AUROORA
Härmä: 13kp -

ELANDRA:
Malvaruusu: 27kp! -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 10kp -
Kobra: 4kp -
Cosmos: 8kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 5kp -

Kesken matkan Malvaruusu huomasi, miten Cosmos katseli häntä epämääräisesti. Naaraalla meni tovi ymmärtää, mitä harmaavalkea kolli oikein yritti katseellaan viestiä. Tuollainen vilkuili ei ollut tavallista Cosmokselle, joten kyse oli selvästi jostain erityisestä. Äkkiä Malvaruusu keksi sen.
"Miten sinä eksyit tähän kaksijalkalaan?" Malvaruusu aloitti keskustelun, vaikkei häntä todellisuudessa kiinnostanut lainkaan Unelma-nimisen kotikisun tarina. Hänen oli alennuttava tällaiseen vain siksi, että he voisivat saada naaraan puolelleen taistossa Päivänsädettä vastaan...
"Olen ollut täällä jo aika pitkään. Vaelsin ennen ulkona metsissä, mutta kaksijalat veivät minut ja pentuni. Siitä saakka olen asunut kaksijalkojen kanssa, kunnes ne veivät ensin tyttäreni ja sitten minut. Pakenin ja yritän nyt löytää tyttäriäni", naaras selitti rauhallisella äänellä, muttei Malvaruusu oikeastaan edes kuunnellut kovinkaan tarkasti.
"Hyi, hirveää. En ymmärrä, miten voit edes syödä sitä kaksijalkojen tarjoamaa hirvittävää ruokaa", Malvaruusu takertui vain yhteen asiaan ja irvisti inhosta. Hän ei ollut kovinkaan hyvä tällaisissa tilanteissa, jossa hänen tarkoituksensa oli saada toinen hänen puolelleen. Unelma kurtisti kulmiaan.
"Kyllä siihen tottuu, vaikka eihän se tuoretta riistaa voita", tabbykuvioinen naaras selitti lapojaan kohauttaen, "mikä tämä teidän yhteisönne oikein on?"
"Se on Kujakissayhteisö, jossa elää aika paljon kissoja. Johtajamme on varsin kädetön, mutta sinun onneksesi hän ei ole nyt täällä. Johtajamme Päivänsäde on kissa, johon kukaan ei haluaisi tutustua. Hän on itsekäs, eikä näe omaa nenänsä pidemmälle. Mutta siksi olikin sinun onnesi, että törmäsit ensin meihin, etkä häneen. Hän on manipuloiva inhotus, joka ei välitä kenestäkään. Mutta usko pois, meitä kiinnostaa oikeasti. Voimme auttaa sinua löytämään tyttäresi, jos sinä autat meitä", Malvaruusu lupasi jotain, mitä ei todellakaan ollut aikeissaan pitää. Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut Unelma tai hänen tyttärensä. Hän vain halusi saada naaraan puolelleen hinnalla millä hyvänsä. Unelma kohotti yllättyneesti kulmiaan.
"Minä lupaan harkita asiaa", hän vastasi rauhallisella äänellä, "mutta tahdon ensin tavata tämän johtajanne. Missä hän on, jos hän ei ole täällä ja koska hän palaa?"

//Cosmos?

Cosmos ja Malvaruusu olivat lähteneet ulos pesästä haukkaamaan happea, sillä tunkkaisen ilman haistelu tukki kaikki hengitystiet. He olivat olleet matkalla piilopaikalleen, kun heidän matkansa oli keskeytynyt heidän haistaessaan lähistöllä vieraan kissan. Pian he olivat törmänneet Unelma-nimiseen kotikisuun, joka kertoi etsivänsä kahta tytärtään, jotka kaksijalat kuulemma olivat vieneet.
Naaraan kanssa meneteltiin samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin Yhteisön alueelle eksyneiden. Hänet pakotettiin mukaan uhkaamalla, että muussa tapauksessa hänet tapettaisiin eikä hän koskaan näkisi enää pentujaan. Jossain syvällä sisimmässään Cosmos tunsi epämiellyttävän muljahduksen kotikisun puolesta. Yhteisö ei ollut reilu kenellekään.
Malvaruusu esitteli heidät Unelmalle. Naaras muun muassa painotti sitä, että Cosmos oli johtajan poika. Eipä sillä oikeasti ollut minkäänlaista merkitystä, sillä Päivänsäde kohteli omia jälkikasvujaankin kuin jostain kadulta löytämiään roskia. Toisaalta sitähän tämä kotikisu ei tiennyt, ja se voisi olla heille eduksi.
Cosmos vilkaisi Malvaruusuun mietteliäästi. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa tämän kulkurin näkemykseen Yhteisön johtajasta jo tässä vaiheessa ja saada tämä heidän puolelleen. Hän yrittikin viestittää ajatuksiaan telepaattisesti katseensa avulla ystävälleen vilkuilemalla vuoroin tätä ja Unelmaa.

//Malva?

Cosmos kuulosti rehelliseltä, ja hänen sanansa saivat Malvaruusun helpottuneeksi. Jos kyse tosiaan oli ollut vain suunnitelman edistämisestä, Malvaruusu oli tyytyväinen. Hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen, helpottunut hymy.
"Et tiedäkään miten huojentavaa tuo on kuulla", naaras huokaisi ja ravisteli päätään, "minä jo luulin, että sinä olet vaihtamassa minut toiseen!"
Cosmos näytti edelleen yhtä hämmentyneeltä kurtistellessaan kulmiaan. Se oli Malvaruusun mielestä hyvin hupsua.
"Miksi sinä luulet, että minä tekisin niin? Sinähän olet minun paras ystäväni!" Cosmos naukaisi hämillään. Malvaruusu ei voinut olla naurahtamatta, sillä hänen ystävänsä näytti niin hauskalta ollessaan niin kovin hämmentynyt.
"Miksi sinä naurat?" Cosmos kysyi yhä enemmän hämillään.
"Koska sinäkin olet minun paras ystäväni! Voi miten huojentava uutinen", Malvaruusu naukui huokaisten. Cosmos kohautti lapojaan ja katsoi hymyissä suin ystäväänsä. Yhtäkkiä Cosmos alkoi niiskuttaa, jonka seurauksena hänen suustaan pääsi ulos iso aivastus. Kolli ravisteli päätään ja nyrpisti nenäänsä.
"Hyh, tämä pesän ilma on todella tunkkainen. Et haluaisi viedä minua ulos, sillä olen lojunut aivan liiaksi asti täällä pesässä", Cosmos ehdotti toiveikkaana. Malvaruusu nyökytteli päätään.
"Mikä jottei, mennään vaikka heti, ettei Arpi ehdi sitä ennen työntää meitä yhteenkään partioon!" naaras sihahti ja viittoi ystävänsä peräänsä. He loikkivat alas pesän ikkunasta ja suuntasivat automaattisesti kohti paikkaa, jossa heidän salainen päämajansa sijaitsi.

