"Cosmos, se ei ihan oikeasti ole hyvä idea mennä hirviöiden lähelle!" Malvaruusu kivahti huolestuneena, kun hänen ystävänsä oli jo lähdössä kävelemään kujaa pitkin kohti paikkaa, jossa molemmat tiesivät hirviöiden lepäävän. Sellaisia paikkoja oli paljon ympäri kaksijalkalaa. Toisinaan hirviöt asettuivat nukkumaan katujen reunoille, mutta useimmiten ne nukkuivat kaksijalanpesien pihassa tai läheisyydessä. Malvaruusu asettui ystävänsä eteen. Cosmos näytti hämmentyvän naaraan äkillisestä reaktiosta.
"Se voi oikeasti olla todella vaarallista. Minä en kestä, jos jotakin käy ja menetän sinut!" Malvaruusulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin estää Cosmosta lähtemästä keinolla millä hyvänsä. Hän rakasti ystäväänsä koko sydämestään eikä voisi antaa itselleen anteeksi, jos kollille kävisi jotakin.
"Kuten sanoin, ei minulla ole mitään hätää", harmaavalkea kolli vakuutteli ja heilautti huolettomasti häntäänsä. Malvaruusu pudisteli päätään.
"Et sinä voi tietää sitä. Mitä jos hirviö herää ja suuttuu sinun puheistasi? Entä jos ne kaikki heräävät, etkä ehdikään karkuun! Tai vielä pahempaa: Mitä jos ne seuraavat meitä pesälle ja tuhoavat sen?! Tämä on suunnitelma, jota me emme halua toteuttaa. Olisit edes kiltti ja harkitsisit muutaman päivän. Et voi tehdä mitään tällaista näin harkitsemattomasti", laikukas naaras naukui terävällä äänellä.

//Cosmos?

Cosmosta harmitti hieman, ettei Malvaruusu nähnyt heti hänen ideansa loistavuutta yhtä selvästi kuin hän itse. Hän oli kuitenkin varma, että naaraan mieli muuttuisi, jahka tämä saisi nähdä omin silmin sen toimivuuden.
“Ei sinun tarvitsekaan”, Cosmos vakuutti ystävälleen, jonka katseessa näkyi lyhyen hetken ajan huojennusta, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun hän jatkoi: “Mutta minä aion! Kyllä joku niistä varmasti kuuntelee. On vain etsittävä yksilö, joka on rauhallisesti paikallaan, niin se ehkä malttaakin kuunnella, mitä minulla on sanottavana.” Hän oli sataprosenttisen varma suunnitelmansa toimivuudesta. Tottahan hirviöt haluaisivat kuunnella häntä, kun hän lähestyisi niitä näin tärkeällä asialla. Cosmoksella oli lisäksi sisua ja karismaa, ja näitä piirteitä hirviöt varmasti osasivat arvostaa.
“Etsitään hirviöiden lepopaikka”, hän käännähti Malvaruusun puoleen väännellen häntäänsä päättäväisesti. “Sinä voit jäädä kauemmaksi pitämään vahtia sillä välin, kun minä käyn jututtamassa niitä.” Kolli toivoi, että Malvaruusu suostuisi tulemaan hänen mukaansa edes henkiseksi tueksi. Samalla tämä näkisi, miten hyvästä ideasta tässä oli oikeasti kyse. “Kaikki menee hyvin, ihan varmasti. Ja jos ne eivät suostu kuuntelemaan - vaikka syvästi epäilenkin sitä - niin olemme joka tapauksessa niitä paljon ketterämpiä ja pystymme luikkimaan pakosalle ennen kuin ne edes tajuavat käydä päällemme.”

//Malva?

Malvaruusu ei saanut sitten pienintäkään otetta Cosmoksen ideasta. Jos se olisi ollut millään tavalla mahdollinen, se olisi ollut aivan erinomainen suunnitelma. Mutta Cosmos tuntui elävän aivan toisessa maailmassa tämän ajatuksensa kanssa. Kilpikonnalaikukas naaras ei kuitenkaan halunnut pahoittaa ystävänsä mieltä ja esittää mielipidettään suoraan ja ilkeästi. Kenelle tahansa muulle hän olisikin tehnyt niin. Sen sijaan entinen soturi hymyili epävarmasti ja katsoi ystäväänsä silmiin.
"Hirviön saaminen puolellemme olisi kyllä vastaus ongelmaamme", Malvaruusu aloitti mietteliäästi ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, "mutta en usko, että se on mahdollista... Eivät hirviöt kuuntele meitä, eivät ne aina edes huomaa meitä. Ne ovat arvaamattomia ja äärimmäisen vaarallisia, ei niihin vain voi luottaa. Sellaisen värvääminen joukkoihimme asettaisi meidätkin vaaraan."
Cosmoksen into näytti hiipuvan hieman. Harmaavalkea kolli kurtisti kulmiaan ja näytti siltä, kuin hän olisi miettinyt asiaa todella tarkasti jokaisella aivosolullaan. Malvaruusu toivoi, että Cosmos luopuisi ajatuksesta mahdollisimman pian, eikä yrittäisi löytää tapoja, millä he voisivat saada älyttömän suunnitelman toimimaan.
"Ikävä kyllä minä en ainakaan aio tulla lähellekään hirviöitä. Se olisi sama kuin pyytäisimme koiria avuksemme", Malvaruusu lisäsi tehdäkseen mahdollisimman hellävaraisesti Cosmokselle selväksi, miten typerä koko suunnitelma oli.

//Cosmos?

Cosmos tunsi yhä hirviöistä lähteneen pahan katkuisen tuulahduksen turkillaan. Hän jakoi osittain Malvaruusun tuntemukset hirviöistä ja siitä, miten välinpitämättömiä ne olivat muiden kadulla liikkujien suhteen. Nuori kolli kuitenkin myös ihaili niitä: kaikki kunnioittivat hirviöitä eikä kukaan ollut tarpeeksi suuri talloakseen niitä samalla tavalla kuin ne talloivat muita. Jos he olisivat saaneet edes yhden hirviön puolelleen kapinassa, Päivänsäteellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Siitä hän saikin tuuman.
“Ne ovat vaarallisia”, Cosmos aloitti myötäillen ystävänsä valitusvirttä, “mutta se voi olla meille myös hyödyksi.”
Malvaruusu katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Miten muka? Näithän sinä, että nuo olisivat liiskanneet meidät, ellemme olisi hypänneet sivuun!” naaras sihahti.
Cosmoksen hännänpää kiemurteli mietteliäästi samalla, kun ajatusrattaat raksuttivat hitaasti hänen päässään. “Niin, totta, mutta mieti, jos saisimme hirviön puolelleme! Me olisimme voittamattomia! Hirviötkään eivät pidä komentelusta - tai ainakaan ne eivät välitä siitä -, joten ehkä ne voisivat auttaa meitä pääsemään eroon Päivänsäteestä. Edes suuresta johtajastamme ei ole vastusta hirviöille.” Nuoren kissan silmiin oli syttynyt innostunut kipinä. Hänen ideansa oli hiomaton timantti, joka vain odotti todellisen muotonsa löytymistä. Cosmos jo kuvitteli mielessään, miten hän, Malvaruusu ja hirviö ratsastaisivat yhdessä voitokkaina auringonlaskuun.

