Toivoni himmeni hieman kun kuulin, miten Yhteisössä yleensä oli tapana menetellä niiden kissojen kanssa, jotka eivät suostuneet liittymään heihin. Minun emoni olisi epäilemättä ollut yksi sellaisista kissoista, eikä hän varmasti olisi liittynyt mihinkään rähisemättä. Järkeni sanoi, että hän ja hänen ystävänsä olivat luultavasti kohdanneet loppunsa yhteisöläisten kynsissä, niin hyviä taistelijoita kuin he olivatkin olleet, sillä Yhteisön kissoja oli loppujen lopuksi määrällisesti enemmän. Sydämeni taas kuiski, että emoni oli vahva ja viekas kissa, joka oli varmasti keksinyt jonkin ulospääsyn moisesta pinteestä, ja siispä hän oli yhä tuolla jossain.
Ruususen kysymykset suuntautuivat jälleen minuun ja minun aikomisiini. Se oli suunta, johon en mielelläni lähtenyt, joten päätin muina kissoina ohjata sen reitille, joka katkaisisi keskustelun tavalla tai toisella: “Sillä ei ole väliä, mitkä tarkoitukseni olivat eilen, eikä liioin sillä, mitkä ne ovat huomenna. Tärkein hetki on se, jota elämme juuri nyt.” Huomasin Ruususen ilmeestä, että vastaukseni ei ollut ollut sitä, mitä hän oli hakenut takaa. “On ollut mukava jutustella, mutta minun on lähdettävä nyt valmistautumaan seuraavaan kujapartioon. Ensi kertaan.” Nyökäytin hopeanharmaalle naaraalle hieman kömpelösti päätäni ja poistuin paikalta omiin oloihini.

Malvaruusu käveli kaksijalkalan kujia pitkin tottuneesti, vailla lainkaan huolen häivää. Hän oli lähtenyt pesästä kävelylle, kun Cosmos oli vedellyt sikeitä pitkälle päivään saakka ja naaras oli huomannut Arven jakavan parhaillaan partioita. Malvaruusu oli livahtanut tiehensä, jotta voisi välttyä partioon joutumiselta. Arpi ei voisi laittaa häntä partioon, jos hän ei olisi paikalla, niin yksinkertaista se oli.
Malvaruusun ja Cosmoksen suunnitelmat eivät oikeastaan olleet edenneet mihinkään suuntaan viime aikoina. Kaksikko oli kyllä viettänyt jonkin verran aikaa salaisessa piilopaikassaan, mutta kovinkaan suuria harppauksia eteenpäin he eivät olleet juonensa kanssa saaneet. Malvaruusu oli kuullut, että Cosmos oli puhunut erään yhteisön jäsenen kanssa, jota Malvaruusu ei itse tuntenut lainkaan. Kyseessä oli Ametisti. Naaras oli saapunut yhteisöön Malvaruusun jälkeen, eikä ollut vieläkään onnistunut ansaitsemaan Päivänsäteen luottamusta. Se oli hyvä merkki, sillä se voisi tarkoittaa sitä, että kissa oli valmis kääntymään Päivänsädettä vastaan. Mutta Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen paras ja ainoa ystävänsä oli keskustellut niin tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Ajatukset saivat naaraan ärsyyntymään ja hän huiskaisi tympääntyneenä hännällään ilmaa. Hänen olisi puhuttava Cosmoksen kanssa heti, kun hän palaisi leiriin. Säännöt oli tehtävä selväksi. Jos Cosmos halusi olla Malvaruusun ystävä, hän ei saisi olla muiden ystävä samaan aikaan.

Malvaruusu käveli vielä tovin, ennen kuin päätyi palaamaan takaisin Kujakissayhteisön pesäpaikkana toimivaan vanhaan kaksijalanpesään. Naaras loikki taitavasti sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Hän silmäili pesän avaraa tilaa, ja erotti Cosmoksen istuvan vuoteellaan. Naaras kiiruhti ystävänsä luokse. Harmaavalkea kolli näytti ilahtuvan nähdessään Malvaruusun.
"Hei, missä sinä olet ollut?" Cosmos kysyi pirteänä. Malvaruusua ei kuitenkaan hymyilyttänyt.
"Olin vain kävelyllä, vähän miettimässä asioita", naaras vastasi mietteliään oloisena. Cosmos kallisti päätään.
"Onko jokin hullusti?" kolli kysyi.
"Sano sinä. Oletko sinä alkanut sen Ametistin ystäväksi? Enkö minä olekaan sinulle kaikkein tärkein ja rakkain ystäväsi? Ethän sinä petä minua, Cosmos?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi suoraan. Hänen vatsassaan muljahteli, kun hän ajatteli sitä, että Cosmos olisi hyvää pataa Ametistin kanssa. Naaras oli syvästi mustasukkainen, eikä tuntenut syyllisyyttä siitä. Hänen ystävänsä ei olisi aito ystävä, jos tämä kaveeraisi muiden kissojen kanssa suunnitelman ulkopuolella.

//Cosmos?

Aivan kuten olin uumaillutkin, se, mitä Härmän suusta seuraavaksi tuli, ei ollut millään tapaa mieleeni. Lapani oli mennyt sijoiltaan iskun seurauksesta. Ei hyvä juttu. Ilman oikeita hoitotoimenpiteitä jäisin rammaksi. Hyvä juttu oli se, että lapani oli mennyt sijoiltaan juuri silloin kun mukana oli parantaja, jonka vähintäänkin oletin osaavan korjata sen.
Olin kokenut ennenkin kipua. Osa siitä oli ollut henkistä, mutta osa myös puhtaasti ruumiillista. Esimerkiksi silloin kun olin joutunut puskemaan ulos sisältäni kolme kissaa. Se oli edelleen kipuasteikolla ykkösenä. Kuitenkin Härmän toimenpidettä seuraava tuska tuli hyvänä toisena.
Huohotin raskaasti ja purin hampaita yhteen parantajan lopulta päästäessä irti jalastani, jonka tämä oli äsken kiskaissut paikoilleen. Kolli oli sanonut tekevänsä sen kolmannella, mutta tämä olikin huijannut minua ja naksauttanut jalan kohdilleen jo toisella. En pitänyt yllätetyksi tulemisesta, ja olin aikeissa ruveta läksyttämään seuralaistani moisesta tempusta, kun huomasinkin, että jalkaani ei enää sattunut. Siis jos pientä leijumaan jäänyttä jomotusta ei laskettu.
Nousin varovasti ylös ja varasin painoa Härmän korjaamalle jalalle. Huojennuksekseni se kantoi hyvin eikä minun tarvinnut linkata sillä. Käänsin katseeni harmaaseen kolliin silmät viiruina.
“Kiitos. Tuntuu heti paremmalta.” Sanoistani oli pudonnut terä, jolla olin ollut valmis viiltämään tätä, mikäli tämä olisi hoitanut hommansa huonosti. Selvästikin Härmä osasi asiansa. Se oli hyvä juttu niin minun, Yhteisön kuin hänen itsensäkin kannalta.
“Meidän on parasta jatkaa matkaa”, murahdin venyteltyäni pahimmat kivut pois. “Tätä menoa olemme kotona vasta hiirenkorvan aikaan, enkä minä luota siihen, että Arpi pystyy pitämään järjestystä yllä niin kauan.”

