Helpotuksekseen Rubiini onnistui taivuttelemaan Pähkinän lähtemään mukanaan takaisin pesälle. Naaras oli loukannut käpälänsä, ja hänen vointinsa oli yhtäkkiä romahtanut silminnähden. Arpi oli lähtenyt heidän matkaansa ja käskenyt Leopardia ja Silveriä suorittamaan partion loppuun.
Rubiini antoi raidallisen ystävänsä ottaa tukea itsestään kävellessään, vaikka hän huomasi, että Pähkinä ei ollut järin mielissään joutuessaan tukeutumaan johonkuhun näin paljon. Tavallaan Rubiini ymmärsi häntä: Pähkinä oli tottunut pärjäämään omillaan eikä ollut tähän asti tarvinnut muiden apua selvitäkseen. Oli varmasti vaikeaa yhtäkkiä antaa muiden hoitaa itseään.
Pesän luona Rubiini auttoi vielä Pähkinää kiipeämään laatikoita ja romuja pitkin ikkunalaudalle, jonka kautta sisäänkäynti pesään kulki. Pesän sisällä Arpi lähti hakemaan parannustarvikkeita ja palasi pian sitomaan Pähkinän tassun jollakin kankaanpalalla. Sen jälkeen yksisilmäinen kolli meni matkoihinsa ja jätti nuoret naaraat keskenään.
Rubiini kävi hakemassa ruokakasasta syötävää ystävälleen, joka istui odottamassa häntä seinän vierustalla. Hän laski puoliksi kalutun kanankoiven naaraan eteen ja istui sitten itsekin.
"Syö sinä ensin", hän kehotti ystäväänsä, joka ei pistänyt pahemmin vastaan. Kun Pähkinä oli syönyt tarpeeksi, tämä työnsi loput Rubiinille, joka hotki ne tyytyväisenä suihinsa.
"Miltä tassusi tuntuu?" hän kysyi Pähkinältä ruokailemisen jälkeen.

//Pähkinä?

"Minkä minä sille voin, että kaikki kulkukissoista kaksijalkoihin haluavat minut hengiltä?" puuskahdin ja pyörittelin silmiäni esittäen kyllästynyttä. "He eivät kestä mahtavuuttani, ja haluavat siksi päästä eroon minusta." Huiskaisin hännälläni kuin vähätellen niitä kaikkia, jotka halusivat saada kyntensä kiinni kurkkuuni. "Tuskin parannustaitojen osaamisesta mitään haittaakaan olisi, etenkin, kun saisin seurata, miten sotket itsesi seitteihin ja panikoit, kun joku kuolee verenhukkaan." Virnistin ja näpäytin Kharonia kuonolle hännänpäälläni.
"Vasta sitten se naurattaakin, kun sinä olet se, joka on kuolemassa verenhukkaan", Kharon härnäsi, ja katsoin tätä hetken mukamas loukkaantuneena, voimatta kuitenkaan peitellä naamalleni leviävää virnistystä.
"Et kai sinä sentään antaisi prinsessasi - suuren johtajasi - kuivua kuoliaaksi?" naurahdin ja kohotin toista kulmaani.
"Ei sitä koskaan tiedä - saatanhan vaikka ruveta panikoimaan", Kharon virnisti, ja se sai minut hyrisemään naurusta.
Istuskelimme alakerrassa, jossa muut olivat palanneet tekemään mitä ikinä olivatkaan olleet tekemässä, kun olimme saapuneet pesälle. Kiitos Härmän, haavojani ei kirvellyt pahastikaan taistelun jälkeen. Vilkaisin ruokakasaan, johon kujapartio oli tuonut päivän mittaan täydennystä.
"Onko sinulla nälkä?" kysyin Kharonilta ja siirsin katseeni tämän eriparisilmiin. "Minä ainakin voisin syödä vaikka koiran. Harmi kun niitä ei ole koskaan ruoaksi." Pidin pienen tauon, ennen kuin ehdotin: "Voisimme mennä yläkertaan syömään. Siellä on mukavan rauhallista."

//Kharon?
//KP-boosti

Järkäleloikka ei ollut tippaakaan yllättynyt siitä, kun Nefiri myönsi häneltä ottaneen oman aikansa sopeutua yhteisöön. Järkäleloikka ymmärsi valkeaa naarasta hyvin, sillä yhteisö oli todellakin erikoislaatuinen paikka. Ei esimerkiksi lainkaan verrattavissa klaani- tai erakkoelämään. Nefiri naukui, että Keijukaiseen tottuminen oli vielä kesken ja kollin ajatuksissa välähti myötätuntoa. Hänestä se oli varsin ymmärrettävää, sillä Keijukainen oli vahvaluontoinen naaras. Nefiri ei virkonut paljoa mitään hänen kertomukseensa ja keskustelu lipuikin seuraavaksi Rubiiniin. Järkäleloikka hymähti, tosin epäonnistuen siinä ja näyttäen lähinnä hölmöltä Nefirin kommentille, että hän oli tarkkaavainen.
"Keijukainen toteaisi varmaan tähän, että auttamisesi toi sinut auvoon ja onneen", Järkäleloikka mörähti ja säpsähti Nefirin kysymykselle. Kollin sydän alkoi hakkaamaan tuhatta ja sataa. Tummaturkkisen kissan siniset silmät lipuivat hänen tassuihinsa ja hänen suupielensä nykivät hermostuneesti. Hän ei tiennyt mitä kertoa yhteisötoverilleen, sillä heidän tilanteensa oli todellakin hyvin monimutkainen ja hankala. Lopulta kollin suusta pääsi syvä huokaus ja hän siirsi taas katseensa Nefiriin.
"Tyrskytiikeri välttelee minua", Järkäleloikka maukaisi matalalla äänellä ja räpäytti silmiään. Nefirin katse oli edelleen utelias ja kolli ei tiennyt pääsisikö hän tästä tilanteesta kertomatta koko totuutta.
"Kerroin hänelle, että olen ihastunut häneen. Tyrskytiikeri ei tainnut ottaa sitä kovin hyvin, joten en usko, että meidän välimme tulevat korjaantumaan lähiaikoina", Järkäleloikka murahti. Nyt hänellä olisi ainakin aikaa keskittyä vain yhteisön palvomiseen ja suunnitelman toteuttamiseen. Heidän lähtönsä vain läheni ja Järkäleloikan olisi vielä hiottava taistelutaitojaan kunnolla.

//Nefiri?

Kharon oli saapunut paikalle kreivin aikaan. Kolli oli odottanut löytävänsä Päivänsäteen laahustamassa yksin kujia pitkin, mutta sen sijaan tummanharmaa naaraskissa oli joutunut kolmen muukalaisen riepottelemaksi. Kharon oli onnistunut yllättämään kolmikon yllätyshyökkäyksellään, jolloin epäreilu taistelu oli muuttunut hieman reilummaksi.
Taistelu päättyi Kujakissoille mieluisalla tavalla, eli muukalaisten kuolemaan. Kharon ei pitänyt siitä, miten häntä nuorempi Päivänsäde oli joutunut auttamaan häntä taistelussaan yhtä kissaa vastaan, kun naaras itse oli onnistunut kukistamaan jo aiemmin kaksi muuta kissaa.
Valkoturkkisen kollin kuonoa kirveli, ja hän maistoi veren suussaan. Kuonoa pitkin valui verinoro suoraan kollikissan suuhun. Lisäksi erakon paksusta turkista oli irronnut taistelun lomassa tukkoja, joita lojui nyt siellä täällä ympäri hämärää kujaa. Kharon käänsi katseensa Päivänsäteeseen ja ilokseen huomasi, ettei Päivänsädekään ollut selvinnyt ruhjeitta. Pieni, tyytyväinen virnistys hiipi valkoturkkisen kollin kasvoille, mutta pyyhkiytyi pois Päivänsäteen kääntäessä siniset silmänsä kolliin.
"Kylläpä sinulla kesti. Aina minä joudun tappelemaan tällaisia tomppeleita vastaan yksikseni", tummanharmaa naaraskissa naukui päätään pudistellen. Kharon osasi lukea toveriaan jo sen verran hyvin arvatakseen, ettei tämä ollut vakavissaan.
"Höh, ja minä kun luulin, että pärjäisit yksin edes pienen hetken. Nähtävästi en voi jättää sinua yksin hetkeksikään", laikukas kolli vitsaili hymyillen. Päivänsäteenkin kasvoille piirtyi huvittunut virne, kun naaras pyöräytti silmiään.
"Et selvästikään. Kai näet, miten suosittu olen? Tarvitsen henkivartijani voidakseni mennä yhtään mihinkään", Päivänsäde lausahti. Lausahdus sai Kharonin hymyilemään. Hän itsekin oli yllättynyt siitä, että Päivänsäde oli nykyään ainoa kissa, joka sai hänet hyvälle tuulelle.
"No, taidankin jatkossa seurata arvon prinsessaa joka paikkaan", kolli naukui ja kumartaen Päivänsäteelle. Kaksikko katsoi hetken toisiaan hymyillen, kunnes Kharon vakavoitui:
"Olisi varmaankin hyvä palata pesälle." Päivänsäde vastasi nyökäyttäen pienesti päätään ja lähti kevein askelin Kharonin edellä kohti Kujakissayhteisön päämajana toimivaa vanhaa kaksijalanpesää.

