// Kujakissayhteisön kaksijalkala

Loikin itsekseni suurta katua pitkin. Hirviöitä kulki edes takaisin sen keskellä, mutta tiesin reunassa kulkemisen turvalliseksi. Tieni vei minut lähelle metsää. Loikin pitkin aitaa, joka reunusti jonkun yksittäisen kaksijalanpesän takapihaa.
Äkkäsin pihalla oravan, joka söi jotain käpälässä olevaa pähkinää. Voisipa itsekin vain ruveta pähkinänpuputtajaksi, ajattelin. Loikkasin alas mahdollisimman hiljaisesti ja lähdin vaanimaan oranssiturkkista saalistani. Ei siitä paljoa ruokaa olisi, mutta kaikki mahdollinen oli kotiin päin.
Pesän kaksijalka oli rämäyttänyt oven auki ja huusi parhaillaan jotain joko minulle tai oravalle, luultavasti molemmille. Lähdin karkuun pitkin aitaa ja pakenin takaisin kaduille. Onneksi kaksijalka oli joko liian laiska tai liian taidoton lähtemään perääni.
Huokaisin turhautuneena ja lähdin takaisin kohti Kujakissayhteisön pesää. Nappaisin matkalta jotain vaikka metallisesta astiasta, jos jotain löytyisi. Niiden antimet eivät ikinä pettäneet. ‘

Loikin ulokkeita pitkin takaisin pesään.
“Mistäs olet tulossa?” Keijo, joka oli valmiiksi sisäänkäynnillä kysyi.
Laskin suussani olleen kalan ja kohautin lapojani: “Mitä se sinulle kuuluu? Toin ruokaa.”
“Päivänsäteen käskystä kukaan ei saa liikkua yksin kaduilla. Rottien takia”, pulska kolli vastasi.
Tuon olemus oli juuri niin itseriittoinen, että hermoni olivat poksahtaa vain sen ansiosta.
“Älä ole hölmö. Osaan puolustaa itseäni”, naukaisin ja nostin kalan takaisin leukoihini.
Keskustelu olisi nyt tässä.
“Ensi kerralla en päästä sinua näin helpolla”, Keijo naukui.
Paksua puhetta vielä paksummalta kissalta. Mitä vetoa siitä, ettei tuo mennyt kertomaan vain oman laiskuutensa takia.
Laskin kalani muiden ruokien sekaan ja painelin pesälleni. Ruuta oli istumassa omalla pesällään minun pesäni vieressä.
***
Minut määrättiin partioon Hangen ja Aavan kanssa. Kävin herättelemässä kollin ja käskin häntä herättämään Aavan, koska en halunnut tunkea toisen reviirille.
Jäin odottelemaan uloskäynnin lähelle.
Pian kaksikko tulikin luokseni. Aava näytti edelleen hieman uniselta, mutta kiilasi rinnalleni. Tuo pyöritteli häntäänsä.
“Tervehdys, komistus. Onneksi saimme sinut mukaamme, sillä jos törmäämme rottiin, olet niin vahva että voit varmasti suojella meitä”, naaraan suusta kuului, kun tuo kiersi viereeni sulavin liikkein.
“Ohhoh, kannattaa olla varuillaan. Kyllä minä purra osaan”, vastasin napakasti takaisin vilkaisten Hankea. Ehkä heidän suhde ei ollutkaan niin selkeä kuin luulin.
Aava vain naurahti. Lähdin loikkimaan alas ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään. Kuu oli laskeutunut ja auringon säteet valaisivat katuja. Lehtikadon aikaan se oli aika harvinaista.
“Tiedätkö, sinun silmäsi näyttävät tosi kauniilta tässä valossa”, Aava yritti vielä.
Vilkaisin tätä ja tuon säälittävää yritystä vietellä minut.
“Enkö ole sinulle aivan liian vanha? Keskittyisit vaikka Hankeen”, ärähdin ja annoin värisevän häntäni nousta ärtyneesti pystyyn. Mikä partio se tämäkin oli?

//Aava?

Katselin ulos pienestä rakosesta kahden laudan välissä. Laudat oli aseteltu pesän seinässä olleen rei’än eteen. Siellä täällä oli tosin rakosia, joista näki ulos. Riemu-niminen kissa loikkasi viereeni seinästä tököttävälle tasolle.
“Mitäs täällä tähystellään?” kolli kysyi. Hänen tummanruskea turkkinsa väreili, kun kylmä viima puski lautojen raoista tuota kohti.
“Eipä kai mitään ihmeellistä”, totesin vastaukseksi ja kiersin häntäni tiukemmin käpälilleni.
“Mitenniin? Ulkona on aina menossa jotain ihmeellistä!” Riemu vastasi. Tuon ääni oli hyvin kantava, mutta hän ei käyttänyt sitä yhtä kovaa kuin esimerkiksi Ruuta.
“Jaaha.”
“Sinä vaikutat hyvin tylsistyneeltä. Haluatko mennä vähän seikkailemaan? Voimme kenties löytää vaikka jotain uutta, eihän sitä koskaan tiedä!” Riemu naukui iloisesti. Hänen nimensä oli hyvin osuva kollin riemukkaaseen luonteeseen nähden. Hetken mietin kieltäytymistä, mutta eihän minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut.
“Vaikkapa”, vastasin ja nousin seisomaan.
“Hienoa! Suorastaan mahtavaa!” Riemu hihkaisi ja loikkasi alas lattialle, “Seuraa minua! Tiedän oikein hyvän reitin.”
Selvä sitten, ajattelin. Mitä pahaa kuljeskelusta toisen kissan kanssa mahtaisi seurata? Ei hän aikoisi minua tappaa, ja jos aikoisikin niin saisi varmasti mojovan rangaistuksen moisesta. Ei minua pelottanut. Seurasin kollia alas pesästä kadulle ja pujottelimme kujia kaksijalkalan reunalle saakka. Yhden rakennuksen seinästä kasvoi jotain kasveja ja Riemu loikkasi kiinni köynnöksiin. Mielenkiintoni heräsi. Kiipeäisikö kolli ylös asti? mietin.
“Tule vain perästä! Ei tämä ole vaikeaa”, Riemu huusi taaksensa.
Otin haasteen vastaan ja loikkasin itsekin kiinni köynöksiin. Ne olivat kiinni puisessa kehikossa, joten pystyin ottamaan myös siitä tukea. Katsoin ylös kiivetessäni. Riemu onnistui pääsemään katolle saakka. Seurasin perässä vikkelästi ja silmänräpäyksessä olin itsekin ylhäällä. Hieno näkymä aukeni edessäni. Näin puiden latvat niiden yläpuolelta. Ne olivat kuin ruohokumpuja maassa, mutta korkealla ilmassa! Miten ihmeellistä!
“Taidat olla aika vaikuttunut”, Riemu sanoi virnistäen leikkisästi. Hymyilin hieman.
“Taidan olla”, vastasin. Oli melkein mahdotonta olla äreä kollille, joka oli näyttänyt minulle miltä metsä näytti ylhäältä päin. Katto vietti alaspäin, joten jouduimme istumaan hassusti vinossa. Katselin punaisia pyöreitä muotoja, joiden päällä istuimme ja nostin sitten katseeni taas metsään.

Käännyimme jollekin paljon kapeammalle kujalle, jossa minun oli vaikeaa päästä etenemään suuren kokoni takia. Roihu kulki aivan ensimmäisenä ja Mirri hänen perässään, joten olin viimeinen. Yritin pysytellä tahdissa, mutta se oli hieman hankalaa ajatellen, että olin naaraita paljon suurempikokoinen
Sen jälkeen piti alittaa jonkinlainen este. Roihu tuntui pääsevän sen alitse helposti ja ilmoittikin takanaan tuleville, että siellä oli enemmän tilaa. Mirri meni hänen perässään, mutta minä jäin hieman epäröimään. Mahtuisinko minä edes esteen alitse? Ei se muuten selviäisi kuin kokeilemalla.
Ahtauduin esteen alitse ja tunsin sen kylmänä selkääni vasten. Kiskoin itseäni etutassuillani eteenpäin ja potkin takanani maata, jotta pääsisin toiselle puolen.
“Mirri, auta! Taidan olla jumissa”, naukaisin edessäni olevalle naaraalle, mutta juuri silloin pääsin esteen lävitse. “Ai, ei sittenkään mitään! Pääsinkin lävitse”, naurahdin hieman.
Katselin hieman tilavampaa aluetta, johon olimme nyt päässeet. Se ei ollut hirveän paljon isompi ainakaan heti toisella puolella estettä, mutta nyt minulla oli ainakin enemmän tilaa olla.

//Mirri?

Kävelin sisälle Kujakissayhteisön pesään. Hangen partio oli lähtenyt minun partioni kanssa samaan aikaan, mutta olimme lähteneet kaksijalan toiselle puolelle, sinne missä oli se talo johon meni usein kaksijalkoja jotka eivät asuneet siellä. Olin lyönyt Hangen kanssa vetoa siitä, että siinä talossa asui kissa, kun olimme nähneet sen talon ensimmäisen kerran. Olin ihan varma, että siellä asui, tai oli asunut kissa. Hanki oli ollut epäuskoinen, mutta oli suostunut lyödä vetoa ruokapanoksilla. Se joka voitti, sai seuraavalla aterialla eniten. Loikin valkeaturkkisen kumppanini luokse ja puskin tätä.
“Hei kultatyttö”, kehrähdin ja Hanki hymähti mutta sitten naaraan ilme valahti.
“Sinä voitit”, naaras huokaisi muka masentuneena, “siellä asui kuin asuikin kissa. Näytti vähän samanlaiselta kuin sinä, paitsi että hän oli eri värinen, kermanvaalea. Mitä tahdot syödä?”
Virnistin ja osoitin naaraan huivia.
“Kultatyttö onkin hopeasijalla”, kiusasin, ja sain Hangen pyöräyttämään hurmaavia sinisiä silmiään.
“Älä jooko kutsu minua kultatytöksi. En minäkään kutsu sinua viinirypäleeksi”, naaras tuhahti, vaikka virnistikin lauseensa lopussa. Tuhahdin muka loukkaantuneena.
“Kultatyttö kuitenkin on huomattavasti mukavampi kuin viinirypäle”, urahdin mutta hymyilin kuitenkin. “Mutta ole sitten tylsä, Hanki.” Valkea kissa hymyili.
“Tule, haastan sinut kilpailuun pesän päästä toiseen”, Hanki sanoi ja ponkaisimme saman tien ylös ja valmiustilaan.
“Vielä kysyt!”
Peräännyimme samaan aikaan pesän seinää vasten.
“Än…. Yy… tee… NYT!” huusin ja lähdimme kurvaamaan pesän toiseen suuntaan. Hanki johti pitkään, mutta loppujen lopuksi kirin hänen rinnalleen ja ohi, joten minä voitin.

—----------------------------

“Aava? Aava oletko hereillä? Meidän pitää mennä Kuminan kanssa partioon, sinne talolle”, kumppanini ääni tunkeutui uneni läpi. Nousin venytellen ylös.
“Mhhm… toki! Saanpahan uuden lelun, tai uusia leluja”, kehräsin, ja sain siitä hyvästä hieman paheksuvan katseen Hangelta, mutta sinisilmä ei sanonut mitään. Suoristin huiviani ja kävelimme vieri vieressä vaaleanharmaan ja valkean kollin luo. Kumina katseli meitä terävästi kellertävillä silmillään. Virittäydyin flirttailutilaani. Pääsisin pitämään hauskaa pitkästä aikaa, ja tahdoin ottaa tästä kaiken irti. Häntäni kimeurteli kalkkarokäärmeen lailla.
“Tervehdys, komistus. Onneksi saimme sinut mukaamme, sillä jos törmäämme rottiin, olet niin vahva että voit varmasti suojella meitä”, kehräsin hunajaisesti. Ai että olin kaivannut tätä. Astuin varovaisesti lähemmäksi ja kiersin kollia varovasti.