//Härmä?

Härmä ei ollut yllättynyt kuullessaan, ettei Päivänsäde luottanut häneen. Pettynyt hän tosin oli: kaikki mielistely ja kaveeraaminen oli ollut turhaa. Toisaalta harmaa kolli ei tiennyt, oliko hän kuitenkin oikealla suunnalla. Kenties vielä jokin päivä Kujakissayhteisön johtaja soisikin Härmälle luottamuksensa. Hänen lapansa parantaminen oli varmasti askel oikeaan suuntaan.
"Selvä sitten", Härmä tokaisi. "Lapasi on lähtenyt sijoiltaan. Minun on asetettava se takaisin oikeaan asentoon, mutta se käy kipeää. Kun se on ohi, pääset kivuistasi. Ja mikä tärkeintä, voimme jatkaa matkaa."
Harmaa parantajakolli painoi tassullaan Päivänsädettä niskasta maahan. Harmaankirjavan naaraan silmät katsoivat häntä hetken epäluuloisena, kaiketi pohtien yrittikö Härmä kenties kuitenkin tappaa hänet. Härmä tarttui hampaillaan varovaisesti Päivänsäteen jalkaan mahdollisimman läheltä lapaa, ja oikaisi jalan toisella tassullaan sopivaan asentoon. Lavan oikaisu oli haastava toimenpide, sillä se vaati tarkkuutta. Jos kipeää jalkaa alkoi vain summittaisesti nykimään ja riuhtomaan eri suuntiin, saavutti vain pahemmat kivut potilaalle. Onneksi Härmä kuitenkin osasi asiansa: hän saisi Päivänsäteen lavan paikoilleen yhdellä liikkeellä.
"Oletko valmis?" Härmä sanoi ääni Päivänsäteen turkista vaimennettuna. Naaras nyökytti hieman kärsimättömästi.
"Kyllä, kyllä. Hoidetaan tämä vain pois alta."
"Selvä. Lasken kolmeen. Yksi, kaksi -"
Mutta ennen kuin Härmä ennätti kolmeen, hän nykäisi jo Päivänsäteen jalkaa. Oli parempi yllättää hänet, jotta naaras ei tekisi toimenpiteen hetkellä mitään äkkinäistä, kuten reagoisi jännittämällä tai liikuttamalla jalkaansa. Jokin kuului napsahtavan, ja Päivänsäde kirkaisi kivusta.
Härmä otti askeleen taaksepäin. Nyt lapa näytti oikealta.
"Noin. Ole hyvä vain. Miltä lapasi nyt tuntuu?"

//Päivi?

Kobran kysymys siitä mitä niille kissoille tapahtuu, jotka eivät suostu liittymään sai Ruususen pohtimaan hetken aikaa. Hänellä ei ollut kamalasti kokemusta siitä, koska oletettavasti kissat pitivät omaa elämäänsä arvokkaampana, kuin omaa jääräpäisyyttään, mutta olihan hän kuullut monesti huhuja ja tarinoita niistä kissoista.
“Jaa… kaippa se koituu heidän kohtalokseen. Yhteisön periaate on tuoda kaikki kissat yhteisöön halusivat he sitä tai eivät ja jos se ei ole mahdollista, kai se sitten johtaa kuolemaan asti. En todella ole itse todistanut tällaisia tilanteita, mutta tämä on nyt huhujen ja tarinoiden kertomien seurausta”, Ruusunen seposti ja suki edelleen etutassujaan. Hän heilutteli korviaan, jos vaikka joku toinen osuisi paikalle ja voisi ottaa Kobran omaksi taakakseen, sillä Ruususen kiinnostus keskusteluun tuntui vain hupenevan hetki hetkeltä.
“Oliko tarkoituksesi kuitenku koettaa jossain välissä päästä myös pois yhteisöstä? Ei sillä ettäkö se olisi hyvin mahdollista, mutta jos sinulle annettaisiin tilaisuus, ottaisitko sen mielelläsi vastaan? Koska minusta ainakin tuntuu, että osa yhteisön kissoista tekisi sen mennen tullen”, Ruusunen tokaisi ja loi merkitsevän katseen Lunaan ja Lakuun, jotka olivat lyhyen matkan päässä. Kaksi entistä kotikissaa leikkivät ja juttelivat keskenään ja muutenkin käyttäytyivät edelleen kuin kotikisut. Se vasta olikin Ruususen mielestä vastenmielistä. Hän oli paennut kotikisun tylsää ja ylihemmoteltua elämää - jota yhdenkään järkevän kissan ei kuuluisi tavoitella. Ja nuo kaksi sen sijaan koettivat vain ennemmin päästä takaisin kaksijalkojensa luokse.

//Kobra?

AUROORA
Härmä: 20kp! -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 27kp! -
Cosmos: 12kp -
Kobra: 12kp -
= 51kp!