Matka taittui nopeasti, mutta kun kaksikko oli jo lähellä piilopaikkaa, Malvaruusun nenään lehahti vieraan kissan tuoksu. Epäilemättä myös Cosmos haistoi saman, sillä kolli vilkuili varautuneena ympäristöään.
"Täällä on joku", Cosmos totesi ääneen asian, jonka Malvaruusukin oli jo huomannut. Molemmat säikähtivät, kun esiin läheisen kaksijalanpesän kulman takaa astui ruskeaturkkinen naaraskissa. Kaksikko kääntyi välittömästi muukalaisen puoleen.
"Kuka sinä olet?" Cosmos esitti terävän kysymyksen. Kissa löyhkäsi pahasti kaksijaloilta ja oli epäilemättä kotikisu. Malvaruusu inhosi naarasta jo nyt, mutta he joutuisivat sääntöjen puitteissa viemään kissan vaikka väkisin Kujakissayhteisön pesään. Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen piti sillä tavalla kerätä lisää palvelijoita kiittämättömälle siskolleen. Siksi hän toivoi, että tästä muukalaisesta voisi tulla Malvaruusun oma palvelija, joka inhoaisi ja vihaisi yli kaiken Päivänsädettä.
Tulija näytti säikähtävän sitä, miten uhkaavia tapaamansa kissat olivatkaan.
"Nimeni on Unelma, enkä ole teille uhka. Huomasin, että tämä taitaa olla teidän reviiriänne. Minä etsin tyttäriäni, sillä kaksijalat vei toisen mukanaan ja sitten toinen kaksijalka tuli ja vei minutkin", tabbykuvioinen naaraskissa selitti rauhallisella äänellä. Malvaruusu siristi epäileväisenä silmiään ja vilkaisi Cosmosta. Naaraan katse kääntyi kuitenkin pian takaisin Unelma-nimiseen kissaan.
"En minä ole sinun kakaroitasi nähnyt", Malvaruusu vastasi tylysti, "mutta ehkä joku muu on. Lähde meidän mukaamme, niin voimme kysyä, onko joku nähnyt sinun pentujasi."
Unelma näytti epäilevän kilpikonnalaikukkaan naaraan sanoja.
"Niin, Malvaruusu puhuu asiaa. Lähde vain meidän mukaamme. Me tunnemme paljon kissoja", Cosmos vakuutteli tukien ystävänsä sanoja. Unelma epäröi edelleen. Hän katsoi vuorotellen kahta kujakissaa, eikä sanonut hetkeen mitään.
"Ehkä minä jatkan etsimistä yksin", naaras totesi rauhallisella äänellä ja oli jo kääntymässä ympäri lähteäkseen.
"Enpä usko", Malvaruusu naukui ja juoksi nopeasti muukalaisen eteen, "sinun onnesi, että törmäsit minuun etkä muihin kujakissoihin. Jos lähdet minun mukaani, selviät hengissä ja saatat oikeasti vielä joskus tavata pentusi. Jos niskuroit, me tapamme sinut ja pentusi jäävät ilman emoa."
Naaras kurtisti kulmiaan. Hän näytti siltä, ettei pitänyt tilanteesta lainkaan. Kotikisulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, kun Cosmos kiiruhti myös hänen luokseen. Naaras huokaisi ja pudisteli päätään.
"Hyvä on", hän naukaisi myöntyen. Malvaruusu katsoi tyytyväisenä Cosmosta.
"Niin, eihän se sen vaikeampaa ollut. Minä olen Malvaruusu ja sinun kannattaa todellakin olla hyvissä väleissä kanssani. Minä olen aika iso nimi tässä yhteisössä. Tuo tuossa on minun paras ystäväni Cosmos. Hän on yhteisön johtajan poika, joten sinuna olisin kiva myös hänelle", Malvaruusu esitteli itsensä ja Cosmoksen, nostaen molemmat kaikkien muiden yläpuolelle.

//Cosmos?

Cosmos kohotti katseensa kuullessaan lähestyviä käpälänaskelia. Hänen naamalleen piirtyi ilahtunut ilme, kun hän näki Malvaruusun. Naaras vaikutti kuitenkin jotenkin kummalliselta. Tämä ei vastannut hänen hymyynsä, ja jokin tämän koko olemuksessa kieli, että jokin oli vinossa.
Kun Cosmos kyseli, missä hän oli ollut, Malvaruusu vain vastasi olleensa kävelyllä miettimässä asioita. Cosmos kallisti päätään. Mitähän sekin tarkoitti?
Hän kysyi suoraan ja saikin pian vastauksen. Malvaruusu luuli hänen kaveeraavan Ametistin kanssa, eikä tämä ilmeisesti ollut ajatuksesta mielissään. Cosmos räpytteli silmiään hiukan hämillään. Ei hän ollut ajatellut, että se oli ollut niin iso juttu naaraalle.
“En tietenkään ole”, hän murahti ja katsoi ystäväänsä kulmat hämmentyneesti kurtussa. “Minähän olen vain tehnyt sitä, mistä me olemme puhuneet. Värväsin heidät meidän puolellemme, siinä kaikki. Sinä olet minun paras ja ainoa ystäväni, Malvaruusu, enkä luota kehenkään muuhun yhtä paljon kuin sinuun.” Joka sana oli totta. Malvaruusu oli ainoa kissa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä missään asiassa. Hänen muu perheensä oli pettänyt hänet, ja hänen isänsä ja veljensä olivat jossain kaukana hänen ulottumattomissaan.

//Malva?

Vihdoinkin olimme löytäneet etsimämme: leppiä! Tunsin lapojeni laskeutuvan alemmaksi ja huojennuksen kulkevan ruumiini lävitse. Enää meidän tarvitsisi kerätä kuorta ja voisimme viimein lähteä kotiin päin. En halunnut edes kuvitella, millainen kaaos kaksijalkalassa saattoi olla parhaillaan meneillään, kun minä en ollut paikalla pitämässä kuria.
Kahlasin lumessa lähimmän puun luokse ja kurkotin nuuhkimaan sitä lähempää. Kuori näytti olevan tiiviisti rungossa kiinni, eikä missään näkynyt saumaa, josta olisi voinut saada hampailla kunnollisen otteen. Vilkaisin lapani yli Härmään. “Sano että tiedät jonkin kikan, minkä avulla saamme kuorta ilman että katkomme yrittäessä hampaamme?” murahdin.
Härmä tutkaili puuta silmiään hieman siristäen. Hän kuljetti katsettaan ylöspäin sen runkoa pitkin, kunnes huomasi jotakin. Kolli hölkytti viereeni ja osoitti kuonollaan sitä. Minä seurasin parantajan katsetta. Ylempänä puussa kuori oli rullautunut auki yhdestä kohtaa.
Purin hammasta ja nielaisin ylös pyrkivän huokauksen. Kiipeily ei todellakaan ollut minun juttuni. Se kyllä luonnistui adrenaliinin virratessa ja hengen ollessa pelissä, mutta huvin vuoksi en sitä mielelläni tehnyt.
“Kuinka hyvin osaat kiivetä?” kysyin Härmältä katsellen yhä kuoriutunutta kohtaa puussa.

//Härmä?

