//TAISTELUTARINA, 7TaP

En liiemmin viettänyt kallista aikaani Tyrskytiikerin inhottavassa seurassa – en etenkään kahdestaan hänen kanssaan – mutta tänään oli poikkeus. Päivänsäde oli yllättäen anonut lupaa jäädä pois partiosta, ja koska perijättäreni oli todella näyttänyt väsyneeltä, olin antanut hänelle luvan laiskotteluun.
Aivan sattumalta olimme Tyrskytiikerin kanssa törmänneet Koivumetsässä kahteen kissaan, joista molemmat löyhkäsivät vahvasti Eloklaanilta. En voinut uskoa, että Eloklaanin jäsenet olivat rikkoneet asettamiani sääntöjä ja ylittäneet rajan noin vain! Koppavaksi osoittautunut kilpikonnalaikukas naaras sai minut raivostumaan. Hän koetteli hermojani hymyissä suin siihen saakka, kunnes minulle riitti. Tein varoittamatta nopean syöksyn suulasta kakaraa kohti, ja eloklaanilaisen hymy hyytyi hetkessä. Tämä parkui ystäväänsä – jonka nimi avunhuudosta päätellen oli Hallavarjo – avukseen. Valkea kolli ei aikaillut, vaan syöksyi minua kohti pelastaakseen klaanitoverinsa.
Tyrskytiikeri ei tiedetysti ollut tunnettu ketteristä ja nopeista liikkeistään, joten hänen takiaan laikukas naaras pääsi livahtamaan pakoon. Ihme kyllä raidallinen kujakissa ymmärsi lähteä hänen peräänsä. Kanssani taisteleva eloklaanilaiskolli oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija. Se tuki ajatustani siitä, ettei Eloklaanissa juurikaan panostettu taisteluharjoituksiin, toisin kuin Kuolonklaanissa. Valkea kissa yritti sivaltaa minua kynsillään. Vaikken itsekään ollut mikään ketterin kissa, onnistuin väistämään ongelmitta huonon taistelijan kynnet. Ennen kuin vihollinen ehti edes tajuta, vastasin hänen hyökkäykseensä samanlaisella sivalluksella. Kolli ei ehtinyt väistää kynsiäni, vaan ne iskeytyivät kipeän näköisesti ja kuuloisesti toisen kuonoon. Punainen veri roiskahti haavasta kollin vitivalkealle turkille ja tämä parahti kivusta. En antanut armoa, vaan kävin uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa loikaten viholliseni päälle. Hallavarjoksi kutsuttu kolli yritti kamppailla vastaan, muttei mennyt kauaakaan kun sain jo painettua hänet alleni maahan. Kolli makasi allani kyljellään, kun minä seisoin hänen niskansa takana toisen käpälän kynnet hänen päänsä päällä ja toisen kaulalla. Hetken kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta kun puristin kynsiäni aina vain lujemmin hänen kaulaansa, hän lopetti.
"Tämä ei ole teidän reviiriänne", sihisin hampaat irvessä viholliseni korvaan, "mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"
Kolli yritti vastata jotain, mutten halunnut kuulla hänen turhia sanojaan, joten nostin kollin pään päällä lepäävän käpälän ylös ja iskin sillä häntä kasvoihin. Kissa sähähti ja alkoi taas rimpuilla, mutta kuten ei aiemminkaan, ei siitä nytkään tullut mitään.
"Se kysymys ei ollut esitetty sinulle, hiirenaivo. Mutta tämä on: missä Eloklaanin uusi leiri sijaitsee?" kysyin kylmällä äänellä, vaikka tiesin, että tuskin saisin vastausta kysymykseeni. Tämä turha kissa vaikutti juuri sellaiselta, joka ajatteli klaaniaan ja läheisiään loppuun saakka; olihan hän pelastanut klaanitoverinsa uhkarohkeasti, vaikka oli varmasti tiedostanut olevansa surkea taistelija. Minun mielestäni hänen tekonsa oli silkkaa typeryyttä. Ei nuoremmalla naaraalla näyttänyt olevan ongelmia pakenemisen kanssa, hän olisi varmasti selvinnyt ilman tätä tumpeloa.
"Sitä minä en kerro", soturi sähähti ja kierähti yllättäen selälleen, yrittäen iskeä kyntensä minuun. Vastaanotin alkaneen hyökkäyksen ja kamppailimme pienen hetken lumessa keskenämme. Me molemmat varmasti tiesimme, että tämä ei tulisi päättymään eloklaanilaisen kannalta hyvin. Oli säälittävää katsoa, kuinka kovasti hän yritti taistella henkikultansa puolesta. Jos tämä Hallavarjo olisi ollut puhelias tapaus, olisin voinut jättää hänet henkiin. Hän ei olisi palannut enää kotiklaaniinsa, vaan siirtynyt kanssamme yhteisön leiriin vahdittavaksi.
Mutta hän oli todistanut, ettei kunnioittanut minua lainkaan, enkä voinut antaa sitä anteeksi. Kun kamppailu päättyi minun saatua tiukka ote kollin kaulasta, oli aika lopettaa tämä sekoilu. En voinut käsittää, miten olin näin pitkäksi ajaksi jäänyt tasitelemaan tällaisen surkimuksen kanssa! Upotin hampaani syvälle kissan pehmeään kaulaan empimättä. En antanut hänelle mahdollisuutta sanoa enää mitään. Hänen puheensa oli puhuttu, ja nyt hän saisi katua sitä, ettei keksinyt parempaa sanottavaa. Mitä tiukemmaksi puristin otettani, sitä vaikeammaksi kollin hengittäminen kävi. Jossain vaiheessa hän kai alkoi panikoida, sillä kissa alkoi heilua armottomasti puolelta toiselle, yrittäen päästä irti otteestani. Eloklaanilaiset sitten olivatkin typeriä! Muka halusivat pelastaa kaikki, mutteivät kyenneet pelastamaan edes itseään. Tarvittiin enää vain viimeinen puraisu, ja tämä turha taistelu oli ohi. Hetkessä kissa valahti elottomaksi, kun veri tulvahti suuhuni. Irrotin otteeni vihollisesta ja katsoin häntä inhoten.
"Hyvää yötä, hiirenaivo", tuhahdin ja tönäisin käpälälläni elottoman soturin valkoista turkkia, joka oli alkanut kovaa vauhtia värjääntymään punaiseksi. Soturin sammuneet silmät olivat yhä auki ja ne osoittivat kohti taivasta, joka erottui yläpuolellamme koivupuiden alastomien oksien takaa. Tämä kissa totta tosiaan oli kuollut, ja se oli hänelle aivan oikein. Ei kukaan tuollainen ansainnut elää, se nyt vain oli tosiasia, jonka varmasti eloklaanilaisetkin olivat huomanneet. Mitä klaani teki soturilla, joka ei osannut taistella? Niinpä! Ei yhtään mitään.
Jätin kissan makaamaan maahan ja lähdin tallustamaan Tyrskytiikerin lumeen jääneitä jälkiä pitkin eteenpäin. En luottanut kujakissaan lainkaan, enkä olisi ihmetellyt yhtään, jos hän olisi pulassa. Minun olisi kuitenkin pelastettava hänet, sillä Kujakissayhteisöllä ei ollut varaa menettää enää yhtäkään jäsentä..

//Tyrsky?

Kharonin huoli sai minut entistä hätääntyneemmäksi - entä jos kuolema todella vartoi minua jossain aivan nurkan takana? Kun kumppanini yritti saada minua lähtemään mukaansa tapaamaan Härmää, tällä hetkellä yhteisön ainoaa parantajataitoista kissaa, en millään saanut itseäni ylös. Pelko ja epätoivo olivat naulinneet minut paikalleni, ja saatoin vain katsoa silmät kyyneleistä kosteina Kharonia, joka yritti patistella minua liikkeelle.
"Tuletko sinä?" Kharonin äänestä kuulsi turhautuminen. Mikäli en olisi ollut niin tolaltani, olisin käskenyt kollia varomaan äänensävyään. "Jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!"
Hengitin ilmaa hitaasti ensin sisään, sitten ulos, minkä jälkeen nousin hieman kankealta tuntuville jaloilleni ja tassutin Kharonin vierelle. Otin Kharonista tukea lähtiessämme valumaan hitaanpuoleisesti takaisin leirin suuntaan, josta pelastus toivon mukaan löytyisi. Härmän oli parempi osata parantaa minut!

Leirissä ohitimme Keijukaisen ja Tyrskytiikerin, jotka keskustelivat jostakin lähellä Litteäkiveä. Kumpikaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta se ei ollut mitään uutta - kasvattivanhempani eivät olleet oikein koskaan tulleet toimeen keskenään, ja se oli asia, jonka kanssa olin saanut kasvaa pienestä pitäen.
Yritin pitää katseeni menosuunnassa ja näyttää mahdollisimman normaalilta. En halunnut Keijukaisen saavan tietää säälittävästä olotilastani, ennen kuin se oli aivan välttämätöntä. Jos todellakin olin kuolemassa, kertoisin asiasta vasta, kun olisin siitä satavarma.
Härmä oli löytänyt itselleen sopivan yösijan entisestä parantajan pesästä, jossa Eloklaanin parantajat olivat säilöneet yrttejä ja muita parannusvälineitä. Siellä haisi aivan kamalalta, joten ei ollut mikään ihme, ettei kukaan muu ollut halunnut asettua kyseiseen pesään Härmän lisäksi.
"Härmä!" kutsuin harmaata kollia astuttuamme Kharonin kanssa peremmälle hämärään onkaloon. Yrttien vahva löyhkä sai minut voimaan vielä huonommin, ja jouduin toden teolla kamppailemaan yrjötystä vastaan.
Heikossa valonkajastuksessa välähti silmäpari, ja pian Härmä asteli esiin varjoista. En jaksanut enää seistä huonovointisuudeltani, joten lysähdin istumaan.
"Härmä, olenko minä kuolemassa?" kysyin ähkäisten. "Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!" Nojasin päätäni Kharonia vasten, joka seisoi toisella puolellani. Tunsin kumppanini hännän huiskivan puolelta toiselle levottomasti.

//Härmä (tai Kharon)? :(

Kharon oli hyvin huolestunut, kun Päivänsäde kertoi olleensa viime päivät hyvin huonovointinen. Tummanharmaa naaraskissa oli sopertanut, kuinka hän pelkäsi kuolevansa. Se sai myös Kharonin huolestumaan aivan valtavasti. Ensin kujakissa meni sanattomaksi. Ajatuskin siitä, että hän menettäisi Päivänsäteen – yhden niistä harvoista kissoista, joka häntä enää tässä maailmassa rakasti – sai aikaan etovan olon. Kharon nielaisi ja raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta sanoja ei vain tullut ulos hänen suustaan, joten hänen oli pakko sulkea suunsa. Kun kyyneleet alkoivat kohota kissan silmiin, hän syöksähti kohti alakuloista, pahoinvoivaa kumppaniaan. Päivänsäde säikähti kollin nopeaa liikettä, ja Kharon painautui tiukasti vasten naaraan turkkia. Kolli itki hiljaa, työnsi kuononsa Päivänsäteen turkkiin ja nuuhki hänen tuoksuaan.
"En voi menettää sinuakin, en voi", Kharon nyyhkytti peloissaan irtaantumatta Päivänsäteestä. Ennen kuin harmaa naaras ehti sanoa mitään, Kharon vetäytyi pois hänen luotaan. Kujakissakolli nosti itkuisen katseensa kumppaniinsa, joka vaikutti olevan myös peloissaan.
"Minä en aio antaa sinun kuolla. Tule, mennään käymään Härmän luona. Jonkin yrtin on pakko parantaa sinut", Kharon naukui ja viittoi kumppaniaan perässään takaisin kohti leiriä. Mutta Päivänsäde seisoi hievahtamattakaan paikoillaan, ja se sai kollikissan entistä huolestuneemmaksi.
"Tuletko sinä?" Kharon kysyi ja alkoi hieman tuohtua kumppaninsa käytökseen, "jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!"

//Päivi? :(

Kuunnellessani Kharonin selitystä siitä, miten olisi silkkaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä eloklaanilaisille, huono-oloni voimistui. Minulle tuli hyvin etova, jopa oksettava olo, ja kumppanini puhe puuroutui korvissani mahdottomaksi ymmärtää. Lyhyen hetken ajan maailma ympärilläni tuntui kallistuvan rajusti, ja minun oli otettava tukevampi asento pysyäkseni pystyssä.
Kun huimauskohtaus meni ohi, siirsin huonovointisena katseeni Kharoniin, jonka naamalle oli nyt ilmestynyt huolestunut ilme. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, minulle tuli valtava tarve oksentaa, ja niinpä käännyin vaivalloisesti vähän poispäin kumppanistani yökkiessäni valkoiselle lumelle kellertävää sappinestettä.
Vedin raskaasti henkeä ja lysähdin istumaan. Tunsin jalkojeni tärisevän hieman, ja minulla oli aivan kamala olo. Vielä kamalammalta minusta tuntui, kun oma puolisoni näki minut tässä kunnossa. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, mikä saattaisi estää minua osallistumasta sodan voittamiseen. Jos en saanut henkilökohtaisesti olla katselemassa, kun elämä valui ulos Mesitähden raadellusta ruumiista, mikä pointti omalla elämälläni sitten ylipäänsä oli?
“Minulla on hirveä olo”, vaikersin hiljaa Kharonille. Tahtomattani kyyneleet nousivat polttelemaan silmiäni, ja yritin kiivaasti räpytellä ne pois. “Viime päivinä minua on oksettanut, huimannut ja särkenyt joka paikkaan, eikä se tunnu helpottavan… Minä pelkään, että kuolen.”
Kuolema ei ollut ennen huolettanut minua - paitsi silloin, kun Mäihä oli yllättäen heittänyt henkensä. Silloinkaan en ollut juuri murehtinut omaa kuolevaisuuttani, mutta nyt tilanne oli toinen. Miten voisinkaan kertoa Keijukaiselle, että olin epäonnistunut elämäntehtävässäni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes toteuttaa? Kaikki kasvattiemoni tekemät uhraukset menisivät hukkaan…

//Kharon? :c

Kharon katsoi hieman helpottuneena kumppaniaan, joka Tähtiklaanin kiitos tuntui ymmärtävän Kharonia. Pahinta olisi ollut, jos harmaaturkkinen Päivänsäde olisi alkanut jäkättämään kollille siitä, miten väärin hän oli tehnyt. Kharon halusi uskoa Päivänsäteen olevan oikeassa ja hänen olonsa kohenikin hieman. Siitä huolimatta hän ei voinut lakata ajattelemasta Hopeaputousta ja sitä, miten julmasti Kharon oli hänen henkensä riistänyt. Jos valkea kolli olisi siihen kyennyt, hän olisi palannut ajassa taaksepäin ja toimintu toisin. Hänen olisi pitänyt yrittää selvittää, olisiko Hopeaputouksesta voinut saada heille liittolaisen. Kharon huokaisi hiljaa ja kohtasi Päivänsäteen tumman katseen.
"Sinä olet oikeassa", kolli totesi päätään nyökytellen, "mutta me emme pääse ikinä Mesitähden lähelle, kun hänen aivopestyt alaisensa suojelevat häntä. Yritin puhua Lieskakajolle taistelun lomassa, ja hän on aivan sokea. Hän ja tuskin kukaan muukaan ei voi nähdä Mesitähden toiminnassa mitään epäilyttävää. Heitä ei saa uskomaan meitä, joten emme voi välttyä turhilta kuolemilta."
Päivänsäde katsoi hetken hiljaa kumppaniaan, kunnes hänkin nyökäytti hitaasti päätään.
"Heille on aivan turha puhua. Se on sama kuin puhuisi kiville, eivät he usko vaikka sanoisimme mitä", Kharon lisäsi vielä ennen kuin kumppaninsa ennätti sanomaan mitään. Yllättäen Päivänsäde näytti siltä, kuin hän olisi syönyt jotain pilaantunutta. Naaras nyrpisti nenäänsä ja oli aivan kummallinen.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Et näytä kovin hyvinvoivalta", Kharon töksäytti huolestuneena.