Kharon loikki Päivänsäteen perässä rikkoutuneesta ikkunasta sisään pesään, jonka alatasolla kaksikon vastaanotti kasa uteliaita silmäpareja. Kharon näki myös Ruskalinnun katsovan kaksikon suuntaan, mutta oranssi kolli käänsi nopeasti sinisen katseensa pesän ruskeisiin seiniin huomatessaan Kharonin katseen.
Päivänsäde selitti tapahtuneen juuri alakertaan saapuneelle Keijukaiselle, joka määräsi yhteisön uuden jäsenen, Härmän paikkaamaan kaksikon haavat. Kharon oli hyvillään siitä, että yhteisö oli saanut toisenkin parannustaitoisen kissan, joka kaiken lisäksi vaikutti huomattavasti pätevämmältä mitä Arpi oli. Mikäli klaanien luona kaikki ei menisi suunnitelmien mukaan, ainakin yhteisöllä olisi kissa, joka kykenisi hoitamaan haavoittuneet jäsenet. Laikukas kolli ei aiemmin ollut päässyt keskustelemaan Härmän kanssa, mutta ensivaikutelma raidallisesta kissasta oli melko mitäänsanomaton. Kun Keijukainen oli käskyttänyt kollin hoitamaan Kharonin ja Päivänsäteen haavat, kissa oli mukisematta tehnyt niin.
Sen suuremmat keskustelut oli jääneet käymättä, sillä koko hoitoprosessi oli nopeasti ohi, ja Härmä lähti tiehensä.
Kun Härmä oli lähtenyt, Kharon käänsi eriväristen silmiensä katseen Päivänsäteeseen;
"Ehkä minunkin täytyy opetella parannustaitoja, sillä sinä ajaudut koko ajan hengenvaaraan." Valkean kollin kasvoilla oli huvittunut, hyväntahtoinen virnistys. Hän hetkeksi jopa unohti olevansa samassa tilassa Ruskalinnun kanssa, sillä Päivänsäteen läsnäolo sai kissan unohtamaan koko muun ympäristön.

//Päivi?
//KP-boosti

Keijukainen kulki Härmän ja Keijon edellä kaksijalkalan kujia pitkin. Harmaan naaraskissan katse kiersi keskittyneesti jokaisen kujan jokaisen kolkan. Keijukainen piti suutaan raollaan Mäihän mahdollisia hajujälkiä etsien. Naaras oli raivoissaan, vaikka hänen ulkokuorensa olikin tyyni kuin vedenpinta tuulettomana päivänä. Mäihä oli kadonnut, ja Keijukainen joutui käyttämään kallisarvoista aikaansa kollin etsimiseen. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut parempaa tekemistä.
Naaraan takana kulkeva Härmä esitti Keijukaiselle kysymyksen ja kertoi toivovansa, että partio löytäisi Mäihän. Keijukainen vilkaisi kintereillään kulkevaa harmaata kissaa vakavailmeisenä. Koska Keijukainen ei halunnut näyttää todellista luonnettaan ja todellisia mielipiteitään Mäihästä, hän päätyi heittämään ilmoille todellisia ajatuksiaan neutraalimman kertomuksen kadonneesta kollista:
"Mäihä on kissa, johon ei kannata luottaa sokeasti. Hän ei ota juuri mitään asioita vakavasti ja kuluttaa turhan paljon energiaa muiden hööpöttämiseen. Tähän asti hän on kuitenkin ollut ihan kelpo lisä yhteisölle. Me löydämme hänet, eikä ole olemassakaan vaihtoehtoa, ettemme löytäisi. Mäihän oman hyvinvoinnin kannalta olisi parempi, että hän löytyisi kuolleena tai kaksijalkojen vankina. Sillä jos hän on karannut omasta tahdostaan, hän on rikkonut yhteisön tärkeimpää sääntöä ja saa tuntuvan rangaistuksen."
Keijukainen jopa hieman toivoi, että he löytäisivät likaisenvalkean kollin jostakin kujan reunalta kuolleena, vaikkapa hirviön alle jääneenä. Naaras ei nimittäin sietänyt sitä, että joku rikkoi hänen laatimia sääntöjään ja toimi hänen käskyjensä vastaisesti. Kieltämättä kuolema olisi myös Mäihälle itselleen parempi kohtalo, sillä jos hän löytyisi elossa, Keijukainen vannoi tekevänsä kollin elämästä silkkaa painajaista.
"Minä en nimittäin hyväksy sitä, että joku yhteisön jäsenistä ei kunnioita minua sen vertaa, että tottelisi sääntöjä. Jos joku yrittää karata, se on heidän tapansa kertoa kunnioituksen puutteesta minua kohtaan", naaras lisäsi ja väläytti Härmälle pikaisen hymyn. Harmaa naaras ei luottanut toistaiseksi lainkaan yhteisön uuteen jäseneen, joten tämä halusi tehdä alusta alkaen hyvin selväksi, ettei pakoa kannattaisi edes harkita.

//Härmä?

Vanhoista tuttavistani Sulkavirta oli suostunut ottamaan osaa partioon. Ruskalintu oli halunnut jäädä pesälle, ja uskoin, ettei raidallinen naaras ollut vain kehdannut kieltäytyä pyynnöstäni, sillä pelkäsi mahdollisia seuraamuksia. En ollut pahoillani siitä, että olemukseni sai heissä aikaan moisen reaktion, vaikka olisin ollut kiitollisempi, jos naaras olisi halunnut liittyä seuraani puhtaasti omasta tahdostaan. Jos oli tullut klaaneissa tunnetuksi luopiona ja pennun kaappaajana, ei kai voinut odottaa vähempää.
Partiossa olivat lisäksemme Leopardi, Keijo sekä Mesiläinen, yksi Mäihän kauhukakaroista. Sulkavirta oli kirinyt rinnalleni kävelemään ja ottanut puheeksi päätymiseni Kujakissayhteisöön. Naarasta ilmeisesti kiinnosti tietää, miten olin joutunut tähän porukkaan, näin kauaksi klaaneista.
Pähkäilin hetken itsekseni, minkä version tarinasta kertoisin. Voisin yrittää selitellä, miten Karpalonenän tappaminen oli ollut pelkkä erehdys ja että minut oli karkotettu klaanista antamatta selittää itseäni ja tekoani. Voisin myös leikkiä tarinan pahista ja kertoa sen version, jossa silkkaa pahuuttani riistin viattoman mestarini hengen ja valehtelin siitä klaanille voidakseni jatkaa kauhun kylvämistä klaanitovereideni joukossa. Loppujen lopuksi sillä ei tainnut olla niinkään väliä - tulisin aina olemaan murhaaja muiden silmissä, sanoinpa tai teinpä mitä hyvänsä. Niinpä päädyin kertomaan tarinani siten, että jätin kertomatta tarkemmat yksityiskohdat karkottamisestani ja siihen johtaneista tapahtumista.
"Kun minut karkotettiin klaanista, haahuilin vailla päämäärää kuun jos toisenkin", aloitin ääntäni selvittäen. "Minulla ei ollut paikkaa mihin mennä, ja olisin varmasti luovuttanut ja kuollut jo aikoja sitten, jollei vihani Mesitähteä ja Eloklaania kohtaan olisi kärventänyt mieltäni jatkuvasti. Ennen pitkää törmäsin Keijukaiseen, Mäihään ja Arpeen. Kävi ilmi, että meillä oli heidän kanssaan yhteinen vihollinen - Mesitähti. Jäin heidän luokseen, ja yhdessä suunnittelimme Mesitähden surmaamista. Kuten jo tiedätkin, suunnitelmamme ei mennyt aivan putkeen, ja nyt meillä on uusi suunnitelma, jonka toteuttamisessa Päivänsäde - rakas kasvattimme ja Mesitähden jälkeläinen - auttaa meitä."
Sulkavirta oli kuunnellut tarinaani hiljaa. Katseemme olivat suunnattuna menosuuntaan. Mieleeni nousi kuitenkin yksi kysymys, jonka halusin välttämättä kysyä.
"Kerrohan minulle, aiheuttiko pieni esityksemme klaaneissa isoakin tuhoa? Saiko se aikaan minkäänlaista reaktiota isoissa pomoissa?" Silmäilin Sulkavirtaa arvioivasti. Salaa toivoin, että Päivänsäteen vieminen oli murtanut Mesitähden niin pahanpäiväisesti, ettei hänestä olisi meille paljonkaan vaivaa, kun pistäytyisimme heidän luona uudestaan. Toisaalta valkoinen hirmuhallitsija osasi olla melko tunteeton tietyissä tilanteissa, joten ehkä tämä ei ollut uhrannut yhdelle menetetylle pennulle ajatustakaan.

//Sulka?

