Kun olin laittanut Keijon ja Härmän hautaamaan Mäihän mätänevän ruumiin, haimme Deimoksen partioineen ja palasimme takaisin Kujakissayhteisön päämajaan, eli rakkaaseen kaksijalanpesääni. Oloni oli epämiellyttävän raskas, kun edes ajattelin Mäihän lasittunutta katsetta, jonka olin kohdannut löydettyämme hänet. Mäihän kuolema ei missään nimessä tehnyt minua surulliseksi, päinvastoin. Oli helpotus, että Mäihän kaltainen raskas seuralainen oli poissa. Enää ei tarvitsisi pelätä, että tiukan paikan tullen likaisenvalkea kolli ottaisi jalat alleen ja jättäisi meidät pulaan. Se jos jokin olisi ollut Mäihän kaltaista. Nyt hänen ruumiinsa oli ikuisesti vangittu kaksijalkalaan, minun kaksijalkalaani. Hän oli erinomainen esimerkki siitä, että kukaan, joka kaksijalkalaani astui, ei pääsisi koskaan pois.
Kerroin nopeasti Arvelle Mäihän kuolemasta. Kuten arvelinkin, vanha kolli ei reagoinut toverimme kuolemaan millään tavalla.
"Missä Päivänsäde on?" kysyin punaruskealta kissalta vakavailmeisenä. Rakas tyttäreni oli aina ollut paljon tekemisissä Mäihän kanssa, olihan kolli ollut iso osa Päivänsäteen kasvatusta. Häntä kollin kuolema varmasti koskettaisi jollain tapaa enemmän kuin minua. Hetken harkitsin jo valehtelevani Mäihän lähteneen, mutta olin saman tien todennut ajatuksen varsin surkeaksi. Kun totuus tulisi joskus julki, Päivänsäde pahimmassa tapauksessa voisi alkaa inhoamaan minua.
"Meni jokin aika sitten yläkertaan Kharonin kanssa", Arpi vastasi murahtaen. Lähdin kulkemaan kohti yläkertaa ja huomasin myös Arven seuraavan minua. Yläkerrasta löysimme Päivänsäteen ja Kharonin. Valkoturkkinen kolli ei vaikuttanut iloiseltaan nähdessään minut. Kollin käytös ei yllättänyt minua, sillä enpä minäkään pitänyt hänestä. Ainoa syy, miksi siedin Kharonia oli se, että hänestä oli ollut huomattava apu Päivänsäteen kouluttamisessa. Aikaansaamaton vätys nimeltä Tyrskytiikeri oli nimittäin varsin kehno opettamaan tyttärellemme metsässä elämistä. Kaipa Tyrskytiikeri oli tottunut elämään kaksijalkalassa, ettei enää muistanut millaista elämä metsässä oli.
Päivänsäde jätti Kharonin aloilleen ja kiiruhti hymyillen minun ja Arven luokse portaikon eteen. Tummanharmaa naaras totesi, ettemme nähtävästi olleet löytäneet Mäihää vielä. En ehtinyt kertoa hänen olevan väärässä, kun naaras lisäsi hyväntuulisesti:
"Hän taitaa saada satikutia, kun palaa."
Kasvoilleni piirtyi vakava ilme. En olisi halunnut olla ilonpilaaja, mutta Päivänsäteen oli kuultava totuus.
"Me löysimme Mäihän. Hän on kuollut ja haudattu. Näytti siltä, että hän oli pudonnut katolta kuolemaansa", nau'uin vakavana samalla, kun katsoin Päivänsädettä tämän tummansinisiin silmiin. Ilo naaraan kasvoilta hävisi heti, kun kerroin Mäihän kuolleen. Aloin muuttua hermostuneeksi, kun pelot alkoivat hiipiä mieleeni. Mitä jos tämä romuttaisi Päivänsäteen täysin?'

//Päivi?

Hento hymy nousi kasvoilleni, kun huomasin, miten Kharonin tassut alkoivat stepata paikoillaan tämän kertoessa innostuneena suunnitelmastaan hyökätä Eloklaanin leiriin täydenkuun kokoontumisen aikaan - mikä se sitten ikinä olikaan. Oli miltei huvittavaa nähdä, miten Kharonin kaltainen jurottaja osasi olla melkein pentumaisen suloinen punoessaan juonia jonkun toisen tuhoksi. Juuri näistä kollin monista puolista minä hänessä pidin.
"Ei hullumpi ajatus. Mesitähtikin on valmasti helpompi murskata, kun osa hänen joukoistaan on hoidettu pois tieltä. Hänellä on vähemmän tukijoita rinnalla puolustamassa itseään meiltä", mau'uin miettivään sävyyn ja katsoin hetken Kharonin ohitse huoneen nurkkaan.
Portaista kuului askelia, ja käännyimme Kharonin kanssa katsomaan yhtä aikaa Arpeen ja Keijukaiseen, jotka kapusivat yläkertaan vakavan näköisinä. Keijukaisen katse osui minuun ja Kharoniin. Kharon näytti hieman vaivaantuneelta, ja kosketin hänen lapaansa rauhoittelevasti hännälläni - Keijukainen kyllä antaisi Kharonin jäädä nukkumaan ylös meidän kanssamme, kun minä sitä pyytäisin.
"Odota tässä", sanoin Kharonille nopeasti ja nousin ylös. Tassutin kollin ohitse kasvattiemoni luokse ja hymyilin tälle iloisesti. "Ette näköjään löytäneet Mäihää vielä", tokaisin pantuani merkille, ettei likaisenvalkeaa kolli näkynyt missään. Mietin, mihin hän oli mahtanut mennä. Mäihä oli toki aina ollut melko vapaa sielu, mutta ei ollut hänen tapaistaan kadota näin pitkäksi aikaa. "Hän taitaa saada satikutia, kun palaa", virnistin Keijukaiselle hyväntuulisesti.

//Keiju?

Nefiri: 8kp -

Järkäleloikka: 11kp -

Härmä: 10kp -

Päivänsäde: 33kp! -

Pähkinä: 10kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Keijukainen: 16kp -

Kharon: 31kp! -

Rubiini: 4kp -

Sulkavirta: 6kp -

Sulkavirta kuunteli rauhallisesti, kuinka Tyrskytiikeri kertoi tarinaansa. Naaraan mielipide yhteisön suunnitelmiin oli tällä hetkellä kovin ristiriitainen: toki oli epäreilua, että Mesitähti oli noin vain tuhonnut kokonaisen yhteisön, mutta laittaa nyt oma tytär tappamaan isänsä? Ajatuskin siitä, että jonain päivänä Sulkavirran oma tytär tulisi tappamaan häntä, sai naaraassa aikaan kylmiä väreitä. Raidallisen naaraan onneksi kukaan ei ainakaan toistaiseksi ollut ollut kovinkaan kiinnostunut hänen mielipiteestään. Se olisi pakottanut naaraan valehtelemaan, sillä hän halusi ehdottomasti olla mahdollisimman hyvää pataa yhteisön jäsenten kanssa. Vain sillä tavalla hän ja Ruskalintu voisivat päästä mukaan klaanien luokse.
Tyrskytiikeri esitti vuorostaan kysymyksen. Kolli tiedusteli, miten klaaneissa oli suhtauduttu kolmikon tempaukseen, kun nämä olivat kidnapanneet Mesitähden ja Minttuliekin tyttären. Naaras joutui palaamaan mielessään takaisin siihen aikaan, kun kolmikko oli vienyt pienen pennun suurten harjoitusten päätteeksi. Siitä tuntui olevan ikuisuus, jonka vuoksi muistikuvat joiltain kohdin olivat hyvin hämäriä. Tärkeimmät asiat Sulkavirta kuitenkin muisti ja kertoikin ne vierellään kävelevälle, raidalliselle kollille:
"En ehkä puhuisi niinkään tuhosta, mutta pelkoa ja epäluottamusta kylläkin. Erakoiden asema taisi Kuolonklaanissa heiketä vierailunne vuoksi, ja moni on varmasti yhä tänäkin päivänä epäluuloinen, jos klaaniin saapuu uusia erakoita. Punatähti oli hyvin pahoillaan tekonne seurauksena, ja myös kuolonklaanilaiset passitettiin etsimään teitä, mutta kuten tiedät; se oli aivan turhaa. Mesitähdestä en osaa sanoa muuta kuin sen, että kyllä hän aika musertuneelta näytti, kun oli selvinnyt hengenmenetyksestään ja kertoi tapahtumien kulun kaikille ja kuvaili kadonneen pentunsa ulkonäön."
Sulkavirta pysyi hetken vaiti muistellessaan kidnappauksen jälkeistä aikaa. Naaras katsahti ruskeaturkkiseen Tyrskytiikeriin ilmeettömänä.
"Kuolonklaani palasi aika pian tapahtuman jälkeen normaaliin arkeen, mutta Eloklaanista en osaa sanoa. Me emme ole jutelleet siitä Ruskalinnun kanssa", naaras kertoi valehtelematta.

//Tyrsky?

