“Odottaisitko vähän?” huudahdin ärsyyntyneesti Ruutalle, joka loikki pitkine voimakkaine jalkoineen jo toisen korttelin kulman taakse. Kiristin tahtia pysyäkseni tuon perässä.
Olin varmasti huono-onnisin kissa koko yhteisössä, sillä olin saanut saalistusparikseni Ruutan! Vaihtoehtoina olisivat olleet Hanki ja Luna. Olisin ottanut kumman tahansa paljon mieluummin.
Käännyin samasta tienkulmasta, josta Ruutakin oli valinnut kääntyä hetkeä aikaisemmin, mutta en nähnytkään kollia missään.
“Ruuta? Ruuta!” kutsuin kollia hermostuen hetki hetkeltä enemmän.
Aivan sama!
Pärjäisin kyllä hyvin yksinkin. Hidastin tahtini pelkäksi hölkäksi ja annoin hengitykseni tasaantua. En leikkisi Ruutan kanssa tätä ihme leikkiä, josta hän niin kovasti piti. Jos leikillä olisi ollut nimi, se olisi varmasti ollut kiusataan Roihu hengiltä -leikki, enkä minä, Roihu, sellaisiin leikkeihin ollut osallistumassa.
Puuskaisin ilmaa keuhkoistani ja hiljensin tahtia entisestäänkin. Voisin ottaa ihan rau-
TUMPS! Kova tömäys, keskeytti ajatukseni…
Mitä ketunpapanaa sitä nyt tapahtuu? ajattelin.
“Hahahahahaah!” Ruuta kirkui riemuisasti pidellen minua maassa suurilla käpälillään ennen kuin ehdin edes ajatella rimpuilemista. Potkaisin kollia vatsaan ja tuo ulahti loikaten pois päältäni.
Katsoin Ruutaa halveksivasti. Mikä muiden kiusaamisessa noin huvitti? mietin itsekseni.
“Lopetatko pian?” kysyin luimistaen korviani, kun Ruutan naurulle ei tuntunut tulevan loppua.
“Olisitpa nähnyt ilmeesi!” kolli voivotti tirskuen edelleen hieman.
Pyöräytin silmäni ja läimäytin Ruutaa korvalle, kynnet piilossa kuitenkin.
“Auts!”
“Meidän piti olla ruuanhaussa, ei säikäytellä toisiamme”, tuhahdin.
“Oletpa sinä tylsä, kamala ilonpilaaja”, Ruuta vastasi pyyhkien tassullaan silmiään. Hän ehkä hieman liioitteli, sillä ei hän nyt oikeasti noin paljon voinut riemua kokea vain toisen säikäyttämisestä.
“Mieluummin ilonpilaaja kuin kiusankappale”, vastasin kylmästi, “Minun puolestani voit jäädä tänne kuolemaan nauruun.”
Sanottuani niin otin pari loikka-askelta ja kiristin sitten tahdin kevyeen juoksuun, jotta pääsisin pois paikalta. Ruuta saisi tehdä mitä halusi! Minua vain nolotti koko tilanne ja halusin päästä pois täältä. Minne? Sitä en tiennyt, mutta jonnekin, missä Ruutaa ei olisi.

Hätäännys sykki suonissani adrealiinin kanssa. Veri kohisi korvissani ja valui jatkuvana virtana kylkiäni pitkin. Adrealiini kiehui minussa, halusi päästä hirviön lailla repimään nuo karvapallot kappaleiksi. Ja se ei välittäisi, ketkä kaikki repisi. Se tappaisi yhteisötoverini sekunneissa. Ja Ametistin. Joka ikinen kehoni solu käski juosta pakoon, pois, kauaksi. Etsiä isä ja anoa tämän samanlaista huomiota kuin siinä yhdessä ainoassa muistossa mitä minulla oli tästä. Mutta tassuni olivat sulaneet lumiseen maailmaan. En voinut irrottaa katsettani edessäni raivoavasta taistelusta. Näky oli tuttu painajaisistani. Tuntui, että taistelun ja minun välissä olisi jonkinlainen lasiseinä. Näkymätön, mutta hieman samea este. Kova ja satuttava, varsinkin jos se menisi rikki. Mutta olin kyllästynyt tuijottelemaan unissani rääkyviä, taistelevia kissoja seinän takaa. Tämä ei ollut unta, tämä oli todellisuutta. Enkä minä ollut täällä avuton. Säntäsin joka ikisen järkeni äänen vastaisesti Urhon avuksi.
"Otan selustan", sanoin lyhyesti ja kolli nyökkäsi. Seisoimme selät vastakkain, taistelimme henkemme edestä. Miltei joka iskulla tunsin uuden verinoron ilmestyvän kehooni. Mutta en välittänyt. En enään. Mitä siitä, vaikka kuolisin tänään? Se joka tapauksessa olisi jokin päivä edessä. Ja tunsin synkkää tyytyväisyyttä joka kerta kun onnistuin osumaan koiraan. Koko muu maailma pyöri ympärilläni jatkuvana sekasotkuna. Liian kirkkaina väreinä, epämiellyttävinä ääninä. Välitin ainoastaan taistelusta, toisen kissan kehosta takanani. Ja sitten kaikki pysähtyi. Koirat häipyivät. Muut häipyivät. Näin ainoastaan liikkumattoman ruumiin puun luona. Ametisti. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Ei. Eieieieeieieieieieieieieieiei. Ei häntä. Mieluummin minä. Ametisti oli poissa. Verilätäkkö kasvoi hänen allaan. Olin ihan varma siitä, että kolli oli kuollut. Kaikki oli kadonnut. Veri teki hänen turkistaan klimppejä. Veri ja kyyneleet sotkivat kasvoni ja sumentivat näköni.
"Ametisti... Ametisti!" huusin. Tai ehkä en. Ehkä vain kuvittelin huutavani. Ehkä huusin oikeasti. En tiennyt. Koko muu maailma oli yhdentekevää. Oli vain minä, Ametisti ja lasiseinä. Astuin varovaisen askeleen lähemmäksi. Toisenkin. Kolmannen. Neljännen. Lähestyin lasiseinää varovaisesti, mutta varmasti. Viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes. Yhdennellätoista kuulin mieleni perukoilta hiljaisen helähdyksen, joka kuitenkin oli murskata tärykalvoni. Olin rikkonut sen. Olin rikkonut seinän. Olin rikkonut esteen minun ja Ametistin välissä. En uskaltanut hengittää. En uskaltanut tehdä mitään. Mutta kun lasi oli rikki, loppumatka kollin luo sujui nopeammin. En juossut, en kiiruhtanut. Se vain tuntui olevan nopeutettu hetki. Ja kaikki pysähtyi taas. Olin hänen kehon luonaan. Laskin häntäni varovaisesti tämän rinnan päälle. Ja sain yllättyä. Kolli hengitti. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja hän hengitti. Helpotus ryöppysi minuun voimakkaan tsunamin lailla. Pieni, hallitsematon ryöppy helpotuksesta heikkoa itkunaurua pääsi huuliltani. Hän oli elossa. Ametisti oli elossa. Kolli oli elossa. Ihastukseni oli elossa. Rakkauteni kohde oli elossa.
“Ametisti”, sanoin kähellä äänellä, helpottuneena ja hengittäen raskaasti. Oksennusreflkesi yllätti minut. Ehdin vain juuri ja juuri kääntyä, ettei se olisi tullut kollin päälle. Maailma palasi, mutta ei lakannut pyörimästä. Astuin hieman lähemmäksi Ametistia ja sitten kaaduin tajuttomana kollin viereen. Tajuttomana, mutta onnellisena.

Heräsin pesässä tokkkuraisena, haavat kivistäen ja veren maku suussani. En tiennyt, kuinka pitkään partiosta oli. Päivä, päiviä, tunteja, vuosia? Okei, ei ehkä vuosia, mutta pääni oli ihan pyörällä. Mutta sitten näin jotain, joka sai minut terästäytymään. Ametisti. Ametisti, ja tämä oli elossa. Tajuton, mutta elossa. Sitten kolli heräsi.
“Ametisti”, sanoin hiljaa. “Moi.”

//Ame? <3

Koiria, paljon koiria. Aivan liikaa minulle päihittää yksin. Tiesin, että jäisin tämänlaiseen ansaan. Päivänsäde oli varmasti kaavaillut tätä jo pitkään. Nyt hän viimein onnistui minun tappamisessa. Ainut tehtävä, joka minulle nyt enää jäi, oli Hurman pelastaminen. Hän ei ansainnut kuolla minun typeryyteni takia. Minun piti pystyä pelastamaan hänet.
Peräännyin, kun näin koirat juoksemassa meitä päin. Heidän kimakat haukut tärähtivät korviini. Olin tietenkin hitaampi kuin ne, koska jouduin perääntymään. Onneksi osasin sentään taistella. Taistella tarpeeksi hyvin, ettei hän kuolisi tänään.
En ymmärtänyt miten olin niin tyhmä, etten haistanut koiria ja osannut juosta ajoissa turvaan. Kaipa hajuaistini oli vain niin surkea. Kaipa olin vain huono kissa joka ansaitsi kuolla. Ehkä Päivänsäde oli nähnyt tyhmyyteni läpi.
Kirjavanvalkoinen karvamytty pian kierähti sivultani. Se oli Hurma. Koirat olivat kerenneet jo lähestyä meitä niin paljon, että nyt ei auttanut kuin sihistä ja toivoa Hurman pikaista tokenemista. Hän ei kerennyt nousta ennen kuin yksi koirista keräsi rohkeutensa ja juoksi suoraan Hurman kimppuun. Pelotteluni ei siis auttanut.
Haistoin ja näin sen, verta. Se ei ollut kenen tahansa verta, vaan Hurman verta. Automaattinen suojelunvaistoni kertoi minulle, että nyt oli aika toimia. Vaalea koira katsoi minuun, Hurma suussaan. Veripisarat tahrasivat lumen ja Hurman turkin. Se oli ikävää katsottavaa.
''Te ette tapa häntä!'', yritin parantaa omaa mieltäni murinasihinälläni, vaikka tiesin että se oli turhaa. Koira ei päästäisi irti. Oli aika tappaa.
Hyppäsin tämän koiran päälle. Hän yritti ravistella minua selästään, muttei onnistunut. Löin tätä kovempaa, kuin mitään muuta ennen. Koira älähti tekemästäni haavasta ja tiputti Hurman. Hyppäsin naaraan eteen. Koira saisi mennä minun läpi ennen kuin edes ajatteli Hurmaan koskemista.
''A-ametisti?'' Hento ääni rauhoitti minua, hän ei ollut kuollut. Käänsin nopeasti pääni varmistaekseni, etten ollut kuullut harhoja.
''Pysy siinä. En halua sinua kuolleena takaisin'', mau'uin synkkänä. Hän ei ainakaan kuolisi. Siitä olin varma.
Tein itsestäni seinän Hurman eteen, koirat näemmä aprikoivat hieman, mutta he eivät osanneet perääntyä. Seuraava asia mitä huomasin, oli koira syöksymässä minua kohti. Tönäisin Hurman kaikella voimalla suojaan ja kaaduin sitten itse. Jäin koiran alle puristuksiin, sen kuola tippui naamalleni. Sen henki haisi ja läähätys kuului ällöttävänä sekamelskana korvissani.
''Hurma, juokse!'' Ääneni oli heikko, sillä koira painoi rintakehääni. Tämä olisi loppuni, tähän minut oli johdateltu.
Hapen puute tuntui keuhkoissani, en sanaut sitä kunnolla. En voinut selvitä tästä. Ainakin Hurma pääsi pakoon.
Yhtä-äkkinen helpotus tuntui eloon jäämisen todennäköisyyksissä, kun joku tai jokin tönäisi äsken henkeäni uhkanneen koiran päältäni. En voinut uskoa silmiäni, se oli... Päivänsäde... He olivat sittenkin tulleet auttamaan. Miksi hän ei halunnut, että kuolin? Miksi hän pelasti minut?
Kaksi koiraa oli enää kukistettavana, sillä molemmat seisoivat edessäni taistelemassa muita kissoja vastaan. Olin ottamassa hieman happea, jotta pääsisin paremmin mukaan taisteluun. Olin tehnyt virheen, oletin että yksi koira oli jo tapettu.
''Varo! Ametisti!'' Hurman kauhistunut ääni kantautui korviini, mutta oli jo liian myöhäistä.
Koira kaatoi minut takaapäin, toisin sanoen järkevä veto sen osalta. Tämä yksilö oli voimakkaammasta päästä. Toki minullakin riitti voimaa, mutta olin kuluttanut jo osan siitä. Sen lisäksi koira seisoi päälläni, joten hänellä oli automaattinen etuasema.
Koira toimi nopeasti, hieman liiankin nopeasti. Se otus nimittäin puraisi niskastani, paikasta mistä tapettiin. Paksu turkkini suojasi minua pahemmilta havoilta, mutta se ei vähentänyt kipua. Niskani tuntui siltä, että siihen olisi osunut jonkinlainen... jonkinlainen... kaksijalan painava esine, jossa oli piikkejä.
Elävät kuvat entisestä kaksijalastani heittämässä minua erilaisilla esineillä nousivat tärykalvoilleni. Yritin pudistella niitä pois, mutta en onnistunut.
Tällä kertaa, joku partion muu kissa hämäsi päälläni seisovaa koiraa. Koska koira varmaan luuli että olin kuollut, se lähti toisen kissan perään. En todellakaan ollut kuollut, aijoin taistella siihen asti että olin.
Lämpimät verinorot valuivat selkääni pitkin, mutta yritin olla piittaamatta niistä. Veri oli arkipäivää, minä en kuolisi jonkun toisen hampaisiin. Minua ei enää kiinnostanut Hurma. Minua kiinnosti vain minä. Hän oli jo varmaan, toivottavasti juossut turvaan. Sitä mitä en tiennyt oli Hurman suuri vastustuskyky mennä kauas vaarasta. Hän nimittäin seisoi muutaman ketunmitan päässä minusta.
Hyppäsin taisteluun takaisin.
''Ametisti, EI! Tapat itsesi!'' Hänen kauhistunut ääni oli harmillisen paikalla. Hän ei ollut turvassa. Voi voi.
Näin yhden koiran makaamassa maassa, se oli heikkona. Oli minun vuoro kostaa. Löin tätä pari kertaa naamaan, totesin ettei hän reagoinut enää. Päädyin siihen, että minun täytyisi varmuuden vuoksi purra.
''Uuf'', keuhkoni tyhjentyivät. Toinen jäljellä olevista koirista lensi suoraan kylkeeni. Molemmat meistä lensivät takana olleen puuhun, mutta minä otin osuman. Koko kehoni tuntui murskaantuvan puun ja koiran väliin.
Veri. Sitä oli nyt tassuissani, lumessa, Hurmassa, hajuaistissani, suussani, sitä oli kaikkialla. Ajatukseni pyörivät ainoastaan siinä, ennen kuin maailma musteni... ... ...