//Päivi?

Kun Kharon kertoi minulle mieltään painaneesta asiasta, en alkuun ollut varma, miten minun olisi kuulunut suhtautua siihen. Kumppanini oli kuulemma tappanut isoisänsä - hänen sanojensa mukaan ainoan kissan, joka olisi saattanut uskoa häntä Mesitähden pahuudesta, antamatta tälle kuitenkaan mahdollisuutta kertoa sitä. Tiesin Kharonin aina olleen hieman… no, epävakaa, mutta en ollut uskonut hänen oikeasti kykenevän moiseen harkitsemattomuuteen.
Hivuttauduin lähemmäksi kumppaniani, silittäen kevyesti hänen selkäänsä hännälläni. Mielessäni yritin löytää oikeat sanat, jotka voisivat tarjota lohtua selvästi yhä tapahtuneesta hyvin tolaltaan olevalle Kharonille. "Sinulla on ollut rankkaa. Rankempaa kuin useilla. Ei ole ihme, että sinulla napsahti, kun näin pitkän ajan jälkeen näit taas entiset toverisi ja perheenjäsenesi." Pidin lyhyen tauon, ennen kuin jatkoin: "Isoisäsi varmasti ymmärtää, että olet joutunut kärsimään paljon, eikä syytä sinua kuolemastaan. Hän varmaan kuitenkin haluaisi, että yrittäisit kertoa muille totuuden Mesitähden oikeasta luonnosta. Turhalta verenvuodatukselta säästyttäisiin, jos eloklaanilaiset viimein näkisivät johtajansa todelliset kasvot. Kenenkään muun ei tarvitsisi enää kuolla. Mesitähti on oikea vihollisemme, eivät mitkään aivopestyt alaiset, jotka ainoastaan tietämättömyyttään seuraavat sitä julmuria."

//Kharon? :(

//TAISTELUTARINA (3TaP)

Minä ja Keijukainen olimme olleet kiertämässä uudella väliaikaisella reviirillämme kahdestaan - yksin Tähtiklaani tietää miksi -, kun olimme törmänneet kahteen Eloklaanin kissaan. Toinen heistä - vanhempi, valkoinen kolli - näytti etäisesti tutulta, ja olin varmaankin nähnyt hänet joskus ollessani vielä Eloklaanissa. Nuorempi, suutaan soittava naaras, jota olin vanhemman kissan kuullut sanovan Malvatassuksi, sen sijaan oli minulle täysin vieras, ja sellaisena olisin halunnut hänet pitääkin. Näsäviisas kersa oli suorastaan kerjännyt verta nenästään, eikä ollut mennyt aikaakaan, kun Keijukaisen hermot olivat pettäneet ja naaras oli käynyt kilpikonnakuvioisen oppilaan päälle.
Nuorukainen kutsui avukseen valkoista kollia - Hallavarjohan se oli ollut? -, joka ei epäröinyt syöksyessään toverinsa avuksi. Olin aikeissa käydä tämän kimppuun, mutta Keijukaisen refleksit olivat nopeammat, ja kujakissojen johtaja irrotti välittömästi otteensa allaan olevasta oppilaasta vastatakseen vanhemman eloklaanilaisen hyökkäykseen. Malvatassu luikerteli pois toistensa kimpussa nujakoivien kissojen luota ja yritti livahtaa karkuun. Silloin minä syöksähdin häntä kohti ja naulitsin hänet maata vasten iskemällä etukäpäläni hänen alaselkäänsä.
Hämmästyksekseni oppilaan onnistui kuitenkin keplotella itsensä tassujeni ulottumattomiin liukumalla vatsallaan eteenpäin lunta pitkin.. Ennen kuin hän nousi ylös, hän potkaisi naamaani takatassuillaan, ottaen siitä vauhtia karkumatkalleen. Ärähdin ja ravistelin päätäni saadakseni tärähdyksen voimasta hetkeksi sekoittuneet ajatukseni selviksi. Ponkaisin äkkiä takaisin tassuilleni ja loikin oppilaan perään.
Malvatassu oli raivostuttavan vikkelä kintuistaan. Välimatka välillämme kasvoi koko ajan, mutta en aikonut antaa periksi - Keijukainen ei ikinä lakkaisi ilkkumasta, jos häviäisin pahaiselle natiaiselle! Huomasin, että eloklaanilainen alkoi hiljalleen menettää vauhtiaan. Voi ei - ei kai pikkuista alkanut sentään väsyttää? Venytin askeliani pidemmälle siinä toivossa, että oppilaan vauhti hyytyisi pian kokonaan.
Niin ei kuitenkaan käynyt: Yllättäen Malvatassu kiepahti kohti läheistä koivua ja loikkasi sen runkoon kiinni. Liukuessani pysähdyksiin puun juurelle, naaras oli ehtinyt jo korkealle puuhun. Naamalleni tipahteli hienon hienoa kaarnasilppua, ja ravistelin sen pois turhautuneena. Tietenkin kakara osasi kiivetä! Voi kun Järkäleloikka olisi ollut täällä… Hän olisi voinut kiivetä tuon maanvaivan perässä puuhun ja pyyhkiä omahyväisen virneen pois tuon naamalta.
Huiskin hännälläni kiihtyneesti, kunnes lopulta päätin yrittää seurata eloklaanilaista puuhun. Upotin kynteni koivun kovaan runkoon ja lähdin hitaasti hinaamaan itseäni ylöspäin. Vähän väliä jokin tassuistani lipesi liukkaalla rungolla ja veti minua takaisin maata kohti.
“Sinuna laskeutuisin puusta, pentu! Et voi paeta sieltä minnekään. Jos tulet nyt kiltisti alas, saatamme päästää sinut elossa pois täältä”, huusin korkealla puussa roikkuvalle kissalle.

//Malva?

Taistelun jälkeiset päivät olivat menneet Kharonilla täydessä sumussa. Hänen ajatuksensa olivat sekavat ja ne harhailivat jatkuvasti aivan missä sattuu. Kolli mietti jatkuvasti Hopeaputouksen kohtaloa. Kujakissa oli tappanut isoisänsä menetettyään malttinsa täysin. Koska tappo oli tapahtunut tyhjässä klaaninvanhimpien pesässä, ei kukaan tiennyt Kharonin olevan syyllinen klaaninvanhimman kuolemaan. Valkoturkkinen kolli oli vältellyt kujakissojen seuraa siitä saakka, kun he olivat muuttaneet Eloklaanin leiriin. Valtoimenaan kujakissakollin mieleen puski muistoja siitä, kun hän oli elänyt Eloklaanissa perheensä kanssa. Kollin ajatukset harhautuivat usein Lieskakajoon ja hänen kohtaloonsa. Koska eloklaanilaiset olivat saaneet ottaa oranssiturkkisen kollin mukaansa, Kharon tiesi hänen olleen elossa ainakin vielä taistelun jälkeen. Soturin tämänhetkisestä tilanteesta Kharonilla ei ollut mitään aavistusta ja hänestä tuntui, että niin oli parempi. Kolli ei ollut osannut kuvitella, että taistelun jälkeen hänestä tuntuisi tältä. Kolli oli edelleen vakuuttunut siitä, että Mesitähti oli paha ja hänet oli tapettava. Mutta se, että hän oli joutunut taistelussa kohtaamaan kaikki entiset klaanitoverinsa, jotka eivät kaiken lisäksi suostuneet näkemään päällikössään mitään pahaa, sai Kharonin olon karmeaksi. Kharonin mielestä enemmistö eloklaanilaisista olisi voinut olla syyttömiä, jos he olisivat uskoneet Kharonia ja ymmärtäneet Mesitähden olevan paha. Valkea kollipäällikkö oli taitava manipuloija ja hän kykeni vaikka mihin pahaan..

Kharon silmäili leirin pääaukiota ja näki Päivänsäteen pesevän itseään leirin laidalla. Kolli tiesi, että hän oli ollut epäreilu kumppaniaan kohtaan paetessaan hänen seuraansa minkä kerkesi. Hän rakasti Päivänsädettä ja kaiken lisäksi naaras oli ainoa, joka sai Kharonin tuntemaan edes ajoittain olonsa paremmaksi. Kujakissa lähti kulkemaan entiseltä sotureiden pesältä kumppaninsa luokse, mutta valkea kolli joutui väistämään ohitseen kulkevia kissoja, jotka olivat matkalla partioon. Partion johdossa oli Järkäleloikka, ja hänen perässään kulkivat Nefiri, Rubiini ja Roska. Roska ja hänen veljensä Hyökyaalto olivat tulleet soturin ikään, ja klaanissa heidät olisi nimitetty sotureiksi. Kujakissayhteisössä vastaavia seremonioita ei ollut. Kun kissa oli kyllin vanha ja kokenut, hän vain sai alkaa liikkumaan yksin kaksijalkalassa – tai no tässä tapauksessa metsässä. Kun neljä kissaa oli mennyt Kharonin ohi, kolli jatkoi matkaansa kohti kumppaniaan.
Hänen yllätyksekseen Päivänsäde ei ollut lainkaan iloinen nähdessään kumppaninsa. Harmaa naaraskissa tiuskaisi kollille tylysti ja hänen häntänsä alkoi nytkähdellä. Se sai Kharoninkin ärsyyntymään, mutta kolli rauhoittui nopeasti Päivänsäteen pahoitellessa käytöstään. Kujakissa nyökkäsi ja katsoi vakavana kumppaniaan.
"Ajattelin vain, että tahtoisitko lähteä kävelylle? Voisimme liikkua reviirin pohjoisosassa, niin kukaan eloklaanilaisista ei vahingossakaan näkisi sinua", Kharon ehdotti varovaisesti. Hänen oli avauduttava taistelun tapahtumista Päivänsäteelle, mutta kolli ei halunnut ylimääräisten korvaparien kuulevan. Päivänsäde näytti väsyneeltä ja epäinnostuneelta, mutta huokauksen kera yhteisön perijätär nyökkäsi. Kharon oli pistänyt merkille, että tummaturkkinen naaras oli hieman pulskistunut. Kolli ajatteli sen johtuvan vain siitä, että metsässä riista oli ravinteikkaampaa kuin kaksijalkalan kujilla, ja pitkän matkan jälkeen Päivänsäde oli lähinnä pysytellyt vain leirissä. Kharon lähti kumppaninsa edellä ulos leiristä. Hän suuntasi tottuneesti leirin sisäänkäynniltä pohjoiseen ja jatkoi matkaa niin kauan, että leiri oli jäänyt kauas heidän taakseen ja lumen peittämät piikkihernemuurit olivat hävinneet näkyvistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi kumppaninsa puoleen vakavailmeisenä.
"Minä olen ollut aika poissaoleva viime aikoina", Kharon aloitti empien ja käänsi häpeilevän katseensa pois rakastetustaan. Päivänsäde tuhahti:
"Ihanko totta?" Kharon käänsi terävän katseensa kumppaniinsa, joka väläytti kollille nopean, pahoittelevan katseen.
"Jos sinua ei kiinnosta, niin voin minä olla hiljaakin!" Kharon tiuskaisi ärsyyntyneenä ja vispasi hännällään jäätynyttä lunta. Päivänsäde pudisteli päätään.
"Anteeksi, kerro vain. Kyllä minua kiinnostaa", Päivänsäde huokaisi. Eriparisilmäinen kolli siristi mietteliäänä silmiään, mutta päätti kuitenkin avautua kumppanilleen:
"Minä tapoin minun isoisäni ja kohtasin taistelussa kaikki entiset toverini. Kun näin Hopeaputouksen, jokin vain napsahti päässäni. Hän ei yrittänyt taistella minua vastaan, mutta siltikin minä tapoin hänet. Minä en tiedä mitä minun pitäisi ajatella. En tiedä, olisiko hän uskonut minua, jos olisin antanut hänelle suunvuoron.. Pelkään, että tapoin viimeisen eloklaanilaisen, joka olisi oikeasti saattanut uskoa minua antamatta hänelle mahdollisuutta kertoa sitä.."

//Päivi? :(

Päivä oli jo ehtinyt pitkälle, kun viimein metsästä ilmestyi kolme kujakissaa, turkit rähjäisinä ja veren peitossa. Vitivalkoinen Rubiini oli värjäytynyt lähes kokonaan punaiseksi, ja tämän turkkia koristi liuta uusia haavoja. Härmä ja Kharon eivät näyttäneet sen paremmilta, ja panin jo ensisilmäyksellä merkille, että taistelu oli uuvuttanut kissat. En kuitenkaan uskonut, että kolmikko oli raahautunut tänne asti vain ilmoittaakseen tappiosta - meidän oli täytynyt voittaa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Muuta vaihtoehtoa en hyväksynyt.
Katseeni hakeutui ensimmäisenä kumppaniini, jonka eriparisilmissä oli poissaoleva katse. Kharonin naamalla oli hyvin mitäänsanomaton ilme, kun hän avasi suunsa ja kertoi Kujakissayhteisön voittaneen ja että me muuttaisimme Eloklaanin leiriin. Kolli kuulosti kaikkea muuta kuin innostuneelta voitosta, masentuneelta jopa, mutta pistin sen väsymyksen piikkiin. Ehtisimme juhlia onnistumistamme myöhemminkin.
Kukaan ei juuri puhunut mitään matkalla Eloklaanin leiriin. Ainoastaan Leopardi yritti välillä aloitella keskustelua taistelusta tulleiden kissojen kanssa ja kysellä näiltä muiden yhteisöläisten vointia. Rubiinia lukuun ottamatta kukaan heistä ei vastannut täplikkään naaraan kysymyksiin.
Olin itsekin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes vaivautunut häiritsemään kumppaniani, joka ei muutenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minun tai kenenkään muun kanssa. Siitä huolimatta pysyin hänen lähellään, kuitenkin sopivan välimatkan päässä, sillä tiesin, millaiseksi Kharon saattoi ryhtyä ollessaan pahalla päällä. Olisi parempi odottaa sopivaa hetkeä, ennen kuin ottaisin taistelun puheeksi hänen kanssaan.
Nappasimme Keijukaisen matkaamme Kuolonklaanin leiristä, ja olin hyvin huojentunut nähdessäni kasvatti-emoni olevan kunnossa. Mielikuvani pienen joukkomme kuolemattomuudesta voimistui yhä vain, kun sain kuulla, ettei Kujakissayhteisö ollut kärsinyt yhtään tappioita taistelussa. Ensi kerralla pääsisin itsekin mukaan taisteluun, ja silloin me kukistaisimme Mesitähden lopullisesti.

