//TAISTELUTARINA! Ensimmäiset 1307 sanaa(=13TaP) kertoo taistelusta, loput sen jälkeisestä ajasta.

Yö oli jo pitkällä, mutta taistelu riehui yhä Eloklaanin leiristä. Muutamia ruumiita lojui leirin verisellä hangella, mutta laskujeni mukaan kaikki kujakissat olivat yhä hengissä. Kissat, jotka olivat kohdanneet sodassa viimeiset hetkensä olivat kaiketi Kuolonklaanin ja Eloklaanin jäseniä, enkä tuntenut lainkaan sääliä heitä kohtaan. Jokainen tiesi, että sotaa ei voitettu ilman uhrauksia. Heikoimpien oli kuoltava, jotta vahvimmat voisivat jatkaa elämäänsä.
Aamu alkaisi pian valjeta, mutta taistelu oli edelleen pelottavan tasaväkinen. Minun olisi keksittävä jotain, ennen kuin loput eloklaanilaiset palaisivat leiriin. Sitä me emme kestäisi, jos Eloklaani saisi levänneitä taistelijoita tuekseen.
Silmäilin pimeää leiriä yrittäen löytää ratkaisua pulmaani. Valonlähteenä oli vain tähtien ja kuun valo, joten näkyvyys ei ollut mikään parhain. Leirin tarkimmat yksityiskohdat jäivät minulta takuulla huomaamatta. Katseeni pysähtyi karhunvatukkapensaikkoon, jonka edessä seisoi kolme soturia. He näyttivät suojelevan pesää, mutta miksi? Kenties se oli parantajan pesä, ja kissat suojelivat haavoittuneita ja yrttejään – ei, haavoittunut soturi oli aiemmin juossut aivan toiseen paikkaan, joten vastaus ei voinut olla se.
Seuraava ajatukseni oli pentutarha. Pesä näytti kyllin suojaiselta toimiakseen pentutarhana, eivätkä kissat varmasti vahtisi tyhjää pesää. Jälleen kerran ratkaisu ongelmiini oli Eloklaanin pentu tai pennut. Lämpimät muistot Päivänsäteen ja minun ensikohtaamisesta palasivat mieleeni. En olisi uskonut kidnapatessani Päivänsädettä, että hänestä tulisi minulle niin tärkeä mitä hän oli.

Olin keksinyt ratkaisun, ja nyt pitäisi keksiä kuinka pääsisin toteuttamaan suunnitelmani. Pujahdin takaisin kissameren sekaan ja sain tehdä työtä väistelläkseni niitä kaikkia kissoja, jotka vähän väliä lennähtivät kulkuväylälleni. Etsin Kharonia tai Tyrskytiikeriä, jotta he voisivat vahvistaa oletukseni pesän sisällöstä.
Joku eloklaanilaisista syöksyi yllättäen kimppuuni. Ehdin juuri ja juuri reagoida hyökkäykseen, mutta kissan kynnet iskeytyivät kipeästi lapaani ja repäisivät mukanaan karvatukon. Irvistin kivusta ja käännähdin nopeasti vihollisen puoleen ja loikkasin hänen päälleen. Valkea kissa ei ollut mikään loistotaistelija, eikä minulla ollut juurikaan hankaluuksia saada häntä maata vasten. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa jäädä taistelemaan hänen kanssaan, joten iskin yhden nopean iskun hänen kasvoilleen ja käännähdin ympäri. Juoksin kissajoukon halki kauemmas vastustajastani ja etsin vihreällä katseellani Kharonia tai Tyrskytiikeriä. Näin ruskeaturkkisen Tyrskytiikerin kamppailevan yksin leirin laitamilla jotakin eloklaanilaista vastaan. Päätin olla reilu johtaja ja kiiruhdin auttamaan toveriani, vaikkei hänellä näyttänyt olevan ongelmia vastustajansa kanssa. Eloklaanilainen taisi älytä aika pian, ettei hänellä ollut mitään saumaa kahta kujakissaa vastaan. Päästin tarkoituksella otteeni irti hänestä ja annoin hänen rynniä päätä pahkaa kissajoukkoon. Katseeni kääntyi Tyrskytiikerin raivostuttavan vakavaan ilmeeseen.
“Älä näytä noin nyrpeää naamaa, Tyrskytiikeri”, tuhahdin päätäni pudistellen, “me voitamme tämän taistelun.” Raidallinen kolli siristi silmiään. Epäilikö hän sanojani?
“Miten sinä tarkalleen aiot sen tehdä? Kokoontumisessa olijat palaavat pian, eikä tämä taistelu näytä olevan päättymäisillään”, kolli murahti vastaukseksi. Pidin silmällä taistelevia kissoja siltä varalta, että joku heistä päätyisi hyökkäämään kimppuumme, mutta katseeni käväisi sotureiden vahtimassa pesässä.
“Muistelemme vanhoja hyviä aikoja ja kidnappaamme pari pentua”, naurahdin huvittuneena, mutta Tyrskytiikeriä ei naurattanut.
“Eikö tuo olekin pentutarha?” kysyin ja viitoin katseellani karhunvatukkapensaikon suuntaan. Tyrskytiikeri nyökkäsi, ja se vastaus riitti minulle. En tavallisesti luottanut lainkaan tähän kissaan, mutta nyt hänellä tuskin oli mitään syytä valehdella.
“Alahan tulla Tyrskytiikeriseni, etsitään pari auttajaa ja käydään vierailemassa pentutarhalla”, komensin kissaa ja viitoin hänet perässäni kissojen sekaan jäämättä odottamaan kollin vastausta. Hänen oli myönnyttävä, sillä hän tiesi että minä olin tosissani.

Olimme taistelleet tiemme ensin Pimentovarjon luokse. Naaras oli lähtenyt pyynnöstäni mukaamme leirin laitamille. Olin kertonut kuolonklaanilaiselle suunnitelman, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Naaras oli ehdottanut, että ottaisimme neljänneksi suunnitelmaamme mukaan Tuimakatseen. Muistin tummanharmaan soturin etäisesti siltä ajalta, kun olin itse elänyt hetken Kuolonklaanissa Hentotassuna. Tiesin hänen olevan hyvä taistelija ja uskollinen kuolonklaanilainen, joten hän takuulla suostuisi lähtemään mukaan suunnitelmaan – vaikkei hänellä liiemmin ollutkaan edes varaa kieltäytyä, kun käskijöinä toimimme minä ja Pimentovarjo.
Tuimakatse löytyi litteän kiven takaa. Hän oli kamppailemassa kahden eloklaanilaisen kanssa melko tasaväkisesti, mutta pelastimme kollin ja revimme hänet mukanamme taas etäämmälle eloklaanilaisista ja kerroimme suunnitelman. Kun kaikki neljä olimme kasassa, lähdimme toteuttamaan suunnitelmaa vauhdilla; Pimentovarjo ja Tuimakatse hoitelisivat vartijat, kun minä ja Tyrskytiikeri livahtaisimme pesään ja nappaisimme pentuja ja veisimme heidät leiriin uhaten tappaa ne.
Pentutarhaa vartioimassa oli vain kolme kissaa, joista yksi oli aiemmin kohtaamani kolmijalka. Pimentovarjolle ei tuottanut vaikeuksia kaataa kolmijalkaista kissaa maahan. Musta soturi jätti ruskeaturkkisen naaraan siihen ja syöksyi heti toisen vartijan kimppuun. Tuimakatse onnistui repimään sisäänkäyntiä puolustavan kollikissan mukanaan pois sisäänkäynnin edestä, jolloin minä ja Tyrskytiikeri saimme tilaisuuden toimia. Juoksin toisen kujakissan edellä kohti pensaikkoa ja livahdin taistelevien kissojen ohitse sisään pimeään, maidontuoksuiseen pesään.
Kun pöllähdin suin päin sisään pesään, törmäsin täysikasvuiseen kissaan. Se ei tullut minulle yllätyksenä, sillä olisin itsekin laittanut itse pesän sisällekin ainakin yhden vartijan. Tyrskytiikeri saapui aivan kannoillani sisään pesään.
Onnistuin kukistamaan viholliskissan vaivatta, sillä hän oli vanha naaras, joka ei selvästikään loistanut taistelussa. En vaivautunut tappamaan niin vanhaa kissaa, kärsiköön vielä tympeästä elämästään jonkin aikaa. Kun vastustaja oli maassa, käänsin katseeni pimeään pesään. Silmäni tottuivat pimeyteen nopeasti ja näin pesän lattialla kykkivät pennut. Yksi heistä oli jaloillaan ja katsoi meitä hurjistuneena. Ellei meillä olisi ollut muita suunnitelmia, olisin voinut napata ruskeaturkkisen pennun matkaani ja kasvattaa hänet yhteisön jäseneksi. Pentu sähisi karvat pystyssä, luullen selvästi liikoja itsestään.
“Otetaan nuo hiljaisemmat pennut. En usko, että Eloklaani piittaa tuollaisesta öykkäripennusta tarpeeksi paljoa”, nau’uin Tyrskytiikerille pilkaten virnuillen raidallista kollipentua. Kujakissa murahti jotain epämääräistä vastaukseksi, mutten jäänyt kuuntelemaan, sillä meillä oli kiire. Hetkenä minä hyvänsä pesään rynnisi varmasti lisää eloklaanilaisia pelastamaan rakkaita pentujaan. Nappasin pennun hampaisiini ja lähdin Tyrskytiikerin edellä ulos pesästä. Pimentovarjo ja Tuimakatse olivat pitäneet eloklaanilaiset aisoissa, mutta pesän edustalle oli kertynyt enemmän vihollisia. He olivat kaiketi arvanneet aikeemme ja yrittäneet pelastaa pikkuruiset pentunsa. Kun Tyrskytiikeri oli päässyt ulos pesästä, viitoin hänet perässäni kissajoukon läpi leirin keskustassa sijaitsevalle kivelle. Tuimakatse ja Pimentovarjo lähtivät peräämme.

Olimme päässeet Tyrskytiikerin ja kahden pennun kanssa litteän kiven päälle.
“Seis!” ulvaisin niin kovalla äänellä kuin suinkin pystyin, ja se selvästi tehosi – joskin hieman viiveellä. Ensin muutama kissa lopetti taistelun ja kääntyi hämillään katsomaan meitä, ja pian muut ymmärsivät tehdä samoin. Kissat irrottautuivat vihollisistaan ja kujakissat sekä kuolonklaanilaiset kiiruhtivat lähellemme leirin keskustaan, jotta eloklaanilaiset eivät pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Katselin tyytyväisesti virnuillen eloklaanilaisia, jotka katselivat kauhuissaan meitä ja kahta pentua.
“Piiskupentu!” kuulin kolmijalkaisen kissan parahtavan. Hän yritti juosta luoksemme, mutta kiven ympärille kerääntyneet kissat estivät häntä painaen naaraan vasten jäistä maata. Katsoin tilannetta tyytyväisenä, eloklaanilaiset eivät uskaltaneet edes hievahtaa, kun Tyrskytiikeri piteli klaanin yhtä nuorinta jäsentä hampaissaan. Leirin ylle laskeutui piinaava hiljaisuus, kun viholliset odottivat seuraavaa siirtoamme. Minä nautin tästä tilanteesta äärimmäisen paljon. Minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jalkojeni juuressa kököttävä naaraspentu yritti paeta kiven päältä, mutta painoin empimättä käpäläni pennun selän päälle. Kun kynteni hipoivat pennun nahkaa, tämä jäykistyi kauhusta ja pysähtyi.
“Varmasti olette jo ymmärtäneet sen, että tämä on sodanjulistus Eloklaania vastaan”, aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla seisovat kissat kuulisivat minut, “Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet teitä vastaan. Te olette epäreiluja valehtelijoita, jonka vuoksi olette ajautuneet viholliseksemme. Olen armollinen, enkä aio tappaa teitä. Teillä jokaisella on nyt mahdollisuus valita oikea puoli ja liittyä Kujakissayhteisön joukkoihin.”
Harmikseni – tai ehkä oikeastaan onnekseni – kukaan eloklaanilaisista ei tuntunut olevan kiinnostunut klaaninsa pettämisestä. Se ei minua harmittanut, sillä pentujen hallussapidon myötä minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Annoin eloklaanilaisille vielä hetken odotuksen, ennen kuin selitin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan:
“Mikäli tahdotte pitää pentunne, teidän on antauduttava ja Eloklaanin on muutettava pikimmiten pois leiristään. Kuten sanoin, olen armollinen myös vihollisiani kohtaan: te saatte pitää reviirinänne nummet, kun minä ja yhteisöni otamme muun alueen haltuumme.”
Leirin ylle laskeutui jälleen hiljaisuus, kun eloklaanilaiset katsoivat epäröiden toisiaan. Pitkän, liiankin pitkän hiljaisuuden päätteeksi tummanruskea tabbykuvioinen soturi astui esiin. Hän näytti tutulta, olin taistellut häntä vastaan aiemmin tänä yönä, mutta tiesin nähneeni hänet viime vierailullamme. En vain saanut päähäni, kuka kissa oli ja missä olin hänet kohdannut.
“Me suostumme vaatimuksiinne”, kolli ilmoitti vakaalla äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Hän ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta kissoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, mikäli he halusivat pitää pentunsa. Onneksemme eloklaanilaiset olivat niin heikkomielisiä, että he tekivät mitä vain pelastaakseen typerät ja avuttomat pentunsa. Pennut olisivat olleet hyvä lisä myös kujakissoille, mutta kidnappaus ei ollut nyt vaihtoehto; emme nimittäin pääsisi pakoon, kun eloklaanilaiset tietäisivät missä asuisimme ja he tulisivat hakemaan jälkikasvunsa.

Taistelu oli loppunut, ja Pimentovarjo alkoi muiden avustuksella keräämään eloklaanilaisia yhteen paikkaan. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät läpi leirin jokaisen kolkan varmistaakseen, ettei yksikään eloklaanilainen jäänyt lymyilemään uuden väliaikaisen kotimme nurkkiin.
Kun eloklaanilaiset olivat kasassa, lähdin heidän edellään ulos leiristä kantaen yhä onnetonta pikkupentua suussani. Eloklaanilaisista näki, että he olivat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä taistelun lopputulokseen. Minä sen sijaan olin äärimmäisen iloinen; kaikki oli mennyt juuri niin kuin olin toivonut!
Kehossani olevia naarmuja pisteli inhottavasti. Olin välttynyt suuremmilta vammoilta, ja kaikki haavat tuntuivat olevan vain pintanaarmuja, jotka paranisivat itseksen ajan kanssa. Tyrskytiikeri kulki vierelläni toinen pentu suussaan. Myös Pimentovarjo, Tuimakatse, Järkäleloikka ja Härmä olivat lähteneet kanssamme saattelemaan vihollisia pois metsästä. Oli ehkä riski jättää eloklaanilaiset osittain omalle reviirilleen, mutta koin tämän olevan paras ratkaisu. Jos ajaisimme vihollisemme liian ahtaalle, he hyökkäisivät heti uudestaan ennen kuin ehtisimme toipua ensimmäisestä taistelusta. Kun annoimme heille hieman enemmän tilaa, he toivottavasti kokisivat edukseen odottaa pidempään, ennen kuin päätyisivät hyökkäämään kimppuumme – jos niin edes kävisi. Mistä sitä tiesi, jos Eloklaani tottuisi uuteen järjestelyyn ja haluaisi Kujakissayhteisön jäävän metsään.
Mutta minulle moinen ei sopisi. En aikoisi pysytellä metsässä yhtään kauempaa kuin oli pakko! Heti kun tehtävämme oli suoritettu eli Mesitähti oli kuollut, lähtisimme yhteisöni kanssa takaisin rakkaaseen kaksijalkalaamme. Voi, miten kovasti kaipasinkaan kaikkia niitä kaksijalkalan tuoksuja, ukkospolkuja, kujien tähtiä ja kivisiä pesiä.

