Saavuimme metsän reunalle Kharonin ja testattavien kanssa. Ennen lähtöämme olin kertonut Härmälle ja Rubiinille kyseessä olevan testi, jossa katsottaisiin heidän kykyjään, mutta en ollut vielä paljastanut todellista syytä testaamiselle. Mikäli he vastaisivat vaatimuksia, se selviäisi heille kyllä aikanaan, jahka yhteisö oli valmis lähtemään.
Viitoin joukon perässäni syvemmälle metsään, jossa oli tähän aikaan aamusta hämärää ja märkää. Jalkani ja vatsaturkkini kastuivat hetkessä, kun tarvoin pidemmälle varpujen sekaan. En edelleenkään voinut sanoa sen olevan miellyttävä kokemus, mutta olin oppinut sietämään sitä ollakseni valittamatta.
Emme olleet vielä ehtineet suunnitella Kharonin kanssa, miten koettelisimme Härmän ja Rubiinin taitoja, joten meidän täytyi keksiä jotakin lennosta. En kuitenkaan nähnyt sitä ongelmana, sillä pieni improvisointi silloin tällöin piti mielen virkeänä. Kharon oli keksinyt aikanaan minuakin varten varsin luovia tapoja harjoittaa - tai paremminkin rääkätä - kykyjäni.
Kun olimme mielestäni tarpeeksi syvällä metsässä, pysäytin meidät. Käskin Härmän ja Rubiinin jäädä odottamaan paikalleen, kun vedin Kharonin luokseni muutaman hännänmitan päähän heistä.
"Millä meidän pitäisi sinun mielestäsi aloittaa?" tiedustelin kollilta ja vilkuilin kaksikon suuntaan aina välillä. Rubiiniin minä kyllä luotin, mutta Härmä oli itselleni vielä melko uusi tuttavuus, enkä ollut varma, aikoiko tämä yrittää karkaamista, jos saisi siihen tilaisuuden. "Mukaan lähtevien kissojen olisi ihan hyvä osata saalistaa ja liikkua metsässä, sillä muuten he ovat vain hidasteena - vai mitä mieltä olet?"

//Kharon tai Härmä?

Päivänsäde: 23kp! -

Keijukainen: 25kp! -

Nefiri: 4kp -

Rubiini: 6kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Sulkavirta: 9kp -

Roska: 13kp -

Kharon: 9kp -

Sulkavirta oli aidosti kiinnostunut Tyrskytiikerin kertoessa kaipaavansa eniten Eloklaanin leiriä eikä yhtäkään Eloklaanin jäsentä. Se oli aivan päinvastoin kun naaraalla itsellään. Vaikka Kuolonklaanin leiri olikin ollut aina tuttu ja turvallinen paikka, ajatus muurien sisäpuolella asumisesta oli lähes yhtä puistattava kuin kaksijalanpesässä asuminen. Kun Sulkavirta oli saanut maistaa vapautta, hän ei olisi halunnut enää palata takaisin vankeuteen, jolta elämä klaanissa ja ennen kaikkea Kujakissayhteisössä toisinaan tuntui.
Partion ylle laskeutui taas hiljaisuus, ja Sulkavirta silmäili kiinnostuneena kaksijalkalan hämärtyviä kujia. Suurimpien kujien varressa nököttävien keppien päähän oli syttynyt valot, jotka muistuttivat Sulkavirtaa etäisesti auringosta tai tähdistä. He olivat Ruskalinnun kanssa edellisessä kaksijalkalassa seikkaillessaan pohtineet, mitä ihmeitä valot olivat. Olivatko kaksijalat hakeneet taivaasta tähtiä ja asettaneet ne keppien päähän pienten kupujen sisään? Ruskalintu ei ollut pitänyt sitä todennäköisenä, sillä oranssi kolli uskoi vahvasti tähtien olevan Tähtiklaanin sotureita. Sulkavirran kumppani oli puhunut jotakin Tähtiklaanista, mutta Sulkavirran mielestä kertomukset kuulostivat liian hyviltä ollakseen totta.
Hän ei sanonut, etteikö Tähtiklaania olisi olemassa, mutta ei se tosiaankaan voinut olla niin hyvä mitä Ruskalintu oli kertonut. Sulkavirta pysytteli siksi visusti uskollisena Pimeyden Metsälle. Sitä ei kaunisteltu eikä valehdeltu, että kuoleman jälkeinen elämä olisi jotain aivan erilaista ja suurenmoista.
Naaras vilkaisi mietteliäänä Tyrskytiikeriä, eikä voinut vastustaa haluaan esittää entiselle eloklaanilaiselle kysymystään. Hetken soturi yritti olla hiljaa, mutta uteliaisuus vei voiton ja tämä esitti suoran kysymyksen raidalliselle kollille:
"Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään?"

//Tyrsky?

Olin hieman yllättynyt, kun Sulkavirta vastasi kaipaavansa eniten perhettään ja ystäväänsä. Ehkä se johtui siitä, että en kuuna päivänä olisi kaivannut Eloklaanista perhettäni. Toisaalta meidän kahden syyt klaanista lähtemiselle olivat hyvin erilaiset, joten oliko tuo ihmekään, että kaipaamisen kohteemme poikkesivat toisistaan.
Muistelin viettämääni - joskin lyhyttä - aikaa Eloklaanissa. Oppilaana olin ehtinyt olla varsin säälittävän lyhyen aikaa, joten suurin osa muistoistani oli pentuajoilta, joista en niistäkään muistanut enää paljoa. Muistin kuitenkin pentutarhan ja ensimmäisen tutkimusretkeni leiriaukiolle. En kyennyt muistamaan, kuka minulle oli esitellyt aukiota, mutta muistin olleeni siitä kovin innoissani silloin.
"Totta puhuen Eloklaanissa on hyvin vähän mitään, mitä voisin kaivata", murahdin Sulkavirralle. "Mutta jos täytyisi mainita yksi asia, niin se olisi leiri."
Sulkavirta nyökäytti vähän päätään. "Miksi juuri leiri?" tämä kysyi sen oloisena, ettei ollut varma, oliko sopivaa tiedustella enempää siihen liittyen.
"En oikein osaa sanoa. En kaipaa ketään kissaa tai kissoja, en varsinkaan perhettäni, mutta itse paikkaa kohtaan minulla ei ole mitään vastaan", kerroin lapojani kohauttaen. "Se oli hyvin kotoisa ja turvallinen paikka, ja ilman Mesitähteä se olisikin varmasti ollut hyvä paikka asua."
Puhuessamme kujapartio oli kääntynyt takaisin tulosuuntaan aikeena palata takaisin pesälle. Kävelimme yhä Sulkavirran kanssa muun partion hännillä. Kaksijalkalan tähdet syttyivät loistamaan yläpuolellamme. Omasta mielestäni ne eivät olleet yhtä vaikuttavia kuin Hopeahännän tähdet, mutta kävivät paremman puutteessa. Ainakaan ei tarvinnut vaeltaa pimeässä.

//Sulka?

Kharon oli siirtynyt alakertaan omalle vuoteelleen ja valmistautui juuri yöpuulle. Hänen aikeensa keskeytyivät, kun kolli huomasi Päivänsäteen astelevan portaita pitkin alakertaan. Paksuturkkinen kolli katsahti tummaa naarasta, joka kertoi uutiset. Kharon ei ollut varma, olivatko uutiset hyviä vai huonoja. Keijukainen oli luvannut, että valkoturkkinen erakko saisi muuttaa yläkertaan asumaan, kunhan pysyisi kaukana itse johtajasta. Se jos mikä sopi Kharonille vallan mainiosti.
Kharon yllättyi, kun Päivänsäde kertoi hänen puhuneen Keijukaisen kanssa matkaanlähdöstä. Pieni virnistys hiipi kollin kasvoille; hänen unelmansa toteutuminen alkoi olla lähempänä kuin koskaan. Pian Mesitähti olisi tapettu ja kollin mieli saisi viimein ansaitsemansa rauhan. Päivänsäde kertoi vielä saaneensa tehtäväksi selvittää, miten hyvin muutama yhteisön jäsen pärjäsi metsässä. Naaras pyysi apua Kharonilta, ja naaraan viimeiset sanat saivat valkoturkkisen kollin iloiseksi:
"Lisäkäpälät eivät olisi pahitteeksi siinä hommassa, enkä totta puhuen keksi ketään sinua parempaa, joka osaisi arvioida kujakissojen metsässä selviytymistaitoja." Entinen eloklaanilainen koki olevansa tärkeä ja merkityksellinen, kun itse yhteisön perijätär pyysi häneltä apua.
"No, jos on aivan pakko", Kharon virnisti leikkisästi. Todellisuudessa hän auttoi Päivänsädettä mielellään, etenkin kun tämä oli niin nätisti pyytänyt.
"Se on sitten sovittu. Alahan siirtää vuodettasi yläkertaan, niin pääsemme joskus nukkumaankin. Aloitamme parin ensimmäisen kissan arvioinnin heti aamusta", Päivänsäde tokaisi pirteällä äänellä. Kharonin katse kääntyi hämärässä veljensä Deimoksen suuntaan. Kolli oli jo unessa, joten Kharon ei viitsinyt herättää tätä kertoakseen siirrostaan yläkertaan. Hän päätti, että asian voisi tehdä huomennakin. Erakko seurasi Päivänsädettä yläkertaan. Hän otti mukaansa vuoteestaan vain pehmeän ja karvaisen kangaspalan, sillä se oli yksinäänkin jo oikein hyvä vuode.