Kharonin rinnassa tuntui mukavan lämmin leimahdus, kun Päivänsäde puhui hänelle sillä tavalla kuin hän puhui. Erakko ei halunnut myöntää sitä, mutta hänen tapansa suhtautua Päivänsäteeseen oli lämpenemässä päivä päivältä. Päivänsäde oli luvannut puhua Keijukaiselle ja taivutella tämän hyväksymään Kharonin yläkerran asukkaaksi. Kolli tiesi, että jos Päivänsäde päätti jotain, hän aikoi sen myös saada. Tummanharmaa naaras oli oppinut käsittelemään Keijukaista.
Kun kaksikko oli saanut rottansa kaluttua lähes läpikotaisin, Päivänsäde nosti tummansinisen katseensa Kharoniin mietteliäänä. Kun kolli näki toverinsa ilmeen, hän tiesi mitä oli luvassa; Päivänsäde latelisi taas liudan kysymyksiä, joihin valkoturkkisen kollin oli vastattava. Kharon toivoi, etteivät kysymykset liittyneet häneen, hänen perheeseensä tai historiaan, kuten ne usein liittyivät. Kolli ei mielellään avannut mielensä solmuja muille.
"Voisitko kertoa minulle lisää Eloklaanista sekä koulutuksesta, jonka sen kissat käyvät läpi?" tummanharmaa naaraskissa kysyi päätään kallistaen. Kharon oli vähällä huokaista helpotuksesta, mutta onnistui pitämään sen sisällään. Nyt vuorostaan hän loihti kasvoilleen mietteliään ilmeen, kun erakko palasi muistelemaan Eloklaanin tapoja ja soturikoulutusta. Kollin mieleen piirtyi tarkka kuva Lieskakajosta ja heidän ensimmäisistä harjoituksistaan. Kaipuu oranssinpunaista kollia kohtaan oli kuiden kuluessa siirtynyt taka-alalle, mutta se aina välillä pompsahti jostain pintaan. Valkoturkkista kollia harmitti kaikista eniten se, että muiden eloklaanilaisten tavoin myös Lieskakajo oli sokea Mesitähden pahuudelle. Mitä enemmän aikaa Kharon ja Lieskakajo olivat erossa toisistaan, sitä suuremmaksi kuilu heidän välillään kasvoi ja pienemmäksi muuttui todennäköisyys, että Lieskakajo koskaan näkisi totuuden.
"Haloo? Mihin sinä oikein katosit?" Päivänsäde työnsi naamansa inhottavan lähelle Kharonin kasvoja ja sai paksuturkkisen kollin ärähtämään ja kavahtamaan taaksepäin.
"Se on minun asiani", Kharon tuhahti ja nosti vasemman etukäpälänsä Päivänsäteen rintaa vasten, jotta naaras siirtyisi taaemmas ja antaisi kollille hänen tarvitsemansa oman tilan. Päivänsäde irvisti ja otti askeleen taaksepäin. Kharon mietti taas hetken, mitä kertoisi kaksijalkalan kasvatille metsäkissojen koulutuksesta. Hän oli kertonut jo jotakin, joten varmasti tuttujakin asioita tulisi kerrattua.
"Soturikoulutuksessa tärkeimpiä asioita ovat taisteleminen, saalistaminen, partiointi sekä soturilaki", Kharon tokaisi hetken mietittyään. Viimeisen kohdalla Päivänsäteen katse kirkastui ja naaras kallisti taas kiinnostuneena päätään.
"Soturilaki?" naaras toisti mietteliäänä.
"Niin, se on laki, jonka mukaan eloklaanilaiset elävät. Jos tahdot, voimme joku kerta kerrata kaikki soturilain kohdat, mutta niistä muutama voisi olla meille hyödyksi. Soturilaki kieltää turhaan tappamisen, eivätkä eloklaanilaiset saa ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kenties voisimme saada Kuolonklaanilta apua Mesitähteä vastaan?" Kharon ehdotti varovasti, mutta siirtyi sitten seuraavaan aiheeseen:
"Lisäksi soturilain mukaan Eloklaanin on tavattava Kuolonklaanin jäseniä aina täysikuun aikaan, jolloin vallitsee myös aselepo. En tiedä, mitä Keijukainen on suunnitellut, mutta täysikuun aikainen keskiyö voisi olla erinomainen hetki hyökätä Eloklaanin leiriin. Mesitähti tosin ei olisi siellä silloin, mutta leirissä olisi vähemmän kissoja kuin normaalisti, jolloin ne olisi helpompi kukistaa."
Kharonin katse oli muuttunut innostuneeksi, kun tämä pääsi jakamaan ideoitaan Päivänsäteelle. Hänen puheensa oli kiihtynyt innostuksesta, ja kolli ei malttanut pysyä aloillaan. Hän nosteli innostuneesti etukäpäliään vuorotellen katsoessaan Päivänsädettä suoraan silmiin.

//Päivi?
//Kp-boosti

Kharonin ehdotus muuttaa yläkertaan sai minut salaa hyvin iloiseksi. Tällä hetkellä ylhäällä majailivat lisäkseni Keijukainen, Arpi sekä kadoksissa oleva Mäihä, joten tilaa olisi kyllä vielä vaikka muutamallekin lisäasukille. Tosin minä en halunnut mitään satunnaisia rivikissoja kämppäkavereiksini vaan Kharonin.
"Voi, olisit vain sanonut, että haluat päästä nukkumaan viereeni", vastasin kollille kiusoittelevaan sävyyn ja pyyhkäisin tämän poskea hännälläni. Kharon tuhahti ja pyöritteli silmiään hitusen huvittuneen oloisena.
"Mutta tosissaan puhuen, ei se mikään mahdottomuus ole, jos minä käyn jututtamassa Keijukaista asiasta", nau'uin sitten, edelleen pieni, ovela hymy naamallani viipyillen. "Olethan epäilemättä yksi yhteisömme merkittävimmistä kissoista, kun olet pitänyt minut näin pitkään hengissä ja opettanut selviämään metsässä. Sitä paitsi, ethän sinä voi jättää minua yksin edes hetkeksi, kerta joka nurkan takana vaanii murhanhimoisia kulkureita, jotka haluavat osansa minusta."
Kumarruin repäisemään mukanani ylös tuomasta rotasta mehevän palasen. Työnsin tuholaisen lähemmäksi Kharonia. Ajatus siitä, että kolli nukkuisi kanssani samassa kerroksessa, sai minut hykertelemään mielihyvästä. Keijukainen ei mitenkään voinut kieltää sitä minulta, kun esittäisin asian hänelle mahdollisimman loogisesti ja hyötyjä painottaen.
Kun rotta oli kaluttu lähes kokonaan, mieleeni juolahti kysyä Kharonilta lisää Eloklaanista sekä sen kissoista. Ei sillä, että minua olisi kiinnostanut kauheasti tietää heistä, mutta hyvä taistelija tiesi vihollisensa taktiikat sekä heikkoudet. "Voisitko kertoa minulle lisää Eloklaanista sekä koulutuksesta, jonka sen kissat käyvät läpi?" kysyin Kharonilta pää kallellaan.

//Kharon?
//KP-boosti

Katseeni kääntyi vaistomaisesti Härmän suuntaan, joka ilmoitti haistavansa kujalla kuoleman löyhkän. Nuuhkaisin ilmaa ja kykenin nopeasti toteamaan kollin olleen oikeassa; ilmassa leijaili laimea, mutta aivan selvä kalman haju. Nyökkäsin vakavailmeisenä ja haistelin ilmaa yrittäen löytää hajun lähteen, mutta suorastaan surkea hajuaistini ei taaskaan tehnyt vaikutusta edes minuun itseeni. Yritin pysytellä mahdollisimman normaalina ja ilmeettömänä, vaikka olinkin todella ärsyyntynyt heikkoon hajuaistiini. En halunnut muiden partiossa olevien huomaavan, kuinka vaikeaa minun oli lähteä seuraamaan hajujälkeä, joten pysäytin partion ja käänsin taas katseeni Härmään.
"On onnenpäiväsi: pääset esittelemään taitojasi minulle. Jos löydät hajun lähteen, olet pienen askeleen lähempänä luottamukseni ansaitsemista", naukaisin leveä virnistys kasvoillani. En ollut vielä ollenkaan varma, mitä mieltä olin Härmästä. Raidallinen kolli oli selvästi ilmaissut olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että säännöistä oli pidettävä kiinni jos sellaiset oli. Oli ollut ilo kuulla moista, sillä kerta Härmä tiedosti sääntöjen ja rangaistusten tärkeyden, hän tuskin uskaltaisi rikkoa niitä. Härmä silmäili minua hetken, kunnes nyökkäsi ja lähti hitain askelin seuraamaan hajujälkeä. Me Keijon kanssa seurasimme Härmää, joka suuntasi suuremmalta kujalta hieman pienemmälle. Olimme selvästi oikealla suunnalla, sillä kalman haju voimistui entisestään. Nyt myös minä olisin kyennyt seuraamaan hajujälkeä. Päätin kuitenkin seurata Härmää, sillä jos nyt olisinkin ottanut ohjat käpäliini, joku olisi varmasti nähnyt esitykseni läpi.
Kujaan molemmin puolin reunustivat kiviset, suuret kaksijalanpesät ja siellä täällä lojui roskia ja haisevia metallisäiliöitä. Voimistuva kuoleman haju tuli selvästi kujan perältä. Nyrpistin inhoten nenääni, kun hivuttauduin katsomaan hajun lähdettä Härmän vierelle. Karu näky sai minut irvistämään.
Roskien seassa lojui kissan ruumis. Valkoturkkinen kissa makasi epäluonnollisessa asennossa vatsa taivasta kohti mustien säkkien päällä. Viileästä säästä huolimatta mätäneminen oli jo alkanut, ja Mäihän ruumiista nouseva löyhkä oli jotain hirvittävää.
"Pyh", tuhahdin ja ravistelin inhoten päätäni, "Mäihä, sinä et tosiaankaan ole nyt parhaimmillasi. Mitä ihmettä olet touhunnut, kun olet siihen mennyt kuolemaan?"
En ollut lainkaan surullinen, mutta silti oloni muuttui kummalliseksi silmäillessäni elotonta kissaa. Siirryin sivummalle niin, että näin Mäihän elottomat kasvot. Hänen kirkkaankeltaiset silmänsä olivat yhä auki, mutta niissä aiemmin ollut terävä ja tarkkaavainen katse oli hävinnyt. Lasittunut katse tuntui osoittavan suoraan minuun päin, joten siirryin inhoten sivummalle.
"Tämä on nyt kyllä Mäihälle äärimmäisen noloa. Kuolla nyt ilman taistelua. Tarttukaahan siitä raukkaparasta kiinni ja seuratkaa minua. En tahdo, että kaksijalat vievät vahingossakaan Mäihän ruumista pois minun kaksijalkalastani", käskytin muita. Vilkaisin vielä kerran elottomana makaavaa Mäihää ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Enää minun ei tarvinnut pelätä, että hän pettäisi minut, jos jättäisin hänet vartioimatta. Aioin pitää huolen siitä, että kun Mäihä kerran oli astunut kaksijalkalaan, hän ei pääsisi koskaan pois. Hänen ruumiinsa olisi ikiajoiksi vangittu minun kaksijalkalaani ja minun sääntöjeni alle, ja se jos joku oli minusta mukavaa.