KÄÄRMIS
Ruusunen: 10kp -
Laku: 4kp -
= 14kp

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp -

En edes muistanut, milloin viimeksi olin ollut yhtä peloissani kuin maatessani siinä hangella liikuntakyvyttömänä ja kivuissani, odottaen hirven tulemaan tekemään lopun siitä, minkä oli aloittanut. Olin aivan varma, että Härmä oli ottanut jo jalat alleen ajat sitten ja jättänyt minut tuon sarvipäisen pirun armoille. Olisihan se pitänyt arvata - keneenkään ei voinut luottaa.
Kolli varmaankin palaisi Yhteisöön kertomaan, miten olin kohdannut loppuni raivopäisen hirven kautta ja näyttelisi uskottavasti muille olevansa aivan murheissaan poismenostani. Niin tyypillistä. Kukahan minun paikkani ottaisi Yhteisössä? Ei kukaan tehtävään tarpeeksi pätevä, se nyt oli selvää. Oli tämän typerän hirven syytä, että historia toistaisi itseään ja kaikki, jonka vuoksi emoni oli niin kovasti ponnistellut koko elämänsä ajan, valuisi hukkaan kuin hiekka varpaiden välistä jonkun imbesillin yrittäessä leikkiä johtajaa minun tilaltani.
Seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotakin sellaista, mihin pessimistinen luontoni ei ollut tottunut: onni oli puolellani. Hirvi mulkoili suuntaani hetken puhallellen ilmaa suurista sieraimistaan niin että höyrysi, mutta se ei käynytkään enää uudestaan päälleni, vaan kääntyi ympäri ja löntysti pois. Jäin makaamaan maahan kyljet kohoillen ja naama tuskaisessa irvistyksessä. Kiva, nyt kun minun ei tarvinnut enää pelätä murskaantumista, saatoinkin vain virua tässä kärsimyksessä.
Korviini kantautui lujaa vauhtia lähestyviä askelia. Pelkäsin jo hirven muuttaneen mieltään eloon jättämisestäni, mutta se olikin Härmä, joka ei ollutkaan hylännyt minua niin kuin olin ehtinyt jo ajatella. Raidallinen kolli kumartui lähelleni ja ryhtyi oitis selvittämään vammojeni laajuutta. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, mihin kohtaan sattui eniten. Olin tullut lapa edellä alas, ja se kyllä tuntuikin siltä.
Härmä auttoi minua kääntymään toiselle kyljelleni, jotta hän voisi tarkastaa lapani. Hermostuttavan pitkään kestänen hiljaisuuden päätteeksi parantaja kääntyi minua kohti ja kysyi jotakin niin typerää, että minun olisi tehnyt mieli nauraa päin hänen naamaansa. Vai että luotinko minä häneen? Ja siilitkin lentävät!
“En todellakaan”, sihahdin irvistellen tuskaisesti, “mutta onko minulla muitakaan vaihtoehtoja? Tee mitä täytyy.”

//Härmä?

Vaikka Ruusunen vaikuttikin oikein mukavalta ja luotettavalta kissalta, en aikonut avata naaraalle etsintäretkeäni enempää kuin koin tarpeelliseksi. Tähän asti olin pyrkinyt saamaan selville tietoja emoni mahdollisesta olinpaikasta pelkästään pitämällä silmäni auki ja kuuntelemalla muita, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt mitään uutta. Ainoa vihjeeni oli tämä kaksijalkala, ja saatoin vain olettaa, että emoni oli törmännyt Yhteisöön ennen katoamistaan.
“Kyllä, se on minulle tärkeä”, vastasin hopeanharmaan naaraan kysymykseen ensin lyhyesti, mutta päätinkin sen jälkeen toisenlaista taktiikkaa: “Se on itse asiassa hyvin tärkeä. Yhteisö ei ollut päämääräni alunperin, mutta etsintäretkeni on johdattanut minut tänne, joten sen täytyy merkitä jotakin.” Pysyin vaiti parin silmänräpäyksen ajan. Sitten minä kysyin: “Tiedätkö sinä, mitä tapahtuu niille kissoille, jotka eivät suostu liittymään Yhteisöön? Missä he ovat nyt?”
Emoni oli ollut taipumaton luonne. Hän oli ollut myös loistava taistelija, joten häntä ei ollut helppo kukistaakaan. Olin lähes satavarma siitä, että myös hänen retkensä oli johtanut tämän kissajoukon luo, vaikka en ollut nähnyt hänestä täällä ollessani merkkiäkään. Jotain oli siis täytynyt sattua, mutta mitä?

//Ruusunen?

Härmä katsoi silmät suurina, miten hirvi kaappasi suurilla sarvillaan Päivänsäteen. Sen silmät näyttivät vauhkoilta ja säikähtäneiltä, ja ennen kuin Härmä ehti tehdä mitään - aivan kuin hän olisi voinutkaan - kookas eläin heilautti päätään napakasti ja heitti kujakissayhteisön johtajan routaiseen maahan. Härmä seurasi katseellaan Päivänsäteen ilmalentoa ja sävähti hieman, kun naaras paiskautui vasten kovaa, kylmää lunta.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut juosta heti Päivänsäteen luo, sillä hirvi oli edelleen lähellä. Sen hengitys höyrysi suurista sieraimista ja se päästi outoja korskuvia ääniä. Kookas eläin kuitenkin näytti päättävän, ettei kissakaksikko enää muodostanut tälle uhkaa, ja hetken vauhkosti heitä silmäiltyään kääntyi ja asteli pois. Härmä huokaisi helpotuksesta ja riensi Päivänsäteen luo.
Kirjava naaras oli onneksi tajuissaan, mutta hänen kasvonsa oli vallannut kivun irvistys.
"Minne sattuu?" Härmä kysyi heti ja kumartui lähemmäs yrittäen päätellä, miten kujakissa oli loukkaantunut. Päivänsäde yrtti tuskissaan nousta seisomaan, mutta hänen liikkumisensa näytti vaivalloiselta.
"Lapaani."
Härmä nyökkäsi ja kehotti Päivänsädettä pysymään maassa. Varovasti hän auttoi naarasta kierähtämään toiselle kyljelleen, jotta pääsisi tutkimaan tämän lavan. Heti sen nähdessään Härmä ymmärsi, mistä kiikasti. Lapa oli lähtenyt sijoiltaan, mikä oli helposti pääteltävissä sen luonnottomasta asennosta. Sisäisesti Härmä irvisti kiusaantuneesti, vaikka yritti pitää naamansa peruslukemilla. Sijoiltaan menneen raajan palauttaminen normaaliasentoon oli kivulias toimenpide. Se oli kuitenkin ainoa, mikä auttaisi kipuun.
"Minun on tehtävä jotain, mistä et tule pitämään", harmaa parantajakolli sanoi tunnustelevasti. "Luotatko minuun?"

//Päivi?

Cosmoksen piti hillitä itseään ulvaisemasta ääneen tajutessaan, että Ametisti oli mukana heidän suunnitelmassaan. Tai näin hän ainakin oletti, sillä mikään kirjavan kollin olemuksessa ei kielinyt siitä, että tämä olisi ollut jotenkin vastaan ajatusta Päivänsäteen syrjäyttämisestä.
“Meillä on salainen tukikohta”, hän jatkoi supattamalla ja suki samalla itseään peitelläkseen ulkopuolisilta poikkeuksellista innokkuuttaan. “Malvaruusu voi näyttää sen sinulle. Tai sitten menemme yhdessä. Sinä, minä ja hän. Joka tapauksessa me emme pääse ulos ilman häntä. Sekin on täysin Päivänsäteen syytä. Hän kai luulee olevansa jotenkin erityinen, kun voi määrätä muita mielensä mukaan ja päättää heidän menemisistään ja tulemisistaan.”
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli vaikutti olevan hänen kanssaan samoilla linjoilla. Cosmos oli haljeta riemusta. Vihdoinkin heidän suunnitelmansa oli pääsemässä kunnolla käyntiin. Kohta Päivänsäteen hirmuvalta olisi pelkkä muisto vain!
“Kuule, minulla on sinulle tehtävä.” Cosmos vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Hän huomasi Silverin katsovan heidän suuntaansa pesän toiselta puolelta, mutta tämä käänsi päänsä toiseen suuntaan tajutessaan jääneensä kiinni. “Tämä on hyvin tärkeä tehtävä. Et saa epäonnistua siinä, sillä jos paljastut, olemme kaikki vaarassa. Ymmärrätkö? Hyvä. Haluan sinun ottavan selvää, ketkä kaikki ovat oikeasti uskollisia Päivänsäteelle ja ketkä vain esittävät. Tällä tavoin voimme kasvattaa joukkoamme häntä vastaan.”