Eloklaanin leiri ei ollut mielestäni yhtä vaikuttava kuin Kuolonklaanin. Se oli pelkkä aukio, jota ympäröivät korkeat piikkihernemuurit, jotka nekin näyttivät taistelussa ottaneen jonkin verran osumaa. Myllätyllä lumella oli veriläiskiä ja oikea kirjo eri väristä kissankarvaa. En voinut olla ihmettelemättä, miten Kuolonklaani ei ollut jo yrittänyt tuhota naapuriklaaniaan, kun se eli näin vaatimattomissa oloissa. Kenties syynä sille oli leirin suojaisa sijainti kahden haarautuvan joen välissä, jotka kylläkin tähän vuodenaikaan olivat jäässä ja siten helppoja ylittää. No, ihan miten vain, ei ollut minun asiani arvostella Kuolonklaania sen kykenemättömyydestä toimia tehokkaasti ongelman karkottamiseksi.
Tutkittuamme uutta väliaikaista leiriämme sovimme niin, että kaikki ne, jotka olivat kaksijalkalassa nukkuneet yläkerrassa, nukkuisivat nytkin ylempänä muista eli siis tämän niin kutsutun soturien pesän yläosassa. Se sijaitsi kahden yhteen kasvaneen kuusen runkojen sisällä olevassa kolossa, joka ei loppujen lopuksi vaikuttanut kovin huonolta nukkumapaikalta verrattuna niihin yösijoihin, joita meillä oli ehtinyt olla kuluneiden kuiden aikana. Soturien pesään ei ollut siis asiaa kellään muulla minun, Kharonin ja Keijukaisen lisäksi. Muut saivat nukkua missä lystäsivät, lukuun ottamatta leirin keskellä sijaitsevan littanan kiven alla olevaa koloa, joka oli ilmeisesti toiminut Mesitähden pesänä tähän asti.
Kun muut nuoleskelivat haavojaan tai lepäsivät, kiersin itsekseni tutkimassa leiriä tarkemmin. Vaikka veren ja Kujakissayhteisön haju leijaili ilmassa vahvimpana, leirin entisten asukkaiden tuoksua oli yhä havaittavissa pienissä määrin eri puolilla leiriä. Tuoksu oli kuin aave, joka välillä ilmestyi, välillä katosi, muistuttaen olemassaolollaan jostakin, joka oli joskus ollut, muttei enää. Vielä eilen tämä oli ollut Mesitähden koti, nyt se oli Kujakissayhteisön uusi tukikohta.
Kierroksen lopuksi laskeuduin Mesitähden pesään. Raotin suutani ja maistelin pesän tuoksuja, jotka olivat säilyneet lähes koskemattomina. Tämä tuoksu kuului Mesitähdelle. Yritin painaa sen mieleeni, jotta tunnistaisin sen kohdatessani hänet ensimmäisen kerran. Se oli vihollisen haju, eikä minulla ollut tapana antaa vihollisilleni armoa.
Katsoin tyhjää petiä, jossa oli kissankokoinen painauma. Mielessäni käväisi ajatus sen repimisestä riekaleiksi tai häpäisemistä jollain muulla tavalla. En kuitenkaan tehnyt mitään niistä. Käännyin vain ympäri kannoillani, jättäen tyhjilleen jääneen pesän keräämään lisää tomua.

Olimme ehtineet elää uudessa väliaikaisleirissämme jo hetken, kun olin alkanut huomata voinnissani muutoksia. Toisinaan minua alkoi heikottaa ilman mitään syytä, etenkin aamuisin pahoinvointi oli pahimmillaan. Menetin malttini hyvin herkästi, mielialani seilasi laidasta laitaan useita kertoja päivän aikana ja toisinaan himosin käsittämättömän paljon päästäistä, vaikka yleensä en voinut sietää sitä.
Pesin turkkiani leirin laidalla omiin mietteisiini syventyneenä. Olin löytänyt mukavan rauhallisen paikan kaukana muista, ja nautin rauhasta. Rauha loppui kuitenkin lyhyeen, kun Kharon ilmestyi jostakin eteeni. Nostin ärtyneenä katseeni kumppaniini ja nytkytin häntääni. Hän oli sitten päättänyt pilata rauhallisen hetkeni ensin oltuaan poissaoleva usean päivän ajan ja välteltyään puhumista kanssani. Oli hänellä otsaa!
“Mitä nyt?” töksäytin kollille tylymmin kuin oli ollut aikomus. Kaduin terävää äänensävyäni välittömästi. “Anteeksi. Ei ollut tarkoitus kuulostaa noin tylyltä. Minulla on ollut vain vähän huono olo jonkin aikaa, ja se alkaa käydä vähitellen hermoille. Oliko sinulla jotakin asiaa?” Pudistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani, jotka olivat kuin sumussa. Minua aidosti kiinnosti keskustella Kharonin kanssa, joka oli ollut taistelusta asti hyvin sekava. Kyse ei voinut olla enää pelkästä väsymyksestä, vaan jotakin muuta oli täytynyt tapahtua.

//Kharon? :o

Keijukainen: 40kp! + 13TaP -

//TAISTELUTARINA! Ensimmäiset 1307 sanaa(=13TaP) kertoo taistelusta, loput sen jälkeisestä ajasta.

Yö oli jo pitkällä, mutta taistelu riehui yhä Eloklaanin leiristä. Muutamia ruumiita lojui leirin verisellä hangella, mutta laskujeni mukaan kaikki kujakissat olivat yhä hengissä. Kissat, jotka olivat kohdanneet sodassa viimeiset hetkensä olivat kaiketi Kuolonklaanin ja Eloklaanin jäseniä, enkä tuntenut lainkaan sääliä heitä kohtaan. Jokainen tiesi, että sotaa ei voitettu ilman uhrauksia. Heikoimpien oli kuoltava, jotta vahvimmat voisivat jatkaa elämäänsä.
Aamu alkaisi pian valjeta, mutta taistelu oli edelleen pelottavan tasaväkinen. Minun olisi keksittävä jotain, ennen kuin loput eloklaanilaiset palaisivat leiriin. Sitä me emme kestäisi, jos Eloklaani saisi levänneitä taistelijoita tuekseen.
Silmäilin pimeää leiriä yrittäen löytää ratkaisua pulmaani. Valonlähteenä oli vain tähtien ja kuun valo, joten näkyvyys ei ollut mikään parhain. Leirin tarkimmat yksityiskohdat jäivät minulta takuulla huomaamatta. Katseeni pysähtyi karhunvatukkapensaikkoon, jonka edessä seisoi kolme soturia. He näyttivät suojelevan pesää, mutta miksi? Kenties se oli parantajan pesä, ja kissat suojelivat haavoittuneita ja yrttejään – ei, haavoittunut soturi oli aiemmin juossut aivan toiseen paikkaan, joten vastaus ei voinut olla se.
Seuraava ajatukseni oli pentutarha. Pesä näytti kyllin suojaiselta toimiakseen pentutarhana, eivätkä kissat varmasti vahtisi tyhjää pesää. Jälleen kerran ratkaisu ongelmiini oli Eloklaanin pentu tai pennut. Lämpimät muistot Päivänsäteen ja minun ensikohtaamisesta palasivat mieleeni. En olisi uskonut kidnapatessani Päivänsädettä, että hänestä tulisi minulle niin tärkeä mitä hän oli.

Olin keksinyt ratkaisun, ja nyt pitäisi keksiä kuinka pääsisin toteuttamaan suunnitelmani. Pujahdin takaisin kissameren sekaan ja sain tehdä työtä väistelläkseni niitä kaikkia kissoja, jotka vähän väliä lennähtivät kulkuväylälleni. Etsin Kharonia tai Tyrskytiikeriä, jotta he voisivat vahvistaa oletukseni pesän sisällöstä.
Joku eloklaanilaisista syöksyi yllättäen kimppuuni. Ehdin juuri ja juuri reagoida hyökkäykseen, mutta kissan kynnet iskeytyivät kipeästi lapaani ja repäisivät mukanaan karvatukon. Irvistin kivusta ja käännähdin nopeasti vihollisen puoleen ja loikkasin hänen päälleen. Valkea kissa ei ollut mikään loistotaistelija, eikä minulla ollut juurikaan hankaluuksia saada häntä maata vasten. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa jäädä taistelemaan hänen kanssaan, joten iskin yhden nopean iskun hänen kasvoilleen ja käännähdin ympäri. Juoksin kissajoukon halki kauemmas vastustajastani ja etsin vihreällä katseellani Kharonia tai Tyrskytiikeriä. Näin ruskeaturkkisen Tyrskytiikerin kamppailevan yksin leirin laitamilla jotakin eloklaanilaista vastaan. Päätin olla reilu johtaja ja kiiruhdin auttamaan toveriani, vaikkei hänellä näyttänyt olevan ongelmia vastustajansa kanssa. Eloklaanilainen taisi älytä aika pian, ettei hänellä ollut mitään saumaa kahta kujakissaa vastaan. Päästin tarkoituksella otteeni irti hänestä ja annoin hänen rynniä päätä pahkaa kissajoukkoon. Katseeni kääntyi Tyrskytiikerin raivostuttavan vakavaan ilmeeseen.
“Älä näytä noin nyrpeää naamaa, Tyrskytiikeri”, tuhahdin päätäni pudistellen, “me voitamme tämän taistelun.” Raidallinen kolli siristi silmiään. Epäilikö hän sanojani?
“Miten sinä tarkalleen aiot sen tehdä? Kokoontumisessa olijat palaavat pian, eikä tämä taistelu näytä olevan päättymäisillään”, kolli murahti vastaukseksi. Pidin silmällä taistelevia kissoja siltä varalta, että joku heistä päätyisi hyökkäämään kimppuumme, mutta katseeni käväisi sotureiden vahtimassa pesässä.
“Muistelemme vanhoja hyviä aikoja ja kidnappaamme pari pentua”, naurahdin huvittuneena, mutta Tyrskytiikeriä ei naurattanut.
“Eikö tuo olekin pentutarha?” kysyin ja viitoin katseellani karhunvatukkapensaikon suuntaan. Tyrskytiikeri nyökkäsi, ja se vastaus riitti minulle. En tavallisesti luottanut lainkaan tähän kissaan, mutta nyt hänellä tuskin oli mitään syytä valehdella.
“Alahan tulla Tyrskytiikeriseni, etsitään pari auttajaa ja käydään vierailemassa pentutarhalla”, komensin kissaa ja viitoin hänet perässäni kissojen sekaan jäämättä odottamaan kollin vastausta. Hänen oli myönnyttävä, sillä hän tiesi että minä olin tosissani.

Olimme taistelleet tiemme ensin Pimentovarjon luokse. Naaras oli lähtenyt pyynnöstäni mukaamme leirin laitamille. Olin kertonut kuolonklaanilaiselle suunnitelman, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Naaras oli ehdottanut, että ottaisimme neljänneksi suunnitelmaamme mukaan Tuimakatseen. Muistin tummanharmaan soturin etäisesti siltä ajalta, kun olin itse elänyt hetken Kuolonklaanissa Hentotassuna. Tiesin hänen olevan hyvä taistelija ja uskollinen kuolonklaanilainen, joten hän takuulla suostuisi lähtemään mukaan suunnitelmaan – vaikkei hänellä liiemmin ollutkaan edes varaa kieltäytyä, kun käskijöinä toimimme minä ja Pimentovarjo.
Tuimakatse löytyi litteän kiven takaa. Hän oli kamppailemassa kahden eloklaanilaisen kanssa melko tasaväkisesti, mutta pelastimme kollin ja revimme hänet mukanamme taas etäämmälle eloklaanilaisista ja kerroimme suunnitelman. Kun kaikki neljä olimme kasassa, lähdimme toteuttamaan suunnitelmaa vauhdilla; Pimentovarjo ja Tuimakatse hoitelisivat vartijat, kun minä ja Tyrskytiikeri livahtaisimme pesään ja nappaisimme pentuja ja veisimme heidät leiriin uhaten tappaa ne.
Pentutarhaa vartioimassa oli vain kolme kissaa, joista yksi oli aiemmin kohtaamani kolmijalka. Pimentovarjolle ei tuottanut vaikeuksia kaataa kolmijalkaista kissaa maahan. Musta soturi jätti ruskeaturkkisen naaraan siihen ja syöksyi heti toisen vartijan kimppuun. Tuimakatse onnistui repimään sisäänkäyntiä puolustavan kollikissan mukanaan pois sisäänkäynnin edestä, jolloin minä ja Tyrskytiikeri saimme tilaisuuden toimia. Juoksin toisen kujakissan edellä kohti pensaikkoa ja livahdin taistelevien kissojen ohitse sisään pimeään, maidontuoksuiseen pesään.
Kun pöllähdin suin päin sisään pesään, törmäsin täysikasvuiseen kissaan. Se ei tullut minulle yllätyksenä, sillä olisin itsekin laittanut itse pesän sisällekin ainakin yhden vartijan. Tyrskytiikeri saapui aivan kannoillani sisään pesään.
Onnistuin kukistamaan viholliskissan vaivatta, sillä hän oli vanha naaras, joka ei selvästikään loistanut taistelussa. En vaivautunut tappamaan niin vanhaa kissaa, kärsiköön vielä tympeästä elämästään jonkin aikaa. Kun vastustaja oli maassa, käänsin katseeni pimeään pesään. Silmäni tottuivat pimeyteen nopeasti ja näin pesän lattialla kykkivät pennut. Yksi heistä oli jaloillaan ja katsoi meitä hurjistuneena. Ellei meillä olisi ollut muita suunnitelmia, olisin voinut napata ruskeaturkkisen pennun matkaani ja kasvattaa hänet yhteisön jäseneksi. Pentu sähisi karvat pystyssä, luullen selvästi liikoja itsestään.
“Otetaan nuo hiljaisemmat pennut. En usko, että Eloklaani piittaa tuollaisesta öykkäripennusta tarpeeksi paljoa”, nau’uin Tyrskytiikerille pilkaten virnuillen raidallista kollipentua. Kujakissa murahti jotain epämääräistä vastaukseksi, mutten jäänyt kuuntelemaan, sillä meillä oli kiire. Hetkenä minä hyvänsä pesään rynnisi varmasti lisää eloklaanilaisia pelastamaan rakkaita pentujaan. Nappasin pennun hampaisiini ja lähdin Tyrskytiikerin edellä ulos pesästä. Pimentovarjo ja Tuimakatse olivat pitäneet eloklaanilaiset aisoissa, mutta pesän edustalle oli kertynyt enemmän vihollisia. He olivat kaiketi arvanneet aikeemme ja yrittäneet pelastaa pikkuruiset pentunsa. Kun Tyrskytiikeri oli päässyt ulos pesästä, viitoin hänet perässäni kissajoukon läpi leirin keskustassa sijaitsevalle kivelle. Tuimakatse ja Pimentovarjo lähtivät peräämme.

Olimme päässeet Tyrskytiikerin ja kahden pennun kanssa litteän kiven päälle.
“Seis!” ulvaisin niin kovalla äänellä kuin suinkin pystyin, ja se selvästi tehosi – joskin hieman viiveellä. Ensin muutama kissa lopetti taistelun ja kääntyi hämillään katsomaan meitä, ja pian muut ymmärsivät tehdä samoin. Kissat irrottautuivat vihollisistaan ja kujakissat sekä kuolonklaanilaiset kiiruhtivat lähellemme leirin keskustaan, jotta eloklaanilaiset eivät pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Katselin tyytyväisesti virnuillen eloklaanilaisia, jotka katselivat kauhuissaan meitä ja kahta pentua.
“Piiskupentu!” kuulin kolmijalkaisen kissan parahtavan. Hän yritti juosta luoksemme, mutta kiven ympärille kerääntyneet kissat estivät häntä painaen naaraan vasten jäistä maata. Katsoin tilannetta tyytyväisenä, eloklaanilaiset eivät uskaltaneet edes hievahtaa, kun Tyrskytiikeri piteli klaanin yhtä nuorinta jäsentä hampaissaan. Leirin ylle laskeutui piinaava hiljaisuus, kun viholliset odottivat seuraavaa siirtoamme. Minä nautin tästä tilanteesta äärimmäisen paljon. Minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jalkojeni juuressa kököttävä naaraspentu yritti paeta kiven päältä, mutta painoin empimättä käpäläni pennun selän päälle. Kun kynteni hipoivat pennun nahkaa, tämä jäykistyi kauhusta ja pysähtyi.
“Varmasti olette jo ymmärtäneet sen, että tämä on sodanjulistus Eloklaania vastaan”, aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla seisovat kissat kuulisivat minut, “Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet teitä vastaan. Te olette epäreiluja valehtelijoita, jonka vuoksi olette ajautuneet viholliseksemme. Olen armollinen, enkä aio tappaa teitä. Teillä jokaisella on nyt mahdollisuus valita oikea puoli ja liittyä Kujakissayhteisön joukkoihin.”
Harmikseni – tai ehkä oikeastaan onnekseni – kukaan eloklaanilaisista ei tuntunut olevan kiinnostunut klaaninsa pettämisestä. Se ei minua harmittanut, sillä pentujen hallussapidon myötä minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Annoin eloklaanilaisille vielä hetken odotuksen, ennen kuin selitin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan:
“Mikäli tahdotte pitää pentunne, teidän on antauduttava ja Eloklaanin on muutettava pikimmiten pois leiristään. Kuten sanoin, olen armollinen myös vihollisiani kohtaan: te saatte pitää reviirinänne nummet, kun minä ja yhteisöni otamme muun alueen haltuumme.”
Leirin ylle laskeutui jälleen hiljaisuus, kun eloklaanilaiset katsoivat epäröiden toisiaan. Pitkän, liiankin pitkän hiljaisuuden päätteeksi tummanruskea tabbykuvioinen soturi astui esiin. Hän näytti tutulta, olin taistellut häntä vastaan aiemmin tänä yönä, mutta tiesin nähneeni hänet viime vierailullamme. En vain saanut päähäni, kuka kissa oli ja missä olin hänet kohdannut.
“Me suostumme vaatimuksiinne”, kolli ilmoitti vakaalla äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Hän ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta kissoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, mikäli he halusivat pitää pentunsa. Onneksemme eloklaanilaiset olivat niin heikkomielisiä, että he tekivät mitä vain pelastaakseen typerät ja avuttomat pentunsa. Pennut olisivat olleet hyvä lisä myös kujakissoille, mutta kidnappaus ei ollut nyt vaihtoehto; emme nimittäin pääsisi pakoon, kun eloklaanilaiset tietäisivät missä asuisimme ja he tulisivat hakemaan jälkikasvunsa.