Aamulla herätessään Kharon ei heti muistanut missä tämä oli. Hän oli Päivänsäteen ohjeistuksella siirtänyt petinsä mahdollisimman kauas Keijukaisesta yläkerran syrjäisimpään nurkkaan. Valkoturkkinen kissa oli huomannut, että hän oli nukkunut paremmin kuin aikoihin. Alakerrassa hän oli heräillyt jatkuvasti muiden liikehdintään tai kuorsaukseen. Siihen nähden yläkerta oli kuin hautausmaa, jossa ei ollut ristin sielua.
"Nouse ylös niin pääsemme heti matkaan. Kävin jo ilmoittamassa Härmälle ja Rubiinille, että lähdemme heti kohti metsää", tummanharmaa naaras naukui inhottavan pirteällä äänellä, kun Kharon vasta aukoi erivärisiä silmiään. Kolli katsahti tympääntyneenä toveriinsa, mutta ei alkanut vänkäämään vastaan. Tämä kampesi itsensä venytellen ylös vuoteestaan ja sipaisi kielellään muutaman kerran paksua turkkiaan. Yläkerta oli tyhjillään.
Päivänsäde kipitti tämän edellä alakertaan, ja hetken kuluttua Kharon seurasi perässä. Päivänsäde, Rubiini ja Härmä odottivat kollia pesän uloskäynnin edessä.
"No niin, eiköhän sitten lähdetä", Päivänsäde tokaisi ja viittoi porukan perässään harmaaseen aamuun ulos pesästä.

//Päivi, Härmä tai Rubiini?

(tarina lähetetty 13.6. mutta ei jostain syystä näkyny taas viekussa, niin lisäilen tän uusiks tänne)

"Onnistuu", vastasin Keijukaiselle mielissäni siitä, että asiat vihdoinkin etenivät. Kun olisimme päättäneet, ketkä kaikki olivat kelvollisia matkalle, olisi enää vain ajan kysymys, milloin Mesitähti vetäisi viimeisen henkäyksensä.
Olin aikeissa mennä alakertaan etsimään Keijukaisen luettelemia kissoja, kun yhtäkkiä mieleeni juolahti eräs toinen asia, josta halusin kysyä naaraalta: "Vielä yksi juttu: Voiko Kharon siirtyä nukkumaan ylös kanssamme?"
Keijukaista kysymykseni ei selvästi ilahduttanut. "Miksi? Eikö hän voi nukkua alakerrassa niin kuin muutkin?" hän kysyi hännänpää vääntelehtien.
"Kharonista on tullut yksi merkittävimmistä kissoista tässä yhteisössä - onhan hän auttanut suuressa määrin koulutukseni kanssa, enkä usko, että olisimme ilman häntä näin lähellä todellista päämääräämme", perustelin maltillisesti ja yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. "Meidän olisi myös paljon helpompi suunnitella tulevaa yhdessä, jos hän olisi täällä ylhäällä kanssamme. Sitä paitsi tarvitsen häntä henkilökohtaiseksi avustajakseni."
Keijukainen ei edelleenkään näyttänyt innostuvan ajatuksesta, mutta nyökkäsi lopulta hyväksyvästi. "Hyvä on - kunhan hän nukkuu kaukana minusta", naaras tuhahti, ja naamalleni levisi kiitollinen hymy.
"Varmistan henkilökohtaisesti, ettei hän tule liian lähelle omaa tilaasi", lupasin jo pirteämpänä, ja sen jälkeen loikin portaikkoon.
Alhaalla etsin Kharonin käpäliini. Huomatessaan jonkun lähestyvän itseään kolli kohdisti eriväriset silmänsä minuun. Virnistin hänelle vaisusti, ennen kuin kävin istumaan hänen viereensä.
"Keijukaiselle sopii, että siirryt yläkertaan", kerroin kollille. "Jos vain nukut kaukana hänestä", lisäsin virnistäen. "Se tuskin on ongelma sinulle."
"Puhuin Keijukaisen kanssa muustakin", jatkoin vakavoituen. "Aloimme suunnitella matkaanlähtöä, mutta ennen sitä meidän on vielä selvitettävä, ketkä kaikki on järkevää ottaa mukaan. Sain tehtäväksi katsoa, miten hyvin Nefiri, Härmä, Pähkinä ja Rubiini pärjäävät metsässä. Lisäkäpälät eivät olisi pahitteeksi siinä hommassa, enkä totta puhuen keksi ketään sinua parempaa, joka osaisi arvioida kujakissojen metsässä selviytymistaitoja."

//Kharon?

Mäihä oli löydetty. Tai oikeastaan hänen ruumiinsa. Kun Keijukainen oli etsinyt partiomme käpäliinsä, hän oli kertonut suoraan ja asiaa kaunistelematta kollin kuolemasta. Jos totta puhuttiin, se ei hätkähdyttänyt minua lainkaan. Vaikka Mäihä ehkä olikin biologisesti isäni, en ollut koskaan kehittänyt häneen minkäänlaista tunnesidettä. Hän oli minulle aivan saman tekevä, aivan kuten suurin osa yhteisön jäsenistä.
Kun partio oli kävelemässä takaisin pesälle Mäihän kuoleman jälkeen, olin yrittänyt katsoa, olivatko muut surullisia kollin poismenon johdosta. Keijukaisen kasvoilla oli koko ajan tälle tyypillinen mitäänsanomaton ilme, eikä tämän olemus poikennut muutenkaan normaalista. Ainoastaan Deimos vaikutti hieman alakuloiselta, mutta muuten kaikki vaikuttivat tavallisilta. Tummanharmaa kolli oli aina oma itsensä, joten hänen seuraamisensa ei kiinnostanut minua. Pidin katseeni visusti Keijukaisessa toivoen, että näkisin edes pienen merkin hänen kovan kuorensa särkymisestä. Olin aivan varma, että kyllä Keijukaisellakin oli sydän ja tunteet.
Vaikka kuinka koko matkan ajan tiirailin joukon johdossa kulkevaa harmaaturkkista kissaa, en nähnyt juurikaan merkkejä surusta. Jossain vaiheessa Keijukainen oli hidastanut tahtiaan ja jäänyt silmäilemään oikealle kääntyvää, tyhjää ja pimeää kujaa. En tiennyt oliko se kuvitelmaa, vai oliko johtajattaren katse muuttunut aivan pienesti silmänräpäyksen ajaksi. Kujalla ei näkynyt mitään, ja Keijukainen oli jatkanut matkaansa. Olisin niin kovasti halunnut tietää, mitä hänen päässään pyöri.
Loikin partion perässä pesään sen seinämässä olevan rikkoutuneen ikkunan kautta. Pesässä oli hämärää, ja alakerta oli täynnä kissoja. Olisin halunnut tietää, miksei Keijukainen ottanut useampaa kissaa kanssaan nukkumaan yläkertaan, joka oli lähes tyhjillään. Nyt Mäihän kuoleman jälkeen vain itse johtaja, Arpi ja Päivänsäde asuttivat yläkertaa, jonne olisi mahtunut ties kuinka monta kissaa enemmän. Yläkerta ei oikeastaan ollut meidän "tavallisten" jäsenten paikka, mutta ollessamme pentuja, Keijukainen oli henkilökohtaisesti esitellyt paikan meille. Sen koommin en ollut yläkerrassa käynyt.
Keijukainen ja Arpi suuntasivat taas kohti yläkertaansa. Kun kaksikko katosi näkyvistä, siirryin omalle vuoteelleni tilan vasempaan nurkkaan. Leopardi, Hento, Mesiläinen ja Hyökyaalto nukkuivat samalla seinustalla, mutta aivan portaikon kupeessa. Olin saanut pienen oman tilan täältä, sillä kukaan ei näyttänyt haluavan nukkua syrjäisessä nurkassa. Lähinnä minua nukkui Keijo, mutta häneenkin oli matkaa ainakin kolmen kissanmimtan verran.
Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni pesän vastakkaiselle seinustalle, jossa oli rivi puisilla levyillä peitettyjä ikkunoita. Sillä seinustalla nukkuivat muun muassa Deimos, Kharon sekä yhteisön tuoreimmat jäsenet, Sulkavirta ja Ruskalintu. Olin seurannut kiinnostuneena, kun Kharon oli uusien tulokkaiden saapumisen jälkeen ollut vähällä hyökätä Ruskalinnun - eli kaiketi oman veljensä - kimppuun. Laikukas kolli oli syytellyt oranssia ties mistä, ja se jos jokin oli ollut mielenkiintoista kuunneltavaa.
Kuulin askeleiden lähestyvän portaikosta, jolloin keltaisten silmieni katse kääntyi tulijaan. Vakavailmeinen Kharon asteli alakertaan, mulkaisi inhoten Ruskalinnun suuntaan ja kipitti omalle vuoteelleen. Pidin tiukasti katseeni paksuturkkisessa kissassa ja pistin merkille jokaisen pienenkin ilmeen muutoksen ja tavallisesta poikkeavat eleet. Kharon näytti jollain tapaa pahantuuliselta, joka ei tietystikään ollut uutta, mutta hänessä oli jotain uuttakin. Viime aikoina laikukas kissa oli viettänyt selvästi enemmän aikaa Päivänsäteen kanssa. Eräänä päivänä olin jopa nähnyt Kharonin hymyilevän. Tai ainakin se virne hänen naamallaan oli ollut lähempänä hymyä kuin sitä tympeää ilmettä, joka kissan kasvoilla yleensä oli. Koko elämäni ajan olin nähnyt Kharonin yrmeänä, äkäisenä kissana, mutta olin varma, että se oli vain kuori, joka piilotti alleentodellisen Kharonin. Hänen veljensä Deimos oli äärimmäisen oikeudenmukainen, luotettava ja ystävällinen ja yritti aina tukea veljeään parhaansa mukaan. Jos itse olisin ollut Deimoksen käpälissä ja Kharon olisi mitä olisi, en minä jaksaisi viipyillä hänen seurassaan jatkuvasti. Sama veri ei merkannut mitään, enkä minä itsekään välittänyt pentuetovereistani sen enempää kuin kenestäkään muustakaan.
Ennen kuin huomasinkaan, väsymys alkoi painaa raskaita silmäluomiani kiinni. Avasin suuni haukotellakseni ja otin mukavan asennon pehmoiselta vuoteeltani. Käänsin selkäni muille kissoille ja aloin nukkumaan.

