läikkä siinä kohtaa, josta vesi oli sen kastellut. Hän puuskahti hieman närkästyneenä, mutta ei jäänyt murehtimaan sitä pitkäksi aikaa - ei kastuminen sitä paitsi tuntunut edes niin pahalta.
Aukio oli valtava! Cosmos pyöritteli päätään jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, eikä sille näyttänyt olevan loppua. Oliko tässä maailmankaikkeus? Pentu päätti ottaa asiasta selvää ja lähti tutkimaan paikkoja hieman horjuvin askelin. Leirinpohja oli mukavan tasainen, eikä hänen tarvinnut ponnistella kauheasti kävellessään eteenpäin. Lumikasojen väliin oli muodostunut sulia polkuja, joita pitkin hänen oli helppo talssia. Pesäkolossa hän joutui jatkuvasti kapuamaan ylös ja alas sekä kiertämään ympäri erilaisia esteitä. Pienelle kissalle sellainen oli aivan kamalaa rääkkiä…
Cosmos oli juuri sipsuttamassa aukion keskellä sijaitsevan suuren kiven vierestä, kun hänen katseensa osui johonkin valkoiseen ja kiiltävään esineeseen vähän matkan päässä karhunvatukkapensaan edessä. Uteliaisuus johdatti kollipennun askeleet sen luo, ja hän pysähtyi oudon jutun eteen karvojaan pörhistellen. Mikä ihme se oli? Se näytti vähän emon ja isän ruoan rippeiltä.
“Ai hei, tapasitkin jo Pähkinän.” Cosmos kääntyi katsomaan selkänsä yli valkoista, arpiturkkista kissaa, jonka silmät kiiluivat epänormaalin punaisina. Ei kellään muulla hänen tuntemallaan kissalla ollut punaisia silmiä. Isällä oli eriväriset silmät, joista toinen oli sininen ja toinen meripihkanvärinen, ja emolla syvät, tummansiniset silmät. Punaiset silmät olivat kyllä siistin näköiset. Minkähän väriset silmät minä saan, Cosmos pohti silmäillessään edelleen naarasta, joka seisoi hänen edessään pää kallellaan.
“Minä olen Rubiini”, kissa esittäytyi reippaalla äänellä ja räpytteli silmiään.. “Olet joku Päivänsäteen ja Kharonin pennuista. Mikä on nimesi?”
Ennen kuin Cosmos ehti edes suutaan avata, vastaus kuului jonkun toisen sanomana:
“Cosmos! Mitä sinä täällä yksin teet, kultapieni?”
Leopardi hölkkäsi heidän luokseen karvojaan huolestuneena pörhistellen. Cosmos huokaisi hiljaa - se siitä tutkimusretkestä. “Tietääkö isäsi, että olet täällä?” vaaleanruskea naaras maukui ryhtyessään jo paimentamaan häntä takaisin onkalon suuntaan. Rubiini jäi seisomaan paikoilleen valkoisen esineen viereen ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi Cosmokselle, joka lopulta lakkasi jarruttelemasta vastaan ja käveli suosiolla Leopardin edellä takaisin pesälle.
Pesän suulla Kharon tuli heitä vastaan sellaisella vauhdilla, että tämä melkein tyrmäsi Cosmoksen. Cosmos pyllähti istumaan yllätettynä ja tuijotti isäänsä silmät suurina. Poikansa nähdessään suurempi kolli rauhottui ja antoi karvojensa silottua. Tämä oli varmaankin juuri herännyt ja huomannut yhden pennuistaan puuttuvan.
“Hänellä ei ole hätää.” Leopardi silitti hännällään Cosmoksen selkäturkkia, ja Cosmos tunsi karvojensa pörhistyvän jälleen, mutta tällä kertaa ärtymyksestä. Hän inhosi sitä, kun häntä kohdeltiin kuin jotakin haurasta lehteä. Hän katsoi Leopardia tuimasti saadakseen tämän lopettamaan, mutta naaras ei tuntunut tajuavan vihjettä. Lopulta hänen oli itse lähdettävä pois tilanteesta päästäkseen eroon hyysäävästä tädistä.
Alhaalla onkalossa Lyra ja Fornax vasta heräilivät päiväuniltaan. Pentuetoverit katsahtivat unisesti hänen suuntaansa, kun hän kömpi vaivalloisesti takaisin vuoteeseen. Cosmos sukelsi suoraan siskonsa ja veljensä väliin ja talloi heitä vahingossa märillä tassuillaan. Märkä yllätys ei kuitenkaan ollut kummankaan pennun mieleen, vaan nämä siirtyivät saman tien kauemmaksi veljestään, joka vilkuili heitä kumpaakin vuorollaan hieman hölmistyneenä. Hiekastako heidät oli muka tehty?
Isä tuli kohta Cosmoksen perässä ja kävi makaamaan vuoteen viereen siten, että peitti pentujen näkymän onkalon sisäänkäynnille. Kaikesta päätellen kolli ei aikonut antaa enää yhdenkään pennun livahtaa ohitseen ulos. Cosmos makasi vatsallaan sammalilla ja silmäilii isäänsä harmistuneena. Hän olisi mielellään ollut ulkona pidempään, jos se typerä Leopardi ei olisi mennyt ilmiantamaan häntä.
“Miksi me ei saada mennä ulos ilman sinua?” hän puuskahti lopulta ääneen. Isä kohdisti katseensa häneen, ja hän kurtisti kulmiaan tehostaakseen ilmeellään tympääntyneisyyttään. ”Emokin saa mennä ulos ilman sinua. Miksi me ei?”