"Sinä siis kuitenkin loukkaannuit!" Rubiini naukui silmät suurentuen. “Pieni haava se vain on”, Pähkinä naukui huolettomasti ja jatkoi matkaansa. Jokainen käpälänaskel tuntui hirveän kipeältä ja laiha naaras sävähteli kivun voimasta. Rubiini oli jäänyt jälkeen tuijottamaan pää kallellaan Pähkinän toista etujalkaa. “Olen kunnossa usko jo”, Pähkinä sanoi jatkaen kävelyään mutta törmäsi kovista kivistä tehtyyn seinään kääntäessään päänsä puhuakseen ystävälleen. “Et selvästikkään ole kunnossa, Pähkinä”, Rubiini yritti puhua naaraalle järkeä. Naaras alkoi pikkuhiljaa uskoa jo, ettei tämä oikeasti ollut kunnossa muttei ehtinyt epäillä sen pidempään, kun jalat jo pettivät raidallisen naaraan alta. Valkoinen albino naaras syök sähti Pähkinän luo silmät suurina huolesta. “Olen kunnossa”, vaalearaidallinen naaras sanoi ja koetti nousta takaisin käpälilleen. Mukaan tulleet Silver, Leopardi ja Arpi lähestyivät myös naarasta. Pähkinän tila huolestutti häntä itseään niin kovasti, että hän alkoi sähistä ja pörhisti karvansa. “Pärjään kyllä sanoin jo!” hän huudahti ja nousi käpälilleen mutta meinasi kaatua uudestaan. Rubiinin antaman tuen ansiosta hän ei kuitenkaan kellahtanut enää kumoon. “Älä hermostu. Mennään takaisin pesään ja sitten saat levätä ja syödä niin olosi kohenee”, Rubiini kuiskasi sangen äänekkäällä äänellä. Pähkinä nyökkäsi ja tämän heikko-olo koheni jo pelkästä ruuan ajattelusta. “Kiitos”, naaras naukui ja käänsi päänsä pois häpeissään. Hän ei pitänyt muiden helmoilla elämisestä tai siitä, että hänen paras ja ainoa ystävänsä oli joutunut pelastamaan hänet sen suuremmalta nöyryytykseltä.
//Rubiini?

Yritin pitää naamani peruslukemilla kuunnellessani Kharonin vastausta kysymykseeni. Suoraan sanottuna en ollut kuunaan kuullut mitään yhtä typerää, mutta koska tiesin Kharonin olevan varsin herkkä sielu, päätin tämän kerran pitää mölyt mahassani. En suinkaan tahtonut aiheuttaa välillemme yhtään enempää hankausta kuin oli tarpeen - yhteistyömme kun oli sujunut tähän asti mukavan kitkattomasti pienistä erimielisyyksistä huolimatta.
"Jahka tuhoamme Mesitähden, kenties se sinun Tähtiklaanisikin näkee, miten suuren virheen se on tehnyt tukiessaan sitä katinkuvatusta", lausahdin tyynesti ja väläytin Kharonille pienen, rohkaisevan hymyn. Kharon nyökäytti päätään, mutta hän oli selvästi niin syvällä ajatuksissaan, ettei häneltä herunut hymyä takaisin.
"Ajattelin lähteä ulos partioimaan. Lähdetkö seuraksi?" kysyin samalla, kun venyttelin itseni seisomaan. Kharon näytti mietteliäältä.
"Mene sinä vain edeltä. Tulen perässä", hän sanoi.
"Selvä", vastasin vähän toista kulmaani kohottaen ja käännyin lähteäkseni. "Nähdään pian", huikkasin kollille vielä lapani yli, ennen kuin loikin matkoihini.
Ulkona odotti jälleen yksi uusi harmaa päivä. Sade sentään oli lakannut, mutta raskaan näköiset pilvet enteilivät uutta sadetta myöhemmäksi. No, tuskin viipyisin ulkona niin pitkään. Mikäli Kharon ei saisi hilattua luitaan ulos pian, ehtisin tehdä koko partiokierroksen ilman häntä. Toisaalta, se tuskin olisi haitannut laikukasta kollia. Tuskinpa hän nautti seurastani niin paljon, että halusi viettää jokaisen vapaan hetkensä kanssani.
Haistelin ilmaa ja etsin reitin, josta kujapartio ei ollut vielä kulkenut tämän päivän aikana. Keijukaisen ja muutaman muun hajut olivat yhä selvästi erotettavissa, vaikka näiden lähdöstä oli kulunut jo jonkin verran aikaa.
Kävelin eteenpäin sotkuisella kujalla, jossa lojui roskia ja metallisia jäteastioita hujan hajan. Kaksijalat ne sitten osasivat saada elinympäristönsä näyttämään ihan tunkiolta. Olihan kaksijalkalassa toki puhtaampiakin alueita, kuten puistot, mutta kujat ne jättivät hirveään kuntoon.
Loikkasin ketterästi kaatuneen roska-astian yli ja laskeuduin hiirenmitan verran ohi haisevasta roskaläjästä. Haju oli niin tyrmäävä, että se sai niskakarvani nousemaan pystyyn pelkästä puistatuksesta. Kiersin läjän selkä köyryllä ja korvat luimussa, toivoen, että haju ei ollut tarttuvaa.
"Ällöttävää", jupisin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Kun nostin katseeni eteenpäin, näin edessäni kolme vierasta kissaa, jotka tukkivat kujan toisen pään. Roskien lemu oli kaiketi kätkenyt heidän hajunsa minulta, enkä ollut tajunnut olla tarpeeksi valppaana. Voi läjä!
"Mitäs pentu täällä yksin hiippailee?" yksi kissoista, isokokoinen, punaruskea naaras, maukui hymyillen kylmästi. Hänellä oli yllättävän miellyttävä ääni, vaikka en pitänytkään sen uhkaavasta sävystä.
Korjasin ryhtiäni näyttääkseni itsevarmemmalta. Nämä kissat olivat kävelleet minun kotiini ja käyttäytivät jo kuin olisivat omistaneet sen - sellainen peli ei vedellyt sitten alkuunkaan.
"Olen tarpeeksi vanha kulkeakseni yksikseni, kiitos vain", lausahdin takaisin kylmänviileästi ja levitin kasvoilleni yhtä kylmän hymyn kuin naaraalla. "Satuittekin juuri sopivasti törmäämään minuun, Kujakissayhteisön seuraavaan johtajaan ja mahtavan Keijukaisen tyttäreen. Miksette siis tulisi mukaani ja esittelisin teille vähän paremmin kaunista kotiamme?" Katselin kissoja tyynesti ja yritin olla näyttämättä hermostuneelta. Juuri näin Keijukainenkin olisi hoitanut tämän tilanteen.
Kissat vilkuilivat vuoroin toisiaan ja minua supisten jotakin keskenään. Odotin kärsivällisesti heidän vastaustaan. Hyvällä tuurilla yhteisö saisi tänään kolme uutta jäsentä.
"Miten ystävällinen tarjous", punaruskea naaras puhui taas ja astui tällä kertaa lähemmäksi minua. Pysyin paikoillani, vaikka aistin ilmapiirin muuttuneen entistä kireämmäksi. Kissat liikkuivat minua kohti hitaasti ja harkitusti. Naaras pysähtyi alle hännänmitan päähän naamastani. "Me kyllä ottaisimme tämän teidän kotinne mieluusti itsellemme."
Silloin kaksi muuta kissaa naaraan sivuilta syöksyivät kimppuuni. Väistin täpärästi hyökkäyksen loikkaamalla toisen kissan niskaan ja ponnistamalla siitä kolmikon taakse.
"Vikkelä kakara", naaras murahti ja hyökkäsi tällä kertaa itse. Jouduin väistelemään kissan kynsiä toden teolla, sillä tämä oli yllättävän nopea.
"Yritin olla kiva", sihahdin sivaltaessani kissaa kuonoon, "mutta te tollot ette taida ymmärtää sellaisen päälle."
Naaras ärjäisi hurjistuneena ja ryhtyi jakelemaan iskuja entistä ankarammin. Hän onnistui tyrmäämään minut iskällä naamaan, ja pian sain kaksi kätyriä kimppuuni. Toinen niistä upotti hampaansa kaulaani ja toinen lapaani. Yritin liikkua, mutta kaksikko oli lukinnut minut paikalleen.
"Sanoisin, että oli mukava tavata", kuonostaan valuvaa verta nuoleskeleva naaras murisi matalalla äänellä, "mutta silloin valehtelisin." Tämä kohotti käpälänsä valmiina iskemään. Katseeni yritti kuumeisesti löytää jonkinlaista porsaanreikää ulos tästä tilanteesta, mutta se näytti toivottomalta. Ei minun kuulunut kohdata loppuani tällä lailla pahaisten kulkukissojen teilaamana!
Naaraan takaa kujalta kuului ärjähdys, ja samassa Kharon oli valkoisen ja harmaan pyörremyrskyn lailla kissan kimpussa. Kollin yllätyshyökkäys sai kimpussani olleet kaksi kissaa hämmentymään niin, että onnistuin huitaisemaan toista heistä silmään ja vapauttamaan itseni. En epäröinyt hetkeäkään käydessäni taistoon kaksikkoa vastaan.
Ensin upotin molemmat etutassujeni kynnet toisen kissan naamaa ja vedin ne tämän silmien yli hitaasti raastaen. Kissan suusta pääsi tuskan huuto, ja tämän toveri riensi apuun vimmalla. Tunsin sivalluksen takaraivossani ja pudottauduin odottamatta matalaksi. Hyökkääjä häkeltyi liikkeestäni sen verran, ettei tajunnut varoa käpäliään, ja kompastui minuun lennähtäen ylitseni toverinsa päälle.
Nopeilla ja harkituilla liikkeillä revin kissoilta kurkut aukit, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä molemmat olivat niin pökerryksissä. Verta roiskahti päälleni ja se tahri turkkini. Käännyin katsomaan, miten Kharon pärjäsi taistelussa.
Kokonsa puolesta kolli näytti pärjäävän hyvin suurikokoista naarasta vastaan, mutta huomasin, että hän ei pysynyt tämän iskujen vauhdissa mukana ja näytti saaneen osumaa kuonoonsa.
Loikkasin vimmatusti sihisten naaraan kimppuun takaapäin ja ryhdyin raatelemaan kynsilläni tämän kylkiä. Naaras ärisi raivosta ja kivusta ja yritti karistaa minut selästään, mutta Kharon piti hänet kiireisenä edestä päin. Lopulta onnistuimme kukistamaan naaraan yhdessä, ja kujalle tuli odottava hiljaisuus.
Katselin veren tahrimaa maata hengästyneenä. Tällainen verilöyly, ja minkä takia? Jotta kolme potentiaalista jäsentä pääsisi hengestään, sillä olivat liian tyhmiä seuratakseen minua. Häntäni piiskasi turhautuneena ilmaa, kun käänsin katseeni taas Kharoniin.
"Kylläpä sinulla kesti", murahdin ja nuolaisin verisiä rintakarvojani. "Aina minä joudun tappelemaan tällaisia tomppeleita vastaan yksikseni." Pudistelin päätäni mukamas pettyneenä.
Kumpikin meistä oli saanut haavoja ja ruhjeita taistelussa. Maassa oli sen verran paljon tummanharmaata karvaa, että uskoin kaulassani ja lavassani olevan pari karvatonta läikkää. Toivottavasti Arpi tai se uusi kissa, Härmä, osaisivat paikata meidät.