//Ametisti?

Kun Kobra kertoi olevansa etsintäretkellä, asia alkoi kiinnostaa Ruususta, mutta kolli ei kuitenkaan paljoa kertoillut. Ruusunen oletti, että kolli ei mielellän huudellut kaikille syytä siitä, miksi hän olin saapunut yhteisön kaksijalkalaan. Raidallinen naaras saattoi siis vain itse päätellä tämän mitä tämä mahdollisesti oli etsimässä ja miksi. Ehkä hän etsi jotakin tiettyä, jotain suurta ja kiintoisaa?
Ruusunen alkoi pestä tassuaan rauhallisesti. Hän yritti keksiä mitä voisi seuraavaksi sanoa.
“Onko etsintäretkesi sinulle kovin tärkeä, jos kerta satuit saapumaan näille nurkin? Yleensä kissat - etenkin ne jotka tietävät yhteisöstä - välttelevät täällä harhailua parhaansa mukaan. Kukaan ei tunnu haluavan liittyä omasta tahdostaan mukaan, vaikka täällä eläminen ei ole minusta lainkaan paha”, naaras naukui katsoen vain tassuaan, jota oli sillä hetkellä pesemässä. Hän olisi voinut pitää katsekontaktia ja yrittää saada kaiken irti tästä hieman mystisestä kollista, mutta sen sijaan hän antoi itsensä keskittyä muuhun. Hän antaisi nyt Kobralle tilaisuuden itse valita mitä paljastaisi ja mitä ei, mutta myöhemmin ei välttämättä tekisi samalla tavoin.
Ruusunen ei tiennyt olisiko taktiikka kovin järkevä tai toimiva, mutta aina hän saattoi yrittää. Jos Kobra ajatteli aina itse päättävänsä mitä sanoo, ehkä Ruusunen jossain kohtaa saattaisi onnistua saamaan tämän kertomaan enemmän asioita, kuin oli tarkoitus. Ei naaras oikeasti tiennyt mitä tiedolla tekisi, mutta olisi aina hyvä, jos tietäisi yhdestä kissasta enemmän kuin muut. Se antaisi monesti etulyöntiaseman monessa tilanteessa.

//Kobra?

Ruususen vastaus oli silmiä avaava. En ollut ajatellutkaan, että Yhteisön kaltainen paikka voisi olla jonkun pelastus siinä missä se oli vankila toiselle. Hopeanharmaa naaras oli kertomansa mukaan ollut aikanaan kotikisu, ja Yhteisöön liittyminen oli antanut hänen yksitoikkoiselle elämälleen tarkoituksen. Sitä minä saatoin kunnioittaa - elämä ilman tarkoitusta oli yhtä tyhjä kuin lampi ilman vettä.
Uuden tuttavan jälkikasvu ilmeisesti kyllästyi vanhempien kissojen seuraan ja päätti lähteä muualle etsimään mielenkiintoisempaa tekemistä. Minä katselin pennun loittonemista hieman hermostuksissani, sillä nyt olimme kahden toisen täysikasvuisen kissan kanssa. Tähän asti oli onnistunut harhauttamaan takaraivossani kolistelevan sosiaalisen kömpelyyteni Riemun touhuja seuraamalla, mutta nyt kun pentu ei ollut enää paikalla, minun oli keskityttävä täysin Ruususeen. Voihan rähmä.
“En minä harhaillut”, vastasin naaraan kysymykseen ja vedin häntäni tiukemmin vasten itseäni.
Oli onneni, että minut oli siunattu sellaisilla kivikasvoilla, joista oli lähes mahdoton lukea tunnetilaani. Ei sillä, että minua olisi nolottanut jakaa herkkiä hetkiäni muiden kanssa, mutta tykkäsin mieluummin pysyä mysteerinä. Etenkin kun aiheena oli menneisyyteni. Minusta se ei kuulunut kenellekään muulle kuin vain itselleni.
Toisaalta Ruususesta huokui hyvin lämmin aura, ja se sai kielenkantani löystymään hitusen: “Olen etsintäretkellä. Yhteisö vain osui reitilleni, joten minun kai täytyy olla menossa oikeaan suuntaan. Mikään ei ole sattumaa.” Tämän enempää en suostunut paljastamaan edes tälle naaraalle, enkä näin paljon ollut avannut tilannettani yhdellekään kissalle ennen häntä. Eipä sillä että olisin pahemmin haastellut muiden kanssa täällä viettämänäni aikana.

//Ruusunen?

Oli aamu, olin pesemässä tassujani kaikessa rauhassa. Huomasin jonkun lähestyvän minua.
Lopetin tassujeni nuolemisen ja katsahdin häntä päin huomasin että hän oli Cosmos.
*Olisithan sinä voinut kysyä ennen kun lähestyt * ajattelin.
''Huomenta, Ametisti!'' Hän maukui, hän rupesi myös pesemään turkkiaan. ''Eikös olekin kivaa, kun Päivänsäde ei ole ollut pariin päivään ollut komentelemassa kaikkia?'' Hän kysyi. Olin aika iloinen että hän oli ollut poissa, koska en jaksanut hänen komentelua.
Joten vastasin. ''Onneksi hän ei ole ollut komentelemassa meitä. En jaksa sitä enää.'' Avauduin Cosmokselle hieman enemmän, sillä minusta tuntui että hän oli luotettava. Tai jos hän pettäisi luottamukseni niin hänelle kävisi jotain, huolehtisin siitä kyllä.
''Olen samaa mieltä! Ei meidän tarvitse kestää sitä.'' Hän maukui. Ihmettelin mitä hän tällä tarkoitti.
''Minulla olisi sinulle yksi tarjous.'' Hän ehdotti.
''No, kerro.'' Olin kiinnostunut tästä tarjouksesta.
''Olemme kokoamassa Malvaruusun kanssa vastarintaa Päivänsädettä kohtaan.''
Olin varma että halusin olla suunnitelmissa mukana.
Kiinnitin huomiota että hän puhui äskeisen lauseen vielä hiljempaa kuin aijemmat.
''Et saa sitten kertoa muille!'' Hän sanoi hieman tarmokkaammin.
*En minä aikonutkaan. * ajattelin puoliääneen.