//Kharon, Lyra?

Olin ollut kiertelemässä ankeaa väliaikaista reviiriämme ja pohtinut mielessäni sitä, miten saisimme Mesitähden hengiltä. Päivänsäteen tiineys oli lykännyt suunnitelmiemme toteutumista entisestään, mutta ainakin Kujakissayhteisö saisi uusia jäseniä. Viime aikoina uusia kissoja ei juurikaan ollut tullut. Partio oli löytänyt joitain päiviä aiemmin nuoren Iltarusko-nimisen naaraan tepastelevan reviirillämme, ja tämä oli liitetty osaksi Yhteisöä. En luottanut täplikkääseen nuoreen kissaan en sitten yhtään, mutta ehkä hänestä jonain päivänä tulisi ihan kelpo kujakissa..
Kun olin kävellyt tarpeeksi ja tutkinut masentavaa metsää, päätin palata takaisin leiriin. Kaipasin niin kovasti kaksijalkalaa, etteivät sanat riittäneet kuvaamaan ikävääni. Halusin mahdollisimman pois tästä ankeasta metsästä ja palata takaisin tavalliseen arkeen minun omassa kaksijalkalassani..

Tunnelma leirissä oli jokseenkin poikkeuksellinen. Kissat vilkuilivat minua ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko jotakin sattunut? Yllättäen Leopardi ravasi luokseni minun, Päivänsäteen ja Kharonin pesän luota. Hän hihkui iloisesti ja kertoi Päivänsäteen pentujen syntyneen. Kohotin yllättyneenä kulmiani, ja tyytyväinen virne piirtyi kasvoilleni. Ei sillä että olisin ollut onnellinen pennuista, mutta Päivänsäde oli viimein saanut puserrettua ne ulos. Se tarkoitti sitä, että olimme yhden askeleen lähempänä suunnitelmamme viimeistä vaihetta. Kiiruhdin Leopardin ohjeistamana pesään, jossa leijaili mieto maidontuoksu. Päivänsäde ja Kharon oleskelivat pesän alemmalla tasolla. Katseeni pysähtyi kasvattityttäreni vatsan vierellä möyriviin pentuihin, joita oli kaiken kaikkiaan kolme kappaletta. Väritykseltään kaikki pennut olivat valkoharmaita ja minä pidin siitä. Ei turhia värejä vaan mukavan yksinkertaista. Päivänsäde pyysi Kharonia poistumaan, eikä valkoturkkinen kolli näyttänyt ilahtuvan. Hän kuitenkin myöntyi ja poistui pesästä, jättäen minut ja tyttäreni kahden – tai oikeastaan viidestään, jos rotalta näyttävät pennut laskettiin mukaan. Huomasin Päivänsäteen ilmeestä heti, ettei tämä ollut vieläkään täysin sopeutunut ajatukseen siitä, että hänestä oli tullut emo. Naaras esitteli minulle kuitenkin kolme pentua, joiden nimet olivat Lyra, Cosmos ja Fornax. Nimet kuulostivat minun korvaani melko epämiellyttäviltä, olisin itse keksinyt paljon paremmat.
