"Ei käy", Kharon vastasi nopeasti ja loi terävän katseen Päivänsäteeseen, "Deimos ei saa kuulla meidän suunnitelmistamme mitään. Jos hän kuulisi, että usutin Keijukaisen tappamaan Ruskalinnun, hän ei antaisi sitä minulle koskaan anteeksi." Päivänsäde katsoi Kharonia mietteliäästi ja esitti kysymyksen:
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"
Leveä virnistys piirtyi Kharonin kasvoille. Kolli vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaaksen, ettei lähistöllä ollut ylimääräisiä korvapareja. Sade oli lakannut, joten kolli ravisteli enimmät vesipisarat paksulta turkiltaan.
"Se on saatava näyttämään onnettomuudelta tai Ruskalinnun on jäätävä kiinni jostakin, joka oikeuttaa hänen tappamisensa", kolli vastasi vaimealla äänellä ja viittoi Päivänsäteen perässään eteenpäin. He olivat seisseet keskellä kujaa jo hyvän aikaa, joten oli ihan hyvä hetki vaihtaa paikkaa. Päivänsäde kiri Kharonin rinnalle ja kaksikko jatkoi yhtä matkaa lähemmäs kaksijalkalan reunaa.
"Oletko sinä nyt ihan varma tästä?" Päivänsäde kysyi. Kharon nyökkäsi, hän halusi Ruskalinnun hengiltä. Oli epäreilua, että hänenlaisensa kissa sai elää, kun Merkurius, Taivaslaulu ja Corona olivat kuolleet. Isä ja emo olivat uhranneet aikoinaan koko elämänsä liittyessään Ruskalinnun vuoksi klaaniin, joten olisi ollut vähintäänkin reilua, että Ruskalintu olisi joko yrittänyt estää vanhempien lähdön tai lähtenyt heidän mukaansa. Neljälle täysikasvuiselle kissalle kettu tuskin olisi pärjännyt.
"Minä vihaan häntä melkein enemmän kuin Mesitähteä. Lisäksi he ovat varmasti liittolaisia, joten Ruskalintu ei voi elää. Hän ei ansaitse onnea", Kharon tuhahti päätään pudistellen. Hänen ajatuksensa tuntuivat pitkästä aikaa selkeiltä. Jokainen, joka uskoi Mesitähden valheita ja toimi niiden mukaisesti, oli hänen vihollisensa.
"Lupaathan sinä, ettet kerro Keijukaiselle tästä mitään? Jos kerrot, en aio puhua sinulle enää koskaan", valkoturkkinen kolli naukaisi. Uhkauksen olisi kenties voinut jättää sanomatta, sillä Kharon luotti Päivänsäteeseen enemmän kuin moneen muuhun yhteisön jäseneen. Tuntui hyvältä, kun joku oli oikeasti hänen puolellaan. Lisäksi Päivänsäteeltä voisi saada ihan varteenotettavia ideoita Ruskalinnun tappamiseen liittyen.

//Päivi?