Kuiske oli juuri lähtemässä kujapartioon Leopardin, Hyökyaallon ja Lunan kanssa, kun hän huomasi Harmonian tepsuttavan luokseen.
“Hei, Harmonia”, Kuiske tervehti pentua hiljaisesti.
“Voisitko katsoa, jos löytäisit jotain hienoa ulkoa minulle? Haluaisin koristella pesääni enemmän ja emo sanoo sen olevan ajanhukkaa.” Pennun pyyntö kosketti Kuisketta hieman. Miten hän voisi olla kieltäytymättä? Vaikka Kuiske olikin epäsosiaalinen, ei hän aivan tönkkö ollut.
“Yritän”, Kuiske vastasi. Hän ei halunnut luvata Harmonialle liikoja, sillä tämä voisi pettyä ellei hän löytäisi mitään hienoa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät loistaen.
“Jee! Ulkona on varmasti kaikkea upeaa!”
Kuisketta hymyilytti väkisinkin. Voi Harmoniaa, tämä luuli että kujat olivat täynnä kaikkia aarteita ja seikkailuja. Oikeasti niillä piili paljon vaaroja, sellaisia joista pentu oli kuullut vain tarinoita. Oliko Kuiske ollut samanlainen pentuna?
“Tuletko sinä? Meillä ei ole tässä koko päivää aikaa.” Leopardi maukui Kuiskeelle. Kuiske hätkähti. Hän odotti seuraavaksi kuulevansa jonkinlaisia haukkuja, kenties saavansa rangaistuksen muiden odotuttamisesta. Kuiske painoi päänsä alistuvasti kokeneemmalle yhteisön jäsenelle.
“Olen pahoillani”, Kuiske sanoi hiljaisen anteeksipyyntönsä.
Leopardin viikset värähtivät huvittuneesti.
“Jaa, turhaan olet. En minä aio sinulta korvia päästä kynsiä.”
Kuiske helpottui sisimmässään kuullessaan, että naaras näytti ottavan asian kevyesti.
‘Kevyemmin kuin minun emoni. Hän pettyi minuun niin paljon että lähti..’ Kuiske vajosi taas synkkiin ajatuksiinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt velloa niissä kauaa, sillä Hyökyaalto asettui hänen viereensä. Kolli nyökkäsi Kuiskeelle ystävällisesti.
“Miten sinulla menee?” Hyökyaalto kysyi. Kuiske valpastui. Oliko tämä testi? Liittyikö tähän yllättävään ystävällisyyteen taka-ajatuksia?
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Kuiske vastasi käyttäen juuri sellaisia sanoja, mitkä miellyttäisivät kollia.
“Miten olet sopeutunut tänne?” Hyökyaalto jatkoi kyselemistään.
Kuiske mietti ennen kuin vastasi. “Hyvin.”
“Olet aika hiljainen.” Kollin sanat saivat Kuiskeen nolostumaan.
“Tuota..” Kuiske takelteli. “En vain tiedä mistä puhua, enkä halua häiritä teitä kokeneempia jäseniä..”
Hyökyaalto pukkasi Kuisketta toverillisesti lapaan. Kuiske hätkähti hieman.
“Ei sinun silti tarvitse olla mikään tuppisuu!” Hyökyaalto maukui. Kuiske kiirehti kollin edelle, sillä hän ei juuri nyt halunnut keskustella - etenkään hänen hiljaisuudestaan. Miksi Kuiskeen tarvitsisi puhua, jos hän kerran saalisti ja palveli Kujakissayhteisöä samalla tavalla kuin muutkin? Hän piti katseensa tiukasti maassa ja seurasi Leopardia kohti kujia.

Kujille päästyään Kuiske näki jotain kummallista. Pimeän, pitkälle johtavan kujan päässä olevat roskapöntöt olivat kaatuneet maahan ja kaksijalkojen jätteet levinneet kaikkialle. Niistä nousi variksenruoan lemu, ei yhtään samanlainen kuin Kuiskeen ennen tonkimissa pöntöissä. Partio ujuttautui hitaasti lähemmäs. Yhtäkkiä hämärän seassa välähti jokin, joka sai Kuiskeen selkäpiit kihelmöimään. Partion nuorin jäsen Luna kavahti taaksepäin ja melkein törmäsi Kuiskeeseen.
“Aaveita?” naaras henkäisi.
“Ei, pikemminkin-” Leopardin vastaus keskeytyi kovaääniseen vikinään, joka tuli pönttöjen sisältä.
“Rottia!” Hyökyaalto sihahti. Kuiskeen vatsassa velloi pakokauhu. Hän oli nähnyt ennenkin rottia, mutta ne eivät koskaan olleet uskaltautuneet näin lähelle kissoja. Kujakissayhteisöä rotat kuitenkin piinasivat aika lailla, ja Kuiske sekä muut jäsenet joutuivat lähes taistelemaan ruoasta niiden kanssa. Rotat päästivät kimeitä vinkaisuja toisilleen - Kuiske erotti niitä olevan enemmänkin pöntöissä. Rohkeimmat rotista uskaltautuivat ulos näyttelemään pieniä, teräviä hampaitaan partiolle.
“Peräännytään”, Leopardi sihahti hampaidensa välistä. Sitten kissajoukkio pinkoi takaisin pesälle.

Ensimmäinen asia, minkä Kuiske huomasi Kujakissayhteisön pesään saavuttuaan, oli Harmonian innostunut katse. Pikku naaraspentu oli istunut odottamaan häntä. Kuiskeen sydäntä vihlaisi. Rottien takia hän oli unohtanut etsiä Harmonialle jonkin hienon asian. Mitä hän sanoisi pennulle?
“Olen hyvin pahoillani”, Kuiske aloitti, “mutta kohtasimme partiossa ison joukkion rottia, ja meidän oli juostava suoraan pesälle. Etsin sinulle jotain ensi kerralla, lupaan sen.”
Harmonia ei aluksi näyttänyt ymmärtävän mitään Kuiskeen puheesta, mutta sitten hän näytti tajuavan ettei kolli ollut tuonut mitään mukanaan.
“Ai.” Harmonia sanoi. “Ei se haittaa.”
Kuiskeesta tuntui pahalta. Hän oli pettänyt Harmonian odotukset, vaikka hän ei ollutkaan luvannut mitään. Vihaisiko pentu häntä nyt?

// Harmonia?

''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', Päivänsäteen muriseva ääni kantautui korviini, ja Ametisti sinkoutui heti kylkeeni kiinni kuin magneetilla. Valpastuin ja älähdin. Minulla oli siinä kaksi puolta; toinen puoli minusta nautti siitä, että Ametisti oli niin lähellä ja huusi, karjui lisää; toinen taas käski irrottautua kollista ja heti, antaa tälle haukut ja pitäytyä erikseen tästä. Sydämeni hakkasi niin, että se tuntui montakymmentä kokoa liian isolta rintakehääni, puna kohosi koko kasvojeni alueelle ja tuntui siltä, kuin turkkini alla olisi ollut muurahaisia. Jokin suurempi tunne esti minua toteuttamasta järkitekoa, joten en sanonut mitään, olin vain hiljaa. Mutta mieleni huusi minulle kurkku suorana, että tämä tilanne oli uusi, pelottava, vaaralinen, lopeta! Mutta en tahtonut lopettaa. Jokin Ametistissa kiehtoi minua liian paljon. En tiennyt, mikä se oli. Jokin tummankirjavan kollin arvaamattomuudessa, äkkipikaisuudessa, agressivisuudessa ja siinä miten hän ei päästänyt kissoja lähelleen oli jotain… tuttua? Turvallisen tuntuista? Kotoisaa? En tiennyt mistä nuo tunteet tulivat. Sitten muistin Lyran sanat parin kuun takaa;
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi? Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi.”
Se selittäisi. Hän ei muistanut isästään mitään, paitsi yhden hämärän muiston, jostain ihan ensimmäisiltä elinpäiviltäni. Sekin oli hämärä, mutta muistin isän äänen, tämän hännän hiljaisen, lempeän huiskauksen päälläni yöllä ja lempeää kuiskutusta ja sen jälkeen huutoa emolle ja tassujen töminää. En tiennyt isästä mitään muuta. En tiennyt, minne hän oli mennyt, en miltä hän näytti tai edes oliko hän enään elossa. Mutta vaikka Ametisti muistutti hieman minua isästäni, hänessä itsessäänkin oli jotain joka sai punan kohoamaan kasvoilleni ja sydämeni hakkaamaan. Kumea, voimakas, uhkaava haukku havahdutti minut omista maailmoistani. Koiria. Monta koiraa. Isoja koiria. Kauhu lamaannutti minut. Koiria, ja ne olivat perässämme. Niillä oli saalistus meneillään. Ja me olimme saaliita. Yhtäkkiä saalistajasta oli tullut saalis.
“Kaikki ylös, heti!” Päivänsäde huudahti ja syöksyin kohti kaksijalanpentujen telinettä kauhun seuraten minua joka askeleella. Koirat olivat ihan takanani. Yhtäkkiä kompastui. Ametisti meni vahingossa ohitseni, kun ei ehtinyt jarruttaa, eikä luultavasti heti huomannut kaatumistani. Menin pari kertaa kuperkeikkaa eteenpäin ja sitten tunsin hampaan kyljissäni. Roikuin vaalean koiran suusta, ja tunsin kylkiäni pitkin valuvat kuumat verinorot. Koiran luppakorvat heiluivat sitä mukaa kun se ravisteli minua kuin vinkulelua ja sen kidat valuivat kuolaa. Koiran mantelinmuotoiset, tumman silmät hehkuivat verenhimoa ja julmaa tyytyväisyttä sen saaadessa minut kiinni. Kaksi muuta koiraa olivat kauempana. Tiesin, että jos koira puristaisi vähän kovempaa, olisin siinä ja sen tiesi koirakin, mutta se ei tehnyt sitä. Ei vielä, se varmaan tahtoi odottaa tovereitaan. Sitäsen ei olisi sen kannalta kannattanut tehdä. Juuri kun luulin loppuni tulleen, koira vinkaisi kivuissaan ja tiputti minut. Ryömin kauhistuneena myttynä kauemmaksi ja näin ruskean ja mustankirjavan kissan laskeutuvan maahan lyötyään johtajakoiraa niin kovaa kuin pystyi. Ametisti! Mitä Ametisti teki? Pelastiko hän minut? Loputkin kaksi koiraa olivat saapuneet paikalle. Ametisti seisoi edessäni muurina selkä kyyryssä sähisten raivoissaan koirille.
“Ametisti?” ääneni oli heikko. Kolli katsoi taakseen minuun nopeasti.
“Pysy siinä. Minä hoidan nuo. En tahdo sinun loukkaantuvan enään yhtään enempää.”
Ametisti… oli pelastamassa minua? Ja periaatteessa sanoi pitävänsä minusta. Puna lehahti kasvoilleni. Mutta olin myös huolissani. Kolli ei voisi mitenkään pärjätä yksin kolmelle täysikasvuiselle koiralle. Ja missä loppupartio oli? Eikö Päivänsäde huomannut meidän joutuneen pulaan? Miten selviäisimme tästä? Emme voisi miitenkään selvitä tästä hengissä. Kauhu ja adrealiini kuohuivat suonissani. Jos Ametisti kuolisi, en tietäisi mitä tehdä. Sillä… sillä minä rakastin häntä!

