Pähkinän vointi huolestutti Rubiinia suunnattomasti. Etenkin kun naaras kertoi sairautensa tuovan mukanaan kipuja. Rubiini toivoi, että olisi osannut auttaa ystäväänsä, parantaa hänet, mutta hänellä ei ollut sellaisia taitoja. Niinpä hän joutui vain katsomaan sivusta, kun naaraan valo hiipui päivä kerrallaan.
"Minulla menee ihan hyvin, älä sinä minusta huoli", Rubiini vastasi Pähkinälle tämän kysyessä puolestaan hänen vointiaan. Hän väläytti naaraalle lempeän hymyn, jonka taakse hän yritti parhaansa mukaan kätkeä huolensa ystävästään. "Odotan kyllä innolla sitä, että pääsemme määränpäähämme. Siellä on varmasti paljon kaikenlaista koettavaa ja nähtävää!"
Pähkinä hymähti hiljaa. "Niin varmasti on."
"Voimme sitten tutkia paikkoja yhdessä", Rubiini maukui ja pani saman tien merkille muutoksen Pähkinän olemuksessa. Naaras tiesi selvästi jotakin, mitä hän ei. Hän halusi kuitenkin luottaa siihen, että tämä kertoisi hänelle, mikäli jokin oli vialla, eikä siksi ruvennut painostamaan häntä puhumaan.
Saalistajat olivat palanneet retkeltään vähän aikaa sitten. Päivänsäde jakoi yhteisön jäsenille ruokaa, ja kun kaikki olivat syöneet, Keijukainen käski kaikki liikkeelle. Rubiini käveli Pähkinän vierellä. Hän halusi uskoa, että heitä kumpaakin odottaisi kirkas, parempi tulevaisuus, jossa ei ollut kipuja tai murhetta.

//Jos haluat vielä jatkaa Pähkinällä, niin voisit vaikka skipata ajassa ne tonne missä Päivänsäteen ja Keijukaisen tarinoissa mennään x)

Järkäleloikka loikoili Kuolonklaanin reviirin ulkopuolella kujakissayhteisöläisten kanssa. Kollikissa kuikuili aina välillä reviirille päin, Tuimakatsetta etsien, mutta kollia ei näkynyt. Olisiko hänen entinen mestarinsa edes ilahtunut näystä? Tuskin, Järkäleloikka oli varma, että hän saisi korkeintaan kuonoonsa. Todennäköisesti tummaturkkista soturia ei edes kiinnostaisi hänen kuulumisensa pätkääkään. Järkäleloikka katsahti Tyrskytiikeriin, joka suki turkkiaan hieman kauempana. Järkäleloikka ummisti silmänsä ja muisteli tovi sitten ollutta kettutaistelua, jossa Tyrskytiikeri oli paljastanut pitävänsä hänestä. Silloin kollikissa oli vastannut yhteisöläiselle, että hän oli yllättynyt kuulemastaan tiedosta. Niin kolli olikin ollut ja oli edelleen. Kaksikko oli sopinut, että he selvittäisivät yhteisön kanssa tiensä Kuolonklaanin tienoille ja keskustelisivat sitten tarkemmin. Keijukainen oli saanut sopimuksensa Henkäystähden kanssa valmiiksi ja nyt Järkäleloikasta tuntui, että he voisivat keskustella.
"Tyrskytiikeri?" entinen kuolonklaanilainen mouraisi matalalla ja möreällä äänellä. Raidallisen kissan katse kääntyi välittömästi ihastuksensa puoleen. Tätä keskustelua vasten Järkäleloikka oli sukinut turkkinsa puhtaaksi ja siistiksi. Kollikissa heilautti häntäänsä tyynesti ja lähti Tyrskytiikeriä odottamatta tallustelemaan kauemmaksi reviireistä. Hän halusi, että he saisivat rauhaa muilta. Järkäleloikka nautti täysin rinnoin metsässä olosta. Tänne hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi, harmi että taistelun jälkeen hänen matkansa suuntaisi takaisin kaksijalkalaan. Vai suuntaisiko? Voisikohan hän sen jälkeen olla vapaa? Tyrskytiikeri kiri kollikissan kiinni ja pian he tallustelivat rinta rinnan.
"En tiedä miten tästä pitäisi jatkaa. Me olemme nyt täällä ja me pidämme toisistamme. En ole kokenut näissä asioissa tai edes kunnolla tiedä miten päin sinun seurassasi pitäisi olla. Samalla tuntuu oudolta olla sinun ystäväsi, et tunnu ystävältä", Järkäleloikka naukui ja kohautti olkiaan. Jopa tästä keskusteleminen tuntui hassulta.
"Entä sinä, mitä sinä ajattelet tästä kaikesta? Outoa, vai mitä?" kolli murahti. Hän olisi halunnut vältellä täysin ystävänsä katsetta, mutta piti katseensa raidallisen kissan omassa. Kollin silmät olivat mitä lumoavimmat, kuin kissanminttua hänelle. Järkäleloikka puristi kynsillään maata ja vetäisi syvään henkeä. Häntä jopa hieman pelotti Tyrskytiikerin vastaus. Entä jos Tyrskytiikeri halusi vain olla hänen ystävänsä?
"Et ole tuntunut ystävältä aikoihin, ymmärrän jos minä tunnun sellaiselta. Olemme pitkään vältelleet toisiamme, joten olisiko järkevintä katsoa mitä tapahtuu vai? Vai tuota, kröhm. Jotain kumppanijuttuja? Äh, pidät minua varmasti ihan naurettavana", Järkäleloikka murahti Tyrskytiikerille. Aina hänen piti möläytellä kaikkea ihan typerää!

//Tyrskyli? ;))

Tapaaminen Kuolonklaanin päällikön kanssa oli sujunut odotusten mukaisesti: Henkäystähti auttaisi Kujakissayhteisöä kukistamaan yhteisen vihollisemme, Mesitähden. Matkalla takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle kävin mielessäni läpi kaikkea juuri näkemääni. En ollut osannut aavistaakaan, miten suuria klaanit olivat, vaikka olinhan minä kuullut niissä olevan useita kymmeniä kissoja. Kuitenkin vasta paikan päällä olin alkanut hahmottaa, miten suurissa yhteisöissä nämä metsäkissat elivät ja miten mitättömältä oma joukkomme näytti heihin verrattuna.
Tuntui hieman oudolta olla täällä näin lähellä paikkaa, jossa olin syntynyt. Vielä oudommalta tuntui se, että tiesin myös Mesitähden, oikean isäni, olevan lähempänä kuin koskaan ennen, kun taas hän puolestaan oli aivan autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman piti. Kihelmöinti turkissani muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi, kun ajattelin sitä, miten lähellä olin toteuttaa kohtaloni.
Palanut kaksijalkojen pesä oli peittynyt osittain valkoisesta lumesta ja kuurasta, jota sen päälle oli kertynyt. Sisältä kuului kissojen naukunaa, ja kun astuimme Keijukaisen kanssa peremmälle, saimme osaksemme uteliaita katseita. Ensimmäisenä meitä tuli kuulustelemaan Tyrskytiikeri.
"Mitä Kuolonklaanin päällikkö sanoi?" raidallinen kolli tiedusteli. Keijukaista ei selvästikään huvittanut keskustella asiasta ensimmäisenä juuri hänen kanssaan, joten selitin itse toiselle kasvattajalleni tilanteen.
"Minä ja Keijukainen palaamme huomenna aurinkohuipun aikaan takaisin heidän leiriinsä sopimaan tarkemmin siitä, miten aiomme päihittää Mesitähden", naukaisin lopetukseksi. Tyrskytiikeri nyökytteli päätään, enkä osannut oikein tulkita hänen ilmeestään, oliko hän uutisesta mielissään vai ei. Kollilla oli myös kaunoja kannettavana Eloklaanin päällikköä kohtaan, mutta olin huomannut hänen asenteessaan muutoksen viime aikoina. Joko kostosta oli tullut hänelle yhdentekevää tai sitten hän osasi vain piilottaa innostuksensa.
"Meidän on siirryttävä itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle", Keijukainen liittyi viimein keskusteluun. Naaras silmäili pitkin pesää levittäytyneitä kissoja, joista osa näytti puuttuvan. "Kerätkää kaikki koolle ja valmistautukaa lähtöön."
"Missä Kharon on?" kysyin Tyrskytiikeriltä, kun en nähnyt kumppaniani missään.
"Lähti saalistamaan Nefirin, Deimoksen ja Järkäleloikan kanssa", entinen klaanikissa vastasi. "Kielsin heitä menemästä liian kauas."
Juuri silloin pesään tupsahti neljän kissan joukko, jonka perässä tuli tuttu laikukas kolli myyrä hampaissaan. Nostin häntäni kaarelle selkäni ylle ja kipitin Kharonia vastaan mielihyvästä kehräten - minulla oli hänelle niin paljon kerrottavaa!
"Te palasitte jo", Kharon totesi hiukan yllättyneen oloisena, kun näki minut. Tassutin hänen luokseen ja painoin kuononi hetkeksi vasten hänen turkkiaan.
Minusta ja Kharonista oli tullut kumppanit jokin aika sitten. Kharon oli vahingossa lipsauttanut pitävänsä minusta, kun keskustelumme Mesitähden kimppuun hyökkäämiseen liittyvistä riskeistä oli käynyt kuumaksi. Sen seurauksena myös minä olin kertonut hänelle omista tuntemuksistani häntä kohtaan, ja no, lopputulos oli tässä.
"Kuolonklaani suostuu yhteistyöhön kanssamme", kerroin kollille hymyillen. "Menemme huomenna Keijukaisen kanssa aurinkohuipun aikaan heidän leiriinsä neuvottelemaan lisää."
"Suostuivatko he tuosta vain?" Kharon kysyi kulmiaan kohottaen.
"No, kyllähän se vähän taivuttelua ja pientä kiristystä vaati, mutta noin yleisesti ottaen Henkäystähti vaikutti hyvin valmiilta auttamaan Mesitähden tappamisessa ja pääsimme yhteisymmärrykseen melko nopeasti." Kävin hetkeksi istumaan ja nuolaisin muutamaan kertaan rintakarvojani. "Hän tosin asetti muutamia ehtoja liittolaisuudellemme: Ensinnäkään emme saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko. Toisekseen hän halusi Sulkavirran jäävän Kuolonklaaniin ja vielä sen lisäksi olla itse mukana suunnitelmien teossa. Ja ai niin muuten - yhteisö siirtyy itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle."
"Ei kuulosta kovin kohtuuttomalta", Kharon tuumasi ääneen. Samaan aikaan Tyrskytiikeri oli ruvennut keräämään kissoja valmiiksi siirtymistä varten.
Avasin leukani haukotukseen, nousin jaloilleni venytyksen kautta ja katsahdin sitten kumppaniini. "Nyt on vain toivottava, että liitto kestää."

Yhteisö oli siirtynyt Henkäystähden ohjeiden mukaisesti itään ja perustanut sinne väliaikaisen leirin. Maasto oli melko avaraa, mutta siellä täällä kasvoi tuuheaoksaisia kuusipuita, jotka tarjosivat suojaa viimalta. Olimme rakentaneet kaksi pesää, jotka sijaitsivat kahden vierekkäisen kuusen alaoksien alla. Tilaa oli sopivasti kaikille, mikä oli positiivista yhteishengen säilymisen kannalta.
Olimme Keijukaisen ja Kharonin kanssa lähteneet auringonnousun jälkeen taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Kharonin olimme päätyneet ottamaan mukaan siitä syystä, että entisenä eloklaanilaisena hänellä olisi parempi käsitys Eloklaanin reviiristä. Toki Tyrskytiikeri oli myös syntyjään eloklaanilainen, mutta häntä haastateltuani oli käynyt nopeasti ilmi, että hänen muistikuvansa asiasta olivat hyvin hatarat ja siten myös hyödyttömät.
Matkalle ehdin ihailla maisemia, jotka olivat kovin erilaiset verrattuna kotikaksijalkalan lähimetsiin. Metsäkissojen reviiri tuntui valtavalta, mutta toisaalta niin moni kissa vaatikin varmasti enemmän elintilaa.
Minun olisi tehnyt mieli käydä katsomassa myös vihollisemme reviiriä, mutta tiesin siinä piilevän liikaa riskejä. Jos läsnäolomme paljastuisi eloklaanilaisille ennenaikojaan, menettäisimme yllätyksen tuoman edun. Tällä hetkellä Mesitähti ja hänen alaisensa elivät siinä uskossa, että mikään ei uhannut heitä, ja ainakin vielä toistaiseksi oli parasta, että sama vaikutelma pysyi yllä.
Metsä ympärillämme tiheni, mistä tiesin lähestyvämme Kuolonklaanissa tukikohtaa. Kuolonklaanilaisten leiri oli hyvin suojassa kivimuurin takana. Sen yli kiipeäminen tuskin oli helpoin vaihtoehto, ja lopulta tunkeutujan ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi sisäänkäyntitunneli, jonka toisessa päässä vastassa oli joukko vihaisia metsäläisiä. Tosin eilisen perusteella aloin epäillä sitä, miten hyvin Kuolonklaani todellisuudessa kykeni puolustautumaan ulkopuolisilta hyökkääjiltä, sillä olimme kävelleet Keijukaisen ja Sulkavirran kanssa sisään muina kissoina, eikä meitä ollut ollut vastassa kuin yksi pahainen kissankuvatus.
Olisimme varmaan tälläkin kertaa lampsineet sisään omin nokkinemme, ellei meitä vastaan olisi astellut pari häijyn näköistä kissaa. Meitä oli ilmeisesti odotettu - kenties Henkäystähti ei halunnut enää muukalaisten pääsevän livahtamaan pyhimpäänsä niin huolettomasti.
"On mukavaa olla odotettu", hymähdin hivenen huvittuneena Keijukaiselle ja Kharonille.
Meidät vietiin kaatuneen kuusen takana olevalle lammelle, jonne laski putouksesta vettä muurin yli. Lammen takana sijaitsi mahtavan Kuolonklaanin päällikön pesä, jossa olimme eilenkin kokoustaneet, hieman eri kokoonpanolla tosin. Pesässä Henkäystähti oli jo valmiina paikalla, ja hänen seurassaan oli sama musta naaras, joka oli ollut eilenkin mukana kuuntelemassa. Hän oli ilmeisesti klaanin varapäällikkö, joka oli toiseksi korkeimmassa asemassa klaanin hierarkiassa heti päällikön jälkeen.
"Tässä on kumppanini Kharon", esittelin kumppanini Kuolonklaanin päällikölle, joka silmäili hieman epäluuloisesti mukanamme tullutta kollia. Ymmärsin toki päällikön varautuneen suhtautumiseen tilanteessa, sillä Keijukainen oli sanonut meidän tulevan kahdestaan. "Hän on lähtöisin Eloklaanista ja voi olla meille hyödyksi sisäpiirintietoineen, kun suunnittelemme hyökkäystä."