Härmän viikset värähtivät teeskennellystä huvituksesta.
"Olet varmaan oikeassa", harmaa kolli sanoi nyökäten. "Oletko varma, että jaksat jo jatkaa? Ei olisi sinulle ollenkaan häpeäksi, jos haluaisit levätä tämän päivän."
Päivänsäde pudisti napakasti päätään.
"Olen aivan kunnossa. Emme voi haaskata kokonaista päivää turhuuteen."
Härmä oli hieman pettynyt Päivänsäteen vastaukseen, sillä hän olisi mieluusti käyttänyt tuon päivän Kanervan etsimiseen näiltä seuduilta. Hän oli jo suunnitellut, kuinka voisi Päivänsäteen levätessä hipsiä tiehensä sillä verukkeella, että etsisi yrttejä. Toisaalta ei ollut mitään takuita, tai edes mitään syytä olettaa, että Kanerva löytyisi täältä. Hän saattoi olla missä vain, ja Härmä tunsi itsensä hieman typeräksi pakkomielteisyydestään. Hän kuitenkin hautasi tuon tunteen: hänen oli löydettävä Kanerva, eikä millään muulla ollut väliä.
"Hyvä kuulla", Härmä sanoi ystävällisesti. Hän suuntasi katseensa aurinkoiselle taivaalle selvittääkseen oikean suunnan. Kun kaksikko oli varma siitä, minne jatkaa, he lähtivät jälleen vaeltamaan.

Päivä oli aurinkoinen, mikä oli Härmän mieleen. Vaikka paksu hanki olikin toiminut jonkintasoisena eristeenä heidän pesässään, oli yö silti ollut kylmä. Oli mukavaa tuntea auringon lämpö turkillaan. Lisäksi aurinkoisuus oli selvä merkki hiirenkorvan lähestymisestä, mikä nosti Härmän mielialaa. Hiirenkorvana yrtit alkaisivat taas kasvaa, ja hän pääsisi kunnolla täydentämään varastojaan. Kenties Härmä voisi etsiä joitain niistä harvinaisemmista yrteistä, joista Kanerva oli hänelle kertonut.
Härmä ja Päivänsäde olivat saapuneet päivän aikana havumetsästä sekametsään, ja nyt selvästi lehtimetsään, sillä kuuset ja männyt olivat vähitellen jääneet taakse. Parantajakollilla oli hyvä tunne tästä metsästä. Se tuntui tutulta, ja hänellä oli vahva aavistus siitä, että hän oli nähnyt leppää nimenomaan täällä.
Härmä vilkuili ympärilleen ja Päivänsädekin näytti huomaavan, että nyt alkoi poltella. Heidän ympärillään kasvoi korkeita tammia, mustavalkoisia koivupuita sekä hoikkia pajuja. Härmä tiesi lepän olevan kasvi, joka levisi hyvin tehokkaasti. Hän oli huomannut uusien leppien syntyvän vanhemmistaan, joten lepiköt levisivät todella nopeasti. Jos tässä metsässä kasvaisi leppää, he löytäisivät sitä varmasti pian, sillä kyseisen puun tavoite tuntui aina olevan mahdollisimman laajan alueen valloittaminen.
"Eikö tuo ole leppää?"
Päivänsäteen lausahdus kiinnitti Härmän huomion. Hän vilkaisi siihen suuntaan, johon Kujakissayhteisön johtaja nyökkäsi, ja tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Toden totta: heidän edessään leppien harmaat rungot muodostivat tiheän metsikön. Puulajista ei voinut erehtyä.
"Kyllä on", Härmä sanoi huokaisten syvään. "Viimeinkin."

//Päivi?

Toivoni himmeni hieman kun kuulin, miten Yhteisössä yleensä oli tapana menetellä niiden kissojen kanssa, jotka eivät suostuneet liittymään heihin. Minun emoni olisi epäilemättä ollut yksi sellaisista kissoista, eikä hän varmasti olisi liittynyt mihinkään rähisemättä. Järkeni sanoi, että hän ja hänen ystävänsä olivat luultavasti kohdanneet loppunsa yhteisöläisten kynsissä, niin hyviä taistelijoita kuin he olivatkin olleet, sillä Yhteisön kissoja oli loppujen lopuksi määrällisesti enemmän. Sydämeni taas kuiski, että emoni oli vahva ja viekas kissa, joka oli varmasti keksinyt jonkin ulospääsyn moisesta pinteestä, ja siispä hän oli yhä tuolla jossain.
Ruususen kysymykset suuntautuivat jälleen minuun ja minun aikomisiini. Se oli suunta, johon en mielelläni lähtenyt, joten päätin muina kissoina ohjata sen reitille, joka katkaisisi keskustelun tavalla tai toisella: “Sillä ei ole väliä, mitkä tarkoitukseni olivat eilen, eikä liioin sillä, mitkä ne ovat huomenna. Tärkein hetki on se, jota elämme juuri nyt.” Huomasin Ruususen ilmeestä, että vastaukseni ei ollut ollut sitä, mitä hän oli hakenut takaa. “On ollut mukava jutustella, mutta minun on lähdettävä nyt valmistautumaan seuraavaan kujapartioon. Ensi kertaan.” Nyökäytin hopeanharmaalle naaraalle hieman kömpelösti päätäni ja poistuin paikalta omiin oloihini.

Malvaruusu käveli kaksijalkalan kujia pitkin tottuneesti, vailla lainkaan huolen häivää. Hän oli lähtenyt pesästä kävelylle, kun Cosmos oli vedellyt sikeitä pitkälle päivään saakka ja naaras oli huomannut Arven jakavan parhaillaan partioita. Malvaruusu oli livahtanut tiehensä, jotta voisi välttyä partioon joutumiselta. Arpi ei voisi laittaa häntä partioon, jos hän ei olisi paikalla, niin yksinkertaista se oli.
Malvaruusun ja Cosmoksen suunnitelmat eivät oikeastaan olleet edenneet mihinkään suuntaan viime aikoina. Kaksikko oli kyllä viettänyt jonkin verran aikaa salaisessa piilopaikassaan, mutta kovinkaan suuria harppauksia eteenpäin he eivät olleet juonensa kanssa saaneet. Malvaruusu oli kuullut, että Cosmos oli puhunut erään yhteisön jäsenen kanssa, jota Malvaruusu ei itse tuntenut lainkaan. Kyseessä oli Ametisti. Naaras oli saapunut yhteisöön Malvaruusun jälkeen, eikä ollut vieläkään onnistunut ansaitsemaan Päivänsäteen luottamusta. Se oli hyvä merkki, sillä se voisi tarkoittaa sitä, että kissa oli valmis kääntymään Päivänsädettä vastaan. Mutta Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen paras ja ainoa ystävänsä oli keskustellut niin tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Ajatukset saivat naaraan ärsyyntymään ja hän huiskaisi tympääntyneenä hännällään ilmaa. Hänen olisi puhuttava Cosmoksen kanssa heti, kun hän palaisi leiriin. Säännöt oli tehtävä selväksi. Jos Cosmos halusi olla Malvaruusun ystävä, hän ei saisi olla muiden ystävä samaan aikaan.