//Malva?

Malvaruusu kuunteli Cosmosta tarkkaavaisesti. Kun kolli mainitsi Ametistin nimen, Malvaruusun sydämen syke kiihtyi hetkellisesti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ystävänsä edes mainitsi vihollisekseen muodostuneen Ametistin nimen. Oikeasti Ametisti ei ollut tehnyt Malvaruusulle mitään, mutta naaras piti toista kissaa uhkana. Ametisti uhkasi Malvaruusun ja Cosmoksen välistä ystävyyttä, eikä kilpikonnalaikukas naaras voinut hyväksyä sellaista. Hän rakasti Cosmosta ja halusi pitää ystävänsä vain itsellään. Malvaruusu ei kuitenkaan ollut vihainen Cosmokselle, joten hän kuunteli rauhallisesti. Jos he saisivat Lakun puolelleen, olisi kaipinoijia jo kaiken kaikkiaan viisi, jos Unelmakin laskettiin mukaan. Sillä määrällä ei vielä Kujakissayhteisön nykyistä johtajaa syrjäytetty, heidän olisi saatava muitakin liittymään osaksi suunnitelmiaan. Malvaruusu mietti Kobraa. Kenties tuore kujakissa voisi tukea heitä. Malvaruusun olisi selviteltävä lisää sitä mahdollisuutta myöhemmin.
"Niin", laikukas naaras totesi ja nyökytteli päätään. Hän vilkaisi hymyillen Cosmosta. "Kuulostaa varsin hyvältä säältä." Hetken ajan ystävykset katselivat toisiaan leveästi hymyillen, ennen kuin ohi vauhdikkaasti juokseva hirviö rikkoi murinallaan kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden. Molemmat kissat säpsähtivät, ja Malvaruusu kurtisti inhoten kulmiaan. He olivat syrjäisellä kujalla, jossa ei tavallisesti liikkunut hirviöitä. Naaras kuuli kovan äänen, jonka hän tiesi tulevan hirviöstä. Vauhdikkaan hirviön perässä tuli toinen, jonka päällä oli vilkkuvia valoja.
"Varo!" Malvaruusu parahti ystävälleen, kun hirviö lähestyi heitä. He juoksivat äkkiä kaksijalanpesän seinustalle ja piiloutuivat sen edessä olevan kukkaruukun taakse. Hirviö juoksi tiehensä. Malvaruusun karvat olivat nousseet pystyyn.
"Minä vihaan hirviöitä! Ne ovat niin huolimattomia ja välinpitämättömiä. Nuokin meinasivat juosta meidän ylitsemme!" naaras ärähti päätään pudistellen.

//Cosmos?

Raskas kivi vierähti Cosmoksen rinnan päältä Malvaruusun ilmeen kirkastuessa. Hän oli onnistunut vakuuttamaan ystävänsä siitä, ettei ollut kellekään yhtä uskollinen kuin tälle, ja hyvä niin. Hänen oli vastaisuudessa oltava varovaisempi Ametistin ja muiden seurassa, jotta naaras ei alkaisi luulla muuta. Malvaruusu oli hänen ainoa ystävänsä sekä ainoa kissa, joka oikeasti tuntui välittävän hänestä sellaisena kuin hän oli. Hän ei voinut menettää sitä.
“Mennään vain”, kolli heilautti häntäänsä ja ravisteli nopeasti epämukavat tuntemukset kimpustaan, ennen kuin lähti tassuttamaan ystävänsä kintereillä kohti rikkoutunutta ikkunaa. “Minä alankin olla jo raikkaan ilman tarpeessa.”
Pian he olivat jo loikkineet romuesteen yli kadulle hämärän kujan suojista ja jatkoivat matkaa Malvaruusun johdatuksella tukikohtansa suuntaan. Ulkona oli lämmintä ja kirkasta; viherlehti teki tuloaan kovaa vauhtia.
“Millainen sää täällä nyt sitten on?” hän kuuli Malvaruusun naukuvan vieressään uteliaana.
“Aurinkoista ja lämmintä”, Cosmos vastasi, tietäen hyvin, ettei se ollut vastaus, mitä hänen ystävänsä oli hakenut. Hän virnisti tälle leikkisästi, mutta jatkoi sitten tosissaan: “Ametistin mukaan Laku saattaisi olla meidän puolellamme. Käskin häntä pitämään tätä silmällä ja keräämään lisää todisteita siitä. Ei ole turvallista kertoa suunnitelmistamme kuin vain niille, joista voimme ehdottomasti olla varmoja, että he ovat samalla linjalla kanssamme.”

//Malva?

Malvaruusu olisi halunnut alkaa huutaa ja haukkua Ametisti maanrakoon kaikkien nähden, mutta naaras onnistui vaivoin pidättelemään itsensä kurissa. Hänen hännänpäänsä nytkähteli ja kujakissa paineli kynsiään pesän tomuiseen, puupintaiseen lattiaan. Cosmos oli epäilemättä heittänyt ilmoille valheen. Vaikka Malvaruusu olikin äärimmäisen mustasukkainen ja hyvin takertunut ainoaa ystäväänsä, hän ymmärsi pysyä rauhallisena, kun Cosmos ilmoitti Ametistin olleen juuri lähdössä. Entinen erakko katsoi Cosmosta hieman hämmentyneesti ja käänsi sitten katseensa Malvaruusun terävään katseeseen. Entisen eloklaanilainen katse suorastaan pulppusi vihaa ja inhoa toista kujakissaa kohtaan. Ametisti kai ymmärsi vihjeen. Hän hyvästeli kaksikon ja käveli tiehensä. Malvaruusun terävä katse kääntyi Cosmokseen, mutta viha ja inho muuttui pettymykseksi.
"Cosmos, minä olen pettynyt", Malvaruusu tiuskaisi ja pudisteli päätään, "minä luulin, että olen sinun ainoa ystäväsi."
"Niinhän sinä oletkin!" Cosmos vakuutteli nopeasti. Se tuli niin vaistomaisesti, että Malvaruusu uskoi kollin puhuvan totta. Hän välitti ystävästään niin paljon, että heltyi välittömästi.
"Lupaathan, ettet valehtele?" Malvaruusu varmisti ja räpytteli vihreitä silmiään. Harmaavalkea kollikissa nyökytteli päätään.
"Minä en koskaan valehtelisi sinulle", Cosmos vannoi terävällä äänellä. Malvaruusun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy.
"No, mennäänkö sitten ulos. Katsotaan vähän, minkälainen sää ulkona on", naaras ehdotti nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, vihjaten säällä siihen, mistä ikinä Cosmos ja Ametisti olivatkaan puhuneet. Vaikka Malvaruusu luottikin ystäväänsä, hänen mieltään kalvoi inhottava tunne. Hän ei kertakaikkiaan pitänyt siitä, kun Cosmos jutteli muiden kanssa niin tuttavallisesti. Hän halusi uskoa ystäväänsä, mutta siitä huolimatta Malvaruusu oli peloissaan, että menettäisi parhaan – ja ainoan – ystävänsä.