//Kharon, Keiju tai Pimento?
//KP-boosti

Katsoin tyytyväisenä, kuinka Toivehämyksi esittäytynyt nuorukainen kipitti ulos palaneesta kaksijalanpesästä. Kun kissa oli kadonnut kulman taakse, käänsin katseeni Päivänsäteen suuntaan.
"Seuraa häntä vähän matkaa ja varmista, että hän lähtee varmasti", komensin kasvattitytärtäni rauhallisella, mutta hiljaisella äänellä siltä varalta, että entinen kuolonklaanilaiskolli olisikin jäänyt salakuuntelemaan meitä. Harmaavalkoinen naaras nyökäytti päätään:
"Ajattelin itse juuri aivan samaa." Päivänsäde lähti hiljaa hiipimään mustan kollikissan perässä ulos pesästä, ja minä jäin yksin pesään. Punatähden kuolema ja Henkäysvarjon valtaannousu olivat ehdottomasti tämän päivän parhaat uutiset. Säästyisimme isolta vaivalta, kun Punatähteä tarvitsisikaan surmata. Meillä oli panttivankina Sulkavirta ja tämän syntymättömät pennut ja minä satuin tietämään, että Henkäysvarjo – nykyisin Henkäystähti – välitti erityisen paljon perheenjäsenistään.
"Onko kaikki hyvin?" Leopardin lämmin naukaisu keskeytti ajatukseni, ja vihreä katseeni kääntyi palaneen pesän sisäänkäynnille ilmestyneeseen naaraskissaan. Laikukas, vaaleanruskea naaras katsoi minua ystävällisesti kuten tavallisestikin.
"Onko täällä joku ylimääräinen?" Leopardi kysyi haistellessaan ilmaa ja haistettuaan kuolonklaanilaisen tuoksun. Pudistin päätäni.
"Ei ole enää, ystävä hyvä. Olisitko niin kiltti ja kävisit saalistamassa minulle jotain? Olen hurjan nälkäinen", pyysin väläyttäen tekaistun hymyn sisäänkäynnillä seisovalle hyväuskoiselle Leopardille. Naaras nyökkäsi.
"Oi, tietenkin. On varmasti raskasta johtaa näin isoa kissajoukkoa ihan yksin. Yritän olla niin nopea kuin vain voin!" Leopardi lupasi lämpimällä äänellä ja kääntyi ympäri lähteäkseen saalistamaan. En voinut käsittää, miten hyväuskoinen typerys Leopardi olikaan. Se oli minun onneni, että juuri hän oli liittynyt yhteisöön, vaikken erityisemmin naaraasta pitänytkään. Hän teki mitä vain käskin, eikä koskaan epäillyt sanojani tai tarkoitusperiäni. Totta puhuen Leopardi oli oikeastaan erinomainen yhteisöläinen, ja muut olisivat saaneet ottaa joissain asioista hänestä jopa mallia!

Päivänsäde ja Leopardi palasivat kutakuinkin yhtä aikaa. Leopardi oli saanut kiinni oravan, jonka jaoin tyttäreni kanssa. Syömisen lomassa selitin Päivänsäteelle uusimman suunnitelmani:
"Koska Punatähti on kuollut, meidän ei tietenkään tarvitse tappaa häntä enää. Suuntaamme siis hetimmiten Kuolonklaanin leiriin Sulkavirran kanssa ja ilmoitamme aikeistamme Henkäystähdelle, kuolonklaanin uudelle päällikölle. Mikäli hän ei suostu, saat kunnian haavoittaa Sulkavirtaa ja Henkäystähti saa mahdollisuuden muuttaa mielensä." Päivänsäde kuunteli minua tyytyväisesti päätään nyökytellen.
"Entä jos hän ei suostu? Olemme siinä tapauksessa hirvittävässä alakynnessä Kuolonklaanin leirissä, jos he alkavat vihamielisiksi. Pitäisikö meidän ottaa muita mukaamme ihan vain varalta?" harmaa naaraskissa kysyi empien. Hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta naaraan suunnitelma ei ollut kovinkaan hyvä. Siksi pudistelin päätäni.
"Jos me ryntäämme Kuolonklaanin leiriin isolla joukolla, meitä pidetään välittömästi uhkana. Mutta jos palautamme kahdestaan Sulkavirran ja ilmoitamme yhteisön hyökkäävän mikäli emme palaa aamuun mennessä.. No, olemme ehkä silloinkin uhka, mutta minä pidän tästä ideasta enemmän. En tahdo viedä yhteisön jäseniä klaaniin, ellei ole aivan pakko", naukaisin päättäväisesti, antamatta Päivänsäteelle enää mahdollisuutta väittää vastaan. Nuori naaras myöntyi ja nyökäytti päätään.
"Sinä, arvon tyttäreni ja perijättäreni, saat kunnian kertoa Sulkavirralle hänen kotiinpaluustaan", tokaisin väläyttäen Päivänsäteelle pienen hymyn. Naaras nyökkäsi jälleen. Orava oli jo kaluttu läpikotaisin, joten tummanharmaa naaras lähti ulos palaneesta pesästä etsiäkseen Sulkavirtaa, joka oli jätetty Nefirin vastuulle.

Aurinko oli jo laskenut, kun me lähdimme Päivänsäteen ja Sulkavirran kanssa kohti Kuolonklaanin rajaa. Olin selittänyt lyhyesti muille yhteisön jäsenille aikeemme; kävisimme Kuolonklaanin leirissä ja ellemme palaisi ennen auringonnousua, Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka saisivat kunnian johdattaa yhteisöläiset luoksemme ja hyökätä vihollisen kimppuun. En muuten olisi antanut Tyrskytiikerille moista vastuuta, mutta hän oli yksi ainoista yhteisön jäsenistä, jotka tunsivat Kuolonklaanin reviirin ja klaanien tavat.
Pakkanen oli kiristynyt entisestään, ja taivaalta alkoi leijailla valkeita lumihiutaleita. Sirppimäinen kuu oli kadonnut pilviverhon taakse, eikä tähtiäkään näkynyt.
"Jos yrität jotain, sinä ja syntymättömät pentusi kuolevat välittömästi", tiuskaisin harmaanruskealle Sulkavirralle, kun ylitimme Kuolonklaanin rajan. Sulkavirta siristi kellertäviä silmiään:
"En aio yrittää mitään, usko pois. Tahdon vain palata perheeni luokse." Kohautin lapojani ja kiristin tahtiani jättäen Sulkavirran taakseni. Päivänsäde kulki raidallisen naaraan perässä, sillä hän oli meistä ainoa, joka ei tuntenut lainkaan Kuolonklaanin reviiriä. Olin yrittänyt kuvailla tyttärelleni klaanien reviireitä, mutta omat muistikuvani olivat vuodenaikojen saatossa heikentyneet. Mutta nyt kun kävelin Kuolonklaanin reviirillä, paikat alkoivat hiljalleen muistua mieleeni. Ympärillämme kasvoi harvakseltaan puita, mutta reviirin eteläosa muistutti enemmän nummea kuin metsää. Vasemmalle kaukaisuuteen jäivät kaksi pientä kukkulaa ja pian näkisimme Kivikukkulan ja sen takana sijaitsevan Hehkulammen. Kuolonklaanilaiset olivat puhuneet lammen ihmeellisyydestä Viherlehtisin, mutten ollut koskaan päässyt näkemään, oliko sen vesi oikeasti sinistä silloin.

Kuolonklaanin leirin piikkihernemuuri näkyi edessäpäin, ja me kiristimme tahtia. Suuntasimme idässä sijaitsevan sisäänkäyntitunnelin luokse – minä tietysti ensin Sulkavirta perässäni ja Päivänsäde perää pitäen. Lumen tulo oli lakannut puolivälissä matkaa, mutta routaiseen maahan oli ehtinyt ilmestyä ohut lumikerros. Polkuanturoitani pisteli, kun talloin kylmää, tuoretta lunta.
Epäröimättä astuin rahvain askelin piikkihernetunneliin. En hidastanut vauhtiani tunnelin päässä, vaikka tiesin sen olevan hieman uhkarohkea temppu. Noin vain tassuttelin sisään leiriin ja kohtasin häijyn kuolonklaanilaisen pimeässä kiiluvan katseen.
"Seis!" kissa naukaisi kovaan ääneen ja asettui eteemme, vaatien meitä pysähtymään. Niin vain tästä tapahtumasta tuli iloinen jälleennäkeminen. Ei minun osaltani, vaan eteemme asettuneen kuolonklaanilaisen ja Sulkavirran osalta. Harmaaraidallisen kollin ilme muuttui hetkessä, kun hän tunnisti leiriin astelleen Sulkavirran sisarekseen.
"Sulkavirta!" Sähkötuho henkäisi ja katsoi epäuskoisena tiinettä sisartaan, "Pimeyden Metsälle kiitos, että olet kunnossa!" Sitten soturin ilme vakavoitui, ja minun kasvoilleni piirtyi tekohymy, vanha klaanitoverini selvästi tunnisti myös minut, hurraa!
"Hentotassu? Mitä tämä tarkoittaa, ja millä asialla te olette?" juro soturi vaati selitystä. Sulkavirta oli avaamassa suutaan, mutta Päivänsäde vaiensi naaraan heilauttamalla häntäänsä tämän naaman edessä.
"Se selviää kyllä sinulle aikanaan. Olepas kiltti soturi ja hae päällikkösi paikalle", komensin kuin Sähkötuho olisi ollut alaiseni. Kolli siristi silmiään ja vilkaisi Sulkavirtaa, joka nyökkäsi päätään. Se sai vauhtia Sähkötuhon jalkoihin, ja kolli lähti kävelemään kaatuneen kuusen taakse. Hän vilkuili peräänsä niin kauan, että katosi näkyvistä.

Emme joutuneet odottelemaan Henkäystähteä kauaa. Harmaaraidallinen kolli käveli poikansa edellä luoksemme vakava ilme kasvoillaan. Tuore päällikkö oli nähtävästi herätetty kesken kauneusunieen, sillä kolli näytti hyvin väsyneeltä. Hän silmäili minua ja Päivänsädettä tuimasti, mutta päällikön katse heltyi hänen katsoessaan tytärtään.
"Sinun pitäisi tietää, ettet ole tervetullut enää tähän metsään", Henkäystähti lausahti vakavailmeisenä kohdatessaan minun katseeni. Huokaisin kovaäänisesti ja pudistelin päätäni.
"Voi voi, sinä kyllä muutat mielesi aivan pian. Etkö aio kutsua meitä pesääsi? Vai tahdotko käydä keskustelun tässä? Kyllä sekin käy", tokaisin lapojani kohauttaen, mutta Henkäystähti pudisteli päätään.
"Sähkötuho, käy herättämässä Pimentovarjo ja käske hänet pesääni. Ja te kolme: seuratkaa minua", kuolonklaanilaiskolli jakeli käskyjä kuin vanhakin tekijä. Lähdin rennoin askelin häntä pystyssä kävelemään päällikön perässä kohti hänen pesäänsä. Vilkaisin Sähkötuhon perään. Kolli kiiruhti jo kohti sotureiden pesää. Pimentovarjosta oli kaiketi tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö, pohdin hiljaa mielessäni.
Istuuduimme alas Henkäystähden pesään. Henkäystähti silmäili meitä vuorotellen. En ollut varma, oliko hän tunnistanut Päivänsädettä vielä Mesitähden tyttäreksi. Todennäköisesti ei, sillä Kuolonklaanin nykyinen päällikkö ei ollut koskaan nähnyt eloklaanilaispäällikön vastasyntyneenä kaapattua pentua.
"Te ette olekaan tavanneet. Tässä on minun tyttäreni, Päivänsäde. Päivänsäde, tämä hurja metsäkissa edessäsi on Henkäystähti, Kuolonklaanin päällikkö", rikoin hiljaisuuden ja hymyilin leveästi. Oikeastaan minä pidin tästä tilanteesta paljon – ainakin niin kauan, kun asiat menivät kuten minä tahdoin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, ja hämärään pesään astui tumma hahmo. Oli niin pimeää, että hädin tuskin erotin kallionseinämästä mustaa kissaa. Erotin ainoastaan hänen pimeässä kiiluvat harmaansiniset silmänsä.
"Nyt voit kertoa, mitä te teette Kuolonklaanin leirissä. Miksi palasit ja mitä tyttäreni tekee sinun seurassasi?" Henkäystähti kysyi ärähtäen. Kolli ei selvästikään pitänyt minusta, enkä minäkään pitänyt hänen komentelustaan. Kyllä minä aioin kertoa asiani ilman moista hoputustakin!
"Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä", aloitin tyytyväisesti ja annoin kollin odottaa hetken, "minä ja Kujakissayhteisöni olemme vaeltaneet pitkän matkan ja palanneet takaisin tähän inhottavaan metsään, koska meillä on suunnitelma. Tarkoituksenamme on tappaa Eloklaanin päällikkö ja hänen sukulaisensa ja Kuolonklaani tulee auttamaan meitä siinä."
Henkäysvarjo siristi vaaleansinisiä silmiään. En tiennyt lainkaan, mitä hän ajatteli. Oliko kolli innoissaan vai tyrmäsikö hän ajatuksen saman tien? En antanut hänelle mahdollisuutta vastata, kun jatkoin heti perään:
"En odota, että auttaisitte meitä ilmaiseksi. Siksi toin sinulle lahjan; Sulkavirran ja hänen syntymättömät pentunsa. Jos kieltäydyt, tyttäresi ja pennunpentusi kuolevat ja aamun koitteessa – tai joskus sen jälkeen tai sitä ennen – minun yhteisöni tekee sinun klaanistasi hakkelusta."
Kasvoillani oli hullunkurinen virnistys, kun jäin odottelemaan Henkäystähden vastausta. Kuullessaan tyttärensä odottavan pentuja, Kuolonklaanin päällikön katse muuttui yllättyneeksi. Sitä seurasi kireys, joka ei poistunut enää kollin kasvoilta. Hän vilkaisi Pimentovarjoa, joka silmäili meitä epäluuloisen oloisesti.
"Aiotte siis tappaa Mesitähden, vai?" Henkäystähti kysyi ja minä vastasin nyökkäämällä, jonka jälkeen kuolonklaanilainen jatkoi, "ei hullumpi idea. Kuolonklaani liittoutuu mielellään tämän "yhteisösi" kanssa, mutta minullakin on ehtoja."
Pyöräytin silmiäni, niinpä tietysti! "No, anna palaa."
"Te ette saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko, sillä Pimeyden Metsä on antanut minulle varoituksen erakkoverisistä. Se tosin koskee vain Kuolonklaanin erakkoverisiä, mutta on parempi pelata varman päälle. Saatte majoittua toistaiseksi reviirimme ulkopuolelle idässä päin, ettekä saa saalistaa tai liikkua Kuolonklaanin reviirillä. Jokainen sääntöä rikkonut kujakissa saa maksaa siitä hengellään. Toinen ehto on, että Sulkavirta liittyy takaisin Kuolonklaaniin ja kolmantena minä tahdon olla osallisena suunnitelmien teossa. En tiedä miksi inhoat Mesitähteä niin, että kidnappasit hänen pentunsa ja nyt palasit vielä kostamaan hänelle, enkä minä välitäkään. Myös minä inhoan eloklaanilaisia ja on parempi, että heidät tapetaan", Henkäystähti jaaritteli vakavalla äänellä. Hänen ehtonsa olivat ihan reilut, ja hyväksyin ne päätäni nyökyttelemällä.
"Oikein erinomainen päätös, toivottavasti myös pysyt siinä. Me palaamme takaisin yhteisön luokse ja siirrymme pikimmiten Kuolonklaanin reviirin ulkopuolelle itään. Sopiiko arvon kuolonklaanilaiselle, että minä ja Päivänsäde palaamme leiriinne huomenna aurinkohuipun aikaan? Olisi tärkeää sopia mahdollisimman pian siitä, miten kukistamme yhteisen vihollisemme", nau'uin tyytyväisellä äänellä. Henkäystähti siristi silmiään, mutta kolli nyökkäsi.
"Nähdään silloin. Katsokaakin, että noudatatte sääntöjämme."

