Rubiini oli kehunut ja ylistänyt ja sitten kysynyt Pähkinän vointia. Naaras ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei nimittäin halunnut huolestuttaa ystäväänsä. Vaikka ystävyys teki heikoksi sairaus teki heikommaksi eikä sitä voinut välttää. Pähkinän sydän löi raskaasti. Hän tiesi kohtalostaan - sairaudestaan ja sen tuomista seurauksista.
“Minulla on joskus kipuja”, hän sanoi hieman nolona. Hän ei halunnut alistua heikkouteen etenkään tuon naaraan edessä.
“Ovatko ne kovia?” Rubiini kysyi huolissaan. Pähkinä tiesi voivansa puhua albinonaaraalle mistä vain hän ei kertonut totuutta tällä kertaa.
“Eivät hirveän. Tiedät, että olen sairas…” hän sanoi.
“se tuo kipuja”, Pähkinä lopetti. Hän tiesi, ettei hänellä olisi enää kauaa aikaa jäljellä ehkä vuodenaika tai pari mutta ehkä vain kuu tai päiviä, sitä ei voinut tietää. Rubiinin lempeä hymy oli muuttunut huolestukseksi. Pähkinä heilautti häntäänsä ja istuutui Rubiinia vastapäätä.
“Miten sinulla menee? Miten voit?” Pähkinä kysyi. Hän oli päättänyt olla Rubiinille niin kiltti ja lempeä sen ajan, jonka saisi viettää vielä hänen kanssaan.
//Rubiini?

Kharonin kertoessa vanhempiensa traagisesta kuolemasta ketun hampaissa, en voinut olla ajattelematta sitä kettua, johon olimme kollin kanssa yhdessä törmänneet kuita sitten. Minulla oli yhä arvet sen tekemistä haavoista kyljessäni, ja muistikuva sen julmasti kiiluvista silmistä ja terävistä hampaista oli syöpynyt mieleeni varmaankin ikiajoiksi.
Kharon oli taistellut kettua vastaan kuin riivattu, ja vielä sen kuoltuakin hän oli jäänyt tuijottamaan sitä poikkeuksellisen pitkään. Kenties se, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut, oli noussut silloin uudestaan pintaan ketun takia ja saanut aikaan moisen reaktion. Joka tapauksessa koin nyt ymmärtäväni hänen vihaansa vähän paremmin, ja minusta tuntui pahalta hänen puolestaan.
"Olen todella pahoillani siitä, mitä perheellesi tapahtui", sanoin hiljaa, melkein kuiskaten. Tutkin katseellani Kharonin kasvoja, jotka olivat vääristyneet vihasta ja tuskasta, joita kipeät muistot menneisyydestä lietsoivat. "Olet oikeutettu kostoosi, ja minä teen kaikkeni auttaakseni sinua siinä. Sinun perheesi kuolema on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miksi Mesitähti on pysäytettävä."
Laskin varovasti häntäni hänen lavoilleen, ikään kuin lohduttavana elkeenä. Tiesin, etten voinut parantaa kollin sisäisiä haavoja, mutta halusin ainakin lievittää niiden kipua. Kharonin tarinan kuuleminen sai minut vain varmemmaksi siitä, että Mesitähti todellakin oli julma ja tunteeton kissa. Hänenlaisensa ei ansainnut elää, ei sen jälkeen, mitä hän oli teoillaan aiheuttanut muille.
"Yritetään saada kiinni jotain ja mennään sitten lepäämään", mau'uin sitten ja hymyilin Kharonille lämpimästi. Kharon vältteli yhä katsettani, mutta nyökäytti kuitenkin päätään.
Koko loppumatkana emme juuri puhuneet mitään, mutta se ei haitannut. Kharonin seurassa hiljaisuuskin tuntui mukavalta.

Ensilumi oli satanut maahan. Metsässä liikkuminen oli muuttunut sen myötä hieman vaivalloisemmaksi, mutta totta puhuakseni pidin tästä uudesta ilmeestä, jonka metsä oli saanut valkean lumikerroksen myötä. Kaikki näytti niin puhtaalta ja koskemattomalta. Lämpötila sen sijaan ei ollut mieleeni - ohutta turkkiani ei oltu tehty kestämään kylmyyttä.
Keijukaisen ja Tyrskytiikerin mukaan klaanien luo ei ollut enää pitkä matka. Jännitys sisälläni kasvoi päivä päivältä, ja se sai turkkini kihelmöimään. Päämäärämme lähestyminen tiesi myös sitä, että pian olisi aika toteuttaa suunnitelmamme Ruskalinnun varalle. Oranssivalkoinen kolli olisi tapettava, ennen kuin saapuisimme klaanien tykö.
Keijukainen oli pysäyttänyt yhteisön erään metsän reunalle, jonka jälkeen avautui avara peltomaisema. Lähistöllä oli myös eräs kaksijalkojen rakennus, jossa asui isoja eläimiä. Olin ollut kuulevinani koiran haukuntaa rakennusten suunnalta, ja siitä olin saanut loistoidean.
Kutsuin Kharonin mukaani, kun oli aika saalistaa. Lähdin johdattamaan meitä kaksijalan rakennusta kohti.
"Miksi me tuonne menemme?" Kharon kysyi viereltäni, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet pystyyn tämän ilmeisesti haistettua ilmassa leijuvan koiran löyhkän.
"Siksi, että sieltä saattaa löytyä ratkaisu pulmaamme nimeltä Ruskalintu", vastasin ja hidastin vauhtiani tullessamme ison, punaisen rakennuksen nurkalle. Koiran ääni kuului lähempää. Kurkistin kulman taakse ja näin kauempana pienemmän, puisen rakennuksen, johon koira näytti olevan kytketty kiinni jonkinlaisella ketjulla. Koira oli suuri ja mustavalkoinen, ja se piti kovaa ääntä.
"Jos saisimme jotenkin huijattua hänet tänne, tuo löyhkähenki voisi hoitaa likaisen työn puolestamme", esitin ideani Kharonille, joka kurkisti viereltäni koiran suuntaan.

//Kharon?
//KP-boosti

Kharon nielaisi, kun Päivänsäde otti puheeksi Mesitähden ja sen, miten Eloklaanin päällikkö reagoisi kohdatessaan kadonneen tyttärensä. Ajatuskin siitä sai valkoturkkisen kollin olon epämukavaksi. Hänen turkkiaan kihelmöi, kun aiemmin näkemänsä uni muistui taas mieleen. Mitä jos oikeasti kävisikin niin, ettei Päivänsäde voittaisi Mesitähteä? Keijukainen ja muut varmasti tukeutuivat siihen ajatukseen, ettei valkea päällikkö kykenisi taistelemaan omaa tytärtään vastaan.
Mutta Kharon oli nähnyt Mesitähden julmuuden, hän näki päällikön lävitse. Mesitähti vain esitti hyvää ja jaloa, mutta oikeasti hän välitti vain itsestään. Jos hän olisi välittänyt Merkuriuksesta ja Taivaslaulusta tai edes Deimoksesta ja Kharonista, hän ei olisi päästänyt heitä koskaan lähtemään.
"En tiedä", Kharon vastasi lyhyesti ja käänsi katseensa poispäin Päivänsäteestä, "Mesitähti on julma kissa. En yllättyisi, jos hän ei reagoisi mitenkään, vaan tappaisi sinut heti ja esittäisi sitten olevansa pahoillaan." Laikukas kolli vilkaisi vierellään kävelevää naaraskissaa, jonka kasvoilla ollut virne oli muuttunut hämmentyneeseen ilmeeseen.
"Synkkää", Päivänsäde tokaisi ja onnistui saamaan katsekontaktin Kharonin kanssa, "ei kuulosta lainkaan siltä Mesitähdeltä, josta minä olen kuullut." Kharon hidasti huomaamattaan tahtiaan, ja joutui sen tajuttuaan ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen toverinsa vierelle.
"Minä olen varma, että hän vain esittää kilttiä ja jaloa. Jos hän oikeasti välittäisi klaanitovereistaan, miksi hän antaisi kaikkien seilata Eloklaanin ja vapauden välillä? Yhteisössä sentään ei ole vaihtoehtona lähteä", Kharon tuhahti päätään pudistellen. Päivänsäde ei ehtinyt vastata mitään, kun kujakissat yllättäen pysähtyivät. Kharon vilkaisi joukon johdossa kulkevaa Keijukaista, joka kurkisti varovaisesti erään kaksijalanpesän kulmalla toiselle kujalle. Sitten yhteisön johtaja heilautti häntäänsä merkiksi, että yhteisö voisi taas jatkaa matkaansa. Kharon vilkaisi taas Päivänsädettä, joka silmäili kaksijalkalan kujia.
"Puhutko taas vanhemmistasi?" harmaa naaras varmisti, ja Kharon vastasi nyökäten.
"En muista, että olisit koskaan kertonut heidän kuolemastaan. Miten se tapahtui?" Päivänsäde esitti uhkarohkean kysymyksen. Hänen onnekseen Kharon ei ollut pahalla tuulella, ja kolli oli viimein valmis puhumaan vanhemmistaan ja heidän kuolemastaan Päivänsäteelle. Valkea kolli vilkaisi kanssaan käveleviä yhteisön jäseniä.
"Muistuta, että kerron siitä päästyämme ulos tästä kaksijalkalasta."

Aamu sarasti jo, ja kujakissat olivat viimein päässeet kaksijalkalasta takaisin villiin luontoon. Kharon veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Se tuntui kerrassaan loistavalta sen jälkeen, kun hän oli koko yön haistellut kaksijalkalan tunkkaista, hirviöiltä ja kaksijaloilta lemuavaa ilmaa.
"Pysähdytään hetkeksi lepäämään ja saalistamaan. Jatkamme taas matkaa ennen aurinkohuippua. Emme rakenna pesää, vaan jokainen levätköön missä itse tahtoo ja saalistakoot jos on nälkäinen", Keijukainen lausui pysähtyessään ja silmäili yhteisön jäseniä. Sitten naaras komensi Deimoksen ja Ruskalinnun luokseen. Kharon seurasi Päivänsäteen viereltä, miten hänen veljensä kiiruhtivat yhteisön johtajan luokse.
"Mentäisiinkö saalistamaan? Voisit samalla kertoa vanhemmistasi, kuten lupasit", tummanharmaan naaraan lausahdus sai Kharonin kääntämään katseensa häneen. Kharon oli väsynyt, mutta kasvava näläntunne sai hänen vatsansa murahtelemaan.
"Miten vain, mutta minä tahdon myös levätä saalistamisen jälkeen."

Kaksikko poistui muiden yhteisön jäsenten luota syvemmälle kaksijalkalaa ympäröivään metsään. Sää oli kylmä ja märkä. Kharon kulki Päivänsäteen tahdissa kauemmas muista ja mietti vanhempiaan ja heidän traagista kuolemaansa.
"Kettu tappoi heidät", valkoturkkinen kolli rikkoi hiljaisuuden ja piti katseensa visusti edessäpäin. Sivusilmällään hän näki Päivänsäteen sinisen katseen kääntyvän hänen suuntaansa, mutta Kharon ei voinut kohdata sitä. Palatessaan muistoissaan siihen hirvittävään päivään, Kharonin olo muuttui hetkessä aivan hirveäksi.
"Me olimme juuri löytäneet kodin, jonne aioimme jäädä loppuiäksemme. En ollut koskaan nähnyt vanhempiani tai setääni Coronaa niin onnellisina. Minä ja Deimos jouduimme vain katsomaan, kun se kettu tappoi yksitellen jokaisen perheenjäsenemme. He eivät ansainneet sitä. Jos Mesitähti ei olisi päästänyt meitä lähtemään, emme olisi koskaan kohdanneet sitä kettua ja vanhempamme olisivat vielä elossa. Olen varma, että myös he olisivat ajan kanssa voineet tulla onnellisiksi klaanissa. Mutta Mesitähti pilasi aivan kaiken, eikä Ruskalintukaan ole sen enempää syytön kuin hän", Kharonin ääni muuttui matalaksi murinaksi hänen puhuessaan.

//Päivi?

"Kerran metsäkissa, aina metsäkissa", totesin hymähtäen Kharonille, joka tuhahti hyväntuulisesti kommentilleni.
"Niinpä kai."
"Metsät ja kaksijalkalat kiehtovat minua yhtä paljon", paljastin sitten, kiertäen samalla katseellani meitä ympäröivää katumaisemaa. Tämä kaksijalkala oli pienempi ja hiljaisempi kuin se, jossa yhteisö asui, mutta tavallaan se sai minut pitämään siitä enemmän - vaikka ei se tietenkään kotia voittanut.
"Niissä on molemmissa oma viehätyksensä. Ensin en sitä metsässä nähnyt, mutta vietettyäni - enimmäkseen pakosta - siellä enemmän aikaa, opin huomaamaan myös sen hyvät puolet." En suostunut myöntämään sitä ääneen, mutta Kharon oli yksi syy sille, miksi olin oppinut nauttimaan metsässä olemisesta. Luonnon ympäröimänä kolli oli aivan omassa elementissään ja vähemmän kärttyisempi.
"On ihan mukava kierrellä vähän ympäriinsä eri paikoissa ja nähdä kaikkea uutta ja jännittävää", sanoin katsellessani, kuinka erään kaksijalan pesän ikkunan takana sammui valo. "Kotikaksijalkalamme on toki iso ja siellä riittää nähtävää, mutta ei se ole sama kuin lähteä kokonaan uuteen paikkaan."
Mieleni reunalla käväisi eräs synkkä ajatus, jota olin vasta Mäihän kuoltua alkanut ajatella vähän useammin. Se oli ajatus sen mahdollisuuden olemassaolosta, että en kenties palaisi elossa takaisin kotiin. Olin kyllä hyvin varma omista taidoistani ja uskoin pystyväni päihittämään Mesitähden mennen tullen, mutta siitä huolimatta pieni epäilys oli saanut sijaa ajatuksissani. Halusin kytkeä sen sieltä pois, mutta en tiennyt, miten.
"Mitä luulet, millainen ilme Mesitähdellä mahtaa olla naamallaan, kun hän näkee minut näin pitkän ajan jälkeen?" Työnsin synkät aatokset syrjään ja vilkaisin Kharonia leikkisästi sivusilmällä. "Hän tuskin odottaa kauan sitten kadonneen tyttärensä tekevän yllättäen paluun koston nimissä!"

