Partion jälkeen Kuiske oli lähes puhki, vaikkei hän näyttänytkään sitä muille. Hän istui kaksijalanpesän pimeään nurkkaan ja toivoi sulautuvansa varjoihin. Hennon loukkaavat sanat kaikuivat yhä hänen mielessään.
“Teistä on vain pelehtimään pentujen kanssa.” Niin Hento oli Kuiskeelle sanonut. Sanat olivat uponneet syvälle Kuiskeen sydämeen. Hän oli luullut olevansa hyödyksi viihdyttämällä Harmoniaa. Mutta oikeasti siitä taisikin olla hyötyä vain hänelle itselleen, ei Kujakissayhteisölle.
‘Tästä lähtien Yhteisön etu on aina omani edellä, kävisi mitä vain.’ Kuiske käski itseään. ‘Vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa…’
Kuiske hätkähti ja loikkasi pystyyn kuullessaan käskevän äänen.
“Kuiske!” Ääni kuului Päivänsäteelle, heidän arvostetulle johtajalleen. Kuiske pinkaisi äkkiä pois varjopaikasta ja nyökkäsi kohteliaasti johtajan suuntaan. Eihän häntä rangaistaisi? Oliko tämä hiirenaivoinen Hento mennyt kertomaan Päivänsäteelle siitä, ettei hän hoitanut tehtäviään kunnolla?
“Tulet kanssani partioon”, tämä käski. Kuiske yllättyi käskystä kovin.
“Sopii. Mihin menemme?” hän uskaltautui kysymään.
“Sen näkee sitten”, johtaja vastasi lyhytsanaisesti. Kuiske yritti pysyä hänen tahdissaan, vaikka se olikin hieman vaikeaa hänen yllättyneisyytensä takia.


//Päivi?

“Eiköhän tämä mene jo vähän pidemmälle kuin kuulumisten vaihtoon”, naukaisin kiemurrellen hieman tassuillani. Minusta tuntui epämukavalta, enkä halunnut jatkaa keskustelua enää.
“Älä nyt-” Lyra yritti, mutta keskeytin hänet.
“Menen vaikka keskittymään siihen saalistukseen kuten käskit”, naukaisin hieman kovempaa ja tassutin pois. Lyra jäi kauemmaksi ja kauemmaksi, mutta epämukava tunne seurasi minua. Ravistelin turkkiani ja hyppäsin pesän reunalla sijaitsevalle tasolle valiten tarkkaan paikan, mihin kukaan ei voisi tunkea viereeni. Vartioisin täältä ylhäältä kunnes näkisin jonkun edes hieman siedettävämmän kissan ja voisin lähteä ulos. Yksin en uskaltanut enää mennä kaikkien niiden rottatapausten jälkeen. Toista takajalkaani kivisti ajatuskin uudesta rotan puremasta, vaikka viime kertainen ei ollut edes vuotanut. Kiepsautin häntäni käpälilleni ja tähystelin pesää. Mirriä ei näkynyt missään, Lakusta tai Riemusta puhumattakaan. Olivatko kaikki päättäneet lähteä samaan aikaan ulos ja jättäneet minut tänne näiden tungettelevien kissojen kanssa olemaan? Ei sillä, että olisin halunnutkaan olla kenenkään tuttavani kanssa, mutta en halunnut olla jumissa pesässä. Mielessäni syytin hiukan edelleen Mirriä siitä, että hän oli tuonut meidät molemmat tänne, mutta naaras vaikutti viihtyvän Yhteisössä.

Jokin täysin vaistonvarainen johdatti, ohjeisti ja käski. Hellä teki niin kuin hänen täytyi tehdä. Hän joi, kun jokin tunne ilmoitti, että hänen täytyi juoda. Hän nukahti, kun jokin tunne kertoi hänen olevan väsynyt. Hän joko nukkui tai söi, ei mitään muuta. Vähitellen jokin muuttui. Hellä tuntui saavan voimaa jostain. Syöminen ja nukkuminen kehittivät häntä koko ajan eteenpäin. Naaras oppi tunnistamaan hajun perusteella asioita. Tietty haju kuului sille, joka ruokki Hellää makealla nesteellä. Silloin ympärillä oli muitakin tuoksuja ja liikkuvia asioita, jotka Hellä tunnisti omiksi yksilöikseen. Toinen tutuksi muodostunut tuoksu kuului kuitenkin jollekin muulle. Hänen tuoksunsa ympäröimänä Hellä sai nukahdettua. Lämpö sai naaraan vaipumaan uneen aina nopeasti.

Ei kulunut kauaa, kun Hellä alkoi jo raottelemaan silmiään. Ensimmäinen kissahahmo, jonka naaraspentu kykeni erottamaan, oli mustaturkkinen kissa valkoisilla etukäpälillä ja hännänpäällä. Hellä laittoi merkille vaaleansiniset silmät. Hellä käytti paljon aikaa ympäristönsä tarkkailuun. Tutuksi tulivat myös puhtaanvalkea naaraskissa, jolla oli tummanharmaita yksityiskohtia kehossaan. Tuolla oli erikoiset silmät, joista toinen oli vihreä ja toinen meripihkan värinen. Hellä ainakin ajatteli naaraan silmien olevan erikoiset, sillä muilla hänen havaitsemillaan kissoilla oli aina samanväriset. Tämän naaraan kanssa olivat usein myös Hellän kokoiset kissat. Hekin tuntuivat tarkkailevan ympäristöään.

Hellän maailma avautui, kun tämä alkoi kuulla. Äänet olivat ensin pelottavia, kovia, ja niitä oli aivan liikaa pienelle pennulle tarkkailtavaksi. Sanat sekoittautuivat ristiin rastiin, niistä oli vaikea saada selkoa ja vielä ei täysin ymmärtänyt kaikkea, mitä isommat kissat puhuivat. Koko ajan naaraskissa kuitenkin oppi uutta ja alkoi ymmärtämään aina vain enemmän asioita. Tarkkailun Hellä ymmärsi tärkeäksi asiaksi, sillä siten pystyi selvittämään, että esimerkiksi “Hellä” tarkoitti häntä. Kun kuului naukaisu “Hellä”, niin sitten naaraspennun piti katsoa naukaisijan suuntaan ja osoittaa, että hän ymmärsi. Kaikki oli samalla hyvin monimutkaista ja yksinkertaista.

Hellä haukotteli vuoteella ja tämä tapitti vierellään olevaa tanakkaa kissaa. Mustaturkkinen istui valkeat etukäpälät siististi yhdessä. Hellän katse oli samalla kysyvä ja utelias. Naaras oli selittänyt paljon asioita. Ihan aluksi sen kuinka Hellä oli löytynyt ja miten naaras oli halunnut pitää pennusta huolta. Jokin ottoemo oli se termi, minkä Hellä muisti toisen sanoneen. Hellä ei kyllä aivan ymmärtänyt miten se erosi oikeasta emosta, mikä toisilla pienemmillä, hänen kokoisilla, kissoilla oli.
“Mirri”, Hellä päästi suustaan ulos sen, miksikä oli kuullut muiden kutsuvan naarasta. “Onko kaikilla täällä nimi?” Pentu oli erittäin utelias tietämään enemmän nyt, kun hän ymmärsi kysyä ja muilla oli mahdollisuus hänelle selittää.

// Mirri?

Seesami oli elellyt viimeiset puoli kuuta kujakissojen elämää. Hänestä tuntui nyt jo paljon karummalta ja karskimmalta; hän sulautui tähän Yhteisöksi nimitettyyn porukkaan aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa paikallinen kulkukatti! Päivät sisälsivät paljon ulkona tarpomista ja jäteastioiden kaivelemista, mutta tavallaan se oli aika kutkuttavaa. Hän etsi oman ruokansa ulkoa niin kuin villikissa konsanaan! Tämän paikan ruoka ei tosin vetänyt vertoja niille herkkuaterioille, joita hänen siskonsa sekä Martta-koira varmastikin parasta aikaa nautiskelivat heidän kotipesässään.
Hah, Pistaasin ilme tulisi olemaan näkemisen arvoinen jahka tämä kuulisi, miten hän oli tässä yksi päivä tappanut rotan aivan omin avuin! No okei, ehkä hän oli saanut vähän apuja eräältä toiselta kujakissalta, mutta hän laski sen silti omaksi tapokseen.
Syvä huokaisu pääsi karkaamaan vaaleaturkkisen kollin huulilta hänen onnahdellessaan muun partion mukana Yhteisön kotipaikkana pitämää rakennusta. Vaikka hän niin suunnattomasti nauttikin seikkailemisesta ja uusiin kissoihin tutustumisesta, ei hän pystynyt täysin työntämään syrjään vihlaisevaa koti-ikävää, joka oli viime päivinä nostanut päätään tavanomaista useammin. Hän olisi jo halunnut päästä leveilemään siskolleen saavutuksillaan, näyttämään mitä kaikkea hän oli oppinut uusilta tovereiltaan. Toisaalta taas hän ei ollut vielä valmis sanomaan hyvästejä uusille tuttavilleen; nämä kissat olivat alkaneet tuntua kuin hänen toiselta perheeltään… Tavallaan…
Oli yksi toinenkin syy, miksi Seesami ei ollut vielä palannut takaisin kotiin. Hän oli nimittäin rakastunut. Se nyt ei ollut sinänsä mitenkään uutta tai ihmeellistä - kolli iski tuon tuosta silmänsä viehättävinä pitämiinsä kissoihin ja yritti hioa parempaa tuttavuutta näiden kanssa. Poikkeuksena tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että Seesami oli aidon kiinnostunut tästä naaraasta, mutta vielä näinkin monen päivän jälkeen hän ei ollut edes päässyt flirttailemaan tämän kanssa. Aivan kuin Päivänsäde olisi yrittänyt tietoisesti vältellä häntä…
“Näkyikö rottia?” Päivänsäteen ääni lävisti kotikisukollin tajunnan kuin rakkauden nuoli. Tummanharmaa naaras oli seisahtunut vastatusten juuri pesään palanneen partion kanssa ja silmäili tulijoita sen näköisenä kuin olisi etsinyt taistelun jälkiä. Seesamin kohdalla naaraan katse käväisi kuitenkin vain häviävän lyhyen aikaa.
“Tänään oli hiljaista”, Hento murahti selvästi tympääntyneenä. Seesami näki kollin koukistelevan kynsiään kuin olisi valmistautunut viiltämään niillä jotakuta. “Mutta niiden jätöksiä on ihan joka paikassa. Meidän pitäisi etsiä niiden pesä ja tappaa ne kaikki.”
Päivänsäde nykäisi häntäänsä ilmeettömästi. “Sen aika tulee vielä, mutta juuri nyt meillä on isompiakin murheita. Ruoka ei kävele luoksemme itsestään”, naaras maukui viitaten kohtaan, jossa normaalisti olisi ollut vähintään ruoantähteitä. Nyt se oli kuitenkin putsattu täysin puhtaaksi.
Hento ärisi jotakin puoliääneen ja lampsi matkoihinsa. Myös muu partio hajaantui vähin äänin omille teilleen, mutta Seesami otti suunnakseen Päivänsäteen, joka oli jo aikeissa palata takaisin yläkertaan. Hän kiilasi naaraan tielle ja pysähtyi katsomaan tätä omahyväisesti hymyillen. Päivänsäde tuijotti takaisin ärsyyntyneenä.
“Ja mitähän sinä kuvittelet tekeväsi?” Naaras puhui pehmeällä äänellä, mutta hänen katseensa oli niin kylmä, että se olisi jäädyttänyt kenet tahansa niille sijoilleen. Seesamia se ei kuitenkaan hetkauttanut; kotikisu nautti haasteesta, jonka Päivänsäde hänelle tarjosi.
“Halusin vain jutella”, hän vastasi kasuaalisti ja istahti alas sukimaan itseään, juuri portaikon eteen. “Minusta tuntuu, että olet yrittänyt vältellä minua.”
Päivänsäde kiskaisi viiksiään, selvästi edelleen yrittäen säilyttää malttinsa. “Anteeksi jos olen antanut sinun luulla meidän olevan ystävät, mutta minulla tosiaankin on nyt parempaa tekemistä kuin höpistä kanssasi”, Päivänsäde puhahti ja yritti puskea Seesamin ohi.
“No, sitten minun ei kai auta kuin palata takaisin kotiini ja leikkiä kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan”, Seesami huokaisi ylidramaattisesti ja otti jo suunnakseen ikkunalaudan. Ei hän oikeasti aikonut lähteä minnekään, mutta hän halusi tietää, välittikö Päivänsäde hänestä edes sen vertaa että olisi yrittänyt estää häntä.
Päivänsäteen reaktio oli jokseenkin yllättävä: “Palata? Eikö sinulla vieläkään ole aavistusta siitä, mihin olet itsesi ajanut?” Naaraan siniset silmät pilkehtivät tavalla, jonka olisi voinut tulkita pahantahtoiseksi. “Kukaan Yhteisön kaksijalkalaan tassullaan astunut kissa ei palaa täältä mihinkään.” Seesami jännittyi johtajattaren tassuttaessa uhkaavasti lähemmäksi, irrottamatta läpitunkevaa katsettaan hämmentyneen kollikissan silmistä. Heidän kuononsa olivat niin lähekkäin, että Seesami tunsi naaraan hengityksen kuumana ilmavirtana viiksillään. “Sinä et palaa mihinkään.”
He tuijottelivat toisiaan silmiin mitään sanomatta parin sydämenlyönnin ajan, mikä Seesamista tuntui pieneltä ikuisuudelta. Kerrankin hän oli aivan sanaton. Päivänsäteen naamalla käväisi tyytyväinen ilme, ennen kuin tämä käänsi hänelle häntänsä ja loikki portaat yläkertaan. Seesami jäi seisomaan paikalleen häkeltyneenä. Häntä ei kuitenkaan pelottanut, päinvastoin. Hänen sydämensä löi tuhatta ja sataa, ja hänen korvannipukoitaan alkoi kuumottaa punastuksesta.
“Hän haluaa minun jäävän”, Seesami henkäisi itsekseen, pilvilinnojen kasvaessa yhä korkeammiksi hänen mielesssään.
Peli oli siis yhä käynnissä.