Sulkavirta pyrki sivuuttamaan täysin Tyrskytiikerin toteamuksen liittyen kaaokseen, jonka kolmikko oli aiheuttanut kaapattuaan Päivänsäteen oikeilta vanhemmiltaan. Kaksikko pysyi hetken hiljaa, kunnes Tyrskytiikeri rikkoi hiljaisuuden ja avasi taas suunsa esittääkseen Sulkavirralle yllättävän kysymyksen:
"Kaipaatko mitään klaanistasi?"
Raidallinen naaras käänsi kellertävän katseensa entiseen Eloklaanin jäseneen mietteliäänä. Hän ei ollut lainkaan varma, uskaltaisiko Tyrskytiikerille kertoa totuuden, vai käyttäisikö hän sitä jollain tapaa Sulkavirtaa vastaan. Hetken harkinnan jälkeen naaras oli tehnyt päätöksensä. Tämä alkoi pohtia vastausta kollin kysymykseen.
"Kaipaan tietysti. Eniten minä kaipaan perhettäni, tai oikeastaan vain Sähkötuhoa ja Sinilintua. Minä kaipaan myös Aaltomyrskyä, hän oli Kuolonklaanissa paras ystäväni. Tosin Kuolonklaanissa on varmaankin enemmän asioita, joita minä en kaipaa", harmaanruskea naaras totesi ja käänsi katseensa takaisin Tyrskytiikeriin. Kollin kasvoilla oli melko mitäänsanomaton ilme, eikä Sulkavirta osannut sanoa, mitä tämä ajatteli. Raidallinen naaras pohti, olisiko hänen pitänyt kertoa, ettei kaivannut Kuolonklaanin sääntöjä. Toisaalta se olisi ollut ehkä turhaa, sillä se olisi viestinyt Tyrskytiikerille välittömästi sen, ettei naaras myöskään pitänyt Kujakissayhteisön säännöistä. Naaraan tavoitteena oli vain päästä takaisin perheensä luokse, eikä hän halunnut turhaan suututtaa ketään omilla mielipiteillään, vaikka naaras inhosikin yli kaiken komentelua ja tiukkaa kuria.
"Entä sinä? Kai sinäkin kaipaat jotakin Eloklaanista?" Sulkavirta esitti saman kysymyksen ruskeaturkkiselle kissalle.

//Tyrsky?

Päivänsäde kertoi epäilyksistään Silverin luotettavuuteen liittyen. Olin pistänyt merkille saman asian; Silver ei tosiaankaan vaikuttanut yhteisön jäsenistä kaikista luotettavimmalta. Kolli oli ainakin toistaiseksi noudattanut sääntöjä ja pysynyt poissa ongelmista, mutta hänen ottamisensa mukaan voisi olla Kujakissayhteisölle liian suuri riski. Toinen riski olivat ehdottomasti yhteisön tuoreimmat jäsenet Ruskalintu ja Sulkavirta. Mutta heistä voisi olla hyötyä myöhemmin. Sulkavirta oli Kuolonklaanin varapäällikön tytär ja Ruskalintu taas Eloklaanin entinen jäsen. Jos joutuisimme ongelmiin, voisimme ottaa heidät panttivangiksemme ja uhata heidän henkeään. En uskonut, että Kuolonklaanin varapäällikkö noin vain haluaisi tyttärensä kuoleman, ja Mesitähti sen sijaan kuulemani mukaan rakasti jokaista eloklaanilaista kuin omaa perhettään - paitsi tietysti Tyrskytiikeri-raasua. Raidallisen kollin Mesitähti oli hylännyt kylmäverisesti samalla paljastaen todellisen luontonsa. Olin vajonnut ajatuksiini, ja katseeni oli kohdistunut jonnekin tyhjyyteen Päivänsäteen ja portaikon välille. Kun palasin takaisin ajatuksissanikin tähän hetkeen, kohdistin katseeni Päivänsäteeseen.
"Silver jää siis tänne", lausahdin rauhallisella äänellä ja jatkoin sitten, "Keijoakaan on turha ottaa mukaan. Hän vain hidastaisi vauhtiamme ja aiheuttaisi ongelmia. Hänestä on enemmän hyötyä kaksijalkalassa." Päivänsäde nyökytteli tyytyväisenä päätään. Hänen seuraava kysymyksensä paljasti naaraan miettivän tismalleen samaa asiaa kuin minäkin:
"Otammeko kaikki Mäihän pennut mukaan? Neljä nuorta kissaa kuulostaa melko isolta taakalta ja riskiltä."
Hetken harkinnan jälkeen pudistelin päätäni.
"Kaksi heistä jääköön kaksijalkalaan. Meillä ei ole aikaa opettaa niin montaa kissaa elämään metsässä. Menninkäinen saa jäädä myös, Mäihän kuolema varmasti saa koko kissan sekaisin", tuhahdin. En voinut käsittää miten se ärsyttävä kolli olikaan saanut Leopardin jälkeläisen ihailijakseen. Jos totta puhuttiin, minä olin huomattavasti parempi esikuva ja Menninkäisestäkin olisi varmasti kasvanut parempi kissa, jos hän olisi keskittynyt enemmän minun ohjeisiini kuin Mäihän.
"Ennen lähtöämme voisit ottaa selvää, miten hyvin Nefiri, Härmä, Pähkinä ja Rubiini pärjäävät metsässä. Mikäli he ovat toivottomia tapauksia eivätkä kykene selviytymään metsässä, hekin saavat luvan jäädä kaksijalkalaan", totesin hetken hiljaisuuden kuluttua. Olisin toki voinut tehdä sen itsekin, mutta minä pysyttelin mieluummin kaksijalkalassa. Poistuisin metsään vasta sitten, kun oikeasti on pakko, eli lähtömme aikaan.

//Päivi?