//Ame, Päivi
//huhhuh, Hurhur rakastaa Amea ihan kunnolla
//ja Hurhur on jotain vähän alle vuoden…

Harmistukseni kasvoi sitä mukaa kun nenäni havaitsi uuden, voimistuvan hajun. Olin toivonut, että kyseessä olisi vain joku kaksijalaltaan karannut pikkupiski, mutta lähestyvä tassujen töminä ja kumea haukku maalasivat aivan toisenlaista kuvaa. Koira kuulosti olevan iso, eikä se ollut yksin.
''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', murisin hiljaa ja pidin silmät ja korvat auki havaitakseni suunnan, mistä meitä lähestyttiin. Koirien äänet vyöryivät meitä kohti sellaisella vauhdilla, että niiden oli täytynyt saada meistä vainu jo hyvän aikaa sitten. Ne saalistivat meitä.
Paikoilleen jääminen ei ollut viisasta, joten lähdin johdattamaan partiota läheiseen puistoon, jossa kaksijalkojen pennut sulan lumen aikaan leikkivät oudon näköisissä, värikkäissä rakennelmissa. Halusin päästä korkeammalle kuin koirat olivat. Muuten olisimme kiivenneet kaksijalkojen pesien katoille, mutta rottien takia olisi ollut typerää ahtautua kapeille kujille koirat perässämme.
Kaksijalkojen pentujen leikkipaikka oli autio. Lunta oli sadellut värikkäiden tolppien ja telineiden päälle, eikä maassa näkynyt tuoreita jälkiä. Olin juuri aikeissa kehottaa muita kiipeämään ylös, kun takaamme kajahti kimakka haukku. Tällä kertaa se tuli niin läheltä, että niskakarvani nousivat sojottamaan taivasta kohti.
“Kaikki ylös, heti!” sihahdin ja pinkaisin esimerkkiä näyttäen kohti rakennelmaa, johon olin nähnyt kaksijalanpentujen kiipeävän ennen. Sen toisella puolella oli maata kohti viettävä kiiltävä, aaltoileva taso, jota pitkin ne laskivat alas, ennen kuin kiipesivät uudestaan askelmia pitkin ylös. Kaipa se oli niistä hauskaa.
Päästessäni tasanteelle käännyin katsomaan perääni. Koirat näkyivät jo kauempana, niiden tummat, liikkuvat hahmot piirtyivät lumista maisemaa vasten kuin uhkaavat varjot. Urho seisoi vieressäni hengästyneenä ja Silver kiipesi parasta aikaa askelmia ylöspäin. Samassa tajusin, että Hurma ja Ametisti olivat yhä alhaalla.
“Mihin ne hiirenaivot jäivät?” ärähdin puoliääneen ja tähyilin telineiden ohi maan tasolle, missä Valvottujen olisi pitänyt olla heti meidän kintereillämme. Päiväni olisi virallisesti pilattu, jos he olivat päättäneet pötkiä pakoon tällaisen tilanteen tullen. Siinä tapauksessa toivoisin, että koirat saisivat heidät kiinni ja tekisivät heistä itselleen uudet turkikset.
Ennen kuin ehdin mennä katkerissa kuvitelmissani pidemmälle, Urho osoitti kuonollaan vähän matkan päähän maahan, missä Ametisti oli pysähtynyt Hurman kohdalle. Koirat lähestyivät heitä, ja Ametisti oli kääntynyt niitä kohti selkä köyryssä.
Valmistauduin käskemään kaikki takaisin alas heidän avukseen, mutta halusin ensin nähdä jotain. Pelastaisiko Ametisti itsensä ja jättäisi Hurman oman onnensa nojaan vai oliko tämä valmis taistelemaan toisen kissan puolesta?

//Hurma ja Ametisti?

Ruusunen suki hiljaa pentujensa turkkeja. Kaiho makasi paikoillaan silmät ummessa ja Harmonia sen sijaan tuijotteli pesän menoja. Nuorempi hopeanharmaan naaraan tyttäristä, Harmonia, oli kuulovikainen. Hänen kuulonsa tuntui vain huonontuvan päivä päivältä ja naarasta alkoi huolettaa, että Päivänsäde ei kokisi valkoista pentua hyödylliseksi osaksi yhteisöä ja veisi tämän mahdollisuudet todistaa itsensä muun muassa heittämällä kokovalkean pentu polon suoraan hyödyttömiin, kun hän saavuttaisi kuuden kuun iän.
Ruusunen vilkaisi Urhoon, joka istuskeli parin hännänmitan päässä juttelemassa esikoisensa kanssa. Riemu selitteli isälleen sitä sun tätä pirteästi ja kaksikko heitteli vitsiä toinen toiselleen rennosti. He muistuttivat paljon toisiaan luonteelta. Niin avoimia ja ystävällisiä kaikille. Ruusunen oli sen sijaan enemmän sulkeutuva, eikä niinkään halunnut asettaa luottamustaan uusille tulokkaille tuosta noin vain.
Hopeanharmaa raidallinen naaras oli yrittänyt pistää mieleensä, jos kukaan uudemmista kissoista olisi mielenkiintoinen ja hieman nuorempi yksilö, jonka hän voisi ottaa enemmän suojatikseen samalla tavoin kuin Kaunokin aikoinaan, mutta yksikään kissoista ei ollut erityisen nuori taikka kovinkaan Ruususen tyylinen kissa.
“Emo, voinko mennä leikkimään?” Harmonia kailotti kovaan ääneen. Pentua ei kyllä voinut kovaäänisyydestä syyttää. Hänen kuulonsa oli syntymästä lähtien ollut kehno ja hän ei varmasti kuullut edes omaa ääntään kovin selkeästi.
“Ei nyt, nuku ensin hetki ja sitten voitte leikkiä yhdessä Kaihon ja Riemun kanssa”, Ruusunen naukaisi yrittäen pitää äänenvoimakkuutensa tarpeeksi pienenä, jotta se ei häiritsisi muita, mutta tarpeeksi suurena, jotta hänen tyttärensä oikeasti kuulisi hänet.
“Selvä”, Harmonia naukaisi kuuliaisesti ja painoi sitten päänsä pienille tassuilleen.

Leikkitoverini myöntyi kisailuun kauniimman esineen etsimisestä. Olin innoissani leikistä. Olin halunnut pelata vastaavaa sisareni, Kaihon kanssa, mutta en ollut vielä ennättänyt pyytää häntä siihen.
Lähdin Kuiskeen kanssa sopimaani suuntaan etsimään jotain hienoa. Täytyihän siellä edes jotain nättiä olla! Ja minähän sen jonkin nätin asian löytäisin! Vaikka minua ei haitannut, jos häviäisin kisan, halusin silti tehdä siitä oikean kilpailun ja löytää edes jotain mielenkiintoista.
Tutkailin kaksijalanpesän seinien vierustoja ja muiden petien ympäristöjä, mutta kuitenkin varoin häiritsemästä muita kissoja. Etenkin tätä tiettyä kilpikonnakuvioista kollia, josta emo oli varoittanut. Hän oli kertonut kollin nimen olevan Ametisti ja sanonut, että hänestä ei oikein koskaan tiennyt, jos hän suuttuisikin jostakin. Nyt Ametisti kuitenkin taisi olla ulkona.
Lähestyin parantajien aluetta ja nenääni kantautui yrttien haju. Vilkuilin uteliaana hajua kohti, mutten nähnyt yrttejä. Ne oli kai laitettu jonnekin piiloon, jotta kukaan ei voisi vahingossa levittää niitä pitkin pesää.
Huomasin maassa kauniin mutta jo ehkä hieman kutristuneen lehden, joka oli oletettavasti kantautunut sisään lehtisateen aikaan ja jäänyt sen myötä sinne. Se omasi kauniita ruskan värejä, mutta siinä oli myös hieman vihreääkin siellä täällä.
Nappasin lehden mukaani ja lähdin suuntaamaan takaisin kohti Kuisketta. Hopeinen kollikin oli tainnut löytää juuri jotain aivan itse.
Huomasin hänellä kauniin vaalean violetin kiven. Se oli oikein soma ja mielestäni todella hyvä löytö. En tiennyt voisiko lehteni voittaa mitään tuollaista, mutta eipä se minua haitannut. Ainakin sain leikkiä jonkun kanssa yhdessä!
Esittelin löytämääni lehteä ja tarjosin sitä Kuiskeelle. Kolli ei kuitenkaan tainnut haluta sitä. Hän kieltäytyi ottamasta löytöäni ja sanoi, ettei tarvitsisi sitä ja sanoi vielä, että se oli liian hieno kollille annettavaksi. Petyin hieman siitä, etten voinut antaa hänelle jotain takaisin siitä höyhenestä, jonka sain kollilta aikaisemmin, mutta hyväksyin kuitenkin asian. Jos hän ei halunnut lehteäni, en voinut pakottaakaan häntä ottamaan sitä.
Istahdin hiljaa maahan ja katselin vanhempaa kissaa. Heikon auringonvalon osuessa hänen turkkiinsa se hohti kuin emoni turkki.
Huomasinkin sillä hetkellä emoni saapuvan takaisin pesään isäni kanssa. Hän huomasi minut Kuiskeen seurassa ja tutkaili kollia epäilevästi katseellaan. Sitten hän lähti lähestymään meitä.
“Harmonia! Tule, mennään päiväunille”, hopeanharmaa raidallinen naaras naukaisi minulle kovaan ääneen, jotta kuulisin, ja vilkaisi taas leikkitoverinani toiminutta Kuisketta smaragdinvihreät silmät sirrillä.
“Minä leikin Kuiskeen kanssa hauskoja leikkejä!” ilmoitin pirteästi. Ruusunen katsoi minuun hetken ajan hiljaa ja vilkuili sitten ympärilleen pesässä.
“Missä Riemu on? Eikö hänen pitänyt katsoa perääsi?” emo kysyi. Kohautin hieman lapojani.
“Minä taidan tästä lähteä”, Kuiske sanoi varovasti ja lähti hiippailemaan kauemmas. Katsoin hopeista kollia hymyillen.
“Leikitään taas pian!” naukaisin hänelle pirteästi ennen kuin lähdin seuraamaan emoani pedillemme.
“Kuiske oli tosi mukava! Haluan tavata hänet jo pian uudelleen!” ilmoitin Ruususelle, joka vilkaisi minua vain nopeasti ja vajosi sitten ilmeisimmin ajatuksiinsa. Mitäköhän hänen mielessään liikkui?

Useampi auringonnousu oli kulunut ja huomasin Kuiskeen taasen. Tällä kertaa hopeinen kolli oli kuitenkin odottelemassa partionsa lähtemistä kujille. Tai ainakin näin minä oletin kaikesta ympärillä meneillä olevasta päätellen.
“Kuiske!” hihkaisin kissan nimeä ja hymyilin hänelle iloisesti. Toivoin pääseväni taas leikkimään hänen kanssaan pian.
“Hei, Harmonia”, luin hopeisen kollin huulilta, kun hän käänsi katseensa minuun saapuessani lähemmäs.
“Voisitko katsella, jos löytäisit jotain hienoa ulkoa minulle? Haluaisin koristaa pesääni enemmän ja emo sanoo sen olevan ajanhukkaa”, pyysin. “Tietysti sinun ei ole pakko, jos et tahdo.”

//Kuiske?