Kujakissayhteisö oli toivottanut Kanervan tervetulleeksi jo joitain kuita sitten. Kenties se oli hieman vahvasti sanottu, ei häntä ollut tänne erityisemmin toivottu tai haluttu eikä totisesti kukaan hänen peräänsä haikailisi, jos iäkäs naaras loppunsa kohtaisi tai jollain ilveellä onnistuisi pakoon pötkimään. Oli miten oli - pidetty, väheksytty, hyväksytty, epäilty tai mitä ikinä Kanerva näiden kissojen mielestä olikaan, täällä hän nyt heidän kanssaan eleli. Kaksijalkalan kapeat kujat eivät näyttäneet yhtään vähemmän ankeilta kuin sinä kohtalokkaana päivänä jona parantajatar tänne pakotettiin, mutta tutuiksi ne olivat tänä aikana ehtineet tulla. Kanerva ei koskaan tulisi mieltämään näitä kolkkoja seutuja kodikseen, mutta täällä hän kulki jo kuin olisi tänne syntynyt. Kartta hänen mielessään kehittyi päivä päivältä, hän muisti missä pihassa vaani vihainen koira, missä arka, mistä löytyivät parhaimmat kaksijalkojen jätteiden apajat ja mistä vehreimmät puistoalueet. Eivät ne vehreydessä vetäneet ollenkaan vertoja metsälle - Kanerva melkein sääli noita pensaita ja puita, jotka niin yrittivät olla kuin maaseudun sukulaisensa korkeisiin taivaisiin kurotellen mutta aina toiseksi kaksijalkojen rakennelmille jääden.
Sitten oli tietenkin Härmä. Härmä, joka kaiken tämän outouden keskellä yllättävästi tuntui kaikista vieraimmalta. Kanerva ei ollut koskaan enää kuvitellut näkevänsä kasvattiaan. Se ajatus sydämellään raskaasti painaen hän oli jättänyt tämän silloin kauan sitten, kun ei muutakaan ratkaisua keksinyt. Ei Kanerva olisi enää kauaa kyennyt valehtelemaan rakkaalle oppilaalleen, ja silloin hän olisi tämän joka tapauksessa menettänyt. Parantajanaaras ei ollut halunnut ryhtyä arpapeliin lopputuleman suhteen, ei hän voinut ennustaa, miten Härmä uutisen ottaisi vastaan. Kuinka hän olisi siihen reagoinut, jos olisi saanut tietää opettajan, luotetun toverin tappaneen viattoman emonsa? Kanerva ei halunnut tietää ja toivoi, ettei koskaan tuota tilannetta joutuisikaan kohtaamaan. Hän kuitenkin pelkäsi sen olevan edessä.
Härmää ei Kanerva nimittäin osannut enää lukea. Joskus hän oli tuntenut kollin läpikotaisin, nähnyt hänen pienistä eleistään tämän tunteet ja ajatukset. Pentuna Härmällä oli ollut tapana vääntää vitsiä, kun häntä pelotti. Vihaisena hän oli sulkeutunut, eikä mikään muu kuin aika ollut suonut apua. Nyt Härmä näyttäytyi Kanervalle outona hahmona. Hän ei ollut enää kissa, vaan kokoelma ominaisuuksia parsittuna hatarasti persoonan muotoon. Härmä oli ystävällinen, joskus avulias, mutta ei koskaan aito. Kanervan niskassa kihelmöi inhottavasti aina Härmän kanssa puhuessaan. Nuo harmaansiniset silmät, joissa joskus oli heijastunut syvä tunteiden kirjo, näyttäytyivät nyt kylminä lampina, jotka kuvastivat takaisin vain katsojansa.
Kanervaa kylmäsi mahdollisuus, että hänen lähtönsä olisi voinut aiheuttaa tämän. Hän kuitenkin tyynnytteli itseään: siitä oli kauan, kun hän lähti, Härmälle oli voinut sattua ja tapahtua matkan aikana kaikenlaista. Tämä ajatuspolku ei kuitenkaan helpottanut naaraan oloa, pikemminkin se sai hänet entistä surullisemmaksi. Mitä oli tapahtunut hänen hillitylle ja rauhalliselle mutta innokkaalle ja omistautuneelle parantajaoppilaalleen? Emonvaisto nyki Kanervaa Härmän suuntaan, mutta kolli ei antanut hänen päästä sisään. Eikä Kanerva ollut paljoa parempi. Härmä oli useampaan otteeseen kysynyt, mikä hänet oli saanut lähtemään, eikä Kanerva ollut kyennyt tarjoamaan mitään vastausta. Noina hetkinä hän oli nähnyt häivähdyksen siitä tutusta Härmästä, siitä hänen Härmästään, mutta Kanervan sulkeutuneisuus sammutti tehokkaasti uteliaan liekin tämän silmistä.
Kauaa hän ei voisi enää paeta. Kanerva oli tarpeeksi vanha ja viisas tunteakseen sen hetken koittavan, jona hän joutuisi paljastamaan itsensä. Häntä pelotti - ei pelkästään Härmän sydämen särkeminen, vaan myös se, mitä tämä kylmä, arvaamaton kummajainen tekisi hänelle.

Luontaisesti pidin Roihun selustaa, kun tämä läiski rottia edestään. Käännyin ja nostin yhden rotan hampaisiini heilauttaen sen nopeasti suoraan seinään. Se piti hassun kimeän äänen ja kipitti pois.
Vilkaisin Roihua, joka nosti katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli hätääntynyt ja tällä kertaa minun oli pakko ottaa se tosissaan, koska Roihu ei ikinä katsonut ketään noin ellei oikeasti ollut avun tarpeessa.
Kolme rottaa oli saartanut oranssin naaraan seinään. Olin jättänyt hänen selustansa vain silmänräpäykseksi!
Hyökkäsin yhden rotan kimppuun ja sain samalla kimppuuni toisen. En ehtinyt saamaan kolmatta rottaa, joten oletin sen menneen Roihun kimppuun. En antaisi naaraalle tapahtua mitään.
Taltutin rotat yksi kerrallaan ja sitten vilkaisin Roihuun, jolla oli myös kuollut rotta hampaissaan. Onneksi vastustajia oli ollut vain kolme.
“Juostaan turvaan”, käskin ja annoin Roihun mennä edeltä. Hän hyppäsi kaksijalan pesän seinästä törröttävän ulokkeen kautta katolle. Seurasin perässä. Laku odotti meitä jo ylhäällä.
“Hyvä, nyt täytyy keksiä miten pääsemme täältä takaisin pesälle”, Laku naukui. Nyökkäsin ja vilkaisin Roihuun. Naaras näytti hieman järkyttyneeltä, mutta en nähnyt haavoja missään hänen kehossaan.
“Onko kukaan loukkaantunut?” Roihu kysyi ääni hieman väristen. Hän oli taitava peittämään tunteensa, mutta pitkän yhteisen historiamme ansiosta tunsin hänen tunnetilansa paremmin kuin omani.
Laku pudisteli päätään ja samoin tein minä. Pieniä pintanaarmuja lukuunottamatta olin täysin kunnossa.
“Tulkaa”, sanoin ja heilautin häntääni. Huomaisin pesän takana kiviaidan, jolle pääsisi helposti hyppäämään. Voisimme kulkea sitä pitkin kiireellä niin rotat eivät pystyisi seuraamaan meitä. Kaksikko totteli ja pian hölkkäsimme matkallamme takaisin Kujakissayhteisön pesälle.
***
Heräsin pienen pennun vikinään. Joku vaisto sisässäni sai minut pomppaamaan pystyyn ja ryntäämään juuri sisään tulleen partion luokse.
“Onko teillä pentu mukananne?” tivasin ja Ruutalta käpäliini pienen mustan vielä aivan nuoren pennun. Se oli varmasti syntynyt vain alle neljäsosakuu sitten. Suljin pennun käpälieni suojaan lämmittääkseni sitä ja kysyin partiolta lisää kysymyksiä.
Nostamani meteli herätti ilmeisesti myös Roihun, joka oli tullut vierelleni. Selitin tilanteen ja näytin tälle pentua.
Naaras järkeli sen olevan saman ikäinen Lyran pentujen kanssa, joten kiikutimme sen naaraan pesälle. Kauhean tohinan jälkeen en voinut muuta kuin jäädä ihastelemaan pikkuista. Tunsin siihen outoa vetoa.
“Pentu tarvitsee nimen”, kuiskasin Roihulle, jonka kanssa katselimme Lyran pentuetta ja mustaa pentuani loitommalta.
“Joku löytäneistä varmasti voi nimetä sen”, Roihu sanoi. Hän vaikutti niin välinpitämättömältä, että minulla pisti vihaksi. Lähdin ulos pesästä loikkien romujen päältä alas ja hakeuduin korkealle paikalle turvaan rotilta mietiskelemään. Erityisesti ajatukseni pyörivät pennun ympärillä. Jos sen emo odottikin jossain… Tunsin siihen kuitenkin jonkinlaista yhteyttä. Ehkä voisin toimia sen emona kunnes löytäisimme sen oikean emon.
***
Ajan kuluessa kiinnityin pentuun vain enemmän ja enemmän. Ei tarvinnut kestää kuin pari auringonnousua ja pentu sai jo oman nimensä. Hellä. Se oli sille oikea nimi, päätin itsekseni.
Yhtenä auringonlaskuna, kun Lyran omien pentujen silmät olivat jo auenneet ja he olivat muualla opettelemassa erinäisiä pentujen taitoja makasin yhdessä Hellän kanssa pesän reunalla.
Olin keskittynyt ajatuksiini. Jotenkin pentu oli tehnyt minunkin päästäni rauhaisamman paikan. Vaikka olin edelleen oma energinen itseni muiden kanssa latasin sosiaalistaenergiaani makoilemalla Hellän kanssa.

//Hellä?