//Kharon?

Noin puoli kuuta sitten viisitoista kissaa yhteisöstä oli lähtenyt matkalle, jonka tarkoituksena oli löytää klaanit ja tuhota Mesitähti. Rubiini oli päässyt mukaan, aivan kuten Pähkinä ja Nefirikin, mutta Silverin oli täytynyt jäädä kaksijalkalaan loppujen yhteisön jäsenten kanssa. Vaikka valkoinen naaras kaipasikin kovasti hopeanharmaata kollia, hän oli enemmän innoissaan matkaanlähtemisestä. Oli jännittävää käydä uusissa paikoissa ja tavata uusia kissoja, etenkin kun oli ollut jumissa samassa kaksijalkalassa kuutolkulla.
Keijukainen oli pysäyttänyt matkalaiset lähestyvää yötä varten pienelle aukiolle. Kun osa kissoista oli lähtenyt saalistamaan, loput valmistelivat tilapäistä leiriä, jossa he kaikki mahtuisivat nukkumaan.
Rubiini etsi katseellaan ystäväänsä Pähkinää. Hän löysikin tämän harjoittelemasta taisteluliikkeitä yksinään aukion laidalta. Hän meni raidallisen naaraan luokse, joka näytti vähän nolostuneelta, kun Rubiini näki tämän epäonnistuvan liikkeessään.
“Sinä olet kyllä tosi taitava”, Rubiini kehräsi kannustavasti, istahti vastapäätä Pähkinää ja kietaisi häntänsä tassuilleen. “Olen varma, että kun hallitset tuon liikkeen, kukaan ei uskalla haastaa sinua.” Hänen naamallaan oli lämmin hymy, kun hän puhui naaraalle.
Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta huolen tökkäävän rintaansa, kun ajatteli ystäväänsä. Koko matkan ajan naaras oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä, ja hän oli aistinut jonkin olevan vialla, muttei ollut vielä saanut tilaisuutta ottaa asiaa puheeksi.
“Kuinka sinä muuten voit?” Rubiini kysyi, yhä hymyillen. Hän toivoi, että Pähkinä pystyisi puhumaan hänelle mistä tahansa asiasta.

//Pähkinä?

Keijukaisen nuiva suhtautuminen ehdotukseeni ei ollut mitenkään uutta. Vastahakoisuudesta huolimatta naaras suostui kuitenkin pysähtymään, tietenkin väittäen olleensa aikeissa tehdä niin joka tapauksessa. Niinpä niin. Hän määräsi minut etsimään meille suojapaikan, mihin minä ryhdyin mukisematta huolimatta äreän johtajan tympeästä lisäkommentista. Missä vain oli parempi kuin tässä tuiskussa.

Kun räntäsade laantui, aurinko oli jo painumassa mailleen. Keijukainen halusi kuitenkin välttämättä jatkaa matkaa, vaikka järkevintä olisi ollut jäädä löytämääni suojapaikkaan seuraavaan aamuun asti. Mutta kun Keijukainen jotakin päätti, muiden ei auttanut kuin kiskoa itsensä ylös ja tehdä mieliksi. Niinpä matka jatkui, kunnes Keijukainen pysäytti retkueen uudestaan jonkin ajan päästä metsän ja nummen rajalle.
Tuttuun tapaan johtaja lähetti saalistajat etsimään ruokaa ennen nukkumaanmenoa, ja minä satuin olemaan yksi niistä onnekkaista, jonka nimi oli mainittu lähtijöiden joukossa. Olin aivan varma, että tämä oli taas yksi Keijukaisen häijy tapa rangaista minua siitä, kun olin mennyt aiemmin neuvomaan häntä pysähtymisestä.
Lisäkseni saalistamaan oli määrätty Roska, Leopardi, Järkäleloikka, Härmä sekä Rubiini. Tällaisella joukolla onnistuisimme joko löytämään saalista koko matkaseurueelle tai karkottamaan viimeisetkin riistaeläimet metsästä. Mukana oli muutama melko kokematon kissa - mainittakoon esimerkiksi Roska ja Rubiini -, joiden saalistustaitoihin minulla ei ollut kovinkaan suurta luottoa. Siispä minun olisi - jälleen kerran - yritettävä saada kiinni saalista ainakin parin kissan edestä, jotta kaikki saisivat varmasti syödäkseen.
Johdatin saalistajat - Deimosta ja Leopardia lukuun ottamatta, sillä kaksikko oli suunnannut nummille - syvemmälle metsään, jossa hajaannuimme kukin omiin suuntiimme. Päästyäni kauemmaksi muista oloni keveni huomattavasti. Ainoa mahdollisuus nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä oli nykyään saalistuksen yhteydessä, joten otin siitä kaiken irti.
Onnistuin nappaamaan lyhyen ajan sisällä oravan sekä pienen päästäisen. Tarkoitukseni oli etsiä vielä lisää saalista, kun korviini kantautui huolestuttava ääni: kettu. Punaturkkisen koiraeläimen haukahdukset kuuluivat läheltä, ja se kuulosti olevan jahdissa. Viisainta olisi
varmaankin ollut lähteä toiseen suuntaan, mutta jostain syystä minun oli pakko seurata ääntä.
Saavutin melko pian kiihtyneesti haukahtelevan ja murisevan pedon, joka oli noussut kahdelle jalalle ohutrunkoista leppää vasten. Se yritti tavoitella jotakin, joka oli puussa. Minulta meni hetki tajuta, että ketun tähtäimessä oli alaoksistossa kyyhöttävä musta kissa - Roska.
*Ketunläjät*, ajattelin hammasta purren. Nuori naaras oli pahassa pinteessä, eikä varmasti pärjännyt yksinään kettua vastaan taistelussa.
“Hei, ketunlöyhkä!” sanat tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin ajatella kahta kertaa tilanteen vaarallisuutta. Tiesin vain, että jonkun oli autettava Roskaa, ja koska ketään muuta ei näkynyt lähistöllä, minun oli selvästi oltava se joku. “Kiusaisit mieluummin täysikasvuisia kissoja!”
Kettu kiepahti katsomaan suuntaani. Sen silmät välähtivät, kun se tajusi tarjolla olevan helpompaa saalista. Turha luulo! Pörhistin turkkini täyteen mittaansa ja sähisin varoittavasti ketulle, joka oli unohtanut yhä puussa kököttävän Roskan. Peto lähestyi minua hitaasti, kuin testaten, millainen uhka olin sille.
“Juokse!” huusin Roskalle, ennen kuin hyökkäsin kettua päin. Sivalsin sitä kuonoon kynsilläni, ja se vinkaisi kivuissaan ja selvästi vähän yllättyneenä. Jatkoin huitomista ja yritin pysyä etäällä sen tappavasta hammasrivistä.

//Roska tai Järkäle?

Päivänsäde: 27kp! -

Kharon: 49kp! -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Pähkinä: 4kp -

Roska: 24kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa.

Keijukainen: 7kp -

Matka oli kestänyt jo puoli kuuta, ja minä inhosin jokaista hetkeä. Vain silloin, kun olimme ylittäneet kaksijalkalan neljäsosakuu sitten, olin kokenut olevani turvassa. Metsässä piti olla koko ajan valppaana, vaikka emme olleetkaan tällä matkalla kohdanneet yhtäkään petoeläintä tai tuntemattomia kissoja. Matka oli uuvuttava, mutta en halunnut pysäyttää joukkoja turhaan. Mitä nopeammin pääsisimme klaanien luokse, sitä nopeammin pääsisimme takaksin rakkaaseen kaksijalkalaani. Koti-ikävä oli suunnattoman suuri, suurempi kuin viime kerralla kaksijalkalasta lähdettyämme. Kirosin joka päivä sitä, että klaanien piti sijaita niin kaukana ja että välissämme oli niin paljon metsää. Ei tämä matka olisi ollut mikään ongelma, jos olisimme voineet tehdä sen kaksijalkaloita pitkin..
Räntäsade oli yltynyt, ja näkymä eteenpäin oli heikko. En kuitenkaan halunnut pysähtyä, koska se tarkoittaisi sitä, että joko joutuisimme olemaan pidempään paikallamme tai joutuisimme taivaltamaan keskellä yötä pimeässä. Kumpikin vaihtoehto kuulosti huonolta. Huomaamattani Tyrskytiikeri oli saapunut vierelleni, joten soin kollille vihaisen mulkaisun.
"Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista. Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia", kolli naukui vakaalla äänellä. Vaikka Tyrskytiikeri olikin puhuessaan rauhallinen, hänen pelkkä olemassaolonsa sai minut ärtyneeksi. Miksi hänen piti puuttua siihen, miten minä joukkojani johdin?
"Kun viimeksi tarkistin, sinä et ole yhteisön johtaja tai sellaisessa asemassa, että voisit sanoa mitä meidän pitäisi tehdä", ärähdin tiukasti ja katsoin Tyrskytiikeriä tuimasti. Ruskea kolli siristi vaaleanvihreitä silmiään.
"No, ei se ole minun vikani, jos matka pitkittyy kun kuljemme harhaan", kolli vastasi terävällä äänellä. Ellen olisi ollut niin järkyttävän väsynyt, olisin antanut kollin kuulla kunniansa ja häätänyt hänet joukon perälle. En tosiaankaan aikonut myöntää sitä, mutta Tyrskytiikerillä oli pointtinsa. Vaikka olimmekin kulkeneet tästä aiemmin ja muistin kutakuinkin reitin klaanien luokse, siitä tosiaan oli jo aikaa. Tällaisessa pyryssä kulkisimme helposti harhaan.
"Tiedoksesi vain, pysähtyminen on kyllä suunnitelmissani ennen kuin tulit häiritsemään minua", valehtelin ärsyyntyneenä ja käänsin katseeni taas eteenpäin, vaikken hirveästi mitään nähnytkään, "joten ole hyvä ja etsi meille suojapaikka, jonne voimme pysähtyä. Sinulla näyttää olevan niin paljon energiaa, että voisit käyttää sen muutenkin kuin suutasi soittamalla ja minua käskyttämällä."

//Tyrsky?

Kujakissayhteisön jäsenet olivat lähteneet Keijukaisen johdolla kohti kaksijalkalaa, jonka joukko kuulemma ylittäisi yön aikana. Se oli ihan viisas ratkaisu, sillä kaksijalkaloissa oli aina valoisaa – tai ainakin niissä, missä Kharon oli käynyt. Metsään kajasti kirkasta valoa edessäpäin häämöttävästä kaksijalkalasta. Se näytti pienemmältä kuin kaksijalkala, jossa yhteisö asui. Kharon huomasi, että hänen vierellään kävelevä Päivänsäde oli kääntänyt tumman katseensa häneen. Valkea kolli vilkaisi nopeasti naarasta, mutta käänsi taas katseensa kaksijalkalaan, jota he parhaillaan lähestyivät.
"Oletko käynyt muissa kaksijalkaloissa ennen?" tummanharmaa naaras esitti kysymyksen. Kharon palasi mielessään takaisin niihin aikoihin, kun he olivat perheensä kanssa lähteneet Eloklaanista ja taivaltaneet pitkän matkan etsien uutta kotiaan. Koti oli löytynyt, mutta onni oli loppunut lyhyeen vanhempien ja Coronan kuollessa.. Ikävä vihlaisi taas inhottavast rinnasta, kun Kharon ajatteli kuolleita perheenjäseniään. Se sai hänet muistamaan, miten tärkeää tehtävää he parhaillaan suorittivat, vaikka kolli olikin huolissaan Päivänsäteen turvallisuudesta ja siitä, jos naaras joutuisi taistelemaan Mesitähteä vastaan. Laikukas kolli nyökäytti päätään:
"Joissain pienissä, mutta ne olivat aika säälittäviä yhteisön kaksijalkalan rinnalla." Päivänsäde naurahti tyytyväisesti.
"Epäilemättä. Meidän kaksijalkalaamme on vaikea päihittää", naaras virnisti myhäillen. Kharon ei vastannut mitään, sillä juuri silloin kissajoukko asteli pienelle ukkospolulle. Kharon ei ollut kaivannut kovapintaisia ukkospolkuja lainkaan, päinvastoin hän oli jopa toivonut, ettei joutuisi enää koskaan kävelemään ukkospolulla ja rikkomaan anturoitaan. Metsässä liikkuminen oli niin paljon mukavampaa.
Kaksijalkala oli tosiaankin paljon rauhallisempi kuin yhteisön kaksijalkala, mutta se saattoi johtua siitä, että oli yö. Kujien tähdet valaisivat kirkkaina kaksijalkalan kujia ja joidenkin kivipesien seiniä koristavat tähdet olivat myös päällä. Siellä täällä kivipesien lomassa oli puisia, pienempiä pesiä. Kharon tiesi, että usein niissä pienemmissä pesissä asui vähemmän kaksijalkoja, vain yksi tai kaksi perhettä. Jostain kaukaa kuului koiran haukuntaa ja lähistöltä kantautui hirviön matala murahdus. Kaksijalkoja ei näkynyt, joten kissat saivast liikkua vapaasti kujalla eteenpäin. Kharon huomasi, että Keijukaisen olemus oli muuttunut heti, kun he olivat astuneet harmaaseen kaksijalkalaan. Naaras näytti paljon rennommalta ja liikkui sulavaliikkeisemmin varjoja pitkin eteenpäin kuin metsässä.
Kharon vilkaisi Päivänsädettä, jonka olemus sen sijaan ei juurikaan ollut muuttunut. Naaraasta oli tullut vuodenaikojen saatossa erinomainen metsässäeläjä. Sen sijaan tumma naaras silmäili kiinnostuneena kaksijalkalan kujia ympäröiviä hirviöitä ja kaksijalan pesiä.
"Olin jo toivonut, että saisin elää monta seuraavaa kuuta kokonaan metsässä. Ei kaksijalkalat ole hullumpia, mutta kyllä metsä vie siltikin voiton aina", Kharon virnisti saaden Päivänsäteen huomion. Tumman naaraan huomio tuntui hyvältä, vaikka samalla se ahdisti hirveästi edelleen. Kharon olisi halunnut vain unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta se tuntui mahdottomalta tehtävältä.