//Cosmos?

Cosmos jäi epäröimään kuullessaan Ametistin ehdotuksen yhdessä partioon lähtemisestä. Oli pari asiaa, minkä vuoksi tuo ajatus oli käytännössä monimutkaisempi toteuttaa. Ihan ensiksi he olivat kumpikin valvottuja, eikä Päivänsäde varmastikaan ollut päästämässä häntä mihinkään kenenkään sellaisen kanssa, joka varta vasten halusi lähteä hänen kanssaan ulos. Suuri johtaja alkaisi epäilemään petosta ennen kuin kissaa ehtisi sanoa, ja sitten olisi Cosmoksen pää taas vadilla.
Toinen syy käveli juuri heitä kohti. Cosmos tunsi vatsassaan inhan muljahduksen nähdessään Malvaruusun pettyneen katseen. Hänen olisi tehnyt mieli parahtaa ystävälleen, että tämä ei ollut sitä, miltä näytti, mutta se olisi saattanut ajaa Ametistin tiehensä, mikä taas olisi hidastanut heidän tavoitteitaan. Nuori kolli oli puun ja kuoren välissä.
“Mitäs täällä oikein on meneillään?” kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti heidän luokseen ehdittyään. Cosmos ei voinut olla huomaamatta, miten murhaavasti hänen ystävänsä mulkoili Ametistia.
“Ei mitään ihmeellistä”, hän kiirehti vastaamaan, ennen kuin Ametisti ehti avaamaan suutaan. Oli parempi, jos hän hoitaisi tämän. “Ametisti vain raportoi minulle… säästä.” Hän loi Malvaruusuun merkitsevän katseen, ja toivoi tämän ymmärtävän, ettei hän voinut kertoa todellista syytä täällä kaikkien kuullen. “Minä voin kertoa sinullekin säästä myöhemmin.”
Malvaruusu silmäili vuoron perään häntä ja Ametistia, eikä selvästikään ollut vielä täysin vakuuttunut. Cosmos muisti lupauksensa naaraalle: hän ei kaveeraisi muiden kuin Malvaruusun kanssa. Nyt naaras taisi kuitenkin luulla, että hän oli mennyt rikkomaan sanansa, koska oli saanut hänet kiinni juttelemasta Ametistin kanssa. Hänen olisi saatava ystävänsä vakuutetuksi siitä, että tästä ei ollut kyse.
“Ametisti olikin juuri lähtemässä”, hän naukaisi ja vilkaisi Ametistiin terävästi.

//Malva tai Ametisti?

Malvaruusu käveli partion mukana häntä pystyssä eteenpäin kohti Kujakissayhteisön pesää. Naaras mulkoili epäluuloisesti vierellään kävelevää Unelmaa. Hän ja Cosmos olivat luvanneet auttaa entistä kotikisua löytämään tyttärensä, mikäli tämä liittoutuisi heidän kanssaan. Epätoivoinen kissa oli helppo saada mukaan tällaiseen touhuun. Cosmos ja Malvaruusu suunnittelivat edelleen Päivänsäteen syrjäyttämistä. He tekivät kovasti työtä saadakseen joukkoihinsa lisää kapinoijia. Haastetta toi se, että suunnitelmat oli pidettävä täysin salassa sellaisilta, jotka saattaisivat kertoa niistä Päivänsäteelle. Mikäli johtaja saisi tietää kaksikon aikeista, hän takuulla telottaisi heidät välittömästi. Päivänsäde oli typerä, muttei mikään aivoton hiirenaivo. Jos joku uhkasi häntä ja hänen asemaansa yhteisössä, hän varmasti hankkiutuisi ongelmista eroon tappamalla.
Malvaruusu loikki Unelman perässä Kujakissayhteisön pesään. Hänen katseensa nauliutui välittömästi Cosmokseen, joka jutusteli parhaillaan Ametistin kanssa. Naaras oli kiinnostunut heidän suunnitelmastaan ja siihen osallistumisesta. Kilpikonnalaikukkaan naaraan vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän näki parhaan ystävänsä keskustelevan tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Viha kuohahti Malvaruusun sisällä välittömästi, hän oli kamalan mustasukkainen Cosmoksesta. Entinen soturi ei voinut sietää sitä, että harmaavalkea ystävä jutteli muille kissoille sillä tavalla, millä hän nyt jutteli Ametistin kanssa. Malvaruusu hylkäsi partion jäsenet ja käveli oitis kaksikon luokse. Heidän katseensa kääntyivät välittömästi Malvaruusuun, joka oli nostanut leukansa pystyyn ja mulkoili halveksuen Ametistia ja pettyneesti ystäväänsä.
"Mitäs täällä oikein on meneillään?" entinen eloklaanilainen tuhahti.

//Cosmos tai Ametisti?

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 18kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 4kp -
Laku: 4kp -
= 8kp

SAAGA
Mirri: 12kp -

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp -

Elämä kujakissayhteisössä alkoi tuntua jo normaalilta ja hieman tylsältä. Olin alkanut päivä päivältä toivoa enemmän, että jollain ihmeellä Päivänsäde alkaisi luottaa minuun - ja Lunaan - ja antaisi vapauden tehdä paljon enemmän kuin tällä hetkellä.
Ryhdyin sukimaan turkkiani. Mitään ei oikein ollut meneillään. Tällaista se elämä tuppasi olla. Yksitoikkoista ja ehkä hieman tylsää. Mitään ei oikein koskaan tuntunut tapahtuvan yhteisössä tai oikein muutenkaan. Kaikki tuntui vain aina pysyvän tismalleen samana.
“Laku! Haluaisitko syödä jotain? Minun täytyy pian lähteä kujapartioon ja ajattelin ottaa hieman jotain purtavaa ennen sitä ja mietin, että olisiko sinulla nälkä?” Luna kysyi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkeaan naaraaseen ja hymyilin.
“Toki, miksikäs ei”, vastasin rennosti, nousin ylös, venyttelin makeasti ja tassutin sitten kumppanini perässä ruokailemaan. Hän oli jo valinnut jotain syötävää meille ja selkeästi vain oli odottanut, että tulisin ruokailemaan hänen kanssaan.
“Miltä elämä täällä on sinusta alkanut tuntua?” Luna kysyi syötyään pari haukkua näistä tähteistä, joita oli kerätty.
“Melko tavanomaiselta. Ei sillä ettenkö haluaisi palata vanhaan. Tekisin melkeimpä mitä vain, jotta voisin palata takaisin kaksijalkojemme luokse”, nau’uin madaltaen ääntäni, jotta muut kissat eivät huomioisi kommenttiani. Luna nyökkäsi ja sen jälkeen söimme täydessä hiljaisuudessa, kunnes hänen täytyi lähteä.