“En haluaisi että sinulle sattuisi mitään!”
Harmonian sanat koskettivat Kuisketta kovin. Miten näin pieni ja viaton pentu saattoi olla kiintynyt häneen? Kaikki muut pennut hieman karttelivat Kuisketta hänen salaperäisyytensä takia. Ehkä tämä pentu luotti Kuiskeeseen sen takia, että hän oli kuuro, erilainen kuin muut. Kaipa hän sai jonkinlaista vertaistukea Kuiskeelta - vaikka Kuiske itsekään ei osannut käsittää, miten hän sellaista pystyisi antamaan. Hänellä oli ihan tarpeeksi tekemistä omien ongelmiensa kanssa, eikä niitäkään hän osannut selvittää. Mutta olisiko siinä jotain väärää, jos hän unohtaisi hiljaisen sivustakatsojan roolinsa hetkeksi? Sillä tavalla hän pystyisi palvelemaan Yhteisöä varmasti parhaiten.. mutta palvelisiko se parhaiten myös häntä itseään? Ei, ei hänen omilla tunteillaan ollut mitään väliä. Vain sillä oli väliä, miten muut kissat suhtautuivat häneen.
Kuiske antoi itsensä huokaista syvään. Miksi hänen elämänsä oli niin toivotonta? Jos hän ei ikinä löytäisi omaa paikkaansa Yhteisössä, hän joutuisi väistämättä hyödyttömäksi. Tai mikä pahempaa, hänet potkittaisiin ulos. Siihenkin Päivänsäteellä oli tietysti täysi oikeus, hänelle Kuiske merkitsi varmaan yhtä paljon kuin kujilla lojuvat variksenruoan tähteet. Niiden joukkoon hän varmaan kuuluikin, niin kuin aina ennenkin. Jos hän joutuisi lähtemään, hän ei koskaan saisi maksettua velkojaan tälle joukkiolle - joukkiolle joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja Kuiske joutuisi jättämään Harmonian, ainoan ystävänsä…
Yhtäkkiä Kuiske tajusi, että hän oli vieläkin pönöttämässä Harmonian edessä liikkumattomana kuin tatti. Hän kokosi ajatuksensa yhdeksi palloksi ja heitti sen hetkeksi syrjään.
“Kiitos kun välität minusta. Mutta ei oikeasti tarvitse”, Kuiske toivoi, että pentu oli ymmärtänyt. Oli parempi, että hän ottaisi Harmoniaan hieman etäisyyttä. Se olisi Harmonian parhaaksi.
“Ai, okei..” pentu sanoi lievästi harmissaan. Kuiske oli koskettamaisillaan hänen lapaansa hännänpäällään lohduttavasti, mutta vetäisi häntänsä nopeasti takaisin. Hän nyökkäsi nopeasti ja kääntyi sitten kohti juuri tullutta kujapartiota. Pienet käpälänaskeleet Kuiskeen takana paljastivat, että Harmonia oli lähtemässä takaisin pentujen ja heidän hoitajiensa pesään. Kuiske vilkaisi taakseen, nähdäkseen Harmonian vielä kerran.
‘Kunpa hän ymmärtäisi, että tämä on parhaaksi hänelle. Pennun kuuluu viettää aikaa sisarustensa ja vanhempiensa kanssa. Niin kuin minä en saanut tehdä..’ Kuiske murehti.
Hetken päästä Kuiske tunsi tönäisyn lavassaan. Hän hätkähti ja melkein loikkasi pystyyn säikähdyksestä.
“Anteeksi, mitä asiaa sinulla oli?” Kuiske mutisi hetken päästä. Kun hän nosti katsettaan, hän huomasi Hennon seisovan edessään polttava katse kiinni Kuiskeessa.
“Ajattelin käskeä sinua lähtemään kujille etsimään jotain, sillä Yhteisö on ruokittava. Vaikka eihän tuollainen kulkukissa sellaista varmaan ymmärrä, teistä on vain pelehtimään pentujen kanssa”, Hento murahti. Vanhemman kissan sanat sattuivat Kuiskeen sydämeen. Hän yritti yrittämästä päästyään olla uskollinen Kujakissayhteisön jäsen ja tehdä enemmän töitä kuin muut. Hän ei koskaan olisi tarpeeksi, ei koskaan.

// Mahtavaa masistelua Kuiskeelta <33\\

Lyra ei arvostanut Roihusta lähtevää energiaa. Naaras oli kuin kiedottu mustaan verhoon mikä päästi sisäänsä vain negatiiviiset tunteet.
“Tuon ikäinen naaras ja silti jaksat angstailla”, Lyra pudisteli päätään hieman huvittuneena. Osa kissoista ei selkeästi päässyt koskaan yli nuoruuden myrskyistä. No, ainakin Roihu sopi mainiosti Yhteisöön. Jotenkin Yhteisö tuntui vetävän puoleensa tummia kissoja.
“Sinähän olet hyvä saalistaja?” Lyra aloitti ja sai naaraalta vastaukseksi epäluuloisen ilmeen. “Kannattaa tottua siihen, että Yhteisössä mikään ei pysy kauaa salassa”, naaraskissa selitti. Juorut kulkivat pesässä kirppuja nopeammin ja tuoreiden jäsenien kannattaisi tajuta se jo heti kättelyssä. Se auttaisi sopeutumaan. Roihu oli ollut jo tovin virallinen jäsen, mutta toinen oli Lyrasta silti tuore tapaus.
“Sinun kannattaisi tehostaa saalistamista. Riistatilanne ei tästä ainakaan parane”, valkoturkkinen naaras ehdotti tyynesti ja vilkaisi naarasta sivusilmällään. Hän odotti mielenkiinnolla nuoremman kissan reaktiota. Lyra oli oppinut, että monet Yhteisön jäsenistä olivat kurittomia ja haluttomia vastaanottamaan käskyjä muilta. Ei tarvinnut olla kummoinen ennustaja, että pystyi vannomaan tilanteen aiheuttavan ongelmia tulevaisuudessa. Hänen veljensä oli tästä erinomainen esimerkki. Kolli oli niin yhteistyöhaluton, että Lyraa suorastaan oksetti. Cosmos vain aiheutti ongelmia ja harmia hänen emolleen, Päivänsäteelle. Lyra ei ymmärtänyt miten kolli pystyi aina järjestämään itsensä liemeen.
“Niin ja sinullahan on se ystävä, Mirri? Eikö vain?” Lyra uteli Roihulta. Hän oli nähnyt naaraiden viettävän monesti aikaa yhdessä. Toisethan olivat kuin kumppanuksia! Tai ehkä he olivatkin? Lyra vilkuili naarasta katseellaan ja hänen viiksensä väpisivät. Tämän salaisuuden hän selvittäisi! Kuten naaras oli juuri sanonut, Yhteisössä oli vaikea pitää salaisuuksia ja vaikka ne olisivat haudattu kuinka syvälle, ne tulisivat kyllä ennen pitkää ilmi.. Erityisesti jos Lyra voisi vaikuttaa siihen!

//Roihu?

Jatkaessamme matkaamme vastaan tuli rottia. Kuullessani Mirrin huutavan niistä korvani ponnahtivat heti pystyyn ja karvani pörhistyivät. Rotat olivat viheliäisiä ja olin kuullut, että niiden hampaat tekivät ikävää jälkeä. En ollut kuitenkaan itse koskaan kohdannut rottaa. Olin joskus nähnyt niitä, kun ne olivat sattumalta juosseet kujan laitaa pitkin piiloihinsa tai, kun joku oli napannut rotan syötäväksi, mutta en ollut ikinä tapellut rottaa vastaan. Toivottavasti meidän ei nytkään tarvitsisi.
“Tuonne, nopeasti!” huudahdin ja osoitin kuonollani erään kaksijalanpesän laidassa olevaa alempaa tasoa, kuin toinen katto. Lähdin heti puskemaan sitä kohti kaksijalanpesän pihan ympärillä kasvavan oksa-aidan lävitse. Siinä olisi kai pitänyt kasvaa pensasaita, mutta pensaat olivat aika kaljuja.
Päästessäni oksiston kohdalle sen seasta loikkasi vielä kolme rottaa. Älähdin ja otin yhden taka-askeleen. Olin törmätä suoraan Roihua päin.
“Anteeksi”, mutisin nopeasti naaraalle ja mottasin sitten meitä kohti kipittävää rottaa suurella käpälälläni. Se pyörähti maata vasten ja päästi kovan rääkäisyn minulle vihaisena.
“Raivataan nämä tästä niin pääsemme turvaan”, Roihu naukaisi. Vilkaisin taaksemme ja näin lisää liikettä kauempana. Lisää rottia varmaankin.
“Pysytään lähekkäin ja pidetään toistemme selustaa”, ehdotin ja katsoin hermostuneena rottia, jotka vähitellen kipittivät taas lähemmäs aidalta. Meidän pitäisi vain päästä siitä läpi ja olisimme turvassa.
Mätkäisin lähemmäs saapuvaa rottaa ja se puraisi minua etutassun kyljestä viheliäästi. Sihahdin ja puraisin rottaa takaisin sen kuonolle. Olento parahti kovaan ääneen ja ryhtyi raapimaan minua terävillä kynsillään.

//Mirri?

Kuiske poistui luvaten yrittää etsiä jotain hienoa minulle ja jäin odottamaan häntä innoissani. Kunpa hän löytäisi minulle jotain hienoa sieltä! Hänen poistumisestaan oli vasta pari silmänräpäystä, mutta toivoin jo, että hän olisi palannut. Hän oli todella hauska kissa, ehkä jopa ystäväni?!
Huomasin sisareni Kaihon leikkivän yksikseen lattialla olevalla roskalla ja lähdin lähestymään häntä hymyillen iloisesti. Kuitenkin sisko vilkaisi minua vain, hymyili ja jatkoi leikkiään. Kai hän sitten ennemmin leikki yksin, kun ei pyytänyt minua seurakseen?
Vilkuilin ympärilleni toiveenani löytää joku, jonka kanssa leikkiä, mutta isä oli ulkona, kuten myös Riemu. Emo oli nukkumassa ja Kaiho oli siirtynyt vain kauemmas minusta leikkimään. Kukaan ei tainnut kaivata seuraani.
“Tulisit jo, Kuiske”, kuiskasin hiljaa ja istahdin alas seinän vierelle tuijottamaan pesän uloskäyntiä. Ehkä hän tulisi pian, jos vain jaksaisin keskittyä odottamiseen? Voisin myös käyttää aikaani mietiskelyyn. Voisin vaikka pohtia, mikä oli lempiruokaani. En nimittäin tiennyt. Se oli mielestäni myöskin mainio kysymys.
Lyhyen pohdiskelu hetkeni kuitenkin keskeytti se, kun kuulin joidenkin räyhäävän keskenään hieman kauempana minusta. Taisivat olla melkoisen kovaäänisiä, jos jopa minä heidät kuulin.
En nähnyt ketkä tappelivat, mutta kiista kuulosti pelottavalta. Narskuttelin hampaitani stressaantuneena. En pitänyt riidoista - saati sitten tappeluista! Eivätkö kaikki vain voisi olla ystäviä yhdessä? Toivoin kovasti, että riidoissa olevat kissat eivät kehittäisi sitä tappeluksi saakka tai vetäisi minua mukaan siihen.
Pörhistin turkkiani ja keskityin vain tehtävääni, odottamiseen. Silloin toinen riitelevistä kissoista katosi nopeasti pesän uloskäynnistä ja äänenvoimakkuus pesässä laski. Saatoin siis huokaista helpotuksesta ja rauhoittua.