Malvaruusu käveli vielä tovin, ennen kuin päätyi palaamaan takaisin Kujakissayhteisön pesäpaikkana toimivaan vanhaan kaksijalanpesään. Naaras loikki taitavasti sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Hän silmäili pesän avaraa tilaa, ja erotti Cosmoksen istuvan vuoteellaan. Naaras kiiruhti ystävänsä luokse. Harmaavalkea kolli näytti ilahtuvan nähdessään Malvaruusun.
"Hei, missä sinä olet ollut?" Cosmos kysyi pirteänä. Malvaruusua ei kuitenkaan hymyilyttänyt.
"Olin vain kävelyllä, vähän miettimässä asioita", naaras vastasi mietteliään oloisena. Cosmos kallisti päätään.
"Onko jokin hullusti?" kolli kysyi.
"Sano sinä. Oletko sinä alkanut sen Ametistin ystäväksi? Enkö minä olekaan sinulle kaikkein tärkein ja rakkain ystäväsi? Ethän sinä petä minua, Cosmos?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi suoraan. Hänen vatsassaan muljahteli, kun hän ajatteli sitä, että Cosmos olisi hyvää pataa Ametistin kanssa. Naaras oli syvästi mustasukkainen, eikä tuntenut syyllisyyttä siitä. Hänen ystävänsä ei olisi aito ystävä, jos tämä kaveeraisi muiden kissojen kanssa suunnitelman ulkopuolella.

//Cosmos?

Aivan kuten olin uumaillutkin, se, mitä Härmän suusta seuraavaksi tuli, ei ollut millään tapaa mieleeni. Lapani oli mennyt sijoiltaan iskun seurauksesta. Ei hyvä juttu. Ilman oikeita hoitotoimenpiteitä jäisin rammaksi. Hyvä juttu oli se, että lapani oli mennyt sijoiltaan juuri silloin kun mukana oli parantaja, jonka vähintäänkin oletin osaavan korjata sen.
Olin kokenut ennenkin kipua. Osa siitä oli ollut henkistä, mutta osa myös puhtaasti ruumiillista. Esimerkiksi silloin kun olin joutunut puskemaan ulos sisältäni kolme kissaa. Se oli edelleen kipuasteikolla ykkösenä. Kuitenkin Härmän toimenpidettä seuraava tuska tuli hyvänä toisena.
Huohotin raskaasti ja purin hampaita yhteen parantajan lopulta päästäessä irti jalastani, jonka tämä oli äsken kiskaissut paikoilleen. Kolli oli sanonut tekevänsä sen kolmannella, mutta tämä olikin huijannut minua ja naksauttanut jalan kohdilleen jo toisella. En pitänyt yllätetyksi tulemisesta, ja olin aikeissa ruveta läksyttämään seuralaistani moisesta tempusta, kun huomasinkin, että jalkaani ei enää sattunut. Siis jos pientä leijumaan jäänyttä jomotusta ei laskettu.
Nousin varovasti ylös ja varasin painoa Härmän korjaamalle jalalle. Huojennuksekseni se kantoi hyvin eikä minun tarvinnut linkata sillä. Käänsin katseeni harmaaseen kolliin silmät viiruina.
“Kiitos. Tuntuu heti paremmalta.” Sanoistani oli pudonnut terä, jolla olin ollut valmis viiltämään tätä, mikäli tämä olisi hoitanut hommansa huonosti. Selvästikin Härmä osasi asiansa. Se oli hyvä juttu niin minun, Yhteisön kuin hänen itsensäkin kannalta.
“Meidän on parasta jatkaa matkaa”, murahdin venyteltyäni pahimmat kivut pois. “Tätä menoa olemme kotona vasta hiirenkorvan aikaan, enkä minä luota siihen, että Arpi pystyy pitämään järjestystä yllä niin kauan.”

//Härmä?

Härmä ei ollut yllättynyt kuullessaan, ettei Päivänsäde luottanut häneen. Pettynyt hän tosin oli: kaikki mielistely ja kaveeraaminen oli ollut turhaa. Toisaalta harmaa kolli ei tiennyt, oliko hän kuitenkin oikealla suunnalla. Kenties vielä jokin päivä Kujakissayhteisön johtaja soisikin Härmälle luottamuksensa. Hänen lapansa parantaminen oli varmasti askel oikeaan suuntaan.
"Selvä sitten", Härmä tokaisi. "Lapasi on lähtenyt sijoiltaan. Minun on asetettava se takaisin oikeaan asentoon, mutta se käy kipeää. Kun se on ohi, pääset kivuistasi. Ja mikä tärkeintä, voimme jatkaa matkaa."
Harmaa parantajakolli painoi tassullaan Päivänsädettä niskasta maahan. Harmaankirjavan naaraan silmät katsoivat häntä hetken epäluuloisena, kaiketi pohtien yrittikö Härmä kenties kuitenkin tappaa hänet. Härmä tarttui hampaillaan varovaisesti Päivänsäteen jalkaan mahdollisimman läheltä lapaa, ja oikaisi jalan toisella tassullaan sopivaan asentoon. Lavan oikaisu oli haastava toimenpide, sillä se vaati tarkkuutta. Jos kipeää jalkaa alkoi vain summittaisesti nykimään ja riuhtomaan eri suuntiin, saavutti vain pahemmat kivut potilaalle. Onneksi Härmä kuitenkin osasi asiansa: hän saisi Päivänsäteen lavan paikoilleen yhdellä liikkeellä.
"Oletko valmis?" Härmä sanoi ääni Päivänsäteen turkista vaimennettuna. Naaras nyökytti hieman kärsimättömästi.
"Kyllä, kyllä. Hoidetaan tämä vain pois alta."
"Selvä. Lasken kolmeen. Yksi, kaksi -"
Mutta ennen kuin Härmä ennätti kolmeen, hän nykäisi jo Päivänsäteen jalkaa. Oli parempi yllättää hänet, jotta naaras ei tekisi toimenpiteen hetkellä mitään äkkinäistä, kuten reagoisi jännittämällä tai liikuttamalla jalkaansa. Jokin kuului napsahtavan, ja Päivänsäde kirkaisi kivusta.
Härmä otti askeleen taaksepäin. Nyt lapa näytti oikealta.
"Noin. Ole hyvä vain. Miltä lapasi nyt tuntuu?"

//Päivi?

Kobran kysymys siitä mitä niille kissoille tapahtuu, jotka eivät suostu liittymään sai Ruususen pohtimaan hetken aikaa. Hänellä ei ollut kamalasti kokemusta siitä, koska oletettavasti kissat pitivät omaa elämäänsä arvokkaampana, kuin omaa jääräpäisyyttään, mutta olihan hän kuullut monesti huhuja ja tarinoita niistä kissoista.
“Jaa… kaippa se koituu heidän kohtalokseen. Yhteisön periaate on tuoda kaikki kissat yhteisöön halusivat he sitä tai eivät ja jos se ei ole mahdollista, kai se sitten johtaa kuolemaan asti. En todella ole itse todistanut tällaisia tilanteita, mutta tämä on nyt huhujen ja tarinoiden kertomien seurausta”, Ruusunen seposti ja suki edelleen etutassujaan. Hän heilutteli korviaan, jos vaikka joku toinen osuisi paikalle ja voisi ottaa Kobran omaksi taakakseen, sillä Ruususen kiinnostus keskusteluun tuntui vain hupenevan hetki hetkeltä.
“Oliko tarkoituksesi kuitenku koettaa jossain välissä päästä myös pois yhteisöstä? Ei sillä ettäkö se olisi hyvin mahdollista, mutta jos sinulle annettaisiin tilaisuus, ottaisitko sen mielelläsi vastaan? Koska minusta ainakin tuntuu, että osa yhteisön kissoista tekisi sen mennen tullen”, Ruusunen tokaisi ja loi merkitsevän katseen Lunaan ja Lakuun, jotka olivat lyhyen matkan päässä. Kaksi entistä kotikissaa leikkivät ja juttelivat keskenään ja muutenkin käyttäytyivät edelleen kuin kotikisut. Se vasta olikin Ruususen mielestä vastenmielistä. Hän oli paennut kotikisun tylsää ja ylihemmoteltua elämää - jota yhdenkään järkevän kissan ei kuuluisi tavoitella. Ja nuo kaksi sen sijaan koettivat vain ennemmin päästä takaisin kaksijalkojensa luokse.