Kharonin viha roihusi. Hän halusi meidän tappavan Ruskalinnun, jota hän piti liian vaarallisena hengissä pidettäväksi. Kolli oli juuri nyt niin vihan sokaisema, että tuskin ajatteli järkevästi. Kun mietin Ruskalintua, hän vaikutti sellaiselta kissalta, joka ei pystyisi satuttamaan kärpästäkään. Hän oli osannut vain nyyhkyttää shokissa kuultuaan perheensä kohtalosta, ja hänen seuralaisensa oli täytynyt hoitaa asiat heidän kummankin puolesta. Oli siis vaikea kuvitella Ruskalinnun voivan olla vaaraksi millekään tai kellekään.
Lepuutin häntääni yhä Kharonin lavoillani naukuessa rauhallisella äänellä: "Onko hän muka oikeasti niin vaarallinen? Minusta hän näyttää melko vaarattomalta - melkein niin nössöltä, etten osaa sanoa, onko hänestä partioimaan edes kujilla. Sitä paitsi, onhan hän veljesi, eli siis perheenjäsenesi. Haluatko todella päästä hänestä eroon, vai saisiko se lopulta olosi tuntumaan vain pahemmalta?" Itse olin paraskin puhumaan perheenjäsenistä: koko elämäntehtäväni oli tappaa oma isäni, jonka lihaa ja verta valitettavasti olin. En siis voinut syyttää Kharonia, mikäli tämä todella halusi tappaa veljensä.
Kharon pudisti päätään. Kipinä hänen silmissään ei ollut hiipunut mihinkään, kun hän käänsi niiden tuiman katseen minuun. "Ruskalintu ei ole veljeni. Hän on erään soturin, Lauhalaukan, poika, jonka minun perheeni adoptoi kauan aikaa sitten. Lauhalaukka on yksi Mesitähden luotetuimmista sotureista ja tämän hyvä ystävä, joten epäilemättä myös Ruskalinnulla on hyvät välit päällikköön." Kharon piti lyhyen tauon ja antoi sanojensa upota kallooni, ennen kuin jatkoi: "Niinpä hänen mukaansa ottaminen on iso riski koko tehtävällemme. Ruskalintu saattaa pilata kaiken."
Kun asia esitettiin tässä valossa, kallistuin itsekin jyrkästi sille kannalle, että Ruskalinnun henkiin jättäminen oli liian vaarallista. Jos kolli todella oli niin hyvää pataa Mesitähden kanssa kuin Kharon väitti, se voisi koitua kohtaloksemme tulevaisuudessa tavalla tai toisella. Meillä ei ollut varaa pitää elossa Mesitähden kannattajaa, joka voisi karatessaan paljastaa suunnitelmamme klaanikissojen päällikölle ja viedä yllätyshyökkäyksen edun meiltä. Sitä en voinut sallia.
"Siinä tapauksessa hänet on surmattava ehdoitta", murahdin päättäväisesti ja vastasin Kharonin palavaan katseeseen tyynesti. "Me voisimme kertoa tästä Keijukaiselle, ja hän hoitaisi teloituksen pois alta tuota pikaa. Uskon kuitenkin, että sinulla on muita ajatuksia mielessä sen toimituksen varalle."

//Kharon?

Päivänsäteen lohduttavat sanat saivat Kharonin häkeltymään. Kolli oli hetki sitten ollut hyvin vihainen, mutta naaraan sanat saivat vihan haihtumaan ja muuttumaan puhtaaksi suruksi. Kharon oli hyvillään siitä, että edes joku tuntui ymmärtävän hänen ajatuksiaan, mutta painava suru tuntui inhottavalta. Se teki hengittämisestä vaikeaa.
Deimos, Ruskalintu ja takuulla kaikki muut pitivät häntä varmasti pähkähulluna ajatustensa vuoksi. Toisaalta kolli oli yllättynyt, että juurikin Päivänsäde oli se kissa, joka jakoi hänen aatteensa. Kaksijalkalan kasvatin häntä oli laskeutunut lohduttavasti Kharonin lavoille.
"Olen kovin pahoillani, mitä perheellesi tapahtui, Kharon. En voi kuvitellakaan tuskaa, mitä joudut käymään läpi", Päivänsäde naukui hiljaisella äänellä, yrittäen saada katsekontaktia valkoturkkisen kollin kanssa. Kharon oli liian suuren tunnemyllerryksen vallassa, että pelkäsi nostaa katsettaan maasta. Hän pelkäsi, että alkaisi itkeä jos vahingossakaan kohtaisi Päivänsäteen tummat silmät. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kharonista tuntui siltä, että joku ymmärsi häntä ja hänen tuskaansa. Deimoskin yritti ymmärtää, mutta loppujen lopuksi veli oli aivan eri mieltä Kharonin kanssa aivan kaikesta. Veli oli yrittänyt saada kollin siirtymään surusta eteenpäin, vaikkei Kharon ollut valmis sellaiseen. Hän tarvitsi kostonsa, jotta voisi koskaan hyväksyä sitä, että hänen vanhempansa olivat kuolleet.
"Kiitos", laikukas kolli sopersi ja hivutti hitaasti katseensa märästä maasta Päivänsäteeseen. Hetkeksi hän kohtasi kissan tummansiniset silmät, mutta käänsi pian katseensa sivulle tuntiessaan surun voimakkaan aallon pyyhkäisevän hänen ylitseen. Hän ikävöi niin kovasti vanhempiaan ja Coronaa, että ihan sattui. Oli vähällä, ettei erakko olisi lyyhistynyt maahan itkemään. Kharon keskitti kaikki ajatuksensa pois surusta, yrittäen kanavoida sen vihaksi Mesitähteä kohtaan. Sulkiessaan silmänsä, Kharon kykeni kuvittelemaan Mesitähden valkean turkin ja vihreät silmät, sekä lämpimän hymyn, joka peittosi alleen sen pahuuden, joka päällikön sisällä eli. Mesitähti oli paholainen, ja oli harmi miten niin harva näki kollin läpi. Kun Kharon oli saanut työnnettyä surun pois mielestään, hän avasi silmänsä ja käänsi tuiman katseensa Päivänsäteeseen.
"Meidän on tapettava Ruskalintu. Hän uskoo sokeasti Mesitähden valheita ja hänen hyvyyteensä, olisi typerää viedä hänet mukanamme klaaneihin. Jos hän pääsee pakoon, hän tuhoaa koko suunnitelmamme", Kharon totesi kylmällä äänellä ja katsoi toveriaan syvälle silmiin.