//Kumina? xd

Kuiske katseli Harmonian intoilua pienestä höyhenestä. Pentu tökki sitä haltioissaan ja silitti sitä tassullaan. Kuiske ei voinut tukahduttaa pientä kehräystä nähdessään hänen touhunsa. Harmonia näytti kohtelevan sitä, kuin se olisi arvokaskin aarre. Ehkä se oli hänelle arvokas? Ainoa asia, mitä Kuiske arvosti, oli täysi hiljaisuus.

Hetken päästä Harmonia käänsi päänsä kohti Kuisketta ja katsoi häntä suurin silmin.
“Leikitäänkö vielä jotain?” pentu kysyi. Ennen kuin Kuiske ehti vastata, hän jatkoi: “Voimmeko leikkiä jonkinlaista aarteenetsintää? Tai ehkä kisata siitä, kuka löytää hienoimman esineen?”
Kuiske tuijotti Harmonian napittavia silmiä. Hän ei tiennyt, suostuisiko pennun pyyntöön. Olisiko hänestä sillä tavalla enemmän hyötyä Kujakissayhteisölle?
“Käy se”, Kuiske sanoi, mutta muisti sitten ettei Harmonia kuullut häntä. Kuiske nyökkäsi pitkästi, varmistaen että pentu varmasti ymmärsi. Harmonian silmät kiilsivät innostuneesti.
“Jee!” hän vinkaisi. Pentu näytti hetken aikaa pohdiskelevan.
“Ollaanko sellaista, että katsotaan kuka löytää hienoimman asian pesästä?” Harmonia kysyi. Kuiske nyökkäsi epävarmasti.
“Mene sinä tuonne! Minä menen tänne.” Harmonia ilmoitti ja osoitti kohti sotkuisia makuusijoja, joiden joukossa myös Kuiske nukkui. Kuiskeen etsintä-alueeksi jäi siis pesän suuaukon läheinen tila sekä vuoteet, missä nukkuivat Harmonia ja hänen perheensä. Kuiske tunsi sydämessään vihlaisun nähdessään Harmonian emon ja muut pennut päiväunilla epämääräisessä sammal- ja lehtivuoteessa. Tuntisiko hän ikinä samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta? Eihän Kuiske ollut syntynyt tässä joukkiossa, eikä hän ollut erityisesti päällikön suosiossa. Mikä oli saanut Päivänsäteen uskomaan, että Kuiske oli pitänyt ottaa tähän yhteisöön?
Kuiske sähähti itselleen mielessään. Hän mietti liikaa turhia, tyhjänpäiväisiä pikkuseikkoja. Kuiske oli tässä ja nyt - leikkimässä aarteenetsintää Harmonian kanssa. Ja millään muulla ei nyt ollut väliä.

Kuiske koetti etsiä pesästä jotain, joka saattaisi kiinnostaa Harmoniaa. Käpy ei käynyt, eikä puusta pudonnut oksakaan.
‘Entäpä tämä?’ Kuiske huomasi roskaisen lattian seassa kiiltävän, vaaleanvioletin kiven. Hän tutki sitä hetken aikaa. Tuntui, kuin tämä samainen kivi rauhoittaisi häntä. Se oli kova ja kylmä, ja se tuntui mukavalta turkkia vasten. Kivessä oli kauniita uurteita, jotka näyttivät pyörteiltä vedenpinnassa.
‘Tämän sen on oltava.’ Kuiske nappasi pikkukiven hampaisiinsa - juuri oikeaan aikaan. Harmonia kipitti häntä vastaan suussaan rosoreunainen lehti.
“Tällaisen minä löysin.” Kuiske maukui ja työnsi kiveä lähemmäs.
Harmonia henkäisi. “Tuo on kaunein kivi, minkä olen ikinä nähnyt!”
Kuiske oli mielissään. Kyllä hän osasi tehdä joskus elämässään hyviä valintoja - vaikka ei sitä itselleen tunnustaisikaan. Kuiske odotti, kunnes Harmonia oli ihastellut kiveä tarpeeksi.
“Mitä- mitä sinä löysit?” Kuiske kysäisi.
Harmonia nosti katseensa.
“Ai niin! Löysin tämän lehden. Se on kaunis!” hän esitteli lehteä ylpeänä.
Pentu oli oikeassa, lehti tosiaan oli hieno. Siinä oli kauniita lehtikadon sävyjä, joihin sekoittui viherlehden tuoreus ja lehtisateen värit.
“Hyvin tehty.” Kuiske kehui.
“Sinä saat sen! Koska annoit minulle sen höyhenen.” Harmonian häntä väpätti innokkaasti edestakaisin.
“Kiitos, mutta en tarvitse-” Kuiskeen lause keskeytyi Harmonian pettyneeseen katseeseen.
Kuiske kosketti hännällään pennun selkää.
“No, minusta se on liian hieno minulle annettavaksi.” hän lohdutti.

//Harmonia?

Piilopaikkani taisi olla mainio, sillä Kuiskeella kului tovi, että hän löysi minut. Innoissani hihitin itsekseni ja heiluttelin pörröistä valkeaa häntääni edestakaisin. Huomasin myös Kaihon, joka tassutti Riemun perässä jonnekin. Mitäköhän he mahtoivat olla tekemässä?
Nostin päätäni ja tukahdutin kikatukseni, kun tunsin kosketuksen lavallani. Huomasin, että minut oli löydetty. Olin kuitenkin ollut aika hyvä, kun kollilla oli kerta kestänyt niin kauan löytää minut, eikö vain?! Se oli jo suoritus itsessään!
Nyt olikin sitten kollin vuoro piiloutua ja ilmoitin siitä hänelle innoissani kovaan ääneen. Ryhdyin heti laskemaan ja annoin hänelle mahdollisimman paljon aikaa piiloutua. Täytyihän hänen tietysti löytää joku hyvä piilopaikka itselleen, jotta en löytäisi häntä heti! Eihän leikki olisi hauskaa, jos Kuiske ei edes yrittäisi piiloutumista.
Kun sain laskuni laskettua, ilmoitin siitä kovaan ääneen ja aloitin etsintäni. Yritin emon opetusten mukaan erotella kollin hajun muista pesän hajuista, jotta hänen löytämisensä olisi helpompi, mutta monien hajujen määrä meinasi saada pääni pyörälle. Ulkoa kantautuvat hajut sekoittuivat sisällä olevan tomun ja kissojen hajuihin.
Vilkuilin ympärilleni hetken ajan, kunnes silmiini osui laatikko. Se oli tarpeeksi suuri, että sinne pystyi piiloutumaan, jos tahtoi. Ainakin kollin kokoisen kissan pitäisi pystyä. Lähdin siis lähestymään tätä mahdollista piilopaikkaa varovasti ja vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, jos huomaisinkin sittenkin kollin hopeanharmaan turkin jossain.
Huhuilin kollia hieman ja kiersin laatikkoa vähän. Yritin tutkailla sen kokoa, jos vaikka voisin kavuta sen sisään itse tarkistamaan oliko leikkitoverini todella sen sisällä vai ei. En ainakaan voinut kuulostella, jos hänen äänensä kuuluisi sisältä, koska jos hän halusi olla hiljaa, minun huono kuuloni ei kyllä auttaisi tapaustani.
Loikkasin laatikkoa vasten ja yritin saada itseni vedettyä sen päälle, mutta mätkähdinkin sen sijaan maahan. Nousin nopeasti tassuilleni ja pudistelin vitivalkoista turkkiani. Samalla leikkitoverini pujahti ulos ja huomasin hänen päänsä päällä kauniin höyhenen. Sen kaunis väri tuntui taittuvan entistäkin hienommaksi kelmeän valon osuessa siihen ulkoa. Katselin sitä ihmeissäni.
Yhtäkkiä hopeinen kolli pudisti päätään, joka sai höyhenen putoamaan hänen päänsä päältä hänen kuonolleen. Katsoin häntä suuni kulmat kohoten. Hän näytti hieman hupsulta noin.
Kohotin kuonoani hieman höyhentä kohti ja katsoin sitä edelleen lumoutuneena. Henkäisin ääneen sen kauneudesta, mutta en ollut varma, kuinka kuuluvana ääneni todella tuli. Kuiske otti sen kuonoltaan ja ojensi sitä minulle. Katsoin häntä ihmeissäni. Aikoiko hän todella antaa jotain tuollaista minulle? Voi kuinka anteliasta!
Otin höyhenen innoissani ja loikin pikaisesti pedilleni, jonka jaoin emon sekä Kaihon kanssa. Sisareni haju sekä emoni haju tunkivat nenääni heti, kun lähestyin sitä. Asetin höyhenen petiin jollain tapaa kiinni ja käännyin sitten katsomaan kohti Kuisketta, joka oli hiljalleen ja varovasti seurannut minua.
“Kiitos! Se on aivan ihana!” naukaisin tohkeissani ja hymyilin leveästi. Hopeinen kolli palautti hymyni ehkä hieman varovaisempana.
“Haluatko vielä leikkiä jotain?” kysyin häneltä ilahtuneena. “Voisimme vaikka keksiä jonkin aivan uuden leikin!” ehdotin vielä ennen kuin kolli ennätti edes avaamaan suutaan vastatakseen.
“Millaista ajattelin?” päättelin hänen naukuneen. En toki ollut täysin varma, koska hän ei edelleenkään puhunut kovinkaan kovaan ja jouduin pääasiassa turvautumaan taitooni lukea hopeisen kollin huulilta.
“Voimmeko leikkiä jonkinlaista aarteenetsintää? Tai ehkä kisata siitä, kumpi löytää hienomman esineen”, ehdotin mietteliäänä ja vilkaisin toiveikkaasti Kuiskeeseen.

//Kuiske?

Keskustelu tuntui laantuvan, kun kaikki kolme keskittyivät katuihin ja niiden mahdollisiin antimiin. Onneksi meillä ei ollut pula ruuasta nyt Yhteisössä. Metsässä kaikki oli ollut niin erilaista. Olimme olleet vain Roihun taitojen varassa, kun olin ollut loukkaantuneena ja sitä paitsi minä en edes ollut koskaan oppinut kunnolla saalistamaan.
“Poiketaanko tuonne?” Roihu kysyi ja osoitti kahden rakennuksen välistä hyvin ohutta kujaa. Näkyvissä oli metallilangoista tehty este, joka meidän täytyisi alittaa. Tietä yli ei olisi, mutta ali saattaisi hyvin ollakin. Toisella puolella saattoi olla vaikka mitä.
“Mikä ettei”, Laku vastasi ennen kuin ehdin avata suutani, mutta vastaukseni olisi ollut sama, joten minua ei haitannut. Roihu päätti mennä ensimmäisenä ja minä seurasin heti perässä. Kujalla ei mahtunut kävelemään vieretysten - totta puhuen minunkin täytyi olla varovainen, jotten olisi raahannut kylkiäni seiniä vasten. Laku kulki viimeisenä. Isoimpana hänellä oli varmasti myös eniten ongelmia kulkemisessa näin ahtaalla tiellä. Tulimme esteelle, jonka ali Roihu sujahti helposti. Hän kurotti päätään nähdäkseen taaksensa.
“Täällä on enemmän tilaa, luulisin tämän vievän toiselle puolen näitä rakennuksia”, naaras ilmoitti.

//Laku?