//Päivi?

Minua väsytti ja jalkojani särki. Matkan ensimmäisinä päivinä olin erehtynyt ajattelemaan, että matka tulisi taittumaan helposti ja ongelmitta, mutta nyt olin kohdannut todellisuuden. Lepohetket olivat aivan liian lyhyitä, eivätkä jalkani ehtineet palautua koko päivän kävelemisestä, enkä saanut riittävästi unta. Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, olin joutunut harjoittelemaan saalistamista. En pitänyt siitä lainkaan, sillä se tuntui aivan mahdottoman vaikealta. Saalistaminen vaati aivan liikaa ajattelua, ja kaipasin jo kaksijalkalan kujia. Toki metsä oli paikkana mielenkiintoinen, mutta siellä pitkään oleminen oli uuvuttavaa. Kaksijalkalassa ruuan etsiminen oli yksinkertaista: täytyi vain tonkia metalliastioita ja toivoa, että niistä löytyisi jotakin. Metsässä joutui ensin haistelemaan, sitten hiipimään, hyökkäämään ja pahimmassa tapauksessa jopa juoksemaan saaliin kiinni! Ja sen ohessa piti miettiä tuulen suuntaa, katsoa maata, pitää saalis näkökentässä ja pysyä aivan hiljaa.
Koin, etten ollut mikään valittajakissa, mutta metsässä negatiiviset ajatukset tuntuivat nousevan jatkuvasti pintaan. Kaikki oli koko ajan huonosti, kun jalat olivat aivan muussia, väsymys painoi silmiä väkisin kiinni ja suunnaton nälkä kurni vatsassa! Ja jotta elämä olisi vieläkin vaikeampaa, ilmat kylmenivät koko ajan. Niin paljon kuin inhosinkin muiden kissojen lähellä olemista, olin joutunut nukkumaan aivan kiinni muissa yhteisön jäsenissä pysyäkseni yöllä lämpimänä. Kaipasin kaksijalkalaa ja pesäämme, jossa minulla oli oma syrjäinen nurkka, jossa pystyin nukkua aivan yksin kaukana muista.
Mutta koska en halunnut elää negatiivisuudessa, olin etsinyt matkasta hyviäkin puolia. Niitä oli tietysti vähemmän kuin huonoja, mutta kyllä niitäkin löytyi! Moni kissa näytti metsässä itsestään täysin uuden puolen. Keijukainen selvästi inhosi jokaista hetkeä, mutta sen sijaan Kharon, Deimos, Tyrskytiikeri ja muutama muu kissa näyttivät tosiaankin olevan elementissään metsässä! Useimmiten he toivatkin yhteisölle eniten saalista, ja todennäköisesti ilman heitä olisimme olleet vieläkin nälkäisempiä. Oli mielenkiintoista seurata kissoja, vaikka olinkin niin väsynyt, etten jaksanut yrittää matkia heidän liikkeitään tai eleitään. Keijukainen näytti koko ajan jännittyneeltä, vaikka hän yrittikin selvästi peitellä sitä. Harmaan naaraan katse vaelteli jatkuvasti ympäristössä, kun kuljimme eteenpäin. Sen sijaan esimerkiksi Kharon näytti paljon rennommalta kuin kaksijalkalassa! Valkoturkkinen kolli käveli rennosti eteenpäin korvat pystyssä ja välillä vain silmäili ympärillään kasvavaa metsää.
Täytyi myöntää, että minä en osannut pelätä metsää. Kaikki varoittelivat metsän vaaroista, mutta emme olleet vielä puolen kuun aikana kohdanneet yhtäkään. En ollut varma, olivatko ne vain pelottelua, vai asuiko metsässä oikeasti hurjia petoja, jotka tappoivat kissoja huvikseen. Luotin siihen, että muut yhteisön jäsenet huomaisivat, jos jokin näistä metsän pedoista lähestyisi ja olisimme jonkin sortin vaarassa.

Tuli taas ilta, ja Keijukainen pysäytti meidät metsän ja nummen rajalle. Nummen ruohonkorret olivat kylmyyden johdosta lässähtäneet ja nummi oli kokonaisuudessaan aika surullinen näky. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin vain saanut painua nukkumaan ja nukkua pitkälle seuraavaan päivään, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Keijukainen määräsi minut saalistamaan. Kuten tavallisesti, istuin kauempana muista, mutta silti harmaa johtaja aina määräsi minut mitä epämiellyttävimpiin tehtäviin. Olisinkohan ollut huomaamattomampi, jos olisin pysytellyt muiden lähellä? Ajatuskin siitä inhotti. Kun istui syrjässä kaukana muista, oli lähestulkoon näkymätön. Kukaan ei vahingossakaan erehtynyt kysymään minulta mielipidettä turhanpäiväisyyksiin tai tullut jaarittelemaan säästä. Sai olla omassa rauhassa ja seurata muiden touhuja.
Aurinko oli jo laskemassa, mutta valoa riittäisi vielä hyväksi toviksi. Kanssani saalistamaan oli määrätty myös Tyrskytiikeri, Leopardi, Järkäleloikka, Kharon, Härmä ja Rubiini. Loput olivat jääneet rakentamaan suojaa, jossa viettäisimme ensi yön.
"Eiköhän mennä sitten", Tyrskytiikeri murahti ja lähti muiden edellä syvemmälle metsään. Sen sijaan Deimos ja Leopardi lähtivät toiseen suuntaan kohti nummea. Harkitsin hetken, mihin suuntaan itse lähtisin. Lopulta päädyin metsään, sillä sinne suurin osa porukasta lähti.
Keijukainen ei pitänyt siitä, että joku palasi saalistusreissulta ilman saalista, joten minun olisi oikeasti yritettävä saada jotakin kiinni ennen pimeää. Jos olisin nopea, voisin loppuajan seurailla muita saalistajia salaa, ei sitä tiedä jos vaikka saisin selville jonkin salaisuuden! Tosin metsään lähteneistä saalistajista vain Tyrskytiikeri ja Härmä kiinnostivat minua muita enemmän. En tuntenut kumpaakaan kovin hyvin, mutta jokin heissä kiehtoi äärettömän paljon! Kenties matka voisi olla oiva tilaisuus tutustua kaksikkoon paremmin. Olin vähän seuraillutkin jo Härmää, kun raidallinen kolli oli auttanut itsensä loukanneita kissoja. Kolli osasi käyttää yrttejä hyödyksi ja parantaa niillä kissoja, ja se jos jokin oli mielenkiintoista! Olisin halunnut tietää, kuka ihme hänelle oli sellaisia taitoja opettanut.

Olin päässyt jo hyvän matkan päähän metsänrajasta, eikä näköpiirissä ollut enää yhtäkään saalistajakissaa. Yritin haistella ilmaa ja löytää tuoretta hajujälkeä, mutta se tuntui vaikealta. Kiertelin puiden lomassa yrittäen saada vainua edes yhdestä eläimestä, jonka hyvällä tuurilla voisin saada kiinni. Toivoin löytäväni vaikka jonkun vanhan ja rähjäisen metsähiiren, joka olisi naurettavan helppo saalis jopa minulle. Hetken pyöriskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin tuoreen hajujäljen!
Sen seuraaminen oli vaivalloista, sillä orava oli hajusta päätellen mennyt siksakkia puiden lomassa ja pyöriskellyt aina toisinaan paikoillaan. Jäljittäminen oli uuvuttavaa, ja ajatukseni harhaili vähän väliä yhteisön jäseniin. Yritin miettiä, millä tavalla kukin hoitaisi tällaisen saalistustilanteen. Keijukainen ei ollut metsästänyt saaliin saalista koko matkan aikana, joten hän varmasti luovuttaisi ennen kuin edes löytäisi jäljen! Kharon ja Deimos olivat taidokkaita metsästäjiä, joten he varmaan sinnikkäästi seuraisivat jälkeä. Mutta jos Kharon epäonnistuisi, hän ei varmasti yrittäisi uudestaan. Mitä olin salaa seurannut valkoturkkista kollia, olin huomannut hänen luovuttavan välillä turhankin helposti, jos jokin ei onnistu heti ensi kerralla.
Sen enempää en ehtinyt miettiä, kun kuulin rasahduksen takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin oranssiturkkisen, suuren kissan. Minulta meni naurettavan pitkä aika tajuta, ettei edessäni tönöttävä eläin ollut oikeasti kissa, vaan jotain aivan muuta! Sillä oli pitkä, suippomainen kuono, suuret korvat ja ruskeat, häijyt silmät. Tajusin nopeasti, ettei eläin tosiaankaan ollut hyväntuulinen. Se oli kissaa ainakin kaksi kertaa suurempi ja se paljasteli vihaisen näköisenä valkoisia hampaitaan.
'Aika ottaa jalat alle', ajattelin irvistäen ja käänsin riskillä selkäni eläimelle ja lähdin juoksemaan kauemmas. Kuulin, kuinka eläin lähti kovaäänisesti muristen juoksemaan perääni. Vilkaisin taakseni ja eläin sen kun vain lähestyi minua, vaikka juoksin niin kovaa kuin käpälistäni pääsin. Pelkäsin, että kompastuisin huolimattomuuttani johonkin puun juurakkoon, oksiin tai varpuihin. En tiennyt osasiko minua muristen jahtaava eläin kiivetä puuhun, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä vaihtoehto, jos halusin selvitä hengissä. Siispä valitsin edestäpäin melko ohutrunkoisen lepän ja juoksin sitä kohti. Ketterästi kiipesin runkoa pitkin ylöspäin rukoillen hiljaa mielessäni, ettei punaturkkinen eläin pääsisi perääni. Kun saavutin alimmat oksastot, uskalsin kääntyä katsomaan alaspäin. Punaturkkinen peto rähisi kovaäänisesti puun alla ja nousi takajaloilleen sitä vasten. Mutta kuten olin toivonutkin, se ei päässyt kiipeämään luokseni.
Olin ties kuinka monen kissanmitan korkeudessa, joten näkymät näin korkealta olivat oikeastaan aika hienot, ellei ottanut laskuihin minua verenhimoisesti jahtaavaa eläintä, joka metelöi puun juurella. Yritin epätoivoisesti etsiä saalistajia, jotka voisivat tulla pelastamaan minut pinteestä. En tiennyt, miten sinnikäs allani oleva eläin oli, mutta pahimmassa tapauksessa se odottaisi minun tulevan alas koko yön ajan. Vaikka en erityisemmin välittänyt yhteisöstä, enkä olisi ollut pahoillani jos olisin päässyt heistä eroon, minua ei huvittanut jäädä tuntemattomaan metsään ypöyksin ja vieläpä verenhimoisen petoeläimen kanssa.

//Jos joku haluaa, saa tulla pelastamaan Roskan :(

Katsoin Kharonia pää vähän kallellaan, kun tämä veti minut syrjään muiden luota ja muistutti minua lupauksesta, jonka olin tehnyt aiemmin kaksijalkalassa. Pyörittelin silmiäni hiukan huvittuneena. "Niin lupasin, muistan kyllä. Olen itse asiassa miettinyt sitä", naukaisin häntääni heilauttaen. "Minusta järkevintä olisi tappaa hänet vasta matkan loppuvaiheessa."
"Miksi juuri silloin?" Kharon kurtisti kulmiaan.
"Siksi, koska silloin kaikkien ajatukset ovat lähestyvässä yhteenotossa klaanikissojen kanssa, eikä kukaan ehdi epäillä, liittyikö Ruskalinnun kuolemaan jotakin muutakin", selitin. Naamalleni levisi hieman omahyväinen virne, kun lisäsin: "Tosin kukapa osaisi edes epäillä täydellisesti lavastettua kuolemaa. Ruskalintua jäävät kaipaamaan ainoastaan Sulkavirta ja Deimos - hänen kuolemansa tullaan joka tapauksessa unohtamaan pian."
Kharon nyökytteli päätään mietteliään näköisenä. Selitykseni tuntui vakuuttaneen hänet, ja se jos mikä sai minut hyvälle tuulelle. Rakastin sitä, kun muutkin huomasit ideoideni toimivuuden, ja erityisesti rakastin sitä, kun Kharon huomasi sen.
"Malta vielä jonkin aikaa, niin sitten pääset eroon hänestä", vakuutin ja lähdin hivuttautumaan siihen suuntaan, missä aukio oli, sipaisten samalla ohimennessäni Kharonin poskea hännälläni.

Hämärän tullen Keijukainen keräsi kaikki koolle ja lähti johdattamaan yhteisön jäseniä kaksijalkalan suuntaan. Kävelin Kharonin vierellä melkein porukan hännillä. Yritin kuvitella mielessäni, millainen tämä uusi kaksijalkala mahtoi olla. Ei taatusti yhtä hieno ja iso kuin meidän kaksijalkalamme, eikä siellä varmasti ollut yhtä mahtavaa yhteisöä kuin meidän.
"Oletko käynyt muissa kaksijalkaloissa ennen?" kysyin Kharonilta mietteliääseen sävyyn ja käänsin tummansinisen katseeni kolliin.