Olimme vaeltaneet kaiken kaikkiaan jo kokonaisen kuun, ja yhteisön jäsenet alkoivat selvästi olla väsyneitä ja malttamattomia. Levottomuutta oli ilmassa joka päivä yhä vain enemmän, ja Ruskalinnun kuolema neljäsosakuuta aiemmin oli sattunut erittäin huonoon saumaan.
Sulkavirta oli mennyt pois tolaltaan ja Päivänsäteellä oli kova työ pitää naarasta silmällä, jottei tämä tekisi mitään typerää. Pian Ruskalinnun kuoleman jälkeen Härmä oli kertonut Sulkavirran odottavan pentuja, joka ei ollut oikeastaan hassumpi käänne! Nyt meillä oli sekä Kuolonklaanin varapäällikön tytär että tämän pennunpennut hallussamme.
En pitänyt siitä, että matkan aikana Päivänsäde oli kiintynyt yhä vain enemmän Kharoniin. Eräänä päivänä kaksikko oli saapunut luokseni ja tyttäreni oli kertonut heidän ryhtyneen kumppaneiksi. Pelkkä ajatuskin siitä sai aikaan etovan olon. Minun tyttärelleni kelpasi vain paras, eikä entinen eloklaanilainen ollut lähelläkään sitä! Mutta koska en halunnut ajaa Päivänsädettä pois luotani, yritin edes leikkiä olevani iloinen hänen puolestaan..
Olimme käyttäneet Päivänsäteen kanssa aikaa punoneet suunnitelmiamme ja tulleet lopulta siihen tulokseen, että kannattavinta olisi yrittää saada Kuolonklaani meidän puolellemme. Olisi hiirenaivoista hyökätä Eloklaaniin näin pienellä porukalla. Punatähti tuskin suostuisi moiseen, joten suunnitelmanamme oli tappaa hänet ja valita klaanista joku sellainen päälliköksi, joka voisi auttaa meitä, kenties se joku olisi Sulkavirta tai jopa klaanin nykyinen varapäällikkö, Henkäysvarjo. Hänen ja hänen syntymättömien pentujensa avulla voisimme tarvittaessa kiristää kuolonklaanilaisia.
Mikäli suunnitelma klaanin kaappaamisesta epäonnistuisi, Kuolonklaanistakin tulisi meidän vihollisemme. Vetäytyisimme hetkeksi klaanien läheiseen kaksijalkalaan etsimään lisää jäseniä yhteisöömme ja palaisimme yhä vain vahvempana ja kukistaisimme molemmat klaanit. Niin yksinkertaista se oli!
"Olemme perillä", Tyrskytiikerin matala murahdus keskeytti ajatukseni, ja loin vihaisen katseen raidalliseen kissaan. Hän oli oikeassa, me olimme saapuneet aivan lähelle Eloklaanin rajaa. Emme halunneet tulla huomatuksi, joten vaihdoin suuntaa kohti etelää. Kiertäisimme Kuolonklaanin reviirin lähelle ja majoittuisimme sinne hetkeksi, kunnes lähtisimme pienellä porukalla metsästämään Punatähteä.

Olimme ylittäneet joen ja jatkaneet matkaamme Kuolonklaanin reviirin eteläpuolelle. Ilta hämärsi jo, ja yhteisön jäsenet alkoivat käydä levottomiksi. Puheensorina voimistui ja jouduin liian monta kertaa käskemään kissoja olemaan hiljaa, ennen kuin he tajusivat oikeasti vaieta.
Pienen metsän keskellä oli palanut kaksijalanpesä, jossa Leopardi ja Arpi olivat viimeksi asustaneet meidän oltuamme Kuolonklaanissa.
"Viivymme täällä tämän yön, ja huomenna suunnitelmamme etenevät. Pysytelkää kaukana klaanien reviireistä, saatte saalistaa vain pesän eteläpuolella", komensin kovaan ääneen yhteisön jäseniä, kun kaikki olivat päässeet pesää ympäröivien aitojen sisäpuolelle. Ilmassa leijaili huumaava tuoksu, jonka tiesin tulevan kissanmintusta. Kuolonklaanissa parantajat olivat käyttäneet sitä yrttinä, ja kaiketi tästä pesästä sitä löytyi ja paljon. Toivoin, etteivät klaanien parantajat eksyisi hakemaan yrttejään pesältä, liekö he edes tiesivät niiden olemassaolosta. Kenties voisimme kertoa niistä kuolonklaanilaisille, jolloin heillä olisi yksi hyvä syy lisää toimia meidän liittolaisinamme.
Juuri kun olin astumassa sisään rähjäiseen, osittain mustaksi palaneeseen kaksijalanpesään, haistoin kuolonklaanilaisen tuoksun. Perässäni kulkeva Päivänsäde pysähtyi.
"Mitä nyt?" naaras kysyi ja haisteli ilmaa, "vieras kissako?"
"Ei mikä tahansa vieras, vaan kuolonklaanilainen. Haju on vahva, meidän on saatava se kissa kiinni, ennen kuin se kipittää klaaninsa luokse ja kertoo meistä", sihahdin ja viitoin tyttäreni eteenpäin. Lähdimme molemmat eri suuntiin pesän sisäänkäynnistä ja ryhdyimme etsimään viholliskissaa. En voinut olla miettimättä, mitä kuolonklaanilainen teki reviirin ulkopuolella. Kenties hän oli hakemassa kissanminttua tai karkuteillä? Olin varma, että pian saisimme sen selville.
Astuin sisään toiseen huoneeseen. Kävin läpi jokaisen nurkan ja kolon, muttei kuolonklaanilaista näkynyt missään.
“Keijukainen! Hän on täällä!” Päivänsäteen huudahdus sai liikettä jalkoihini, kun ravasin nopeasti toiseen huoneeseen tyttäreni ja kuolonklaanilaiskissan luokse. Tummanharmaa naaras oli ahdistanut muukalaisen nurkkaan. Musta kollikissa tuijotti herkeämättä yhteisön perijätärtä. Kissa oli soturin iän rajamailla, joten oli mahdollista, että hän oli yhä oppilas.
“Kas vain, mitäs täältä löytyy”, virnistin ja astuin huoneen sisäänkäynniltä lähemmäs mustaa kollia.
“Mitä kuolonklaanilainen tekee näin kaukana kotoaan? Tietääkö Punatähti, että olet täällä?” kysyin silmäillen kissaa. Hän ei näyttänyt olevan missään parhaassa kunnossa, sillä kissan turkilla oli haavoja. Istahdin alas jääden odottamaan, että kolli suvaitsisi vastata kysymyksiini.

//Toive?

Kharon oli katsellut kauempaa, kuinka heidän suunnitelmansa oli edennyt aivan kuten pitikin. Ruskalintu oli mennyt lankaan ja nyt oranssiturkkinen kolli makasi elottomana maassa yhä räksyttävän koiran edessä. Kollikissa nielaisi ja kohtasi Päivänsäteen tyytyväisen katseen. Kollin katse harhautui taas Ruskalinnun elottomaan ruumiiseen. Hän näki veljensä sinisten silmien olevan yhä auki ja tuijottavan heitä kohti. Lasittunut katse ei liikahtanutkaan, eikä se liikahtaisi enää koskaan. Kharon ei tiennyt miten päin olla. Hänen hännänpäänsä nytkähteli ja kehon läpi kulkivat kylmät väreet.
'Me teimme oikein. Ruskalintu ansaitsi tämän', Kharon muistutti itseään ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Kollin katse kääntyi taas Päivänsäteeseen, joka silmäili toveriaan yhä tarkasti.
"Niin on", Kharon vastasi naaraalle ja nyökäytti päätään, "meidän on palattava muiden luokse ja kerrottava tästä Keijukaiselle."
Päivänsäde siristi silmiään, mutta tummaturkkinen naaras nyökäytti päätään.
"Miltä nyt tuntuu, kun sait kostettua Ruskalinnulle?" tummanharmaa naaraskissa kysäisi, kun kaksikko käänsi selkänsä Ruskalinnun ruumista vartioivalle koiralle. Kharon kohautti lapojaan. Hän oli yllättynyt siitä, ettei hänen mielessään päällimmäisenä ollutkaan ilon ja voiton tunne. Sen sijaan ajatukset sinkoilivat sinne tänne.
"Hyvältä", valkoturkkinen kolli valehteli, mutta typeryskin näki hänen lävitseen. Päivänsäteen silmät muuttuivat kapeiksi viiruiksi.
"Oletko varma?" kysymys sai Kharonin pudistelemaan päätään.
"Minä tiedän, että me teimme oikein. Ruskalintu ansaitsi tämän, koska hänen vuokseen meidän perheemme on kuollut", Kharon totesi, kun kaksikko asteli syvemmäs metsään, "mutta en voi olla miettimättä sitä, ymmärtääkö Tähtiklaani, miksi tein näin."
Päivänsäde katsahti rikostoveriaan ilmeellä, jota Kharon ei osannut tulkita. Kaipa Kujakissayhteisön perijätär ajatteli Kharonin olevan hölmö, kun hän uskoi kuoleman jälkeiseen elämään ja siihen, että kuolleet pystyivät tuomita elävien teot.
"Minä uskon, että Tähtiklaani ymmärtää kyllä", Päivänsäde tokaisi ja väläytti Kharonille pienen hymyn. Kolli katsoi kiitollisena toveriaan.

Päästyään muiden luokse, Kharon vilkaisi vielä Päivänsädettä:
"Hoidatko sinä puhumisen?" Tummanharmaa naaras nyökkäsi ja kiristi tahtiaan ohittaen Kharonin. Naaras suuntasi erillään muista istuvan Keijukaisen luokse. Kharon käveli Päivänsäteen perään, mutta jäi parin kissanmitan päähän hänestä ja kasvattiemostaan.
"Ruskalintu on kuollut", tummanharmaa naaras sanoi yhteisön johtajalle vakavalla äänellä. Kharon näki Keijukaisen kasvoille piirtyvän yllättyneen ilmeen. Johtaja näytti hieman pettyneeltä, mutta nyökäytti päätään.
"Mitä tapahtui?" Keijukainen kysyi. Johtajan katse kääntyi Päivänsäteestä Sulkavirtaan, joka oli kaiketi juuri saapunut metsästämästä.
"Satuimme paikalle, kun hän oli saalistamassa erään kaksijalanpesän kupeessa. Hän oli niin keskittynyt, ettei huomannut lähestyvää koiraa. Kaikki kävi nopeasti ja silmänräpäyksessä hän oli jo elottomana koiran hampaissa. Me emme voineet tehdä mitään", Päivänsäteen valheet olivat pelottavan uskottavia. Hän oli taitavampi valehtelija kuin Kharon, ja Keijukainen selvästi uskoi tyttärensä puheet epäilemättä.
"Käy kertomassa uutiset Sulkavirralle. Hän menee varmasti tolaltaan ja saattaa yrittää jotain typerää, joten saat luvan pitää häntä loppumatkan silmällä koko ajan. Me tarvitsemme häntä, kun pääsemme klaanien luokse", Keijukainen paljasti suunnitelmiaan ja viittoi tyttärensä Sulkavirran suuntaan.

Kiidin häntä hulmuten pellon poikki takaisin metsään, jonne yhteisön jäsenet olivat hajaantuneet lepäämään ja saalistamaan. Minun oli löydettävä Ruskalintu nopeasti - ja mieluiten myös huomaamattomasti, sillä suunnitelmamme onnistumisen kannalta silminnäkijät saattaisivat olla haitaksi.
Minulla oli onni matkassa, sillä Ruskalintu löytyi läheltä metsänrajaa, vieläpä aivan yksinään. Kolli roikotti suussaan oravaa ja näkyi olevan jo matkalla kohti yhteisön lepopaikkaa. Juoksin hänet äkkiä kiinni ja laitoin esityksen käyntiin:
"Ruskalintu!" Pysähdyin hengästyneenä hänen eteensä, ja kolli säpsähti yllättyneenä.
Pidin dramaattisen tauon samalla kun vedin henkeä, ikään kuin minun olisi täytynyt ensin prosessoida äsken tapahtunutta voidakseni kertoa siitä hänelle. Koska olin juossut koko matkan tänne, minun ei tarvinnut oikeastaan edes näytellä hengästynyttä. "Kharon on pulassa ja tarvitsee apua!" selitin hätäisesti ja katsoin oranssivalkoista kollia silmät suurina. "Meidän on mentävä nopeasti!"
Ruskalintu vakavoitui ja pudotti oravan. "Näytä tietä!"
Olisin ollut kovin liikuttunut siitä, miten välittömästi kolli oli valmis rientämään apuun, kun hänen veljensä oli pulassa, ellei kyseessä olisi ollut huijaus. Ruskalinnun sinisilmäisyys ja hyväsydämisyys maksaisi hänelle tänään kalliin hinnan - mukavaa meille, harmi juttu hänelle.
Johdatin Ruskalinnun kaksijalkojen rakennusten luo. Kharon oli piiloutunut jonnekin, ja hyvä niin, sillä mikäli Ruskalintu näkisi hänen olevan kunnossa, tämä ei varmasti menisi koiranpesään.
Viitoin pientä, punaista koppia kohti. "Kharon on tuon sisällä", supatin Ruskalinnulle, edelleen kauhistunutta esittäen.
"Täällä haisee koira." Ruskalinnun karvat olivat nousseet varautuneesti pystyyn hänen havaittuaan vaaran löyhkän ilmassa.
"Niin, mutta se ei ole täällä nyt. Se nappasi Kharonin, kun olimme saalistamassa, ja vei hänet pesäänsä", selitin päätäni pudistellen. "Yksin en saanut häntä raahattua pois sieltä."
Ruskalintu haisteli ilmaa tarkkaavaisesti ja vilkuili ympärilleen koiran varalta. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä eläin oli mennyt pesäänsä - sitä kollin ei tosin tarvinnut tietää.
"Haetaan hänet yhdessä", oranssivalkoinen kissa maukui päättäväisesti ja lähti hiipimään pesää kohti.
"Tulen aivan kannoillasi", lupasin, seuraten aluksi hänen perässään. Mitä lähemmäksi Ruskalintu pääsi pesää, sitä hitaammin otin askeleita. Kohta kolli olisi niin lähellä pesän suuta, että koiran oli pakko huomata hänet.
"Kharon!" kuulin Ruskalinnun sihahtavan pesän suuntaan. Pysähdyin kokonaan ja jäin seuraamaan etäämmältä, miten tämä eteni varovasti pesälle. "Kharon, kuuletko minua?"
Silloin pesän sisältä kuului vaimea murahdus, ja koira syöksyi räyhäten pihalle. Se oli minun merkkini ottaa jalat alle. Pinkaisin nopeasti kauemmaksi paikalta, ja ehdin kuulla Ruskalinnun hätääntyneet avunhuudot, kun peto kävi hänen päälleen. Juoksin sen rakennuksen nurkalle, josta olimme koiraa ensimmäisen kerran tarkkailleet, ja käännyin seuraamaan murhenäytelmää, jonka traagista pääosaa näytteli Ruskalintu, jota koira parhaillaan riepotteli hampaissaan. Kollin tuskaiset ulvaisut ja huudot katkesivat yhtäkkiä, ja koira jäi ravistelemaan hervottomaksi valahtanutta ruumista kuin tuoresaalista.
Jostain takaani kuulin käpälän askelia. Vilkaisin selkäni yli Kharoniin. "Se on ohi nyt", totesin yksiselitteisesti, arvioiden kollin naamalla olevaa ilmettä. En osannut sanoa, oliko tämä tyytyväinen lopputulokseen. Tätähän hän oli halunnut, eikö?