Keijukaisen suostumus suunnitelman toimeenpanemisen aloittamiseen oli ilouutinen: liian monta kuuta olimme vain odottaneet paikoillamme ja yrittäneet tulla paremmiksi, vahvemmiksi. Takaisinmaksun aika oli kuitenkin viimein käsillä, ja se sai adrenaliinin virtaamaan suonissani ja työntämään Mäihän menetyksen taka-alalle ajatuksistani. Jahka Mesitähti olisi kuollut, kaikki Kujakissayhteisöä kohdanneet vääryydet ja kuolemat saisivat viimein hyvitystä.
Kun Keijukainen kysyi, oliko joukossamme mielestäni ketään epäluotettavia, joita ei missään nimessä olisi pitänyt ottaa mukaan, mieleeni tuli heti kaksi nimeä: Ruskalintu ja Sulkavirta. En kuitenkaan voinut ilmiantaa ajatuksiani ääneen, sillä Kharonin koston kannalta oli tärkeää, että kummatkin heistä olivat mukana. Olimme suunnitelleet lavastavamme Ruskalinnun kuoleman matkan aikana, jolloin kuoleman syytä ei voitaisi jäljittää minuun ja Kharoniin.
Olin varma, että Keijukainen olisi suostunut teloituttamaan entisen klaanikissan pyynnöstäni, mutta Kharon ei olisi sallinut sitä - hän ei halunnut Deimoksen saavan tietää, että oli vastuussa heidän veljensä kuolemasta. Ihan ymmärrettävä syy.
"Minun mielestäni ainakin Silver pitäisi jättää kaksijalkalaan", naukaisin mietittyäni vähän aikaa. "Vaikka tiedän, että Rubiiniin voi luottaa, hänen seuralaisensa vähän epäilyttävät minua - erityisesti juuri Silver. Tähän asti hän on kyllä toiminut yhteisön sääntöjen mukaan, mutta on vaikea sanoa, onko se uskollisuutta vai vain selviytymistä."

//Keiju?

Olin kieltämättä tyytyväinen kuullessani, että lyhyt visiittimme klaaneihin oli saanut aikaan sekasorron vaikkakin pienen sellaisen. Vaikka viime aikoina kostonjanoni oli ollut hiipumaan päin, olin silti mielissäni saadessani tietää, että myös Mesitähti oli joutunut kärsimään kuten minäkin.
"No, parempi se pieni kaaoskin on kuin ei mitään", vastasin naaraalle lapojani kohauttaen. "Pian pääsemme tapaamaan vanhoja tuttuja uudestaan - tällä kertaa yllätyslahjan kanssa." Hymyilin Sulkavirralle ilotonta hymyä ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaan.
Keijo oli pysähtynyt jättämään uusia hajumerkkejä erään kaksijalan pesän nurkalle samalla kun Leopardi opasti Mesiläistä vähän matkan päässä. Likaisen valkoinen naaras ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota Leopardiin, joka puhui lakkaamatta. Nuori kissa oli muutenkin yleisilmeeltään kovin mitäänsanomaton ja käyttäytyi hyvin apaattisesti. Toisaalta, kun kyseessä oli Mäihän jälkeläinen, ei kai voinut olettaa muuta kuin kummajaispentuja.
"Kaipaatko mitään klaanistasi?" kysyin Sulkavirralta käveltyämme jonkin aikaa. Järkäleloikan lisäksi en ollut ollut tekemisissä muiden klaanikissojen kanssa sitten Päivänsäteen kaappaamisen, emmekä me yleensä kollin kanssa jutelleet entisistä elämistämme kotiklaaneissamme.

//Sulka?

Rubiini oli iloinen huomatessaan ystävänsä voivan paremmin. Raitaturkkinen naaras oli kuitenkin selvästi kyllästynyt istuskeluun ja kaipasi jotain tekemistä. Rubiini oli edelleen sitä mieltä, ettei Pähkinän olisi pitänyt rasittaa itseään enää enempää tänä päivänä, mutta hän tunsi ystävänsä jo sen verran hyvin, että tiesi naaraan torjuvan ajatuksen lepohetkestä.
"Voisimme ainakin siirtää petejä vähän kauemmaksi ikkunan luota. Tähän vuodenaikaan on melko vilpoista, enkä halua vilustua", Rubiini maukui ja viittoili erilaisista pehmukkeista rakennettujen nukkumapaikkojen suuntaan. Todellisuudessa petien siirtämisellä ei ollut mikään kiire, mutta koska Pähkinälle piti keksiä jotakin tekemistä, sen saattoi hyvin tehdä tänään.
Pähkinä silmäili heidän vuoteitaan arvioivasti ja kohautti sitten lapojaan. "Ihan miten vaan", tämä tuhahti lopulta ja tassutti petien luo. Rubiini seurasi hänen perässään mielissään siitä, että naaras oli tarttunut hänen ehdotukseensa.
Yhdessä he raahasivat yllättävän raskaita pehmustekasoja kauemmaksi ikkunan luota. Ensin he siirsivät Rubiinin vuoteen ja sen jälkeen Pähkinän. Kun urakka oli saatu päätökseen, Rubiini kellahti omalle vuoteelleen uupuneena.
Ulkona oli tullut pimeää sillä välin, kun he olivat ahkeroineet. Laudoitettujen ikkunoiden väleistä hohkasi kaksijalkalan tähtien kirkasta valoa huoneeseen. Yhteisön jäsenet asettuivat vähitellen yöpuulle, ja niin teki myös Rubiini.
Hän käpertyi mukavaan asentoon pehmusteiden päälle, kuitenkin pitäen kasvonsa suunnattuna Pähkinään. Raidallinen naaras istui vuoteessaan miettiväisen näköisenä ja katseli yläkertaan johtavan portaikon suuntaan. Jokin aika sitten Päivänsäde oli palannut ulkoa ja mennyt suorinta tietä yläkertaan, johon Keijukainen oli linnottautunut yksinään. Rubiini oli kuullut, että Mäihä - yksi Päivänsäteen kasvattajista - oli löydetty kuolleena. Uutinen oli varmastikin ollut raskas Päivänsäteelle.
Haukotus karkasi Rubiinin suusta. Hän laski päänsä etutassujensa varaan ja katsahti vielä viimeisen kerran Pähkinään, joka istui selin häneen. "Hyvää yötä, Pähkinä", hän kuiskasi naaraalle, ennen kuin sulki silmänsä ja jäi odottamaan unen tuloa.

Päivänsäde oli lähtenyt heti sen jälkeen, kun olin kertonut hänelle Mäihän kuolemasta. Olisin halunnut lähteä tyttäreni perään, mutta mieleni muuttui nopeasti ajateltuani asiaa hieman. Päivänsäde vaikutti olevan poissa tolaltaan, ja hän varmasti kaipasi lohduttajaa. Vaikka rakastinkin Päivänsädettä melkeinpä jopa enemmän kuin Kujakissayhteisöä, minusta ei olisi ollut hänelle lohduttajaksi. Mäihän kuolema oli minulle lähinnä helpotus, joten taatustikaan Päivänsäde ei olisi arvostanut yritystäni lohduttaa häntä.
Ajoin Kharonin takaisin alakertaan, ja kolli lähti mukisematta. Arpikin lähti pian omille teilleen, ja jäin yksin yläkertaan odottamaan Päivänsäteen paluuta.
Olin torkahtanut, kun havahduin portaikosta lähestyviin askeleihin. Pesässä oli pimeää, mutta pesän ikkunoiden suojien olevien lankkujen välistä kajasti sisään kujien tähtien valoa. Ennen kuin lähestyvä kissa tuli näkyviin, nousin nopeasti istumaan. Tunnistin tulijan Päivänsäteeksi ja ilmeeni muuttui huolestuneeksi. Hännänpääni alkoi nytkähdellä hermostuneisuudesta. Olisimme kaikki hukassa, jos naaras luopuisi suunnitelmastamme. Taistelussa Mesitähteä vastaan kuolisi varmasti yksi jos toinenkin Kujakissayhteisön jäsen, ja Päivänsäteen oli täytynyt viimeistään nyt Mäihän kuoleman jälkeen tajuta se. Kun tummanharmaa naaras käveli luokseni ja painautui vasten turkkiani, häkellyin täysin. En osannut sanoa mitään, sillä tilanne oli kovin epämiellyttävä. Mutta koska kyseessä oli juuri Päivänsäde, en työntänyt häntä pois luotani, vaan tyydyin kohtalooni ja pysyin hiljaa.
Kun kasvattini viimein irtaantui minusta, hän otti askeleen taaksepäin ja kohdisti hämärässä kiiluvien silmiensä katseen minuun.
"Minusta meidän pitäisi laittaa pian suunnitelmamme käytäntöön", Päivänsäde vaukui vakavalla äänellä. Se sai pienen, tyytyväisen hymyn hiipimään kasvoilleni samaan aikaan kun mieleni täytti huoli. Päivänsäde oli vielä nuori, ja pelko hänen menettämisestään kaihersi rintaani. Olin odottanut Mesitähden kuolemaa koko ikäni, ja nyt olimme lähempänä päämääräämme kuin koskaan. Mutta oliko Päivänsäde kuitenkaan vielä valmis? Hän oli kovin nuori ja kokematon Mesitähteen verrattuna ja kuitenkin minun ainoa tyttäreni ja perijättäreni.
"Olen varma, että olen valmis siihen. Odottelu vain tylsistää parhainta teräämme." Tummanharmaan naaraan kasvoilla oli itsevarma ilme, hän oli selvästi tosissaan ja tiesin hänen olevan oikeassa. Matka klaanien luokse veisi pitkän tovin etenkin sellaiselta porukalta, joka kaksijalkalasta oli lähdössä matkaan, ja ehtisimme hyvin punoa juonia myös paikan päällä ennen varsinaista suunnitelman toteuttamista. Nyökäytin hitaasti päätäni:
"Jos olet aivan varma, niin minä luotan sinuun. On paras alkaa suunnitella lähtöä hetimmiten. Toivon, että pääsemme matkaan ennen ensilumia."
Päässäni alkoi vilistä ajatuksia ja erilaisia suunnitelmia. Olin jo päättänyt, että kaksijalkala jäisi Arven vastuulle ja osa yhteisön jäsenistä jäisi hänen kanssaan pitämään yhteisöä pystyssä, kun me muut vaeltaisimme klaanien asuttamaan metsään. Tarvitsisimme tarkan suunnitelman, joka olisi huomattavasti parempi ja varmempi mitä se, jonka kanssa olimme aikoinamme lähteneet metsään. Minulle ei riittäisi, että vain Mesitähti kuolisi ja että tappaisimme hänet muilta salassa. Halusin kaikkien tietävän, kuka on Keijukainen ja mikä on Kujakissayhteisö, ja mitä siitä seuraa, kun meidät yrittää tuhota.
"Meidän on mietittävä tarkasti, keitä uskallamme ottaa mukaamme. Liian epäluotettavat kissat, jotka mahdollisesti voivat karata ja tuhota suunnitelmamme, on jätettävä suosiolla kaksijalkalaan. Mitä sinä luulet, onko yhteisössä sellaisia, joihin me emme voi luottaa?" esitin kysymyksen Päivänsäteelle.