//Härmä?

Härmä kuunteli aavistuksen kiinnostuneena Keijukaisen selostusta Mäihästä. Hän vaikutti aika... omalaatuiselta kissalta, eikä Härmä ollenkaan katunut sitä, ettei ollut kuluttanut energiaansa kolliin tutustumiseen. Keijukaisen sanojen mukaan hän oli kuitenkin hyödyllinen yhteisön jäsen. Siitä huolimatta naaras vaikutti toivovansa, että Mäihä löytyisi ennemmin kuolleena kuin karanneena. Härmä oli saanut huomata tänä lyhyenä aikana, jonka hän oli yhteisössä viettänyt, että Keijukainen oli sääntöjensä suhteen aika armoton. Hän melkein toivoi, että Mäihä olisi elossa, ihan vain nähdäkseen millä tavalla kujakissayhteisön johtaja rankaisisi häntä.
"Olet oikeassa", Härmä vastasi Keijukaisen sanoille. "Säännöistä on pidettävä kiinni ja niiden rikkojia on rangaistava, muuten koko pakka hajoaa."
Härmä toivoi, ettei Keijukainen näkisi hänen mielistelynsä läpi. Oli hän osittain tosissaan sanojensa suhteen; jos hän olisi Keijukaisen asemassa, hän kaiketi ajattelisi samoin.
Joukkio jatkoi kaksijalkalan kujien halki kiemurtelua. Härmä piti kuononsa ylhäällä ja haisteli ilmaa tarkasti. Hän ei varsinaisesti etsinyt Mäihän hajujälkeä, sillä eihän hän sitä olisi tunnistanut. Sen sijaan hänen nenänsä haki ympäristön hirviön ja jätteiden katkuisesta ilmasta mitä tahansa poikkeavuuksia. Jonkin ajan kuluttua hän haistoikin jotain niin epätavallisen pistävää, että hän joutui nyrpistämään nenäänsä.
"Haisee kuolemalta", Härmä sanoi viileästi. Kaksijalkalassa se saattoi tarkoittaa mitä tahansa, mutta yksi vaihtoehdoista oli Mäihän ruumis.

//Keiju?

Kharon naurahti Päivänsäteen tokaisulle, kun tämä kertoi olevansa niin nälkäinen, että voisi syödä vaikkapa koiran. Naaraan sitä seuraava ehdotus sai valkoturkkisen kollin empimään:
"Voisimme mennä yläkertaan syömään. Siellä on mukavan rauhallista."
Kharon vilkaisi ympärilleen hieman hermostuneen oloisena. Keijukainen oli häipynyt tovi sitten pesästä, joten yläkerrassa olisi heidän lisäkseen korkeintaan Arpi nyt kun Mäihäkin oli kadonnut. Kharonin katse harhautui taas hetkeksi Ruskalintuun, joka oli saanut seurakseen Deimoksen. Nähdessään pentuetoverinsa petturikollin seurassa, Kharon tunsi inhottavan muljahduksen vatsassaan. Hän ei takuulla halunnut jäädä katsomaan, kuinka hänen ainoa perheenjäsenensä kaveerasi Ruskalinnun kanssa, joten Päivänsäteen ehdotus oli yhtäkkiä hyvinkin houkutteleva.
"Ei hullumpi idea", Kharon tokaisi synkällä äänellä, siirtämättä murhaavaa katsettaan pois veljistään. Päivänsäde sipaisi hännällään kollin kuonoa, kun tumma naaraskissa kulki ruokakasan luokse. Kharon ravisteli päätään ja seurasi toveriaan, joka nappasi kasasta rotan ja lähti kiikuttamaan sitä portaikkoa pitkin kohti yläkertaa.
Kharon seurasi perässä. Yläkertaan päästyään valkoharmaa kolli tutkiskeli ympäristöä hetken aikaa. Yläkerta oli tyhjillään, ja lattialla lojui vain siellä nukkuvien kissojen vuoteita. Yläkerta oli mukavan rauhallinen verrattuna alakertaan, jossa pyöri jatkuvasti yhteisön jäseniä metelöimässä. Siellä ei ollut hetken rauhaa, ja se jos jokin oli raivostuttavaa. Päivänsäde johdatti Kharonin ylätasanteen perälle, jossa hän tiesi Päivänsäteen nukkuvan. Kharon istui alas naarasta vastapäätä ja kohtasi hetkeksi Päivänsäteen tummansinisen katseen.
"Pääsisinköhän minäkin nukkumaan tänne teidän kanssanne? Alakerrassa alkaa olla turhan paljon kissoja, eikä siellä nukkuminen ole mitään herkkua, kun koko ajan joku mekastaa", kolli naukui sen kummempia miettimättä. Kun hän oli saanut puheenvuoronsa päätökseen, kolli katui sitä välittömästi. Keijukainen ei kuulunut hänen lempikissoihinsa, ja valkea kolli kunnioitti yhteisön johtajaa vain siksi, että heillä oli sama tavoite. Toki oli ihailtavaa, miten omistautunut Keijukainen oli suunnitelmalleen, mutta jokin naaraan luonteessa häiritsi Kharonia.

//Päivi?
//KP-boosti

"Miltä tassusi tuntuu?" Rubiini kysäisi naaraiden jaettua puoliksi järsityn kanankoiven yhdessä. “Ei sen kummemmalta”, Pähkinä naukui ärsyyntyneenä. Rubiini katsahti toista naarasta mietiskelevänä mutta ravisti sitten päätään. “Et ollut ihan kunnossa tänään tiedätkö itse mikä sen aiheutti?” Rubiini kysyi ystävällisesti. “Ole rehellinen niin voimme tehdä asialle jotain”, hän sanoi vielä, kun Pähkinä oli aikeissa avata suunsa. Ennen kuin Pähkinä ehti aloittaa hän huomasi Keijukaisen katselevan itseään ja toista nuorta naarasta. “En tiedä mutta jos olisin ollut yksin metsässä olisin varmasti jo kuollut. Olen niin kiitollinen yhteisölle, ettei sitä voi sanoiksi purkaa”, hän sepitteli hyväksynnän toivossa. Kun Pähkinä oli lopettanut Keijukainen loi mitään sanomattoman katseen kohti puhujaa ja kääntyi ympäri lähteäkseen takaisin pesälleen. Rubiini oli myös huomannut johtaja naaraan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Haluat saavuttaa hänen luottamuksensa?” Rubiini kysyi, kun harmaa naaras oli kuulo etäisyyden ulkopuolella. Pähkinää yökötti muiden mielistely ja kiitollinen äänensävy kaikkosi hänen äänestään yhtä nopeasti kuin vieno hymykin. Nyökäten raidallinen naaras kiersi häntänsä tassuilleen ja päästi tylsyyden aiheuttaman äänettömän haukotuksen. “Olisiko mitään mitä voisimme tehdä? Oloni on muutenkin jo paljon parempi ja uskoisin että aiempi huono-olo johtui siitä, kun en ollut saanut taas syödäkseni pitkään aikaan”, Pähkinä selitti tavanomaisen kylmän viileällä äänellä mutta lisäsi hieman innokkuutta kysymykseensä vaikuttaakseen parempi vointiselta ainoan ystävänsä silmissä.
//Rubiini?

