Kun ehdotukseeni vastaus oli murahdus, säikähdin hieman ja yritin keksiä toista tapaa auttaa. Oli oltava joku tapa, jonka kautta Ametisti ei olisi minulle enää vihainen. Kolli lähti kiertämään minua arvostellen ja mittaillen minua. Aina, kun hän meni sokealle puolelleni purin hammasta peloissani. Hengitin sisään ja hymyilin hengittäessäni ulos.
“Onko jotain muuta, millä voin hyvittää rotat?” kysyin iloisesti. Haluaisin auttaa Ametistia, en omaksi edukseni. Hänen edukseen. Haluaisin auttaa ja haluaisin olla hyödyksi tavalla millä hyvänsä.
“Sanoinko että *et* saa auttaa pesäni rakentamisessa?” Ametisti tivasi. Korvani nousivat pystyyn ja vedin häntääni vaistomaisesti sokean puoleni suojeksi.
“Et sanonut. Autan mielelläni. Mistä mennään etsimään…” lauseeni katkesi Ametistin huudahdukseen.
“EN SANONUT OLLENKAAN”, kolli ärisi. Vavahdin ja kierryin suojellakseni kunnolla sokeaa puoltani, koska nyt olin varma että kolli hyökkäisi.
“A-anteeksi”, sanoin ja koitin etsiä pakoreittiä. Mukava keskustelu oli muuttunut pelottavaksi. Koitin etsiä pakoreittiä tilanteesta. Näin Roihun, joka seisoi Ametistin takana karvat pystysuorassa ja erittäin vihaisen näköisenä.
“Mitä sinä luulet tekeväsi?” Roihu murisi uhkaavasti astellen kohti Ametistia. Ametisti värähti yllättyneenä ja kääntyi ympäri. Roihu pelastaisi minut. Minusta tuntui heti paljon turvallisemmalta ja rentouduin hiukan. Roihu tassutti rauhaisasti luokseni ja seisahtui sokealle puolelleni avukseni.
“Mirri ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Sinun täytyy jättää hänet rauhaan, Ametisti”, naaras naukui viereltäni kovaan ääneen. Hänen taktiikkansa oli selvästi herättää muidenkin kissojen huomio, jotta kaikki näkisivät jos Ametisti päättäisi hyökätä.
“Tule Mirri, mennään. Sinun ei kuulu kuunnella tuollaista”, Roihu sanoi ja ohjasi minua häntänsä avulla kohti meidän makuupesiämme. Kiedoin häntäni Roihun hännän ympärille, koska hän pelastaisi minut. Roihu oli pelastanut minut niin monesti aikaisemminkin.

//Ame?

Olin juuri uhakaillut seuralaistani hänen tappamisellaan, tai siis ajattelin sitä.
Mirri oli niin uppoutunut omiin ajatuksiin, ettei kuullut mitä sanoin. Se oli ehkä parhaaksi minulle, koska hän olisi käynyt kertomassa Päivänsäteelle eikä minua olisi pian enää olemassa.
"Hei, olen oikeasti todella pahoillani", Mirri totesi hetken aprikoinnin jälkeen.
"Voin hyvittää tämän sinulle! Syödään ensi kerralla yhdessä", Mirri jatkoi tarjouksen hyötyjen listaamista.
Siristin silmiäni ja tuijotin Mirriä, miksi hyväksyisin hänen ehdotuksensa?
Varmasti hän suunnitteli jonkinlaista hyökkäystä. Haluttiinko minut oikeasti murhata näin innokkasti? Pieni näkymätön kyynel valui silmäkulmaani, eikö minua haluttu tähän maailmaan?
"Tämän täytyy olla jokin ansa, miksi söisin teidän kanssa?" katsoin Mirriä entistä tarkemmin, mikä tahansa pieni liike aktivoisi puolustautumisrefleksini.
"Syön mieluummin yksin, kiitos vain." En voinut käsittää, miksi muut halusivat olla niin sosiaalisia minun kanssa? Miksi en saanut tehdä mitä itse halusin, vaan joku ylemmän tason mulkku sai ohjailla käytöstäni ja tapojani.
Mirri liikahteli hieman, valmistauduin hyökkäykseen jota ei ikinä tullut.
“No ei se mitään. Voin vaikka tehdä jotain muuta avuksesi. Kaipaako pesäsi jotain? Voimme etsiä siihen yhdessä jotain pehmoketta, jos se tekee olosi mukavammaksi”, Mirri katsoi minuun aurinkoisella ja söpöllä hymyllä. Hänen häntänsä melkein viuhui taas ilmassa. Mirri oli lähestynyt omaa aluettani vakavasti, en voinut luottaa häneen tarpeaksi, etenkään kun kyse oli nukkumapaikastani. Ehkä hän työbtäisi sinne jonkin kaksijalkojen pitkän neulan, tai jotain vielä pahempaa.
Siristin silmiäni ja ärähdin. Kiertelin naaraan ympäri hitaasti ja tutkin tätä.
''No onko jotain muuta, millä voin hyvittää rotat?'' Mirri naukui aivan liian positiivisella ja optimistisella äänellä. Miten hän kykeni luottaa muihin niin kovasti?
''Sanoinko että /et/ saa auttaa pesäni rakentamisessa?'' Yritin kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta ja vaaralliselta, jottei Mirrille tulisi ajatustakaan hyökätä kimppuuni. Enhän minä tietenkään halunnut Mirrin apua, mutta halusin provosoida naarasta mahdollisimman pitkälle. Hän satutti minua, minä satuttaisin häntä.
''No et varsinaisesti. Mistä mennään etsimä-''
''EN SANONUT OLLENKAAN'', luuliko Mirri myös että sai arvostella käytöstäni? Lyra oli tehnyt niin ja mennyt liian pitkälle, kohta Mirri kokisi saman kohtalon.
Edessäni oleva naaraskissa alistui ja kyyristyi vierelleni. Hän selvästi säikähti, mikä kertoi ettei hän välttämättä ollut tappamassa minua. Päivänsäde olisi valinnut huonon kissan sitä työtehtävää varten.

//Mirri?
//Voitko laittaa Mirrin jossain muotoa ainakin kysymään Amen menneisyydestä?

Härmän jännittynyt katse pyyhkäisi Päivänsäteestä Kanervaan ja takaisin. Hänen oli vaikea pähkäillä, mikä olisi oikea liike tällä hetkellä, miten hänen kannattaisi elehtiä ja puhua - oli perin vaikeaa päättää, kummalle kissalle hän laittaisi näytelmän pystyyn, vai tepsisikö sama esitys molempiin. Kanervan saapuminen ja outo käytös oli ollut kuin kylmä sadekuuro leutona viherlehden päivänä - ja aivan kuten turkille kerääntyneet sadepisarat, ei Härmä näin lyhyessä ajassa saanut karistettua sekavia ajatuksiaan kaikoksiin. Hänen järkensä ei tuntunut pelaavan, ja tilaisuus selvitellä nämä oudot, hämmentävät tunteet aukeaisi vasta myöhemmin. Parantajakollin oli taisteltava hänen aivonsa vallaneen sumun läpi ja toimittava jollain tapaa järkevästi.
"Maltan tuskin odottaa päästä toivottamaan sinut tervetulleeksi uuteen kotiisi", Päivänsäde myhäili ja Härmää alkoi yhtäkkiä tavattomasti ärsyttää naaraan läsnäolo. Hän peitteli vain vaivoin happaman ilmeensä, kun kolmikko asteli ulos yrttivarastosta. Persiljat unohtuivat ruukkuihinsa, minkä Härmä huomaisi harmistuksekseen vasta kotona.
Kanerva ei enää näyttänyt suhtautuvan Päivänsäteeseen yhtä pelokkaasti, vaikka Härmä huomasikin tämän kävelevän hieman jännittyneessä ryhdissä. Iäkkään naaraan piirteissä erottui nyt se sama ärsytys, mitä kolli itsekin sillä hetkellä koki, ja jokin lämpimähkö tunne teki itselleen tilaa hänen sydämessään. Härmästä tuntui, että hän ja Kanerva kaikista sanoittamattomista tunteistaan huolimatta olivat tällä hetkellä samalla puolella, yhtyneet Päivänsäteeseen kohdistuvassa inhotuksessa. Tuo naaras ikään kuin pilasi tämän hetken, rikkoi jotain kaunista ja työnsi viekkaan kuononsa heidän kahdenkeskisiin asioihinsa. Niin Härmä ainakin ajatteli. Ehkä Kanervan ärsytys kumpusi ennemminkin siitä, että johtajatar oli vesittänyt hänen pakosuunnitelmansa.
"Kerrohan, Kanerva, miten te kaksi tapasitte?" Päivänsäde kysyi hymyillen tavalla, jonka Härmä ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana koki vaaralliseksi. Siksi hän kiirehtikin vastaamaan mentorinsa puolesta, jotta tämä ei vain paljastaisi mitään kummallekaan epäedullista.
"Siitä on jo kauan", harmaa kolli aloitti ja viritteli kasvoilleen jotain ystävällisen hymyn tapaista, "olin silloin melko nuori ja -"
"Minä pyysin Kanervaa kertomaan, en sinua", Päivänsäde tuhahti terävästi ja naaraan siniset silmät kapenivat. Härmä piti hänen katsettaan hetken, jopa uhmakkaasti, mutta hiljeni sitten. Ei hän tässä tilanteessa muuta voinut kuin luottaa siihen, ettei Kanerva kertoisi liikaa.
"Niin, sinä olit hyvin nuori", parantajanaaras jatkoi Härmän kertomusta hetken päästä. Hän vältteli kummankin kujakissan katsetta ja piti omansa edessään. Kanerva puhui hitaasti ja harkiten; Härmä rentoutui hiukan. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä varmaksi siitä, ettei vanha naaras mainitsisi sanallakaan hänen kuollutta emoaan.
"Niin nuori, ettet taida edes muistaa ensikohtaamistamme. Otin Härmän siipeni alle, en voinut jättää häntä oman onnensa nojaan."
Päivänsäteen suunnalta kuului jokin hiljainen tuhahduksen kaltainen.
"Kuinka koskettavaa. Tätä en sinusta tiennytkään, Härmä."
Kollin nimi kuului painokkaasti Kanervan toiselta puolelta, mutta Härmä piti katseensa edessään. Päivänsäteen silmät tuntuivat polttavan reiän hänen turkkiinsa silkalla uteliaisuudellaan.
"Ja sitten?" Päivänsäde kehotti. Kanervan vihreä katse käväisi silmänräpäyksen ajan Härmässä.
"Kuljimme siitä lähtien yhdessä. Yhtenä iltana, kun Härmä oli jo käynyt levolle, lähdin läheiselle joelle juomaan. Minut yllätti pari erakkokissaa, ja taistelun tuoksinnassa putosin veteen. Ajauduin kauas, onneksi selvisin. Mutta kun palasin, Härmä oli kadonnut."
Härmän syke kiihtyi ja hengitys kävi pinnalliseksi ja nopeaksi. Noin ei ollut käynyt. Ei mitään jakoa. Hän ei muistanut heidän yöpyneen minkään joen ympäristössä. Härmä oli odottanut Kanervaa päiviä, mutta naaraasta ei ollut näkynyt viiksikarvaakaan. Sitä paitsi, vaikka tämä olisikin palannut heidän paikalleen Härmän jo lähdettyä, ei Kanerva ollut yrittänyt seurata häntä. Naaraan nenä oli tarkka, hän olisi jäljittänyt toverinsa helposti.
Härmä ei ollut varma, yrittikö Kanerva sumuttaa myös häntä. Päivänsäteeseen tarina näytti tepsivän, sillä hänen seuraava kysymyksensä oli yksinkertaisesti, osasiko Kanerva uida.
"En", ruskeaturkkinen naaras tokaisi. "Paljon muuta minä kyllä osaan."
Päivänsäde hymyili tyytyväisenä.
"Sitten sinusta tulee meille oikein hyödyllinen."
Kanervan pää laski, ja Härmä tunsi äkkiä syvää myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli menettänyt vapautensa, Kanerva, tuo metsien yksinäinen erakko. Kanerva, joka vältteli muita kissoja, koska välitti liikaa ja kuluttaisi voimansa loppuun silkasta huolesta. Kanerva, joka nautti hiljaisuudesta, metsän tuoksusta ja mullasta tassujensa alla, päivänokosista omassa rauhassaan ja pitkistä kävelyistä sinne ja takaisin. Hänestä tulisi pelkkä työkalu Päivänsäteen pakkiin.
Oikeastaan Härmä taisi hieman inhota Päivänsädettä.
"Mihin olette oikein viemässä minua?" Kanerva kysyi ja loi epäluuloisen vilkaisun Päivänsäteeseen. "Tarkoitin kysymykseni sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Miltä minun elämäni tulee näyttämään, mitä minun on tarkoitus tehdä?"