Säikähdin vähän, kun Laku ilmoitti olevansa jumissa, mutta tuo pääsikin pyristelemään pienestä raosta suurempaan tilaan minun ja Roihun viereen. Vilkaisin Roihua ja sitten Lakua.
“Jatkammeko vain eteenpäin?” kysyin.
Roihu oli sanonut luulevansa, että tämä veisi rakennusten toiselle puolen, mutta entä, jos se ei veisikään sinne ja menisimme hukkaan?
“Jatketaan vain. En halua takaisinkaan kääntyä”, Laku puuskahti.
Roihukin nyökkäsi ja otti sitten taas johdon. Tassutin naaraan perään. Kuulin Lakunkin askeleet takani. Vilkaisin taakseni nyt, kun tilaa oli siihen tarpeeksi. Laku näytti rauhalliselta, liiankin rauhalliselta minun makuuni.
“Roihu, huuda kovaa, jos näät rottia niin me muut osaamme varautua!” Laku vitsaili.
Naurahdin kuuluvasti.
“Niin, ellet tule syödyksi ennen sitä”, komppasin kollia.
Yhtäkkiä Roihu pysähtyi aloilleen. Hänen silmänsä olivat pelokkaat, kun hän käänsi päänsä.
“Rottia! Rottia!” naaras huudahti ja loikkasi taaksepäin.
Tuon hintelä keho oli kaikesta laihuudestaan huolimatta tarpeeksi vahva kaatamaan minut. Laku katsoi ylitsemme, kun kierimme maassa koittaen päästä ennen toista ylös.
“Roihu, taidat nähdä näkyjä. Ei tuolla mitään rottia ole”, mustavalkoinen kolli naukui.
“Ei olekaan tein vain kiusaa”, Roihu naukui, kun vihdoin kömpi jaloilleen seuraten minun esimerkkiäni.
“Ei ole hauskaa”, nau’uin.
“Ai, luulin, että sinä jos joku arvostaisi pikku pilaa”, Roihu vastasi ja mulkaisi minua.
“En silloin, kun jekku pistää minut luulemaan olevani hengenvaarassa!”
“Hiljaa nyt hei, jatketaan ennen kuin kaikki rotat löytävät tänne vain teidän kovaäänisen huutonne ansiosta”, Laku naukui virnuillen. Tuo ei sitten osannut olla tosissaan.
Roihu ravisteli turkkiaan ja oli ottamassa johdon ennen kuin Laku avasi taas suunsa.
“Voisinko minä kävellä edellä?”
Oranssiturkkinen naaras vastasi nyökkäyksellä ja asettui Lakun perään, joten minä jäin viimeiseksi. Jatkoimme matkaamme hiljaisempina kuin koko seikkailumme aikana olimme olleet. Pian käytävä pullauttikin meidät hieman suuremmalle kadulle. Olisimme mahtuneet mainiosti kulkemaan vaikka kaikki vierekkäin parin lisäkissankin kanssa. Tila sai minut tajuamaan kuinka ahtaus olikin jo käynyt hermoilleni.
Ajatukseni keskeytti Roihun kirkaisu. Käännyin katsomaan naarasta ja etsin huudon aiheuttajaa. Pian näinkin sen, suuren rotan nimittäin. Se oli tarttunut kiinni Roihun häntään.
“Laku apua!” huusin ja loikkasin irrottamaan rottaa Roihun hännästä. Tiesin, että yksi rotta tarkoittaisi useampaa, joten meidän pitäisi nyt vain päästä turvaan.

//Laku?

// Kujakissayhteisön kaksijalkala

Loikin itsekseni suurta katua pitkin. Hirviöitä kulki edes takaisin sen keskellä, mutta tiesin reunassa kulkemisen turvalliseksi. Tieni vei minut lähelle metsää. Loikin pitkin aitaa, joka reunusti jonkun yksittäisen kaksijalanpesän takapihaa.
Äkkäsin pihalla oravan, joka söi jotain käpälässä olevaa pähkinää. Voisipa itsekin vain ruveta pähkinänpuputtajaksi, ajattelin. Loikkasin alas mahdollisimman hiljaisesti ja lähdin vaanimaan oranssiturkkista saalistani. Ei siitä paljoa ruokaa olisi, mutta kaikki mahdollinen oli kotiin päin.
Pesän kaksijalka oli rämäyttänyt oven auki ja huusi parhaillaan jotain joko minulle tai oravalle, luultavasti molemmille. Lähdin karkuun pitkin aitaa ja pakenin takaisin kaduille. Onneksi kaksijalka oli joko liian laiska tai liian taidoton lähtemään perääni.
Huokaisin turhautuneena ja lähdin takaisin kohti Kujakissayhteisön pesää. Nappaisin matkalta jotain vaikka metallisesta astiasta, jos jotain löytyisi. Niiden antimet eivät ikinä pettäneet. ‘

Loikin ulokkeita pitkin takaisin pesään.
“Mistäs olet tulossa?” Keijo, joka oli valmiiksi sisäänkäynnillä kysyi.
Laskin suussani olleen kalan ja kohautin lapojani: “Mitä se sinulle kuuluu? Toin ruokaa.”
“Päivänsäteen käskystä kukaan ei saa liikkua yksin kaduilla. Rottien takia”, pulska kolli vastasi.
Tuon olemus oli juuri niin itseriittoinen, että hermoni olivat poksahtaa vain sen ansiosta.
“Älä ole hölmö. Osaan puolustaa itseäni”, naukaisin ja nostin kalan takaisin leukoihini.
Keskustelu olisi nyt tässä.
“Ensi kerralla en päästä sinua näin helpolla”, Keijo naukui.
Paksua puhetta vielä paksummalta kissalta. Mitä vetoa siitä, ettei tuo mennyt kertomaan vain oman laiskuutensa takia.
Laskin kalani muiden ruokien sekaan ja painelin pesälleni. Ruuta oli istumassa omalla pesällään minun pesäni vieressä.
***
Minut määrättiin partioon Hangen ja Aavan kanssa. Kävin herättelemässä kollin ja käskin häntä herättämään Aavan, koska en halunnut tunkea toisen reviirille.
Jäin odottelemaan uloskäynnin lähelle.
Pian kaksikko tulikin luokseni. Aava näytti edelleen hieman uniselta, mutta kiilasi rinnalleni. Tuo pyöritteli häntäänsä.
“Tervehdys, komistus. Onneksi saimme sinut mukaamme, sillä jos törmäämme rottiin, olet niin vahva että voit varmasti suojella meitä”, naaraan suusta kuului, kun tuo kiersi viereeni sulavin liikkein.
“Ohhoh, kannattaa olla varuillaan. Kyllä minä purra osaan”, vastasin napakasti takaisin vilkaisten Hankea. Ehkä heidän suhde ei ollutkaan niin selkeä kuin luulin.
Aava vain naurahti. Lähdin loikkimaan alas ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään. Kuu oli laskeutunut ja auringon säteet valaisivat katuja. Lehtikadon aikaan se oli aika harvinaista.
“Tiedätkö, sinun silmäsi näyttävät tosi kauniilta tässä valossa”, Aava yritti vielä.
Vilkaisin tätä ja tuon säälittävää yritystä vietellä minut.
“Enkö ole sinulle aivan liian vanha? Keskittyisit vaikka Hankeen”, ärähdin ja annoin värisevän häntäni nousta ärtyneesti pystyyn. Mikä partio se tämäkin oli?

//Aava?

Katselin ulos pienestä rakosesta kahden laudan välissä. Laudat oli aseteltu pesän seinässä olleen rei’än eteen. Siellä täällä oli tosin rakosia, joista näki ulos. Riemu-niminen kissa loikkasi viereeni seinästä tököttävälle tasolle.
“Mitäs täällä tähystellään?” kolli kysyi. Hänen tummanruskea turkkinsa väreili, kun kylmä viima puski lautojen raoista tuota kohti.
“Eipä kai mitään ihmeellistä”, totesin vastaukseksi ja kiersin häntäni tiukemmin käpälilleni.
“Mitenniin? Ulkona on aina menossa jotain ihmeellistä!” Riemu vastasi. Tuon ääni oli hyvin kantava, mutta hän ei käyttänyt sitä yhtä kovaa kuin esimerkiksi Ruuta.
“Jaaha.”
“Sinä vaikutat hyvin tylsistyneeltä. Haluatko mennä vähän seikkailemaan? Voimme kenties löytää vaikka jotain uutta, eihän sitä koskaan tiedä!” Riemu naukui iloisesti. Hänen nimensä oli hyvin osuva kollin riemukkaaseen luonteeseen nähden. Hetken mietin kieltäytymistä, mutta eihän minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut.
“Vaikkapa”, vastasin ja nousin seisomaan.
“Hienoa! Suorastaan mahtavaa!” Riemu hihkaisi ja loikkasi alas lattialle, “Seuraa minua! Tiedän oikein hyvän reitin.”
Selvä sitten, ajattelin. Mitä pahaa kuljeskelusta toisen kissan kanssa mahtaisi seurata? Ei hän aikoisi minua tappaa, ja jos aikoisikin niin saisi varmasti mojovan rangaistuksen moisesta. Ei minua pelottanut. Seurasin kollia alas pesästä kadulle ja pujottelimme kujia kaksijalkalan reunalle saakka. Yhden rakennuksen seinästä kasvoi jotain kasveja ja Riemu loikkasi kiinni köynnöksiin. Mielenkiintoni heräsi. Kiipeäisikö kolli ylös asti? mietin.
“Tule vain perästä! Ei tämä ole vaikeaa”, Riemu huusi taaksensa.
Otin haasteen vastaan ja loikkasin itsekin kiinni köynöksiin. Ne olivat kiinni puisessa kehikossa, joten pystyin ottamaan myös siitä tukea. Katsoin ylös kiivetessäni. Riemu onnistui pääsemään katolle saakka. Seurasin perässä vikkelästi ja silmänräpäyksessä olin itsekin ylhäällä. Hieno näkymä aukeni edessäni. Näin puiden latvat niiden yläpuolelta. Ne olivat kuin ruohokumpuja maassa, mutta korkealla ilmassa! Miten ihmeellistä!
“Taidat olla aika vaikuttunut”, Riemu sanoi virnistäen leikkisästi. Hymyilin hieman.
“Taidan olla”, vastasin. Oli melkein mahdotonta olla äreä kollille, joka oli näyttänyt minulle miltä metsä näytti ylhäältä päin. Katto vietti alaspäin, joten jouduimme istumaan hassusti vinossa. Katselin punaisia pyöreitä muotoja, joiden päällä istuimme ja nostin sitten katseeni taas metsään.

Käännyimme jollekin paljon kapeammalle kujalle, jossa minun oli vaikeaa päästä etenemään suuren kokoni takia. Roihu kulki aivan ensimmäisenä ja Mirri hänen perässään, joten olin viimeinen. Yritin pysytellä tahdissa, mutta se oli hieman hankalaa ajatellen, että olin naaraita paljon suurempikokoinen
Sen jälkeen piti alittaa jonkinlainen este. Roihu tuntui pääsevän sen alitse helposti ja ilmoittikin takanaan tuleville, että siellä oli enemmän tilaa. Mirri meni hänen perässään, mutta minä jäin hieman epäröimään. Mahtuisinko minä edes esteen alitse? Ei se muuten selviäisi kuin kokeilemalla.
Ahtauduin esteen alitse ja tunsin sen kylmänä selkääni vasten. Kiskoin itseäni etutassuillani eteenpäin ja potkin takanani maata, jotta pääsisin toiselle puolen.
“Mirri, auta! Taidan olla jumissa”, naukaisin edessäni olevalle naaraalle, mutta juuri silloin pääsin esteen lävitse. “Ai, ei sittenkään mitään! Pääsinkin lävitse”, naurahdin hieman.
Katselin hieman tilavampaa aluetta, johon olimme nyt päässeet. Se ei ollut hirveän paljon isompi ainakaan heti toisella puolella estettä, mutta nyt minulla oli ainakin enemmän tilaa olla.

//Mirri?