Aamu oli jo valkenemassa päästyämme nummille.
“Teidän olisi hyvä odotella tässä kokoontumisesta tulijoita. Mikäli he eksyvät leiriin, vannon että teemme lopun heistä kaikista”, nau’uin pudotettuani pennun hankeen eteeni. Kissa, joka oli ilmoittanut Eloklaanin antautuvan syöksähti auttamaan hankeen uponnutta, kauhuissaan vikisevää pentua. Kollikissa nosti pennun hangesta ja laski tekemällemme polulle.
“Ei mitään hätää, Sarastuspentu. Kaikki on hyvin”, kolli rauhoitteli säikähtänyttä pentua rauhallisella äänellä. Mielestäni kollin käytös oli säälittävää. Pennut piti kasvattaa kovalla kurilla eikä moisella pehmostelulla. Ei ihmekään, että kaikki eloklaanilaiset olivat sellaisia kuin olivat. Sitten kollin jäänsininen katse nousi minun suuntaani. Hän kietaisi hännän pennun ympärille ja katsoi minua silmiään siristellen.
“En voi luvata mitään, sillä päätös paluusta tai sen unohtamisesta on yksin Mesitähden. Minä voin kuitenkin välittää hänelle viestisi”, kollikissa lupasi vakaalla äänellä. Hän puhui kummallisesti, joka varmasti johtui soturin hänen katkenneesta hampaasta, joka vilahteli hänen suustaan kissan puhuessa.
“Sepä hyvä. Minä luotan, että osaat sanoa päälliköllesi juuri oikeat sanat”, tokaisin ja viitoin muut taistelutoverini takaisin kohti metsää. Kun pääsimme pois eloklaanilaisten luota, hidastin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka, jääkää tähän hetkeksi pitämään vahtia. Vartioikaa, etteivät nuo kapiset kissat eksy takaisin reviirillemme”, komensin kaksikkoa antamatta heille mahdollisuutta kieltäytyä, kun lähdin jo jatkamaan matkaani muiden kanssa kohti Eloklaanin leiriä.

Kun olimme palanneet takaisin Eloklaanin leiriin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset näyttivät odotelleen meitä. Ilmoitin heille, että eloklaanilaiset olivat jääneet suosiolla nummille ja Kujakissayhteisö muuttaisi leiriin sodan ajaksi. Kukaan ei väittänyt vastaan, eikä heillä olisi ollut moiseen edes varaan. Minä olin yhteisön johtaja ja päätösvalta oli yksin minulla.
“Kharon, Härmä ja Rubiini, te lähdette minun ja kuolonklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin leiriin. Minä jään keskustelemaan Henkäystähden kanssa tapahtuneesta, kun te käytte hakemassa Päivänsäteen ja muut uuteen väliaikaiseen leiriimme”, komensin kissoja tottuneesti ja jatkoin sitten, “muut jäävät siivoamaan leiriä. Hoitakaa nuo ruumiit nyt ainakin jonnekin ja selvittäkää, missä kukakin nukkuu.”

Kharon: 30kp! + 13TaP -

Tyrskytiikeri: 8kp + 3TaP -

Keijukainen: 30kp! + 13TaP -

Roska: 19kp + 8TaP -

Härmä: 16kp + 4TaP -

Rubiini: 7kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA

Kharonin korvissa humisi, eikä se johtunut pelkästään hänen ympärillään riehuvasta taistelusta. Keskustelu Lieskakajon ei ollut mennyt Kharonin toiveiden mukaan ja se oli kuin olikin päättynyt taisteluun. Punaturkkinen eloklaanilainen oli yrittänyt paeta Litteäkiven taakse ja Kharon oli hyökännyt pakenevan soturin kimppuun. Lieskakajo oli yrittänyt karistaa Kharonin kimpustaan heittäytymällä Kharonin päälle, mutta kujakissa oli aavistanut entisen mestarinsa suunnitelman; olihan Lieskakajo itse opettanut kyseisen tempun hänelle. Kun Lieskakajo oli heittäytymässä maahan selälleen, Kharon loikkasi pois kissan kimpusta ja katsoi, kuinka Lieskakajo tömähti maahan. Edes Kharon ei ollut huomannut, miten lähllä Litteäkiveä he olivat olleet. Sen seurauksena eloklaanilaisen pää kolahti jäiseen kiveen ja tämä jäi makaamaan liikkumattomana kylmään, veren värjäämään hankeen.
Kharon katsoi petturiystäväänsä hetken aikaa paikoilleen jähmettyneenä. Hän näki, että kollisoturin rintakehä kohoili hiukan, joten Kharon koki parhaakseen liueta paikalta. Hän ei halunnut katsoa Lieskakajon kuolevan, vaikka kaksikko olikin päätynyt eri puolille sotaa. Kharon liukeni entisen mestarinsa luota taistelevien kissojen sekaan, jättäen Lieskakajon täysin oman onnensa nojaan. Kharon ei suostunut ottamaan kontolleen soturin kuolemaa.
Valkoturkkisen kollin ajatukset tuntuivat taas sekavilta. Hän oli keskellä taistelua ja yritti parhaansa mukaan väistellä kissoja, jotka syöksähtelivät häntä kohti kynnet ojossa. Samalla Kharon yritti saada sekavat ajatuksensa kasaan. Hän ei voinut vilkaista taakseen, sillä kissa ei halunnut enää nähdä vilaustakaan Lieskakajon raidallisesta turkista.
Joku nuorista eloklaanilaisista hyökkäsi Kharonin kimppuun. Hetken ajan kaksikko pyöri verisessä, lukuisten kissojen tallomassa lumessa. Kharon halusi vain karistaa hyökkääjän kimpustaan ja päästä setvimään hetkeksi ajatuksiaan etäämmälle. Hänen onnekseen nuori kissa oli melko kokematon taistelija, joten Kharon sai hänet kohtuullisen helposti pois kimpustaan. Kujakissa näykkäsi kissan lonkkaa ja tämä rääkäisi inhoten. Kynnet sivalsivat ilmaa Kharonin kuonon edestä ja kolli vetäytyi kauemmas vihollisestaan. Kollikissa syöksähti pois kissan luota taas taistelun sekaan ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei toinen seurannut häntä.

Kharon kiisi minkä jaloistaan ehti kissajoukon läpi aukion toiselle puolen. Hän pysähtyi käpälät liukuen karhunvatukkapensaikon eteen. Sen kummempia ajattelematta erakko pujahti karhunvatukkapensaikon alle. Soturit eivät vartioineet pesää, joten Kharon ajatteli sen olevan tyhjillään.
Mutta asia ei ollut ihan niin. Kun Kharon pakeni taistelua astumalla sisään pesään, hän kohtasi pimeässä kiiluvat silmät. Kolli ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, kun tämä jo hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kaksi kissaa painivat hetken toistensa kimpuissa, ennen kuin vihollinen yhtäkkiä irtaantui Kharonista. Kissa kavahti taaksepäin, kuin olisi pelännyt valkoturkkista erakkoa. Vanhan kollin sinertävä katse oli silminnähden säikähtänyt.
"Haavetassu?" vanha kolli kysyi rohisevalla äänellä. Nyt Kharon tunnisti puhujan, hän oli Hopeaputous, Taivaslaulun isä ja Kharonin isoisä. Aluksi Kharon oli helpottunut nähdessään sukulaisensa. Hän katsoi Hopeaputousta aivan hiljaa, kunnes synkät ajatukset saavuttivat erakon: Hopeaputous oli jäänyt Eloklaaniin. Hän oli antanut koko perheensä lähteä noin vain. Hopeaputous oli myös syyllinen Kharonin valtaviin menetyksiin ja hänen olisi kuoltava. Kharonin keho alkoi täristä, eikä se taaskaan johtunut kylmyydestä, vaan raivosta.
"Haavetassu, oletko se oikeasti sinä? Missä Taivaslaulu ja muut ovat?" Hopeaputouksen ääni oli nyt varovaisempi, aivan kuin hän olisi aistinut Kharonin sisällä kytevän vihan, joka leimahtaisi pian liekkiinsä. Kysymys oli Kharonille liikaa. Vihasta sokea kolli syöksyi raivoissaan isoisänsä kimppuun. Hopeaputous ei ollut selvästikään varautunut tyttären poikansa äkilliseen hyökkäykseen, ja luiseva vanhus kaatui maahan erakon painosta.
"Sinä olet syyllinen! Sinun takiasi he kaikki kuolivat!" Kharon sähisi raivoissaan raadellessaan isoisänsä rintaa, kasvoja, kaulaa, aivan kaikkea mihin hän vain ylsi. Hämmentynyt Hopeaputous otti nopeasti puolustuskannan ja alkoi väistellä maassa maaten Kharonin liikkeitä. Se ei sujunut mitenkään mainittavan hyvin, sillä edelleen Kharon sai iskettyä kyntensä vähän väliä vanhan kissan ohueen nahkaan. Terävät kynnet lävistivät turkin alla piilevän nahan ja verta roiskahteli valtoimenaan kissojen vaaleille turkeille.
"Haavetassu! Lopeta! En tiedä mistä sinä puhut!" Hopeaputous vaati, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän tiesi, että Hopeaputous oli Mesitähden, Ruskalinnun, Lieskakajon ja monen muun kanssa syypää Kharonin pahaan oloon.
"He kuolivat! Sinä päästit heidät lähtemään ja he kuolivat!" Kharon ulvoi vihaisena. Sillä hetkellä kolli oli unohtanut kaiken muun paitsi vihan. Hän ei voinut hillitä itseään tai lakata raatelemasta vanhusta. Kharon ei tiennyt kauanko hän jatkoi, mutta jossain vaiheessa Hopeaputous oli lakannut liikkumasta ja puhumasta. Mutta koska erakko oli niin raivon sokaisema, hän ei huomannut sitä. Vasta sitten, kun Kharonin voimat alkoivat hiipua, hänen iskunsakin alkoivat heikentyä. Pesän lattia oli täynnä verta ja siihen tahriutuneita hopeisia karvatukkoja.
"Sinun takiasi he ovat kuolleet!" Kharonin ulvonta oli enää vain onnetonta itkua. Viha alkoi hellittää ja tilalle laskeutui suru. Kharon katsoi kyyneleistä sumentunein silmin allaan makaavaa kissaa. Se ei ollut lainkaan kaunis näky. Hopeaputouksen turkki oli irronnut tämän kaulalta ja koko pesä oli kuin teurastamo. Verta oli Kharonin turkilla ja ympäri pesää.
Kharon nousi ylös Hopeaputouksen päältä tajuamatta, että vanha kolli oli jo kuollut. Hän lyyhistyi pesän veriselle lattialle ja nyyhkytti onnettomana.
"Jos sinä et olisi päästänyt heitä lähtemään, minä en olisi tehnyt sinulle näin.. Minä olisin Eloklaanin soturi, eikä mitään pahaa olisi tapahtunut.. Te olette pilanneet kaiken, enkä minä voi antaa sitä anteeksi koskaan", Kharon käpertyi kerälle veriseen maahan ja nyyhkytti hiljaa. Kollin mieli oli yksi sekamelska. Jo vuodenaikojen ajan vain yksi ajatus oli vienyt häntä eteenpäin: Mesitähden ja kaikkien muiden syyllisten kuolema. Kharon uskoi todella, että nähdessään Mesitähden kuolevan, hänen paha olonsa helpottaisi ja elämä alkaisi taas hymyilemään.
Kharon kaipasi Päivänsädettä. Naaras oli viime kuiden aikana ollut ainoa, joka oli saanut Kharonin rauhoittumaan ja synkät ajatukset helpottamaan edes hetkeksi. Nyt kolli makasi yksin kylmässä maassa veren tahrimana aivan toivottomana. Hänen itkuinen katseensa kääntyi Hopeaputouksen elottomaan ruumiiseen. Vanhuksen lasittunut, kauhistunut katse osoitti tyhjyyteen. Kharon ei voinut katsoa sitä, vaan hänen oli käännettävä päänsä pois. Kharon uskoi tehneensä oikein, mutta siltikään hänen olonsa ei helpottanut. Häntä ei hymyilyttänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän tällaisessa tilanteessa. Kharonin ajatus siitä, että hänessä oli jotain vialla, vahvistui vain entisestään. Hänen olisi maattava tässä vielä hetki, ennen kuin hän voisi kasata itsensä ja palata takaisin taisteluun.

//TAISTELUTARINA

Rubiinin päässä jyskytti. Taistelun äänet olivat kuin etäältä kuuluvia kaikuja hänen korvissaan. Albinonaaraan vitivalkoinen turkki näytti aivan veressä uitetulta, ja hän tunsi nahkaansa polttelevan eri puolilta kehoa taistelussa saaduista uusista haavoista, jotka risteilivät vanhojen arpien päällä ja niiden ympärillä. Rubiini ei kuitenkaan pysähtynyt: Hän hyökkäsi raivokkaasti vihollisia päin, joskus jopa epähuomiossa omiaan, ja hänen taisteluvimmansa oli miltei mielipuolista.
Nuori naaras tuli tolkkuihinsa vasta silloin, kun oli vähällä käydä yhteisön johtajan - oman johtajansa - päälle. Sen jälkeen hänen holtiton taistelunnälkänsä hiipui vähän, minkä seurauksena kullanruskea eloklaanilainen onnistui livahtamaan karkuun. Keijukainen oli kaikkea muuta kuin mielissään, ja Rubiini oli tarpeeksi selvinpäin huomatakseen sen.
“Keskitytkö sinä lainkaan tähän taisteluun?!” harmaa naaras sähisi nuoremmalle kissalle, joka luimisti korviaan ja painui kasaan tultuaan sätityksi. Hetken hänestä tuntui siltä, kuin olisi juuri herännyt jonkinlaisesta unen kaltaisesta tilasta, eikä ollut nyt varma, missä oli. Se pelotti häntä.
“Olen pahoillani, Keijukainen, en tiedä, mikä minuun meni”, hän piipitti ja vilkuili ympärilleen pelokkaana. Kaiken sen veren ja kuoleman näkeminen sai hänet voimaan pahoin. Missä vaiheessa tämä kaikki oli ehtinyt tapahtua?
Pähkinän kuoleman jälkeen kaikki oli muuttunut - Rubiini oli muuttunut. Toisinaan hän ei kyennyt enää tunnistamaan itseään saati hallitsemaan alati ailahtelevia mielentilojaan. Hänestä oli tullut uhkarohkea ja vastuuton, ja jotenkin tämä taistelu ja verenvuodatus vain lietsoi niitä puolia hänessä. Rubiini pelkäsi kadottavansa itsensä kokonaan.
“Sinun on keskityttävä siihen, mitä olet tekemässä, tai sinusta on täällä enemmän haittaa kuin hyötyä!” Keijukainen ärisi, ja Rubiini painoi häpeissään päänsä alas.
Hänen päänsä ponnahti kuitenkin uudelleen ylös, kun hän kuuli jonkun lähestyvän heitä. Viistosta Keijukaisen takaa heitä kohti juoksi sinikilpikonnakuvioinen naaras. Jälleen kerran jokin Rubiinin sisällä napsahti, ja hän syöksyi varoittamatta Keijukaisen ohi eloklaanilaista kohti. Hänen yllättävä hyökkäyksensä sai eloklaanilaisen puolustuksen heikkenemään hetkeksi sen verran, että Rubiinin onnistui upottaa hampaansa tämän kaulaan.
Naaras survaisi häntä silmään kynsillään, ja Rubiini irrotti hampaansa ulisten. Kivusta huolimatta hän ryhtyi uuteen, aggressiivisempaan hyökkäykseen, johon eloklaanilainen vastasi järkähtämättömällä varmuudella.

