Pudistin päätäni vastaukseksi Päivänsäteelle, joka oli kysynyt, olivatko asiat metsässä muuttuneet sitten viime käyntini.
"Tämä metsä on pysynyt inhottavan samanlaisena. Olisi ollut mukava yllätys, mikäli metsän tilalle olisi ilmestynyt korkeita kaksijalkojen kivipesiä tai ukkospolkuja ja kaksijalkalan tähtiä", lausahdin rennosti päätäni pudistellen. Olisin viettänyt mieluummin aikaa missä tahansa kaksijalkalassa kuin metsässä, jossa oloni oli koko ajan turvaton.
"Ainoa positiivinen muutos oli Punatähden kuolema. Tosin Henkäystähti on huomattavasti ankarampi päällikkö, vaan ei se minua haittaa, kunhan hän pitää lupauksensa", lisäsin vielä kääntäessäni katseeni Päivänsäteeseen, joka kuunteli minua rauhallisesti. Naaras nyökytteli päätään:
"En usko, että hän uskaltaa kääntyä meitä vastaan. Hänkin selvästi tahtoo kukistaa Eloklaanin, eikä Kuolonklaani pysty siihen ilman meitä."
"Olet aivan oikeassa. Sulkavirta kertoi, että Kuolonklaanin reviirin lähimailla on kaksijalkala", vaihdoin aihetta yllättäen ja Päivänsäde loi minuun kysyvän katseen.
"Ajattelitko käydä siellä?" harmaa naaraskissa kysyi ja siristi tummia silmiään. Kohautin lapojani.
"Sieltä saattaisi tarttua mukaan yksi jos toinenkin kissa, joka olisi valmis taistelemaan meidän puolellamme", kasvoilleni hiipi tyytyväinen virnistys. Erityisesti kotikisut ja kaksijalkalan kujilla nälkää näkevät kulkukissat olivat naurettavan helppoja puhua puolellemme. Jos löytäisimme edes pari lähes yhtä hiirenaivoista kissaa mitä moni Kujakissayhteisön jäsen oli, yhteisö saisi edes vähän lisävahvistusta. En halunnut lähteä sotaan näin säälittävällä joukolla.
"Totta, uusista jäsenistä ei olisi haittaa", Päivänsäde nyökytteli taas päätään, "ajattelitko lähteä yksin?"
"En, se jos jokin olisi typerää ja liian suuri riski. Härmä ja Rubiini voisivat olla juuri sopivia lähtijöitä. Sinä saat ilmoittaa heille, että he lähtevät mukaani heti huomenna auringonnousun aikaan", käskytin Päivänsädettä. Kahta kissaa ei näkynyt yhteisön väliaikaisessa leirin kaltaisella aukiolla, enkä tosiaankaan aikonut lähteä etsimään heitä metsästä. Päivänsäteeltä tuntui sujuvan metsässä tarpominen, joten hän sai luvan toimia tänään juoksupoikanani.

//Päivi?

Järkäleloikan ajatukset eivät olleet koskaan olleet näin kirkkaita ja selkeitä. Nyt kolli tiesi mitä hän halusi ja millä oli väliä. Tyrskytiikerillä ja heidän kumppanuudellaan oli väliä. Samassa kujakissayhteisön suunnitelma tuntui paljon vähäpätöisemmältä asialta eikä se ollutkaan koskaan ollut hänelle niin tärkeä asia. Ainoa syy miksi Järkäleloikka välitti siitä, oli Tyrskytiikeri. Järkäleloikka halusi kostaa Mesitähdelle kollin tekemät vääryydet hänen kumppaniaan kohtaan. Tummaturkkinen kissa hymähti. Kuinka hyvältä tuntuikin ajatella raidallista kissaa vain ja ainoastaan hänen oma kumppaninaan.
"Näiden kuiden kuluessa olet vihdoin oppinut hymyilemään", Tyrskytiikeri vitsaili Järkäleloikalle, jonka hymy oli edelleen hieman omintakeinen. Kolli tuuppasi raidallista kissaa tuhahtaen ja syventyi kuuntelemaan kollin kertomusta Tähtiklaanista. Hänestä Tähtiklaani kuulosti hieman suopeammalta ja anteeksiantavaisemmalta paikalta, mitä Pimeyden Metsä oli. Järkäleloikka oli koko ikänsä uskonut Pimeyden Metsään ja oppilaana hän vannoi keskittyvänsä sen palvelemiseen. Nyt hänen uskonsa tuntui olevan hieman koetuksella eikä Järkäleloikka ollut täysin varma mitä mieltä hän oli siitä.
"Tyrskytiikeri, minä uskon, että pääset Tähtiklaanin. Et ole lopullisesti turmeltunut, minä... minä en pidä sinua pahana kissana, Tyrskytiikeri. Minä näen sinussa paljon hyvää", Järkäleloikka naukui ja uskaltautui katsomaan toista hieman lämpimästi. Hän halusi taata kollille turvallisen paikan hänen luonaan.
"Mitä sinä luulet, ottaisiko Tähtiklaani minut kuollessani joukkoihinsa?" Järkäleloikka kysyi hiljaisella ja pohtivaisella äänellä. Olisiko Pimeyden Metsään uskova tai uskonut kissa sinne tervetullut? Kuolonklaanin arvot eivät enää tuntuneet palvelevan kollia ja hänestä tuntui, että saattaisi olla aika kehitellä omat arvot. Tyrskytiikerin kysymys Pimeyden Metsästä hätkähdytti kollin perinpohjaisesti. Millainen paikka se oikeastaan oli? Kolli otti oman aikansa miettimiseen, kunnes räpäytti sinertäviä silmiään ja kääntyi kumppaninsa puoleen.
"Se on kurja ja synkkä paikka. Minä en usko, että Pimeyden Metsä on täysin erilainen mitä Tähtiklaani ja on sielläkin hyviä kissoja. Pimeyden Metsä ei ehkä vain ole yhtä sellainen... kirkas. Enemmänkin pimeä, heh. Nimensä mukaisesti", Järkäleloikka selitti hieman epävarmasti. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt kunnolla millainen paikka se oli.
"Pimeyden Metsä vain ohjaa tekojamme ja takaa paikan kuolemamme jälkeen", tummaturkkinen sanahti vielä ja laski katsettaan. Oliko hän koko ajan uskonut johonkin mistä ei edes tiennyt paljoa? Järkäleloikka halusi sanoa vielä jotain, mutta sanat eivät vain tulleet hänen suustaan. Siispä hän tyytyi vain nojailemaan kumppaniinsa ja katselemaan taivasta, lumisateen peittäessä heitä hentoon lumihuntuun. Tämä oli Järkäleloikan mielestä suorastaan täydellinen hetki. Aika ja maailmankaikkeuskin tuntui pysähtyvän. Kuin tämä hetki ja maailma olisi vain heidän. Järkäleloikka kehräsi hieman ja sulki silmänsä autuaana. Olisipa jokainen hetki tässä maailmassa yhtä kaunista katseltavaa.

//Tyrskyli? <3

Kujakissayhteisö oli pitkän vaelluksen jälkeen viimein saapunut kohteeseensa. Keijukainen, Päivänsäde ja Kharon olivat käyneet tapaamassa Kuolonklaanin päällikköä. Nefiri olisi itsekin ollut kiinnostunut lähtemään mukaan; hän halusi palavasti nähdä, millaista elämä klaanissa oli ja miten sen johtaja onnistui pitämään niin suuren joukon kissoja kurissa. Erakko tyytyi kuitenkin kuuntelemaan kolmelta klaanissa vierailleelta kissalta vierailusta. Hän ei näiden kuiden aikana ollut päässyt tarpeeksi lähelle Keijukaista, jotta kujakissayhteisön johtajatar olisi luottanut hänet mukaan. Toisaalta Nefirin oli myönnettävä, ettei hän ollut oikeastaan yrittänytkään. Mielistely ja toisten vuoksi matelu ei tullut naaraalta luonnostaan, eikä Keijukainen vaikuttanut tarpeeksi miellyttävältä kissalta, jotta hän olisi tähän halunnut lähemmin tutustua kaverimielessä. Tietysti kujakissojen johtaja vaikutti ystävälliseltä, mutta painotus tosiaan oli sanalla “vaikutti”.
Rubiini oli lähtenyt myös mukaan kaksijalkalasta. Silver oli joutunut jäämään taakse, joten hän oli pyytänyt Nefiriä katsomaan nuoren naaraan perään. Tietysti hän tekisi sen muutenkin aivan mielellään. Vaikka Rubiini oli jo täysikasvuinen ja osasi pitää huolta itsestään, Nefiri ei voinut olla huolehtimatta hänestä. Nämä klaanikissat olivat vaarallisia, eikä hän todellakaan halunnut Rubiinin kokevan samaa kohtaloa kuin Isa.
Nefiri löysi itsensä kummallisesta tilanteesta huomatessaan, että kantoi huolta myös Rubiinin ystävästä, Pähkinästä. Eivät häntä yleensä oikeastaan kiinnostaneet muiden kissojen voinnit, jos he eivät olleet hänen ystäviään tai perhettään. Pähkinä vaikutti kuitenkin vakavasti sairaalta, ja Nefiri pohti usein, miten Rubiini tulisi reagoimaan ystävänsä väistämättömään kuolemaan. Vaikka hän ei itse ollut läheinen Pähkinän kanssa, näki hänkin miten kujakissa kävi päivä päivältä heikommaksi. Nefirin ei tarvinnut olla pessimisti käsittääkseen, ettei Pähkinä enää tuosta paranisi.

Pähkinän kuolema saapui kuitenkin aiemmin kuin Nefiri oli odottanut. Palattuaan metsästysretkeltä hän löysi Rubiinin maasta Pähkinän viereltä. Valkoisen naaraan itku ja sydäntä särkevä mouruna riittivät kertomaan hänelle, että Pähkinä oli kuollut.
Nefiri pudotti kiinni saamansa hiiren maahan ja kiirehti Rubiinin vierelle. Hän vilkaisi nopeasti Pähkinän elotonta ruumista varmistaakseen, että erakko oli tosiaan kuollut. Nefiri kuitenkin jähmettyi, kun huomasi veritahrat raidallisen naaraan turkilla. Hänen katseensa siirtyi vuoroin Rubiinista Pähkinään etsien selitystä tapahtuneelle. Mitä ihmettä oli sattunut? Pähkinä ei selvästi ollut kuollut sairauteensa.
Nyt ei kuitenkaan ollut aika alkaa selvittämään Pähkinän kuolinsyytä. Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että Rubiini oli juuri menettänyt rakkaan ystävänsä. Nefiri tiesi, ettei ollut erityisen hyvä tällaisissa asioissa, mutta hän halusi tehdä parhaansa ollakseen nuoremman naaraan tukena. Hän istuutui maahan Rubiinin viereen ja laski hellästi häntänsä tämän selän päälle.
“Rubiini, otan osaa”, Nefiri maukui hiljaa. Hän nojasi hiukan valkoista naarasta vasten yrittäen yhtä aikaa lohduttaa sekä lämmittää tätä lehtikadon kylmyydessä. “Pähkinä on nyt paremmassa paikassa. Häneen ei enää satu.”

//Rubiini?

Pähkinä: 4kp - R.I.P. <3

Tyrskytiikeri: 11kp -

Rubiini: 5kp -

Päivänsäde: 14kp -

Järkäleloikka: 6kp -

Keijukainen: 12kp -

Roska: 5kp -

"Onnistuu", vastasin Keijukaiselle, joka halusi minun selvittävän yhteisön jäsenten kykyjä taistella lumessa. Lunta nimittäin riitti ihan riesaksi asti, ja se vaikuttaisi kokemattomampien kissojen liikkeisiin ilman kunnon perehdytystä. Onneksi Kharon oli kouluttanut minua ja Menninkäistä viime lehtikatona metsässä ja olimme päässeet tutustumaan uuteen elementtiin etukäteen.
Uskoni yhteisön jäsenten sopeutuvaisuuteen oli kuitenkin luja, ja tiesin, että sinnikkyydellä ja kurinalaisuudella hekin oppisivat tarvittavat taidot. Pitäisin siitä henkilökohtaisesti huolen.