Seisoskelin vaalean oranssiturkkisen kissan vierellä. Tiesin tämän nimeksi Ruuta, mutta muuta en sitten kollista tietänytkään. Minut oli määrätty partioon Ruutan, Ametistin ja Hennon kanssa. Heistä kukaan ei ollut juurikaan hyvää seuraa, vaikka en siitä juuri perustanutkaan. Toiset olivat ainakin parempia taistelijoita kuin minä. Jotain positiivista sentään, jos heillä oli yhtään halua suojella minuakin rotilta. Ametisti loikki alas pesältä kujalle Hento aivan kannoillaan. Valvottu kilpikonnakuvioinen kolli vilkaisi seuraajaansa tuimasti. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa sanoa mitään. Hento otti partion johdon ja Ametistin kiilatessa minun ja Ruutan edelle ei meille jäänyt vaihtoehtoa kuin pysytellä partion perässä. Ruuta otti kohteliaasti viimeisen kissan paikan, jotta voisimme kulkea sutjakkaammin pienemmilläkin kaduilla. Vaivuin ajatuksiini kävellessäni kilpikonnakuvioisen kollin takana. Yhtäkkiä edessäni oli pehmeä toisen kissan takamus. Loikkasin sivuun ja katsoin keneen oikein olin osunut. No Ametistiin tietenkin. Meillä oli erityisen riitaisa historia eikä kolli voinut olla kovin mielissään törmäämisestä.
“Katso eteesi, hiirenaivo”, Ametisti rääkäisi vihaisena. Mulkaisin takaisin ja pudistelin turkkiani siistiäkseni sitä hiukan.
“Se oli vahinko”, mumisin ja nuolaisin rintaani piilotellen häpeääni. En voinut antaa itseni lipsua virheisiin noin vain.
“Roihun pitää selvästi opetella käytöstapoja”, Ruuta naukaisi, “Yleensä pyydetään anteeksi, kun tehdään jotain pahaa.”
“Pistä sinä suusi kiinni, sontakasa”, murahdin Ruutalle, joka katsoi minua varsin vinksahtanut virne naamallaan.
“Voi, kerjäät kyllä pahan kerran verta nenästäsi. Repisin sinut mielelläni riekaleiksi, mutta en halua takaisin valvotuksi”, Ruuta sanoi ja napsautti hännänpäätään naamani edessä. Vanhempi kolli oli suorastaan inhottava! En kuitenkaan halunnut alkaa tappelemaan, joten annoin ärtyisä mulkaisun tehdä sanojen työn. Ruuta katsoi hymyillen takaisin. Tuon hymyssä oli jotain niin yököttävää, että meinasin seota siihen paikkaan.
“Pistäkäähän vähän vauhtia käpäliin”, Hento naukaisi partion edeltä. Loikimme Ruutan kanssa vieretysten eteenpäin. Olimme edelleen vierekkäin ja koitimme molemmat kiilata toisen eteen samaan aikaan. Törmäsimme hassusti toisiimme ja molemmat vilkaisivat toista, joten nyt vielä katseemmekin kohtasivat. Minua nolotti. Turkkini tuntui olevan liekeissä häpeästä. Annoin Ruutan mennä edelle, jos tämä haluaisi, mutta tämä ei mennyt. Otin vauhtia ja loikin eteenpäin vihdoin ohittaen Ruutan, jottemme olisi enää vierekkäin.

Kuuntelin Päivänsäteen puhetta turhautuneena, tietenkin hänen piti valita minut ja Hurman samaan partioon. Tai no, ehkä saisin tutustuttua häneen hieman paremmin, mutta silti Päivänsäteen olemassaolo häiritsi minua. Ehkä hän suunnittelikin jotain ja sysäisi meidät rottien armoille.
Lähdin muiden partiolaisten mukaan ja menin heti Hurman viereen. En tietenkään halunnut ahdistaa häntä, mutta halusin suojella naarasta rotilta... Ja ehkä Päivänsäteeltä.
Kun kävelin naaraan vieressä tajusin, miten sydämeni oli lämmennyt jollekin, hänelle. En olisi voinut kuvitella tätä aikaisemmin. Tunteeni olivat jostain syystä korkealla, jostain syystä olin ihastunut... Jostain syystä hän taisi olla elämäni tarkoitus...
Mietiskelyni jäivät siihen, kun Päivänsäde pysähtyi. Ravistelin turkkiani, koska päälleni oli satanut jo melkoinen liuta lunta. Hän vaikutti haistelevan jotain, varmaan rottia. Hän päätti kääntyä toiseen suuntaan, joten emme menneetkään puiston ohi, missä olimme olleet Hurman kanssa muutama kuu sitten.
''M-mitä luulet Ametisti? O-ovatko rotat oikeasti niin vaarallisia?'' Kuulin Hurman varovaisen kuiskauksen allani. Hän vaikutti siltä, että pelkäsi minua. En ymmärtänyt miksi.
Ennen kuin kerkesin vastata, näin miten Päivänsäteen pää kääntyi tarkkailemaan meitä. Tai siis ainakin luulin, että hän katsoi meitä. Todellisuudessa hän taas alkoi haistelemaan ilmaa. Nyt minäkin haistoin sen, koiria! Paljon koiria, tai ehkä vain isoja koiria... En osannut määrittää.
Yritin siloitella karvojani, jotka olivat jostain syystä nousseet. Painauduin Hurmaan kiinni, hän älähti. En ymmärtänyt sisäistä haluani suojella naarasta, mutta en pannut vastaan.
''Luulen, että rotat eivät ole ainoa ongelma tänään'', johtajan ääni kuului hiljaisena.
Jäimme kaikki paikalleen ja yritimme selvittää mistä suunnasta haju tuli. Täällä kaksijalassa ei ollut kovinkaan paljon tuulta, ja rakennukset estivät loput. Emme pysryneet määrittämään hajun suuntaa, joten otimme sattuman varalla jonkin reitin ja toivoimme parasta. Olihan partiossa muutama parempi taistelija lisäkseni, mutta Hurma ei ollut yksi niistä. Hänen oli jäätävä taakseni, mikäli kohtaisimme koirat.

//Hirveen lyhyt jotenkin
//Ame on oikeesti ihastunu Hurmaan <3
//Voitte muokkaa reploja, jos oli epäsopivia :)
//Päivi, Hurhur?
//Ame ei taida tajuta, että Hurmakin on ihastunu siihen <3

Kuuntelin kaksikon vastauksia. Heidän vastauksensa olivat melko erilaiset, vaikka kumpikaan ei tuntunut olevan herin innoissaan siitä, että olivat päätyneet yhteisöön. En voinut heitä asiasta syyttää. Yhteisö ei ollut aivan läpimätä, mutta olisin ollut mielelläni edelleen kaksijalkani kanssa asustamassa kotikisuna Luna ainoana seuranani satunnaisten naapurien kanssa.
“Emme me ole aina samaa mieltä, vaikka olemmekin aina yhdessä”, Mirri totesi viitaten siihen, kuinka heidän suhtautuminen Roihun kanssa siihen, että yhteisö oli tätä nykyään heidän koti olivat erilaiset keskenään.
“En niin oletakaan”, vastasin ja toivoin, etten ollut onnistunut jotenkin vihastuttamaan Mirriä taikka Roihua.
“Hyvä niin”, Roihu totesi.
“Minä ja Lunakaan emme ole aina asioista samaa mieltä. Tuntuu, että hän joutuu pidättelemään minua tekemästä typeriä päätöksiä tuosta noin vain. Hän on enemmän tassut maassa aina, kun minä keksin jotain hupsua tekemistä. On suorastaan hänen ansiotaan, että en ole vielä onnistunut päätyä ongelmiin”, naurahdin keveästi ja katsoin Mirriä ja Roihua hymyillen. He vaikuttivat kovin läheisiltä. En kyllä asiaa ihmetellyt. He olivat olleet yhdessä jo ennen kui olivat päätyneet yhteisöön, joten he saattoivat juurtaa yhteisen historiansa juuret jo erityisen pitkälle.

//Mirri?

Katselin Ruutaa, joka lisäsi omaan pesäänsä nahan paloja muotoillen ne itselleen sopiviksi. Kollin tassut toimivat taitavasti ja hän käytti hampaitaan juuri oikeissa kohdissa, eikä ikinä rikkonut pesän pehmikkeitä. Nousin ja tassutin kollin luokse. Nappasin pari nahan palaa Ruutan kasasta. Kolli oli tietenkin äkännyt minut ja käännähti heti kohti minua. Siristelin silmiäni.
“Mitä?” kysyin sihahtaen. Kyllä minäkin ansaitsin vähän pehmeämmän pesän!
“Anna se takaisin, hankin ne itse”, Ruuta vastasi murahtaen. Pyöräytin silmiäni.
“Ei pesän täytteiden hankkiminen nyt niin hankalaa ole”, vastasin ja laskin nahan palan käpälilleni, jotta puheeni olisi selvempää.
“No hanki sitten itse omasi!” kellertävä turkkinen kolli vastasi ja nappasi nahan palan tassuistani.
“Niin hankinkin! En minä sinun surkeita palasia tarvitsekkaan. Katso nyt kuinka ohuita ja kovia ne ovat”, vastasin närkästyneenä. Näpäyttelin hännänpäätäni ilmassa kääntyessäni ja lähtiessäni pois. Voi kuinka itsekäs Ruuta saattoi joskus ollakaan!
***
“Partioon mars”, Ruuta naukui kauempana Kuiskeelle ja Urholle. Minä puolestani seisoskelin Nefirin vierellä valmiina lähtemään, kun muut kuroisivat meidät kiinni. Pian kolmikko olikin jo luonamme ja pääsimme loikkimaan ulos pesästä laatikoiden kautta kadulle. Pidin kaksijalkalasta. Se oli minulle luontaisempi elinpaikka kuin metsät tai niityt.
“Toivottavasti emme kohtaa rottia”, Urho naukui yleisen toteamuksen.
“Jos kohtaamme, niin ei huolta! Hoitelen ne helposti”, sanoin röyhistellen rintaani ja vilkaisin Ruutaa sivusilmällä. Tuo näytti huvittuneelta ja laskin heti rintani ja pääni.
“Älä aliarvioi vastustajaasi”, Nefiri tokaisi ja otti hieman etumatkaa partioon. Tuota ei selvästi kiinnostanut, mutta minua kiinnosti - nimittäin Ruutan huomio!
“Mitä mieltä sinä olet, Kuiske?” Ruuta kääntyi toisen kollin puoleen minun sijastani, “Annetaanko tuo ylpeilijä rotan ruuaksi?”
“Älä unia nää! Minä en rotan ruuaksi joudu edes yrittämällä”, huudahdin Ruutalle ärtyneesti.
“Suut suppuun ja katseet eteenpäin, ystävät hyvät. Meidän on tarkoitus viedä kotiin muutakin kuin toisensa kappaleiksi repineet riitapukarit”, Urho puuttui keskusteluun ja käveli meidän kahden väliin. Katsoin tassujani turhautuneena. Murahdin jotain epämääräistä.
“Tuolla näyttää olevan jotain”, koko partion hiljaa ollut Kuiske naukaisi. Kaikki valpastuivat ja katsoivat kollin osoittamaan suuntaan. Niin siellä olikin! Suuri roskia täynnä oleva tonkka, jonka sisuksista löytäisimme varmasti jotain hyvää.
“Menkää te kaksi tutkimaan sitä, me katsomme tästä ympäriltä”, Nefiri käski nyökäten minua ja Kuisketta kohti. Vilkaisin hopean harmaata kollia ja totesin hänet käypäksi seuralaiseksi.