//Kharon?
//KP-boosti

Kujakissayhteisö oli lähtenyt matkaan kohti tuntematonta ja Pähkinän kivut ja kohtaukset olivat jatkuneet. Hän tiesi, että jotain oli pahasti vialla eikä hän välttämättä eläisi määränpäähän asti. Pähkinää suretti oma tilateensa ja hän oli vielä juuri alkanut tottumaan ympärillään kuhiseviin kissoihin. Hän vain kun haluaisi olla yksin. Pähkinä istui jollain aukiolla juuri ja juuri Keijukaisen silmien alla. Nyt voisi karata. Juosta karkuun kuolemaan asti. Pähkinä nousee verrytellen jalkojaan. Taisteluharjoittelu on jäänyt vähän taka-alalle kipujen takia mutta syösähdän kohti maassa olevaa keppiä ja ravistelen sitä hampaissani kuin rottaa. Kuvittelen, että päälleni hyökkää, joku ja kierähdän sivuun loikkaan ylös. Kokeilen potkaista takatassuillani ilmaa ja hypähtää kierähtäen olemattoman vastustajan niskaan ja kierähtää sivuun. Liike ei onnistu ensimmäisellä eikä seitsemännelläkään yrityksellä mutta kahdeksas näyttää jo taisteluliikkeeltä. “Keksitkö tuon liikkeen juuri?” Rubiini kysyi. “Ai hei”, Pähkinä sanoo vähän nolona, kun näyttää epäonnistumistaan muille. “Olen nähnyt joidenkin käyttävän jotain tämän tapaista”, sanon hymyillen vienosti. Pähkinä siirtää katseensa taivaalle turkki kuumottaen. Pähkinä haluisi peittää tuntemuksensa tuota kissaa kohtaan niin kovasti mutta samaan aikaan hän oli rakastunut tuohon kissaan. Vain sillä tavalla kuinka ystävykset rakastuvat toisiinsa. *Rakkaus edes ystävämielessä tekee heikoksi!* Pähkinä hoki päänsä sisällä.
//Rubiini :D

Hiivin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Olin ollut näkevinäni jonkun liikkuvan pensaikossa, ja olin aivan varma, että kyseessä oli tunkeilija rajanaapurista. Työnsin kynteni ulos ja pidin korvat höröllä kuullakseni paremmin, jos joku liikkui lähistöllä.
Takaani kuului rasahdus. Kiepahdin ympäri salamannopeasti ja iskin kynteni kissan kurkkuun vaistomaisesti. Karpalonenä kaatui maahan henkeä haukkoen, ja veri värjäsi hänen valkoisen turkkinsa tummanpunaiseksi.
"Tyrskytassu, miksi?" soturi oli kohdistanut sumenevan katseensa minuun. "Miksi tapoit minut?" Sen sijaan, että kolli olisi jäänyt makaamaan maahan elottomana, kuten aina yleensä unissani, tämä nousikin ylös ja lähti raahautumaan minua kohti.
Epäkuolleen mestarini syyttävä katse porautui suoraan lävitseni. Yritin kauhuissani etsiä pakoreittiä, mutta taakseni oli ilmestynyt syvä kuilu, jonka pohjaa ei näkynyt. Toinen takatassuni leijui hetken tyhjän päällä, ennen kuin vedin sen kauemmas reunasta.
Kääntäessäni katseeni eteenpäin oli jo liian myöhäistä: Karpalonenä vyöryi päälleni, vetäen minut mukanaan alas tyhjyyteen.

Painajainen ei jättänyt minua rauhaan raahustaessani muiden mukana niittykaistaleen halki. Lähdettyämme kaksijalkalasta puolisen kuuta sitten, muistot menneisyydestä olivat palanneet vainoamaan minua. Ne olivat vahvempia ja kamalampia kuin ennen, ja rinnassani tuntui olevan iso möykky, joka kasvoi sitä mukaa kun lähestyimme klaaneja.
Menetettyäni yhteyden Kuutamolaineeseen melkein pari kuuta takaperin, lähtö oli tuntunut entistä vaikeammalta, vaikka juuri tätä nimenomaista matkaa varten olin valmistautunut yhteisössä kuutolkulla aina Päivänsäteen kaappaamisesta asti. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua liian todelliselta. Matkaa oli jäljellä noin toiset puoli kuuta, ja sitten kohtaisimme jälleen Mesitähden ja muut eloklaanilaiset.
Vaikka en halunnut myöntää sitä, minua pelotti. Viime yrityksellämme surmata Eloklaanin päällikkö lopullisesti olin ollut niin täynnä tuoretta vihaa, että muille tunteille ei ollut juuri jäänyt sijaa. Olotilani oli tasoittunut huomattavasti sen jälkeen, ja Päivänsäteen kasvattaminen oli tehnyt oman osansa tulisen luontoni taltuttamisessa.
Omat ajatukseni olivat sumentaneet todellisuuden tajuntani, ja tajusin valpastua vasta, kun tunsin jonkin kylmän ja märän tipahtavan kuonolleni. Räpyttelin kiivaasti silmiäni karistaakseni epäluulot pois ja voidakseni keskittyä paremmin käsillä olevaan hetkeen. Oli alkanut sataa räntää.
Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta lopulta sade yltyi niin sankaksi, että hädin tuskin näin hännänmitan vertaa edemmäksi. Etsin katseellani Keijukaisen hahmon ja hölkkäsin tämän kiinni. Naaras näytti jo valmiiksi ärtyneeltä, kun tulin hänen luokseen, mutta en antanut sen häiritä.
"Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista", ehdotin Keijukaiselle vakaalla äänellä. "Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia."

//Keiju?

Kharon virnisti huvittuneesti keskustelulle, jota tämä parhaillaan kävi Päivänsäteen kanssa.
"Ehei, se ei kerro mitään sinun vaatimattomuudestasi!" valkoturkkinen kolli virnisti ja tönäisi toveriaan hellästi kylkeen, "sinulla ei tainnut olla vaihtoehtoja, koska et vain yksinkertaisesti voi nukkua ilman minua." Päivänsäde pyöritteli silmiään, mutta väläytti vierellään istuvalle kollille hymyn. Kollikissan sydän lepatti tämän kohdatessa naaraskissan katseen. Hän yritti unohtaa tunteen, mutta se puski liian vahvasti läpi. Kharon ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta kolli tiesi olevansa ihastumassa Päivänsäteeseen. Se tunne oli yhtä aikaa maailman kuvottavin ja ihanin. Mutta sitä ajatellessaan, Kharonin mieli synkkeni taas. Hänen katseensa kääntyi pois Päivänsäteestä pimeään metsään.
Laikukas kolli tiesi, ettei Päivänsäteen kaltainen naaras voisi koskaan tuntea samoin häntä kohtaan. Se musersi Kharonin täysin.
"Mikä sinulle tuli?" Päivänsäde kysyi rauhallisella äänellä. Kharon oli erottavinaan naaraan äänestä myös hitusen turhautuneisuutta, eikä kolli ihmetellyt sitä lainkaan. Hän oli kerrassaan säälittävä kissa, ja myös Päivänsäde oli varmasti huomannut sen. Hetken ajan kolli mietti, uskaltaisiko hän kertoa totuutta. Se pelotti Kharonia suunnattomasti, sillä totuus voisi pilata kaiken. Siispä erakko päätyi valehtelemaan, koska se tuntui helpoimmalta.
"Mietin vain vanhempiani."
Kharon ei kyennyt vilkaisemaan Päivänsäteen suuntaan, niin kamala hänen olonsa oli. Hän oli epätoivoinen, ja olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tunteensa kuolemaan. Päivänsäteestä oli tullut hänelle tärkeä kissa, melkein jopa ystävä, ja typerät tunteet saattaisivat pilata sen kaiken.
"Tahdotko puhua siitä?" nyt Päivänsäteen ääni kuulosti siltä, että hän oikeasti välitti, mutta Kharon saattoi myös kuvitella kaiken. Hän näki maailman ja erityisesti Päivänsäteen vaaleanpunaisena, että saattoi jo kuvitella omiaan. Kolli pudisteli päätään:
"Ollaan vain hiljaa."

Loppuvartio meni hiljaisuudessa, ja Kharonin olo oli entistä ahdistuneempi. Välillä hän ja Päivänsäde katsoivat toisiaan suoraan silmiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Kolli oli yrittänyt tulkita harmaan naaraan tummanpuhuvaa katsetta, mutta se oli aivan yhtä vaikeaa kuin aina.
Kaksikko kävi herättämässä Tyrskytiikerin ja Nefirin ja painuivat samalla nukkumaan. Kharonin ja Päivänsäteen selät koskettivat toisiaan, kun he nukkuivat. Ellei kolli olisi ollut niin ahdistunut, hän olisi takuulla päästänyt kurkustaan matalaa kehräystä nukahtaessaan. Mutta nyt kolli nukahti hiljaisuuteen ja yritti vain unohtaa sen, miten lähellä Päivänsäde olikaan.

Kharon raotti hitaasti erivärisiä silmiään. Väsymys oli tiessään, joten kolli nousi nopeasti pystyyn. Hänellä meni hetki tajuta, ettei hän enää ollut pesässä, jonne oli nukahtanut. 'Onko joku siirtänyt minut nukkuessani vai olenko kävellyt unissani?' Kharon pohti.
Hämmentynyt Kharon silmäili ympäristöään ja yllätyksekseen tunnisti paikan, jossa hän oli. Öinen nummimaisema oli rauhallinen ja tuhannet tähdet tuikkivat kirkkaina Hopeahännällä.
'Eloklaanin reviiri. Miten minä olen tänne päätynyt?'
Aivan yhtäkkiä kauniin hiljaisuuden rikkoi parkaisu. Se sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn: jossain lähettyvillä oli meneillään taistelu. Taistelun äänet yltyivät, ja Kharon lähti seuraamaan niitä epäröivin askelin. Hän saapui joen äärelle. Samassa joessa Lieskakajo oli opettanut hänelle uimista. Joen toisella puolen seisovat kissat saivat Kharonin täyden huomion. Hämärässä hahmoja oli aluksi vaikea tunnistaa, mutta hetken tiirailtuaan kolli tunnisti toisiaan vastaan kamppailevat kissat. Toinen heistä oli Mesitähti ja toinen Päivänsäde.
Tummanharmaan naaraskissan turkki oli yltäpäältä veressä ja Mesitähden valkea turkki oli aivan puhdas. Kharonin syke kiihtyi, kun hän seurasi taistelua joen takaa. Naaras oli selvästi alakynnessä.
"Päivänsäde! Tule pois sieltä!" kolli yritti huutaa, mutta haavoittunut naaras ei edes väräyttänyt korviaan. Kharon tiesi, että jotain olisi tehtävä tai Päivänsäde kuolisi. Kuin tyhjästä, taivas peittyi tummista pilvistä ja tähdet katosivat niiden taakseen. Kharon ei nähnyt mitään, kun pimeys laskeutui nummien ylle. Hän kuuli vain vertahyytävän ulvaisun, joka kuului Päivänsäteelle.
Pilvet väistyivät tähtien tieltä, ja Kharon näki taas. Hän näki Mesitähden murhanhimoisen katseen, kun kolli seisoi elottoman Päivänsäteen yllä. Pakokauhu valtasi Kharonin, kun Eloklaanin päällikön vihreä, pimeässä hehkuva katse kääntyi kollin puoleen. Hänen käpälänsä eivät toimineet. Päivänsäde oli kuollut. Kaikki oli ohi ja pimeys saapui taas.

"Herätys!" terävä ääni kiskaisi Kharonin pois unimaailmasta, ja kolli räväytti silmänsä auki raskaasti huohottaen. Pettymyksekseen kolli joutui kohtaamaan Keijukaisen vihertävät silmät ja niiden tylyn katseen. Naaras siristi silmiään, jonka jälkeen tämä tokaisi tiukalla äänensävyllä:
"Aurinko on jo noussut ja me jatkamme matkaa. Ellet hilaa itseäsi ulos nyt heti, jäät matkasta." Yhä väsynyt ja painajaisunesta pois tolaltaan oleva Kharon silmäili nopeasti tyhjää pesää; kaikki muut olivat jo heränneet, ja hän oli viimeinen nukkuja. Kolli nyökäytti nopeasti päätään ja kampesi itsensä pystyyn. Keijukainen poistui pesästä sanaakaan sanomatta. Kharonin keho tärisi, kun hän ajatteli näkemäänsä painajaista. Hän ei enää ollut lainkaan varma, voisiko Päivänsäde tosiaan kukistaa Mesitähden noin vain. Toki naaras oli harjoitellut kovasti, mutta Mesitähti oli huomattavasti kokeneempi taistelija kuin hänen jälkeläisensä. Kharon nielaisi. Pelko oli hiipinyt hänen mieleensä, eikä kolli päässyt enää tunteesta irti. Yhtäkkiä ajatus sodasta tuntui kuvottavalta. Miten hän kestäisi, jos kaikki menisi pieleen ja Päivänsäde kuolisi? Silloin Kharon ei saisi kostoaan ja kaiken kukkuraksi joutuisi elämään loppuelämänsä ilman Päivänsädettä.
Kolli yritti työntää epämukavat ajatukset syrjään, kun tämä poistui hämärästä pesästä kylmään ulkoilmaan. Maata peitti valkea kuurakerros, joka muistutti lähestyvästä Lehtikadosta. Kharon silmäili yhteisön jäseniä, jotka olivat valmistautumassa lähtöön. Ilmassa leijaili tuoresaaliin tuoksu, mutta aukiolla näkyi vain jo kaluttuja tuoresaaliita. Kharon oli tympääntynyt, miksei häntä oltu herätetty aikaisemmin? Nyt kolli joutuisi vaeltamaan koko päivän nälissään. Turhautunut erakko etsi katseellaan Päivänsäteen, joka oli parhaillaan juttelemassa Keijukaisen kanssa. Laikukas kollikissa ei viitsinyt keskeyttää kaksikon juttuhetkeä, vaan tyytyi olemaan yksin, kun Deimoskin näytti viettävän aikaa Ruskalinnun ja Sulkavirran kanssa..