Vielä hetki siinä kului, kunnes huomasin Kuiskeen partion palaavan. Sitä ennen isäni oli myös palannut pesään ja kysynyt, mitä olin oikein tekemässä ja olin selittänyt hänelle, että tehtäväni oli odottaa toveriani, jos hän toisi minulle jotain hienoa ulkoa.
Kuitekin noustessani tassuilleni toivottaakseni Kuiskeen tervettuulleksi takaisin huomasin, ettei kolli ollut löytänyt minulle mitään. Petyin asiasta hieman, mutta ymmärsin, että oli mahdollista, ettei kujilta vain löytynyt mitään. Kuiske myös selitteli jotain rotista, jota en aivan kerennyt ymmärtää täysin. Kuitenkin kollista erittyvä heikko kujarottien löyhkä paljasti, että hän oli joutunut tekemisiin niiden kanssa.
“Ai. Ei se haittaa”, naukaisin. Huomasin kollin katseesta, että hän ajatteli jotain. Hymyilin hänelle lempeästi. Toivottavasti hän oli kunnossa, kuten kaikki muutkin partion jäsenet, jotka olivat rottakahakkaan päätyneet.
“Oletko kunnossa?” kysyin Kuiskeelta ja kurottelin kaulaani tarkastellakseni suuremman kollin turkkia. En ainakaan huomannut hänellä mitään ruhjeita tai sen suurempaa vammaa. Toivoin todella, että hän oli aidosti kunnossa. Joitakin haavoja ei aina nähnyt päältäpäin.
“Olen minä”, kolli vastasi minulle rauhoittelevasti. Saatoin vain huokaista helpotuksesta ja pukkasin pienellä päälläni kollin jalkaa vasten hellästi.
“Hyvä! En tahtoisi, että sinulle sattuisi mitään!” naukaisin aidon välittävästi ja hymyilin taas leveästi kollille. Yritin lukea hänen katseeltaan, mitä hän ajatteli sanoistani, mutta en ollut vielä niin hyvä lukemaan kissoja. Ehkä minä oppisin sen vielä joku päivä.

//Kuiske?

Lueskelin Lyran ilmettä kaikkien merkkien varalta. Vihasin sitä, kun kissat yrittivät tunkea lähelleni ilma näkyvää syytä.
“Vai että kuulumisten vaihtoa”, murahdin ja keinahtelin tassuillani. Masentava ja painava epämukavuus oli hellittänyt hieman, mutta sen tilalle oli tullut polttava pelko Lyran motiiveista puhua minulle. Ei kellään Yhteisössä ollut oikeasti hyvää syytä yrittää tutustua minuun. Ei edes Riemulla, vaikka olin hänelle jo antanut osia itsestäni. Ehkä kaipasin vain jotakuta, joka näkisi tuskani yhtä isona kuin se minusta tuntui.
“Minulla menee loistavasti”, naukaisin yrittäen pitää itseni tarpeeksi kylmänä ja luotaan työntävänä, mutta kohteliaana. En halunnut Lyran näkevän minussa uhkaa, mutten myöskään uhria.
“Entä itselläsi?” kysyin, “Näytät olevan jo melkoisen tiineenä. Ei varmaan kauaa ennen kuin saamme uusia pentuja Yhteisön riesaksi.”
Heittoni oli tarkoitettu puoliksi vitsiksi ja puoliksi totiseksi valitteluksi. En kauheammin pitänyt pennuista, varsinkin jos niitä oli monta ja ne juoksivat kaikkialla. Olin saanut kokea sen asuessani kaksijalkojen luona oletettavasti paikassa, josta kaksijalat kävivät hankkimassa itselleen lemmikkikissat. Minua ei oltu valittu, olin varmasti ollut arpisena ja rastaisena pikku rääpäleen aivan liian ruma lemmikkikissaksi, jotka olivat yleensä pehmeitä, kauniita ja sulavia liikkeissään.
"Korjaan, hyödyksi. Minun pentuni nostavat Yhteisön uuteen nousuun. Olen heistä jo nyt ylpeä. Heistä ei kasva ongelmia aiheuttavia herhiläisaivoja”, Lyra totesi. Tuon katse tuntui lävistävän minut, kun kiemurtelin siinä paikallani mahdollisimman välinpitämättömän oloisena.
“Hyvä niin, sitten”, vastasin naaraalle. En jaksanut alkaa riitelemään mistään typeristä - vieläpä syntymättömistä - pennuista niiden emon kanssa, joten antaisin asian olla. Kaikki oli hyvin Roihu, toistelin itselleni. Lyra oli liian pulskana pennuista hyökätäkseen kimppuuni ja sitä paitsi pesässä olisi ollut useampikin silminnäkijä.

//Lyra?

Kirpeät ja häikäisevät auringonsäteet osuivat Lyran silmiin. Mitä kovempi pakkanen oli, sitä terävemmin auringonsäteet poltteli. Se ei lämmittänyt lainkaan, vaan se tuntui vain korostavan ilman kylmyyttä. Viherlehden aikaan se kietoi kissat halaukseensa, mutta keskellä lehtikatoa se oli armoton. Lyra siristeli silmiään, tätä vauhtia hänestä tulisi sokea. Yhtäkkiä jokin pehmeä, mutta painava läsähti naaraan hännän päälle ja sai Lyran pelkäämään häntäkultansa puolesta. Rääkäisyn saattelemana Lyra loikkasi kauemmaksi ja vetäisi häntänsä loukkaantuneena lähelle kylkeään, kuin testatakseen sen toimivuutta.
“Menninkäinen”, Lyra huokaisi kyllästyneenä. Kovasti emoaan, Leopardia, ulkoisesti muistuttava kolli tuijotti veikeällä katseellaan. Jos jostain Menninkäinen oli tunnettu, niin juuri tästä. Kolli oli jatkuvasti keksimässä ties mitä konnankoukkuja viattomien kissaparkojen kiusaksi. Lyra oli niin kyllästynyt kollin metkuihin. Tiineys tuntui hänestä myrkyltä. Se oli tehnyt naaraasta räjähdysherkän räyhääjän. Jos naaras voisi, hän kiskoisi nuo elämänhaluja ja hermoja syövät mönkijät vatsastaan. Hmh, Härmän mukaan hänen pitäisi kuitenkin odottaa vielä hetki. Hetki? Se tuntui tässä tilanteessa monelta kuulta. Lyra otti yhden pitkän askeleen ja tunki kuononsa vasten Menninkäisen omaa.
“Jos vielä ikinä koskaan kerrankin hyppäät häntäni päälle, revin omasi irti ja syötän sen rotille”, valkoturkkinen murisi tapojensa vastaisesti. Häpeä kuumotteli naaraan poskia ja sai hänet tuntemaan uhittelevaksi kujakissaksi. Väri pakeni Menninkäisen kasvoilta ja kolli livisti pölypilven kannattelemana tiehensä. Lyra muljautti silmiään. Mistä lähtien Kujakissayhteisössä oli ollut pelkkiä hiirenaivoja?!! Antoiko tiineys todella supervoimia sen tunnistamiseen? Muut saivat olla onnellisia, kun eivät joutuneet elämään sen tuoman tuskan kanssa. Lyra lähti vaeltelemaan syvemmälle pesään toivoen, että liikunta saisi hänen ajatuksensa toisaalle. Naaras ei kuitenkaan ollut kovinkaan optimistinen sen suhteen. Hän ei ehtinyt kovinkaan kauaksi, kun hänen katseeseensa osui Roihu.
“Hei Roihu”, Lyra naukaisi ja heilautti häntäänsä naaraalle. “Oliko sinulla jotain asiaa?” oranssiturkkinen naaras kysyi hieman töksähtäen. Lyra vilkaisi naarasta sivusilmällään.
“Kunhan minä vain haluan tietää mitä tovereilleni kuuluu”, valkoinen naaras kohautti olkiaan. Oli hyvä tietää mitä muille kuului. Siten pystyi varmistamaan miten vahva Yhteisö todellisuudessa oli.

//Roihu?

Tassutin sisään pesään naputellen häntääni. Laskin saamani saaliit muiden luokse ruokien luokse ja laskin omat tuomiseni siihen. Jakaisimme ne kuitenkin myöhemmin kaikille. Tassutin Mirrin luokse ja istuuduin tuon viereen.
“Miten voit?” naaras kysyi. Hän lopetti hetkeksi itsensä sukimisen ja katsoi minuun.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, naukaisin, “Miten itse?”
“Hyvin, olimme ulkona ja kohtasimme pari rottaa”, Mirri kertoi, “Mutta ei hätää! Se meni oikein hyvin, koska partiossa oli muitakin oikein vahvoja kissoja.”
“Mutta sinä olit tietenkin vahvin ja olisit voittanut kaikki rotat yksinkin”, vitsailin.
“No en sentään, mutta lähellä se oli! Jos yksi niistä ei olisi saanut otetta takatassustani…”
Nauroin Mirrin sanoille ja läpsäytin tuota lapaan leikitellen, mutta jotenkin nauru ei pulpunnut ulos sillä tavoin kuten sen yleensä tunsin. Se ei pyörinyt ja hyppinyt. Se oli hiljaa ja paikoillaan. Koitin sivuuttaa hassun tunteen, joka sitä ympäröi. Mirrin valoisa, aito hymy kuitenkin piristi minua hiukan.
“Minun pitää nyt mennä, lupasin auttaa Ruususta uuden pesän rakentamisessa. Hänen pentunsa kasvavat niin nopeasti!” Mirri ilmoitti ja läksi omille teilleen. Minusta tuntui, että valoni, iloni ja onneni kaikkosi mustaturkkisen naaraan perässä. En ollut mitään ilman Mirriä. Olin vain varjoissa kulkeva kissa, joka oli pelastanut tuon mielipuolisen naaraan ja nyt piti häntä omana parhaana ystävänään. Huokaisin ja työnsin ajatuksia loitommalle, mutta tiesin, että ne tulisivat vielä takaisin. Ensin ne keräisivät lisää voimia ja syöksyisivät sitten minua päin. Istuin yksin hiljaa häntä käpälille käärittynä kunnes joku taas huomioisi minut, kunnes minua taas tarvittaisiin. Outo tyhjyyden tunne kalvoi sisuksiani.
“Hei Roihu”, Lyra naukaisi kävellessään ohitseni. Naaras pysähtyi hetkeksi eteeni ja heilautti sitten häntäänsä tavalla, jonka käsitin pyynnöksi seurata. Nousin ja tassutin Lyran perään pohtien syytä tuon kutsulle. Ehkä naaras tarvitsi apua jossakin?

//Lyra?

Talsin eteenpäin, kun Aava jutteli Hangen kanssa. Pian tuo kuitenkin oli jo kiehnäämässä kylkeeni. En kestäisi enää paljoa tätä ennen kuin kävisin kynsiksi naaraaseen. En yleensä - tai siis ikinä - ärsyyntynyt toisilta kissoilta tulevasta positiivisesta huomiosta. Totta puhuen rakastin huomiota, mutta kaikki, mikä liittyi romantiikkaan sai minut vain kiehumaan raivosta. Yritykseni Ruutan kanssa olivat päättyneet niin huonosti, etten halunnut enää ikinä edes ajatella kumppanuutta. Sitä paitsi Ruuta oli parempi ystävänä. Hän oli totaalinen itkupilli, jos suhteeseen yritti hänen kanssaan alkaa. Kaikki se oli Ruutan syytä. Voisin toistaa vielä toisen kerran, että *kaikki* se oli Ruutan syytä. Ei kolleja selvästi oltu tarkoitettu seurustelemaan toistensa kanssa. Heräsin ajatuksistani, kun Aava sanoi kerrankin jotain järkevää. Tuo istahti ilmeisesti - sanojensa mukaan - istahti odottamaan kissaa, jonka olimme tulleet käännyttämään Yhteisön puolelle. Nimittäin tuore kissan tuoksu täytti koko paikan. Me olimmekin sitten mahtava partio puhumaan jonkun puolellemme, mutta katsotaan nyt tulisiko sen aika vai ei. Istuin hiljaa tuhahtaen Aavan viereen turvallisen etäisyyden päähän.
“Etkö kehtaa tulla lähemmäs vai? Tiedän, tiedän. Olen aikamoinen pakkaus”, naaras sanoi hihittäen. Pyöräytin silmiäni. Miksi tehdä itsestään pilkkaa toisen viettelemiseksi? En ymmärtänyt naarasta lainkaan, mutta onneksi minun ei tarvinnutkaan.
Pian vaalean kermanvärinen kissa loikkasikin aidalle jonkin matkan päässä meistä. Vilkaisin Aavaa, joka oli äkännyt kissan samoihin aikoihin kuin minä. En antaisi tuolle kunniaa uuden jäsenen kotiin tuomisesta. Loikkasinkin tassuilleni ja aidan päälle.
“Hei”, nau’uin mahdollisimman vakaalla äänellä. Yritin olla säikäyttämättä naarasta, “Kuka sinä mahdatkaan olla?”

//Aino tai Aava?