Koulutus alkoi heti seuraavana aamuna. Yhteisö oli yön aikana kohdannut traagisen menetyksen, kun Rubiini kertoi joutuneensa tappamaan sairauden heikentämän Pähkinän tämän sitä pyydettyä. Minusta tilanne oli hyvin valitettava, etenkin Rubiinin kannalta, sillä hän oli ollut hyvin läheinen Pähkinän kanssa. Toivoin, että arpiturkkinen naaras pystyisi kaikesta huolimatta keskittymään päälimmäisimpänä olevaan tehtävään.
Joukkojemme voima oli heikentynyt jo kolmella kissalla Ruskalinnun ja Pähkinän kuoltua sekä Sulkavirran palattua takaisin Kuolonklaaniin. Olihan meillä sentään apunamme Kuolonklaanin kissoja, mutta en suinkaan halunnut antaa Kujakissayhteisöstä heikkoa kuvaa klaanikissoille.
Kävin yksitellen läpi jokaisen yhteisön jäsenen lukuun ottamatta Keijukaista, Kharonia ja Tyrskytiikeriä. Joukon nuorimmilla, Roskalla ja Hyökyaallolla, oli selvästi eniten harjoiteltavaa, mutta olin huomannut, että lumi tuotti vaikeuksia myös vanhemmille kissoille. Seuraavan puolen kuun aikana olisi siis harjoiteltava ahkerasti.
Iltapäivään mennessä oli saanut käytyä kaikki kissat läpi. Yritin ensin etsiä Kharonia, mutta kumppanini oli kuulemma lähtenyt saalistamaan veljensä kanssa jokin aika sitten, joten niinpä lyöttäydyin kasvatti-emoni seuraan yhteen pesistä.
"Olemme niin lähellä tavoitteemme saavuttamista, etten tiedä, miten pystyn nukkumaan seuraavan puolen kuun aikana", sanoin hieman vitsailevasti harmaalle naaraalle. Asetuin makaamaan hänen lähelleen ja vedin käpäläni vatsani alle. "Näyttävätkö asiat muuttuneen paljonkin täällä sitten viime käyntisi?"

//Keiju?

Yli kuun kestänyt matka oli viimein ohi, ja olimme saapuneet klaanien lähelle. Jostain syystä olin kuvitellut paikan jotenkin ihmeellisempänä, mutta se olikin vain ihan tavallista metsää. Keijukainen ja Päivänsäde olivat liittoutuneet Kuolonklaanin kanssa ja saisimme sotaan kuolonklaanilaisia avuksemme.
Minä itse en juurikaan välittänyt taistelemisesta, mutta Keijukaisen mukaan joutuisin osallistumaan hyökkäykseen sen tapahtuessa keskellä yötä, kun Eloklaanin leiri olisi miltei tyhjillään. Tarkoituksena oli ajaa Eloklaani pois leiristään kuolonklaanilaisten avulla ja samalla tehdä selvää mahdollisimman monesta eloklaanilaisesta. Itse Mesitähti tapettaisiin vasta myöhemmin, kunhan Kujakissat saisivat levätä, sillä kaikki olivat väsyneitä pitkästä vaelluksesta. Me olimme toistaiseksi asettuneet Kuolonklaanin reviirin itäpuolelle. Keijukainen oli kieltänyt ketään ylittämästä Kuolonklaanin rajaa. Rangaistuksena rajan ylittämisestä olisi kuulemma kuolema tai kammottava loppuelämä.
Olisin mielelläni mennyt tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä ja tarkkailemaan kuolonklaanilaisia lähempää, mutta halusin pitää henkeni, joten tyydyin silmäilemään kaikkea rajan toiselta puolelta.
Olin kertonut Keijukaiselle lähteväni saalistamaan, mutta todellisuudessa vaeltelin Kuolonklaanin rajan tuntumassa ja silmäilin heidän reviiriään. Kerran olin nähnyt kuolonklaanilaiskissojen joukon, joka Kharonin kertomusten mukaan oli rajapartio. Olin kuullut valkoisen kissan kertovan siitä Hyökyaallolle; rajapartio oli ikään kuin kujapartio, joka varmisti, ettei tuntemattomia ollut eksynyt Kuolonklaanin reviirille. Onnekseni kuolonklaanilaiset eivät olleet huomanneet minua, sillä en halunnut kenenkään kiinnittävän minuun huomiota.
Lopulta pienen tutkimusretken päätteeksi päädyin vain palaamaan ilman saalista takaisin väliaikaiseen leiriimme, jonka olimme rakentaneet saavuttuamme tänne.

Hiljainen kehräys kumpusi rinnastani tuntiessani Järkäleloikan hännän kietoutuvan omani ympärille. Kolli nojasi minua vasten, ja hänen hengityksensä tuntui lämpimänä kaulaani vasten. En ollut ikinä ollut yhtä onnellinen kuin tänä kyseisenä hetkenä.
Järkäleloikka kyseli minulta Tähtiklaanista.
“Kuten olen sinulle jo aiemmin kertonut, Tähtiklaani on paikka, jonne kissa siirtyy kuolemansa jälkeen. Tähtiklaanissa asuvat muinaiset esi-isämme, jotka ovat aikanaan palvelleet omia klaanejaan ja siirtyneet sen jälkeen Hopeahäntään varjelemaan heidän jälkeensä tulevia sukupolvia”, selitin kumppanilleni. "Periaatteessa kenen vain, joka uskoo Tähtiklaaniin, pitäisi päästä sinne, mutta en olisi siitä niin varma. Esi-isät tuskin ottavat joukkoonsa kaikista turmeltuneimpia."
Huokaisin hiljaa ja laskin leukani hetkeksi Järkäleloikan pään päälle. Olin rentoutunut mutta samaan aikaan vatsassani tuntui siltä kuin siellä olisi lepatellut perhosparvi. Kollin läheisyys tuntui samaan aikaan kotoisalta että vieraalta.
"Millainen Pimeyden Metsä sitten on?" kysyin Järkäleloikalta. "Olen kuullut siitä puhuttavan vain ohimennen, mutta en oikeastaan tiedä siitä yhtään mitään - paitsi tietysti sen, että se on Tähtiklaanin tavoin paikka, jonne kissa voi päätyä elämän päätyttyä maan päällä."

//Järksy? <3

Henkäystähden ehdotus Päivänsäteen jättämisestä pois ensimmäisestä hyökkäyksestä oli järkeenkäyvä. Olisi ollut typerää paljastaa salainen aseemme eloklaanilaisille, jos Mesitähti itse ei olisi edes paikalla. Se antaisi kollille turhan paljon aikaa miettiä, mitä hän tunsi vai tunsiko mitään vastasyntyneenä kaapattua pentuaan kohtaan. Päivänsäde ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta naaras lopulta myöntyi ilman vastusteluita – ei hänellä toisaalta ollut edes mahdollisuutta kieltäytyä.
"Ovatko kujakissasi valmiita, jos hyökkäys tapahtuu heti seuraavan täydenkuun aikaan? Ellette tiedä, se on alle puolen kuun kuluttua", raidallinen kuolonklaanilaiskolli lausahti lattealla äänellä ja osoitti kysymyksensä minulle.
"Tietysti ovat. Sinun ei tarvitse murehtia hyökkäyksestä, kunhan vain pitelet Mesitähden kokoontumisessa tarpeeksi kauan", lausahdin kylmällä äänellä. Tämä oli minun taisteluni ja tahdoin tehdä päätökset siitä itse. Henkäystähti kuitenkin pudisteli päätään:
"Jos tahdot kuolonklaanilaisia mukaan hyökkäykseen, minun on tiedettävä mitä tapahtuu." Pyöräytin turhautuneena silmiäni, vaikkei kollin lausahdus tullutkaan yllätyksenä. Katseeni kääntyi Kharonin puoleen, sillä kolli oli harmittavan iso tekijä hyökkäyksen suunnittelussa.
"Samapa tuo, mutta minä teen lopulliset päätökset hyökkäyksen suhteen. Kharon, mitä kautta meidän on järkevintä hyökätä Eloklaanin leiriin kokoontumisen aikana?" esitin kysymyksen valkoturkkiselle kollille. Hän käänsi eriväristen silmiensä katseen minuun, kollin ilme oli varsin mitäänsanomaton, kun hän vajosi hetkeksi miettimään vastaustaan.
"Eloklaanilaiset kulkevat kokoontumiseen Hehkulammen eteläpuolelta. Sitä on siis vältettävä. Sekametsän läpi kulkeminen lienee turvallisin vaihtoehto meidän kannaltamme, pääsemme ylittämään joet kaatunutta puunrunkoa ja astinkiviä pitkin", entinen eloklaanilainen tokaisi. Reitti oli minulle epäselvä, mutta Kharon tuntui tietävän mistä puhui.
"Eli se on siis reittimme. Montako kuolonklaanilaista sinä annat minun mukaani, Henkäystähti?" kysyin ja käänsin pistävän katseeni Kuolonklaanin päällikköön. Henkäystähti siristi silmiään ja vilkaisi Pimentovarjoa mietteliäästi.
"Luulisi kymmenen riittävän. Leiriin on jätettävä myös sotureita mahdollisten vihollisten varalta. Pimentovarjo saa luvan osallistua hyökkäykseen ja johtaa kuolonklaanilaisia", harmaa kolli tokaisi. Se sai Kharonin avaamaan taas suunsa:
"Eikö se ole epäilyttävää, jos varapäällikkö ei osallistu kokoontumiseen?" Henkäystähden terävä katse käännähti mustasta Pimentovarjosta Kharoniin. Valkea kolli kohtasi tyynesti Kuolonklaanin päällikön katseen.
"Voimme sanoa hänen vilustuneen. Eloklaanilaiset ovat niin hiirenaivoisia, etteivät he osaa epäillä mitään", kolli tuhahti.
"Loistavaa, suunnitelma on siis pääpiirteittäin tässä ja kokous voinee päättyä. Tulemme täysikuun iltana taistelijoideni kanssa takaisin, nappaamme kuolonklaanilaiset matkaan ja hyökkäämme kuuhuipun hetkellä Eloklaanin leiriin", selostin tulevat tapahtumat selvittääkseni, että olimme kaikki ymmärtäneet suunnitelman samalla tavalla. Henkäystähti nyökkäsi.
"Siihen saakka sinun joukkosi pysyttelevät visusti Kuolonklaanin rajan ulkopuolella. Mikäli kohtaamme kujakissoja reviirillämme, Kuolonklaanista tulee sillä silmänräpäyksellä vihollisenne", päällikkö sanoi vakava ilme kasvoillaan. Se kertoi hänen olevan tosissaan, enkä tosiaan tahtonut riskeerata suunnitelmaa. Kujakissoille olisi tehtävä selväksi, etteivät he saaneet missään tilanteessa ylittää rajaa.
"Tietysti, niinhän me sovimme. No niin, Päivänsäde ja Kharon, me voimme palata takaisin", tokaisin ja viitoin kumppanukset perässäni ulos Kuolonklaanin päällikön pesästä. Kiersimme lammen, johon vesiputous laski ja ohitimme kaatuneen kuusipuun. Kuolonklaanilaiset silmäilivät meitä tarkasti ja piikkihernetunnelille päästyämme, kohtasimme yhden klaanin sotureista. Hän siristi silmiään, mutta väistyi tieltämme ja päästi meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella käänsin katseeni Päivänsäteeseen.
"Tästä tämä lähtee. Meillä on puoli kuuta aikaa vahvistaa joukkojamme. Tahdon, että sinä selvität kunkin Kujakissayhteisön jäsenen kykyjä taistella lumessa. Kouluta jokaista sen verran kuin ehdit. Haluan näyttää kaikille, että kujakissani kykenevät mihin vain", sanoin matalalla äänellä. Olisi kerrassaan häpeällistä, jos häivisimme taistelun Eloklaania vastaan, vaikka osa heidän joukoistaan eivät edes olisi leirissä taistelun aikana.

//Päivi?

Järkäleloikka värähti Tyrskytiikerin kosketuksesta. Ensimmäistä kertaa hän uskaltautui jopa nauttia siitä ja myöntää itselleen, että se tuntui hyvältä. Kollin kasvoille muodostui hienoinen hymy ja hän yritti parhaansa hymyillessään lempeästi. Kollikissan sydän sykähti, kun Tyrskytiikeri naukui, että ei nähnyt tummaturkkista kissaa pelkkänä ystävänään ja pienen tauon jälkeen lisäsi pitävänsä siitä, jos saisi kutsua Järkäleloikkaa kumppanikseen. Entisestä kuolonklaanilaisesta tuntui, että hänen sydämensä hakkaisi tiensä irti hänen rinnastaan. Järkäleloikka ei saanut katsettaan irti Tyrskytiikerin kasvoista ja lopulta tajusi sanoakin jotain:
"Minäkin pitäisin siitä kovin, kumppani."
Järkäleloikan kasvoilla oli hienoinen virne, kun hän kutsui yhteisöläistä kumppanikseen. Tämän onnellisempi hän ei voisi enää olla.
"Teet minut onnelliseksi, Tyrskytiikeri. Haluan vain, että sinä tiedät sen", kolli sopersi toiselle ja väräytti korvaansa. Oli hyvin harvinaista, että kollin katseessa oli lämpöä, mutta nyt sitä oli havaittavissa. Hänen katseensa oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Tyrskytiikerille, hänen Tyrskytiikerilleen. Järkäleloikka halusi suojella kollia hengellään ja oli valmis tekemään vaikka ja mitä toisen hyväksi. Hän halusi pitää Tyrskytiikerin, hänen kumppaninsa turvassa.
"Ajatella, että me olemme nyt takaisin täällä. Täältä kaikki alkoi", Järkäleloikka naukaisi hiljaisella ja matalla äänellä. Hänen päässään vilisi erinäisiä muistoja hänen oppilasajoistaan, pentuajoistaan hänellä ei ollut kovinkaan paljoa muistoja; ainakaan kovin hyviä.
"Mainitsit minulle joskus Tähtiklaanista, olisin kiinnostunut kuulemaan siitä lisää. Millainen paikka se on? Vastaako se Pimeyden Metsää? Tiedätkö sinä mitään Pimeyden Metsästä?" tummaturkkinen kissa kysyi ja hivuttautui vaivihkaa lähemmäksi kumppaniaan. Aluksi kollien hännät vain hipaisivat toisiaan, mutta tovin jälkeen Järkäleloikka rohkaistui ja hän kääräisi häntänsä toisen hännän ympärille. Järkäleloikka nojautui hellästi rotevaan Tyrskytiikeriin ja hautasi kasvonsa kumppaninsa kaulaan. Kollikissa tunsi suurta lämpöä sydämessään nojaillessaan kolliin, johon hän oli halunnut nojata jo kuiden ajan näin.