//Päivi?

Rauhallinen kävelyretkemme oli keskeytynyt, kun olimme törmänneet metsässä kahteen muukalaiseen, joista ilmeisesti toinen oli Kharonin veli. Luvassa oli siis ollut perhedraamaa, kun Kharon paljasti kylmäkiskoisesti oranssille kollille, miten näiden perhe oli kuollut aikoja sitten. Ikään kuin se ei olisi vielä riittänyt saamaan toista kollia tolaltaan, Kharon sysäsi syyn heidän kuolemastaan tämän niskaan. Kun yritin puuttua tilanteeseen ja saada Kharonin tajuamaan, miten naurettavalta hän kuulosti, kolli otti ja suutahti ja juoksi pois, jättäen minut keskenäni kissojen kanssa.
Kharonin veli oli sen verran huonossa kunnossa kuulemiensa uutisten jälkeen, että ei ollut kovin vaikeaa suostutella tämän matkakumppania - harmaanruskea naaras, joka selvästi välitti toveristaan syvästi - seuraamaan minua kollin kanssa kaksijalkalaan lepäämään. Yhteisön päämajassa ohjasin vieraamme - eli toisin sanoen yhteisön uudet jäsenet - yläkertaan Keijukaisen puheille. Yllätyin hieman, kun sain tietää, että emoni tiesi nämä kissat entuudestaan ja myös he tiesivät hänet. Keijukainen lähetti minut jatkamaan omia puuhiani ja jäi itse kertomaan klaanikissoille talon tavat. Olin niellyt harmistukseni, sillä uskoin emoni haluavan vaihtaa kuulumisia vanhojen tuttaviensa kanssa rauhassa.
Niinpä otin seuraavaksi tehtäväkseni etsiä Kharonin. Kyselin muilta pesässäolijoilta, olivatko nämä nähneet murjottavaa ystävääni, ja sain kuulla, että kolli oli lähtenyt kujapartioon veljensä Deimoksen, Keijon sekä Tyrskytiikerin kanssa. Ajattelin jäädä pesälle odottamaan hänen paluutaan, sillä uskoin raittiin ilman selventävän kollin ajatuksia paremmin. Kenties sitten hän olisi halukas keskustelemaan asiasta kanssani kuin täysikasvuinen kissa.
Olin nukahtanut odottaessani Kharonin, ja kun heräsin, huomasin tämän tulleen jo takaisin. Kolli oli kuitenkin edelleen pahalla päällä ja käymässä parasta aikaa kireän kuuloista keskustelua juuri yhteisöön saapuneen veljensä kanssa. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin metsässä, ja Kharon pakeni jälleen paikalta suuttuneena. Huokaisin hiljaa itsekseni ja lähdin hänen peräänsä.
Seurasin Kharonin hajujälkeä syrjäiselle kujalle, jonne tämä oli jäänyt seisomaan selkä minuun päin. Kolli ei huomannut tuloani, ennen kuin paljastin itseni hiljaisella naukaisulla, joka sisälsi tervehdyksen. Kharon käännähti salamannopeasti ympäri sen näköisenä, että oli valmiina käymään kimppuuni, mutta sitten hän näytti tajuavan, että se olin vain minä, ja rauhottui.
Kuuntelin vaitonaisena, miten entinen klaanikissa paasasi Ruskalinnun osallisuudesta hänen perheensä kuolemaan. Oli hankala sanoa, miten iso osa kollin puheista oli hänen omia, ylidramatisoituja tuntemuksiaan tapahtuneesta, mutta oli selvää, että hänen mielentilansa oli pahasti järkkynyt Ruskalinnun tulon takia. Tiesin, että jos asettuisin Kharonia vastaan tässä asiassa, se saattaisi tuhota välillemme rakentamani sillan. Niinpä päätin toistaiseksi ottaa kollin ajatuksia puoltavan kannan, kunnes hänen mielensä olisi tarpeeksi tyyni käymään järkevämmän keskustelun asiasta.
"En tulekaan", sanoin tyynnyttelevällä äänellä ja astuin lähemmäksi Kharonia, jonka niskakarvat olivat pörhistyneet raivosta. Kollin silmät kiiluivat uhkaavasti hämärässä. "Tulin vain katsomaan, miten sinä voit." Se oli melko harvinaisen selvää, ettei hän voinut hyvin. Otin taas askeleen eteenpäin. "En usko, että olisit näin poissa tolaltasi, ellei Ruskalintu olisi tehnyt jotakin todella pahaa. Kuulostaa siltä, että Mesitähden aivopesu on yltänyt myös alaisiinsa. Miksi muuten he kääntäisivät selkänsä omalle perheelleen ja antaisivat näiden lähteä matkalle, josta he eivät selviä?" Pidin ääneni tasaisena ja rauhallisena, ja hivuttauduin koko ajan lähemmäs kollia, kunnes häntäni ylsi silittämään varovasti hänen lapaansa. "Olen kovin pahoillani, mitä perheellesi tapahtui, Kharon. En voi kuvitellakaan tuskaa, mitä joudut käymään läpi."

