Raskas kivi vierähti Cosmoksen rinnan päältä Malvaruusun ilmeen kirkastuessa. Hän oli onnistunut vakuuttamaan ystävänsä siitä, ettei ollut kellekään yhtä uskollinen kuin tälle, ja hyvä niin. Hänen oli vastaisuudessa oltava varovaisempi Ametistin ja muiden seurassa, jotta naaras ei alkaisi luulla muuta. Malvaruusu oli hänen ainoa ystävänsä sekä ainoa kissa, joka oikeasti tuntui välittävän hänestä sellaisena kuin hän oli. Hän ei voinut menettää sitä.
“Mennään vain”, kolli heilautti häntäänsä ja ravisteli nopeasti epämukavat tuntemukset kimpustaan, ennen kuin lähti tassuttamaan ystävänsä kintereillä kohti rikkoutunutta ikkunaa. “Minä alankin olla jo raikkaan ilman tarpeessa.”
Pian he olivat jo loikkineet romuesteen yli kadulle hämärän kujan suojista ja jatkoivat matkaa Malvaruusun johdatuksella tukikohtansa suuntaan. Ulkona oli lämmintä ja kirkasta; viherlehti teki tuloaan kovaa vauhtia.
“Millainen sää täällä nyt sitten on?” hän kuuli Malvaruusun naukuvan vieressään uteliaana.
“Aurinkoista ja lämmintä”, Cosmos vastasi, tietäen hyvin, ettei se ollut vastaus, mitä hänen ystävänsä oli hakenut. Hän virnisti tälle leikkisästi, mutta jatkoi sitten tosissaan: “Ametistin mukaan Laku saattaisi olla meidän puolellamme. Käskin häntä pitämään tätä silmällä ja keräämään lisää todisteita siitä. Ei ole turvallista kertoa suunnitelmistamme kuin vain niille, joista voimme ehdottomasti olla varmoja, että he ovat samalla linjalla kanssamme.”

//Malva?

Malvaruusu olisi halunnut alkaa huutaa ja haukkua Ametisti maanrakoon kaikkien nähden, mutta naaras onnistui vaivoin pidättelemään itsensä kurissa. Hänen hännänpäänsä nytkähteli ja kujakissa paineli kynsiään pesän tomuiseen, puupintaiseen lattiaan. Cosmos oli epäilemättä heittänyt ilmoille valheen. Vaikka Malvaruusu olikin äärimmäisen mustasukkainen ja hyvin takertunut ainoaa ystäväänsä, hän ymmärsi pysyä rauhallisena, kun Cosmos ilmoitti Ametistin olleen juuri lähdössä. Entinen erakko katsoi Cosmosta hieman hämmentyneesti ja käänsi sitten katseensa Malvaruusun terävään katseeseen. Entisen eloklaanilainen katse suorastaan pulppusi vihaa ja inhoa toista kujakissaa kohtaan. Ametisti kai ymmärsi vihjeen. Hän hyvästeli kaksikon ja käveli tiehensä. Malvaruusun terävä katse kääntyi Cosmokseen, mutta viha ja inho muuttui pettymykseksi.
"Cosmos, minä olen pettynyt", Malvaruusu tiuskaisi ja pudisteli päätään, "minä luulin, että olen sinun ainoa ystäväsi."
"Niinhän sinä oletkin!" Cosmos vakuutteli nopeasti. Se tuli niin vaistomaisesti, että Malvaruusu uskoi kollin puhuvan totta. Hän välitti ystävästään niin paljon, että heltyi välittömästi.
"Lupaathan, ettet valehtele?" Malvaruusu varmisti ja räpytteli vihreitä silmiään. Harmaavalkea kollikissa nyökytteli päätään.
"Minä en koskaan valehtelisi sinulle", Cosmos vannoi terävällä äänellä. Malvaruusun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy.
"No, mennäänkö sitten ulos. Katsotaan vähän, minkälainen sää ulkona on", naaras ehdotti nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, vihjaten säällä siihen, mistä ikinä Cosmos ja Ametisti olivatkaan puhuneet. Vaikka Malvaruusu luottikin ystäväänsä, hänen mieltään kalvoi inhottava tunne. Hän ei kertakaikkiaan pitänyt siitä, kun Cosmos jutteli muiden kanssa niin tuttavallisesti. Hän halusi uskoa ystäväänsä, mutta siitä huolimatta Malvaruusu oli peloissaan, että menettäisi parhaan – ja ainoan – ystävänsä.

//Cosmos?

Cosmos jäi epäröimään kuullessaan Ametistin ehdotuksen yhdessä partioon lähtemisestä. Oli pari asiaa, minkä vuoksi tuo ajatus oli käytännössä monimutkaisempi toteuttaa. Ihan ensiksi he olivat kumpikin valvottuja, eikä Päivänsäde varmastikaan ollut päästämässä häntä mihinkään kenenkään sellaisen kanssa, joka varta vasten halusi lähteä hänen kanssaan ulos. Suuri johtaja alkaisi epäilemään petosta ennen kuin kissaa ehtisi sanoa, ja sitten olisi Cosmoksen pää taas vadilla.
Toinen syy käveli juuri heitä kohti. Cosmos tunsi vatsassaan inhan muljahduksen nähdessään Malvaruusun pettyneen katseen. Hänen olisi tehnyt mieli parahtaa ystävälleen, että tämä ei ollut sitä, miltä näytti, mutta se olisi saattanut ajaa Ametistin tiehensä, mikä taas olisi hidastanut heidän tavoitteitaan. Nuori kolli oli puun ja kuoren välissä.
“Mitäs täällä oikein on meneillään?” kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti heidän luokseen ehdittyään. Cosmos ei voinut olla huomaamatta, miten murhaavasti hänen ystävänsä mulkoili Ametistia.
“Ei mitään ihmeellistä”, hän kiirehti vastaamaan, ennen kuin Ametisti ehti avaamaan suutaan. Oli parempi, jos hän hoitaisi tämän. “Ametisti vain raportoi minulle… säästä.” Hän loi Malvaruusuun merkitsevän katseen, ja toivoi tämän ymmärtävän, ettei hän voinut kertoa todellista syytä täällä kaikkien kuullen. “Minä voin kertoa sinullekin säästä myöhemmin.”
Malvaruusu silmäili vuoron perään häntä ja Ametistia, eikä selvästikään ollut vielä täysin vakuuttunut. Cosmos muisti lupauksensa naaraalle: hän ei kaveeraisi muiden kuin Malvaruusun kanssa. Nyt naaras taisi kuitenkin luulla, että hän oli mennyt rikkomaan sanansa, koska oli saanut hänet kiinni juttelemasta Ametistin kanssa. Hänen olisi saatava ystävänsä vakuutetuksi siitä, että tästä ei ollut kyse.
“Ametisti olikin juuri lähtemässä”, hän naukaisi ja vilkaisi Ametistiin terävästi.

//Malva tai Ametisti?