Mutta koska pennut olivat Päivänsäteen, en viitsinyt mainita asiasta.
"No, nehän ovat ihan kissanpentujen näköisiä", en tiennyt mitä muuta olisi pitänyt sanoa. Eivät pennut olleet söpöjä tai hellyyttävän näköisiä, ennemminkin melko rumia; aivan kuten Päivänsädekin oli ollut pentuna. Väänsin kasvoilleni rennon hymyn, yrittäen näyttää välittäväni. Todellisuudessa en kokenut tyttäreni pentuja kohtaan mitään erityistä, en mitään sellaista kuin Päivänsädettä kohtaan. Pennut olivat toki hyvä lisä Yhteisölle, mutta se siitä. Jonain päivänä jostain noista kolmesta saattaisi tulla Yhteisön johtaja, mutta minä tuskin olisin täällä enää näkemässä sitä ja uskoin, että Päivänsäde kyllä huolehtisi, ettei kukaan nyhverö tulisi perimään minun Yhteisöäni.
"No, miltä nyt tuntuu? Jos tahdot, Leopardi voi varmasti hoitaa pentuja päivisin, niin pääset takaisin normaaliin elämään. Kyllähän ne sinua vielä vähän tarvitsevat, sillä tuskin Leopardilta maitoa saa", tokaisin lapojani kohauttaen, "vai jääkö Kharon huolehtimaan pennuista, kun hän kerta oli niistä niin innoissaan?"

//Päivi?

Katsoin harmisani Rubiinin *ajattelin että meistä voisi tulla ystävät.*huokaisin. Tassutelin Rubiinin luo
*Mutta hän on aivan liian sisäänpäin vetäytyvä.*ajattelin harmisani. Hirri oli todella painava kompastuin juuren.
"Miksi aina metsä?"ärähdin turhautuneena. Tassutin turhautuneena metsän poikki.
"Rubiini menenmekö me takaisin leiriin?" Kysyin.
"Kyllä menemme on jo hämärää." Rubiini vastasi jämäkästi. Katsoin harmisani Rubiinia
*Miksi Rubiini on niin jämäkkä?*huokaisin. Kun olimme leirissä niin pistin hirren johonkin kasaan
Ajattelin että en voisi ottaa ilman lupaa mitään syötävää.
Lupasin mielesäni olla tälle paikalle aina uskollinen. *Kumpa voisin kasvata perhetäni, haluan kumpanin ja pentuja .*huokaisin unelmoiden.
"Mitäs tällä huokaillan?" tuntematon naaras kysyi.
"Ei mitään!" Sähädin. Naaras tassuteli matkoihinsa itseksen mutisten. Tassutin pesään ja käperyin johonkin jossa näyti mukavalta nukahdin hetkes