//Päivi?

Värähdin hieman, kun Lyra käpertyi viereeni ja laski häntänsä päälleni. Naaras tuntui hieman jäykältä ja kömpelöltä, mutta minusta oli ihanaa että hän ainakin yritti lohduttaa minua. Ja jo se lohdutti minua hiukan.
“Haluaisitko… kertoa mikä sinulla on?” valkoturkin kysymys tutnui hyvältä, vaikka kuulostikin hieman tönköltä, eikä naaras ollut selvästikkään tottunut tälläiseen. Lyran häntä silitti selkääni ja se tuntui hyvältä. Nielaisin ja pyyhkäisin tassullani hieman kyyneleitäni poskeltani.
“Mi- minusta vain tuntuu pahalta ja oudolta”, nyyhkäisin hiljaa ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni. Vanhemman kissan läsnäolo ja lämpö muistutti emosta. Vaikka Lyrakin toki oli nuori, mutta kuitenkin minua vanhempi.
“Ta-tai siis menetin emoni - menetin - emoni kuoli, ja-ja päädyin tänne, ja- ja joudun uhkailun ja väkivallan uhriksi ja minä kun vain tahdon ystäviä, ja näin, mutta ei maailma kai vain toimi niin. Olen nuori, ja olen nuoruuden huumassa”, sopersin nyyhkien hieman, mutta ääneni vahvistuen loppua kohden.
“Emo varoitti minua pahoista kissoista. Mutten uskonut, että tapaisin sellaisia”, ääneni oli jälleen vahvempi, vaikka minua itketti edelleen. Lyra pysyi hiljaa, naaras vain silitti minua hitaasti hännällään ja katseli minua. Nostin tassuni kuononi eteeni ja liu´utin kynteni esille. Vedin ne kuitenkin heti takaisin sisään.
“Emo kertoi että isä ei ollut hyvä kissa. Että hän ei välittänyt mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Hän varmisti että emo saisi kanssaan pentuja ja häipyi. Hän on tai oli, en tiedä, sellainen kissa, joka ei pelännyt käyttää kynsiään ja hampaitaan saadaksen sen mitä tahtoi. Sellainen niinkuin Ametisti”, sanoin synkästi, en niiskuttanut enään niin paljoa kuin äsken vaikka kyyneleet valuivatkin. Ne vain tuntuivat jotenkin kylmenneen.
“Mutta loppujen lopuksi luulin, että suurin osa kissoista olisivat kilttejä, mutta luulen, että se ei ole totta”, sanoin ja minua alkoi taas itkettämäänn. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Eivät toiset kissat olleet sama kuin minä tai emo. Emo olin poissa, vaikka näinkin häntä unissani ja muistoissani, joista en luopuisi, mutta emo ei tulisi sillä takaisin. Olin nyt isossa maailmassa, ulkomaailmassa. Ja ulkomaailmaan piti tottua, mutta nyt tahdoin vain olla siinä Lyran vieressä ja olla vielä hetken se pikkupentu joka olin ollut.

//Lyra :’(

Lyra ei enää tiennyt kehen luottaa ja kehen ei. Epäilykset asuttivat naaraan mieltä kuin loiset ja punkit pahaisten kulkukissojen turkkeja. Mutta tämä ongelma ei pelkällä hiirensapella korjaantuisi. Kuka keksisi yrtin millä puhdistaa kaikkien kierojen ja verenhimoisten kissojen sielut, jotta Lyra voisi elää rauhassa luotettavien kissojen keskellä? Joku sanoisi, että sellainen yrtti oli jo; kynnet. Lyra ei kuitenkaan halunnut vastata vereen vuodatuksella. Veri. Petollisen punainen, raudalta löyhkäävä aine. Näkymättömänä se oli jokaiselle elävälle olennolle elinehto, mutta kun veri viillettiin näkyväksi ... No, se yleensä koitui kohtaloksi. Oikeastaan veri oli läsnä jokaisen kissan ja vähemmän kissamaisen olennon elämässä lähes päivittäin. Lyra loikkasi ketterästi kaksijalkojen luomalle, anturoita niin ikävästi rahisuttavalle tylsänharmaalle polulle katse tiukasti Hurmassa. Veri oli jotain miltä kukaan ei voinut välttyä, mutta pienen elämänsä aikana Lyra oli oppinut jotain. Kun vuodatettiin verta, joku vastaisi siihen vuodattamalla kahta kauheammin. Joskus nuo petolliset kostot osuivat alkuperäisen vuodattajan rakkaimpiin. Loppupeleissä oliko sen punaisen nesteen näkeminen sen arvoista? Naaras oli toisaalta tullut siihen tulokseen, että joku kärsisi aina. Elossa pysymisen hinta oli muiden vahingoittaminen. Saalistajat tappoivat pysyäkseen hengissä eikä kukaan, ei edes kultaisinkaan kissa voisi pysyä koko elämäänsä puhtoisena.
Kaksikko pääsi Yhteisön majapaikkaan ehjin nahoin. Lyran silmät ja sielu tarkkailivat Hurmaa tiiviisti. Naaras vaikutti aidolta, oikeastaan jokainen solu naaraassa huusi anteeksipyyntöä ja viattomuutta. Lyra ei näyttänyt sitä, mutta hän laski hieman suojamuurejaan. Lausuttuaan hyvästinsä valkoturkkinen naaras oli jo suuntaamassa yläkertaan, mutta hänen korviinsa kiiri jotain mitä Yhteisössä ei turhan usein kuultu; itkua. Se oli harvinainen ääni Yhteisössä. Kissat olivat siellä olevinaan niin kovia ja karskeja, mutta Lyran mielestä heille tekisi hyvää itkeä. Se auttaisi vaurioituneiden sielujen puhdistamiseen. Lyra vilkaisi Hurmaa ja pystyi yhdellä vilkaisulla toteamaan, että naaras itki. Naaraan katse hapuili jälleen yläkertaan missä Päivänsäde todennäköisesti oli tekemässä tärkeitä päätöksiään. Sitten Lyra vilkaisi jälleen Hurmaan. Hän oli yhden puheenvuoron päässä siitä, että Ametisti voisi saada tuntuvan rangaistuksen ja Lyra saisi kostonsa. Naaras kuitenkin kiepsahti ympäri ja palasi Hurman luokse. Sanaakaan sanomatta naaras käpertyi nuoremman kissan vierelle ja kietaisi häntänsä naaraan ympärille. Lyra oli lohduttajana yhtä hyvä, kuin metsästäjänä - eli surkea -, mutta hän yritti.
“Haluaisitko… kertoa mikä sinulla on?” naaras aloitti hieman käheällä äänellä ja silitti varovaisesti Hurman turkkia.

Eriparisilmäni rävähtivät auki ja hengitin raskaasti ja hieman katkonaisesti. Lyra ei ollut liikkunut paikaltaan, vaaleaturkki katseli minua hieman huolissaan kun nousin ylös horjuvin käpälin. , mutta tämän eriparisilmissä loimusi jokin toinenkin tunne. Mikä se oli? Viha? Miksi naaras oli vihainen? Ei kai perijätär ollut vihainen minulle?
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön”, Lyra sanoi tiukasti eikä minulla ollut vastaan sanomista. Minäkin tahdoin kotiin, mutten ymmärtänyt miksi naaras kuulosti niin kylmältä. Tuntui siltä kuin pohjoistuuli olisi kulkenut minussa. Värähdin. Tajusin, että olin ajatellut Kujakissayhteisöä kotina. Hämmennykseni ei kuitenkaan hälvennyt. Mitä oli tapahtunut? Miksi me lähdimme?
“Mi-mitä tapahtui? Miksi lähdemme?” kysyin sopertaen hiljaa, vaiken tiennyt oliko se fiksua.
Lyra vilkaisi minua.
“Sinä pyörryit”, naaras sanoi lyhyesti, viileästi. Minua harmitti, sillä Lyra tuntui taas olevan epäileväisempi. En tahtonut, että naaras epäiläilisi minua. En tahtonut toiselle mitään pahaa. Itku kiipeili kurkussani. Tahdoin syöksyä pois itkien. Tahdoin jättää Lyran rauhaan, jos naaras ei kerran luottanut minuun. Hyvä on sitten. En tyrkyttäisi perijättärelle seuraani. Tassuttelin hiljaa Lyran edellä.

Tassuttelimme peräkkäin Kujakissayhteisön pesään.
“Sinun on parasta mennä petiisi lepäämään. Minä menen puhumaan Päivänsäteelle”, Lyra sanoi hieman synkästi ja tassutteli pois. Minä menin tottelevaisesti pedilleni ja käperryin kerälle. Pian tunsin lämpimien, suolaisten kyynelvanojen virtaavan poskillani ja hytkyin hiljaa nyyhkyttäen.