Kävelin sisälle Kujakissayhteisön pesään. Hangen partio oli lähtenyt minun partioni kanssa samaan aikaan, mutta olimme lähteneet kaksijalan toiselle puolelle, sinne missä oli se talo johon meni usein kaksijalkoja jotka eivät asuneet siellä. Olin lyönyt Hangen kanssa vetoa siitä, että siinä talossa asui kissa, kun olimme nähneet sen talon ensimmäisen kerran. Olin ihan varma, että siellä asui, tai oli asunut kissa. Hanki oli ollut epäuskoinen, mutta oli suostunut lyödä vetoa ruokapanoksilla. Se joka voitti, sai seuraavalla aterialla eniten. Loikin valkeaturkkisen kumppanini luokse ja puskin tätä.
“Hei kultatyttö”, kehrähdin ja Hanki hymähti mutta sitten naaraan ilme valahti.
“Sinä voitit”, naaras huokaisi muka masentuneena, “siellä asui kuin asuikin kissa. Näytti vähän samanlaiselta kuin sinä, paitsi että hän oli eri värinen, kermanvaalea. Mitä tahdot syödä?”
Virnistin ja osoitin naaraan huivia.
“Kultatyttö onkin hopeasijalla”, kiusasin, ja sain Hangen pyöräyttämään hurmaavia sinisiä silmiään.
“Älä jooko kutsu minua kultatytöksi. En minäkään kutsu sinua viinirypäleeksi”, naaras tuhahti, vaikka virnistikin lauseensa lopussa. Tuhahdin muka loukkaantuneena.
“Kultatyttö kuitenkin on huomattavasti mukavampi kuin viinirypäle”, urahdin mutta hymyilin kuitenkin. “Mutta ole sitten tylsä, Hanki.” Valkea kissa hymyili.
“Tule, haastan sinut kilpailuun pesän päästä toiseen”, Hanki sanoi ja ponkaisimme saman tien ylös ja valmiustilaan.
“Vielä kysyt!”
Peräännyimme samaan aikaan pesän seinää vasten.
“Än…. Yy… tee… NYT!” huusin ja lähdimme kurvaamaan pesän toiseen suuntaan. Hanki johti pitkään, mutta loppujen lopuksi kirin hänen rinnalleen ja ohi, joten minä voitin.

—----------------------------

“Aava? Aava oletko hereillä? Meidän pitää mennä Kuminan kanssa partioon, sinne talolle”, kumppanini ääni tunkeutui uneni läpi. Nousin venytellen ylös.
“Mhhm… toki! Saanpahan uuden lelun, tai uusia leluja”, kehräsin, ja sain siitä hyvästä hieman paheksuvan katseen Hangelta, mutta sinisilmä ei sanonut mitään. Suoristin huiviani ja kävelimme vieri vieressä vaaleanharmaan ja valkean kollin luo. Kumina katseli meitä terävästi kellertävillä silmillään. Virittäydyin flirttailutilaani. Pääsisin pitämään hauskaa pitkästä aikaa, ja tahdoin ottaa tästä kaiken irti. Häntäni kimeurteli kalkkarokäärmeen lailla.
“Tervehdys, komistus. Onneksi saimme sinut mukaamme, sillä jos törmäämme rottiin, olet niin vahva että voit varmasti suojella meitä”, kehräsin hunajaisesti. Ai että olin kaivannut tätä. Astuin varovaisesti lähemmäksi ja kiersin kollia varovasti.

//Kumina? xd

Kuiske katseli Harmonian intoilua pienestä höyhenestä. Pentu tökki sitä haltioissaan ja silitti sitä tassullaan. Kuiske ei voinut tukahduttaa pientä kehräystä nähdessään hänen touhunsa. Harmonia näytti kohtelevan sitä, kuin se olisi arvokaskin aarre. Ehkä se oli hänelle arvokas? Ainoa asia, mitä Kuiske arvosti, oli täysi hiljaisuus.

Hetken päästä Harmonia käänsi päänsä kohti Kuisketta ja katsoi häntä suurin silmin.
“Leikitäänkö vielä jotain?” pentu kysyi. Ennen kuin Kuiske ehti vastata, hän jatkoi: “Voimmeko leikkiä jonkinlaista aarteenetsintää? Tai ehkä kisata siitä, kuka löytää hienoimman esineen?”
Kuiske tuijotti Harmonian napittavia silmiä. Hän ei tiennyt, suostuisiko pennun pyyntöön. Olisiko hänestä sillä tavalla enemmän hyötyä Kujakissayhteisölle?
“Käy se”, Kuiske sanoi, mutta muisti sitten ettei Harmonia kuullut häntä. Kuiske nyökkäsi pitkästi, varmistaen että pentu varmasti ymmärsi. Harmonian silmät kiilsivät innostuneesti.
“Jee!” hän vinkaisi. Pentu näytti hetken aikaa pohdiskelevan.
“Ollaanko sellaista, että katsotaan kuka löytää hienoimman asian pesästä?” Harmonia kysyi. Kuiske nyökkäsi epävarmasti.
“Mene sinä tuonne! Minä menen tänne.” Harmonia ilmoitti ja osoitti kohti sotkuisia makuusijoja, joiden joukossa myös Kuiske nukkui. Kuiskeen etsintä-alueeksi jäi siis pesän suuaukon läheinen tila sekä vuoteet, missä nukkuivat Harmonia ja hänen perheensä. Kuiske tunsi sydämessään vihlaisun nähdessään Harmonian emon ja muut pennut päiväunilla epämääräisessä sammal- ja lehtivuoteessa. Tuntisiko hän ikinä samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta? Eihän Kuiske ollut syntynyt tässä joukkiossa, eikä hän ollut erityisesti päällikön suosiossa. Mikä oli saanut Päivänsäteen uskomaan, että Kuiske oli pitänyt ottaa tähän yhteisöön?
Kuiske sähähti itselleen mielessään. Hän mietti liikaa turhia, tyhjänpäiväisiä pikkuseikkoja. Kuiske oli tässä ja nyt - leikkimässä aarteenetsintää Harmonian kanssa. Ja millään muulla ei nyt ollut väliä.

Kuiske koetti etsiä pesästä jotain, joka saattaisi kiinnostaa Harmoniaa. Käpy ei käynyt, eikä puusta pudonnut oksakaan.
‘Entäpä tämä?’ Kuiske huomasi roskaisen lattian seassa kiiltävän, vaaleanvioletin kiven. Hän tutki sitä hetken aikaa. Tuntui, kuin tämä samainen kivi rauhoittaisi häntä. Se oli kova ja kylmä, ja se tuntui mukavalta turkkia vasten. Kivessä oli kauniita uurteita, jotka näyttivät pyörteiltä vedenpinnassa.
‘Tämän sen on oltava.’ Kuiske nappasi pikkukiven hampaisiinsa - juuri oikeaan aikaan. Harmonia kipitti häntä vastaan suussaan rosoreunainen lehti.
“Tällaisen minä löysin.” Kuiske maukui ja työnsi kiveä lähemmäs.
Harmonia henkäisi. “Tuo on kaunein kivi, minkä olen ikinä nähnyt!”
Kuiske oli mielissään. Kyllä hän osasi tehdä joskus elämässään hyviä valintoja - vaikka ei sitä itselleen tunnustaisikaan. Kuiske odotti, kunnes Harmonia oli ihastellut kiveä tarpeeksi.
“Mitä- mitä sinä löysit?” Kuiske kysäisi.
Harmonia nosti katseensa.
“Ai niin! Löysin tämän lehden. Se on kaunis!” hän esitteli lehteä ylpeänä.
Pentu oli oikeassa, lehti tosiaan oli hieno. Siinä oli kauniita lehtikadon sävyjä, joihin sekoittui viherlehden tuoreus ja lehtisateen värit.
“Hyvin tehty.” Kuiske kehui.
“Sinä saat sen! Koska annoit minulle sen höyhenen.” Harmonian häntä väpätti innokkaasti edestakaisin.
“Kiitos, mutta en tarvitse-” Kuiskeen lause keskeytyi Harmonian pettyneeseen katseeseen.
Kuiske kosketti hännällään pennun selkää.
“No, minusta se on liian hieno minulle annettavaksi.” hän lohdutti.

//Harmonia?

Piilopaikkani taisi olla mainio, sillä Kuiskeella kului tovi, että hän löysi minut. Innoissani hihitin itsekseni ja heiluttelin pörröistä valkeaa häntääni edestakaisin. Huomasin myös Kaihon, joka tassutti Riemun perässä jonnekin. Mitäköhän he mahtoivat olla tekemässä?
Nostin päätäni ja tukahdutin kikatukseni, kun tunsin kosketuksen lavallani. Huomasin, että minut oli löydetty. Olin kuitenkin ollut aika hyvä, kun kollilla oli kerta kestänyt niin kauan löytää minut, eikö vain?! Se oli jo suoritus itsessään!
Nyt olikin sitten kollin vuoro piiloutua ja ilmoitin siitä hänelle innoissani kovaan ääneen. Ryhdyin heti laskemaan ja annoin hänelle mahdollisimman paljon aikaa piiloutua. Täytyihän hänen tietysti löytää joku hyvä piilopaikka itselleen, jotta en löytäisi häntä heti! Eihän leikki olisi hauskaa, jos Kuiske ei edes yrittäisi piiloutumista.
Kun sain laskuni laskettua, ilmoitin siitä kovaan ääneen ja aloitin etsintäni. Yritin emon opetusten mukaan erotella kollin hajun muista pesän hajuista, jotta hänen löytämisensä olisi helpompi, mutta monien hajujen määrä meinasi saada pääni pyörälle. Ulkoa kantautuvat hajut sekoittuivat sisällä olevan tomun ja kissojen hajuihin.
Vilkuilin ympärilleni hetken ajan, kunnes silmiini osui laatikko. Se oli tarpeeksi suuri, että sinne pystyi piiloutumaan, jos tahtoi. Ainakin kollin kokoisen kissan pitäisi pystyä. Lähdin siis lähestymään tätä mahdollista piilopaikkaa varovasti ja vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, jos huomaisinkin sittenkin kollin hopeanharmaan turkin jossain.
Huhuilin kollia hieman ja kiersin laatikkoa vähän. Yritin tutkailla sen kokoa, jos vaikka voisin kavuta sen sisään itse tarkistamaan oliko leikkitoverini todella sen sisällä vai ei. En ainakaan voinut kuulostella, jos hänen äänensä kuuluisi sisältä, koska jos hän halusi olla hiljaa, minun huono kuuloni ei kyllä auttaisi tapaustani.
Loikkasin laatikkoa vasten ja yritin saada itseni vedettyä sen päälle, mutta mätkähdinkin sen sijaan maahan. Nousin nopeasti tassuilleni ja pudistelin vitivalkoista turkkiani. Samalla leikkitoverini pujahti ulos ja huomasin hänen päänsä päällä kauniin höyhenen. Sen kaunis väri tuntui taittuvan entistäkin hienommaksi kelmeän valon osuessa siihen ulkoa. Katselin sitä ihmeissäni.
Yhtäkkiä hopeinen kolli pudisti päätään, joka sai höyhenen putoamaan hänen päänsä päältä hänen kuonolleen. Katsoin häntä suuni kulmat kohoten. Hän näytti hieman hupsulta noin.
Kohotin kuonoani hieman höyhentä kohti ja katsoin sitä edelleen lumoutuneena. Henkäisin ääneen sen kauneudesta, mutta en ollut varma, kuinka kuuluvana ääneni todella tuli. Kuiske otti sen kuonoltaan ja ojensi sitä minulle. Katsoin häntä ihmeissäni. Aikoiko hän todella antaa jotain tuollaista minulle? Voi kuinka anteliasta!
Otin höyhenen innoissani ja loikin pikaisesti pedilleni, jonka jaoin emon sekä Kaihon kanssa. Sisareni haju sekä emoni haju tunkivat nenääni heti, kun lähestyin sitä. Asetin höyhenen petiin jollain tapaa kiinni ja käännyin sitten katsomaan kohti Kuisketta, joka oli hiljalleen ja varovasti seurannut minua.
“Kiitos! Se on aivan ihana!” naukaisin tohkeissani ja hymyilin leveästi. Hopeinen kolli palautti hymyni ehkä hieman varovaisempana.
“Haluatko vielä leikkiä jotain?” kysyin häneltä ilahtuneena. “Voisimme vaikka keksiä jonkin aivan uuden leikin!” ehdotin vielä ennen kuin kolli ennätti edes avaamaan suutaan vastatakseen.
“Millaista ajattelin?” päättelin hänen naukuneen. En toki ollut täysin varma, koska hän ei edelleenkään puhunut kovinkaan kovaan ja jouduin pääasiassa turvautumaan taitooni lukea hopeisen kollin huulilta.
“Voimmeko leikkiä jonkinlaista aarteenetsintää? Tai ehkä kisata siitä, kumpi löytää hienomman esineen”, ehdotin mietteliäänä ja vilkaisin toiveikkaasti Kuiskeeseen.

//Kuiske?