Malvaruusu käveli partion mukana häntä pystyssä eteenpäin kohti Kujakissayhteisön pesää. Naaras mulkoili epäluuloisesti vierellään kävelevää Unelmaa. Hän ja Cosmos olivat luvanneet auttaa entistä kotikisua löytämään tyttärensä, mikäli tämä liittoutuisi heidän kanssaan. Epätoivoinen kissa oli helppo saada mukaan tällaiseen touhuun. Cosmos ja Malvaruusu suunnittelivat edelleen Päivänsäteen syrjäyttämistä. He tekivät kovasti työtä saadakseen joukkoihinsa lisää kapinoijia. Haastetta toi se, että suunnitelmat oli pidettävä täysin salassa sellaisilta, jotka saattaisivat kertoa niistä Päivänsäteelle. Mikäli johtaja saisi tietää kaksikon aikeista, hän takuulla telottaisi heidät välittömästi. Päivänsäde oli typerä, muttei mikään aivoton hiirenaivo. Jos joku uhkasi häntä ja hänen asemaansa yhteisössä, hän varmasti hankkiutuisi ongelmista eroon tappamalla.
Malvaruusu loikki Unelman perässä Kujakissayhteisön pesään. Hänen katseensa nauliutui välittömästi Cosmokseen, joka jutusteli parhaillaan Ametistin kanssa. Naaras oli kiinnostunut heidän suunnitelmastaan ja siihen osallistumisesta. Kilpikonnalaikukkaan naaraan vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän näki parhaan ystävänsä keskustelevan tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Viha kuohahti Malvaruusun sisällä välittömästi, hän oli kamalan mustasukkainen Cosmoksesta. Entinen soturi ei voinut sietää sitä, että harmaavalkea ystävä jutteli muille kissoille sillä tavalla, millä hän nyt jutteli Ametistin kanssa. Malvaruusu hylkäsi partion jäsenet ja käveli oitis kaksikon luokse. Heidän katseensa kääntyivät välittömästi Malvaruusuun, joka oli nostanut leukansa pystyyn ja mulkoili halveksuen Ametistia ja pettyneesti ystäväänsä.
"Mitäs täällä oikein on meneillään?" entinen eloklaanilainen tuhahti.

//Cosmos tai Ametisti?

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 18kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 4kp -
Laku: 4kp -
= 8kp

SAAGA
Mirri: 12kp -

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp -

Elämä kujakissayhteisössä alkoi tuntua jo normaalilta ja hieman tylsältä. Olin alkanut päivä päivältä toivoa enemmän, että jollain ihmeellä Päivänsäde alkaisi luottaa minuun - ja Lunaan - ja antaisi vapauden tehdä paljon enemmän kuin tällä hetkellä.
Ryhdyin sukimaan turkkiani. Mitään ei oikein ollut meneillään. Tällaista se elämä tuppasi olla. Yksitoikkoista ja ehkä hieman tylsää. Mitään ei oikein koskaan tuntunut tapahtuvan yhteisössä tai oikein muutenkaan. Kaikki tuntui vain aina pysyvän tismalleen samana.
“Laku! Haluaisitko syödä jotain? Minun täytyy pian lähteä kujapartioon ja ajattelin ottaa hieman jotain purtavaa ennen sitä ja mietin, että olisiko sinulla nälkä?” Luna kysyi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkeaan naaraaseen ja hymyilin.
“Toki, miksikäs ei”, vastasin rennosti, nousin ylös, venyttelin makeasti ja tassutin sitten kumppanini perässä ruokailemaan. Hän oli jo valinnut jotain syötävää meille ja selkeästi vain oli odottanut, että tulisin ruokailemaan hänen kanssaan.
“Miltä elämä täällä on sinusta alkanut tuntua?” Luna kysyi syötyään pari haukkua näistä tähteistä, joita oli kerätty.
“Melko tavanomaiselta. Ei sillä ettenkö haluaisi palata vanhaan. Tekisin melkeimpä mitä vain, jotta voisin palata takaisin kaksijalkojemme luokse”, nau’uin madaltaen ääntäni, jotta muut kissat eivät huomioisi kommenttiani. Luna nyökkäsi ja sen jälkeen söimme täydessä hiljaisuudessa, kunnes hänen täytyi lähteä.

Kakarat olivat ylittäneet odotukseni - jotka totta puhuen eivät olleet olleet kovin korkealla alun alkaen - suoriutumalla ikkunalle ilman suurempaa sähellystä. Jopa yksisilmäinen Mirri oli loikkinut matkan oikein mallikkaasti näkörajoitteestaan huolimatta. Hyvä niin. Jos kaksikko olisi paljastunut täysin toivottomiksi tapauksiksi jo ensi hännänmitoilla, heidän raahaamisensa tänne asti olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Halusin joukkoihini osaavia kissoja, joista voisi olla Yhteisölle oikeasti hyötyä, en mitään kyvyttömiä surkimuksia, joiden ainoa tehtävä tässä todellisuudessa oli olla vain muiden tiellä.
“Hienosti suoriuduttu”, kehräsin nuoremmille naaraille ehtiessäni näiden vierelle ikkunalaudalle. Kumpikin katseli minua epäluuloinen kiilto silmissään. Heidän pelkotuoksunsa leijaili laimeana ilmassa, vaikka pennut yrittivät selvästi leikkiä rohkeampaa kuin olivati.
Pidin pelokkaista kissoista. Heitä oli helpompi ohjailla kuin itseään täynnä olevia luupäitä, jotka luulivat olevansa voittamattomia. Yleensä jälkimmäiset päätyivät nopeasti mullan alle ryhtyessään typeryyttään koettelemaan onneaan kanssani. Olisin helposti voinut kieputtaa uudet tulokkaat pikkuvarpaani ympärille kovistelemalla ja uhkailemalla, mutta sillä tavoin ei luotu kestäviä suhteita. Kenties näistä kahdesta saisin itselleni kivan pienen projektin. Mikäli lopputulos olisi tyydyttävä, voisin harkita väkivallalla uhkailemisen vähentämistä uusia jäseniä rekrytoidessa. Jos taas ei, niin, noh… vanhat tavat kunniaan!
Luikahdin särkyneen lasin raosta sisälle pesään. Loikkasin alas lattialle ja jäin odottamaan, että Mirri ja Roihu työntyivät perässäni. Kaksikko katseli ympärilleen kissojen täyttämässä tilassa silmät suurina ja toisiaan vasten painautuneina. He näyttivät ihan eksyneiltä pöllönpoikasilta.
Arpi huomasi meidät ensimmäisenä. Käskin häntä hakemaan meille syömistä ruokakasasta ja tuomaan sen yläkertaan. Halusin keskustella naaraiden kanssa kaikessa rauhassa, päästä paremmin heidän päidensä sisään.
“Tulkaa, teillä on varmasti jo kaamea nälkä”, kutsuin nuorempia kissoja hännälläni tulemaan perässäni. Tassutin lattian poikki portaikon juurelle ja lähdin loikkimaan ylöspäin. Pian kuulin askelmilta jäljestäni vaimeita tömähdyksiä; naaraat ottivat mallia esimerkistäni.
“Tämä tässä on minun valtaistuinhuoneeni”, esittelin alakertaa huomattavasti pienempää tilaa ylpeänä vierailleni. “Mitä pidätte siitä?”