Kakarat olivat ylittäneet odotukseni - jotka totta puhuen eivät olleet olleet kovin korkealla alun alkaen - suoriutumalla ikkunalle ilman suurempaa sähellystä. Jopa yksisilmäinen Mirri oli loikkinut matkan oikein mallikkaasti näkörajoitteestaan huolimatta. Hyvä niin. Jos kaksikko olisi paljastunut täysin toivottomiksi tapauksiksi jo ensi hännänmitoilla, heidän raahaamisensa tänne asti olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Halusin joukkoihini osaavia kissoja, joista voisi olla Yhteisölle oikeasti hyötyä, en mitään kyvyttömiä surkimuksia, joiden ainoa tehtävä tässä todellisuudessa oli olla vain muiden tiellä.
“Hienosti suoriuduttu”, kehräsin nuoremmille naaraille ehtiessäni näiden vierelle ikkunalaudalle. Kumpikin katseli minua epäluuloinen kiilto silmissään. Heidän pelkotuoksunsa leijaili laimeana ilmassa, vaikka pennut yrittivät selvästi leikkiä rohkeampaa kuin olivati.
Pidin pelokkaista kissoista. Heitä oli helpompi ohjailla kuin itseään täynnä olevia luupäitä, jotka luulivat olevansa voittamattomia. Yleensä jälkimmäiset päätyivät nopeasti mullan alle ryhtyessään typeryyttään koettelemaan onneaan kanssani. Olisin helposti voinut kieputtaa uudet tulokkaat pikkuvarpaani ympärille kovistelemalla ja uhkailemalla, mutta sillä tavoin ei luotu kestäviä suhteita. Kenties näistä kahdesta saisin itselleni kivan pienen projektin. Mikäli lopputulos olisi tyydyttävä, voisin harkita väkivallalla uhkailemisen vähentämistä uusia jäseniä rekrytoidessa. Jos taas ei, niin, noh… vanhat tavat kunniaan!
Luikahdin särkyneen lasin raosta sisälle pesään. Loikkasin alas lattialle ja jäin odottamaan, että Mirri ja Roihu työntyivät perässäni. Kaksikko katseli ympärilleen kissojen täyttämässä tilassa silmät suurina ja toisiaan vasten painautuneina. He näyttivät ihan eksyneiltä pöllönpoikasilta.
Arpi huomasi meidät ensimmäisenä. Käskin häntä hakemaan meille syömistä ruokakasasta ja tuomaan sen yläkertaan. Halusin keskustella naaraiden kanssa kaikessa rauhassa, päästä paremmin heidän päidensä sisään.
“Tulkaa, teillä on varmasti jo kaamea nälkä”, kutsuin nuorempia kissoja hännälläni tulemaan perässäni. Tassutin lattian poikki portaikon juurelle ja lähdin loikkimaan ylöspäin. Pian kuulin askelmilta jäljestäni vaimeita tömähdyksiä; naaraat ottivat mallia esimerkistäni.
“Tämä tässä on minun valtaistuinhuoneeni”, esittelin alakertaa huomattavasti pienempää tilaa ylpeänä vierailleni. “Mitä pidätte siitä?”

//Mirri?

Olin käynyt kertomassa Cosmokselle tutkimuksistani joissa olin huomannut että Laku olisi mahdollisesti meidän puolella.
''Uskotko että saat käännytettyä hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan, niin että hän huomaisi kuinka surkea johtaja Päivänsäde on.'' Kuuntelin tarkasti Cosmoksen suunnitelman.
''Kuvittelen että se onnistuu, luulen että minun pitäisi tästä häipyä jotta kukaan ei ala epäilemään.''
''Voithan sinä jäädä, ei kukaan epäile jos me vain hieman juttelemme, sehän on vain omituista jos lähdet pois luotani yhtäkkiä.'' Cosmos sanoi yllätyksekseni.
''Niin no toisaalta, ja ainahan voimme valehdella jos joku tulee kyselemään.'' Naurahdin. Yritin nostaa tassuani jotta voisin puhdistaa itseäni. Tunsin, että tassuni jäi maahan kiinni, nytkäytin sen nopeasti poissa maasta jotta kukaan ei huomaisi. Nuolaisin tahmaa muutaman kerran, ''Vihdoinkin tuo tahma on poissa.'' Tuhahdin hetken päästä puoliääneen.
''Mikä on poissa?'' Cosmos kysyi, hän oli ilmeisesti huomannut tahman.
''Yksi juttu tassustani. Muuten voitaisiinko mennä huomenna partioon joidenkin muiden kanssa?'' Vaihdoin puheenaihetta, en ollut varma että halusinko Cosmoksen kanssa oikeasti partioon mutta ainakin oppisin hänestä jotain uutta, joka voisi tulla hyödyksi joskus myöhemmin.
//Cosmos
//Voit päättää haluaako Cosmos tulla Ametistin kanssa partioon, mulle on ihan sama.

Ruusunen istui ulkona tuulen pörröttäessä hänen turkkiaan. Hän katseli taivaalle ja pohti tulevaa. Kuinkakohan kauan hän tulisi elämään tällaista elämää? Nyt kun kujakissayhteisö ei ollut enää missään aikeissa sotkeutua klaaneihin mukaan, elämä oli ollut hyvän aikaa melkoisen yksitoikkoista. Partiointia, katoilla kulkemista, ruoan etsimistä, syömistä. Mikään ei tulisi varmaankaan edes muuttumaan pitkään pitkään aikaan. Kujakissayhteisö oli mitä oli ja tulisi myös sitä aina olemaankin. Se ei tulisi muuttumaan, eikä sen oikeastaan tarvitsisikaan muuttua. Ruusunen tykkäsi omalla tavallaan tästä järjestelmällisestä elämäntyylistä. Tiesi aina, mitä kannatti - tai ennemminkin sai - tehdä ja mitä ei.
Ruusunen kehräsi hetken hiljaa. Hän edelleen piti päätöstään liittyä kujakissayhteisöön parhaimpana päätöksenä, mitä oli koskaan saanut. Se että hän oli päätynyt kujakissayhteisöön, oli ajanut hänet siihen tilanteeseen, jossa hän oli nyt. Hänellä oli kumppani, pentu, koti ja turvaa. Siinä oli hänen mielestään aivan tarpeeksi ilon ja onnellisuuden aihetta. Miksi ruikuttaa siitä, että ei päässyt vapaaksi ulos, kun täällä oli heille turvaa ja suojaisa paikka asua.
Ruusunen nousi tassuilleen, venytteli ja tassutti takaisin kohti kotia. Hän käveli nopeasti ja kapusi roinaläjän ketterästi ylös ikkunalle, josta hän pujahti sisään. Tämä oli aidosti se paikka, josta hän piti ja jota hän rakasti. Hän oli onnellinen, kun oli päässyt olemaan ja elämään täällä.