//Keiju? >:0

//TAISTELUTARINA

Taistelua oli kestänyt jo hyvän tovin, ja Eloklaanin leirin valkea lumi oli värjäytynyt paikoin punaiseksi verestä. Aiemmin niin rauhallinen aukio oli muuttunut silmänräpäyksessä taistelutantereeksi, jossa kissat taistelivat raivokkaasti toisiaan vastaan. Olin siirtynyt hetkeksi piikkihernemuurien luokse hengähtämään, sillä olin taistellut taukoamatta taistelun alusta saakka. Ei ollut mitään järkeä kuluttaa kaikkia voimia kerralla, sillä se johtaisi takuuvarmaan häviöön. Toivoin, että myös muut kujakissat ja kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät sen. Kuljin leirin reunustaa pitkin ja etsin katseellani joko pulassa olevia kujakissoja ja kuolonklaanilaisia tai eloklaanilaisia, jotka olivat vailla vastustajaa.
Lyhyen tarkkailun päätteeksi löysin Rubiinin, joka kamppaili itseään kokeneempaa soturia vastaan. Tavallisesti valkoisen naaraskissan turkki oli värjäytynyt verestä niin, että ellen olisi tiennyt, en olisi osannut arvata kissan olevan vitivalkoinen. Rubiini taisteli kullanruskeaa eloklaanilaista vastaan melko harkitsemattoman näköisesti. Kujakissa yritti jaella viholliselleen iskuja, mutta vastustaja väisti kaikki. Välillä eloklaanilainen pääsi Rubiinin suojauksen läpi ja onnistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Katsoin hetken sivusta, kuinka kaksikko pyöri maassa toistensa kimpussa samalla hurjasti sähisten. Eloklaanilaisnaaras upotti hampaansa Rubiinin häntään, ja kujakissa päästi ilmoille kivuliaan kuuloisen parkaisun.
Se oli merkki minulle rynnätä taisteluun toverini avuksi. Rubiini tai hänen henkensä ei kiinnostanut minua muuten, mutta juuri nyt yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtäkään jäsentä. Loikkasin takaapäin eloklaanilaisen selkään ja onnistuin riuhtaisemaan hänet irti Rubiinista. Veren peittämä naaraskissa kierähti pois vastustajansa alta ja nousi jaloilleen vähän matkan päähän. Tämän silmistä paistoi raivo ja Rubiini kävi aikailematta heti uuteen hyökkäykseen. Ihailin nuoren naaraan taistelutahtoa, mutta kieltämättä hän taisteli liian varomattomasti. Taistelijalle tärkein ominaisuus oli ymmärtää omat heikkoutensa ja keskittää kaikki ajatuksensa taisteluun. Rubiini tuntui syöksyvän taisteluun suin päin ja aivan liian varomattomasti. Samalla kun minä roikuin kullanruskean naaraan selässä, Rubiini alkoi vimmatusti jaella iskuja kohti kissan kasvoja. Eloklaanilainen väisteli kujakissan kynsiä minkä kerkesi, mutta muutama isku osui suoraan vasten soturin kasvoja. Yllättäen allani oleva kissa kumartui aivan matalaksi maahan, eikä Rubiini ollut tosiaankaan valmistautunut siihen.
Verinen naaraskissa iski kyntensä kohti minun kasvojani, mutta kiitos keskittymiseni, ehdin loikata pois vihollisen selästä ja siten juuri ja juuri väistää alaiseni terävät kynnet.
"Keskity, hiirenaivo!" sähähdin Rubiinille, joka oli juuri huomannut virheensä ja lopettanut hyökkäyksensä. Se antoi viholliselle taas tilaisuuden hyökätä. Kullanruskea naaras ponkaisi itsensä vauhdilla maasta kohti edessään seisovaa Rubiinia ja kaksikko alkoi taas kieriä verisellä lumella toistensa kimpussa. Epäilin hyvin paljon Rubiinin kykyjä osallistua sotaan enää jatkossa. Oli kaiketi ollut virhe ottaa hänet mukaan taisteluun, sillä hän tuntui aiheuttavan liian paljon harmia Kujakissayhteisölle. Hän saisi kuulla tästä taistelun jälkeen, mikäli vain selviäisi sinne asti!
Syöksähdin pimeässä kohti toistensa kimpuissa kamppailevia kissoja. Hyökkäykseni johdosta Rubiini ja eloklaanilainen joutuivat irtaantumaan toisista ja molemmat loikkasivat kauemmas minun molemmille puolilleni. Vihreä katseeni kääntyi viholliseen. Kullanruskean kissan kasvoilla oli vihainen ilme. Tämä oli selvästi valmis puolustamaan kotiaan kuolemaan saakka, ja se jos jokin kelpasi minulle – kunhan Rubiini ei pilaisi sitä. Rubiini pinkaisi ohitseni ja syöksyi kynnet ojossa kohti eloklaanilaista. Kiiruhdin apuun. En olisi välittänyt olla Rubiinin seurassa juuri nyt, mutta hänen oli parempi taistella jonkun täysijärkisen kanssa kuin yksin. Onnistuin iskemään hampaani soturin takajalkaan, ja hän päästi ilmoille kivuliaan parahduksen. Soturi lyyhistyi maahan ja Rubiini kapusi nopeasti hänen päälleen, ettei kissa pääsisi nousemaan ylös. Kujakissa raastoi kissan selkää saaden aikaiseksi kipeän näköisiä haavoja. Minä pidin tiukasti otteeni vihollisen takajalasta väistellen samalla hänen toisen jalkansa potkuja. Purin hampaani kovemmin yhteen ja sitä kovemmin kissa alkoi riuhtoa.
Yhtäkkiä hänen onnistui ravistella Rubiini kimpustaan. Kissa kiepahti selälleen ja oli vähällä iskeä kyntensä kasvoihini. Jouduin irrottamaan otteeni hänen jalastaan ja vihollinen pääsi pakoon. Hän juoksi vauhdilla kohti kahden kiven edessä olevaa pensasta, jota vahti muutamat eloklaanilaissoturit. Soturit tekivät tietä takajalkaansa nilkuttavalle naaraalle ja kissa katosi pensaikon alle. Käännyin vihaisena Rubiinin puoleen.
"Keskitytkö sinä lainkaan tähäntaisteluun?!" sähähdin kissalle, joka oli juuri tehnyt mitä typerämpiä virheitä taistellessaan..

//Rubiini? >:(

//TAISTELUTARINA (taistelua 457 sanaa)//

Härmä ei voinut sanoa olevansa täysin tyytyväinen siihen tilanteeseen, johon hänet oli heitetty. Keijukaisen suunnitelmat olivat käyneet toteen ja kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin joukkojen hyökkäys tapahtuisi tänä täysikuuna. Niin Härmäkin joutuisi mukaan tappamaan näitä eloklaanilaisia, joita sekä Keijukainen että Kuolonklaanin päällikkö Henkäystähti niin vihasivat. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut jos hän joutuisi hiukan likaamaan tassujaan, mutta hyökkäys häiritsi hiukan hänen omia suunnitelmiaan.
Näinä päivinä Kuolonklaanin reviirillä Härmä oli kuumeisesti yrittänyt selvittää emonsa tappajan henkilöllisyyden, mutta aivan turhaan. Hän tunsi olonsa hiukan tyhmäksi: ainoa johtolanka oli se, että kyseessä oli klaanikissa, ja klaanikissoja olikin odotettua enemmän. Kanerva ei ollut antanut yhtään sen tarkempaa kuvausta tästä kissasta, joten Härmän oli lähes mahdotonta saada selville, kuka oli hänen elämäänsä mullistaneen hirmuteon takana. Ainoa mitä hän saattoi tehdä oli yrittää kysellä asiasta kuolonklaanilaisilta, mutta tilaisuuksia siihen ei auennut paljoa. Ja silloin kun aukesi, klaanikissat eivät vaikuttaneet halukkailta jakamaan hänelle ollenkaan tietoa Härmän mielistelystä huolimatta.
Samalla Härmä oli yrittänyt löytää Kanervan hajujälkeä. Jos hänen ei onnistaisi omin avuin löytää murhaajaa, hänen vanha mentorinsa olisi ainoa keino. Kanerva tiesi, kuka hänen emonsa oli tappanut, ja joka päivä Härmä vihasi naarasta hiukan enemmän siitä, ettei tämä ollut koskaan kertonut enempää. Toisaalta Härmän oli myönnettävä, ettei tappajan löytäminen ollut ainoa syy Kanervan etsimiselle. Tässä vieraiden kissojen joukossa hän koki tarvitsevansa apua ja tukea, eikä hän voinut kuvitella naaraan lisäksi ketään muuta täyttämään tuota roolia. Sitä paitsi kolli ei ollut voinut pitkään aikaan rentoutua kenenkään seurassa; teeskentely ja esittäminen alkoivat käydä raskaaksi. Kanervasta ei kuitenkaan näkynyt viiksikarvaakaan eikä Härmä hyvästä hajuaististaan huolimatta ollut koko matkan aikana erottanut Kanervan tuoksua ilmassa.

Härmän etsinnät menivät väkisin tauolle, kun hyökkäyksen ilta valkeni. Kuu loisti korkealla taivaalla suurena hopeana kehänä valaisten kujakissayhteisön ja kuolonklaanilaisten joukkojen tietä. Härmä oli hiukan jännittynyt, vaikka luottikin omiin taitoihinsa niin taistella kuin vältellä taistelua. Näiden yhdentekevien kissojen vuoksi hän ei vuodattaisi tippaakaan omaa vertaan, joten jos tilanne yltyisi liian rajuksi, hän livahtaisi empimättä tiehensä. Ei hän oikeastaan tarvinnut kujakissoja enää nyt, kun oli jo päässyt klaanien luo. Siltikään hän ei mielellään jättäisi heitä, sillä joukkiosta saattaisi vielä olla hänelle hyötyä.
Yö oli äänetön kissajoukon taittaessa matkaa Eloklaanin leiriin. Härmä ei selvästi ollut ainoa, jota tuleva hermostutti, vaikka ei ollutkaan pelokkaimmasta päästä. Kuolonklaanilaiset olivat tuoneet mukanaan nuorempiakin kissoja, ja Härmä kyseenalaisti hiljaa mielessään, oliko heistä mihinkään. Nuorukaiset, vaikka yrittivätkin pitää yllä rohkeaa olemusta, vaikuttivat pelokkailta. Toisaalta kujakissayhteisökin oli ottanut mukaan samaa ikäluokkaa edustavia; Roska ja Hyökyaalto kulkivat muutaman kissan päässä Härmän edellä.
Keijukainen johdatti heidät odottamaan kauemmas leiristä, kun Kuolonklaanin varapäällikkö Pimentovarjo yhdessä jonkun toisen kuolonklaanilaisen ja Kharonin kanssa harhauttivat leirissä odottavia vartijoita. Härmä höristi korviaan kuullakseen pienimmänkin äänen. Hän maisteli kylmää ilmaa yrittäen erottaa siinä eloklaanilaisten vastahyökkäyksen, mutta viholliset olivat täysin pimennossa tulevista tapahtumista. Se helpottaisi kujakissayhteisön työtä eikä Härmän kenties tarvitsisi nähdä niin paljoa vaivaa.
Kun Kharonin merkkihuuto kaikui ilmoille, Keijukainen johdatti hyökkäysjoukot leiriin. Pian taistelu oli täydessä vauhdissa: kaikkialla Härmän ympärillä kuului kuolonklaanilaisten ja kujakissojen taisteluhuutoja sekä eloklaanilaisten yllättyneitä rääkäisyjä. Harmaa kolli väisti täpärästi erään taisteluparin, joka oli vyöryä hänen ylitseen, sekä hänen kuononsa vierestä heilahtavat paljastetut kynnet. Härmä perääntyi loitommas taistelun tuoksinnasta ja silmäili mietteliäänä eloklaanilaisia kissoja. Hän ei halunnut taistella, sillä ei todellakaan halunnut loukkaantua - kuka parantaisi parantajan? - mutta hän halusi osoittaa Keijukaiselle olevansa tämän luottamuksen arvoinen. Härmän olisi löydettävä jokin hiukan taidottomampi kissa, jonka voisi helposti peitota.
Erakkokolli oli juuri löytänyt uhrinsa, kun huomasi Kharonin astelevan häntä kohti. Kollin takajalassa näytti olevan haava, joka oli tarpeeksi syvä saadakseen kujakissan nilkuttamaan hiukan. Härmä huokaisi tyytyväisenä siitä, ettei joutuisikaan ainakaan hetkeen taistelemaan. Taistelemisen lisäksi hänen tehtävänään olisi nimittäin haavoittuneiden hoitaminen. Hän oli tuonut mukanaan kaiken varalta joitain tärkeimpiä yrttejä ja rohtoja, joten Härmä oli valmis kaikkeen.
“Näytähän”, Härmä kehotti ja Kharon kääntyi ympäri. Hän kohotti jalkaansa sihahtaen kivusta. Harmaa kolli kumartui tarkastelemaan haavaa. Se ei näyttänyt olevan niin syvä, että aiheuttaisi pysyvää vahinkoa, vaikkei se mikään pikku naarmu ollutkaan. Härmä päätteli, että tästä selvittäisiin pelkällä hämähäkinseitillä ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi levittää haavalle hierakkatahnaa.
Härmä kietaisi seittiä Kharonin jalan ympärille tarkoin liikkein varoen, ettei vahingossa koskenut haavaan. Tulehduksia oli vältettävä, vaikka hänellä olikin keinot niiden taltuttamiseen. Kun Härmä arvioi seitin olevan tarpeeksi tiukasti paikoillaan, hän suoristautui ja kohtasi Kharonin eriparisten silmien katseen.
“Koeta olla varovainen jalkasi kanssa, jotta seitit eivät irtoa. Ymmärrän kyllä, että se on tässä tilanteessa vaikeaa”, harmaa kolli sanoi tyynesti. “Onneksi taistelu ei varmaan kestä enää kauaa. Vai mitä luulet?”

//Kharon?