//Kobra?

AUROORA
Härmä: 20kp! -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 27kp! -
Cosmos: 12kp -
Kobra: 12kp -
= 51kp!

KÄÄRMIS
Ruusunen: 10kp -
Laku: 4kp -
= 14kp

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp -

En edes muistanut, milloin viimeksi olin ollut yhtä peloissani kuin maatessani siinä hangella liikuntakyvyttömänä ja kivuissani, odottaen hirven tulemaan tekemään lopun siitä, minkä oli aloittanut. Olin aivan varma, että Härmä oli ottanut jo jalat alleen ajat sitten ja jättänyt minut tuon sarvipäisen pirun armoille. Olisihan se pitänyt arvata - keneenkään ei voinut luottaa.
Kolli varmaankin palaisi Yhteisöön kertomaan, miten olin kohdannut loppuni raivopäisen hirven kautta ja näyttelisi uskottavasti muille olevansa aivan murheissaan poismenostani. Niin tyypillistä. Kukahan minun paikkani ottaisi Yhteisössä? Ei kukaan tehtävään tarpeeksi pätevä, se nyt oli selvää. Oli tämän typerän hirven syytä, että historia toistaisi itseään ja kaikki, jonka vuoksi emoni oli niin kovasti ponnistellut koko elämänsä ajan, valuisi hukkaan kuin hiekka varpaiden välistä jonkun imbesillin yrittäessä leikkiä johtajaa minun tilaltani.
Seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotakin sellaista, mihin pessimistinen luontoni ei ollut tottunut: onni oli puolellani. Hirvi mulkoili suuntaani hetken puhallellen ilmaa suurista sieraimistaan niin että höyrysi, mutta se ei käynytkään enää uudestaan päälleni, vaan kääntyi ympäri ja löntysti pois. Jäin makaamaan maahan kyljet kohoillen ja naama tuskaisessa irvistyksessä. Kiva, nyt kun minun ei tarvinnut enää pelätä murskaantumista, saatoinkin vain virua tässä kärsimyksessä.
Korviini kantautui lujaa vauhtia lähestyviä askelia. Pelkäsin jo hirven muuttaneen mieltään eloon jättämisestäni, mutta se olikin Härmä, joka ei ollutkaan hylännyt minua niin kuin olin ehtinyt jo ajatella. Raidallinen kolli kumartui lähelleni ja ryhtyi oitis selvittämään vammojeni laajuutta. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, mihin kohtaan sattui eniten. Olin tullut lapa edellä alas, ja se kyllä tuntuikin siltä.
Härmä auttoi minua kääntymään toiselle kyljelleni, jotta hän voisi tarkastaa lapani. Hermostuttavan pitkään kestänen hiljaisuuden päätteeksi parantaja kääntyi minua kohti ja kysyi jotakin niin typerää, että minun olisi tehnyt mieli nauraa päin hänen naamaansa. Vai että luotinko minä häneen? Ja siilitkin lentävät!
“En todellakaan”, sihahdin irvistellen tuskaisesti, “mutta onko minulla muitakaan vaihtoehtoja? Tee mitä täytyy.”

//Härmä?

Vaikka Ruusunen vaikuttikin oikein mukavalta ja luotettavalta kissalta, en aikonut avata naaraalle etsintäretkeäni enempää kuin koin tarpeelliseksi. Tähän asti olin pyrkinyt saamaan selville tietoja emoni mahdollisesta olinpaikasta pelkästään pitämällä silmäni auki ja kuuntelemalla muita, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt mitään uutta. Ainoa vihjeeni oli tämä kaksijalkala, ja saatoin vain olettaa, että emoni oli törmännyt Yhteisöön ennen katoamistaan.
“Kyllä, se on minulle tärkeä”, vastasin hopeanharmaan naaraan kysymykseen ensin lyhyesti, mutta päätinkin sen jälkeen toisenlaista taktiikkaa: “Se on itse asiassa hyvin tärkeä. Yhteisö ei ollut päämääräni alunperin, mutta etsintäretkeni on johdattanut minut tänne, joten sen täytyy merkitä jotakin.” Pysyin vaiti parin silmänräpäyksen ajan. Sitten minä kysyin: “Tiedätkö sinä, mitä tapahtuu niille kissoille, jotka eivät suostu liittymään Yhteisöön? Missä he ovat nyt?”
Emoni oli ollut taipumaton luonne. Hän oli ollut myös loistava taistelija, joten häntä ei ollut helppo kukistaakaan. Olin lähes satavarma siitä, että myös hänen retkensä oli johtanut tämän kissajoukon luo, vaikka en ollut nähnyt hänestä täällä ollessani merkkiäkään. Jotain oli siis täytynyt sattua, mutta mitä?

//Ruusunen?

Härmä katsoi silmät suurina, miten hirvi kaappasi suurilla sarvillaan Päivänsäteen. Sen silmät näyttivät vauhkoilta ja säikähtäneiltä, ja ennen kuin Härmä ehti tehdä mitään - aivan kuin hän olisi voinutkaan - kookas eläin heilautti päätään napakasti ja heitti kujakissayhteisön johtajan routaiseen maahan. Härmä seurasi katseellaan Päivänsäteen ilmalentoa ja sävähti hieman, kun naaras paiskautui vasten kovaa, kylmää lunta.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut juosta heti Päivänsäteen luo, sillä hirvi oli edelleen lähellä. Sen hengitys höyrysi suurista sieraimista ja se päästi outoja korskuvia ääniä. Kookas eläin kuitenkin näytti päättävän, ettei kissakaksikko enää muodostanut tälle uhkaa, ja hetken vauhkosti heitä silmäiltyään kääntyi ja asteli pois. Härmä huokaisi helpotuksesta ja riensi Päivänsäteen luo.
Kirjava naaras oli onneksi tajuissaan, mutta hänen kasvonsa oli vallannut kivun irvistys.
"Minne sattuu?" Härmä kysyi heti ja kumartui lähemmäs yrittäen päätellä, miten kujakissa oli loukkaantunut. Päivänsäde yrtti tuskissaan nousta seisomaan, mutta hänen liikkumisensa näytti vaivalloiselta.
"Lapaani."
Härmä nyökkäsi ja kehotti Päivänsädettä pysymään maassa. Varovasti hän auttoi naarasta kierähtämään toiselle kyljelleen, jotta pääsisi tutkimaan tämän lavan. Heti sen nähdessään Härmä ymmärsi, mistä kiikasti. Lapa oli lähtenyt sijoiltaan, mikä oli helposti pääteltävissä sen luonnottomasta asennosta. Sisäisesti Härmä irvisti kiusaantuneesti, vaikka yritti pitää naamansa peruslukemilla. Sijoiltaan menneen raajan palauttaminen normaaliasentoon oli kivulias toimenpide. Se oli kuitenkin ainoa, mikä auttaisi kipuun.
"Minun on tehtävä jotain, mistä et tule pitämään", harmaa parantajakolli sanoi tunnustelevasti. "Luotatko minuun?"