//Lyra jos haluut :(

Eriparisilmäni rävähtivät auki ja hengitin raskaasti ja hieman katkonaisesti. Lyra ei ollut liikkunut paikaltaan, vaaleaturkki katseli minua hieman huolissaan kun nousin ylös horjuvin käpälin. , mutta tämän eriparisilmissä loimusi jokin toinenkin tunne. Mikä se oli? Viha? Miksi naaras oli vihainen? Ei kai perijätär ollut vihainen minulle?
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön”, Lyra sanoi tiukasti eikä minulla ollut vastaan sanomista. Minäkin tahdoin kotiin, mutten ymmärtänyt miksi naaras kuulosti niin kylmältä. Tuntui siltä kuin pohjoistuuli olisi kulkenut minussa. Värähdin. Tajusin, että olin ajatellut Kujakissayhteisöä kotina. Hämmennykseni ei kuitenkaan hälvennyt. Mitä oli tapahtunut? Miksi me lähdimme?
“Mi-mitä tapahtui? Miksi lähdemme?” kysyin sopertaen hiljaa, vaiken tiennyt oliko se fiksua.
Lyra vilkaisi minua.
“Sinä pyörryit”, naaras sanoi lyhyesti, viileästi. Minua harmitti, sillä Lyra tuntui taas olevan epäileväisempi. En tahtonut, että naaras epäiläilisi minua. En tahtonut toiselle mitään pahaa. Itku kiipeili kurkussani. Tahdoin syöksyä pois itkien. Tahdoin jättää Lyran rauhaan, jos naaras ei kerran luottanut minuun. Hyvä on sitten. En tyrkyttäisi perijättärelle seuraani. Tassuttelin hiljaa Lyran edellä.

Tassuttelimme peräkkäin Kujakissayhteisön pesään.
“Sinun on parasta mennä petiisi lepäämään. Minä menen puhumaan Päivänsäteelle”, Lyra sanoi hieman synkästi ja tassutteli pois. Minä menin tottelevaisesti pedilleni ja käperryin kerälle. Pian tunsin lämpimien, suolaisten kyynelvanojen virtaavan poskillani ja hytkyin hiljaa nyyhkyttäen.

//Lyra ?? D:

“Hei, olen oikeasti tosi pahoillani”, nau’uin Ametistille. Myötätuntoni kollia kohtaan oli herännyt, kun hän oli kertonut meidän vieneen ateriansa. Eikö hän todella ollut saanut syödäkseen?
“Voin hyvittää tämän sinulle! Syödään ensi kerralla yhdessä ja saat valita mitä syömme ja saat isoimmat palat”, hihkaisin innokkaasti. Ehkä nyt olin keksinyt tarpeeksi hyvän syyn Ametistille olla taas iloinen ja kaikki olisi hyvin! Intoni kuitenkin laantui, kun kollin kasvoille nousi pilkallinen hymy. Hämmenys valtasi minut. Miksei kolli ottanut ehdotustani hyvällä?
“Ai että syömään teidän kanssanne? Tämän täytyy olla joku ansa…” Ametisti hymähti loi minuun ivaavan katseen ennen kuin jatkoi, “Syön mieluummin yksin, kiitos vain.”
Kohautin lapojani koittaen pitää yllä iloisen hymyn, mutta pettymys varmasti huokui sen läpi. Eikö Ametisti halunnutkaan olla kaverini? Olin todella uskonut hänen olleen kiltti.
“No ei se mitään. Voin tehdä jotain muuta avuksesi. Kaipaako makuupaikkasi jotain? Voimme kehitellä siihen yhdessä jotain pehmoketta, jos se tekisi olosi mukavammaksi”, ehdotin häntä hiljalleen nousten taas maantasosta. Pieni hymykin pyrki taas kasvoilleni.

//Ametisti?

Emme paljoa rupatelleen Ametistin kanssa enää. Hän ei vaikuttanut lämpeävän juttelulle ja kolli päätti mennä unille. Minunkin oli siis sama poistua ja siirtyä Lunan seuraan. Kumppanini odotti minua mielissään ja kyseli heti olinko onnistunut keskustelemaan Ametistin kanssa kunnossa.
“Kyllä minä hieman. Hän vaikuttaa vain hieman erakoituneelta. Saattaa olla, ettei hän halua tovereita vaan nauttii omasta yksinäisyydestään”, naukaisin hiljaa valkealle naaralle. Hän nyökkäsi ja katsoi minua kuparin katseellaan.
“Selvä. Käyppä sinäkin nukkumaan. Olet varmasti jo väsynyt pitkän päivän jäljiltä”, hän naukaisi ja asetuin häntä vasten pedillemme makaamaan.

Makoilin Lunan vieressä pedillämme. Turkki turkissa kiinni, me vain olimme. Lämpö kulki hänen ruumiistaan minun ruumiiseeni ja toisin päin. Rakkaus sykki suonissani ja kehossani kovempaa kuin mikään muu. Me kaksi yhdessä olimme tarpeeksi. Me olimme maailmalle tarpeeksi paljon. Vain me kaksi, yhdessä.
“Laku, minun olisi varmaan aika lähteä partioon”, Luna naukaisi rikkoen hiljaisuuden. Käänsin katseeni häneen hiljaa ja otin sisääni hänen ulkonäkönsä. Pistin mieleeni jokaisen karvan hänestä.
“Hyvä on. Pysy turvassa ja palaa takaisin niin nopeasti kuin vain pääset”, naukaisin ja taivutin kehoani niin, että pystyin sukaisemaan hänen päälakeaan. Naaras kehräsi hellästi ja nousi sitten viereltäni siirtyen kohti pesän uloskäyntiä. Katsoin hänen peräänsä hiljaa. Lämpö viereltäni hiipui pois ja katosi. Nyt tappelin yksin pesän viileyttä vastaan. Onnekseni turkkini oli kuitenkin tarpeeksi lämmin siihen, etten palellut.
“Tule pian takaisin”, mutisin vielä itsekseni kuin sanani olisivat ylettäneet vielä Lunalle ja kuvittelin hänen vastaavan minulle. Laskin pääni etutassuilleni ja suljin silmäni hiljaa.

Edellinen partio oli sujunut hyvin. Laku oli pysynyt koko partion hiljaa, mikä oli ihme.
Olin päässyt takaisin omalle nukkumapaikalleni. Mieleni oli todella väsynyt, sillä olin käynyt jo kolmessa partiossa, joissa kahdessa oli ollut Laku mukana.
Yritin saada unen päästä kiinni, mutta laskevan auringon säteet pilkistivät kiinnitaiteillun ikkunan raoista suoraan silmiini. Yritin kääntää makuupaikkaani niin, että se ei enää osoittaisi valoa kohden. Se oli valitettavasti hankalaa, sillä toisenkin ikkunan raosta paistoi aurinko. En myöskään pystynyt kääntämään kenkää kokonaan ympäri, sillä silloin paljastaisin koko nukkuvan kehoni muille kissoille.
Laskin pääni käpäläni päälle ja unelmoin siitä, että olisi jo viherlehti vaikkei lehtikato ollut edes vielä alkanut.
Suljin silmäni vihdoin. Aurinko oli laskeutunut horisontin taakse ja sain piakkoin unesta kiinni.
---
Heräsin illemmalla, vatsani kurni edelleen sillä en ollut syönyt koko päivänä juuri mitään.
Nousin nopeasti ja juoksin kohti yhteisön ruokakasaa. Mitä vähemmän katseita, sen parempi.
Valitettavasti päästyäni kasalle, se oli muuttunut olemattomaksi. Syyllisinä lienee kaksi yhteisön jäsentä, jotka parhaikaa kipittivät poispäin.
Harppasin kissat kiinni ja seisahduin niiden eteen.
Yksi kissoista alkoi sähistä vimmatusti edessäni, vilautin hampaitani ja siirsin katseeni toiseen kissaan.
''Ollaankos täällä rottavarkaissa?'' Murisin ja tutkin naaraiden ruumiinrakenteita. Voisinko tappaa heidät tilanteen syttyessä?
''Me emme ole saaneet syödä vielä tänään ollenkaan! On vain reilua, että saamme nyt jotain partioiden jälkeen'', oranssiturkkinen naaras tiuski.
''Ehkäpä minäkään en ole saanut mitään? Mieti sitä!'' Olivatko he muka jotenkin oikeutettuja ruokaan? Minäkin olin valvottu, heillä oli samanlainen asema tässä hirveässä yhteisössä joka muistutti haisevaa lantakasaa.
Kommenttini jäi Mirrin äänen alle, joka kuului: ''Roihu, anna olla. Ei Ametisti varmasti pahaa aio.'' Ilmeisesti oranssi kissa oli nimeltään Roihu. Muut kysymykseni jäivät vastaamatta, miksi Mirri puolusteli minua? Entä miksi hän tiesi nimeni?
Huomasin Mirrin ystävällisen hymyn, halusin repiä sen naaraan kasvoilta pois. Hän ei onnistunut minun lempeyttämisessä hymyllään.
''Kaikki eivät tahdo hyvää, sinun täytyy lopettaa olemasta noin sinisilmäinen Mirri'', Roihu avasi suutaan taas. Hän nappasi eväänsä suuhun ja lähti poispäin. Pian toinenkin kissa lähti pois.
Sitten Päivänsäde tallusteli aukiolle. Täydellinen ajoitus!, sillä nyt en voinut lähteä varkaiden perään ja jäin nälkäiseksi.
---
''Ametisti, olen pahoillani Roihusta.'' Mirrin ääni häiritsi omaa aikaani, olin juuri nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta jossa kukaan ei voisi yllättää minua. ''Toivon todella, että et revi minua kappaleiksi'', naaras jatkoi vitsaillen. Käänsin pääni ja tuijotin häntä kylmästi.
Oliko kaikki minun edes osittain keskiverrot hetket pakko pilata? Ja sitten vielä kissalla joka pilaili kustannuksellani, toisin kuin vaikka Hur--- en saanut ajatella naarasta. Hänen kauniit silmät eivät olleet turvallisuuteni arvoisia, ehkä Hurma olikin vain vaarallinen selkäänpuukottaja jonka Päivänsäde oli lavastanut minun tapattamista varten.
''Mitä luulet?'' Nousin kenkäni päältä ja lähestyin Mirriä. ''Veit minulta ateriani ja mukavuuteni, luuletko oikeasti että en edes harkinnut sinun tappamista?'' Viimeiset sanani hiljentyivät kuiskaustakin pienemmäksi, ehkä hänkään ei kuullut niitä.

//Mirri?
//Sovitaan ettei Mirri kuullut kahta vikaa sanaa...

