Katsoin Kharonia pää vähän kallellaan, kun tämä veti minut syrjään muiden luota ja muistutti minua lupauksesta, jonka olin tehnyt aiemmin kaksijalkalassa. Pyörittelin silmiäni hiukan huvittuneena. "Niin lupasin, muistan kyllä. Olen itse asiassa miettinyt sitä", naukaisin häntääni heilauttaen. "Minusta järkevintä olisi tappaa hänet vasta matkan loppuvaiheessa."
"Miksi juuri silloin?" Kharon kurtisti kulmiaan.
"Siksi, koska silloin kaikkien ajatukset ovat lähestyvässä yhteenotossa klaanikissojen kanssa, eikä kukaan ehdi epäillä, liittyikö Ruskalinnun kuolemaan jotakin muutakin", selitin. Naamalleni levisi hieman omahyväinen virne, kun lisäsin: "Tosin kukapa osaisi edes epäillä täydellisesti lavastettua kuolemaa. Ruskalintua jäävät kaipaamaan ainoastaan Sulkavirta ja Deimos - hänen kuolemansa tullaan joka tapauksessa unohtamaan pian."
Kharon nyökytteli päätään mietteliään näköisenä. Selitykseni tuntui vakuuttaneen hänet, ja se jos mikä sai minut hyvälle tuulelle. Rakastin sitä, kun muutkin huomasit ideoideni toimivuuden, ja erityisesti rakastin sitä, kun Kharon huomasi sen.
"Malta vielä jonkin aikaa, niin sitten pääset eroon hänestä", vakuutin ja lähdin hivuttautumaan siihen suuntaan, missä aukio oli, sipaisten samalla ohimennessäni Kharonin poskea hännälläni.

Hämärän tullen Keijukainen keräsi kaikki koolle ja lähti johdattamaan yhteisön jäseniä kaksijalkalan suuntaan. Kävelin Kharonin vierellä melkein porukan hännillä. Yritin kuvitella mielessäni, millainen tämä uusi kaksijalkala mahtoi olla. Ei taatusti yhtä hieno ja iso kuin meidän kaksijalkalamme, eikä siellä varmasti ollut yhtä mahtavaa yhteisöä kuin meidän.
"Oletko käynyt muissa kaksijalkaloissa ennen?" kysyin Kharonilta mietteliääseen sävyyn ja käänsin tummansinisen katseeni kolliin.

//Kharon?
//KP-boosti

Kujakissayhteisö oli lähtenyt matkaan kohti tuntematonta ja Pähkinän kivut ja kohtaukset olivat jatkuneet. Hän tiesi, että jotain oli pahasti vialla eikä hän välttämättä eläisi määränpäähän asti. Pähkinää suretti oma tilateensa ja hän oli vielä juuri alkanut tottumaan ympärillään kuhiseviin kissoihin. Hän vain kun haluaisi olla yksin. Pähkinä istui jollain aukiolla juuri ja juuri Keijukaisen silmien alla. Nyt voisi karata. Juosta karkuun kuolemaan asti. Pähkinä nousee verrytellen jalkojaan. Taisteluharjoittelu on jäänyt vähän taka-alalle kipujen takia mutta syösähdän kohti maassa olevaa keppiä ja ravistelen sitä hampaissani kuin rottaa. Kuvittelen, että päälleni hyökkää, joku ja kierähdän sivuun loikkaan ylös. Kokeilen potkaista takatassuillani ilmaa ja hypähtää kierähtäen olemattoman vastustajan niskaan ja kierähtää sivuun. Liike ei onnistu ensimmäisellä eikä seitsemännelläkään yrityksellä mutta kahdeksas näyttää jo taisteluliikkeeltä. “Keksitkö tuon liikkeen juuri?” Rubiini kysyi. “Ai hei”, Pähkinä sanoo vähän nolona, kun näyttää epäonnistumistaan muille. “Olen nähnyt joidenkin käyttävän jotain tämän tapaista”, sanon hymyillen vienosti. Pähkinä siirtää katseensa taivaalle turkki kuumottaen. Pähkinä haluisi peittää tuntemuksensa tuota kissaa kohtaan niin kovasti mutta samaan aikaan hän oli rakastunut tuohon kissaan. Vain sillä tavalla kuinka ystävykset rakastuvat toisiinsa. *Rakkaus edes ystävämielessä tekee heikoksi!* Pähkinä hoki päänsä sisällä.
//Rubiini :D

Hiivin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Olin ollut näkevinäni jonkun liikkuvan pensaikossa, ja olin aivan varma, että kyseessä oli tunkeilija rajanaapurista. Työnsin kynteni ulos ja pidin korvat höröllä kuullakseni paremmin, jos joku liikkui lähistöllä.
Takaani kuului rasahdus. Kiepahdin ympäri salamannopeasti ja iskin kynteni kissan kurkkuun vaistomaisesti. Karpalonenä kaatui maahan henkeä haukkoen, ja veri värjäsi hänen valkoisen turkkinsa tummanpunaiseksi.
"Tyrskytassu, miksi?" soturi oli kohdistanut sumenevan katseensa minuun. "Miksi tapoit minut?" Sen sijaan, että kolli olisi jäänyt makaamaan maahan elottomana, kuten aina yleensä unissani, tämä nousikin ylös ja lähti raahautumaan minua kohti.
Epäkuolleen mestarini syyttävä katse porautui suoraan lävitseni. Yritin kauhuissani etsiä pakoreittiä, mutta taakseni oli ilmestynyt syvä kuilu, jonka pohjaa ei näkynyt. Toinen takatassuni leijui hetken tyhjän päällä, ennen kuin vedin sen kauemmas reunasta.
Kääntäessäni katseeni eteenpäin oli jo liian myöhäistä: Karpalonenä vyöryi päälleni, vetäen minut mukanaan alas tyhjyyteen.

Painajainen ei jättänyt minua rauhaan raahustaessani muiden mukana niittykaistaleen halki. Lähdettyämme kaksijalkalasta puolisen kuuta sitten, muistot menneisyydestä olivat palanneet vainoamaan minua. Ne olivat vahvempia ja kamalampia kuin ennen, ja rinnassani tuntui olevan iso möykky, joka kasvoi sitä mukaa kun lähestyimme klaaneja.
Menetettyäni yhteyden Kuutamolaineeseen melkein pari kuuta takaperin, lähtö oli tuntunut entistä vaikeammalta, vaikka juuri tätä nimenomaista matkaa varten olin valmistautunut yhteisössä kuutolkulla aina Päivänsäteen kaappaamisesta asti. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua liian todelliselta. Matkaa oli jäljellä noin toiset puoli kuuta, ja sitten kohtaisimme jälleen Mesitähden ja muut eloklaanilaiset.
Vaikka en halunnut myöntää sitä, minua pelotti. Viime yrityksellämme surmata Eloklaanin päällikkö lopullisesti olin ollut niin täynnä tuoretta vihaa, että muille tunteille ei ollut juuri jäänyt sijaa. Olotilani oli tasoittunut huomattavasti sen jälkeen, ja Päivänsäteen kasvattaminen oli tehnyt oman osansa tulisen luontoni taltuttamisessa.
Omat ajatukseni olivat sumentaneet todellisuuden tajuntani, ja tajusin valpastua vasta, kun tunsin jonkin kylmän ja märän tipahtavan kuonolleni. Räpyttelin kiivaasti silmiäni karistaakseni epäluulot pois ja voidakseni keskittyä paremmin käsillä olevaan hetkeen. Oli alkanut sataa räntää.
Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta lopulta sade yltyi niin sankaksi, että hädin tuskin näin hännänmitan vertaa edemmäksi. Etsin katseellani Keijukaisen hahmon ja hölkkäsin tämän kiinni. Naaras näytti jo valmiiksi ärtyneeltä, kun tulin hänen luokseen, mutta en antanut sen häiritä.
"Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista", ehdotin Keijukaiselle vakaalla äänellä. "Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia."

//Keiju?

Kharon virnisti huvittuneesti keskustelulle, jota tämä parhaillaan kävi Päivänsäteen kanssa.
"Ehei, se ei kerro mitään sinun vaatimattomuudestasi!" valkoturkkinen kolli virnisti ja tönäisi toveriaan hellästi kylkeen, "sinulla ei tainnut olla vaihtoehtoja, koska et vain yksinkertaisesti voi nukkua ilman minua." Päivänsäde pyöritteli silmiään, mutta väläytti vierellään istuvalle kollille hymyn. Kollikissan sydän lepatti tämän kohdatessa naaraskissan katseen. Hän yritti unohtaa tunteen, mutta se puski liian vahvasti läpi. Kharon ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta kolli tiesi olevansa ihastumassa Päivänsäteeseen. Se tunne oli yhtä aikaa maailman kuvottavin ja ihanin. Mutta sitä ajatellessaan, Kharonin mieli synkkeni taas. Hänen katseensa kääntyi pois Päivänsäteestä pimeään metsään.
Laikukas kolli tiesi, ettei Päivänsäteen kaltainen naaras voisi koskaan tuntea samoin häntä kohtaan. Se musersi Kharonin täysin.
"Mikä sinulle tuli?" Päivänsäde kysyi rauhallisella äänellä. Kharon oli erottavinaan naaraan äänestä myös hitusen turhautuneisuutta, eikä kolli ihmetellyt sitä lainkaan. Hän oli kerrassaan säälittävä kissa, ja myös Päivänsäde oli varmasti huomannut sen. Hetken ajan kolli mietti, uskaltaisiko hän kertoa totuutta. Se pelotti Kharonia suunnattomasti, sillä totuus voisi pilata kaiken. Siispä erakko päätyi valehtelemaan, koska se tuntui helpoimmalta.
"Mietin vain vanhempiani."
Kharon ei kyennyt vilkaisemaan Päivänsäteen suuntaan, niin kamala hänen olonsa oli. Hän oli epätoivoinen, ja olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tunteensa kuolemaan. Päivänsäteestä oli tullut hänelle tärkeä kissa, melkein jopa ystävä, ja typerät tunteet saattaisivat pilata sen kaiken.
"Tahdotko puhua siitä?" nyt Päivänsäteen ääni kuulosti siltä, että hän oikeasti välitti, mutta Kharon saattoi myös kuvitella kaiken. Hän näki maailman ja erityisesti Päivänsäteen vaaleanpunaisena, että saattoi jo kuvitella omiaan. Kolli pudisteli päätään:
"Ollaan vain hiljaa."

Loppuvartio meni hiljaisuudessa, ja Kharonin olo oli entistä ahdistuneempi. Välillä hän ja Päivänsäde katsoivat toisiaan suoraan silmiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Kolli oli yrittänyt tulkita harmaan naaraan tummanpuhuvaa katsetta, mutta se oli aivan yhtä vaikeaa kuin aina.
Kaksikko kävi herättämässä Tyrskytiikerin ja Nefirin ja painuivat samalla nukkumaan. Kharonin ja Päivänsäteen selät koskettivat toisiaan, kun he nukkuivat. Ellei kolli olisi ollut niin ahdistunut, hän olisi takuulla päästänyt kurkustaan matalaa kehräystä nukahtaessaan. Mutta nyt kolli nukahti hiljaisuuteen ja yritti vain unohtaa sen, miten lähellä Päivänsäde olikaan.

Kharon raotti hitaasti erivärisiä silmiään. Väsymys oli tiessään, joten kolli nousi nopeasti pystyyn. Hänellä meni hetki tajuta, ettei hän enää ollut pesässä, jonne oli nukahtanut. 'Onko joku siirtänyt minut nukkuessani vai olenko kävellyt unissani?' Kharon pohti.
Hämmentynyt Kharon silmäili ympäristöään ja yllätyksekseen tunnisti paikan, jossa hän oli. Öinen nummimaisema oli rauhallinen ja tuhannet tähdet tuikkivat kirkkaina Hopeahännällä.
'Eloklaanin reviiri. Miten minä olen tänne päätynyt?'
Aivan yhtäkkiä kauniin hiljaisuuden rikkoi parkaisu. Se sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn: jossain lähettyvillä oli meneillään taistelu. Taistelun äänet yltyivät, ja Kharon lähti seuraamaan niitä epäröivin askelin. Hän saapui joen äärelle. Samassa joessa Lieskakajo oli opettanut hänelle uimista. Joen toisella puolen seisovat kissat saivat Kharonin täyden huomion. Hämärässä hahmoja oli aluksi vaikea tunnistaa, mutta hetken tiirailtuaan kolli tunnisti toisiaan vastaan kamppailevat kissat. Toinen heistä oli Mesitähti ja toinen Päivänsäde.
Tummanharmaan naaraskissan turkki oli yltäpäältä veressä ja Mesitähden valkea turkki oli aivan puhdas. Kharonin syke kiihtyi, kun hän seurasi taistelua joen takaa. Naaras oli selvästi alakynnessä.
"Päivänsäde! Tule pois sieltä!" kolli yritti huutaa, mutta haavoittunut naaras ei edes väräyttänyt korviaan. Kharon tiesi, että jotain olisi tehtävä tai Päivänsäde kuolisi. Kuin tyhjästä, taivas peittyi tummista pilvistä ja tähdet katosivat niiden taakseen. Kharon ei nähnyt mitään, kun pimeys laskeutui nummien ylle. Hän kuuli vain vertahyytävän ulvaisun, joka kuului Päivänsäteelle.
Pilvet väistyivät tähtien tieltä, ja Kharon näki taas. Hän näki Mesitähden murhanhimoisen katseen, kun kolli seisoi elottoman Päivänsäteen yllä. Pakokauhu valtasi Kharonin, kun Eloklaanin päällikön vihreä, pimeässä hehkuva katse kääntyi kollin puoleen. Hänen käpälänsä eivät toimineet. Päivänsäde oli kuollut. Kaikki oli ohi ja pimeys saapui taas.