Tuijotin reittiä epäilevästi. Tiesin, että olisin ennen onnettomuutta päässyt tuon helposti ylös mutta yhden silmän ja erittäin huterien käpälien varassa se ei olisi mitenkään helppo homma. Katsahdin Roihua.
“Haluatko sinä mennä ensin?” pyysin tärisevällä äänellä. Roihu katsoi minua huolestuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
“Oletko varma, että haluat yrittää lainkaan? Sinua voitaisiin varmasti auttaa-”
“Ei. Mene nyt vain. Minä pärjään”, totesin. Vakuuttelu ei tuntunut tehoavan oranssiturkkiseen ystävääni, mutta hän tiesi kuinka itsepäinen olin ja antoi vain olla. Naaras katsoi romuja hetken ja loikkelehti sitten miltei vaivattoman näköisesti ylös asti. Olin kateellinen.
“Minun vuoroni”, kuiskasin hiljaa itselleni niin, ettei kukaan kuullut.
“Pystyt tähän.”
Katsoin vielä kerran reittiä terveellä silmälläni ja suunnittelin päässäni mihin loikkaisin ensin. Otin ensimmäisen loikan, sitten toisen, kolmannen. Kaikki sujui - kaikkia oletuksiani vastaan - hyvin mallikkaasti. Pian seisoin jo Roihun vieressä suuren pesän sisällä odetellen Päivänsädettä ja muita. Johtajanaaras loikkasi sisälle nopeasti ja oli pian taas rinnallamme. Roihun luisevat kyljet kohoilivat epäsäännölliseen tahtiin ja hänen silmissään näkyi selvästi kuinka häntäkin oli alkanut pelottamaan. Painauduin naaraan kylkeä vasten hivuttautuen hieman kauemmaksi Päivänsäteestä. Toivoin, ettei naaras huomaisi Roihun pelkoa. Toivoin, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut minun pelkoani. Se saattoi olla liikaa pyydetty, sillä tiesin kuinka huono olin piilottamaan tunteitani, mutta aina sai toivoa…
//Päivi?

Mirrin yritys valehdella oli säälittävä. En minä sokea ollut - toisin kuin naaraan toinen silmä. Haavat näyttivät vastikään arpeutuneilta, joten vamma ei voinut olla kovin vanha. Siitä saatoin olettaa, että kissalla oli varmastikin vielä vaikeuksia toimia yksisilmäisenä.
“Tiedätkös, minulla on ystävä, jolla on vain yksi silmä, kuten sinulla”, naukaisin kääntäen katseeni menosuuntaan. “Hän on tehokas ja taitava Yhteisön jäsen puutteestaan huolimatta. Kenties voisit saada häneltä neuvon tai pari.”
Arpi ei varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen tapaus, mutta tämä saisi luvan leikkiä sellaista, jos niin käskisin. Oli selvää, ettei illuusio voisi pysyä yllä ikuisesti. Kunhan Mirri ja Roihu olivat asettuneet taloksi, esitys lähtisi purkautumaan lankapallon lailla, kunnes totuus olisi julki. Siinä vaiheessa kaksikon oli liian myöhäistä ruveta katumaan meidän mukaamme lähtemistä.
“Kappas, kohta olemmekin perillä”, naukaisin tutun, ränsistyneen rakennuksen tullessa näkyviin nurkan takaa. Ulkosalla istui pari kissaa - Nefiri ja Silver -, jotka suuntasivat uteliaina katseensa meihin, kun astelimme pesää kohti.
Loin kissoihin varoittavan katseen - yksikin väärä sanavalinta ja he olisivat variksenruokaa. Kaksikko piti kuitenkin suunsa supussa kulkiessamme heidän ohitseen. Seisahduin hämyisen kujan eteen ja vilkaisin Mirriin ja Roihuun miettivästi. Puolisokealle Mirrille romuja pitkin loikkiminen voisi olla haastavampaa toisin kuin Roihulle, mutta aioin antaa hänen yrittää. Halusin nähdä, mihin heistä oli.
“Näettekö tuon ikkunan tuolla? Se on sisäänkäynti kotiimme”, heilautin kuonoani kujan suuntaan. “Sisään pääseminen vaatii vähän ketteryyttä, mutta sehän varmasti luonnistuu helposti teiltä kahdelta, nuorelta kissalta, vai mitä?”

//Mirri?

Vavahdin kuullessani kuinka monta kissaa tässä “kujakissayhteisössä” olikaan. En oikein tiennyt miten reagoida. Niin monta uutta kissaa sai aivoni ylikierroksille.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” Päivänsäde naukaisi vinkaten silmää leikkisän oloisena herättäen minut samalla ajatuksistani. Katsoin häntä hetken silmät - tai silmä - suurina kunnes tajusin kääntää katseeni takaisin käpäliini.
“Voi, onko sinuun sattunut?” Päivänsäde naukaisi nähdessään sokean silmäni. Karvani nousivat pystyyn. En halunnut sääliä saatika sitä, että naaras näkisi minut nyt heikkona tai hyödyttömänä. Roihu katsoi minua varoittavasti ja nyt itseänikin alkoi hieman epäilyttämään. Entä, jos tämä olikin joku huijaus? Olisko Päivänsäde meille näin kiltti, jos hän vain huijaisi meitä? En tiennyt. En tosiaan tiennyt. Värähdin taas pelosta ajatelessani meitä jossain kaksijalkalan syövereissä odottavaa joukkoa kissoja.
“E-ei”, sopersin valheen ulos suustani hienoisella viiveellä, sillä ajatteluprosessini otti nyt paljon enemmän aikaa, kun minua jännitti näin kovin. Valhe ei takuulla menisi läpi vanhemmalle naaraalle. Ei se vain voinut mennä. Hän repisi minusta totuuden irti ja säikäyttäisi minut vielä kovemmin. Tunsin kuinka tassunikin tärisivät ja askeleni haparoivat hiukan. Kuinka noloa! Miksi käyttäydyin näin?!
//Päivi?