AURA
Lyra: 71kp! -

AUROORA
Härmä: 60kp! -

ELANDRA
Malvaruusu: 5kp -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 6kp -
Päivänsäde: 16kp -
= 22kp

KÄÄRMIS
Laku: 20kp! -
Ruusunen: 4kp -
= 24kp

NINJANEN
Hurma: 65kp! -

SAAGA
Mirri: 22kp! -

SOTURIKISSA
Ametisti: 125kp! -

Vääntelin hännänpäätäni levottomana odotellessani läpinäkyvän kaksijalkojen rakennelman ulkopuolella, kun Härmä jutteli ilmeisesti vanhalle tuttavalleen pesän sisällä. Pidin kaksikkoa tiukasti silmällä. En ollut tiennyt Härmällä olevan tovereita Yhteisön ulkopuolella, mutta toisaalta en tainnut tietää kollista oikeastaan mitään muutakaan. Minulle riitti tieto siitä, että hän oli uskollinen Yhteisölle ja hoiti velvollisuutensa parantajanani.
Vähän ajan kuluttua levottomuuteni muuttui kuitenkin epäluuloisuudeksi. Mikä heillä kesti? Miksi Härmä ei ollut tuonut kissaa jo näytille luokseni? En ollut niin tyhmä, ettenkö olisi pannut merkille mahdollista ylivoimaa, mikäli Härmä yhtäkkiä päättäisi kääntää minulle selkänsä ja yrittäisi jotakin typerää tämän muukalaisen kanssa. Minun oli saatava tietää, missä mentiin ja valmistauduttava mahdolliseen selkäänpuukotukseen.
Tassutin Härmän ja vieraan naaraan luokse läpinäkyvään pesään. Tabbykuvioinen kissa kavahti silminnähden minut nähdessään. Selvä juttu - edessäni ei seisonut mikään urhoollisuuden perikuva. Yksinään tuosta tappijalasta ei olisi minulle harmia.
Tilassa vallitsi outo, jännittynyt tunnelma. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että Härmä yritti käydä tuttavansa kanssa jonkinlaista telepaattista keskustelua. Panin kuitenkin merkille, että naaraan silmät tavoittelivat katseellaan kaikkea muuta kuin Härmää.
“Sanoit, että tiedät tämän kissan.” Vilkaisin parantajakollia, jonka ilme oli muuttunut ankaran keskittyneeksi. Nyt oli Härmän näytön paikka.
“Hän on Kanerva”, Härmä sanoi ja siirtyi pesän oven eteen. Nykäisin viiksiäni tyytyväisenä hänen valintaansa. En joutuisikaan taistelemaan kahta vastaan yksin vaan tarpeen tullen kaksin yhtä vastaan. “Hän on vanha mentorini.”
“Oletan hänenkin olevan siis parantaja”, murahdin ja siristin silmiäni tutkiessani Kanervaa tarkemmin katseellani. Naaras vetäytyi syvemmälle turkkiinsa ja luimisti korviaan. “No, Kanerva, Härmä saa luvan esitellä sinulle uuden kotisi. Sydämeni suorastaan tikahtuu, kun saan tällä tavalla yhdistää entisen mentorin ja oppilaan.” Hymyilin ivallista hymyä ja kiersin Kanervan sivulle. “Sinä voit kipittää kiltisti välissämme kotimatkan ajan. Samalla kuulisin mielelläni kaiken sinun ja Härmän yhteisestä historiasta.” Loin Härmään terävän katseen. Minua kiinnosti nyt enemmän kuin koskaan kuulla lisää Härmän taustoista, kun selvästi kriittinen pala hänen menneisyydestään oli eksynyt Yhteisööni.

//Härmä?

Edessäni seisova naaras alkoi huojua ja naaraan tarkka katse oli muuttunut päämäärättömäksi, kuin naaras olisi tuijottanut pitkälle ja tyhjään. Yritin saada Hurmaan kontaktia, mutta naaras pysyi vaiti ja lopulta Hurman yritettyä ottaa muutama askel hän kaatui maahan, kun mikäkin kuoleva riistaeläin. Häntäni nyki ja pupillini laajenivat hieman. En ollut koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän enkä myöskään kuullut, että kukaan voisi pyörtyä yllättäen. Sydämeni tykytti. En tiennyt tarpeeksi parantamisesta, joten en tiennyt oliko tuollainen pyörtyminen edes mahdollista. Harvinaista se ainakin oli, siitä olin täysin varma. En liikkunut heti. Tuijotin Hurmaa, kuin naaras saattaisi hyökätä minä hetkenä minun kimppuuni. Tarkkailin Hurman kylkiä mitkä yhä nousivat ja laskivat, mutta minun makuuni liian hitaasti. Entä jos tämä oli se hetki mihin he olivat valmistautuneet?
Peräännyin varovaisesti ja jännittyneenä tunsin minua ympäröivän maailman liiankin selkeänä. Korvani kääntyilivät jokaisen rasahduksen mukaan ja tuulenpuuska nosti karvani pystyyn. Tunsin kuinka tuuli kävi molemmat tupsukorvani läpi ja tunsin miten hiekanjyväset painuivat anturoitani vasten. Tunsin kaiken liian selkeästi, koska minä pelkäsin. Minä en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta se oli minusta kaikista pahinta.. Hurma ja Ametisti tunsivat toisensa. Minä olin nähnyt heidän juttelevan ja Hurma oli itse kertonut niin. Mitä jos tämä oli vain juoni? Minä ja Hurma olimme kaksin. Jos Ametisti osuisi paikalle heidän olisi helppo hyökätä minua vastaan. Jos kolli vaani minua jossakin lähellä, hän odottaisi oikeaa hetkeä. Hän antaisi minun kumartua Hurman ylle huolestuneena. En kumartunut. Oikeaa hetkeä ei tulisi.

Jos minä olin äsken pelännyt, niin nyt minä vasta pelkäsinkin. Häntäni liikahti levottomasti, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Ajatukseni olivat saaneet mielikuvituksestani tuulta siivillensä. Jos tämä olisi oikeasti ansa, en antaisi heille sitä voiton makoisaa tyydytystä. Mutta jos se ei olisikaan ansa..? Silloin jokainen epäröimäni sekunti saattaisi maksaa Hurman hengen. Voisiko pyörtyminen edes aiheuttaa kuoleman? Sitä minä en tiennyt, mutta ajatus toisen kuolemasta puristi rintaani muiden uhkakuvien kanssa kilpaa.
“Hurma”, päästin ilmoille hiljaisella äänellä, mutta pysyttelin edelleen kaukana naaraasta. ‘Jos tämä on juoni, te olette valinneet väärän hetken ja väärän kissan’, lisäsin mielessäni.
Lopulta Hurma räväytti värikkäät silmänsä auki. En liikahtanutkaan tai edes tarjonnut Hurmalle auttavaa käpääläni. Sisälläni kytevä viha meinasi roihahtaa suurempiinkin liekkeihin. Ametisti oli se kissa kuka oli saanut minut epäilemään kaikkia. Inhosin sitä tunnetta, kun jokainenkin rasahdus tai ylle lankeava varjo tuntui lähestyvältä uhalta. En antanut Hurmalle aikaa vastata. Minä en aikonut olla tässä metsässä enää hetkeäkään.
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön.”
Ääneni oli kuin pohjoistuuli. Viileä. Katsoin vain, että naaras pääsi ylös ja nyökkäsin. Halusin hänen kulkevan minun edelläni.
“Mi-mitä oikein tapahtui, miksi me lähdemme?” Hurma sopersi ihmeissään eikä vastaukseni varmastikaan tarjonnut vastausta hänen kysymyksiinsä:
“Sinä pyörryit.”
Hurma vaikutti minusta mukavalta, mutta oliko hän todellisuudessa liiankin mukava? Siihen kysymykseen minä hankkisin vastauksen.

//Hurma? :O

Roihu makasi vierelläni silmät ummessa. Häntämme olivat suojelevasti toistemme ympärillä. Roihun valkea etutassu kimalteli pesän aukkojen välitse tunkevasta auringon valosta. Vaikka olikin jo lehtisade, aurinko silti paistoi ainakin joinain päivinä. Yhtäkkiä matkasin ajassa taaksepäin hetkeen, kun näin Roihun ensi kerran. Silloinkin paistoi aurinko. Muistan savun hajun, joka oli pinttynyt nenääni ja kuinka Roihun antama rotta oli tuntunut koko maailman parhaalta aterialta, kun en ollut syönyt koko päivään. Nyt olin jo ollut monen monta päivää ilman ruokaa vaikeimpina aikoinamme metsässä. Heräsin ajatuksistani, kun partio palasi pesälle. Katsoin, kun kissat toivat ruokaa pesään. Nousin hitaasti, mutta herätin silti vahingossa Roihun.
“Ruokaa, mennään hakemaan”, sanoin ja kipitimme äkkiä tuomisten luo. Nappasimme runsaasta määrästä vain kaksi rottaa ja olimme jo lähdössä takaisin pesiemme luo, kun Ametisti-niminen kissa seisahtui eteemme. Hänen arvosteleva katseensa kulki meidän ylitsemme. Roihu pudotti rotat käpäliinsä ja sihisi sylki suustaan tirskuen. Taistelin pelkoreaktiota vastaan ja koitin olla mahdollisimman vahvan näköinen. Onneksi Roihu oli sokealla puolellani, joten en tulisi yllätetyksi.
“Ketäs täällä on rottavarkaissa”, Ametistin uhkaava äänensävy sai minut sävähtämään pienesti, mutta palauduin takaisin pelottomuuteen miltei heti.
“Emme ole saaneet syödäksemme koko päivänä. On vain reilua, että saamme nyt jotain partioiden jälkeen”, Roihu ärähti. Vilkaisin oranssiturkkista ystävääni ja toivoin, että tämä ei tekisi nyt mitään typerää.
“Anna olla, Roihu. Ei Ametisti varmasti pahaa aio”, nau’uin koittaen pitää optimismin mukana äänessänikin asti. Hymyilin kilpikonnakuvioiselle kollille aurinkoisesti, vaikka tämä näytti siltä, että voisi repiä minut palasiksi.
“Kaikki kissat eivät tahdo hyvää, Mirri! Sinun täytyy lopettaa olemasta noin sinisilmäinen”, Roihu murahti ja nappasi rotat leukoihinsa. Hymyilin kiusalliselle hiljaisuudelle ja nappasin toisen rotan suuhuni. Livahdimme omaan nurkkaamme syömään yhdessä.
***
“Ametisti”, naukaisin kollille, joka istuskeli yhden pesän aukon reunalla katsellen ulos yhden nahan palan takaa. Hän käänsi päätään hiukan ja katsoi minua kylmästi.
“Olen pahoillani Roihusta. Todella toivon, ettet revi minua kappaleiksi”, sanoin naurahtaen väkinäisesti.

//Ame?

Hätkähdin hieman, kun Lyra laski häntänsä lavoilleni. En liikkunut, mutta lihakseni pysyivät tiukkoina. En oikein osannut rentoutua. Miksi olin mennyt kertomaan, vaikka sydämeni - joka oli edelleenkin typerä ja naaivi mielestäni - oli kertonut minulle että se ei olisi hyvä idea. Ja niin oli kertonut myös järkeni, kun tajusin, että jos Ametisti kuulisi tästä, minusta ei jäisi mitään jäljelle. Kauhu alkoi lamaannuuttaa minua, keuhkoni tuntuivat puristavilta ja maailma tuntui pyörivän ympyrää. Metsä tuntui yhtäkkiä olevan täynnä paikkoja, jotka muistuttivat Ametistin tummankirjavaa turkkia.
"Minä... minä en kertonut kenellekkään", ääneni tuntui kadonneen. sanat juuttuivat kurkuuni ja keuhkoni puristuivat.
“Ajattelin vain, että se oli minun oma vikani, kun minä menin liian pitkälle kysymyksissäni”, kuiskasin käheällä äänellä ja täristen. Tunsin Lyrankin turkin pörhistyvän kuin valkoturkkinen naaras olisi valmistutumassa loikkaamaan jonkun kimppuun. Jonkun, joka uhkasi häntä, luultavasti Ametistin, mutta Lyra ei liikahtanutkaan.
"Ei se ole sinun syysi", kissa naukaisi niin pehmeällä ja lohduttavalla äänellä kuin vain pystyi, tai niin ainakin ajattelin. Ahdistus ei suostunut irrottamaan jääkylmiä kynsiään rinnastani. Ametistin kuva välkehti silmissäni ja näin kollia kaikkialla.
“Tämä ei voi jatkua näin. Me emme voi antaa hänen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hurma, hän vielä tappaa jonkun kissan”, Lyra sanoi hetken päästä, keräten sisunsa kokoon. Vilkaisin naarasta silmät kuiden kokoisina, kauhistuneina.
"Mi- mitä me voimme tehdä?" kysyin kauhistuneena. Lyra avasi suunsa, mutta hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi.
"Hurma? Onko kaikki hyvin? Hurma? Vastaa? Hurma!" Lyran ääni kuulosti puuroiselta, kuin olisin ollut veden alla. Maailma pyöri hetken ympyrää ja sitten kaikki pimeni.