Taistelu oli loppunut, ja Pimentovarjo alkoi muiden avustuksella keräämään eloklaanilaisia yhteen paikkaan. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät läpi leirin jokaisen kolkan varmistaakseen, ettei yksikään eloklaanilainen jäänyt lymyilemään uuden väliaikaisen kotimme nurkkiin.
Kun eloklaanilaiset olivat kasassa, lähdin heidän edellään ulos leiristä kantaen yhä onnetonta pikkupentua suussani. Eloklaanilaisista näki, että he olivat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä taistelun lopputulokseen. Minä sen sijaan olin äärimmäisen iloinen; kaikki oli mennyt juuri niin kuin olin toivonut!
Kehossani olevia naarmuja pisteli inhottavasti. Olin välttynyt suuremmilta vammoilta, ja kaikki haavat tuntuivat olevan vain pintanaarmuja, jotka paranisivat itseksen ajan kanssa. Tyrskytiikeri kulki vierelläni toinen pentu suussaan. Myös Pimentovarjo, Tuimakatse, Järkäleloikka ja Härmä olivat lähteneet kanssamme saattelemaan vihollisia pois metsästä. Oli ehkä riski jättää eloklaanilaiset osittain omalle reviirilleen, mutta koin tämän olevan paras ratkaisu. Jos ajaisimme vihollisemme liian ahtaalle, he hyökkäisivät heti uudestaan ennen kuin ehtisimme toipua ensimmäisestä taistelusta. Kun annoimme heille hieman enemmän tilaa, he toivottavasti kokisivat edukseen odottaa pidempään, ennen kuin päätyisivät hyökkäämään kimppuumme – jos niin edes kävisi. Mistä sitä tiesi, jos Eloklaani tottuisi uuteen järjestelyyn ja haluaisi Kujakissayhteisön jäävän metsään.
Mutta minulle moinen ei sopisi. En aikoisi pysytellä metsässä yhtään kauempaa kuin oli pakko! Heti kun tehtävämme oli suoritettu eli Mesitähti oli kuollut, lähtisimme yhteisöni kanssa takaisin rakkaaseen kaksijalkalaamme. Voi, miten kovasti kaipasinkaan kaikkia niitä kaksijalkalan tuoksuja, ukkospolkuja, kujien tähtiä ja kivisiä pesiä.

Aamu oli jo valkenemassa päästyämme nummille.
“Teidän olisi hyvä odotella tässä kokoontumisesta tulijoita. Mikäli he eksyvät leiriin, vannon että teemme lopun heistä kaikista”, nau’uin pudotettuani pennun hankeen eteeni. Kissa, joka oli ilmoittanut Eloklaanin antautuvan syöksähti auttamaan hankeen uponnutta, kauhuissaan vikisevää pentua. Kollikissa nosti pennun hangesta ja laski tekemällemme polulle.
“Ei mitään hätää, Sarastuspentu. Kaikki on hyvin”, kolli rauhoitteli säikähtänyttä pentua rauhallisella äänellä. Mielestäni kollin käytös oli säälittävää. Pennut piti kasvattaa kovalla kurilla eikä moisella pehmostelulla. Ei ihmekään, että kaikki eloklaanilaiset olivat sellaisia kuin olivat. Sitten kollin jäänsininen katse nousi minun suuntaani. Hän kietaisi hännän pennun ympärille ja katsoi minua silmiään siristellen.
“En voi luvata mitään, sillä päätös paluusta tai sen unohtamisesta on yksin Mesitähden. Minä voin kuitenkin välittää hänelle viestisi”, kollikissa lupasi vakaalla äänellä. Hän puhui kummallisesti, joka varmasti johtui soturin hänen katkenneesta hampaasta, joka vilahteli hänen suustaan kissan puhuessa.
“Sepä hyvä. Minä luotan, että osaat sanoa päälliköllesi juuri oikeat sanat”, tokaisin ja viitoin muut taistelutoverini takaisin kohti metsää. Kun pääsimme pois eloklaanilaisten luota, hidastin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka, jääkää tähän hetkeksi pitämään vahtia. Vartioikaa, etteivät nuo kapiset kissat eksy takaisin reviirillemme”, komensin kaksikkoa antamatta heille mahdollisuutta kieltäytyä, kun lähdin jo jatkamaan matkaani muiden kanssa kohti Eloklaanin leiriä.

Kun olimme palanneet takaisin Eloklaanin leiriin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset näyttivät odotelleen meitä. Ilmoitin heille, että eloklaanilaiset olivat jääneet suosiolla nummille ja Kujakissayhteisö muuttaisi leiriin sodan ajaksi. Kukaan ei väittänyt vastaan, eikä heillä olisi ollut moiseen edes varaan. Minä olin yhteisön johtaja ja päätösvalta oli yksin minulla.
“Kharon, Härmä ja Rubiini, te lähdette minun ja kuolonklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin leiriin. Minä jään keskustelemaan Henkäystähden kanssa tapahtuneesta, kun te käytte hakemassa Päivänsäteen ja muut uuteen väliaikaiseen leiriimme”, komensin kissoja tottuneesti ja jatkoin sitten, “muut jäävät siivoamaan leiriä. Hoitakaa nuo ruumiit nyt ainakin jonnekin ja selvittäkää, missä kukakin nukkuu.”

Kharon: 30kp! + 13TaP -

Tyrskytiikeri: 8kp + 3TaP -

Keijukainen: 30kp! + 13TaP -

Roska: 19kp + 8TaP -

Härmä: 16kp + 4TaP -

Rubiini: 7kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA

Kharonin korvissa humisi, eikä se johtunut pelkästään hänen ympärillään riehuvasta taistelusta. Keskustelu Lieskakajon ei ollut mennyt Kharonin toiveiden mukaan ja se oli kuin olikin päättynyt taisteluun. Punaturkkinen eloklaanilainen oli yrittänyt paeta Litteäkiven taakse ja Kharon oli hyökännyt pakenevan soturin kimppuun. Lieskakajo oli yrittänyt karistaa Kharonin kimpustaan heittäytymällä Kharonin päälle, mutta kujakissa oli aavistanut entisen mestarinsa suunnitelman; olihan Lieskakajo itse opettanut kyseisen tempun hänelle. Kun Lieskakajo oli heittäytymässä maahan selälleen, Kharon loikkasi pois kissan kimpusta ja katsoi, kuinka Lieskakajo tömähti maahan. Edes Kharon ei ollut huomannut, miten lähllä Litteäkiveä he olivat olleet. Sen seurauksena eloklaanilaisen pää kolahti jäiseen kiveen ja tämä jäi makaamaan liikkumattomana kylmään, veren värjäämään hankeen.
Kharon katsoi petturiystäväänsä hetken aikaa paikoilleen jähmettyneenä. Hän näki, että kollisoturin rintakehä kohoili hiukan, joten Kharon koki parhaakseen liueta paikalta. Hän ei halunnut katsoa Lieskakajon kuolevan, vaikka kaksikko olikin päätynyt eri puolille sotaa. Kharon liukeni entisen mestarinsa luota taistelevien kissojen sekaan, jättäen Lieskakajon täysin oman onnensa nojaan. Kharon ei suostunut ottamaan kontolleen soturin kuolemaa.
Valkoturkkisen kollin ajatukset tuntuivat taas sekavilta. Hän oli keskellä taistelua ja yritti parhaansa mukaan väistellä kissoja, jotka syöksähtelivät häntä kohti kynnet ojossa. Samalla Kharon yritti saada sekavat ajatuksensa kasaan. Hän ei voinut vilkaista taakseen, sillä kissa ei halunnut enää nähdä vilaustakaan Lieskakajon raidallisesta turkista.
Joku nuorista eloklaanilaisista hyökkäsi Kharonin kimppuun. Hetken ajan kaksikko pyöri verisessä, lukuisten kissojen tallomassa lumessa. Kharon halusi vain karistaa hyökkääjän kimpustaan ja päästä setvimään hetkeksi ajatuksiaan etäämmälle. Hänen onnekseen nuori kissa oli melko kokematon taistelija, joten Kharon sai hänet kohtuullisen helposti pois kimpustaan. Kujakissa näykkäsi kissan lonkkaa ja tämä rääkäisi inhoten. Kynnet sivalsivat ilmaa Kharonin kuonon edestä ja kolli vetäytyi kauemmas vihollisestaan. Kollikissa syöksähti pois kissan luota taas taistelun sekaan ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei toinen seurannut häntä.

Kharon kiisi minkä jaloistaan ehti kissajoukon läpi aukion toiselle puolen. Hän pysähtyi käpälät liukuen karhunvatukkapensaikon eteen. Sen kummempia ajattelematta erakko pujahti karhunvatukkapensaikon alle. Soturit eivät vartioineet pesää, joten Kharon ajatteli sen olevan tyhjillään.
Mutta asia ei ollut ihan niin. Kun Kharon pakeni taistelua astumalla sisään pesään, hän kohtasi pimeässä kiiluvat silmät. Kolli ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, kun tämä jo hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kaksi kissaa painivat hetken toistensa kimpuissa, ennen kuin vihollinen yhtäkkiä irtaantui Kharonista. Kissa kavahti taaksepäin, kuin olisi pelännyt valkoturkkista erakkoa. Vanhan kollin sinertävä katse oli silminnähden säikähtänyt.
"Haavetassu?" vanha kolli kysyi rohisevalla äänellä. Nyt Kharon tunnisti puhujan, hän oli Hopeaputous, Taivaslaulun isä ja Kharonin isoisä. Aluksi Kharon oli helpottunut nähdessään sukulaisensa. Hän katsoi Hopeaputousta aivan hiljaa, kunnes synkät ajatukset saavuttivat erakon: Hopeaputous oli jäänyt Eloklaaniin. Hän oli antanut koko perheensä lähteä noin vain. Hopeaputous oli myös syyllinen Kharonin valtaviin menetyksiin ja hänen olisi kuoltava. Kharonin keho alkoi täristä, eikä se taaskaan johtunut kylmyydestä, vaan raivosta.
"Haavetassu, oletko se oikeasti sinä? Missä Taivaslaulu ja muut ovat?" Hopeaputouksen ääni oli nyt varovaisempi, aivan kuin hän olisi aistinut Kharonin sisällä kytevän vihan, joka leimahtaisi pian liekkiinsä. Kysymys oli Kharonille liikaa. Vihasta sokea kolli syöksyi raivoissaan isoisänsä kimppuun. Hopeaputous ei ollut selvästikään varautunut tyttären poikansa äkilliseen hyökkäykseen, ja luiseva vanhus kaatui maahan erakon painosta.
"Sinä olet syyllinen! Sinun takiasi he kaikki kuolivat!" Kharon sähisi raivoissaan raadellessaan isoisänsä rintaa, kasvoja, kaulaa, aivan kaikkea mihin hän vain ylsi. Hämmentynyt Hopeaputous otti nopeasti puolustuskannan ja alkoi väistellä maassa maaten Kharonin liikkeitä. Se ei sujunut mitenkään mainittavan hyvin, sillä edelleen Kharon sai iskettyä kyntensä vähän väliä vanhan kissan ohueen nahkaan. Terävät kynnet lävistivät turkin alla piilevän nahan ja verta roiskahteli valtoimenaan kissojen vaaleille turkeille.
"Haavetassu! Lopeta! En tiedä mistä sinä puhut!" Hopeaputous vaati, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän tiesi, että Hopeaputous oli Mesitähden, Ruskalinnun, Lieskakajon ja monen muun kanssa syypää Kharonin pahaan oloon.
"He kuolivat! Sinä päästit heidät lähtemään ja he kuolivat!" Kharon ulvoi vihaisena. Sillä hetkellä kolli oli unohtanut kaiken muun paitsi vihan. Hän ei voinut hillitä itseään tai lakata raatelemasta vanhusta. Kharon ei tiennyt kauanko hän jatkoi, mutta jossain vaiheessa Hopeaputous oli lakannut liikkumasta ja puhumasta. Mutta koska erakko oli niin raivon sokaisema, hän ei huomannut sitä. Vasta sitten, kun Kharonin voimat alkoivat hiipua, hänen iskunsakin alkoivat heikentyä. Pesän lattia oli täynnä verta ja siihen tahriutuneita hopeisia karvatukkoja.
"Sinun takiasi he ovat kuolleet!" Kharonin ulvonta oli enää vain onnetonta itkua. Viha alkoi hellittää ja tilalle laskeutui suru. Kharon katsoi kyyneleistä sumentunein silmin allaan makaavaa kissaa. Se ei ollut lainkaan kaunis näky. Hopeaputouksen turkki oli irronnut tämän kaulalta ja koko pesä oli kuin teurastamo. Verta oli Kharonin turkilla ja ympäri pesää.
Kharon nousi ylös Hopeaputouksen päältä tajuamatta, että vanha kolli oli jo kuollut. Hän lyyhistyi pesän veriselle lattialle ja nyyhkytti onnettomana.
"Jos sinä et olisi päästänyt heitä lähtemään, minä en olisi tehnyt sinulle näin.. Minä olisin Eloklaanin soturi, eikä mitään pahaa olisi tapahtunut.. Te olette pilanneet kaiken, enkä minä voi antaa sitä anteeksi koskaan", Kharon käpertyi kerälle veriseen maahan ja nyyhkytti hiljaa. Kollin mieli oli yksi sekamelska. Jo vuodenaikojen ajan vain yksi ajatus oli vienyt häntä eteenpäin: Mesitähden ja kaikkien muiden syyllisten kuolema. Kharon uskoi todella, että nähdessään Mesitähden kuolevan, hänen paha olonsa helpottaisi ja elämä alkaisi taas hymyilemään.
Kharon kaipasi Päivänsädettä. Naaras oli viime kuiden aikana ollut ainoa, joka oli saanut Kharonin rauhoittumaan ja synkät ajatukset helpottamaan edes hetkeksi. Nyt kolli makasi yksin kylmässä maassa veren tahrimana aivan toivottomana. Hänen itkuinen katseensa kääntyi Hopeaputouksen elottomaan ruumiiseen. Vanhuksen lasittunut, kauhistunut katse osoitti tyhjyyteen. Kharon ei voinut katsoa sitä, vaan hänen oli käännettävä päänsä pois. Kharon uskoi tehneensä oikein, mutta siltikään hänen olonsa ei helpottanut. Häntä ei hymyilyttänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän tällaisessa tilanteessa. Kharonin ajatus siitä, että hänessä oli jotain vialla, vahvistui vain entisestään. Hänen olisi maattava tässä vielä hetki, ennen kuin hän voisi kasata itsensä ja palata takaisin taisteluun.