"Herätys!" terävä ääni kiskaisi Kharonin pois unimaailmasta, ja kolli räväytti silmänsä auki raskaasti huohottaen. Pettymyksekseen kolli joutui kohtaamaan Keijukaisen vihertävät silmät ja niiden tylyn katseen. Naaras siristi silmiään, jonka jälkeen tämä tokaisi tiukalla äänensävyllä:
"Aurinko on jo noussut ja me jatkamme matkaa. Ellet hilaa itseäsi ulos nyt heti, jäät matkasta." Yhä väsynyt ja painajaisunesta pois tolaltaan oleva Kharon silmäili nopeasti tyhjää pesää; kaikki muut olivat jo heränneet, ja hän oli viimeinen nukkuja. Kolli nyökäytti nopeasti päätään ja kampesi itsensä pystyyn. Keijukainen poistui pesästä sanaakaan sanomatta. Kharonin keho tärisi, kun hän ajatteli näkemäänsä painajaista. Hän ei enää ollut lainkaan varma, voisiko Päivänsäde tosiaan kukistaa Mesitähden noin vain. Toki naaras oli harjoitellut kovasti, mutta Mesitähti oli huomattavasti kokeneempi taistelija kuin hänen jälkeläisensä. Kharon nielaisi. Pelko oli hiipinyt hänen mieleensä, eikä kolli päässyt enää tunteesta irti. Yhtäkkiä ajatus sodasta tuntui kuvottavalta. Miten hän kestäisi, jos kaikki menisi pieleen ja Päivänsäde kuolisi? Silloin Kharon ei saisi kostoaan ja kaiken kukkuraksi joutuisi elämään loppuelämänsä ilman Päivänsädettä.
Kolli yritti työntää epämukavat ajatukset syrjään, kun tämä poistui hämärästä pesästä kylmään ulkoilmaan. Maata peitti valkea kuurakerros, joka muistutti lähestyvästä Lehtikadosta. Kharon silmäili yhteisön jäseniä, jotka olivat valmistautumassa lähtöön. Ilmassa leijaili tuoresaaliin tuoksu, mutta aukiolla näkyi vain jo kaluttuja tuoresaaliita. Kharon oli tympääntynyt, miksei häntä oltu herätetty aikaisemmin? Nyt kolli joutuisi vaeltamaan koko päivän nälissään. Turhautunut erakko etsi katseellaan Päivänsäteen, joka oli parhaillaan juttelemassa Keijukaisen kanssa. Laikukas kollikissa ei viitsinyt keskeyttää kaksikon juttuhetkeä, vaan tyytyi olemaan yksin, kun Deimoskin näytti viettävän aikaa Ruskalinnun ja Sulkavirran kanssa..

Kujakissayhteisö oli taivaltanut taas aamusta saakka. Kharonin vatsa kurni kovasti, mutta saalistamiselle ei ollu aikaa, ettei hän jäisi muista jälkeen. Taitava jäljittäjä kyllä löytäisi yhteisön vaikka jäisikin jälkeen, mutta Keijukainen ei varmasti pitäisi siitä. Siispä Kharon joutui kärsimään ja odottamaan pysähtymistä, jolloin hän hyvällä tuurilla saisi vatsansa täyteen.
Kollin ajatukset harhailivat. Hän mietti vuorotellen viime yön painajaista, Päivänsädettä ja Ruskalintua. Kollin täytyisi saada oranssi kolli hengiltä ennen metsään saapumista. Päivänsäde oli luvannut auttaa siinä, joten Kharon päätti, että tänään hän lähestyisi tummaa naarasta ja ottaisi asian taas puheeksi, kun he pääsisivät kauemmas muista. Vaikka Kharon inhosikin tuntemuksiaan Päivänsädettä kohtaan, hän ei malttanut pysyä erossa naaraasta.
Kharonin yllätykseksi Keijukainen pysäytti joukon jo aurinkohuipun jälkeen. Harmaaturkkinen johtaja kertoi, että yhteisö lähestyi kaksijalkalaa, jonka läpi he kulkisivat yön tullessa. Siispä joukko lepäisi nyt ja jatkaisi matkaa, kun taivas alkaisi hämärtää. Se oli kuin vastaus Kharonin rukouksiin! Keijukainen lähetti saalistajat matkaan, eikä Kharon tällä kertaa kuulunut joukkoon. Pienelle aukiolle jäivät hänen lisäkseen Keijukainen, Päivänsäde, Härmä, Pähkinä, Rubiini ja Hyökyaalto. Kharon kipitti ripein askelin Päivänsäteen luokse ja veti naaraan syrjemmäs muista.
Kaksikko hivuttautui pois aukiolta sinne suuntaan, missä kaksijalkala Keijukaisen sanojen mukaan sijaitsi. Päästyään tarpeeksi kauas, Kharon pysähtyi ja kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kolli varmisti vielä ympäristöään silmäilemällä, kuuntelemalla ja haistelemalla, ettei ylimääräisiä korvapareja ollut lähistöllä.
"Sinähän lupasit, että autat minua Ruskalinnun kanssa", valkoturkkinen kolli muistutti ja kohtasi Päivänsäteen katseen. Kollin oli äärettömän vaikeaa yrittää unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta ajatus Ruskalinnun kuolemasta helpotti tehtävää hieman.

//Päivi?

"Sovitaan sitten vaikka niin, jos se saa sinut nukkumaan yösi paremmin", virnistin Kharonille ja tuuppasin tätä hellästi tassullani. Kharon naurahti ja katsoi minua edelleen lämpimästi. Soin kollille nopean, lempeän hymyn, ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin.
Istuimme hetken hiljaisuudessa. Kuuntelin tarkkaavaisesti pimeästä metsästä kuuluvia ääniä, jotka olivat pakkasesta johtuen kirkkaampia ja selvempiä. Jouduin pörhistämään karvojani pysyäkseni lämpimänä - ilma tuntui entistä kylmemmältä täällä kaukana kotoa. Vähän matkan päästä takaamme pensaikon alta kuului umpiunessa tuhisevien kissojen kuorsausta. Taisipa joku puhua unissaankin, ja se sai meidät vaihtamaan Kharonin kanssa huvittuneita katseita.
"Vielä puoli vuodenaikojen kiertoa sitten en olisi uskonut istuvani kanssasi vapaaehtoisesti pakkasessa keskellä yötä”, hymähdin irrottamatta katsettani öisestä metsästä. “Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun se kaksijalka sieppasi meidät. Ellen olisi tarvinnut sinua selviytyäkseni takaisin kaksijalkalaan, olisin varmaankin yrittänyt tukehduttaa sinut yön aikana jollakin kävyllä.”
Kharon tuhahti. “Ihan niin kuin sinä olisit pystynyt tekemään yhtään mitään yön aikana! Ilman kaksijalkalan tähtiä olisit varmasti harhaillut pimeässä ohitseni ja tippunut johonkin monttuun”, kolli irvaili, mutta hänen äänensävynsä oli leikkisä. Olin jo oppinut tunnistamaan Kharonin puhetavasta, milloin hän todella tarkoitti sanomaansa loukkaukseksi ja milloin vain vitsaili. Joitakin kuita takaperin jälkimmäinen oli ollut hyvin harvinaista, ja olin todella mielissäni siitä, miten paljon rennompi kolli oli seurassani nykyään.
“Minkä minä sille voin, että olen tottunut liikkumaan valoisissa paikoissa toisin kuin sinä? Mahtaa olla rankkaa olla tuollainen pimeässä viihtyvä myyrä, kun persoonallisuuteni loistaa niin kirkkaasti”, kohautin lapojani ilme vakavana.
“Ainoa asia, mikä sinussa loistaa, on egosi, Päivänsäde hyvä”, Kharon maukui, ja käännähdin katsomaan häneen naama järkyttyneeseen ilmeeseen väännettynä ja esittäen syvästi loukkaantunutta.
“Kuinka törkeää! Minun egoni on vaatimattomuuden perikuva”, puuskahdin ja nostin leukaani ylöspäin nenääni nyrpistäen. “Olinhan sentään niin epäitsekäs, kun jäin tänne kylmään ja pimeään ilahduttamaan sinua läsnäolollani.”

//Kharon?
//KP-boosti

Edelliset päivät olivat olleet Kharonin mielestä parhaita pitkään aikaan, kunhan vain kykeni unohtamaan Keijukaisen nyrpeän naaman ja jatkuvan käskyttämisen. Kujakissayhteisö oli lähtenyt matkaan kaksi auringonnousua sitten ja he olivat taivaltaneet metsässä kolme kokonaista päivää. Metsässä liikkuminen oli koko ikänsä metsässä eläneelle Kharonille luontaista ja hän nautti jokaisesta hengenvedosta. Keijukainen oli määrännyt hänet ja muutaman muun yhteisön jäsenen saalistamaan. Päivänsädekin oli tarjoutunut saalistamaan, eikä johtajalla ollut ollut mitään sitä vastaan. Kuten arvata saattoi, Keijukainen oli laatinut tiukan rajan, koska saalistajien oli viimeistään oltava muiden luona.
Kharon oli saanut kiinni oravan ja hän oli päässyt näkemään, kuinka Päivänsäde sai taidokkaasti hiiren kiinni. Sen jälkeen kaksikko kävi pienen leikkimielisen keskustelun, jossa molemmat piikittelivät toisiaan hymyillen. Kharon oli alkanut nauttimaan päivä päivältä enemmän Päivänsäteen seurasta. Naaras oli yksi harvoista, joka oikeasti tuntui ymmärtävän kollia ja tämän ajatuksiaan. Kissat hakivat Kharonin saalistaman oravan, jonka kolli oli kaivanut maahan jonkin matkan päähän.
"Vau, tuohan oikeasti on aika hieno saalis. Tehdäänkö vaihtokaupat?" Päivänsäde kysyi naurahtaen. Kharon pudisteli vakavissaan päätään.
"Jos minä vien tuon ruipelohiiren muiden luokse, Keijukainen ei kyllä ilahdu. Se tuhoaisi lopullisesti metsäkissan maineeni, jos sinä veisit muille mehukkaan, täysikasvuisen oravan ja minä vain tuollaisen hiiren", Kharon yritti pitää vakavan ilmeen kasvoillaan, mutta vähän väliä hymy pääsi livahtamaan hänen kasvoilleen. Kollin puhe oli hieman epäselvää, sillä orava suussa puhuminen oli hieman haastavaa. Päivänsäde naurahti taas ja pyöräytti tummia silmiään.
"Mutta ajattele vähän minun mainettani. Minä sentään olen yhteisön tuleva johtaja", Päivänsäde naukaisi pöyristyneenä.
"Voi voi, opettelisit saalistamaan vähän paremmin", valkoturkkinen kolli virnisti ja kiristi tahtiaan niin, että Päivänsäde jäi jälkeen. Kaksikko juoksi loppumatkan muiden luokse, sillä aika alkoi käydä vähiin. Kharon ei halunnut selvittää, millaisen rangaistuksen Keijukainen oli keksinyt myöhästyjien varalle.