//Lyra D:

Härmä vilkaisi Päivänsädettä, kun tämä kysyi hänen mielipidettään Ametistista. Parantaja oli kyllä huomannut, että nuorella kujakissalla oli tapana käyttää hieman... kovia otteita muiden kanssa. Härmä muisti, miten Ametisti oli taannoin mukiloinut Lyraa, ja naaraskissa oli joutunut parantumaan aivotärähdyksestä ja haavastaan päiviä. Eikä Lyra ollut Härmän tietämyksen mukaan ainut, joka oli kärsinyt Ametistin päähänpistoista. Ei voinut olla yhteisön edun mukaista, että hänen annettiin noin vain tehdä kissoja työkyvyttömiksi. Toisaalta, ei yhteisön etu Härmää paljoa kiinnostanut, sen verran vain, että hän sai itse elää siellä. Enemmän häntä vain ärsytti hoitaa Ametistin uhreja. Ei hänellä kovin kiireistä ollut, sillä yhteisö oli edelleen melko pieni joukko kissoja. Hän ei vain pitänyt hoitotyöstä.
"Niin, kenties hänellä viiraa hieman päässä. En tiedä hänen taustojaan", Härmä vastasi tuumaillen. "Hän vaikuttaa arvaamattomalta. En halua astua varpaillesi tämän asian suhteen, mutta minusta olisi hyödyllistä miettiä, tarjoaako hän enemmän hyötyä vai haittaa Kujakissayhteisölle."
Ametistin panoksesta yhteisön tuoresaaliskasaan Härmä ei tiennyt. Sen hän oli huomannut, ettei kukaan kujakissayhteisön jäsen ollut kovinkaan hyvä metsästämään, joten puutteellisista saalistustaidoista Ametistia ei kannattanut lähteä syyttämään. Sitä suuremmalla syyllä yhteisö kuitenkin tarvitsi jokaisen kynnelle kykenevän metsästäjän, eikä todellakaan käynyt, että osa heistä vietti yhden kissan takia päiviä toipumassa.
"Kyllä hän aiheuttaa minulle paljon töitä. Ei se minua haittaa, sillä ei Kujakissayhteisössä ole yleensä paljoa potilaita. Mutta olen pannut asian merkille. Jos tarvitset tukeani jonkin... vaikean päätöksen edessä, lupaan tarjota sinulle asiantuntemukseni."
He hiljenivät, Päivänsäde vaikutti pohtivan asiaa. Härmä antoi johtajattaren vaipua ajatuksiinsa ja keskittyi tarkastelemaan ympäristöään. Näillä seuduilla ei ollut korkeita rakennuksia. Kaksijalan pesät seisoivat toisistaan erillään, ja ne olivat leveämpiä kuin muualla. Monen pesän lähettyvillä nukkui useampi hirviö, joskus jopa kolme tai neljä. Täällä pihat olivat suuria, mikä oli Härmän mieleen. Kaksijalat olivat hekin innokkaita yrttien keräilijöitä ja kasvattivat niitä ahkerasti. Lehtikadon aikaan he pitivät kasvejaan läpinäkyvissä pienissä rakennelmissa, joissa ilma pysyi kylminäkin aikoina leutona. Niistä Härmä teki joskus hyviä löytöjä.
Nyt hänen katseensa kiinnittyi erääseen tiiliseinäiseen kaksijalan pesään. Se oli tuttu, ja Härmä arveli tuon pesän pihalta löytävänsä yhden tällaisen läpinäkyvän yrttivaraston. Hän heilautti Päivänsäteelle häntäänsä merkiksi seurata pesän luo, ja kaksikko jäi hetkeksi seisomaan pesää ympäröivän muurin viereen. He kuulostelivat koirien varalta - Härmä tiesi elukoiden olevan yleisiä näillä seuduilla - mutta piha oli hiljainen. Kun kujakissat loikkasivat yhdessä muurin päälle, he huomasivat, ettei pihassa ollut hirviöitä. Kaksijalat eivät siis olleet kotonaan, vaan ulkoiluttamassa hirviöitä.
Härmä ja Päivänsäde hyppäsivät alas muurilta helpottuneina. Retkeä helpottaisi huomattavasti se, ettei heidän tarvitsisi varoa kaksijalkoja. He saattoivat juosta vailla huolen häivää pihan poikki ja huomata, että Härmä tosiaan oli oikeassa - tarkasti hoidetun puutarhan nurkassa seisoi yrttivarasto. Härmä tunsi innostuksen tassuissaan, jotka nyt johdattivat häntä rakennelman luo kiihtyvässä tahdissa. Muutaman ketunmitan päässä varastosta hän kuitenkin pysähtyi.
"Mitä nyt?" Päivänsäde kuiskasi hänen takanaan, mutta ehdittyään Härmän kohdalle hänkin varmasti huomasi yrttivarastosta kantautuvan hajun. Siellä oli kissa. Kaksikko vilkaisi toisiaan - kannattaisiko nyt perääntyä, vai mennä riskillä sisään? Varastossa lymyilevä kissa oli kai huomannut heidät, sillä tämä ei päästänyt ääntäkään.
Jokin tuossa tuoksussa oli kiinnittänyt Härmän huomion. Se tuntui kummallisen tutulta, eikä Härmä ollut keksiä mistä. Haju kutitteli hänen syvimpiä muistojaan ärsyttävällä tavalla, mutta lopulta hän tajusi. Ei kukaan muu kissa, johon hän oli elämänsä aikana törmännyt, tuoksunut tältä: vahvoilta yrteiltä, pihkalta, märiltä sammalilta.
Kanerva.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Härmä unohti peitellä tunteitaan. Hänen suunsa raottui hämmästyksestä ja laajentuneet silmät tuijottivat varaston läpikuultavaa seinää. Tietysti hänen olisi pitänyt tunnistaa Kanervan haju - se oli hänelle tutuin asia maailmassa. Ei hän ollut kuitenkaan voinut kuvitellakaan kohtaavansa tänään vanhan mentorinsa. Eihän Härmä ollut enää viime aikoina pitänyt sitä ylipäätään mahdollisena.
Kanervan tuttu hahmo erottui sumeana seinän läpi, kun tämä astui esiin yrttien takaa. Sama ruskea turkki, sama varautuneisuus kehon muodossa. Hänkin oli varmasti tunnistanut Härmän hajun, joten miksi naaras vaikutti pelokkaalta astumaan ulos? Johtuiko se Päivänsäteestä?
"Tiedän, kuka tuo on", Härmä sanoi hiljaa. Päivänsäde kohotti kulmiaan. Härmä ei tiennyt, oliko naaras asiasta yllättynyt - parantajakolli ei ollut koskaan ilmaissut, että tunsi ketään yhteisön ulkopuolelta.
"Hän ei ole vihamielinen", harmaa kolli jatkoi, "mutta on varmaan parempi, että minä menen ensin yksin."
Päivänsäde mietti hetken, hänen terävät silmänsä siirtyivät Kanervan hahmosta Härmään ja takaisin. Lopulta hän nyökkäsi.
"Hyvä on. Mutta tiedät, mitä nyt seuraa. Tuosta kissasta tulee Kujakissayhteisön jäsen."
Siitä Härmä oli hyvin tietoinen. Kenties jopa iloinen.
"Totta kai."
Harmaa kolli harppoi viimeiset askeleet kaksijalkojen yrttivarastolle ja astui sisään sen raollaan olevasta luukusta. Sitten hän näki Kanervan. Outo tunteiden kuohu, jota Härmä ei ollut pitkään aikaan tuntenut, valtasi hänet. Surua ja inhoa, mutta päällimmäisenä vain iloa ja helpotusta. Niihin hän halusi keskittyä nyt: vaikeat keskustelut saisivat koittaa myöhemmin.
Kanervankin kasvoilla paistoi tunteiden kirjo. Härmä näki, että vanha naaras oli myös jälleennäkemisestä iloinen, mutta tämän kehonkieli kertoi myös jostain muusta. Kanerva seisoi jännittyneesti, ja hänen häntänsä kiemurteli ilmassa hermostuneena.
"Hei, Kanerva", Härmä sanoi. Hän piti vielä etäisyytensä, eikä astunut lähemmäs tervehtimään kissaa. "Pitkästä aikaa."
Kanerva vain tuijotti häntä hetken. Sitten hän vaikutti muistavan puhekykynsä ja hätkähti.
"Härmä. Mitä sinä teet täällä?"
Härmä hymyili.
"Olen ollut osa Kujakissayhteisöä jo pitkään. Toimin heidän parantajanaan", kolli selitti. "Miten sinä olet täällä? Etsin sinua kaikkialta."
Härmä olisi voinut kysyä Kanervalta tuhat kysymystä. Polttavimpana erottui yksi: miksi lähdit? Sen hän kuitenkin halusi säästää myöhemmälle. Ei pelkästään siksi, että Päivänsäde oli kuulemassa vain parin ketunmitan päässä. Härmästä tuntui myös, ettei hän halunnut pilata tätä hetkeä. Jokin osa hänestä aavisteli jo, ettei hän pitäisi Kanervan vastauksesta. Nyt hän tunsi aitoa iloa ja onnea, eikä kolli halunnut minkään riistävän niitä häneltä.
"Saavuin tähän kaksijalkalaan viime viherlehtenä", Kanerva selitti hetken päästä. "Olen liikkunut näillä seuduilla, sillä täällä on paljon yrttejä. Ja vähän muita kissoja."
Koirat pitivät siitä huolen, Härmä ajatteli. Hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää, miten ei ollut törmännyt Kanervaan, tai edes haistanut häntä, aiemmin. Härmä kuitenkin kävi täällä suhteellisen paljon - ei usein, mutta silloin tällöin. Oliko Kanerva voinut huomata hänet?
"Joka tapauksessa... Hienoa nähdä, että voit hyvin, Härmä", Kanerva ehti vielä sanoa ennen kuin Päivänsäde tuli pilaamaan heidän hetkensä. Tummanharmaa naaraskissa astui sisään varastoon ja loi tiukan katseen Kanervaan. Vanha naaras värähti ja luimisti hiukan korviaan.
Härmä kääntyi katsomaan Päivänsädettä. Hän oli pitänyt itsestään selvänä sitä, että Kanervan olisi nyt liityttävä heidän joukkoonsa. Härmä kuitenkin tajusi jotain - he olivat kaksi yhtä vastaan. Kanerva ja Härmä olivat molemmat hyviä taistelijoita, ja peittoaisivat Päivänsäteen yhdessä helposti. Nyt kun Kanerva oli löytynyt, hänellä ei ollut mitään syytä olla osana Kujakissayhteisöä. Hän voisi jatkaa elämäänsä Kanervan kanssa.
Härmä oli tehnyt päätöksen - hän jättäisi nyt Kujakissayhteisön. He taistelisivat rinta rinnan Päivänsädettä vastaan ja pakenisivat. Johtajattarelta kestäisi tovi päästä takaisin pesään hakemaan apujoukkoja, ja sitten he olisivat jo kaukana. Härmä ja Kanerva olivat älykkäitä, he osaisivat peittää jälkensä. Heitä ei löytäisi kukaan.
Mutta kun Härmä käänsi katseensa Kanervaan hän huomasi, etteivät he olleetkaan samalla aallonpituudella. Kanervan katse pysyi visusti Päivänsäteessä, ja harhaili välillä vain mahdollisten pakoreittien suuntaan. Härmän yrityksistä huolimatta Kanerva ei ottanut kontaktia häneen, eikä näyttänyt valmiilta taistelemaan. Heidän yhdessä eläessään kaksikko oli usein joutunut tappelemaan muiden kissojen kanssa. Silloin pelkkä katse oli riittänyt merkiksi, ja parantajakaksikko oli oppinut lukemaan toisiaan hyvin.
Kanerva ei halunnut eikä aikonut taistella Härmän kanssa, kolli huomasi. Sen sijaan hän etsi pakoreittiä. Härmä tajusi siinä hetkessä, ettei Kanerva ollut ollenkaan iloinen hänen tapaamisestaan - naaraan koko olemus kieli siitä, että tämä halusi pois. Pois tästä tilanteesta, pois Härmän luota. Kanerva oli valmis jättämään hänet taakseen. Miksi?
Härmä ei kuitenkaan aikonut antaa naaraan livistää. Hän koki mielessään täyskäännöksen - innostus paon mahdollisuudesta muuttui helpotukseksi siitä, että Päivänsäde oli hänen mukanaan. Yhdessä he voisivat pakottaa Kanervan osaksi Kujakissayhteisöä.
Päivänsäde ei ollut tyhmä, hän vaikutti olevan jollain tapaa tietoinen oudosta jännitteestä, joka oli vallannut yrttivaraston. Hän piti katseensa Kanervassa.
"Sanoit, että tiedät tämän kissan", Päivänsäde tokaisi kaiketi kehotuksena esitellä Kanerva hänelle. Sitä Härmä ei ollut aikonut tehdä, ennen kuin Kanerva oli osoittanut sille syytä.
"Hän on Kanerva", Härmä sanoi ja astui varaston oven eteen. "Hän on vanha mentorini."