//Kharon?
//KP-boosti

Väsynyt Kharon tarpoi Päivänsäteen perässä kohti kaksijalanpesää ymmärtämättä, miksi naaras häntä sinne vei. Mutta kun kolli kuuli sen liittyvän Ruskalintuun, hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen virne. Päivänsäde kertoi keksineensä erinomaiselta kuulostavan tavan päästä pysyvästi eroon oranssiturkkisesta kissasta. Kaikista helpointa olisi tietysti ollut surmata hänet, mutta Kharon ei halunnut Deimoksen tai muiden tietävän, että hän oli syypää Ruskalinnun kuolemaan. Veli alkaisi inhoamaan häntä, eikä Kharon halunnut sitä. Vaikkei Deimos nähnytkään Ruskalinnun pahuutta, hän rakasti veljeään tämän hyväuskoisuudesta huolimatta. Harmaa kolli oli aina ollut Kharonin tukena ja vaikka hän olikin toisinaan aika raivostuttava, hän oli Kharonin ainoa elossaoleva perheenjäsen ja sitä myötä hänelle erittäin rakas.
"Hmm", Kharon mutisi mietteliäänä silmäillessään mustavalkoista, kovaäänisesti räksyttävää koiraa. Edes Ruskalintu ei olisi niin typerä, että hän astelisi suin päin koiran luokse.
"Ruskalintu on hyväuskoinen hölmö – uskoohan hän sokeasti kaikki Mesitähden valheetkin – joten hänen huijaamisensa ei pitäisi olla vaikeaa. Jos sinä palaat muiden luokse ja kerrot Ruskalinnulle, että olen pulassa. Kun hän menee etsimään minua tuosta koiranpesästä, koira saa viimeistellä hänet", Kharon naukaisi vakavailmeisenä. Jostain syystä Ruskalinnun kuoleman ajattelu ei enää saanut hymyä nousemaan kollikissan kasvoille. Hänen sydämensä pamppaili inhottavasti ja hetken Kharon epäili tekevänsä kammottavan virheen. Mutta sisimmässään hän tiesi, että Ruskalinnun oli kuoltava. Sen kapisen kollin vuoksi Kharon oli menettänyt lähestulkoon kaiken. Päivänsäde nyökytteli päätään tyytyväisenä.
"Ei hassumpi suunnitelma, sinustahan on jopa apua tässä", naaras virnisti leikillään ja vakavoitui sitten, "sinun on käytävä koiranpesän luona, jotta Ruskalintu voi seurata hajujälkeäsi suoraan ansaan. Luuletko pystyväsi siihen ilman, että jäät itse koiran hampaisiin?" Päivänsäteen kasvoille oli ilmestynyt epävarma ilme, kun tämä silmäili vuorotellen Kharonia ja koiranpesää. Kharon nyökkäsi.
"Jos sinä harhautat koiran hetkeksi toiseen suuntaan, minä voin käydä pesällä ja palata äkkiä takaisin. Sitten menen piiloon ja sinä haet Ruskalinnun", kolli selosti hermostuneena. Hän steppaili paikallaan, muttei Kharon ollut lainkaan varma, oliko hän innoissaan vai kauhuissaan.
"No niin, eiköhän aleta sitten hommiin", tummanharmaa naaras virnisti ja lähti kiertämään koiranpesän taakse, jotta hän voisi harhauttaa typerää piskiä.

Kharon kuunteli, kuinka Päivänsäde alkoi huudella koiraa luokseen. Mustavalkea koira alkoi haukkua entistä kovemmin ja se syöksähti kohti Päivänsädettä, joka oli koiran ulottumattomissa. Sen ketju oli liian lyhyt, ja Päivänsäde vain jatkoi eläimen härnäämistä. Kharon lähti hiipimään kohti puista pesää ja kuunteli koko ajan tarkkaavaisesti, että koiran haukunta kuului pesän takaa. Hän valmistautui koko ajan pinkaisemaan karkuun, jos koira syystä tai toisesta lähtisikin juoksemaan häntä kohti.
Kharonin sydän tykytti, kun hän saapui pesälle. Kolli veti syvään henkeä ja kurkkasi pesän kulmalta koiraa ja Päivänsädettä. Sitten hän kääntyi ympäri ja juoksi takaisin sinne, missä he aiemmin olivat Päivänsäteen kanssa katselleet koiraa.
Pian myös harmaa naaras palasi Kharonin luokse.
"Alapas mennä, ennen kuin Keijukainen komentaa kaikki takaisin. Huolehdikin sitten, ettei kukaan muu kuule tästä!" Kharon sanoi terävällä äänellä ja toivoi, että suunnitelma onnistuisi ilman sen suurempia ongelmia.

//Päivi?

Kettu oli kovempi vastus kuin olin luullut. Jouduin toden teolla väistelemään sen hampaita, mikä puolestaan heikensi iskujeni tehokkuutta. Olin aivan varma, että jossain vaiheessa en kykenisi enää torjumaan hyökkäyksiä ja se saisi minusta otteen. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää minua auttaa. Niin luopiona tunnettu Tyrskytiikeri kohtaisi nolon loppunsa pahaisen elukan tappamana, ja Keijukainen tulisi varmasti ilkkumaan haudalleni sitä, miten heikko typerys olin ollut.
Yllättäen kohtalo puuttui peliin - kohtalo, joka oli ottanut Järkäleloikan muodon. Mustanharmaa kolli syöksyi avukseni, ja katseemme kohtasivat lyhyen hetken ajan. Emme sanoneet mitään, mutta olimme molemmat selvästi yhtä mieltä siitä, että kukistaisimme pedon yhdessä.
Järkäleloikka oli loikannut ketun selkään ja raastoi sen kylkiä ja selkää kynsillään samalla, kun minä jakelin sille iskuja sen suippoon kuonoon. Kettu ulisi ja ärisi - se oli hyvin hädissään. Lopulta peto onnistui karistamaan Järkäleloikan selästään. Se syöksähti yllättäen minua kohti, mutta sen sijaan, että olisi käynyt kimppuuni, se rynnistikin ylitseni ja katosi metsään.
Nousin hitaasti ylös ja tuijotin hetken hengästyneenä sen perään. Siitä tuskin olisi meille enää harmia tämän reissun aikana, sillä olimme piesseet sen niin huonoon kuntoon Järkäleloikan kanssa, että se luultavasti kuolisi ennemmin tai myöhemmin verenhukkaan.
Samassa minulle valkeni, että Järkäleloikka todellakin oli tullut apuun. Sydämeni alkoi pamppailla nopeammin, hermostuneemmin, ja käännyin kohtaamaan suuren kollin vaaleansiniset silmät, joissa oli vaikeasti tulkittava katse. Katsoin häntä tunteiden ristiriita sisälläni myrskyten. Kaikkien näiden kuiden jälkeen hän oli taas siinä - ja hän oli kutsunut minua ystäväkseen! Mutta oliko hän oikeasti tarkoittanut sitä? Tuskin hän muuten olisi tullut apuuni.
"Kiitos", minun onnistui sanoa tunnemyllerykseltäni. Järkäleloikka nyökäytti pienesti päätään. Välillemme laskeutui hiljaisuus. Kumpikin vain seisoi paikallaan, kuin odottaen.
Vedin hitaasti ilmaa sisääni nenäni kautta, ennen kuin avasin suuni uudestaan: "Olen pahoillani siitä, miten käyttäydyin aiemmin. Se oli typerästi tehty ja tuntui sinusta varmasti aivan kamalalta. Anteeksi." Olin ehtinyt prosessoida tapahtunutta kuluneiden kuiden aikana. Muun muassa Kuutamolaine oli auttanut minua käsittämään omia tunteitani paremmin, ja nyt tiesin varmasti, että myös minä pidin Järkäleloikasta. En vain ollut enää varma, kokiko kolli samoin minua kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä välillämme oli - tai oikeastaan ei ollut - tapahtunut viime kuina.
"Minäkin pidän sinusta", lipsautin lopulta, sitä edes itse heti tajuamatta. Mutta kun sain nuo sanat pois sydämeltäni, oloni keveni huomattavasti. Samalla turkkiani alkoi kihelmöidä aivan kuin siinä olisi ollut muurahaisia. "Olen pitänyt jo pitkään, mutta en vain tajunnut sitä." Yritin tavoittaa Järkäleloikan katsetta, vaikka oikeasti minun olisi tehnyt mieli kääntää pääni aivan toiseen suuntaan, sillä tilanne oli hyvin vaivaannuttava. Tunnustukseni saattaisi tehdä väleistämme entistä mutkikkaammat, mutta minusta tuntui, että juuri nyt oli ollut oikea hetki sanoa se, mikä minun oli pitänyt sanoa jo useita kuita sitten.

//Järksy? ;)

Järkäleloikka oli määrätty saalistusjoukkioon, johon hänen lisäkseen kuului muun muassa eräs nimeltä mainitsematon varsin - liiankin - komea kolli, jota Järkäleloikka ei olisi välittänyt kohdata juuri nyt. Muuten hän nautti päästessään saalistamaan, vaikkeivat hänen taitonsa olleet kovin kummoiset sen osalta. Järkäleloikan erikoisuus saalistamisessa oli nimittäin käärmeet ja tähän vuodenaikaan niitä ei ollut saatavilla. Kollikissan suusta pääsi puhahdus, kun hän hengitteli viileää ilmaa ja koetti järjestää ajatuksiaan. Hänen välinsä olivat edelleen varsin viileät raidallisen Tyrskytiikerin kanssa ja se kieltämättä oli painanut tummaturkkisen kollikissan mieltä. Mikseivät asiat voineet vain olla kuin ennen? Kuka kissa olikaan keksinyt tunteet? Järkäleloikka kirosi itseään alimpaan kohtaloon ajatellessaan kuinka typerä hän oli ollut. Miksi hänen piti möläytellä aina kaikkea hölmöä? Kesken saalistuksensa tai tarkemmin kesken saaliiden etsimisen Järkäleloikan nenään leijaili jotain aivan muuta. Jotain kitkerää mikä ei kuulunut kissalle tai saaliseläimille, vaan jollekin vaarallisemmalle ja suuremmalle. Ilmassa leijaili ketun pistävä ja inhottava löyhkä. Suurikokoinen kolli lähti hölkäten hajun perässä ja pian kuulikin kissojen naukumista. Järkäleloikan suureksi harmiksi hän huomasi Roskan keikkuvan puussa ja Tyrskytiikerin ketun kimpussa. Pian musta naaras loikkasi taitavasti ja ketterästi alas puusta, jatkaen matkaansa jonnekin, mistä kettu ei voisi häntä saada. Kolli ei tarkemmin katsonut minne naaras suuntasi, vaan juoksi ystävänsä avuksi. Kujakissayhteisöläinen rymisteli ketun takaa ja loikkasi koiraeläimen selkään. Järkäleloikan ja Tyrskytiikerin katseet kohtasivat, mutta he eivät sanoneet toisilleen mitään. Nyökkäsivät vain sen merkiksi, että he päihittäisivät ketun yhdessä. Suippokuonoinen peto ulisi peloissaan ja kivuissaan, kun Tyrskytiikeri huitoi petoa kuonoon ja kasvoihin. Järkäleloikka taas raapi toisen selkää kynsillään ja nyhti toisen karvaa.
"Pidä kuonosi erossa ystävästäni!" Järkäleloikka murisi ja repi kettua korvasta.

//Tyrskyli? ;) Tai Roska, mikäli se tulee taisteluun?

Rubiini oli kehunut ja ylistänyt ja sitten kysynyt Pähkinän vointia. Naaras ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei nimittäin halunnut huolestuttaa ystäväänsä. Vaikka ystävyys teki heikoksi sairaus teki heikommaksi eikä sitä voinut välttää. Pähkinän sydän löi raskaasti. Hän tiesi kohtalostaan - sairaudestaan ja sen tuomista seurauksista.
“Minulla on joskus kipuja”, hän sanoi hieman nolona. Hän ei halunnut alistua heikkouteen etenkään tuon naaraan edessä.
“Ovatko ne kovia?” Rubiini kysyi huolissaan. Pähkinä tiesi voivansa puhua albinonaaraalle mistä vain hän ei kertonut totuutta tällä kertaa.
“Eivät hirveän. Tiedät, että olen sairas…” hän sanoi.
“se tuo kipuja”, Pähkinä lopetti. Hän tiesi, ettei hänellä olisi enää kauaa aikaa jäljellä ehkä vuodenaika tai pari mutta ehkä vain kuu tai päiviä, sitä ei voinut tietää. Rubiinin lempeä hymy oli muuttunut huolestukseksi. Pähkinä heilautti häntäänsä ja istuutui Rubiinia vastapäätä.
“Miten sinulla menee? Miten voit?” Pähkinä kysyi. Hän oli päättänyt olla Rubiinille niin kiltti ja lempeä sen ajan, jonka saisi viettää vielä hänen kanssaan.
//Rubiini?