//Kharon?

Rubiini tervehti minua energiseen ystävälliseen tapaansa, kun saavutin tämän, Hennon, Leopardin, Arven ja Silverin. Hymyilin vienosti pitäen muun ilmeeni pokkana. Katsahdin muihin kissoihin - he varmasti katsoisivat minun perääni, etten pääsisi karkaamaan mutta jokainen uusi tilaisuus houkutteli. Lähdimme ulos pesästä hiljaisuuden vallitessa. Rubiinin puhelias puoli ei selvästi kestänyt vaan tämän oli pakko alkaa jutella jostakin: "Onko kivaa päästä vihdoin ulos?" Nyökyttelin. Olin ollut neljän seinän vanki ihan ikuisuudet ja se alkoi jo pikkuhiljaa ärsyttää kuin kirput olisivat pomppineet turkissani ja halunneet minun raapivan ja rapsuttavan ne pois. "Odotan sitä aikaa, kun saan taas tuntea sammalen polkuanturoideni alla", kerroin ystävälleni. Lehtisade oli alkanut jo ja lehtiä sateli puista. Harmi vain etten ollut näkemässä sitä metsässä! Ruska oli varmasti kaunein monista luonnonilmiöistä. Ruskasta mieleeni johtui Ruskalintu ja Sulkavirta. He olivat tulleet pitkän taivalluksen takaa ja harhautuneet kujakissayhteisöön. Murahdin ärtyneenä, kun astuin terävän mustankiven palasen päälle. "Ei kai sattunut?" Rubiini kysyi silmät suurina. "Ei, ei sattunut", nau'uin vaikka kivi oli raapinut polkuanturaani haavan. "Voitko kertoa minulle jotain kaksijaloista?" kysyin kävellessämme.
//Rubiini?