Kuiske katseli Harmonian säntäilyä ja hymähti itsekseen. Harmonia muistutti häntä jollain kummalla tavalla itsestään pentuna. Kuiske tunsi outoa kiintymystä pentuun - tuntui kuin hän ymmärtäisi miltä tuntui olla se, kuka ei edes kuule omia sanojaan. Kuiske kääntyi selkä Harmonian piilopaikkaan päin ja laski hitaasti kymmeneen. Sitten hän käännähti ja lähti kiertämään ympäri pesää. Kuiske tiesi tasan tarkkaan pennun olinpaikan, mutta hän ei halunnut pilata leikkiä heti. Kuiske tassutti pimeässä pesässä varovasti eteenpäin ja yritti olla nyrpistämättä nenäänsä mädälle hajulle. Hän tunsi käpäliensä alla jotakin kovaa ja rosoista. Kuiske huomasi seisovan puusta tehdyn kovareunaisen asian päällä. Kun hän kohotti päätään, laattoja näytti jatkuvan loputtomiin. Niiden takana aukesi pieni pimeä tila, jossa näkyi muutama epämääräisistä roskista tehty makuusija. Kuiske erotti niissä Päivänsäteen voimakkaan hajun. Siinä samassa hän loikkasi alas laatalta ja toivoi, ettei kukaan ollut nähnyt häntä.
Kuiske käveli suoraan sen kasan luo, missä Harmonia piileskeli, ja esitti ettei olisi nähnyt pentua. Harmonia kikatti kuuluvasti, kun Kuiske kiersi kasaa. Sitten Kuiske pysähtyi ja nyökkäsi Harmonialle.
“Löysin.” Kuiske sanoi. Harmonia kikatti yhä, selvästikin luullen ettei kolli ollut vieläkään huomannut häntä. Kuiske tajusi, että hänen pitäisi puhua kuuluvammin. Häntä kuitenkin pelotti puhua niin, että kaikki kuulisivat. Kuiske näpäytti kevyesti hännällään Harmonian lapaa. Naaras nosti päänsä ja vaikeni.
“Sinä löysit minut!” hän huudahti. Kuiske nyökäytti päätään. Nyökkääminen oli hänen lempitapansa kommunikoida. Siinä ei tarvinnut käyttää sanoja, ei näyttää tunteita.
“Sinä menet nyt piiloon. Ja minä lasken!” Harmonia ilmoitti ja kääntyi poispäin Kuiskeesta. Kuiske avasi suunsa kieltäytyäkseen kohteliaasti, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan. Kun hän tarkemmin mietti asiaa, Harmonian kanssa leikkiminen oli melkein kuin leikkisi pentuna pentuetoverin kanssa.
Kuiske huomasi kaksijalanpesän uloskäynnin lähettyvillä tyhjän puisen laatikon. Sinne mahtui juuri ja juuri yksi kissa. Kuiske sujahti laatikkoon - hänen kehonrakenteensa ansiosta hän pääsi pienistäkin paikoista läpi - ja pysytteli aivan hiljaa. Siinä hän oli ainakin hyvä, hiljaa pysymisessä. Kuiske kuunteli, kun Harmonia laski.
“Yksi höyhen… kaksi höyhentä… kolme höyhentä…”
Kuiske ei tiennyt, kuinka kovaa Harmonia tiesi puhuvansa. Eikä häntä voinut siitä syyttää, eihän Harmonia itse kuullut puhettaan. Kuiske oli erakkoaikanaan kuullut kissoista, jotka kommunikoivat pelkillä häntämerkeillä. Ehkä Harmoniasta tulisi sellainen kissa?
“Tullaan!” Harmonian vinkaisu herätti Kuiskeen ajatuksistaan. Kuiske veti raajansa lähemmäs toisiaan ja koetti sulautua varjoihin.
“Kuiske! Oletko täällä?” Harmonian ääni kaikui laatikon sisällä. Yhtäkkiä pennun pää ponnahti pystyyn. Hän yritti loikata laatikon sisälle, mutta hyppy jäi lyhyeksi ja hän putosi selälleen maahan. Kuiske luikahti ulos laatikosta.
“Löysit minut.” hän maukui. Harmonia tuijotti häntä pyörein, kirkkain silmin.
Kuiske alkoi miettiä, oliko hän sanonut jotain väärin. Pentu tuijotti lumoutuneena hänen päätään.
“Onko- onko päässäni jokin hullusti?” Kuiske kysyi. Kun hän ravisteli päätään, Kuiskeen kuonon päälle tippui kauniin vaaleansininen höyhen.
Tämän hän siis haluaa, Kuiske mietti.
“Tuo on.. kaunis!” Harmonia henkäisi.
“Niinhän se on..” Kuiske mumisi. Sitten hän ojensi höyhentä Harmonialle.
“Saat sen.”
“Oikeastiko?” Pennun silmät loistivat kuin tähdet tähtitaivaalla.

// Harmonia? :D

Vilkaisin Lakua, kun tuo oli kysynyt kysymyksensä. Sitten vilkaisin myös Roihua. Minusta yhteisö ei tuntunut kodilta, ehkä väliaikaiselta sellaiselta, mutta ei koskaan pysyvältä. Roihu olisi minun kanssani jokseenkin samaa mieltä, arvelin. Hän varmaan ei tuntisi yhteisöä lainkaan kodikseen, mutta muuten. En vain tiennyt mitä sanoa, Roihu oli käskenyt olemaan mahdollisimman paljon yhteisön puolella, etteivät sen jäsenet tekisi mitään pahaa meille, mutta sydämeni sanoi Lakun olevan luottamuksen arvoinen. Katsoin Roihua pahoittelevasti.
“Enpä tiedä. Ehkä vähän enemmän kuin alussa”, vastasin kääntyen taas Lakun puoleen, “En kuitenkaan nää tätä paikkaa pysyvänä kotina. Olen liian seikkailullinen pysymään yhdessä paikassa!”
Laku katsoi minua myötätuntoisena ja vilkaisi sitten Roihuun.
“Oletko samaa mieltä?” hän kysyi oranssilta naaraalta. Tunsin lihasteni jännittyvän. Roihu ei pitäisi kysymyksestä! Hän vihasi yhteisöä! Roihu pudisti päätään.
“Olen jo aika sujut tänne jäämisen kanssa”, naaras vastasi murahtaen. Tuon ilmeetön olemus viesti minulle lauseen olleen sarkastinen. En kuitenkaan ollut aivan varma. Roihu oli vaikeasti luettava kissa, sillä hän oli ärtyisä ystävilleenkin.
“Emme me ole aina samaa mieltä, vaikka olemmekin aina yhdessä”, nau’uin Lakulle koittaen keventää tunnelmaa tunteikkaalla hymylläni. Mitä tunteita hymy näytti? Siitä en ollut aivan varma.

//Laku?

Maailma ympärilläni oli niin mielenkiintoinen! Kaikki oli vielä uutta ja emo tuntui yrittävän esitellä minulle sen kaiken. Kuuloni oli huono - suorastaan surkea - eikä se tuntunut kuin huononevan päivä päivältä. En alun alkaenkaan ollut kuullut erittäin hyvin, mutta joka päivä kuuloni muuttui hatarammaksi ja sanoja oli vaikeaa ymmärtää. Kuulin vielä vähän, mutta jouduin todella pinnistelemään, että todella pystyin siihen. Emo tuntui olevan minusta huolissaan. Hän yritti jatkuvasti opettaa minulle uusia asioita. Kai hän halusi varmistaa, että tulisin osaamaan olla hyödyllinen.
Kuulin mutinaa viereltäni ja käänsin päätäni. Huomasin isäni, joka katsoi minua hellästi. Oliko hän sanonut jotain? Kai? En kuitenkaan ollut varma. Olin kuullut vain hassua sanojen sekamelskaa, joten oli vaikeaa hahmottaa, mitä hän todella yritti viestiä.
“Anteeksi, voisitko puhua kovempaa?” pyysin isältä. Hän katsoi minua hellästi, mutta saatoin nähdä hänen silmissään huolen pilkahduksen, kun hän vilkaisi emoon. Emo katsoi häneen samalla huolen häivähdyksellä.
“Ei mitään! Kysyin vain mitä sinulla oli mielessä”, isä sanoi nyt kovempaan ääneen, jotta todella kuulisin hänet. Useamman kissan päät kääntyivät meitä kohti, mutta huomatessaan tilanteen he pysyivät hiljaa ja jatkoivat omia juttujaan.
“Selvä!” naukaisin vain iloisesti ja jatkoin pesän ihastelua. Niin paljon kissoja joihin saattaisin tutustua! Niin paljon uutta ja hienoa!
Huomasin sisareni Kaihon yhtäkkiä ilmestyvän vierelleni. En ollut varma, mutta hänen suunsa liikkestä saatoin päätellä, että hän oli yrittänyt sanoa minulle jotain. Kallistin päätäni hieman sivuun ja hymyilin hänelle.
“Hei, Kaiho!” tervehdin sisartani iloisesti ja ihastelin hänen kaunista hopeanharmaata täplikästä turkkia ja hänen kauniita keltaisia silmiään. Minun turkkini oli täysin valkoinen. Ei sillä, etteikö se olisi ollut hieno, mutta tykkäsin sisareni turkista paljon. Hän muistutti myös jonkin verran ulkonäöltään emoa.
Kaiho mumisi taas jotain, josta en saanut selkoa.
“Kaiho! Sinun pitää puhua kovempaa, että hän kuulee!” isoveljeni Riemu naukaisi sisarelleni kovaan ääneen kauempaa. Emo oli yrittänyt opettaa minulle mahdollisimman monia tärkeitä kissoja yhteisöstä. Se tuntui olevan hänestä tärkeä asia tietää.
“Kysyin haluaisitko syödä kanssani?” Kaiho naukaisi nyt niin, että saatoin jopa kuulla hänet. Nyökkäsin. Tekisin niin mielelläni! Tykkäsin syödä sisareni kanssa. Tykkäsin oikeastaan tehdä mitä vain sisareni kanssa!
Kaiho sanoi taas jotain, mitä en ennättänyt kuulla ja lähti tassuttamaan pois. En ollut varma halusiko hän minun seuraavan häntä, mutta vähitellen lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
Sisareni valikoi meille hieman jotain syötävää ja siirtyi sivumpaan kanssani ja ryhtyi aterioimaan. Hymyilin hänelle ja otin sisaresta mallia. Se oli yksi tärkeä asia, mitä olin huomannut. Minun täytyi ottaa paljon mallia muista kissoista, jotta saatoin ymmärtää paremmin tapoja toimia.