//Mirri?

Olin käynyt kertomassa Cosmokselle tutkimuksistani joissa olin huomannut että Laku olisi mahdollisesti meidän puolella.
''Uskotko että saat käännytettyä hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan, niin että hän huomaisi kuinka surkea johtaja Päivänsäde on.'' Kuuntelin tarkasti Cosmoksen suunnitelman.
''Kuvittelen että se onnistuu, luulen että minun pitäisi tästä häipyä jotta kukaan ei ala epäilemään.''
''Voithan sinä jäädä, ei kukaan epäile jos me vain hieman juttelemme, sehän on vain omituista jos lähdet pois luotani yhtäkkiä.'' Cosmos sanoi yllätyksekseni.
''Niin no toisaalta, ja ainahan voimme valehdella jos joku tulee kyselemään.'' Naurahdin. Yritin nostaa tassuani jotta voisin puhdistaa itseäni. Tunsin, että tassuni jäi maahan kiinni, nytkäytin sen nopeasti poissa maasta jotta kukaan ei huomaisi. Nuolaisin tahmaa muutaman kerran, ''Vihdoinkin tuo tahma on poissa.'' Tuhahdin hetken päästä puoliääneen.
''Mikä on poissa?'' Cosmos kysyi, hän oli ilmeisesti huomannut tahman.
''Yksi juttu tassustani. Muuten voitaisiinko mennä huomenna partioon joidenkin muiden kanssa?'' Vaihdoin puheenaihetta, en ollut varma että halusinko Cosmoksen kanssa oikeasti partioon mutta ainakin oppisin hänestä jotain uutta, joka voisi tulla hyödyksi joskus myöhemmin.
//Cosmos
//Voit päättää haluaako Cosmos tulla Ametistin kanssa partioon, mulle on ihan sama.

Ruusunen istui ulkona tuulen pörröttäessä hänen turkkiaan. Hän katseli taivaalle ja pohti tulevaa. Kuinkakohan kauan hän tulisi elämään tällaista elämää? Nyt kun kujakissayhteisö ei ollut enää missään aikeissa sotkeutua klaaneihin mukaan, elämä oli ollut hyvän aikaa melkoisen yksitoikkoista. Partiointia, katoilla kulkemista, ruoan etsimistä, syömistä. Mikään ei tulisi varmaankaan edes muuttumaan pitkään pitkään aikaan. Kujakissayhteisö oli mitä oli ja tulisi myös sitä aina olemaankin. Se ei tulisi muuttumaan, eikä sen oikeastaan tarvitsisikaan muuttua. Ruusunen tykkäsi omalla tavallaan tästä järjestelmällisestä elämäntyylistä. Tiesi aina, mitä kannatti - tai ennemminkin sai - tehdä ja mitä ei.
Ruusunen kehräsi hetken hiljaa. Hän edelleen piti päätöstään liittyä kujakissayhteisöön parhaimpana päätöksenä, mitä oli koskaan saanut. Se että hän oli päätynyt kujakissayhteisöön, oli ajanut hänet siihen tilanteeseen, jossa hän oli nyt. Hänellä oli kumppani, pentu, koti ja turvaa. Siinä oli hänen mielestään aivan tarpeeksi ilon ja onnellisuuden aihetta. Miksi ruikuttaa siitä, että ei päässyt vapaaksi ulos, kun täällä oli heille turvaa ja suojaisa paikka asua.
Ruusunen nousi tassuilleen, venytteli ja tassutti takaisin kohti kotia. Hän käveli nopeasti ja kapusi roinaläjän ketterästi ylös ikkunalle, josta hän pujahti sisään. Tämä oli aidosti se paikka, josta hän piti ja jota hän rakasti. Hän oli onnellinen, kun oli päässyt olemaan ja elämään täällä.

Tuijotin reittiä epäilevästi. Tiesin, että olisin ennen onnettomuutta päässyt tuon helposti ylös mutta yhden silmän ja erittäin huterien käpälien varassa se ei olisi mitenkään helppo homma. Katsahdin Roihua.
“Haluatko sinä mennä ensin?” pyysin tärisevällä äänellä. Roihu katsoi minua huolestuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
“Oletko varma, että haluat yrittää lainkaan? Sinua voitaisiin varmasti auttaa-”
“Ei. Mene nyt vain. Minä pärjään”, totesin. Vakuuttelu ei tuntunut tehoavan oranssiturkkiseen ystävääni, mutta hän tiesi kuinka itsepäinen olin ja antoi vain olla. Naaras katsoi romuja hetken ja loikkelehti sitten miltei vaivattoman näköisesti ylös asti. Olin kateellinen.
“Minun vuoroni”, kuiskasin hiljaa itselleni niin, ettei kukaan kuullut.
“Pystyt tähän.”
Katsoin vielä kerran reittiä terveellä silmälläni ja suunnittelin päässäni mihin loikkaisin ensin. Otin ensimmäisen loikan, sitten toisen, kolmannen. Kaikki sujui - kaikkia oletuksiani vastaan - hyvin mallikkaasti. Pian seisoin jo Roihun vieressä suuren pesän sisällä odetellen Päivänsädettä ja muita. Johtajanaaras loikkasi sisälle nopeasti ja oli pian taas rinnallamme. Roihun luisevat kyljet kohoilivat epäsäännölliseen tahtiin ja hänen silmissään näkyi selvästi kuinka häntäkin oli alkanut pelottamaan. Painauduin naaraan kylkeä vasten hivuttautuen hieman kauemmaksi Päivänsäteestä. Toivoin, ettei naaras huomaisi Roihun pelkoa. Toivoin, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut minun pelkoani. Se saattoi olla liikaa pyydetty, sillä tiesin kuinka huono olin piilottamaan tunteitani, mutta aina sai toivoa…
//Päivi?

Mirrin yritys valehdella oli säälittävä. En minä sokea ollut - toisin kuin naaraan toinen silmä. Haavat näyttivät vastikään arpeutuneilta, joten vamma ei voinut olla kovin vanha. Siitä saatoin olettaa, että kissalla oli varmastikin vielä vaikeuksia toimia yksisilmäisenä.
“Tiedätkös, minulla on ystävä, jolla on vain yksi silmä, kuten sinulla”, naukaisin kääntäen katseeni menosuuntaan. “Hän on tehokas ja taitava Yhteisön jäsen puutteestaan huolimatta. Kenties voisit saada häneltä neuvon tai pari.”
Arpi ei varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen tapaus, mutta tämä saisi luvan leikkiä sellaista, jos niin käskisin. Oli selvää, ettei illuusio voisi pysyä yllä ikuisesti. Kunhan Mirri ja Roihu olivat asettuneet taloksi, esitys lähtisi purkautumaan lankapallon lailla, kunnes totuus olisi julki. Siinä vaiheessa kaksikon oli liian myöhäistä ruveta katumaan meidän mukaamme lähtemistä.
“Kappas, kohta olemmekin perillä”, naukaisin tutun, ränsistyneen rakennuksen tullessa näkyviin nurkan takaa. Ulkosalla istui pari kissaa - Nefiri ja Silver -, jotka suuntasivat uteliaina katseensa meihin, kun astelimme pesää kohti.
Loin kissoihin varoittavan katseen - yksikin väärä sanavalinta ja he olisivat variksenruokaa. Kaksikko piti kuitenkin suunsa supussa kulkiessamme heidän ohitseen. Seisahduin hämyisen kujan eteen ja vilkaisin Mirriin ja Roihuun miettivästi. Puolisokealle Mirrille romuja pitkin loikkiminen voisi olla haastavampaa toisin kuin Roihulle, mutta aioin antaa hänen yrittää. Halusin nähdä, mihin heistä oli.
“Näettekö tuon ikkunan tuolla? Se on sisäänkäynti kotiimme”, heilautin kuonoani kujan suuntaan. “Sisään pääseminen vaatii vähän ketteryyttä, mutta sehän varmasti luonnistuu helposti teiltä kahdelta, nuorelta kissalta, vai mitä?”