//TAISTELUTARINA

Suunnitelmani ei ollut mennyt kuten olin suunnitellut. Joko kujakissat ja kuolonklaanilaiset olivat erehtyneet eloklaanilaisten hyväuskoisuudesta ja ystävällisyydestä tai sitten tämä kissa oli poikkeustapaus. Leopardi-esitykseni ei ollut mennyt läpi nuorelle kollille, ja hän vaikutti nyt vieläkin vihaisemmalta kuin äsken. Varoittamatta kolli oli hyökännyt kimppuuni ja huusi raivoissaan, että minä muka leikin hänen tunteillaan! Oikeastaan kissa oli aivan oikeassa, niinhän minä olin juuri tehnyt; leikkinyt hänen tunteillaan yrittäen vedota hänen hyväuskoisuuteensa.
Eloklaanilainen raateli minua minkä kerkesi, enkä minä enää edes yrittänyt taistella tosissani. Yritin vain miettiä, mikä olisi parhain tapa päästä tästä tilanteesta pois. Jos jatkaisin Leopardin leikkimistä, minä varmasti kuolisin aivan pian. Ei tämä kissa Roskaakaan uskoisi – tuskin kukaan muukaan olisi uskonut – joten oli keksittävä uusi suunnitelma. Kävin päässäni läpi Kujakissayhteisön jäseniä. En uskonut, että tähän kissaan tehoaisi Keijukaisen komentelu ja äksyily tai Kharonin itsesäälissä rypeminen. Eloklaanilaisen hampaat olivat uponneet minun vatsaani. Ajattelu oli vienyt kaiken huomioni, enkä ollut saanut puolustettua itseäni. Kissa kykenisi pian tappamaan minut noin vain ellen nyt tekisi jotain. Päätin laittaa uuden suunnitelmani käytäntöön ja toivoa, että se toimisi:
"Sinun ei tarvitse palata takaisin! Me voimme yhdessä hakea Mesitähden!"
Niin Deimos olisi varmasti sanonut, ellei Kharon olisi ollut osallinen taisteluun. Tummaturkkinen Deimos oli oikea rauhan lähettiläs, joka piti kaikista ja yritti ymmärtää kaikkia. Sen vuoksi hän ei ollut päässyt mukaan taisteluun, hänen mukaan ottamisensa olisi ollut valtava riski yhteisölle. Kimpussani oleva kissa pysähtyi ja hänen otteensa heltyi.
"Minä tahdon todistaa, etten halua tätä taistelua. Mennään yhdessä ja haetaan Mesitähti leiriin", nau'uin mahdollisimman rauhallisena, mutta ääneni säröili kylmyyden ja kivun johdosta. Maattuani kylmässä hangessa viholliskissan alla, olin huomannut taivaan valkenevan. Aamuun olisi vielä aikaa, mutta kokoontuminen ja sen myötä myös taistelu olisivat pian ohi. En tietenkään päästäisi vihollista päällikkönsä luokse, sillä se olisi johtanut satavarmasti minun kuolemaani. Keijukainen olisi pitänyt minua epäonnistujana ja takuulla kostanut sen jollain tavalla.

//Varjo?

//TAISTELUTARINA

En pitänyt tästä lainkaan. Kujakissayhteisö ja osa Kuolonklaanin jäsenistä olivat hyökänneet Eloklaanin kimppuun. Minä en juurikaan välittänyt taistelemisesta, joten olin iloinen Keijukaisen käskiessä minut leirin ulkopuolelle huolehtimaan siitä, ettei kukaan eloklaanilaisista pääsisi pakenemaan ja kertomaan taistelusta Mesitähdelle. Koin, ettei tämä taistelu ollut minua varten. Kaikki oli lähtöisin Keijukaisen halusta kostaa Mesitähdelle jokin vuodenaikoja vanha tapaus, joka oli vähällä tuhota Kujakissayhteisön. Minä tiesin, ettei yhteisöstä voinut lähteä noin vain, joten ainoa vaihtoehto oli jääminen.
Olin löytänyt taistelusta myös hyviä puolia; pääsisin ainakin kohtaamaan aivan erilaisia, eri maailmasta tulevia kissoja. Metsäkissat olivat aivan erilaisia kuin kaksijalkalan kujilla elävät kujakissat ja olikin mielenkiintoista tutustua heidän tapaansa elää.

Olin seissyt kylmässä taistelun alusta saakka ja odottanut, että eloklaanilaiset pyrkisivät pakoon. Kaksi heistä olivat sitä yrittäneet, mutta kuolonklaanilaiskolli oli estänyt heidät. Kuolonklaanilainen oli menettänyt henkensä, mutta leiristä oli pian tullut avuksi joku, joka oli saanut pakoa yrittävät eloklaanilaiset takaisin leiriin. Kiertelin lumisessa metsässä leirin ympärillä ja silmäilin tarkasti ympäristöäni. Minun oli pysyttävä liikkeellä, etten jäätynyt kuoliaaksi. Pakkanen oli kiristynyt niin, ettei pitkähkö mutta ohut turkkini lämmittänyt minua juuri yhtään.
Valpastuin nähdessäni liikettä leirin ulkopuolella. Kermanvärinen kissa oli poistunut leiristä ja pinkoi nyt vauhdilla kauemmas. Tehtäväni oli selvä, joten hyökkäsin kissan kimppuun. Kamppailu tuntematonta kissaa kohtaan oli tasainen. Oli minun onneni, ettei pakenija ollut taitava taistelija – muuten minulle olisi käynyt kuten kuolonklaanilaiselle kollille, joka makasi nyt yksin kuolleena jossain täällä pimeässä metsässä.
En tiennyt mitä olin odottanut, mutta yllätyin siitä miten kovasti eloklaanilainen taisteli vastaan. Olin kuullut muiden kuvailevan näitä kissoja lempeiksi, ystävällisiksi ja hyväntahtoisiksi. Tämä kissa, jota vastaan taistelin ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta. Lyyhistyin kivusta maahan ja päästin ilmoille parkaisun, niin kovasti minuun sattui kun kissan hampaat upposivat lapojeni lähelle. Minun oli keksittävä jotain, ettei viholliskissa tappaisi minua tähän paikkaan. En ollut valmis kuolemaan. Kissa piti tiukasti otteensa niskastani ja se antoi minulle aikaa miettiä seuraavaa liikettäni. Kipu voimistui entisestään, ja ajatteleminen kävi vaikeaksi. Minun oli saatava kermanvärinen kissa irrottamaan.
"Ole kiltti, päästä irti", vinkaisin tuskaisesti, yrittäen muistella millä tavalla Leopardi aina puhui. En uskonut, että Roska voisi voittaa tätä taistelua, jos vastassani oli kissa, joka oli valmis tappamaan kaltaiseni. Mutta minä uskoin, että Leopardi voisi voittaa – tai ainakin saada vihollisen lopettamaan. Olin seurannut kasvattiemoani läheltä koko ikäni, joten tiesin tismalleen miten hän reagoi erilaisiin asioihin. Naaras oli säälittävän hyväuskoinen ja erittäin uskollinen yhteisölle, mutta hän kykeni näkemään hyvää jopa viholliskissoissa – se kai oli syy, miksei häntä oltu otettu mukaan taisteluun. Kissana hän ei ollut tosiaankaan suosikkini, mutta tällaisessa tilanteessa sain kiittää onneani, että tunsin hänet.
Leopardin esittäminen kävi siis vaivatta, pystyin oikeasti kuvittelemaan, että olin joku toinen. Se sai minussa aikaan sellaisen tunteen, jota en ollut turhan usein tuntenut. Minä olin joku muukin kuin huomaamaton varjo, ja nyt toisen kissan huomio tuntui hyvältä. Tämä kissa ei tuntenut minua, joten kerrankaan ei tuntunut pahalta vetää kaikkea huomiota itseeni ja alkaa itkeä lohduttomasti. Se sai vihollisen silminnähden hämmentymään. Hänen otteensa heltyi niin, että pääsin rimpuilemaan irti. Käänsin itkuiset silmäni kermanväriseen kissaan toivoen, että hän oli sisimmiltään sellainen, miksi eloklaanilaisia oli minulle kuvailtu. Nuoren kollin kasvoilla oli epäluuloinen, hämmentynyt ilme.
"Sinä itsehän tämän aloitit ja hyökkäsit kimppuuni", kolli sanoi kärkkäästi. Pudistelin onnettomana päätäni:
"Minä olen pahoillani, tämä on Keijukaisen käsky ja hän on minun ystäväni... En minä tahdo taistella sinun kanssasi, en tahdo tappaa ketään. Minä en vain saa päästää sinua pakoon tai Keijukainen suuttuu minulle. Voisitko palata takaisin leiriin, ettei minun tarvitse tappaa sinua?"

//ex-Kurre aka Varjotassu?

//TAISTELUTARINA

Taistelun alun jälkeen olin taistellut yhden jos toisenkin minulle tuikituntemattoman eloklaanilaisen kanssa. Eloklaanilaiset taistelivat toisiaan loputtomasti tukien; juuri kun olin antamassa tappavaa iskua jollekin, jostain paikalle säntäsi toinen eloklaanilainen. Vaikkei enemmistö heistä ollut millään tasolla tasoisiani taistelijoita, kahta tai kolmea kissaa vastaan taistelu tällaisessa sekamelskassa ja kaiken lisäksi lumisessa leirissä oli liikaa myös minulle.
Nyt olin ajautunut taisteluun kahta eloklaanilaista vastaan. He eivät olleet taitavia taistelijoita – etenkään kun toiselta uupui kokonaan yksi raaja – mutta kuten sanottua, tällaisessa maastossa kahta vastaan taisteleminen tuotti minulle hankaluuksia. Kuolonklaanin varapäällikkö, Pimentovarjo kamppaili itseään huomattavasti suuremman, ruskeaturkkisen kollin kanssa. Sivusilmälläni huomasin, ettei mustaturkkinen naaras pärjännyt mainittavan hyvin eloklaanilaista vastaan. Vaikka olimmekin samalla puolella, olin pikkuisen iloinen näkemästäni.
Ajatukseni siirtyivät nopeasti Pimentovarjosta kahteen naaraskissaan, jotka olivat keskeyttäneet hyökkäyksensä. Seisoimme Pimentovarjon kanssa rinnatusten pimeässä leirissä, mutta naarassoturi joutui samalla väistellä vastustajansa teräviä kynsiä.
"Luulen, että selviämme näistä kolmesta jos taistelemme yhdessä", Pimentovarjo avasi suunsa kesken taistelun väistellen samalla vihollisensa iskuja ja lisäsi vielä, "jos sinusta on siihen."
Samalla hetkellä kolmijalkainen eloklaanilaisnaaras teki hyökkäyksen minua kohti. Väistin sen ongelmitta ja näykkäsin naaraskissaa tämän ainoasta etujalasta. Liike sai ruskeaturkkisen kissan tömähtämään naama edellä hankeen. Olisin käynyt heti hänen kimppuunsa ja lopettanut hänen kärsimyksensä, mutta harmaanruskea naaraskissa esti aikeeni loikkaamalla selkääni. Hän raastoi raivosta sähisten kynsillään selkääni. Onnistuin ravistelemaan soturin pois selästäni ja kiiruhdin Pimentovarjon luokse. Nyt vasta ehdin sisäistämään hänen kommenttinsa ja sen, millä tavalla naaras aliarvioi minua! Ellemme olisi olleet oikeassa taistelussa, joka ratkaisisi kaikkien tulevaisuuden, olisin iskenyt kynteni tuon kapisen metsäkissan silmiin!
"Älä sinä epäile minun taitojani, kun näytät olevan ongelmissa jo yhden säälittävän soturin kanssa", murahdin takaisin Pimentovarjolle, joka oli päässyt taas irrottautumaan ruskean kollin kynsistä.
"Ongelmissa? Missä ongelmissa?" musta naaras kysyi kuin ei tietäisi mistä puhuin. Huomasin, että harmaanruskea tabbykuvioinen eloklaanilaisnaaras lähti taas syöksymään minua kohti. Väistin liikkeen loikkaamalla sivuun, mutta eloklaanilainen ei pysäyttänyt hyökkäystään. Hän vaihtoi lennosta vastustajansa minusta Pimentovarjoon. Minä jatkoin matkaani kolmijalkaisen naaraskissan kimppuun. Hän oli suorastaan säälittävä tapaus, ja taisteleminen häntä vastaan oli kuin olisin ylikasvaneen pennun kanssa taistellut. Kolmijalka teki kaikkensa väistelläkseen hyökkäyksiäni, mutta kissa ei selvästikään kyennyt puolustamaan edes itseään. Miten ihmeessä tuollainen kissa oli koskaan hyväksytty Eloklaanin taistelijaksi?
Kiersin nopeasti kolmijalkaisen kissan hampaiden ulottumattomiin tämän taakse ja näykkäsin hampaillani hänen takajalkaansa. Kissa potkaisi minua kohti vapaalla jalallaan, mutta onnistuin väistämään sen ja jalka huitoi vain ilmaa.
Siirryin kissanmitan verran kauemmas säälittävästä vastustajastani ja vilkaisin Pimentovarjon suuntaan. Hupsista, kuolonklaanilaisnaaras näytti olevan vaikeuksissa.
"Suo anteeksi arvoton kolmijalka, et ole kyllin hyvä vastus minulle", käänsin katseeni ruskean naaraan silmiin ja syöksyin häntä kohti. Kolmijalkaisen kissan kaataminen ei ollut vaikeaa. Hän mätkähti painoni voimasta maahan. Loikkasin hänen ylitseen ja jatkoin matkaani kohti Pimentovarjoa ja kahta eloklaanilaista. Kuolonklaanin varapäällikkö oli painettu maahan kahden kissan toimesta. Syöksähdin harmaanruskean naaraan selkään. Kissa irrotti otteensa Pimentovarjon takajalasta ja yritti ravistella minua irti selästään.
"Et kai unohtanut minua jo? Ei ole reilua taistella kaksi yhtä vastaan, jos toinen ei pärjää alkuunkaan!" sihahdin naaraalle ja loikkasin pois tämän selästään. Pimentovarjo onnistui potkaisemaan ruskeaturkkista kollia leukaan, ja naaras pääsi irti eloklaanilaisen otteesta.
Harmaanruskea tabbykuvioinen naaras oli kääntynyt minun puoleeni vihainen ilme kasvoillaan.
"Sinä et ole oikeutettu puhumaan reiluudesta, kun hyökkäsit noin vain meidän kotiimme!" eloklaanilaisnaaras sähisi raivoissaan. Nämä kissat olivat säälittäviä, aivopestyjä raukkoja. He eivät edes itse ymmärtäneet, millaisen hirviön alaisina he toimivat – ja vielä täysin omasta tahdostaan. Ellen olisi inhonnut tätä kurjaa klaania ja metsää niin kovasti, olisin voinut jopa tuntea sääliä tätäkin kissaa kohtaan. Mutta hän oli itse valinnut puolensa, joten sääliä ei herunut. Syöksyin taas kynnet ojossa hurjasti sähisten kissan kimppuun. Hän väisti ketterästi liikkeeni, mutta se ei riittänyt. Syöksähdin hänen peräänsä, eikä naaras ehtinyt valmistautua uuteen hyökkäykseeni. Painoin hänet vaivatta maata vasten ja upotin hampaani kissan kaulaan. Yritin olla nopea ja tappaa hänet siihen paikkaan, mutta jälleen kerran joku kirottu hyökkäsi selkääni! Hyökkääjä oli selvästi minua suurempi, joten lysähdin maahan hänen painonsa alle. Otteeni toisen kissan kaulasta irtosi ja pyristeli itsensä vapaaksi.
"Päästä irti hänestä!" kissa ulvoi ja raastoi terävillä kynsillään selkääni. Se ei tuntunut kivalta. En halunnut enää yhtään enempää arpia, joten minun oli keksittävä jotakin. Ummistin silmäni ja pakotin itseni rentoutumaan ja lyyhistyin maahan niin velttona kuin vain pystyin. Se sai hyökkääjän lopettamaan raapimisen ja hän nousi pois selästäni.
"Kuoliko se?" kuulin kissan kysyvän. Sillä silmänräpäyksellä ponkaisin itseni ylös ja loikkasin eloklaanilaisen kimppuun.
"Minä en noin helpolla kuole, typerys!" sähähdin ja iskin kynteni vasten kissan kasvoja. Hän parahti kivusta, räpiköi kauemmas minusta ja juoksi pois. Olisin voinut lähteä hänen peräänsä, mutta se olisi ollut turhaa. En jaksanut taistella pelkureita ja surkeita taistelijoita vastaan. Halusin edes hieman enemmän haastetta, eivätkä eloklaanilaiset selvästi kyenneet niitä minulle tarjoamaan..