//Kharon?
//KP-boosti

Härmä oli alkanut tottua elämään kujakissayhteisössä. Hän kävi partioissa muiden kanssa, söi riistaa ja muita kaksijalkalan "antimia" pesässä ja hieroi uusia tuttavuuksia. Sopeutumista ei kuitenkaan helpottanut se, että hän oli edelleen valvonnan alla. Häntä ei oikeastaan haitannut se, ettei häntä päästetty yksin pesästä. Härmä ei vain pitänyt siitä, etteivät nämä kissat luottaneet häneen. Asia kuitenkin korjaantuisi pian, siitä hän oli varma. Kolli ei nimittäin ollut antanut mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan kujakissayhteisölle tai Keijukaiselle. Härmän käytös kujakissayhteisössä oli ystävällistä ja huomaavaista, välillä hän jopa teeskenteli hiukan tyhmää. Partioissa hän paiski töitä ahkerasti. Kaikki tämä suorastaan ällötti häntä, mutta hän teki mitä vain ansaitakseen Keijukaisen luottamuksen. Härmä ei missään nimessä jättäisi väliin hyökkäystä Eloklaaniin.
Uusi tilaisuus päästä Keijukaisen suosioon esitteli itsensä Mäihän etsintäpartion muodossa. Tämä kujakissayhteisön jäsen, johon Härmä ei onnekseen ollut ehtinyt tutustua, oli kadonnut. Häntä ei tietenkään kiinnostanut, mitä Mäihälle oli tapahtunut, mutta kollille ei ollut mikään ongelma esittää päinvastaista. Keijukaisen seurassa hän ei kuitenkaan uskaltanut lyödä näyttelyään aivan yli, sillä hänestä tuntui, että tämä näki hänen lävitseen paremmin kuin eräät - kuten esimerkiksi hänen partioonsa mukaan lähtenyt Keijo. Härmä katsoi inhoten pulskaa ja laiskaa kollikissaa, mutta tämän katseen kohdatessa hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti.
Kuten odotettua, Härmä jäi kaksikon keskelle Keijukaisen astellessa joukon kärjessä ja Keijon pidellessä perää. Tietenkin heidän oli varmistettava, ettei hän karkaisi, vaikka Härmä ei sitä harkinnutkaan. Välttääkseen keskustelun Keijon kanssa harmaa kolli kiristi tahtiaan saavuttaakseen edellään kulkevan kujakissayhteisön johtajan.
"Mikä Mäihä oikein on kissojaan? En ole ehtinyt vielä tutustua häneen kunnolla", Härmä sanoi vilkaisten harmaata naarasta. "Toivon, että löydämme hänet."

//Keiju?

"Noh, kyllähän minulla kesti aikansa sopeutua tänne", Nefiri myönsi. Järkäleloikka oli kysynyt häneltä, oliko hän sopeutunut kujakissayhteisöön Keijukaisen vallan alle. Kujakissayhteisöön Nefiri oli sopeutunut, Keijukaisen käskytettäväksi ei. Vaikka hän pitkin hampain noudattikin kuuliaisesti naaraan komentoa, ei Nefiri ollut tälle lainkaan uskollinen. Jos tilaisuus tulisi, hän tuskin epäröisi hankkiutua kujakissayhteisön johtajasta eroon.
"Keijukaiseen tottuminen kesti hiukan kauemmin. Oikeastaan kestää vieläkin."
Nefiri kuunteli tarkasti, miten Järkäleloikka kertoi usein ikävöivänsä entistä elämäänsä, mutta oli silti tyytyväinen kujakissayhteisön jäsenenä. Mustaharmaa kollikissa vaikutti uskolliselta yhteisölle, mikä oli Nefiristä hiukan yllättävää, ottaen huomioon hänen klaanikissan menneisyytensä. Järkäleloikan uskollisuutta testattaisiin varmasti kun Keijukaisen suunnitelmat lähtisivät liikkeelle. Valkoinen naaras piti kuitenkin mölyt mahassaan ja nyökytteli vain hymyillen.
"Olet tarkkaavainen. Kyllä, Rubiini on ystäväni, tärkeä sellainen", Nefiri vastasi Järkäleloikan kysymykseen Rubiinista. Heidän suhteensa ei ehkä ainakaan Nefirin puolesta ollut niin yksinkertainen; hän näki Rubiinin jonkinlaisena suojattinaan. Mutta tietysti nuorempi naaras oli myös hänen hyvä ystävänsä.
"Kun tapasimme, Silver oli kehnossa kunnossa ja Rubiini pyysi apuani. Ja katso, mihin hänen auttamisensa toi minut", Nefiri sanoi väräyttäen huvittuneena viiksiään. Sitten hän katsahti uteliaana Järkäleloikkaan jotain muistettuaan.
"Entä sinä ja Tyrskytiikeri? Vietitte joskus paljon aikaa keskenänne, mutta en ole hetkeen nähnyt teitä yhdessä", Nefiri naukui kallistaen päätään. Hän oli tarkkaillut kujakissayhteisön jäseniä tarpeeksi huomatakseen muutokset heidän suhteissaan ja käyttäytymisessään toisiaan kohtaan.

//Järkäle?

Järkäleloikan kasvoilta ei voinut päätellä juurikaan mitään, kun hän kuunteli Nefiriä. Naaras kertoi yksityiskohtiin menemättä kulkeneensa metsien lisäksi myös kaksijalkaloissa. Nykyinen kujakissayhteisöläinen kertoi, että tämänlainen kaksijalkala oli hänelle uusi tuttavuus eikä klaanien lisäksi tämän kaltaiset kissajoukot olleet hänelle tuttuja. Järkäleloikka nyökkäsi. Hän oli ollut utelias kuulemaan oliko tässä suuressa maailmassa myös muitakin klaaneja vai oliko Kuolonklaanin lisäksi Eloklaani ainoa.
"Kuinka vaikeaa on ollut sopeutua tälläiseen järjestyneisyyteen joukkoon? Keijukainen kun tapaa pitää kovempaa kuria, kun esimerkiksi klaaneissa pidetään", Järkäleloikka maukaisi ja tällä kertaa hänen kasvoillaan jopa häivähti uteliaisuus. Valkea naaras kysyi uteliaana kollikissalta oliko hän ikävöinyt koskaan klaanielämää. Tummaturkkisen kissan ei tarvinnut miettiä asiaa kauaa, sillä totuus oli, että hän oli ikävöinyt klaanielämää useita kertoja. Kolli oli avaamassa suutaan, mutta harkitsi sitten kahdesti voisiko hän kertoa asiaa. Keijukainen ei välttämättä pitäisi häntä enää kovinkaan luotettavana, jos asia kuuluisi hänen korviinsa. Järkäleloikka kuitenkin inhosi valehtelua eikä osannut sitä taitoa kovinkaan hyvin. Tummaturkkinen kissa nyökkäsi nopeasti.
"Olen, eivätkö kaikki ikävöi entistä elämää, jos se oli elämisen arvoista? Jouduin jättämään paljon taakseni ja elämä kuljetti minut tänne, olen tyytyväinen täällä. Saan palvella yhteisöä parhaani mukaan", Järkäleloikka maukui ja lisäsi mielessään, että hän oli onnellinen missä tahansa, kunhan Tyrskytiikeri vain oli siellä. Tuo komea, suurikokoinen ja raidallinen kollikissa oli Järkäleloikan oma avaimensa hänen onneensa.
"Olen pistänyt merkille, että sinä viihdyt aika hyvin Rubiinin kanssa. Oletteko te kaksi hyviäkin ystävyksiä? Jos se sellaista on", entinen klaanikissa maukaisi hieman ilmeettömästi, mutta kohotti kuitenkin kulmiaan kysyvänä. Tunteiden tulkitseminen ja näyttäminen oli Järkäleloikalle hyvin hankalaa, vaikka hän yrittikin. Tyrskytiikeri oli kuitenkin todistanut, että niistä kertominen ei tietänyt koskaan hyvää.

//Nefirinen?