//Mirri?

Vavahdin kuullessani kuinka monta kissaa tässä “kujakissayhteisössä” olikaan. En oikein tiennyt miten reagoida. Niin monta uutta kissaa sai aivoni ylikierroksille.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” Päivänsäde naukaisi vinkaten silmää leikkisän oloisena herättäen minut samalla ajatuksistani. Katsoin häntä hetken silmät - tai silmä - suurina kunnes tajusin kääntää katseeni takaisin käpäliini.
“Voi, onko sinuun sattunut?” Päivänsäde naukaisi nähdessään sokean silmäni. Karvani nousivat pystyyn. En halunnut sääliä saatika sitä, että naaras näkisi minut nyt heikkona tai hyödyttömänä. Roihu katsoi minua varoittavasti ja nyt itseänikin alkoi hieman epäilyttämään. Entä, jos tämä olikin joku huijaus? Olisko Päivänsäde meille näin kiltti, jos hän vain huijaisi meitä? En tiennyt. En tosiaan tiennyt. Värähdin taas pelosta ajatelessani meitä jossain kaksijalkalan syövereissä odottavaa joukkoa kissoja.
“E-ei”, sopersin valheen ulos suustani hienoisella viiveellä, sillä ajatteluprosessini otti nyt paljon enemmän aikaa, kun minua jännitti näin kovin. Valhe ei takuulla menisi läpi vanhemmalle naaraalle. Ei se vain voinut mennä. Hän repisi minusta totuuden irti ja säikäyttäisi minut vielä kovemmin. Tunsin kuinka tassunikin tärisivät ja askeleni haparoivat hiukan. Kuinka noloa! Miksi käyttäydyin näin?!
//Päivi?

Kun Mirri kertoi heidän olevan etsimässä paikkaa, jonne asettua pidemmäksi aikaa, minun olisi tehnyt mieli paljastaa kaksikolle saman tien, että he olivat juuri löytäneet sellaisen. Näin kuitenkin viisaammaksi pitää suuni supussa siihen asti, että olimme päässeet pesälle, josta heidän ei ollut mahdollista livahtaa karkuun, jahka heille valkenisi, mihin he olivat oikeasti tulleet. Ei sillä, että Yhteisössä mitään vikaa olisi ollut, mutta jostain syystä monet tulokkaat mieluummin yrittivät tapattaa itsensä uhkarohkeilla pakoyrityksillään kuin sopeutuisivat olosuhteisiin. Se oli sääli, ihan oikeasti, koska kuolleista kissoista ei ollut meille paljoakaan hyötyä.
“Oi, me olemme iso perhe”, hymyilin Mirrille ja käänsin sitten kuononi takaisin menosuuntaan. “Meitä on ainakin parisenkymmentä. Asumme kaikki sulassa sovussa saman katon alla.”
Ei se valettakaan ollut. Yhteisössä sattui nykyään oikeastaan vain harvoin välikohtauksia. Huhut niskuroinnista seuraavista rangaistuksista kulkeutuivat uusille jäsenille varsin nopeasti. Järkevät kissat eivät ryhtyneet koettelemaan onneaan.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” vinkkasin silmää nuorille kissoille viikset leikkisästi vipattaen.
Minä todella toivoin, että Mirri ja Roihu olisivat vähän lujahermoisempia - vaikka ensivaikutelma ei kovin hyvää luvannutkaan - kuin useimmat tulokkaat, sillä olisi ollut mukava saada vaihteeksi sellaisia jäseniä, jotka ihan aidosti halusivat olla mukana tukemassa aatteitani.

//Mirri?

Vilkaisin Roihua. Hän ei todennäköisesti halunnut vastata Päivänsäteen kysymykseen, joten päätin itse tehdä sen.
“Tulemme toisesta kaksijalkalasta. Olemme matkanneet pitkään etsien paikkaa, johon astettua pidemmäksi aikaa”, kerroin ja painoin pääni tyytyen katselemaan käpäliäni kävellessäni. En halunnut kenenkään koittavan lukea ilmettäni, sillä en varmasti kertoisi kotikisutaustastani taikka vanhemmistani kenellekkään.
“Niinpä niin”, Päivänsäde naukaisi mietteliäänä.
“Mihin olemme menossa?” Roihu kuiskasi minulle. Pudistin hieman päätäni. En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, mutta luotin tähän Päivänsäteeseen - jos se nyt oli hänen nimensä. Luotin häneen, sillä apua me todella tarvitsimme. Vilkaisin Roihua, jonka kylkiluut näkyivät ja jonka katse poukkoili hermostuneesti edestakaisin. En tiennyt miksi tuo hermoili noin kovasti. Rentoutuisi vain. Jos joku päättäisi hyökätä kimppuumme, emme mahtaisi mitään, mutta kauhea hermoilu ei parantaisi asemaamme.
“Onko teillä isokin kissajoukko siellä mihin olemme matkalla?” kysyin Päivänsäteeltä. Olisin voinut osoittaa kysymyksen myös jollekin muulle joukossa kulkevalle kissalle, mutta en uskaltanut. Minua jännitti puhua Päivänsäteellekin, joten miten olisin pystynyt kysymään jotain joltain näistä muista kissoista. Hengitin tärisevästi ulos. Minua ei hermostuttanut. Minua vain jännitti olla uusien kissojen seurassa, sitä se oli.
//Päivi?