Keskustelu tuntui laantuvan, kun kaikki kolme keskittyivät katuihin ja niiden mahdollisiin antimiin. Onneksi meillä ei ollut pula ruuasta nyt Yhteisössä. Metsässä kaikki oli ollut niin erilaista. Olimme olleet vain Roihun taitojen varassa, kun olin ollut loukkaantuneena ja sitä paitsi minä en edes ollut koskaan oppinut kunnolla saalistamaan.
“Poiketaanko tuonne?” Roihu kysyi ja osoitti kahden rakennuksen välistä hyvin ohutta kujaa. Näkyvissä oli metallilangoista tehty este, joka meidän täytyisi alittaa. Tietä yli ei olisi, mutta ali saattaisi hyvin ollakin. Toisella puolella saattoi olla vaikka mitä.
“Mikä ettei”, Laku vastasi ennen kuin ehdin avata suutani, mutta vastaukseni olisi ollut sama, joten minua ei haitannut. Roihu päätti mennä ensimmäisenä ja minä seurasin heti perässä. Kujalla ei mahtunut kävelemään vieretysten - totta puhuen minunkin täytyi olla varovainen, jotten olisi raahannut kylkiäni seiniä vasten. Laku kulki viimeisenä. Isoimpana hänellä oli varmasti myös eniten ongelmia kulkemisessa näin ahtaalla tiellä. Tulimme esteelle, jonka ali Roihu sujahti helposti. Hän kurotti päätään nähdäkseen taaksensa.
“Täällä on enemmän tilaa, luulisin tämän vievän toiselle puolen näitä rakennuksia”, naaras ilmoitti.

//Laku?

Seisoskelin vaalean oranssiturkkisen kissan vierellä. Tiesin tämän nimeksi Ruuta, mutta muuta en sitten kollista tietänytkään. Minut oli määrätty partioon Ruutan, Ametistin ja Hennon kanssa. Heistä kukaan ei ollut juurikaan hyvää seuraa, vaikka en siitä juuri perustanutkaan. Toiset olivat ainakin parempia taistelijoita kuin minä. Jotain positiivista sentään, jos heillä oli yhtään halua suojella minuakin rotilta. Ametisti loikki alas pesältä kujalle Hento aivan kannoillaan. Valvottu kilpikonnakuvioinen kolli vilkaisi seuraajaansa tuimasti. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa sanoa mitään. Hento otti partion johdon ja Ametistin kiilatessa minun ja Ruutan edelle ei meille jäänyt vaihtoehtoa kuin pysytellä partion perässä. Ruuta otti kohteliaasti viimeisen kissan paikan, jotta voisimme kulkea sutjakkaammin pienemmilläkin kaduilla. Vaivuin ajatuksiini kävellessäni kilpikonnakuvioisen kollin takana. Yhtäkkiä edessäni oli pehmeä toisen kissan takamus. Loikkasin sivuun ja katsoin keneen oikein olin osunut. No Ametistiin tietenkin. Meillä oli erityisen riitaisa historia eikä kolli voinut olla kovin mielissään törmäämisestä.
“Katso eteesi, hiirenaivo”, Ametisti rääkäisi vihaisena. Mulkaisin takaisin ja pudistelin turkkiani siistiäkseni sitä hiukan.
“Se oli vahinko”, mumisin ja nuolaisin rintaani piilotellen häpeääni. En voinut antaa itseni lipsua virheisiin noin vain.
“Roihun pitää selvästi opetella käytöstapoja”, Ruuta naukaisi, “Yleensä pyydetään anteeksi, kun tehdään jotain pahaa.”
“Pistä sinä suusi kiinni, sontakasa”, murahdin Ruutalle, joka katsoi minua varsin vinksahtanut virne naamallaan.
“Voi, kerjäät kyllä pahan kerran verta nenästäsi. Repisin sinut mielelläni riekaleiksi, mutta en halua takaisin valvotuksi”, Ruuta sanoi ja napsautti hännänpäätään naamani edessä. Vanhempi kolli oli suorastaan inhottava! En kuitenkaan halunnut alkaa tappelemaan, joten annoin ärtyisä mulkaisun tehdä sanojen työn. Ruuta katsoi hymyillen takaisin. Tuon hymyssä oli jotain niin yököttävää, että meinasin seota siihen paikkaan.
“Pistäkäähän vähän vauhtia käpäliin”, Hento naukaisi partion edeltä. Loikimme Ruutan kanssa vieretysten eteenpäin. Olimme edelleen vierekkäin ja koitimme molemmat kiilata toisen eteen samaan aikaan. Törmäsimme hassusti toisiimme ja molemmat vilkaisivat toista, joten nyt vielä katseemmekin kohtasivat. Minua nolotti. Turkkini tuntui olevan liekeissä häpeästä. Annoin Ruutan mennä edelle, jos tämä haluaisi, mutta tämä ei mennyt. Otin vauhtia ja loikin eteenpäin vihdoin ohittaen Ruutan, jottemme olisi enää vierekkäin.

Kuuntelin Päivänsäteen puhetta turhautuneena, tietenkin hänen piti valita minut ja Hurman samaan partioon. Tai no, ehkä saisin tutustuttua häneen hieman paremmin, mutta silti Päivänsäteen olemassaolo häiritsi minua. Ehkä hän suunnittelikin jotain ja sysäisi meidät rottien armoille.
Lähdin muiden partiolaisten mukaan ja menin heti Hurman viereen. En tietenkään halunnut ahdistaa häntä, mutta halusin suojella naarasta rotilta... Ja ehkä Päivänsäteeltä.
Kun kävelin naaraan vieressä tajusin, miten sydämeni oli lämmennyt jollekin, hänelle. En olisi voinut kuvitella tätä aikaisemmin. Tunteeni olivat jostain syystä korkealla, jostain syystä olin ihastunut... Jostain syystä hän taisi olla elämäni tarkoitus...
Mietiskelyni jäivät siihen, kun Päivänsäde pysähtyi. Ravistelin turkkiani, koska päälleni oli satanut jo melkoinen liuta lunta. Hän vaikutti haistelevan jotain, varmaan rottia. Hän päätti kääntyä toiseen suuntaan, joten emme menneetkään puiston ohi, missä olimme olleet Hurman kanssa muutama kuu sitten.
''M-mitä luulet Ametisti? O-ovatko rotat oikeasti niin vaarallisia?'' Kuulin Hurman varovaisen kuiskauksen allani. Hän vaikutti siltä, että pelkäsi minua. En ymmärtänyt miksi.
Ennen kuin kerkesin vastata, näin miten Päivänsäteen pää kääntyi tarkkailemaan meitä. Tai siis ainakin luulin, että hän katsoi meitä. Todellisuudessa hän taas alkoi haistelemaan ilmaa. Nyt minäkin haistoin sen, koiria! Paljon koiria, tai ehkä vain isoja koiria... En osannut määrittää.
Yritin siloitella karvojani, jotka olivat jostain syystä nousseet. Painauduin Hurmaan kiinni, hän älähti. En ymmärtänyt sisäistä haluani suojella naarasta, mutta en pannut vastaan.
''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', johtajan ääni kuului hiljaisena.
Jäimme kaikki paikalleen ja yritimme selvittää mistä suunnasta haju tuli. Täällä kaksijalassa ei ollut kovinkaan paljon tuulta, ja rakennukset estivät loput. Emme pysryneet määrittämään hajun suuntaa, joten otimme sattuman varalla jonkin reitin ja toivoimme parasta. Olihan partiossa muutama parempi taistelija lisäkseni, mutta Hurma ei ollut yksi niistä. Hänen oli jäätävä taakseni, mikäli kohtaisimme koirat.

//Hirveen lyhyt jotenkin
//Ame on oikeesti ihastunu Hurmaan <3
//Voitte muokkaa reploja, jos oli epäsopivia :)
//Päivi, Hurhur?
//Ame ei taida tajuta, että Hurmakin on ihastunu siihen <3

Kuuntelin kaksikon vastauksia. Heidän vastauksensa olivat melko erilaiset, vaikka kumpikaan ei tuntunut olevan herin innoissaan siitä, että olivat päätyneet yhteisöön. En voinut heitä asiasta syyttää. Yhteisö ei ollut aivan läpimätä, mutta olisin ollut mielelläni edelleen kaksijalkani kanssa asustamassa kotikisuna Luna ainoana seuranani satunnaisten naapurien kanssa.
“Emme me ole aina samaa mieltä, vaikka olemmekin aina yhdessä”, Mirri totesi viitaten siihen, kuinka heidän suhtautuminen Roihun kanssa siihen, että yhteisö oli tätä nykyään heidän koti olivat erilaiset keskenään.
“En niin oletakaan”, vastasin ja toivoin, etten ollut onnistunut jotenkin vihastuttamaan Mirriä taikka Roihua.
“Hyvä niin”, Roihu totesi.
“Minä ja Lunakaan emme ole aina asioista samaa mieltä. Tuntuu, että hän joutuu pidättelemään minua tekemästä typeriä päätöksiä tuosta noin vain. Hän on enemmän tassut maassa aina, kun minä keksin jotain hupsua tekemistä. On suorastaan hänen ansiotaan, että en ole vielä onnistunut päätyä ongelmiin”, naurahdin keveästi ja katsoin Mirriä ja Roihua hymyillen. He vaikuttivat kovin läheisiltä. En kyllä asiaa ihmetellyt. He olivat olleet yhdessä jo ennen kui olivat päätyneet yhteisöön, joten he saattoivat juurtaa yhteisen historiansa juuret jo erityisen pitkälle.

//Mirri?

Katselin Ruutaa, joka lisäsi omaan pesäänsä nahan paloja muotoillen ne itselleen sopiviksi. Kollin tassut toimivat taitavasti ja hän käytti hampaitaan juuri oikeissa kohdissa, eikä ikinä rikkonut pesän pehmikkeitä. Nousin ja tassutin kollin luokse. Nappasin pari nahan palaa Ruutan kasasta. Kolli oli tietenkin äkännyt minut ja käännähti heti kohti minua. Siristelin silmiäni.
“Mitä?” kysyin sihahtaen. Kyllä minäkin ansaitsin vähän pehmeämmän pesän!
“Anna se takaisin, hankin ne itse”, Ruuta vastasi murahtaen. Pyöräytin silmiäni.
“Ei pesän täytteiden hankkiminen nyt niin hankalaa ole”, vastasin ja laskin nahan palan käpälilleni, jotta puheeni olisi selvempää.
“No hanki sitten itse omasi!” kellertävä turkkinen kolli vastasi ja nappasi nahan palan tassuistani.
“Niin hankinkin! En minä sinun surkeita palasia tarvitsekkaan. Katso nyt kuinka ohuita ja kovia ne ovat”, vastasin närkästyneenä. Näpäyttelin hännänpäätäni ilmassa kääntyessäni ja lähtiessäni pois. Voi kuinka itsekäs Ruuta saattoi joskus ollakaan!
***
“Partioon mars”, Ruuta naukui kauempana Kuiskeelle ja Urholle. Minä puolestani seisoskelin Nefirin vierellä valmiina lähtemään, kun muut kuroisivat meidät kiinni. Pian kolmikko olikin jo luonamme ja pääsimme loikkimaan ulos pesästä laatikoiden kautta kadulle. Pidin kaksijalkalasta. Se oli minulle luontaisempi elinpaikka kuin metsät tai niityt.
“Toivottavasti emme kohtaa rottia”, Urho naukui yleisen toteamuksen.
“Jos kohtaamme, niin ei huolta! Hoitelen ne helposti”, sanoin röyhistellen rintaani ja vilkaisin Ruutaa sivusilmällä. Tuo näytti huvittuneelta ja laskin heti rintani ja pääni.
“Älä aliarvioi vastustajaasi”, Nefiri tokaisi ja otti hieman etumatkaa partioon. Tuota ei selvästi kiinnostanut, mutta minua kiinnosti - nimittäin Ruutan huomio!
“Mitä mieltä sinä olet, Kuiske?” Ruuta kääntyi toisen kollin puoleen minun sijastani, “Annetaanko tuo ylpeilijä rotan ruuaksi?”
“Älä unia nää! Minä en rotan ruuaksi joudu edes yrittämällä”, huudahdin Ruutalle ärtyneesti.
“Suut suppuun ja katseet eteenpäin, ystävät hyvät. Meidän on tarkoitus viedä kotiin muutakin kuin toisensa kappaleiksi repineet riitapukarit”, Urho puuttui keskusteluun ja käveli meidän kahden väliin. Katsoin tassujani turhautuneena. Murahdin jotain epämääräistä.
“Tuolla näyttää olevan jotain”, koko partion hiljaa ollut Kuiske naukaisi. Kaikki valpastuivat ja katsoivat kollin osoittamaan suuntaan. Niin siellä olikin! Suuri roskia täynnä oleva tonkka, jonka sisuksista löytäisimme varmasti jotain hyvää.
“Menkää te kaksi tutkimaan sitä, me katsomme tästä ympäriltä”, Nefiri käski nyökäten minua ja Kuisketta kohti. Vilkaisin hopean harmaata kollia ja totesin hänet käypäksi seuralaiseksi.