Nefiri piti monenlaisista kissoista. Hän piti äänekkäistä energiapakkauksista, mutta myös hiljaisista ja hillityistä persoonista. Hän piti rennoista vitsailijoista sekä kunnianhimoisista juonijoista. Nefiri ei kuitenkaan juuri välittänyt kissoista, joita hän ei kyennyt lukemaan, ja Järkäleloikka vaikutti olevan juuri tällainen kissa. Valkoinen naaras yritti parhaansa mukaan saada tästä kujakissasta selvää, mutta tämän ilmeettömät kasvonsa eivät paljastaneet sitten mitään. Nefirin silmät siristyivät aavistuksen hänen tarkkaillessa Järkäleloikkaa, mutta hän peitti parhaan kykynsä mukaan omat kolliin kohdistuvat epäluulonsa.
"Olen kulkenut sekä metsissä että kaksijalkaloissa", Nefiri kertoi epämääräisesti menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Järkäleloikan ei tarvinnut tietää Ursasta tai Oreosta ja Kikistä, eikä varsinkaan Isasta. "Mutta en koskaan tällaisessa kaksijalkalassa. Klaanien lisäksi en ole tavannut muita yhtä järjestäytyneitä kissajoukkoja."
Nefirin kiinnostus oli herännyt, kun Järkäleloikka oli maininnut kuuluneensa Kuolonklaaniin. Hän oli kertonut olleensa oppilas, mitä se nyt tarkoittikaan. Kaiketi sitä, että hänellä oli ollut joku mentori.
"Ikävöitkö koskaan klaanissa elämistä?" kysyin uteliaana erakkokollilta. "Ei ollut varmasti helppo päätös lähteä."

//Järksy?

Rubiini: 7kp -

Päivänsäde: 9kp -

Roska: 11kp -

Nefiri: 6kp -

Järkäleloikka: 7kp -

Kharon: 13kp -

Sulkavirta: 16kp -

Tyrskytiikeri: 8kp -

Sulkavirta kuunteli rauhallisena Tyrskytiikeriä. Raidallinen naaras oli yllättynyt siitä, ettei Tyrskytiikerin ja Keijukaisen välinen rakkaus ollutkaan ollut aitoa. Kaksikko oli loppujen lopuksi esittänyt uskottavasti vastarakastunutta nuorta paria. Samalla Sulkavirta sai selityksen sille, miksei ruskea kolli nukkunut johtajan ja muiden arvostettujen jäsenten seurana yläkerrassa; Tyrskytiikerin ja Keijukaisen välit eivät olleet kovinkaan lämpimät.
"Entäs te kaksi sitten? Eikö klaanielämä enää maistunutkaan? Tokihan minä teitä ymmärrän. Ei se maistunut minullekaan - tai no oikeastaan, eihän minulle annettu edes mahdollistaa saada maistaa sitä kunnolla", kolli lausahti virnistäen. Sulkavirta pudisteli päätään.
"Minä lähdin Kuolonklaanista, koska halusin nähdä maailmaa, ja kohtasin Ruskalinnun aivan sattumalta", raidallinen naaras valehteli vakavailmeisenä. Tyrskytiikeri nyökytteli päätään.
"Mikä sinun syysi on? Sinähän nimen omaan halusit Eloklaaniin, vai miten se menikään?" raidallinen kolli kysyi ja loi katseen Ruskalintuun. Oranssi kolli silmäili tarkkaavaisesti Tyrskytiikeriä.
"Lähdin etsimään perhettäni", Ruskalintu lausahti jäykästi.
"Hmph, perheet ovat yliarvostettuja", Tyrskytiikeri tuhahti. Sulkavirta ei ollut samaa mieltä kollin kanssa, mutta päätyi pitämään mielipiteensä omanaan, sillä ei halunnut haastaa riitaa. Tyrskytiikerin katse kääntyi pesän uloskäynnille, jonne alkoi kerääntyä partioon lähteviä kissoja.
"Olen lähdössä partioon. Olisi mukava vaihtaa kuulumisia, jos jompi kumpi teistä tahtoo lähteä mukaan", Tyrskytiikeri ehdotti yllättäen. Sulkavirta vilkaisi kysyvästi Ruskalintua, joka pudisteli päätään:
"Mene sinä vain." Naaras epäröi, muttei kehdannut kieltäytyä kutsusta. Hän nyökkäsi ja nousi ylös.
"Nähdään myöhemmin", naaras naukui hymyillen ja kosketti hellästi kuonollaan kumppaninsa lapaa. Sulkavirta siirtyi pesän uloskäynnille Tyrskytiikerin perässä.
Partioon osallistuivat myös Leopardi, Keijo ja yksi oppilasikäisistä kissoista, jonka nimeä Sulkavirta ei muistanut. Likaisenvalkea naaras muistutti ulkonäöltään enemmän Mäihää kuin kolme pentuetoveriaan. Partio lähti matkaan.

Päästyään jonkin matkan päähän, Sulkavirta kiri Tyrskytiikerin rinnalle. Kolli vilkaisi rinnalleen tullutta naarasta, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kujalle.
"Et ole kertonut, miten oikein päädyit Kujakissayhteisöön", Sulkavirta huomautti rauhallisesti, "jos tahdot kertoa, kuuntelen mielelläni."
Kerta he olivat jumissa Kujakissayhteisössä, elämä olisi varmasti helpointa, jos Sulkavirta tutustuisi muihin yhteisön jäseniin. Tyrskytiikeristä oli helppo aloittaa, sillä naaras tiesi kollista jo melko paljon entuudestaan.

//Tyrsky?

Noin neljännesosakuu sitten Kujakissayhteisöön oli eksynyt pari tuttua naamaa menneisyydestäni. Mikä oli yllättänyt minut eniten, oli se, että juuri nämä kaksi kyseistä kissaa matkasivat kahdestaan. Minun aikanani eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset eivät olisi saaneet olla näin läheisesti tekemisissä toistensa kanssa, mutta ilmeisesti nämäkin säännöt olivat alkaneet lipsua. Tyypillistä.
Ruskalintu-parka oli kokenut kovan kolauksen, kun tämä oli saanut tietää perheensä kohtalosta. Kolli oli sen jälkeen ollut hyvin murtunut, ja tämän seuralainen, Sulkavirta, jonka muistin hyvin Kuolonklaanista, oli yrittänyt olla urhea heidän kummankin puolesta.
Lähestyin parivaljakkoa rennosti. Minulla ei juuri ollut kavereita yhteisössä, kun Järkäleloikkakaan ei puhunut minulle, joten ei kai ollut pahitteeksi yrittää lämmitellä välejä parin vanhan tutun kanssa.
"Huomenta", tervehdin epäluuloisen näköistä kaksikkoa hymyssä suin. Sulkavirta vastasi tervehdykseeni epäileväisen oloisena - hän arvatenkin mietti, mitä minä mahdoin haluta heistä. Viime näkemisellä olimme Keijukaisen ja Mäihän kanssa aiheuttaneet sekasortoa vuotuisissa hiirenkorvan harjoituksissa nappaamalla Mesitähden pennun, eli siis Päivänsäteen, ja pakenemalla paikalta. Uskoin tapauksen olevan edelleen hyvin muistissa niin Eloklaanissa kuin Kuolonklaanissa, jonka kissoja olimme onnistuneet huiputtamaan esittäytymällä kotia etsivinä erakkoina.
Yritin jatkaa keskustelua hieman vitsikkääseen sävyyn toteamalla, miten yhteisössä olisi pian enemmän entisiä klaanikissoja kuin klaanissa. Sulkavirran vastaus oli hyvin neutraali:
"Niin, kieltämättä täällä on melkoisen paljon tuttuja kasvoja. Järkäletassukin löysi lopulta tien luoksenne."
Korjasin Järkäletassun nimen olevan nykyään Järkäleloikka, ja Sulkavirta pahoitteli tietämättömyyttään. Sen jälkeen raidallinen naaras huomautti jostain, mitä en mielelläni olisi enää muistellut jälkeenpäin:
"Olen huomannut, että sinunkin vuoteesi on täällä alakerrassa. Miten Keijukainen ei ole sallinut kumppaninsa asettua kanssaan samalle tasolle."
Yritin pitää neutraalin ilmeen naamallani, kun mietin, miten muotoilisin vastaukseni siten, ettei suunnaton inho ja vastenmielisyys paistaisi siitä suoraan läpi. En halunnut ottaa sitä riskiä, että joku pääsisi lavertelemaan epäkunnioittavuudestani Keijukaista kohtaan.
"Se oli silkkaa esitystä", vastasin lopulta ja loihdin kasvoilleni hieman kireähkön hymyn. "Emme olleet koskaan kumppaneita, emmekä - onneksi - tule ikinä olemaankaan." Vilkaisin vaivihkaa lapani yli taakseni siltä varalta, että Keijukainen olisi sattunut olemaan jossakin lähistöllä. Ei ollut. "Meitä kahta voi tuskin edes kutsua kavereiksi, mutta siedämme toisiamme vain siksi, että meillä on yhteinen kasvatti ja määränpää - tuhota Mesitähti."
Katselin kaksikkoa hetken silmät sirrillään, yrittäen keksiä, miten Lauhalaukan poika ja Tuhkajuovan tytär olivat päätyneet yhteen. "Entäs te kaksi sitten? Eikö klaanielämä enää maistunutkaan?" murahdin virnistäen pienesti. "Tokihan minä teitä ymmärrän. Ei se maistunut minullekaan - tai no oikeastaan, eihän minulle annettu edes mahdollistaa saada maistaa sitä kunnolla."

//Sulka?