Kharonin kertoessa vanhempiensa traagisesta kuolemasta ketun hampaissa, en voinut olla ajattelematta sitä kettua, johon olimme kollin kanssa yhdessä törmänneet kuita sitten. Minulla oli yhä arvet sen tekemistä haavoista kyljessäni, ja muistikuva sen julmasti kiiluvista silmistä ja terävistä hampaista oli syöpynyt mieleeni varmaankin ikiajoiksi.
Kharon oli taistellut kettua vastaan kuin riivattu, ja vielä sen kuoltuakin hän oli jäänyt tuijottamaan sitä poikkeuksellisen pitkään. Kenties se, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut, oli noussut silloin uudestaan pintaan ketun takia ja saanut aikaan moisen reaktion. Joka tapauksessa koin nyt ymmärtäväni hänen vihaansa vähän paremmin, ja minusta tuntui pahalta hänen puolestaan.
"Olen todella pahoillani siitä, mitä perheellesi tapahtui", sanoin hiljaa, melkein kuiskaten. Tutkin katseellani Kharonin kasvoja, jotka olivat vääristyneet vihasta ja tuskasta, joita kipeät muistot menneisyydestä lietsoivat. "Olet oikeutettu kostoosi, ja minä teen kaikkeni auttaakseni sinua siinä. Sinun perheesi kuolema on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miksi Mesitähti on pysäytettävä."
Laskin varovasti häntäni hänen lavoilleen, ikään kuin lohduttavana elkeenä. Tiesin, etten voinut parantaa kollin sisäisiä haavoja, mutta halusin ainakin lievittää niiden kipua. Kharonin tarinan kuuleminen sai minut vain varmemmaksi siitä, että Mesitähti todellakin oli julma ja tunteeton kissa. Hänenlaisensa ei ansainnut elää, ei sen jälkeen, mitä hän oli teoillaan aiheuttanut muille.
"Yritetään saada kiinni jotain ja mennään sitten lepäämään", mau'uin sitten ja hymyilin Kharonille lämpimästi. Kharon vältteli yhä katsettani, mutta nyökäytti kuitenkin päätään.
Koko loppumatkana emme juuri puhuneet mitään, mutta se ei haitannut. Kharonin seurassa hiljaisuuskin tuntui mukavalta.

Ensilumi oli satanut maahan. Metsässä liikkuminen oli muuttunut sen myötä hieman vaivalloisemmaksi, mutta totta puhuakseni pidin tästä uudesta ilmeestä, jonka metsä oli saanut valkean lumikerroksen myötä. Kaikki näytti niin puhtaalta ja koskemattomalta. Lämpötila sen sijaan ei ollut mieleeni - ohutta turkkiani ei oltu tehty kestämään kylmyyttä.
Keijukaisen ja Tyrskytiikerin mukaan klaanien luo ei ollut enää pitkä matka. Jännitys sisälläni kasvoi päivä päivältä, ja se sai turkkini kihelmöimään. Päämäärämme lähestyminen tiesi myös sitä, että pian olisi aika toteuttaa suunnitelmamme Ruskalinnun varalle. Oranssivalkoinen kolli olisi tapettava, ennen kuin saapuisimme klaanien tykö.
Keijukainen oli pysäyttänyt yhteisön erään metsän reunalle, jonka jälkeen avautui avara peltomaisema. Lähistöllä oli myös eräs kaksijalkojen rakennus, jossa asui isoja eläimiä. Olin ollut kuulevinani koiran haukuntaa rakennusten suunnalta, ja siitä olin saanut loistoidean.
Kutsuin Kharonin mukaani, kun oli aika saalistaa. Lähdin johdattamaan meitä kaksijalan rakennusta kohti.
"Miksi me tuonne menemme?" Kharon kysyi viereltäni, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet pystyyn tämän ilmeisesti haistettua ilmassa leijuvan koiran löyhkän.
"Siksi, että sieltä saattaa löytyä ratkaisu pulmaamme nimeltä Ruskalintu", vastasin ja hidastin vauhtiani tullessamme ison, punaisen rakennuksen nurkalle. Koiran ääni kuului lähempää. Kurkistin kulman taakse ja näin kauempana pienemmän, puisen rakennuksen, johon koira näytti olevan kytketty kiinni jonkinlaisella ketjulla. Koira oli suuri ja mustavalkoinen, ja se piti kovaa ääntä.
"Jos saisimme jotenkin huijattua hänet tänne, tuo löyhkähenki voisi hoitaa likaisen työn puolestamme", esitin ideani Kharonille, joka kurkisti viereltäni koiran suuntaan.

//Kharon?
//KP-boosti

Kharon nielaisi, kun Päivänsäde otti puheeksi Mesitähden ja sen, miten Eloklaanin päällikkö reagoisi kohdatessaan kadonneen tyttärensä. Ajatuskin siitä sai valkoturkkisen kollin olon epämukavaksi. Hänen turkkiaan kihelmöi, kun aiemmin näkemänsä uni muistui taas mieleen. Mitä jos oikeasti kävisikin niin, ettei Päivänsäde voittaisi Mesitähteä? Keijukainen ja muut varmasti tukeutuivat siihen ajatukseen, ettei valkea päällikkö kykenisi taistelemaan omaa tytärtään vastaan.
Mutta Kharon oli nähnyt Mesitähden julmuuden, hän näki päällikön lävitse. Mesitähti vain esitti hyvää ja jaloa, mutta oikeasti hän välitti vain itsestään. Jos hän olisi välittänyt Merkuriuksesta ja Taivaslaulusta tai edes Deimoksesta ja Kharonista, hän ei olisi päästänyt heitä koskaan lähtemään.
"En tiedä", Kharon vastasi lyhyesti ja käänsi katseensa poispäin Päivänsäteestä, "Mesitähti on julma kissa. En yllättyisi, jos hän ei reagoisi mitenkään, vaan tappaisi sinut heti ja esittäisi sitten olevansa pahoillaan." Laikukas kolli vilkaisi vierellään kävelevää naaraskissaa, jonka kasvoilla ollut virne oli muuttunut hämmentyneeseen ilmeeseen.
"Synkkää", Päivänsäde tokaisi ja onnistui saamaan katsekontaktin Kharonin kanssa, "ei kuulosta lainkaan siltä Mesitähdeltä, josta minä olen kuullut." Kharon hidasti huomaamattaan tahtiaan, ja joutui sen tajuttuaan ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen toverinsa vierelle.
"Minä olen varma, että hän vain esittää kilttiä ja jaloa. Jos hän oikeasti välittäisi klaanitovereistaan, miksi hän antaisi kaikkien seilata Eloklaanin ja vapauden välillä? Yhteisössä sentään ei ole vaihtoehtona lähteä", Kharon tuhahti päätään pudistellen. Päivänsäde ei ehtinyt vastata mitään, kun kujakissat yllättäen pysähtyivät. Kharon vilkaisi joukon johdossa kulkevaa Keijukaista, joka kurkisti varovaisesti erään kaksijalanpesän kulmalla toiselle kujalle. Sitten yhteisön johtaja heilautti häntäänsä merkiksi, että yhteisö voisi taas jatkaa matkaansa. Kharon vilkaisi taas Päivänsädettä, joka silmäili kaksijalkalan kujia.
"Puhutko taas vanhemmistasi?" harmaa naaras varmisti, ja Kharon vastasi nyökäten.
"En muista, että olisit koskaan kertonut heidän kuolemastaan. Miten se tapahtui?" Päivänsäde esitti uhkarohkean kysymyksen. Hänen onnekseen Kharon ei ollut pahalla tuulella, ja kolli oli viimein valmis puhumaan vanhemmistaan ja heidän kuolemastaan Päivänsäteelle. Valkea kolli vilkaisi kanssaan käveleviä yhteisön jäseniä.
"Muistuta, että kerron siitä päästyämme ulos tästä kaksijalkalasta."

Aamu sarasti jo, ja kujakissat olivat viimein päässeet kaksijalkalasta takaisin villiin luontoon. Kharon veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Se tuntui kerrassaan loistavalta sen jälkeen, kun hän oli koko yön haistellut kaksijalkalan tunkkaista, hirviöiltä ja kaksijaloilta lemuavaa ilmaa.
"Pysähdytään hetkeksi lepäämään ja saalistamaan. Jatkamme taas matkaa ennen aurinkohuippua. Emme rakenna pesää, vaan jokainen levätköön missä itse tahtoo ja saalistakoot jos on nälkäinen", Keijukainen lausui pysähtyessään ja silmäili yhteisön jäseniä. Sitten naaras komensi Deimoksen ja Ruskalinnun luokseen. Kharon seurasi Päivänsäteen viereltä, miten hänen veljensä kiiruhtivat yhteisön johtajan luokse.
"Mentäisiinkö saalistamaan? Voisit samalla kertoa vanhemmistasi, kuten lupasit", tummanharmaan naaraan lausahdus sai Kharonin kääntämään katseensa häneen. Kharon oli väsynyt, mutta kasvava näläntunne sai hänen vatsansa murahtelemaan.
"Miten vain, mutta minä tahdon myös levätä saalistamisen jälkeen."

Kaksikko poistui muiden yhteisön jäsenten luota syvemmälle kaksijalkalaa ympäröivään metsään. Sää oli kylmä ja märkä. Kharon kulki Päivänsäteen tahdissa kauemmas muista ja mietti vanhempiaan ja heidän traagista kuolemaansa.
"Kettu tappoi heidät", valkoturkkinen kolli rikkoi hiljaisuuden ja piti katseensa visusti edessäpäin. Sivusilmällään hän näki Päivänsäteen sinisen katseen kääntyvän hänen suuntaansa, mutta Kharon ei voinut kohdata sitä. Palatessaan muistoissaan siihen hirvittävään päivään, Kharonin olo muuttui hetkessä aivan hirveäksi.
"Me olimme juuri löytäneet kodin, jonne aioimme jäädä loppuiäksemme. En ollut koskaan nähnyt vanhempiani tai setääni Coronaa niin onnellisina. Minä ja Deimos jouduimme vain katsomaan, kun se kettu tappoi yksitellen jokaisen perheenjäsenemme. He eivät ansainneet sitä. Jos Mesitähti ei olisi päästänyt meitä lähtemään, emme olisi koskaan kohdanneet sitä kettua ja vanhempamme olisivat vielä elossa. Olen varma, että myös he olisivat ajan kanssa voineet tulla onnellisiksi klaanissa. Mutta Mesitähti pilasi aivan kaiken, eikä Ruskalintukaan ole sen enempää syytön kuin hän", Kharonin ääni muuttui matalaksi murinaksi hänen puhuessaan.

//Päivi?

"Kerran metsäkissa, aina metsäkissa", totesin hymähtäen Kharonille, joka tuhahti hyväntuulisesti kommentilleni.
"Niinpä kai."
"Metsät ja kaksijalkalat kiehtovat minua yhtä paljon", paljastin sitten, kiertäen samalla katseellani meitä ympäröivää katumaisemaa. Tämä kaksijalkala oli pienempi ja hiljaisempi kuin se, jossa yhteisö asui, mutta tavallaan se sai minut pitämään siitä enemmän - vaikka ei se tietenkään kotia voittanut.
"Niissä on molemmissa oma viehätyksensä. Ensin en sitä metsässä nähnyt, mutta vietettyäni - enimmäkseen pakosta - siellä enemmän aikaa, opin huomaamaan myös sen hyvät puolet." En suostunut myöntämään sitä ääneen, mutta Kharon oli yksi syy sille, miksi olin oppinut nauttimaan metsässä olemisesta. Luonnon ympäröimänä kolli oli aivan omassa elementissään ja vähemmän kärttyisempi.
"On ihan mukava kierrellä vähän ympäriinsä eri paikoissa ja nähdä kaikkea uutta ja jännittävää", sanoin katsellessani, kuinka erään kaksijalan pesän ikkunan takana sammui valo. "Kotikaksijalkalamme on toki iso ja siellä riittää nähtävää, mutta ei se ole sama kuin lähteä kokonaan uuteen paikkaan."
Mieleni reunalla käväisi eräs synkkä ajatus, jota olin vasta Mäihän kuoltua alkanut ajatella vähän useammin. Se oli ajatus sen mahdollisuuden olemassaolosta, että en kenties palaisi elossa takaisin kotiin. Olin kyllä hyvin varma omista taidoistani ja uskoin pystyväni päihittämään Mesitähden mennen tullen, mutta siitä huolimatta pieni epäilys oli saanut sijaa ajatuksissani. Halusin kytkeä sen sieltä pois, mutta en tiennyt, miten.
"Mitä luulet, millainen ilme Mesitähdellä mahtaa olla naamallaan, kun hän näkee minut näin pitkän ajan jälkeen?" Työnsin synkät aatokset syrjään ja vilkaisin Kharonia leikkisästi sivusilmällä. "Hän tuskin odottaa kauan sitten kadonneen tyttärensä tekevän yllättäen paluun koston nimissä!"

//Kharon?

Noin puoli kuuta sitten viisitoista kissaa yhteisöstä oli lähtenyt matkalle, jonka tarkoituksena oli löytää klaanit ja tuhota Mesitähti. Rubiini oli päässyt mukaan, aivan kuten Pähkinä ja Nefirikin, mutta Silverin oli täytynyt jäädä kaksijalkalaan loppujen yhteisön jäsenten kanssa. Vaikka valkoinen naaras kaipasikin kovasti hopeanharmaata kollia, hän oli enemmän innoissaan matkaanlähtemisestä. Oli jännittävää käydä uusissa paikoissa ja tavata uusia kissoja, etenkin kun oli ollut jumissa samassa kaksijalkalassa kuutolkulla.
Keijukainen oli pysäyttänyt matkalaiset lähestyvää yötä varten pienelle aukiolle. Kun osa kissoista oli lähtenyt saalistamaan, loput valmistelivat tilapäistä leiriä, jossa he kaikki mahtuisivat nukkumaan.
Rubiini etsi katseellaan ystäväänsä Pähkinää. Hän löysikin tämän harjoittelemasta taisteluliikkeitä yksinään aukion laidalta. Hän meni raidallisen naaraan luokse, joka näytti vähän nolostuneelta, kun Rubiini näki tämän epäonnistuvan liikkeessään.
“Sinä olet kyllä tosi taitava”, Rubiini kehräsi kannustavasti, istahti vastapäätä Pähkinää ja kietaisi häntänsä tassuilleen. “Olen varma, että kun hallitset tuon liikkeen, kukaan ei uskalla haastaa sinua.” Hänen naamallaan oli lämmin hymy, kun hän puhui naaraalle.
Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta huolen tökkäävän rintaansa, kun ajatteli ystäväänsä. Koko matkan ajan naaras oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä, ja hän oli aistinut jonkin olevan vialla, muttei ollut vielä saanut tilaisuutta ottaa asiaa puheeksi.
“Kuinka sinä muuten voit?” Rubiini kysyi, yhä hymyillen. Hän toivoi, että Pähkinä pystyisi puhumaan hänelle mistä tahansa asiasta.