​

Hirviöiden metallinen kirskunta, kaksijalkojen mädäntyneiden jätteiden painostava lemu sekä vaikeasti hengitettävä hirviönkatkuinen ilma. Mikä paratiisi kaksijalkala olikaan! Ennen pitkää minulla olisi pari mittaamattoman arvokasta pölykeuhkoa ja kuulonalenema, mutta mitä vain tämän niin romantisoidulla tavalla rappiollisen elämäntyylin vuoksi. Olinhan niin kovin impulsiivinen ja kuolemalta mottauksen kuonoonsa ansaitseva idiootti (lainaten Keijukaisen sanavarastoa, joka negatiivisesta painotuksestaan huolimatta oli niin upean ilmaisullinen ja runollisuuteen taipuva) joka vain periaatteen vuoksi halusi antaa saasteiden tappaa itsensä, ettei kellekään annettaisi kunniaa suuren, älykkään ja valtavan komean katujen keisarin nitistämisestä. Lauseen loppuosa oli minun uudelleenkirjoittamani, mutta varmasti sanoitti Keijukaisen ja koko muun kissojen yhteiskunnan syvimmät ajatukset.
Yhtäkkinen puhuri riepotteli lyhyttä turkkiani ja toi kostean, sadetta enteilevän tuoksun mukanaan. Puristin hieman lujempaa kaksijalan pesän kattotiiliä tassujeni alla ja katselin rumaa maisemaa.
Ei kestänyt kauaakaan kun ensimmäiset sadepisarat läiskähtivät tassujeni juureen ja jättivät merkikseen vain märän läntin harmaaseen tiileen, kuin pilvenreunoilta betonia päin alas hyppivät kissat. Muutama pisara muuttui moneksi ja pian sade hakkasi turkkiani kuin klaanikissojen mielikuvitukselliset esi-isät olisivat viimeinkin alkaneet kivittää minua. Jopas siinä kestikin.
Kiersin seuraavalla kaksijalan pesän katolle ja asetuin pienen möhkäleen reunan alle suojaan. Muutama hyvin hermostunut pulu oli myöskin asettunut vähän matkan päähän kuivaan nurkkaan litimärissä sulissaan ja olivat tukehtua hyperventilaatioonsa. Yksi rohkea rasvapallo tuijotti minua kiukkuisesti - tai sitten se oli jähmettynyt kuolemaansa. En ole ihan varma. Eikö kukaan pitänyt enää pulujen hyvinvoinnista huolta?
Minua vaivasi outo tunne, että minua tuijotettaisiin, eikä se johtunut noiden urveloiden aivokuolleesta tapituksesta. En oikeastaan kyennyt haistamaan muuta kuin kostean ja samanlainen kuvaus istui sen hetkiseen äänimaailmaanikin. Universumin viesti kaikui tällä hetkellä korvissani selvempänä kuin koskaan: lits läts, lori lori ja muuta karmivaa lirinää. Silti olin varma, että olimme saaneet vieraita.
Pysähdyin rauhallisesti ja täytin keuhkoni raikkaalla sadeilmalla. Sen jälkeen käännyin verkkaisesti ympäri.
“Hyvää iltaa herrasväki ja tervetuloa tänne koko Mäihä&Pullasorsat yhteisömme puolesta. Mitä saisi olla?” Kiiluva silmäpari paikantui kauemmas katolle, mutta kisumirrin muu olemus jäi sateen taakse piiloon.
Jaha. Seistään sitten hiljaa ja vaihdetaan kiukkuisia katseita. Siihen kyllästyi kuitenkin nopeasti ja hymyilin kutsuvasti synkeälle varjojen prinssille. Ja vihdoin! Vihdoin mörökölli lähti kulkemaan sateen halki kohti meitä. Ja ette arvaakaan kuinka pettynyt olin hänen ensimmäisiin sanoihinsa:
“Tämä on minun aluettani.”
“Siis hyvänen aika mitkä käytöstavat! Et edes kohteliaasti ottanut huomioon lämpimiä tervetulotoivotuksiani”, moitin ja käännyin pikaisesti lintuparven puoleen pudistelemaan päätäni lohduttomasti.
Kissa pörhisti turkkiaan uhkaavasti: “Tämä on minun aluettani. Ja pidä nyt jo kuonosi kiinni ja lähde luikkimaan tai kaivan silmät päästäsi ja näytän missä se raja kulkee.”
“Keijukainen olisi kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä on teidän välisenne juttu selvitettäväksi, olen vain valtavan väärinymmärryksen sivullinen uhri j-”
Loikkasin nopeasti sivuun, ennen kuin kolli törmäsi hätäisesti pulisevaan pulubrunssiin. No voi nyt hyvänen aika taas tätä maailmaa. Pudistelin päätäni liioitellen:
“Voi voi. On tämä maailma niin julma kaikille heikoille ja viattomille”, julistin ja silloin minäkin ymmärsin pinkaista pakoon. Huomasin yllätyksekseni, että misse pysyi hyvin perässä. Kiristin tahtiani. Kaksijalkojen pesien katot olivat onnekseni lähekkäin täälläpäin, eikä niiden välillä vaihtaminen vaatinut juurikaan ponnisteluja. Silti kaikesta tästä huolimatta, en tuntunut saavan karistettua kissaa kintereiltäni.
Sydämeni kieltämättä hypähti kun huomasin juoksevani kohti umpikujaa. Edessäni ei enää häämöttänytkään seuraavan pesän katto, vaan pelkkä kielekemäinen reuna. Ja vaikka aivan pudotuksen alla olikin jätelava, ei se ketään kuitenkaan pelastaisi - varsinkaan noin tyhjänä. Tämä pakotti minut hidastamaan ja vasta aivan reunalla pysähdyin ja käännyin ympäri.
“En saa sinua kiinni? Näytät olevan umpikujassa, mitään ei ole enää tehtävissäsi sinun osaltasi kuin anella armoa. Peli päättyy tähän loinen”, takaa-ajaja julisti ja kuroi viimeisetkin hiirenmitat välillämme umpeen.
“Olet väärässä. Tässä on hyvin monia erilaisia mahdollisia siirtoja tehtävänä”, totesin kuin viherlehden aurinko.
“Onko päässäsi jotain vikaa vai etkö muuten vain ymmärrä?” kissa sihisi.
Hymyilin ja katsoi tätä silmiin. Voi ihme mikä tampio.
“Laita minut sitten pakettiin oi komea kolliseni. Ensin sinun täytyy kyllä tulla perässä”, vastasin. Sen jälkeen hyppäsin katolta. Täysin impulssini varassa.
Hah, eipä herra kaikkivoipa tainnutkaan tulla.
Ja sitten tämä säälimätön suurien ajatusten ja värikkäiden loukkausten virta katkesi lopullisesti vain pienen kumahtavan tömähdyksen saattelemana, ristiriidassa kaikkeen siihen äänekkyyteen, josta se oli ennen tunnettu.