//Cosmos?

Malvaruusun löytämä pieni kaksijalkojen pesä oli juuri täydellinen tukikohta heidän toistaiseksi kahdenkeskiselle vastarintaliikkeelleen. Siellä he saattoivat punoa rauhassa juoniaan ja suunnitella, ketä yrittäisivät lähestyä seuraavaksi. Heidän oli jotenkin selvitettävä, ketkä kaikki olivat tarpeeksi kyllästyneitä Päivänsäteen temppuiluihin kääntyäkseen tätä vastaan.
He olivat pohtineet päänsä puhki, mutta lopulta Malvaruusu oli muistanut Ametistin, jota kumpikaan heistä ei ollut kerennyt vielä jututtamaan. Kirjava kolli ei varsinaisesti ollut siitä helposti lähestyttävimmästä päästä, joten ei ollut sinänsä ihme, että tälle puhumaan menemistä oli kartettu.
Tänään Cosmos aikoi kuitenkin ottaa härkää sarvista ja mennä jututtamaan kärttyistä yhteisöläistä. Kenties tämä oli aina niin hapan, koska ei voinut sietää Yhteisössä olemista sen surkean johtajan vuoksi.
Oli vielä aamu, ja suurin osa kissoista liikehti ympäri Yhteisön pesän alakertaa valmistautuessaan päivän askareisiin. Cosmos skannasi katseellaan liikkuvia hahmoja ja huomasi Ametistin tumman hahmon lähellä pesän seinää, jossa tämä istui yksin pesemässä tassujaan. Tämä oli hänen tilaisuutensa!
Hän livahti pesän poikki vanhemman kollin vierelle ja kävi istumaan tämän lähelle. Ametisti keskeytti tassunsa nuolemisen ja katsahti häneen kulmiaan kurtistaen. Cosmos oli tainnut loukata hänen henkilökohtaista tilaansa tulemalla näin lähelle kysymättä ensin.
“Huomenta, Ametisti”, Cosmos maukui rempseästi ja rupesi itsekin samalla siistimään turkkiaan, ihan vain hämätäkseen muita. Kukaan ei saanut tietää, millä asialla hän oikeasti lähestyi Ametistia. “Eikö olekin mukavaa, kun Päivänsäde ei ole ollut muutamaan päivään paikalla komentelemassa kaikkia?” Hän vilkaisi ohimennen kollin suuntaan, etsien merkkejä tämän ilmeestä siitä, mitä tämä todellisuudessa ajatteli Yhteisön johtajasta.

//Ametisti?

Avasin silmäni ja huomasin olevani täydellisen pimeässä tilassa. Hetken verran paniikki meinasi ottaa minusta vallan, kun luulin tipahtavani tyhjyyteen, mutta sitten tajusin tassujeni olevan tukevasti maassa siitä huolimatta, etten nähnyt tassujeni alla maata. Tuntui karmealta vilkaista tassuihini ja tajuta, että seisoin tyhjyydessä, kuin allani olisi tukevaa maata.
Vilkuilin hetken ajan ympärilleni ja ryhdyin sitten tunnustelemaan tassuillani, kuinka pitkälle näkymätöntä maata jatkuisi. Sille ei tuntunut olevan loppua. Hivuttauduin hieman eteenpäin ja edelleen kaikkialla ympärilläni oli samaa näkymätöntä maata. Tunsin polkuanturoissani, kuinka se oli sileää, kuin kaksijalanpesien kivilattiat. Se tuntui hassulta. En ollut pitkään aikaan tuntenut sellaista.
Jatkoin varovasti eteenpäin, kunnes näin viimein himmeää valoa kaukaisuudessa. En tiennyt olisiko se hyvä vai huono asia. Kannattaisiko minun edes lähestyä sitä lainkaan? Jatkoin kuitenkin eteenpäin pimeydessä epävarmasti. Se miten en nähnyt mitään, oli minulle kamalan inhottavaa.
Valo kaukaisuudessa tuntui lähestyvän niin hitaasti. Ravistelin tassujani hieman, jotta jaksaisin varmasti vielä kävellä. Kuitenkin valo yhtäkkiä alkoi himmetä ja sitten se katosi. Seisoin tyhjyydessä hölmistyneenä. Mitä oli meneillään?
Seuraavaksi avasin silmäni. Olin vain nähnyt unta.
“No siinäpä vasta uni”, mutisin hiljaa ja ravistelin turkkiani.

Sydämeni kiihtynyt jyskytys kumisi pääni sisällä pinkoessani pää viidentenä jalkana kauemmaksi hurjistuneesta hirvestä. Minun ei tarvinnut katsoa taakse tietääkseni sen tulevan heti meidän kintereillämme.
Jos ei olisi ollut niin kova kiire pysyä hengissä, olisin pysähtynyt repimään Härmältä korvat päästä siitä hyvästä, miten tämä oli valheellisesti vakuutellut eläimen olevan täysin vaaraton. Kuitenkin jotenkin oli nyt niin, että se täysin vaaraton eläin rymisteli parasta aikaa perässämme ja yritti keihästää meidät sarvillaan.
Hanki kesti meidän painomme jotenkuten, vaikka juokseminen sen päällä olikin hitaampaa. Hirvi sen sijaan murskasi tietään jääkiteiden peittämän nietoksen halki kuin hirviöt kaksijalkalan teillä lumen tultua.
Huomasin Härmän jäävän jälkeen. Hirvi oli hirvittävän lähellä parantajaani. Jalkani käskivät minun jatkaa juoksemista ja jättää kolli oman onnensa nojaan, mutta järkeni käski miettiä kahdesti. Jos Härmä kuolisi, reissu olisi ollut aivan turha ja minun olisi löydettävä uusi parantaja. Sitä paitsi, meistä kahdesta minulla oli taatusti paremmat mahdollisuudet selvitä tuota hirvitystä vastaan. Olinhan kuitenkin Yhteisön johtaja, peloton Päivänsäde!
Hidastin vauhtiani sen verran että pääsin Härmän rinnalle. Hirvi tuli yhä perässä ja se näytti valmistautuvan puskemaan taas. Silloin minä tuuppasin Härmän sivuun kaikilla voimillani ja olin loikkaamassa hänen peräänsä, kun yhtäkkiä tunsin jonkin nostavan minua ylöspäin voimalla.
Hirven valtaisa turpa hönki kuumaa ilmaa alavatsani alla, kun sen pää sinkautti minut ilmaan. Pari silmänräpäystä kestävä ilmalento tuntui ikuisuudelta. Sitten iskeydyin kovaan, jäiseen lumeen lapa edellä ja suustani purkautui tuskainen rääkäisy.