Kun Mirri kertoi heidän olevan etsimässä paikkaa, jonne asettua pidemmäksi aikaa, minun olisi tehnyt mieli paljastaa kaksikolle saman tien, että he olivat juuri löytäneet sellaisen. Näin kuitenkin viisaammaksi pitää suuni supussa siihen asti, että olimme päässeet pesälle, josta heidän ei ollut mahdollista livahtaa karkuun, jahka heille valkenisi, mihin he olivat oikeasti tulleet. Ei sillä, että Yhteisössä mitään vikaa olisi ollut, mutta jostain syystä monet tulokkaat mieluummin yrittivät tapattaa itsensä uhkarohkeilla pakoyrityksillään kuin sopeutuisivat olosuhteisiin. Se oli sääli, ihan oikeasti, koska kuolleista kissoista ei ollut meille paljoakaan hyötyä.
“Oi, me olemme iso perhe”, hymyilin Mirrille ja käänsin sitten kuononi takaisin menosuuntaan. “Meitä on ainakin parisenkymmentä. Asumme kaikki sulassa sovussa saman katon alla.”
Ei se valettakaan ollut. Yhteisössä sattui nykyään oikeastaan vain harvoin välikohtauksia. Huhut niskuroinnista seuraavista rangaistuksista kulkeutuivat uusille jäsenille varsin nopeasti. Järkevät kissat eivät ryhtyneet koettelemaan onneaan.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” vinkkasin silmää nuorille kissoille viikset leikkisästi vipattaen.
Minä todella toivoin, että Mirri ja Roihu olisivat vähän lujahermoisempia - vaikka ensivaikutelma ei kovin hyvää luvannutkaan - kuin useimmat tulokkaat, sillä olisi ollut mukava saada vaihteeksi sellaisia jäseniä, jotka ihan aidosti halusivat olla mukana tukemassa aatteitani.

//Mirri?

Vilkaisin Roihua. Hän ei todennäköisesti halunnut vastata Päivänsäteen kysymykseen, joten päätin itse tehdä sen.
“Tulemme toisesta kaksijalkalasta. Olemme matkanneet pitkään etsien paikkaa, johon astettua pidemmäksi aikaa”, kerroin ja painoin pääni tyytyen katselemaan käpäliäni kävellessäni. En halunnut kenenkään koittavan lukea ilmettäni, sillä en varmasti kertoisi kotikisutaustastani taikka vanhemmistani kenellekkään.
“Niinpä niin”, Päivänsäde naukaisi mietteliäänä.
“Mihin olemme menossa?” Roihu kuiskasi minulle. Pudistin hieman päätäni. En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, mutta luotin tähän Päivänsäteeseen - jos se nyt oli hänen nimensä. Luotin häneen, sillä apua me todella tarvitsimme. Vilkaisin Roihua, jonka kylkiluut näkyivät ja jonka katse poukkoili hermostuneesti edestakaisin. En tiennyt miksi tuo hermoili noin kovasti. Rentoutuisi vain. Jos joku päättäisi hyökätä kimppuumme, emme mahtaisi mitään, mutta kauhea hermoilu ei parantaisi asemaamme.
“Onko teillä isokin kissajoukko siellä mihin olemme matkalla?” kysyin Päivänsäteeltä. Olisin voinut osoittaa kysymyksen myös jollekin muulle joukossa kulkevalle kissalle, mutta en uskaltanut. Minua jännitti puhua Päivänsäteellekin, joten miten olisin pystynyt kysymään jotain joltain näistä muista kissoista. Hengitin tärisevästi ulos. Minua ei hermostuttanut. Minua vain jännitti olla uusien kissojen seurassa, sitä se oli.
//Päivi?

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 20kp!
Cosmos: 5kp
= 25kp

KÄÄRMIS
Laku: 9kp

SAAGA
Mirri: 4kp

Peittelin huvittuneisuuttani kuulessani oranssiturkkisen naaran kurkusta nousevan murinaa. Olisiko minun pitänyt olla peloissani? Voi apua, vihainen karvapallo varmaan kohta kynsii minut elävältä! Tsih, niin varmaan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu.” Mustavalkoinen naaras otti diplomaattisemman lähestymistavan, vaikka tämä suorastaan tärisi meitä katsoessaan. Siinäpä vasta hupaisan ristiriitainen parivaljakko - toinen tärisi pelosta, toinen vihasta.
Roihuksi esitelty kissa väitti kiven kovaan, että he eivät olleet niin huonossa kunnossa kuin sanoin - hah, kyllä he vain olivat - ja että he eivät tarvinneet meidän apuamme. Mirri-naaras oli kuitenkin onneksi tilanteessa järjen äänenä ja otti meidän apumme mielihyvin vastaan. Viisas pentu. Hänen kaltaisistaan kissoista minä pidin eniten - sinisilmäisistä, helposti johdateltavista. Heistä oli paljon miellyttävämpi muokata uusia jäseniä Yhteisölle toisin kuin Roihun kaltaisista vastarannan kiiskeistä.
“Voi, ilo on meidän puolellamme”, mau’uin edelleen maireasti hymyillen ja annoin kaksikolle tietä, kun he tassuttivat lähemmäksi. Lyra ja Leopardi ymmärsivät kyllä leikkiä mukana, niinpä katseeni hakeutui heti Kobraan arvioidakseni kollin reaktiota. Lovikorvainen kissanroikale tuijotti uusia tulijoita tavanomaisen ilmeettömästi. Jos kollin epäilyttävän pitävässä pokerinaamassa oli jotain hyvää, niin ainakaan se ei paljastanut todellisia aikeitamme uusille kasvoille. Toisaalta eipä se paljastanut mitään minullekaan, joten oli hankala sanoa, juonitteliko tämä pääni menoksi jotakin juuri nytkin.
Lähdimme liikkumaan takaisin Yhteisön päämajan suuntaan verkkaiseen tahtiin. Liika kiirehtiminen olisi vain saanut tulokkaat hermoilemaan, mistä ei ikinä seurannut mitään hyvää. En tahtonut joutua turvautumaan voimankäyttöön saadakseni heidät pesälle asti.
“Mistä kaukaa te olette tulleet?” kysäisin jättäytyen kävelemään Mirrin ja Roihun rinnalle. Kysymykseni oli enimmäkseen osoitettu Mirrille, sillä kaksikosta tällä vaikutti olevan paremmat keskustelutaidot.

//Mirri?