//TAISTELUTARINA

Rubiinin päässä jyskytti. Taistelun äänet olivat kuin etäältä kuuluvia kaikuja hänen korvissaan. Albinonaaraan vitivalkoinen turkki näytti aivan veressä uitetulta, ja hän tunsi nahkaansa polttelevan eri puolilta kehoa taistelussa saaduista uusista haavoista, jotka risteilivät vanhojen arpien päällä ja niiden ympärillä. Rubiini ei kuitenkaan pysähtynyt: Hän hyökkäsi raivokkaasti vihollisia päin, joskus jopa epähuomiossa omiaan, ja hänen taisteluvimmansa oli miltei mielipuolista.
Nuori naaras tuli tolkkuihinsa vasta silloin, kun oli vähällä käydä yhteisön johtajan - oman johtajansa - päälle. Sen jälkeen hänen holtiton taistelunnälkänsä hiipui vähän, minkä seurauksena kullanruskea eloklaanilainen onnistui livahtamaan karkuun. Keijukainen oli kaikkea muuta kuin mielissään, ja Rubiini oli tarpeeksi selvinpäin huomatakseen sen.
“Keskitytkö sinä lainkaan tähän taisteluun?!” harmaa naaras sähisi nuoremmalle kissalle, joka luimisti korviaan ja painui kasaan tultuaan sätityksi. Hetken hänestä tuntui siltä, kuin olisi juuri herännyt jonkinlaisesta unen kaltaisesta tilasta, eikä ollut nyt varma, missä oli. Se pelotti häntä.
“Olen pahoillani, Keijukainen, en tiedä, mikä minuun meni”, hän piipitti ja vilkuili ympärilleen pelokkaana. Kaiken sen veren ja kuoleman näkeminen sai hänet voimaan pahoin. Missä vaiheessa tämä kaikki oli ehtinyt tapahtua?
Pähkinän kuoleman jälkeen kaikki oli muuttunut - Rubiini oli muuttunut. Toisinaan hän ei kyennyt enää tunnistamaan itseään saati hallitsemaan alati ailahtelevia mielentilojaan. Hänestä oli tullut uhkarohkea ja vastuuton, ja jotenkin tämä taistelu ja verenvuodatus vain lietsoi niitä puolia hänessä. Rubiini pelkäsi kadottavansa itsensä kokonaan.
“Sinun on keskityttävä siihen, mitä olet tekemässä, tai sinusta on täällä enemmän haittaa kuin hyötyä!” Keijukainen ärisi, ja Rubiini painoi häpeissään päänsä alas.
Hänen päänsä ponnahti kuitenkin uudelleen ylös, kun hän kuuli jonkun lähestyvän heitä. Viistosta Keijukaisen takaa heitä kohti juoksi sinikilpikonnakuvioinen naaras. Jälleen kerran jokin Rubiinin sisällä napsahti, ja hän syöksyi varoittamatta Keijukaisen ohi eloklaanilaista kohti. Hänen yllättävä hyökkäyksensä sai eloklaanilaisen puolustuksen heikkenemään hetkeksi sen verran, että Rubiinin onnistui upottaa hampaansa tämän kaulaan.
Naaras survaisi häntä silmään kynsillään, ja Rubiini irrotti hampaansa ulisten. Kivusta huolimatta hän ryhtyi uuteen, aggressiivisempaan hyökkäykseen, johon eloklaanilainen vastasi järkähtämättömällä varmuudella.

//Keiju? >:0

//TAISTELUTARINA

Taistelua oli kestänyt jo hyvän tovin, ja Eloklaanin leirin valkea lumi oli värjäytynyt paikoin punaiseksi verestä. Aiemmin niin rauhallinen aukio oli muuttunut silmänräpäyksessä taistelutantereeksi, jossa kissat taistelivat raivokkaasti toisiaan vastaan. Olin siirtynyt hetkeksi piikkihernemuurien luokse hengähtämään, sillä olin taistellut taukoamatta taistelun alusta saakka. Ei ollut mitään järkeä kuluttaa kaikkia voimia kerralla, sillä se johtaisi takuuvarmaan häviöön. Toivoin, että myös muut kujakissat ja kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät sen. Kuljin leirin reunustaa pitkin ja etsin katseellani joko pulassa olevia kujakissoja ja kuolonklaanilaisia tai eloklaanilaisia, jotka olivat vailla vastustajaa.
Lyhyen tarkkailun päätteeksi löysin Rubiinin, joka kamppaili itseään kokeneempaa soturia vastaan. Tavallisesti valkoisen naaraskissan turkki oli värjäytynyt verestä niin, että ellen olisi tiennyt, en olisi osannut arvata kissan olevan vitivalkoinen. Rubiini taisteli kullanruskeaa eloklaanilaista vastaan melko harkitsemattoman näköisesti. Kujakissa yritti jaella viholliselleen iskuja, mutta vastustaja väisti kaikki. Välillä eloklaanilainen pääsi Rubiinin suojauksen läpi ja onnistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Katsoin hetken sivusta, kuinka kaksikko pyöri maassa toistensa kimpussa samalla hurjasti sähisten. Eloklaanilaisnaaras upotti hampaansa Rubiinin häntään, ja kujakissa päästi ilmoille kivuliaan kuuloisen parkaisun.
Se oli merkki minulle rynnätä taisteluun toverini avuksi. Rubiini tai hänen henkensä ei kiinnostanut minua muuten, mutta juuri nyt yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtäkään jäsentä. Loikkasin takaapäin eloklaanilaisen selkään ja onnistuin riuhtaisemaan hänet irti Rubiinista. Veren peittämä naaraskissa kierähti pois vastustajansa alta ja nousi jaloilleen vähän matkan päähän. Tämän silmistä paistoi raivo ja Rubiini kävi aikailematta heti uuteen hyökkäykseen. Ihailin nuoren naaraan taistelutahtoa, mutta kieltämättä hän taisteli liian varomattomasti. Taistelijalle tärkein ominaisuus oli ymmärtää omat heikkoutensa ja keskittää kaikki ajatuksensa taisteluun. Rubiini tuntui syöksyvän taisteluun suin päin ja aivan liian varomattomasti. Samalla kun minä roikuin kullanruskean naaraan selässä, Rubiini alkoi vimmatusti jaella iskuja kohti kissan kasvoja. Eloklaanilainen väisteli kujakissan kynsiä minkä kerkesi, mutta muutama isku osui suoraan vasten soturin kasvoja. Yllättäen allani oleva kissa kumartui aivan matalaksi maahan, eikä Rubiini ollut tosiaankaan valmistautunut siihen.
Verinen naaraskissa iski kyntensä kohti minun kasvojani, mutta kiitos keskittymiseni, ehdin loikata pois vihollisen selästä ja siten juuri ja juuri väistää alaiseni terävät kynnet.
"Keskity, hiirenaivo!" sähähdin Rubiinille, joka oli juuri huomannut virheensä ja lopettanut hyökkäyksensä. Se antoi viholliselle taas tilaisuuden hyökätä. Kullanruskea naaras ponkaisi itsensä vauhdilla maasta kohti edessään seisovaa Rubiinia ja kaksikko alkoi taas kieriä verisellä lumella toistensa kimpussa. Epäilin hyvin paljon Rubiinin kykyjä osallistua sotaan enää jatkossa. Oli kaiketi ollut virhe ottaa hänet mukaan taisteluun, sillä hän tuntui aiheuttavan liian paljon harmia Kujakissayhteisölle. Hän saisi kuulla tästä taistelun jälkeen, mikäli vain selviäisi sinne asti!
Syöksähdin pimeässä kohti toistensa kimpuissa kamppailevia kissoja. Hyökkäykseni johdosta Rubiini ja eloklaanilainen joutuivat irtaantumaan toisista ja molemmat loikkasivat kauemmas minun molemmille puolilleni. Vihreä katseeni kääntyi viholliseen. Kullanruskean kissan kasvoilla oli vihainen ilme. Tämä oli selvästi valmis puolustamaan kotiaan kuolemaan saakka, ja se jos jokin kelpasi minulle – kunhan Rubiini ei pilaisi sitä. Rubiini pinkaisi ohitseni ja syöksyi kynnet ojossa kohti eloklaanilaista. Kiiruhdin apuun. En olisi välittänyt olla Rubiinin seurassa juuri nyt, mutta hänen oli parempi taistella jonkun täysijärkisen kanssa kuin yksin. Onnistuin iskemään hampaani soturin takajalkaan, ja hän päästi ilmoille kivuliaan parahduksen. Soturi lyyhistyi maahan ja Rubiini kapusi nopeasti hänen päälleen, ettei kissa pääsisi nousemaan ylös. Kujakissa raastoi kissan selkää saaden aikaiseksi kipeän näköisiä haavoja. Minä pidin tiukasti otteeni vihollisen takajalasta väistellen samalla hänen toisen jalkansa potkuja. Purin hampaani kovemmin yhteen ja sitä kovemmin kissa alkoi riuhtoa.
Yhtäkkiä hänen onnistui ravistella Rubiini kimpustaan. Kissa kiepahti selälleen ja oli vähällä iskeä kyntensä kasvoihini. Jouduin irrottamaan otteeni hänen jalastaan ja vihollinen pääsi pakoon. Hän juoksi vauhdilla kohti kahden kiven edessä olevaa pensasta, jota vahti muutamat eloklaanilaissoturit. Soturit tekivät tietä takajalkaansa nilkuttavalle naaraalle ja kissa katosi pensaikon alle. Käännyin vihaisena Rubiinin puoleen.
"Keskitytkö sinä lainkaan tähäntaisteluun?!" sähähdin kissalle, joka oli juuri tehnyt mitä typerämpiä virheitä taistellessaan..

//Rubiini? >:(

//TAISTELUTARINA (taistelua 457 sanaa)//

Härmä ei voinut sanoa olevansa täysin tyytyväinen siihen tilanteeseen, johon hänet oli heitetty. Keijukaisen suunnitelmat olivat käyneet toteen ja kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin joukkojen hyökkäys tapahtuisi tänä täysikuuna. Niin Härmäkin joutuisi mukaan tappamaan näitä eloklaanilaisia, joita sekä Keijukainen että Kuolonklaanin päällikkö Henkäystähti niin vihasivat. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut jos hän joutuisi hiukan likaamaan tassujaan, mutta hyökkäys häiritsi hiukan hänen omia suunnitelmiaan.
Näinä päivinä Kuolonklaanin reviirillä Härmä oli kuumeisesti yrittänyt selvittää emonsa tappajan henkilöllisyyden, mutta aivan turhaan. Hän tunsi olonsa hiukan tyhmäksi: ainoa johtolanka oli se, että kyseessä oli klaanikissa, ja klaanikissoja olikin odotettua enemmän. Kanerva ei ollut antanut yhtään sen tarkempaa kuvausta tästä kissasta, joten Härmän oli lähes mahdotonta saada selville, kuka oli hänen elämäänsä mullistaneen hirmuteon takana. Ainoa mitä hän saattoi tehdä oli yrittää kysellä asiasta kuolonklaanilaisilta, mutta tilaisuuksia siihen ei auennut paljoa. Ja silloin kun aukesi, klaanikissat eivät vaikuttaneet halukkailta jakamaan hänelle ollenkaan tietoa Härmän mielistelystä huolimatta.
Samalla Härmä oli yrittänyt löytää Kanervan hajujälkeä. Jos hänen ei onnistaisi omin avuin löytää murhaajaa, hänen vanha mentorinsa olisi ainoa keino. Kanerva tiesi, kuka hänen emonsa oli tappanut, ja joka päivä Härmä vihasi naarasta hiukan enemmän siitä, ettei tämä ollut koskaan kertonut enempää. Toisaalta Härmän oli myönnettävä, ettei tappajan löytäminen ollut ainoa syy Kanervan etsimiselle. Tässä vieraiden kissojen joukossa hän koki tarvitsevansa apua ja tukea, eikä hän voinut kuvitella naaraan lisäksi ketään muuta täyttämään tuota roolia. Sitä paitsi kolli ei ollut voinut pitkään aikaan rentoutua kenenkään seurassa; teeskentely ja esittäminen alkoivat käydä raskaaksi. Kanervasta ei kuitenkaan näkynyt viiksikarvaakaan eikä Härmä hyvästä hajuaististaan huolimatta ollut koko matkan aikana erottanut Kanervan tuoksua ilmassa.

Härmän etsinnät menivät väkisin tauolle, kun hyökkäyksen ilta valkeni. Kuu loisti korkealla taivaalla suurena hopeana kehänä valaisten kujakissayhteisön ja kuolonklaanilaisten joukkojen tietä. Härmä oli hiukan jännittynyt, vaikka luottikin omiin taitoihinsa niin taistella kuin vältellä taistelua. Näiden yhdentekevien kissojen vuoksi hän ei vuodattaisi tippaakaan omaa vertaan, joten jos tilanne yltyisi liian rajuksi, hän livahtaisi empimättä tiehensä. Ei hän oikeastaan tarvinnut kujakissoja enää nyt, kun oli jo päässyt klaanien luo. Siltikään hän ei mielellään jättäisi heitä, sillä joukkiosta saattaisi vielä olla hänelle hyötyä.
Yö oli äänetön kissajoukon taittaessa matkaa Eloklaanin leiriin. Härmä ei selvästi ollut ainoa, jota tuleva hermostutti, vaikka ei ollutkaan pelokkaimmasta päästä. Kuolonklaanilaiset olivat tuoneet mukanaan nuorempiakin kissoja, ja Härmä kyseenalaisti hiljaa mielessään, oliko heistä mihinkään. Nuorukaiset, vaikka yrittivätkin pitää yllä rohkeaa olemusta, vaikuttivat pelokkailta. Toisaalta kujakissayhteisökin oli ottanut mukaan samaa ikäluokkaa edustavia; Roska ja Hyökyaalto kulkivat muutaman kissan päässä Härmän edellä.
Keijukainen johdatti heidät odottamaan kauemmas leiristä, kun Kuolonklaanin varapäällikkö Pimentovarjo yhdessä jonkun toisen kuolonklaanilaisen ja Kharonin kanssa harhauttivat leirissä odottavia vartijoita. Härmä höristi korviaan kuullakseen pienimmänkin äänen. Hän maisteli kylmää ilmaa yrittäen erottaa siinä eloklaanilaisten vastahyökkäyksen, mutta viholliset olivat täysin pimennossa tulevista tapahtumista. Se helpottaisi kujakissayhteisön työtä eikä Härmän kenties tarvitsisi nähdä niin paljoa vaivaa.
Kun Kharonin merkkihuuto kaikui ilmoille, Keijukainen johdatti hyökkäysjoukot leiriin. Pian taistelu oli täydessä vauhdissa: kaikkialla Härmän ympärillä kuului kuolonklaanilaisten ja kujakissojen taisteluhuutoja sekä eloklaanilaisten yllättyneitä rääkäisyjä. Harmaa kolli väisti täpärästi erään taisteluparin, joka oli vyöryä hänen ylitseen, sekä hänen kuononsa vierestä heilahtavat paljastetut kynnet. Härmä perääntyi loitommas taistelun tuoksinnasta ja silmäili mietteliäänä eloklaanilaisia kissoja. Hän ei halunnut taistella, sillä ei todellakaan halunnut loukkaantua - kuka parantaisi parantajan? - mutta hän halusi osoittaa Keijukaiselle olevansa tämän luottamuksen arvoinen. Härmän olisi löydettävä jokin hiukan taidottomampi kissa, jonka voisi helposti peitota.
Erakkokolli oli juuri löytänyt uhrinsa, kun huomasi Kharonin astelevan häntä kohti. Kollin takajalassa näytti olevan haava, joka oli tarpeeksi syvä saadakseen kujakissan nilkuttamaan hiukan. Härmä huokaisi tyytyväisenä siitä, ettei joutuisikaan ainakaan hetkeen taistelemaan. Taistelemisen lisäksi hänen tehtävänään olisi nimittäin haavoittuneiden hoitaminen. Hän oli tuonut mukanaan kaiken varalta joitain tärkeimpiä yrttejä ja rohtoja, joten Härmä oli valmis kaikkeen.
“Näytähän”, Härmä kehotti ja Kharon kääntyi ympäri. Hän kohotti jalkaansa sihahtaen kivusta. Harmaa kolli kumartui tarkastelemaan haavaa. Se ei näyttänyt olevan niin syvä, että aiheuttaisi pysyvää vahinkoa, vaikkei se mikään pikku naarmu ollutkaan. Härmä päätteli, että tästä selvittäisiin pelkällä hämähäkinseitillä ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi levittää haavalle hierakkatahnaa.
Härmä kietaisi seittiä Kharonin jalan ympärille tarkoin liikkein varoen, ettei vahingossa koskenut haavaan. Tulehduksia oli vältettävä, vaikka hänellä olikin keinot niiden taltuttamiseen. Kun Härmä arvioi seitin olevan tarpeeksi tiukasti paikoillaan, hän suoristautui ja kohtasi Kharonin eriparisten silmien katseen.
“Koeta olla varovainen jalkasi kanssa, jotta seitit eivät irtoa. Ymmärrän kyllä, että se on tässä tilanteessa vaikeaa”, harmaa kolli sanoi tyynesti. “Onneksi taistelu ei varmaan kestä enää kauaa. Vai mitä luulet?”