Tutkailin pesää sillä välin, kun emo oli lähtenyt isän kanssa ulos. He olivat luvanneet, etteivät olisi kauaa poissa. Sillä välin Riemu oli luvannut katoa minun ja Kaihon perään vanhempiemme puolesta.
Mielenkiinnolla haistelin kaikkea, joka kuononi eteen sattui. Oli mukavaa kokeilla etsiä jotain uutta ja hienoa, jota vaalia aarteenani ja pitää lähellä. Jotain, jota voisin pitää onnenkaluna, vaikka en oikeasti moisiin uskonutkaan. Välillä oli vain hauskaa leikkiä olevansa taikauskoinen. Se toi tietynlaista iloa ja mielenkiintoa elämään.
Tutkiessani kuitenkin sain tassuni jäämään jumiin johonkin ja vetäessäni sen vapaaksi kompuroin taaksepäin ja pyllähdin maahan. Ravistellessani turkkiani huomasin jonkun seisovan edessäni. Käänsin päätäni ja huomasin hopeanharmaan kollin. Hän sanoi jotain hyvin hiljaa. En meinannut ensiksi edes tajuta hänen sanoneen jotain, mutta ymmärsin hänen suunsa liikkeestä, että hän oli kuitenkin avannut suunsa ja käyttänyt ääntään. En tuntenut tätä kissaa. Emo ei ollut kertonut minulle hänestä.
Katselin tassuihini, kunnes muistin, että pystyin lukea huulilta muiden puheita. Olin oppinut sellaisenkin taidon! En ollut siinä täydellinen ja sen lisäksi monet kissat puhuivat niin nopeasti, että oli vaikeaa pysytellä perässä. Tietysti avuksi aina kelpasi se, jos he puhuivat kovaan ääneen, jolloin pystyin yhdistää äännähdykset tuttuihin sanoihin.
Tiedustelin seuraavaksi kollin nimeä. Yritin kuulostella tarkkaan, jos saisin mitään irti, mutta se oli hankalaa kollin ollessa niin vaikean hiljainen. Kuitenkin yritin seurata hänen suunsa liikkeitä ja koota niistä jotain. Tuike? Uite? Kuiske?!
“Minä olen Harmonia”, esittelin itseni. Yritin saada ääneni selkeäksi. Oli välillä vaikeaa olla varma kompuroinko sanoissani ja tulivatko ne suusta ulos oikein. Kysyin kuitenkin vielä kollilta, jahka hän olisi halunnut leikkiä kanssani. Hän vastasi jotain ja päättelin sen olevan jotain myöntyvää - ainakin toivoin sen olevan.
“Mahtavaa! Voisitko kokeilla puhua kovempaa? En oikein kuule sinua!” ilmoitin vielä kollille hymyillen. Monet kissat tuntuivat välttävän keskusteluita kanssani. Ehkä he tiesivät surkeasta kuulostani ja mielellään säästivät itsensä vaivalta yrittää saada aikaan keskustelua kanssani.
“Haluaisitko leikkiä piilosta? Minusta tuntuu, että olen hyvä siinä!” ehdotin vielä ja hopeanharmaa kolli nyökkäsi varovasti ja katsoi sitten hieman ympärilleen. Pelkäsikö hän jotain? Mitä pelättävää pesässä muka oli? Emo oli aina sanonut, että siellä pysyisin turvassa.
“Minä menen piiloon! Odota sinä tässä niin ehdin piiloutua hyvin! Sitten voit etsiä minut!” ilmoitin kovaan ääneen, jotta pystyin selvittämään paremmin itsekin sanoinko sanat oikein vai oliko puheeni vain outoa sekamelskaa. Kai siitä sai kuitenkin selvää?
En jäänyt odottamaan enää vastausta vaan lähdin loikkimaan piiloon kikattaen hiljaa - tai ainakin luulin sen olevan hiljaista. Tehtäväni olisi vain löytää ultimaattinen piilo, josta kolli ei varmasti löytäisi minua! Sitten saisin näyttää, että surkea kuuloni ei tehnyt minusta kehnoa kaikessa!
Menin erään pienen pedinrakennus välineistä muodostuvan kasan taakse ja asetuin tiukasti sitä vasten ja yritin pysyä hiljaa. Hihitin itsekseni tietämättömänä pitämästäni äänestä. Minun korviini kikatukseni kuulosti niin vaimealta, että oli hankalaa kuvitella kenenkään kuulevan sitä.

//Kuiske?

Istuin minun ja Hangen pesässä pesemässä paksuja rintakarvojani. Kumppanini makasi kylki kiinni minussa ja silmän nautiskellen kiinni. Olin kietonut häntäni valkean naaraan hännän ympärille. Samalla kun puhdistin itseäni, katselin Yhteisön muita kissoja. Elämämme yhteisössä oli oikein mukavaa. Saimme syötävää, nukkumapaikan ja turvaa, eikä meidän pitänyt tehdä kuin vähän töitä ylläpitomme hyväksi. Ja meille jäi hyvin vapaa-aikaakin. Mutta minä vain tarvitsin viihdykettä vapaa-ajalleni. Ja kun puhuin viihdytyksestä, puhuin leluista. Olin kokeillut nuorta naarasta nimeltä Hurma, joka vaikutti sopivan sinisilmäiseltä, mutta hänellä oli liian epäileväisiä tuttavia. Ja sen lisäksi yksi leikkikalu ei ikinä riittäisi. Leluja piti olla vähintään kolme, jotta se olisi mielekästä. Flirttailu oli lempiharrastukseni Hangen kanssa kisailun ja hänen kanssaan olemisen lisäksi. Mutta tarvitsin kissoja joiden kanssa flirttailla.
”Taasko etsit uhreja?” Hanki avasi toisensa silmänsä ja kääntyi selälleen. Naaras läpsäytti minua lempeästi heilauttaen kaulassani olevaa huivia. Kehrähdin ja pyöräytin silmiäni.
”Eivät he ole uhreja vaan leluja”, sanoin ja sain kumppanini pyöräytti hurmaavia sinisiä silmiään ja kierähti vatsalleen nousten ylös.
”No joka tapauksessa sinun pitäisi lopettaa se. Se ei ole sopivaa”, valkeaturkki sanoin ja ravisteli turkkiaan.
”No, sinä olet aina ollut kultatyttö. Ja sen takia rakastan sinua. Mutta meillä kaikilla on omat harrastukset. Ja minulla sattuu olemaan flirrtailu”, sanoin kepeästi kohauttaen lapojani.
”No jaa, en ihan tiedä. No, mennään kävelylle ja varotaan rottia”, Hanki naukaisi ja lähti kohti pesän suuaukkoa. Nyökkäsin hymyillen.
”Selvä!” Naukaisin ja seurasin kumppanini pehmeää häntää ulos. Lumi peitti katuja ja lamput heijastuivat lumihangesta tehden lumen hehkuvan kauniisti. Menin Hangen kylkeen ja kiedoin häntäni jälleen naaraan hännän ympärille.

Kun Kuiske avasi silmänsä, hän toivoi kaiken olevan vain painajaista. Tapahtumat välähtelivät hänen mielessään.
Isän ja veljen kuolema.
Emon ja sisaren katoaminen.
Nyt hänellä ei olisi enää ketään. Ei enää ikinä. Kuiske ei kuitenkaan halunnut tunnustaa totuutta itselleen. Olihan hänellä kuitenkin Kujakissayhteisö.
Kujakissayhteisön johtaja Päivänsäde oli löytänyt kollin heidän reviiriltään kuljeksimasta, yksin ja kylmissään. Aluksi hän oli ollut vihamielinen, mutta päästi Kuiskeen sitten leiriinsä lämmittelemään. Kuiske pelkäsi Päivänsädettä - hän vaikutti kissalta, joka saattaisi tappaa yhdestä virheestä. Sen takia Kuiske halusi olla mahdollisimman hyvä Kujakissayhteisön jäsen. Hän ei saanut tehdä virheitä - ei enää koskaan.
Kuiske nousi ylös huterasti ylös vuoteeltaan ja räpytteli silmiään, ihan kuin toivoen heräävänsä unesta. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Tämä ei ollut unta.
Hän kuuli matalan sihahduksen, kun hän huomasi huiskauttaneensa paksun häntänsä vahingossa Kobran kuonon päälle. Kuiske vetäisi sen äkkiä takaisin ja ryntäsi ulos pesästä ennen kuin kolli näki häntä. Leirin aukiolla oli tyhjää. Parantajien pesästä kuului hiljaista supinaa, joka herätti Kuiskeen huomion. Kuiske oli vähän niin kuin Kujakissayhteisön “varaparantaja”- hänen parantamistaitonsa olivat melkein kuin oikealla parantajalla. Kuiske ei kuitenkaan halunnut parantajaksi. Hänelle taito oli melkein turha, sillä hän ei uskonut osaavansa palvella Yhteisöä parantajana. Häntä kammotti pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi kohtaamaan verta. Vaikka hänellä ei ollut yhtään ystävää, välitti hän silti jokaisesta yhteisön kissasta jonkin verran.
He pelastivat minut, Kuiske tuumi.
‘Ja nyt on minun vuoroni auttaa heitä.’
Kuiske tiesi, että hän olisi todennäköisesti kuollut jollei Päivänsäde olisi löytänyt häntä. Kuiskeella ei siinä tilanteessa olisi ollut voimia jatkaa eteenpäin. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin halusi uskoa, että hänen emonsa ja sisarensa olisivat vielä elossa. Vaikka hän olikin tuntenut heidät vasta lyhyen aikaa, Kuiske tunsi silti vastustamatonta surua ja rakkautta heitä kohtaan. Kuiske ei edes muistanut emonsa nimeä.
Hetken ajatuksissa vellottuaan Kuiske palasi takaisin tosimaailmaan. Hänen tulevaisuutensa oli Yhteisössä, ei perheensä luona. Hän palvelisi heitä elämänsä loppuun asti. Kuiske pyyhkäisi käpälällään kyyneleen pois poskeltaan. Hän ravisteli päätään ankarasti ja keräsi itsensä. Nyt ei ollut aikaa tunteille.
Lähtiessään ulos Kuiske huomasi Hurman, yhden valvotuista kissoista. Kuiske ei tiennyt, mitä kissa oli tehnyt jouduttuaan valvotuksi, mutta Kuiske ei ikipäivänä ottaisi siitä itse selvää. Kuiske vilkuili hermostuneena taakseen lähdettyään leiristä. Oliko hänellä lupa siihen? Hän oli nähnyt muidenkin kissojen tekevän niin, mutta he olivat kokeneempia kuin Kuiske. Ehkä hänen oli ensin ansaittava Päivänsäteen luottamus? Kuiske peruutti muutaman askeleen. Pimeät kujat karmivat häntä hieman. Kuiske loikki takaisin korkeaan leiriin ja hyppäsi ylös yhdellä sulavalla loikalla. Yhtäkkiä hän huomasi tiheässä ja rehottavassa pensaikossa liikettä. Kuiske siristi silmiään ja loikkasi takaisin ulos. Olento oli pieni ja vikkelä, sen huomasi nopeista liikkeistä. Sen kellastuneet hampaat välähtivät hämärässä. Kuiske tajusi mikä olento oli - rotta. Hän oli kuullut vanhempien yhteisön jäsenten puhuvan jostain rottaongelmasta, mutta hän ei olettanut rottien olevan näin uhkarohkeita. Rotta vilisti ympäriinsä pienet mustat silmät ilkeästi kiiluen. Kuiskeen läpi kulki inhon värähdys, mutta hän jännitti lihaksensa hyökätäkseen sen kimppuun. Rotta päästi vinkuvan äänen, kuin varoituksen, ja vipelsi kohti synkkiä kujia. Kuiske heilautti kynsiään sitä kohti, mutta hän tiesi rotan menneen jo. Hän sihahti vihaisena, mutta myös hieman peloissaan. Kuiske ei ollut koskaan ennen nähnyt rottaa kunnolla. Perheensä kanssa eläessään hän oli nähnyt niiden vilahtelevan kujien roskapönttöjen takana, mutta ne eivät koskaan tulleet häiritsemään heitä. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin. Rotat olivat näille kissoille vihollinen. He taistelivat ruoastaan rottien kanssa. Rotat valtasivat kujat ja roskapöntöt. Niitä tuli vain lisää ja lisää.
Kuiskeen silmät välähtivät pimeässä. Hän pujahti takaisin leiripaikkaan.