Kujakissayhteisö oli taivaltanut taas aamusta saakka. Kharonin vatsa kurni kovasti, mutta saalistamiselle ei ollu aikaa, ettei hän jäisi muista jälkeen. Taitava jäljittäjä kyllä löytäisi yhteisön vaikka jäisikin jälkeen, mutta Keijukainen ei varmasti pitäisi siitä. Siispä Kharon joutui kärsimään ja odottamaan pysähtymistä, jolloin hän hyvällä tuurilla saisi vatsansa täyteen.
Kollin ajatukset harhailivat. Hän mietti vuorotellen viime yön painajaista, Päivänsädettä ja Ruskalintua. Kollin täytyisi saada oranssi kolli hengiltä ennen metsään saapumista. Päivänsäde oli luvannut auttaa siinä, joten Kharon päätti, että tänään hän lähestyisi tummaa naarasta ja ottaisi asian taas puheeksi, kun he pääsisivät kauemmas muista. Vaikka Kharon inhosikin tuntemuksiaan Päivänsädettä kohtaan, hän ei malttanut pysyä erossa naaraasta.
Kharonin yllätykseksi Keijukainen pysäytti joukon jo aurinkohuipun jälkeen. Harmaaturkkinen johtaja kertoi, että yhteisö lähestyi kaksijalkalaa, jonka läpi he kulkisivat yön tullessa. Siispä joukko lepäisi nyt ja jatkaisi matkaa, kun taivas alkaisi hämärtää. Se oli kuin vastaus Kharonin rukouksiin! Keijukainen lähetti saalistajat matkaan, eikä Kharon tällä kertaa kuulunut joukkoon. Pienelle aukiolle jäivät hänen lisäkseen Keijukainen, Päivänsäde, Härmä, Pähkinä, Rubiini ja Hyökyaalto. Kharon kipitti ripein askelin Päivänsäteen luokse ja veti naaraan syrjemmäs muista.
Kaksikko hivuttautui pois aukiolta sinne suuntaan, missä kaksijalkala Keijukaisen sanojen mukaan sijaitsi. Päästyään tarpeeksi kauas, Kharon pysähtyi ja kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kolli varmisti vielä ympäristöään silmäilemällä, kuuntelemalla ja haistelemalla, ettei ylimääräisiä korvapareja ollut lähistöllä.
"Sinähän lupasit, että autat minua Ruskalinnun kanssa", valkoturkkinen kolli muistutti ja kohtasi Päivänsäteen katseen. Kollin oli äärettömän vaikeaa yrittää unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta ajatus Ruskalinnun kuolemasta helpotti tehtävää hieman.

//Päivi?

"Sovitaan sitten vaikka niin, jos se saa sinut nukkumaan yösi paremmin", virnistin Kharonille ja tuuppasin tätä hellästi tassullani. Kharon naurahti ja katsoi minua edelleen lämpimästi. Soin kollille nopean, lempeän hymyn, ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin.
Istuimme hetken hiljaisuudessa. Kuuntelin tarkkaavaisesti pimeästä metsästä kuuluvia ääniä, jotka olivat pakkasesta johtuen kirkkaampia ja selvempiä. Jouduin pörhistämään karvojani pysyäkseni lämpimänä - ilma tuntui entistä kylmemmältä täällä kaukana kotoa. Vähän matkan päästä takaamme pensaikon alta kuului umpiunessa tuhisevien kissojen kuorsausta. Taisipa joku puhua unissaankin, ja se sai meidät vaihtamaan Kharonin kanssa huvittuneita katseita.
"Vielä puoli vuodenaikojen kiertoa sitten en olisi uskonut istuvani kanssasi vapaaehtoisesti pakkasessa keskellä yötä”, hymähdin irrottamatta katsettani öisestä metsästä. “Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun se kaksijalka sieppasi meidät. Ellen olisi tarvinnut sinua selviytyäkseni takaisin kaksijalkalaan, olisin varmaankin yrittänyt tukehduttaa sinut yön aikana jollakin kävyllä.”
Kharon tuhahti. “Ihan niin kuin sinä olisit pystynyt tekemään yhtään mitään yön aikana! Ilman kaksijalkalan tähtiä olisit varmasti harhaillut pimeässä ohitseni ja tippunut johonkin monttuun”, kolli irvaili, mutta hänen äänensävynsä oli leikkisä. Olin jo oppinut tunnistamaan Kharonin puhetavasta, milloin hän todella tarkoitti sanomaansa loukkaukseksi ja milloin vain vitsaili. Joitakin kuita takaperin jälkimmäinen oli ollut hyvin harvinaista, ja olin todella mielissäni siitä, miten paljon rennompi kolli oli seurassani nykyään.
“Minkä minä sille voin, että olen tottunut liikkumaan valoisissa paikoissa toisin kuin sinä? Mahtaa olla rankkaa olla tuollainen pimeässä viihtyvä myyrä, kun persoonallisuuteni loistaa niin kirkkaasti”, kohautin lapojani ilme vakavana.
“Ainoa asia, mikä sinussa loistaa, on egosi, Päivänsäde hyvä”, Kharon maukui, ja käännähdin katsomaan häneen naama järkyttyneeseen ilmeeseen väännettynä ja esittäen syvästi loukkaantunutta.
“Kuinka törkeää! Minun egoni on vaatimattomuuden perikuva”, puuskahdin ja nostin leukaani ylöspäin nenääni nyrpistäen. “Olinhan sentään niin epäitsekäs, kun jäin tänne kylmään ja pimeään ilahduttamaan sinua läsnäolollani.”

//Kharon?
//KP-boosti

Edelliset päivät olivat olleet Kharonin mielestä parhaita pitkään aikaan, kunhan vain kykeni unohtamaan Keijukaisen nyrpeän naaman ja jatkuvan käskyttämisen. Kujakissayhteisö oli lähtenyt matkaan kaksi auringonnousua sitten ja he olivat taivaltaneet metsässä kolme kokonaista päivää. Metsässä liikkuminen oli koko ikänsä metsässä eläneelle Kharonille luontaista ja hän nautti jokaisesta hengenvedosta. Keijukainen oli määrännyt hänet ja muutaman muun yhteisön jäsenen saalistamaan. Päivänsädekin oli tarjoutunut saalistamaan, eikä johtajalla ollut ollut mitään sitä vastaan. Kuten arvata saattoi, Keijukainen oli laatinut tiukan rajan, koska saalistajien oli viimeistään oltava muiden luona.
Kharon oli saanut kiinni oravan ja hän oli päässyt näkemään, kuinka Päivänsäde sai taidokkaasti hiiren kiinni. Sen jälkeen kaksikko kävi pienen leikkimielisen keskustelun, jossa molemmat piikittelivät toisiaan hymyillen. Kharon oli alkanut nauttimaan päivä päivältä enemmän Päivänsäteen seurasta. Naaras oli yksi harvoista, joka oikeasti tuntui ymmärtävän kollia ja tämän ajatuksiaan. Kissat hakivat Kharonin saalistaman oravan, jonka kolli oli kaivanut maahan jonkin matkan päähän.
"Vau, tuohan oikeasti on aika hieno saalis. Tehdäänkö vaihtokaupat?" Päivänsäde kysyi naurahtaen. Kharon pudisteli vakavissaan päätään.
"Jos minä vien tuon ruipelohiiren muiden luokse, Keijukainen ei kyllä ilahdu. Se tuhoaisi lopullisesti metsäkissan maineeni, jos sinä veisit muille mehukkaan, täysikasvuisen oravan ja minä vain tuollaisen hiiren", Kharon yritti pitää vakavan ilmeen kasvoillaan, mutta vähän väliä hymy pääsi livahtamaan hänen kasvoilleen. Kollin puhe oli hieman epäselvää, sillä orava suussa puhuminen oli hieman haastavaa. Päivänsäde naurahti taas ja pyöräytti tummia silmiään.
"Mutta ajattele vähän minun mainettani. Minä sentään olen yhteisön tuleva johtaja", Päivänsäde naukaisi pöyristyneenä.
"Voi voi, opettelisit saalistamaan vähän paremmin", valkoturkkinen kolli virnisti ja kiristi tahtiaan niin, että Päivänsäde jäi jälkeen. Kaksikko juoksi loppumatkan muiden luokse, sillä aika alkoi käydä vähiin. Kharon ei halunnut selvittää, millaisen rangaistuksen Keijukainen oli keksinyt myöhästyjien varalle.

Päivänsäde ja Kharon saapuivat viimeisinä saalistajina muiden luokse. Keijukainen vilkaisi heitä tuima ilme kasvoillaan, mutta ei sanonut mitään. Kaksikko pudotti hiiren ja oravan kasaan, johon muut saalistajat olivat vieneet omat saaliinsa. Tuoresaaliskasa ei ollut järin suuri, mutta kyllä siitä saisi yhteisön ruokittua. Yhteisön jäsenet olivat keräntyneet nälkäisinä tuoresaaliiden ympärille. Kuten tavallisestikin, Keijukainen valikoi itselleen mehukkaimman saaliin - joka nyt sattui olemaan Kharonin orava - ja antoi muille ohjeeksi huolehtia, että jokainen sai syödäkseen edes jotain.
Päivänsäde otti koppia Keijukaisen tokaisusta ja jäi varmistamaan, että kaikki saisivat syödäkseen. Naaras oli tehnyt niin myös kahtena aiempana päivänä. Kharonin mielestä Päivänsäteestä tulisi huomattavasti parempi johtaja yhteisölle kuin nyrpeänaamaisesta Keijukaisesta. Kollista tuntui, että yhteisön nykyinen johtaja oli ollut kaksijalkalasta poistumisen jälkeen tavallistakin huonommalla tuulella. Kyllähän hän yritti välillä olla mukava muille, mutta Kharon huomasi, ettei johtaja viihtynyt lainkaan metsässä.

Kissat olivat saaneet syötyä ja Keijukainen jakoi yövartioon jäävät kissat.
"Kharon ja Leopardi hoitavat ensimmäisen pätkän, Tyrskytiikeri ja Nefiri toisen ja Deimos ja Härmä kolmannen", Keijukainen oli määrännyt. Ajatus yövartiosta ei houkuttanut Kharonia, sillä hän oli hyvin väsynyt raskaan päivän jäljiltä. Kaksijalkalassa ollessa hänen kuntonsa oli selvästi heikentynyt, eikä kolli jaksanut enää vaeltaa aivan yhtä pitkiä pätkiä mitä ennen kaksijalkalaan saapumista. Mutta koska kolli ei halunnut valittaa, hän tyytyi kohtaloonsa ja jäi katsomaan, kuinka väsyneet yhteisön jäsenet hävisivät pieneltä metsäaukiolta suuren pensasrykelmän alle rakennettuun suojaan.
Lopulta pesän ulkopuolella oli enää vain kolme kissaa; Kharon, Leopardi ja Päivänsäde.
"Etkö sinä mene nukkumaan, kultaseni?" Leopardi kysyi lempeällä äänellä Päivänsäteeltä. Naaras pudisteli päätään.
"Ajattelin jäädä pitämään Kharonille seuraa, hän näyttää nukahtavan pystyyn hetkenä minä hyvänsä. Jos tahdot, sinä voit mennä kyllä nukkumaan", Päivänsäde vakuutteli leopardilaikukkaalle naaraalle. Leopardin kasvoille levisi lämmin, kiitollinen hymy.
"Voi, sinä olet niin kiltti. Keijukainen on kasvattanut sinut oikein hienosti", vaaleanruskea naaras hymyili, "minä olen kyllä todella väsynyt, joten taidan tarttua tarjoukseesi. Kiitos, Päivänsäde."
Laikukas naaras katosi pesään muiden perässä, ja nyt Kharon seisoi kaksistaan Päivänsäteen kanssa aukiolla. Pakkanen oli kiristynyt, ja Kharon sai kiittää onneaan, että oli perinyt isänsä paksun ja lämpimän turkin. Päivänsäde sen sijaan omasi lyhyen turkin, jonka hän oli ilmeisesti perinyt Mesitähdeltä.
"Oletpa sinä kiltti, kun tuolla tavalla luovut yöunistasi", Kharon virnisti ja tönäisi vierellään istuvaa kissaa hellästi.
"Tein sen vain muiden turvallisuuden vuoksi. En luota hetkeäkään siihen, että sinä pysyisit hereillä", harmaa naaras naukui ja nosti leukansa pystyyn.
"Ellet huomannut, minun seuranani oli Leopardi. Hän olisi kyllä pitänyt huolen, ettei kukaan lähimaillakaan nuku", Kharon viisasteli. Päivänsäde kohautti lapojaan.
"Myönnä pois, sinä et vain kestä olla erossa minusta!" Kharon tokaisi ja loi lämpimän katseen Päivänsäteeseen. Vaikkei hän tietenkään halunnut myöntää sitä, hän oli aidosti iloinen siitä, että Päivänsäde oli jäänyt valvomaan hänen kanssaan.

//Päivi?