//Päivi?

Cosmoksen piti hillitä itseään ulvaisemasta ääneen tajutessaan, että Ametisti oli mukana heidän suunnitelmassaan. Tai näin hän ainakin oletti, sillä mikään kirjavan kollin olemuksessa ei kielinyt siitä, että tämä olisi ollut jotenkin vastaan ajatusta Päivänsäteen syrjäyttämisestä.
“Meillä on salainen tukikohta”, hän jatkoi supattamalla ja suki samalla itseään peitelläkseen ulkopuolisilta poikkeuksellista innokkuuttaan. “Malvaruusu voi näyttää sen sinulle. Tai sitten menemme yhdessä. Sinä, minä ja hän. Joka tapauksessa me emme pääse ulos ilman häntä. Sekin on täysin Päivänsäteen syytä. Hän kai luulee olevansa jotenkin erityinen, kun voi määrätä muita mielensä mukaan ja päättää heidän menemisistään ja tulemisistaan.”
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli vaikutti olevan hänen kanssaan samoilla linjoilla. Cosmos oli haljeta riemusta. Vihdoinkin heidän suunnitelmansa oli pääsemässä kunnolla käyntiin. Kohta Päivänsäteen hirmuvalta olisi pelkkä muisto vain!
“Kuule, minulla on sinulle tehtävä.” Cosmos vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Hän huomasi Silverin katsovan heidän suuntaansa pesän toiselta puolelta, mutta tämä käänsi päänsä toiseen suuntaan tajutessaan jääneensä kiinni. “Tämä on hyvin tärkeä tehtävä. Et saa epäonnistua siinä, sillä jos paljastut, olemme kaikki vaarassa. Ymmärrätkö? Hyvä. Haluan sinun ottavan selvää, ketkä kaikki ovat oikeasti uskollisia Päivänsäteelle ja ketkä vain esittävät. Tällä tavoin voimme kasvattaa joukkoamme häntä vastaan.”

//Ametisti?

Kun Kobra kertoi olevansa etsintäretkellä, asia alkoi kiinnostaa Ruususta, mutta kolli ei kuitenkaan paljoa kertoillut. Ruusunen oletti, että kolli ei mielellän huudellut kaikille syytä siitä, miksi hän olin saapunut yhteisön kaksijalkalaan. Raidallinen naaras saattoi siis vain itse päätellä tämän mitä tämä mahdollisesti oli etsimässä ja miksi. Ehkä hän etsi jotakin tiettyä, jotain suurta ja kiintoisaa?
Ruusunen alkoi pestä tassuaan rauhallisesti. Hän yritti keksiä mitä voisi seuraavaksi sanoa.
“Onko etsintäretkesi sinulle kovin tärkeä, jos kerta satuit saapumaan näille nurkin? Yleensä kissat - etenkin ne jotka tietävät yhteisöstä - välttelevät täällä harhailua parhaansa mukaan. Kukaan ei tunnu haluavan liittyä omasta tahdostaan mukaan, vaikka täällä eläminen ei ole minusta lainkaan paha”, naaras naukui katsoen vain tassuaan, jota oli sillä hetkellä pesemässä. Hän olisi voinut pitää katsekontaktia ja yrittää saada kaiken irti tästä hieman mystisestä kollista, mutta sen sijaan hän antoi itsensä keskittyä muuhun. Hän antaisi nyt Kobralle tilaisuuden itse valita mitä paljastaisi ja mitä ei, mutta myöhemmin ei välttämättä tekisi samalla tavoin.
Ruusunen ei tiennyt olisiko taktiikka kovin järkevä tai toimiva, mutta aina hän saattoi yrittää. Jos Kobra ajatteli aina itse päättävänsä mitä sanoo, ehkä Ruusunen jossain kohtaa saattaisi onnistua saamaan tämän kertomaan enemmän asioita, kuin oli tarkoitus. Ei naaras oikeasti tiennyt mitä tiedolla tekisi, mutta olisi aina hyvä, jos tietäisi yhdestä kissasta enemmän kuin muut. Se antaisi monesti etulyöntiaseman monessa tilanteessa.

//Kobra?

Ruususen vastaus oli silmiä avaava. En ollut ajatellutkaan, että Yhteisön kaltainen paikka voisi olla jonkun pelastus siinä missä se oli vankila toiselle. Hopeanharmaa naaras oli kertomansa mukaan ollut aikanaan kotikisu, ja Yhteisöön liittyminen oli antanut hänen yksitoikkoiselle elämälleen tarkoituksen. Sitä minä saatoin kunnioittaa - elämä ilman tarkoitusta oli yhtä tyhjä kuin lampi ilman vettä.
Uuden tuttavan jälkikasvu ilmeisesti kyllästyi vanhempien kissojen seuraan ja päätti lähteä muualle etsimään mielenkiintoisempaa tekemistä. Minä katselin pennun loittonemista hieman hermostuksissani, sillä nyt olimme kahden toisen täysikasvuisen kissan kanssa. Tähän asti oli onnistunut harhauttamaan takaraivossani kolistelevan sosiaalisen kömpelyyteni Riemun touhuja seuraamalla, mutta nyt kun pentu ei ollut enää paikalla, minun oli keskityttävä täysin Ruususeen. Voihan rähmä.
“En minä harhaillut”, vastasin naaraan kysymykseen ja vedin häntäni tiukemmin vasten itseäni.
Oli onneni, että minut oli siunattu sellaisilla kivikasvoilla, joista oli lähes mahdoton lukea tunnetilaani. Ei sillä, että minua olisi nolottanut jakaa herkkiä hetkiäni muiden kanssa, mutta tykkäsin mieluummin pysyä mysteerinä. Etenkin kun aiheena oli menneisyyteni. Minusta se ei kuulunut kenellekään muulle kuin vain itselleni.
Toisaalta Ruususesta huokui hyvin lämmin aura, ja se sai kielenkantani löystymään hitusen: “Olen etsintäretkellä. Yhteisö vain osui reitilleni, joten minun kai täytyy olla menossa oikeaan suuntaan. Mikään ei ole sattumaa.” Tämän enempää en suostunut paljastamaan edes tälle naaraalle, enkä näin paljon ollut avannut tilannettani yhdellekään kissalle ennen häntä. Eipä sillä että olisin pahemmin haastellut muiden kanssa täällä viettämänäni aikana.

//Ruusunen?