Nähdessään Päivänsäteen Kuiske nyökkäsi hänelle syvän kunnioittavasti. Päivänsäde tuskin huomasikaan Kuisketta, mutta hän näytti nauttivan pokkuroinnista. Kuiske nosti päätään huomatessaan Lyran, Päivänsäteen seuraajan tassuttavan tämän perään. Hän oli oppinut muutamassa päivässä jo yhteisön arvojärjestyksen. Kuiske tiesi olevansa arvojärjestyksessä muita alempana, joten hän koetti ottaa mahdollisimman vähän ruokaa ja antaa omastaan mahdollisimman paljon muille. Sen hän oli velkaa näille kissoille.
Kuiske kuuli leirin sisällä olevasta sammalten ja muiden roskien kasasta ryminää. Sitten hänen käpäliensä juureen pelmahti pieni naaras. Kuiske muisti hänen nimekseen Harmonia. Hetken aikaa Kuiske ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotain. Pentu oli nimittäin kuuro.
“Hei..” Kuiske aloitti hiljaa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät suurina.
“Hei.” Kuiske toisti. Harmonia ei vastannut, tuijotti vain käpäliinsä.
“Kuka sinä olet?” pentu kysyi yhtäkkiä. Kuiske uskoi vastaamisen olevan turhaa, sillä eihän Harmonia kuulisi häntä - mutta hän päätti olla kuurolle pennulle mieliksi.
“Kuiske.” hän vastasi. Hetken aikaa Kuiske luuli, ettei pentu ollut huomannut hänen vastaavan, mutta sitten tämä nyökytteli.
“Minä olen Harmonia.” Harmonia maukui.
Kuiske nyökkäsi hitaasti.
“Minulla on hieman yksinäistä. Haluatko leikkiä kanssani.. jos sinulla ei ole mitään kiirettä?” Harmonia kallisti päätään.
“Kai minä voin..” Kuiske lupautui, ennen kuin ehti miettiä asiaa kunnolla. Oliko tämä hänen ensimmäinen virheensä? Harmonia vaikutti kuitenkin mukavalta - vaikka hän olikin kuuro.

Luna puhdisti turkistani roskia ja takkuja, kun makoilin kumppanini turkissa kiinni. Elämämme oli leppoisaa, vaikka pakkanen paukkuikin ulkona. Lehtikato ei ollut kenenkään lempi aikaa sen tuoman kylmän ja riistan vähäisyyden takia, mutta ainakin meillä oli pesä, jossa olla kylmällä ilmalla sekä roska-astiat, joista kaivaa ruokaa, jos sitä ei muuten saanut.
“Toivottavasti lehtikato menee nopeasti ohitse”, Luna naukaisi puhdistettuaan turkkini. Hän tuijotti ulos pesästä, jossa lunta leijaili hiljalleen taivaalta.
“Niin. Kylmä aika on aina vaarallisempi. Vähemmän ruokaa, liukkaampaa, kylmää ja kaikkea muuta”, vastasin kumppanilleni. Hän nyökytti merkiksi siitä, että oli kanssani samaa mieltä.
Huomasin Mirrin ja Roihun olevan lähdössä pesästä. Katsoin kaksikon perään ja vilkaisin sitten Lunaa.
“Eikös sinun pitänyt käydä partiossa pian? Jos pyytäisin sillä välin Mirriltä ja Roihulta, mikäli pääsisin heidän mukaan?” ehdotin valkealle naaraalle. Hän nyökkäsi.
“Mene vain ja pidä hauskaa”, hän kehräsi. Puskin otsani hänen otsaansa vasten ja nousin sitten tassuilleni ja lähdin pikaisesti kahden naaraan perään. Oli hyvä päästä jaloittelemaan ja saada tekemistä siksi aikaa, kun kumppanini olisi partiossa, joten toivoin, että Mirriä ja Roihua ei haittaisi, jos tunkeutuisin heidän matkaansa.
Saadessani kaksikon kiinni kysyin heiltä pääsisinkö heidän matkaansa. Mirri antoi minulle saman tien luvan tulla heidän mukaansa ja kertoi heidän olevan rottapartio. Hymyilin mielissäni.
“Toivotaan, etteivät ne viheliäät pienet hirviöt pääse yllättämään meitä. Haluaisin ennemmin olla se, joka rotan nappaa kuin se, joka tulee napatuksi”, vitsailin hymyillen ja kuullostelin ympäristöäni, jos kuulisin rottien ääniä.
“Alkaako yhteisö jo tuntua kodilta?” kysyin vielä, jotta saisimme keskustelun aihetta.

//Mirri?

Istuskelin pesän nurkilla lähellä yläkertaan vievää portaikkoa. Pesä oli lähes tyhjänä, sillä suurin osa kissoista oli partioissa ja ruokaa hankkimassa. Minut oli jostain kumman syystä jätetty vartioon, mutta istuskelin mieluummin kahden paremman taistelijan takana, koska nopeuteni ansiosta voisin äkkiä lähteä hakemaan lähintä partiota tai itse johtajaa ylhäältä, mikäli hän siellä olisi. Valkoturkkinen naaraskissa nimeltään Luna käveli minua kohti. Karvani nousivat pystyyn ja jännitin lihakseni. En estäisi naarasta kävelemästä luokseni, mutta en aikonut myöskään päästää tuota liian lähelle.
“Hei, Roihu”, Luna naukui. Hän ei näyttänyt turhan närkästyneeltä suojelevasta eleestäni. Luna vilkaisi minua ja selvästi puntaroi oliko kannattavaa lähestyä vai sylkisinkö hänen päälleen, jos hän koittaisi keskustella. Heilautin häntäni eteeni ja mulkoilin Lunaa. Hän kohautti lapojaan, kun en sanonut mitään ja oli jo kääntymässä ja lähtemässä, mutta juuri silloin avasin suuni.
“Luna”, naukaisin ja katsoin naaraskissaan, kun tuo kääntyi. Kissa oli ehkä hieman hämillään.
“Mitä?” hän naukui. Nousin ja astelin lähemmäs häntä keikahdellen ilmassa.
“Onko totta, että tunsitte Sipulin?” kysyin madaltaen ääntäni. En halunnut kaikkien kuulevan. En tiennyt kuinka hyvällä kotikisutaustaa otettiin täällä. Toisaalta ei Mirrin emon nimestä juurikaan saanut selville mistä tämä oli kotoisin. Asia voisi kuitenkin minun puolestani pysyä vain meidän neljän välisenä vielä ainakin toistaiseksi.
“Kyllä”, Luna sanoi, “Olettaen, että puhumme samasta Sipulista.”
“Mirri on kaipaillut emoaan tosi paljon. Tekisi ehkä hänelle hyvää, jos kertoisit Sipulista jotain hänelle”, totesin ja näpäytin häntääni ilmassa.
“Kyllä hän pärjää ilman kertomuksiasikin, mutta ajattelin vain olla mukava.”
Sitten kävelin pois. En halunnut luoda ystävästäni heikkoa kuvaa Lunalle, mutta koin Mirrin parhaaksi, että tuo saisi kaiken tiedon emostaan. Naaraan oli nimittäin pakko edelleen kaivata emoaan. Minäkin olisin kaivannut, mikäli olisin muistanut emoni. Olin vain ollut niin kovin nuori, kun olin joutunut ensimmäisen kaksijalkani käpäliin. Tassutin eteenpäin häntä huiskahdellen ärtyneesti edes takaisin.
“Väistä, nuljaska”, ärähdin, kun tielleni käveli leiriin juuri tulleen partion mukana Kobra-niminen kissa. En tiennyt oliko tämä sitä sorttia, joka loikkaisi kimppuuni yhdestä väärästä liikkeestä. Toisaalta ei minua jaksanut kiinnostaa. Repisi minut kappaleiksi, jos kerta huvittaisi.

//Kobra?

Väsymys painoi luomiani. Olin nukkunut viimeyöt todella huonosti. Painajaiset olivat loppuneet hetkeksi, mutta ne olivat tulleet takaisin. Mutta tällä kertaa hahmoilla oli selkeät persoonat. Jouduin katselemaan Ametistin ja Lyran taistelua joka yö ja hukkumaan vereen. Eli en oikein nauttinut öistä tällä hetkellä. Kaipasin yhä emoa ihan hirveästi, eikä kaipaus tahtonut irrottaa otettaan minusta. Kaipasin myös sitä yötä, kun Lyra oli tullut viereeni makaamaan ja lohduttamaan. No, se oli silloin, ja nyt oli nyt. Joten oli kai turha haikailla menneitä. Ametisti ei vaikuttanut tehneen minkäänlaista kehittymistä suhteeni. Tai ainakin siltä se vaikutti. Minun idioottimainen ja varomaton sydämeni taas syttyi tuleen nähdessäni kollin. Se oli raivostuttavaa. Olin tuskin vuotta, ja kilpikonnakuvioinen kolli oli minua huomattavasti vanhempi. Mutta jos Ametisti ei ollut huomattavasti lähentynyt kanssani, ei kolli ollut etääntynytkään. Hän vain tuntui junnavaan paikoillaan kanssani, kuin ei tietäisi enään mitä ajatella minusta. Oikeastaan se oli ihan mukavaakin. Tuntui siltä, että nyt langat olivat ihan käpälieni ulottuvilla. Ametistin tarvitsisi vain antaa pieni merkki, ja kollin sydämen langat olisivat tiukasti tassuissani. Enkä päästäisi niitä irtoamaan ikinä.
Istuin pedilläni pesemässä itseäni. Minulle oli tärkeää näyttää hyvältä, sillä oli uusi päivä, ja uusi päivä oli aina uusia mahdollisuuksia täynnä. Ehkä tänään oli se päivä, kun taas viettäisin Lyran kanssa aikaa? Tai kenties saisin Valvotun tittelin pois jos tekisin jotain oikein hyvin tänään? Tai ehkä jopa, jos minulla olisi todella hyvä tuuri, Ametisti antaisi viimeinkin sen merkin, jota olin odottanut pitkään. Turkissani kihelmöi sillä tavalla, että aavistelin että tänään tapahtuisi jotain suurta. Jotain mullistavaa. En vain tiennyt vielä, mitä se olisi. Katselin yllättyneenä ja uteliaana, kun Päivänsäde toi pesään jonkun pitkäturkkisen, vaalean kollin. Häntännänpääni nyki. Aavistikohan tuo kissa, että hänen elämänsä oli nyt kiinni Yhteisössä, eikä hän pääsisi pois. Pieni säälinpistos läikähti rinnassani. Mutta elämä Yhteisössä oli ihan mukavaa, kunhan ei tekisi elämästään sellaista vyyhtiä kuin mitä minä olin tehnyt. Kollin olemus oli rento, ja aavistelin tämän olevan kotikisu. Päivänsäde kutsui kissat koolle, ja tassuttelin hämmentyneenä ja uteliaana lähemmäksi. Mitäköhän asiaa naaraalla oli?
“Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo huomata, kujillamme on näkynyt tavallista enemmän rottia”, johtajatar sanoi ja värähdin. Rotat, nuo likaiset ja ovelat katujen haaskansyöjät olivat sen takia vaarallisia, että niiden tekevät naarmut ja haavat tulehtuivat helposti.
“Nyt vaikuttaa siltä, että niitä on luultua enemmän, ja se tietää meille ongelmia. Lehtikato on kylmimmillään, emmekä me saa tarpeeksi ruokaa metsästä. Ennen olemme voineet turvautua kujien antimiin, mutta rottien takia meidän on taisteltava nyt helpoistakin aterioista. En halua yhdenkään kissan kuolevan typeryyttään yrittäessään häätää niitä yksin. Jatkossa syrjäkujilla on liikuttava aina partion kanssa, eikä rottien kanssa tule haastaa riitaa, ellei ole aivan välttämätöntä. Onko ymmärretty?” tummanharmaa kissa ilmoitti tiukasti ja katseli yleisöään tiukasti terävillä silmillään. “Jokainen haavoittunut on Hyödytön, ja jokainen Hyödytön on uusi taakka Yhteisölle. Jos aiomme selvitä tästäkin lehtikadosta, meidän on oltava fiksumpia kuin ne haaskaeläimet.”
Nyökin ja hymähtelin. "Kyllä", sanoin hiljaa, niin ettei kovin moni kuullut, mutta olin samaa mieltä. Yllätyin siitä, mitä johtaja tokaisi seuraavaksi; “Yritetään kartoittaa, miten laajalle alueelle ne pirulaiset ovat levittäytyneet. Minä johdan saman tien yhden partion kujille, ja mukaani tulevat Silver, Urho, Ametisti sekä Hurma. Arpi huolehtii toisen partion etsimään ruokaa heti meidän jälkeemme.” Hätkähdin. Minä? ja Ametisti? Miksi ihmeessä Päivänsäde tahtoisi juuri meidät omaan partioonsa? No, lähdimme siis matkaan. Olin Päivänsäteen takana ja Ametistin vieressä. Pieni pelko kaiversi minua. ja epävarmuus. En pitänyt epävarmuudesta. Se oli ahdistavaa. En käsittänyt yhtään, mitä täällä tapahtui.
Kyllä, tänään tapahtuisi jotain suurta. Mutten ollut enään yhtään varma siitä, että se olisi mitään hyvää.