Päivänsäde ja Kharon saapuivat viimeisinä saalistajina muiden luokse. Keijukainen vilkaisi heitä tuima ilme kasvoillaan, mutta ei sanonut mitään. Kaksikko pudotti hiiren ja oravan kasaan, johon muut saalistajat olivat vieneet omat saaliinsa. Tuoresaaliskasa ei ollut järin suuri, mutta kyllä siitä saisi yhteisön ruokittua. Yhteisön jäsenet olivat keräntyneet nälkäisinä tuoresaaliiden ympärille. Kuten tavallisestikin, Keijukainen valikoi itselleen mehukkaimman saaliin - joka nyt sattui olemaan Kharonin orava - ja antoi muille ohjeeksi huolehtia, että jokainen sai syödäkseen edes jotain.
Päivänsäde otti koppia Keijukaisen tokaisusta ja jäi varmistamaan, että kaikki saisivat syödäkseen. Naaras oli tehnyt niin myös kahtena aiempana päivänä. Kharonin mielestä Päivänsäteestä tulisi huomattavasti parempi johtaja yhteisölle kuin nyrpeänaamaisesta Keijukaisesta. Kollista tuntui, että yhteisön nykyinen johtaja oli ollut kaksijalkalasta poistumisen jälkeen tavallistakin huonommalla tuulella. Kyllähän hän yritti välillä olla mukava muille, mutta Kharon huomasi, ettei johtaja viihtynyt lainkaan metsässä.

Kissat olivat saaneet syötyä ja Keijukainen jakoi yövartioon jäävät kissat.
"Kharon ja Leopardi hoitavat ensimmäisen pätkän, Tyrskytiikeri ja Nefiri toisen ja Deimos ja Härmä kolmannen", Keijukainen oli määrännyt. Ajatus yövartiosta ei houkuttanut Kharonia, sillä hän oli hyvin väsynyt raskaan päivän jäljiltä. Kaksijalkalassa ollessa hänen kuntonsa oli selvästi heikentynyt, eikä kolli jaksanut enää vaeltaa aivan yhtä pitkiä pätkiä mitä ennen kaksijalkalaan saapumista. Mutta koska kolli ei halunnut valittaa, hän tyytyi kohtaloonsa ja jäi katsomaan, kuinka väsyneet yhteisön jäsenet hävisivät pieneltä metsäaukiolta suuren pensasrykelmän alle rakennettuun suojaan.
Lopulta pesän ulkopuolella oli enää vain kolme kissaa; Kharon, Leopardi ja Päivänsäde.
"Etkö sinä mene nukkumaan, kultaseni?" Leopardi kysyi lempeällä äänellä Päivänsäteeltä. Naaras pudisteli päätään.
"Ajattelin jäädä pitämään Kharonille seuraa, hän näyttää nukahtavan pystyyn hetkenä minä hyvänsä. Jos tahdot, sinä voit mennä kyllä nukkumaan", Päivänsäde vakuutteli leopardilaikukkaalle naaraalle. Leopardin kasvoille levisi lämmin, kiitollinen hymy.
"Voi, sinä olet niin kiltti. Keijukainen on kasvattanut sinut oikein hienosti", vaaleanruskea naaras hymyili, "minä olen kyllä todella väsynyt, joten taidan tarttua tarjoukseesi. Kiitos, Päivänsäde."
Laikukas naaras katosi pesään muiden perässä, ja nyt Kharon seisoi kaksistaan Päivänsäteen kanssa aukiolla. Pakkanen oli kiristynyt, ja Kharon sai kiittää onneaan, että oli perinyt isänsä paksun ja lämpimän turkin. Päivänsäde sen sijaan omasi lyhyen turkin, jonka hän oli ilmeisesti perinyt Mesitähdeltä.
"Oletpa sinä kiltti, kun tuolla tavalla luovut yöunistasi", Kharon virnisti ja tönäisi vierellään istuvaa kissaa hellästi.
"Tein sen vain muiden turvallisuuden vuoksi. En luota hetkeäkään siihen, että sinä pysyisit hereillä", harmaa naaras naukui ja nosti leukansa pystyyn.
"Ellet huomannut, minun seuranani oli Leopardi. Hän olisi kyllä pitänyt huolen, ettei kukaan lähimaillakaan nuku", Kharon viisasteli. Päivänsäde kohautti lapojaan.
"Myönnä pois, sinä et vain kestä olla erossa minusta!" Kharon tokaisi ja loi lämpimän katseen Päivänsäteeseen. Vaikkei hän tietenkään halunnut myöntää sitä, hän oli aidosti iloinen siitä, että Päivänsäde oli jäänyt valvomaan hänen kanssaan.

//Päivi?

Lähestyin vatsa varvikkoa viistäen pahaa-aavistamatonta lintua. Oli hämärää, eikä eläimestä näkynyt kuin tumma hahmo, joka pomppi aukealla. Työnsin kynteni ulos ja keikutin takapäätäni valmistautuen loikkaamaan. Ponnistin salamannopeasti lintua kohti, mutta siivekäs ehti huomata iskuni juuri ennen kohtalokasta yhteenottoa ja pyrähtää kauemmaksi. Yritin vielä sännätä sen perään, mutta saaliini otti ja lähti, enkä voinut muuta kuin katsella pettyneenä sen lentoa.
Puuskahdin turhautuneena ja nyppäisin tassujeni alla olevaa sammalta kynsilläni. Olin itse ilmoittautunut vapaaehtoiseksi saalistamaan ruokaa muille, mutta se ei ollut vielä tähän mennessä tuottanut tulosta. Vaikka tiesin, ettei Keijukainen rangaitsisi minua saaliitta palaamisesta, minua ei silti huvittanut mennä takaisin täysin tyhjin käpälin. Aikaa oli vielä, joten ehtisin kyllä vielä yrittää saada kiinni jotakin.
Oli matkamme kolmas päivä. Metsässä marssiminen kulutti huomattavasti enemmän voimia kuin kujilla partioiminen, ja kissojen väsymys oli silminnähtävää. Olin salaa kiitollinen siitä, että kuita sitten minä ja Kharon olimme tulleet kaksijalan kaappaamaksi ja joutuneet sen jälkeen taivaltamaan takaisin kotiin metsän halki monen päivän ajan, jolloin oma kestävyyteni ja taitoni olivat karttuneet. Tämä retki olisi varmasti tuntunut paljon kamalammalta ilman sitä koettelemusta pohjalla.
Kuljin eteenpäin niin ajatuksiini uppoutuneena, etten ensin melkein huomannut parin hännänmitan päässä rapistelevaa hiirtä. Pysähdyin kuin seinään sen hajun leijaillessa nenääni ja käänsin hitaasti pääni otuksen suuntaan. Silmäni havaitsivat liikettä varpujen seassa ja antoivat koko kropalleni kehotuksen valmistautua saalistukseen. Laskeuduin vaanimisasentoon nopeasti ja äänettömästi, katse lukittuna heiluviin varpuihin. Sen jälkeen en oikeastaan edes ajatellut, mitä tein, vaan annoin vaistojeni ohjata itseäni: Ponnistin kuin automaatiolla hiirtä kohti, ja pian tunsin, miten sen niska murtui leukojeni lujassa puristuksessa. Pudotin saaliin maahan ja lipaisin suupieliäni tyytyväisenä. Eihän tässä paljon ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään.
"Ei hullumpi suoritus." Käännyin säpsähtäen katsomaan Kharonia, joka tarkkaili minua parin ketunmitan päästä. Kollin silmät kiiluivat hämärässä, ja tämän valkoinen turkki suorastaan hohti tummaa metsämaisemaa vasten.
"No, kaipa voi sanoa, että opin parhaalta", vastasin virnistäen ja nostin hiiren ylös. Tassutin Kharonin luo ja silmäilin tätä arvioivasti. "Etkö sinä ole saanut saalista?" Meistä kahdesta Kharon oli ehdottomasti parempi saalistaja, joten tuntui oudolta, että hän olisi jäänyt ilman saalista.
"Sain minä. Hautasin sen tuonne vähän matkan päähän odottamaan siksi aikaa, että yritän saada napata lisää", hän vastasi ja viittasi hännällään tarkoittamaansa suuntaan. Nyökäytin pienesti päätäni.
"Kannattaa hakea se nyt, sillä meiltä loppuu kohta aika. Keijukainen ei muutenkaan tunnu pitävän sinusta, ja hän varmasti pitää sinusta vielä vähemmän, jos tulet myöhässä", nau'uin hiukan ilkikuriseen sävyyn ja hipaisin entisen klaanikissan poskea hännänpäälläni. "Voin tulla mukaasi, niin sinun ei tarvitse pelätä enempää pimeässä. Tiedänhän minä, millainen pelkuripentu sinä osaat olla."
Kharon tuhahti huvittuneena. "Minäkö muka pelkuripentu? Kuka eilen astui oksan päälle ja säikähti siitä lähtenyttä ääntä?" kolli härnäsi.
"Se olisi voinut sattua kenelle tahansa!" puolustauduin jämäkästi, mutta hymy oli hiipinyt huulilleni.
"Niin, ja kaikista mukana olevista kissoista se sattui juuri sinulle." Kharon virnisti minulle, ja minä tuuppasin häntä leikkisästi lapaan.
Kävelimme Kharonin osoittamaan suuntaan hakemaan hänen sinne hautaamaansa saalista. Sisälläni oli mukava, lämpöinen tunne, kun olin kollin seurassa. Aivan kuin ympärillämme olisi ollut kupla, jonka läpi eivät päässeet muiden puheet tai katseet - oli vain me kaksi.
"No niin, mihin sinä olet piilottanut sen niin sanotun saaliisi, jos sellaista edes on?" puuskahdin hyväntuulisesti, kun pysähdyimme. Kharon katseli ympärilleen hetken, ennen kuin suuntasi erään mättään luo ja ryhtyi kaivamaan.
Kohta hän kääntyi ympäri orava hampaissaan. Irvistin hieman nolona siitä, että itse olin saanut kiinni vain vaivaisen hiiren. "Vau, tuohan oikeasti on aika hieno saalis. Tehdäänkö vaihtokaupat?" ehdotin naurahtaen.