Helpotuksekseen Rubiini onnistui taivuttelemaan Pähkinän lähtemään mukanaan takaisin pesälle. Naaras oli loukannut käpälänsä, ja hänen vointinsa oli yhtäkkiä romahtanut silminnähden. Arpi oli lähtenyt heidän matkaansa ja käskenyt Leopardia ja Silveriä suorittamaan partion loppuun.
Rubiini antoi raidallisen ystävänsä ottaa tukea itsestään kävellessään, vaikka hän huomasi, että Pähkinä ei ollut järin mielissään joutuessaan tukeutumaan johonkuhun näin paljon. Tavallaan Rubiini ymmärsi häntä: Pähkinä oli tottunut pärjäämään omillaan eikä ollut tähän asti tarvinnut muiden apua selvitäkseen. Oli varmasti vaikeaa yhtäkkiä antaa muiden hoitaa itseään.
Pesän luona Rubiini auttoi vielä Pähkinää kiipeämään laatikoita ja romuja pitkin ikkunalaudalle, jonka kautta sisäänkäynti pesään kulki. Pesän sisällä Arpi lähti hakemaan parannustarvikkeita ja palasi pian sitomaan Pähkinän tassun jollakin kankaanpalalla. Sen jälkeen yksisilmäinen kolli meni matkoihinsa ja jätti nuoret naaraat keskenään.
Rubiini kävi hakemassa ruokakasasta syötävää ystävälleen, joka istui odottamassa häntä seinän vierustalla. Hän laski puoliksi kalutun kanankoiven naaraan eteen ja istui sitten itsekin.
"Syö sinä ensin", hän kehotti ystäväänsä, joka ei pistänyt pahemmin vastaan. Kun Pähkinä oli syönyt tarpeeksi, tämä työnsi loput Rubiinille, joka hotki ne tyytyväisenä suihinsa.
"Miltä tassusi tuntuu?" hän kysyi Pähkinältä ruokailemisen jälkeen.

//Pähkinä?

"Minkä minä sille voin, että kaikki kulkukissoista kaksijalkoihin haluavat minut hengiltä?" puuskahdin ja pyörittelin silmiäni esittäen kyllästynyttä. "He eivät kestä mahtavuuttani, ja haluavat siksi päästä eroon minusta." Huiskaisin hännälläni kuin vähätellen niitä kaikkia, jotka halusivat saada kyntensä kiinni kurkkuuni. "Tuskin parannustaitojen osaamisesta mitään haittaakaan olisi, etenkin, kun saisin seurata, miten sotket itsesi seitteihin ja panikoit, kun joku kuolee verenhukkaan." Virnistin ja näpäytin Kharonia kuonolle hännänpäälläni.
"Vasta sitten se naurattaakin, kun sinä olet se, joka on kuolemassa verenhukkaan", Kharon härnäsi, ja katsoin tätä hetken mukamas loukkaantuneena, voimatta kuitenkaan peitellä naamalleni leviävää virnistystä.
"Et kai sinä sentään antaisi prinsessasi - suuren johtajasi - kuivua kuoliaaksi?" naurahdin ja kohotin toista kulmaani.
"Ei sitä koskaan tiedä - saatanhan vaikka ruveta panikoimaan", Kharon virnisti, ja se sai minut hyrisemään naurusta.
Istuskelimme alakerrassa, jossa muut olivat palanneet tekemään mitä ikinä olivatkaan olleet tekemässä, kun olimme saapuneet pesälle. Kiitos Härmän, haavojani ei kirvellyt pahastikaan taistelun jälkeen. Vilkaisin ruokakasaan, johon kujapartio oli tuonut päivän mittaan täydennystä.
"Onko sinulla nälkä?" kysyin Kharonilta ja siirsin katseeni tämän eriparisilmiin. "Minä ainakin voisin syödä vaikka koiran. Harmi kun niitä ei ole koskaan ruoaksi." Pidin pienen tauon, ennen kuin ehdotin: "Voisimme mennä yläkertaan syömään. Siellä on mukavan rauhallista."

//Kharon?
//KP-boosti

Järkäleloikka ei ollut tippaakaan yllättynyt siitä, kun Nefiri myönsi häneltä ottaneen oman aikansa sopeutua yhteisöön. Järkäleloikka ymmärsi valkeaa naarasta hyvin, sillä yhteisö oli todellakin erikoislaatuinen paikka. Ei esimerkiksi lainkaan verrattavissa klaani- tai erakkoelämään. Nefiri naukui, että Keijukaiseen tottuminen oli vielä kesken ja kollin ajatuksissa välähti myötätuntoa. Hänestä se oli varsin ymmärrettävää, sillä Keijukainen oli vahvaluontoinen naaras. Nefiri ei virkonut paljoa mitään hänen kertomukseensa ja keskustelu lipuikin seuraavaksi Rubiiniin. Järkäleloikka hymähti, tosin epäonnistuen siinä ja näyttäen lähinnä hölmöltä Nefirin kommentille, että hän oli tarkkaavainen.
"Keijukainen toteaisi varmaan tähän, että auttamisesi toi sinut auvoon ja onneen", Järkäleloikka mörähti ja säpsähti Nefirin kysymykselle. Kollin sydän alkoi hakkaamaan tuhatta ja sataa. Tummaturkkisen kissan siniset silmät lipuivat hänen tassuihinsa ja hänen suupielensä nykivät hermostuneesti. Hän ei tiennyt mitä kertoa yhteisötoverilleen, sillä heidän tilanteensa oli todellakin hyvin monimutkainen ja hankala. Lopulta kollin suusta pääsi syvä huokaus ja hän siirsi taas katseensa Nefiriin.
"Tyrskytiikeri välttelee minua", Järkäleloikka maukaisi matalalla äänellä ja räpäytti silmiään. Nefirin katse oli edelleen utelias ja kolli ei tiennyt pääsisikö hän tästä tilanteesta kertomatta koko totuutta.
"Kerroin hänelle, että olen ihastunut häneen. Tyrskytiikeri ei tainnut ottaa sitä kovin hyvin, joten en usko, että meidän välimme tulevat korjaantumaan lähiaikoina", Järkäleloikka murahti. Nyt hänellä olisi ainakin aikaa keskittyä vain yhteisön palvomiseen ja suunnitelman toteuttamiseen. Heidän lähtönsä vain läheni ja Järkäleloikan olisi vielä hiottava taistelutaitojaan kunnolla.

//Nefiri?

Kharon oli saapunut paikalle kreivin aikaan. Kolli oli odottanut löytävänsä Päivänsäteen laahustamassa yksin kujia pitkin, mutta sen sijaan tummanharmaa naaraskissa oli joutunut kolmen muukalaisen riepottelemaksi. Kharon oli onnistunut yllättämään kolmikon yllätyshyökkäyksellään, jolloin epäreilu taistelu oli muuttunut hieman reilummaksi.
Taistelu päättyi Kujakissoille mieluisalla tavalla, eli muukalaisten kuolemaan. Kharon ei pitänyt siitä, miten häntä nuorempi Päivänsäde oli joutunut auttamaan häntä taistelussaan yhtä kissaa vastaan, kun naaras itse oli onnistunut kukistamaan jo aiemmin kaksi muuta kissaa.
Valkoturkkisen kollin kuonoa kirveli, ja hän maistoi veren suussaan. Kuonoa pitkin valui verinoro suoraan kollikissan suuhun. Lisäksi erakon paksusta turkista oli irronnut taistelun lomassa tukkoja, joita lojui nyt siellä täällä ympäri hämärää kujaa. Kharon käänsi katseensa Päivänsäteeseen ja ilokseen huomasi, ettei Päivänsädekään ollut selvinnyt ruhjeitta. Pieni, tyytyväinen virnistys hiipi valkoturkkisen kollin kasvoille, mutta pyyhkiytyi pois Päivänsäteen kääntäessä siniset silmänsä kolliin.
"Kylläpä sinulla kesti. Aina minä joudun tappelemaan tällaisia tomppeleita vastaan yksikseni", tummanharmaa naaraskissa naukui päätään pudistellen. Kharon osasi lukea toveriaan jo sen verran hyvin arvatakseen, ettei tämä ollut vakavissaan.
"Höh, ja minä kun luulin, että pärjäisit yksin edes pienen hetken. Nähtävästi en voi jättää sinua yksin hetkeksikään", laikukas kolli vitsaili hymyillen. Päivänsäteenkin kasvoille piirtyi huvittunut virne, kun naaras pyöräytti silmiään.
"Et selvästikään. Kai näet, miten suosittu olen? Tarvitsen henkivartijani voidakseni mennä yhtään mihinkään", Päivänsäde lausahti. Lausahdus sai Kharonin hymyilemään. Hän itsekin oli yllättynyt siitä, että Päivänsäde oli nykyään ainoa kissa, joka sai hänet hyvälle tuulelle.
"No, taidankin jatkossa seurata arvon prinsessaa joka paikkaan", kolli naukui ja kumartaen Päivänsäteelle. Kaksikko katsoi hetken toisiaan hymyillen, kunnes Kharon vakavoitui:
"Olisi varmaankin hyvä palata pesälle." Päivänsäde vastasi nyökäyttäen pienesti päätään ja lähti kevein askelin Kharonin edellä kohti Kujakissayhteisön päämajana toimivaa vanhaa kaksijalanpesää.