//Pähkinä?

Keijukaisen nuiva suhtautuminen ehdotukseeni ei ollut mitenkään uutta. Vastahakoisuudesta huolimatta naaras suostui kuitenkin pysähtymään, tietenkin väittäen olleensa aikeissa tehdä niin joka tapauksessa. Niinpä niin. Hän määräsi minut etsimään meille suojapaikan, mihin minä ryhdyin mukisematta huolimatta äreän johtajan tympeästä lisäkommentista. Missä vain oli parempi kuin tässä tuiskussa.

Kun räntäsade laantui, aurinko oli jo painumassa mailleen. Keijukainen halusi kuitenkin välttämättä jatkaa matkaa, vaikka järkevintä olisi ollut jäädä löytämääni suojapaikkaan seuraavaan aamuun asti. Mutta kun Keijukainen jotakin päätti, muiden ei auttanut kuin kiskoa itsensä ylös ja tehdä mieliksi. Niinpä matka jatkui, kunnes Keijukainen pysäytti retkueen uudestaan jonkin ajan päästä metsän ja nummen rajalle.
Tuttuun tapaan johtaja lähetti saalistajat etsimään ruokaa ennen nukkumaanmenoa, ja minä satuin olemaan yksi niistä onnekkaista, jonka nimi oli mainittu lähtijöiden joukossa. Olin aivan varma, että tämä oli taas yksi Keijukaisen häijy tapa rangaista minua siitä, kun olin mennyt aiemmin neuvomaan häntä pysähtymisestä.
Lisäkseni saalistamaan oli määrätty Roska, Leopardi, Järkäleloikka, Härmä sekä Rubiini. Tällaisella joukolla onnistuisimme joko löytämään saalista koko matkaseurueelle tai karkottamaan viimeisetkin riistaeläimet metsästä. Mukana oli muutama melko kokematon kissa - mainittakoon esimerkiksi Roska ja Rubiini -, joiden saalistustaitoihin minulla ei ollut kovinkaan suurta luottoa. Siispä minun olisi - jälleen kerran - yritettävä saada kiinni saalista ainakin parin kissan edestä, jotta kaikki saisivat varmasti syödäkseen.
Johdatin saalistajat - Deimosta ja Leopardia lukuun ottamatta, sillä kaksikko oli suunnannut nummille - syvemmälle metsään, jossa hajaannuimme kukin omiin suuntiimme. Päästyäni kauemmaksi muista oloni keveni huomattavasti. Ainoa mahdollisuus nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä oli nykyään saalistuksen yhteydessä, joten otin siitä kaiken irti.
Onnistuin nappaamaan lyhyen ajan sisällä oravan sekä pienen päästäisen. Tarkoitukseni oli etsiä vielä lisää saalista, kun korviini kantautui huolestuttava ääni: kettu. Punaturkkisen koiraeläimen haukahdukset kuuluivat läheltä, ja se kuulosti olevan jahdissa. Viisainta olisi
varmaankin ollut lähteä toiseen suuntaan, mutta jostain syystä minun oli pakko seurata ääntä.
Saavutin melko pian kiihtyneesti haukahtelevan ja murisevan pedon, joka oli noussut kahdelle jalalle ohutrunkoista leppää vasten. Se yritti tavoitella jotakin, joka oli puussa. Minulta meni hetki tajuta, että ketun tähtäimessä oli alaoksistossa kyyhöttävä musta kissa - Roska.
*Ketunläjät*, ajattelin hammasta purren. Nuori naaras oli pahassa pinteessä, eikä varmasti pärjännyt yksinään kettua vastaan taistelussa.
“Hei, ketunlöyhkä!” sanat tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin ajatella kahta kertaa tilanteen vaarallisuutta. Tiesin vain, että jonkun oli autettava Roskaa, ja koska ketään muuta ei näkynyt lähistöllä, minun oli selvästi oltava se joku. “Kiusaisit mieluummin täysikasvuisia kissoja!”
Kettu kiepahti katsomaan suuntaani. Sen silmät välähtivät, kun se tajusi tarjolla olevan helpompaa saalista. Turha luulo! Pörhistin turkkini täyteen mittaansa ja sähisin varoittavasti ketulle, joka oli unohtanut yhä puussa kököttävän Roskan. Peto lähestyi minua hitaasti, kuin testaten, millainen uhka olin sille.
“Juokse!” huusin Roskalle, ennen kuin hyökkäsin kettua päin. Sivalsin sitä kuonoon kynsilläni, ja se vinkaisi kivuissaan ja selvästi vähän yllättyneenä. Jatkoin huitomista ja yritin pysyä etäällä sen tappavasta hammasrivistä.

//Roska tai Järkäle?

Päivänsäde: 27kp! -

Kharon: 49kp! -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Pähkinä: 4kp -

Roska: 24kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa.

Keijukainen: 7kp -

Matka oli kestänyt jo puoli kuuta, ja minä inhosin jokaista hetkeä. Vain silloin, kun olimme ylittäneet kaksijalkalan neljäsosakuu sitten, olin kokenut olevani turvassa. Metsässä piti olla koko ajan valppaana, vaikka emme olleetkaan tällä matkalla kohdanneet yhtäkään petoeläintä tai tuntemattomia kissoja. Matka oli uuvuttava, mutta en halunnut pysäyttää joukkoja turhaan. Mitä nopeammin pääsisimme klaanien luokse, sitä nopeammin pääsisimme takaksin rakkaaseen kaksijalkalaani. Koti-ikävä oli suunnattoman suuri, suurempi kuin viime kerralla kaksijalkalasta lähdettyämme. Kirosin joka päivä sitä, että klaanien piti sijaita niin kaukana ja että välissämme oli niin paljon metsää. Ei tämä matka olisi ollut mikään ongelma, jos olisimme voineet tehdä sen kaksijalkaloita pitkin..
Räntäsade oli yltynyt, ja näkymä eteenpäin oli heikko. En kuitenkaan halunnut pysähtyä, koska se tarkoittaisi sitä, että joko joutuisimme olemaan pidempään paikallamme tai joutuisimme taivaltamaan keskellä yötä pimeässä. Kumpikin vaihtoehto kuulosti huonolta. Huomaamattani Tyrskytiikeri oli saapunut vierelleni, joten soin kollille vihaisen mulkaisun.
"Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista. Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia", kolli naukui vakaalla äänellä. Vaikka Tyrskytiikeri olikin puhuessaan rauhallinen, hänen pelkkä olemassaolonsa sai minut ärtyneeksi. Miksi hänen piti puuttua siihen, miten minä joukkojani johdin?
"Kun viimeksi tarkistin, sinä et ole yhteisön johtaja tai sellaisessa asemassa, että voisit sanoa mitä meidän pitäisi tehdä", ärähdin tiukasti ja katsoin Tyrskytiikeriä tuimasti. Ruskea kolli siristi vaaleanvihreitä silmiään.
"No, ei se ole minun vikani, jos matka pitkittyy kun kuljemme harhaan", kolli vastasi terävällä äänellä. Ellen olisi ollut niin järkyttävän väsynyt, olisin antanut kollin kuulla kunniansa ja häätänyt hänet joukon perälle. En tosiaankaan aikonut myöntää sitä, mutta Tyrskytiikerillä oli pointtinsa. Vaikka olimmekin kulkeneet tästä aiemmin ja muistin kutakuinkin reitin klaanien luokse, siitä tosiaan oli jo aikaa. Tällaisessa pyryssä kulkisimme helposti harhaan.
"Tiedoksesi vain, pysähtyminen on kyllä suunnitelmissani ennen kuin tulit häiritsemään minua", valehtelin ärsyyntyneenä ja käänsin katseeni taas eteenpäin, vaikken hirveästi mitään nähnytkään, "joten ole hyvä ja etsi meille suojapaikka, jonne voimme pysähtyä. Sinulla näyttää olevan niin paljon energiaa, että voisit käyttää sen muutenkin kuin suutasi soittamalla ja minua käskyttämällä."

//Tyrsky?

Kujakissayhteisön jäsenet olivat lähteneet Keijukaisen johdolla kohti kaksijalkalaa, jonka joukko kuulemma ylittäisi yön aikana. Se oli ihan viisas ratkaisu, sillä kaksijalkaloissa oli aina valoisaa – tai ainakin niissä, missä Kharon oli käynyt. Metsään kajasti kirkasta valoa edessäpäin häämöttävästä kaksijalkalasta. Se näytti pienemmältä kuin kaksijalkala, jossa yhteisö asui. Kharon huomasi, että hänen vierellään kävelevä Päivänsäde oli kääntänyt tumman katseensa häneen. Valkea kolli vilkaisi nopeasti naarasta, mutta käänsi taas katseensa kaksijalkalaan, jota he parhaillaan lähestyivät.
"Oletko käynyt muissa kaksijalkaloissa ennen?" tummanharmaa naaras esitti kysymyksen. Kharon palasi mielessään takaisin niihin aikoihin, kun he olivat perheensä kanssa lähteneet Eloklaanista ja taivaltaneet pitkän matkan etsien uutta kotiaan. Koti oli löytynyt, mutta onni oli loppunut lyhyeen vanhempien ja Coronan kuollessa.. Ikävä vihlaisi taas inhottavast rinnasta, kun Kharon ajatteli kuolleita perheenjäseniään. Se sai hänet muistamaan, miten tärkeää tehtävää he parhaillaan suorittivat, vaikka kolli olikin huolissaan Päivänsäteen turvallisuudesta ja siitä, jos naaras joutuisi taistelemaan Mesitähteä vastaan. Laikukas kolli nyökäytti päätään:
"Joissain pienissä, mutta ne olivat aika säälittäviä yhteisön kaksijalkalan rinnalla." Päivänsäde naurahti tyytyväisesti.
"Epäilemättä. Meidän kaksijalkalaamme on vaikea päihittää", naaras virnisti myhäillen. Kharon ei vastannut mitään, sillä juuri silloin kissajoukko asteli pienelle ukkospolulle. Kharon ei ollut kaivannut kovapintaisia ukkospolkuja lainkaan, päinvastoin hän oli jopa toivonut, ettei joutuisi enää koskaan kävelemään ukkospolulla ja rikkomaan anturoitaan. Metsässä liikkuminen oli niin paljon mukavampaa.
Kaksijalkala oli tosiaankin paljon rauhallisempi kuin yhteisön kaksijalkala, mutta se saattoi johtua siitä, että oli yö. Kujien tähdet valaisivat kirkkaina kaksijalkalan kujia ja joidenkin kivipesien seiniä koristavat tähdet olivat myös päällä. Siellä täällä kivipesien lomassa oli puisia, pienempiä pesiä. Kharon tiesi, että usein niissä pienemmissä pesissä asui vähemmän kaksijalkoja, vain yksi tai kaksi perhettä. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa ja lähistöltä kantautui hirviön matala murahdus. Kaksijalkoja ei näkynyt, joten kissat saivast liikkua vapaasti kujalla eteenpäin. Kharon huomasi, että Keijukaisen olemus oli muuttunut heti, kun he olivat astuneet harmaaseen kaksijalkalaan. Naaras näytti paljon rennommalta ja liikkui sulavaliikkeisemmin varjoja pitkin eteenpäin kuin metsässä.
Kharon vilkaisi Päivänsädettä, jonka olemus sen sijaan ei juurikaan ollut muuttunut. Naaraasta oli tullut vuodenaikojen saatossa erinomainen metsässäeläjä. Sen sijaan tumma naaras silmäili kiinnostuneena kaksijalkalan kujia ympäröiviä hirviöitä ja kaksijalan pesiä.
"Olin jo toivonut, että saisin elää monta seuraavaa kuuta kokonaan metsässä. Ei kaksijalkalat ole hullumpia, mutta kyllä metsä vie siltikin voiton aina", Kharon virnisti saaden Päivänsäteen huomion. Tumman naaraan huomio tuntui hyvältä, vaikka samalla se ahdisti hirveästi edelleen. Kharon olisi halunnut vain unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta se tuntui mahdottomalta tehtävältä.

//Päivi?

Minua väsytti ja jalkojani särki. Matkan ensimmäisinä päivinä olin erehtynyt ajattelemaan, että matka tulisi taittumaan helposti ja ongelmitta, mutta nyt olin kohdannut todellisuuden. Lepohetket olivat aivan liian lyhyitä, eivätkä jalkani ehtineet palautua koko päivän kävelemisestä, enkä saanut riittävästi unta. Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, olin joutunut harjoittelemaan saalistamista. En pitänyt siitä lainkaan, sillä se tuntui aivan mahdottoman vaikealta. Saalistaminen vaati aivan liikaa ajattelua, ja kaipasin jo kaksijalkalan kujia. Toki metsä oli paikkana mielenkiintoinen, mutta siellä pitkään oleminen oli uuvuttavaa. Kaksijalkalassa ruuan etsiminen oli yksinkertaista: täytyi vain tonkia metalliastioita ja toivoa, että niistä löytyisi jotakin. Metsässä joutui ensin haistelemaan, sitten hiipimään, hyökkäämään ja pahimmassa tapauksessa jopa juoksemaan saaliin kiinni! Ja sen ohessa piti miettiä tuulen suuntaa, katsoa maata, pitää saalis näkökentässä ja pysyä aivan hiljaa.
Koin, etten ollut mikään valittajakissa, mutta metsässä negatiiviset ajatukset tuntuivat nousevan jatkuvasti pintaan. Kaikki oli koko ajan huonosti, kun jalat olivat aivan muussia, väsymys painoi silmiä väkisin kiinni ja suunnaton nälkä kurni vatsassa! Ja jotta elämä olisi vieläkin vaikeampaa, ilmat kylmenivät koko ajan. Niin paljon kuin inhosinkin muiden kissojen lähellä olemista, olin joutunut nukkumaan aivan kiinni muissa yhteisön jäsenissä pysyäkseni yöllä lämpimänä. Kaipasin kaksijalkalaa ja pesäämme, jossa minulla oli oma syrjäinen nurkka, jossa pystyin nukkua aivan yksin kaukana muista.
Mutta koska en halunnut elää negatiivisuudessa, olin etsinyt matkasta hyviäkin puolia. Niitä oli tietysti vähemmän kuin huonoja, mutta kyllä niitäkin löytyi! Moni kissa näytti metsässä itsestään täysin uuden puolen. Keijukainen selvästi inhosi jokaista hetkeä, mutta sen sijaan Kharon, Deimos, Tyrskytiikeri ja muutama muu kissa näyttivät tosiaankin olevan elementissään metsässä! Useimmiten he toivatkin yhteisölle eniten saalista, ja todennäköisesti ilman heitä olisimme olleet vieläkin nälkäisempiä. Oli mielenkiintoista seurata kissoja, vaikka olinkin niin väsynyt, etten jaksanut yrittää matkia heidän liikkeitään tai eleitään. Keijukainen näytti koko ajan jännittyneeltä, vaikka hän yrittikin selvästi peitellä sitä. Harmaan naaraan katse vaelteli jatkuvasti ympäristössä, kun kuljimme eteenpäin. Sen sijaan esimerkiksi Kharon näytti paljon rennommalta kuin kaksijalkalassa! Valkoturkkinen kolli käveli rennosti eteenpäin korvat pystyssä ja välillä vain silmäili ympärillään kasvavaa metsää.
Täytyi myöntää, että minä en osannut pelätä metsää. Kaikki varoittelivat metsän vaaroista, mutta emme olleet vielä puolen kuun aikana kohdanneet yhtäkään. En ollut varma, olivatko ne vain pelottelua, vai asuiko metsässä oikeasti hurjia petoja, jotka tappoivat kissoja huvikseen. Luotin siihen, että muut yhteisön jäsenet huomaisivat, jos jokin näistä metsän pedoista lähestyisi ja olisimme jonkin sortin vaarassa.