//Tyrsky? <3

"Näin on", vahvistin virnistäen Keijukaisen sanoman. "Hänen tappamisensa ei tuota minulle ongelmaan." Ja se oli totta - olin harjoitellut kuin hullu koko elämäni ajan, enkä tuntenut Eloklaanin päällikköä kohtaan mitään muuta paitsi syvää halveksuntaa.
Henkäystähti tutkaili minua silmät viiruina. Vastasin hänen katseeseensa järkähtämättä. Halusin kollin ymmärtävän, että ainoa asia, joka minua yhdisti Mesitähteen, oli sama veri. Lopulta Kuolonklaanin päällikkö kääntyi jälleen Keijukaisen puoleen.
"Eikö ole aika riski laittaa noin nuori ja kokematon kissa klaanipäällikköä vastaan?" Henkäystähti epäili.
"Voi, sinun ei tarvitse huolehtia Päivänsäteestä - hän on kokeneempi kuin miltä näyttää", kasvattiemoni vakuutteli, eikä hän selvästikään ollut mielissään siitä, että kolli aliarvioi taitojani. Suoraan sanottuna minäkään en ilahtanut siitä, mutta nielin kärkkään vastalauseeni, sillä en halunnut mutkistaa asioita enempää kuin se oli tarpeen.
"Jos suunnitelmamme on hyökätä Eloklaanin leiriin täydenkuun kokoontumisen aikana, en usko, että Päivänsäteen on tarpeen osallistua ensimmäiseen hyökkäykseen", Kuolonklaanin päällikkö sanoi, ja sen kuuleminen sai niskakarvani nousemaan pystyyn kiihtymyksestä. Miten tuo hiirenaivo saattoi edes kuvitella jättävänsä minut pois tehtävästä, jonka saavuttamista kohti olin ponnistellut koko ikäni?
"Miksiköhän niin?" kysyin hieman murisevalla äänellä ja yritin pysytellä vielä rauhallisena. Myös Keijukainen katsoi päällikköä tiukasti, vaatien selitystä moiselle ajatukselle.
"Mesitähti ei ole leirissä täydenkuun kokoontumisen aikaan, joten sinua ei tarvita siellä silloin. Sen sijaan seuraavassa taistelussa, jossa myös itse Eloklaanin päällikkö on oletettavasti mukana, voimme käyttää sinua salaisena aseena häntä vastaan", Henkäystähti selitti rauhallisesti. Kuuntelin kollin suunnitelmaa edelleen vähän epäluuloisena - en pitänyt ollenkaan siitä, että minua oltiin jättämässä pois taistelusta, vaikkakin vain osaksi ajasta. "Kun hän on jo menettänyt leirinsä ja tullut ajetuksi ahtaalle, kauan sitten kaapatun pentunsa kohtaaminen taistelutantereella sekoittaa pakkaa varmasti vielä lisää, ja tilanne kääntyy meidän eduksemme."
"Olen samaa mieltä kanssasi", Keijukaisen toteamus sai minut kääntämään katseeni harmaaseen naaraaseen. Tuijotin häntä hetken pienen epäuskon vallassa, mutta lopulta en voinut muuta kuin myöntyä ajatukselle - kun Yhteisön johtaja oli tehnyt päätöksensä, minulla ei ollut enää tilanteessa kauheasti sananvaltaa. Sitä paitsi, jos Keijukainen piti suunnitelmaa hyvänä, silloin sen täytyi olla sitä.
Henkäystähti nyökkäsi tyytyväisen oloisena yhteisymmärryksen löytymisestä. "Jotta salainen aseemme pysyy salaisena, sinun tulee pysytellä kaukana Eloklaanin reviiriltä, jotta kukaan ei näe sinua", hän maukui minulle.
Tukahdutin huokauksen. "Selvä on", vastasin niin neutraalisti kuin kykenin.

//Keiju, Kharon, Pimento?

Rubiini seisoi kauhistuneena maassa kipristelevän ystävänsä yllä. He olivat viimein päässeet perille, mutta Pähkinän olotila oli vain huonontunut. Nyt raidallinen naaras aneli häntä tappamaan itsensä, ja Rubiini oli pakotettu valinnan eteen, jota hän ei olisi kuuna päivänä uskonut joutuvansa tekemään.
“Ole kiltti”, Pähkinä aneli ääni tuskaisen käheänä. Kissan silmät olivat lasittuneet kivusta. “Haluan pois tästä kivusta!”
Rubiinin vatsassa muljahti, kun hän katseli ystävänsä sairauden heikentämän ruumiin vavahtelevan kivun aalloista. Hän ei ollut ikinä todistanut kenenkään kärsimystä näin läheltä, ja hänestä tuntui aivan hirveältä, että juuri hänen paras ystävänsä oli se, joka joutui kokemaan näin suurta tuskaa.
Albiinonaaras nosti hitaasti käpälänsä ylös ja työnsi kyntensä ulos. Hänen hätääntynyt katseensa tutki Pähkinän kivusta vääristyneitä kasvoja. Hän toivoi, että naaras muuttaisi mielensä, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Pähkinä kärsisi vain pitempään, jos hän ei tekisi sitä.
Ennen kuin ehti tulla katumapäälle, Rubiini sivalsi nopeasti Pähkinän kaulaa kynsillään. Verta pulpahti välittömästi ruskean naaraan turkille. Pähkinä haukkoi vapisten henkeä.
“Kiitos…” Rubiini ehti kuulla vielä ystävänsä henkäisevän, ennen kuin elämä kaikkosi tämän kehosta ja jätti jälkeensä tyhjiin valuvan kuoren.
Valkea, ohuen lumen peittämä maa värjäytyi hiljakseen punaiseksi Pähkinän ruumiin alla. Rubiinin läpikuultaviin kynsiin oli takertunut ruskeita karvoja, jotka olivat verestä tahmaisia. Vaikka naaraskissa pysyi järkähtämättä paikoillaan, hänen sisällään vallitsi kaaos. Hänen tajuntansa oli alkanut käsitellä sitä, mitä hän oli juuri tehnyt, ja se järkytti nuoren Rubiinin mieltä pahanpäiväisesti.
Murheen ja raivon vääristämä mouruna pakeni Rubiinin suusta, ja hän lyyhistyi halaamaan hysteerisesti itkien Pähkinän jäähtyvää ruumista.

Yhteisö oli lopulta löytänyt tiensä Kuolonklaaniin, jossa alustavat neuvottelut klaanin uuden päällikön, Henkäystähden, kanssa lupailivat liittolaisuutta. Ilmeisesti Kuolonklaanissa pidettiin Eloklaanista aivan yhtä vähän kuin yhteisössäkin, joten liittoutuminen oli kummallekin osapuolelle vain eduksi. Vain aika näyttäisi, kauanko liitto pitäisi ja mitä siitä seuraisi.
Tuntui hieman oudolta olla taas täällä kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen. Olin ehtinyt elää kummassakin klaanissa jonkin aikaa, joten maisemat eivät olleet minulle täysin vieraita, vaikka muistikuvani niistä olivatkin kuiden mittaan haalistuneet. Ehkä juuri siitä syystä Päivänsäde ja Kharon olivat päättäneet ottaa Kharonin minun sijastani mukaan neuvotteluihin Kuolonklaanin leiriin, sillä nuorempi kolli muisti paremmin Eloklaanin reviirin.
Turkkini sukiminen keskeytyi, kun Järkäleloikka kutsui minut yhtäkkiä sivummalle keskustelemaan. Vatsaani kouraisi jännityksestä. Noin puolikuuta sitten sattuneen kettuvälikohtauksen jälkeen olin kertonut tummaturkkiselle kollille tunteistani häntä kohtaan ja olimme sopineet keskustelevamme suhteestamme enemmän sitten, kun yhteisö olisi saapunut määränpäähänsä. Ilmeisesti nyt oli sen keskustelun aika.
Järkäleloikka johdatti meidät syvemmälle metsään, jossa hän lopulta aloitti kertomalla omista tuntemuksistaan ja siitä, miten tuntui oudolta olla pelkkiä ystäviä sen jälkeen, kun molemmat olivat paljastaneet tuntevansa samoin toisiaan kohtaan. Kun kolli otti puheeksi kumppanuuden, sydämeni oli lepattaa tiehensä.
Tunteeni Järkäleloikkaa kohtaan olivat vahvoja, ja Päivänsäteen lisäksi hän oli yksi niistä harvoista kissoista, joiden seurassa tunsin oloni hyväksi. Minäkään en ollut mitenkään erityisen kokenut parisuhdeasioissa, mutta kumppanuus kuulosti omaan korvaani oikealta vaihtoehdolta. Entinen minä olisi pitänyt moista pelkkänä tunteellisten houkkien hömpötyksenä, mutta olin nykyään muuttunut kissa, ja totta puhuakseni rakkaus houkutti minua nykyään enemmän kuin valta. Kaiken tämän murheen ja kostonhimon jälkeen kaipasin rauhaa ja turvaa, ja uskoin, että Järkäleloikan kanssa saavuttaisin ne todennäköisimmin.
Astuin lähemmäksi jykevää kollia, joka katsoi minua yhä sinisillä silmillään. Kosketin hänen lapaansa hellästi hännälläni ja hymyilin hiukan. "Et sinä ole naurettava", mau'uin hiljaa, yrittäen etsiskellä oikeita sanoja. "Enkä minäkään näe sinua pelkkänä ystävänä." Pidin pienen tauon, ennen kuin jatkoin: "Pitäisin todella siitä, jos saisin kutsua sinua kumppanikseni."

//Järksy? ;)

(TW sairaskohtaus, tappamisesta puhuminen ja kivut)
Kivut olivat yltyneet ja Pähkinä oli käynyt heikommaksi. Rubiini selvästi aisti apeuden ystävässään ja yritti auttaa tätä mutta Pähkinän elonliekki sammui hiljalleen. Yö oli kylmä ja Pähkinä makasi kuolonkankeana maassa hytisten. Rubiini istui hänen vierellään.
“Oletko kunnossa?” Rubiini naukui huollissaan kähisten. Pähkinää ravisteli kivun aalto ja hän jännittyi vikisten kivusta laakkaamatta.
“Rubiini”, Pähkinä kähähti kivusta.
“Pähkinä? Mitä nyt?” Rubiini naukui hätäisesti. Pähkinä ei pystynyt vastaamaan, kun häntä sattui taas. Se tuntui kuin joku tai jokin olisi raadellut hänen sisuksiaan ja hän huusi - huusi apua ja vain suoraa kurkkuhuutoa.
“Päästä minut tästä… En parane enää… Sinun täytyy tehdä se.” Pähkinä naukui kivun täyteisellä äänellä. Häntä raastoi kipu ympäri kehoa se oli hirveää! Rubiinin täytyisi auttaa.
“Ole kiltti. Tapa minut!” Pähkinä ähki.
“Olet paras ystäväni. Parhaat ystävät auttavat tälläisissäkin asioissa. Eivätkö autakkin?” Pähkinä naukui vetoavasti. Kipu iski taas ja raateli häntä sisältä vieläkin pahemmin.
“En voi”, Rubiini sanoi hiljaa.
“Ole kiltti”, Pähkinä aneli kivusta lasittunein silmin.
“Haluan pois tästä kivusta!” hän sanoi ja vavahteli raskaasti kivun takia.
//Rubiini?

Tyrskytiikeri: 19kp -

Rubiini: 8kp -

Päivänsäde: 52kp! - 500kp täynnä, kokenut-pakkaus aktivoituu! Ilmoita liittyneiden vieraskirjaan, mihin taitoihin laitat 5tp.