Kharon loikki Päivänsäteen perässä rikkoutuneesta ikkunasta sisään pesään, jonka alatasolla kaksikon vastaanotti kasa uteliaita silmäpareja. Kharon näki myös Ruskalinnun katsovan kaksikon suuntaan, mutta oranssi kolli käänsi nopeasti sinisen katseensa pesän ruskeisiin seiniin huomatessaan Kharonin katseen.
Päivänsäde selitti tapahtuneen juuri alakertaan saapuneelle Keijukaiselle, joka määräsi yhteisön uuden jäsenen, Härmän paikkaamaan kaksikon haavat. Kharon oli hyvillään siitä, että yhteisö oli saanut toisenkin parannustaitoisen kissan, joka kaiken lisäksi vaikutti huomattavasti pätevämmältä mitä Arpi oli. Mikäli klaanien luona kaikki ei menisi suunnitelmien mukaan, ainakin yhteisöllä olisi kissa, joka kykenisi hoitamaan haavoittuneet jäsenet. Laikukas kolli ei aiemmin ollut päässyt keskustelemaan Härmän kanssa, mutta ensivaikutelma raidallisesta kissasta oli melko mitäänsanomaton. Kun Keijukainen oli käskyttänyt kollin hoitamaan Kharonin ja Päivänsäteen haavat, kissa oli mukisematta tehnyt niin.
Sen suuremmat keskustelut oli jääneet käymättä, sillä koko hoitoprosessi oli nopeasti ohi, ja Härmä lähti tiehensä.
Kun Härmä oli lähtenyt, Kharon käänsi eriväristen silmiensä katseen Päivänsäteeseen;
"Ehkä minunkin täytyy opetella parannustaitoja, sillä sinä ajaudut koko ajan hengenvaaraan." Valkean kollin kasvoilla oli huvittunut, hyväntahtoinen virnistys. Hän hetkeksi jopa unohti olevansa samassa tilassa Ruskalinnun kanssa, sillä Päivänsäteen läsnäolo sai kissan unohtamaan koko muun ympäristön.

//Päivi?
//KP-boosti

Keijukainen kulki Härmän ja Keijon edellä kaksijalkalan kujia pitkin. Harmaan naaraskissan katse kiersi keskittyneesti jokaisen kujan jokaisen kolkan. Keijukainen piti suutaan raollaan Mäihän mahdollisia hajujälkiä etsien. Naaras oli raivoissaan, vaikka hänen ulkokuorensa olikin tyyni kuin vedenpinta tuulettomana päivänä. Mäihä oli kadonnut, ja Keijukainen joutui käyttämään kallisarvoista aikaansa kollin etsimiseen. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut parempaa tekemistä.
Naaraan takana kulkeva Härmä esitti Keijukaiselle kysymyksen ja kertoi toivovansa, että partio löytäisi Mäihän. Keijukainen vilkaisi kintereillään kulkevaa harmaata kissaa vakavailmeisenä. Koska Keijukainen ei halunnut näyttää todellista luonnettaan ja todellisia mielipiteitään Mäihästä, hän päätyi heittämään ilmoille todellisia ajatuksiaan neutraalimman kertomuksen kadonneesta kollista:
"Mäihä on kissa, johon ei kannata luottaa sokeasti. Hän ei ota juuri mitään asioita vakavasti ja kuluttaa turhan paljon energiaa muiden hööpöttämiseen. Tähän asti hän on kuitenkin ollut ihan kelpo lisä yhteisölle. Me löydämme hänet, eikä ole olemassakaan vaihtoehtoa, ettemme löytäisi. Mäihän oman hyvinvoinnin kannalta olisi parempi, että hän löytyisi kuolleena tai kaksijalkojen vankina. Sillä jos hän on karannut omasta tahdostaan, hän on rikkonut yhteisön tärkeimpää sääntöä ja saa tuntuvan rangaistuksen."
Keijukainen jopa hieman toivoi, että he löytäisivät likaisenvalkean kollin jostakin kujan reunalta kuolleena, vaikkapa hirviön alle jääneenä. Naaras ei nimittäin sietänyt sitä, että joku rikkoi hänen laatimia sääntöjään ja toimi hänen käskyjensä vastaisesti. Kieltämättä kuolema olisi myös Mäihälle itselleen parempi kohtalo, sillä jos hän löytyisi elossa, Keijukainen vannoi tekevänsä kollin elämästä silkkaa painajaista.
"Minä en nimittäin hyväksy sitä, että joku yhteisön jäsenistä ei kunnioita minua sen vertaa, että tottelisi sääntöjä. Jos joku yrittää karata, se on heidän tapansa kertoa kunnioituksen puutteesta minua kohtaan", naaras lisäsi ja väläytti Härmälle pikaisen hymyn. Harmaa naaras ei luottanut toistaiseksi lainkaan yhteisön uuteen jäseneen, joten tämä halusi tehdä alusta alkaen hyvin selväksi, ettei pakoa kannattaisi edes harkita.

//Härmä?

Vanhoista tuttavistani Sulkavirta oli suostunut ottamaan osaa partioon. Ruskalintu oli halunnut jäädä pesälle, ja uskoin, ettei raidallinen naaras ollut vain kehdannut kieltäytyä pyynnöstäni, sillä pelkäsi mahdollisia seuraamuksia. En ollut pahoillani siitä, että olemukseni sai heissä aikaan moisen reaktion, vaikka olisin ollut kiitollisempi, jos naaras olisi halunnut liittyä seuraani puhtaasti omasta tahdostaan. Jos oli tullut klaaneissa tunnetuksi luopiona ja pennun kaappaajana, ei kai voinut odottaa vähempää.
Partiossa olivat lisäksemme Leopardi, Keijo sekä Mesiläinen, yksi Mäihän kauhukakaroista. Sulkavirta oli kirinyt rinnalleni kävelemään ja ottanut puheeksi päätymiseni Kujakissayhteisöön. Naarasta ilmeisesti kiinnosti tietää, miten olin joutunut tähän porukkaan, näin kauaksi klaaneista.
Pähkäilin hetken itsekseni, minkä version tarinasta kertoisin. Voisin yrittää selitellä, miten Karpalonenän tappaminen oli ollut pelkkä erehdys ja että minut oli karkotettu klaanista antamatta selittää itseäni ja tekoani. Voisin myös leikkiä tarinan pahista ja kertoa sen version, jossa silkkaa pahuuttani riistin viattoman mestarini hengen ja valehtelin siitä klaanille voidakseni jatkaa kauhun kylvämistä klaanitovereideni joukossa. Loppujen lopuksi sillä ei tainnut olla niinkään väliä - tulisin aina olemaan murhaaja muiden silmissä, sanoinpa tai teinpä mitä hyvänsä. Niinpä päädyin kertomaan tarinani siten, että jätin kertomatta tarkemmat yksityiskohdat karkottamisestani ja siihen johtaneista tapahtumista.
"Kun minut karkotettiin klaanista, haahuilin vailla päämäärää kuun jos toisenkin", aloitin ääntäni selvittäen. "Minulla ei ollut paikkaa mihin mennä, ja olisin varmasti luovuttanut ja kuollut jo aikoja sitten, jollei vihani Mesitähteä ja Eloklaania kohtaan olisi kärventänyt mieltäni jatkuvasti. Ennen pitkää törmäsin Keijukaiseen, Mäihään ja Arpeen. Kävi ilmi, että meillä oli heidän kanssaan yhteinen vihollinen - Mesitähti. Jäin heidän luokseen, ja yhdessä suunnittelimme Mesitähden surmaamista. Kuten jo tiedätkin, suunnitelmamme ei mennyt aivan putkeen, ja nyt meillä on uusi suunnitelma, jonka toteuttamisessa Päivänsäde - rakas kasvattimme ja Mesitähden jälkeläinen - auttaa meitä."
Sulkavirta oli kuunnellut tarinaani hiljaa. Katseemme olivat suunnattuna menosuuntaan. Mieleeni nousi kuitenkin yksi kysymys, jonka halusin välttämättä kysyä.
"Kerrohan minulle, aiheuttiko pieni esityksemme klaaneissa isoakin tuhoa? Saiko se aikaan minkäänlaista reaktiota isoissa pomoissa?" Silmäilin Sulkavirtaa arvioivasti. Salaa toivoin, että Päivänsäteen vieminen oli murtanut Mesitähden niin pahanpäiväisesti, ettei hänestä olisi meille paljonkaan vaivaa, kun pistäytyisimme heidän luona uudestaan. Toisaalta valkoinen hirmuhallitsija osasi olla melko tunteeton tietyissä tilanteissa, joten ehkä tämä ei ollut uhrannut yhdelle menetetylle pennulle ajatustakaan.

//Sulka?