Kharon oli viime aikoina ollut huomattavasti rennompi viimeisiin kuihin nähden. Vaikka viha Mesitähteä kohtaan oli vahvasti läsnä ja sai ajoittain erakon mielen tummumaan, hän oli hymyillyt enemmän kuin koko sinä aikana, kun kolli oli ollut Kujakissayhteisössä. Nämä hyvät hetket ajoittuivat pitkälti Päivänsäteen seuraan, mutta myös Deimos-veli oli saanut osansa vanhan Kharonin seurasta.
Kaikki oli kuitenkin muuttunut hetkessä, kun Päivänsäde ja Kharon olivat olleet metsässä. Päivänsäde oli esitellyt valkoturkkiselle kissalle ruskan kaunista väriloistoa, kun kaksikko oli havainnut lähistöllä tuntemattomia kissoja. Epäonnekseen Kharon oli tunnistanut toisen tulijan omaksi veljekseen, Ruskalinnuksi.
Kollin hyväntuulisuus oli kadonnut hetkessä ja viha oli ottanut taas vallan. Erakko oli alkanut epäröimättä syyttämään Ruskalintuakin vanhempiensa kuolemasta; olihan oranssi kolli antanut heidän lähteä noin vain klaaneista sen kummempia estelemättä. Kun Päivänsäde oli puuttunut keskusteluun, Kharon oli suuttunut entisestään ja paennut paikalta sanaakaan sanomatta.
Kharon oli vaellellut tovin kaksijalkalan kujilla ja toistellut mielessään samaa sitä, kuinka kaikki tapahtunut oli Mesitähden sekä Ruskalinnun syytä. Aiemmin erakko ei edes ollut tajunnut syyttää asiasta veljeä, mutta hänet nähtyään tilanne oli muuttunut. Ruskalintu tosiaankin olisi voinut edes yrittää saada heidän vanhempansa jäämään klaaniin.
Kun Kharon oli palannut takaisin leirinä toimivaan kaksijalanpesään, hän oli lähtenyt kujapartioon veljensä ja muutaman muun kissan kanssa. Kolli oli avautunut Deimokselle tapahtuneesta, ja veli oli tuttuun tapaansa kuunnellut korva tarkkana. Heti leiriin palattuaan Kharon oli lampsinut Ruskalinnun luokse ja he olivat käyneet kireän keskustelun, joka oli taas lopulta johtanut Kharonin suuttumiseen. Kolli oli lähtenyt matkoihinsa ja vaelteli parhaillaan kaksijalkalan hämärillä kujilla. Taivas oli alkanut tihkuttaa vettä ja Kharonin turkki oli alkanut kastua.
Kollista tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä ja hänen tunteitaan. Miksi Deimoskin vähätteli Ruskalinnun osuutta heidän perheensä kuolemaan? Kharon pysähtyi eräälle syrjäiselle kujalle ja laski surkeana katseensa maahan. Hän toivoi, ettei Ruskalintu olisi saapunut yhteisöön ollenkaan. Olisi kaikille parempi, jos kollia ei olisi olemassakaan.
"Hei", hiljainen naukaisu sai Kharonin säikähtämään. Kolli käännähti nopeasti ympäri ja kohtasi tulijan tummansinisen katseen. Hän oli valmiina hyökkäämään kissan kimppuun, mutta tunnistettuaan tämän Päivänsäteeksi, kolli rauhoittui.
"Älä sinäkin tule kertomaan minulle, että Ruskalintu on syytön", paksuturkkinen kolli ärähti terävällä äänellä, "minä tiedän, että perheeni kuolema oli myös hänen vikansa. Hänen olisi pitänyt edes yrittää saada heidät jäämään tai lähteä edes mukaamme! Hän hylkäsi perheensä noin vain, millainen kissa tekee niin?"

//Päivi?