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 20kp!
Cosmos: 5kp
= 25kp

KÄÄRMIS
Laku: 9kp

SAAGA
Mirri: 4kp

Peittelin huvittuneisuuttani kuulessani oranssiturkkisen naaran kurkusta nousevan murinaa. Olisiko minun pitänyt olla peloissani? Voi apua, vihainen karvapallo varmaan kohta kynsii minut elävältä! Tsih, niin varmaan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu.” Mustavalkoinen naaras otti diplomaattisemman lähestymistavan, vaikka tämä suorastaan tärisi meitä katsoessaan. Siinäpä vasta hupaisan ristiriitainen parivaljakko - toinen tärisi pelosta, toinen vihasta.
Roihuksi esitelty kissa väitti kiven kovaan, että he eivät olleet niin huonossa kunnossa kuin sanoin - hah, kyllä he vain olivat - ja että he eivät tarvinneet meidän apuamme. Mirri-naaras oli kuitenkin onneksi tilanteessa järjen äänenä ja otti meidän apumme mielihyvin vastaan. Viisas pentu. Hänen kaltaisistaan kissoista minä pidin eniten - sinisilmäisistä, helposti johdateltavista. Heistä oli paljon miellyttävämpi muokata uusia jäseniä Yhteisölle toisin kuin Roihun kaltaisista vastarannan kiiskeistä.
“Voi, ilo on meidän puolellamme”, mau’uin edelleen maireasti hymyillen ja annoin kaksikolle tietä, kun he tassuttivat lähemmäksi. Lyra ja Leopardi ymmärsivät kyllä leikkiä mukana, niinpä katseeni hakeutui heti Kobraan arvioidakseni kollin reaktiota. Lovikorvainen kissanroikale tuijotti uusia tulijoita tavanomaisen ilmeettömästi. Jos kollin epäilyttävän pitävässä pokerinaamassa oli jotain hyvää, niin ainakaan se ei paljastanut todellisia aikeitamme uusille kasvoille. Toisaalta eipä se paljastanut mitään minullekaan, joten oli hankala sanoa, juonitteliko tämä pääni menoksi jotakin juuri nytkin.
Lähdimme liikkumaan takaisin Yhteisön päämajan suuntaan verkkaiseen tahtiin. Liika kiirehtiminen olisi vain saanut tulokkaat hermoilemaan, mistä ei ikinä seurannut mitään hyvää. En tahtonut joutua turvautumaan voimankäyttöön saadakseni heidät pesälle asti.
“Mistä kaukaa te olette tulleet?” kysäisin jättäytyen kävelemään Mirrin ja Roihun rinnalle. Kysymykseni oli enimmäkseen osoitettu Mirrille, sillä kaksikosta tällä vaikutti olevan paremmat keskustelutaidot.

//Mirri?

Cosmos oli pesemässä tassujaan tutulla paikallaan seinän vieressä, jossa hän vietti nykyisin suurimman osan vapaa-ajastaan, kun ei ollut Malvaruusun seurassa. Tästä kohtaa hän pystyi hyvin tarkkailemaan alakerran menoa ja huomaamaan nopeasti, mikäli tyytymättömyys Päivänsäden toimia kohtaan kasvaisi millään taholla. Toistaiseksi mitään muutostaa ei ollut huomattavissa.
Silmännurkassaan kolli näki jonkun lähestyvän häntä. Hän käänsi päätään Ametistin suuntaan ja odotti korviaan höristäen, millä asialla kissa oli tullut hänen juttusileen. Muutama kuu sitten hän oli onnistunut värväämään Ametistin mukaan vastarintaan ja pyytänyt samalla tätä pitämään silmänsä ja korvansa auki muiden samanmielisten varalta. Häntä kiinnosti kuulla, oliko kollilla jotakin uutta raportoitavaa.
“Hei Cosmos”, Ametisti kävi istumaan hänen viereensä ja hiljensi ääntään jatkaessaan: “Minulla olisi sinulle raportti. Luulen että Laku on meidän puolellame mutta en ole varma.”
Cosmos yritti peitellä sisällään syttyvää innostusta. “Mikä sinut saa luulemaan niin?” hän kysyi, nuolaisi tassuaan ja ryhtyi pyyhkimään sillä viiksiään muina kissoina näyttääkseen mahdollisimman harmittomalta. Kukaan ulkopuolinen ei saanut tietää, mistä he keskustelivat.
“No, minä vähän kyselin häneltä, mitä mieltä hän on Päivänsäteestä Yhteisön johtajana ja sitä rataa, ja hän vaikutti siltä, ettei ollut oikein varma, mikä hänen mielipiteensä on”, Ametisti maukui edelleen matalalla äänellä. Cosmos nyökytteli hiljaa, käyden mielessään läpi juuri kuulemaansa.
“Se tarkoittaa siis sitä, että hänen mielipiteeseensä voi vielä vaikuttaa”, hän mutisi puolittain itselleen. Hän siristi silmiään ja katsahti taas Ametistia mietteliäästi. “Uskotko, että pystyisit käännyttämään hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan? Tai siis saada hänet näkemään, miten surkea johtaja Päivänsäde todellisuudessa onkaan. Sitten voisimme yrittää värvätä hänetkin puolellemme.”

//Ametisti?

Jutellessamme Ametisti alkoi kysellä mielipiteitäni Päivänsädettä kohtaan, jota en niinkään arvostanut. En tiennyt kuinka läheinen tämä kissa oli yhteisön johtajan kanssa, joten en oikein halunnut antaa suoria vastauksia. Myöskään en ollut koskaan ennen tavannut muita johtajia, joten ei ollut ketään kehen verrata ja tätä myöten en voinut oikein sanoa millainen johtaminen oli hyvää ja millainen huonoa.
En kerennyt oikein muusta kilpikonnakuvioisen kollin kanssa jutella, kun hän jo sitten lähtikin pois Cosmoksen luokse ja jätti minut yksin. Se suretti minua hieman, koska olisin halunnut tutustua tähän kolliin paremmin. Hän vaikutti ehkä hieman äreältä, mutta oli varmasti pohjimmiltaan hyvä kissa - tai näin ainakin minä uskottelin itselleni.
Nousin ylös venytellen ja lähdin sitten kohti Urhoa, joka oli parhaillaan Riemun kanssa juttelemassa. Halusin jotain seuraa ja ainakin tämä tummanruskea kolli oli minulle mukava ja vaikutti siltä, että piti minusta aidosti ja halusi olla ystäväni.
“Hei, Urho! Hei, Riemu!” tervehdin isää ja poikaa nyökäten samalla molemmille kohteliaasti. Urho kääntyi heti katsomaan minua ja hymyili mielissään, kun tulin hänen ja Riemun seuraan. Riemukin vaikutti siltä, että häntä ei haitannut se, että tulin heidän luokseen. Sen sijaan hän nimenomaan heilautti häntäänsä kohti vapaata kohtaa heidän vierellään.
“Hei vain, Laku! Oliko mukava kujapartio? Minä ainakin pidin siitä!” Riemu naukui iloisesti. En oikein koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan suoranaisesti nauttivansa kujapartiossa olemisesta, mutta Riemu vaikuttikin siltä, että oli tyytyväinen kaikkeen elämässään ja piti kaikesta, missä hän saattoi olla mukana.
“Kai se oli ihan mukavaa. Ainakin oli hyvä ilma”, vastasin Riemulle ja tämä nyökkäsi edelleen hymyillen.
“En malta odottaa, että pääsen mukaan metsäpartioon!” Riemu naukaisi innoissaan ja katsoi suoraan minuun. “Sitten kun sinä et ole enää valvottu, pääsemme yhdessä käymään metsäpartioissa, vai mitä?”
“Tietysti! Siitähän tulisi hieno seikkailu! Lunakin voisi tulla mukaan!” naukaisin antaen pienikokoisen kollin ilon tarttua myös minuun.
“Niin! Sitten pääsemme tutkimaan metsää yhdessä!” Riemu naukui ilahtuneena.
“Mutta muistakaa, että metsän tutkiminen ei ole metsäpartioiden tarkoitus vaan tarkoituksena on merkata rajat ja mahdollisesti saalistaa, ei säntäillä sinne tänne”, Urho muistutti lempeästi.
“Tiedetään, mutta siinä partioidessa ja saalistaessa pystyy tutkimaan”, Riemu naukaisi. Urho nyökkäsi hymyillen lempeästi.
“Niin. Kunhan vain muistatte sitten keskittyä itse partioimiseen niin voitte kyllä myös tutkia samalla”, hän naukui. Nyökkäsin. Huomasin kujapartion saapuvan takaisin ja Luna oli tietysti heidän mukanaan. Nousin ylös ja nyökkäsin Urholle ja Riemulle vielä nopeasti.
“Anteeksi, menen nyt kumppanini seuraan”, totesin nopeasti ja lähdin sitten tassuttamaan Lunan luokse iloisena ja tuuhea häntä pystyssä.