//Härmä? OnO

Kobran kysymys oli hyvä ja sai Ruususen ajattelemaan. Hän ei ollut täysin varma, mikä yhteisössä oli häntä ja alussa viehättänyt, mutta nyt olisi ainakin hyvä aika pohtia sitä. Hän mietti hetken katsellen tyhjyyteen ja muisteli sitä päivää, kun oli karannut ja liittynyt osaksi yhteisöä. Siitä oli niin kauan.
“En pitänyt kotikisun niin yksinkertaisesta ja pehmeästä elämästä. Halusin säpinää ja kiintoisan elämäntavan itselleni sen sijaan, että jouduin vain makaamaan kaiket päivät sisällä tekemättä yhtikäs mitään. Myös järjestelmä yhteisössä kiinnosti minua. Se miten kaikille oli tietty oma paikkansa ja miten piti pitää huolta sekä itsestään, että muista, mutta samaan aikaan et ollut vastuussa kaikesta ja kaikista. Myös se, että sen sijaan, että eläisi ulkona, erakkona, yksin, täällä sinulla on muita auttamassa, jos jotain tapahtuu etkä saata pitää huolta itsestäsi. Tietysti täällä on joitain huonoja puolia, joista kissat eivät pidä, mutta kyllä niihin nopeasti tottuu ja sitten osaa nähdä kaiken sen hyvän mitä yhteisöstä saat”, Ruusunen sepitti. Riemu näykkäisi hänen häntäänsä ja hän sihahti hieman pennulleen.
Riemu katsoi silmät suurina säikähdyksestä emoaan ja Ruusunen huokaisi. Hän katsoi pentuaan pahoillaan.
“Varovasti Riemu. On minullakin sentään tuntoaisti”, hopeanharmaa raidallinen naaras naukaisi katsoen pentuaan varoittavasti. Riemu katsoi häntä hetken alistuneena, ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän lähti ravaaman toiselle puolelle pesää. Ruusunen huokaisi huvittuneena katsoessaan poikansa menoa.
“Mutta mikä sai sinut harhailemaan kaksijalkalassa, jos saanen kysyä?” naaras kysäisi taas keskittyen Kobraan, joka seurasi myös Riemun tekosia.

//Kobra

Päivänsäteen liikehdintä herätti Härmän. Hän haukotteli kammeten itsensä nopeasti istumaan kylmästä lumesta. He olivat edellisenä iltana vetäytyneet erään kuusen alaoksien alle, jotka lumen peittäminä olivat tarjonneet kaksikolle hyvän suojan kylmyydeltä ja vaaroilta. Kanervakin oli opettanut Härmälle, että lumi oli hyvä eriste. Vaikka se tuntui kylmältä, se piti viiman ja pakkasen loitolla.
Härmä katseli, miten Päivänsäde peruutti takaisin pesän suojiin ja alkoi selittää hänelle jostain eläimestä. Harmaa kolli kurtisti kulmiaan. Selvästi eläin oli sellainen, ettei kujakissayhteisön johtajakaan sitä tiennyt, muuten tämä olisi maininnut eläimen nimeltä. Kanervan kanssa liikkuessaan Härmä oli usein törmännyt erilaisiin otuksiin, mutta kaksijalkalassa oli kissojen lisäksi lähinnä koiria, jäniksiä, ja no, kaksijalkoja. Oli kulunut aikaa siitä, kun parantajakolli oli viimeksi kohdannut aidon petoeläimen.
Härmä asteli hiljaa heidän väliaikaisen pesänsä suuaukolle ja pisti päänsä ulos pakkasilmaan. Hänen ei kauaa tarvinnut hakea vierasta tulijaa katseellaan, sillä se oli liikkunut lähemmäs, ja seisoi nyt vain vähän matkan päässä. Härmä oli nähnyt vastaavan otuksen vain kerran, kauan aikaa sitten, mutta tapaaminen oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, ettei hän koskaan unohtaisi otuksen nimeä.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kollin neutraali ilme sai naaraan rentoutumaan hieman.
"Tuo on hirvi", Härmä selitti. "Tapasin sellaisen kerran Kanervan kanssa. Ne eivät ole hyökkääviä, kunhan emme mene lähelle. Hirvet ovat sen verran valtavia, että ne voivat pienelläkin liikkeellä tappaa kissan."
Härmä toivoi, että Päivänsäde ei kiinnittäisi huomiota siihen, miten hän vahingossa lipsautti mentorinsa nimen. Härmä ei ollut koskaan maininnutkaan Kanervaa Päivänsäteelle, vaikka olikin kerran kertonut Keijukaiselle taidokkaasta parantajanaaraasta. Kenties Päivänsäteen kanssa matkaaminen oli saanut hänet tuntemaan naaraan seuran hieman liian turvalliseksi.
"On kuitenkin parempi lähteä, ennen kuin se tulee liian lähelle. Hirvet nimittäin syövät kaarnaa, joten se saattaa silmäillä tätä puuta aamiaisekseen", Härmä kertoi ja vilkaisi taas ulos heidän suojapaikastaan. Kookas eläin kaiveli maata, mutta luminen routa oli sen sorkille liian kovaa.
"Mennään. Meidän on oltava hiljaa. En usko sen lähtevän seuraamaan meitä, mutta on parempi olla säikäyttämättä sitä."
Härmä astui ensin itse ulos pitäen katseensa koko ajan sarvipäässä. Hanki oli onneksi korkea, joten hirven tarkkaileminen sen häntä huomaamatta onnistui hyvin. Ainakin niin kauan, kunnes otus haistaisi heidät. Härmä hiipi kauemmas suuaukolta, jotta Päivänsäde sai rauhassa astella ulos.
"Oletko varma, ettei se hyökkää?" kujakissayhteisön johtaja kysyi epäillen. Härmä nyökkäsi.
"Hirvet eivät ole kovinkaan aggressiivisia. Se hyökkää vain, jos kokee olonsa uhatuksi."
Samalla hetkellä valtava eläin kohotti päätään. Sen katse nauliutui kahteen kissaan, jotka nyt seisoivat siitä vain parin hassun ketunmitan päässä. Härmä jännittyi paikoilleen: muuta ei tässä tilanteessa voinut kuin odottaa hirven seuraavaa liikettä.
Samassa se otti nopean, säikähtäneen askeleen heidän suuntaansa ja heilautti päätään taakse selvästi aikeenaan kumauttaa Härmää ja Päivänsädettä valtavilla sarvillaan.
"Voi ei", Härmä puuskahti ja syöksähti sivuun, kun sarvet kiisivät häntä kohti. Hirvi mylvähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. "Juokse!"