//Ame ja Päivi?

Ärtymykseni oli huipussaan, kun onnistuin vetämään itseni katolle juuri pelastamani kollin perässä. Arven raportit lisääntyneistä rottahavainnoista eivät olleetkaan siis aivan perättömiä. Olin toivonut, että kyse olisi pienestä rottayhteisöstä, jonka hoiteleminen ei tuottaisi liikaa päänvaivaa. Äsken todistamani rottavyöry kertoi kuitenkin jostain paljon isommasta ongelmasta, joka oli päässyt pesiytymään minun Yhteisöni kotiseudulle.
“Sinä olet naaras!” Idiootti vieressäni huudahti kuin se olisi ollut hänen elämässään jotenkin käänteentekevä hetki. Vastasin siihen tavanomaisen kärkkääseen tyyliini, ennen kuin tulin toisiin aatoksiin ja päätin kokeilla pehmeämpää lähestymistapaa. Tämä kissa vaikutti tarpeeksi yksinkertaiselta ympäri puhuttavaksi. Tai ainakin toivoin niin, sillä kokonsa puolesta kolli oikea korsto, eikä minua olisi huvittanut ruveta painimaan hänen kanssaan.
“Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?” Katsoin rotevaa kissaa uteliaana. Hänen turkkinsa oli tuuhea ja niin hyvin hoidettu, että epäilin hänen olevan entinen kotikisu. Jos tämän kollin taistelutaidot olisivat puoliksikaan niin vaikuttavat kuin tämän ulkoinen olemus, hänestä voisi olla Yhteisölle kosolti hyötyä.
Kolli tuijotteli minua pitkän aikaa kuutamoisen näköisenä, että pelkäsin hänen saaneen jonkin sortin aivohalvauksen. Kohta hän kuitenkin puhkesi puhumaan, naamallaan aivan uudenlainen, viekas ilme: “No sinä ainakin olet minun päivänsäteeni, sillä ilman sinua olisin varmaankin jo mennyttä kattia. Minua voit kutsua Seesamiksi - tai miksi ikinä haluatkaan.” En voinut uskoa näkemääni, kun tajusin hänen vinkkaavan minulle silmää.
Ääliöksi minun olisi tehnyt mieli kutsua häntä, keksin varmasti vielä sitäkin halventavampia nimityksiä, mutta pidin kieleni kurissa. Kollin yli-innokkuudesta voisi nimittäin olla minulle hyötyä monessakin mielessä.
“Vai niin, Seesami”, hymyilin lipevästi ja tein kollin ympäri pienen kierroksen, arvioiden tätä hännästä korviin. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi ollut kotikisu. “Oletko eksynyt? Sinunlaisiasi pehmeitä ja pulskia kotikisuja ei näe täällä päin kovin usein.”
“En ole eksynyt - olen seikkailulla!” Seesami vastasi rintaansa ylpeästi röyhistäen. “Tulin tänne metsän takaa.”
Metsän takaa? Sehän oli loistavaa! Vaikka tämä hölmö olisikin ollut jonkun kaksijalan lemmikki, ei häntä osattaisi etsiä täältä. Ei etenkään Yhteisön huomasta. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi maltettava leikkiä siirappisen mukavaa, jotta saisin hänet mahdollisimman mutkattomasti Yhteisön pesälle.
“Mikä sattuma”, henkäisin innostusta tavoitellen, “minäkin olen seikkailulla!”
Seesamin silmät levisivät. “Ihanko oikeasti? Tämän täytyy olla kohtaloa!” Tiedä sitten, mitä kolli noilla sanoilla todellisuudessa tarkoitti, mutta minulla oli aavistukseni. Minä kuitenkin vain nyökkäilin myötämielisesti.
“Sinähän olet loukkaantunut”, tartuin seuraavaan asiaan, jolla saisin houkuteltua Seesamin lähtemään mukaani. Kollin lavassa olevasta haavasta vuoti vähän verta; jälki oli kaiketi tullut rotan kynsistä. “Tuo pitää hoitaa äkkiä. Rottien tekemät haavat tuppaavat tulehtumaan helposti.”
Se ei kuitenkaan näyttänyt hetkauttavan tätä kollia. Itse asiassa Seesami vain niiskasi nenäänsä varsin välinpitämättömästi ja katsoi minua pilke silmissään. “Huolenpitosi on suloista, mutta en minä mihinkään pikku naarmuun kuole. Sitä paitsi kaksijalkani puhdistavat sen kun palaan kotiin.”
Siinä hetkessä minä jouduin toden teolla kamppailemaan sisäisiä demoneitani vastaan. En inhonnut mitään enempää kuin jästipäisiä kolleja, joita lopulta sai olla paimentamassa kuin pikkupentuja. Seesami ei tajunnutkaan, miten sopivan lähellä hän oli katon reunaa, jos hermoni pettäisivät.
“Pyydän, anna minun auttaa”, loin kolliin vetoavan katseen ja sipaisin hännälläni hänen lapaansa. “Olet tullut kaukaa minun kotiini, ja olisin töykeä, jos en huolehtisi vieraastani.”
“Noh, enhän minä halua noin nätin neidon mieltä pahoittaa”, Seesami tuumasi kuin itsekseen ja nyökkäsi hyväksyvästi ajatukselle. “Tunnetko sinä jonkun leikkaajan, joka voisi katsoa tätä lapaa?”
Sana oli minulle etäisesti tuttu, se oli erityisesti kotikisujen käytössä ja tarkoitti näillä kaksijalkaparantajaa, joka jostain kumman syystä paransi myös kissoja. Tietenkään tämä haituva-aivoinen karvapallo ei voinut käsittää, että ilman kaksijalkoja asuvat kissat joutuivat hoitamaan haavansa ja sairautensa aivan omin nokkineen.
“En, mutta minulla on ystävä, joka tietää paljon yrteistä ja parantamisesta. Hän tapaa sinut mielellään”, kehräsin Seesamille, lähtien samalla hivuttautumaan tikkaita kohti. Kurkistin alas kujalle, ja ilokseni rotista ei näkynyt enää jälkeäkään. Ne olivat kaiketi haalineet tarpeeksi ruokaa mukaansa ja palanneet pesälleen, missä se sitten lienikään.
“Koeta pysyä perässä”, vinkkasin kotikisukollille veikeästi silmää, ennen kuin pujahdin tikkaisiin.

“Vau, täälläkö sinä majailet?” Seesami tuijotti ällistyksen vallassa Yhteisön ylpeyden aiheen jykevää siluettia. Tässä pesässä Keijukaisen jälkeensä jättämä perintö lepäsi. Perintö, joka oli nyt kokonaan minun vastuullani.
“Täälläpä hyvinki. Ystäväni odottavat sisällä”, sanoin tepastellessani kujan esteradalle.
“En malta odottaa, että tapaan heidät kaikki! Kyllä Pistaasi vihertyy kateudesta, kun kuulee, miten monta uutta ystävää olen hankkinut täällä.” Seesami seurasi perässäni ihailtavalla tasapainolla.
“Onko Pistaasi joku ystäväsi? Onko hän täällä kanssasi?” Höristin korviani kollin suuntaan. Jos kaksijalkalassani harhaili toinenkin eksynyt kotikisu, minun olisi syytä lähettää partio etsimään tämä.
“Pistaasi on arkajalka siskoni, joka palasi kotiin ennen kuin pääsimme perille”, Seesami puhui sellaisella äänensävyllä takanani, että olisin voinut kuvitella hänen pyörittelevän silmiään. “Meidän oli tarkoitus tulla tänne jo kuita sitten, mutta hän keksi aina lisää tekosyitä viivyttää lähtöä.”
Useimmat kotikisut olivat hyvin pitkälti Seesamin kaltaisia: varomattomia hölösuita, jotka olisivat jaaritelleet koko elämäntarinansa jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan. Minua ei niinkään kiinnostanut tutustua Seesamiin kissana, mutta painoin kyllä jokaisen tiedonjyvän muistiini siltä varalta, että voisin hyötyä niistä jotenkin tulevaisuudessa. Tieto oli valtaa.
“Härmä!” kutsuin harmaata parantajakollia päästyäni sisälle pesään. Härmä sattui olemaan tutkimassa ruokakasaa lähistöllä ja kohotti ilmeettömänn katseensa minuun ja perässäni kömpelösti sisälle puskevaan Seesamiin. Loikkasin lattialle kotikisu kannoillani ja suuntasin parantajan tykö, joka vaikutti siltä, että olisi tehnyt juuri nyt jotain ihan muuta kuin raataillut minun kanssani. Harmi juttu, että hänellä ei ollut siihen sananvaltaa.
“Terve!” Seesami naukaisi kainostelematta Härmälle. Kolli oli seisahtunut viereeni ja tuntui ikään kuin mittailevan katseellaan pienempää parantajaa. “Minä olen Seesami, hauska tutustua!”
Härmä vilkaisi minua. Minä vedin syvään henkeä ja säestin sen voimin Seesamin pirteää puhetta: “Tämä on Seesami, kuten hän juuri itsensä esitteli, ja tämä tässä taas on hyvä ystäväni Härmä. Hän on se parantaja, josta sinulle aiemmin kerroin. Voitkin näyttää Härmälle sen ilkeän naarmun lavassasi sillä välin, kun minun on… hoidettava asioita.”
Ensimmäistä kertaa Seesami vaikutti nyt epäröivän. “Ei tämä minun lapani niin huonossa kunnossa ole. Voin hyvin tulla mukaasi.”
“Et voi”, sanoin tiukemmin kuin olin aikonut. Hermoni alkoivat selvästi pettää. “Tai siis, haluan, että Härmä huolehtii hetimmiten, että tuo sinun haavasi ei tulehdu. Me kyllä näemme taas, en ole karkaamassa täältä mihinkään.” Jatkuva hymyileminen oli alkanut jo pakottaa poskilihaksiani. Härmä saisi nyt luvan ottaa tämän uuden tulokkaan hoidettavakseen, jotta minä pääsisin puimaan pientä rottaongelmaamme Arven ja muutaman muun luotetuimman jäsenen kanssa.
Lopulta Seesami suostui seuraamaan Härmää muualle, ja minä saatoin pujahtaa yläkertaan etsimään Arpea.