//Päivi? tantantaa...

Koirien kaukainen haukku soi korvissani ja se sai minut luimistamaan korviani. Minä en ollut törmännyt koiriin aiemmin, mutta tiesin kaksijalkalan kuhisevan niitä. Ne olivat kuitenkin yleensä kaksijalkojen pitämässä pitkässä narussa. Ehkä kaksijalatkin tiesivät, että ne karvaturrit saattoivat olla vaarallisia, epäilin. Miksi muuten he pitäisivät ne noin lähellä itseään? No, kaksijalkojen aivoituksia ei saattanut ymmärtää. Lehtikadon värjäämät kauniit, punertavat ja kellertävät lehdet olivat saaneet metsän loistoon. Nyt metsä näytti suurenmoiselta, värikkäältä ja kauniilta. Annoin katseeni vaellella metsän värimaailmassa ja pieni, lähes huomaamaton hymy käväisi kasvoillani. Minun pitäisi käydä useamminkin ulkoilemassa ilman työtehtäviä. Johdattelin Hurmaa vielä syvemmälle metsään. Naaraan olisi hyvä tuntea Kujakissayhteisön reviiri. Vilkaisin Hurmaa kulmat hieman kurtussa. Naaraan olemus oli muuttunut hiljaiseksi ja jännittyneeksi. En kuitenkaan ehtinyt kysyä Hurmalta mitä hän mietti, kun naaras avasi jo suunsa ja sai leukani suorastaan loksahtamaan. Ilma pakeni keuhkoistani nykäyksenomaisesti. Katsoin Hurmaa, mutta naaraan kuva oli epäselvänä verkkokalvoillani. Sen sijaan näin Ametistin kuva vilkkui verkkokalvoillani turhankin selvänä.
“Ametisti…” “Siis… Hän on yrittänyt tappaa sinutkin?” takeltelin ja haukoin happea. Tämä oli elävä todiste siitä, että se kolli oli todellinen uhka jokaisen hengelle. Olin surkea lohduttamaan, mutta vaistomaisesti laskin häntäni naaraan lavoille. Katsoin valko-oranssia naarasta myötätuntoisesti. Hurma ei liikahtanut kosketukseni alla, mutta hänen lihaksensa pysyivät jäykkinä. Naaraskissa nielaisi uudelleen, kuin sanat olisivat painaneet häntä liikaa. Naaras oli ollut Yhteisössä vasta muutaman päivän ajan ja jo nyt joku rikkonut hänen turvallisuutta kenties pahimmalla mahdollisella tavalla. Hurma ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi ja antoi katseensa lipua metsässä. Metsässä, joka oli hetki sitten ilahduttanut meitä molempia, mutta nyt tuntui olevan täynnä mahdollisia piilopaikkoja. Tiesin liiankin hyvin miten helposti Ametistin kilpikonnakuvioisella turkilla voisi sulautua metsään. Ravistelin päätäni ja yritin saada epämukavan tunteen pois rinnaltani. Ametisti oli valvottu, ei kolli voisi yksinään vaellella metsissä. Terästin kuitenkin kaikkia aistejani. Enää minua ei yllätettäisi.
“Minä.. Minä en kertonut kenellekään”, Hurma sai naukaistuksi hiljaisella ja takeltelevalla äänellä. Kuin sanat olisivat yrittäneet tarttua hänen kurkkuun.
“Ajattelin vain, että se oli minun oma vikani, kun minä menin liian pitkälle kysymyksissäni”, naaras kuiskasi värisevällä äänellä ja sai minun turkkini pörhistymään, kuin olisin suurenkin uhkatilanteen edessä.
“Ei se ole sinun vikasi.”
Ja se oli totta. Hurma ei ollut tehnyt mitään väärää. Tilanne tuntui yhtä painavalta, kun taivasta värittävät sadepilvet. Ilman painava tunne sai minut nostelemaan tassujani ja liikahtelemaan levottomana. Kohta sade kastelisi kaksijalkalan polut ja kukaan ulkona liikkuva ei voisi selvitä kuivalla turkilla. Keräsin kuitenkin jostain mieleni perukoilta sisua.
“Tämä ei voi jatkua näin. Me emme voi antaa hänen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hurma, hän vielä tappaa jonkun kissan”, naukaisin päättäväisemmin ja katsoin naarasta syvälle silmiin vakavasti. Jos me emme tekisi jotain, kukaan ei tekisi mitään ja kohta Yhteisössä valvottaisiin jonkun ruumiin vierellä.

//Hurma? D:

"No jos voisit esitellä minulle kaksijalkalaa paremmin?" kysyin, mietteliäänä. Yritin olla myös henkisesti läsnä, mutta mieleni ui kaskusteluissamme.
`Pysy kaukana Ametistista. Hän yritti tappaa minut.`
Lyran sanat kaikuivat päässäni. No, nyt ainakin tiesin mistä naaras oli saanut haavansa.
Lyra nyökkäsi ja lähti kulkemaan kujille, ja minä seurasin. Minusta oli imartelavaa, että naaras tahtoi että olisin turvassa, mutta luultavasti se vain oli sitä, että haavoittuneista kissoista ei ollut hyötyä yhteisölle, ja kuolleista sitäkin vähemmän. Mutta silti Päivänsäteen tytär tahtoi minun pysyvän turvassa.

Kuljimme vierekkäin kujilla ja tasapainottelimme aidoilla. Haistoimme partion, mutta kiersimme sen kaukaa, sillä tahdoimme olla kahdestaan. Sen lisäksi haistoimme pari koiraa, mutta ne kiersimme vielä kauempaa. Sillä en ollut taistelija, ja Lyran haavat eivät olleet parantuneet kunnolla. Ja meitä oli vain kaksi, ja olimme monta kertaa pienempiä kuin koirat.
Lyra esitteli minulle paikkoja ja minä nyökyttelin ja juttelin hänen kanssaan, mutta koko ajan jossain mieleni perukoilla vilahteli kuvia Ametistista, jota mieleni pelkäsi mutta tyhmä, raivostuttava sydämeni ei suostunut pelkäämään, ei. Se hakkasi hurjan lujaa jostain ihan toisesta syystä. Ja se oli erittäin ärsyttävää, sillä Ametisti oli vaarallinen, miksi siis edelleen tunsin kollia kohtaan näin?

Kuljimme vielä hetken, kunnes uskalsin sanoa naaraalle sen, mitä olin yrittänyt sanoa jo pitkään.
"Lyra? Tuota, kun me puhuimme Ametistista... hän on... tuota... uhannut tappaa minut... ja hyökännyt kimppuuni..."

//Lyra >:)

//Viikonlopun kp-boosti//
Malvaruusu ei selvästi ollut vakuuttunut sanoistani ja näytti vain ärsyyntyneeltä. Naaras napautti hännällään ilmaa ja tassutti edelleni. Katsoin tassujani ja koitin ajatella jotain mukavaa, jotta partio sujuisi nopeammin. Kaksijalkalan kadut näyttivät paljon karummille, kuin ne joilla olimme vaelleet Roihun kanssa oman kotitaloni lähistöllä. Silloin olin vielä tosissani elätellyt toivoa emon ja isän löytämisestä, vaikka en edes tiennyt oliko isä selvinnyt pois talosta ja mihin emo oli matkannut kaksijalkojen kanssa. Tassujen tömähtely sai minut hermostuneeksi. Jokaisen kissan tassut osuivat maahan eri aikaan. Päässäni pyöri monta ajatusta päällekäin. Ajattelin isää ja emoa, kulkikissoja, yhteisöä, Roihua, kaksijalkoja. Melkein säikähdin ulos turkistani, kun hirviö edessämme heräsi. Loikkasin piiloon yhden peltisen korin taakse. Myös muu partio vetäytyi pois päin, mutta kukaan kissoista ei näyttänyt pelästyneeltä. Tulin piilopaikastani esiin hyvin nolostuneena. Nuolin rintaani ja pörrötin toisella etutassuistani toista korvaani. Ehkä kukaan ei ollut huomannut mokaani.
***
Päästyämme takaisin kujakissayhteisön pesään olin jo aivan poikki. Kaikki äänet, valot ja hajut sattuivat minua. Menin Roihun luokse varjoisaan pesänurkkaukseemme. Hän varmasti haistoi jo laantuvan pelkotuoksuni. Roihu nuolaisi poskeani ja naurahti.
“Turkkisi on aivan takussa. Autanko?” naaras kysyi lempeästi. Nyökkäsin ja kävin makuulle toisen kanssa. Roihu alkoi selvitellä takkuja turkistani. Kurkustani purkautui hiljainen kehräys.
“Oliko sinulla mukava partio?” Roihu kysyi nuolaisujensa välissä. Nyökkäsin taas ja painoin pääni tassuilleni. Roihu varmasti huomasi minun olevan hiljainen, mutta ei häntä haittaisi. Minua vain väsytti.