Tuli taas ilta, ja Keijukainen pysäytti meidät metsän ja nummen rajalle. Nummen ruohonkorret olivat kylmyyden johdosta lässähtäneet ja nummi oli kokonaisuudessaan aika surullinen näky. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin vain saanut painua nukkumaan ja nukkua pitkälle seuraavaan päivään, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Keijukainen määräsi minut saalistamaan. Kuten tavallisesti, istuin kauempana muista, mutta silti harmaa johtaja aina määräsi minut mitä epämiellyttävimpiin tehtäviin. Olisinkohan ollut huomaamattomampi, jos olisin pysytellyt muiden lähellä? Ajatuskin siitä inhotti. Kun istui syrjässä kaukana muista, oli lähestulkoon näkymätön. Kukaan ei vahingossakaan erehtynyt kysymään minulta mielipidettä turhanpäiväisyyksiin tai tullut jaarittelemaan säästä. Sai olla omassa rauhassa ja seurata muiden touhuja.
Aurinko oli jo laskemassa, mutta valoa riittäisi vielä hyväksi toviksi. Kanssani saalistamaan oli määrätty myös Tyrskytiikeri, Leopardi, Järkäleloikka, Kharon, Härmä ja Rubiini. Loput olivat jääneet rakentamaan suojaa, jossa viettäisimme ensi yön.
"Eiköhän mennä sitten", Tyrskytiikeri murahti ja lähti muiden edellä syvemmälle metsään. Sen sijaan Deimos ja Leopardi lähtivät toiseen suuntaan kohti nummea. Harkitsin hetken, mihin suuntaan itse lähtisin. Lopulta päädyin metsään, sillä sinne suurin osa porukasta lähti.
Keijukainen ei pitänyt siitä, että joku palasi saalistusreissulta ilman saalista, joten minun olisi oikeasti yritettävä saada jotakin kiinni ennen pimeää. Jos olisin nopea, voisin loppuajan seurailla muita saalistajia salaa, ei sitä tiedä jos vaikka saisin selville jonkin salaisuuden! Tosin metsään lähteneistä saalistajista vain Tyrskytiikeri ja Härmä kiinnostivat minua muita enemmän. En tuntenut kumpaakaan kovin hyvin, mutta jokin heissä kiehtoi äärettömän paljon! Kenties matka voisi olla oiva tilaisuus tutustua kaksikkoon paremmin. Olin vähän seuraillutkin jo Härmää, kun raidallinen kolli oli auttanut itsensä loukanneita kissoja. Kolli osasi käyttää yrttejä hyödyksi ja parantaa niillä kissoja, ja se jos jokin oli mielenkiintoista! Olisin halunnut tietää, kuka ihme hänelle oli sellaisia taitoja opettanut.

Olin päässyt jo hyvän matkan päähän metsänrajasta, eikä näköpiirissä ollut enää yhtäkään saalistajakissaa. Yritin haistella ilmaa ja löytää tuoretta hajujälkeä, mutta se tuntui vaikealta. Kiertelin puiden lomassa yrittäen saada vainua edes yhdestä eläimestä, jonka hyvällä tuurilla voisin saada kiinni. Toivoin löytäväni vaikka jonkun vanhan ja rähjäisen metsähiiren, joka olisi naurettavan helppo saalis jopa minulle. Hetken pyöriskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin tuoreen hajujäljen!
Sen seuraaminen oli vaivalloista, sillä orava oli hajusta päätellen mennyt siksakkia puiden lomassa ja pyöriskellyt aina toisinaan paikoillaan. Jäljittäminen oli uuvuttavaa, ja ajatukseni harhaili vähän väliä yhteisön jäseniin. Yritin miettiä, millä tavalla kukin hoitaisi tällaisen saalistustilanteen. Keijukainen ei ollut metsästänyt saaliin saalista koko matkan aikana, joten hän varmasti luovuttaisi ennen kuin edes löytäisi jäljen! Kharon ja Deimos olivat taidokkaita metsästäjiä, joten he varmaan sinnikkäästi seuraisivat jälkeä. Mutta jos Kharon epäonnistuisi, hän ei varmasti yrittäisi uudestaan. Mitä olin salaa seurannut valkoturkkista kollia, olin huomannut hänen luovuttavan välillä turhankin helposti, jos jokin ei onnistu heti ensi kerralla.
Sen enempää en ehtinyt miettiä, kun kuulin rasahduksen takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin oranssiturkkisen, suuren kissan. Minulta meni naurettavan pitkä aika tajuta, ettei edessäni tönöttävä eläin ollut oikeasti kissa, vaan jotain aivan muuta! Sillä oli pitkä, suippomainen kuono, suuret korvat ja ruskeat, häijyt silmät. Tajusin nopeasti, ettei eläin tosiaankaan ollut hyväntuulinen. Se oli kissaa ainakin kaksi kertaa suurempi ja se paljasteli vihaisen näköisenä valkoisia hampaitaan.
'Aika ottaa jalat alle', ajattelin irvistäen ja käänsin riskillä selkäni eläimelle ja lähdin juoksemaan kauemmas. Kuulin, kuinka eläin lähti kovaäänisesti muristen juoksemaan perääni. Vilkaisin taakseni ja eläin sen kun vain lähestyi minua, vaikka juoksin niin kovaa kuin käpälistäni pääsin. Pelkäsin, että kompastuisin huolimattomuuttani johonkin puun juurakkoon, oksiin tai varpuihin. En tiennyt osasiko minua muristen jahtaava eläin kiivetä puuhun, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä vaihtoehto, jos halusin selvitä hengissä. Siispä valitsin edestäpäin melko ohutrunkoisen lepän ja juoksin sitä kohti. Ketterästi kiipesin runkoa pitkin ylöspäin rukoillen hiljaa mielessäni, ettei punaturkkinen eläin pääsisi perääni. Kun saavutin alimmat oksastot, uskalsin kääntyä katsomaan alaspäin. Punaturkkinen peto rähisi kovaäänisesti puun alla ja nousi takajaloilleen sitä vasten. Mutta kuten olin toivonutkin, se ei päässyt kiipeämään luokseni.
Olin ties kuinka monen kissanmitan korkeudessa, joten näkymät näin korkealta olivat oikeastaan aika hienot, ellei ottanut laskuihin minua verenhimoisesti jahtaavaa eläintä, joka metelöi puun juurella. Yritin epätoivoisesti etsiä saalistajia, jotka voisivat tulla pelastamaan minut pinteestä. En tiennyt, miten sinnikäs allani oleva eläin oli, mutta pahimmassa tapauksessa se odottaisi minun tulevan alas koko yön ajan. Vaikka en erityisemmin välittänyt yhteisöstä, enkä olisi ollut pahoillani jos olisin päässyt heistä eroon, minua ei huvittanut jäädä tuntemattomaan metsään ypöyksin ja vieläpä verenhimoisen petoeläimen kanssa.

//Jos joku haluaa, saa tulla pelastamaan Roskan :(

Katsoin Kharonia pää vähän kallellaan, kun tämä veti minut syrjään muiden luota ja muistutti minua lupauksesta, jonka olin tehnyt aiemmin kaksijalkalassa. Pyörittelin silmiäni hiukan huvittuneena. "Niin lupasin, muistan kyllä. Olen itse asiassa miettinyt sitä", naukaisin häntääni heilauttaen. "Minusta järkevintä olisi tappaa hänet vasta matkan loppuvaiheessa."
"Miksi juuri silloin?" Kharon kurtisti kulmiaan.
"Siksi, koska silloin kaikkien ajatukset ovat lähestyvässä yhteenotossa klaanikissojen kanssa, eikä kukaan ehdi epäillä, liittyikö Ruskalinnun kuolemaan jotakin muutakin", selitin. Naamalleni levisi hieman omahyväinen virne, kun lisäsin: "Tosin kukapa osaisi edes epäillä täydellisesti lavastettua kuolemaa. Ruskalintua jäävät kaipaamaan ainoastaan Sulkavirta ja Deimos - hänen kuolemansa tullaan joka tapauksessa unohtamaan pian."
Kharon nyökytteli päätään mietteliään näköisenä. Selitykseni tuntui vakuuttaneen hänet, ja se jos mikä sai minut hyvälle tuulelle. Rakastin sitä, kun muutkin huomasit ideoideni toimivuuden, ja erityisesti rakastin sitä, kun Kharon huomasi sen.
"Malta vielä jonkin aikaa, niin sitten pääset eroon hänestä", vakuutin ja lähdin hivuttautumaan siihen suuntaan, missä aukio oli, sipaisten samalla ohimennessäni Kharonin poskea hännälläni.

Hämärän tullen Keijukainen keräsi kaikki koolle ja lähti johdattamaan yhteisön jäseniä kaksijalkalan suuntaan. Kävelin Kharonin vierellä melkein porukan hännillä. Yritin kuvitella mielessäni, millainen tämä uusi kaksijalkala mahtoi olla. Ei taatusti yhtä hieno ja iso kuin meidän kaksijalkalamme, eikä siellä varmasti ollut yhtä mahtavaa yhteisöä kuin meidän.
"Oletko käynyt muissa kaksijalkaloissa ennen?" kysyin Kharonilta mietteliääseen sävyyn ja käänsin tummansinisen katseeni kolliin.

//Kharon?
//KP-boosti

Kujakissayhteisö oli lähtenyt matkaan kohti tuntematonta ja Pähkinän kivut ja kohtaukset olivat jatkuneet. Hän tiesi, että jotain oli pahasti vialla eikä hän välttämättä eläisi määränpäähän asti. Pähkinää suretti oma tilateensa ja hän oli vielä juuri alkanut tottumaan ympärillään kuhiseviin kissoihin. Hän vain kun haluaisi olla yksin. Pähkinä istui jollain aukiolla juuri ja juuri Keijukaisen silmien alla. Nyt voisi karata. Juosta karkuun kuolemaan asti. Pähkinä nousee verrytellen jalkojaan. Taisteluharjoittelu on jäänyt vähän taka-alalle kipujen takia mutta syösähdän kohti maassa olevaa keppiä ja ravistelen sitä hampaissani kuin rottaa. Kuvittelen, että päälleni hyökkää, joku ja kierähdän sivuun loikkaan ylös. Kokeilen potkaista takatassuillani ilmaa ja hypähtää kierähtäen olemattoman vastustajan niskaan ja kierähtää sivuun. Liike ei onnistu ensimmäisellä eikä seitsemännelläkään yrityksellä mutta kahdeksas näyttää jo taisteluliikkeeltä. “Keksitkö tuon liikkeen juuri?” Rubiini kysyi. “Ai hei”, Pähkinä sanoo vähän nolona, kun näyttää epäonnistumistaan muille. “Olen nähnyt joidenkin käyttävän jotain tämän tapaista”, sanon hymyillen vienosti. Pähkinä siirtää katseensa taivaalle turkki kuumottaen. Pähkinä haluisi peittää tuntemuksensa tuota kissaa kohtaan niin kovasti mutta samaan aikaan hän oli rakastunut tuohon kissaan. Vain sillä tavalla kuinka ystävykset rakastuvat toisiinsa. *Rakkaus edes ystävämielessä tekee heikoksi!* Pähkinä hoki päänsä sisällä.
//Rubiini :D

Hiivin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Olin ollut näkevinäni jonkun liikkuvan pensaikossa, ja olin aivan varma, että kyseessä oli tunkeilija rajanaapurista. Työnsin kynteni ulos ja pidin korvat höröllä kuullakseni paremmin, jos joku liikkui lähistöllä.
Takaani kuului rasahdus. Kiepahdin ympäri salamannopeasti ja iskin kynteni kissan kurkkuun vaistomaisesti. Karpalonenä kaatui maahan henkeä haukkoen, ja veri värjäsi hänen valkoisen turkkinsa tummanpunaiseksi.
"Tyrskytassu, miksi?" soturi oli kohdistanut sumenevan katseensa minuun. "Miksi tapoit minut?" Sen sijaan, että kolli olisi jäänyt makaamaan maahan elottomana, kuten aina yleensä unissani, tämä nousikin ylös ja lähti raahautumaan minua kohti.
Epäkuolleen mestarini syyttävä katse porautui suoraan lävitseni. Yritin kauhuissani etsiä pakoreittiä, mutta taakseni oli ilmestynyt syvä kuilu, jonka pohjaa ei näkynyt. Toinen takatassuni leijui hetken tyhjän päällä, ennen kuin vedin sen kauemmas reunasta.
Kääntäessäni katseeni eteenpäin oli jo liian myöhäistä: Karpalonenä vyöryi päälleni, vetäen minut mukanaan alas tyhjyyteen.

Painajainen ei jättänyt minua rauhaan raahustaessani muiden mukana niittykaistaleen halki. Lähdettyämme kaksijalkalasta puolisen kuuta sitten, muistot menneisyydestä olivat palanneet vainoamaan minua. Ne olivat vahvempia ja kamalampia kuin ennen, ja rinnassani tuntui olevan iso möykky, joka kasvoi sitä mukaa kun lähestyimme klaaneja.
Menetettyäni yhteyden Kuutamolaineeseen melkein pari kuuta takaperin, lähtö oli tuntunut entistä vaikeammalta, vaikka juuri tätä nimenomaista matkaa varten olin valmistautunut yhteisössä kuutolkulla aina Päivänsäteen kaappaamisesta asti. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua liian todelliselta. Matkaa oli jäljellä noin toiset puoli kuuta, ja sitten kohtaisimme jälleen Mesitähden ja muut eloklaanilaiset.
Vaikka en halunnut myöntää sitä, minua pelotti. Viime yrityksellämme surmata Eloklaanin päällikkö lopullisesti olin ollut niin täynnä tuoretta vihaa, että muille tunteille ei ollut juuri jäänyt sijaa. Olotilani oli tasoittunut huomattavasti sen jälkeen, ja Päivänsäteen kasvattaminen oli tehnyt oman osansa tulisen luontoni taltuttamisessa.
Omat ajatukseni olivat sumentaneet todellisuuden tajuntani, ja tajusin valpastua vasta, kun tunsin jonkin kylmän ja märän tipahtavan kuonolleni. Räpyttelin kiivaasti silmiäni karistaakseni epäluulot pois ja voidakseni keskittyä paremmin käsillä olevaan hetkeen. Oli alkanut sataa räntää.
Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta lopulta sade yltyi niin sankaksi, että hädin tuskin näin hännänmitan vertaa edemmäksi. Etsin katseellani Keijukaisen hahmon ja hölkkäsin tämän kiinni. Naaras näytti jo valmiiksi ärtyneeltä, kun tulin hänen luokseen, mutta en antanut sen häiritä.
"Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista", ehdotin Keijukaiselle vakaalla äänellä. "Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia."