"Sinä siis kuitenkin loukkaannuit!" Rubiini naukui silmät suurentuen. “Pieni haava se vain on”, Pähkinä naukui huolettomasti ja jatkoi matkaansa. Jokainen käpälänaskel tuntui hirveän kipeältä ja laiha naaras sävähteli kivun voimasta. Rubiini oli jäänyt jälkeen tuijottamaan pää kallellaan Pähkinän toista etujalkaa. “Olen kunnossa usko jo”, Pähkinä sanoi jatkaen kävelyään mutta törmäsi kovista kivistä tehtyyn seinään kääntäessään päänsä puhuakseen ystävälleen. “Et selvästikkään ole kunnossa, Pähkinä”, Rubiini yritti puhua naaraalle järkeä. Naaras alkoi pikkuhiljaa uskoa jo, ettei tämä oikeasti ollut kunnossa muttei ehtinyt epäillä sen pidempään, kun jalat jo pettivät raidallisen naaraan alta. Valkoinen albino naaras syök sähti Pähkinän luo silmät suurina huolesta. “Olen kunnossa”, vaalearaidallinen naaras sanoi ja koetti nousta takaisin käpälilleen. Mukaan tulleet Silver, Leopardi ja Arpi lähestyivät myös naarasta. Pähkinän tila huolestutti häntä itseään niin kovasti, että hän alkoi sähistä ja pörhisti karvansa. “Pärjään kyllä sanoin jo!” hän huudahti ja nousi käpälilleen mutta meinasi kaatua uudestaan. Rubiinin antaman tuen ansiosta hän ei kuitenkaan kellahtanut enää kumoon. “Älä hermostu. Mennään takaisin pesään ja sitten saat levätä ja syödä niin olosi kohenee”, Rubiini kuiskasi sangen äänekkäällä äänellä. Pähkinä nyökkäsi ja tämän heikko-olo koheni jo pelkästä ruuan ajattelusta. “Kiitos”, naaras naukui ja käänsi päänsä pois häpeissään. Hän ei pitänyt muiden helmoilla elämisestä tai siitä, että hänen paras ja ainoa ystävänsä oli joutunut pelastamaan hänet sen suuremmalta nöyryytykseltä.
//Rubiini?

Yritin pitää naamani peruslukemilla kuunnellessani Kharonin vastausta kysymykseeni. Suoraan sanottuna en ollut kuunaan kuullut mitään yhtä typerää, mutta koska tiesin Kharonin olevan varsin herkkä sielu, päätin tämän kerran pitää mölyt mahassani. En suinkaan tahtonut aiheuttaa välillemme yhtään enempää hankausta kuin oli tarpeen - yhteistyömme kun oli sujunut tähän asti mukavan kitkattomasti pienistä erimielisyyksistä huolimatta.
"Jahka tuhoamme Mesitähden, kenties se sinun Tähtiklaanisikin näkee, miten suuren virheen se on tehnyt tukiessaan sitä katinkuvatusta", lausahdin tyynesti ja väläytin Kharonille pienen, rohkaisevan hymyn. Kharon nyökäytti päätään, mutta hän oli selvästi niin syvällä ajatuksissaan, ettei häneltä herunut hymyä takaisin.
"Ajattelin lähteä ulos partioimaan. Lähdetkö seuraksi?" kysyin samalla, kun venyttelin itseni seisomaan. Kharon näytti mietteliäältä.
"Mene sinä vain edeltä. Tulen perässä", hän sanoi.
"Selvä", vastasin vähän toista kulmaani kohottaen ja käännyin lähteäkseni. "Nähdään pian", huikkasin kollille vielä lapani yli, ennen kuin loikin matkoihini.
Ulkona odotti jälleen yksi uusi harmaa päivä. Sade sentään oli lakannut, mutta raskaan näköiset pilvet enteilivät uutta sadetta myöhemmäksi. No, tuskin viipyisin ulkona niin pitkään. Mikäli Kharon ei saisi hilattua luitaan ulos pian, ehtisin tehdä koko partiokierroksen ilman häntä. Toisaalta, se tuskin olisi haitannut laikukasta kollia. Tuskinpa hän nautti seurastani niin paljon, että halusi viettää jokaisen vapaan hetkensä kanssani.
Haistelin ilmaa ja etsin reitin, josta kujapartio ei ollut vielä kulkenut tämän päivän aikana. Keijukaisen ja muutaman muun hajut olivat yhä selvästi erotettavissa, vaikka näiden lähdöstä oli kulunut jo jonkin verran aikaa.
Kävelin eteenpäin sotkuisella kujalla, jossa lojui roskia ja metallisia jäteastioita hujan hajan. Kaksijalat ne sitten osasivat saada elinympäristönsä näyttämään ihan tunkiolta. Olihan kaksijalkalassa toki puhtaampiakin alueita, kuten puistot, mutta kujat ne jättivät hirveään kuntoon.
Loikkasin ketterästi kaatuneen roska-astian yli ja laskeuduin hiirenmitan verran ohi haisevasta roskaläjästä. Haju oli niin tyrmäävä, että se sai niskakarvani nousemaan pystyyn pelkästä puistatuksesta. Kiersin läjän selkä köyryllä ja korvat luimussa, toivoen, että haju ei ollut tarttuvaa.
"Ällöttävää", jupisin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Kun nostin katseeni eteenpäin, näin edessäni kolme vierasta kissaa, jotka tukkivat kujan toisen pään. Roskien lemu oli kaiketi kätkenyt heidän hajunsa minulta, enkä ollut tajunnut olla tarpeeksi valppaana. Voi läjä!
"Mitäs pentu täällä yksin hiippailee?" yksi kissoista, isokokoinen, punaruskea naaras, maukui hymyillen kylmästi. Hänellä oli yllättävän miellyttävä ääni, vaikka en pitänytkään sen uhkaavasta sävystä.
Korjasin ryhtiäni näyttääkseni itsevarmemmalta. Nämä kissat olivat kävelleet minun kotiini ja käyttäytivät jo kuin olisivat omistaneet sen - sellainen peli ei vedellyt sitten alkuunkaan.
"Olen tarpeeksi vanha kulkeakseni yksikseni, kiitos vain", lausahdin takaisin kylmänviileästi ja levitin kasvoilleni yhtä kylmän hymyn kuin naaraalla. "Satuittekin juuri sopivasti törmäämään minuun, Kujakissayhteisön seuraavaan johtajaan ja mahtavan Keijukaisen tyttäreen. Miksette siis tulisi mukaani ja esittelisin teille vähän paremmin kaunista kotiamme?" Katselin kissoja tyynesti ja yritin olla näyttämättä hermostuneelta. Juuri näin Keijukainenkin olisi hoitanut tämän tilanteen.
Kissat vilkuilivat vuoroin toisiaan ja minua supisten jotakin keskenään. Odotin kärsivällisesti heidän vastaustaan. Hyvällä tuurilla yhteisö saisi tänään kolme uutta jäsentä.
"Miten ystävällinen tarjous", punaruskea naaras puhui taas ja astui tällä kertaa lähemmäksi minua. Pysyin paikoillani, vaikka aistin ilmapiirin muuttuneen entistä kireämmäksi. Kissat liikkuivat minua kohti hitaasti ja harkitusti. Naaras pysähtyi alle hännänmitan päähän naamastani. "Me kyllä ottaisimme tämän teidän kotinne mieluusti itsellemme."
Silloin kaksi muuta kissaa naaraan sivuilta syöksyivät kimppuuni. Väistin täpärästi hyökkäyksen loikkaamalla toisen kissan niskaan ja ponnistamalla siitä kolmikon taakse.
"Vikkelä kakara", naaras murahti ja hyökkäsi tällä kertaa itse. Jouduin väistelemään kissan kynsiä toden teolla, sillä tämä oli yllättävän nopea.
"Yritin olla kiva", sihahdin sivaltaessani kissaa kuonoon, "mutta te tollot ette taida ymmärtää sellaisen päälle."
Naaras ärjäisi hurjistuneena ja ryhtyi jakelemaan iskuja entistä ankarammin. Hän onnistui tyrmäämään minut iskällä naamaan, ja pian sain kaksi kätyriä kimppuuni. Toinen niistä upotti hampaansa kaulaani ja toinen lapaani. Yritin liikkua, mutta kaksikko oli lukinnut minut paikalleen.
"Sanoisin, että oli mukava tavata", kuonostaan valuvaa verta nuoleskeleva naaras murisi matalalla äänellä, "mutta silloin valehtelisin." Tämä kohotti käpälänsä valmiina iskemään. Katseeni yritti kuumeisesti löytää jonkinlaista porsaanreikää ulos tästä tilanteesta, mutta se näytti toivottomalta. Ei minun kuulunut kohdata loppuani tällä lailla pahaisten kulkukissojen teilaamana!
Naaraan takaa kujalta kuului ärjähdys, ja samassa Kharon oli valkoisen ja harmaan pyörremyrskyn lailla kissan kimpussa. Kollin yllätyshyökkäys sai kimpussani olleet kaksi kissaa hämmentymään niin, että onnistuin huitaisemaan toista heistä silmään ja vapauttamaan itseni. En epäröinyt hetkeäkään käydessäni taistoon kaksikkoa vastaan.
Ensin upotin molemmat etutassujeni kynnet toisen kissan naamaa ja vedin ne tämän silmien yli hitaasti raastaen. Kissan suusta pääsi tuskan huuto, ja tämän toveri riensi apuun vimmalla. Tunsin sivalluksen takaraivossani ja pudottauduin odottamatta matalaksi. Hyökkääjä häkeltyi liikkeestäni sen verran, ettei tajunnut varoa käpäliään, ja kompastui minuun lennähtäen ylitseni toverinsa päälle.
Nopeilla ja harkituilla liikkeillä revin kissoilta kurkut aukit, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä molemmat olivat niin pökerryksissä. Verta roiskahti päälleni ja se tahri turkkini. Käännyin katsomaan, miten Kharon pärjäsi taistelussa.
Kokonsa puolesta kolli näytti pärjäävän hyvin suurikokoista naarasta vastaan, mutta huomasin, että hän ei pysynyt tämän iskujen vauhdissa mukana ja näytti saaneen osumaa kuonoonsa.
Loikkasin vimmatusti sihisten naaraan kimppuun takaapäin ja ryhdyin raatelemaan kynsilläni tämän kylkiä. Naaras ärisi raivosta ja kivusta ja yritti karistaa minut selästään, mutta Kharon piti hänet kiireisenä edestä päin. Lopulta onnistuimme kukistamaan naaraan yhdessä, ja kujalle tuli odottava hiljaisuus.
Katselin veren tahrimaa maata hengästyneenä. Tällainen verilöyly, ja minkä takia? Jotta kolme potentiaalista jäsentä pääsisi hengestään, sillä olivat liian tyhmiä seuratakseen minua. Häntäni piiskasi turhautuneena ilmaa, kun käänsin katseeni taas Kharoniin.
"Kylläpä sinulla kesti", murahdin ja nuolaisin verisiä rintakarvojani. "Aina minä joudun tappelemaan tällaisia tomppeleita vastaan yksikseni." Pudistelin päätäni mukamas pettyneenä.
Kumpikin meistä oli saanut haavoja ja ruhjeita taistelussa. Maassa oli sen verran paljon tummanharmaata karvaa, että uskoin kaulassani ja lavassani olevan pari karvatonta läikkää. Toivottavasti Arpi tai se uusi kissa, Härmä, osaisivat paikata meidät.