//TAISTELUTARINA

Eloklaanin leiri - paljon ei ollut muuttunut sitten viime käynnin. Ainoa ero viimeisimmästä muistikuvastani oli vain se, että nyt se oli täynnä henkensä edestä taistelevia kissoja. Puhdas, valkoinen lumi oli värjääntynyt paikottain punaiseksi veriroiskeista, ja karvatuppoja pyöri rääkyvien kissojen jaloissa vähintäänkin oppilaan kokoisen kissan edestä.
Taistelu oli ehtinyt jatkua vasta tovin, mutta maassa makasi jo pari liikkumatonta hahmoa. Yön pimeydessä oli vaikea sanoa, olivatko kaatuneet omia vaiko eloklaanilaisia, saati kumpi puoli oli voitolla. Joka tapauksessa tilanne oli hyvin kaoottinen, enkä tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla.
Kynsin ja raastoin vastaantulevia eloklaanilaisia melko huolettomasti, mutta samaan aikaan sisimmässäni tunsin kitkerän piston - oliko tämä oikein? Oliko kostoni todellakin kaiken tämän veren vuodattamisen väärti?
Näin vilauksen isästäni taistelemassa Keijukaista vastaan samalla, kun itse höykytin kilpikonnakuvioista soturinaarasta, jonka nimeä en joko tiennyt tai kyennyt muistamaan sillä hetkellä. Loppujen lopuksi siitä oli kamalan pitkä aika, kun minua viimeksi oli voinut kutsua eloklaanilaiseksi.
Isäni näkeminen herätti minussa tukahdutettuja epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteita. Korppisiipeä en ollut vielä nähnyt, ja jostain syystä halusin nähdä hänet enemmän kuin kenet muut. Hän oli syypää karkotukseeni, ja halusin näyttää hänelle, että olin pärjännyt vallan mainiosti ilman häntä ja typerää klaaniansakin.
Järkäleloikka taisteli kahta eloklaanilaista vastaan lähellä parantajien pesää. Vaikka kumppanini olikin kookas ja varmasti myös ihan kohtalaisen hyvä taistelija, hänellä näytti olevan vaikeuksia puolustautua kahta hyökkääjää vastaan. Näin, miten kolli peruutti sisälle parantajan pesään, edelleen taistellen kaksikkoa vastaan.
Syöksyin empimättä kumppanini avuksi. Sivalsin vaaleanruskeaa kollia takajalkaan kynsilläni, ja tämä ulvaisi kivusta, kääntyen sen jälkeen kohtaamaan minut. Jakelimme toisille tiuhaan iskuja, mutta lopulta onnistuin iskemään tätä kuonoon niin lujasti, että tämä horjahti ja lysähti lumeen makaamaan. Sillä välin myös Järkäleloikka oli onnistunut hoitelemaan oman vastustajansa pois kimpustaan. Vilkaisin häneen nopeasti varmistaakseni, ettei hän ollut pahasti loukkaantunut.
Emme ehtineet hengähtää kauaa, kun parantajan pesän sisältä alkoi kuulua murinaa. Tajusin, että siellä oli myös kissoja - suurin osa loukkaantuneita eloklaanilaisia. Siristin silmiäni ja marssin Järkäleloikan ohi pesään. Yritin katsella ympärilleni siinä toivossa, että löytäisin Korppisiiven haavoittuneiden joukosta, mutta sen sijaan sainkin riesakseni pienikokoisen, hunajanvärisen naaraan.
"Pois tieltä, rääpäle", murisin pienemmälle kissalle varoittavasti ja väläytin tuolle hampaitani.

//Kulta tai Järksy?

//TAISTELUTARINA

Lieskakajon sanat saivat Kharonin vain vihaisemmaksi. Kollin oli vaikeaa saada kunnon otetta ajatuksistaan, kun ympärillä riehui raivoisa taistelu. Eloklaanilaiset ja hyökkääjät riehuivat toistensa kimpuissa yrittäen tehdä toisistaan selvää. Kharon ei pitänyt siitä, millä tavalla hänen entinen mestarinsa syyllisti häntä.
"Ei se ole niin yksinkertaista!" Kharon tiuskaisi tuohtuneena ja loikahti karvat pystyssä eteenpäin kohti Lieskakajoa. Punaturkkinen soturi kavahti taaksepäin. Lieskakajo ehti juuri ja juuri väistää valkoturkkisen kujakissan iskun, kun Kharon sivalsi häntä kohti terävillä kynsillään. Lieskakajo näytti pettyneeltä. Kharon oli myös pettynyt, mutta hän ei kyennyt tuomaan sitä ilmi ilmeillään. Viha oli liian voimakas tunne, joten erakon kasvoilla oli vain raivostunut ilme.
Lieskakajo oli todellakin paljastunut aivan liian hyväuskoiseksi kissaksi, sillä tämä uskoi Mesitähden valheisiin sokeasti eikä kyennyt edes ajattelemaan, että päällikössä voisi olla jotain vikaa. Mutta Kharon oli varma siitä, että hän itse tiesi mikä oli totta. Kolli oli varma Mesitähden pahuudesta ja siitä, että päällikkö oli maailman itsekkäin kissa, joka välitti vain omasta edustaan.
"Minä en palaa Eloklaaniin. En ennen kuin Mesitähti on kuollut ja muutkin ovat ymmärtäneet, miten sairas hän on", Kharon ärähti ja syöksähti taas kohti entistä ystäväänsä. Hän ei olisi halunnut haavoittaa Lieskakajoa, mutta kolli oli itse valinnut puolensa, eikä Kharon voisi päästä häntä menemään noin vain. Lieskakajo pudisteli päätään.
"Kharon, älä", kolli pyysi, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän sivalsi taas kynsillään ilmaa niin, että Lieskakajo joutui väistämään. Kynnet hipaisivat punaturkkisen soturin viiksikarvoja.
"Jos sinä et voi nähdä totuutta, sinunkin on kuoltava, Lieskakajo", valkoturkkinen kolli sanoi terävällä äänellä, "kaikki Mesitähden liittolaiset ovat minun vihollisiani, etkä edes sinä ole poikkeus. Jos sinä uskot Mesitähteä, minulle sinä olet jo kuollut."
Lieskakajo katsoi epätoivoisena entistä oppilastaan. Kharon oli raivoissaan ja pettynyt. Hän ei voinut uskoa, että Lieskakajo petti hänet sillä tavalla. Se oli merkki siitä, ettei hänkään oikeasti välittänyt Kharonista.
Kharon naamioi taas surunsa vihaksi. Hän oli surullinen siitä, millaiseksi kissaksi Lieskakajo oli paljastunut. Kujakissa tiesi, että Lieskakajo oli häntä parempi taistelija, mutta raivo sai hänet unohtamaan sen. Ainoa ajatus Kharonin mielessä oli, että hänen olisi tapettava Lieskakajo. Soturi oli myös osasyyllinen Kharonin lähdölle, joten hänen oli kuoltava aivan kuten Ruskalinnunkin. Kharon syöksyi kynnet ojossa kohti raidallista kollia. Koska Lieskakajo oli kaikkea muuta kuin nopea ja ketterä, hän ei millään ehtinyt väistää nopeaa syöksyä. Lieskakajo oli kuitenkin etevä taistelija, joten hän otti Kharonin hyökkäyksen vastaan ongelmitta. Kaksikko lennähti yhdessä hankeen niin, että eloklaanilainen jäi Kharonin alle. Soturin onnistui potkaista Kharonia vatsaan, jolloin hyökkäys loppui siihen ja Lieskakajo sai potkaistua entisen ystävänsä pois päältää. Kharon ärähti kivusta ja lennähti hankeen. Lunta lehahti ilmaan, kun Kharon putosi pehmoiseen lumeen. Hän kampesi itsensä ripeästi pystyyn ja katsoi raivoissaan Lieskakajoa, joka oli myös ehtinyt nousta jaloilleen.
Kharon teki uuden hyökkäyksen, mutta Lieskakajo ehti väistää sen. Soturi juoksi Litteäkiven toiselle puolen ja Kharon seurasi perässä.
"Älä juokse karkuun vaan taistele!" jaloistaan nopeampi Kharon ärähti loikatessaan Lieskakajon selkään.

//Lieska?

Nefiri: 9kp -

Järkäleloikka: 9kp -

Keijukainen: 39kp! + 3TaP -

Tyrskytiikeri: 3kp -

Kharon: 9kp + 4TaP -

//TAISTELUTARINA

Kharon tärisi, mutta se ei johtunut kiristyvästä pakkasesta eikä pelosta, vaan puhtaasta vihasta ja jännityksestä. Hän oli parhaillaan keskellä Eloklaanin leiriä entisten klaanitovereidensa ympäröimänä. Joukossa oli niin tuttuja kuin vieraitakin kasvoja. Mitä enemmän Kharon silmäili synnyinklaaninsa jäseniä, sitä suuremmaksi viha hänen sisällään kasvoi. Nämä kirotut kissat olivat riistäneet häneltä kaiken. He hyväksyivät hiljaa myötäillen kaiken järjettömyyden, mitä Mesitähti oli koskaan keksinyt. Vaikka eloklaanilaiset olivatkin vain Mesitähden aivopesun uhreja, Kharon inhosi heitä. Heidän vuokseen Merkurius ja Taivaslaulu olivat kokeneet olonsa ulkopuoliseksi klaanissa. Millaisia klaanitovereita ovat kissat, jotka eivät ota klaaninsa jäseniä joukkoonsa mukaan avosylin?
Viha alkoi pakkaantua Kharonin sisällä niin, että hänen oli purettava se johonkin. Taistelevat kissat riehuivat hänen ympärillään, ja kolli joutui keskittymään jotteivat toistensa kimpussa taistelevat kissat jyräisi hänen ylitseen. Kaksi oppilasta hyökkäsivät kohti valkoturkkista kollia, joka loikkasi sivuun ja iski suurella käpälällään toista kissaa kasvoille. Oppilas parkaisi ja Kharon luikki tiehensä kauemmas oppilaista.
Kolli mietti, että tunnistivatkohan typerät eloklaanilaiset edes häntä enää? Liekö he olivat unohtaneet, että Kharon tai hänen perheensä oli edes koskaan ollut olemassa.. Ajatus siitä sai Kharonin raivostumaan. Hän lähti tarpomaan lumessa taistelevien kissojen ohitse etsien vastustajaansa.
Litteäkiven takana seisoi punaturkkinen kissa. Kharonin sydän alkoi pamppailla kiivaasti, kun hän tunnisti Lieskakajon. Aivan pienen hetken Kharon tunsi vihlaisun rinnassaan tajutessaan, että hän joutuisi taistella myös Lieskakajoa vastaan. Se tunne katosi hetkessä Kharonin ymmärtäessä, että Lieskakajo oli myös paha. Kharon kuitenkin toivoi voivansa avata entisen ystävänsä silmät, jotta tämäkin voisi nähdä ja ymmärtää Mesitähden pahuuden.
Kieltämättä punaturkkisen soturin ilme oli näkemisen arvoinen, kun haavoittunut soturi tunnisti eteensä tallustelleen kissan Kharoniksi. Lieskakajon vihreät silmät suurenivat ja kolli avasi hämillään suunsa.
"Kharon?" hän kysyi hämillään. Pieni hymynkaltainen yritti puskea Lieskakajon kasvoille, mutta soturi piti ilmeensä vakavana. Kharon siristi erivärisiä silmiään ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs entistä ystäväänsä, joka kavahti nopeasti taaksepäin.
"En tahdo taistella sinua vastaan", Lieskakajo ilmoitti terävällä äänellä. Kharon paljasti valkoiset hampaansa soturille nostamalla ylähuultaan.
"En minäkään sinua, mutta jos taistelet Eloklaanin puolesta, minulla ei ole vaihtoehtoja. Tämä kaikki on Mesitähden syytä, hän on pilannut aivan kaiken", Kharon sylkäisi vihaisena sanat suustaan ja tuijotti hurjistuneena Lieskakajoa. Soturi näytti hämmentyneeltä.
"Mistä sinä oikein puhut?" Lieskakajo kysyi. Kharonista tuntui pahalta, ettei edes Lieskakajon kaltainen soturi nähnyt Mesitähden esityksen läpi.
"Mesitähti päästi meidät lähtemään ja hänen vuokseen minä menetin kaiken!" Kharon sähisi hampaat irvessä ja yritti pidätellä silmiinsä kohoavia kyyneleitä, "jos sinä et ymmärrä sitä, sinusta tulee minun viholliseni."
Kharon katsoi uhmakkaasti entistä mestariaan ja valmisteli itseään siihen, että hän joutuisi oikeasti hyökkäämään kollin kimppuun, jos tämä ei ymmärtäisi Mesitähden pahuutta.