Hämmennys oli vallannut Kharonin, kun Päivänsäde oli kertonut hänen puhuneen siitä unissaan. Kolli ei ollut tietoinen siitä, että hän puhuisi unissaan. Kenties kerta oli ensimmäinen tai sitten kukaan ei vain ollut hennonnut kertoa asiasta herkästi kimpaantuvalle kollille.
Erakon katse siirtyi hetkeksi Päivänsäteestä muihin alakerrassa oleviin kissoihin. Pesä oli melko tyhjillään, ja kolli arveli muiden olevan partioissa. Lähinnä hän halusikin varmistaa, etteivät Keijukainen, Tyrskytiikeri, Arpi tai kadoksissa ollut Mäihä olleet paikalla. He eivät välttämättä olisi kovinkaan otettuja, kun kolli kertoisi yhteisön perijättärelle Tähtiklaanista.
"Tavallaan", hän lausahti ja nousi ylös venytellen. Kharon ei voinut olla virnistämättä huomatessaan Päivänsäteen kasvoilla malttamattoman ilmeen; hän sitten halusikin tietää aivan kaiken kaikesta.
"En usko, että se kiinnostaa sinua", paksuturkkinen kolli kiusoitteli.
"Kerro nyt, kun olit jo aloittamassa", Päivänsäde kehotti ja kohtasi hetkeksi Kharonin katseen. Kolli punnitsi hetken vaihtoehtojaan. Hän voisi kertoa Päivänsäteelle heti tai viivytellä ja samalla kiristää naarasta sillä tiedolla. Toisaalta kiristäminen saattaisi tuhota kaksikon jo hieman lämmenneet välit, joten Kharon päätyi kertomaan esi-isistä kiertelemättä:
"Kuolleet kissat, jotka ovat uskoneet eläessään Tähtiklaaniin ja eläneet sen lakien mukaisesti pääsevät Tähtiklaaniin ja saavat ikuisen elämän. Jokainen taivaan tähti on kuollut kissa."
Kolli ei ollut varma, mitä mieltä Päivänsäde oli hänen kertomastaan. Harmaan naaraan kasvoilla oli vaikeasti luettava, melko vakava ilme.
"Uskotko sinä Tähtiklaaniin?" naaras kysyi kysymyksen, johon Kharon ei oikeastaan edes itse tiennyt vastausta. Kolli heilautti ärtyneesti häntäänsä ja käänsi katseensa pois Päivänsäteestä.
"Ei sillä ole mitään väliä", hän tuhahti, "Tähtiklaani on aina Mesitähden puolella. Eivät he hyväksyisi minua riveihinsä." Kollin mieli muuttui taas kerran synkäksi. Ajatus siitä, että esi-isät inhosivat häntä ja hänen valintojaan, sai kollin hetkeksi inhoamaan itseään. Kukaan muu kuin Päivänsäde ei varmasti koskaan tulisi ymmärtämään, miksi Kharonin oli tapettava Mesitähti ja Ruskalintu. Hän uskoi, ettei hänen vanhempiensa kohtalo loppujen lopuksi ollut ollut Tähtiklaanin käpälissä vaan Mesitähden ja Ruskalinnun.

//Päivi?

Vesipisarat rummuttivat metallisia roska-astioita hylätyn kaksijalan pesän ulkopuolella. Vedin petini pehmukkeita lähemmäksi itseäni ja hautasin kuononi niiden sekaan. Silmäni olivat yhä kiinni, mutta tiesin olevani yksin huoneessa, sillä ympärilläni oli poikkeuksellisen hiljaista.
Makoilin paikallani vielä hetkisen, kunnes päätin nousta ylös. Pesin turkkini pikaisesti ja venytin itseäni haukotuksen kera, ennen kuin suuntasin alakertaan. Viime aikoina käpäläni olivat johdattaneet minut suorinta tietä Kharonin luo heti herättyäni, ja niin ne tekivät myös tänä aamuna.
Laikukas kolli nukkui vuoteessaan sikeästi. Kun tulin tarpeeksi lähelle, kuulin, miten hän mumisi unissaan jostain klaanista, josta en ollut vielä kuullutkaan.
"Voi hyvä Tähtiklaani…" Kharonin käpälät ja viikset nykivät vähän tämän nähdessä unta. Katsoin kollia huvittuneena mutta myös hiukan kummissani. Mikä ihmeen Tähtiklaani?
Hivutin häntäni lähelle Kharonin kuonoa ja kutitin sillä hänen nenäänsä. Kharon väräytti nenäänsä ja yritti puoliunisena huitaista häntäni pois naamaltaan. Virnistin ja jatkoin hänen härnäämistään, kunnes kolli oli kokonaan hereillä. Kharon katsahti minuun tympääntyneenä.
"Sinä se aina vain nukut", huokaisin ja pudistelin päätäni mukamas pettyneenä.
"Nukkuisinkin, jos sinä antaisit", Kharon tuhahti ja yritti huitaista uudelleen häntääni, jota heiluttelin hänen naamansa edessä. Vetäisin sen kuitenkin nopeasti turvaan kollin kynsiltä.
"Tupisit unissasi jostain Tähtiklaanista", sanoin ja istahdin alas. Siristin silmiäni tutkaillessani reaktiota, jonka 'Tähtiklaanin' mainitseminen sai aikaan hänessä. Kyse ei selvästikään ollut mistään kollin unen luomasta asiasta vaan jostain, jonka Kharon tiesi hyvin. "Mikä se on? Joku kolmas klaaniko? Miksen ole kuullut siitä aiemmin?"

//Kharon?

Sulkavirta ja Ruskalintu olivat eläneet Kujakissayhteisössä nyt lähes neljäsosakuun ajan. Ruskalintu-parka suri yhä perheenjäsentensä karua kohtaloa, mutta oli kyllä piristynyt hieman sitten yhteisöön saapumisen. Välillä Sulkavirta oli jopa saanut kumppaninsa nauramaan ja hetkeksi unohtamaan kaiken pahan.
Sulkavirralla oli hurjasti vaikeuksia totutella yhteisön tiukkiin sääntöihin. Vaikka hän olikin tottunut noudattamaan sääntöjä Kuolonklaanissa, käskyttäminen ja määräily yhteisössä oli aivan eri luokkaa. Raidallinen naaras oli menettänyt vapautensa, jonka perässä hän oli lähtenyt Kuolonklaanista. Jatkuvasti joku seurasi häntä ja huolehti, ettei Sulkavirta vahingossakaan pääsisi livahtamaan karkuun.
Ainoa syy, miksi naaras oli taipunut tottelemaan Keijukaista, oli halu päästä takaisin Kuolonklaaniin. Hän tiesi, että ainakin Sähkötuho ja Sinilintu rientäisivät hätiin, kun huomaisivat sisarensa olevan loukussa ja väkisin liitettynä tähän kurjaan yhteisöön. Naaras ei ihan kyennyt ymmärtämään Keijukaisen ja muiden vihaa Mesitähteä kohtaan. Mikäli Sulkavirralla olisi kyky surmata Keijukainen päästäkseen vapauteen, hän kyllä tekisi sen. Mutta Sulkavirta kyllä tiesi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuutta. Keijukainen oli kaiken aikaa varuillaan, eikä Sulkavirta ollut vielä päässyt hänen juttusilleen ilman, että joku kolmas osapuoli oli seuraamassa tilannetta.
"Huomenta", tuttu ääni sai Sulkavirran käännähtämään puhujan suuntaan. Tyrskytassu, joka tätä nykyä tunnettiin Tyrskytiikerinä, oli astellut Sulkavirran ja Ruskalinnun luokse. Raidallinen naaras muisti tummanruskean kissan hyvin, sillä hän oli asunut Kuolonklaanissa aikoinaan samaan aikaan Keijukaisen kanssa.
"Huomenta", raidallinen naaras vastasi ja siristi epäilevästi silmiään. Miksi Keijukaisen kumppani lähestyi heitä? Naaraan vihertävä katse kääntyi hetkeksi hänen kumppaniinsa, joka oli noussut ylös huomatessaan Tyrskytiikerin. Sulkavirta tiesi, että myös hänen kumppaninsa oli aikoinaan ollut ruskean kollin klaanitoveri, kun Tyrskytiikeri oli vielä asunut Eloklaanissa. Entinen kuolonklaanilainen oli päätellyt, että kolli oli liittynyt yhteisöön mukaan sen vuoksi, että Mesitähti oli karkottanut hänet klaanista sen jälkeen, kun Tyrskytiikeri oli surmannut oman mestarinsa. Koska Sulkavirta oli saanut raidallisesta kollista varsin arvaamatoman kuvan, hän oli varuillaan tämän seurassa. Siispä naaras odotti, että Tyrskytiikeri avaisi itse keskustelun.
"Täällähän on pian enemmän entisiä klaanikissoja kuin klaaneissa", Tyrskytiikeri lausahti silmäillessään kaksikkoa. Sulkavirta väläytti pienen, tekaistun hymyn kollille.
"Niin, kieltämättä täällä on melkoisen paljon tuttuja kasvoja. Järkäletassukin löysi lopulta tien luoksenne", raidallinen naaras vastasi mahdollisimman neutraalisti, jottei ärsyttäisi Tyrskytiikeriä.
"Järkäleloikka", kolli korjasi.
"Ai, en tiennyt hänen vaihtaneen nimeään", Sulkavirta naukui pahoitellen, "olen huomannut, että sinunkin vuoteesi on täällä alakerrassa. Miten Keijukainen ei ole sallinut kumppaninsa asettua kanssaan samalle tasolle?"
Sulkavirta tiesi, että hänen kysymyksensä oli melko suuri riski. Kaikesta päätellen kolli ei enää ollut kovinkaan lämpimissä väleissä Keijukaisen kanssa, sillä Sulkavirta ei ollut nähnyt heitä yhdessä kertaakaan yhteisöön saapumisensa jälkeen.

//Tyrsky?