Olin ollut Lakun kanssa jo hetken, ensin olimme partiossa ja sitten hän lähestyi minua. Yleensä se oli huono idea, mutta jostain syystä en lyönyt kollia.
Nyt tavallaan halusin omaa rauhaa, mutta samalla halusin taas Hurman luokse, miksi?
Ajatukseni keskeytyivät Lakun kysymykseen: ''Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttuja? Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on hänen pennut ja Ruususella kumppani ja pentunsa.” Lakun kysymys oli huono, todella huono. Miten voisin kertoa, että en ollut kenekään kanssa ystävä, tai edes kaveri. Miten pystyin siihen, olihan kaikilla muilla vähintään yksi tuttu.
Valitsin huonoista reagointivaihtoehdoistani mielestäni parhaan, päätin vain olla hiljaa ja kääntää pään pois kollin kasvoista.
Tätä kysymystä seurasi pitkä, ehkä hieman liian pitkä hiljaisuus.
''Mitä haluaisit tehdä? Luulen, että lähden kohta omaa petiäni kohti'', Laku rikkoi lauseellaan hiljaisuuden.
En pystynyt luottamaan kolliin tarpeaksi, jotta pystyin tekemään hänen kanssaan mitään. Ehkä vain päätin olla hiljaa ja alkaa nukkua. Kukaan ei kumminkaan tykännyt tai välittänyt minusta. Ehkä olin vain rasite yhteisölle?
''Mitä jos mennään huomenna vaikka partioon? Ehkä olisimme molemmat hieman virkeämpiä silloin?'' Laku kertoi täydellisen ehdotuksensa. En halunnut mennä partioon huomenna, mutta vielä vähemmän halusin nyt kärsiä hänen seurastaan ja sitten joutua vielä yöpartioon.
Laku alkoi hitaasti nousemaan ja käveli pois, huomasin kuinka suuri kolli todella oli. Tai olinhan minäkin suuri, mutta hän oli suorastaan massiivinen.
Painoin pääni tassuni päälle ja suljin silmäni.
---
''Ametisti? Pystytkö katsomaan hänen perään?'' Näin allani kaksi harmillisen tuttua kissahahmoa. Näin taas unta, unta jossa en itse voinut tehdä mitään, unta jossa näin allani kopion itsestäni ja Hurman. Jostain syystä hänet enkä ketään muuta.
Tällä kertaa allani oli myös muutama pentu, yksi näytti aivan minulta mutta hänellä oli enemmän ruskeaa ympäri kehoa. Yksi oli valkoinen.
Miksi näin unta tällaisesta? En ollut lähimainkaan Hurman kumppani, enkä varsinkaan lähellekkään saamassa hänen kanssa pentuja. Uni alkoi haaleta ja päähäni iski pyörrys, onneksi mitään ei sattunut sillä pian heräsin seuraavasta unesta tietämättä mistään mitään.
---
Juoksin ympäri kauniita niittyjä, perhoset lentelivät ympärilläni.
Kauniit ruohonkorret hivelsivät vatsaturkkiani, kun katsoin ihania lintusia jotka lensivät yläpuolellani. Auringon kirkkaat säteet lämmittivät karvojani ja muuta ilmaa ympärilläni ihanasti. Tänään oli maailman paras päivä.
Näin suuren jäniksen, juoksin sen perään pikavauhtia. Metsästin jäniksen alas ja tapoin sen. Sain siitä vuoden parhaan aterian, joka oli muhkea ja herkullinen.
Menin makuulle lämpimälle viherlehden päivän ruoholle ja nukahdin.
Heräsin onnekseni samasta paikasta ja jatkoin pelloilla juoksentelua.
Yhtä-äkkiä tunsin pistävän kivun kyljessäni.
Kauhukseni huomasin, että kyseessä oli kaksijalkojen hirviö. Olin mennyttä.
---
''AMETISTI!'' Kuulin vauhkoontuneen äänen yltäni. Se ääni kuului Lakulle, jonka kanssa tein eilen tuttavuutta.
''OLET TORKKUNUT NYT JO PUOLIPÄIVÄÄN ASTI! OLEN YRITtänyt saada sinua heräämään jo pitkän tovin.'' Laku hiljensi äänentasoaan, kun huomasi että olin hereillä.
''Oliko sinun ihan pakko tökkiä?'' Halusin lyödä kollilta tajun kankaalle, miten hän edes kuvitteli että minuun koskeminen oli järkevää?
Entisenä päivänä olin nähtävästi liian lepsu hänen kanssa.
''Me menisimme nyt mielellään partioimaan!'' Lakun katse ja ilme reflektoivat olemusta: 'Tule meidän kanssa! Olisi ihana olla sinun kanssa!'
Raotin silmiäni ja sähähdin kollille, minun oli paras pysyä turvassa. En voinut luottaa häneen, ettei tämä keksisi vaikka hypätä päälleni.
Laku hypähti taaksepäin ja heilautti olkapäitään.
''Sitten kai joudumme lähtemään ilman sinua, harmi että jäät paitsi lämpimästä ulkoilmasta.'' Hän sanoi ja lähti hyppelemään poispäin minusta.
''Hyvä on, odota!'' Jos jouduin menemään muiden kanssa, halusin edes että menisimme yhdessä yhtä matkaa.
Astuin pesästä pois ja tunsin ihanan lämpimän ilman turkillani. Nythän oli lehtisateen loppu, miten täällä oli niin lämmintä?
Astelin muiden kissojen taakse, ehkä näin oli paras kaikille.
Laku lähestyi jättäytymällä muun partion taakse.
''Miten nukuit?'' Hän kysyi.
''Ihan hirveästi'', vastasin lyhyeen. Miksi kertoisin hänelle tarkalleen mistä olin nähnyt unta ja miten olin nukkunut?
''Minä näin ihanaa unta loputtomasta ruokakasasta'', Laku kertoi. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja käänsin sen taas tietä kohti. Huomasin, että olimme jääneet muun partion jälkeen. Onneksi he odottivat meitä seuraavan talon kulmalla.
''Mikä olisi aihe, josta voisimme puhua yhdessä?'' Laku kysyi, kun olimme harpanneet muut kiinni.
Huomasin kun Riemu, joka oli myös partiossamme lähestyi Lakua.
''Ei ainakaan kannata keskustella Ametistin menneisyydestä!'' Riemu supatti Lakun korvaan juuri niin kovaa, että kuulin sen.
Katsoin iloiseen kolliin ja murisin tälle, miksi hänen piti paljastaa kaikki salaisuuteni tälle?
Laku selvästi huomasi hermostukseni ja työnsi Riemun pois meistä.
''Et taida olla kovin innokas puhumaan menneisyydestäsi'', Laku aloitti vaarallisesti. ''Ei sinun tarvitse puhua siitä, mutta olisi kiva tietenkin jos haluat'', kolli pelasti henkensä juuri ja juuri. Hyvää tuuria häneltä.
Hän piti pienen tauon, oletti varmaan että aloittaisin omasta menneisyydestäni keskustelemisen. En varmasti, en ikinä.
''No. Minäpäs tulin tänne niin, että Päivänsäde ja Cosmos raahasivat minut, kun löysivät. Mutta ennen sitä elin mukavaa elämää kaksijalkojeni kanssa, jossa tutustuin myös Lunaan.'' Onni, että kollilla oli niin kiva menneisyys. Hyvää tuuria, ettei häntä pahoinpidelty ja kiusattu.
Ravistelin nopeasti päätäni ja yritin ajatella muuta, kuten Hurmaa.
Miksi halusin ajatella häntä? Ei hän ollut minulle erityinen, vai oliko? Ei. Ehkä tämä oli vain sattumaa, että hän vain tupsahti päähäni vääränä hetkenä.
''No, elitkö kaksijalkojen kanssa ennen yhteisöelämääsi?'' Laku kysyi kyllä - ei kysymyksiä, jotka olivat helpompia minulle, mutta hän liikkui erittäin vaarallisella alueella. Erittäin vaarallisella, olin sekuntien päässä repiä tältä kaulan auki ja tyhjentää vatsan kaikesta omilla kynsilläni.
En uskaltanut vastata, mutta en halunnut näyttää pikkupennulta hänen vieressä.
Nyökytin päätäni ja yritin ajatella sitä kivaa. Häntä.
''Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa, miksi et halua kertoa siitä?'' Laku kysyi.
Murisin hänelle ja kerroin: ''Miksi kertoisin sen sinulle? Miksi luulet, että se kuuluu sinulle? Menetät kohta henkesi, liikut vaarallisessa paikassa.''
Ei hänelle kuulunut mikään minun yksityisasioistani, etenkään menneisyyteni. En aikonut paljastaa siitä mitään kenellekkään. Ikinä.
''Hei! Te siellä takana. Lähdette Riemun kanssa tuohon suuntaan, me lähdemme kolmestaan tänne. Nähdään leirissä'', partiossa ollut Ruusunen ilmoitti muille.
---
''Mikä on suosikkiruokasi?'' Laku nopeasti vaihtoi puheenaihetta, kun huomasi kiukustukseni. Ei tämäkään kovin hyvä aihe ollut. Mistä tiesin, jos hän urkkisi tätä tietoa vain jotta voisi myrkyttää minut myöhemmin. Ehkä Laku olikin vain ilkeä kissa pehmeällä kuorella.
''Mitä jos vain keskittyisit omaan asiaasi tai asioihisi?!?'' Tiuskaisin hänelle. En halunnut enää kenekään huomiota, etenkään Lakun. Hän oli ollut liian paljon kanssani.
Laku siirtyi puhumaan Riemun kanssa ja jätti minut vihdoin rauhaan. Halusin vajota ikuiseen tyhjyyteen, josta kukaan ei edes voisi löytää minua, vaikka yrittäisi.
Mutkittelimme muutaman talon välistä, kun näin pesämme takaapäin. Olin tottakai nähnyt sen aijemmin sieltä, mutta tuntui oudolta että kierismme sen kokonaan vaikka emme menneet melkein ollenkaan oikealle matkallamme.
''Ametisti voitkin lähteä sitten heti toiseen partioon, Leopardi sanoi tarvitsevansa jäseniä partioonsa'', Riemu ilmoitti pesän edustalla.
Totta kai minä, heti. Ja totta kai Lakukin ilmoittautui. Halusin edes hetken rauhaa, ehkä hän ei ymmärtänyt sitä tai minä olin vain hieman herkkä.
---
Uudessa partiossa. Joka alkoi onnekseni vasta illalla, jolloin energia - ja siedettävyysvarastoni olivat kerenneet täyttyä hieman oli Laku, minä, Nefiri ja Malvaruusu.

//Laku?
//JESSSS!