Oli aamu, olin pesemässä tassujani kaikessa rauhassa. Huomasin jonkun lähestyvän minua.
Lopetin tassujeni nuolemisen ja katsahdin häntä päin huomasin että hän oli Cosmos.
*Olisithan sinä voinut kysyä ennen kun lähestyt * ajattelin.
''Huomenta, Ametisti!'' Hän maukui, hän rupesi myös pesemään turkkiaan. ''Eikös olekin kivaa, kun Päivänsäde ei ole ollut pariin päivään ollut komentelemassa kaikkia?'' Hän kysyi. Olin aika iloinen että hän oli ollut poissa, koska en jaksanut hänen komentelua.
Joten vastasin. ''Onneksi hän ei ole ollut komentelemassa meitä. En jaksa sitä enää.'' Avauduin Cosmokselle hieman enemmän, sillä minusta tuntui että hän oli luotettava. Tai jos hän pettäisi luottamukseni niin hänelle kävisi jotain, huolehtisin siitä kyllä.
''Olen samaa mieltä! Ei meidän tarvitse kestää sitä.'' Hän maukui. Ihmettelin mitä hän tällä tarkoitti.
''Minulla olisi sinulle yksi tarjous.'' Hän ehdotti.
''No, kerro.'' Olin kiinnostunut tästä tarjouksesta.
''Olemme kokoamassa Malvaruusun kanssa vastarintaa Päivänsädettä kohtaan.''
Olin varma että halusin olla suunnitelmissa mukana.
Kiinnitin huomiota että hän puhui äskeisen lauseen vielä hiljempaa kuin aijemmat.
''Et saa sitten kertoa muille!'' Hän sanoi hieman tarmokkaammin.
*En minä aikonutkaan. * ajattelin puoliääneen.

//Cosmos?

Malvaruusun löytämä pieni kaksijalkojen pesä oli juuri täydellinen tukikohta heidän toistaiseksi kahdenkeskiselle vastarintaliikkeelleen. Siellä he saattoivat punoa rauhassa juoniaan ja suunnitella, ketä yrittäisivät lähestyä seuraavaksi. Heidän oli jotenkin selvitettävä, ketkä kaikki olivat tarpeeksi kyllästyneitä Päivänsäteen temppuiluihin kääntyäkseen tätä vastaan.
He olivat pohtineet päänsä puhki, mutta lopulta Malvaruusu oli muistanut Ametistin, jota kumpikaan heistä ei ollut kerennyt vielä jututtamaan. Kirjava kolli ei varsinaisesti ollut siitä helposti lähestyttävimmästä päästä, joten ei ollut sinänsä ihme, että tälle puhumaan menemistä oli kartettu.
Tänään Cosmos aikoi kuitenkin ottaa härkää sarvista ja mennä jututtamaan kärttyistä yhteisöläistä. Kenties tämä oli aina niin hapan, koska ei voinut sietää Yhteisössä olemista sen surkean johtajan vuoksi.
Oli vielä aamu, ja suurin osa kissoista liikehti ympäri Yhteisön pesän alakertaa valmistautuessaan päivän askareisiin. Cosmos skannasi katseellaan liikkuvia hahmoja ja huomasi Ametistin tumman hahmon lähellä pesän seinää, jossa tämä istui yksin pesemässä tassujaan. Tämä oli hänen tilaisuutensa!
Hän livahti pesän poikki vanhemman kollin vierelle ja kävi istumaan tämän lähelle. Ametisti keskeytti tassunsa nuolemisen ja katsahti häneen kulmiaan kurtistaen. Cosmos oli tainnut loukata hänen henkilökohtaista tilaansa tulemalla näin lähelle kysymättä ensin.
“Huomenta, Ametisti”, Cosmos maukui rempseästi ja rupesi itsekin samalla siistimään turkkiaan, ihan vain hämätäkseen muita. Kukaan ei saanut tietää, millä asialla hän oikeasti lähestyi Ametistia. “Eikö olekin mukavaa, kun Päivänsäde ei ole ollut muutamaan päivään paikalla komentelemassa kaikkia?” Hän vilkaisi ohimennen kollin suuntaan, etsien merkkejä tämän ilmeestä siitä, mitä tämä todellisuudessa ajatteli Yhteisön johtajasta.

//Ametisti?

Avasin silmäni ja huomasin olevani täydellisen pimeässä tilassa. Hetken verran paniikki meinasi ottaa minusta vallan, kun luulin tipahtavani tyhjyyteen, mutta sitten tajusin tassujeni olevan tukevasti maassa siitä huolimatta, etten nähnyt tassujeni alla maata. Tuntui karmealta vilkaista tassuihini ja tajuta, että seisoin tyhjyydessä, kuin allani olisi tukevaa maata.
Vilkuilin hetken ajan ympärilleni ja ryhdyin sitten tunnustelemaan tassuillani, kuinka pitkälle näkymätöntä maata jatkuisi. Sille ei tuntunut olevan loppua. Hivuttauduin hieman eteenpäin ja edelleen kaikkialla ympärilläni oli samaa näkymätöntä maata. Tunsin polkuanturoissani, kuinka se oli sileää, kuin kaksijalanpesien kivilattiat. Se tuntui hassulta. En ollut pitkään aikaan tuntenut sellaista.
Jatkoin varovasti eteenpäin, kunnes näin viimein himmeää valoa kaukaisuudessa. En tiennyt olisiko se hyvä vai huono asia. Kannattaisiko minun edes lähestyä sitä lainkaan? Jatkoin kuitenkin eteenpäin pimeydessä epävarmasti. Se miten en nähnyt mitään, oli minulle kamalan inhottavaa.
Valo kaukaisuudessa tuntui lähestyvän niin hitaasti. Ravistelin tassujani hieman, jotta jaksaisin varmasti vielä kävellä. Kuitenkin valo yhtäkkiä alkoi himmetä ja sitten se katosi. Seisoin tyhjyydessä hölmistyneenä. Mitä oli meneillään?
Seuraavaksi avasin silmäni. Olin vain nähnyt unta.
“No siinäpä vasta uni”, mutisin hiljaa ja ravistelin turkkiani.

Sydämeni kiihtynyt jyskytys kumisi pääni sisällä pinkoessani pää viidentenä jalkana kauemmaksi hurjistuneesta hirvestä. Minun ei tarvinnut katsoa taakse tietääkseni sen tulevan heti meidän kintereillämme.
Jos ei olisi ollut niin kova kiire pysyä hengissä, olisin pysähtynyt repimään Härmältä korvat päästä siitä hyvästä, miten tämä oli valheellisesti vakuutellut eläimen olevan täysin vaaraton. Kuitenkin jotenkin oli nyt niin, että se täysin vaaraton eläin rymisteli parasta aikaa perässämme ja yritti keihästää meidät sarvillaan.
Hanki kesti meidän painomme jotenkuten, vaikka juokseminen sen päällä olikin hitaampaa. Hirvi sen sijaan murskasi tietään jääkiteiden peittämän nietoksen halki kuin hirviöt kaksijalkalan teillä lumen tultua.
Huomasin Härmän jäävän jälkeen. Hirvi oli hirvittävän lähellä parantajaani. Jalkani käskivät minun jatkaa juoksemista ja jättää kolli oman onnensa nojaan, mutta järkeni käski miettiä kahdesti. Jos Härmä kuolisi, reissu olisi ollut aivan turha ja minun olisi löydettävä uusi parantaja. Sitä paitsi, meistä kahdesta minulla oli taatusti paremmat mahdollisuudet selvitä tuota hirvitystä vastaan. Olinhan kuitenkin Yhteisön johtaja, peloton Päivänsäde!
Hidastin vauhtiani sen verran että pääsin Härmän rinnalle. Hirvi tuli yhä perässä ja se näytti valmistautuvan puskemaan taas. Silloin minä tuuppasin Härmän sivuun kaikilla voimillani ja olin loikkaamassa hänen peräänsä, kun yhtäkkiä tunsin jonkin nostavan minua ylöspäin voimalla.
Hirven valtaisa turpa hönki kuumaa ilmaa alavatsani alla, kun sen pää sinkautti minut ilmaan. Pari silmänräpäystä kestävä ilmalento tuntui ikuisuudelta. Sitten iskeydyin kovaan, jäiseen lumeen lapa edellä ja suustani purkautui tuskainen rääkäisy.