Lähestyin vatsa varvikkoa viistäen pahaa-aavistamatonta lintua. Oli hämärää, eikä eläimestä näkynyt kuin tumma hahmo, joka pomppi aukealla. Työnsin kynteni ulos ja keikutin takapäätäni valmistautuen loikkaamaan. Ponnistin salamannopeasti lintua kohti, mutta siivekäs ehti huomata iskuni juuri ennen kohtalokasta yhteenottoa ja pyrähtää kauemmaksi. Yritin vielä sännätä sen perään, mutta saaliini otti ja lähti, enkä voinut muuta kuin katsella pettyneenä sen lentoa.
Puuskahdin turhautuneena ja nyppäisin tassujeni alla olevaa sammalta kynsilläni. Olin itse ilmoittautunut vapaaehtoiseksi saalistamaan ruokaa muille, mutta se ei ollut vielä tähän mennessä tuottanut tulosta. Vaikka tiesin, ettei Keijukainen rangaitsisi minua saaliitta palaamisesta, minua ei silti huvittanut mennä takaisin täysin tyhjin käpälin. Aikaa oli vielä, joten ehtisin kyllä vielä yrittää saada kiinni jotakin.
Oli matkamme kolmas päivä. Metsässä marssiminen kulutti huomattavasti enemmän voimia kuin kujilla partioiminen, ja kissojen väsymys oli silminnähtävää. Olin salaa kiitollinen siitä, että kuita sitten minä ja Kharon olimme tulleet kaksijalan kaappaamaksi ja joutuneet sen jälkeen taivaltamaan takaisin kotiin metsän halki monen päivän ajan, jolloin oma kestävyyteni ja taitoni olivat karttuneet. Tämä retki olisi varmasti tuntunut paljon kamalammalta ilman sitä koettelemusta pohjalla.
Kuljin eteenpäin niin ajatuksiini uppoutuneena, etten ensin melkein huomannut parin hännänmitan päässä rapistelevaa hiirtä. Pysähdyin kuin seinään sen hajun leijaillessa nenääni ja käänsin hitaasti pääni otuksen suuntaan. Silmäni havaitsivat liikettä varpujen seassa ja antoivat koko kropalleni kehotuksen valmistautua saalistukseen. Laskeuduin vaanimisasentoon nopeasti ja äänettömästi, katse lukittuna heiluviin varpuihin. Sen jälkeen en oikeastaan edes ajatellut, mitä tein, vaan annoin vaistojeni ohjata itseäni: Ponnistin kuin automaatiolla hiirtä kohti, ja pian tunsin, miten sen niska murtui leukojeni lujassa puristuksessa. Pudotin saaliin maahan ja lipaisin suupieliäni tyytyväisenä. Eihän tässä paljon ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään.
"Ei hullumpi suoritus." Käännyin säpsähtäen katsomaan Kharonia, joka tarkkaili minua parin ketunmitan päästä. Kollin silmät kiiluivat hämärässä, ja tämän valkoinen turkki suorastaan hohti tummaa metsämaisemaa vasten.
"No, kaipa voi sanoa, että opin parhaalta", vastasin virnistäen ja nostin hiiren ylös. Tassutin Kharonin luo ja silmäilin tätä arvioivasti. "Etkö sinä ole saanut saalista?" Meistä kahdesta Kharon oli ehdottomasti parempi saalistaja, joten tuntui oudolta, että hän olisi jäänyt ilman saalista.
"Sain minä. Hautasin sen tuonne vähän matkan päähän odottamaan siksi aikaa, että yritän saada napata lisää", hän vastasi ja viittasi hännällään tarkoittamaansa suuntaan. Nyökäytin pienesti päätäni.
"Kannattaa hakea se nyt, sillä meiltä loppuu kohta aika. Keijukainen ei muutenkaan tunnu pitävän sinusta, ja hän varmasti pitää sinusta vielä vähemmän, jos tulet myöhässä", nau'uin hiukan ilkikuriseen sävyyn ja hipaisin entisen klaanikissan poskea hännänpäälläni. "Voin tulla mukaasi, niin sinun ei tarvitse pelätä enempää pimeässä. Tiedänhän minä, millainen pelkuripentu sinä osaat olla."
Kharon tuhahti huvittuneena. "Minäkö muka pelkuripentu? Kuka eilen astui oksan päälle ja säikähti siitä lähtenyttä ääntä?" kolli härnäsi.
"Se olisi voinut sattua kenelle tahansa!" puolustauduin jämäkästi, mutta hymy oli hiipinyt huulilleni.
"Niin, ja kaikista mukana olevista kissoista se sattui juuri sinulle." Kharon virnisti minulle, ja minä tuuppasin häntä leikkisästi lapaan.
Kävelimme Kharonin osoittamaan suuntaan hakemaan hänen sinne hautaamaansa saalista. Sisälläni oli mukava, lämpöinen tunne, kun olin kollin seurassa. Aivan kuin ympärillämme olisi ollut kupla, jonka läpi eivät päässeet muiden puheet tai katseet - oli vain me kaksi.
"No niin, mihin sinä olet piilottanut sen niin sanotun saaliisi, jos sellaista edes on?" puuskahdin hyväntuulisesti, kun pysähdyimme. Kharon katseli ympärilleen hetken, ennen kuin suuntasi erään mättään luo ja ryhtyi kaivamaan.
Kohta hän kääntyi ympäri orava hampaissaan. Irvistin hieman nolona siitä, että itse olin saanut kiinni vain vaivaisen hiiren. "Vau, tuohan oikeasti on aika hieno saalis. Tehdäänkö vaihtokaupat?" ehdotin naurahtaen.

//Kharon?
//KP-boosti

Päivänsäde: 9kp -

Tyrskytiikeri: 4kp -

Kharon: 16kp -

Härmä: 18kp -

Keijukainen: 18kp -

Roska: 27kp! -

Keijukainen oli ilmoittanut, että lähtisimme matkaan kohti klaaneja. Yhteisön tarkoituksena oli päästä klaanien luokse ja tappaa Mesitähti, koska tämä oli joskus kauan sitten lähes tuhonnut koko yhteisön. En oikein tiennyt, mitä mieltä olin koko suunnitelmasta. Kuka jaksoi kantaa kaunaa niin kauan jotakin aivan tuntematonta kissaa kohtaan? Päivänsädekin oli pää viidentenä jalkana menossa tappamaan kissaa, josta oli kuullut vain tarinoita. Noh, minut oli kuin olikin valittu mukaan matkalle, enkä pistänyt sitä lainkaan pahakseni. Pääsisinpä ainakin tutustumaan täysin erilaiseen maailmaan, jonne olimme saapuneet poistuttuamme kaksijalkalasta.
Jo pelkästään liikkuminen oli aivan erilaista metsässä kuin kaksijalkalassa. Täällä ei ollut kaksijalkoja, hirviöitä eikä sen enempää koiriakaan. Ukkospolkujakaan en ollut nähnyt sen jälkeen, kun olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme. Metsän pohja oli pehmeä ja se tuntui aivan eriltä kuin ukkospolkujen kovat pinnat. Siellä täällä tosin lojui teräviä risuja ja pikkukiviä, joiden päälle astuminen tuntui inhottavalta. Olin nopeasti oppinut välttelemään niitä, sillä en halunnut loukata itseäni heti matkan ensimmäisenä päivänä. En ollut ainoana kissana yllättynyt siitä, että Keijukainen oli ottanut Sulkavirran ja Ruskalinnun mukaamme. Kenties johtajalla oli jotakin suunnitteilla kaksikon varalle, sillä he olivat iso riski, jos he pääsisivät karkuun klaanien luona. Koko suunnitelma olisi mennyttä, jos kaksikko kävisi paljastamassa sen Mesitähdelle, jonka ystävä Ruskalintu kuulemma oli.
“Pysähdytään tähän”, Keijukainen naukui joukon edestä isoon ääneen, ja käskystä koko poppoo pysähtyi kuin seinään.
Aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut huippunsa ja metsässä alkoi hiljalleen hämärtää. Minun jalkojani särki, koska en ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa kerralla, saati sitten tällaisessa ympäristössä. Liikkuminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin kaksijalkalan kujilla.
Olimme keskellä metsää, enkä oikein osannut sanoa ympäristöstä mitään syytä, miksi Keijukainen oli päättänyt pysähtyä juuri tähän. Kaikkialla näytti aivan samalta; alastomat puut tönöttivät vieri vieren ja siellä täällä oli varpuja, pensaita ja muuta aluskasvillisuutta. Kenties johtaja itsekin oli niin väsynyt, ettei vain jaksanut enää tarpoa täällä kylmässä viimassa keskellä ei mitään.
“Osa porukasta saa lähteä saalistamaan, ja loput jäävät kasaamaan meille suojaa, jossa nukumme tämän yön”, Keijukainen kertoi ja silmäili kohtuullisen kokoista kissaporukkaa mietteliäänä. Yritin siirtyä vierelläni seisovan Tyrskytiikerin taakse, jotta olisin mahdollisimman huomaamaton. En olisi pistänyt pahaksi, jos Keijukainen unohtaisi minut ja jättäisi minut ilman tehtävää. Voisin lähteä pienelle tutkimusretkelle metsään ja palatessani kukaan ei varmasti edes tajuaisi, että olin ollut poissa.
“Tyrskytiikeri, Järkäleloikka, Kharon, Deimos ja Nefiri hoitavat saalistamisen. Loput jäävät tänne ja alkavat urakoida suojan kanssa. Minä ja Päivänsäde valvomme tänne jäävien työtä. Saalistajat, palatkaa ennen pimeää takaisin. Jos myöhästytte, saatte rangaistuksen”, Keijukainen naukaisi terävällä äänellä. No, ainakaan en joutunut saalistamaan, ajattelin mielessäni. Toisaalta, eipä minusta olisi siinä hommassa ollut apua. Olin kaksijalkalassa saanut joskus rotan jos toisenkin kiinni, mutta metsässä saalistaminen oli minulle täysin uusi juttu. Saalistajat katosivat nopeasti metsän siimekseen, kun me muut jäimme seisoskelemaan aloillemme. Ensimmäisenä uurtamaan alkoivat yllätyksekseni Sulkavirta ja Ruskalintu.
“Voisimme asettua tuonne kuusen oksien alle nukkumaan. Voimme suojata sitä hieman risuilla ja lehdillä ympäriltä, jotta puhuri ei pääse palelluttamaan meitä”, Sulkavirta naukaisi rauhallisella äänellä ja viittoi katseellaan jonkin matkan päässä nököttäviä kuusia. Keijukaisella tai Päivänsäteellä, eikä sen koommin muillakaan tuntunut olevan mitään raidallisen naaraan ehdotusta vastaan. Sulkavirta vaikutti siltä, että hän todella tiesi mitä teki. Hänestä kyllä huomasi, että kissa oli kokenut metsäkissa, toisin kuin moni muu yhteisön jäsen. Epäonnekseni harmaanruskean kissan katse pysähtyi juuri minuun. Hänen ilmeensä oli melko neutraali, eikä hänen äänessäänkään ollut lainkaan negatiivista sävyä:
“Roska, sinä voisit tulla minun ja avukeni etsimään sammalia. En usko, että saan poistua muiden näköpiiristä ilman yhteisön virallista jäsentä.” Inhosin sitä, miten myös muiden katseet kääntyivät minun mustaan turkkiini. En halunnut aiheuttaa mitään kohtausta, joten nyökkäsin vain nopeasti. Todellisuudessa minua ei kiinnostanut pätkääkään pesän rakentaminen tai sammalien etsiminen. En ollut edes varma, miksi me etsimme niitä, mutta kaipa se selviäisi minulle ajan kanssa. Lähdin kevein askelin Sulkavirran perässä kauemmas muista, jotka jäivät kaivelemaan metsän pohjalta risuja ja lehtiä suojaamaan kuusten alusta.
“Onpa mukavaa olla taas metsässä. Kaksijalkalat ovat viehättäviä, mutta kyllä metsä vie ehdottomasti voiton!” Sulkavirta naukaisi reippaasti ja vilkaisi minua. Kohautin lapojani, sillä en tiennyt mitä siihen olisi pitänyt vastata. Minä pidin kaksijalkalasta. Toki metsä vaikutti mielenkiintoiselta ja tutustuin siihen mielelläni, mutta se tuntui paljon turvattomammalta kuin kaksijalkala.
“Oletko sinä aiemmin käynyt metsässä?” Sulkavirta ei luovuttanut, vaan yritti selvästi viritellä jonkinlaista keskustelua.
“En”, vastasin pikaisesti ja käänsin katseeni pois raidallisesta naaraasta. Olisin kovasti halunnut tietää enemmän metsässä elämisestä ja kaikesta, mitä Sulkavirta oli elämänsä varrella kokenut, mutta ajatus kyselemisestä sai minut ahdistumaan. En halunnut olla kissa, joka uteli kaikkea kaikelta. Sellaiset jäivät helposti muiden mieleen, mutta minä olin mieluiten huomaamaton. Sillä tavalla pysyisin parhaiten turvassa.
“No niin”, Sulkavirta naukui, kun saavuimme vihreän sammalmättään luokse, “kerätään tästä sammalta niin paljon kuin saamme, ja viedään ne muiden luokse. Minä opetan sinulle, kuinka se tehdään.”

Olimme saaneet kerättyä ihan kivasti sammalta, ja palasimme sitten muiden luokse kantaen sitä niin paljon kuin vain pystyimme. Jouduimme tekemään kaiken kaikkiaan muutaman reissun, ennen kuin sammalia oli Sulkavirran mukaan tarpeeksi. Kun vietin aikaa Sulkavirran kanssa, hän kertoili ohimennen itsesään, eikä minun tarvinnut edes kysyä! Entinen kuolonklaanilainen opetti, kuinka sammalista tehtiin vuoteita. Samalla hän selitti, miten klaanissa he olivat pentuina tehneet sammalista pieniä palloja ja pelanneet niillä jonkinlaista peliä nimeltä sammalpallo. Vastailin lähinnä vain nyökäten, mutta vaiteliaisuuteni ei näyttänyt haittaavan Sulkavirtaa, kun hän huomasi minun kuuntelevan tarkkaavaisesti. Hän kertoi minulle veljestään ja siskostaan, jotka elivät kuulemma vielä Kuolonklaanissa. Toisin kuin minä, Sulkavirta vaikutti olevan hyvin läheinen pentuetovereidensa kanssa ja suruissaan siitä, että oli jättänyt heidät ja lähtenyt matkalleen. Minä olin vain iloinen siitä, että sisaristani vain yksi oli lähtenyt riesakseni matkalle kohti klaaneja.
Kun vuoteet oli tehty, muutkin alkoivat olla valmiita. Kuusten oksien alle oli rakennettu pienet muurit oksista, risuista ja lehdistä, jotta kylmä tuuli ei pääsisi sisään. Yhteen kohtaan oli jätetty pieni sisäänkäynti, josta mahtui kerrallaan yksi kissa ulos ja sisään.
Aurinko oli laskenut, ja näköjään myös saalistajat olivat palanneet saalistusreissultaan. Sulkavirta näytti kyllästyvän seuraani ja hän kipitti takaisin Ruskalinnun luokse. Minua ei haitannut jäädä yksin. Kissat kerääntyivät saalistajien luokse ja katselivat kuolleita pikkueläimiä, jotka oli kasattu maahan lähelle kuusia. Keijukainen asteli röyhkeästi kissajoukon läpi saaliiden luokse ja valikoi itselleen hiiren.
“Huolehtikaa, että kaikki saavat syödyksi”, naaras tokaisi ja siirtyi kauemmas syömään omaa ruokaansa. Päivänsäde asettui saaliskasan eteen ja silmäili sen ympärillä norkoilevia kissoja.
“Näyttäisi siltä, että nämä riittävät juuri ja juuri meille kaikille”, naaras tokaisi ja alkoi jakamaan saaliita muille. Jotkut joutuivat jakamaan saaliinsa, ja epäonnekseni minä olin yksi heistä. Päivänsäde laski minun eteeni oravan ja sanoi, että saisin jakaa sen Hyökyaallon kanssa. Vilkaisin inhoten veljeäni, joka tallusteli jo minua kohti. Sanaakaan sanomatta haukkasin ensimmäisen palan oravasta. Suuni täyttyi sen karvoista, joten syljin ne inhoten ulos. Olin pari kertaa aiemmin syönyt kuollutta eläintä, eikä minulla ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa niistä. Ainoa epämiellyttävä kohta eläimissä oli karva. Täytyi nähdä pieni työ, että pääsi maistamaan mehukasta lihaa.