Vihreän ja oranssin sävyinen katse harhaili Kujakissayhteisön asuttamassa pesässä. Nuo silmät olivat kolunneet samat nurkat ja lukuisia kertoja, joten pesä näytti yhtä yllätyksettömältä, kuin aina. Toista oli Lyran oma elämä. Huokauksen saattelemana naaras yritti päästää osan huolistaan ulos. Se ei toiminut. Uusi huokaisu. Sekään ei toiminut. Lyra pyöräytti silmiään ja hautasi kuononsa etukäpäliensä väliin. Parantajat olivat kertoneet hänelle monen naaraan pelkäämät uutiset. “Lyra, sinä odotat pentuja.” Kaikista kauhistuttavinta oli, että hänen kantamiensa pentujen isä oli kukas muukaan, kuin pikkuvalheistaan tunnettu Herra Hyökyaalto! Miten hän olikin ollut niin tyhmä, että hän oli langennut kollin tietynlaiseen karismaan. Eikä siinä edes kaikki! Härmä oli epäillyt, että naaras odotti suurta pentuetta ja olisi syytä valmistautua jopa viiteen pentuun. Lyra värähti, kuten aina ajatellessaan aihetta. Olihan naaras joskus haaveillut pennuista, mutta kumppanin kanssa eikä jonkun yhden yön heilan kanssa! Lyra ei ollut vielä kertonut asiasta Hyökyaallolle, mutta naaras oletti kollin tietävän. Lehtikadon pahimpaan aikaan kukaan ei lihoisi tähän kuntoon ilman pentuja. Lyra oli kuitenkin vältellyt kollia taitavasti. Ei naaras tiennyt halusiko hän edes Hyökyaaltoa osaksi pentujensa elämään.

Lyra siirsi häntänsä vaistomaisesti vatsansa suojaksi. Vaikka uutinen olikin ollut järkyttävä, rakasti naaras silti pentujaan. Hän ei halunnut olla kuin Päivänsäde. Naaraan nenä nyrpistyi. Hän oli edelleen yhtä vihainen emolleen ja naaraan tavalle johtaa Kujakissayhteisöä. Kujakissayhteisö oli todella ajautumassa kohti syvää suota eikä sieltä noustaisi ilman radikaaleja toimenpiteitä. Päivänsäde kuitenkin halusi leikkiä kaikkitietävää hiirenaivoa eikä suostunut avaamaan silmiään. Lyra oli aivan varma, että Yhteisössä oli paljon kissoja ketkä olivat tyytymättömiä Päivänsäteeseen. Naaraan ei tarvitsisi kauaa leikkiä sokeaa. Kohta joku käyttäisi kynsiään ja hoitaisi tilanteen niin, että naaraan olisi myöhäistä avata silmänsä ja nähdä epäkohdat. Lumikasan tapaan valkoisena hohtava naaras ähkäisi ja yritti vaihtaa asentoaan. Suurikokoinen vatsa teki siitä kuitenkin hankalaa. Hän näytti siltä, että hänen sisällään kasvoi joku kasvain. Oli suorastaan irvokasta paisua lehtikadon aikaan näin pyöreäksi. Mokomat pennut… Mutta yksi asia oli aivan varmaa. Lyra kasvattaisi jälkikasvustaan uskollisia ja rohkeita kissoja. Kujakissayhteisö saisi suorastaan kiittää häntä. Lyra vilkaisi pesässä lojuvia kissoja ja väläytti hampaitaan. Tekisivät töitään eivätkä lojuisi täällä turhanpanttina, naaras ajatteli näreissään ja tuhahti. Hänellä sentään oli hyvä syy maata täällä. Härmä nimittäin oli kieltänyt kaiken raskaan.

Harmistuin ja yllätyin kollin terävästä hieman vastauksesta ja häntäni heilui hurjasti, mutta se ei lannistanut minua. Tämä kissa ei näköjään ollutkaan helppo lelu. No, se ei haitannut. Lämmittelisin tämän vielä, ihan varmasti lämmittelisin. Ja sitten saisin kollista kenties pysyvän lelun. Tai sitten en. Ei sillä ollut niin väliä.
“Kukaan ei ole minulle liian vanha”, sanoin hunajaisesti ja vilkaisin Hankeen sivusilmällä, pahoittelin jo valmiiksi sitä mitä olin sanomassa. “Ja miksi keskittyä vanhaan hyvään, mutta tylsään, ystävään, kun vaihtoehtona on sinunlaisesi komistus”, kehräsin ja tunsin vihlaisun sisälläni kun näin Hangen värähtävän vaikka tiesi että minä vain valehtelin. Kolli tuhahti ja jatkoi matkaansa.
“Hyvä että osaat purra. Jätän elämäni huoletta tassuihisi”, ääneni oli vain hunajaa.
“Ei kannattaisi”, Kolli ärähti terävästi ja jatkoi matkaansa.
“Aava. Minulla on asiaa”, Hanki sanoi takaani hiljaa ja jättäydyimme näköetäisyyden pituudelle, mutta niin ettei kolli kuullut meidän kuiskustamme.
“No mitä, kultatyttö?” kysyin hiljaa. Hangen kasvot pystyivät vakavina.
“Aava, oletko varma että vietä tämän pidemmälle. Kumina ei selvästikkään tahdo sinua lähelleen”, kumppanini sanoi pää lähellä päätäni ja tuijottaen minua tiukasti silmiin. Huokaisin ja heiluttelin häntääni puolelta toiselle.
“Kuule, minä yritän vain saada itselleni viihdykettä. En tahdo loukata sinua, enkä todellakaan tarkoittanut sitä mitä sanoin sinusta. Se kaikki on vain näytelmää”, vastasin hiljaa. Olisi hirveää, jos naaras luulisi, että loukkaisin häntä tarkoituksella.
“Tiedän. En loukkaantunut. Vain vähän pahastuin. Se ei tuntunut mukavalta. Mutta en pyydä sinua miettimään kuinka pitkälle itseni takia. Vaan niiden muiden kissojen takia, joita pidät leluinasi. Se ei ole oikein. Ymmärään, että tahdot viihdykettä, mutta ole kiltti ja mieti oletko valmis oikeasti tekemään tätä koko elämäsi ajan. Joku päivä vielä joku oikeasti ihastuu sinuun. Tai rakastuu. Mitä sinä sitten teet?” Hanki sanoi ja hänen silmänsä olivat naulanneet omani niihin. Puuskahdin, osaksi siksi että Hanki ei loukkaantunut, osaksi siitä miten toinen moitti minua.
“Sitten sanon ettei minua kiinnosta. Että olen vain koko ajan leikkinyt. Että he ovat olleet lelujani. Tiedät, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta kuin sinua. No, oli mukava jutella, Kultatyttö, mutta nyt on aika ottaa Kumina kiini”, sanoin viimeisen sanani ja loikin kollin perään, joka oli kadonnut näkyvistä.
“Hei, komistus. Anteeksi. Hanki se vain tahtoi jutella mukavia”, sanoin hymyillen hurmaavinta hymyäni ja jatkoimme rinta rinnan matkaa. Tai siis kolli yritti aina karistaa minua, ja minä kirin tämän vierelle.
“Te kaksi, mennään tästä. Meidänhän piti tarkastaa se talo?” hanki sanoi taaempaa ja osoitti risteyttä. Nyökkäsin ja lähdin sinne päin, Kumina seurasi meitä ja pudottauduin Kuminan vierelle taas. Matkamme jatkui samaan vanhaan rataa kaksijalanpesälle asti. Pysähdyin katselemaan aitaa. Täällä tuoksui kissa. Ja se oli tuore haju.
“Jäädäänkö tähän odottamaan? Jos joku tulisi tuohon aidalle?” kysyin muilta mutta en jäänyt odottamaan heidän vastaamista vaan istahdin maahan ja katselin aitaa. Jos se kissa tulisi sille, tästä partiosta tulisi entistäkin parempi.

//Kumina?

“Odottaisitko vähän?” huudahdin ärsyyntyneesti Ruutalle, joka loikki pitkine voimakkaine jalkoineen jo toisen korttelin kulman taakse. Kiristin tahtia pysyäkseni tuon perässä.
Olin varmasti huono-onnisin kissa koko yhteisössä, sillä olin saanut saalistusparikseni Ruutan! Vaihtoehtoina olisivat olleet Hanki ja Luna. Olisin ottanut kumman tahansa paljon mieluummin.
Käännyin samasta tienkulmasta, josta Ruutakin oli valinnut kääntyä hetkeä aikaisemmin, mutta en nähnytkään kollia missään.
“Ruuta? Ruuta!” kutsuin kollia hermostuen hetki hetkeltä enemmän.
Aivan sama!
Pärjäisin kyllä hyvin yksinkin. Hidastin tahtini pelkäksi hölkäksi ja annoin hengitykseni tasaantua. En leikkisi Ruutan kanssa tätä ihme leikkiä, josta hän niin kovasti piti. Jos leikillä olisi ollut nimi, se olisi varmasti ollut kiusataan Roihu hengiltä -leikki, enkä minä, Roihu, sellaisiin leikkeihin ollut osallistumassa.
Puuskaisin ilmaa keuhkoistani ja hiljensin tahtia entisestäänkin. Voisin ottaa ihan rau-
TUMPS! Kova tömäys, keskeytti ajatukseni…
Mitä ketunpapanaa sitä nyt tapahtuu? ajattelin.
“Hahahahahaah!” Ruuta kirkui riemuisasti pidellen minua maassa suurilla käpälillään ennen kuin ehdin edes ajatella rimpuilemista. Potkaisin kollia vatsaan ja tuo ulahti loikaten pois päältäni.
Katsoin Ruutaa halveksivasti. Mikä muiden kiusaamisessa noin huvitti? mietin itsekseni.
“Lopetatko pian?” kysyin luimistaen korviani, kun Ruutan naurulle ei tuntunut tulevan loppua.
“Olisitpa nähnyt ilmeesi!” kolli voivotti tirskuen edelleen hieman.
Pyöräytin silmäni ja läimäytin Ruutaa korvalle, kynnet piilossa kuitenkin.
“Auts!”
“Meidän piti olla ruuanhaussa, ei säikäytellä toisiamme”, tuhahdin.
“Oletpa sinä tylsä, kamala ilonpilaaja”, Ruuta vastasi pyyhkien tassullaan silmiään. Hän ehkä hieman liioitteli, sillä ei hän nyt oikeasti noin paljon voinut riemua kokea vain toisen säikäyttämisestä.
“Mieluummin ilonpilaaja kuin kiusankappale”, vastasin kylmästi, “Minun puolestani voit jäädä tänne kuolemaan nauruun.”
Sanottuani niin otin pari loikka-askelta ja kiristin sitten tahdin kevyeen juoksuun, jotta pääsisin pois paikalta. Ruuta saisi tehdä mitä halusi! Minua vain nolotti koko tilanne ja halusin päästä pois täältä. Minne? Sitä en tiennyt, mutta jonnekin, missä Ruutaa ei olisi.