//Keiju?

Kharon virnisti huvittuneesti keskustelulle, jota tämä parhaillaan kävi Päivänsäteen kanssa.
"Ehei, se ei kerro mitään sinun vaatimattomuudestasi!" valkoturkkinen kolli virnisti ja tönäisi toveriaan hellästi kylkeen, "sinulla ei tainnut olla vaihtoehtoja, koska et vain yksinkertaisesti voi nukkua ilman minua." Päivänsäde pyöritteli silmiään, mutta väläytti vierellään istuvalle kollille hymyn. Kollikissan sydän lepatti tämän kohdatessa naaraskissan katseen. Hän yritti unohtaa tunteen, mutta se puski liian vahvasti läpi. Kharon ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta kolli tiesi olevansa ihastumassa Päivänsäteeseen. Se tunne oli yhtä aikaa maailman kuvottavin ja ihanin. Mutta sitä ajatellessaan, Kharonin mieli synkkeni taas. Hänen katseensa kääntyi pois Päivänsäteestä pimeään metsään.
Laikukas kolli tiesi, ettei Päivänsäteen kaltainen naaras voisi koskaan tuntea samoin häntä kohtaan. Se musersi Kharonin täysin.
"Mikä sinulle tuli?" Päivänsäde kysyi rauhallisella äänellä. Kharon oli erottavinaan naaraan äänestä myös hitusen turhautuneisuutta, eikä kolli ihmetellyt sitä lainkaan. Hän oli kerrassaan säälittävä kissa, ja myös Päivänsäde oli varmasti huomannut sen. Hetken ajan kolli mietti, uskaltaisiko hän kertoa totuutta. Se pelotti Kharonia suunnattomasti, sillä totuus voisi pilata kaiken. Siispä erakko päätyi valehtelemaan, koska se tuntui helpoimmalta.
"Mietin vain vanhempiani."
Kharon ei kyennyt vilkaisemaan Päivänsäteen suuntaan, niin kamala hänen olonsa oli. Hän oli epätoivoinen, ja olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tunteensa kuolemaan. Päivänsäteestä oli tullut hänelle tärkeä kissa, melkein jopa ystävä, ja typerät tunteet saattaisivat pilata sen kaiken.
"Tahdotko puhua siitä?" nyt Päivänsäteen ääni kuulosti siltä, että hän oikeasti välitti, mutta Kharon saattoi myös kuvitella kaiken. Hän näki maailman ja erityisesti Päivänsäteen vaaleanpunaisena, että saattoi jo kuvitella omiaan. Kolli pudisteli päätään:
"Ollaan vain hiljaa."

Loppuvartio meni hiljaisuudessa, ja Kharonin olo oli entistä ahdistuneempi. Välillä hän ja Päivänsäde katsoivat toisiaan suoraan silmiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Kolli oli yrittänyt tulkita harmaan naaraan tummanpuhuvaa katsetta, mutta se oli aivan yhtä vaikeaa kuin aina.
Kaksikko kävi herättämässä Tyrskytiikerin ja Nefirin ja painuivat samalla nukkumaan. Kharonin ja Päivänsäteen selät koskettivat toisiaan, kun he nukkuivat. Ellei kolli olisi ollut niin ahdistunut, hän olisi takuulla päästänyt kurkustaan matalaa kehräystä nukahtaessaan. Mutta nyt kolli nukahti hiljaisuuteen ja yritti vain unohtaa sen, miten lähellä Päivänsäde olikaan.

Kharon raotti hitaasti erivärisiä silmiään. Väsymys oli tiessään, joten kolli nousi nopeasti pystyyn. Hänellä meni hetki tajuta, ettei hän enää ollut pesässä, jonne oli nukahtanut. 'Onko joku siirtänyt minut nukkuessani vai olenko kävellyt unissani?' Kharon pohti.
Hämmentynyt Kharon silmäili ympäristöään ja yllätyksekseen tunnisti paikan, jossa hän oli. Öinen nummimaisema oli rauhallinen ja tuhannet tähdet tuikkivat kirkkaina Hopeahännällä.
'Eloklaanin reviiri. Miten minä olen tänne päätynyt?'
Aivan yhtäkkiä kauniin hiljaisuuden rikkoi parkaisu. Se sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn: jossain lähettyvillä oli meneillään taistelu. Taistelun äänet yltyivät, ja Kharon lähti seuraamaan niitä epäröivin askelin. Hän saapui joen äärelle. Samassa joessa Lieskakajo oli opettanut hänelle uimista. Joen toisella puolen seisovat kissat saivat Kharonin täyden huomion. Hämärässä hahmoja oli aluksi vaikea tunnistaa, mutta hetken tiirailtuaan kolli tunnisti toisiaan vastaan kamppailevat kissat. Toinen heistä oli Mesitähti ja toinen Päivänsäde.
Tummanharmaan naaraskissan turkki oli yltäpäältä veressä ja Mesitähden valkea turkki oli aivan puhdas. Kharonin syke kiihtyi, kun hän seurasi taistelua joen takaa. Naaras oli selvästi alakynnessä.
"Päivänsäde! Tule pois sieltä!" kolli yritti huutaa, mutta haavoittunut naaras ei edes väräyttänyt korviaan. Kharon tiesi, että jotain olisi tehtävä tai Päivänsäde kuolisi. Kuin tyhjästä, taivas peittyi tummista pilvistä ja tähdet katosivat niiden taakseen. Kharon ei nähnyt mitään, kun pimeys laskeutui nummien ylle. Hän kuuli vain vertahyytävän ulvaisun, joka kuului Päivänsäteelle.
Pilvet väistyivät tähtien tieltä, ja Kharon näki taas. Hän näki Mesitähden murhanhimoisen katseen, kun kolli seisoi elottoman Päivänsäteen yllä. Pakokauhu valtasi Kharonin, kun Eloklaanin päällikön vihreä, pimeässä hehkuva katse kääntyi kollin puoleen. Hänen käpälänsä eivät toimineet. Päivänsäde oli kuollut. Kaikki oli ohi ja pimeys saapui taas.

"Herätys!" terävä ääni kiskaisi Kharonin pois unimaailmasta, ja kolli räväytti silmänsä auki raskaasti huohottaen. Pettymyksekseen kolli joutui kohtaamaan Keijukaisen vihertävät silmät ja niiden tylyn katseen. Naaras siristi silmiään, jonka jälkeen tämä tokaisi tiukalla äänensävyllä:
"Aurinko on jo noussut ja me jatkamme matkaa. Ellet hilaa itseäsi ulos nyt heti, jäät matkasta." Yhä väsynyt ja painajaisunesta pois tolaltaan oleva Kharon silmäili nopeasti tyhjää pesää; kaikki muut olivat jo heränneet, ja hän oli viimeinen nukkuja. Kolli nyökäytti nopeasti päätään ja kampesi itsensä pystyyn. Keijukainen poistui pesästä sanaakaan sanomatta. Kharonin keho tärisi, kun hän ajatteli näkemäänsä painajaista. Hän ei enää ollut lainkaan varma, voisiko Päivänsäde tosiaan kukistaa Mesitähden noin vain. Toki naaras oli harjoitellut kovasti, mutta Mesitähti oli huomattavasti kokeneempi taistelija kuin hänen jälkeläisensä. Kharon nielaisi. Pelko oli hiipinyt hänen mieleensä, eikä kolli päässyt enää tunteesta irti. Yhtäkkiä ajatus sodasta tuntui kuvottavalta. Miten hän kestäisi, jos kaikki menisi pieleen ja Päivänsäde kuolisi? Silloin Kharon ei saisi kostoaan ja kaiken kukkuraksi joutuisi elämään loppuelämänsä ilman Päivänsädettä.
Kolli yritti työntää epämukavat ajatukset syrjään, kun tämä poistui hämärästä pesästä kylmään ulkoilmaan. Maata peitti valkea kuurakerros, joka muistutti lähestyvästä Lehtikadosta. Kharon silmäili yhteisön jäseniä, jotka olivat valmistautumassa lähtöön. Ilmassa leijaili tuoresaaliin tuoksu, mutta aukiolla näkyi vain jo kaluttuja tuoresaaliita. Kharon oli tympääntynyt, miksei häntä oltu herätetty aikaisemmin? Nyt kolli joutuisi vaeltamaan koko päivän nälissään. Turhautunut erakko etsi katseellaan Päivänsäteen, joka oli parhaillaan juttelemassa Keijukaisen kanssa. Laikukas kollikissa ei viitsinyt keskeyttää kaksikon juttuhetkeä, vaan tyytyi olemaan yksin, kun Deimoskin näytti viettävän aikaa Ruskalinnun ja Sulkavirran kanssa..

Kujakissayhteisö oli taivaltanut taas aamusta saakka. Kharonin vatsa kurni kovasti, mutta saalistamiselle ei ollu aikaa, ettei hän jäisi muista jälkeen. Taitava jäljittäjä kyllä löytäisi yhteisön vaikka jäisikin jälkeen, mutta Keijukainen ei varmasti pitäisi siitä. Siispä Kharon joutui kärsimään ja odottamaan pysähtymistä, jolloin hän hyvällä tuurilla saisi vatsansa täyteen.
Kollin ajatukset harhailivat. Hän mietti vuorotellen viime yön painajaista, Päivänsädettä ja Ruskalintua. Kollin täytyisi saada oranssi kolli hengiltä ennen metsään saapumista. Päivänsäde oli luvannut auttaa siinä, joten Kharon päätti, että tänään hän lähestyisi tummaa naarasta ja ottaisi asian taas puheeksi, kun he pääsisivät kauemmas muista. Vaikka Kharon inhosikin tuntemuksiaan Päivänsädettä kohtaan, hän ei malttanut pysyä erossa naaraasta.
Kharonin yllätykseksi Keijukainen pysäytti joukon jo aurinkohuipun jälkeen. Harmaaturkkinen johtaja kertoi, että yhteisö lähestyi kaksijalkalaa, jonka läpi he kulkisivat yön tullessa. Siispä joukko lepäisi nyt ja jatkaisi matkaa, kun taivas alkaisi hämärtää. Se oli kuin vastaus Kharonin rukouksiin! Keijukainen lähetti saalistajat matkaan, eikä Kharon tällä kertaa kuulunut joukkoon. Pienelle aukiolle jäivät hänen lisäkseen Keijukainen, Päivänsäde, Härmä, Pähkinä, Rubiini ja Hyökyaalto. Kharon kipitti ripein askelin Päivänsäteen luokse ja veti naaraan syrjemmäs muista.
Kaksikko hivuttautui pois aukiolta sinne suuntaan, missä kaksijalkala Keijukaisen sanojen mukaan sijaitsi. Päästyään tarpeeksi kauas, Kharon pysähtyi ja kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kolli varmisti vielä ympäristöään silmäilemällä, kuuntelemalla ja haistelemalla, ettei ylimääräisiä korvapareja ollut lähistöllä.
"Sinähän lupasit, että autat minua Ruskalinnun kanssa", valkoturkkinen kolli muistutti ja kohtasi Päivänsäteen katseen. Kollin oli äärettömän vaikeaa yrittää unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta ajatus Ruskalinnun kuolemasta helpotti tehtävää hieman.

//Päivi?

"Sovitaan sitten vaikka niin, jos se saa sinut nukkumaan yösi paremmin", virnistin Kharonille ja tuuppasin tätä hellästi tassullani. Kharon naurahti ja katsoi minua edelleen lämpimästi. Soin kollille nopean, lempeän hymyn, ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin.
Istuimme hetken hiljaisuudessa. Kuuntelin tarkkaavaisesti pimeästä metsästä kuuluvia ääniä, jotka olivat pakkasesta johtuen kirkkaampia ja selvempiä. Jouduin pörhistämään karvojani pysyäkseni lämpimänä - ilma tuntui entistä kylmemmältä täällä kaukana kotoa. Vähän matkan päästä takaamme pensaikon alta kuului umpiunessa tuhisevien kissojen kuorsausta. Taisipa joku puhua unissaankin, ja se sai meidät vaihtamaan Kharonin kanssa huvittuneita katseita.
"Vielä puoli vuodenaikojen kiertoa sitten en olisi uskonut istuvani kanssasi vapaaehtoisesti pakkasessa keskellä yötä”, hymähdin irrottamatta katsettani öisestä metsästä. “Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun se kaksijalka sieppasi meidät. Ellen olisi tarvinnut sinua selviytyäkseni takaisin kaksijalkalaan, olisin varmaankin yrittänyt tukehduttaa sinut yön aikana jollakin kävyllä.”
Kharon tuhahti. “Ihan niin kuin sinä olisit pystynyt tekemään yhtään mitään yön aikana! Ilman kaksijalkalan tähtiä olisit varmasti harhaillut pimeässä ohitseni ja tippunut johonkin monttuun”, kolli irvaili, mutta hänen äänensävynsä oli leikkisä. Olin jo oppinut tunnistamaan Kharonin puhetavasta, milloin hän todella tarkoitti sanomaansa loukkaukseksi ja milloin vain vitsaili. Joitakin kuita takaperin jälkimmäinen oli ollut hyvin harvinaista, ja olin todella mielissäni siitä, miten paljon rennompi kolli oli seurassani nykyään.
“Minkä minä sille voin, että olen tottunut liikkumaan valoisissa paikoissa toisin kuin sinä? Mahtaa olla rankkaa olla tuollainen pimeässä viihtyvä myyrä, kun persoonallisuuteni loistaa niin kirkkaasti”, kohautin lapojani ilme vakavana.
“Ainoa asia, mikä sinussa loistaa, on egosi, Päivänsäde hyvä”, Kharon maukui, ja käännähdin katsomaan häneen naama järkyttyneeseen ilmeeseen väännettynä ja esittäen syvästi loukkaantunutta.
“Kuinka törkeää! Minun egoni on vaatimattomuuden perikuva”, puuskahdin ja nostin leukaani ylöspäin nenääni nyrpistäen. “Olinhan sentään niin epäitsekäs, kun jäin tänne kylmään ja pimeään ilahduttamaan sinua läsnäolollani.”

//Kharon?
//KP-boosti