//Kharon?
//KP-boosti

Päivänsäde: 9kp -

Tyrskytiikeri: 4kp -

Kharon: 16kp -

Härmä: 18kp -

Keijukainen: 18kp -

Roska: 27kp! -

Keijukainen oli ilmoittanut, että lähtisimme matkaan kohti klaaneja. Yhteisön tarkoituksena oli päästä klaanien luokse ja tappaa Mesitähti, koska tämä oli joskus kauan sitten lähes tuhonnut koko yhteisön. En oikein tiennyt, mitä mieltä olin koko suunnitelmasta. Kuka jaksoi kantaa kaunaa niin kauan jotakin aivan tuntematonta kissaa kohtaan? Päivänsädekin oli pää viidentenä jalkana menossa tappamaan kissaa, josta oli kuullut vain tarinoita. Noh, minut oli kuin olikin valittu mukaan matkalle, enkä pistänyt sitä lainkaan pahakseni. Pääsisinpä ainakin tutustumaan täysin erilaiseen maailmaan, jonne olimme saapuneet poistuttuamme kaksijalkalasta.
Jo pelkästään liikkuminen oli aivan erilaista metsässä kuin kaksijalkalassa. Täällä ei ollut kaksijalkoja, hirviöitä eikä sen enempää koiriakaan. Ukkospolkujakaan en ollut nähnyt sen jälkeen, kun olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme. Metsän pohja oli pehmeä ja se tuntui aivan eriltä kuin ukkospolkujen kovat pinnat. Siellä täällä tosin lojui teräviä risuja ja pikkukiviä, joiden päälle astuminen tuntui inhottavalta. Olin nopeasti oppinut välttelemään niitä, sillä en halunnut loukata itseäni heti matkan ensimmäisenä päivänä. En ollut ainoana kissana yllättynyt siitä, että Keijukainen oli ottanut Sulkavirran ja Ruskalinnun mukaamme. Kenties johtajalla oli jotakin suunnitteilla kaksikon varalle, sillä he olivat iso riski, jos he pääsisivät karkuun klaanien luona. Koko suunnitelma olisi mennyttä, jos kaksikko kävisi paljastamassa sen Mesitähdelle, jonka ystävä Ruskalintu kuulemma oli.
“Pysähdytään tähän”, Keijukainen naukui joukon edestä isoon ääneen, ja käskystä koko poppoo pysähtyi kuin seinään.
Aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut huippunsa ja metsässä alkoi hiljalleen hämärtää. Minun jalkojani särki, koska en ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa kerralla, saati sitten tällaisessa ympäristössä. Liikkuminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin kaksijalkalan kujilla.
Olimme keskellä metsää, enkä oikein osannut sanoa ympäristöstä mitään syytä, miksi Keijukainen oli päättänyt pysähtyä juuri tähän. Kaikkialla näytti aivan samalta; alastomat puut tönöttivät vieri vieren ja siellä täällä oli varpuja, pensaita ja muuta aluskasvillisuutta. Kenties johtaja itsekin oli niin väsynyt, ettei vain jaksanut enää tarpoa täällä kylmässä viimassa keskellä ei mitään.
“Osa porukasta saa lähteä saalistamaan, ja loput jäävät kasaamaan meille suojaa, jossa nukumme tämän yön”, Keijukainen kertoi ja silmäili kohtuullisen kokoista kissaporukkaa mietteliäänä. Yritin siirtyä vierelläni seisovan Tyrskytiikerin taakse, jotta olisin mahdollisimman huomaamaton. En olisi pistänyt pahaksi, jos Keijukainen unohtaisi minut ja jättäisi minut ilman tehtävää. Voisin lähteä pienelle tutkimusretkelle metsään ja palatessani kukaan ei varmasti edes tajuaisi, että olin ollut poissa.
“Tyrskytiikeri, Järkäleloikka, Kharon, Deimos ja Nefiri hoitavat saalistamisen. Loput jäävät tänne ja alkavat urakoida suojan kanssa. Minä ja Päivänsäde valvomme tänne jäävien työtä. Saalistajat, palatkaa ennen pimeää takaisin. Jos myöhästytte, saatte rangaistuksen”, Keijukainen naukaisi terävällä äänellä. No, ainakaan en joutunut saalistamaan, ajattelin mielessäni. Toisaalta, eipä minusta olisi siinä hommassa ollut apua. Olin kaksijalkalassa saanut joskus rotan jos toisenkin kiinni, mutta metsässä saalistaminen oli minulle täysin uusi juttu. Saalistajat katosivat nopeasti metsän siimekseen, kun me muut jäimme seisoskelemaan aloillemme. Ensimmäisenä uurtamaan alkoivat yllätyksekseni Sulkavirta ja Ruskalintu.
“Voisimme asettua tuonne kuusen oksien alle nukkumaan. Voimme suojata sitä hieman risuilla ja lehdillä ympäriltä, jotta puhuri ei pääse palelluttamaan meitä”, Sulkavirta naukaisi rauhallisella äänellä ja viittoi katseellaan jonkin matkan päässä nököttäviä kuusia. Keijukaisella tai Päivänsäteellä, eikä sen koommin muillakaan tuntunut olevan mitään raidallisen naaraan ehdotusta vastaan. Sulkavirta vaikutti siltä, että hän todella tiesi mitä teki. Hänestä kyllä huomasi, että kissa oli kokenut metsäkissa, toisin kuin moni muu yhteisön jäsen. Epäonnekseni harmaanruskean kissan katse pysähtyi juuri minuun. Hänen ilmeensä oli melko neutraali, eikä hänen äänessäänkään ollut lainkaan negatiivista sävyä:
“Roska, sinä voisit tulla minun ja avukeni etsimään sammalia. En usko, että saan poistua muiden näköpiiristä ilman yhteisön virallista jäsentä.” Inhosin sitä, miten myös muiden katseet kääntyivät minun mustaan turkkiini. En halunnut aiheuttaa mitään kohtausta, joten nyökkäsin vain nopeasti. Todellisuudessa minua ei kiinnostanut pätkääkään pesän rakentaminen tai sammalien etsiminen. En ollut edes varma, miksi me etsimme niitä, mutta kaipa se selviäisi minulle ajan kanssa. Lähdin kevein askelin Sulkavirran perässä kauemmas muista, jotka jäivät kaivelemaan metsän pohjalta risuja ja lehtiä suojaamaan kuusten alusta.
“Onpa mukavaa olla taas metsässä. Kaksijalkalat ovat viehättäviä, mutta kyllä metsä vie ehdottomasti voiton!” Sulkavirta naukaisi reippaasti ja vilkaisi minua. Kohautin lapojani, sillä en tiennyt mitä siihen olisi pitänyt vastata. Minä pidin kaksijalkalasta. Toki metsä vaikutti mielenkiintoiselta ja tutustuin siihen mielelläni, mutta se tuntui paljon turvattomammalta kuin kaksijalkala.
“Oletko sinä aiemmin käynyt metsässä?” Sulkavirta ei luovuttanut, vaan yritti selvästi viritellä jonkinlaista keskustelua.
“En”, vastasin pikaisesti ja käänsin katseeni pois raidallisesta naaraasta. Olisin kovasti halunnut tietää enemmän metsässä elämisestä ja kaikesta, mitä Sulkavirta oli elämänsä varrella kokenut, mutta ajatus kyselemisestä sai minut ahdistumaan. En halunnut olla kissa, joka uteli kaikkea kaikelta. Sellaiset jäivät helposti muiden mieleen, mutta minä olin mieluiten huomaamaton. Sillä tavalla pysyisin parhaiten turvassa.
“No niin”, Sulkavirta naukui, kun saavuimme vihreän sammalmättään luokse, “kerätään tästä sammalta niin paljon kuin saamme, ja viedään ne muiden luokse. Minä opetan sinulle, kuinka se tehdään.”

Olimme saaneet kerättyä ihan kivasti sammalta, ja palasimme sitten muiden luokse kantaen sitä niin paljon kuin vain pystyimme. Jouduimme tekemään kaiken kaikkiaan muutaman reissun, ennen kuin sammalia oli Sulkavirran mukaan tarpeeksi. Kun vietin aikaa Sulkavirran kanssa, hän kertoili ohimennen itsesään, eikä minun tarvinnut edes kysyä! Entinen kuolonklaanilainen opetti, kuinka sammalista tehtiin vuoteita. Samalla hän selitti, miten klaanissa he olivat pentuina tehneet sammalista pieniä palloja ja pelanneet niillä jonkinlaista peliä nimeltä sammalpallo. Vastailin lähinnä vain nyökäten, mutta vaiteliaisuuteni ei näyttänyt haittaavan Sulkavirtaa, kun hän huomasi minun kuuntelevan tarkkaavaisesti. Hän kertoi minulle veljestään ja siskostaan, jotka elivät kuulemma vielä Kuolonklaanissa. Toisin kuin minä, Sulkavirta vaikutti olevan hyvin läheinen pentuetovereidensa kanssa ja suruissaan siitä, että oli jättänyt heidät ja lähtenyt matkalleen. Minä olin vain iloinen siitä, että sisaristani vain yksi oli lähtenyt riesakseni matkalle kohti klaaneja.
Kun vuoteet oli tehty, muutkin alkoivat olla valmiita. Kuusten oksien alle oli rakennettu pienet muurit oksista, risuista ja lehdistä, jotta kylmä tuuli ei pääsisi sisään. Yhteen kohtaan oli jätetty pieni sisäänkäynti, josta mahtui kerrallaan yksi kissa ulos ja sisään.
Aurinko oli laskenut, ja näköjään myös saalistajat olivat palanneet saalistusreissultaan. Sulkavirta näytti kyllästyvän seuraani ja hän kipitti takaisin Ruskalinnun luokse. Minua ei haitannut jäädä yksin. Kissat kerääntyivät saalistajien luokse ja katselivat kuolleita pikkueläimiä, jotka oli kasattu maahan lähelle kuusia. Keijukainen asteli röyhkeästi kissajoukon läpi saaliiden luokse ja valikoi itselleen hiiren.
“Huolehtikaa, että kaikki saavat syödyksi”, naaras tokaisi ja siirtyi kauemmas syömään omaa ruokaansa. Päivänsäde asettui saaliskasan eteen ja silmäili sen ympärillä norkoilevia kissoja.
“Näyttäisi siltä, että nämä riittävät juuri ja juuri meille kaikille”, naaras tokaisi ja alkoi jakamaan saaliita muille. Jotkut joutuivat jakamaan saaliinsa, ja epäonnekseni minä olin yksi heistä. Päivänsäde laski minun eteeni oravan ja sanoi, että saisin jakaa sen Hyökyaallon kanssa. Vilkaisin inhoten veljeäni, joka tallusteli jo minua kohti. Sanaakaan sanomatta haukkasin ensimmäisen palan oravasta. Suuni täyttyi sen karvoista, joten syljin ne inhoten ulos. Olin pari kertaa aiemmin syönyt kuollutta eläintä, eikä minulla ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa niistä. Ainoa epämiellyttävä kohta eläimissä oli karva. Täytyi nähdä pieni työ, että pääsi maistamaan mehukasta lihaa.

En pitänyt siitä, että Hyökyaalto yritti aloittaa keskustelua kanssani syödessämme. Hän kyseli, miten olin viihtynyt metsässä, ja yritin vastata mahdollisimman lyhyesti:
“Ei valittamista.”
Kolli yritti jatkaa keskustelua puhumalla siitä, että haluaisi opetella saalistamaan, mutta en vaivautunut vastaamaan mitään. Onnekseni orava oli nopeasti kaluttu, ja pääsin siirtymään hyvän etäisyyden päähän veljestäni. Keijukainen määräsi yöksi kissoja vartioon niin, että kaksi kissaa vartioivat kerralla ja yö jaettiin kolmeen osaan. Olin iloinen, kun naaras ei passittanut minua yövartioon. Minua vähän kauhistutti, miten yö tulisi menemään. En ollut koskaan nukkunut muualla kuin vanhassa kaksijalanpesässämme, ja metsässä tuntui nyt jo olevan hyytävän kylmä. Kuusien alle nukkuisimme tiiviisti toistemme lähellä, ja sekin ahdisti minua. Olisin halunnut oman tilani ja pysytellä mahdollisimman kaukana muista.

Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä, kun Päivänsäde oli alkanut selvittelemään muutamien Kujakissojen taitoja selviytyä metsässä. Olin huomannut hänen ottaneen Kharonin mukaansa, kun naaras oli poistunut metsään pari kertaa arvioimiensa kissojen kanssa. Se, miten laikukas kolli oli koko ajan kiinni tyttäressäni, sai minussa aikaan epämiellyttävän olon. Hännänpääni nyki aina, kun näin Kharonin ja Päivänsäteen keskustelevan yläkerrassa ennen nukkumaanmenoa. En pitänyt siitä, että Päivänsäde viihtyi Kharonin kaltaisen kissan seurassa. Olihan valkoturkkinen kolli sentään entinen eloklaanilainen ja yhteisöön saavuttua hän oli valehdellut meille nimensäkin. Mistä minä saatoin tietää, mitä muuta hän oli valehdellut?
Istuskelin yläkerrassa ja katselin nukkuvaa Päivänsädettä. Olin tarkoituksellisesti määrännyt Kharonin aamun kujapartioon, sillä halusin hetken kahdenkeskistä aikaa kasvattini kanssa. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet siivilöityivät ikkunoita peittävien levyjen välistä sisään pesään. Ilma oli viilennyt niin, että myös pesässä alkoi olla kylmä öisin. Meidän olisi lähdettävä matkaan mahdollisimman pian ja jätettävä rakas kaksijalkala taaksemme.
Nousin ylös ja kävelin kohti sikeästi nukkuvaa Päivänsädettä. Naaraan kylki kohoili hitaasti tämän nukkuessa, ja kissa näytti kaikin puolin levolliselta. Ellen olisi tiennyt, en olisi arvannut hänen olevan kissa, joka on kasvatettu tappajaksi. Kosketin kuonollani Päivänsäteen lapaa, ja naaras räväytti silmänsä auki kääntäen nopeasti päänsä minuun päin. Tunnistaessaan minut, perijättäreni ilme muuttui rauhalliseksi.
"Mitä nyt?" hän kysyi unisena, kierähtäen kyljeltään selälleen. Naaras paljasti pelotta vatsansa, ojensi käpälänsä venytykseen ja haukotteli.
"Joko olet selvittänyt, miten Rubiini, Härmä, Pähkinä ja Nefiri pärjäävät metsässä?" kysyin vakavailmeisenä. Päivänsäde käännähti vatsalleen ja kampesi itsensä istumaan.
"Olen, heistä jokainen pärjää ihan hyvin. Uskon, että heistä ainakin melkein jokainen osaa itse saalistaa omat ruokansa matkan aikana", Päivänsäde selitti rauhallisesti, "ja heidän taistelutaitonsakin ovat ainakin kohtalaiset. Me ehdimme matkan aikana opettaa heille jotakin, jos on tarve." Nyökkäsin tyytyväisenä.
"Ilmoitan muille, että lähdemme kahden auringonnousun kuluttua, heti auringon noustua liikkeelle", tokaisin ilmeettömänä. Minua jännitti. Kuten arvata saattaa, suurin syy jännitykselle oli rakkaan kaksijalkalani jättäminen. Olisin tehnyt mitä vain, että matka klaanien luokse olisi voitu käydä kaksijalkaloiden kautta. Olisin mielelläni pysynyt mahdollisimman kaukana metsistä.