//Päivi?

Nefiri katsoi Järkäleloikkaa hiukan yllättyneenä siitä, että tämä oli kertonut hänelle jotain niin henkilökohtaista. Valkoiselle naaraalle ei olisi itselle tullut kysymykseenkään puhua tunteistaan kissalle, jota ei tuntenut juuri ollenkaan. Kenties Järkäleloikka oli luottavaisempi kissa kuin hän. Joka tapauksessa hän oli tyytyväinen siihen, että kolli kertoi hänelle ihastuksestaan, oli se arka asia tälle tai ei. Itse asiassa Nefiri tunsi olevansa oudon kärkäs auttamaan.
"Voi ei. Onpa ikävä kuulla", naaras päivitteli ja kurtisti mietteliäänä kulmiaan. "Uskotko, ettei hän tunne samoin? Se voi olla yksi syy hänen käyttäytymiselleen... Mutta mahdollisuuksia on monia."
Nefiri ei ollut koskaan ollut ihastunut keneenkään, eikä oikeastaan kokenut olevansa kissa, joka tarvitsi sen kaltaista rakkautta. Hän kaipasi kyllä ystäviä, mutta ei ollut koskaan huomannut kaipaavansa mitään romanttista. Kenties hänen mielensä muuttuisi, jos oikea kissa ilmestyisi hänen elämäänsä - hän ei kuitenkaan ollut ollenkaan varma, oliko tuollaista kissaa lainkaan olemassa.
"Minä olisin varmasti reagoinut samalla tavalla, jos joku olisi kertonut ihastuneensa minuun. Siinäkin tapauksessa, että olisin itse tuntenut samoin", Nefiri kertoi kohauttaen lapojaan. "Kuka tietää, mitä Tyrskytiikerin päässä liikkuu. Sinä varmaankin parhaiten."

//Järksy?

"Me löysimme Mäihän. Hän on kuollut ja haudattu. Näytti siltä, että hän oli pudonnut katolta kuolemaansa." Keijukaisen sanat jäivät kaikumaan korviini kuin onton puunrungon sisällä. Hymy hiipui kasvoiltani, ja tunsin sydämeni muljahtavan rinnassani.
Kuollut? Ei Mäihä voinut olla kuollut. Keijukaisen vakavat kasvot kuitenkin kertoivat toista. Pudonnut katolta? Mäihä oli hyvä kiipeämään - miten hän muka olisi voinut pudota? Ei ainakaan vahingossa.
Pääni alkoi täyttyä kysymyksistä. Lopulta minun oli pakko poistua muiden seurasta, sillä tunsin räjähtäväni hetkenä minä hyvänsä. "Käyn ulkona", onnistuin sihahtamaan hampaitteni välistä, ennen kuin suuntasin portaikkoon ja sitä kautta alakertaan ja pesän uloskäynnille.
Ulos päästyäni lähdin vaeltamaan johonkin suuntaan, vailla määränpäätä. Päässäni jyskytti, ja särky vain voimistui, mitä useammin kävin mielessäni läpi Keijukaisen sanoja. Mitä tämä oli? En ollut koskaan tuntenut mitään tällaista - inhosin sitä.
Käpäläni olivat kuljettaneet minut metsän reunaan. Edessäni aukesi synkkä metsä, kun taas takanani valoa hohkasivat taakse jäävän kaksijalkalan tähdet katujen varsilla. Jäin seisomaan valon ja varjon rajalle.
Painoin pääni alas, tuntien ensimmäisen lämpimän kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kunnes kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Purskahdin surun ja raivon sekaiseen itkuun ja niitin kynsilläni edessäni olevia varpuja.
"Ketunläjät!" sihisin hampaita yhteen purren ja jäin kyyhöttämään silputtujen varpujen keskelle vapisevin jaloin. Riehuminen väsytti minut fyysisesti, mutta sisältä päin tunsin olevani edelleen kuin tulessa. Niinpä lysähdin vain maahan ja annoin itkun tulla.

Palatessani takaisin pesälle oli jo pimeää. Oloni oli ontto kaiken itkemisen jälkeen. Ujuttauduin vaivalloisesti sisälle tuttuun rakennukseen ikkunan kautta ja kohtasin turtana alapuolella kiiluvien silmäparien meren.
Tyrskytiikeri lähestyi minua ensin. "Olen pahoillani", kolli maukui selvästi sen oloisena, ettei ollut varma, mitä olisi kuulunut sanoa. Nyökäytin hänelle pienesti päätäni. Olin näkevinäni Kharonin laikukkaan turkin huoneen toisella laidalla, mutta en ollut juuri nyt juttutuulella.
Livahdin vaivihkaa yläkertaan, jossa Keijukainen istui huolestuneen näköisenä. Minut nähdessään hänen katseensa kirkastui. Kävelin naaraan luokse ja painoin hetkeksi kuononi kiinni hänen lapaansa lohtua hakiakseni. Saatoin aistia kasvattiemoni hämmennyksen, sillä tällainen läheisyyden tarve ei ollut minulle tyypillistä. Kuitenkin juuri nyt tarvitsin jonkun, jota vasten nojata pienen hetken, ennen kuin jaksaisin taas kannatella itseäni omin jaloin.
"Minusta meidän pitäisi laittaa pian suunnitelmamme käytäntöön", sanoin hetken kuluttua ja astuin kauemmaksi Keijukaisesta, jotta näin hänen kasvonsa kunnolla. Katsoin harmaata naarasta vakavailmeisenä. Mäihän menetys oli saanut minut tajuamaan, miten lyhyt ja helposti särkyvä elämä saattoi pahimmassa tapauksessa olla. Jos odottelisimme vielä pidempään, meillä ei ehkä olisi enää aikaa toteuttaa suunnitelmaamme. "Olen varma, että olen valmis siihen. Odottelu vain tylsistää parhainta teräämme."

//Keiju?