//Lieska? :(

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 310 sanaa on taistelua)

Olimme saapuneet Kuolonklaanin leiriin auringonlaskun jälkeen, aivan kuten olimme aiemmin Henkäystähden kanssa sopineet. Kujakissayhteisön jäsenet pysyttelivät poissa leirin keskustasta hakien kaiketi turvaa piikkihernemuureista.
Minä ja Kharon olimme siirtyneet miltei heti Henkäystähden ja Pimentovarjon kanssa päällikön pesään. Oli ollut helpottavaa jättää Päivänsäde pois taistelusta. Tyttäreni saisi näin lisäaikaa hioa taistelutaitojaan, jotta voisi myöhemmin kohdata Mesitähden ja surmata hänet.
Pesän ulkopuolella pauhaava vesiputous peitti alleen kaikki muut äänet, mitä leiristä kuului. Huomasin putouksen pauhun häiritsevän ajatusteni kulkua, ja sen sivuuttaminen tuntui välillä haastavalta. Miten ihmeessä kuolonklaanilaiset pystyivät nukkua tällaisessa melussa? Taas yksi syy lisää inhota metsää ja klaaneja.
“Saatte mukaanne kymmenen kuolonklaanilaista. Sen pitäisi riittää leiriin jääneiden eloklaanilaisten kukistamiseen”, Henkäystähti aloitti ilmeettömänä. Siristin silmiäni, vain kymmenenkö? Kujakissayhteisöstä oli lähtenyt taisteluun sama määrä kissoja, eikä meillä ollut mitään tietoa Eloklaanin koosta. Henkäystähden mukaan kokoontumiseen lähtisi päällikön, varapäällikön, parantajan kuningatarten ja klaaninvanhimpien lisäksi kahdeksan soturia ja neljä oppilasta. Se tarkoittaisi neljäätoista taistelijaa vähemmän.
“Yksi kujakissa vastaa ainakin kahta eloklaanilaissoturia”, totesin itsevarmana, vaikken ollut lainkaan varma joidenkin yhteisön jäsenten taidoista. Henkäystähti näytti epäilevältä, mutta kuolonklaanilaiskolli tyytyi vain nyökkäämään.
“Jos tilanne Eloklaanin leirissä alkaa näyttää pahalta, Pimentovarjolla on oikeus viedä kuolonklaanilaiset kesken taistelun pois”, raidallinen päällikkö ilmoitti ja vilkaisi varapäällikköään, jonka kasvoilla oli hyytävän kylmä ilme. Musta naaraskissa nyökäytti päätään.
“Jos sinun taistelijasi eivät ole pentuja, meillä ei pitäisi olla mitään hätää”, tuhahdin päätäni pudistellen. En halunnut jäädä junnaamaan pesään loppupäiväksi, joten päätin viedä keskustelua omatoimisesti eteenpäin:
“Mutta loppujen lopuksi minä olen tämän taistelun johtaja. Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset eivät saa alkaa sooloilemaan. Minä kerron miten hommat hoidetaan, ja te teette tismalleen kuten sanon.” Mustan soturin harmaansiniset silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tämä kuunteli minua. En antanut hänelle tai Henkäystähdelle aikaa vastata:
“Ennen kuin lähdemme minnekään, minä tahdon kertoa suunnitelman yhteisesti kaikille hyökkääjille. Vaadin, että jos joku klaanisi jäsenistä toimii vastoin ohjeitani, rankaisette häntä tuntuvasti taistelun jälkeen.” Henkäystähden häntä heilahti puolelta toiselle. Alkoiko kolli ärsyyntyä? Päällikön katse pysyi kuitenkin rauhallisena.
“Tietenkin”, kolli murahti tarkentamatta mihin hän oli edes vastannut, “Pimentovarjo, käy kokoamassa taistelijat pääaukiolle, niin Keijukainen pääsee kertomaan teille suunnitelmistaan.” Mustaturkkinen naaras ei vastustellut päällikkönsä käskyä, vaan lähti hetimmiten ulos pesästä. Minä silmäilin tyytyväisenä kuolonklaanilaispäällikköä. Jatkoimme keskustelua vielä tovin ennen kuin palasimme takaisin lumiselle aukiolle.

Kymmenen kuolonklaanilaissoturia istui aivan kujakissojen lähellä ja näin myös Pimentovarjon kissojen joukossa. Avara aukio oli täynnä kuolonklaanilaisia, jotka olivat tulleet katselemaan tapahtumaa sivuummalta. Kävelin häntä pystyssä kujakissojen ja kuolonklaanilaisten väliin ja silmäilin arvioiden hyökkääjiä. Olin hieman pettynyt siihen, millaiset kissat Kuolonklaani antaisi mukaamme. Lähes kaikki olivat hyvin nuoren näköisiä, ja vain neljä heistä olivat olleet klaanissa meidän vierailumme aikana.
“Tässäkö he ovat? Osaavatko nämä edes taistella?” tuhahdin kohdaten Pimentovarjon terävän katseen.
“Heistä jokainen osaa taistella riittävän hyvin osallistuakseen taisteluun, älä sinä murehdi siitä”, musta naaras tokaisi hieman koppavasti. Ellei meillä olisi ollut jo hieman kiire, olisin varmasti alkanut vänkäämään vastaan kuolonklaanilaisen kanssa ja vaatinut uusia taistelijoita. Aurinko oli kuitenkin jo pian laskenut ja lähdön hetki oli käsillä. Suunnitelma oli kerrottava nopeasti ja mahdollisimman selkeästi:
“Kharon johdattaa meidät Eloklaanin reviirille ja heidän leiriinsä. Me emme hyökkää suinpäin leiriin, vaan toimimme suunnitelmani mukaan. Kaksi kujakissaa ja kaksi kuolonklaanilaista jää taistelun ajaksi leirin ulkopuolelle varmistamaan, ettei kukaan pääse livahtamaan pois taistelusta ja kertomaan siitä Mesitähdelle. Kujakissoista ulos jäävät Roska ja Hyökyaalto. Nyt sinun tehtäväsi on valita kaksi kuolonklaanilaista, Pimentovarjo hyvä.”
Varapäällikkö katsoi hetken miettien klaaninsa hyökkääjiä, eikä hänen vastaustaan tarvinnut odottaa kauaa.
“Usvakatse ja Narsissitassu”, naaras ilmoitti, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, vaikken edes tiennyt keitä nämä kaksi kissaa olivat.
“Loistavaa. Hyökkäys alkaa niin, että muu porukka jää kauemmaksi, kun Kharon, Pimentovarjo ja Pimentovarjon päättämä kuolonklaanilainen menevät Eloklaanin leiriin. He kuulemma vartioivat leiriä puista, joten nämä kolme harhauttavat yövartiossa olevat soturit alas leiriin antaen meille mahdollisuuden hiipiä sisäänkäynnille kenenkään huomaamatta. Kharonin merkistä me loput menemme leiriin ja hyökkäys voi alkaa. Tehtävänänne on tappaa niin monta eloklaanilaista kuin vain pystytte.”

Kun kaikille oli selvää mitä heidän oli tehtävä, lähdimme matkaan yhtä aikaa kokoontumiseen lähtijöiden kanssa. Leirin ulkopuolella tiemme erkanivat Henkäystähden ja muiden kanssa. Kun he suuntasivat kohti etelää, me lähdimme pohjoisemmassa sijaitsevan kuusimetsän kautta kohti Eloklaanin reviiriä. Muistin kutakuinkin Kuolonklaanin reviirin ulkoa, joten otin itse johtopaikan toistaiseksi. Pimentovarjo ja Kharon kulkivat aivan kannoillani rinnatusten.
Turkkiani kihelmöi, kun kuljin lumisen metsän seassa eteenpäin kohti jokea, joka meidän olisi ylitettävä päästäksemme sekametsään. Korkeiden havupuiden yläpuolella oli kirkas tähtitaivas ja pyöreä täysikuu. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, mutta se ei hidastellut meitä. Lumi narskui jalkojemme alla edetessämme ripein askelin kohti jokea.
Joki oli lähes kokonaan jäässä, mutta siellä täällä oli pieniä kissanmentäviä reikiä, joista saattoi nähdä tumman veden. Loikimme astinkiviä pitkin vastarannalle. Olin hyvin varovainen, sillä viimeinen asia mitä juuri nyt halusin, oli jokeen putoaminen. Kaikki hyökkääjät pääsivät joen yli ilman, että kukaan joutui veden varaan. Matka jatkui sekametsään ja pian saavutimmekin jo Eloklaanin rajan. Hidastin tahtiani ja käännyin Kharonin puoleen:
“Ole hyvä ja näytä tietä.”
Ääneni oli kylmä ja piikikäs, sillä en pitänyt siitä, että Kharon sai näinkin suuren tehtävän. Mutta minä tiesin, että tämä oli välttämätöntä, jos halusimme oikeasti voittaa hyökkäyksen. Kharon sattui olemaan ainoa meistä, joka tunsi Eloklaanin reviirin ja sen salat.

Valkoturkkinen kollikissa liikkui sekametsässä kuin vanha tekijä, hän katseli tarkasti ympäristöään ja näytti tietävän tasan tarkkaan, minne olimme matkalla. En voinut olla miettimättä sitä mahdollisuutta, että Kharon kaipasi Eloklaaniin ja pettäisi meidät tilaisuuden tullen. Päivänsäde oli vakuuttunut siitä, että voisimme luottaa entiseen eloklaanilaiseen, mutta minä en ollut lainkaan yhtä varma. Minun oli vain luotettava tyttäreeni ja hänen arviointikykyynsä.
Ylitimme joen puunrunkosiltaa pitkin. Jouduimme odottamaan pienen hetken joen vastarannalla ennen kuin kaikki olivat päässeet yli. Sitten matkamme jatkui taas syvemmälle lumiseen metsään.
Kharon nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olimme lähellä. Koko joukko pysähtyi ja hetken seisoimme paikoillamme hiljaa kuin mitkäkin typerykset. Metsä oli aivan hiljainen, kuin se olisi odottanut meidän liikettämme. Kharonin katse käväisi taivaalla, ja sitten vakavan kollin katse kääntyi minuun:
“Kokoontuminen on aivan pian alkamassa. Voimme kai aloittaa suunnitelman?”
En pitänyt siitä, että kolli yritti tehdä päätöksiä minun puolestani. Siristin inhoten silmiäni ja leikin, etten ollut kuullut kollikissan sanoja. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
“Voimme aloittaa. Valitse seuraksesi yksi kuolonklaanilainen ja lähde Kharonin kanssa Eloklaanin leiriin”, komensin mustaa kissaa. Pimentovarjon ilme pysyi rauhallisena, kun tämä käänsi harmaansiniset silmänsä hyökkääjäkissoihin.
“Kaamoskukka, sinä lähdet mukaamme”, naaraskissa ilmoitti, ja pian tabbykuvioinen kollikissa käveli esiin kissajoukon seasta. Olin entistä vakuuttuneempi siitä, että klaanikissojen nimet olivat naurettavia. Kuka halusi soturinimekseen moisen nimen. Kaamoskukka muistutti lähinnä ihanan ystävällistä parantajakissaa, eikä karskia soturia. En voinut olla virnistämättä, kun tämä Kaamoskukka kulki ohitseni häntä pystyssä ja suuntasi Kharonin ja Pimentovarjon kanssa kohti Eloklaanin leiriä.

Odottelu tuntui kestävän ikuisuuden. Pakkanen pureutui ohuen turkkini läpi ja mitä syvemmälle kylmä pureutui, sitä enemmän kehoni alkoi täristä. Huomasin, etten ollut ainoa jota paleli. Kissat olivat pakkautuneet mahdollisimman lähelle toisiaan paetakseen hyytävää kylmyyttä. Juuri kun olin kyllästymässä odotteluun, kuulin Kharonin huudon. Se oli merkki meille hyökätä.
Nousin täristen ylös ja käänsin terävän katseeni hyökkääjien suuntaan:
“Kulkekaa perässäni. Leirin ulkopuolelle jäävät kiertävät erikseen leiriä ja huolehtivat, ettei kukaan pääse karkuun.”
Lähdin juoksemaan Kharonin ja kahden kuolonklaanilaiskissan jalanjälkiä pitkin kohti leiriä. Jäljet johdattivat meidät suoraan Eloklaanin leirin sisäänkäynnille. Mieleeni muistui se hetki, kun olimme käyneet vierailulla täällä ja ottaneet Päivänsäteen mukaamme. Voi niitä ihania, lämpöisiä muistoja!

Syöksyin kissajoukon edellä piikkihernetunneliin ja jatkoin matkaa aina sen toiseen päähän. Eloklaanin leirin pääaukio oli tyhjillään; ainoastaan kaksi soturia seisoivat leiriin aiemmin saapuneiden kissojen luona.
“Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi karvat pystyssä, kun hän huomasi minun saapuvan leiriin kannoillani parikymmentä muuta kissaa. Pian aukio oli täynnä kujakissoja ja kuolonklaanilaisia.
“Kyllä se sinulle pian selviää”, virnistin ja astelin Kharonin, Pimentovarjon ja Kaamoskukan ohitse kohti kissaa. Hän katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään, mutta välillä soturin katse harhautui takanani seisoviin kissoihin. Naaras oli juuri avaamassa suutaan, kun tein nopean syöksyn häntä kohti. Kissa päästi ilmoille kovaäänisen parkaisun, kun hän kaatui maahan iskun voimasta. Kujakissat päästivät riemukkaita ulvaisuja, kun eloklaanilainen räpiköi maassa allani.
Sivusilmälläni näin, miten aukiolle alkoi suorastaan tulvia unenpöpperöisiä, hämmentyneitä sotureita. He tuskin edes tiesivät mikä iski, kun kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät heidän kimppuunsa yhteistuumin. Hetkessä aukion hiljaisuus oli rikkoutunut ja nyt ilmoille kantautui jatkuvasti kissojen huudahduksia, kun he kävivät taisteluun toisiaan vastaan.
Olin juuri antamassa allani makaavalle naaraskissalle kuolettavaa iskua, kun tunsin jonkin heittäytyvän selkääni. Hyökkäys tuli niin yllättäen, että otteeni sinikilpikonnakuvioisen kissan kaulasta irtosi ja lennähdin hankeen toisen kissan alle. Näin vilauksen valkeasta turkista, kun kissa loikkasi pois päältäni. Kampesin itseni ripeästi pystyyn ja käännyin kohtaamaan kissan, joka oli sillä tavalla törkeästi käynyt kimppuuni!
Valkoturkkinen kolli seisoi edessäni ja katsoi minua ilmeettömänä. Tämän meripihkaisia silmiä koristi tummat rajaukset. Kissa ei ollut kooltaan järin suuri tai lihaksikas vaan siro ja kevytrakenteinen. Kun olimme hetken seisoneet keskellä taistelukenttää, eikä kissa tehnyt elettäkään hyökätäkseen, minä päätin tehdä aloitteen. Syöksyin kynnet ojossa kohti valkoturkkista soturia, mutta tämä väisti ketterästi liikkeeni syöksähtämällä sivuun. Aloin toden totta ärsyyntyä. Hän itse haastoi minut, mutta eikö hän aikonutkaan taistella? Sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa oli noussut ylös ja hän lähti juoksemaan meitä kohti. Puuterimainen lumi pöllysi hänen perässään kissan juostessa eteenpäin. Selvästi hän oli ottanut minut kohteekseen ja joutuisin näemmä taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Eloklaanilaiset sitten osasivat olla epäreiluja!

//Eloklaanin leirissä olevat, kujakissat ja Kuolonklaanin hyökkääjät saavat vapaasti kirjoitella taistelusta :)

Järkäleloikan lohduttavat sanat koskettivat sydäntäni. Hento, kiitollinen hymy piirtyi kasvoilleni.
"Olen varma, että se ottaisi", vastasin kumppanini kysymykseen. "Kenties se ottaisi meidät molemmat."
Kuuntelin hiljaa, kun Järkäleloikka vastavuoroisesti kertoi minulle Pimeyden Metsästä. En ollut odottanut vähempää paikalta, jonka nimi kirjaimellisesti sisälsi sanan "pimeys". Toisaalta Kuolonklaanissa kissat tuntuivat olevan muutenkin mieltyneitä kaikkeen synkkyyteen ja kuolemaan liittyviin asioihin, joten ei sinänsä ollut ihme, että he uskoivat johonkin Pimeyden Metsään.
"Turha meidän on murehtia kuolemanjälkeistä elämää vielä", hymähdin lopulta ja kohotin katseeni tummalle taivaalle, josta maata kohti leijaili valkoisia hiutaleita. "Onhan tässä vielä maanpäällinen elämäkin elettävänä."
Se sai minut ajattelemaan nykyistä tilannettani Kujakissayhteisössä. En ollut enää lainkaan varma siitä, halusinko samoja asioita, kun Keijukainen ja muut. Toki halusin saada oikeutta, mutta en voinut olla ajattelematta sitä hirveää vaihtoehtoa, että jompikumpi meistä ei ehkä palaisi kotiin elossa.
"Millaisia unelmia sinulla on?" kysyin Järkäleloikalta yhtäkkiä ja laskin katseeni takaisin häneen. "Haluatko viettää koko loppuelämäsi yhteisön kaltaisessa paikassa?"