Kaksi auringonnousua kuluivat aivan liian nopeasti. Olin käyttänyt viimeiset päiväni kaksijalkalassa nauttimalla kaikesta siitä, mitä täällä oli. Olin kierrellyt tuttuja kujia ja seuraillut kaksijalkalan tapahtumia. Painoin muistiini kaikki kaksijalkalan tuoksut ja äänet, jotta voisin muistella niitä matkan aikana.
Seisoin uloskäynnin edessä tehden kaikkeni, jotta hermostukseni ei näkyisi ulospäin. Päivänsäde istui vierelläni ja huomasin tyttäreni vilkaisevan minua. Pidin kuitenkin visusti katseeni kissoissa, jotka valmistautuivat lähtöön hyvästelemällä kaksijalkalaan jäävät kissat.
"Emme halua herättää kujilla kaksijalkojen huomiota, joten poistumme kaksijalkalasta kahdessa porukassa. Ensimmäistä johdan minä, ja mukaani tulevat Tyrskytiikeri, Deimos, Härmä, Ruskalintu, Rubiini, Roska ja Hyökyaalto. Loput lähtevät Päivänsäteen mukaan", kerroin rauhallisesti, mutta niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat minut. Olimme sopineet tästä Päivänsäteen kanssa. Kulkisimme hieman eri reittejä, mutta lopulta päätyisimme samaa tietä ulos kaksijalkalasta ja kohtaisimme metsään saavuttuamme.
Lähtevät yhteisön jäsenet asettuivat kahteen joukkoon ja aloimme toden teolla valmistautua lähtöä varten.

Metsä häämötti edessämme. Aurinko oli jo noussut ja sää oli meidän puolellamme, kun tänään taivas oli pilvetön. Pysähdyin kaksijalkalan reunamille ja käänsin katseeni taaksepäin. Kaksijalkalan kiviset pesät kohosivat kaukaisuudessa korkealle ja kurottelivat taivaita. Ukkospoluilla mylvivien hirviöiden äänet kantautuivat selkeästi tänne saakka, ja kaksijalkalanpesien pihoilla räksyttävät koirat olivat selvästi haistaneet meidät. Ne olivat alkaneet haukkumaan heti, kun olimme ohittaneet aidatut pihat. Haikein mielin astelin eteenpäin kohti metsää. Tiesin, että tulisin ikävöimään kaksijalkalaa enemmän kuin aiemmin.
Mielessäni hyvästelin kaksijalkalan pesät, ukkospolut, kaksijalat, hirviöt ja aivan kaiken. Painoin tarkasti mieleeni näyn kaksijalkalasta. Mäihän kuolema oli saanut minut tajuamaan, etten ollut kuolematon. Tämä matka saattaisi koitua kohtalokseni, jolloin en enää ikinä näkisi rakasta kaksijalkalaani, kulkisi sen kujilla tai haistaisi sen tuoksuja. Pieni pelko kaihersi mieltäni, mutta sysäsin sen sivuun. Tärkeintä olisi, että tavoitteemme tulisi suoritetuksi ja Mesitähti olisi tämän reissun jälkeen vainaa. Sama se mitä minulle kävisi, kunhan Päivänsäde selviäisi hengissä ja voisi jatkaa yhteisön rakentamista entistä paremmaksi.
Huomasin tyttäreni ja tämän perässä kulkevan kissajoukon joidenkin ketunmittojen päässä meistä. He olivat saapuneet metsään aiemmin, ja kissat värjöttelivät nyt puiden lomassa ja silmäilivät ympärilleen avautuvaa metsää. Osa kissoista oli elänyt koko ikänsä kaksijalkalan turvassa, osa oli varttunut metsissä, mutta kissat eivät olleet kaksijalkalaan saapumisensa jälkeen saaneet luvatta poistua metsään.
Minä en ollut mielissäni, mutta pidin pääni kylmänä. Vain minä, Tyrskytiikeri ja Leopardi tiesimme nopeimman reitin klaanikissojen luokse, joten minä otin joukon johdon. Muuten olisin antanut Päivänsäteen johtaa meitä, mutta naaras oli ollut liian pieni saavuttuaan kaksijalkalaan, että voisi muistaa reitin. Toki myös muutama muu kissa olivat kulkeneet matkan, mutta kuulemani mukaan he olivat kierrelleet useita kuita ennen kuin olivat saapuneet Kujakissayhteisöön. He eivät siis tosiaankaan saisi johtaa meitä, sillä minähän en metsässä viipyilisi pidempään kuin oli tarve.
"Lähdetään. Jatkamme matkaa aina auringonlaskuun saakka, jonka jälkeen pysähdymme saalistamaan ja lepäämään. Lepäämme yön, ja nousemme taas auringon kanssa yhtä aikaa", kerroin kovaan ääneen kaikille, kun olimme myös minun joukkoni kanssa päässeet muiden luokse, "minulle on sama se, missä järjestyksessä te kuljette, mutta kaikki valvotut kulkevat minun perässäni ja muiden kissojen keskellä. Vaikka pääsittekin mukaan, me emme edelleenkään luota teihin. Jos yritätte jotain, matkanne päättyy lyhyeen ja menetätte henkenne."

//matkalaiset?

Kharon nyökäytti pienesti päätään ja antoi ohjat taas Päivänsäteelle. Tummanharmaa naaras oli Keijukaisen seuraaja, joten hänen tuli osata ohjata ja käskyttää muita kissoja. Se ei näyttänyt olevan Päivänsäteelle mikään ongelma, harmaalta naaraalta muiden käskyttäminen sujui kuin luonnostaan. Kharon seurasi sivusta, kuinka Päivänsäde ohjeisti kahta muuta kissaa. Naaras laittoi heidät ensin taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelu oli aluksi tasainen, mutta kiitos ketteryytensä ja nopeutensa, Rubiini vei kuitenkin voiton nipin napin. Seuraavaksi Päivänsäde käski Kharonin taistella Härmää vastaan, kun naaras itse taistelisi Rubiinia vastaan. Kharon ei ollut innoissaan, koska taistelu ei ollut hänen ykköslajinsa.
Ja kuten entinen eloklaanilainen olikin arvellut, Härmä oli voittanut hänet varsin nopeasti. Häviäminen sai Kharonin taas pahalle tuulelle. Hän mulkaisi Härmää inhoten ja kääntyi sitten katsomaan yhä toisiaan vastaan taistelevia Rubiinia ja Päivänsädettä. Ja tietysti Päivänsäde meni ja voitti taistelun, niinhän hän aina teki. Kharon tunsi olevansa maailman surkein taistelija. Jos Päivänsäde pyytäisi häntä taistelemaan Rubiiniakin vastaan, kolli ei varmasti suostuisi. Hän ei halunnut hävitä enää kertaakaan.
"Eiköhän tämä riitä", Päivänsäde sanoi ja nousi pois maassa makaavan Rubiinin päältä, "palataan takaisin kaksijalkalaan."
Kharon ei sanonut mitään, vaan lähti kävelemään pahantuulisena kohti kaksijalkalan rajaa. Hän kuuli askeleita takaansa, muttei kääntynyt katsomaan taaksepäin. Kollia ärsytti kovasti ja hän oli niin häpeissään. Miksei hän ollut saanut taistella Rubiinia vastaan? Nuorempi naaras olisi varmasti ollut helpompi vastus..
"No, mikä sinulle tuli?" Päivänsäde ravasi kollin vierelle ja katsoi tätä kysyvästi. Kharon mulkaisi tummaa naarasta, mutta käänsi nopeasti tuiman katseensa taas eteenpäin.
"Mitä se sinua liikuttaa?" kolli ärähti vilkaisematta naaraan suuntaan. Kollin onneksi Päivänsäde vaikeni, eikä puhunut loppumatkalla enää mitään.

Pesälle päästyään, Kharon oli vähällä mennä vanhalle vuoteelleen, mutta muisti sitten muuttaneensa yläkertaan. Juuri nyt se oli paikka, jonne hän olisi viimeisimpänä halunnut mennä. Kolli mulkaisi Päivänsäteen suuntaan. Naaras oli jäänyt istuskelemaan Härmän ja Rubiinin kanssa pesän sisäänkäynnille, joten Kharon otti ja käveli portaikkoa pitkin ylös. Hän toivoi saavansa omaa rauhaa, jotta voisi inhota itseään hetken aivan yksin.
Kharon paineli omalle vuoteelleen ja asettui makaamaan. Hänen onnekseen yläkerta oli tyhjillään, joten kolli sai toivomaansa omaa rauhaa. Ennen kuin Kharon ehti edes huomata, hän oli jo vaipunut uneen.

"Herätys", kuiskaus sai kollin raottamaan väsyneitä silmiään. Kun hän tunnisti edessään seisovan Päivänsäteen, väsy katosi saman tien. Kolli kampesi itsensä hitaasti pystyyn ja kohtasi tumman naaraan siniset silmät.
"Oletko jo paremmalla tuulella? Toin sinulle ruokaa", Päivänsäde tokaisi ja työnsi luisevan hiiren lähemmäs Kharonia. Kolli katashti hiirtä ja siirsi sitten katseensa Päivänsäteeseen. Entinen eloklaanilainen yllättyi taas kerran siitä, miten Päivänsäde kohteli häntä. Hän oli hyvillään siitä, ettei Päivänsäde enää vääntänyt kynsiä haavassa ja suhtautui kollin äkillisiin mielen oikkuihin niin rennosti. Se oli juuri oikea tapa käsitellä kollia, jonka kasvoille piirtyi hento hymynkaltainen, kiitollinen ilme. Hän nyökäytti pienesti päätään ja katsoi Päivänsädettä suoraan silmiin:
"En olisi halunnut hävitä Härmälle." Aluksi Päivänsäteen ilme oli vaikeasti tulkittava, mutta sitten se muuttui myötätuntoiseksi. Naaras väläytti kollille pienen, ystävällisen hymyn.
"Eikös se ole vain hyvä, että yhteisöstä löytyy sinua parempia taistelijoita? Onpahan ainakin paremmat mahdollisuudet voittaa taistelu metsäkissoja vastaan" , tummanharmaa naaraskissa huomautti. Se ei juurikaan helpottanut Kharonin itseinhoa, mutta kolli ymmärsi kyllä Päivänsäteen pointin. Yhteisön kannalta oli hyvä, että joukossa oli parempia taistelijoita, eikä vain Kharonin kaltaisia keskiverto taistelijoita.. Kharon kohautti lapojaan.
"Niin kai."

Härmä pärjäsi odottamaani paremmin tehtävässä, jonka olimme hänelle ja Rubiinille antaneet. Kolli liikkui metsässä varsin tottuneen oloisesti, ja pienestä kompuroinnista huolimatta hän onnistui saamaan oravan kiinni.
"No, pääsinkö läpi?" Härmä kysyi virnistäen, johon minä virnistin takaisin.
"Kirkkaasti. Tämä ei ole selvästikään ensimmäinen kertasi metsässä." Epäilin, että kolli saattoi olla jopa taitavampi kuin minä, mitä tuli metsässä selviytymiseen. Olin itse kujien kasvatti, kun taas Härmä vaikutti siltä, että hän oli varttunut luonnon ympäröimänä.
Ilmeisesti myös Rubiini oli läpäissyt testin, sillä nämä tassuttivat jo Kharonin kanssa meitä kohti punasilmäinen naaras myyrää kantaen. Kharon nyökäytti minulle hyväksyvästi päätään, ja pieni, tyytyväinen virne nousi naamalleni - rakastin sitä tunnetta, kun asiat sujuivat haluamallani tavalla.
Kutsuin Kharonin jälleen vähän sivummaksi testattavista raportoidakseni tälle Härmän suoriutumisesta. "Härmä pärjäsi hyvin. Hän on selvästi tottunut liikkumaan metsässä", nau'uin laikukkaalle kollille huiskien innostuneesti ilmaa hännälläni. "Miten Rubiinilla sujui?"
"Hän onnistui saamaan myyrän kiinni pienistä vaikeuksista huolimatta. Sanoisin hänen olevan kehityskelpoinen", Kharon murahti ja vilkaisi vaivihkaa kaksikkoon päin, jotka odottivat tuomiotamme vähän matkan päässä.
"Testaammeko vielä heidän taistelutaitojaan?" kysyin sitten. Meillä olisi kyllä aikaa harjoitella taistelemisesta matkan aikanakin, mutta ei kai ollut pahasta katsoa, mitä kumpikin osasi tässä vaiheessa.

//Kharon?