Metsässä tapahtuneen jälkeen en nähnyt enää millään muotoa tarpeelliseksi vihoitella Kharonille, vaikka hän kieltämättä oli ollut viimeisen kuun ajan minua kohtaan täysi mäntti. Pystyin kuitenkin jättämään vanhat kaunat taakseni ja keskittymään yhteiseen tulevaisuuteemme, sillä juuri nyt kaipasin kumppaniani enemmän kuin koskaan. Yksin en nimittäin uskonut selviäväni tästä taipaleesta jälkikasvujemme kanssa.
Kumppanilleni tämä vaikutti sen sijaan olevan toiveiden täyttymys, ja hän kertoi jopa miettineensä nimiäkin pennuille. Itse en moiseen ollut haaskannut aikaani, lähinnä siitä syystä, että minua oli ahdistanut pelkästään ajatella niiden syntymistä. Nyt kun nuo kolme vatsani vallannutta riiviötä oli vihdoin ulkona, ajatus nimistä oli ajankohtaisempi, ja rupesin itsekin pyörittelemään mielessäni sopivia vaihtoehtoja kolmannelle pennulle. Kharon oli ehdottanut kahdelle pennulle nimeksi Cosmosta ja Fornaxia, ja minusta ne olivat kelponimet jälkeläisillemme - eivät lainkaan liian tavalliset tai tylsät.
Silmäilin nukkuvia pentuja ajatuksiini uppoutuneena. Katseeni pysähtyi valkoisen pennun kohdalle, joka sattui myös olemaan pentueen ainoa naaras. Siristin vähän silmiäni, ja silloin mieleeni tupsahti täydellinen nimi vanhimmalle tyttärelleni.
"Lyra. Tämän nimeksi tulee Lyra", ilmoitin kumppanilleni ja sipaisin hännänpäälläni valkoista pentua. Kharon nyökytteli päätään hyväksyvästi.
"Se on hieno nimi", hän kehräsi mielissään. "Siinä tapauksessa hän voisi olla Cosmos" - Kharon kumartui koskettamaan nenällään eniten itseään muistuttavaa pentua, minkä jälkeen kääntyi vielä tummanharmaan kollipennun puoleen - "ja hän Fornax."
“Lyra, Cosmos ja Fornax”, toistin ääneen kaikkien pentujen nimet, ikään kuin testatakseni, miltä ne tuntuivat kielen päällä. Sointuivatpa ne somasti yhteen.
“Keijukainen! Päivänsäteen pennut syntyivät!” Leopardin innostunut kailotus kuului pesään asti, mistä tiesin kasvattiemoni palanneen juuri. Epäilemättä naaras suuntaisi seuraavaksi uutisen kuultuaan katsomaan minua ja uusia Yhteisön jäseniä, joten niinpä käännyin kumppanini puoleen ja pyysin niin nätisti kuin vain suinkin osasin:
“Saisinko olla hetken Keijukaisen kanssa kahdestaan?”
Kharon katsahti minuun hiukan epäluuloisesti. Kolli ei selvästikään olisi halunnut lähteä pentujen luota, minkä ymmärsin toki hyvin, mutta minä tarvitsin hetken rauhassa emoni kanssa. Tämä oli ollut minulle raskas päivä, enkä juuri nyt jaksanut sitä negatiivistä ilmapiiriä, joka syntyi aina, kun Keijukainen ja Kharon olivat samassa tilassa.
“Ihan hetki vain.” Katsoin kumppaniini vetoavasi, ja lopulta kolli myöntyi. Hän vilkaisi vielä rakastavasti pentujamme, ennen kuin nousi ylös ja tassutti pesän suulle. Heti kollin astuttua ulos pesästä Keijukainen livahti vuorostaan sisään.
“Tervehdi pennunpentujasi: Lyraa, Cosmosta ja Fornaxia”, naukaisin emolleni, antaen tälle hymyntapaisen. Minulla oli edelleen hieman ristiriitainen olo koko tilanteesta, ja Keijukainen oli ainoa kissa, jolle saatoin näyttää sen suoraan, sillä Kharon olisi mitä luultavammin vastaavassa tilanteessa vetänyt vain herneen syvemmälle nenäänsä ja ladellut lisää syytöksiä itsekkyydestäni.

//Keiju?