Kharon: 33kp! -

Pähkinä: 3kp -

Järkäleloikka: 14kp -

Keijukainen: 59kp! -

Kuten olimme sopineet Henkäystähden kanssa, olin palannut Päivänsäteen kanssa auringonnousun jälkeen Kuolonklaanin leiriin. Päivänsäteen ehdotuksesta olimme ottaneet myös Kharonin mukaan suunnittelupalaveriin, vaikka en ollutkaan kovin innoissani asiasta. Valkoinen kolli ei kuulunut lempikissoihini sen enempää kuin muutkaan yhteisön jäsenet Päivänsädettä lukuun ottamatta. Tiesin sen kuitenkin olevan meidän etumme, että otimme Kharonin mukaan. Kolli oli syntynyt ja varttunut Eloklaanissa ja omien sanojensa mukaan hän muisti yhä melko tarkasti Eloklaanin reviirin yksityiskohdat. Olisi typerää lähteä suunnittelemaan vihollisreviirille hyökkäämistä tietämättä tarkalleen millainen reviiri oli, kun joukossamme oli kissa, joka tunsi reviirin.
Henkäystähti ja Pimentovarjo silmäilivät Kharonia hetken hiljaa, kunnes raidallinen kolli nyökkäsi.
"Toivottavasti häneen voi luottaa", Henkäystähti lausahti silmiään siristellen irrottamatta katsettaan Kharonista. Sama ajatus pyöri jatkuvasti minun päässäni, joten minä en ollut paras kissa vakuuttelemaan Kharonin luotettavuutta.
"Voi häneen", Päivänsäde vastasi ja paksuturkkinen kolli tuki kumppaninsa vastausta toteamalla saman itsekin.
"Siinä tapauksessa voimme kai aloittaa. Montako jäsentä yhteisössäsi on? Osaavatko alaisesi taistella?" harmaan päällikön sininen katse kääntyi minuun. Pitikö Henkäystähti minua ihan typeränä? Olisin ollut hiirenaivo, jos olisin raahannut taistelutaidottomat joukon tänne saakka!
"Tietysti osaavat. Tarkka määrä ei kuulu sinulle, mutta kyllä me yhdessä Eloklaanin kukistamme", vastasin kylmällä äänellä. En luottanut kuolonklaanilaisiin ja olisi ollut suorastaan typerää paljastaa yhteisön jäsenten määrä. Toki Henkäystähdellä varmasti olisi keinonsa selvittää asia lähettämällä vakoojia väliaikaiseen leiriimme, mutta se jos jokin lisäisi epäluottamusta välillämme toistemme liittolaisina.
"Tiedätkö sinä, kuinka suureksi rakas naapuriklaanisi on päässyt kasvamaan? Käsittääkseni Eloklaanin väki vaihtuu aika tiuhaan, kun jokainen klaanin ulkopuolinen hyväksytään soturiksi ja kuka tahansa voi hylätä klaaninsa tuosta noin vain", esitin vuorostani kysymyksen Henkäystähdelle. Kolli pudisti päätään.
"Se klaani ainakin kuhisee erakkoverisiä, sen minä tiedän. Lähes neljäsosakuun välein joku – takuulla erakkoverinen – eloklaanilainen on mennyt ja ylittänyt Kuolonklaanin rajan. He eivät selvästikään tunne klaanien välisiä sääntöjä tai sitten ovat lakanneet kunnioittamasta niitä", kolli tuhahti turhautuneena. Nyökyttelin tyytyväisesti päätäni.
"Siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata hyökätä Eloklaanin leiriin suin päin, kun emme tiedä montako kissaa meitä on vastassa", Päivänsäde avasi suunsa. Olin täysin samaa mieltä tyttäreni kanssa, ja nähtävästi myös kuolonklaanilaiset jakoivat hänen mielipiteensä.
"Täysikuun kokoontumisen aikaan Eloklaanin leiri ja reviiri ovat tyhjimmillään. Kun kuolonklaanilaiset lähtevät rauhanomaiseen kokoontumiseen, te ja osa leiriin jäävistä kuolonklaanilaisista saatte tilaisuuden hyökätä heidän leiriinsä", raidallinen kolli selitti. Hänen kasvoillaan käväisi pieni virnistys, joka kertoi kollin punovan juonia mielellään. Se oli minun onneni, sillä muuten tuskin olisimme saaneet Kuolonklaania puolellemme.
"Kuulostaa hyvältä", tokaisin rauhallisella äänellä. Ehdotus sopi minulle vallan mainiosti, sillä hyökkäys sujuisi varmasti paremmin ilman Henkäystähteä. En kaivannut ketään käskyttämään minua ja minun yhteisöäni, vaan halusin itse pysytellä hyökkäyksen johtajana ja pitää tiukasti kiinni asemastani.
"Eikö kohteena ollutkaan Mesitähti?" Kharon töksäytti yllättäen. Loin tuiman katseeni valkoturkkiseen kolliin, joka kohtasi sen empimättä. Erakon kasvoilla oli päättäväinen ilme ja hän selvästi vaati vastausta kysymykseensä.
"Kuolonklaanin kohteena on koko Eloklaani", Henkäystähti ilmoitti ennen kuin ehdin vastata entiselle eloklaanilaiselle mitään.
"Onko se sinulle jokin ongelma?" Kuolonklaanin päällikkö kysyi ja silmäili inhoten Kharonia, joka pudisteli päätään.
"Kunhan vain ihmettelin. Koska me sitten hoitelemme Mesitähden?" kolli kysyi ja silmäili vuorotellen jokaista pesässä olevaa kissaa.
"Me ajamme Eloklaanin pois leiristään ja pienennämme heidän reviiriään. Taistelun jälkeen keräämme voimiamme ja suunnittelemme, kuinka saamme Mesitähden hengiltä ja Eloklaanin lopullisesti kukistettua", Henkäystähti selitti. Oliko hän jo suunnitellut koko homman yksinään? Se ei käynyt minulle, hän ei saanut ottaa kaikkea kunniaa tämän suunnitelman kehittelystä!
"Minulla on keino, jolla saamme Mesitähden pelattua pois pelistä", lausahdin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni Päivänsäteeseen. Henkäystähti eikä sen enempää Pimentovarjokaan näyttänyt ymmärtävän, joten jouduin selittämään heille:
"Onko muistinne tosiaankin noin lyhyt? Kai teidän pitäisi kokeneina sotureina osata käyttää päätänne. Päivänsäde on Mesitähden kaapattu pentu ja hän on valmis surmaamaan isänsä. Eikö niin, Päivänsäde?"

//Päivi? Myös Pimento voi halutessaan jatkaa

Pähkinän vointi huolestutti Rubiinia suunnattomasti. Etenkin kun naaras kertoi sairautensa tuovan mukanaan kipuja. Rubiini toivoi, että olisi osannut auttaa ystäväänsä, parantaa hänet, mutta hänellä ei ollut sellaisia taitoja. Niinpä hän joutui vain katsomaan sivusta, kun naaraan valo hiipui päivä kerrallaan.
"Minulla menee ihan hyvin, älä sinä minusta huoli", Rubiini vastasi Pähkinälle tämän kysyessä puolestaan hänen vointiaan. Hän väläytti naaraalle lempeän hymyn, jonka taakse hän yritti parhaansa mukaan kätkeä huolensa ystävästään. "Odotan kyllä innolla sitä, että pääsemme määränpäähämme. Siellä on varmasti paljon kaikenlaista koettavaa ja nähtävää!"
Pähkinä hymähti hiljaa. "Niin varmasti on."
"Voimme sitten tutkia paikkoja yhdessä", Rubiini maukui ja pani saman tien merkille muutoksen Pähkinän olemuksessa. Naaras tiesi selvästi jotakin, mitä hän ei. Hän halusi kuitenkin luottaa siihen, että tämä kertoisi hänelle, mikäli jokin oli vialla, eikä siksi ruvennut painostamaan häntä puhumaan.
Saalistajat olivat palanneet retkeltään vähän aikaa sitten. Päivänsäde jakoi yhteisön jäsenille ruokaa, ja kun kaikki olivat syöneet, Keijukainen käski kaikki liikkeelle. Rubiini käveli Pähkinän vierellä. Hän halusi uskoa, että heitä kumpaakin odottaisi kirkas, parempi tulevaisuus, jossa ei ollut kipuja tai murhetta.

//Jos haluat vielä jatkaa Pähkinällä, niin voisit vaikka skipata ajassa ne tonne missä Päivänsäteen ja Keijukaisen tarinoissa mennään x)

Järkäleloikka loikoili Kuolonklaanin reviirin ulkopuolella kujakissayhteisöläisten kanssa. Kollikissa kuikuili aina välillä reviirille päin, Tuimakatsetta etsien, mutta kollia ei näkynyt. Olisiko hänen entinen mestarinsa edes ilahtunut näystä? Tuskin, Järkäleloikka oli varma, että hän saisi korkeintaan kuonoonsa. Todennäköisesti tummaturkkista soturia ei edes kiinnostaisi hänen kuulumisensa pätkääkään. Järkäleloikka katsahti Tyrskytiikeriin, joka suki turkkiaan hieman kauempana. Järkäleloikka ummisti silmänsä ja muisteli tovi sitten ollutta kettutaistelua, jossa Tyrskytiikeri oli paljastanut pitävänsä hänestä. Silloin kollikissa oli vastannut yhteisöläiselle, että hän oli yllättynyt kuulemastaan tiedosta. Niin kolli olikin ollut ja oli edelleen. Kaksikko oli sopinut, että he selvittäisivät yhteisön kanssa tiensä Kuolonklaanin tienoille ja keskustelisivat sitten tarkemmin. Keijukainen oli saanut sopimuksensa Henkäystähden kanssa valmiiksi ja nyt Järkäleloikasta tuntui, että he voisivat keskustella.
"Tyrskytiikeri?" entinen kuolonklaanilainen mouraisi matalalla ja möreällä äänellä. Raidallisen kissan katse kääntyi välittömästi ihastuksensa puoleen. Tätä keskustelua vasten Järkäleloikka oli sukinut turkkinsa puhtaaksi ja siistiksi. Kollikissa heilautti häntäänsä tyynesti ja lähti Tyrskytiikeriä odottamatta tallustelemaan kauemmaksi reviireistä. Hän halusi, että he saisivat rauhaa muilta. Järkäleloikka nautti täysin rinnoin metsässä olosta. Tänne hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi, harmi että taistelun jälkeen hänen matkansa suuntaisi takaisin kaksijalkalaan. Vai suuntaisiko? Voisikohan hän sen jälkeen olla vapaa? Tyrskytiikeri kiri kollikissan kiinni ja pian he tallustelivat rinta rinnan.
"En tiedä miten tästä pitäisi jatkaa. Me olemme nyt täällä ja me pidämme toisistamme. En ole kokenut näissä asioissa tai edes kunnolla tiedä miten päin sinun seurassasi pitäisi olla. Samalla tuntuu oudolta olla sinun ystäväsi, et tunnu ystävältä", Järkäleloikka naukui ja kohautti olkiaan. Jopa tästä keskusteleminen tuntui hassulta.
"Entä sinä, mitä sinä ajattelet tästä kaikesta? Outoa, vai mitä?" kolli murahti. Hän olisi halunnut vältellä täysin ystävänsä katsetta, mutta piti katseensa raidallisen kissan omassa. Kollin silmät olivat mitä lumoavimmat, kuin kissanminttua hänelle. Järkäleloikka puristi kynsillään maata ja vetäisi syvään henkeä. Häntä jopa hieman pelotti Tyrskytiikerin vastaus. Entä jos Tyrskytiikeri halusi vain olla hänen ystävänsä?
"Et ole tuntunut ystävältä aikoihin, ymmärrän jos minä tunnun sellaiselta. Olemme pitkään vältelleet toisiamme, joten olisiko järkevintä katsoa mitä tapahtuu vai? Vai tuota, kröhm. Jotain kumppanijuttuja? Äh, pidät minua varmasti ihan naurettavana", Järkäleloikka murahti Tyrskytiikerille. Aina hänen piti möläytellä kaikkea ihan typerää!