En pitänyt siitä, että Hyökyaalto yritti aloittaa keskustelua kanssani syödessämme. Hän kyseli, miten olin viihtynyt metsässä, ja yritin vastata mahdollisimman lyhyesti:
“Ei valittamista.”
Kolli yritti jatkaa keskustelua puhumalla siitä, että haluaisi opetella saalistamaan, mutta en vaivautunut vastaamaan mitään. Onnekseni orava oli nopeasti kaluttu, ja pääsin siirtymään hyvän etäisyyden päähän veljestäni. Keijukainen määräsi yöksi kissoja vartioon niin, että kaksi kissaa vartioivat kerralla ja yö jaettiin kolmeen osaan. Olin iloinen, kun naaras ei passittanut minua yövartioon. Minua vähän kauhistutti, miten yö tulisi menemään. En ollut koskaan nukkunut muualla kuin vanhassa kaksijalanpesässämme, ja metsässä tuntui nyt jo olevan hyytävän kylmä. Kuusien alle nukkuisimme tiiviisti toistemme lähellä, ja sekin ahdisti minua. Olisin halunnut oman tilani ja pysytellä mahdollisimman kaukana muista.

Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä, kun Päivänsäde oli alkanut selvittelemään muutamien Kujakissojen taitoja selviytyä metsässä. Olin huomannut hänen ottaneen Kharonin mukaansa, kun naaras oli poistunut metsään pari kertaa arvioimiensa kissojen kanssa. Se, miten laikukas kolli oli koko ajan kiinni tyttäressäni, sai minussa aikaan epämiellyttävän olon. Hännänpääni nyki aina, kun näin Kharonin ja Päivänsäteen keskustelevan yläkerrassa ennen nukkumaanmenoa. En pitänyt siitä, että Päivänsäde viihtyi Kharonin kaltaisen kissan seurassa. Olihan valkoturkkinen kolli sentään entinen eloklaanilainen ja yhteisöön saavuttua hän oli valehdellut meille nimensäkin. Mistä minä saatoin tietää, mitä muuta hän oli valehdellut?
Istuskelin yläkerrassa ja katselin nukkuvaa Päivänsädettä. Olin tarkoituksellisesti määrännyt Kharonin aamun kujapartioon, sillä halusin hetken kahdenkeskistä aikaa kasvattini kanssa. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet siivilöityivät ikkunoita peittävien levyjen välistä sisään pesään. Ilma oli viilennyt niin, että myös pesässä alkoi olla kylmä öisin. Meidän olisi lähdettävä matkaan mahdollisimman pian ja jätettävä rakas kaksijalkala taaksemme.
Nousin ylös ja kävelin kohti sikeästi nukkuvaa Päivänsädettä. Naaraan kylki kohoili hitaasti tämän nukkuessa, ja kissa näytti kaikin puolin levolliselta. Ellen olisi tiennyt, en olisi arvannut hänen olevan kissa, joka on kasvatettu tappajaksi. Kosketin kuonollani Päivänsäteen lapaa, ja naaras räväytti silmänsä auki kääntäen nopeasti päänsä minuun päin. Tunnistaessaan minut, perijättäreni ilme muuttui rauhalliseksi.
"Mitä nyt?" hän kysyi unisena, kierähtäen kyljeltään selälleen. Naaras paljasti pelotta vatsansa, ojensi käpälänsä venytykseen ja haukotteli.
"Joko olet selvittänyt, miten Rubiini, Härmä, Pähkinä ja Nefiri pärjäävät metsässä?" kysyin vakavailmeisenä. Päivänsäde käännähti vatsalleen ja kampesi itsensä istumaan.
"Olen, heistä jokainen pärjää ihan hyvin. Uskon, että heistä ainakin melkein jokainen osaa itse saalistaa omat ruokansa matkan aikana", Päivänsäde selitti rauhallisesti, "ja heidän taistelutaitonsakin ovat ainakin kohtalaiset. Me ehdimme matkan aikana opettaa heille jotakin, jos on tarve." Nyökkäsin tyytyväisenä.
"Ilmoitan muille, että lähdemme kahden auringonnousun kuluttua, heti auringon noustua liikkeelle", tokaisin ilmeettömänä. Minua jännitti. Kuten arvata saattaa, suurin syy jännitykselle oli rakkaan kaksijalkalani jättäminen. Olisin tehnyt mitä vain, että matka klaanien luokse olisi voitu käydä kaksijalkaloiden kautta. Olisin mielelläni pysynyt mahdollisimman kaukana metsistä.

Kaksi auringonnousua kuluivat aivan liian nopeasti. Olin käyttänyt viimeiset päiväni kaksijalkalassa nauttimalla kaikesta siitä, mitä täällä oli. Olin kierrellyt tuttuja kujia ja seuraillut kaksijalkalan tapahtumia. Painoin muistiini kaikki kaksijalkalan tuoksut ja äänet, jotta voisin muistella niitä matkan aikana.
Seisoin uloskäynnin edessä tehden kaikkeni, jotta hermostukseni ei näkyisi ulospäin. Päivänsäde istui vierelläni ja huomasin tyttäreni vilkaisevan minua. Pidin kuitenkin visusti katseeni kissoissa, jotka valmistautuivat lähtöön hyvästelemällä kaksijalkalaan jäävät kissat.
"Emme halua herättää kujilla kaksijalkojen huomiota, joten poistumme kaksijalkalasta kahdessa porukassa. Ensimmäistä johdan minä, ja mukaani tulevat Tyrskytiikeri, Deimos, Härmä, Ruskalintu, Rubiini, Roska ja Hyökyaalto. Loput lähtevät Päivänsäteen mukaan", kerroin rauhallisesti, mutta niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat minut. Olimme sopineet tästä Päivänsäteen kanssa. Kulkisimme hieman eri reittejä, mutta lopulta päätyisimme samaa tietä ulos kaksijalkalasta ja kohtaisimme metsään saavuttuamme.
Lähtevät yhteisön jäsenet asettuivat kahteen joukkoon ja aloimme toden teolla valmistautua lähtöä varten.

Metsä häämötti edessämme. Aurinko oli jo noussut ja sää oli meidän puolellamme, kun tänään taivas oli pilvetön. Pysähdyin kaksijalkalan reunamille ja käänsin katseeni taaksepäin. Kaksijalkalan kiviset pesät kohosivat kaukaisuudessa korkealle ja kurottelivat taivaita. Ukkospoluilla mylvivien hirviöiden äänet kantautuivat selkeästi tänne saakka, ja kaksijalkalanpesien pihoilla räksyttävät koirat olivat selvästi haistaneet meidät. Ne olivat alkaneet haukkumaan heti, kun olimme ohittaneet aidatut pihat. Haikein mielin astelin eteenpäin kohti metsää. Tiesin, että tulisin ikävöimään kaksijalkalaa enemmän kuin aiemmin.
Mielessäni hyvästelin kaksijalkalan pesät, ukkospolut, kaksijalat, hirviöt ja aivan kaiken. Painoin tarkasti mieleeni näyn kaksijalkalasta. Mäihän kuolema oli saanut minut tajuamaan, etten ollut kuolematon. Tämä matka saattaisi koitua kohtalokseni, jolloin en enää ikinä näkisi rakasta kaksijalkalaani, kulkisi sen kujilla tai haistaisi sen tuoksuja. Pieni pelko kaihersi mieltäni, mutta sysäsin sen sivuun. Tärkeintä olisi, että tavoitteemme tulisi suoritetuksi ja Mesitähti olisi tämän reissun jälkeen vainaa. Sama se mitä minulle kävisi, kunhan Päivänsäde selviäisi hengissä ja voisi jatkaa yhteisön rakentamista entistä paremmaksi.
Huomasin tyttäreni ja tämän perässä kulkevan kissajoukon joidenkin ketunmittojen päässä meistä. He olivat saapuneet metsään aiemmin, ja kissat värjöttelivät nyt puiden lomassa ja silmäilivät ympärilleen avautuvaa metsää. Osa kissoista oli elänyt koko ikänsä kaksijalkalan turvassa, osa oli varttunut metsissä, mutta kissat eivät olleet kaksijalkalaan saapumisensa jälkeen saaneet luvatta poistua metsään.
Minä en ollut mielissäni, mutta pidin pääni kylmänä. Vain minä, Tyrskytiikeri ja Leopardi tiesimme nopeimman reitin klaanikissojen luokse, joten minä otin joukon johdon. Muuten olisin antanut Päivänsäteen johtaa meitä, mutta naaras oli ollut liian pieni saavuttuaan kaksijalkalaan, että voisi muistaa reitin. Toki myös muutama muu kissa olivat kulkeneet matkan, mutta kuulemani mukaan he olivat kierrelleet useita kuita ennen kuin olivat saapuneet Kujakissayhteisöön. He eivät siis tosiaankaan saisi johtaa meitä, sillä minähän en metsässä viipyilisi pidempään kuin oli tarve.
"Lähdetään. Jatkamme matkaa aina auringonlaskuun saakka, jonka jälkeen pysähdymme saalistamaan ja lepäämään. Lepäämme yön, ja nousemme taas auringon kanssa yhtä aikaa", kerroin kovaan ääneen kaikille, kun olimme myös minun joukkoni kanssa päässeet muiden luokse, "minulle on sama se, missä järjestyksessä te kuljette, mutta kaikki valvotut kulkevat minun perässäni ja muiden kissojen keskellä. Vaikka pääsittekin mukaan, me emme edelleenkään luota teihin. Jos yritätte jotain, matkanne päättyy lyhyeen ja menetätte henkenne."

//matkalaiset?

Kharon nyökäytti pienesti päätään ja antoi ohjat taas Päivänsäteelle. Tummanharmaa naaras oli Keijukaisen seuraaja, joten hänen tuli osata ohjata ja käskyttää muita kissoja. Se ei näyttänyt olevan Päivänsäteelle mikään ongelma, harmaalta naaraalta muiden käskyttäminen sujui kuin luonnostaan. Kharon seurasi sivusta, kuinka Päivänsäde ohjeisti kahta muuta kissaa. Naaras laittoi heidät ensin taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelu oli aluksi tasainen, mutta kiitos ketteryytensä ja nopeutensa, Rubiini vei kuitenkin voiton nipin napin. Seuraavaksi Päivänsäde käski Kharonin taistella Härmää vastaan, kun naaras itse taistelisi Rubiinia vastaan. Kharon ei ollut innoissaan, koska taistelu ei ollut hänen ykköslajinsa.
Ja kuten entinen eloklaanilainen olikin arvellut, Härmä oli voittanut hänet varsin nopeasti. Häviäminen sai Kharonin taas pahalle tuulelle. Hän mulkaisi Härmää inhoten ja kääntyi sitten katsomaan yhä toisiaan vastaan taistelevia Rubiinia ja Päivänsädettä. Ja tietysti Päivänsäde meni ja voitti taistelun, niinhän hän aina teki. Kharon tunsi olevansa maailman surkein taistelija. Jos Päivänsäde pyytäisi häntä taistelemaan Rubiiniakin vastaan, kolli ei varmasti suostuisi. Hän ei halunnut hävitä enää kertaakaan.
"Eiköhän tämä riitä", Päivänsäde sanoi ja nousi pois maassa makaavan Rubiinin päältä, "palataan takaisin kaksijalkalaan."
Kharon ei sanonut mitään, vaan lähti kävelemään pahantuulisena kohti kaksijalkalan rajaa. Hän kuuli askeleita takaansa, muttei kääntynyt katsomaan taaksepäin. Kollia ärsytti kovasti ja hän oli niin häpeissään. Miksei hän ollut saanut taistella Rubiinia vastaan? Nuorempi naaras olisi varmasti ollut helpompi vastus..
"No, mikä sinulle tuli?" Päivänsäde ravasi kollin vierelle ja katsoi tätä kysyvästi. Kharon mulkaisi tummaa naarasta, mutta käänsi nopeasti tuiman katseensa taas eteenpäin.
"Mitä se sinua liikuttaa?" kolli ärähti vilkaisematta naaraan suuntaan. Kollin onneksi Päivänsäde vaikeni, eikä puhunut loppumatkalla enää mitään.

Pesälle päästyään, Kharon oli vähällä mennä vanhalle vuoteelleen, mutta muisti sitten muuttaneensa yläkertaan. Juuri nyt se oli paikka, jonne hän olisi viimeisimpänä halunnut mennä. Kolli mulkaisi Päivänsäteen suuntaan. Naaras oli jäänyt istuskelemaan Härmän ja Rubiinin kanssa pesän sisäänkäynnille, joten Kharon otti ja käveli portaikkoa pitkin ylös. Hän toivoi saavansa omaa rauhaa, jotta voisi inhota itseään hetken aivan yksin.
Kharon paineli omalle vuoteelleen ja asettui makaamaan. Hänen onnekseen yläkerta oli tyhjillään, joten kolli sai toivomaansa omaa rauhaa. Ennen kuin Kharon ehti edes huomata, hän oli jo vaipunut uneen.

"Herätys", kuiskaus sai kollin raottamaan väsyneitä silmiään. Kun hän tunnisti edessään seisovan Päivänsäteen, väsy katosi saman tien. Kolli kampesi itsensä hitaasti pystyyn ja kohtasi tumman naaraan siniset silmät.
"Oletko jo paremmalla tuulella? Toin sinulle ruokaa", Päivänsäde tokaisi ja työnsi luisevan hiiren lähemmäs Kharonia. Kolli katashti hiirtä ja siirsi sitten katseensa Päivänsäteeseen. Entinen eloklaanilainen yllättyi taas kerran siitä, miten Päivänsäde kohteli häntä. Hän oli hyvillään siitä, ettei Päivänsäde enää vääntänyt kynsiä haavassa ja suhtautui kollin äkillisiin mielen oikkuihin niin rennosti. Se oli juuri oikea tapa käsitellä kollia, jonka kasvoille piirtyi hento hymynkaltainen, kiitollinen ilme. Hän nyökäytti pienesti päätään ja katsoi Päivänsädettä suoraan silmiin:
"En olisi halunnut hävitä Härmälle." Aluksi Päivänsäteen ilme oli vaikeasti tulkittava, mutta sitten se muuttui myötätuntoiseksi. Naaras väläytti kollille pienen, ystävällisen hymyn.
"Eikös se ole vain hyvä, että yhteisöstä löytyy sinua parempia taistelijoita? Onpahan ainakin paremmat mahdollisuudet voittaa taistelu metsäkissoja vastaan" , tummanharmaa naaraskissa huomautti. Se ei juurikaan helpottanut Kharonin itseinhoa, mutta kolli ymmärsi kyllä Päivänsäteen pointin. Yhteisön kannalta oli hyvä, että joukossa oli parempia taistelijoita, eikä vain Kharonin kaltaisia keskiverto taistelijoita.. Kharon kohautti lapojaan.
"Niin kai."