//Kharon?

//TAISTELUTARINA

Suunnitelmani ei ollut mennyt kuten olin suunnitellut. Joko kujakissat ja kuolonklaanilaiset olivat erehtyneet eloklaanilaisten hyväuskoisuudesta ja ystävällisyydestä tai sitten tämä kissa oli poikkeustapaus. Leopardi-esitykseni ei ollut mennyt läpi nuorelle kollille, ja hän vaikutti nyt vieläkin vihaisemmalta kuin äsken. Varoittamatta kolli oli hyökännyt kimppuuni ja huusi raivoissaan, että minä muka leikin hänen tunteillaan! Oikeastaan kissa oli aivan oikeassa, niinhän minä olin juuri tehnyt; leikkinyt hänen tunteillaan yrittäen vedota hänen hyväuskoisuuteensa.
Eloklaanilainen raateli minua minkä kerkesi, enkä minä enää edes yrittänyt taistella tosissani. Yritin vain miettiä, mikä olisi parhain tapa päästä tästä tilanteesta pois. Jos jatkaisin Leopardin leikkimistä, minä varmasti kuolisin aivan pian. Ei tämä kissa Roskaakaan uskoisi – tuskin kukaan muukaan olisi uskonut – joten oli keksittävä uusi suunnitelma. Kävin päässäni läpi Kujakissayhteisön jäseniä. En uskonut, että tähän kissaan tehoaisi Keijukaisen komentelu ja äksyily tai Kharonin itsesäälissä rypeminen. Eloklaanilaisen hampaat olivat uponneet minun vatsaani. Ajattelu oli vienyt kaiken huomioni, enkä ollut saanut puolustettua itseäni. Kissa kykenisi pian tappamaan minut noin vain ellen nyt tekisi jotain. Päätin laittaa uuden suunnitelmani käytäntöön ja toivoa, että se toimisi:
"Sinun ei tarvitse palata takaisin! Me voimme yhdessä hakea Mesitähden!"
Niin Deimos olisi varmasti sanonut, ellei Kharon olisi ollut osallinen taisteluun. Tummaturkkinen Deimos oli oikea rauhan lähettiläs, joka piti kaikista ja yritti ymmärtää kaikkia. Sen vuoksi hän ei ollut päässyt mukaan taisteluun, hänen mukaan ottamisensa olisi ollut valtava riski yhteisölle. Kimpussani oleva kissa pysähtyi ja hänen otteensa heltyi.
"Minä tahdon todistaa, etten halua tätä taistelua. Mennään yhdessä ja haetaan Mesitähti leiriin", nau'uin mahdollisimman rauhallisena, mutta ääneni säröili kylmyyden ja kivun johdosta. Maattuani kylmässä hangessa viholliskissan alla, olin huomannut taivaan valkenevan. Aamuun olisi vielä aikaa, mutta kokoontuminen ja sen myötä myös taistelu olisivat pian ohi. En tietenkään päästäisi vihollista päällikkönsä luokse, sillä se olisi johtanut satavarmasti minun kuolemaani. Keijukainen olisi pitänyt minua epäonnistujana ja takuulla kostanut sen jollain tavalla.

//Varjo?

//TAISTELUTARINA

En pitänyt tästä lainkaan. Kujakissayhteisö ja osa Kuolonklaanin jäsenistä olivat hyökänneet Eloklaanin kimppuun. Minä en juurikaan välittänyt taistelemisesta, joten olin iloinen Keijukaisen käskiessä minut leirin ulkopuolelle huolehtimaan siitä, ettei kukaan eloklaanilaisista pääsisi pakenemaan ja kertomaan taistelusta Mesitähdelle. Koin, ettei tämä taistelu ollut minua varten. Kaikki oli lähtöisin Keijukaisen halusta kostaa Mesitähdelle jokin vuodenaikoja vanha tapaus, joka oli vähällä tuhota Kujakissayhteisön. Minä tiesin, ettei yhteisöstä voinut lähteä noin vain, joten ainoa vaihtoehto oli jääminen.
Olin löytänyt taistelusta myös hyviä puolia; pääsisin ainakin kohtaamaan aivan erilaisia, eri maailmasta tulevia kissoja. Metsäkissat olivat aivan erilaisia kuin kaksijalkalan kujilla elävät kujakissat ja olikin mielenkiintoista tutustua heidän tapaansa elää.

Olin seissyt kylmässä taistelun alusta saakka ja odottanut, että eloklaanilaiset pyrkisivät pakoon. Kaksi heistä olivat sitä yrittäneet, mutta kuolonklaanilaiskolli oli estänyt heidät. Kuolonklaanilainen oli menettänyt henkensä, mutta leiristä oli pian tullut avuksi joku, joka oli saanut pakoa yrittävät eloklaanilaiset takaisin leiriin. Kiertelin lumisessa metsässä leirin ympärillä ja silmäilin tarkasti ympäristöäni. Minun oli pysyttävä liikkeellä, etten jäätynyt kuoliaaksi. Pakkanen oli kiristynyt niin, ettei pitkähkö mutta ohut turkkini lämmittänyt minua juuri yhtään.
Valpastuin nähdessäni liikettä leirin ulkopuolella. Kermanvärinen kissa oli poistunut leiristä ja pinkoi nyt vauhdilla kauemmas. Tehtäväni oli selvä, joten hyökkäsin kissan kimppuun. Kamppailu tuntematonta kissaa kohtaan oli tasainen. Oli minun onneni, ettei pakenija ollut taitava taistelija – muuten minulle olisi käynyt kuten kuolonklaanilaiselle kollille, joka makasi nyt yksin kuolleena jossain täällä pimeässä metsässä.
En tiennyt mitä olin odottanut, mutta yllätyin siitä miten kovasti eloklaanilainen taisteli vastaan. Olin kuullut muiden kuvailevan näitä kissoja lempeiksi, ystävällisiksi ja hyväntahtoisiksi. Tämä kissa, jota vastaan taistelin ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta. Lyyhistyin kivusta maahan ja päästin ilmoille parkaisun, niin kovasti minuun sattui kun kissan hampaat upposivat lapojeni lähelle. Minun oli keksittävä jotain, ettei viholliskissa tappaisi minua tähän paikkaan. En ollut valmis kuolemaan. Kissa piti tiukasti otteensa niskastani ja se antoi minulle aikaa miettiä seuraavaa liikettäni. Kipu voimistui entisestään, ja ajatteleminen kävi vaikeaksi. Minun oli saatava kermanvärinen kissa irrottamaan.
"Ole kiltti, päästä irti", vinkaisin tuskaisesti, yrittäen muistella millä tavalla Leopardi aina puhui. En uskonut, että Roska voisi voittaa tätä taistelua, jos vastassani oli kissa, joka oli valmis tappamaan kaltaiseni. Mutta minä uskoin, että Leopardi voisi voittaa – tai ainakin saada vihollisen lopettamaan. Olin seurannut kasvattiemoani läheltä koko ikäni, joten tiesin tismalleen miten hän reagoi erilaisiin asioihin. Naaras oli säälittävän hyväuskoinen ja erittäin uskollinen yhteisölle, mutta hän kykeni näkemään hyvää jopa viholliskissoissa – se kai oli syy, miksei häntä oltu otettu mukaan taisteluun. Kissana hän ei ollut tosiaankaan suosikkini, mutta tällaisessa tilanteessa sain kiittää onneani, että tunsin hänet.
Leopardin esittäminen kävi siis vaivatta, pystyin oikeasti kuvittelemaan, että olin joku toinen. Se sai minussa aikaan sellaisen tunteen, jota en ollut turhan usein tuntenut. Minä olin joku muukin kuin huomaamaton varjo, ja nyt toisen kissan huomio tuntui hyvältä. Tämä kissa ei tuntenut minua, joten kerrankaan ei tuntunut pahalta vetää kaikkea huomiota itseeni ja alkaa itkeä lohduttomasti. Se sai vihollisen silminnähden hämmentymään. Hänen otteensa heltyi niin, että pääsin rimpuilemaan irti. Käänsin itkuiset silmäni kermanväriseen kissaan toivoen, että hän oli sisimmiltään sellainen, miksi eloklaanilaisia oli minulle kuvailtu. Nuoren kollin kasvoilla oli epäluuloinen, hämmentynyt ilme.
"Sinä itsehän tämän aloitit ja hyökkäsit kimppuuni", kolli sanoi kärkkäästi. Pudistelin onnettomana päätäni:
"Minä olen pahoillani, tämä on Keijukaisen käsky ja hän on minun ystäväni... En minä tahdo taistella sinun kanssasi, en tahdo tappaa ketään. Minä en vain saa päästää sinua pakoon tai Keijukainen suuttuu minulle. Voisitko palata takaisin leiriin, ettei minun tarvitse tappaa sinua?"

//ex-Kurre aka Varjotassu?

//TAISTELUTARINA

Taistelun alun jälkeen olin taistellut yhden jos toisenkin minulle tuikituntemattoman eloklaanilaisen kanssa. Eloklaanilaiset taistelivat toisiaan loputtomasti tukien; juuri kun olin antamassa tappavaa iskua jollekin, jostain paikalle säntäsi toinen eloklaanilainen. Vaikkei enemmistö heistä ollut millään tasolla tasoisiani taistelijoita, kahta tai kolmea kissaa vastaan taistelu tällaisessa sekamelskassa ja kaiken lisäksi lumisessa leirissä oli liikaa myös minulle.
Nyt olin ajautunut taisteluun kahta eloklaanilaista vastaan. He eivät olleet taitavia taistelijoita – etenkään kun toiselta uupui kokonaan yksi raaja – mutta kuten sanottua, tällaisessa maastossa kahta vastaan taisteleminen tuotti minulle hankaluuksia. Kuolonklaanin varapäällikkö, Pimentovarjo kamppaili itseään huomattavasti suuremman, ruskeaturkkisen kollin kanssa. Sivusilmälläni huomasin, ettei mustaturkkinen naaras pärjännyt mainittavan hyvin eloklaanilaista vastaan. Vaikka olimmekin samalla puolella, olin pikkuisen iloinen näkemästäni.
Ajatukseni siirtyivät nopeasti Pimentovarjosta kahteen naaraskissaan, jotka olivat keskeyttäneet hyökkäyksensä. Seisoimme Pimentovarjon kanssa rinnatusten pimeässä leirissä, mutta naarassoturi joutui samalla väistellä vastustajansa teräviä kynsiä.
"Luulen, että selviämme näistä kolmesta jos taistelemme yhdessä", Pimentovarjo avasi suunsa kesken taistelun väistellen samalla vihollisensa iskuja ja lisäsi vielä, "jos sinusta on siihen."
Samalla hetkellä kolmijalkainen eloklaanilaisnaaras teki hyökkäyksen minua kohti. Väistin sen ongelmitta ja näykkäsin naaraskissaa tämän ainoasta etujalasta. Liike sai ruskeaturkkisen kissan tömähtämään naama edellä hankeen. Olisin käynyt heti hänen kimppuunsa ja lopettanut hänen kärsimyksensä, mutta harmaanruskea naaraskissa esti aikeeni loikkaamalla selkääni. Hän raastoi raivosta sähisten kynsillään selkääni. Onnistuin ravistelemaan soturin pois selästäni ja kiiruhdin Pimentovarjon luokse. Nyt vasta ehdin sisäistämään hänen kommenttinsa ja sen, millä tavalla naaras aliarvioi minua! Ellemme olisi olleet oikeassa taistelussa, joka ratkaisisi kaikkien tulevaisuuden, olisin iskenyt kynteni tuon kapisen metsäkissan silmiin!
"Älä sinä epäile minun taitojani, kun näytät olevan ongelmissa jo yhden säälittävän soturin kanssa", murahdin takaisin Pimentovarjolle, joka oli päässyt taas irrottautumaan ruskean kollin kynsistä.
"Ongelmissa? Missä ongelmissa?" musta naaras kysyi kuin ei tietäisi mistä puhuin. Huomasin, että harmaanruskea tabbykuvioinen eloklaanilaisnaaras lähti taas syöksymään minua kohti. Väistin liikkeen loikkaamalla sivuun, mutta eloklaanilainen ei pysäyttänyt hyökkäystään. Hän vaihtoi lennosta vastustajansa minusta Pimentovarjoon. Minä jatkoin matkaani kolmijalkaisen naaraskissan kimppuun. Hän oli suorastaan säälittävä tapaus, ja taisteleminen häntä vastaan oli kuin olisin ylikasvaneen pennun kanssa taistellut. Kolmijalka teki kaikkensa väistelläkseen hyökkäyksiäni, mutta kissa ei selvästikään kyennyt puolustamaan edes itseään. Miten ihmeessä tuollainen kissa oli koskaan hyväksytty Eloklaanin taistelijaksi?
Kiersin nopeasti kolmijalkaisen kissan hampaiden ulottumattomiin tämän taakse ja näykkäsin hampaillani hänen takajalkaansa. Kissa potkaisi minua kohti vapaalla jalallaan, mutta onnistuin väistämään sen ja jalka huitoi vain ilmaa.
Siirryin kissanmitan verran kauemmas säälittävästä vastustajastani ja vilkaisin Pimentovarjon suuntaan. Hupsista, kuolonklaanilaisnaaras näytti olevan vaikeuksissa.
"Suo anteeksi arvoton kolmijalka, et ole kyllin hyvä vastus minulle", käänsin katseeni ruskean naaraan silmiin ja syöksyin häntä kohti. Kolmijalkaisen kissan kaataminen ei ollut vaikeaa. Hän mätkähti painoni voimasta maahan. Loikkasin hänen ylitseen ja jatkoin matkaani kohti Pimentovarjoa ja kahta eloklaanilaista. Kuolonklaanin varapäällikkö oli painettu maahan kahden kissan toimesta. Syöksähdin harmaanruskean naaraan selkään. Kissa irrotti otteensa Pimentovarjon takajalasta ja yritti ravistella minua irti selästään.
"Et kai unohtanut minua jo? Ei ole reilua taistella kaksi yhtä vastaan, jos toinen ei pärjää alkuunkaan!" sihahdin naaraalle ja loikkasin pois tämän selästään. Pimentovarjo onnistui potkaisemaan ruskeaturkkista kollia leukaan, ja naaras pääsi irti eloklaanilaisen otteesta.
Harmaanruskea tabbykuvioinen naaras oli kääntynyt minun puoleeni vihainen ilme kasvoillaan.
"Sinä et ole oikeutettu puhumaan reiluudesta, kun hyökkäsit noin vain meidän kotiimme!" eloklaanilaisnaaras sähisi raivoissaan. Nämä kissat olivat säälittäviä, aivopestyjä raukkoja. He eivät edes itse ymmärtäneet, millaisen hirviön alaisina he toimivat – ja vielä täysin omasta tahdostaan. Ellen olisi inhonnut tätä kurjaa klaania ja metsää niin kovasti, olisin voinut jopa tuntea sääliä tätäkin kissaa kohtaan. Mutta hän oli itse valinnut puolensa, joten sääliä ei herunut. Syöksyin taas kynnet ojossa hurjasti sähisten kissan kimppuun. Hän väisti ketterästi liikkeeni, mutta se ei riittänyt. Syöksähdin hänen peräänsä, eikä naaras ehtinyt valmistautua uuteen hyökkäykseeni. Painoin hänet vaivatta maata vasten ja upotin hampaani kissan kaulaan. Yritin olla nopea ja tappaa hänet siihen paikkaan, mutta jälleen kerran joku kirottu hyökkäsi selkääni! Hyökkääjä oli selvästi minua suurempi, joten lysähdin maahan hänen painonsa alle. Otteeni toisen kissan kaulasta irtosi ja pyristeli itsensä vapaaksi.
"Päästä irti hänestä!" kissa ulvoi ja raastoi terävillä kynsillään selkääni. Se ei tuntunut kivalta. En halunnut enää yhtään enempää arpia, joten minun oli keksittävä jotakin. Ummistin silmäni ja pakotin itseni rentoutumaan ja lyyhistyin maahan niin velttona kuin vain pystyin. Se sai hyökkääjän lopettamaan raapimisen ja hän nousi pois selästäni.
"Kuoliko se?" kuulin kissan kysyvän. Sillä silmänräpäyksellä ponkaisin itseni ylös ja loikkasin eloklaanilaisen kimppuun.
"Minä en noin helpolla kuole, typerys!" sähähdin ja iskin kynteni vasten kissan kasvoja. Hän parahti kivusta, räpiköi kauemmas minusta ja juoksi pois. Olisin voinut lähteä hänen peräänsä, mutta se olisi ollut turhaa. En jaksanut taistella pelkureita ja surkeita taistelijoita vastaan. Halusin edes hieman enemmän haastetta, eivätkä eloklaanilaiset selvästi kyenneet niitä minulle tarjoamaan..