//Tyrskyli? ;))

Tapaaminen Kuolonklaanin päällikön kanssa oli sujunut odotusten mukaisesti: Henkäystähti auttaisi Kujakissayhteisöä kukistamaan yhteisen vihollisemme, Mesitähden. Matkalla takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle kävin mielessäni läpi kaikkea juuri näkemääni. En ollut osannut aavistaakaan, miten suuria klaanit olivat, vaikka olinhan minä kuullut niissä olevan useita kymmeniä kissoja. Kuitenkin vasta paikan päällä olin alkanut hahmottaa, miten suurissa yhteisöissä nämä metsäkissat elivät ja miten mitättömältä oma joukkomme näytti heihin verrattuna.
Tuntui hieman oudolta olla täällä näin lähellä paikkaa, jossa olin syntynyt. Vielä oudommalta tuntui se, että tiesin myös Mesitähden, oikean isäni, olevan lähempänä kuin koskaan ennen, kun taas hän puolestaan oli aivan autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman piti. Kihelmöinti turkissani muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi, kun ajattelin sitä, miten lähellä olin toteuttaa kohtaloni.
Palanut kaksijalkojen pesä oli peittynyt osittain valkoisesta lumesta ja kuurasta, jota sen päälle oli kertynyt. Sisältä kuului kissojen naukunaa, ja kun astuimme Keijukaisen kanssa peremmälle, saimme osaksemme uteliaita katseita. Ensimmäisenä meitä tuli kuulustelemaan Tyrskytiikeri.
"Mitä Kuolonklaanin päällikkö sanoi?" raidallinen kolli tiedusteli. Keijukaista ei selvästikään huvittanut keskustella asiasta ensimmäisenä juuri hänen kanssaan, joten selitin itse toiselle kasvattajalleni tilanteen.
"Minä ja Keijukainen palaamme huomenna aurinkohuipun aikaan takaisin heidän leiriinsä sopimaan tarkemmin siitä, miten aiomme päihittää Mesitähden", naukaisin lopetukseksi. Tyrskytiikeri nyökytteli päätään, enkä osannut oikein tulkita hänen ilmeestään, oliko hän uutisesta mielissään vai ei. Kollilla oli myös kaunoja kannettavana Eloklaanin päällikköä kohtaan, mutta olin huomannut hänen asenteessaan muutoksen viime aikoina. Joko kostosta oli tullut hänelle yhdentekevää tai sitten hän osasi vain piilottaa innostuksensa.
"Meidän on siirryttävä itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle", Keijukainen liittyi viimein keskusteluun. Naaras silmäili pitkin pesää levittäytyneitä kissoja, joista osa näytti puuttuvan. "Kerätkää kaikki koolle ja valmistautukaa lähtöön."
"Missä Kharon on?" kysyin Tyrskytiikeriltä, kun en nähnyt kumppaniani missään.
"Lähti saalistamaan Nefirin, Deimoksen ja Järkäleloikan kanssa", entinen klaanikissa vastasi. "Kielsin heitä menemästä liian kauas."
Juuri silloin pesään tupsahti neljän kissan joukko, jonka perässä tuli tuttu laikukas kolli myyrä hampaissaan. Nostin häntäni kaarelle selkäni ylle ja kipitin Kharonia vastaan mielihyvästä kehräten - minulla oli hänelle niin paljon kerrottavaa!
"Te palasitte jo", Kharon totesi hiukan yllättyneen oloisena, kun näki minut. Tassutin hänen luokseen ja painoin kuononi hetkeksi vasten hänen turkkiaan.
Minusta ja Kharonista oli tullut kumppanit jokin aika sitten. Kharon oli vahingossa lipsauttanut pitävänsä minusta, kun keskustelumme Mesitähden kimppuun hyökkäämiseen liittyvistä riskeistä oli käynyt kuumaksi. Sen seurauksena myös minä olin kertonut hänelle omista tuntemuksistani häntä kohtaan, ja no, lopputulos oli tässä.
"Kuolonklaani suostuu yhteistyöhön kanssamme", kerroin kollille hymyillen. "Menemme huomenna Keijukaisen kanssa aurinkohuipun aikaan heidän leiriinsä neuvottelemaan lisää."
"Suostuivatko he tuosta vain?" Kharon kysyi kulmiaan kohottaen.
"No, kyllähän se vähän taivuttelua ja pientä kiristystä vaati, mutta noin yleisesti ottaen Henkäystähti vaikutti hyvin valmiilta auttamaan Mesitähden tappamisessa ja pääsimme yhteisymmärrykseen melko nopeasti." Kävin hetkeksi istumaan ja nuolaisin muutamaan kertaan rintakarvojani. "Hän tosin asetti muutamia ehtoja liittolaisuudellemme: Ensinnäkään emme saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko. Toisekseen hän halusi Sulkavirran jäävän Kuolonklaaniin ja vielä sen lisäksi olla itse mukana suunnitelmien teossa. Ja ai niin muuten - yhteisö siirtyy itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle."
"Ei kuulosta kovin kohtuuttomalta", Kharon tuumasi ääneen. Samaan aikaan Tyrskytiikeri oli ruvennut keräämään kissoja valmiiksi siirtymistä varten.
Avasin leukani haukotukseen, nousin jaloilleni venytyksen kautta ja katsahdin sitten kumppaniini. "Nyt on vain toivottava, että liitto kestää."

Yhteisö oli siirtynyt Henkäystähden ohjeiden mukaisesti itään ja perustanut sinne väliaikaisen leirin. Maasto oli melko avaraa, mutta siellä täällä kasvoi tuuheaoksaisia kuusipuita, jotka tarjosivat suojaa viimalta. Olimme rakentaneet kaksi pesää, jotka sijaitsivat kahden vierekkäisen kuusen alaoksien alla. Tilaa oli sopivasti kaikille, mikä oli positiivista yhteishengen säilymisen kannalta.
Olimme Keijukaisen ja Kharonin kanssa lähteneet auringonnousun jälkeen taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Kharonin olimme päätyneet ottamaan mukaan siitä syystä, että entisenä eloklaanilaisena hänellä olisi parempi käsitys Eloklaanin reviiristä. Toki Tyrskytiikeri oli myös syntyjään eloklaanilainen, mutta häntä haastateltuani oli käynyt nopeasti ilmi, että hänen muistikuvansa asiasta olivat hyvin hatarat ja siten myös hyödyttömät.
Matkalle ehdin ihailla maisemia, jotka olivat kovin erilaiset verrattuna kotikaksijalkalan lähimetsiin. Metsäkissojen reviiri tuntui valtavalta, mutta toisaalta niin moni kissa vaatikin varmasti enemmän elintilaa.
Minun olisi tehnyt mieli käydä katsomassa myös vihollisemme reviiriä, mutta tiesin siinä piilevän liikaa riskejä. Jos läsnäolomme paljastuisi eloklaanilaisille ennenaikojaan, menettäisimme yllätyksen tuoman edun. Tällä hetkellä Mesitähti ja hänen alaisensa elivät siinä uskossa, että mikään ei uhannut heitä, ja ainakin vielä toistaiseksi oli parasta, että sama vaikutelma pysyi yllä.
Metsä ympärillämme tiheni, mistä tiesin lähestyvämme Kuolonklaanissa tukikohtaa. Kuolonklaanilaisten leiri oli hyvin suojassa kivimuurin takana. Sen yli kiipeäminen tuskin oli helpoin vaihtoehto, ja lopulta tunkeutujan ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi sisäänkäyntitunneli, jonka toisessa päässä vastassa oli joukko vihaisia metsäläisiä. Tosin eilisen perusteella aloin epäillä sitä, miten hyvin Kuolonklaani todellisuudessa kykeni puolustautumaan ulkopuolisilta hyökkääjiltä, sillä olimme kävelleet Keijukaisen ja Sulkavirran kanssa sisään muina kissoina, eikä meitä ollut ollut vastassa kuin yksi pahainen kissankuvatus.
Olisimme varmaan tälläkin kertaa lampsineet sisään omin nokkinemme, ellei meitä vastaan olisi astellut pari häijyn näköistä kissaa. Meitä oli ilmeisesti odotettu - kenties Henkäystähti ei halunnut enää muukalaisten pääsevän livahtamaan pyhimpäänsä niin huolettomasti.
"On mukavaa olla odotettu", hymähdin hivenen huvittuneena Keijukaiselle ja Kharonille.
Meidät vietiin kaatuneen kuusen takana olevalle lammelle, jonne laski putouksesta vettä muurin yli. Lammen takana sijaitsi mahtavan Kuolonklaanin päällikön pesä, jossa olimme eilenkin kokoustaneet, hieman eri kokoonpanolla tosin. Pesässä Henkäystähti oli jo valmiina paikalla, ja hänen seurassaan oli sama musta naaras, joka oli ollut eilenkin mukana kuuntelemassa. Hän oli ilmeisesti klaanin varapäällikkö, joka oli toiseksi korkeimmassa asemassa klaanin hierarkiassa heti päällikön jälkeen.
"Tässä on kumppanini Kharon", esittelin kumppanini Kuolonklaanin päällikölle, joka silmäili hieman epäluuloisesti mukanamme tullutta kollia. Ymmärsin toki päällikön varautuneen suhtautumiseen tilanteessa, sillä Keijukainen oli sanonut meidän tulevan kahdestaan. "Hän on lähtöisin Eloklaanista ja voi olla meille hyödyksi sisäpiirintietoineen, kun suunnittelemme hyökkäystä."

//Kharon, Keiju tai Pimento?
//KP-boosti

Katsoin tyytyväisenä, kuinka Toivehämyksi esittäytynyt nuorukainen kipitti ulos palaneesta kaksijalanpesästä. Kun kissa oli kadonnut kulman taakse, käänsin katseeni Päivänsäteen suuntaan.
"Seuraa häntä vähän matkaa ja varmista, että hän lähtee varmasti", komensin kasvattitytärtäni rauhallisella, mutta hiljaisella äänellä siltä varalta, että entinen kuolonklaanilaiskolli olisikin jäänyt salakuuntelemaan meitä. Harmaavalkoinen naaras nyökäytti päätään:
"Ajattelin itse juuri aivan samaa." Päivänsäde lähti hiljaa hiipimään mustan kollikissan perässä ulos pesästä, ja minä jäin yksin pesään. Punatähden kuolema ja Henkäysvarjon valtaannousu olivat ehdottomasti tämän päivän parhaat uutiset. Säästyisimme isolta vaivalta, kun Punatähteä tarvitsisikaan surmata. Meillä oli panttivankina Sulkavirta ja tämän syntymättömät pennut ja minä satuin tietämään, että Henkäysvarjo – nykyisin Henkäystähti – välitti erityisen paljon perheenjäsenistään.
"Onko kaikki hyvin?" Leopardin lämmin naukaisu keskeytti ajatukseni, ja vihreä katseeni kääntyi palaneen pesän sisäänkäynnille ilmestyneeseen naaraskissaan. Laikukas, vaaleanruskea naaras katsoi minua ystävällisesti kuten tavallisestikin.
"Onko täällä joku ylimääräinen?" Leopardi kysyi haistellessaan ilmaa ja haistettuaan kuolonklaanilaisen tuoksun. Pudistin päätäni.
"Ei ole enää, ystävä hyvä. Olisitko niin kiltti ja kävisit saalistamassa minulle jotain? Olen hurjan nälkäinen", pyysin väläyttäen tekaistun hymyn sisäänkäynnillä seisovalle hyväuskoiselle Leopardille. Naaras nyökkäsi.
"Oi, tietenkin. On varmasti raskasta johtaa näin isoa kissajoukkoa ihan yksin. Yritän olla niin nopea kuin vain voin!" Leopardi lupasi lämpimällä äänellä ja kääntyi ympäri lähteäkseen saalistamaan. En voinut käsittää, miten hyväuskoinen typerys Leopardi olikaan. Se oli minun onneni, että juuri hän oli liittynyt yhteisöön, vaikken erityisemmin naaraasta pitänytkään. Hän teki mitä vain käskin, eikä koskaan epäillyt sanojani tai tarkoitusperiäni. Totta puhuen Leopardi oli oikeastaan erinomainen yhteisöläinen, ja muut olisivat saaneet ottaa joissain asioista hänestä jopa mallia!

Päivänsäde ja Leopardi palasivat kutakuinkin yhtä aikaa. Leopardi oli saanut kiinni oravan, jonka jaoin tyttäreni kanssa. Syömisen lomassa selitin Päivänsäteelle uusimman suunnitelmani:
"Koska Punatähti on kuollut, meidän ei tietenkään tarvitse tappaa häntä enää. Suuntaamme siis hetimmiten Kuolonklaanin leiriin Sulkavirran kanssa ja ilmoitamme aikeistamme Henkäystähdelle, kuolonklaanin uudelle päällikölle. Mikäli hän ei suostu, saat kunnian haavoittaa Sulkavirtaa ja Henkäystähti saa mahdollisuuden muuttaa mielensä." Päivänsäde kuunteli minua tyytyväisesti päätään nyökytellen.
"Entä jos hän ei suostu? Olemme siinä tapauksessa hirvittävässä alakynnessä Kuolonklaanin leirissä, jos he alkavat vihamielisiksi. Pitäisikö meidän ottaa muita mukaamme ihan vain varalta?" harmaa naaraskissa kysyi empien. Hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta naaraan suunnitelma ei ollut kovinkaan hyvä. Siksi pudistelin päätäni.
"Jos me ryntäämme Kuolonklaanin leiriin isolla joukolla, meitä pidetään välittömästi uhkana. Mutta jos palautamme kahdestaan Sulkavirran ja ilmoitamme yhteisön hyökkäävän mikäli emme palaa aamuun mennessä.. No, olemme ehkä silloinkin uhka, mutta minä pidän tästä ideasta enemmän. En tahdo viedä yhteisön jäseniä klaaniin, ellei ole aivan pakko", naukaisin päättäväisesti, antamatta Päivänsäteelle enää mahdollisuutta väittää vastaan. Nuori naaras myöntyi ja nyökäytti päätään.
"Sinä, arvon tyttäreni ja perijättäreni, saat kunnian kertoa Sulkavirralle hänen kotiinpaluustaan", tokaisin väläyttäen Päivänsäteelle pienen hymyn. Naaras nyökkäsi jälleen. Orava oli jo kaluttu läpikotaisin, joten tummanharmaa naaras lähti ulos palaneesta pesästä etsiäkseen Sulkavirtaa, joka oli jätetty Nefirin vastuulle.