Metsä oli äänetön, jos jätti huomiotta silloin tällöin kukkuvan käen ja lehtien kahinan ylhäällä latvustossa. Pentu kun oli, Härmä otti tämän rauhallisuuden itsestäänselvyytenä, eikä osannut arvostaa sitä; sen sijaan, että hän olisi nukkunut, hän piti jääräpäisesti raskaat silmäluomensa auki odottaen kärsimättömänä - ja nälkäisenä - emoaan.
Hänen emonsa oli lähtenyt aikaisin aamulla metsästämään. Vaikka Härmä kuinka oli kerjännyt tätä ottamaan hänetkin mukaan, ei emo ollut suostunut. Hän oli vain pudistanut päätään ja vakuutellut lempeällä äänellään, että Härmäkin saisi saalistaa sitten kun hän olisi tarpeeksi vanha.
"Ruoan etsiminen ei ole pennun tehtävä", Härmän emo oli sanonut ja koskettanut hellästi kuonollaan harmaan pennun päälakea. "Sinun tehtäväsi on vain leikkiä ja nauttia elämästä."
Härmä ei olisi halunnut totella emoaan, mutta vielä vähemmän hän halusi pahoittaa tämän mielen. Hän ei siis ollut lähtenyt emon perään kun tämä oli astellut tiehensä. Eikä silloinkaan, kun aurinko oli jo noussut huippuunsa eikä emosta ollut vieläkään kuulunut mitään. Vasta auringon laskiessa Härmä nousi paikaltaan huolesta sekaisin.
Harmaa pentu ei pienine jalkoineen kyennyt liikkumaan kovinkaan nopeasti, joten emon löytymisessä kesti aikansa, vaikka tämä ei lopulta kovin kaukaa löytynytkään. Kun Härmä viimein tunnisti emonsa vaalean turkin, hän jähmettyi niille sijoilleen silmät suurina. Emo makasi maassa liikkumattomana, hänen silmissään lasittunut katse ja kaulansa tummanpunainen verestä. Härmä kuuli sydämensä jyskeen korvissaan kun hän asteli jännittyneenä lähemmäs. Yhtäkkiä emon katse tuntui tarkentuvan ja Härmä säpsähti hiukan, vaikka pieni toivon kipinä heräsikin hänen sisällään.
"Härmä, kostathan tappajalleni?" emo kysyi, kun verta alkoi vuotaa hänen silmistään. "Kostathan? Härmä, lupaa että kostat."
Metsä tuntui synkistyvän hänen ympärillään, kun Härmä katsoi kauhistuneena emoaan. Hänen kauniita kasvojaan vääristi hullu, vauhko ilme, eikä verenvuoto näyttänyt tyrehtyvän. Hätääntyneenä pentu painoi pienillä tassuillaan emonsa kaulaa yrittäen lopettaa veren pulppuamisen, mutta pian koko maa oli värjäytynyt punaiseksi heidän allaan.
"Härmä kiltti, kostathan minun kuolemani?"

Härmän silmät revähtivät auki. Hän huohotti hetken paikoillaan vilkuillen vauhkona ympärilleen, ennen kuin huomasi olevansa tutussa kujakissayhteisön pesässä. Hän antoi hengityksensä ja sydämensä sykkeen tasaantua, mutta painajaisen pelottavat kuvat eivät noin vain kadonneet hänen mielestään.
Ainakin hän oli lähempänä tavoitettaan kuin koskaan ennen. Pian hän pääsisi klaanien luo, ja Härmä aikoi tehdä kaikkensa löytääkseen heidän joukostaan hänen emonsa tappajan. Kaikki muu oli yhdentekevää; nämä kujakissat eivät merkinneet hänelle mitään.
Härmä nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Onnekseen hän huomasi aamun valkenevan; kelmeä aurinko loisti pesän ikkunoiden takaa luoden vaaleita kuvioita tomuiselle lattialle. Ainakin hänen ei tarvitsisi yrittää nukkua painajaisensa jälkeen.
Härmä oli juuri sukimassa turkkiaan ojennukseen - se oli kummallisen sotkussa, kenties hän oli kieriskellyt unissaan - kun Päivänsäde asteli hänen luokseen. Naaras ilmoitti, että hänen oli lähdettävä tämän ja Kharonin kanssa metsään. Ilmeisesti kaksikko halusi testata hänen taitojaan. Uloskäynnille astellessaan harmaa kolli huomasi jonkun muunkin lähtevän mukaan. Valkoinen naaras vilkaisi häntä kummallisilla punaisilla silmillään, ja Härmä nyökkäsi tervehdykseksi. Hän oli kyllä nähnyt kissan aiemminkin, mutta ei ollut viitsinyt opetella hänen nimeään.
He eivät joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Kharon ja Päivänsäde saapuivat paikalle pesän yläkerrasta. Härmä loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn, vaikka painajainen yhä kalvoi hänen mieltään. Hän työnsi päättäväisesti emonsa ruumiin mielensä perukoille keskittyäkseen tulevaan koitokseen.
Päivänsäde johdatti joukkion metsään. Härmä tuntui terästyvän, kun puiden rivistöt lähestyivät: hän oli ikävöinyt metsää enemmän kuin oli ymmärtänytkään. Maaperä vaihtui kaksijalkalan kovasta pinnasta kosteisiin sammalmättäisiin samalla, kun hirviöiden ja jätteiden katku jäi taakse ja ilma muuttui kosteaksi ja raikkaaksi. Härmä hengitti syvään nauttien metsän tutuista tuoksuista: suopursusta, mutaisesta maasta ja pihkasta. Häntä ei tosiaan ollut luotu kaksijalkalaan.
Samalla metsä toi hänen mieleensä Kanervan. Hän ei ollut kuullut kenenkään kujakissayhteisössä mainitsevan mitään iäkkäästä naaraasta, joten Härmän mentori tuskin kulki näillä seuduilla. Turhautuneena hän joutui myöntämään itselleen, että oli alusta alkaen lähtenyt aivan väärään suuntaan.
Päivänsäde ilmoitti pian, että Härmän ja toisen kissan, jonka nimen kolli nyt tiesi olevan Rubiini, tulisi näyttää taitonsa metsästäjinä. Härmä huokaisi syvään, mutta nyökkäsi sitten hymyillen ärtymystään peitellen. Hän ei ollut kummoinenkaan saalistaja, vaikka omistikin hyvän hajuaistin. Vaikka Härmä osasi olla kärsivällinen saalista vaaniessaan, hän ei ollut koskaan osannut liikkua tarpeeksi hiljaa. Toisinaan hän oli myös aivan liian kärsivällinen, ja oikea hetki hyökätä lipsahti hänen käpälistään. Hän toivoi hartaasti, että pääsisi mukaan klaanien luo kehnoista taidoistaan huolimatta.
Härmä lähti pian seuraamaan hajujälkeä Päivänsäde kintereillään. Sentään hän löytäisi saaliin helposti - eri asia sitten, kuinka helposti hän saisi sen kiinni. Oravan tuoksu oli vahva ja Härmä päätteli, ettei se ollut kaukana. Kun tuoksu voimistui, harmaa kolli pudottautui vaanimiasentoon ja lähti hipsimään hajun suuntaan. Hän näki erään pensaan takana punertavan turkin vilahduksen ja pidätti hengitystään, jotta ei säikäyttäisi oravaa tiehensä. Kun Härmä oli varma, että otuksen huomio oli muualla, hän hiipi hiljaa sen taakse. Orava ehti huomata hänet ennen kuin Härmä hyökkäsi, mutta kolli oli päässyt liian lähelle. Eläimen pakoyrityksistä huolimatta Härmä sai tassullaan kahmaistua oravan luokseen.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen tiputtaen oravan maahan eteensä. Suoritus olisi voinut olla sujuvampi, mutta ainakin lopputulos oli tyydyttävä.
“No, pääsinkö läpi?” Härmä kysyi vitsaillen ja virnisti Päivänsäteelle.

//Päivi tai Kharon?

Kharon silmäili mietteliäänä kahta kissaa, jotka he olivat ottaneet mukaansa metsään selvittääkseen heidän kykyjään. Päivänsäde oli oikeassa; lähtijöiden oli tärkeintä osata liikkua ja saalistaa metsässä. Niitä taitoja olisi siis kaiketi järkevin testata ensiksi, ja jos aikaa riittäisi, myös heidän taistelutaitonsa olisi ihan hyvä tarkastaa.
"Niin", Kharon tokaisi ja vilkaisi Päivänsädettä, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kahteen hänelle tuntemattomaan kissaan, "minä en ainakaan luota heitä yksin metsään. Taitaa olla parasta, että laitamme heidät saalistamaan ja seuraamme heitä etäämmältä?" Kolli vilkaisi taas tummaa naarasta mietteliäänä ennen kuin palautti katseensa takaisin Härmään ja Rubiiniin. Sivusilmällään Kharon näki, kuinka Päivänsäde nyökytteli päätään.
"Seuraa sinä Rubiinia, niin minä hoitelen Härmän", Päivänsäde sanoi antamatta Kharonille vaihtoehtoa valittaa. Ennen kuin laikukas kolli ehti vastata mitään, Päivänsäde lähti jo häntä pystyssä takaisin kahden testattavan kissan luokse. Tummanharmaa naaras pysähtyi parin kissanmitan päähän Rubiinista ja Härmästä ja istui alas. Kharon seurasi naarasta hänen vanavedessään ja pysähtyi hänen taakseen.
"Saatte ensiksi näyttää, miten osaatte saalistaa metsässä", Päivänsäde selosti terävällä äänellä toisille, "ja koska tahdomme nähdä kykynne, ette saa saalistaa yksin, mutta älkää meistä välittäkö. Minä seuraan Härmää ja Kharon Rubiinia. Onko kysyttävää?"

//Härmä, Rubiini tai Päivi?

Sulkavirran kysymys oli kieltämättä hiukan yllättävä. En tiennyt, mistä moinen ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, mutta en ottanut pahakseni aihevalintaa.
"Kyllä minä uskon", vastasin naaraalle ja kohotin katseeni hetkeksi taivaalle, joka oli juuri nyt pilvessä. Ainoat tähtiä etäisesti muistuttavat valot olivat ne, jotka valaisivat kaksijalkalan kujia iltaisin. "Minulla oli sisko, Lainepentu. Hän kuoli kuitenkin hyvin nuorena, mutta halusin uskoa, että hän ei olisi ikuisesti poissa."
Mieleeni nousi kuva Kuutamolaineesta, joka oli vastikään saanut soturinimensä sekä selville sen, kuka todellisuudessa olin. En ollut nähnyt häntä unissani sen koommin. Olin kuitenkin varma, että Tähtiklaanilla oli jonkinlainen osuus asiaan - miksi Lainepentua muistuttava nuorempi siskoni olisi muuten ilmestynyt minulle unissani? Sen täytyi olla jokin merkki, vaikka en keksinytkään, mitä hyötyä siitä oli minulle, sillä Kuutamolaine vihasi minua joka tapauksessa nyt, kun tiesi totuuden.
"En tosin ole varma, onko minulle suotu paikkaa siellä, minne hän on päässyt", hymähdin hieman surumielisesti. "Tiedän tehneeni pahoja asioita, mutta minulla oli syyni toimia niin."
Katsahdin taas Sulkavirtaan, joka kuunteli minua hiljaa. Naaras tuli Kuolonklaanista, jossa Tähtiklaanista tuskin puhuttiin. Olin kuitenkin kuullut, että heilläkin oli omat uskomuksensa siitä, minne kissa päätyi kuolemansa jälkeen.
"Entä sinä sitten?" kysyin puolestani. "Uskotko sinä, että elämä ei pääty kuolemaan?"

//Sulka?

Saavuimme metsän reunalle Kharonin ja testattavien kanssa. Ennen lähtöämme olin kertonut Härmälle ja Rubiinille kyseessä olevan testi, jossa katsottaisiin heidän kykyjään, mutta en ollut vielä paljastanut todellista syytä testaamiselle. Mikäli he vastaisivat vaatimuksia, se selviäisi heille kyllä aikanaan, jahka yhteisö oli valmis lähtemään.
Viitoin joukon perässäni syvemmälle metsään, jossa oli tähän aikaan aamusta hämärää ja märkää. Jalkani ja vatsaturkkini kastuivat hetkessä, kun tarvoin pidemmälle varpujen sekaan. En edelleenkään voinut sanoa sen olevan miellyttävä kokemus, mutta olin oppinut sietämään sitä ollakseni valittamatta.
Emme olleet vielä ehtineet suunnitella Kharonin kanssa, miten koettelisimme Härmän ja Rubiinin taitoja, joten meidän täytyi keksiä jotakin lennosta. En kuitenkaan nähnyt sitä ongelmana, sillä pieni improvisointi silloin tällöin piti mielen virkeänä. Kharon oli keksinyt aikanaan minuakin varten varsin luovia tapoja harjoittaa - tai paremminkin rääkätä - kykyjäni.
Kun olimme mielestäni tarpeeksi syvällä metsässä, pysäytin meidät. Käskin Härmän ja Rubiinin jäädä odottamaan paikalleen, kun vedin Kharonin luokseni muutaman hännänmitan päähän heistä.
"Millä meidän pitäisi sinun mielestäsi aloittaa?" tiedustelin kollilta ja vilkuilin kaksikon suuntaan aina välillä. Rubiiniin minä kyllä luotin, mutta Härmä oli itselleni vielä melko uusi tuttavuus, enkä ollut varma, aikoiko tämä yrittää karkaamista, jos saisi siihen tilaisuuden. "Mukaan lähtevien kissojen olisi ihan hyvä osata saalistaa ja liikkua metsässä, sillä muuten he ovat vain hidasteena - vai mitä mieltä olet?"