Kuiske katseli Harmonian säntäilyä ja hymähti itsekseen. Harmonia muistutti häntä jollain kummalla tavalla itsestään pentuna. Kuiske tunsi outoa kiintymystä pentuun - tuntui kuin hän ymmärtäisi miltä tuntui olla se, kuka ei edes kuule omia sanojaan. Kuiske kääntyi selkä Harmonian piilopaikkaan päin ja laski hitaasti kymmeneen. Sitten hän käännähti ja lähti kiertämään ympäri pesää. Kuiske tiesi tasan tarkkaan pennun olinpaikan, mutta hän ei halunnut pilata leikkiä heti. Kuiske tassutti pimeässä pesässä varovasti eteenpäin ja yritti olla nyrpistämättä nenäänsä mädälle hajulle. Hän tunsi käpäliensä alla jotakin kovaa ja rosoista. Kuiske huomasi seisovan puusta tehdyn kovareunaisen asian päällä. Kun hän kohotti päätään, laattoja näytti jatkuvan loputtomiin. Niiden takana aukesi pieni pimeä tila, jossa näkyi muutama epämääräisistä roskista tehty makuusija. Kuiske erotti niissä Päivänsäteen voimakkaan hajun. Siinä samassa hän loikkasi alas laatalta ja toivoi, ettei kukaan ollut nähnyt häntä.
Kuiske käveli suoraan sen kasan luo, missä Harmonia piileskeli, ja esitti ettei olisi nähnyt pentua. Harmonia kikatti kuuluvasti, kun Kuiske kiersi kasaa. Sitten Kuiske pysähtyi ja nyökkäsi Harmonialle.
“Löysin.” Kuiske sanoi. Harmonia kikatti yhä, selvästikin luullen ettei kolli ollut vieläkään huomannut häntä. Kuiske tajusi, että hänen pitäisi puhua kuuluvammin. Häntä kuitenkin pelotti puhua niin, että kaikki kuulisivat. Kuiske näpäytti kevyesti hännällään Harmonian lapaa. Naaras nosti päänsä ja vaikeni.
“Sinä löysit minut!” hän huudahti. Kuiske nyökäytti päätään. Nyökkääminen oli hänen lempitapansa kommunikoida. Siinä ei tarvinnut käyttää sanoja, ei näyttää tunteita.
“Sinä menet nyt piiloon. Ja minä lasken!” Harmonia ilmoitti ja kääntyi poispäin Kuiskeesta. Kuiske avasi suunsa kieltäytyäkseen kohteliaasti, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan. Kun hän tarkemmin mietti asiaa, Harmonian kanssa leikkiminen oli melkein kuin leikkisi pentuna pentuetoverin kanssa.
Kuiske huomasi kaksijalanpesän uloskäynnin lähettyvillä tyhjän puisen laatikon. Sinne mahtui juuri ja juuri yksi kissa. Kuiske sujahti laatikkoon - hänen kehonrakenteensa ansiosta hän pääsi pienistäkin paikoista läpi - ja pysytteli aivan hiljaa. Siinä hän oli ainakin hyvä, hiljaa pysymisessä. Kuiske kuunteli, kun Harmonia laski.
“Yksi höyhen… kaksi höyhentä… kolme höyhentä…”
Kuiske ei tiennyt, kuinka kovaa Harmonia tiesi puhuvansa. Eikä häntä voinut siitä syyttää, eihän Harmonia itse kuullut puhettaan. Kuiske oli erakkoaikanaan kuullut kissoista, jotka kommunikoivat pelkillä häntämerkeillä. Ehkä Harmoniasta tulisi sellainen kissa?
“Tullaan!” Harmonian vinkaisu herätti Kuiskeen ajatuksistaan. Kuiske veti raajansa lähemmäs toisiaan ja koetti sulautua varjoihin.
“Kuiske! Oletko täällä?” Harmonian ääni kaikui laatikon sisällä. Yhtäkkiä pennun pää ponnahti pystyyn. Hän yritti loikata laatikon sisälle, mutta hyppy jäi lyhyeksi ja hän putosi selälleen maahan. Kuiske luikahti ulos laatikosta.
“Löysit minut.” hän maukui. Harmonia tuijotti häntä pyörein, kirkkain silmin.
Kuiske alkoi miettiä, oliko hän sanonut jotain väärin. Pentu tuijotti lumoutuneena hänen päätään.
“Onko- onko päässäni jokin hullusti?” Kuiske kysyi. Kun hän ravisteli päätään, Kuiskeen kuonon päälle tippui kauniin vaaleansininen höyhen.
Tämän hän siis haluaa, Kuiske mietti.
“Tuo on.. kaunis!” Harmonia henkäisi.
“Niinhän se on..” Kuiske mumisi. Sitten hän ojensi höyhentä Harmonialle.
“Saat sen.”
“Oikeastiko?” Pennun silmät loistivat kuin tähdet tähtitaivaalla.

// Harmonia? :D

Vilkaisin Lakua, kun tuo oli kysynyt kysymyksensä. Sitten vilkaisin myös Roihua. Minusta yhteisö ei tuntunut kodilta, ehkä väliaikaiselta sellaiselta, mutta ei koskaan pysyvältä. Roihu olisi minun kanssani jokseenkin samaa mieltä, arvelin. Hän varmaan ei tuntisi yhteisöä lainkaan kodikseen, mutta muuten. En vain tiennyt mitä sanoa, Roihu oli käskenyt olemaan mahdollisimman paljon yhteisön puolella, etteivät sen jäsenet tekisi mitään pahaa meille, mutta sydämeni sanoi Lakun olevan luottamuksen arvoinen. Katsoin Roihua pahoittelevasti.
“Enpä tiedä. Ehkä vähän enemmän kuin alussa”, vastasin kääntyen taas Lakun puoleen, “En kuitenkaan nää tätä paikkaa pysyvänä kotina. Olen liian seikkailullinen pysymään yhdessä paikassa!”
Laku katsoi minua myötätuntoisena ja vilkaisi sitten Roihuun.
“Oletko samaa mieltä?” hän kysyi oranssilta naaraalta. Tunsin lihasteni jännittyvän. Roihu ei pitäisi kysymyksestä! Hän vihasi yhteisöä! Roihu pudisti päätään.
“Olen jo aika sujut tänne jäämisen kanssa”, naaras vastasi murahtaen. Tuon ilmeetön olemus viesti minulle lauseen olleen sarkastinen. En kuitenkaan ollut aivan varma. Roihu oli vaikeasti luettava kissa, sillä hän oli ärtyisä ystävilleenkin.
“Emme me ole aina samaa mieltä, vaikka olemmekin aina yhdessä”, nau’uin Lakulle koittaen keventää tunnelmaa tunteikkaalla hymylläni. Mitä tunteita hymy näytti? Siitä en ollut aivan varma.

//Laku?

Maailma ympärilläni oli niin mielenkiintoinen! Kaikki oli vielä uutta ja emo tuntui yrittävän esitellä minulle sen kaiken. Kuuloni oli huono - suorastaan surkea - eikä se tuntunut kuin huononevan päivä päivältä. En alun alkaenkaan ollut kuullut erittäin hyvin, mutta joka päivä kuuloni muuttui hatarammaksi ja sanoja oli vaikeaa ymmärtää. Kuulin vielä vähän, mutta jouduin todella pinnistelemään, että todella pystyin siihen. Emo tuntui olevan minusta huolissaan. Hän yritti jatkuvasti opettaa minulle uusia asioita. Kai hän halusi varmistaa, että tulisin osaamaan olla hyödyllinen.
Kuulin mutinaa viereltäni ja käänsin päätäni. Huomasin isäni, joka katsoi minua hellästi. Oliko hän sanonut jotain? Kai? En kuitenkaan ollut varma. Olin kuullut vain hassua sanojen sekamelskaa, joten oli vaikeaa hahmottaa, mitä hän todella yritti viestiä.
“Anteeksi, voisitko puhua kovempaa?” pyysin isältä. Hän katsoi minua hellästi, mutta saatoin nähdä hänen silmissään huolen pilkahduksen, kun hän vilkaisi emoon. Emo katsoi häneen samalla huolen häivähdyksellä.
“Ei mitään! Kysyin vain mitä sinulla oli mielessä”, isä sanoi nyt kovempaan ääneen, jotta todella kuulisin hänet. Useamman kissan päät kääntyivät meitä kohti, mutta huomatessaan tilanteen he pysyivät hiljaa ja jatkoivat omia juttujaan.
“Selvä!” naukaisin vain iloisesti ja jatkoin pesän ihastelua. Niin paljon kissoja joihin saattaisin tutustua! Niin paljon uutta ja hienoa!
Huomasin sisareni Kaihon yhtäkkiä ilmestyvän vierelleni. En ollut varma, mutta hänen suunsa liikkestä saatoin päätellä, että hän oli yrittänyt sanoa minulle jotain. Kallistin päätäni hieman sivuun ja hymyilin hänelle.
“Hei, Kaiho!” tervehdin sisartani iloisesti ja ihastelin hänen kaunista hopeanharmaata täplikästä turkkia ja hänen kauniita keltaisia silmiään. Minun turkkini oli täysin valkoinen. Ei sillä, etteikö se olisi ollut hieno, mutta tykkäsin sisareni turkista paljon. Hän muistutti myös jonkin verran ulkonäöltään emoa.
Kaiho mumisi taas jotain, josta en saanut selkoa.
“Kaiho! Sinun pitää puhua kovempaa, että hän kuulee!” isoveljeni Riemu naukaisi sisarelleni kovaan ääneen kauempaa. Emo oli yrittänyt opettaa minulle mahdollisimman monia tärkeitä kissoja yhteisöstä. Se tuntui olevan hänestä tärkeä asia tietää.
“Kysyin haluaisitko syödä kanssani?” Kaiho naukaisi nyt niin, että saatoin jopa kuulla hänet. Nyökkäsin. Tekisin niin mielelläni! Tykkäsin syödä sisareni kanssa. Tykkäsin oikeastaan tehdä mitä vain sisareni kanssa!
Kaiho sanoi taas jotain, mitä en ennättänyt kuulla ja lähti tassuttamaan pois. En ollut varma halusiko hän minun seuraavan häntä, mutta vähitellen lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
Sisareni valikoi meille hieman jotain syötävää ja siirtyi sivumpaan kanssani ja ryhtyi aterioimaan. Hymyilin hänelle ja otin sisaresta mallia. Se oli yksi tärkeä asia, mitä olin huomannut. Minun täytyi ottaa paljon mallia muista kissoista, jotta saatoin ymmärtää paremmin tapoja toimia.