//TAISTELUTARINA

Eloklaanin leiri - paljon ei ollut muuttunut sitten viime käynnin. Ainoa ero viimeisimmästä muistikuvastani oli vain se, että nyt se oli täynnä henkensä edestä taistelevia kissoja. Puhdas, valkoinen lumi oli värjääntynyt paikottain punaiseksi veriroiskeista, ja karvatuppoja pyöri rääkyvien kissojen jaloissa vähintäänkin oppilaan kokoisen kissan edestä.
Taistelu oli ehtinyt jatkua vasta tovin, mutta maassa makasi jo pari liikkumatonta hahmoa. Yön pimeydessä oli vaikea sanoa, olivatko kaatuneet omia vaiko eloklaanilaisia, saati kumpi puoli oli voitolla. Joka tapauksessa tilanne oli hyvin kaoottinen, enkä tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla.
Kynsin ja raastoin vastaantulevia eloklaanilaisia melko huolettomasti, mutta samaan aikaan sisimmässäni tunsin kitkerän piston - oliko tämä oikein? Oliko kostoni todellakin kaiken tämän veren vuodattamisen väärti?
Näin vilauksen isästäni taistelemassa Keijukaista vastaan samalla, kun itse höykytin kilpikonnakuvioista soturinaarasta, jonka nimeä en joko tiennyt tai kyennyt muistamaan sillä hetkellä. Loppujen lopuksi siitä oli kamalan pitkä aika, kun minua viimeksi oli voinut kutsua eloklaanilaiseksi.
Isäni näkeminen herätti minussa tukahdutettuja epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteita. Korppisiipeä en ollut vielä nähnyt, ja jostain syystä halusin nähdä hänet enemmän kuin kenet muut. Hän oli syypää karkotukseeni, ja halusin näyttää hänelle, että olin pärjännyt vallan mainiosti ilman häntä ja typerää klaaniansakin.
Järkäleloikka taisteli kahta eloklaanilaista vastaan lähellä parantajien pesää. Vaikka kumppanini olikin kookas ja varmasti myös ihan kohtalaisen hyvä taistelija, hänellä näytti olevan vaikeuksia puolustautua kahta hyökkääjää vastaan. Näin, miten kolli peruutti sisälle parantajan pesään, edelleen taistellen kaksikkoa vastaan.
Syöksyin empimättä kumppanini avuksi. Sivalsin vaaleanruskeaa kollia takajalkaan kynsilläni, ja tämä ulvaisi kivusta, kääntyen sen jälkeen kohtaamaan minut. Jakelimme toisille tiuhaan iskuja, mutta lopulta onnistuin iskemään tätä kuonoon niin lujasti, että tämä horjahti ja lysähti lumeen makaamaan. Sillä välin myös Järkäleloikka oli onnistunut hoitelemaan oman vastustajansa pois kimpustaan. Vilkaisin häneen nopeasti varmistaakseni, ettei hän ollut pahasti loukkaantunut.
Emme ehtineet hengähtää kauaa, kun parantajan pesän sisältä alkoi kuulua murinaa. Tajusin, että siellä oli myös kissoja - suurin osa loukkaantuneita eloklaanilaisia. Siristin silmiäni ja marssin Järkäleloikan ohi pesään. Yritin katsella ympärilleni siinä toivossa, että löytäisin Korppisiiven haavoittuneiden joukosta, mutta sen sijaan sainkin riesakseni pienikokoisen, hunajanvärisen naaraan.
"Pois tieltä, rääpäle", murisin pienemmälle kissalle varoittavasti ja väläytin tuolle hampaitani.

//Kulta tai Järksy?

//TAISTELUTARINA

Lieskakajon sanat saivat Kharonin vain vihaisemmaksi. Kollin oli vaikeaa saada kunnon otetta ajatuksistaan, kun ympärillä riehui raivoisa taistelu. Eloklaanilaiset ja hyökkääjät riehuivat toistensa kimpuissa yrittäen tehdä toisistaan selvää. Kharon ei pitänyt siitä, millä tavalla hänen entinen mestarinsa syyllisti häntä.
"Ei se ole niin yksinkertaista!" Kharon tiuskaisi tuohtuneena ja loikahti karvat pystyssä eteenpäin kohti Lieskakajoa. Punaturkkinen soturi kavahti taaksepäin. Lieskakajo ehti juuri ja juuri väistää valkoturkkisen kujakissan iskun, kun Kharon sivalsi häntä kohti terävillä kynsillään. Lieskakajo näytti pettyneeltä. Kharon oli myös pettynyt, mutta hän ei kyennyt tuomaan sitä ilmi ilmeillään. Viha oli liian voimakas tunne, joten erakon kasvoilla oli vain raivostunut ilme.
Lieskakajo oli todellakin paljastunut aivan liian hyväuskoiseksi kissaksi, sillä tämä uskoi Mesitähden valheisiin sokeasti eikä kyennyt edes ajattelemaan, että päällikössä voisi olla jotain vikaa. Mutta Kharon oli varma siitä, että hän itse tiesi mikä oli totta. Kolli oli varma Mesitähden pahuudesta ja siitä, että päällikkö oli maailman itsekkäin kissa, joka välitti vain omasta edustaan.
"Minä en palaa Eloklaaniin. En ennen kuin Mesitähti on kuollut ja muutkin ovat ymmärtäneet, miten sairas hän on", Kharon ärähti ja syöksähti taas kohti entistä ystäväänsä. Hän ei olisi halunnut haavoittaa Lieskakajoa, mutta kolli oli itse valinnut puolensa, eikä Kharon voisi päästä häntä menemään noin vain. Lieskakajo pudisteli päätään.
"Kharon, älä", kolli pyysi, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän sivalsi taas kynsillään ilmaa niin, että Lieskakajo joutui väistämään. Kynnet hipaisivat punaturkkisen soturin viiksikarvoja.
"Jos sinä et voi nähdä totuutta, sinunkin on kuoltava, Lieskakajo", valkoturkkinen kolli sanoi terävällä äänellä, "kaikki Mesitähden liittolaiset ovat minun vihollisiani, etkä edes sinä ole poikkeus. Jos sinä uskot Mesitähteä, minulle sinä olet jo kuollut."
Lieskakajo katsoi epätoivoisena entistä oppilastaan. Kharon oli raivoissaan ja pettynyt. Hän ei voinut uskoa, että Lieskakajo petti hänet sillä tavalla. Se oli merkki siitä, ettei hänkään oikeasti välittänyt Kharonista.
Kharon naamioi taas surunsa vihaksi. Hän oli surullinen siitä, millaiseksi kissaksi Lieskakajo oli paljastunut. Kujakissa tiesi, että Lieskakajo oli häntä parempi taistelija, mutta raivo sai hänet unohtamaan sen. Ainoa ajatus Kharonin mielessä oli, että hänen olisi tapettava Lieskakajo. Soturi oli myös osasyyllinen Kharonin lähdölle, joten hänen oli kuoltava aivan kuten Ruskalinnunkin. Kharon syöksyi kynnet ojossa kohti raidallista kollia. Koska Lieskakajo oli kaikkea muuta kuin nopea ja ketterä, hän ei millään ehtinyt väistää nopeaa syöksyä. Lieskakajo oli kuitenkin etevä taistelija, joten hän otti Kharonin hyökkäyksen vastaan ongelmitta. Kaksikko lennähti yhdessä hankeen niin, että eloklaanilainen jäi Kharonin alle. Soturin onnistui potkaista Kharonia vatsaan, jolloin hyökkäys loppui siihen ja Lieskakajo sai potkaistua entisen ystävänsä pois päältää. Kharon ärähti kivusta ja lennähti hankeen. Lunta lehahti ilmaan, kun Kharon putosi pehmoiseen lumeen. Hän kampesi itsensä ripeästi pystyyn ja katsoi raivoissaan Lieskakajoa, joka oli myös ehtinyt nousta jaloilleen.
Kharon teki uuden hyökkäyksen, mutta Lieskakajo ehti väistää sen. Soturi juoksi Litteäkiven toiselle puolen ja Kharon seurasi perässä.
"Älä juokse karkuun vaan taistele!" jaloistaan nopeampi Kharon ärähti loikatessaan Lieskakajon selkään.

//Lieska?

Nefiri: 9kp -

Järkäleloikka: 9kp -

Keijukainen: 39kp! + 3TaP -

Tyrskytiikeri: 3kp -

Kharon: 9kp + 4TaP -

//TAISTELUTARINA

Kharon tärisi, mutta se ei johtunut kiristyvästä pakkasesta eikä pelosta, vaan puhtaasta vihasta ja jännityksestä. Hän oli parhaillaan keskellä Eloklaanin leiriä entisten klaanitovereidensa ympäröimänä. Joukossa oli niin tuttuja kuin vieraitakin kasvoja. Mitä enemmän Kharon silmäili synnyinklaaninsa jäseniä, sitä suuremmaksi viha hänen sisällään kasvoi. Nämä kirotut kissat olivat riistäneet häneltä kaiken. He hyväksyivät hiljaa myötäillen kaiken järjettömyyden, mitä Mesitähti oli koskaan keksinyt. Vaikka eloklaanilaiset olivatkin vain Mesitähden aivopesun uhreja, Kharon inhosi heitä. Heidän vuokseen Merkurius ja Taivaslaulu olivat kokeneet olonsa ulkopuoliseksi klaanissa. Millaisia klaanitovereita ovat kissat, jotka eivät ota klaaninsa jäseniä joukkoonsa mukaan avosylin?
Viha alkoi pakkaantua Kharonin sisällä niin, että hänen oli purettava se johonkin. Taistelevat kissat riehuivat hänen ympärillään, ja kolli joutui keskittymään jotteivat toistensa kimpussa taistelevat kissat jyräisi hänen ylitseen. Kaksi oppilasta hyökkäsivät kohti valkoturkkista kollia, joka loikkasi sivuun ja iski suurella käpälällään toista kissaa kasvoille. Oppilas parkaisi ja Kharon luikki tiehensä kauemmas oppilaista.
Kolli mietti, että tunnistivatkohan typerät eloklaanilaiset edes häntä enää? Liekö he olivat unohtaneet, että Kharon tai hänen perheensä oli edes koskaan ollut olemassa.. Ajatus siitä sai Kharonin raivostumaan. Hän lähti tarpomaan lumessa taistelevien kissojen ohitse etsien vastustajaansa.
Litteäkiven takana seisoi punaturkkinen kissa. Kharonin sydän alkoi pamppailla kiivaasti, kun hän tunnisti Lieskakajon. Aivan pienen hetken Kharon tunsi vihlaisun rinnassaan tajutessaan, että hän joutuisi taistella myös Lieskakajoa vastaan. Se tunne katosi hetkessä Kharonin ymmärtäessä, että Lieskakajo oli myös paha. Kharon kuitenkin toivoi voivansa avata entisen ystävänsä silmät, jotta tämäkin voisi nähdä ja ymmärtää Mesitähden pahuuden.
Kieltämättä punaturkkisen soturin ilme oli näkemisen arvoinen, kun haavoittunut soturi tunnisti eteensä tallustelleen kissan Kharoniksi. Lieskakajon vihreät silmät suurenivat ja kolli avasi hämillään suunsa.
"Kharon?" hän kysyi hämillään. Pieni hymynkaltainen yritti puskea Lieskakajon kasvoille, mutta soturi piti ilmeensä vakavana. Kharon siristi erivärisiä silmiään ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs entistä ystäväänsä, joka kavahti nopeasti taaksepäin.
"En tahdo taistella sinua vastaan", Lieskakajo ilmoitti terävällä äänellä. Kharon paljasti valkoiset hampaansa soturille nostamalla ylähuultaan.
"En minäkään sinua, mutta jos taistelet Eloklaanin puolesta, minulla ei ole vaihtoehtoja. Tämä kaikki on Mesitähden syytä, hän on pilannut aivan kaiken", Kharon sylkäisi vihaisena sanat suustaan ja tuijotti hurjistuneena Lieskakajoa. Soturi näytti hämmentyneeltä.
"Mistä sinä oikein puhut?" Lieskakajo kysyi. Kharonista tuntui pahalta, ettei edes Lieskakajon kaltainen soturi nähnyt Mesitähden esityksen läpi.
"Mesitähti päästi meidät lähtemään ja hänen vuokseen minä menetin kaiken!" Kharon sähisi hampaat irvessä ja yritti pidätellä silmiinsä kohoavia kyyneleitä, "jos sinä et ymmärrä sitä, sinusta tulee minun viholliseni."
Kharon katsoi uhmakkaasti entistä mestariaan ja valmisteli itseään siihen, että hän joutuisi oikeasti hyökkäämään kollin kimppuun, jos tämä ei ymmärtäisi Mesitähden pahuutta.