Päivänsäteen ehdotuksessa oli järkeä, ja Kharon oli hieman pahoillaan, ettei ollut keksinyt sitä itse. Vastaus heidän ongelmaansa oli nimittäin löytynyt aivan heidän silmiensä edestä. Hirviö kulki hitaasti, mutta kovaäänisesti muristen heidän ohitseen ja lipui kauemmas ukkospolkua pitkin. Kollin kasvoille piirtyi innostunut virne, kun hän käänsi eriväristen silmiensä katseen Päivänsäteeseen.
"Ajattelin juuri samaa", hän yritti valehdella, mutta valheen pystyi erottamaan selvästi tämän äänestä ja kasvoista. Päivänsäde pyöräytti silmiään ja tuhahti:
"Niinpä niin."
"Tämä täytyy kyllä suunnitella tarkasti. Kaksijalkala kuhisee kujakissoja, ja jos joku näkee meidät, joku juoruaa heti Keijukaiselle", Kharon naukui mietteliäänä ja laski katseensa kosteaan maahan. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi kaksikon ylle, kun molemmat miettivät kuumeisesti ratkaisua ongelmaan.
"Sitten me emme tee sitä kaksijalkalassa", Päivänsäde tokaisi terävällä äänellä. Kharon käänsi epäilevän katseensa tumman naaraskissan puoleen;
"Ei Keijukainen ikimaailmassa päästä meitä ulos kaksijalkalasta Ruskalinnun kanssa." Päivänsäde pudisti päätään.
"Olet väärässä. Jos hän ottaa Ruskalinnun mukaan klaanien luokse, voimme eliminoida hänet matkalla", tummanharmaa Päivänsäde sanoi ja näpäytti hännänpäällään Kharonin kuonoa. Se sai kollin ärähtämään ja ravistelemaan päätään.
"No joo, kai se noin toimisi", valkoturkkinen kissa tuhahti ja siirtyi näppärästi seuraavaan aiheeseen, "onko Keijukainen kertonut, koska lähdemme liikkeelle?" Päivänsäde kohautti lapojaan.
"Ei hän ole mitään tarkkaa aikaa sanonut, mutta varmaankin ennen Lehtikatoa. Keijukainen sanoo, että olen kehittynyt paljon, ja olisin pian valmis kohtaamaan Mesitähden", naaraskissa sanoi silmät kiiluen. Kharon nyökytteli päätään. Päivänsäteen seura oli saanut hänet taas hetkeksi unohtamaan vihan veljeään kohtaan, ja kollin mieli oli rauhallinen.
"Minusta sinä kyllä tarvitset vielä vähän harjoitusta", valkoinen kolli virnisti leikkisästi, "käydään vähän saalistamassa. Eihän sitä koskaan tiedä, jos Mesitähti tahtookin haastaa sinut saalistuskilpailuun!"
Kolli hyppelehti eteenpäin kuin pieni pentu ja odotti Päivänsäteen seuraavan häntä kohti metsää.

//Päivi?

Järkäleloikka yllättyi hieman Nefirin hymystä. Hymyt eivät olleet kujakissayhteisön valttikortti. Järkäleloikka ei ollut varsinaisesti tottunut niihin, hänen mestarinsa Tuimakatsekaan ei ollut aurinkoisin pakkaus. Nefiri naukui hänelle, että ei aluksi viihtynyt kujakissayhteisössä, sillä oli tullut aluksi vain Keijukaisen pakottamana. Naaras kuitenkin jatkoi olevansa nyt kiitollinen yhteisön tuomasta turvasta ja ruoasta. Järkäleloikka nyökkäsi Nefirille, olikohan tuo entinen erakko vaiko katujen kasvattamana kulkuri?
"Kasvoitko kaksijalkalassa vaiko metsissä?" Järkäleloikka kysyi tapansa mukaan hyvin matalalla, suorastaan möreällä äänellään. Jos Nefiri oli tottunut elämään metsissä, se voisi selittää miksi oli ollut aluksi vaikea viihtyä yhteisössä. Toki myös moni muukin asia selittäisi sen, kuten jos oli tottunut elämään yksin tai kulkemaan vapaasti. Järkäleloikka ei viihtynyt kaksijalkalassa, mutta sitä hän ei voisi kuuna päivänä sanoa ääneen. Kollilla ei ollut luottamusta muihin, kuka tahansa voisi laverrella asian Keijukaiselle ja hän voisi saada vaikka kuolemantuomion. Sitä Järkäleloikka ei kaivannut, oli parempi vain ylistää yhteisöelämää. Valkea naaras naukaisi viihtyvänsä hyvin ja haukkasi sitten lihasta pienen palasen. Pureskeltuaan sen, kääntyi naaras yhteisötoverinsa puoleen ja kysyi miten Järkäleloikka viihtyi yhteisössä, sekä kuinka kauan kolli oli ollut yhteisön jäsenenä. Tummaturkkinen kissa mietti hetken. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun Tyrskytassu oli kiinnittänyt huomionsa ja kolli oli lähtenyt silloisen kuolonklaanilaisen perään.
"Siitä tuntuu olevan jo tovi. Se oli sitä aikaa, kun Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri olivat klaanien metsässä Kuolonklaanissa. Olin itse Kuolonklaanin oppilaana ja lähdin heidän mukaansa", Järkäleloikka kertoi ja varoi paljastamasta liikaa yksityiskohtia itsestään. Lyhyen keskustelun perusteella häneltä ei vielä luottoa herunut, mutta hän piti siitä, että Nefiri ei ollut kaikista puhelian kissa.
"Viihdyn yhteisössä, minun oli kai tarkoitus omistaa elämäni sen palvomiselle", Järkäleloikka mutisi monotoonisella äänellä, josta saattoi arvata, että lause oli vain ulkoa opittu fraasi. Järkäleloikka räpäytti silmiään ja katsahti sitten Nefiriin vakavana. Kollin katseesta ei voinut päätellä paljoa mitään, olihan Järkäleloikka suorastaan tunnettu vakavista ja paikoin jopa ilmeettömistä katseistaan.

//Nefiri?

Nefiri yllättyi hiukan Järkäleloikan tarjoamasta lihan palasta. Hän oli tottunut siihen, että kujakissayhteisön kissat pitivät visusti kuononsa omissa asioissaan eivätkä juuri huomioineet muita, ainakaan häntä. Naaras arvosti erakon elettä, ja kumartuikin lihan puoleen vaikkei kovin nälkäinen ollutkaan. Järkäleloikka vaikutti ainakin kohteliaalta, vaikkei miltään erityisen lämpimältä persoonalta tuntunutkaan.
"Kiitos", valkoinen naaras vastasi kollille hymyillen hiukan. Nefiri huomasi, ettei toisille kissoille hymyileminen käynyt ollenkaan yhtä helposti kuin joskus ennen.
"Oletko viihtynyt yhteisössä? Pahoittelut, minä en muista milloin sinä liityit tänne", Järkäleloikka lisäsi vielä kysymyksensä perään. Nefiri kohautti lapojaan huolettomasti.
"Ei mitään", hän vastasi kollin pahoitteluihin. Kujakissayhteisöön tuntui liittyneen paljon kissoja viime aikoina, joten ei kenenkään voinut olettaa pysyvän perillä jokaisesta tulijasta. "Totta puhuen en aluksi oikein viihtynyt täällä, tulin tänne vähän Keijukaisen pakottamana, sinähän tiedät miten homma toimii. Mutta nyt olen oikeastaan kiitollinen siitä, että saan olla täällä. Suuressa joukossa eläminen tuo turvaa enkä joudu useinkaan selviämään tyhjällä mahalla."
Tosiasiassa Nefiri ei vieläkään juuri pitänyt kujakissayhteisössä elämisestä. Oli totta, että yhteisössä oli turvallisempaa ja riistaa sai useammin syödäkseen. Ongelmana olikin yksinomaan se, että hänen oli pakko olla täällä. Ja vaikka Nefiri kuinka olisi pitänyt yhteisöstä, ei hän koskaan kyennyt nauttimaan mistään, mihin hänet oli vasten tahtoa pakotettu. Hänen itsepäisyytensä oli ehkä pentumaista, mutta Nefirin mielestä kyse oli hänen ylpeydestään, ja siitä hän ei koskaan luopuisi.
Tietenkään hän ei voinut selittää tätä kaikkea Järkäleloikalle, joten oli parempi valehdella hiukan. Ei kuitenkaan liikaa, sillä kissat tunnistivat helposti epäaitouden.
"Joten lyhyesti sanottuna, viihdyn oikein hyvin", Nefiri sanoi haukaten palasen lihasta. Syötyään suunnsa tyhjäksi hän kääntyi Järkäleloikan puoleen.
"Entä sinä? Tiedän, että olet ollut minua pidempään jäsenenä, mutta kuinka kauan?" Nefiri kyseli toivoen, ettei ylittäisi mitään näkymätöntä rajaa uteliaisuudellaan.

//Järkäle?