Tutkailin pesää sillä välin, kun emo oli lähtenyt isän kanssa ulos. He olivat luvanneet, etteivät olisi kauaa poissa. Sillä välin Riemu oli luvannut katoa minun ja Kaihon perään vanhempiemme puolesta.
Mielenkiinnolla haistelin kaikkea, joka kuononi eteen sattui. Oli mukavaa kokeilla etsiä jotain uutta ja hienoa, jota vaalia aarteenani ja pitää lähellä. Jotain, jota voisin pitää onnenkaluna, vaikka en oikeasti moisiin uskonutkaan. Välillä oli vain hauskaa leikkiä olevansa taikauskoinen. Se toi tietynlaista iloa ja mielenkiintoa elämään.
Tutkiessani kuitenkin sain tassuni jäämään jumiin johonkin ja vetäessäni sen vapaaksi kompuroin taaksepäin ja pyllähdin maahan. Ravistellessani turkkiani huomasin jonkun seisovan edessäni. Käänsin päätäni ja huomasin hopeanharmaan kollin. Hän sanoi jotain hyvin hiljaa. En meinannut ensiksi edes tajuta hänen sanoneen jotain, mutta ymmärsin hänen suunsa liikkeestä, että hän oli kuitenkin avannut suunsa ja käyttänyt ääntään. En tuntenut tätä kissaa. Emo ei ollut kertonut minulle hänestä.
Katselin tassuihini, kunnes muistin, että pystyin lukea huulilta muiden puheita. Olin oppinut sellaisenkin taidon! En ollut siinä täydellinen ja sen lisäksi monet kissat puhuivat niin nopeasti, että oli vaikeaa pysytellä perässä. Tietysti avuksi aina kelpasi se, jos he puhuivat kovaan ääneen, jolloin pystyin yhdistää äännähdykset tuttuihin sanoihin.
Tiedustelin seuraavaksi kollin nimeä. Yritin kuulostella tarkkaan, jos saisin mitään irti, mutta se oli hankalaa kollin ollessa niin vaikean hiljainen. Kuitenkin yritin seurata hänen suunsa liikkeitä ja koota niistä jotain. Tuike? Uite? Kuiske?!
“Minä olen Harmonia”, esittelin itseni. Yritin saada ääneni selkeäksi. Oli välillä vaikeaa olla varma kompuroinko sanoissani ja tulivatko ne suusta ulos oikein. Kysyin kuitenkin vielä kollilta, jahka hän olisi halunnut leikkiä kanssani. Hän vastasi jotain ja päättelin sen olevan jotain myöntyvää - ainakin toivoin sen olevan.
“Mahtavaa! Voisitko kokeilla puhua kovempaa? En oikein kuule sinua!” ilmoitin vielä kollille hymyillen. Monet kissat tuntuivat välttävän keskusteluita kanssani. Ehkä he tiesivät surkeasta kuulostani ja mielellään säästivät itsensä vaivalta yrittää saada aikaan keskustelua kanssani.
“Haluaisitko leikkiä piilosta? Minusta tuntuu, että olen hyvä siinä!” ehdotin vielä ja hopeanharmaa kolli nyökkäsi varovasti ja katsoi sitten hieman ympärilleen. Pelkäsikö hän jotain? Mitä pelättävää pesässä muka oli? Emo oli aina sanonut, että siellä pysyisin turvassa.
“Minä menen piiloon! Odota sinä tässä niin ehdin piiloutua hyvin! Sitten voit etsiä minut!” ilmoitin kovaan ääneen, jotta pystyin selvittämään paremmin itsekin sanoinko sanat oikein vai oliko puheeni vain outoa sekamelskaa. Kai siitä sai kuitenkin selvää?
En jäänyt odottamaan enää vastausta vaan lähdin loikkimaan piiloon kikattaen hiljaa - tai ainakin luulin sen olevan hiljaista. Tehtäväni olisi vain löytää ultimaattinen piilo, josta kolli ei varmasti löytäisi minua! Sitten saisin näyttää, että surkea kuuloni ei tehnyt minusta kehnoa kaikessa!
Menin erään pienen pedinrakennus välineistä muodostuvan kasan taakse ja asetuin tiukasti sitä vasten ja yritin pysyä hiljaa. Hihitin itsekseni tietämättömänä pitämästäni äänestä. Minun korviini kikatukseni kuulosti niin vaimealta, että oli hankalaa kuvitella kenenkään kuulevan sitä.

//Kuiske?

Istuin minun ja Hangen pesässä pesemässä paksuja rintakarvojani. Kumppanini makasi kylki kiinni minussa ja silmän nautiskellen kiinni. Olin kietonut häntäni valkean naaraan hännän ympärille. Samalla kun puhdistin itseäni, katselin Yhteisön muita kissoja. Elämämme yhteisössä oli oikein mukavaa. Saimme syötävää, nukkumapaikan ja turvaa, eikä meidän pitänyt tehdä kuin vähän töitä ylläpitomme hyväksi. Ja meille jäi hyvin vapaa-aikaakin. Mutta minä vain tarvitsin viihdykettä vapaa-ajalleni. Ja kun puhuin viihdytyksestä, puhuin leluista. Olin kokeillut nuorta naarasta nimeltä Hurma, joka vaikutti sopivan sinisilmäiseltä, mutta hänellä oli liian epäileväisiä tuttavia. Ja sen lisäksi yksi leikkikalu ei ikinä riittäisi. Leluja piti olla vähintään kolme, jotta se olisi mielekästä. Flirttailu oli lempiharrastukseni Hangen kanssa kisailun ja hänen kanssaan olemisen lisäksi. Mutta tarvitsin kissoja joiden kanssa flirttailla.
”Taasko etsit uhreja?” Hanki avasi toisensa silmänsä ja kääntyi selälleen. Naaras läpsäytti minua lempeästi heilauttaen kaulassani olevaa huivia. Kehrähdin ja pyöräytin silmiäni.
”Eivät he ole uhreja vaan leluja”, sanoin ja sain kumppanini pyöräytti hurmaavia sinisiä silmiään ja kierähti vatsalleen nousten ylös.
”No joka tapauksessa sinun pitäisi lopettaa se. Se ei ole sopivaa”, valkeaturkki sanoin ja ravisteli turkkiaan.
”No, sinä olet aina ollut kultatyttö. Ja sen takia rakastan sinua. Mutta meillä kaikilla on omat harrastukset. Ja minulla sattuu olemaan flirrtailu”, sanoin kepeästi kohauttaen lapojani.
”No jaa, en ihan tiedä. No, mennään kävelylle ja varotaan rottia”, Hanki naukaisi ja lähti kohti pesän suuaukkoa. Nyökkäsin hymyillen.
”Selvä!” Naukaisin ja seurasin kumppanini pehmeää häntää ulos. Lumi peitti katuja ja lamput heijastuivat lumihangesta tehden lumen hehkuvan kauniisti. Menin Hangen kylkeen ja kiedoin häntäni jälleen naaraan hännän ympärille.

Kun Kuiske avasi silmänsä, hän toivoi kaiken olevan vain painajaista. Tapahtumat välähtelivät hänen mielessään.
Isän ja veljen kuolema.
Emon ja sisaren katoaminen.
Nyt hänellä ei olisi enää ketään. Ei enää ikinä. Kuiske ei kuitenkaan halunnut tunnustaa totuutta itselleen. Olihan hänellä kuitenkin Kujakissayhteisö.
Kujakissayhteisön johtaja Päivänsäde oli löytänyt kollin heidän reviiriltään kuljeksimasta, yksin ja kylmissään. Aluksi hän oli ollut vihamielinen, mutta päästi Kuiskeen sitten leiriinsä lämmittelemään. Kuiske pelkäsi Päivänsädettä - hän vaikutti kissalta, joka saattaisi tappaa yhdestä virheestä. Sen takia Kuiske halusi olla mahdollisimman hyvä Kujakissayhteisön jäsen. Hän ei saanut tehdä virheitä - ei enää koskaan.
Kuiske nousi ylös huterasti ylös vuoteeltaan ja räpytteli silmiään, ihan kuin toivoen heräävänsä unesta. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Tämä ei ollut unta.
Hän kuuli matalan sihahduksen, kun hän huomasi huiskauttaneensa paksun häntänsä vahingossa Kobran kuonon päälle. Kuiske vetäisi sen äkkiä takaisin ja ryntäsi ulos pesästä ennen kuin kolli näki häntä. Leirin aukiolla oli tyhjää. Parantajien pesästä kuului hiljaista supinaa, joka herätti Kuiskeen huomion. Kuiske oli vähän niin kuin Kujakissayhteisön “varaparantaja”- hänen parantamistaitonsa olivat melkein kuin oikealla parantajalla. Kuiske ei kuitenkaan halunnut parantajaksi. Hänelle taito oli melkein turha, sillä hän ei uskonut osaavansa palvella Yhteisöä parantajana. Häntä kammotti pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi kohtaamaan verta. Vaikka hänellä ei ollut yhtään ystävää, välitti hän silti jokaisesta yhteisön kissasta jonkin verran.
He pelastivat minut, Kuiske tuumi.
‘Ja nyt on minun vuoroni auttaa heitä.’
Kuiske tiesi, että hän olisi todennäköisesti kuollut jollei Päivänsäde olisi löytänyt häntä. Kuiskeella ei siinä tilanteessa olisi ollut voimia jatkaa eteenpäin. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin halusi uskoa, että hänen emonsa ja sisarensa olisivat vielä elossa. Vaikka hän olikin tuntenut heidät vasta lyhyen aikaa, Kuiske tunsi silti vastustamatonta surua ja rakkautta heitä kohtaan. Kuiske ei edes muistanut emonsa nimeä.
Hetken ajatuksissa vellottuaan Kuiske palasi takaisin tosimaailmaan. Hänen tulevaisuutensa oli Yhteisössä, ei perheensä luona. Hän palvelisi heitä elämänsä loppuun asti. Kuiske pyyhkäisi käpälällään kyyneleen pois poskeltaan. Hän ravisteli päätään ankarasti ja keräsi itsensä. Nyt ei ollut aikaa tunteille.
Lähtiessään ulos Kuiske huomasi Hurman, yhden valvotuista kissoista. Kuiske ei tiennyt, mitä kissa oli tehnyt jouduttuaan valvotuksi, mutta Kuiske ei ikipäivänä ottaisi siitä itse selvää. Kuiske vilkuili hermostuneena taakseen lähdettyään leiristä. Oliko hänellä lupa siihen? Hän oli nähnyt muidenkin kissojen tekevän niin, mutta he olivat kokeneempia kuin Kuiske. Ehkä hänen oli ensin ansaittava Päivänsäteen luottamus? Kuiske peruutti muutaman askeleen. Pimeät kujat karmivat häntä hieman. Kuiske loikki takaisin korkeaan leiriin ja hyppäsi ylös yhdellä sulavalla loikalla. Yhtäkkiä hän huomasi tiheässä ja rehottavassa pensaikossa liikettä. Kuiske siristi silmiään ja loikkasi takaisin ulos. Olento oli pieni ja vikkelä, sen huomasi nopeista liikkeistä. Sen kellastuneet hampaat välähtivät hämärässä. Kuiske tajusi mikä olento oli - rotta. Hän oli kuullut vanhempien yhteisön jäsenten puhuvan jostain rottaongelmasta, mutta hän ei olettanut rottien olevan näin uhkarohkeita. Rotta vilisti ympäriinsä pienet mustat silmät ilkeästi kiiluen. Kuiskeen läpi kulki inhon värähdys, mutta hän jännitti lihaksensa hyökätäkseen sen kimppuun. Rotta päästi vinkuvan äänen, kuin varoituksen, ja vipelsi kohti synkkiä kujia. Kuiske heilautti kynsiään sitä kohti, mutta hän tiesi rotan menneen jo. Hän sihahti vihaisena, mutta myös hieman peloissaan. Kuiske ei ollut koskaan ennen nähnyt rottaa kunnolla. Perheensä kanssa eläessään hän oli nähnyt niiden vilahtelevan kujien roskapönttöjen takana, mutta ne eivät koskaan tulleet häiritsemään heitä. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin. Rotat olivat näille kissoille vihollinen. He taistelivat ruoastaan rottien kanssa. Rotat valtasivat kujat ja roskapöntöt. Niitä tuli vain lisää ja lisää.
Kuiskeen silmät välähtivät pimeässä. Hän pujahti takaisin leiripaikkaan.

Nähdessään Päivänsäteen Kuiske nyökkäsi hänelle syvän kunnioittavasti. Päivänsäde tuskin huomasikaan Kuisketta, mutta hän näytti nauttivan pokkuroinnista. Kuiske nosti päätään huomatessaan Lyran, Päivänsäteen seuraajan tassuttavan tämän perään. Hän oli oppinut muutamassa päivässä jo yhteisön arvojärjestyksen. Kuiske tiesi olevansa arvojärjestyksessä muita alempana, joten hän koetti ottaa mahdollisimman vähän ruokaa ja antaa omastaan mahdollisimman paljon muille. Sen hän oli velkaa näille kissoille.
Kuiske kuuli leirin sisällä olevasta sammalten ja muiden roskien kasasta ryminää. Sitten hänen käpäliensä juureen pelmahti pieni naaras. Kuiske muisti hänen nimekseen Harmonia. Hetken aikaa Kuiske ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotain. Pentu oli nimittäin kuuro.
“Hei..” Kuiske aloitti hiljaa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät suurina.
“Hei.” Kuiske toisti. Harmonia ei vastannut, tuijotti vain käpäliinsä.
“Kuka sinä olet?” pentu kysyi yhtäkkiä. Kuiske uskoi vastaamisen olevan turhaa, sillä eihän Harmonia kuulisi häntä - mutta hän päätti olla kuurolle pennulle mieliksi.
“Kuiske.” hän vastasi. Hetken aikaa Kuiske luuli, ettei pentu ollut huomannut hänen vastaavan, mutta sitten tämä nyökytteli.
“Minä olen Harmonia.” Harmonia maukui.
Kuiske nyökkäsi hitaasti.
“Minulla on hieman yksinäistä. Haluatko leikkiä kanssani.. jos sinulla ei ole mitään kiirettä?” Harmonia kallisti päätään.
“Kai minä voin..” Kuiske lupautui, ennen kuin ehti miettiä asiaa kunnolla. Oliko tämä hänen ensimmäinen virheensä? Harmonia vaikutti kuitenkin mukavalta - vaikka hän olikin kuuro.