Roihun kurkusta kantautui korviini varsin vihaista murinaa. En tiennyt mitä tehdä. En halunnut riitaa tämän “Yhteisön” saati sen johtajan kanssa. Tyrkkäsin käpälälläni Roihua kohtaan, jonka tiesin araksi. Naaras inahti ja katsoi minua syyttävästi, mutta lopetti murinan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu”, naukaisin päättäväisesti vaikka tärisin silti hienoisesti silkasta pelosta näitä muukalaisia kohtaan.
“Me emme ole riutuneita tai parkoja”, Roihu murahti ivallisesti.
“Lopeta”, sihahdin oranssiturkille. Päivänsäde naurahti ja katsoi meitä säälivästi.
“Te olette selvästi kunnon aterian ja yösijan tarpeessa. Tulkaa mukaamme niin autamme teitä”, naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä kaksijalkalaa kohti. Vilkaisin Roihua. Hän ei näyttänyt enää niin vihaiselle. Olimme tosiaan olleet nälissämme puolisokeutumisestani asti, kun potenttiaalisia saalistajia oli vain yksi. Tietenkin pystyin saalistamaan mutta olin vielä sen verran kömpelö, että päästin kolme neljäsosaa saaliseläimistä karkuun. Roihu pudisti päätään.
“Emmepä me taida tarvita apuanne”, hän mumisi hiljaa mutta ennen kuin vieraat kissat vastasivat minä avasin suuni. En uskonut Päivänsäteen edes kuunnelleen Roihua, sillä puhuin rutkasti häntä kovempaa.
“Kyllä me mielellämme otamme apunne vastaan. Kiitos”, sanoin ja tyrkkäsin Roihua takapuolesta hieman lähemmäs muukalaiskissoja.
//Päivi?

Loikkasin alas viimeiseltä portaalta ja jäin venyttämään selkääni sen eteen. Haukotellessani oikein makeasti katseeni hakeutui ruokakasan suuntaan. Se oli tyhjempi kuin olisin toivonut sen olevan.
Suoristauduin silmät sirrillä ja etsin Arven käpäliini. Tassuttelin yksisilmäisen kollin luokse tiedustelemaan, mistä oli kyse. “Miksi ruokakasa on noin tyhjillään?” tiukkasin vanhemmalta kissalta.
Arpi katsahti minuun tyynesti. “Siksi etten ole vielä ehtinyt lähettämään ruokapartioita matkaan.”
Vastaus ei miellyttänyt minua. Nyt oli sentään hiirenkorva, ja silti Yhteisön ruokavarastot näyttivät lähes tulkoon yhtä säälittäviltä kuin pari kuuta takaperin. Viskasin häntääni tympääntyneenä.
“Lähetä oitis pari matkaan. Minä kokoan yhden partion mukaani ja menen edeltä”, ilmoitin jämäkästi ja käännähdin sitten alakerrassa olevien kissojen suuntaan. Katseeni hapuili sopivia kissoja mukaani - tarvitsin tehokkaita ja luotettavia yhteisöläisiä. Sellaisia, jotka tekivät juuri niinkuin sanoin ilman turhia mukinoita. Leopardi oli varma valinta, samoin Lyra, mutta jäin miettimään hetkeksi, ennen kuin kutsuin Kobran luokseni.
Lovikorvainen kolli oli ollut Yhteisössä jo jonkin aikaa, eikä tämä tietääkseni ollut osoittanut minkäänlaisia merkkejä vastarinnasta tai kapinallisista ajatuksista. Viimeksi tämä oli ollut Yhteisölle hyödyksi, kun partion aikana tämä oli huomannut vieraan kissan hajun kaksijalkalassa ja auttanut johdattamaan lähettämäni etsintäpartion sen jäljille, vaikka kyseistä muukalaista ei oltukaan lopulta löydetty. Minä olin pannut tämän teon merkille ja halusin tarkkailla tätä tuppisuista kollinroikaletta vähän enemmän, ennen kuin uskaltaisin tehdä tästä täysivaltaisen Yhteisön jäsenen. Niistä meillä nimittäin alkoi olla pula.
Kolme kissaa perässäni suuntasin ulos pesästä särkyneen ikkunan kautta ja johdatin meidät kujille. Astuin varjoista aurinkoiselle kadulle ja siristin valoon tottumattomia silmiäni. Kuulin muiden seisahtuvan taakseni. Yhdet käpälänaskelet tulivat kuitenkin rohkeasti lähemmäksi.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Leopardi katsoi minua silmät odotuksesta tuikkien.
“Voisimme kokeilla onneamme lähellä metsänreunaa”, vastasin tuumittuani tovin. “Jos vaikka saisimme kiinni elävää riistaa.”
Leopardi nyökytteli myöntyvästi. “Hyvä idea!”
Tunsin kaksijalkalan kadut yhtä hyvin ellen jopa paremmin kuin omat tassuni. Vein meidät oikotietä pitkin kujien läpi ja aitojen ali aivan kaksijalkalan reunalle, jonka jälkeen näkyi pelkkiä puita ja metsää.
“Tuolla on kissoja”, sihahti Lyra aivan yllättäen, ja silloin minäkin huomasin kadun päässä, ihan metsänrajan tuntumassa, kivellä kahden kissan hahmot. Yllätyksekseni kissat nousivat ylös ja lähtivät omaehtoisesti tulemaan meitä kohti ennen kuin ehdin älähtää käskyn ottaa kaksikko kiinni. Päätin, että olisi parasta koettaa puhua muukalaisten kanssa ensin - kenties nämä olivat halukkaita liittymään joukkoomme vapaaehtoisesti.
“Hei.” Oranssiturkkinen naaras seisahtui toverinsa kanssa vähän matkan päähän eteemme ja mulkoili meitä uhmakkaan näköisenä.
“Keitä te oikein olette?” Toinen naaras, tanakka ja mustavalkoinen, pörhisteli karvojaan tavalla, josta saatoin tulkita, että meidän läsnäolomme hermostutti tätä.
Levitin naamalleni diplomaattisen hymyn, jonka olin huomannut hyödylliseksi suostutellessani muita ilman väkivallalla uhkailua. Vaikka olinkin erinomainen taistelija, ei minun tehnyt mieli ruveta heti ensimmäiseksi tukkanuottaisille jokaisen potentiaalisen Yhteisön jäsenen kanssa. Etenkin kun se tuntui vaikuttavan jälkeenpäin merkittävästi heidän lojaalisuuteensa. Ikään kuin näillä olisi ollut vaikeuksia luottaa minuun, kun olin ensin antanut näille ympäri korvia.
“Me, ystäväni, olemme Kujakissayhteisö”, vastasin tuoreimmille jäsenillemme - vaikka nämä eivät tästä ylennyksestä vielä itse tienneetkään - ja kumarsin vähän. Se tuntui luonnottomalta, mutta mitä teatraalisuuteen tuli, olin saanut parhainta oppia yhdeltä kasvattajistani. Mäihä levätköön rauhassa. “Minä olen Päivänsäde, tämän vaatimattoman Yhteisön johtaja. Tässä ovat ystäväni Leopardi ja Kobra sekä tyttäreni Lyra.”
Saatoin aistia takaani säteilevän hämmennyksen, mutta nytkäytin häntääni alamaisilleni merkiksi leikkiä mukana. “Entäs keitä sitten olette? Oletteko eksyksissä? Näytätte suorastaan riutuneilta! Milloin viimeksi te parat olette saaneet kunnon aterian?” Silmäilin nuoria kissoja vääntäen naamani huolestuneeseen mutruun.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 8kp -