Hätäännys sykki suonissani adrealiinin kanssa. Veri kohisi korvissani ja valui jatkuvana virtana kylkiäni pitkin. Adrealiini kiehui minussa, halusi päästä hirviön lailla repimään nuo karvapallot kappaleiksi. Ja se ei välittäisi, ketkä kaikki repisi. Se tappaisi yhteisötoverini sekunneissa. Ja Ametistin. Joka ikinen kehoni solu käski juosta pakoon, pois, kauaksi. Etsiä isä ja anoa tämän samanlaista huomiota kuin siinä yhdessä ainoassa muistossa mitä minulla oli tästä. Mutta tassuni olivat sulaneet lumiseen maailmaan. En voinut irrottaa katsettani edessäni raivoavasta taistelusta. Näky oli tuttu painajaisistani. Tuntui, että taistelun ja minun välissä olisi jonkinlainen lasiseinä. Näkymätön, mutta hieman samea este. Kova ja satuttava, varsinkin jos se menisi rikki. Mutta olin kyllästynyt tuijottelemaan unissani rääkyviä, taistelevia kissoja seinän takaa. Tämä ei ollut unta, tämä oli todellisuutta. Enkä minä ollut täällä avuton. Säntäsin joka ikisen järkeni äänen vastaisesti Urhon avuksi.
"Otan selustan", sanoin lyhyesti ja kolli nyökkäsi. Seisoimme selät vastakkain, taistelimme henkemme edestä. Miltei joka iskulla tunsin uuden verinoron ilmestyvän kehooni. Mutta en välittänyt. En enään. Mitä siitä, vaikka kuolisin tänään? Se joka tapauksessa olisi jokin päivä edessä. Ja tunsin synkkää tyytyväisyyttä joka kerta kun onnistuin osumaan koiraan. Koko muu maailma pyöri ympärilläni jatkuvana sekasotkuna. Liian kirkkaina väreinä, epämiellyttävinä ääninä. Välitin ainoastaan taistelusta, toisen kissan kehosta takanani. Ja sitten kaikki pysähtyi. Koirat häipyivät. Muut häipyivät. Näin ainoastaan liikkumattoman ruumiin puun luona. Ametisti. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Ei. Eieieieeieieieieieieieieieiei. Ei häntä. Mieluummin minä. Ametisti oli poissa. Verilätäkkö kasvoi hänen allaan. Olin ihan varma siitä, että kolli oli kuollut. Kaikki oli kadonnut. Veri teki hänen turkistaan klimppejä. Veri ja kyyneleet sotkivat kasvoni ja sumentivat näköni.
"Ametisti... Ametisti!" huusin. Tai ehkä en. Ehkä vain kuvittelin huutavani. Ehkä huusin oikeasti. En tiennyt. Koko muu maailma oli yhdentekevää. Oli vain minä, Ametisti ja lasiseinä. Astuin varovaisen askeleen lähemmäksi. Toisenkin. Kolmannen. Neljännen. Lähestyin lasiseinää varovaisesti, mutta varmasti. Viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes. Yhdennellätoista kuulin mieleni perukoilta hiljaisen helähdyksen, joka kuitenkin oli murskata tärykalvoni. Olin rikkonut sen. Olin rikkonut seinän. Olin rikkonut esteen minun ja Ametistin välissä. En uskaltanut hengittää. En uskaltanut tehdä mitään. Mutta kun lasi oli rikki, loppumatka kollin luo sujui nopeammin. En juossut, en kiiruhtanut. Se vain tuntui olevan nopeutettu hetki. Ja kaikki pysähtyi taas. Olin hänen kehon luonaan. Laskin häntäni varovaisesti tämän rinnan päälle. Ja sain yllättyä. Kolli hengitti. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja hän hengitti. Helpotus ryöppysi minuun voimakkaan tsunamin lailla. Pieni, hallitsematon ryöppy helpotuksesta heikkoa itkunaurua pääsi huuliltani. Hän oli elossa. Ametisti oli elossa. Kolli oli elossa. Ihastukseni oli elossa. Rakkauteni kohde oli elossa.
“Ametisti”, sanoin kähellä äänellä, helpottuneena ja hengittäen raskaasti. Oksennusreflkesi yllätti minut. Ehdin vain juuri ja juuri kääntyä, ettei se olisi tullut kollin päälle. Maailma palasi, mutta ei lakannut pyörimästä. Astuin hieman lähemmäksi Ametistia ja sitten kaaduin tajuttomana kollin viereen. Tajuttomana, mutta onnellisena.

Heräsin pesässä tokkkuraisena, haavat kivistäen ja veren maku suussani. En tiennyt, kuinka pitkään partiosta oli. Päivä, päiviä, tunteja, vuosia? Okei, ei ehkä vuosia, mutta pääni oli ihan pyörällä. Mutta sitten näin jotain, joka sai minut terästäytymään. Ametisti. Ametisti, ja tämä oli elossa. Tajuton, mutta elossa. Sitten kolli heräsi.
“Ametisti”, sanoin hiljaa. “Moi.”

//Ame? <3

Koiria, paljon koiria. Aivan liikaa minulle päihittää yksin. Tiesin, että jäisin tämänlaiseen ansaan. Päivänsäde oli varmasti kaavaillut tätä jo pitkään. Nyt hän viimein onnistui minun tappamisessa. Ainut tehtävä, joka minulle nyt enää jäi, oli Hurman pelastaminen. Hän ei ansainnut kuolla minun typeryyteni takia. Minun piti pystyä pelastamaan hänet.
Peräännyin, kun näin koirat juoksemassa meitä päin. Heidän kimakat haukut tärähtivät korviini. Olin tietenkin hitaampi kuin ne, koska jouduin perääntymään. Onneksi osasin sentään taistella. Taistella tarpeeksi hyvin, ettei hän kuolisi tänään.
En ymmärtänyt miten olin niin tyhmä, etten haistanut koiria ja osannut juosta ajoissa turvaan. Kaipa hajuaistini oli vain niin surkea. Kaipa olin vain huono kissa joka ansaitsi kuolla. Ehkä Päivänsäde oli nähnyt tyhmyyteni läpi.
Kirjavanvalkoinen karvamytty pian kierähti sivultani. Se oli Hurma. Koirat olivat kerenneet jo lähestyä meitä niin paljon, että nyt ei auttanut kuin sihistä ja toivoa Hurman pikaista tokenemista. Hän ei kerennyt nousta ennen kuin yksi koirista keräsi rohkeutensa ja juoksi suoraan Hurman kimppuun. Pelotteluni ei siis auttanut.
Haistoin ja näin sen, verta. Se ei ollut kenen tahansa verta, vaan Hurman verta. Automaattinen suojelunvaistoni kertoi minulle, että nyt oli aika toimia. Vaalea koira katsoi minuun, Hurma suussaan. Veripisarat tahrasivat lumen ja Hurman turkin. Se oli ikävää katsottavaa.
''Te ette tapa häntä!'', yritin parantaa omaa mieltäni murinasihinälläni, vaikka tiesin että se oli turhaa. Koira ei päästäisi irti. Oli aika tappaa.
Hyppäsin tämän koiran päälle. Hän yritti ravistella minua selästään, muttei onnistunut. Löin tätä kovempaa, kuin mitään muuta ennen. Koira älähti tekemästäni haavasta ja tiputti Hurman. Hyppäsin naaraan eteen. Koira saisi mennä minun läpi ennen kuin edes ajatteli Hurmaan koskemista.
''A-ametisti?'' Hento ääni rauhoitti minua, hän ei ollut kuollut. Käänsin nopeasti pääni varmistaekseni, etten ollut kuullut harhoja.
''Pysy siinä. En halua sinua kuolleena takaisin'', mau'uin synkkänä. Hän ei ainakaan kuolisi. Siitä olin varma.
Tein itsestäni seinän Hurman eteen, koirat näemmä aprikoivat hieman, mutta he eivät osanneet perääntyä. Seuraava asia mitä huomasin, oli koira syöksymässä minua kohti. Tönäisin Hurman kaikella voimalla suojaan ja kaaduin sitten itse. Jäin koiran alle puristuksiin, sen kuola tippui naamalleni. Sen henki haisi ja läähätys kuului ällöttävänä sekamelskana korvissani.
''Hurma, juokse!'' Ääneni oli heikko, sillä koira painoi rintakehääni. Tämä olisi loppuni, tähän minut oli johdateltu.
Hapen puute tuntui keuhkoissani, en sanaut sitä kunnolla. En voinut selvitä tästä. Ainakin Hurma pääsi pakoon.
Yhtä-äkkinen helpotus tuntui eloon jäämisen todennäköisyyksissä, kun joku tai jokin tönäisi äsken henkeäni uhkanneen koiran päältäni. En voinut uskoa silmiäni, se oli... Päivänsäde... He olivat sittenkin tulleet auttamaan. Miksi hän ei halunnut, että kuolin? Miksi hän pelasti minut?
Kaksi koiraa oli enää kukistettavana, sillä molemmat seisoivat edessäni taistelemassa muita kissoja vastaan. Olin ottamassa hieman happea, jotta pääsisin paremmin mukaan taisteluun. Olin tehnyt virheen, oletin että yksi koira oli jo tapettu.
''Varo! Ametisti!'' Hurman kauhistunut ääni kantautui korviini, mutta oli jo liian myöhäistä.
Koira kaatoi minut takaapäin, toisin sanoen järkevä veto sen osalta. Tämä yksilö oli voimakkaammasta päästä. Toki minullakin riitti voimaa, mutta olin kuluttanut jo osan siitä. Sen lisäksi koira seisoi päälläni, joten hänellä oli automaattinen etuasema.
Koira toimi nopeasti, hieman liiankin nopeasti. Se otus nimittäin puraisi niskastani, paikasta mistä tapettiin. Paksu turkkini suojasi minua pahemmilta havoilta, mutta se ei vähentänyt kipua. Niskani tuntui siltä, että siihen olisi osunut jonkinlainen... jonkinlainen... kaksijalan painava esine, jossa oli piikkejä.
Elävät kuvat entisestä kaksijalastani heittämässä minua erilaisilla esineillä nousivat tärykalvoilleni. Yritin pudistella niitä pois, mutta en onnistunut.
Tällä kertaa, joku partion muu kissa hämäsi päälläni seisovaa koiraa. Koska koira varmaan luuli että olin kuollut, se lähti toisen kissan perään. En todellakaan ollut kuollut, aijoin taistella siihen asti että olin.
Lämpimät verinorot valuivat selkääni pitkin, mutta yritin olla piittaamatta niistä. Veri oli arkipäivää, minä en kuolisi jonkun toisen hampaisiin. Minua ei enää kiinnostanut Hurma. Minua kiinnosti vain minä. Hän oli jo varmaan, toivottavasti juossut turvaan. Sitä mitä en tiennyt oli Hurman suuri vastustuskyky mennä kauas vaarasta. Hän nimittäin seisoi muutaman ketunmitan päässä minusta.
Hyppäsin taisteluun takaisin.
''Ametisti, EI! Tapat itsesi!'' Hänen kauhistunut ääni oli harmillisen paikalla. Hän ei ollut turvassa. Voi voi.
Näin yhden koiran makaamassa maassa, se oli heikkona. Oli minun vuoro kostaa. Löin tätä pari kertaa naamaan, totesin ettei hän reagoinut enää. Päädyin siihen, että minun täytyisi varmuuden vuoksi purra.
''Uuf'', keuhkoni tyhjentyivät. Toinen jäljellä olevista koirista lensi suoraan kylkeeni. Molemmat meistä lensivät takana olleen puuhun, mutta minä otin osuman. Koko kehoni tuntui murskaantuvan puun ja koiran väliin.
Veri. Sitä oli nyt tassuissani, lumessa, Hurmassa, hajuaistissani, suussani, sitä oli kaikkialla. Ajatukseni pyörivät ainoastaan siinä, ennen kuin maailma musteni... ... ...