Aurinko oli jo laskenut, kun me lähdimme Päivänsäteen ja Sulkavirran kanssa kohti Kuolonklaanin rajaa. Olin selittänyt lyhyesti muille yhteisön jäsenille aikeemme; kävisimme Kuolonklaanin leirissä ja ellemme palaisi ennen auringonnousua, Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka saisivat kunnian johdattaa yhteisöläiset luoksemme ja hyökätä vihollisen kimppuun. En muuten olisi antanut Tyrskytiikerille moista vastuuta, mutta hän oli yksi ainoista yhteisön jäsenistä, jotka tunsivat Kuolonklaanin reviirin ja klaanien tavat.
Pakkanen oli kiristynyt entisestään, ja taivaalta alkoi leijailla valkeita lumihiutaleita. Sirppimäinen kuu oli kadonnut pilviverhon taakse, eikä tähtiäkään näkynyt.
"Jos yrität jotain, sinä ja syntymättömät pentusi kuolevat välittömästi", tiuskaisin harmaanruskealle Sulkavirralle, kun ylitimme Kuolonklaanin rajan. Sulkavirta siristi kellertäviä silmiään:
"En aio yrittää mitään, usko pois. Tahdon vain palata perheeni luokse." Kohautin lapojani ja kiristin tahtiani jättäen Sulkavirran taakseni. Päivänsäde kulki raidallisen naaraan perässä, sillä hän oli meistä ainoa, joka ei tuntenut lainkaan Kuolonklaanin reviiriä. Olin yrittänyt kuvailla tyttärelleni klaanien reviireitä, mutta omat muistikuvani olivat vuodenaikojen saatossa heikentyneet. Mutta nyt kun kävelin Kuolonklaanin reviirillä, paikat alkoivat hiljalleen muistua mieleeni. Ympärillämme kasvoi harvakseltaan puita, mutta reviirin eteläosa muistutti enemmän nummea kuin metsää. Vasemmalle kaukaisuuteen jäivät kaksi pientä kukkulaa ja pian näkisimme Kivikukkulan ja sen takana sijaitsevan Hehkulammen. Kuolonklaanilaiset olivat puhuneet lammen ihmeellisyydestä Viherlehtisin, mutten ollut koskaan päässyt näkemään, oliko sen vesi oikeasti sinistä silloin.

Kuolonklaanin leirin piikkihernemuuri näkyi edessäpäin, ja me kiristimme tahtia. Suuntasimme idässä sijaitsevan sisäänkäyntitunnelin luokse – minä tietysti ensin Sulkavirta perässäni ja Päivänsäde perää pitäen. Lumen tulo oli lakannut puolivälissä matkaa, mutta routaiseen maahan oli ehtinyt ilmestyä ohut lumikerros. Polkuanturoitani pisteli, kun talloin kylmää, tuoretta lunta.
Epäröimättä astuin rahvain askelin piikkihernetunneliin. En hidastanut vauhtiani tunnelin päässä, vaikka tiesin sen olevan hieman uhkarohkea temppu. Noin vain tassuttelin sisään leiriin ja kohtasin häijyn kuolonklaanilaisen pimeässä kiiluvan katseen.
"Seis!" kissa naukaisi kovaan ääneen ja asettui eteemme, vaatien meitä pysähtymään. Niin vain tästä tapahtumasta tuli iloinen jälleennäkeminen. Ei minun osaltani, vaan eteemme asettuneen kuolonklaanilaisen ja Sulkavirran osalta. Harmaaraidallisen kollin ilme muuttui hetkessä, kun hän tunnisti leiriin astelleen Sulkavirran sisarekseen.
"Sulkavirta!" Sähkötuho henkäisi ja katsoi epäuskoisena tiinettä sisartaan, "Pimeyden Metsälle kiitos, että olet kunnossa!" Sitten soturin ilme vakavoitui, ja minun kasvoilleni piirtyi tekohymy, vanha klaanitoverini selvästi tunnisti myös minut, hurraa!
"Hentotassu? Mitä tämä tarkoittaa, ja millä asialla te olette?" juro soturi vaati selitystä. Sulkavirta oli avaamassa suutaan, mutta Päivänsäde vaiensi naaraan heilauttamalla häntäänsä tämän naaman edessä.
"Se selviää kyllä sinulle aikanaan. Olepas kiltti soturi ja hae päällikkösi paikalle", komensin kuin Sähkötuho olisi ollut alaiseni. Kolli siristi silmiään ja vilkaisi Sulkavirtaa, joka nyökkäsi päätään. Se sai vauhtia Sähkötuhon jalkoihin, ja kolli lähti kävelemään kaatuneen kuusen taakse. Hän vilkuili peräänsä niin kauan, että katosi näkyvistä.

Emme joutuneet odottelemaan Henkäystähteä kauaa. Harmaaraidallinen kolli käveli poikansa edellä luoksemme vakava ilme kasvoillaan. Tuore päällikkö oli nähtävästi herätetty kesken kauneusunieen, sillä kolli näytti hyvin väsyneeltä. Hän silmäili minua ja Päivänsädettä tuimasti, mutta päällikön katse heltyi hänen katsoessaan tytärtään.
"Sinun pitäisi tietää, ettet ole tervetullut enää tähän metsään", Henkäystähti lausahti vakavailmeisenä kohdatessaan minun katseeni. Huokaisin kovaäänisesti ja pudistelin päätäni.
"Voi voi, sinä kyllä muutat mielesi aivan pian. Etkö aio kutsua meitä pesääsi? Vai tahdotko käydä keskustelun tässä? Kyllä sekin käy", tokaisin lapojani kohauttaen, mutta Henkäystähti pudisteli päätään.
"Sähkötuho, käy herättämässä Pimentovarjo ja käske hänet pesääni. Ja te kolme: seuratkaa minua", kuolonklaanilaiskolli jakeli käskyjä kuin vanhakin tekijä. Lähdin rennoin askelin häntä pystyssä kävelemään päällikön perässä kohti hänen pesäänsä. Vilkaisin Sähkötuhon perään. Kolli kiiruhti jo kohti sotureiden pesää. Pimentovarjosta oli kaiketi tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö, pohdin hiljaa mielessäni.
Istuuduimme alas Henkäystähden pesään. Henkäystähti silmäili meitä vuorotellen. En ollut varma, oliko hän tunnistanut Päivänsädettä vielä Mesitähden tyttäreksi. Todennäköisesti ei, sillä Kuolonklaanin nykyinen päällikkö ei ollut koskaan nähnyt eloklaanilaispäällikön vastasyntyneenä kaapattua pentua.
"Te ette olekaan tavanneet. Tässä on minun tyttäreni, Päivänsäde. Päivänsäde, tämä hurja metsäkissa edessäsi on Henkäystähti, Kuolonklaanin päällikkö", rikoin hiljaisuuden ja hymyilin leveästi. Oikeastaan minä pidin tästä tilanteesta paljon – ainakin niin kauan, kun asiat menivät kuten minä tahdoin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, ja hämärään pesään astui tumma hahmo. Oli niin pimeää, että hädin tuskin erotin kallionseinämästä mustaa kissaa. Erotin ainoastaan hänen pimeässä kiiluvat harmaansiniset silmänsä.
"Nyt voit kertoa, mitä te teette Kuolonklaanin leirissä. Miksi palasit ja mitä tyttäreni tekee sinun seurassasi?" Henkäystähti kysyi ärähtäen. Kolli ei selvästikään pitänyt minusta, enkä minäkään pitänyt hänen komentelustaan. Kyllä minä aioin kertoa asiani ilman moista hoputustakin!
"Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä", aloitin tyytyväisesti ja annoin kollin odottaa hetken, "minä ja Kujakissayhteisöni olemme vaeltaneet pitkän matkan ja palanneet takaisin tähän inhottavaan metsään, koska meillä on suunnitelma. Tarkoituksenamme on tappaa Eloklaanin päällikkö ja hänen sukulaisensa ja Kuolonklaani tulee auttamaan meitä siinä."
Henkäysvarjo siristi vaaleansinisiä silmiään. En tiennyt lainkaan, mitä hän ajatteli. Oliko kolli innoissaan vai tyrmäsikö hän ajatuksen saman tien? En antanut hänelle mahdollisuutta vastata, kun jatkoin heti perään:
"En odota, että auttaisitte meitä ilmaiseksi. Siksi toin sinulle lahjan; Sulkavirran ja hänen syntymättömät pentunsa. Jos kieltäydyt, tyttäresi ja pennunpentusi kuolevat ja aamun koitteessa – tai joskus sen jälkeen tai sitä ennen – minun yhteisöni tekee sinun klaanistasi hakkelusta."
Kasvoillani oli hullunkurinen virnistys, kun jäin odottelemaan Henkäystähden vastausta. Kuullessaan tyttärensä odottavan pentuja, Kuolonklaanin päällikön katse muuttui yllättyneeksi. Sitä seurasi kireys, joka ei poistunut enää kollin kasvoilta. Hän vilkaisi Pimentovarjoa, joka silmäili meitä epäluuloisen oloisesti.
"Aiotte siis tappaa Mesitähden, vai?" Henkäystähti kysyi ja minä vastasin nyökkäämällä, jonka jälkeen kuolonklaanilainen jatkoi, "ei hullumpi idea. Kuolonklaani liittoutuu mielellään tämän "yhteisösi" kanssa, mutta minullakin on ehtoja."
Pyöräytin silmiäni, niinpä tietysti! "No, anna palaa."
"Te ette saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko, sillä Pimeyden Metsä on antanut minulle varoituksen erakkoverisistä. Se tosin koskee vain Kuolonklaanin erakkoverisiä, mutta on parempi pelata varman päälle. Saatte majoittua toistaiseksi reviirimme ulkopuolelle idässä päin, ettekä saa saalistaa tai liikkua Kuolonklaanin reviirillä. Jokainen sääntöä rikkonut kujakissa saa maksaa siitä hengellään. Toinen ehto on, että Sulkavirta liittyy takaisin Kuolonklaaniin ja kolmantena minä tahdon olla osallisena suunnitelmien teossa. En tiedä miksi inhoat Mesitähteä niin, että kidnappasit hänen pentunsa ja nyt palasit vielä kostamaan hänelle, enkä minä välitäkään. Myös minä inhoan eloklaanilaisia ja on parempi, että heidät tapetaan", Henkäystähti jaaritteli vakavalla äänellä. Hänen ehtonsa olivat ihan reilut, ja hyväksyin ne päätäni nyökyttelemällä.
"Oikein erinomainen päätös, toivottavasti myös pysyt siinä. Me palaamme takaisin yhteisön luokse ja siirrymme pikimmiten Kuolonklaanin reviirin ulkopuolelle itään. Sopiiko arvon kuolonklaanilaiselle, että minä ja Päivänsäde palaamme leiriinne huomenna aurinkohuipun aikaan? Olisi tärkeää sopia mahdollisimman pian siitä, miten kukistamme yhteisen vihollisemme", nau'uin tyytyväisellä äänellä. Henkäystähti siristi silmiään, mutta kolli nyökkäsi.
"Nähdään silloin. Katsokaakin, että noudatatte sääntöjämme."