//Järksy? <3

Pudistin päätäni vastaukseksi Päivänsäteelle, joka oli kysynyt, olivatko asiat metsässä muuttuneet sitten viime käyntini.
"Tämä metsä on pysynyt inhottavan samanlaisena. Olisi ollut mukava yllätys, mikäli metsän tilalle olisi ilmestynyt korkeita kaksijalkojen kivipesiä tai ukkospolkuja ja kaksijalkalan tähtiä", lausahdin rennosti päätäni pudistellen. Olisin viettänyt mieluummin aikaa missä tahansa kaksijalkalassa kuin metsässä, jossa oloni oli koko ajan turvaton.
"Ainoa positiivinen muutos oli Punatähden kuolema. Tosin Henkäystähti on huomattavasti ankarampi päällikkö, vaan ei se minua haittaa, kunhan hän pitää lupauksensa", lisäsin vielä kääntäessäni katseeni Päivänsäteeseen, joka kuunteli minua rauhallisesti. Naaras nyökytteli päätään:
"En usko, että hän uskaltaa kääntyä meitä vastaan. Hänkin selvästi tahtoo kukistaa Eloklaanin, eikä Kuolonklaani pysty siihen ilman meitä."
"Olet aivan oikeassa. Sulkavirta kertoi, että Kuolonklaanin reviirin lähimailla on kaksijalkala", vaihdoin aihetta yllättäen ja Päivänsäde loi minuun kysyvän katseen.
"Ajattelitko käydä siellä?" harmaa naaraskissa kysyi ja siristi tummia silmiään. Kohautin lapojani.
"Sieltä saattaisi tarttua mukaan yksi jos toinenkin kissa, joka olisi valmis taistelemaan meidän puolellamme", kasvoilleni hiipi tyytyväinen virnistys. Erityisesti kotikisut ja kaksijalkalan kujilla nälkää näkevät kulkukissat olivat naurettavan helppoja puhua puolellemme. Jos löytäisimme edes pari lähes yhtä hiirenaivoista kissaa mitä moni Kujakissayhteisön jäsen oli, yhteisö saisi edes vähän lisävahvistusta. En halunnut lähteä sotaan näin säälittävällä joukolla.
"Totta, uusista jäsenistä ei olisi haittaa", Päivänsäde nyökytteli taas päätään, "ajattelitko lähteä yksin?"
"En, se jos jokin olisi typerää ja liian suuri riski. Härmä ja Rubiini voisivat olla juuri sopivia lähtijöitä. Sinä saat ilmoittaa heille, että he lähtevät mukaani heti huomenna auringonnousun aikaan", käskytin Päivänsädettä. Kahta kissaa ei näkynyt yhteisön väliaikaisessa leirin kaltaisella aukiolla, enkä tosiaankaan aikonut lähteä etsimään heitä metsästä. Päivänsäteeltä tuntui sujuvan metsässä tarpominen, joten hän sai luvan toimia tänään juoksupoikanani.

//Päivi?

Järkäleloikan ajatukset eivät olleet koskaan olleet näin kirkkaita ja selkeitä. Nyt kolli tiesi mitä hän halusi ja millä oli väliä. Tyrskytiikerillä ja heidän kumppanuudellaan oli väliä. Samassa kujakissayhteisön suunnitelma tuntui paljon vähäpätöisemmältä asialta eikä se ollutkaan koskaan ollut hänelle niin tärkeä asia. Ainoa syy miksi Järkäleloikka välitti siitä, oli Tyrskytiikeri. Järkäleloikka halusi kostaa Mesitähdelle kollin tekemät vääryydet hänen kumppaniaan kohtaan. Tummaturkkinen kissa hymähti. Kuinka hyvältä tuntuikin ajatella raidallista kissaa vain ja ainoastaan hänen oma kumppaninaan.
"Näiden kuiden kuluessa olet vihdoin oppinut hymyilemään", Tyrskytiikeri vitsaili Järkäleloikalle, jonka hymy oli edelleen hieman omintakeinen. Kolli tuuppasi raidallista kissaa tuhahtaen ja syventyi kuuntelemaan kollin kertomusta Tähtiklaanista. Hänestä Tähtiklaani kuulosti hieman suopeammalta ja anteeksiantavaisemmalta paikalta, mitä Pimeyden Metsä oli. Järkäleloikka oli koko ikänsä uskonut Pimeyden Metsään ja oppilaana hän vannoi keskittyvänsä sen palvelemiseen. Nyt hänen uskonsa tuntui olevan hieman koetuksella eikä Järkäleloikka ollut täysin varma mitä mieltä hän oli siitä.
"Tyrskytiikeri, minä uskon, että pääset Tähtiklaanin. Et ole lopullisesti turmeltunut, minä... minä en pidä sinua pahana kissana, Tyrskytiikeri. Minä näen sinussa paljon hyvää", Järkäleloikka naukui ja uskaltautui katsomaan toista hieman lämpimästi. Hän halusi taata kollille turvallisen paikan hänen luonaan.
"Mitä sinä luulet, ottaisiko Tähtiklaani minut kuollessani joukkoihinsa?" Järkäleloikka kysyi hiljaisella ja pohtivaisella äänellä. Olisiko Pimeyden Metsään uskova tai uskonut kissa sinne tervetullut? Kuolonklaanin arvot eivät enää tuntuneet palvelevan kollia ja hänestä tuntui, että saattaisi olla aika kehitellä omat arvot. Tyrskytiikerin kysymys Pimeyden Metsästä hätkähdytti kollin perinpohjaisesti. Millainen paikka se oikeastaan oli? Kolli otti oman aikansa miettimiseen, kunnes räpäytti sinertäviä silmiään ja kääntyi kumppaninsa puoleen.
"Se on kurja ja synkkä paikka. Minä en usko, että Pimeyden Metsä on täysin erilainen mitä Tähtiklaani ja on sielläkin hyviä kissoja. Pimeyden Metsä ei ehkä vain ole yhtä sellainen... kirkas. Enemmänkin pimeä, heh. Nimensä mukaisesti", Järkäleloikka selitti hieman epävarmasti. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt kunnolla millainen paikka se oli.
"Pimeyden Metsä vain ohjaa tekojamme ja takaa paikan kuolemamme jälkeen", tummaturkkinen sanahti vielä ja laski katsettaan. Oliko hän koko ajan uskonut johonkin mistä ei edes tiennyt paljoa? Järkäleloikka halusi sanoa vielä jotain, mutta sanat eivät vain tulleet hänen suustaan. Siispä hän tyytyi vain nojailemaan kumppaniinsa ja katselemaan taivasta, lumisateen peittäessä heitä hentoon lumihuntuun. Tämä oli Järkäleloikan mielestä suorastaan täydellinen hetki. Aika ja maailmankaikkeuskin tuntui pysähtyvän. Kuin tämä hetki ja maailma olisi vain heidän. Järkäleloikka kehräsi hieman ja sulki silmänsä autuaana. Olisipa jokainen hetki tässä maailmassa yhtä kaunista katseltavaa.

//Tyrskyli? <3

Kujakissayhteisö oli pitkän vaelluksen jälkeen viimein saapunut kohteeseensa. Keijukainen, Päivänsäde ja Kharon olivat käyneet tapaamassa Kuolonklaanin päällikköä. Nefiri olisi itsekin ollut kiinnostunut lähtemään mukaan; hän halusi palavasti nähdä, millaista elämä klaanissa oli ja miten sen johtaja onnistui pitämään niin suuren joukon kissoja kurissa. Erakko tyytyi kuitenkin kuuntelemaan kolmelta klaanissa vierailleelta kissalta vierailusta. Hän ei näiden kuiden aikana ollut päässyt tarpeeksi lähelle Keijukaista, jotta kujakissayhteisön johtajatar olisi luottanut hänet mukaan. Toisaalta Nefirin oli myönnettävä, ettei hän ollut oikeastaan yrittänytkään. Mielistely ja toisten vuoksi matelu ei tullut naaraalta luonnostaan, eikä Keijukainen vaikuttanut tarpeeksi miellyttävältä kissalta, jotta hän olisi tähän halunnut lähemmin tutustua kaverimielessä. Tietysti kujakissojen johtaja vaikutti ystävälliseltä, mutta painotus tosiaan oli sanalla “vaikutti”.
Rubiini oli lähtenyt myös mukaan kaksijalkalasta. Silver oli joutunut jäämään taakse, joten hän oli pyytänyt Nefiriä katsomaan nuoren naaraan perään. Tietysti hän tekisi sen muutenkin aivan mielellään. Vaikka Rubiini oli jo täysikasvuinen ja osasi pitää huolta itsestään, Nefiri ei voinut olla huolehtimatta hänestä. Nämä klaanikissat olivat vaarallisia, eikä hän todellakaan halunnut Rubiinin kokevan samaa kohtaloa kuin Isa.
Nefiri löysi itsensä kummallisesta tilanteesta huomatessaan, että kantoi huolta myös Rubiinin ystävästä, Pähkinästä. Eivät häntä yleensä oikeastaan kiinnostaneet muiden kissojen voinnit, jos he eivät olleet hänen ystäviään tai perhettään. Pähkinä vaikutti kuitenkin vakavasti sairaalta, ja Nefiri pohti usein, miten Rubiini tulisi reagoimaan ystävänsä väistämättömään kuolemaan. Vaikka hän ei itse ollut läheinen Pähkinän kanssa, näki hänkin miten kujakissa kävi päivä päivältä heikommaksi. Nefirin ei tarvinnut olla pessimisti käsittääkseen, ettei Pähkinä enää tuosta paranisi.

Pähkinän kuolema saapui kuitenkin aiemmin kuin Nefiri oli odottanut. Palattuaan metsästysretkeltä hän löysi Rubiinin maasta Pähkinän viereltä. Valkoisen naaraan itku ja sydäntä särkevä mouruna riittivät kertomaan hänelle, että Pähkinä oli kuollut.
Nefiri pudotti kiinni saamansa hiiren maahan ja kiirehti Rubiinin vierelle. Hän vilkaisi nopeasti Pähkinän elotonta ruumista varmistaakseen, että erakko oli tosiaan kuollut. Nefiri kuitenkin jähmettyi, kun huomasi veritahrat raidallisen naaraan turkilla. Hänen katseensa siirtyi vuoroin Rubiinista Pähkinään etsien selitystä tapahtuneelle. Mitä ihmettä oli sattunut? Pähkinä ei selvästi ollut kuollut sairauteensa.
Nyt ei kuitenkaan ollut aika alkaa selvittämään Pähkinän kuolinsyytä. Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että Rubiini oli juuri menettänyt rakkaan ystävänsä. Nefiri tiesi, ettei ollut erityisen hyvä tällaisissa asioissa, mutta hän halusi tehdä parhaansa ollakseen nuoremman naaraan tukena. Hän istuutui maahan Rubiinin viereen ja laski hellästi häntänsä tämän selän päälle.
“Rubiini, otan osaa”, Nefiri maukui hiljaa. Hän nojasi hiukan valkoista naarasta vasten yrittäen yhtä aikaa lohduttaa sekä lämmittää tätä lehtikadon kylmyydessä. “Pähkinä on nyt paremmassa paikassa. Häneen ei enää satu.”

//Rubiini?

Pähkinä: 4kp - R.I.P. <3

Tyrskytiikeri: 11kp -

Rubiini: 5kp -

Päivänsäde: 14kp -

Järkäleloikka: 6kp -

Keijukainen: 12kp -

Roska: 5kp -

"Onnistuu", vastasin Keijukaiselle, joka halusi minun selvittävän yhteisön jäsenten kykyjä taistella lumessa. Lunta nimittäin riitti ihan riesaksi asti, ja se vaikuttaisi kokemattomampien kissojen liikkeisiin ilman kunnon perehdytystä. Onneksi Kharon oli kouluttanut minua ja Menninkäistä viime lehtikatona metsässä ja olimme päässeet tutustumaan uuteen elementtiin etukäteen.
Uskoni yhteisön jäsenten sopeutuvaisuuteen oli kuitenkin luja, ja tiesin, että sinnikkyydellä ja kurinalaisuudella hekin oppisivat tarvittavat taidot. Pitäisin siitä henkilökohtaisesti huolen.

Koulutus alkoi heti seuraavana aamuna. Yhteisö oli yön aikana kohdannut traagisen menetyksen, kun Rubiini kertoi joutuneensa tappamaan sairauden heikentämän Pähkinän tämän sitä pyydettyä. Minusta tilanne oli hyvin valitettava, etenkin Rubiinin kannalta, sillä hän oli ollut hyvin läheinen Pähkinän kanssa. Toivoin, että arpiturkkinen naaras pystyisi kaikesta huolimatta keskittymään päälimmäisimpänä olevaan tehtävään.
Joukkojemme voima oli heikentynyt jo kolmella kissalla Ruskalinnun ja Pähkinän kuoltua sekä Sulkavirran palattua takaisin Kuolonklaaniin. Olihan meillä sentään apunamme Kuolonklaanin kissoja, mutta en suinkaan halunnut antaa Kujakissayhteisöstä heikkoa kuvaa klaanikissoille.
Kävin yksitellen läpi jokaisen yhteisön jäsenen lukuun ottamatta Keijukaista, Kharonia ja Tyrskytiikeriä. Joukon nuorimmilla, Roskalla ja Hyökyaallolla, oli selvästi eniten harjoiteltavaa, mutta olin huomannut, että lumi tuotti vaikeuksia myös vanhemmille kissoille. Seuraavan puolen kuun aikana olisi siis harjoiteltava ahkerasti.
Iltapäivään mennessä oli saanut käytyä kaikki kissat läpi. Yritin ensin etsiä Kharonia, mutta kumppanini oli kuulemma lähtenyt saalistamaan veljensä kanssa jokin aika sitten, joten niinpä lyöttäydyin kasvatti-emoni seuraan yhteen pesistä.
"Olemme niin lähellä tavoitteemme saavuttamista, etten tiedä, miten pystyn nukkumaan seuraavan puolen kuun aikana", sanoin hieman vitsailevasti harmaalle naaraalle. Asetuin makaamaan hänen lähelleen ja vedin käpäläni vatsani alle. "Näyttävätkö asiat muuttuneen paljonkin täällä sitten viime käyntisi?"

//Keiju?