Kuiske oli juuri lähtemässä kujapartioon Leopardin, Hyökyaallon ja Lunan kanssa, kun hän huomasi Harmonian tepsuttavan luokseen.
“Hei, Harmonia”, Kuiske tervehti pentua hiljaisesti.
“Voisitko katsoa, jos löytäisit jotain hienoa ulkoa minulle? Haluaisin koristella pesääni enemmän ja emo sanoo sen olevan ajanhukkaa.” Pennun pyyntö kosketti Kuisketta hieman. Miten hän voisi olla kieltäytymättä? Vaikka Kuiske olikin epäsosiaalinen, ei hän aivan tönkkö ollut.
“Yritän”, Kuiske vastasi. Hän ei halunnut luvata Harmonialle liikoja, sillä tämä voisi pettyä ellei hän löytäisi mitään hienoa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät loistaen.
“Jee! Ulkona on varmasti kaikkea upeaa!”
Kuisketta hymyilytti väkisinkin. Voi Harmoniaa, tämä luuli että kujat olivat täynnä kaikkia aarteita ja seikkailuja. Oikeasti niillä piili paljon vaaroja, sellaisia joista pentu oli kuullut vain tarinoita. Oliko Kuiske ollut samanlainen pentuna?
“Tuletko sinä? Meillä ei ole tässä koko päivää aikaa.” Leopardi maukui Kuiskeelle. Kuiske hätkähti. Hän odotti seuraavaksi kuulevansa jonkinlaisia haukkuja, kenties saavansa rangaistuksen muiden odotuttamisesta. Kuiske painoi päänsä alistuvasti kokeneemmalle yhteisön jäsenelle.
“Olen pahoillani”, Kuiske sanoi hiljaisen anteeksipyyntönsä.
Leopardin viikset värähtivät huvittuneesti.
“Jaa, turhaan olet. En minä aio sinulta korvia päästä kynsiä.”
Kuiske helpottui sisimmässään kuullessaan, että naaras näytti ottavan asian kevyesti.
‘Kevyemmin kuin minun emoni. Hän pettyi minuun niin paljon että lähti..’ Kuiske vajosi taas synkkiin ajatuksiinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt velloa niissä kauaa, sillä Hyökyaalto asettui hänen viereensä. Kolli nyökkäsi Kuiskeelle ystävällisesti.
“Miten sinulla menee?” Hyökyaalto kysyi. Kuiske valpastui. Oliko tämä testi? Liittyikö tähän yllättävään ystävällisyyteen taka-ajatuksia?
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Kuiske vastasi käyttäen juuri sellaisia sanoja, mitkä miellyttäisivät kollia.
“Miten olet sopeutunut tänne?” Hyökyaalto jatkoi kyselemistään.
Kuiske mietti ennen kuin vastasi. “Hyvin.”
“Olet aika hiljainen.” Kollin sanat saivat Kuiskeen nolostumaan.
“Tuota..” Kuiske takelteli. “En vain tiedä mistä puhua, enkä halua häiritä teitä kokeneempia jäseniä..”
Hyökyaalto pukkasi Kuisketta toverillisesti lapaan. Kuiske hätkähti hieman.
“Ei sinun silti tarvitse olla mikään tuppisuu!” Hyökyaalto maukui. Kuiske kiirehti kollin edelle, sillä hän ei juuri nyt halunnut keskustella - etenkään hänen hiljaisuudestaan. Miksi Kuiskeen tarvitsisi puhua, jos hän kerran saalisti ja palveli Kujakissayhteisöä samalla tavalla kuin muutkin? Hän piti katseensa tiukasti maassa ja seurasi Leopardia kohti kujia.

Kujille päästyään Kuiske näki jotain kummallista. Pimeän, pitkälle johtavan kujan päässä olevat roskapöntöt olivat kaatuneet maahan ja kaksijalkojen jätteet levinneet kaikkialle. Niistä nousi variksenruoan lemu, ei yhtään samanlainen kuin Kuiskeen ennen tonkimissa pöntöissä. Partio ujuttautui hitaasti lähemmäs. Yhtäkkiä hämärän seassa välähti jokin, joka sai Kuiskeen selkäpiit kihelmöimään. Partion nuorin jäsen Luna kavahti taaksepäin ja melkein törmäsi Kuiskeeseen.
“Aaveita?” naaras henkäisi.
“Ei, pikemminkin-” Leopardin vastaus keskeytyi kovaääniseen vikinään, joka tuli pönttöjen sisältä.
“Rottia!” Hyökyaalto sihahti. Kuiskeen vatsassa velloi pakokauhu. Hän oli nähnyt ennenkin rottia, mutta ne eivät koskaan olleet uskaltautuneet näin lähelle kissoja. Kujakissayhteisöä rotat kuitenkin piinasivat aika lailla, ja Kuiske sekä muut jäsenet joutuivat lähes taistelemaan ruoasta niiden kanssa. Rotat päästivät kimeitä vinkaisuja toisilleen - Kuiske erotti niitä olevan enemmänkin pöntöissä. Rohkeimmat rotista uskaltautuivat ulos näyttelemään pieniä, teräviä hampaitaan partiolle.
“Peräännytään”, Leopardi sihahti hampaidensa välistä. Sitten kissajoukkio pinkoi takaisin pesälle.

Ensimmäinen asia, minkä Kuiske huomasi Kujakissayhteisön pesään saavuttuaan, oli Harmonian innostunut katse. Pikku naaraspentu oli istunut odottamaan häntä. Kuiskeen sydäntä vihlaisi. Rottien takia hän oli unohtanut etsiä Harmonialle jonkin hienon asian. Mitä hän sanoisi pennulle?
“Olen hyvin pahoillani”, Kuiske aloitti, “mutta kohtasimme partiossa ison joukkion rottia, ja meidän oli juostava suoraan pesälle. Etsin sinulle jotain ensi kerralla, lupaan sen.”
Harmonia ei aluksi näyttänyt ymmärtävän mitään Kuiskeen puheesta, mutta sitten hän näytti tajuavan ettei kolli ollut tuonut mitään mukanaan.
“Ai.” Harmonia sanoi. “Ei se haittaa.”
Kuiskeesta tuntui pahalta. Hän oli pettänyt Harmonian odotukset, vaikka hän ei ollutkaan luvannut mitään. Vihaisiko pentu häntä nyt?

// Harmonia?

''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', Päivänsäteen muriseva ääni kantautui korviini, ja Ametisti sinkoutui heti kylkeeni kiinni kuin magneetilla. Valpastuin ja älähdin. Minulla oli siinä kaksi puolta; toinen puoli minusta nautti siitä, että Ametisti oli niin lähellä ja huusi, karjui lisää; toinen taas käski irrottautua kollista ja heti, antaa tälle haukut ja pitäytyä erikseen tästä. Sydämeni hakkasi niin, että se tuntui montakymmentä kokoa liian isolta rintakehääni, puna kohosi koko kasvojeni alueelle ja tuntui siltä, kuin turkkini alla olisi ollut muurahaisia. Jokin suurempi tunne esti minua toteuttamasta järkitekoa, joten en sanonut mitään, olin vain hiljaa. Mutta mieleni huusi minulle kurkku suorana, että tämä tilanne oli uusi, pelottava, vaaralinen, lopeta! Mutta en tahtonut lopettaa. Jokin Ametistissa kiehtoi minua liian paljon. En tiennyt, mikä se oli. Jokin tummankirjavan kollin arvaamattomuudessa, äkkipikaisuudessa, agressivisuudessa ja siinä miten hän ei päästänyt kissoja lähelleen oli jotain… tuttua? Turvallisen tuntuista? Kotoisaa? En tiennyt mistä nuo tunteet tulivat. Sitten muistin Lyran sanat parin kuun takaa;
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi? Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi.”
Se selittäisi. Hän ei muistanut isästään mitään, paitsi yhden hämärän muiston, jostain ihan ensimmäisiltä elinpäiviltäni. Sekin oli hämärä, mutta muistin isän äänen, tämän hännän hiljaisen, lempeän huiskauksen päälläni yöllä ja lempeää kuiskutusta ja sen jälkeen huutoa emolle ja tassujen töminää. En tiennyt isästä mitään muuta. En tiennyt, minne hän oli mennyt, en miltä hän näytti tai edes oliko hän enään elossa. Mutta vaikka Ametisti muistutti hieman minua isästäni, hänessä itsessäänkin oli jotain joka sai punan kohoamaan kasvoilleni ja sydämeni hakkaamaan. Kumea, voimakas, uhkaava haukku havahdutti minut omista maailmoistani. Koiria. Monta koiraa. Isoja koiria. Kauhu lamaannutti minut. Koiria, ja ne olivat perässämme. Niillä oli saalistus meneillään. Ja me olimme saaliita. Yhtäkkiä saalistajasta oli tullut saalis.
“Kaikki ylös, heti!” Päivänsäde huudahti ja syöksyin kohti kaksijalanpentujen telinettä kauhun seuraten minua joka askeleella. Koirat olivat ihan takanani. Yhtäkkiä kompastui. Ametisti meni vahingossa ohitseni, kun ei ehtinyt jarruttaa, eikä luultavasti heti huomannut kaatumistani. Menin pari kertaa kuperkeikkaa eteenpäin ja sitten tunsin hampaan kyljissäni. Roikuin vaalean koiran suusta, ja tunsin kylkiäni pitkin valuvat kuumat verinorot. Koiran luppakorvat heiluivat sitä mukaa kun se ravisteli minua kuin vinkulelua ja sen kidat valuivat kuolaa. Koiran mantelinmuotoiset, tumman silmät hehkuivat verenhimoa ja julmaa tyytyväisyttä sen saaadessa minut kiinni. Kaksi muuta koiraa olivat kauempana. Tiesin, että jos koira puristaisi vähän kovempaa, olisin siinä ja sen tiesi koirakin, mutta se ei tehnyt sitä. Ei vielä, se varmaan tahtoi odottaa tovereitaan. Sitäsen ei olisi sen kannalta kannattanut tehdä. Juuri kun luulin loppuni tulleen, koira vinkaisi kivuissaan ja tiputti minut. Ryömin kauhistuneena myttynä kauemmaksi ja näin ruskean ja mustankirjavan kissan laskeutuvan maahan lyötyään johtajakoiraa niin kovaa kuin pystyi. Ametisti! Mitä Ametisti teki? Pelastiko hän minut? Loputkin kaksi koiraa olivat saapuneet paikalle. Ametisti seisoi edessäni muurina selkä kyyryssä sähisten raivoissaan koirille.
“Ametisti?” ääneni oli heikko. Kolli katsoi taakseen minuun nopeasti.
“Pysy siinä. Minä hoidan nuo. En tahdo sinun loukkaantuvan enään yhtään enempää.”
Ametisti… oli pelastamassa minua? Ja periaatteessa sanoi pitävänsä minusta. Puna lehahti kasvoilleni. Mutta olin myös huolissani. Kolli ei voisi mitenkään pärjätä yksin kolmelle täysikasvuiselle koiralle. Ja missä loppupartio oli? Eikö Päivänsäde huomannut meidän joutuneen pulaan? Miten selviäisimme tästä? Emme voisi miitenkään selvitä tästä hengissä. Kauhu ja adrealiini kuohuivat suonissani. Jos Ametisti kuolisi, en tietäisi mitä tehdä. Sillä… sillä minä rakastin häntä!

//Ame, Päivi
//huhhuh, Hurhur rakastaa Amea ihan kunnolla
//ja Hurhur on jotain vähän alle vuoden…

Harmistukseni kasvoi sitä mukaa kun nenäni havaitsi uuden, voimistuvan hajun. Olin toivonut, että kyseessä olisi vain joku kaksijalaltaan karannut pikkupiski, mutta lähestyvä tassujen töminä ja kumea haukku maalasivat aivan toisenlaista kuvaa. Koira kuulosti olevan iso, eikä se ollut yksin.
''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', murisin hiljaa ja pidin silmät ja korvat auki havaitakseni suunnan, mistä meitä lähestyttiin. Koirien äänet vyöryivät meitä kohti sellaisella vauhdilla, että niiden oli täytynyt saada meistä vainu jo hyvän aikaa sitten. Ne saalistivat meitä.
Paikoilleen jääminen ei ollut viisasta, joten lähdin johdattamaan partiota läheiseen puistoon, jossa kaksijalkojen pennut sulan lumen aikaan leikkivät oudon näköisissä, värikkäissä rakennelmissa. Halusin päästä korkeammalle kuin koirat olivat. Muuten olisimme kiivenneet kaksijalkojen pesien katoille, mutta rottien takia olisi ollut typerää ahtautua kapeille kujille koirat perässämme.
Kaksijalkojen pentujen leikkipaikka oli autio. Lunta oli sadellut värikkäiden tolppien ja telineiden päälle, eikä maassa näkynyt tuoreita jälkiä. Olin juuri aikeissa kehottaa muita kiipeämään ylös, kun takaamme kajahti kimakka haukku. Tällä kertaa se tuli niin läheltä, että niskakarvani nousivat sojottamaan taivasta kohti.
“Kaikki ylös, heti!” sihahdin ja pinkaisin esimerkkiä näyttäen kohti rakennelmaa, johon olin nähnyt kaksijalanpentujen kiipeävän ennen. Sen toisella puolella oli maata kohti viettävä kiiltävä, aaltoileva taso, jota pitkin ne laskivat alas, ennen kuin kiipesivät uudestaan askelmia pitkin ylös. Kaipa se oli niistä hauskaa.
Päästessäni tasanteelle käännyin katsomaan perääni. Koirat näkyivät jo kauempana, niiden tummat, liikkuvat hahmot piirtyivät lumista maisemaa vasten kuin uhkaavat varjot. Urho seisoi vieressäni hengästyneenä ja Silver kiipesi parasta aikaa askelmia ylöspäin. Samassa tajusin, että Hurma ja Ametisti olivat yhä alhaalla.
“Mihin ne hiirenaivot jäivät?” ärähdin puoliääneen ja tähyilin telineiden ohi maan tasolle, missä Valvottujen olisi pitänyt olla heti meidän kintereillämme. Päiväni olisi virallisesti pilattu, jos he olivat päättäneet pötkiä pakoon tällaisen tilanteen tullen. Siinä tapauksessa toivoisin, että koirat saisivat heidät kiinni ja tekisivät heistä itselleen uudet turkikset.
Ennen kuin ehdin mennä katkerissa kuvitelmissani pidemmälle, Urho osoitti kuonollaan vähän matkan päähän maahan, missä Ametisti oli pysähtynyt Hurman kohdalle. Koirat lähestyivät heitä, ja Ametisti oli kääntynyt niitä kohti selkä köyryssä.
Valmistauduin käskemään kaikki takaisin alas heidän avukseen, mutta halusin ensin nähdä jotain. Pelastaisiko Ametisti itsensä ja jättäisi Hurman oman onnensa nojaan vai oliko tämä valmis taistelemaan toisen kissan puolesta?