//Kharon tai Härmä?

Päivänsäde: 23kp! -

Keijukainen: 25kp! -

Nefiri: 4kp -

Rubiini: 6kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Sulkavirta: 9kp -

Roska: 13kp -

Kharon: 9kp -

Sulkavirta oli aidosti kiinnostunut Tyrskytiikerin kertoessa kaipaavansa eniten Eloklaanin leiriä eikä yhtäkään Eloklaanin jäsentä. Se oli aivan päinvastoin kun naaraalla itsellään. Vaikka Kuolonklaanin leiri olikin ollut aina tuttu ja turvallinen paikka, ajatus muurien sisäpuolella asumisesta oli lähes yhtä puistattava kuin kaksijalanpesässä asuminen. Kun Sulkavirta oli saanut maistaa vapautta, hän ei olisi halunnut enää palata takaisin vankeuteen, jolta elämä klaanissa ja ennen kaikkea Kujakissayhteisössä toisinaan tuntui.
Partion ylle laskeutui taas hiljaisuus, ja Sulkavirta silmäili kiinnostuneena kaksijalkalan hämärtyviä kujia. Suurimpien kujien varressa nököttävien keppien päähän oli syttynyt valot, jotka muistuttivat Sulkavirtaa etäisesti auringosta tai tähdistä. He olivat Ruskalinnun kanssa edellisessä kaksijalkalassa seikkaillessaan pohtineet, mitä ihmeitä valot olivat. Olivatko kaksijalat hakeneet taivaasta tähtiä ja asettaneet ne keppien päähän pienten kupujen sisään? Ruskalintu ei ollut pitänyt sitä todennäköisenä, sillä oranssi kolli uskoi vahvasti tähtien olevan Tähtiklaanin sotureita. Sulkavirran kumppani oli puhunut jotakin Tähtiklaanista, mutta Sulkavirran mielestä kertomukset kuulostivat liian hyviltä ollakseen totta.
Hän ei sanonut, etteikö Tähtiklaania olisi olemassa, mutta ei se tosiaankaan voinut olla niin hyvä mitä Ruskalintu oli kertonut. Sulkavirta pysytteli siksi visusti uskollisena Pimeyden Metsälle. Sitä ei kaunisteltu eikä valehdeltu, että kuoleman jälkeinen elämä olisi jotain aivan erilaista ja suurenmoista.
Naaras vilkaisi mietteliäänä Tyrskytiikeriä, eikä voinut vastustaa haluaan esittää entiselle eloklaanilaiselle kysymystään. Hetken soturi yritti olla hiljaa, mutta uteliaisuus vei voiton ja tämä esitti suoran kysymyksen raidalliselle kollille:
"Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään?"

//Tyrsky?

Olin hieman yllättynyt, kun Sulkavirta vastasi kaipaavansa eniten perhettään ja ystäväänsä. Ehkä se johtui siitä, että en kuuna päivänä olisi kaivannut Eloklaanista perhettäni. Toisaalta meidän kahden syyt klaanista lähtemiselle olivat hyvin erilaiset, joten oliko tuo ihmekään, että kaipaamisen kohteemme poikkesivat toisistaan.
Muistelin viettämääni - joskin lyhyttä - aikaa Eloklaanissa. Oppilaana olin ehtinyt olla varsin säälittävän lyhyen aikaa, joten suurin osa muistoistani oli pentuajoilta, joista en niistäkään muistanut enää paljoa. Muistin kuitenkin pentutarhan ja ensimmäisen tutkimusretkeni leiriaukiolle. En kyennyt muistamaan, kuka minulle oli esitellyt aukiota, mutta muistin olleeni siitä kovin innoissani silloin.
"Totta puhuen Eloklaanissa on hyvin vähän mitään, mitä voisin kaivata", murahdin Sulkavirralle. "Mutta jos täytyisi mainita yksi asia, niin se olisi leiri."
Sulkavirta nyökäytti vähän päätään. "Miksi juuri leiri?" tämä kysyi sen oloisena, ettei ollut varma, oliko sopivaa tiedustella enempää siihen liittyen.
"En oikein osaa sanoa. En kaipaa ketään kissaa tai kissoja, en varsinkaan perhettäni, mutta itse paikkaa kohtaan minulla ei ole mitään vastaan", kerroin lapojani kohauttaen. "Se oli hyvin kotoisa ja turvallinen paikka, ja ilman Mesitähteä se olisikin varmasti ollut hyvä paikka asua."
Puhuessamme kujapartio oli kääntynyt takaisin tulosuuntaan aikeena palata takaisin pesälle. Kävelimme yhä Sulkavirran kanssa muun partion hännillä. Kaksijalkalan tähdet syttyivät loistamaan yläpuolellamme. Omasta mielestäni ne eivät olleet yhtä vaikuttavia kuin Hopeahännän tähdet, mutta kävivät paremman puutteessa. Ainakaan ei tarvinnut vaeltaa pimeässä.

//Sulka?

Kharon oli siirtynyt alakertaan omalle vuoteelleen ja valmistautui juuri yöpuulle. Hänen aikeensa keskeytyivät, kun kolli huomasi Päivänsäteen astelevan portaita pitkin alakertaan. Paksuturkkinen kolli katsahti tummaa naarasta, joka kertoi uutiset. Kharon ei ollut varma, olivatko uutiset hyviä vai huonoja. Keijukainen oli luvannut, että valkoturkkinen erakko saisi muuttaa yläkertaan asumaan, kunhan pysyisi kaukana itse johtajasta. Se jos mikä sopi Kharonille vallan mainiosti.
Kharon yllättyi, kun Päivänsäde kertoi hänen puhuneen Keijukaisen kanssa matkaanlähdöstä. Pieni virnistys hiipi kollin kasvoille; hänen unelmansa toteutuminen alkoi olla lähempänä kuin koskaan. Pian Mesitähti olisi tapettu ja kollin mieli saisi viimein ansaitsemansa rauhan. Päivänsäde kertoi vielä saaneensa tehtäväksi selvittää, miten hyvin muutama yhteisön jäsen pärjäsi metsässä. Naaras pyysi apua Kharonilta, ja naaraan viimeiset sanat saivat valkoturkkisen kollin iloiseksi:
"Lisäkäpälät eivät olisi pahitteeksi siinä hommassa, enkä totta puhuen keksi ketään sinua parempaa, joka osaisi arvioida kujakissojen metsässä selviytymistaitoja." Entinen eloklaanilainen koki olevansa tärkeä ja merkityksellinen, kun itse yhteisön perijätär pyysi häneltä apua.
"No, jos on aivan pakko", Kharon virnisti leikkisästi. Todellisuudessa hän auttoi Päivänsädettä mielellään, etenkin kun tämä oli niin nätisti pyytänyt.
"Se on sitten sovittu. Alahan siirtää vuodettasi yläkertaan, niin pääsemme joskus nukkumaankin. Aloitamme parin ensimmäisen kissan arvioinnin heti aamusta", Päivänsäde tokaisi pirteällä äänellä. Kharonin katse kääntyi hämärässä veljensä Deimoksen suuntaan. Kolli oli jo unessa, joten Kharon ei viitsinyt herättää tätä kertoakseen siirrostaan yläkertaan. Hän päätti, että asian voisi tehdä huomennakin. Erakko seurasi Päivänsädettä yläkertaan. Hän otti mukaansa vuoteestaan vain pehmeän ja karvaisen kangaspalan, sillä se oli yksinäänkin jo oikein hyvä vuode.

Aamulla herätessään Kharon ei heti muistanut missä tämä oli. Hän oli Päivänsäteen ohjeistuksella siirtänyt petinsä mahdollisimman kauas Keijukaisesta yläkerran syrjäisimpään nurkkaan. Valkoturkkinen kissa oli huomannut, että hän oli nukkunut paremmin kuin aikoihin. Alakerrassa hän oli heräillyt jatkuvasti muiden liikehdintään tai kuorsaukseen. Siihen nähden yläkerta oli kuin hautausmaa, jossa ei ollut ristin sielua.
"Nouse ylös niin pääsemme heti matkaan. Kävin jo ilmoittamassa Härmälle ja Rubiinille, että lähdemme heti kohti metsää", tummanharmaa naaras naukui inhottavan pirteällä äänellä, kun Kharon vasta aukoi erivärisiä silmiään. Kolli katsahti tympääntyneenä toveriinsa, mutta ei alkanut vänkäämään vastaan. Tämä kampesi itsensä venytellen ylös vuoteestaan ja sipaisi kielellään muutaman kerran paksua turkkiaan. Yläkerta oli tyhjillään.
Päivänsäde kipitti tämän edellä alakertaan, ja hetken kuluttua Kharon seurasi perässä. Päivänsäde, Rubiini ja Härmä odottivat kollia pesän uloskäynnin edessä.
"No niin, eiköhän sitten lähdetä", Päivänsäde tokaisi ja viittoi porukan perässään harmaaseen aamuun ulos pesästä.

//Päivi, Härmä tai Rubiini?

(tarina lähetetty 13.6. mutta ei jostain syystä näkyny taas viekussa, niin lisäilen tän uusiks tänne)

"Onnistuu", vastasin Keijukaiselle mielissäni siitä, että asiat vihdoinkin etenivät. Kun olisimme päättäneet, ketkä kaikki olivat kelvollisia matkalle, olisi enää vain ajan kysymys, milloin Mesitähti vetäisi viimeisen henkäyksensä.
Olin aikeissa mennä alakertaan etsimään Keijukaisen luettelemia kissoja, kun yhtäkkiä mieleeni juolahti eräs toinen asia, josta halusin kysyä naaraalta: "Vielä yksi juttu: Voiko Kharon siirtyä nukkumaan ylös kanssamme?"
Keijukaista kysymykseni ei selvästi ilahduttanut. "Miksi? Eikö hän voi nukkua alakerrassa niin kuin muutkin?" hän kysyi hännänpää vääntelehtien.
"Kharonista on tullut yksi merkittävimmistä kissoista tässä yhteisössä - onhan hän auttanut suuressa määrin koulutukseni kanssa, enkä usko, että olisimme ilman häntä näin lähellä todellista päämääräämme", perustelin maltillisesti ja yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. "Meidän olisi myös paljon helpompi suunnitella tulevaa yhdessä, jos hän olisi täällä ylhäällä kanssamme. Sitä paitsi tarvitsen häntä henkilökohtaiseksi avustajakseni."
Keijukainen ei edelleenkään näyttänyt innostuvan ajatuksesta, mutta nyökkäsi lopulta hyväksyvästi. "Hyvä on - kunhan hän nukkuu kaukana minusta", naaras tuhahti, ja naamalleni levisi kiitollinen hymy.
"Varmistan henkilökohtaisesti, ettei hän tule liian lähelle omaa tilaasi", lupasin jo pirteämpänä, ja sen jälkeen loikin portaikkoon.
Alhaalla etsin Kharonin käpäliini. Huomatessaan jonkun lähestyvän itseään kolli kohdisti eriväriset silmänsä minuun. Virnistin hänelle vaisusti, ennen kuin kävin istumaan hänen viereensä.
"Keijukaiselle sopii, että siirryt yläkertaan", kerroin kollille. "Jos vain nukut kaukana hänestä", lisäsin virnistäen. "Se tuskin on ongelma sinulle."
"Puhuin Keijukaisen kanssa muustakin", jatkoin vakavoituen. "Aloimme suunnitella matkaanlähtöä, mutta ennen sitä meidän on vielä selvitettävä, ketkä kaikki on järkevää ottaa mukaan. Sain tehtäväksi katsoa, miten hyvin Nefiri, Härmä, Pähkinä ja Rubiini pärjäävät metsässä. Lisäkäpälät eivät olisi pahitteeksi siinä hommassa, enkä totta puhuen keksi ketään sinua parempaa, joka osaisi arvioida kujakissojen metsässä selviytymistaitoja."

//Kharon?