Olimme vaeltaneet kaiken kaikkiaan jo kokonaisen kuun, ja yhteisön jäsenet alkoivat selvästi olla väsyneitä ja malttamattomia. Levottomuutta oli ilmassa joka päivä yhä vain enemmän, ja Ruskalinnun kuolema neljäsosakuuta aiemmin oli sattunut erittäin huonoon saumaan.
Sulkavirta oli mennyt pois tolaltaan ja Päivänsäteellä oli kova työ pitää naarasta silmällä, jottei tämä tekisi mitään typerää. Pian Ruskalinnun kuoleman jälkeen Härmä oli kertonut Sulkavirran odottavan pentuja, joka ei ollut oikeastaan hassumpi käänne! Nyt meillä oli sekä Kuolonklaanin varapäällikön tytär että tämän pennunpennut hallussamme.
En pitänyt siitä, että matkan aikana Päivänsäde oli kiintynyt yhä vain enemmän Kharoniin. Eräänä päivänä kaksikko oli saapunut luokseni ja tyttäreni oli kertonut heidän ryhtyneen kumppaneiksi. Pelkkä ajatuskin siitä sai aikaan etovan olon. Minun tyttärelleni kelpasi vain paras, eikä entinen eloklaanilainen ollut lähelläkään sitä! Mutta koska en halunnut ajaa Päivänsädettä pois luotani, yritin edes leikkiä olevani iloinen hänen puolestaan..
Olimme käyttäneet Päivänsäteen kanssa aikaa punoneet suunnitelmiamme ja tulleet lopulta siihen tulokseen, että kannattavinta olisi yrittää saada Kuolonklaani meidän puolellemme. Olisi hiirenaivoista hyökätä Eloklaaniin näin pienellä porukalla. Punatähti tuskin suostuisi moiseen, joten suunnitelmanamme oli tappaa hänet ja valita klaanista joku sellainen päälliköksi, joka voisi auttaa meitä, kenties se joku olisi Sulkavirta tai jopa klaanin nykyinen varapäällikkö, Henkäysvarjo. Hänen ja hänen syntymättömien pentujensa avulla voisimme tarvittaessa kiristää kuolonklaanilaisia.
Mikäli suunnitelma klaanin kaappaamisesta epäonnistuisi, Kuolonklaanistakin tulisi meidän vihollisemme. Vetäytyisimme hetkeksi klaanien läheiseen kaksijalkalaan etsimään lisää jäseniä yhteisöömme ja palaisimme yhä vain vahvempana ja kukistaisimme molemmat klaanit. Niin yksinkertaista se oli!
"Olemme perillä", Tyrskytiikerin matala murahdus keskeytti ajatukseni, ja loin vihaisen katseen raidalliseen kissaan. Hän oli oikeassa, me olimme saapuneet aivan lähelle Eloklaanin rajaa. Emme halunneet tulla huomatuksi, joten vaihdoin suuntaa kohti etelää. Kiertäisimme Kuolonklaanin reviirin lähelle ja majoittuisimme sinne hetkeksi, kunnes lähtisimme pienellä porukalla metsästämään Punatähteä.

Olimme ylittäneet joen ja jatkaneet matkaamme Kuolonklaanin reviirin eteläpuolelle. Ilta hämärsi jo, ja yhteisön jäsenet alkoivat käydä levottomiksi. Puheensorina voimistui ja jouduin liian monta kertaa käskemään kissoja olemaan hiljaa, ennen kuin he tajusivat oikeasti vaieta.
Pienen metsän keskellä oli palanut kaksijalanpesä, jossa Leopardi ja Arpi olivat viimeksi asustaneet meidän oltuamme Kuolonklaanissa.
"Viivymme täällä tämän yön, ja huomenna suunnitelmamme etenevät. Pysytelkää kaukana klaanien reviireistä, saatte saalistaa vain pesän eteläpuolella", komensin kovaan ääneen yhteisön jäseniä, kun kaikki olivat päässeet pesää ympäröivien aitojen sisäpuolelle. Ilmassa leijaili huumaava tuoksu, jonka tiesin tulevan kissanmintusta. Kuolonklaanissa parantajat olivat käyttäneet sitä yrttinä, ja kaiketi tästä pesästä sitä löytyi ja paljon. Toivoin, etteivät klaanien parantajat eksyisi hakemaan yrttejään pesältä, liekö he edes tiesivät niiden olemassaolosta. Kenties voisimme kertoa niistä kuolonklaanilaisille, jolloin heillä olisi yksi hyvä syy lisää toimia meidän liittolaisinamme.
Juuri kun olin astumassa sisään rähjäiseen, osittain mustaksi palaneeseen kaksijalanpesään, haistoin kuolonklaanilaisen tuoksun. Perässäni kulkeva Päivänsäde pysähtyi.
"Mitä nyt?" naaras kysyi ja haisteli ilmaa, "vieras kissako?"
"Ei mikä tahansa vieras, vaan kuolonklaanilainen. Haju on vahva, meidän on saatava se kissa kiinni, ennen kuin se kipittää klaaninsa luokse ja kertoo meistä", sihahdin ja viitoin tyttäreni eteenpäin. Lähdimme molemmat eri suuntiin pesän sisäänkäynnistä ja ryhdyimme etsimään viholliskissaa. En voinut olla miettimättä, mitä kuolonklaanilainen teki reviirin ulkopuolella. Kenties hän oli hakemassa kissanminttua tai karkuteillä? Olin varma, että pian saisimme sen selville.
Astuin sisään toiseen huoneeseen. Kävin läpi jokaisen nurkan ja kolon, muttei kuolonklaanilaista näkynyt missään.
“Keijukainen! Hän on täällä!” Päivänsäteen huudahdus sai liikettä jalkoihini, kun ravasin nopeasti toiseen huoneeseen tyttäreni ja kuolonklaanilaiskissan luokse. Tummanharmaa naaras oli ahdistanut muukalaisen nurkkaan. Musta kollikissa tuijotti herkeämättä yhteisön perijätärtä. Kissa oli soturin iän rajamailla, joten oli mahdollista, että hän oli yhä oppilas.
“Kas vain, mitäs täältä löytyy”, virnistin ja astuin huoneen sisäänkäynniltä lähemmäs mustaa kollia.
“Mitä kuolonklaanilainen tekee näin kaukana kotoaan? Tietääkö Punatähti, että olet täällä?” kysyin silmäillen kissaa. Hän ei näyttänyt olevan missään parhaassa kunnossa, sillä kissan turkilla oli haavoja. Istahdin alas jääden odottamaan, että kolli suvaitsisi vastata kysymyksiini.

//Toive?

Kharon oli katsellut kauempaa, kuinka heidän suunnitelmansa oli edennyt aivan kuten pitikin. Ruskalintu oli mennyt lankaan ja nyt oranssiturkkinen kolli makasi elottomana maassa yhä räksyttävän koiran edessä. Kollikissa nielaisi ja kohtasi Päivänsäteen tyytyväisen katseen. Kollin katse harhautui taas Ruskalinnun elottomaan ruumiiseen. Hän näki veljensä sinisten silmien olevan yhä auki ja tuijottavan heitä kohti. Lasittunut katse ei liikahtanutkaan, eikä se liikahtaisi enää koskaan. Kharon ei tiennyt miten päin olla. Hänen hännänpäänsä nytkähteli ja kehon läpi kulkivat kylmät väreet.
'Me teimme oikein. Ruskalintu ansaitsi tämän', Kharon muistutti itseään ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Kollin katse kääntyi taas Päivänsäteeseen, joka silmäili toveriaan yhä tarkasti.
"Niin on", Kharon vastasi naaraalle ja nyökäytti päätään, "meidän on palattava muiden luokse ja kerrottava tästä Keijukaiselle."
Päivänsäde siristi silmiään, mutta tummaturkkinen naaras nyökäytti päätään.
"Miltä nyt tuntuu, kun sait kostettua Ruskalinnulle?" tummanharmaa naaraskissa kysäisi, kun kaksikko käänsi selkänsä Ruskalinnun ruumista vartioivalle koiralle. Kharon kohautti lapojaan. Hän oli yllättynyt siitä, ettei hänen mielessään päällimmäisenä ollutkaan ilon ja voiton tunne. Sen sijaan ajatukset sinkoilivat sinne tänne.
"Hyvältä", valkoturkkinen kolli valehteli, mutta typeryskin näki hänen lävitseen. Päivänsäteen silmät muuttuivat kapeiksi viiruiksi.
"Oletko varma?" kysymys sai Kharonin pudistelemaan päätään.
"Minä tiedän, että me teimme oikein. Ruskalintu ansaitsi tämän, koska hänen vuokseen meidän perheemme on kuollut", Kharon totesi, kun kaksikko asteli syvemmäs metsään, "mutta en voi olla miettimättä sitä, ymmärtääkö Tähtiklaani, miksi tein näin."
Päivänsäde katsahti rikostoveriaan ilmeellä, jota Kharon ei osannut tulkita. Kaipa Kujakissayhteisön perijätär ajatteli Kharonin olevan hölmö, kun hän uskoi kuoleman jälkeiseen elämään ja siihen, että kuolleet pystyivät tuomita elävien teot.
"Minä uskon, että Tähtiklaani ymmärtää kyllä", Päivänsäde tokaisi ja väläytti Kharonille pienen hymyn. Kolli katsoi kiitollisena toveriaan.

Päästyään muiden luokse, Kharon vilkaisi vielä Päivänsädettä:
"Hoidatko sinä puhumisen?" Tummanharmaa naaras nyökkäsi ja kiristi tahtiaan ohittaen Kharonin. Naaras suuntasi erillään muista istuvan Keijukaisen luokse. Kharon käveli Päivänsäteen perään, mutta jäi parin kissanmitan päähän hänestä ja kasvattiemostaan.
"Ruskalintu on kuollut", tummanharmaa naaras sanoi yhteisön johtajalle vakavalla äänellä. Kharon näki Keijukaisen kasvoille piirtyvän yllättyneen ilmeen. Johtaja näytti hieman pettyneeltä, mutta nyökäytti päätään.
"Mitä tapahtui?" Keijukainen kysyi. Johtajan katse kääntyi Päivänsäteestä Sulkavirtaan, joka oli kaiketi juuri saapunut metsästämästä.
"Satuimme paikalle, kun hän oli saalistamassa erään kaksijalanpesän kupeessa. Hän oli niin keskittynyt, ettei huomannut lähestyvää koiraa. Kaikki kävi nopeasti ja silmänräpäyksessä hän oli jo elottomana koiran hampaissa. Me emme voineet tehdä mitään", Päivänsäteen valheet olivat pelottavan uskottavia. Hän oli taitavampi valehtelija kuin Kharon, ja Keijukainen selvästi uskoi tyttärensä puheet epäilemättä.
"Käy kertomassa uutiset Sulkavirralle. Hän menee varmasti tolaltaan ja saattaa yrittää jotain typerää, joten saat luvan pitää häntä loppumatkan silmällä koko ajan. Me tarvitsemme häntä, kun pääsemme klaanien luokse", Keijukainen paljasti suunnitelmiaan ja viittoi tyttärensä Sulkavirran suuntaan.

Kiidin häntä hulmuten pellon poikki takaisin metsään, jonne yhteisön jäsenet olivat hajaantuneet lepäämään ja saalistamaan. Minun oli löydettävä Ruskalintu nopeasti - ja mieluiten myös huomaamattomasti, sillä suunnitelmamme onnistumisen kannalta silminnäkijät saattaisivat olla haitaksi.
Minulla oli onni matkassa, sillä Ruskalintu löytyi läheltä metsänrajaa, vieläpä aivan yksinään. Kolli roikotti suussaan oravaa ja näkyi olevan jo matkalla kohti yhteisön lepopaikkaa. Juoksin hänet äkkiä kiinni ja laitoin esityksen käyntiin:
"Ruskalintu!" Pysähdyin hengästyneenä hänen eteensä, ja kolli säpsähti yllättyneenä.
Pidin dramaattisen tauon samalla kun vedin henkeä, ikään kuin minun olisi täytynyt ensin prosessoida äsken tapahtunutta voidakseni kertoa siitä hänelle. Koska olin juossut koko matkan tänne, minun ei tarvinnut oikeastaan edes näytellä hengästynyttä. "Kharon on pulassa ja tarvitsee apua!" selitin hätäisesti ja katsoin oranssivalkoista kollia silmät suurina. "Meidän on mentävä nopeasti!"
Ruskalintu vakavoitui ja pudotti oravan. "Näytä tietä!"
Olisin ollut kovin liikuttunut siitä, miten välittömästi kolli oli valmis rientämään apuun, kun hänen veljensä oli pulassa, ellei kyseessä olisi ollut huijaus. Ruskalinnun sinisilmäisyys ja hyväsydämisyys maksaisi hänelle tänään kalliin hinnan - mukavaa meille, harmi juttu hänelle.
Johdatin Ruskalinnun kaksijalkojen rakennusten luo. Kharon oli piiloutunut jonnekin, ja hyvä niin, sillä mikäli Ruskalintu näkisi hänen olevan kunnossa, tämä ei varmasti menisi koiranpesään.
Viitoin pientä, punaista koppia kohti. "Kharon on tuon sisällä", supatin Ruskalinnulle, edelleen kauhistunutta esittäen.
"Täällä haisee koira." Ruskalinnun karvat olivat nousseet varautuneesti pystyyn hänen havaittuaan vaaran löyhkän ilmassa.
"Niin, mutta se ei ole täällä nyt. Se nappasi Kharonin, kun olimme saalistamassa, ja vei hänet pesäänsä", selitin päätäni pudistellen. "Yksin en saanut häntä raahattua pois sieltä."
Ruskalintu haisteli ilmaa tarkkaavaisesti ja vilkuili ympärilleen koiran varalta. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä eläin oli mennyt pesäänsä - sitä kollin ei tosin tarvinnut tietää.
"Haetaan hänet yhdessä", oranssivalkoinen kissa maukui päättäväisesti ja lähti hiipimään pesää kohti.
"Tulen aivan kannoillasi", lupasin, seuraten aluksi hänen perässään. Mitä lähemmäksi Ruskalintu pääsi pesää, sitä hitaammin otin askeleita. Kohta kolli olisi niin lähellä pesän suuta, että koiran oli pakko huomata hänet.
"Kharon!" kuulin Ruskalinnun sihahtavan pesän suuntaan. Pysähdyin kokonaan ja jäin seuraamaan etäämmältä, miten tämä eteni varovasti pesälle. "Kharon, kuuletko minua?"
Silloin pesän sisältä kuului vaimea murahdus, ja koira syöksyi räyhäten pihalle. Se oli minun merkkini ottaa jalat alle. Pinkaisin nopeasti kauemmaksi paikalta, ja ehdin kuulla Ruskalinnun hätääntyneet avunhuudot, kun peto kävi hänen päälleen. Juoksin sen rakennuksen nurkalle, josta olimme koiraa ensimmäisen kerran tarkkailleet, ja käännyin seuraamaan murhenäytelmää, jonka traagista pääosaa näytteli Ruskalintu, jota koira parhaillaan riepotteli hampaissaan. Kollin tuskaiset ulvaisut ja huudot katkesivat yhtäkkiä, ja koira jäi ravistelemaan hervottomaksi valahtanutta ruumista kuin tuoresaalista.
Jostain takaani kuulin käpälän askelia. Vilkaisin selkäni yli Kharoniin. "Se on ohi nyt", totesin yksiselitteisesti, arvioiden kollin naamalla olevaa ilmettä. En osannut sanoa, oliko tämä tyytyväinen lopputulokseen. Tätähän hän oli halunnut, eikö?