Kujakissayhteisöön oli pari päivää aiemmin saapunut taas kerran vieraita kissoja. Kuten yhteisön säännöt sanoivat, kaksikko oli liitetty vasten omaa tahtoaan osaksi yhteisöä. Huhujen mukaan harmaanruskea naaras ja oranssi kolli olivat entisiä klaanikissoja sekä Keijukaisen, Mäihän ja Tyrskytiikerin vanhoja tuttavia. Leopardi oli kertonut oranssin kollin olevan Kharonin ja Deimoksen veli, joka hämmästytti minua kovasti. Oranssi kissa ei muistuttanut ulkonäöltään lainkaan veljiään, joiden turkit olivat valkean ja harmaan eri sävyisiä.
Ruskalinnuksi kutsuttu oranssi kissa oli koko yhteisössä viettämänsä ajan ollut alakuloinen ja hiljainen, mutta harmaanruskea Sulkavirta sen sijaan vaikutti puheliaammalta tapaukselta. Olin käynyt partiossa Sulkavirran kanssa, ja entinen klaanikissa vaikutti pintapuolisesti varsin vaarattomalta.
"Oletko nähnyt Mäihää?" Leopardin huolestunut naukaisu kantautui korviini alakerran toiselta laidalta. Käännyin katsomaan leopardilaikukasta kissaa, joka oli esittänyt kysymyksen omalle pojalleen, Menninkäiselle. Nuori kollikissa pudisteli päätään ärsyyntyneen oloisena;
"Hän lupasi opettaa minulle jonkin uuden taisteluliikkeen tänään, mutta eipä ole kissaa näkynyt." Huoli paistoi vanhemman naaraskissan kasvoilta ja tämä silmäili tarkasti pesää. Otin muutaman askeleen lähemmäs kissoja, jotta kuulisin paremmin heidän keskustelunsa. Oliko Mäihä mennyt ja ottanut hatkat? Ei, tuskin hän niin olisi tehnyt. Vaikka likaisenvalkea kolli olikin häikäilemätön ja epäluotettava, hän näytti viihtyvän yhteisössä hyvin.
"Minun täytyy käydä Keijukaisen puheilla. Mäihää ei ole näkynyt lainkaan sitten eilisen", vaaleanruskea naaras huokaisi ja kiiruhti kohti yläkertaa. Kiinnostukseni heräsi, sillä kerrankin yhteisössä tapahtui jotakin aidosti mielenkiintoista. Mäihän kohtalo ei minua niinkään kiinnostanut, mutta mikäli hän oli kadonnut omasta tahdostaan, halusin saada syyn selville.

Samana päivänä Keijukainen asteli alakertaan häntä pystyssä. Naaraan katse oli kireä, kun tämä silmäili aukiota kuin etsien jotakin. Pysyttelin visusti nurkassa, mahdollisimman syrjässä ja huomaamattomana. Keijukainen ei näyttänyt tyytyväiseltä silmäiltyään koko alakerran ja siellä olevat kissat läpi.
“Keijo, Deimos, Nefiri, Härmä ja Roska”, naaras lausui kovalla äänellä, pysäyttäen katseensa aina hetkeksi kunkin kissan kohdalle tämän nimen sanoessaan, “lähdette kanssani etsintäpartioon. Mäihä on kadonnut.” Hymyilin pienesti, kun Keijukainen lausui minun nimeni. Kaksijalkalan kujien tutkiminen oli lempipuuhaani, ja nyt se olisi vieläkin mielenkiintoisempaa, kun oikeasti etsisimme jotakin. Nousin ylös ja kuljin rauhallisin askelin yhteisön johtajan luokse yhtä aikaa muiden lähtijöiden kanssa. Vilkaisin Deimosta, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme. Minua ei huolestuttanut, sillä Mäihän kohtalo ei oikeastaan edes kiinnostanut minua. Voisi olla koko yhteisölle parempi, että Mäihä löytyisi jostain ennemmin kuolleena kuin elossa, sillä ei hänestä tuntunut muutenkaan olevan mitään hyötyä kenellekään. Eihän hän edes kyennyt huolehtimaan omista jälkeläisistään, eli minusta ja sisaruksistani.
Keijukainen johdatti meidät ulos pesästä. Kadulla hän pysähtyi ja käännähti puoleemme vakavailmeisenä.
“Etsimme mitä tahansa merkkejä Mäihästä; hajujälkiä tai itse Mäihää. Raportoikaa muille partiossa oleville heti, jos huomaatte jotakin epäilyttävää, liittyi se Mäihään tai ei. En ihmettelisi, jos hän on häntä koipien välissä paennut tajutessaan, ettei viihdykään yhteisössä”, Keijukainen naukui koppavasti ja pudisteli päätään, “kuljemme kahdessa porukassa. Minun mukaani lähtevät Keijo ja Härmä, ja Deimos ottaa mukaansa Nefirin ja Roskan.”
Kuten arvata saattoi, kukaan porukasta ei alkanut väittämään vastaan, vaan kaikki hyväksyivät Keijukaisen sanat. Naaras ilmoitti paikat, joista meidän tulisi etsiä kadonnutta Mäihää ja me lähdimme Deimoksen johdolla liikenteeseen.

Uhkailu ei tehnyt minuun vaikutusta - etenkään, kun uhkauksen esitti Kharonin kaltainen iso pentu. Olin kuitenkin kollille henkeni velkaa, ja totta puhuakseni halusin pitää hänet ennemmin ystävänäni enkä vihollisenani, joten suostuin olemaan kertomatta Keijukaiselle hänen pikku kostosuunnitelmastaan.
"Pysyn vaiti kuin muuri", lupasin laikukkaalle soturille virnistäen, vaikka minusta tuntuikin inhottavalta toimia salassa Keijukaisen selän takana. Toisaalta olin jo täysikasvuinen kissa, eivätkä kaikki tekemiseni ja menemiseni enää kuuluneet naaraalle. Tämä sai luvan olla ensimmäinen oma soolotehtäväni.
Kharon virnisti takaisin ja nyökäytti päätään. "Hyvä. Onko sinulla ideoita, miten Ruskalintu voitaisiin saada päiviltä?" kolli kysyi.
Pidin lyhyen mietintätauon. Jos Ruskalinnun kuolema aiottiin saada näyttämään onnettomuudelta, oli huolehdittava siitä, että minua ja Kharonia ei voitaisi yhdistää siihen. Kävelimme parhaillaan kohti kaksijalkalan reunaa, ja meidän vierestämme kulki kapea Ukkospolku, jota pitkin mateli hiljaa yksinäinen hirviö kiiluvine silmineen. Siitä sainkin idean.
"Mitä jos lavastaisimme Ruskalinnun kuoleman siten, että muut luulisivat hänen jääneen hirviön alle vahingossa?" ehdotin ääneen. "Voisimme yrittää ajaa hänet Ukkospolulle ja asettua kummallekin puolelle tietä, jottei hän pääse karkuun, ja antaa hirviön hoitaa loput."

//Kharon?

"Vai jotain kaksijaloista", Rubiini toisti ja hiljeni hetkeksi miettimään, mistä kertoisi raidalliselle naaraalle. Kaksijaloista oli niin paljon kerrottavaa, ettei hän tiennyt, mistä aloittaa! Lopulta hän päätyi kertomaan Ukosta: "Ennen kuin minusta tuli Silverin ja Nefirin ystävä, asuin siskoni ja kasvatti-isämme kanssa vanhan kaksijalan luona. Me kutsuimme häntä Ukoksi."
Pähkinä katsahti häneen yllättyneenä. "Olitko sinä kotikisu?"
Rubiini nyökäytti päätään ja jatkoi: "Asuimme yhdessä pienessä kaksijalkojen pesässä. Ukko huolehti, että meillä oli aina ruokaa ja vettä saatavilla, ja hän leikki kanssamme usein, kun Byron oli ulkona seikkailemassa. Häntä herttaisempaa kaksijalkaa sai hakea." Haikea hymy oli noussut vitivalkoisen kissan kasvoille. Ikävä riipaisi hänen rintaansa.
"Mitä Ukolle sitten kävi?" Pähkinä kysyi tunnustelevaan sävyyn.
Rubiini sulki hetkeksi silmänsä ja yritti tukahduttaa pintaan puskevat kaameat muistot, jotka polttelivat hänen mieltään. Hän ei ollut kertonut Pähkinälle vielä kaikkea menneisyydestään, sillä siitä puhuminen oli kuin vanhoja haavoja olisi revitty uudelleen auki. Toisaalta Pähkinä oli hänen hyvä ystävänsä, ja hän halusi olla rehellinen tälle. Pähkinä ansaitsi kuulla koko tarinan.
"Eräänä päivänä Byron ja Safiiri lähtivät ulos. Minä en saanut lähteä mukaan, sillä oli aurinkoista, eikä ihoni kestä palamista, joten jäin Ukon kanssa mökille. Menimme Ukon kanssa nokosille hänen petiinsä, ja kun heräsin, savua oli kaikkialla. Olimme jumissa Ukon makuuhuoneessa, ja Ukko rikkoi ikkunan saadakseen minut ulos. Kun hän nakkasi minut ulos ikkunasta, sain nämä arvet lasinsirpaleista. Ukko jäi pesään." Rubiinin kurkkua kuristi kuin hän olisi taas ollut mökissä tulipalon aikaan ja vetänyt henkeen polttelevaa savua. "Sen jälkeen muistan vain, että Silver vei minut turvaan ja hoiti haavani. Hän kertoi tulleensa katsomaan minua, kun oli saanut tietää, että Byron ja Safiiri olivat lähteneet kaksijalkalasta ja jättäneet minut yksin."
Naaras piti katseensa maassa, ja samassa hän huomasi Pähkinän jättävän jälkeensä punaisia tassunjälkiä. Rubiini pysähtyi kuin seinään ja katsahti ystäväänsä huolestuneena.
"Sinä siis kuitenkin loukkaannuit!" hän maukui ja kohtasi ystävänsä vihreät silmät.

//Pähkinä?

Kharon: 27kp! -

Rubiini: 5kp -

Päivänsäde: 27kp! -

Mäihä: 14kp -

Pähkinä: 4kp -