Olin lyöttäytynyt Härmän seuraan, kun kolli etsi uusia yrttejä varastoihinsa. En ollut kehdannut kertoa parantajalle todellista syytä sille, miksi olin aikonut lähteä kiertelemään reviiriä. Joku olisi pitänyt minua epäpätevänä tai laiskurina, jos olisi kuullut, että syy haahuilulleni oli äärimmäinen tylsyys. Yhteisön johtajana minulla oli toki paljon valtaa, mutta samaan aikaan olin myös hyvä siirtämään tehtäviäni Arven hoidettavaksi. Kokeneempi kolli piti huolen siitä, että partiot lähtivät ajallaan ulos ja pesään kertyi ruokaa jaettavaksi. Se jätti minulle paljon omaa aikaa, jota en aina osannut kuluttaa tehokkaasti.
Kuljin vähän Härmän edellä siihen suuntaan, josta kolli oli sanonut persiljaa löytyvän. Sitä kuulemma kasvoi jonkun kaksijalan pihalla. En uskonut kaksijalkojen arvostavan sitä, että kissat napsivat milloin mitäkin niiden reviireiltä, mutta kaksijalkalassa kissan piti tehdä mitä piti tehdä, jotta selviytyisi. Minä en aikonut antaa yhdenkään Yhteisön jäsenen kuolla siihen, että joku kaksijalka oli liian pihi persiljansa suhteen.
“Toivotaan”, vastasin Härmälle, joka oli juuri kertonut yrttivarastonsa tilasta ja toivonut, että kaikki pysyisivät terveenä. En tiennyt, toivoiko kolli oikeasti sitä vai pelkästä periaatteesta. Minusta olisi ollut tylsää olla parantaja, jos ei olisi ollut ketään, ketä parantaa. “Meillä ei ole varaa menettää yhtään toimivaa käpälää.”
Saapuessamme siihen puistoon, jonka lähellä Härmän etsimän kaksijalan pihan olisi pitänyt olla, hidastin hieman vauhtiani ja annoin kollin ottaa minut kiinni. Vilkaisin häneen sivusilmällä. “Mikä on sinun arviosi Ametistin mielentilasta?” täräytin yhtäkkiä. “Hän ei vaikuta minusta kovin vakaalta. Ei kai kukaan tervejärkinen kissa yrittäisi tappaa toista ilman mitään syytä.”
Olin paraskin puhumaan. Kynsiäni tahrasi useamman kissan veri, eikä minua tosiaankaan tunnettu pitkästä pinnastani. Mutta Yhteisön johtajana minun oli ajateltava muitakin kuin vain itseäni. Yhteisö kuihtuisi nopeasti, jos rankaisisin joka ikistä vastaan hangoittelevaa kissaa. Haavoittuneet kissat olivat rasite koko joukolle. Siksi en arvostanut Ametistin temperamenttia ja aggressiivisuutta. Minulla ei ollut aikomustakaan päästää häntä pois Valvotuista, mikäli kolli ei tekisi selvää parannusta käyttäytymisessään.

//Härmä?

Katseeni terävöityi välittömästi, kun Hurma mainitsi Ametistin nimen. Suin turkkiani ja mietin mitä sanoisin naaraalle. Katsoin muutaman kerran ympärilleni ja hivuttauduin sitten lähemmäksi päästäkseni kuiskausetäisyydelle.
“Pysy kaukana Ametistista”, kuiskasin Hurmalle ja peruutin. Annoin naaraan prosessoida asiaa, mutta en osannut sanoa mitä hän ajatteli.
“Miksi?” Hurma kuiskasi lopulta ja mietin jälleen mitä minä voisin kertoa. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana Ametistista, mutta jollain tapaa koin jopa velvollisuudekseni kertoa naaraalle millainen kissa Ametisti oli.
“Kuule, minä en tiedä mitä hän on sinulle sanonut, mutta hän yritti tappaa minut. Ja olen varma siitä, että hän aikoo tehdä sen, jos minä en vain ole varuillani. Mutta minä olen, seuraavalla kerralla hän ei pääse niin helpolla. Joten sinuna minä en leikkisi hengellä”, sanoin matalalla ja hiljaisella äänellä, mutta lisäsin nopeasti:
“Mutta mitä ikinä päätätkään tehdä, pidä itsesi turvassa.”
Inhosin itse, kun muut kissat yrittivät sanella minulle mitä voisin tai saisin tehdä. Loppupeleissä jokainen kissa teki omat valintansa ja muut voisivat vain antaa vinkkejä miten toimia. Tämä oli oma vinkkini Hurmalle.

Lopulta keskustelu Ametistista tyrehtyi ja suimme turkkejamme hiljaisuuden valliessa. Kunhan haavani parantuisivat lopullisesti, olisin oikeasti valmis, jos Päivänsäde antaisi Ametistin oikeasti jäädä Yhteisöön. Vaikka kunnioitinkin Päivänsäteen tapoja toimia, minä en voinut ymmärtää miksi kissoja ei voitu karkottaa yhteisöstä. Hurma katkaisi hiljaisuuden ehdottamalla kävelyretkeä. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin ja tuntui oikeastaan todella hyvältä, että joku halusi viettää kanssani aikaa. Ja vaikka olinkin varuillaan Hurman seurassa, tähän mennessä en ollut huomannut mitään mistä pitäisi huolestua. Minä en kuitenkaan ollut partiointikunnossa, joten emme voisi tehdä mitään hyödyllistä. Lomailu oli ihan rentouttavaa, mutta tuntui pahalta kun ei voinut olla hyödyksi. Lähdimme raikkaaseen ulkoilmaan ja siristelin silmiäni, kun auringonsäteet osuivat silmiini. Siitä olikin liian pitkä aika, kun olin käynyt ulkona.
“Voisin esitellä sinulle meidän reviiriämme. Oletko jo käynyt metsässä vai haluatko tutustua kaksijalkalaan?” naukaisin ja väläytin pienen hymyn.

//Hurma? :)

Kallistin päätäni.
“No olen tutustunut Riemuun ja no, Ametistiin ja sinuun, mutten kovin moneen muuhun täällä yhteisössä. Ja onhan sitä maailmaa tullut nähtyä” , sanon naaralle hymyillen. Lyra katsoi minua vetojensa välissä. Naaras oli niin huoliteltu lukuunottamatta tämän haavoja, että minunkin oli pakko siistiä turkkiani. Siinä me hetken suimme turkkejamme, kunnes hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta.
“Tuota, voisimmeko ehkä tehdä jotakin?” kysyin, vaikken tiennyt, että oliko sopivaa että minä, valvottu kysyin johtajan pennulta jotain tälläistä. Lyra lopetti turkkinsa sukimisen ja katsoi minuun silmin nähden ilahtuneena. Helpotuin kun naaras hymyili ja nyökytteli. Minusta oli mukavaa, että valkea kissa vaikutti rennommalta seurassani.
“Toki! Mitä tekisimme?” Lyra kysyi ja tämän hännänpää nyki. Kallistin päätäni hieman, miettien. Luottaisiko naaras minuun jo niin, että uskaltaisi lähteä ulos kanssani? Hän vaikutti luottavaisemmalta ja iloiselta ja innokkaalta tekemään kanssani jotain. Minulla oli tylsää ja tahdoin ulos, mutta en tahtonut jättää naarasta yksin, tämä vaikutti yksinäiseltä. Joten päätin ehdottaa sitä.
“Mitä jos menisimme kävelylle yhdessä?” kysyin ja valmistauduin suoraan tyrmäykseen ja epäileväisiin katseisiin, mutta Lyra nousikin seisomaan.
“Toki! En saa mennä partioihin, joten menemme kahdestaan”, naaras sanoi ja heilutti hännänpäätään. Kasvoillani karehti hetken hämmentynyt ilme mutta se suli hymyksi.
“Selvä!” naukaisin reippaasti ja annoin Lyran mennä edeltä.
Naaraan häntä katosi pesän oviaukosta ja minä seurasin häntä.

Lyra

Ametisti oli kumman sekava kissa. Hän tuntui haluavan, että lähden, mutta samaan aikaan ei. Kummastelin hänen käytöstään samalla, kun seisoskelin hänen petinsä vierellään hieman vaivaantuneena. Toivoin, että hän päättäisi jo pian tahtosiko hän seuraani vai ei. Hänen tarjoamansa ruokansa oli ollut luultavasti merkki ystävyydestä, mutta samaan aikaan hänestä tuntui huokuvan viesti “pysy kaukana”.
Kolli asettautui omalle pedilleen ja minä sen viereen maahan. Mistäköhän sitä saattaisi puhua ilman, että kolli menettäisi malttinsa minuun? Toivottavasti kuitenkin jostakin. Olin enemmän tottuneempi siihen, että seura oli rentoa ja turvallisen oloista, kuten Riemu. Toki olihan yhteisössä myös paljon muita kissoja, jotka ennemmin halusivat pitää omat asiansa ominaan, kuten Ruusunen.
“Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttavia?” kysyin kollilta hymyillen leppoisasti. “Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on pentunsa ja Ruususella kumppaninsa ja pentunsa.”
Toivoin, etten vaikuttanut turhan tungettelevalta. En tahtonut saada Ametistia huonolle tuulelle. Jos hän ei haluaisi kertoa, en inttäisi vastaan vaan antaisin hänen olla. Loppupelissä se ei ollut minun asiani ollenkaan, joten hän voisi pysyä niin salaperäisenä kuin koskaan itse haluaisikaan.

//Ametisti?

Ruusunen oli osin yllättynyt, kun Cosmos oikeasti suostui leikkimään hopeanharmaan naaraan pojan kanssa. Kuitenkin ottaen huomioon kuinka kilpailuhenkinen kolli oli ollut, kun yhteisön kissoja oli ollut vielä klaanien reviirillä naaras ei osannut oikein olla yllättynyt kollin tahdosta kilpailla jonkun kanssa. Lisäksi päivät yhteisön valvottuna varmasti tympivät kollia ja tylsistyttivät häntä hänen elämänsä rajoja myöten.
Ruusunen seurasi sivummalta, miten hänen poikansa lähti innokkaasti Cosmoksen matkaan kilpailemaan hyppimisessä. Naarasta inhotti se ajatus, että Cosmos voisi manipuloida Riemun pettämään yhteisön samalla tavoin kuin hän oli yrittänyt tehdä. Ruusunen ei voisi antaa sen tapahtua, ja siksi hänen tulisi pitää Riemua ja Cosmosta silmällä.
“Minä voitan tämän kyllä, odotas vain!” Riemu huudahti innoissaan. Cosmos katsoi häneen ottaen selkeästi haasteen vastaan.
“Aina saa yrittää!” kolli vastasi ja asettui valmiiksi suorittamaan. Riemukin otti hyvän asennon ja vilkaisi vielä Ruususeen leveä hymy kasvoillaan. Hän tuntui nauttivan leikistään aivan liikaa. Toivottavasti hän ei alkaisi uhmakkaaksi tai Ruusunen joutuisi antamaan hänelle selkäsaunan.
“Minä menen ensiksi!” Riemu naukaisi innokkaasti ja odottamatta vastausta loikkasi kaikella voimallaan ylös portaita selkeästi tavoitteenaan voittaa. Hän laskeutui sulavasti askelmalle ja kääntyi katsomaan Cosmosta silmät säihkyen. Ruusunen katsoi kahta kollia hännänpää nykien.

//Cosmos?