EMPPUOMPPU
Kobra: 13kp -

KÄÄRMIS
Laku: 23kp! -
Ruusunen: 30kp! -
= 53kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 11kp -

Näin Lakun istumassa pesän nurkassa, tajusin että nyt oli hyvä mahdollisuus selvittää oliko hän Päivänsäteen puolella vai ei.
Laku heilutti häntäänsä merkiksi että tulisin hänen vierelleen.
''Tule juttelemaan! Mitenkäs sinulla on mennyt lähiaikoina?'' Hän kysäisi minulta.
''Ihan hyvin.'' Vastasin, Laku vaikutti kissalta jolle ei kannata kertoa asioita kovinkaan tarkkaan. Tarkkailin hänen ilmettään kun kysyin että: ''Mitäs tykkäät Päivänsäteen asemasta kujakissayhteisön johtajana?''
''E-en ole varma, hän on kai ihan ok.'' Hän vastasi, hänessä voisi olla potentiaalia suunnitelmiimme mutta en ollut tästä vielä varma.
''Entäs mitäs tykkäät Päivänsäteen järjestelyistä? Entä siitä että hän luulee olevansa paras? Tai siinä että hän vihaa klaaneja?''
"En ole varma. Hän voisi olla vähän rennompi, mutta minä en tiedä johtajuudesta paljoa mitään, joten en ole varma pitäisikö minun olla tyytymätön vai tyytyväinen hänen alaisuudessa." En ollut Lakusta täysin varma, että tykkääkö hän päivänsäteestä vai ei, mutta se oli varmaa että Laku on mahdollinen kanditaatti suunnitelmiimme.
''Minulla on jotenkin aika kova nälkä.'' Huokaisin.
''Ehkä se ruoanetsintäpartio tulee kohta niin kaikki saisivat jotain syötävää.''
''Niinpä, minun pitäisi nyt mennä.'' Totesin kun huomasin Cosmoksen pesän toisessa päässä, minulla oli hänelle kiireistä asiaa.
''No puhutaan sitten taas pian.'' Laku sanoi takanani ehkä hieman pettyneenä siitä että olin lähtenyt pois.

''Hei Cosmos.'' Menin hänen vierelleen istumaan. ''Minulla olisi sinulle raportti.'' Hiljensin ääntäni jotta kukaan ei kuulisi. ''Luulen että Laku on meidän puolella mutta en ole varma.''

//Cosmos

Ruusunen oli mielissään, kun hiirenkorvan lämpöinen aurinko lämmitti hänen turkkiaan, kun hän makoili kyljellään katolla. Hän tarkkaili kujia smaragdinvihreillä silmillään. Hänen pupillinsa olivat viirut, kun hän seurasi, miten kujapartio kulki kujilla ja miten se oli aina vähällä kohdata kaksijalkoja tai hirviöitä. Hän ei todella halunnut, että muut yhteisön jäsenet satuttaisivat itseään; ei siksi, että hän niinkään heistä välitti vaan ennemmin siksi, koska silloin heitä olisi vähemmän hoitamassa kaikkia askareita.
Hopeanharmaa naaras vaihtoi asentoaan ja käänsi katsettaan. Hän tarkkaili nyt jonnekin kauemmas. Ulos kujakissayhteisön reviiriltä. Häntä kiinnosti oikeastaan melko paljon, mitä kaikkea siellä oli. Tietysti hän tiesi klaaneista ja siitä matkastakin, mikä sen ja kujakissayhteisön kaksijalkalan välillä oli, mutta mitä muuta siellä oli?
Ruusunen nousi ylös venytellen raukeasti. Hän tassutti varovasti kaksijalanpesän katon reunaa pitkin kohti sitä kohtaa, josta hän aina laskeutui maahan ja nousi katolle. Hopeanharmaa raidallinen naaras laskeutui varovasti alemmas ja sitten aivan maan tasalle. Kujan kova ja musta maa tuntui kuumalta käpälien alla ja Ruusunen jopa hieman säpsähti sen yllättävää kuumuutta. Hän ei ollut olettanut kujien maan olevan niin lämmintä. Ne olivat kai lämmenneet silloin, kun hän oli makoillut ja lepäillyt kaksijalanpesän katolla.
Ruusunen palasi takaisin kujakissayhteisön pesään. Siellä oli kuhina käynnissä. Kissat juttelivat tai riitelivät ja menivät siellä täällä. Hopeanharmaan naaras asteli nopeasti muiden ohi kohti kumppaniaan, joka makasi heidän pedillään ja kääriytyi tämän luokse juttelemaan leppoisasti välittämättä lainkaan muista kissoista.