Kun olin laittanut Keijon ja Härmän hautaamaan Mäihän mätänevän ruumiin, haimme Deimoksen partioineen ja palasimme takaisin Kujakissayhteisön päämajaan, eli rakkaaseen kaksijalanpesääni. Oloni oli epämiellyttävän raskas, kun edes ajattelin Mäihän lasittunutta katsetta, jonka olin kohdannut löydettyämme hänet. Mäihän kuolema ei missään nimessä tehnyt minua surulliseksi, päinvastoin. Oli helpotus, että Mäihän kaltainen raskas seuralainen oli poissa. Enää ei tarvitsisi pelätä, että tiukan paikan tullen likaisenvalkea kolli ottaisi jalat alleen ja jättäisi meidät pulaan. Se jos jokin olisi ollut Mäihän kaltaista. Nyt hänen ruumiinsa oli ikuisesti vangittu kaksijalkalaan, minun kaksijalkalaani. Hän oli erinomainen esimerkki siitä, että kukaan, joka kaksijalkalaani astui, ei pääsisi koskaan pois.
Kerroin nopeasti Arvelle Mäihän kuolemasta. Kuten arvelinkin, vanha kolli ei reagoinut toverimme kuolemaan millään tavalla.
"Missä Päivänsäde on?" kysyin punaruskealta kissalta vakavailmeisenä. Rakas tyttäreni oli aina ollut paljon tekemisissä Mäihän kanssa, olihan kolli ollut iso osa Päivänsäteen kasvatusta. Häntä kollin kuolema varmasti koskettaisi jollain tapaa enemmän kuin minua. Hetken harkitsin jo valehtelevani Mäihän lähteneen, mutta olin saman tien todennut ajatuksen varsin surkeaksi. Kun totuus tulisi joskus julki, Päivänsäde pahimmassa tapauksessa voisi alkaa inhoamaan minua.
"Meni jokin aika sitten yläkertaan Kharonin kanssa", Arpi vastasi murahtaen. Lähdin kulkemaan kohti yläkertaa ja huomasin myös Arven seuraavan minua. Yläkerrasta löysimme Päivänsäteen ja Kharonin. Valkoturkkinen kolli ei vaikuttanut iloiseltaan nähdessään minut. Kollin käytös ei yllättänyt minua, sillä enpä minäkään pitänyt hänestä. Ainoa syy, miksi siedin Kharonia oli se, että hänestä oli ollut huomattava apu Päivänsäteen kouluttamisessa. Aikaansaamaton vätys nimeltä Tyrskytiikeri oli nimittäin varsin kehno opettamaan tyttärellemme metsässä elämistä. Kaipa Tyrskytiikeri oli tottunut elämään kaksijalkalassa, ettei enää muistanut millaista elämä metsässä oli.
Päivänsäde jätti Kharonin aloilleen ja kiiruhti hymyillen minun ja Arven luokse portaikon eteen. Tummanharmaa naaras totesi, ettemme nähtävästi olleet löytäneet Mäihää vielä. En ehtinyt kertoa hänen olevan väärässä, kun naaras lisäsi hyväntuulisesti:
"Hän taitaa saada satikutia, kun palaa."
Kasvoilleni piirtyi vakava ilme. En olisi halunnut olla ilonpilaaja, mutta Päivänsäteen oli kuultava totuus.
"Me löysimme Mäihän. Hän on kuollut ja haudattu. Näytti siltä, että hän oli pudonnut katolta kuolemaansa", nau'uin vakavana samalla, kun katsoin Päivänsädettä tämän tummansinisiin silmiin. Ilo naaraan kasvoilta hävisi heti, kun kerroin Mäihän kuolleen. Aloin muuttua hermostuneeksi, kun pelot alkoivat hiipiä mieleeni. Mitä jos tämä romuttaisi Päivänsäteen täysin?'

//Päivi?

Hento hymy nousi kasvoilleni, kun huomasin, miten Kharonin tassut alkoivat stepata paikoillaan tämän kertoessa innostuneena suunnitelmastaan hyökätä Eloklaanin leiriin täydenkuun kokoontumisen aikaan - mikä se sitten ikinä olikaan. Oli miltei huvittavaa nähdä, miten Kharonin kaltainen jurottaja osasi olla melkein pentumaisen suloinen punoessaan juonia jonkun toisen tuhoksi. Juuri näistä kollin monista puolista minä hänessä pidin.
"Ei hullumpi ajatus. Mesitähtikin on valmasti helpompi murskata, kun osa hänen joukoistaan on hoidettu pois tieltä. Hänellä on vähemmän tukijoita rinnalla puolustamassa itseään meiltä", mau'uin miettivään sävyyn ja katsoin hetken Kharonin ohitse huoneen nurkkaan.
Portaista kuului askelia, ja käännyimme Kharonin kanssa katsomaan yhtä aikaa Arpeen ja Keijukaiseen, jotka kapusivat yläkertaan vakavan näköisinä. Keijukaisen katse osui minuun ja Kharoniin. Kharon näytti hieman vaivaantuneelta, ja kosketin hänen lapaansa rauhoittelevasti hännälläni - Keijukainen kyllä antaisi Kharonin jäädä nukkumaan ylös meidän kanssamme, kun minä sitä pyytäisin.
"Odota tässä", sanoin Kharonille nopeasti ja nousin ylös. Tassutin kollin ohitse kasvattiemoni luokse ja hymyilin tälle iloisesti. "Ette näköjään löytäneet Mäihää vielä", tokaisin pantuani merkille, ettei likaisenvalkeaa kolli näkynyt missään. Mietin, mihin hän oli mahtanut mennä. Mäihä oli toki aina ollut melko vapaa sielu, mutta ei ollut hänen tapaistaan kadota näin pitkäksi aikaa. "Hän taitaa saada satikutia, kun palaa", virnistin Keijukaiselle hyväntuulisesti.

//Keiju?

Nefiri: 8kp -

Järkäleloikka: 11kp -

Härmä: 10kp -

Päivänsäde: 33kp! -

Pähkinä: 10kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Keijukainen: 16kp -

Kharon: 31kp! -

Rubiini: 4kp -

Sulkavirta: 6kp -

Sulkavirta kuunteli rauhallisesti, kuinka Tyrskytiikeri kertoi tarinaansa. Naaraan mielipide yhteisön suunnitelmiin oli tällä hetkellä kovin ristiriitainen: toki oli epäreilua, että Mesitähti oli noin vain tuhonnut kokonaisen yhteisön, mutta laittaa nyt oma tytär tappamaan isänsä? Ajatuskin siitä, että jonain päivänä Sulkavirran oma tytär tulisi tappamaan häntä, sai naaraassa aikaan kylmiä väreitä. Raidallisen naaraan onneksi kukaan ei ainakaan toistaiseksi ollut ollut kovinkaan kiinnostunut hänen mielipiteestään. Se olisi pakottanut naaraan valehtelemaan, sillä hän halusi ehdottomasti olla mahdollisimman hyvää pataa yhteisön jäsenten kanssa. Vain sillä tavalla hän ja Ruskalintu voisivat päästä mukaan klaanien luokse.
Tyrskytiikeri esitti vuorostaan kysymyksen. Kolli tiedusteli, miten klaaneissa oli suhtauduttu kolmikon tempaukseen, kun nämä olivat kidnapanneet Mesitähden ja Minttuliekin tyttären. Naaras joutui palaamaan mielessään takaisin siihen aikaan, kun kolmikko oli vienyt pienen pennun suurten harjoitusten päätteeksi. Siitä tuntui olevan ikuisuus, jonka vuoksi muistikuvat joiltain kohdin olivat hyvin hämäriä. Tärkeimmät asiat Sulkavirta kuitenkin muisti ja kertoikin ne vierellään kävelevälle, raidalliselle kollille:
"En ehkä puhuisi niinkään tuhosta, mutta pelkoa ja epäluottamusta kylläkin. Erakoiden asema taisi Kuolonklaanissa heiketä vierailunne vuoksi, ja moni on varmasti yhä tänäkin päivänä epäluuloinen, jos klaaniin saapuu uusia erakoita. Punatähti oli hyvin pahoillaan tekonne seurauksena, ja myös kuolonklaanilaiset passitettiin etsimään teitä, mutta kuten tiedät; se oli aivan turhaa. Mesitähdestä en osaa sanoa muuta kuin sen, että kyllä hän aika musertuneelta näytti, kun oli selvinnyt hengenmenetyksestään ja kertoi tapahtumien kulun kaikille ja kuvaili kadonneen pentunsa ulkonäön."
Sulkavirta pysyi hetken vaiti muistellessaan kidnappauksen jälkeistä aikaa. Naaras katsahti ruskeaturkkiseen Tyrskytiikeriin ilmeettömänä.
"Kuolonklaani palasi aika pian tapahtuman jälkeen normaaliin arkeen, mutta Eloklaanista en osaa sanoa. Me emme ole jutelleet siitä Ruskalinnun kanssa", naaras kertoi valehtelematta.

//Tyrsky?