Yli kuun kestänyt matka oli viimein ohi, ja olimme saapuneet klaanien lähelle. Jostain syystä olin kuvitellut paikan jotenkin ihmeellisempänä, mutta se olikin vain ihan tavallista metsää. Keijukainen ja Päivänsäde olivat liittoutuneet Kuolonklaanin kanssa ja saisimme sotaan kuolonklaanilaisia avuksemme.
Minä itse en juurikaan välittänyt taistelemisesta, mutta Keijukaisen mukaan joutuisin osallistumaan hyökkäykseen sen tapahtuessa keskellä yötä, kun Eloklaanin leiri olisi miltei tyhjillään. Tarkoituksena oli ajaa Eloklaani pois leiristään kuolonklaanilaisten avulla ja samalla tehdä selvää mahdollisimman monesta eloklaanilaisesta. Itse Mesitähti tapettaisiin vasta myöhemmin, kunhan Kujakissat saisivat levätä, sillä kaikki olivat väsyneitä pitkästä vaelluksesta. Me olimme toistaiseksi asettuneet Kuolonklaanin reviirin itäpuolelle. Keijukainen oli kieltänyt ketään ylittämästä Kuolonklaanin rajaa. Rangaistuksena rajan ylittämisestä olisi kuulemma kuolema tai kammottava loppuelämä.
Olisin mielelläni mennyt tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä ja tarkkailemaan kuolonklaanilaisia lähempää, mutta halusin pitää henkeni, joten tyydyin silmäilemään kaikkea rajan toiselta puolelta.
Olin kertonut Keijukaiselle lähteväni saalistamaan, mutta todellisuudessa vaeltelin Kuolonklaanin rajan tuntumassa ja silmäilin heidän reviiriään. Kerran olin nähnyt kuolonklaanilaiskissojen joukon, joka Kharonin kertomusten mukaan oli rajapartio. Olin kuullut valkoisen kissan kertovan siitä Hyökyaallolle; rajapartio oli ikään kuin kujapartio, joka varmisti, ettei tuntemattomia ollut eksynyt Kuolonklaanin reviirille. Onnekseni kuolonklaanilaiset eivät olleet huomanneet minua, sillä en halunnut kenenkään kiinnittävän minuun huomiota.
Lopulta pienen tutkimusretken päätteeksi päädyin vain palaamaan ilman saalista takaisin väliaikaiseen leiriimme, jonka olimme rakentaneet saavuttuamme tänne.

Hiljainen kehräys kumpusi rinnastani tuntiessani Järkäleloikan hännän kietoutuvan omani ympärille. Kolli nojasi minua vasten, ja hänen hengityksensä tuntui lämpimänä kaulaani vasten. En ollut ikinä ollut yhtä onnellinen kuin tänä kyseisenä hetkenä.
Järkäleloikka kyseli minulta Tähtiklaanista.
“Kuten olen sinulle jo aiemmin kertonut, Tähtiklaani on paikka, jonne kissa siirtyy kuolemansa jälkeen. Tähtiklaanissa asuvat muinaiset esi-isämme, jotka ovat aikanaan palvelleet omia klaanejaan ja siirtyneet sen jälkeen Hopeahäntään varjelemaan heidän jälkeensä tulevia sukupolvia”, selitin kumppanilleni. "Periaatteessa kenen vain, joka uskoo Tähtiklaaniin, pitäisi päästä sinne, mutta en olisi siitä niin varma. Esi-isät tuskin ottavat joukkoonsa kaikista turmeltuneimpia."
Huokaisin hiljaa ja laskin leukani hetkeksi Järkäleloikan pään päälle. Olin rentoutunut mutta samaan aikaan vatsassani tuntui siltä kuin siellä olisi lepatellut perhosparvi. Kollin läheisyys tuntui samaan aikaan kotoisalta että vieraalta.
"Millainen Pimeyden Metsä sitten on?" kysyin Järkäleloikalta. "Olen kuullut siitä puhuttavan vain ohimennen, mutta en oikeastaan tiedä siitä yhtään mitään - paitsi tietysti sen, että se on Tähtiklaanin tavoin paikka, jonne kissa voi päätyä elämän päätyttyä maan päällä."

//Järksy? <3

Henkäystähden ehdotus Päivänsäteen jättämisestä pois ensimmäisestä hyökkäyksestä oli järkeenkäyvä. Olisi ollut typerää paljastaa salainen aseemme eloklaanilaisille, jos Mesitähti itse ei olisi edes paikalla. Se antaisi kollille turhan paljon aikaa miettiä, mitä hän tunsi vai tunsiko mitään vastasyntyneenä kaapattua pentuaan kohtaan. Päivänsäde ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta naaras lopulta myöntyi ilman vastusteluita – ei hänellä toisaalta ollut edes mahdollisuutta kieltäytyä.
"Ovatko kujakissasi valmiita, jos hyökkäys tapahtuu heti seuraavan täydenkuun aikaan? Ellette tiedä, se on alle puolen kuun kuluttua", raidallinen kuolonklaanilaiskolli lausahti lattealla äänellä ja osoitti kysymyksensä minulle.
"Tietysti ovat. Sinun ei tarvitse murehtia hyökkäyksestä, kunhan vain pitelet Mesitähden kokoontumisessa tarpeeksi kauan", lausahdin kylmällä äänellä. Tämä oli minun taisteluni ja tahdoin tehdä päätökset siitä itse. Henkäystähti kuitenkin pudisteli päätään:
"Jos tahdot kuolonklaanilaisia mukaan hyökkäykseen, minun on tiedettävä mitä tapahtuu." Pyöräytin turhautuneena silmiäni, vaikkei kollin lausahdus tullutkaan yllätyksenä. Katseeni kääntyi Kharonin puoleen, sillä kolli oli harmittavan iso tekijä hyökkäyksen suunnittelussa.
"Samapa tuo, mutta minä teen lopulliset päätökset hyökkäyksen suhteen. Kharon, mitä kautta meidän on järkevintä hyökätä Eloklaanin leiriin kokoontumisen aikana?" esitin kysymyksen valkoturkkiselle kollille. Hän käänsi eriväristen silmiensä katseen minuun, kollin ilme oli varsin mitäänsanomaton, kun hän vajosi hetkeksi miettimään vastaustaan.
"Eloklaanilaiset kulkevat kokoontumiseen Hehkulammen eteläpuolelta. Sitä on siis vältettävä. Sekametsän läpi kulkeminen lienee turvallisin vaihtoehto meidän kannaltamme, pääsemme ylittämään joet kaatunutta puunrunkoa ja astinkiviä pitkin", entinen eloklaanilainen tokaisi. Reitti oli minulle epäselvä, mutta Kharon tuntui tietävän mistä puhui.
"Eli se on siis reittimme. Montako kuolonklaanilaista sinä annat minun mukaani, Henkäystähti?" kysyin ja käänsin pistävän katseeni Kuolonklaanin päällikköön. Henkäystähti siristi silmiään ja vilkaisi Pimentovarjoa mietteliäästi.
"Luulisi kymmenen riittävän. Leiriin on jätettävä myös sotureita mahdollisten vihollisten varalta. Pimentovarjo saa luvan osallistua hyökkäykseen ja johtaa kuolonklaanilaisia", harmaa kolli tokaisi. Se sai Kharonin avaamaan taas suunsa:
"Eikö se ole epäilyttävää, jos varapäällikkö ei osallistu kokoontumiseen?" Henkäystähden terävä katse käännähti mustasta Pimentovarjosta Kharoniin. Valkea kolli kohtasi tyynesti Kuolonklaanin päällikön katseen.
"Voimme sanoa hänen vilustuneen. Eloklaanilaiset ovat niin hiirenaivoisia, etteivät he osaa epäillä mitään", kolli tuhahti.
"Loistavaa, suunnitelma on siis pääpiirteittäin tässä ja kokous voinee päättyä. Tulemme täysikuun iltana taistelijoideni kanssa takaisin, nappaamme kuolonklaanilaiset matkaan ja hyökkäämme kuuhuipun hetkellä Eloklaanin leiriin", selostin tulevat tapahtumat selvittääkseni, että olimme kaikki ymmärtäneet suunnitelman samalla tavalla. Henkäystähti nyökkäsi.
"Siihen saakka sinun joukkosi pysyttelevät visusti Kuolonklaanin rajan ulkopuolella. Mikäli kohtaamme kujakissoja reviirillämme, Kuolonklaanista tulee sillä silmänräpäyksellä vihollisenne", päällikkö sanoi vakava ilme kasvoillaan. Se kertoi hänen olevan tosissaan, enkä tosiaan tahtonut riskeerata suunnitelmaa. Kujakissoille olisi tehtävä selväksi, etteivät he saaneet missään tilanteessa ylittää rajaa.
"Tietysti, niinhän me sovimme. No niin, Päivänsäde ja Kharon, me voimme palata takaisin", tokaisin ja viitoin kumppanukset perässäni ulos Kuolonklaanin päällikön pesästä. Kiersimme lammen, johon vesiputous laski ja ohitimme kaatuneen kuusipuun. Kuolonklaanilaiset silmäilivät meitä tarkasti ja piikkihernetunnelille päästyämme, kohtasimme yhden klaanin sotureista. Hän siristi silmiään, mutta väistyi tieltämme ja päästi meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella käänsin katseeni Päivänsäteeseen.
"Tästä tämä lähtee. Meillä on puoli kuuta aikaa vahvistaa joukkojamme. Tahdon, että sinä selvität kunkin Kujakissayhteisön jäsenen kykyjä taistella lumessa. Kouluta jokaista sen verran kuin ehdit. Haluan näyttää kaikille, että kujakissani kykenevät mihin vain", sanoin matalalla äänellä. Olisi kerrassaan häpeällistä, jos häivisimme taistelun Eloklaania vastaan, vaikka osa heidän joukoistaan eivät edes olisi leirissä taistelun aikana.

//Päivi?

Järkäleloikka värähti Tyrskytiikerin kosketuksesta. Ensimmäistä kertaa hän uskaltautui jopa nauttia siitä ja myöntää itselleen, että se tuntui hyvältä. Kollin kasvoille muodostui hienoinen hymy ja hän yritti parhaansa hymyillessään lempeästi. Kollikissan sydän sykähti, kun Tyrskytiikeri naukui, että ei nähnyt tummaturkkista kissaa pelkkänä ystävänään ja pienen tauon jälkeen lisäsi pitävänsä siitä, jos saisi kutsua Järkäleloikkaa kumppanikseen. Entisestä kuolonklaanilaisesta tuntui, että hänen sydämensä hakkaisi tiensä irti hänen rinnastaan. Järkäleloikka ei saanut katsettaan irti Tyrskytiikerin kasvoista ja lopulta tajusi sanoakin jotain:
"Minäkin pitäisin siitä kovin, kumppani."
Järkäleloikan kasvoilla oli hienoinen virne, kun hän kutsui yhteisöläistä kumppanikseen. Tämän onnellisempi hän ei voisi enää olla.
"Teet minut onnelliseksi, Tyrskytiikeri. Haluan vain, että sinä tiedät sen", kolli sopersi toiselle ja väräytti korvaansa. Oli hyvin harvinaista, että kollin katseessa oli lämpöä, mutta nyt sitä oli havaittavissa. Hänen katseensa oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Tyrskytiikerille, hänen Tyrskytiikerilleen. Järkäleloikka halusi suojella kollia hengellään ja oli valmis tekemään vaikka ja mitä toisen hyväksi. Hän halusi pitää Tyrskytiikerin, hänen kumppaninsa turvassa.
"Ajatella, että me olemme nyt takaisin täällä. Täältä kaikki alkoi", Järkäleloikka naukaisi hiljaisella ja matalla äänellä. Hänen päässään vilisi erinäisiä muistoja hänen oppilasajoistaan, pentuajoistaan hänellä ei ollut kovinkaan paljoa muistoja; ainakaan kovin hyviä.
"Mainitsit minulle joskus Tähtiklaanista, olisin kiinnostunut kuulemaan siitä lisää. Millainen paikka se on? Vastaako se Pimeyden Metsää? Tiedätkö sinä mitään Pimeyden Metsästä?" tummaturkkinen kissa kysyi ja hivuttautui vaivihkaa lähemmäksi kumppaniaan. Aluksi kollien hännät vain hipaisivat toisiaan, mutta tovin jälkeen Järkäleloikka rohkaistui ja hän kääräisi häntänsä toisen hännän ympärille. Järkäleloikka nojautui hellästi rotevaan Tyrskytiikeriin ja hautasi kasvonsa kumppaninsa kaulaan. Kollikissa tunsi suurta lämpöä sydämessään nojaillessaan kolliin, johon hän oli halunnut nojata jo kuiden ajan näin.

//Tyrsky? <3

"Näin on", vahvistin virnistäen Keijukaisen sanoman. "Hänen tappamisensa ei tuota minulle ongelmaan." Ja se oli totta - olin harjoitellut kuin hullu koko elämäni ajan, enkä tuntenut Eloklaanin päällikköä kohtaan mitään muuta paitsi syvää halveksuntaa.
Henkäystähti tutkaili minua silmät viiruina. Vastasin hänen katseeseensa järkähtämättä. Halusin kollin ymmärtävän, että ainoa asia, joka minua yhdisti Mesitähteen, oli sama veri. Lopulta Kuolonklaanin päällikkö kääntyi jälleen Keijukaisen puoleen.
"Eikö ole aika riski laittaa noin nuori ja kokematon kissa klaanipäällikköä vastaan?" Henkäystähti epäili.
"Voi, sinun ei tarvitse huolehtia Päivänsäteestä - hän on kokeneempi kuin miltä näyttää", kasvattiemoni vakuutteli, eikä hän selvästikään ollut mielissään siitä, että kolli aliarvioi taitojani. Suoraan sanottuna minäkään en ilahtanut siitä, mutta nielin kärkkään vastalauseeni, sillä en halunnut mutkistaa asioita enempää kuin se oli tarpeen.
"Jos suunnitelmamme on hyökätä Eloklaanin leiriin täydenkuun kokoontumisen aikana, en usko, että Päivänsäteen on tarpeen osallistua ensimmäiseen hyökkäykseen", Kuolonklaanin päällikkö sanoi, ja sen kuuleminen sai niskakarvani nousemaan pystyyn kiihtymyksestä. Miten tuo hiirenaivo saattoi edes kuvitella jättävänsä minut pois tehtävästä, jonka saavuttamista kohti olin ponnistellut koko ikäni?
"Miksiköhän niin?" kysyin hieman murisevalla äänellä ja yritin pysytellä vielä rauhallisena. Myös Keijukainen katsoi päällikköä tiukasti, vaatien selitystä moiselle ajatukselle.
"Mesitähti ei ole leirissä täydenkuun kokoontumisen aikaan, joten sinua ei tarvita siellä silloin. Sen sijaan seuraavassa taistelussa, jossa myös itse Eloklaanin päällikkö on oletettavasti mukana, voimme käyttää sinua salaisena aseena häntä vastaan", Henkäystähti selitti rauhallisesti. Kuuntelin kollin suunnitelmaa edelleen vähän epäluuloisena - en pitänyt ollenkaan siitä, että minua oltiin jättämässä pois taistelusta, vaikkakin vain osaksi ajasta. "Kun hän on jo menettänyt leirinsä ja tullut ajetuksi ahtaalle, kauan sitten kaapatun pentunsa kohtaaminen taistelutantereella sekoittaa pakkaa varmasti vielä lisää, ja tilanne kääntyy meidän eduksemme."
"Olen samaa mieltä kanssasi", Keijukaisen toteamus sai minut kääntämään katseeni harmaaseen naaraaseen. Tuijotin häntä hetken pienen epäuskon vallassa, mutta lopulta en voinut muuta kuin myöntyä ajatukselle - kun Yhteisön johtaja oli tehnyt päätöksensä, minulla ei ollut enää tilanteessa kauheasti sananvaltaa. Sitä paitsi, jos Keijukainen piti suunnitelmaa hyvänä, silloin sen täytyi olla sitä.
Henkäystähti nyökkäsi tyytyväisen oloisena yhteisymmärryksen löytymisestä. "Jotta salainen aseemme pysyy salaisena, sinun tulee pysytellä kaukana Eloklaanin reviiriltä, jotta kukaan ei näe sinua", hän maukui minulle.
Tukahdutin huokauksen. "Selvä on", vastasin niin neutraalisti kuin kykenin.

//Keiju, Kharon, Pimento?