Ametisti suuttui minulle kyselystäni, joten hiljenin. En halunnut turhaan ärsyttää muita kissoja ja olisi sitten parempi olla vain hiljaa ja kulkea partion mukana.
“Eipä kai siinä. Pitäisikö olla muka yllättynyt siitä, että muut suuttuvat minulle? Tällä kaikki tuntuvat niin äreiltä ja vihaisilta”, mutisin itsekseni ja jättäydyin hieman taaemmas. Takanani kulkeva Riemu kiihdytti askeliaan ja tuli vierelleni kävelemään. Hän oli niin pieni minun rinnallani, että hänen täytyi todella harppoa pitääkseen itsensä mukana. Pienikokoinen kolli myös näytti aivan pennulta minun vierelläni, koska olin vain geneettisesti suurikokoinen kissa.
“Mites sinun päiväsi on oikein mennyt?” kysyin smaragdisilmäiseltä pieneltä kollilta. En ollut ehkä viettänyt hänen kanssaan hirveästi aikaa, mutta hän oli ainakin pentuna ollut ihanan energinen ja hänen isänsä Urho oli mainio kissa, joten saatoin vain olettaa hyvää tästä pienestä kollikissasta.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jutellut hyvän aikaa aamulla emon ja isän kanssa ja käynyt hieman ruokaa etsimässä, mutta muuten olenkin tainnut maata sisällä. Halusin lähteä siis mukaan partioon, koska täällä ulkona on niin hieno hiirenkorvan keli ja niin aurinkoista, että halusin nauttia siitä vielä tänään”, pieni tummanruskea kolli kertoi. Nyökkäsin hitaasti ja yritin prosessoida mielessäni kaiken, mitä hän oli kertonut. Se oli yllättävän vaikeaa, ottaen huomioon, miten kamalan nopeasti hän puhui.
“No hyvä, että on mennyt hyvin tänään”, vastasin ja katselin ympärilleni. En tiennyt täysin miksi, mutta teinpähän niin kuitenkin. Tutkiskelin katseellani ympäristöäni ja yritin löytää jotain kiinnostavaa. Kujapartiot ne tuppasivat olemaan niin kamalan tylsiä ja yksitoikkoisia.
Ohitimme minulle jo tutuksi käyneitä paikkoja, joita alkoi käydä jo hieman tylsäksi katsella joka päivä. Halusin lähteä tutkimusretkelle, mutta se ei luultavasti päättyisi hyvin. En halunnut joutua elämään vankina, kuten Cosmos. En saisi lähteä edes ulos tai syödä ruokaa ilman lupaa. Siinä kohtaa jo valvotunkin elämä alkaa kuulostaa oikealta siunaukselta ja ilon aiheelta.
Huomasin, että Arpi oli alkanut johtaa meitä takaisin kohti asuttamaamme ränsistynyttä kaksijalanpesää. Tassuni tuntuivat painavan kuin suuret maahan juuttuneet kivet ja minun ei tehnyt mieli palata sisään kaksijalanpesään.
Yhtäkkiä Ametisti jättäytyi hieman taaemmas minun kohdalleni. Hän katsoi minua ja minä katsoin häneen.
“A- anteeksi”, kilpikonnakuvioinen kolli naukaisi. Hymyilin lempeästi ja nyökkäsin hänelle kohteliaasti.
“Saat anteeksi”, vastasin kollille. Enhän minä nyt kaunaa jäisi kantamaan. En ollut sen tyyppinen kissa. Minä tykkäsin antaa aina anteeksi.
Pian Arpi alkoi jo nousta rojuläjää ylös ja johdattaa partion takaisin sisään kaksijalanpesään. Ametisti meni Arven takana, minä ametistin, Riemu minun ja Keijo saapui viimeisenä.
Heti sisään päästyäni huomasin kauniin kumppanini Lunan, joka ruokaili paraikaa Ruususen kanssa. Naaras kaksikosta Luna oli äänessä. Hän jutteli innokkaasti hymyillen ja Ruusunen kuunteli hieman kyllästyneen näköisenä.
“Hei, Luna! Haluatko ottaa jotain syötävää?” huudahdin kumppanilleni. Tämä sanoi vielä nopeasti jotain Ruususella ja lähti tulemaan luokseni. Hän hymyili lempeästi ja hieroi kuonoaan poskeeni, kun pääsi luokseni.
“Ei ole nälkä, mutta voimme hyvinkin vain mennä juttelemaan. Tutustuin tuossa parhaani mukaan Ruususeen. Hän on ihan mukava kissa loppujen lopuksi. Hän saattaa olla hieman hiljainen ja teräväkielinen joskus, mutta kyllä hän välittävältä vaikuttaa”, Luna naukui. Nyökkäsin ja lähdin ohjaamaan häntä hieman sivummalle.
“No miten kujapartio meni?” Luna kysyi.
“Ihan hyvin. Ametisti vähän suutahti minulle, mutta pyysi sitten minulta anteeksi”, kerroin valkealle naaraalle hymyillen. Hän nyökkäsi.
“Sehän on mukavaa. Odotatko jo sitä, että saat viimein Päivänsäteen luottamuksen itsellesi?” naaras kysyi.
“Tietysti! Saan vapautta ja kulkea ympäriinsä, eikä perässäni tarvitse koko ajan kulkea joku!” naukaisin. Luna nyökkäsi ja viittasi sitten hännällään kohti yhteistä petiämme.
“Haluatko ottaa torkut?” hän kysyi. Nyökkäsin, nousin ylös ja lähdin seuraamaan kumppaniani kohti yhteistä petiämme.

Hieman myöhemmin istuin yksikseni seinän vierellä ja suin turkkiani. Luna oli määrätty toiseen kujapartioon, joten en ollut halunnut jatkaa enää nokosiani. Olin päättänyt odottaa kumppanini takaisin, ennen kuin menisin uudelleen unille.
Kuulin askelia takaani ja nostin päätäni ja katsoin tulijaa päin toivoen sen olevan Luna. Kuitenkin huomasin sen olevan Ametisti. Heilautin häntääni vierelleni ja hymyilin.
“Tule vain juttelemaan! Miten sinulla on mennyt?” nau'uin.

//Ametisti?

Edelliset kuut olivat kuluneet nopeasti,mitään suurta ei oikein olut tapahtunut.
Tänään Päivänsäde oli määrännyt minut partioon. Partiossa olivat ainakin Laku, Arpi, Keijo ja Riemu, joka oli kysynyt viimehetkellä lupaa tulla myös mukaan.
Taas yksi partio monien muiden joukossa, tuskin rajalla olisi tälläkään kertaa mitään, huokaisin.
Kuulin kun joku takanani olleista partion jäsenistä harppoi minut kiinni.
''Terve Ametisti! Miten sinulla menee? Kuinka pitkään olet asunut kujakissayhteisössä?'' Laku kyseli minulta.
''Ihan jees, ok, en muista.'' Vastasin, en ollut valmis avaamaan itseäni kissalle jonka tunsin huonosti.
''Miten niin 'ihan jees' sinulla on selkeästi jotain mielen päällä?'' Hän jatkoi.
''Minun asiani eivät kuulu sinulle! Onko selvä?'' Sähähdin hänelle takaisin, tänään minulla ei ollut hyvä päivä ja Laku saisi kohta tuntea sen naamassaan jos hän ei lopettaisi kyselemistä. Laku mumisi hetken jotain ja meni sitten hiljaiseksi.
Olimme jo takaisintulomatkalla kun tajusin että ärähdin Lakulle ehkä hieman turhaan.
''A-anteeksi.'' Lähestyin Lakua hitaasti.
''Saat anteeksi.'' Hän maukaisi hyväksyvänä.

// Kaksijalkojen pesässä //

Näin taas Keijon makoilemassa satunnaisesti täällä pesässä. en ole nähnyt hänen ikinä tekevän mitään hyödyllistä
Näin Lakun istumassa nurkassa, halusin ehkä sittenkin tutustua häneen paremmin, hän näytri mukavalta kissalta.
//Laku??