//Kharon?
//KP-boosti

Väsynyt Kharon tarpoi Päivänsäteen perässä kohti kaksijalanpesää ymmärtämättä, miksi naaras häntä sinne vei. Mutta kun kolli kuuli sen liittyvän Ruskalintuun, hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen virne. Päivänsäde kertoi keksineensä erinomaiselta kuulostavan tavan päästä pysyvästi eroon oranssiturkkisesta kissasta. Kaikista helpointa olisi tietysti ollut surmata hänet, mutta Kharon ei halunnut Deimoksen tai muiden tietävän, että hän oli syypää Ruskalinnun kuolemaan. Veli alkaisi inhoamaan häntä, eikä Kharon halunnut sitä. Vaikkei Deimos nähnytkään Ruskalinnun pahuutta, hän rakasti veljeään tämän hyväuskoisuudesta huolimatta. Harmaa kolli oli aina ollut Kharonin tukena ja vaikka hän olikin toisinaan aika raivostuttava, hän oli Kharonin ainoa elossaoleva perheenjäsen ja sitä myötä hänelle erittäin rakas.
"Hmm", Kharon mutisi mietteliäänä silmäillessään mustavalkoista, kovaäänisesti räksyttävää koiraa. Edes Ruskalintu ei olisi niin typerä, että hän astelisi suin päin koiran luokse.
"Ruskalintu on hyväuskoinen hölmö – uskoohan hän sokeasti kaikki Mesitähden valheetkin – joten hänen huijaamisensa ei pitäisi olla vaikeaa. Jos sinä palaat muiden luokse ja kerrot Ruskalinnulle, että olen pulassa. Kun hän menee etsimään minua tuosta koiranpesästä, koira saa viimeistellä hänet", Kharon naukaisi vakavailmeisenä. Jostain syystä Ruskalinnun kuoleman ajattelu ei enää saanut hymyä nousemaan kollikissan kasvoille. Hänen sydämensä pamppaili inhottavasti ja hetken Kharon epäili tekevänsä kammottavan virheen. Mutta sisimmässään hän tiesi, että Ruskalinnun oli kuoltava. Sen kapisen kollin vuoksi Kharon oli menettänyt lähestulkoon kaiken. Päivänsäde nyökytteli päätään tyytyväisenä.
"Ei hassumpi suunnitelma, sinustahan on jopa apua tässä", naaras virnisti leikillään ja vakavoitui sitten, "sinun on käytävä koiranpesän luona, jotta Ruskalintu voi seurata hajujälkeäsi suoraan ansaan. Luuletko pystyväsi siihen ilman, että jäät itse koiran hampaisiin?" Päivänsäteen kasvoille oli ilmestynyt epävarma ilme, kun tämä silmäili vuorotellen Kharonia ja koiranpesää. Kharon nyökkäsi.
"Jos sinä harhautat koiran hetkeksi toiseen suuntaan, minä voin käydä pesällä ja palata äkkiä takaisin. Sitten menen piiloon ja sinä haet Ruskalinnun", kolli selosti hermostuneena. Hän steppaili paikallaan, muttei Kharon ollut lainkaan varma, oliko hän innoissaan vai kauhuissaan.
"No niin, eiköhän aleta sitten hommiin", tummanharmaa naaras virnisti ja lähti kiertämään koiranpesän taakse, jotta hän voisi harhauttaa typerää piskiä.

Kharon kuunteli, kuinka Päivänsäde alkoi huudella koiraa luokseen. Mustavalkea koira alkoi haukkua entistä kovemmin ja se syöksähti kohti Päivänsädettä, joka oli koiran ulottumattomissa. Sen ketju oli liian lyhyt, ja Päivänsäde vain jatkoi eläimen härnäämistä. Kharon lähti hiipimään kohti puista pesää ja kuunteli koko ajan tarkkaavaisesti, että koiran haukunta kuului pesän takaa. Hän valmistautui koko ajan pinkaisemaan karkuun, jos koira syystä tai toisesta lähtisikin juoksemaan häntä kohti.
Kharonin sydän tykytti, kun hän saapui pesälle. Kolli veti syvään henkeä ja kurkkasi pesän kulmalta koiraa ja Päivänsädettä. Sitten hän kääntyi ympäri ja juoksi takaisin sinne, missä he aiemmin olivat Päivänsäteen kanssa katselleet koiraa.
Pian myös harmaa naaras palasi Kharonin luokse.
"Alapas mennä, ennen kuin Keijukainen komentaa kaikki takaisin. Huolehdikin sitten, ettei kukaan muu kuule tästä!" Kharon sanoi terävällä äänellä ja toivoi, että suunnitelma onnistuisi ilman sen suurempia ongelmia.

//Päivi?

Kettu oli kovempi vastus kuin olin luullut. Jouduin toden teolla väistelemään sen hampaita, mikä puolestaan heikensi iskujeni tehokkuutta. Olin aivan varma, että jossain vaiheessa en kykenisi enää torjumaan hyökkäyksiä ja se saisi minusta otteen. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää minua auttaa. Niin luopiona tunnettu Tyrskytiikeri kohtaisi nolon loppunsa pahaisen elukan tappamana, ja Keijukainen tulisi varmasti ilkkumaan haudalleni sitä, miten heikko typerys olin ollut.
Yllättäen kohtalo puuttui peliin - kohtalo, joka oli ottanut Järkäleloikan muodon. Mustanharmaa kolli syöksyi avukseni, ja katseemme kohtasivat lyhyen hetken ajan. Emme sanoneet mitään, mutta olimme molemmat selvästi yhtä mieltä siitä, että kukistaisimme pedon yhdessä.
Järkäleloikka oli loikannut ketun selkään ja raastoi sen kylkiä ja selkää kynsillään samalla, kun minä jakelin sille iskuja sen suippoon kuonoon. Kettu ulisi ja ärisi - se oli hyvin hädissään. Lopulta peto onnistui karistamaan Järkäleloikan selästään. Se syöksähti yllättäen minua kohti, mutta sen sijaan, että olisi käynyt kimppuuni, se rynnistikin ylitseni ja katosi metsään.
Nousin hitaasti ylös ja tuijotin hetken hengästyneenä sen perään. Siitä tuskin olisi meille enää harmia tämän reissun aikana, sillä olimme piesseet sen niin huonoon kuntoon Järkäleloikan kanssa, että se luultavasti kuolisi ennemmin tai myöhemmin verenhukkaan.
Samassa minulle valkeni, että Järkäleloikka todellakin oli tullut apuun. Sydämeni alkoi pamppailla nopeammin, hermostuneemmin, ja käännyin kohtaamaan suuren kollin vaaleansiniset silmät, joissa oli vaikeasti tulkittava katse. Katsoin häntä tunteiden ristiriita sisälläni myrskyten. Kaikkien näiden kuiden jälkeen hän oli taas siinä - ja hän oli kutsunut minua ystäväkseen! Mutta oliko hän oikeasti tarkoittanut sitä? Tuskin hän muuten olisi tullut apuuni.
"Kiitos", minun onnistui sanoa tunnemyllerykseltäni. Järkäleloikka nyökäytti pienesti päätään. Välillemme laskeutui hiljaisuus. Kumpikin vain seisoi paikallaan, kuin odottaen.
Vedin hitaasti ilmaa sisääni nenäni kautta, ennen kuin avasin suuni uudestaan: "Olen pahoillani siitä, miten käyttäydyin aiemmin. Se oli typerästi tehty ja tuntui sinusta varmasti aivan kamalalta. Anteeksi." Olin ehtinyt prosessoida tapahtunutta kuluneiden kuiden aikana. Muun muassa Kuutamolaine oli auttanut minua käsittämään omia tunteitani paremmin, ja nyt tiesin varmasti, että myös minä pidin Järkäleloikasta. En vain ollut enää varma, kokiko kolli samoin minua kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä välillämme oli - tai oikeastaan ei ollut - tapahtunut viime kuina.
"Minäkin pidän sinusta", lipsautin lopulta, sitä edes itse heti tajuamatta. Mutta kun sain nuo sanat pois sydämeltäni, oloni keveni huomattavasti. Samalla turkkiani alkoi kihelmöidä aivan kuin siinä olisi ollut muurahaisia. "Olen pitänyt jo pitkään, mutta en vain tajunnut sitä." Yritin tavoittaa Järkäleloikan katsetta, vaikka oikeasti minun olisi tehnyt mieli kääntää pääni aivan toiseen suuntaan, sillä tilanne oli hyvin vaivaannuttava. Tunnustukseni saattaisi tehdä väleistämme entistä mutkikkaammat, mutta minusta tuntui, että juuri nyt oli ollut oikea hetki sanoa se, mikä minun oli pitänyt sanoa jo useita kuita sitten.

//Järksy? ;)

Järkäleloikka oli määrätty saalistusjoukkioon, johon hänen lisäkseen kuului muun muassa eräs nimeltä mainitsematon varsin - liiankin - komea kolli, jota Järkäleloikka ei olisi välittänyt kohdata juuri nyt. Muuten hän nautti päästessään saalistamaan, vaikkeivat hänen taitonsa olleet kovin kummoiset sen osalta. Järkäleloikan erikoisuus saalistamisessa oli nimittäin käärmeet ja tähän vuodenaikaan niitä ei ollut saatavilla. Kollikissan suusta pääsi puhahdus, kun hän hengitteli viileää ilmaa ja koetti järjestää ajatuksiaan. Hänen välinsä olivat edelleen varsin viileät raidallisen Tyrskytiikerin kanssa ja se kieltämättä oli painanut tummaturkkisen kollikissan mieltä. Mikseivät asiat voineet vain olla kuin ennen? Kuka kissa olikaan keksinyt tunteet? Järkäleloikka kirosi itseään alimpaan kohtaloon ajatellessaan kuinka typerä hän oli ollut. Miksi hänen piti möläytellä aina kaikkea hölmöä? Kesken saalistuksensa tai tarkemmin kesken saaliiden etsimisen Järkäleloikan nenään leijaili jotain aivan muuta. Jotain kitkerää mikä ei kuulunut kissalle tai saaliseläimille, vaan jollekin vaarallisemmalle ja suuremmalle. Ilmassa leijaili ketun pistävä ja inhottava löyhkä. Suurikokoinen kolli lähti hölkäten hajun perässä ja pian kuulikin kissojen naukumista. Järkäleloikan suureksi harmiksi hän huomasi Roskan keikkuvan puussa ja Tyrskytiikerin ketun kimpussa. Pian musta naaras loikkasi taitavasti ja ketterästi alas puusta, jatkaen matkaansa jonnekin, mistä kettu ei voisi häntä saada. Kolli ei tarkemmin katsonut minne naaras suuntasi, vaan juoksi ystävänsä avuksi. Kujakissayhteisöläinen rymisteli ketun takaa ja loikkasi koiraeläimen selkään. Järkäleloikan ja Tyrskytiikerin katseet kohtasivat, mutta he eivät sanoneet toisilleen mitään. Nyökkäsivät vain sen merkiksi, että he päihittäisivät ketun yhdessä. Suippokuonoinen peto ulisi peloissaan ja kivuissaan, kun Tyrskytiikeri huitoi petoa kuonoon ja kasvoihin. Järkäleloikka taas raapi toisen selkää kynsillään ja nyhti toisen karvaa.
"Pidä kuonosi erossa ystävästäni!" Järkäleloikka murisi ja repi kettua korvasta.

//Tyrskyli? ;) Tai Roska, mikäli se tulee taisteluun?