//Härmä? OnO

Kobran kysymys oli hyvä ja sai Ruususen ajattelemaan. Hän ei ollut täysin varma, mikä yhteisössä oli häntä ja alussa viehättänyt, mutta nyt olisi ainakin hyvä aika pohtia sitä. Hän mietti hetken katsellen tyhjyyteen ja muisteli sitä päivää, kun oli karannut ja liittynyt osaksi yhteisöä. Siitä oli niin kauan.
“En pitänyt kotikisun niin yksinkertaisesta ja pehmeästä elämästä. Halusin säpinää ja kiintoisan elämäntavan itselleni sen sijaan, että jouduin vain makaamaan kaiket päivät sisällä tekemättä yhtikäs mitään. Myös järjestelmä yhteisössä kiinnosti minua. Se miten kaikille oli tietty oma paikkansa ja miten piti pitää huolta sekä itsestään, että muista, mutta samaan aikaan et ollut vastuussa kaikesta ja kaikista. Myös se, että sen sijaan, että eläisi ulkona, erakkona, yksin, täällä sinulla on muita auttamassa, jos jotain tapahtuu etkä saata pitää huolta itsestäsi. Tietysti täällä on joitain huonoja puolia, joista kissat eivät pidä, mutta kyllä niihin nopeasti tottuu ja sitten osaa nähdä kaiken sen hyvän mitä yhteisöstä saat”, Ruusunen sepitti. Riemu näykkäisi hänen häntäänsä ja hän sihahti hieman pennulleen.
Riemu katsoi silmät suurina säikähdyksestä emoaan ja Ruusunen huokaisi. Hän katsoi pentuaan pahoillaan.
“Varovasti Riemu. On minullakin sentään tuntoaisti”, hopeanharmaa raidallinen naaras naukaisi katsoen pentuaan varoittavasti. Riemu katsoi häntä hetken alistuneena, ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän lähti ravaaman toiselle puolelle pesää. Ruusunen huokaisi huvittuneena katsoessaan poikansa menoa.
“Mutta mikä sai sinut harhailemaan kaksijalkalassa, jos saanen kysyä?” naaras kysäisi taas keskittyen Kobraan, joka seurasi myös Riemun tekosia.

//Kobra

Päivänsäteen liikehdintä herätti Härmän. Hän haukotteli kammeten itsensä nopeasti istumaan kylmästä lumesta. He olivat edellisenä iltana vetäytyneet erään kuusen alaoksien alle, jotka lumen peittäminä olivat tarjonneet kaksikolle hyvän suojan kylmyydeltä ja vaaroilta. Kanervakin oli opettanut Härmälle, että lumi oli hyvä eriste. Vaikka se tuntui kylmältä, se piti viiman ja pakkasen loitolla.
Härmä katseli, miten Päivänsäde peruutti takaisin pesän suojiin ja alkoi selittää hänelle jostain eläimestä. Harmaa kolli kurtisti kulmiaan. Selvästi eläin oli sellainen, ettei kujakissayhteisön johtajakaan sitä tiennyt, muuten tämä olisi maininnut eläimen nimeltä. Kanervan kanssa liikkuessaan Härmä oli usein törmännyt erilaisiin otuksiin, mutta kaksijalkalassa oli kissojen lisäksi lähinnä koiria, jäniksiä, ja no, kaksijalkoja. Oli kulunut aikaa siitä, kun parantajakolli oli viimeksi kohdannut aidon petoeläimen.
Härmä asteli hiljaa heidän väliaikaisen pesänsä suuaukolle ja pisti päänsä ulos pakkasilmaan. Hänen ei kauaa tarvinnut hakea vierasta tulijaa katseellaan, sillä se oli liikkunut lähemmäs, ja seisoi nyt vain vähän matkan päässä. Härmä oli nähnyt vastaavan otuksen vain kerran, kauan aikaa sitten, mutta tapaaminen oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, ettei hän koskaan unohtaisi otuksen nimeä.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kollin neutraali ilme sai naaraan rentoutumaan hieman.
"Tuo on hirvi", Härmä selitti. "Tapasin sellaisen kerran Kanervan kanssa. Ne eivät ole hyökkääviä, kunhan emme mene lähelle. Hirvet ovat sen verran valtavia, että ne voivat pienelläkin liikkeellä tappaa kissan."
Härmä toivoi, että Päivänsäde ei kiinnittäisi huomiota siihen, miten hän vahingossa lipsautti mentorinsa nimen. Härmä ei ollut koskaan maininnutkaan Kanervaa Päivänsäteelle, vaikka olikin kerran kertonut Keijukaiselle taidokkaasta parantajanaaraasta. Kenties Päivänsäteen kanssa matkaaminen oli saanut hänet tuntemaan naaraan seuran hieman liian turvalliseksi.
"On kuitenkin parempi lähteä, ennen kuin se tulee liian lähelle. Hirvet nimittäin syövät kaarnaa, joten se saattaa silmäillä tätä puuta aamiaisekseen", Härmä kertoi ja vilkaisi taas ulos heidän suojapaikastaan. Kookas eläin kaiveli maata, mutta luminen routa oli sen sorkille liian kovaa.
"Mennään. Meidän on oltava hiljaa. En usko sen lähtevän seuraamaan meitä, mutta on parempi olla säikäyttämättä sitä."
Härmä astui ensin itse ulos pitäen katseensa koko ajan sarvipäässä. Hanki oli onneksi korkea, joten hirven tarkkaileminen sen häntä huomaamatta onnistui hyvin. Ainakin niin kauan, kunnes otus haistaisi heidät. Härmä hiipi kauemmas suuaukolta, jotta Päivänsäde sai rauhassa astella ulos.
"Oletko varma, ettei se hyökkää?" kujakissayhteisön johtaja kysyi epäillen. Härmä nyökkäsi.
"Hirvet eivät ole kovinkaan aggressiivisia. Se hyökkää vain, jos kokee olonsa uhatuksi."
Samalla hetkellä valtava eläin kohotti päätään. Sen katse nauliutui kahteen kissaan, jotka nyt seisoivat siitä vain parin hassun ketunmitan päässä. Härmä jännittyi paikoilleen: muuta ei tässä tilanteessa voinut kuin odottaa hirven seuraavaa liikettä.
Samassa se otti nopean, säikähtäneen askeleen heidän suuntaansa ja heilautti päätään taakse selvästi aikeenaan kumauttaa Härmää ja Päivänsädettä valtavilla sarvillaan.
"Voi ei", Härmä puuskahti ja syöksähti sivuun, kun sarvet kiisivät häntä kohti. Hirvi mylvähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. "Juokse!"

//Päivi? D=