//Kharon?
//KP-boosti

Härmä oli alkanut tottua elämään kujakissayhteisössä. Hän kävi partioissa muiden kanssa, söi riistaa ja muita kaksijalkalan "antimia" pesässä ja hieroi uusia tuttavuuksia. Sopeutumista ei kuitenkaan helpottanut se, että hän oli edelleen valvonnan alla. Häntä ei oikeastaan haitannut se, ettei häntä päästetty yksin pesästä. Härmä ei vain pitänyt siitä, etteivät nämä kissat luottaneet häneen. Asia kuitenkin korjaantuisi pian, siitä hän oli varma. Kolli ei nimittäin ollut antanut mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan kujakissayhteisölle tai Keijukaiselle. Härmän käytös kujakissayhteisössä oli ystävällistä ja huomaavaista, välillä hän jopa teeskenteli hiukan tyhmää. Partioissa hän paiski töitä ahkerasti. Kaikki tämä suorastaan ällötti häntä, mutta hän teki mitä vain ansaitakseen Keijukaisen luottamuksen. Härmä ei missään nimessä jättäisi väliin hyökkäystä Eloklaaniin.
Uusi tilaisuus päästä Keijukaisen suosioon esitteli itsensä Mäihän etsintäpartion muodossa. Tämä kujakissayhteisön jäsen, johon Härmä ei onnekseen ollut ehtinyt tutustua, oli kadonnut. Häntä ei tietenkään kiinnostanut, mitä Mäihälle oli tapahtunut, mutta kollille ei ollut mikään ongelma esittää päinvastaista. Keijukaisen seurassa hän ei kuitenkaan uskaltanut lyödä näyttelyään aivan yli, sillä hänestä tuntui, että tämä näki hänen lävitseen paremmin kuin eräät - kuten esimerkiksi hänen partioonsa mukaan lähtenyt Keijo. Härmä katsoi inhoten pulskaa ja laiskaa kollikissaa, mutta tämän katseen kohdatessa hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti.
Kuten odotettua, Härmä jäi kaksikon keskelle Keijukaisen astellessa joukon kärjessä ja Keijon pidellessä perää. Tietenkin heidän oli varmistettava, ettei hän karkaisi, vaikka Härmä ei sitä harkinnutkaan. Välttääkseen keskustelun Keijon kanssa harmaa kolli kiristi tahtiaan saavuttaakseen edellään kulkevan kujakissayhteisön johtajan.
"Mikä Mäihä oikein on kissojaan? En ole ehtinyt vielä tutustua häneen kunnolla", Härmä sanoi vilkaisten harmaata naarasta. "Toivon, että löydämme hänet."

//Keiju?

"Noh, kyllähän minulla kesti aikansa sopeutua tänne", Nefiri myönsi. Järkäleloikka oli kysynyt häneltä, oliko hän sopeutunut kujakissayhteisöön Keijukaisen vallan alle. Kujakissayhteisöön Nefiri oli sopeutunut, Keijukaisen käskytettäväksi ei. Vaikka hän pitkin hampain noudattikin kuuliaisesti naaraan komentoa, ei Nefiri ollut tälle lainkaan uskollinen. Jos tilaisuus tulisi, hän tuskin epäröisi hankkiutua kujakissayhteisön johtajasta eroon.
"Keijukaiseen tottuminen kesti hiukan kauemmin. Oikeastaan kestää vieläkin."
Nefiri kuunteli tarkasti, miten Järkäleloikka kertoi usein ikävöivänsä entistä elämäänsä, mutta oli silti tyytyväinen kujakissayhteisön jäsenenä. Mustaharmaa kollikissa vaikutti uskolliselta yhteisölle, mikä oli Nefiristä hiukan yllättävää, ottaen huomioon hänen klaanikissan menneisyytensä. Järkäleloikan uskollisuutta testattaisiin varmasti kun Keijukaisen suunnitelmat lähtisivät liikkeelle. Valkoinen naaras piti kuitenkin mölyt mahassaan ja nyökytteli vain hymyillen.
"Olet tarkkaavainen. Kyllä, Rubiini on ystäväni, tärkeä sellainen", Nefiri vastasi Järkäleloikan kysymykseen Rubiinista. Heidän suhteensa ei ehkä ainakaan Nefirin puolesta ollut niin yksinkertainen; hän näki Rubiinin jonkinlaisena suojattinaan. Mutta tietysti nuorempi naaras oli myös hänen hyvä ystävänsä.
"Kun tapasimme, Silver oli kehnossa kunnossa ja Rubiini pyysi apuani. Ja katso, mihin hänen auttamisensa toi minut", Nefiri sanoi väräyttäen huvittuneena viiksiään. Sitten hän katsahti uteliaana Järkäleloikkaan jotain muistettuaan.
"Entä sinä ja Tyrskytiikeri? Vietitte joskus paljon aikaa keskenänne, mutta en ole hetkeen nähnyt teitä yhdessä", Nefiri naukui kallistaen päätään. Hän oli tarkkaillut kujakissayhteisön jäseniä tarpeeksi huomatakseen muutokset heidän suhteissaan ja käyttäytymisessään toisiaan kohtaan.

//Järkäle?

Järkäleloikan kasvoilta ei voinut päätellä juurikaan mitään, kun hän kuunteli Nefiriä. Naaras kertoi yksityiskohtiin menemättä kulkeneensa metsien lisäksi myös kaksijalkaloissa. Nykyinen kujakissayhteisöläinen kertoi, että tämänlainen kaksijalkala oli hänelle uusi tuttavuus eikä klaanien lisäksi tämän kaltaiset kissajoukot olleet hänelle tuttuja. Järkäleloikka nyökkäsi. Hän oli ollut utelias kuulemaan oliko tässä suuressa maailmassa myös muitakin klaaneja vai oliko Kuolonklaanin lisäksi Eloklaani ainoa.
"Kuinka vaikeaa on ollut sopeutua tälläiseen järjestyneisyyteen joukkoon? Keijukainen kun tapaa pitää kovempaa kuria, kun esimerkiksi klaaneissa pidetään", Järkäleloikka maukaisi ja tällä kertaa hänen kasvoillaan jopa häivähti uteliaisuus. Valkea naaras kysyi uteliaana kollikissalta oliko hän ikävöinyt koskaan klaanielämää. Tummaturkkisen kissan ei tarvinnut miettiä asiaa kauaa, sillä totuus oli, että hän oli ikävöinyt klaanielämää useita kertoja. Kolli oli avaamassa suutaan, mutta harkitsi sitten kahdesti voisiko hän kertoa asiaa. Keijukainen ei välttämättä pitäisi häntä enää kovinkaan luotettavana, jos asia kuuluisi hänen korviinsa. Järkäleloikka kuitenkin inhosi valehtelua eikä osannut sitä taitoa kovinkaan hyvin. Tummaturkkinen kissa nyökkäsi nopeasti.
"Olen, eivätkö kaikki ikävöi entistä elämää, jos se oli elämisen arvoista? Jouduin jättämään paljon taakseni ja elämä kuljetti minut tänne, olen tyytyväinen täällä. Saan palvella yhteisöä parhaani mukaan", Järkäleloikka maukui ja lisäsi mielessään, että hän oli onnellinen missä tahansa, kunhan Tyrskytiikeri vain oli siellä. Tuo komea, suurikokoinen ja raidallinen kollikissa oli Järkäleloikan oma avaimensa hänen onneensa.
"Olen pistänyt merkille, että sinä viihdyt aika hyvin Rubiinin kanssa. Oletteko te kaksi hyviäkin ystävyksiä? Jos se sellaista on", entinen klaanikissa maukaisi hieman ilmeettömästi, mutta kohotti kuitenkin kulmiaan kysyvänä. Tunteiden tulkitseminen ja näyttäminen oli Järkäleloikalle hyvin hankalaa, vaikka hän yrittikin. Tyrskytiikeri oli kuitenkin todistanut, että niistä kertominen ei tietänyt koskaan hyvää.

//Nefirinen?