Mäihä oli löydetty. Tai oikeastaan hänen ruumiinsa. Kun Keijukainen oli etsinyt partiomme käpäliinsä, hän oli kertonut suoraan ja asiaa kaunistelematta kollin kuolemasta. Jos totta puhuttiin, se ei hätkähdyttänyt minua lainkaan. Vaikka Mäihä ehkä olikin biologisesti isäni, en ollut koskaan kehittänyt häneen minkäänlaista tunnesidettä. Hän oli minulle aivan saman tekevä, aivan kuten suurin osa yhteisön jäsenistä.
Kun partio oli kävelemässä takaisin pesälle Mäihän kuoleman jälkeen, olin yrittänyt katsoa, olivatko muut surullisia kollin poismenon johdosta. Keijukaisen kasvoilla oli koko ajan tälle tyypillinen mitäänsanomaton ilme, eikä tämän olemus poikennut muutenkaan normaalista. Ainoastaan Deimos vaikutti hieman alakuloiselta, mutta muuten kaikki vaikuttivat tavallisilta. Tummanharmaa kolli oli aina oma itsensä, joten hänen seuraamisensa ei kiinnostanut minua. Pidin katseeni visusti Keijukaisessa toivoen, että näkisin edes pienen merkin hänen kovan kuorensa särkymisestä. Olin aivan varma, että kyllä Keijukaisellakin oli sydän ja tunteet.
Vaikka kuinka koko matkan ajan tiirailin joukon johdossa kulkevaa harmaaturkkista kissaa, en nähnyt juurikaan merkkejä surusta. Jossain vaiheessa Keijukainen oli hidastanut tahtiaan ja jäänyt silmäilemään oikealle kääntyvää, tyhjää ja pimeää kujaa. En tiennyt oliko se kuvitelmaa, vai oliko johtajattaren katse muuttunut aivan pienesti silmänräpäyksen ajaksi. Kujalla ei näkynyt mitään, ja Keijukainen oli jatkanut matkaansa. Olisin niin kovasti halunnut tietää, mitä hänen päässään pyöri.
Loikin partion perässä pesään sen seinämässä olevan rikkoutuneen ikkunan kautta. Pesässä oli hämärää, ja alakerta oli täynnä kissoja. Olisin halunnut tietää, miksei Keijukainen ottanut useampaa kissaa kanssaan nukkumaan yläkertaan, joka oli lähes tyhjillään. Nyt Mäihän kuoleman jälkeen vain itse johtaja, Arpi ja Päivänsäde asuttivat yläkertaa, jonne olisi mahtunut ties kuinka monta kissaa enemmän. Yläkerta ei oikeastaan ollut meidän "tavallisten" jäsenten paikka, mutta ollessamme pentuja, Keijukainen oli henkilökohtaisesti esitellyt paikan meille. Sen koommin en ollut yläkerrassa käynyt.
Keijukainen ja Arpi suuntasivat taas kohti yläkertaansa. Kun kaksikko katosi näkyvistä, siirryin omalle vuoteelleni tilan vasempaan nurkkaan. Leopardi, Hento, Mesiläinen ja Hyökyaalto nukkuivat samalla seinustalla, mutta aivan portaikon kupeessa. Olin saanut pienen oman tilan täältä, sillä kukaan ei näyttänyt haluavan nukkua syrjäisessä nurkassa. Lähinnä minua nukkui Keijo, mutta häneenkin oli matkaa ainakin kolmen kissanmimtan verran.
Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni pesän vastakkaiselle seinustalle, jossa oli rivi puisilla levyillä peitettyjä ikkunoita. Sillä seinustalla nukkuivat muun muassa Deimos, Kharon sekä yhteisön tuoreimmat jäsenet, Sulkavirta ja Ruskalintu. Olin seurannut kiinnostuneena, kun Kharon oli uusien tulokkaiden saapumisen jälkeen ollut vähällä hyökätä Ruskalinnun - eli kaiketi oman veljensä - kimppuun. Laikukas kolli oli syytellyt oranssia ties mistä, ja se jos jokin oli ollut mielenkiintoista kuunneltavaa.
Kuulin askeleiden lähestyvän portaikosta, jolloin keltaisten silmieni katse kääntyi tulijaan. Vakavailmeinen Kharon asteli alakertaan, mulkaisi inhoten Ruskalinnun suuntaan ja kipitti omalle vuoteelleen. Pidin tiukasti katseeni paksuturkkisessa kissassa ja pistin merkille jokaisen pienenkin ilmeen muutoksen ja tavallisesta poikkeavat eleet. Kharon näytti jollain tapaa pahantuuliselta, joka ei tietystikään ollut uutta, mutta hänessä oli jotain uuttakin. Viime aikoina laikukas kissa oli viettänyt selvästi enemmän aikaa Päivänsäteen kanssa. Eräänä päivänä olin jopa nähnyt Kharonin hymyilevän. Tai ainakin se virne hänen naamallaan oli ollut lähempänä hymyä kuin sitä tympeää ilmettä, joka kissan kasvoilla yleensä oli. Koko elämäni ajan olin nähnyt Kharonin yrmeänä, äkäisenä kissana, mutta olin varma, että se oli vain kuori, joka piilotti alleentodellisen Kharonin. Hänen veljensä Deimos oli äärimmäisen oikeudenmukainen, luotettava ja ystävällinen ja yritti aina tukea veljeään parhaansa mukaan. Jos itse olisin ollut Deimoksen käpälissä ja Kharon olisi mitä olisi, en minä jaksaisi viipyillä hänen seurassaan jatkuvasti. Sama veri ei merkannut mitään, enkä minä itsekään välittänyt pentuetovereistani sen enempää kuin kenestäkään muustakaan.
Ennen kuin huomasinkaan, väsymys alkoi painaa raskaita silmäluomiani kiinni. Avasin suuni haukotellakseni ja otin mukavan asennon pehmoiselta vuoteeltani. Käänsin selkäni muille kissoille ja aloin nukkumaan.

Sulkavirta pyrki sivuuttamaan täysin Tyrskytiikerin toteamuksen liittyen kaaokseen, jonka kolmikko oli aiheuttanut kaapattuaan Päivänsäteen oikeilta vanhemmiltaan. Kaksikko pysyi hetken hiljaa, kunnes Tyrskytiikeri rikkoi hiljaisuuden ja avasi taas suunsa esittääkseen Sulkavirralle yllättävän kysymyksen:
"Kaipaatko mitään klaanistasi?"
Raidallinen naaras käänsi kellertävän katseensa entiseen Eloklaanin jäseneen mietteliäänä. Hän ei ollut lainkaan varma, uskaltaisiko Tyrskytiikerille kertoa totuuden, vai käyttäisikö hän sitä jollain tapaa Sulkavirtaa vastaan. Hetken harkinnan jälkeen naaras oli tehnyt päätöksensä. Tämä alkoi pohtia vastausta kollin kysymykseen.
"Kaipaan tietysti. Eniten minä kaipaan perhettäni, tai oikeastaan vain Sähkötuhoa ja Sinilintua. Minä kaipaan myös Aaltomyrskyä, hän oli Kuolonklaanissa paras ystäväni. Tosin Kuolonklaanissa on varmaankin enemmän asioita, joita minä en kaipaa", harmaanruskea naaras totesi ja käänsi katseensa takaisin Tyrskytiikeriin. Kollin kasvoilla oli melko mitäänsanomaton ilme, eikä Sulkavirta osannut sanoa, mitä tämä ajatteli. Raidallinen naaras pohti, olisiko hänen pitänyt kertoa, ettei kaivannut Kuolonklaanin sääntöjä. Toisaalta se olisi ollut ehkä turhaa, sillä se olisi viestinyt Tyrskytiikerille välittömästi sen, ettei naaras myöskään pitänyt Kujakissayhteisön säännöistä. Naaraan tavoitteena oli vain päästä takaisin perheensä luokse, eikä hän halunnut turhaan suututtaa ketään omilla mielipiteillään, vaikka naaras inhosikin yli kaiken komentelua ja tiukkaa kuria.
"Entä sinä? Kai sinäkin kaipaat jotakin Eloklaanista?" Sulkavirta esitti saman kysymyksen ruskeaturkkiselle kissalle.

//Tyrsky?

Päivänsäde kertoi epäilyksistään Silverin luotettavuuteen liittyen. Olin pistänyt merkille saman asian; Silver ei tosiaankaan vaikuttanut yhteisön jäsenistä kaikista luotettavimmalta. Kolli oli ainakin toistaiseksi noudattanut sääntöjä ja pysynyt poissa ongelmista, mutta hänen ottamisensa mukaan voisi olla Kujakissayhteisölle liian suuri riski. Toinen riski olivat ehdottomasti yhteisön tuoreimmat jäsenet Ruskalintu ja Sulkavirta. Mutta heistä voisi olla hyötyä myöhemmin. Sulkavirta oli Kuolonklaanin varapäällikön tytär ja Ruskalintu taas Eloklaanin entinen jäsen. Jos joutuisimme ongelmiin, voisimme ottaa heidät panttivangiksemme ja uhata heidän henkeään. En uskonut, että Kuolonklaanin varapäällikkö noin vain haluaisi tyttärensä kuoleman, ja Mesitähti sen sijaan kuulemani mukaan rakasti jokaista eloklaanilaista kuin omaa perhettään - paitsi tietysti Tyrskytiikeri-raasua. Raidallisen kollin Mesitähti oli hylännyt kylmäverisesti samalla paljastaen todellisen luontonsa. Olin vajonnut ajatuksiini, ja katseeni oli kohdistunut jonnekin tyhjyyteen Päivänsäteen ja portaikon välille. Kun palasin takaisin ajatuksissanikin tähän hetkeen, kohdistin katseeni Päivänsäteeseen.
"Silver jää siis tänne", lausahdin rauhallisella äänellä ja jatkoin sitten, "Keijoakaan on turha ottaa mukaan. Hän vain hidastaisi vauhtiamme ja aiheuttaisi ongelmia. Hänestä on enemmän hyötyä kaksijalkalassa." Päivänsäde nyökytteli tyytyväisenä päätään. Hänen seuraava kysymyksensä paljasti naaraan miettivän tismalleen samaa asiaa kuin minäkin:
"Otammeko kaikki Mäihän pennut mukaan? Neljä nuorta kissaa kuulostaa melko isolta taakalta ja riskiltä."
Hetken harkinnan jälkeen pudistelin päätäni.
"Kaksi heistä jääköön kaksijalkalaan. Meillä ei ole aikaa opettaa niin montaa kissaa elämään metsässä. Menninkäinen saa jäädä myös, Mäihän kuolema varmasti saa koko kissan sekaisin", tuhahdin. En voinut käsittää miten se ärsyttävä kolli olikaan saanut Leopardin jälkeläisen ihailijakseen. Jos totta puhuttiin, minä olin huomattavasti parempi esikuva ja Menninkäisestäkin olisi varmasti kasvanut parempi kissa, jos hän olisi keskittynyt enemmän minun ohjeisiini kuin Mäihän.
"Ennen lähtöämme voisit ottaa selvää, miten hyvin Nefiri, Härmä, Pähkinä ja Rubiini pärjäävät metsässä. Mikäli he ovat toivottomia tapauksia eivätkä kykene selviytymään metsässä, hekin saavat luvan jäädä kaksijalkalaan", totesin hetken hiljaisuuden kuluttua. Olisin toki voinut tehdä sen itsekin, mutta minä pysyttelin mieluummin kaksijalkalassa. Poistuisin metsään vasta sitten, kun oikeasti on pakko, eli lähtömme aikaan.

//Päivi?

Keijukaisen suostumus suunnitelman toimeenpanemisen aloittamiseen oli ilouutinen: liian monta kuuta olimme vain odottaneet paikoillamme ja yrittäneet tulla paremmiksi, vahvemmiksi. Takaisinmaksun aika oli kuitenkin viimein käsillä, ja se sai adrenaliinin virtaamaan suonissani ja työntämään Mäihän menetyksen taka-alalle ajatuksistani. Jahka Mesitähti olisi kuollut, kaikki Kujakissayhteisöä kohdanneet vääryydet ja kuolemat saisivat viimein hyvitystä.
Kun Keijukainen kysyi, oliko joukossamme mielestäni ketään epäluotettavia, joita ei missään nimessä olisi pitänyt ottaa mukaan, mieleeni tuli heti kaksi nimeä: Ruskalintu ja Sulkavirta. En kuitenkaan voinut ilmiantaa ajatuksiani ääneen, sillä Kharonin koston kannalta oli tärkeää, että kummatkin heistä olivat mukana. Olimme suunnitelleet lavastavamme Ruskalinnun kuoleman matkan aikana, jolloin kuoleman syytä ei voitaisi jäljittää minuun ja Kharoniin.
Olin varma, että Keijukainen olisi suostunut teloituttamaan entisen klaanikissan pyynnöstäni, mutta Kharon ei olisi sallinut sitä - hän ei halunnut Deimoksen saavan tietää, että oli vastuussa heidän veljensä kuolemasta. Ihan ymmärrettävä syy.
"Minun mielestäni ainakin Silver pitäisi jättää kaksijalkalaan", naukaisin mietittyäni vähän aikaa. "Vaikka tiedän, että Rubiiniin voi luottaa, hänen seuralaisensa vähän epäilyttävät minua - erityisesti juuri Silver. Tähän asti hän on kyllä toiminut yhteisön sääntöjen mukaan, mutta on vaikea sanoa, onko se uskollisuutta vai vain selviytymistä."

//Keiju?