//Lieska? :(

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 310 sanaa on taistelua)

Olimme saapuneet Kuolonklaanin leiriin auringonlaskun jälkeen, aivan kuten olimme aiemmin Henkäystähden kanssa sopineet. Kujakissayhteisön jäsenet pysyttelivät poissa leirin keskustasta hakien kaiketi turvaa piikkihernemuureista.
Minä ja Kharon olimme siirtyneet miltei heti Henkäystähden ja Pimentovarjon kanssa päällikön pesään. Oli ollut helpottavaa jättää Päivänsäde pois taistelusta. Tyttäreni saisi näin lisäaikaa hioa taistelutaitojaan, jotta voisi myöhemmin kohdata Mesitähden ja surmata hänet.
Pesän ulkopuolella pauhaava vesiputous peitti alleen kaikki muut äänet, mitä leiristä kuului. Huomasin putouksen pauhun häiritsevän ajatusteni kulkua, ja sen sivuuttaminen tuntui välillä haastavalta. Miten ihmeessä kuolonklaanilaiset pystyivät nukkua tällaisessa melussa? Taas yksi syy lisää inhota metsää ja klaaneja.
“Saatte mukaanne kymmenen kuolonklaanilaista. Sen pitäisi riittää leiriin jääneiden eloklaanilaisten kukistamiseen”, Henkäystähti aloitti ilmeettömänä. Siristin silmiäni, vain kymmenenkö? Kujakissayhteisöstä oli lähtenyt taisteluun sama määrä kissoja, eikä meillä ollut mitään tietoa Eloklaanin koosta. Henkäystähden mukaan kokoontumiseen lähtisi päällikön, varapäällikön, parantajan kuningatarten ja klaaninvanhimpien lisäksi kahdeksan soturia ja neljä oppilasta. Se tarkoittaisi neljäätoista taistelijaa vähemmän.
“Yksi kujakissa vastaa ainakin kahta eloklaanilaissoturia”, totesin itsevarmana, vaikken ollut lainkaan varma joidenkin yhteisön jäsenten taidoista. Henkäystähti näytti epäilevältä, mutta kuolonklaanilaiskolli tyytyi vain nyökkäämään.
“Jos tilanne Eloklaanin leirissä alkaa näyttää pahalta, Pimentovarjolla on oikeus viedä kuolonklaanilaiset kesken taistelun pois”, raidallinen päällikkö ilmoitti ja vilkaisi varapäällikköään, jonka kasvoilla oli hyytävän kylmä ilme. Musta naaraskissa nyökäytti päätään.
“Jos sinun taistelijasi eivät ole pentuja, meillä ei pitäisi olla mitään hätää”, tuhahdin päätäni pudistellen. En halunnut jäädä junnaamaan pesään loppupäiväksi, joten päätin viedä keskustelua omatoimisesti eteenpäin:
“Mutta loppujen lopuksi minä olen tämän taistelun johtaja. Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset eivät saa alkaa sooloilemaan. Minä kerron miten hommat hoidetaan, ja te teette tismalleen kuten sanon.” Mustan soturin harmaansiniset silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tämä kuunteli minua. En antanut hänelle tai Henkäystähdelle aikaa vastata:
“Ennen kuin lähdemme minnekään, minä tahdon kertoa suunnitelman yhteisesti kaikille hyökkääjille. Vaadin, että jos joku klaanisi jäsenistä toimii vastoin ohjeitani, rankaisette häntä tuntuvasti taistelun jälkeen.” Henkäystähden häntä heilahti puolelta toiselle. Alkoiko kolli ärsyyntyä? Päällikön katse pysyi kuitenkin rauhallisena.
“Tietenkin”, kolli murahti tarkentamatta mihin hän oli edes vastannut, “Pimentovarjo, käy kokoamassa taistelijat pääaukiolle, niin Keijukainen pääsee kertomaan teille suunnitelmistaan.” Mustaturkkinen naaras ei vastustellut päällikkönsä käskyä, vaan lähti hetimmiten ulos pesästä. Minä silmäilin tyytyväisenä kuolonklaanilaispäällikköä. Jatkoimme keskustelua vielä tovin ennen kuin palasimme takaisin lumiselle aukiolle.

Kymmenen kuolonklaanilaissoturia istui aivan kujakissojen lähellä ja näin myös Pimentovarjon kissojen joukossa. Avara aukio oli täynnä kuolonklaanilaisia, jotka olivat tulleet katselemaan tapahtumaa sivuummalta. Kävelin häntä pystyssä kujakissojen ja kuolonklaanilaisten väliin ja silmäilin arvioiden hyökkääjiä. Olin hieman pettynyt siihen, millaiset kissat Kuolonklaani antaisi mukaamme. Lähes kaikki olivat hyvin nuoren näköisiä, ja vain neljä heistä olivat olleet klaanissa meidän vierailumme aikana.
“Tässäkö he ovat? Osaavatko nämä edes taistella?” tuhahdin kohdaten Pimentovarjon terävän katseen.
“Heistä jokainen osaa taistella riittävän hyvin osallistuakseen taisteluun, älä sinä murehdi siitä”, musta naaras tokaisi hieman koppavasti. Ellei meillä olisi ollut jo hieman kiire, olisin varmasti alkanut vänkäämään vastaan kuolonklaanilaisen kanssa ja vaatinut uusia taistelijoita. Aurinko oli kuitenkin jo pian laskenut ja lähdön hetki oli käsillä. Suunnitelma oli kerrottava nopeasti ja mahdollisimman selkeästi:
“Kharon johdattaa meidät Eloklaanin reviirille ja heidän leiriinsä. Me emme hyökkää suinpäin leiriin, vaan toimimme suunnitelmani mukaan. Kaksi kujakissaa ja kaksi kuolonklaanilaista jää taistelun ajaksi leirin ulkopuolelle varmistamaan, ettei kukaan pääse livahtamaan pois taistelusta ja kertomaan siitä Mesitähdelle. Kujakissoista ulos jäävät Roska ja Hyökyaalto. Nyt sinun tehtäväsi on valita kaksi kuolonklaanilaista, Pimentovarjo hyvä.”
Varapäällikkö katsoi hetken miettien klaaninsa hyökkääjiä, eikä hänen vastaustaan tarvinnut odottaa kauaa.
“Usvakatse ja Narsissitassu”, naaras ilmoitti, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, vaikken edes tiennyt keitä nämä kaksi kissaa olivat.
“Loistavaa. Hyökkäys alkaa niin, että muu porukka jää kauemmaksi, kun Kharon, Pimentovarjo ja Pimentovarjon päättämä kuolonklaanilainen menevät Eloklaanin leiriin. He kuulemma vartioivat leiriä puista, joten nämä kolme harhauttavat yövartiossa olevat soturit alas leiriin antaen meille mahdollisuuden hiipiä sisäänkäynnille kenenkään huomaamatta. Kharonin merkistä me loput menemme leiriin ja hyökkäys voi alkaa. Tehtävänänne on tappaa niin monta eloklaanilaista kuin vain pystytte.”

Kun kaikille oli selvää mitä heidän oli tehtävä, lähdimme matkaan yhtä aikaa kokoontumiseen lähtijöiden kanssa. Leirin ulkopuolella tiemme erkanivat Henkäystähden ja muiden kanssa. Kun he suuntasivat kohti etelää, me lähdimme pohjoisemmassa sijaitsevan kuusimetsän kautta kohti Eloklaanin reviiriä. Muistin kutakuinkin Kuolonklaanin reviirin ulkoa, joten otin itse johtopaikan toistaiseksi. Pimentovarjo ja Kharon kulkivat aivan kannoillani rinnatusten.
Turkkiani kihelmöi, kun kuljin lumisen metsän seassa eteenpäin kohti jokea, joka meidän olisi ylitettävä päästäksemme sekametsään. Korkeiden havupuiden yläpuolella oli kirkas tähtitaivas ja pyöreä täysikuu. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, mutta se ei hidastellut meitä. Lumi narskui jalkojemme alla edetessämme ripein askelin kohti jokea.
Joki oli lähes kokonaan jäässä, mutta siellä täällä oli pieniä kissanmentäviä reikiä, joista saattoi nähdä tumman veden. Loikimme astinkiviä pitkin vastarannalle. Olin hyvin varovainen, sillä viimeinen asia mitä juuri nyt halusin, oli jokeen putoaminen. Kaikki hyökkääjät pääsivät joen yli ilman, että kukaan joutui veden varaan. Matka jatkui sekametsään ja pian saavutimmekin jo Eloklaanin rajan. Hidastin tahtiani ja käännyin Kharonin puoleen:
“Ole hyvä ja näytä tietä.”
Ääneni oli kylmä ja piikikäs, sillä en pitänyt siitä, että Kharon sai näinkin suuren tehtävän. Mutta minä tiesin, että tämä oli välttämätöntä, jos halusimme oikeasti voittaa hyökkäyksen. Kharon sattui olemaan ainoa meistä, joka tunsi Eloklaanin reviirin ja sen salat.

Valkoturkkinen kollikissa liikkui sekametsässä kuin vanha tekijä, hän katseli tarkasti ympäristöään ja näytti tietävän tasan tarkkaan, minne olimme matkalla. En voinut olla miettimättä sitä mahdollisuutta, että Kharon kaipasi Eloklaaniin ja pettäisi meidät tilaisuuden tullen. Päivänsäde oli vakuuttunut siitä, että voisimme luottaa entiseen eloklaanilaiseen, mutta minä en ollut lainkaan yhtä varma. Minun oli vain luotettava tyttäreeni ja hänen arviointikykyynsä.
Ylitimme joen puunrunkosiltaa pitkin. Jouduimme odottamaan pienen hetken joen vastarannalla ennen kuin kaikki olivat päässeet yli. Sitten matkamme jatkui taas syvemmälle lumiseen metsään.
Kharon nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olimme lähellä. Koko joukko pysähtyi ja hetken seisoimme paikoillamme hiljaa kuin mitkäkin typerykset. Metsä oli aivan hiljainen, kuin se olisi odottanut meidän liikettämme. Kharonin katse käväisi taivaalla, ja sitten vakavan kollin katse kääntyi minuun:
“Kokoontuminen on aivan pian alkamassa. Voimme kai aloittaa suunnitelman?”
En pitänyt siitä, että kolli yritti tehdä päätöksiä minun puolestani. Siristin inhoten silmiäni ja leikin, etten ollut kuullut kollikissan sanoja. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
“Voimme aloittaa. Valitse seuraksesi yksi kuolonklaanilainen ja lähde Kharonin kanssa Eloklaanin leiriin”, komensin mustaa kissaa. Pimentovarjon ilme pysyi rauhallisena, kun tämä käänsi harmaansiniset silmänsä hyökkääjäkissoihin.
“Kaamoskukka, sinä lähdet mukaamme”, naaraskissa ilmoitti, ja pian tabbykuvioinen kollikissa käveli esiin kissajoukon seasta. Olin entistä vakuuttuneempi siitä, että klaanikissojen nimet olivat naurettavia. Kuka halusi soturinimekseen moisen nimen. Kaamoskukka muistutti lähinnä ihanan ystävällistä parantajakissaa, eikä karskia soturia. En voinut olla virnistämättä, kun tämä Kaamoskukka kulki ohitseni häntä pystyssä ja suuntasi Kharonin ja Pimentovarjon kanssa kohti Eloklaanin leiriä.

Odottelu tuntui kestävän ikuisuuden. Pakkanen pureutui ohuen turkkini läpi ja mitä syvemmälle kylmä pureutui, sitä enemmän kehoni alkoi täristä. Huomasin, etten ollut ainoa jota paleli. Kissat olivat pakkautuneet mahdollisimman lähelle toisiaan paetakseen hyytävää kylmyyttä. Juuri kun olin kyllästymässä odotteluun, kuulin Kharonin huudon. Se oli merkki meille hyökätä.
Nousin täristen ylös ja käänsin terävän katseeni hyökkääjien suuntaan:
“Kulkekaa perässäni. Leirin ulkopuolelle jäävät kiertävät erikseen leiriä ja huolehtivat, ettei kukaan pääse karkuun.”
Lähdin juoksemaan Kharonin ja kahden kuolonklaanilaiskissan jalanjälkiä pitkin kohti leiriä. Jäljet johdattivat meidät suoraan Eloklaanin leirin sisäänkäynnille. Mieleeni muistui se hetki, kun olimme käyneet vierailulla täällä ja ottaneet Päivänsäteen mukaamme. Voi niitä ihania, lämpöisiä muistoja!

Syöksyin kissajoukon edellä piikkihernetunneliin ja jatkoin matkaa aina sen toiseen päähän. Eloklaanin leirin pääaukio oli tyhjillään; ainoastaan kaksi soturia seisoivat leiriin aiemmin saapuneiden kissojen luona.
“Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi karvat pystyssä, kun hän huomasi minun saapuvan leiriin kannoillani parikymmentä muuta kissaa. Pian aukio oli täynnä kujakissoja ja kuolonklaanilaisia.
“Kyllä se sinulle pian selviää”, virnistin ja astelin Kharonin, Pimentovarjon ja Kaamoskukan ohitse kohti kissaa. Hän katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään, mutta välillä soturin katse harhautui takanani seisoviin kissoihin. Naaras oli juuri avaamassa suutaan, kun tein nopean syöksyn häntä kohti. Kissa päästi ilmoille kovaäänisen parkaisun, kun hän kaatui maahan iskun voimasta. Kujakissat päästivät riemukkaita ulvaisuja, kun eloklaanilainen räpiköi maassa allani.
Sivusilmälläni näin, miten aukiolle alkoi suorastaan tulvia unenpöpperöisiä, hämmentyneitä sotureita. He tuskin edes tiesivät mikä iski, kun kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät heidän kimppuunsa yhteistuumin. Hetkessä aukion hiljaisuus oli rikkoutunut ja nyt ilmoille kantautui jatkuvasti kissojen huudahduksia, kun he kävivät taisteluun toisiaan vastaan.
Olin juuri antamassa allani makaavalle naaraskissalle kuolettavaa iskua, kun tunsin jonkin heittäytyvän selkääni. Hyökkäys tuli niin yllättäen, että otteeni sinikilpikonnakuvioisen kissan kaulasta irtosi ja lennähdin hankeen toisen kissan alle. Näin vilauksen valkeasta turkista, kun kissa loikkasi pois päältäni. Kampesin itseni ripeästi pystyyn ja käännyin kohtaamaan kissan, joka oli sillä tavalla törkeästi käynyt kimppuuni!
Valkoturkkinen kolli seisoi edessäni ja katsoi minua ilmeettömänä. Tämän meripihkaisia silmiä koristi tummat rajaukset. Kissa ei ollut kooltaan järin suuri tai lihaksikas vaan siro ja kevytrakenteinen. Kun olimme hetken seisoneet keskellä taistelukenttää, eikä kissa tehnyt elettäkään hyökätäkseen, minä päätin tehdä aloitteen. Syöksyin kynnet ojossa kohti valkoturkkista soturia, mutta tämä väisti ketterästi liikkeeni syöksähtämällä sivuun. Aloin toden totta ärsyyntyä. Hän itse haastoi minut, mutta eikö hän aikonutkaan taistella? Sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa oli noussut ylös ja hän lähti juoksemaan meitä kohti. Puuterimainen lumi pöllysi hänen perässään kissan juostessa eteenpäin. Selvästi hän oli ottanut minut kohteekseen ja joutuisin näemmä taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Eloklaanilaiset sitten osasivat olla epäreiluja!

//Eloklaanin leirissä olevat, kujakissat ja Kuolonklaanin hyökkääjät saavat vapaasti kirjoitella taistelusta :)

Järkäleloikan lohduttavat sanat koskettivat sydäntäni. Hento, kiitollinen hymy piirtyi kasvoilleni.
"Olen varma, että se ottaisi", vastasin kumppanini kysymykseen. "Kenties se ottaisi meidät molemmat."
Kuuntelin hiljaa, kun Järkäleloikka vastavuoroisesti kertoi minulle Pimeyden Metsästä. En ollut odottanut vähempää paikalta, jonka nimi kirjaimellisesti sisälsi sanan "pimeys". Toisaalta Kuolonklaanissa kissat tuntuivat olevan muutenkin mieltyneitä kaikkeen synkkyyteen ja kuolemaan liittyviin asioihin, joten ei sinänsä ollut ihme, että he uskoivat johonkin Pimeyden Metsään.
"Turha meidän on murehtia kuolemanjälkeistä elämää vielä", hymähdin lopulta ja kohotin katseeni tummalle taivaalle, josta maata kohti leijaili valkoisia hiutaleita. "Onhan tässä vielä maanpäällinen elämäkin elettävänä."
Se sai minut ajattelemaan nykyistä tilannettani Kujakissayhteisössä. En ollut enää lainkaan varma siitä, halusinko samoja asioita, kun Keijukainen ja muut. Toki halusin saada oikeutta, mutta en voinut olla ajattelematta sitä hirveää vaihtoehtoa, että jompikumpi meistä ei ehkä palaisi kotiin elossa.
"Millaisia unelmia sinulla on?" kysyin Järkäleloikalta yhtäkkiä ja laskin katseeni takaisin häneen. "Haluatko viettää koko loppuelämäsi yhteisön kaltaisessa paikassa?"

//Järksy? <3