Härmä pärjäsi odottamaani paremmin tehtävässä, jonka olimme hänelle ja Rubiinille antaneet. Kolli liikkui metsässä varsin tottuneen oloisesti, ja pienestä kompuroinnista huolimatta hän onnistui saamaan oravan kiinni.
"No, pääsinkö läpi?" Härmä kysyi virnistäen, johon minä virnistin takaisin.
"Kirkkaasti. Tämä ei ole selvästikään ensimmäinen kertasi metsässä." Epäilin, että kolli saattoi olla jopa taitavampi kuin minä, mitä tuli metsässä selviytymiseen. Olin itse kujien kasvatti, kun taas Härmä vaikutti siltä, että hän oli varttunut luonnon ympäröimänä.
Ilmeisesti myös Rubiini oli läpäissyt testin, sillä nämä tassuttivat jo Kharonin kanssa meitä kohti punasilmäinen naaras myyrää kantaen. Kharon nyökäytti minulle hyväksyvästi päätään, ja pieni, tyytyväinen virne nousi naamalleni - rakastin sitä tunnetta, kun asiat sujuivat haluamallani tavalla.
Kutsuin Kharonin jälleen vähän sivummaksi testattavista raportoidakseni tälle Härmän suoriutumisesta. "Härmä pärjäsi hyvin. Hän on selvästi tottunut liikkumaan metsässä", nau'uin laikukkaalle kollille huiskien innostuneesti ilmaa hännälläni. "Miten Rubiinilla sujui?"
"Hän onnistui saamaan myyrän kiinni pienistä vaikeuksista huolimatta. Sanoisin hänen olevan kehityskelpoinen", Kharon murahti ja vilkaisi vaivihkaa kaksikkoon päin, jotka odottivat tuomiotamme vähän matkan päässä.
"Testaammeko vielä heidän taistelutaitojaan?" kysyin sitten. Meillä olisi kyllä aikaa harjoitella taistelemisesta matkan aikanakin, mutta ei kai ollut pahasta katsoa, mitä kumpikin osasi tässä vaiheessa.

//Kharon?

Metsä oli äänetön, jos jätti huomiotta silloin tällöin kukkuvan käen ja lehtien kahinan ylhäällä latvustossa. Pentu kun oli, Härmä otti tämän rauhallisuuden itsestäänselvyytenä, eikä osannut arvostaa sitä; sen sijaan, että hän olisi nukkunut, hän piti jääräpäisesti raskaat silmäluomensa auki odottaen kärsimättömänä - ja nälkäisenä - emoaan.
Hänen emonsa oli lähtenyt aikaisin aamulla metsästämään. Vaikka Härmä kuinka oli kerjännyt tätä ottamaan hänetkin mukaan, ei emo ollut suostunut. Hän oli vain pudistanut päätään ja vakuutellut lempeällä äänellään, että Härmäkin saisi saalistaa sitten kun hän olisi tarpeeksi vanha.
"Ruoan etsiminen ei ole pennun tehtävä", Härmän emo oli sanonut ja koskettanut hellästi kuonollaan harmaan pennun päälakea. "Sinun tehtäväsi on vain leikkiä ja nauttia elämästä."
Härmä ei olisi halunnut totella emoaan, mutta vielä vähemmän hän halusi pahoittaa tämän mielen. Hän ei siis ollut lähtenyt emon perään kun tämä oli astellut tiehensä. Eikä silloinkaan, kun aurinko oli jo noussut huippuunsa eikä emosta ollut vieläkään kuulunut mitään. Vasta auringon laskiessa Härmä nousi paikaltaan huolesta sekaisin.
Harmaa pentu ei pienine jalkoineen kyennyt liikkumaan kovinkaan nopeasti, joten emon löytymisessä kesti aikansa, vaikka tämä ei lopulta kovin kaukaa löytynytkään. Kun Härmä viimein tunnisti emonsa vaalean turkin, hän jähmettyi niille sijoilleen silmät suurina. Emo makasi maassa liikkumattomana, hänen silmissään lasittunut katse ja kaulansa tummanpunainen verestä. Härmä kuuli sydämensä jyskeen korvissaan kun hän asteli jännittyneenä lähemmäs. Yhtäkkiä emon katse tuntui tarkentuvan ja Härmä säpsähti hiukan, vaikka pieni toivon kipinä heräsikin hänen sisällään.
"Härmä, kostathan tappajalleni?" emo kysyi, kun verta alkoi vuotaa hänen silmistään. "Kostathan? Härmä, lupaa että kostat."
Metsä tuntui synkistyvän hänen ympärillään, kun Härmä katsoi kauhistuneena emoaan. Hänen kauniita kasvojaan vääristi hullu, vauhko ilme, eikä verenvuoto näyttänyt tyrehtyvän. Hätääntyneenä pentu painoi pienillä tassuillaan emonsa kaulaa yrittäen lopettaa veren pulppuamisen, mutta pian koko maa oli värjäytynyt punaiseksi heidän allaan.
"Härmä kiltti, kostathan minun kuolemani?"

Härmän silmät revähtivät auki. Hän huohotti hetken paikoillaan vilkuillen vauhkona ympärilleen, ennen kuin huomasi olevansa tutussa kujakissayhteisön pesässä. Hän antoi hengityksensä ja sydämensä sykkeen tasaantua, mutta painajaisen pelottavat kuvat eivät noin vain kadonneet hänen mielestään.
Ainakin hän oli lähempänä tavoitettaan kuin koskaan ennen. Pian hän pääsisi klaanien luo, ja Härmä aikoi tehdä kaikkensa löytääkseen heidän joukostaan hänen emonsa tappajan. Kaikki muu oli yhdentekevää; nämä kujakissat eivät merkinneet hänelle mitään.
Härmä nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Onnekseen hän huomasi aamun valkenevan; kelmeä aurinko loisti pesän ikkunoiden takaa luoden vaaleita kuvioita tomuiselle lattialle. Ainakin hänen ei tarvitsisi yrittää nukkua painajaisensa jälkeen.
Härmä oli juuri sukimassa turkkiaan ojennukseen - se oli kummallisen sotkussa, kenties hän oli kieriskellyt unissaan - kun Päivänsäde asteli hänen luokseen. Naaras ilmoitti, että hänen oli lähdettävä tämän ja Kharonin kanssa metsään. Ilmeisesti kaksikko halusi testata hänen taitojaan. Uloskäynnille astellessaan harmaa kolli huomasi jonkun muunkin lähtevän mukaan. Valkoinen naaras vilkaisi häntä kummallisilla punaisilla silmillään, ja Härmä nyökkäsi tervehdykseksi. Hän oli kyllä nähnyt kissan aiemminkin, mutta ei ollut viitsinyt opetella hänen nimeään.
He eivät joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Kharon ja Päivänsäde saapuivat paikalle pesän yläkerrasta. Härmä loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn, vaikka painajainen yhä kalvoi hänen mieltään. Hän työnsi päättäväisesti emonsa ruumiin mielensä perukoille keskittyäkseen tulevaan koitokseen.
Päivänsäde johdatti joukkion metsään. Härmä tuntui terästyvän, kun puiden rivistöt lähestyivät: hän oli ikävöinyt metsää enemmän kuin oli ymmärtänytkään. Maaperä vaihtui kaksijalkalan kovasta pinnasta kosteisiin sammalmättäisiin samalla, kun hirviöiden ja jätteiden katku jäi taakse ja ilma muuttui kosteaksi ja raikkaaksi. Härmä hengitti syvään nauttien metsän tutuista tuoksuista: suopursusta, mutaisesta maasta ja pihkasta. Häntä ei tosiaan ollut luotu kaksijalkalaan.
Samalla metsä toi hänen mieleensä Kanervan. Hän ei ollut kuullut kenenkään kujakissayhteisössä mainitsevan mitään iäkkäästä naaraasta, joten Härmän mentori tuskin kulki näillä seuduilla. Turhautuneena hän joutui myöntämään itselleen, että oli alusta alkaen lähtenyt aivan väärään suuntaan.
Päivänsäde ilmoitti pian, että Härmän ja toisen kissan, jonka nimen kolli nyt tiesi olevan Rubiini, tulisi näyttää taitonsa metsästäjinä. Härmä huokaisi syvään, mutta nyökkäsi sitten hymyillen ärtymystään peitellen. Hän ei ollut kummoinenkaan saalistaja, vaikka omistikin hyvän hajuaistin. Vaikka Härmä osasi olla kärsivällinen saalista vaaniessaan, hän ei ollut koskaan osannut liikkua tarpeeksi hiljaa. Toisinaan hän oli myös aivan liian kärsivällinen, ja oikea hetki hyökätä lipsahti hänen käpälistään. Hän toivoi hartaasti, että pääsisi mukaan klaanien luo kehnoista taidoistaan huolimatta.
Härmä lähti pian seuraamaan hajujälkeä Päivänsäde kintereillään. Sentään hän löytäisi saaliin helposti - eri asia sitten, kuinka helposti hän saisi sen kiinni. Oravan tuoksu oli vahva ja Härmä päätteli, ettei se ollut kaukana. Kun tuoksu voimistui, harmaa kolli pudottautui vaanimiasentoon ja lähti hipsimään hajun suuntaan. Hän näki erään pensaan takana punertavan turkin vilahduksen ja pidätti hengitystään, jotta ei säikäyttäisi oravaa tiehensä. Kun Härmä oli varma, että otuksen huomio oli muualla, hän hiipi hiljaa sen taakse. Orava ehti huomata hänet ennen kuin Härmä hyökkäsi, mutta kolli oli päässyt liian lähelle. Eläimen pakoyrityksistä huolimatta Härmä sai tassullaan kahmaistua oravan luokseen.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen tiputtaen oravan maahan eteensä. Suoritus olisi voinut olla sujuvampi, mutta ainakin lopputulos oli tyydyttävä.
“No, pääsinkö läpi?” Härmä kysyi vitsaillen ja virnisti Päivänsäteelle.

//Päivi tai Kharon?

Kharon silmäili mietteliäänä kahta kissaa, jotka he olivat ottaneet mukaansa metsään selvittääkseen heidän kykyjään. Päivänsäde oli oikeassa; lähtijöiden oli tärkeintä osata liikkua ja saalistaa metsässä. Niitä taitoja olisi siis kaiketi järkevin testata ensiksi, ja jos aikaa riittäisi, myös heidän taistelutaitonsa olisi ihan hyvä tarkastaa.
"Niin", Kharon tokaisi ja vilkaisi Päivänsädettä, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kahteen hänelle tuntemattomaan kissaan, "minä en ainakaan luota heitä yksin metsään. Taitaa olla parasta, että laitamme heidät saalistamaan ja seuraamme heitä etäämmältä?" Kolli vilkaisi taas tummaa naarasta mietteliäänä ennen kuin palautti katseensa takaisin Härmään ja Rubiiniin. Sivusilmällään Kharon näki, kuinka Päivänsäde nyökytteli päätään.
"Seuraa sinä Rubiinia, niin minä hoitelen Härmän", Päivänsäde sanoi antamatta Kharonille vaihtoehtoa valittaa. Ennen kuin laikukas kolli ehti vastata mitään, Päivänsäde lähti jo häntä pystyssä takaisin kahden testattavan kissan luokse. Tummanharmaa naaras pysähtyi parin kissanmitan päähän Rubiinista ja Härmästä ja istui alas. Kharon seurasi naarasta hänen vanavedessään ja pysähtyi hänen taakseen.
"Saatte ensiksi näyttää, miten osaatte saalistaa metsässä", Päivänsäde selosti terävällä äänellä toisille, "ja koska tahdomme nähdä kykynne, ette saa saalistaa yksin, mutta älkää meistä välittäkö. Minä seuraan Härmää ja Kharon Rubiinia. Onko kysyttävää?"

//Härmä, Rubiini tai Päivi?

Sulkavirran kysymys oli kieltämättä hiukan yllättävä. En tiennyt, mistä moinen ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, mutta en ottanut pahakseni aihevalintaa.
"Kyllä minä uskon", vastasin naaraalle ja kohotin katseeni hetkeksi taivaalle, joka oli juuri nyt pilvessä. Ainoat tähtiä etäisesti muistuttavat valot olivat ne, jotka valaisivat kaksijalkalan kujia iltaisin. "Minulla oli sisko, Lainepentu. Hän kuoli kuitenkin hyvin nuorena, mutta halusin uskoa, että hän ei olisi ikuisesti poissa."
Mieleeni nousi kuva Kuutamolaineesta, joka oli vastikään saanut soturinimensä sekä selville sen, kuka todellisuudessa olin. En ollut nähnyt häntä unissani sen koommin. Olin kuitenkin varma, että Tähtiklaanilla oli jonkinlainen osuus asiaan - miksi Lainepentua muistuttava nuorempi siskoni olisi muuten ilmestynyt minulle unissani? Sen täytyi olla jokin merkki, vaikka en keksinytkään, mitä hyötyä siitä oli minulle, sillä Kuutamolaine vihasi minua joka tapauksessa nyt, kun tiesi totuuden.
"En tosin ole varma, onko minulle suotu paikkaa siellä, minne hän on päässyt", hymähdin hieman surumielisesti. "Tiedän tehneeni pahoja asioita, mutta minulla oli syyni toimia niin."
Katsahdin taas Sulkavirtaan, joka kuunteli minua hiljaa. Naaras tuli Kuolonklaanista, jossa Tähtiklaanista tuskin puhuttiin. Olin kuitenkin kuullut, että heilläkin oli omat uskomuksensa siitä, minne kissa päätyi kuolemansa jälkeen.
"Entä sinä sitten?" kysyin puolestani. "Uskotko sinä, että elämä ei pääty kuolemaan?"

//Sulka?