Kharonin rinnassa tuntui mukavan lämmin leimahdus, kun Päivänsäde puhui hänelle sillä tavalla kuin hän puhui. Erakko ei halunnut myöntää sitä, mutta hänen tapansa suhtautua Päivänsäteeseen oli lämpenemässä päivä päivältä. Päivänsäde oli luvannut puhua Keijukaiselle ja taivutella tämän hyväksymään Kharonin yläkerran asukkaaksi. Kolli tiesi, että jos Päivänsäde päätti jotain, hän aikoi sen myös saada. Tummanharmaa naaras oli oppinut käsittelemään Keijukaista.
Kun kaksikko oli saanut rottansa kaluttua lähes läpikotaisin, Päivänsäde nosti tummansinisen katseensa Kharoniin mietteliäänä. Kun kolli näki toverinsa ilmeen, hän tiesi mitä oli luvassa; Päivänsäde latelisi taas liudan kysymyksiä, joihin valkoturkkisen kollin oli vastattava. Kharon toivoi, etteivät kysymykset liittyneet häneen, hänen perheeseensä tai historiaan, kuten ne usein liittyivät. Kolli ei mielellään avannut mielensä solmuja muille.
"Voisitko kertoa minulle lisää Eloklaanista sekä koulutuksesta, jonka sen kissat käyvät läpi?" tummanharmaa naaraskissa kysyi päätään kallistaen. Kharon oli vähällä huokaista helpotuksesta, mutta onnistui pitämään sen sisällään. Nyt vuorostaan hän loihti kasvoilleen mietteliään ilmeen, kun erakko palasi muistelemaan Eloklaanin tapoja ja soturikoulutusta. Kollin mieleen piirtyi tarkka kuva Lieskakajosta ja heidän ensimmäisistä harjoituksistaan. Kaipuu oranssinpunaista kollia kohtaan oli kuiden kuluessa siirtynyt taka-alalle, mutta se aina välillä pompsahti jostain pintaan. Valkoturkkista kollia harmitti kaikista eniten se, että muiden eloklaanilaisten tavoin myös Lieskakajo oli sokea Mesitähden pahuudelle. Mitä enemmän aikaa Kharon ja Lieskakajo olivat erossa toisistaan, sitä suuremmaksi kuilu heidän välillään kasvoi ja pienemmäksi muuttui todennäköisyys, että Lieskakajo koskaan näkisi totuuden.
"Haloo? Mihin sinä oikein katosit?" Päivänsäde työnsi naamansa inhottavan lähelle Kharonin kasvoja ja sai paksuturkkisen kollin ärähtämään ja kavahtamaan taaksepäin.
"Se on minun asiani", Kharon tuhahti ja nosti vasemman etukäpälänsä Päivänsäteen rintaa vasten, jotta naaras siirtyisi taaemmas ja antaisi kollille hänen tarvitsemansa oman tilan. Päivänsäde irvisti ja otti askeleen taaksepäin. Kharon mietti taas hetken, mitä kertoisi kaksijalkalan kasvatille metsäkissojen koulutuksesta. Hän oli kertonut jo jotakin, joten varmasti tuttujakin asioita tulisi kerrattua.
"Soturikoulutuksessa tärkeimpiä asioita ovat taisteleminen, saalistaminen, partiointi sekä soturilaki", Kharon tokaisi hetken mietittyään. Viimeisen kohdalla Päivänsäteen katse kirkastui ja naaras kallisti taas kiinnostuneena päätään.
"Soturilaki?" naaras toisti mietteliäänä.
"Niin, se on laki, jonka mukaan eloklaanilaiset elävät. Jos tahdot, voimme joku kerta kerrata kaikki soturilain kohdat, mutta niistä muutama voisi olla meille hyödyksi. Soturilaki kieltää turhaan tappamisen, eivätkä eloklaanilaiset saa ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kenties voisimme saada Kuolonklaanilta apua Mesitähteä vastaan?" Kharon ehdotti varovasti, mutta siirtyi sitten seuraavaan aiheeseen:
"Lisäksi soturilain mukaan Eloklaanin on tavattava Kuolonklaanin jäseniä aina täysikuun aikaan, jolloin vallitsee myös aselepo. En tiedä, mitä Keijukainen on suunnitellut, mutta täysikuun aikainen keskiyö voisi olla erinomainen hetki hyökätä Eloklaanin leiriin. Mesitähti tosin ei olisi siellä silloin, mutta leirissä olisi vähemmän kissoja kuin normaalisti, jolloin ne olisi helpompi kukistaa."
Kharonin katse oli muuttunut innostuneeksi, kun tämä pääsi jakamaan ideoitaan Päivänsäteelle. Hänen puheensa oli kiihtynyt innostuksesta, ja kolli ei malttanut pysyä aloillaan. Hän nosteli innostuneesti etukäpäliään vuorotellen katsoessaan Päivänsädettä suoraan silmiin.

//Päivi?
//Kp-boosti

Kharonin ehdotus muuttaa yläkertaan sai minut salaa hyvin iloiseksi. Tällä hetkellä ylhäällä majailivat lisäkseni Keijukainen, Arpi sekä kadoksissa oleva Mäihä, joten tilaa olisi kyllä vielä vaikka muutamallekin lisäasukille. Tosin minä en halunnut mitään satunnaisia rivikissoja kämppäkavereiksini vaan Kharonin.
"Voi, olisit vain sanonut, että haluat päästä nukkumaan viereeni", vastasin kollille kiusoittelevaan sävyyn ja pyyhkäisin tämän poskea hännälläni. Kharon tuhahti ja pyöritteli silmiään hitusen huvittuneen oloisena.
"Mutta tosissaan puhuen, ei se mikään mahdottomuus ole, jos minä käyn jututtamassa Keijukaista asiasta", nau'uin sitten, edelleen pieni, ovela hymy naamallani viipyillen. "Olethan epäilemättä yksi yhteisömme merkittävimmistä kissoista, kun olet pitänyt minut näin pitkään hengissä ja opettanut selviämään metsässä. Sitä paitsi, ethän sinä voi jättää minua yksin edes hetkeksi, kerta joka nurkan takana vaanii murhanhimoisia kulkureita, jotka haluavat osansa minusta."
Kumarruin repäisemään mukanani ylös tuomasta rotasta mehevän palasen. Työnsin tuholaisen lähemmäksi Kharonia. Ajatus siitä, että kolli nukkuisi kanssani samassa kerroksessa, sai minut hykertelemään mielihyvästä. Keijukainen ei mitenkään voinut kieltää sitä minulta, kun esittäisin asian hänelle mahdollisimman loogisesti ja hyötyjä painottaen.
Kun rotta oli kaluttu lähes kokonaan, mieleeni juolahti kysyä Kharonilta lisää Eloklaanista sekä sen kissoista. Ei sillä, että minua olisi kiinnostanut kauheasti tietää heistä, mutta hyvä taistelija tiesi vihollisensa taktiikat sekä heikkoudet. "Voisitko kertoa minulle lisää Eloklaanista sekä koulutuksesta, jonka sen kissat käyvät läpi?" kysyin Kharonilta pää kallellaan.

//Kharon?
//KP-boosti

Katseeni kääntyi vaistomaisesti Härmän suuntaan, joka ilmoitti haistavansa kujalla kuoleman löyhkän. Nuuhkaisin ilmaa ja kykenin nopeasti toteamaan kollin olleen oikeassa; ilmassa leijaili laimea, mutta aivan selvä kalman haju. Nyökkäsin vakavailmeisenä ja haistelin ilmaa yrittäen löytää hajun lähteen, mutta suorastaan surkea hajuaistini ei taaskaan tehnyt vaikutusta edes minuun itseeni. Yritin pysytellä mahdollisimman normaalina ja ilmeettömänä, vaikka olinkin todella ärsyyntynyt heikkoon hajuaistiini. En halunnut muiden partiossa olevien huomaavan, kuinka vaikeaa minun oli lähteä seuraamaan hajujälkeä, joten pysäytin partion ja käänsin taas katseeni Härmään.
"On onnenpäiväsi: pääset esittelemään taitojasi minulle. Jos löydät hajun lähteen, olet pienen askeleen lähempänä luottamukseni ansaitsemista", naukaisin leveä virnistys kasvoillani. En ollut vielä ollenkaan varma, mitä mieltä olin Härmästä. Raidallinen kolli oli selvästi ilmaissut olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että säännöistä oli pidettävä kiinni jos sellaiset oli. Oli ollut ilo kuulla moista, sillä kerta Härmä tiedosti sääntöjen ja rangaistusten tärkeyden, hän tuskin uskaltaisi rikkoa niitä. Härmä silmäili minua hetken, kunnes nyökkäsi ja lähti hitain askelin seuraamaan hajujälkeä. Me Keijon kanssa seurasimme Härmää, joka suuntasi suuremmalta kujalta hieman pienemmälle. Olimme selvästi oikealla suunnalla, sillä kalman haju voimistui entisestään. Nyt myös minä olisin kyennyt seuraamaan hajujälkeä. Päätin kuitenkin seurata Härmää, sillä jos nyt olisinkin ottanut ohjat käpäliini, joku olisi varmasti nähnyt esitykseni läpi.
Kujaan molemmin puolin reunustivat kiviset, suuret kaksijalanpesät ja siellä täällä lojui roskia ja haisevia metallisäiliöitä. Voimistuva kuoleman haju tuli selvästi kujan perältä. Nyrpistin inhoten nenääni, kun hivuttauduin katsomaan hajun lähdettä Härmän vierelle. Karu näky sai minut irvistämään.
Roskien seassa lojui kissan ruumis. Valkoturkkinen kissa makasi epäluonnollisessa asennossa vatsa taivasta kohti mustien säkkien päällä. Viileästä säästä huolimatta mätäneminen oli jo alkanut, ja Mäihän ruumiista nouseva löyhkä oli jotain hirvittävää.
"Pyh", tuhahdin ja ravistelin inhoten päätäni, "Mäihä, sinä et tosiaankaan ole nyt parhaimmillasi. Mitä ihmettä olet touhunnut, kun olet siihen mennyt kuolemaan?"
En ollut lainkaan surullinen, mutta silti oloni muuttui kummalliseksi silmäillessäni elotonta kissaa. Siirryin sivummalle niin, että näin Mäihän elottomat kasvot. Hänen kirkkaankeltaiset silmänsä olivat yhä auki, mutta niissä aiemmin ollut terävä ja tarkkaavainen katse oli hävinnyt. Lasittunut katse tuntui osoittavan suoraan minuun päin, joten siirryin inhoten sivummalle.
"Tämä on nyt kyllä Mäihälle äärimmäisen noloa. Kuolla nyt ilman taistelua. Tarttukaahan siitä raukkaparasta kiinni ja seuratkaa minua. En tahdo, että kaksijalat vievät vahingossakaan Mäihän ruumista pois minun kaksijalkalastani", käskytin muita. Vilkaisin vielä kerran elottomana makaavaa Mäihää ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Enää minun ei tarvinnut pelätä, että hän pettäisi minut, jos jättäisin hänet vartioimatta. Aioin pitää huolen siitä, että kun Mäihä kerran oli astunut kaksijalkalaan, hän ei pääsisi koskaan pois. Hänen ruumiinsa olisi ikiajoiksi vangittu minun kaksijalkalaani ja minun sääntöjeni alle, ja se jos joku oli minusta mukavaa.