//Päivi? D=

Seurasin mietteliäänä pennun leikkejä. Ruusunen oli juuri kertonut minulle tulleensa Yhteisöön omasta tahdostaan nuorella iällä, ja hänen poikansa Riemu puolestaan oli syntynyt tänne. Olin ollut siinä käsityksessä, että kaikki tämän paikan kissat oli tuotu tänne vasten tahtoaan, aivan kuten minutkin, mutta ilmeisesti luuloni eivät pitäneet aivan paikkaansa.
Oli silmiä avaavaa kuulla jonkun puhuvan Yhteisössä elämisestä aivan tavallisena asiana, sellaisena, jonka on itse valinnut ja josta kaiketi jollain tasolla nauttii. Minun oli kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi Yhteisö ylipäätään yritti pakottaa ketään mukaan joukkoonsa, kun kerran lopputuloksena oli yleensä tyytymättömiä ja vihamielisiä kissoja, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä livahtaa pakosalle. Jos se vain pitäisi ovensa avoinna ja ottaisi vastaan kaikki Ruususen kaltaiset kissat, sen ilmapiiri voisi olla täysin erilainen.
“Mikä Yhteisössä vetää sinua puoleensa?” kysyin Ruususelta aidosti kiinnostuneena. “Jos totta puhutaan, olen nähnyt paljon hilpeämpiäkin paikkoja kuin tämä. Etkö mieluummin asuisi jossain vähemmän harmaassa ja uhkaavassa loukossa?” Katselin hopeanharmaaseen naaraaseen pää aavistuksen kallellaan.

//Ruusunen?

Härmä puhui minun makuuni liian samankaltaisesti kuin Mesitähti, vaikka hento ääni syvällä sisimmässäni piipitti myötämielisesti sille. Voisiko kosto todella tuoda minulle rauhaa? Kenties ei, mutta ainakin voisin jatkaa elämääni tietäen, että vihaamani kissat makaisivat mullan alla eivätkä enää astuisi varpailleni.
Sulavasti raidallinen kolli vaihtoi puheenaiheen pimenevään iltaan. Täällä metsässä, kaukana kaksijalkalan tähtien turvallisesta loisteesta, joutuisimme totuttelemaan säkkipimeyteen. Lyhyt valoisa aika määräsi päivän aikana kuljettavan matkan, en voinut sanoa olevani millään tapaa mielissäni siitä. Mitä nopeammin löytäisimme ne puut, sitä pikemmin olisimme taas kotona.
“Hyvä on, ryhdytään etsimään sopivaa paikkaa asettua levolle.” Nykäisin häntääni hieman turhautuneena.
Niin me rupesimme katselemaan Härmän kanssa sopivaa suojaa ensi yöksi.

Pari päivää myöhemmin heräsin metsästä kuuluvaan rasahdukseen. Nostin päätäni nukkumapaikallani erään kuusen alla ja höristin korviani kuullakseni paremmin, mikäli ulkona liikkui joku.
Härmä nukkui yhä kerällä vähän matkan päässä. Vilkaisin tuhisevaan kolliin, ennen kuin punnersin itseni ylös ja hiippailin kurkistamaan ulos.
Eilen illalla olimme törmänneet tähän kuuseen, jonka alaoksat olivat painuneet lumen painosta maata vasten ja muodostivat luolan sen juurakon ympärille. Olimme kaivaneet lumeen tunnelin, jota kautta pääsi sisään ja ulos kätevästi.
Työnsin pääni ulos tunnelin suusta viikset väristen. Pakkanen puraisi nenänpäätäni, ja tunsin kylmän saman tien tavoittelevan luitani, kun kurkotin kaulaani pidemmälle.
Pääni kääntyili ympäriinsä kuin pöllöllä tähyillessäni hämärään metsään. Ensin en nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Pelkkiä puita vain. Mutta sitten havaitsin kauempana niiden välissä liikettä.
Siristin silmiäni ja yritin terävöittää näköäni. Se oli jokin eläin. Iso sellainen. Sillä oli pitkät, hoikat jalat ja vankka keskiruumis. Lisäksi sen suuresta päästä näytti kasvavan sarvipari. En tiennyt, mikä eläin kyseessä oli, mutta koosta päätellen sellainen, ettei sen kanssa kannattanut ruveta rymyämään.
Peruutin takaisin pesään ja huomasin Härmän olevan nyt hereillä.
“Ulkona on jokin valtava eläin”, selitin hänelle hiljaisella äänellä, ihan vain siltä varalta, jos sillä sattui olemaan hyvä kuulo. “Se on aika kaukana, mutta se pääsee liikkumaan lumessa meitä nopeammin pitkistä jaloista päätellen.”

//Härmä?

“Ei luulisi olevan kovin vaikeaa löytää heitä”, Cosmos tuhahti halveksien ja nosti kaksijalan esineeseen pistämänsä tassun ylös lipaistakseen sitä kielellään, “Päivänsäde on nimittäin aika taitava keräämään ympärilleen vihollisia. Minun on vaikea uskoa, että olisimme ainoat, jotka eivät pidä hänen tyylistään johtaa Yhteisöä. Meidän on vain saatava muut näkemään, ettei heidän tarvitse tyytyä tilanteeseensa.”
Hänen häntänsä pyyhki mietteliäästi pesän lattiaa. Se lakaisi tieltä lisää toinen toistaan omituisempia kaksijalkojen esineitä, jotka muistuttivat paremminkin jonkin sortin kidutusvälineitä. Ei ihme, että tämä pesä oli hylätty. Tai kenties ne toivat tänne kaikki vankinsa.
“Nyt kun Päivänsäde on matkoilla, meillä voisi olla tilaisuus etsiä lisää samanmielisiä kissoja joukkoomme”, nuori kolli tuumasi ääneen ja siirsi viekkaan katseensa ystäväänsä. “Toki Arpi pitää kuria ja järjestystä, mutta ei hänkään kaikkia voi seurata. Meidän on vain oltava hyvin tarkkoja siinä, keille puhumme ja missä, jotta uutiset vallankumouksen kehittelystä eivät kantaudu armaan johtajamme korviin mitään kautta. Useampi pää tarjoaisi meille enemmän ideoita, miten päästä eroon Päivänsäteestä.”

//Malva?