Tätä puolta Kharonista näin aniharvoin: hän oli rennompi kuin yleensä ja vitsaili ilman, että siihen oli piilotettu ivallista piikkiä. Se sai hymyn leviämään minunkin naamalleni. Olimme tunteneet kollin kanssa useita kuita, mutta siitä huolimatta tällaiset yhdessä vietetyt, huolettomat hetket olivat hyvin harvinaisia. Yleensä tapasimme toisiamme vain harjoitusten tai partioinnin merkeissä, sillä muuten tämä tuntui välttelevän minua kuin ruttoa.
"Vai niin", hymähdin takaisin kollille, joka oli kehottanut minua pysymään kaukana vesistöistä tai hänen lähellään, jotta hän voisi pelastaa minut, mikäli joutuisin veden varaan. "Siinä tapauksessa saat kyllä luvan tulla pelastamaan minut joka kerta, kun tipun johonkin jorpakkoon, tai revin sinulta korvat päästä." Levitin kasvoilleni ilkikurisen virneen.
Kharon naurahti, eikä virne pyyhkiytynyt hänen naamaltaan. Tiesin, että alkoi olla jo myöhä, mutta en halunnut palata vielä takaisin. Halusin nauttia tästä hetkestä Kharonin kanssa, kunnes se olisi ohi.

Lehtisade oli saapunut. Vaaleanharmaaseen kivikatuun ilmestyi tummia täpliä, kun sadepisaroita tipahteli sille taivaalta. Puista varisi värikkäitä lehtiä tuomaan väriä kaksijalkalan harmaaseen ulkoasuun.
"Minne olemme menossa?" Kharonin ääni kysyi vierestäni. Katsahdin kolliin salaperäisesti virnistäen.
"Sitten näet!" hihkaisin ja jatkoin kävelemistä. Kuulin Kharonin tuhahtavan. Olin pyytänyt häntä mukaani kävelylle, mihin tämä ihme kyllä oli suostunut. Eilen metsästäessäni olin löytänyt metsästä upean paikan, jossa lehtisateen väriloisto oli parhaimmillaan, ja halusin ehdottomasti näyttää sen Kharonille. Olin varma, että myös hän ihastuisi siihen.
Asutus kävi harvemmaksi, mitä pidemmälle kävelimme. Metsän raja tuli näkyviin, ja nopeutin askeliani. Kharon sen sijaan näytti vihdoin pääsevän kulkemaan normaalia vauhtia, sillä aiemmin hän oli joutunut hidastelemaan, jotta olimme voineet kulkea rinnakkain.
"Juostaan kilpaa!" ilmoitin varoittamatta ja näpäytin kollia lapaan hännälläni. Samassa ampaisin juoksuun. Kharon lähti perääni, eikä häneltä mennyt kauaakaan saada minua kiinni. Laikukas kolli viiletti ohitseni häntä perässä hulmuten, ja jäin auttamatta toiseksi.
Kharon pysähtyi vasta metsään päästyään ja kääntyi katsomaan minuun hieman omahyväisesti hymyillen. "Taisin voittaa."
"Koska minä annoin sinun voittaa", tokaisin ensin mukamas pahastuneena, mutta huvittunut virne valtasi nopeasti naamani ja purskahdin nauruun. Vedin sitten syvään henkeä ja hillitsin itseni. "Haluan näyttää sinulle jotakin." Kävelin Kharonin ohitse syvemmälle metsään ja käännyin siihen suuntaan, mistä kuului puron soliseva ääni.
Tuokion päästä tulimme kapean puron varrelle, jonka ympärillä kasvoi paljon lehtipuita, joiden lehdet olivat värjäytyneet ruskan väreistä. Osa lehdistä oli tippunut jo maahan. Virran mukana kulki satunnaisia lehtiä. Vesi oli kirkasta ja sen läpi näki matalaan pohjaan, jossa oli kiviä ja vanhoja lehtiä.
Katsahdin Kharoniin odottavasti. "Eikö olekin kaunista?" henkäisin hiljaa, kuin mikään ylimääräinen ääni olisi voinut tuhota paikan harmonian.

//Kharon?