Cosmos oli pesemässä tassujaan tutulla paikallaan seinän vieressä, jossa hän vietti nykyisin suurimman osan vapaa-ajastaan, kun ei ollut Malvaruusun seurassa. Tästä kohtaa hän pystyi hyvin tarkkailemaan alakerran menoa ja huomaamaan nopeasti, mikäli tyytymättömyys Päivänsäden toimia kohtaan kasvaisi millään taholla. Toistaiseksi mitään muutostaa ei ollut huomattavissa.
Silmännurkassaan kolli näki jonkun lähestyvän häntä. Hän käänsi päätään Ametistin suuntaan ja odotti korviaan höristäen, millä asialla kissa oli tullut hänen juttusileen. Muutama kuu sitten hän oli onnistunut värväämään Ametistin mukaan vastarintaan ja pyytänyt samalla tätä pitämään silmänsä ja korvansa auki muiden samanmielisten varalta. Häntä kiinnosti kuulla, oliko kollilla jotakin uutta raportoitavaa.
“Hei Cosmos”, Ametisti kävi istumaan hänen viereensä ja hiljensi ääntään jatkaessaan: “Minulla olisi sinulle raportti. Luulen että Laku on meidän puolellame mutta en ole varma.”
Cosmos yritti peitellä sisällään syttyvää innostusta. “Mikä sinut saa luulemaan niin?” hän kysyi, nuolaisi tassuaan ja ryhtyi pyyhkimään sillä viiksiään muina kissoina näyttääkseen mahdollisimman harmittomalta. Kukaan ulkopuolinen ei saanut tietää, mistä he keskustelivat.
“No, minä vähän kyselin häneltä, mitä mieltä hän on Päivänsäteestä Yhteisön johtajana ja sitä rataa, ja hän vaikutti siltä, ettei ollut oikein varma, mikä hänen mielipiteensä on”, Ametisti maukui edelleen matalalla äänellä. Cosmos nyökytteli hiljaa, käyden mielessään läpi juuri kuulemaansa.
“Se tarkoittaa siis sitä, että hänen mielipiteeseensä voi vielä vaikuttaa”, hän mutisi puolittain itselleen. Hän siristi silmiään ja katsahti taas Ametistia mietteliäästi. “Uskotko, että pystyisit käännyttämään hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan? Tai siis saada hänet näkemään, miten surkea johtaja Päivänsäde todellisuudessa onkaan. Sitten voisimme yrittää värvätä hänetkin puolellemme.”

//Ametisti?

Jutellessamme Ametisti alkoi kysellä mielipiteitäni Päivänsädettä kohtaan, jota en niinkään arvostanut. En tiennyt kuinka läheinen tämä kissa oli yhteisön johtajan kanssa, joten en oikein halunnut antaa suoria vastauksia. Myöskään en ollut koskaan ennen tavannut muita johtajia, joten ei ollut ketään kehen verrata ja tätä myöten en voinut oikein sanoa millainen johtaminen oli hyvää ja millainen huonoa.
En kerennyt oikein muusta kilpikonnakuvioisen kollin kanssa jutella, kun hän jo sitten lähtikin pois Cosmoksen luokse ja jätti minut yksin. Se suretti minua hieman, koska olisin halunnut tutustua tähän kolliin paremmin. Hän vaikutti ehkä hieman äreältä, mutta oli varmasti pohjimmiltaan hyvä kissa - tai näin ainakin minä uskottelin itselleni.
Nousin ylös venytellen ja lähdin sitten kohti Urhoa, joka oli parhaillaan Riemun kanssa juttelemassa. Halusin jotain seuraa ja ainakin tämä tummanruskea kolli oli minulle mukava ja vaikutti siltä, että piti minusta aidosti ja halusi olla ystäväni.
“Hei, Urho! Hei, Riemu!” tervehdin isää ja poikaa nyökäten samalla molemmille kohteliaasti. Urho kääntyi heti katsomaan minua ja hymyili mielissään, kun tulin hänen ja Riemun seuraan. Riemukin vaikutti siltä, että häntä ei haitannut se, että tulin heidän luokseen. Sen sijaan hän nimenomaan heilautti häntäänsä kohti vapaata kohtaa heidän vierellään.
“Hei vain, Laku! Oliko mukava kujapartio? Minä ainakin pidin siitä!” Riemu naukui iloisesti. En oikein koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan suoranaisesti nauttivansa kujapartiossa olemisesta, mutta Riemu vaikuttikin siltä, että oli tyytyväinen kaikkeen elämässään ja piti kaikesta, missä hän saattoi olla mukana.
“Kai se oli ihan mukavaa. Ainakin oli hyvä ilma”, vastasin Riemulle ja tämä nyökkäsi edelleen hymyillen.
“En malta odottaa, että pääsen mukaan metsäpartioon!” Riemu naukaisi innoissaan ja katsoi suoraan minuun. “Sitten kun sinä et ole enää valvottu, pääsemme yhdessä käymään metsäpartioissa, vai mitä?”
“Tietysti! Siitähän tulisi hieno seikkailu! Lunakin voisi tulla mukaan!” naukaisin antaen pienikokoisen kollin ilon tarttua myös minuun.
“Niin! Sitten pääsemme tutkimaan metsää yhdessä!” Riemu naukui ilahtuneena.
“Mutta muistakaa, että metsän tutkiminen ei ole metsäpartioiden tarkoitus vaan tarkoituksena on merkata rajat ja mahdollisesti saalistaa, ei säntäillä sinne tänne”, Urho muistutti lempeästi.
“Tiedetään, mutta siinä partioidessa ja saalistaessa pystyy tutkimaan”, Riemu naukaisi. Urho nyökkäsi hymyillen lempeästi.
“Niin. Kunhan vain muistatte sitten keskittyä itse partioimiseen niin voitte kyllä myös tutkia samalla”, hän naukui. Nyökkäsin. Huomasin kujapartion saapuvan takaisin ja Luna oli tietysti heidän mukanaan. Nousin ylös ja nyökkäsin Urholle ja Riemulle vielä nopeasti.
“Anteeksi, menen nyt kumppanini seuraan”, totesin nopeasti ja lähdin sitten tassuttamaan Lunan luokse iloisena ja tuuhea häntä pystyssä.