//Härmä?

Härmä kuunteli aavistuksen kiinnostuneena Keijukaisen selostusta Mäihästä. Hän vaikutti aika... omalaatuiselta kissalta, eikä Härmä ollenkaan katunut sitä, ettei ollut kuluttanut energiaansa kolliin tutustumiseen. Keijukaisen sanojen mukaan hän oli kuitenkin hyödyllinen yhteisön jäsen. Siitä huolimatta naaras vaikutti toivovansa, että Mäihä löytyisi ennemmin kuolleena kuin karanneena. Härmä oli saanut huomata tänä lyhyenä aikana, jonka hän oli yhteisössä viettänyt, että Keijukainen oli sääntöjensä suhteen aika armoton. Hän melkein toivoi, että Mäihä olisi elossa, ihan vain nähdäkseen millä tavalla kujakissayhteisön johtaja rankaisisi häntä.
"Olet oikeassa", Härmä vastasi Keijukaisen sanoille. "Säännöistä on pidettävä kiinni ja niiden rikkojia on rangaistava, muuten koko pakka hajoaa."
Härmä toivoi, ettei Keijukainen näkisi hänen mielistelynsä läpi. Oli hän osittain tosissaan sanojensa suhteen; jos hän olisi Keijukaisen asemassa, hän kaiketi ajattelisi samoin.
Joukkio jatkoi kaksijalkalan kujien halki kiemurtelua. Härmä piti kuononsa ylhäällä ja haisteli ilmaa tarkasti. Hän ei varsinaisesti etsinyt Mäihän hajujälkeä, sillä eihän hän sitä olisi tunnistanut. Sen sijaan hänen nenänsä haki ympäristön hirviön ja jätteiden katkuisesta ilmasta mitä tahansa poikkeavuuksia. Jonkin ajan kuluttua hän haistoikin jotain niin epätavallisen pistävää, että hän joutui nyrpistämään nenäänsä.
"Haisee kuolemalta", Härmä sanoi viileästi. Kaksijalkalassa se saattoi tarkoittaa mitä tahansa, mutta yksi vaihtoehdoista oli Mäihän ruumis.

//Keiju?

Kharon naurahti Päivänsäteen tokaisulle, kun tämä kertoi olevansa niin nälkäinen, että voisi syödä vaikkapa koiran. Naaraan sitä seuraava ehdotus sai valkoturkkisen kollin empimään:
"Voisimme mennä yläkertaan syömään. Siellä on mukavan rauhallista."
Kharon vilkaisi ympärilleen hieman hermostuneen oloisena. Keijukainen oli häipynyt tovi sitten pesästä, joten yläkerrassa olisi heidän lisäkseen korkeintaan Arpi nyt kun Mäihäkin oli kadonnut. Kharonin katse harhautui taas hetkeksi Ruskalintuun, joka oli saanut seurakseen Deimoksen. Nähdessään pentuetoverinsa petturikollin seurassa, Kharon tunsi inhottavan muljahduksen vatsassaan. Hän ei takuulla halunnut jäädä katsomaan, kuinka hänen ainoa perheenjäsenensä kaveerasi Ruskalinnun kanssa, joten Päivänsäteen ehdotus oli yhtäkkiä hyvinkin houkutteleva.
"Ei hullumpi idea", Kharon tokaisi synkällä äänellä, siirtämättä murhaavaa katsettaan pois veljistään. Päivänsäde sipaisi hännällään kollin kuonoa, kun tumma naaraskissa kulki ruokakasan luokse. Kharon ravisteli päätään ja seurasi toveriaan, joka nappasi kasasta rotan ja lähti kiikuttamaan sitä portaikkoa pitkin kohti yläkertaa.
Kharon seurasi perässä. Yläkertaan päästyään valkoharmaa kolli tutkiskeli ympäristöä hetken aikaa. Yläkerta oli tyhjillään, ja lattialla lojui vain siellä nukkuvien kissojen vuoteita. Yläkerta oli mukavan rauhallinen verrattuna alakertaan, jossa pyöri jatkuvasti yhteisön jäseniä metelöimässä. Siellä ei ollut hetken rauhaa, ja se jos jokin oli raivostuttavaa. Päivänsäde johdatti Kharonin ylätasanteen perälle, jossa hän tiesi Päivänsäteen nukkuvan. Kharon istui alas naarasta vastapäätä ja kohtasi hetkeksi Päivänsäteen tummansinisen katseen.
"Pääsisinköhän minäkin nukkumaan tänne teidän kanssanne? Alakerrassa alkaa olla turhan paljon kissoja, eikä siellä nukkuminen ole mitään herkkua, kun koko ajan joku mekastaa", kolli naukui sen kummempia miettimättä. Kun hän oli saanut puheenvuoronsa päätökseen, kolli katui sitä välittömästi. Keijukainen ei kuulunut hänen lempikissoihinsa, ja valkea kolli kunnioitti yhteisön johtajaa vain siksi, että heillä oli sama tavoite. Toki oli ihailtavaa, miten omistautunut Keijukainen oli suunnitelmalleen, mutta jokin naaraan luonteessa häiritsi Kharonia.

//Päivi?
//KP-boosti

"Miltä tassusi tuntuu?" Rubiini kysäisi naaraiden jaettua puoliksi järsityn kanankoiven yhdessä. “Ei sen kummemmalta”, Pähkinä naukui ärsyyntyneenä. Rubiini katsahti toista naarasta mietiskelevänä mutta ravisti sitten päätään. “Et ollut ihan kunnossa tänään tiedätkö itse mikä sen aiheutti?” Rubiini kysyi ystävällisesti. “Ole rehellinen niin voimme tehdä asialle jotain”, hän sanoi vielä, kun Pähkinä oli aikeissa avata suunsa. Ennen kuin Pähkinä ehti aloittaa hän huomasi Keijukaisen katselevan itseään ja toista nuorta naarasta. “En tiedä mutta jos olisin ollut yksin metsässä olisin varmasti jo kuollut. Olen niin kiitollinen yhteisölle, ettei sitä voi sanoiksi purkaa”, hän sepitteli hyväksynnän toivossa. Kun Pähkinä oli lopettanut Keijukainen loi mitään sanomattoman katseen kohti puhujaa ja kääntyi ympäri lähteäkseen takaisin pesälleen. Rubiini oli myös huomannut johtaja naaraan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Haluat saavuttaa hänen luottamuksensa?” Rubiini kysyi, kun harmaa naaras oli kuulo etäisyyden ulkopuolella. Pähkinää yökötti muiden mielistely ja kiitollinen äänensävy kaikkosi hänen äänestään yhtä nopeasti kuin vieno hymykin. Nyökäten raidallinen naaras kiersi häntänsä tassuilleen ja päästi tylsyyden aiheuttaman äänettömän haukotuksen. “Olisiko mitään mitä voisimme tehdä? Oloni on muutenkin jo paljon parempi ja uskoisin että aiempi huono-olo johtui siitä, kun en ollut saanut taas syödäkseni pitkään aikaan”, Pähkinä selitti tavanomaisen kylmän viileällä äänellä mutta lisäsi hieman innokkuutta kysymykseensä vaikuttaakseen parempi vointiselta ainoan ystävänsä silmissä.
//Rubiini?