Toisin kuin Härmä, Päivänsäde piti tunteensa tapetilla. Harmaa kolli oli hieman yllättynyt kaikesta siitä vihasta, jota Päivänsäde piti sisällään. Enemmän häntä kuitenkin hämmensi, miksi kujakissayhteisön johtaja oli päättänyt näyttää tunteensa hänelle. Härmälle se ei ollut koskaan ollut vaihtoehto.
Aiemmalla vastauksellaan Härmä oli saattanut itsensä vaikeaan tilanteeseen. Nyt hänen olisi puhuttava kostamista vastaan, eivätkä hänen oikeat tunteensa asiasta voineet olla vastakkaisemmat. Härmän usko oli edelleen vahva, että vain kostolla hän voisi korjata asiat. Miten ihmeessä hän onnistuisi puhumaan sitä vastaan?
Härmä yritti kaivella mielensä perukoilta, mitä Kanerva oli hänen suunnitelmistaan sanonut. Hän oli haudannut nuo sanat syvälle, sillä kritiikin kuuleminen hänen vanhalta mentoriltaan oli aina tuntunut hiukan pahalta, etenkin tässä asiassa. Mietteliäänä harmaa kolli nosti katseensa taivaalle, joka tänä lehtikadon synkeänä päivänä oli nopeasti tummumassa. Heidän olisi leiriydyttävä pian.
Hiljaisuus venyi ja Härmä pakotti itsensä viimein sanomaan jotain, sillä Päivänsäde vaikutti odottavan häneltä vastausta purkaukseensa.
"Et saisi siitä mitään", Härmä sanoi, aivan kuin Kanerva olisi puhunut hänen kauttaan. "Klaanikissat ovat vieneet sinulta kaiken, kuten sanoit. Älä anna heidän viedä tilaa mielestäsi. Kostaminen ei korjaa mitään, se vain tekee sinusta katkeran ja unohdat ne asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä."
Härmä vältteli Päivänsäteen katsetta. Aivan varmasti naaras näkisi suoraan hänen lävitseen, sillä Härmän ilme oli kireä eikä viisaiden, rauhanomaisten sanojensa mukainen. Hän rykäisi haluten vaihtaa aihetta.
"Meidän olisi varmaan syytä leiriytyä pian. Tänne tulee säkkipimeää."

//Päivi?

Härmän reaktio ei jäänyt huomaamatta minulta, ennen kuin tämä peitti sen rennolla, ystävällismielisellä hymyllä, jonka aitoutta minun oli osittain vaikea uskoa. Kysymykseni oli selvästi yllättänyt kollin, mutta en osannut sanoa, oliko sille jotakin tiettyä syytä.
Kenties hän ei ollut odottanut keskustelun ottavan tällaista suuntaa, tai sitten olin osunut lähelle totuutta. Loppujen lopuksi en tiennyt parantajastani sen enempää kuin minun oli tarvis tietää luottaakseni siihen, että hän hoiti hänelle antamani homman kunnolla.
Härmä vastasi kieltävästi kysymykseeni. Hän jopa väitti, ettei uskonut kostamisen auttavan ketään. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen, kun parantaja suuntasi saman kysymyksen minulle. Minulla ei ollut mitään salailtavaa sen suhteen, kenelle halusin kostaa.
“Voi, monellekin”, nytkäytin hännänpäätäni kuvitellessani mielessäni kaikkien niiden kissojen kasvot, jotka olivat minua vastaan rikkoneet. Joskus vielä polkumme risteäisivät ja saisin kaipaamaani oikeutta. “Enkä voi sanoa olevani samaa mieltä kanssasi siitä, mitä tulee kostamiseen. Miksi meidän pitäisi tyytyä kohtaloomme ja antaa meitä loukanneiden lurjusten jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi sattunutkaan? En koskaan anna anteeksi niille, jotka ovat minut pettäneet, enkä taatusti anna heidän unohtaa sitä.” Ääneni oli muuttunut matalaksi murinaksi, joka minun oli pakotettava katkeamaan. “Klaanikissat ovat vieneet minulta kaiken, millä on väliä. Miksi en siis antaisi heidän maistaa omaa lääkettään, jos saisin siihen tilaisuuden?”

//Härmä?

AUROORA
Härmä: 9kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 14kp -

EMPPUOMPPU
Kobra: 4kp -
Cosmos: 8kp -
Päivänsäde: 5kp -
= 17kp

KÄÄRMIS
Ruusunen: 8kp -
Laku: 5kp -
= 13kp

Härmä hymähti kohteliaan naurahduksen Päivänsäteen puheille klaanikissoista. Hän ei ollut viettänyt paljoa aikaa klaanikissojen keskuudessa, mutta oli kuitenkin ehtinyt huomata, kuinka latautunut kahden klaanin suhde oli. Kenties se oli väistämätöntä: kaksi suurta joukkoa kissoja asui lähekkäin samassa metsässä eläen samalla riistalla. Päivänsäteen puheissa oli siis perää. Kuolonklaani ja Eloklaani koituisivat lopulta toistensa turmioksi.
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?”
Päivänsäteen yllättävä kysymys sai Härmän tarkasti säädellyn ulkokuoren hetkeksi murtumaan. Unohtaen hetkeksi roolin, jota hän oli kujakissayhteisön seurassa esittänyt, parantajakolli loi hämmästyneen katseen kujakissayhteisön johtajaan. Miksi Päivänsäde kysyi häneltä tällaisia? Tiesikö hän jotain?
Ei, Härmä järkeili mielessään. Kukaan ei tiennyt hänen menneisyydestään mitään, ja asian oli pysyttävä sellaisena. Muille kissoille avautuminen ei auttaisi häntä mitenkään, etenkään Päivänsäteelle avautuminen. Härmä menettäisi helposti sen orastavan luottamuksen, jonka naaraalta oli ansainnut, kun tämä kuvittelisi hänen lähtevän hetkenä minä hyvänsä kujakissayhteisöstä emonsa murhaajan tai Kanervan perään.
Ei Härmä oikeastaan ollut harkinnutkaan todenmukaista vastausta Päivänsäteen kysymykseen. Siksi hän viritti nopeasti kasvoilleen rennon, ystävällisen ilmeen.
"Eipä oikeastaan", harmaa kolli sanoi ja kohautti lapojaan. "Enkä voi sanoa uskovani sellaiseen. Ei kostaminen auta ketään."
Siihen hän ei tietenkään uskonut. Kanerva oli joskus muistutellut hänelle, että kostonhimo tekisi hänestä vain katkeran ja onnettoman. Hänen emonsa kuolema tuntui kuitenkin varjostavan Härmän koko elämää, eikä hän voinut kuvitella sellaista polkua, joka ei päättyisi suloiseen kostoon. Härmä oli tehnyt kaiken elämässään vain tämän tappajan löytääkseen, eikä hän voinut luovuttaa nyt.
"Entä sinä?" hän kysyi yrittäen ohjata keskustelua pois itsestään. "Jos saisit mahdollisuuden, haluaisitko kostaa jollekin?"

//Päivi?