//Hurma ja Ametisti?

Ruusunen suki hiljaa pentujensa turkkeja. Kaiho makasi paikoillaan silmät ummessa ja Harmonia sen sijaan tuijotteli pesän menoja. Nuorempi hopeanharmaan naaraan tyttäristä, Harmonia, oli kuulovikainen. Hänen kuulonsa tuntui vain huonontuvan päivä päivältä ja naarasta alkoi huolettaa, että Päivänsäde ei kokisi valkoista pentua hyödylliseksi osaksi yhteisöä ja veisi tämän mahdollisuudet todistaa itsensä muun muassa heittämällä kokovalkean pentu polon suoraan hyödyttömiin, kun hän saavuttaisi kuuden kuun iän.
Ruusunen vilkaisi Urhoon, joka istuskeli parin hännänmitan päässä juttelemassa esikoisensa kanssa. Riemu selitteli isälleen sitä sun tätä pirteästi ja kaksikko heitteli vitsiä toinen toiselleen rennosti. He muistuttivat paljon toisiaan luonteelta. Niin avoimia ja ystävällisiä kaikille. Ruusunen oli sen sijaan enemmän sulkeutuva, eikä niinkään halunnut asettaa luottamustaan uusille tulokkaille tuosta noin vain.
Hopeanharmaa raidallinen naaras oli yrittänyt pistää mieleensä, jos kukaan uudemmista kissoista olisi mielenkiintoinen ja hieman nuorempi yksilö, jonka hän voisi ottaa enemmän suojatikseen samalla tavoin kuin Kaunokin aikoinaan, mutta yksikään kissoista ei ollut erityisen nuori taikka kovinkaan Ruususen tyylinen kissa.
“Emo, voinko mennä leikkimään?” Harmonia kailotti kovaan ääneen. Pentua ei kyllä voinut kovaäänisyydestä syyttää. Hänen kuulonsa oli syntymästä lähtien ollut kehno ja hän ei varmasti kuullut edes omaa ääntään kovin selkeästi.
“Ei nyt, nuku ensin hetki ja sitten voitte leikkiä yhdessä Kaihon ja Riemun kanssa”, Ruusunen naukaisi yrittäen pitää äänenvoimakkuutensa tarpeeksi pienenä, jotta se ei häiritsisi muita, mutta tarpeeksi suurena, jotta hänen tyttärensä oikeasti kuulisi hänet.
“Selvä”, Harmonia naukaisi kuuliaisesti ja painoi sitten päänsä pienille tassuilleen.

Leikkitoverini myöntyi kisailuun kauniimman esineen etsimisestä. Olin innoissani leikistä. Olin halunnut pelata vastaavaa sisareni, Kaihon kanssa, mutta en ollut vielä ennättänyt pyytää häntä siihen.
Lähdin Kuiskeen kanssa sopimaani suuntaan etsimään jotain hienoa. Täytyihän siellä edes jotain nättiä olla! Ja minähän sen jonkin nätin asian löytäisin! Vaikka minua ei haitannut, jos häviäisin kisan, halusin silti tehdä siitä oikean kilpailun ja löytää edes jotain mielenkiintoista.
Tutkailin kaksijalanpesän seinien vierustoja ja muiden petien ympäristöjä, mutta kuitenkin varoin häiritsemästä muita kissoja. Etenkin tätä tiettyä kilpikonnakuvioista kollia, josta emo oli varoittanut. Hän oli kertonut kollin nimen olevan Ametisti ja sanonut, että hänestä ei oikein koskaan tiennyt, jos hän suuttuisikin jostakin. Nyt Ametisti kuitenkin taisi olla ulkona.
Lähestyin parantajien aluetta ja nenääni kantautui yrttien haju. Vilkuilin uteliaana hajua kohti, mutten nähnyt yrttejä. Ne oli kai laitettu jonnekin piiloon, jotta kukaan ei voisi vahingossa levittää niitä pitkin pesää.
Huomasin maassa kauniin mutta jo ehkä hieman kutristuneen lehden, joka oli oletettavasti kantautunut sisään lehtisateen aikaan ja jäänyt sen myötä sinne. Se omasi kauniita ruskan värejä, mutta siinä oli myös hieman vihreääkin siellä täällä.
Nappasin lehden mukaani ja lähdin suuntaamaan takaisin kohti Kuisketta. Hopeinen kollikin oli tainnut löytää juuri jotain aivan itse.
Huomasin hänellä kauniin vaalean violetin kiven. Se oli oikein soma ja mielestäni todella hyvä löytö. En tiennyt voisiko lehteni voittaa mitään tuollaista, mutta eipä se minua haitannut. Ainakin sain leikkiä jonkun kanssa yhdessä!
Esittelin löytämääni lehteä ja tarjosin sitä Kuiskeelle. Kolli ei kuitenkaan tainnut haluta sitä. Hän kieltäytyi ottamasta löytöäni ja sanoi, ettei tarvitsisi sitä ja sanoi vielä, että se oli liian hieno kollille annettavaksi. Petyin hieman siitä, etten voinut antaa hänelle jotain takaisin siitä höyhenestä, jonka sain kollilta aikaisemmin, mutta hyväksyin kuitenkin asian. Jos hän ei halunnut lehteäni, en voinut pakottaakaan häntä ottamaan sitä.
Istahdin hiljaa maahan ja katselin vanhempaa kissaa. Heikon auringonvalon osuessa hänen turkkiinsa se hohti kuin emoni turkki.
Huomasinkin sillä hetkellä emoni saapuvan takaisin pesään isäni kanssa. Hän huomasi minut Kuiskeen seurassa ja tutkaili kollia epäilevästi katseellaan. Sitten hän lähti lähestymään meitä.
“Harmonia! Tule, mennään päiväunille”, hopeanharmaa raidallinen naaras naukaisi minulle kovaan ääneen, jotta kuulisin, ja vilkaisi taas leikkitoverinani toiminutta Kuisketta smaragdinvihreät silmät sirrillä.
“Minä leikin Kuiskeen kanssa hauskoja leikkejä!” ilmoitin pirteästi. Ruusunen katsoi minuun hetken ajan hiljaa ja vilkuili sitten ympärilleen pesässä.
“Missä Riemu on? Eikö hänen pitänyt katsoa perääsi?” emo kysyi. Kohautin hieman lapojani.
“Minä taidan tästä lähteä”, Kuiske sanoi varovasti ja lähti hiippailemaan kauemmas. Katsoin hopeista kollia hymyillen.
“Leikitään taas pian!” naukaisin hänelle pirteästi ennen kuin lähdin seuraamaan emoani pedillemme.
“Kuiske oli tosi mukava! Haluan tavata hänet jo pian uudelleen!” ilmoitin Ruususelle, joka vilkaisi minua vain nopeasti ja vajosi sitten ilmeisimmin ajatuksiinsa. Mitäköhän hänen mielessään liikkui?

Useampi auringonnousu oli kulunut ja huomasin Kuiskeen taasen. Tällä kertaa hopeinen kolli oli kuitenkin odottelemassa partionsa lähtemistä kujille. Tai ainakin näin minä oletin kaikesta ympärillä meneillä olevasta päätellen.
“Kuiske!” hihkaisin kissan nimeä ja hymyilin hänelle iloisesti. Toivoin pääseväni taas leikkimään hänen kanssaan pian.
“Hei, Harmonia”, luin hopeisen kollin huulilta, kun hän käänsi katseensa minuun saapuessani lähemmäs.
“Voisitko katsella, jos löytäisit jotain hienoa ulkoa minulle? Haluaisin koristaa pesääni enemmän ja emo sanoo sen olevan ajanhukkaa”, pyysin. “Tietysti sinun ei ole pakko, jos et tahdo.”

//Kuiske?

Säikähdin vähän, kun Laku ilmoitti olevansa jumissa, mutta tuo pääsikin pyristelemään pienestä raosta suurempaan tilaan minun ja Roihun viereen. Vilkaisin Roihua ja sitten Lakua.
“Jatkammeko vain eteenpäin?” kysyin.
Roihu oli sanonut luulevansa, että tämä veisi rakennusten toiselle puolen, mutta entä, jos se ei veisikään sinne ja menisimme hukkaan?
“Jatketaan vain. En halua takaisinkaan kääntyä”, Laku puuskahti.
Roihukin nyökkäsi ja otti sitten taas johdon. Tassutin naaraan perään. Kuulin Lakunkin askeleet takani. Vilkaisin taakseni nyt, kun tilaa oli siihen tarpeeksi. Laku näytti rauhalliselta, liiankin rauhalliselta minun makuuni.
“Roihu, huuda kovaa, jos näät rottia niin me muut osaamme varautua!” Laku vitsaili.
Naurahdin kuuluvasti.
“Niin, ellet tule syödyksi ennen sitä”, komppasin kollia.
Yhtäkkiä Roihu pysähtyi aloilleen. Hänen silmänsä olivat pelokkaat, kun hän käänsi päänsä.
“Rottia! Rottia!” naaras huudahti ja loikkasi taaksepäin.
Tuon hintelä keho oli kaikesta laihuudestaan huolimatta tarpeeksi vahva kaatamaan minut. Laku katsoi ylitsemme, kun kierimme maassa koittaen päästä ennen toista ylös.
“Roihu, taidat nähdä näkyjä. Ei tuolla mitään rottia ole”, mustavalkoinen kolli naukui.
“Ei olekaan tein vain kiusaa”, Roihu naukui, kun vihdoin kömpi jaloilleen seuraten minun esimerkkiäni.
“Ei ole hauskaa”, nau’uin.
“Ai, luulin, että sinä jos joku arvostaisi pikku pilaa”, Roihu vastasi ja mulkaisi minua.
“En silloin, kun jekku pistää minut luulemaan olevani hengenvaarassa!”
“Hiljaa nyt hei, jatketaan ennen kuin kaikki rotat löytävät tänne vain teidän kovaäänisen huutonne ansiosta”, Laku naukui virnuillen. Tuo ei sitten osannut olla tosissaan.
Roihu ravisteli turkkiaan ja oli ottamassa johdon ennen kuin Laku avasi taas suunsa.
“Voisinko minä kävellä edellä?”
Oranssiturkkinen naaras vastasi nyökkäyksellä ja asettui Lakun perään, joten minä jäin viimeiseksi. Jatkoimme matkaamme hiljaisempina kuin koko seikkailumme aikana olimme olleet. Pian käytävä pullauttikin meidät hieman suuremmalle kadulle. Olisimme mahtuneet mainiosti kulkemaan vaikka kaikki vierekkäin parin lisäkissankin kanssa. Tila sai minut tajuamaan kuinka ahtaus olikin jo käynyt hermoilleni.
Ajatukseni keskeytti Roihun kirkaisu. Käännyin katsomaan naarasta ja etsin huudon aiheuttajaa. Pian näinkin sen, suuren rotan nimittäin. Se oli tarttunut kiinni Roihun häntään.
“Laku apua!” huusin ja loikkasin irrottamaan rottaa Roihun hännästä. Tiesin, että yksi rotta tarkoittaisi useampaa, joten meidän pitäisi nyt vain päästä turvaan.

//Laku?