"Olisi ihana saada sinut ystäväkseni!" Rubiini henkäisi voimatta uskoa, että Pähkinä todella halusi olla hänen ystävänsä. Heillä tulisi olemaan niin paljon hauskaa yhdessä!
Pähkinän kasvoilla käväisi hymyntapainen. Huolimatta kylmästä ja hieman luontaantyöntävästä ulkokuorestaan Rubiini uskoi Pähkinän olevan sisältä lämmin ja ystävällinen. Nuori naaras oli varmasti kokenut paljon pahaa - aivan kuten Rubiinikin - ja tarvitsi vain ystävää selvitäkseen niistä ikävistä kokemuksista. Rubiini halusi todella olla se ystävä Pähkinälle.
"Tule, siirretään sinun nukkumapaikkasi minun paikkani viereen, niin voimme jutella iltaisin!" hän hihkaisi innostuneena ja pomppasi tassuilleen. Pähkinä ei pistänyt vastaan, vaikka hänen reaktionsa oli intoa pursuavaa Rubiinia huomattavasti hillitympi.
Rubiini oli aivan varma, että tästä päivästä lähtien heidän molempien elämä olisi vähän aurinkoisempi. Kunhan Pähkinä sopeutuisi yhteisöön, he voisivat yhdessä kierrellä kaksijalkalan kujia ja pitää hauskaa.

Puoli kuuta myöhemmin lehtisade oli viimein saavuttanut myös kaksijalkalan ja kujakissayhteisön. Harmaa sää oikein korosti kaksijalkalan harmautta, mutta Rubiinia se ei lannistanut. Hän oli virkeä ja valmiina partioon. Tästä päivästä tulisi taatusti mahtava, sillä he pääsisivät yhdessä ulos Pähkinän kanssa!
Arpinen naaras odotteli ystäväänsä pesän uloskäynnin luona. Pian Pähkinä tassutteli paikalle ja tervehti Rubiinia ystävällisesti. Rubiini vastasi tervehdykseen energiseen tapaansa.
"Tästä tulee niin hauskaa!" hän kihisi innosta ja taivutti häntänsä kippuralle selkänsä ylle. Hän näki Leopardin, Arven ja Silverin lähestyvän heitä ja innostui entisestään - kolmikon saapuminen tiesi sitä, että he lähtisivät ulos pian!

//Pähkinä?

Kharon oli yllättynyt Päivänsäteen vilpittömästä kiitoksesta. Vaikkei kolli halunnut itse edes myöntää sitä itselleen, se sai mukavan, lämpimän aallon käymään hänen lävitseen. Se sai laikukkaan kollin hieman rennommaksi mitä hän normaalisti oli. Erakosta tuntui harvinaisen hyvältä olla jossain asiassa parempi kuin Päivänsäde.
"No, uimamestari, haluatko näyttää minulle, miten se oikeasti kuuluu tehdä? Ehditkin jo tehdä alkulämmittelyt, joten lopun pitäisi käydä leikiten", erakkonaaraan haastava kysymys palautti Kharonin takaisin maan pinnalle ajatuksistaan.
"Tietysti, mutta sinä pysyttelet sitten kuivalla maalla. Minä en tahdo pelastaa sinua kahdesti saman päivän aikana", kolli naurahti leikitellen. Hän tunsi pitkästä aikaa olonsa rennoksi ja hieman vapautuneemmaksi. Hetken kolli pystyi olemaan taas kuten ennen sitä hetkeä, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet. Se oli ollut hetki, joka erotti nykyisen Kharonin vanhasta.
Kharon asteli kohti lammen rantaa ja pulahti ongelmitta takaisin veteen. Enää veden kylmyyteen ei tarvinnut totutella, sillä kollin turkki oli tosiaankin jo läpimärkä.
"Et voi kävellä eteenpäin ihan niin itsevarmasti, ellet tunne vesistöä jossa liikut. Ennen kuin lasket painon käpäläsi varaan, varmista että siinä on pohja, johon astua", valkoturkkinen Kharon huikkasi rannalla seisovalle Päivänsäteelle, "ja kun olet tarpeeksi syvällä, irrotat vain jalat pohjasta ja alat uida, kas näin." Kharon irrotti jalkansa lammen hiekkaisesta pohjasta ja alkoi kauhoa etukäpälillään vettä aivan kuten Lieskakajo oli aikoinaan opettanut. Entinen eloklaanilainen muisteli entisen mestarinsa oppeja ja potki takajaloillaan itselleen vauhtia edetäkseen. Kharon ui pienen ympyrän, painoi jalkansa takaisin pohjaan ja nousi seisomaan.
"Äläkä luule, että opettaisin sinut uimaan. Pysyttelet vain kaukana vesistöistä tai minun lähelläni, niin voin pelastaa sinut aina vain uudestaan", kolli virnisti ja roiskautti etukäpällään vettä kohti Päivänsädettä. Pisarat roiskahtivat parin ketunmitan päähän, mutta eivät aivan ylettäneet tummanharmaaseen naaraaseen.

//Päivi?

Testi