Roihun kurkusta kantautui korviini varsin vihaista murinaa. En tiennyt mitä tehdä. En halunnut riitaa tämän “Yhteisön” saati sen johtajan kanssa. Tyrkkäsin käpälälläni Roihua kohtaan, jonka tiesin araksi. Naaras inahti ja katsoi minua syyttävästi, mutta lopetti murinan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu”, naukaisin päättäväisesti vaikka tärisin silti hienoisesti silkasta pelosta näitä muukalaisia kohtaan.
“Me emme ole riutuneita tai parkoja”, Roihu murahti ivallisesti.
“Lopeta”, sihahdin oranssiturkille. Päivänsäde naurahti ja katsoi meitä säälivästi.
“Te olette selvästi kunnon aterian ja yösijan tarpeessa. Tulkaa mukaamme niin autamme teitä”, naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä kaksijalkalaa kohti. Vilkaisin Roihua. Hän ei näyttänyt enää niin vihaiselle. Olimme tosiaan olleet nälissämme puolisokeutumisestani asti, kun potenttiaalisia saalistajia oli vain yksi. Tietenkin pystyin saalistamaan mutta olin vielä sen verran kömpelö, että päästin kolme neljäsosaa saaliseläimistä karkuun. Roihu pudisti päätään.
“Emmepä me taida tarvita apuanne”, hän mumisi hiljaa mutta ennen kuin vieraat kissat vastasivat minä avasin suuni. En uskonut Päivänsäteen edes kuunnelleen Roihua, sillä puhuin rutkasti häntä kovempaa.
“Kyllä me mielellämme otamme apunne vastaan. Kiitos”, sanoin ja tyrkkäsin Roihua takapuolesta hieman lähemmäs muukalaiskissoja.
//Päivi?

Loikkasin alas viimeiseltä portaalta ja jäin venyttämään selkääni sen eteen. Haukotellessani oikein makeasti katseeni hakeutui ruokakasan suuntaan. Se oli tyhjempi kuin olisin toivonut sen olevan.
Suoristauduin silmät sirrillä ja etsin Arven käpäliini. Tassuttelin yksisilmäisen kollin luokse tiedustelemaan, mistä oli kyse. “Miksi ruokakasa on noin tyhjillään?” tiukkasin vanhemmalta kissalta.
Arpi katsahti minuun tyynesti. “Siksi etten ole vielä ehtinyt lähettämään ruokapartioita matkaan.”
Vastaus ei miellyttänyt minua. Nyt oli sentään hiirenkorva, ja silti Yhteisön ruokavarastot näyttivät lähes tulkoon yhtä säälittäviltä kuin pari kuuta takaperin. Viskasin häntääni tympääntyneenä.
“Lähetä oitis pari matkaan. Minä kokoan yhden partion mukaani ja menen edeltä”, ilmoitin jämäkästi ja käännähdin sitten alakerrassa olevien kissojen suuntaan. Katseeni hapuili sopivia kissoja mukaani - tarvitsin tehokkaita ja luotettavia yhteisöläisiä. Sellaisia, jotka tekivät juuri niinkuin sanoin ilman turhia mukinoita. Leopardi oli varma valinta, samoin Lyra, mutta jäin miettimään hetkeksi, ennen kuin kutsuin Kobran luokseni.
Lovikorvainen kolli oli ollut Yhteisössä jo jonkin aikaa, eikä tämä tietääkseni ollut osoittanut minkäänlaisia merkkejä vastarinnasta tai kapinallisista ajatuksista. Viimeksi tämä oli ollut Yhteisölle hyödyksi, kun partion aikana tämä oli huomannut vieraan kissan hajun kaksijalkalassa ja auttanut johdattamaan lähettämäni etsintäpartion sen jäljille, vaikka kyseistä muukalaista ei oltukaan lopulta löydetty. Minä olin pannut tämän teon merkille ja halusin tarkkailla tätä tuppisuista kollinroikaletta vähän enemmän, ennen kuin uskaltaisin tehdä tästä täysivaltaisen Yhteisön jäsenen. Niistä meillä nimittäin alkoi olla pula.
Kolme kissaa perässäni suuntasin ulos pesästä särkyneen ikkunan kautta ja johdatin meidät kujille. Astuin varjoista aurinkoiselle kadulle ja siristin valoon tottumattomia silmiäni. Kuulin muiden seisahtuvan taakseni. Yhdet käpälänaskelet tulivat kuitenkin rohkeasti lähemmäksi.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Leopardi katsoi minua silmät odotuksesta tuikkien.
“Voisimme kokeilla onneamme lähellä metsänreunaa”, vastasin tuumittuani tovin. “Jos vaikka saisimme kiinni elävää riistaa.”
Leopardi nyökytteli myöntyvästi. “Hyvä idea!”
Tunsin kaksijalkalan kadut yhtä hyvin ellen jopa paremmin kuin omat tassuni. Vein meidät oikotietä pitkin kujien läpi ja aitojen ali aivan kaksijalkalan reunalle, jonka jälkeen näkyi pelkkiä puita ja metsää.
“Tuolla on kissoja”, sihahti Lyra aivan yllättäen, ja silloin minäkin huomasin kadun päässä, ihan metsänrajan tuntumassa, kivellä kahden kissan hahmot. Yllätyksekseni kissat nousivat ylös ja lähtivät omaehtoisesti tulemaan meitä kohti ennen kuin ehdin älähtää käskyn ottaa kaksikko kiinni. Päätin, että olisi parasta koettaa puhua muukalaisten kanssa ensin - kenties nämä olivat halukkaita liittymään joukkoomme vapaaehtoisesti.
“Hei.” Oranssiturkkinen naaras seisahtui toverinsa kanssa vähän matkan päähän eteemme ja mulkoili meitä uhmakkaan näköisenä.
“Keitä te oikein olette?” Toinen naaras, tanakka ja mustavalkoinen, pörhisteli karvojaan tavalla, josta saatoin tulkita, että meidän läsnäolomme hermostutti tätä.
Levitin naamalleni diplomaattisen hymyn, jonka olin huomannut hyödylliseksi suostutellessani muita ilman väkivallalla uhkailua. Vaikka olinkin erinomainen taistelija, ei minun tehnyt mieli ruveta heti ensimmäiseksi tukkanuottaisille jokaisen potentiaalisen Yhteisön jäsenen kanssa. Etenkin kun se tuntui vaikuttavan jälkeenpäin merkittävästi heidän lojaalisuuteensa. Ikään kuin näillä olisi ollut vaikeuksia luottaa minuun, kun olin ensin antanut näille ympäri korvia.
“Me, ystäväni, olemme Kujakissayhteisö”, vastasin tuoreimmille jäsenillemme - vaikka nämä eivät tästä ylennyksestä vielä itse tienneetkään - ja kumarsin vähän. Se tuntui luonnottomalta, mutta mitä teatraalisuuteen tuli, olin saanut parhainta oppia yhdeltä kasvattajistani. Mäihä levätköön rauhassa. “Minä olen Päivänsäde, tämän vaatimattoman Yhteisön johtaja. Tässä ovat ystäväni Leopardi ja Kobra sekä tyttäreni Lyra.”
Saatoin aistia takaani säteilevän hämmennyksen, mutta nytkäytin häntääni alamaisilleni merkiksi leikkiä mukana. “Entäs keitä sitten olette? Oletteko eksyksissä? Näytätte suorastaan riutuneilta! Milloin viimeksi te parat olette saaneet kunnon aterian?” Silmäilin nuoria kissoja vääntäen naamani huolestuneeseen mutruun.

//Mirri?