Nefiri piti monenlaisista kissoista. Hän piti äänekkäistä energiapakkauksista, mutta myös hiljaisista ja hillityistä persoonista. Hän piti rennoista vitsailijoista sekä kunnianhimoisista juonijoista. Nefiri ei kuitenkaan juuri välittänyt kissoista, joita hän ei kyennyt lukemaan, ja Järkäleloikka vaikutti olevan juuri tällainen kissa. Valkoinen naaras yritti parhaansa mukaan saada tästä kujakissasta selvää, mutta tämän ilmeettömät kasvonsa eivät paljastaneet sitten mitään. Nefirin silmät siristyivät aavistuksen hänen tarkkaillessa Järkäleloikkaa, mutta hän peitti parhaan kykynsä mukaan omat kolliin kohdistuvat epäluulonsa.
"Olen kulkenut sekä metsissä että kaksijalkaloissa", Nefiri kertoi epämääräisesti menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Järkäleloikan ei tarvinnut tietää Ursasta tai Oreosta ja Kikistä, eikä varsinkaan Isasta. "Mutta en koskaan tällaisessa kaksijalkalassa. Klaanien lisäksi en ole tavannut muita yhtä järjestäytyneitä kissajoukkoja."
Nefirin kiinnostus oli herännyt, kun Järkäleloikka oli maininnut kuuluneensa Kuolonklaaniin. Hän oli kertonut olleensa oppilas, mitä se nyt tarkoittikaan. Kaiketi sitä, että hänellä oli ollut joku mentori.
"Ikävöitkö koskaan klaanissa elämistä?" kysyin uteliaana erakkokollilta. "Ei ollut varmasti helppo päätös lähteä."

//Järksy?

Rubiini: 7kp -

Päivänsäde: 9kp -

Roska: 11kp -

Nefiri: 6kp -

Järkäleloikka: 7kp -

Kharon: 13kp -

Sulkavirta: 16kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Sulkavirta kuunteli rauhallisena Tyrskytiikeriä. Raidallinen naaras oli yllättynyt siitä, ettei Tyrskytiikerin ja Keijukaisen välinen rakkaus ollutkaan ollut aitoa. Kaksikko oli loppujen lopuksi esittänyt uskottavasti vastarakastunutta nuorta paria. Samalla Sulkavirta sai selityksen sille, miksei ruskea kolli nukkunut johtajan ja muiden arvostettujen jäsenten seurana yläkerrassa; Tyrskytiikerin ja Keijukaisen välit eivät olleet kovinkaan lämpimät.
"Entäs te kaksi sitten? Eikö klaanielämä enää maistunutkaan? Tokihan minä teitä ymmärrän. Ei se maistunut minullekaan - tai no oikeastaan, eihän minulle annettu edes mahdollistaa saada maistaa sitä kunnolla", kolli lausahti virnistäen. Sulkavirta pudisteli päätään.
"Minä lähdin Kuolonklaanista, koska halusin nähdä maailmaa, ja kohtasin Ruskalinnun aivan sattumalta", raidallinen naaras valehteli vakavailmeisenä. Tyrskytiikeri nyökytteli päätään.
"Mikä sinun syysi on? Sinähän nimen omaan halusit Eloklaaniin, vai miten se menikään?" raidallinen kolli kysyi ja loi katseen Ruskalintuun. Oranssi kolli silmäili tarkkaavaisesti Tyrskytiikeriä.
"Lähdin etsimään perhettäni", Ruskalintu lausahti jäykästi.
"Hmph, perheet ovat yliarvostettuja", Tyrskytiikeri tuhahti. Sulkavirta ei ollut samaa mieltä kollin kanssa, mutta päätyi pitämään mielipiteensä omanaan, sillä ei halunnut haastaa riitaa. Tyrskytiikerin katse kääntyi pesän uloskäynnille, jonne alkoi kerääntyä partioon lähteviä kissoja.
"Olen lähdössä partioon. Olisi mukava vaihtaa kuulumisia, jos jompi kumpi teistä tahtoo lähteä mukaan", Tyrskytiikeri ehdotti yllättäen. Sulkavirta vilkaisi kysyvästi Ruskalintua, joka pudisteli päätään:
"Mene sinä vain." Naaras epäröi, muttei kehdannut kieltäytyä kutsusta. Hän nyökkäsi ja nousi ylös.
"Nähdään myöhemmin", naaras naukui hymyillen ja kosketti hellästi kuonollaan kumppaninsa lapaa. Sulkavirta siirtyi pesän uloskäynnille Tyrskytiikerin perässä.
Partioon osallistuivat myös Leopardi, Keijo ja yksi oppilasikäisistä kissoista, jonka nimeä Sulkavirta ei muistanut. Likaisenvalkea naaras muistutti ulkonäöltään enemmän Mäihää kuin kolme pentuetoveriaan. Partio lähti matkaan.

Päästyään jonkin matkan päähän, Sulkavirta kiri Tyrskytiikerin rinnalle. Kolli vilkaisi rinnalleen tullutta naarasta, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kujalle.
"Et ole kertonut, miten oikein päädyit Kujakissayhteisöön", Sulkavirta huomautti rauhallisesti, "jos tahdot kertoa, kuuntelen mielelläni."
Kerta he olivat jumissa Kujakissayhteisössä, elämä olisi varmasti helpointa, jos Sulkavirta tutustuisi muihin yhteisön jäseniin. Tyrskytiikeristä oli helppo aloittaa, sillä naaras tiesi kollista jo melko paljon entuudestaan.

//Tyrsky?

Noin neljännesosakuu sitten Kujakissayhteisöön oli eksynyt pari tuttua naamaa menneisyydestäni. Mikä oli yllättänyt minut eniten, oli se, että juuri nämä kaksi kyseistä kissaa matkasivat kahdestaan. Minun aikanani eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset eivät olisi saaneet olla näin läheisesti tekemisissä toistensa kanssa, mutta ilmeisesti nämäkin säännöt olivat alkaneet lipsua. Tyypillistä.
Ruskalintu-parka oli kokenut kovan kolauksen, kun tämä oli saanut tietää perheensä kohtalosta. Kolli oli sen jälkeen ollut hyvin murtunut, ja tämän seuralainen, Sulkavirta, jonka muistin hyvin Kuolonklaanista, oli yrittänyt olla urhea heidän kummankin puolesta.
Lähestyin parivaljakkoa rennosti. Minulla ei juuri ollut kavereita yhteisössä, kun Järkäleloikkakaan ei puhunut minulle, joten ei kai ollut pahitteeksi yrittää lämmitellä välejä parin vanhan tutun kanssa.
"Huomenta", tervehdin epäluuloisen näköistä kaksikkoa hymyssä suin. Sulkavirta vastasi tervehdykseeni epäileväisen oloisena - hän arvatenkin mietti, mitä minä mahdoin haluta heistä. Viime näkemisellä olimme Keijukaisen ja Mäihän kanssa aiheuttaneet sekasortoa vuotuisissa hiirenkorvan harjoituksissa nappaamalla Mesitähden pennun, eli siis Päivänsäteen, ja pakenemalla paikalta. Uskoin tapauksen olevan edelleen hyvin muistissa niin Eloklaanissa kuin Kuolonklaanissa, jonka kissoja olimme onnistuneet huiputtamaan esittäytymällä kotia etsivinä erakkoina.
Yritin jatkaa keskustelua hieman vitsikkääseen sävyyn toteamalla, miten yhteisössä olisi pian enemmän entisiä klaanikissoja kuin klaanissa. Sulkavirran vastaus oli hyvin neutraali:
"Niin, kieltämättä täällä on melkoisen paljon tuttuja kasvoja. Järkäletassukin löysi lopulta tien luoksenne."
Korjasin Järkäletassun nimen olevan nykyään Järkäleloikka, ja Sulkavirta pahoitteli tietämättömyyttään. Sen jälkeen raidallinen naaras huomautti jostain, mitä en mielelläni olisi enää muistellut jälkeenpäin:
"Olen huomannut, että sinunkin vuoteesi on täällä alakerrassa. Miten Keijukainen ei ole sallinut kumppaninsa asettua kanssaan samalle tasolle."
Yritin pitää neutraalin ilmeen naamallani, kun mietin, miten muotoilisin vastaukseni siten, ettei suunnaton inho ja vastenmielisyys paistaisi siitä suoraan läpi. En halunnut ottaa sitä riskiä, että joku pääsisi lavertelemaan epäkunnioittavuudestani Keijukaista kohtaan.
"Se oli silkkaa esitystä", vastasin lopulta ja loihdin kasvoilleni hieman kireähkön hymyn. "Emme olleet koskaan kumppaneita, emmekä - onneksi - tule ikinä olemaankaan." Vilkaisin vaivihkaa lapani yli taakseni siltä varalta, että Keijukainen olisi sattunut olemaan jossakin lähistöllä. Ei ollut. "Meitä kahta voi tuskin edes kutsua kavereiksi, mutta siedämme toisiamme vain siksi, että meillä on yhteinen kasvatti ja määränpää - tuhota Mesitähti."
Katselin kaksikkoa hetken silmät sirrillään, yrittäen keksiä, miten Lauhalaukan poika ja Tuhkajuovan tytär olivat päätyneet yhteen. "Entäs te kaksi sitten? Eikö klaanielämä enää maistunutkaan?" murahdin virnistäen pienesti. "Tokihan minä teitä ymmärrän. Ei se maistunut minullekaan - tai no oikeastaan, eihän minulle annettu edes mahdollistaa saada maistaa sitä kunnolla."

//Sulka?