“Kaikki tänne!” Seisoin portaikossa siten, että saatoin katsella alakertaan levittäytyneitä kissoja. Käskyni sai suurimman osan liikkeelle, mutta joukossa oli myös niitä, joista ajatus näytti tuntuvan kaikinpuolin vastenmieliseltä. Arpi ja Menninkäinen paimensivat noita yksilöitä lähemmäksi.
“Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo huomata, kujillamme on näkynyt tavallista enemmän rottia”, annoin sanojeni laskeutua ensin yleisön joukkoon, ennen kuin jatkoin: “Nyt vaikuttaa siltä, että niitä on luultua enemmän, ja se tietää meille ongelmia. Lehtikato on kylmimmillään, emmekä me saa tarpeeksi ruokaa metsästä. Ennen olemme voineet turvautua kujien antimiin, mutta rottien takia meidän on taisteltava nyt helpoistakin aterioista. En halua yhdenkään kissan kuolevan typeryyttään yrittäessään häätää niitä yksin. Jatkossa syrjäkujilla on liikuttava aina partion kanssa, eikä rottien kanssa tule haastaa riitaa, ellei ole aivan välttämätöntä. Onko ymmärretty?” Kävin katseellani koolle kerääntyneitä kissoja läpi. Seesami oli heidän joukossaan ja katseli minua silmin nähden hämmentyneenä. “Jokainen haavoittunut on Hyödytön, ja jokainen Hyödytön on uusi taakka Yhteisölle. Jos aiomme selvitä tästäkin lehtikadosta, meidän on oltava fiksumpia kuin ne haaskaeläimet.”
Joukosta kuului myötämielistä mutinaa, jotkut ulvahtelivat olevansa samaa mieltä. Osa ei sanonut yhtään mitään.
“Lisätään partiointia kujilla”, jatkoin kohta terävämmin. “Yritetään kartoittaa, miten laajalle alueelle ne pirulaiset ovat levittäytyneet. Minä johdan saman tien yhden partion kujille, ja mukaani tulevat Silver, Urho, Ametisti sekä Hurma. Arpi huolehtii toisen partion etsimään ruokaa heti meidän jälkeemme.”
Suuntasin ikkunalle luettelemani neljä kissaa perässäni. Minulla oli ollut syyni valita mukaani juuri nämä tietyt Valvotut. Jo pari kuuta sitten Lyra oli laverrellut minulle Ametistin yrittäneen tappaa Hurman aiemmin ja että tämä oli satuttanut muitakin Yhteisön jäseniä. Sitä minun ei ollut vaikea uskoa, sillä olin tullut itsekin siihen tulokseen, että Ametisti oli hyvin ailahteleva ja epäluotettava kissa. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää yhtään kissaa tässä tilanteessa. Jos Ametisti kuitenkin osoittautuisi parantumattomaksi tapaukseksi, en epäröinyt hankkiutua hänestä eroon.
Mitä Lyraan tuli, viimeisin keskustelumme juurikin tästä kyseisestä aiheesta oli päättynyt enemmän tai vähemmän katastrofaalisesti. Tyttäreni oli ladellut pitkän liudan asioita, missä olin hänen mielestään epäonnistunut johtajana, ja vaikka naaraan sanat olivat saaneet vereni kiehumaan raivosta ja epäuskosta, oli niissä hiven totuuttakin, jota en ollut vieläkään suostunut myöntämään edes itselleni. Toistaiseksi olin nähnyt parhaaksi ottaa etäisyyttä Lyraan, sillä minua ei varsinaisesti huvittanut rupatella hänen kanssaan viime kertaisen jälkeen.
Partiomme jalkautui kujille, minä kärjessä, Ametisti ja Hurma välissä, ja loput joko perää pitäen tai sivuja tähystäen. Vaikka keskityin ensisijaisesti pitämään rottia silmillä, oli osa huomiostani salaa suunnattuna myös takanani kulkeviin Valvottuihin.

//Hurma ja Ametisti?

Teroitin kynsiäni löytämääni puunpalasta vasten. Roihu istui vierelläni ja pesi itseään. Naaraan oranssiturkki ei päässyt samaan hohtoonsa kuin viherlehtenä, sillä auringon säteiden siihen osuessa näin sen suorastaan taivaallisena. Nyt vain ihailin kuinka hintelän naaraan liikkeet olivat niin kovin hallittuja ja sulavia. En itse varmasti ikinä ollut noin korea liikkeissäni suuren kokoni vuoksi. Roihun karkea turkki ei ollut kovin pitkää ja pohdinkin tuliko ystävälleni kylmä ulkona kävellessä. Märällä kielellä pesu ei varmasti helpottanut hänen oloaan. Onneksi olimme taas ehostaneet pesiämme ja tuoneet ne lähes yhteen. Nukuimme kiinni toisissamme säilyttääksemme lämpöä lehtikadon kylmyydessä.
“Mitä oikein toljottelet?” Roihu kysyi sähähtäen. Jos en tuntisi häntä, olisin voinut loukkaantua ärhäkästä puhetavasta, mutta tiesin ettei naaras oikeasti tarkoittanut sanojaan pahalla. Hän piti vain yllä suojelevaa muuriaan, jonka esitti kaikille lähes aina ennen kuin päästi lähelleen. Tänään ei selvästi ollut päivä, jona Roihu jaksaisi herkistellä kanssani. Ei minuakaan tänään kiinnostanut itkeä vanhempieni perään.
“En mitään. Haluatko lähteä kävelylle? Voisimme samalla koittaa tuoda jotakin ruokaa pesään.”
“Minua kutkuttaa raadella pari rottaa”, Roihu vastasi ja nousi. Nyökkäsin ja loikkasin itsekin pystyyn. Terotetuilla kynsilläni varmasti viimeistelisin jokaisen rotan, jonka Roihun näppärä nenä jäljittäisi. Täydensimme niin hyvin toistemme heikkouksia, että meidän sietikin kävellä joskus kahden. Saimme aina tuomisiksi rotan tai kaksi. Roihu loikki edeltä alas kadulle. Seurasin perässä. Laatikot ja tasot olivat täyttyneet lumesta joitakin auringon kiertoja sitten, mutta olimme yhdessä parin muun kissan kanssa raivanneet ne taas kuljettaviksi.
“Hei odottakaa! Voinko tulla teidän mukaanne?”
Olin juuri päässyt itsekin kadulle, kun Laku huuteli ylhäältä. Vilkaisin Roihuun. Naaras olisi varmasti halunnut olla kahden, mutta en osannut kieltäytyäkään.
“Toki, olemme rottapartio! Liity vain kolmanneksi, jos tekee mieli”, vastasin ja katsoin, kun kolli loikki alas seuraksemme. Vilkaisin Roihua anteeksipyytävästi, mutta hän ei voinut kieltää, että kolmas kissa vain olisi hyväksi rottapartiollemme. Saisimme varmasti rotat helpommin kiinni.

//Laku?

Kun Päivänsäde saapui arvostelemaan kollien kisailua, Ruususen täytyi pidätellä pientä vahingoniloista virnistystä. Riemu ei vaikuttanut olevan johtajan tähtäimessä yhtä kovasti kuin Cosmos, hänen oma poikansa.
Cosmos sanoi jotain uuden paikan etsimisestä Riemulle ja Ruusunen astui nyt edemmäs.
“Riemu. Olisiko järkevämpää jättää Cosmos itsekseen nyt? Ethän halua suurempiin ongelmiin muiden kanssa?” hopeanharmaa naaras naukaisi smaragdin katse tiukasti poikaansa lukittuna. Samaan aikaan hän tahti Riemun joutuvan ongelmiin vain sen puoleen, että kolli saisi hieman kuritusta, mutta loppujen lopuksi olihan hän Ruususen oma jälkeläinen.
“Emme ehtineet edes kunnolla alottaa vielä! Usko pois, kyllä minä osaan lopettaa ennen kuin jotain sattuu!” kolli väitti ja vilkaisi Cosmosta. “Lisäksi, minun täytyy näyttää, että olen paljon parempi kisaaja kuin Cosmos!”
Riemu kääntyi kannoillaan ja ehdotti Cosmokselle jotain paikkaa sivummalta. Seurasin heitä hieman kauempaa. Ehkä voisin vaikka koettaa sabotoida heidän pelejään, jotta ne olisivat ohitse nopeammin? Sitten Riemu ei olisi Cosmoksen aivopesun alaisena.
“Riemu, Cosmos on vanki ja syystäkin! Saat häneltä vielä huonoja vaikutteita!” Ruusunen huudahti pojalleen, kun hän yritti päättää Cosmoksen kanssa uutta kisaa. Riemu katsoi tuimasti emoaan. Hän ei tainnut pitää siitä, että naaras arvosteli hänen taitojaan valita seuransa ja uskoi tästä helpon aivopesun uhrin.

//Cosmos?

Riemun loikka oli aikamoinen, se Cosmoksen täytyi myöntää. Nuorempi kolli katseli häntä portaan askelmalta silmät säihkyen. Riemu muistutti häntä hänestä itsestään jollain tavalla. Ehkä se oli tämän innokas, peräänantamaton luonto, jota maailma ei ollut vielä riepotellut niin pahasti kuin hänen. Jos hän ennen oli uskonut kaiken olevan mahdollista, se oli nykyisin pelkkä harhainen haave. Kun oli lukittuna pesään päivästä toiseen, värit alkoivat pikkuhiljaa haalistua ja muuttua epätoivon väripaletiksi.
“Menikö pupu pöksyyn?” Riemun naukaisu keskeytti Cosmoksen synkistelyn. Valkoharmaa kolli siristi silmiään ja virnisti. Ei ollut mitään niin ikävää, etteikö pieni kisailu olisi voinut piristää mieltä.
“Annapa kun konkari näyttää”, hän vinkkasi silmää ja peruutti vähän. Ruusunen katseli vähän matkan päästä heidän touhujaan, eikä näyttänyt vakuuttuneelta. Cosmos päätti jättää hopeanharmaan naaraan omaan arvoonsa ja keskittyä sen sijaan edessä olevaan haasteeseen. Hänhän ei häviäisi millekkään pikkusintille!
Lihakset värähtelivät kollin turkin alla, kun hän valmistautui loikkaamaan. Hän keinutteli takapäätään kuin saalista vaaniessa ja kiinnitti katseensa portaaseen, joka oli paria askelmaa ylempänä Riemusta. Ihan helppo nakki. Riemun leuka taatusti loksahtaisi ällistyksestä auki, jahka hän kiitäisi tämän ylitse uljaan haukan lailla.
Niiden mielikuvien innoittamana hän ponnisti portaita kohti mieli korkealla. Hetken aikaa hän kuvitteli olevansa oikeasti vapaa kuin taivaan lintu ja että hän pystyisi ihan mihin vain. Sitten todellisuus iski häntä päin naamaa - lujaa. Portaiden yläpäästä kuului hivenen ärtynyt naukaisu, joka pisti Cosmoksen pasmat sekaisin:
“Mitä hiivattia täällä mesotaan?” Päivänsäde oli ilmestynyt portaiden toiseen päähän ja katseli sieltä alas nuoriin kolleihin. Cosmos tömähti Riemun kanssa samalle portaalle vatsalleen, ja hän tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan.
Päivänsäteen ilmeestä näki, että tämä yritti hillitä yltyvää närkästymistään Ruususen ja Riemun nähden. Naaras ei olisi ollut puoliksikaan niin tuohtunut tästä tilanteesta, jos Cosmos ei olisi ollut mukana. Heidän välinsä olivat kerta kaikkisen karikoituneet. Siitä Cosmoksella oli yhä muistutuksena lukuisia pieniä arpia hänen turkkinsa alla. Voi miten hän haaveili saavansa joku päivä palauttaa sen lahjan takaisin emolleen. “Malttia”, olisi sanonut hänen ystävänsä Malvaruusu tällaisessa tilanteessa, ja sitä Cosmos aikoi nyt käyttää. Jos hän ärsyttäisi Päivänsädettä syyttä suotta, heidän suunnitelmiinsa saattaisi tulla lisää mutkia.
“Me vaan kisailtiin!” Riemu vastasi Päivänsäteelle reippaasti. Pienempää kollia johtajatar ei tuntunut hätkäyttävän, eikä Cosmos tiennyt, oliko se urheutta vai typeryyttä.
“Vai kisailitte?” Päivänsäde hymyili, mutta hänen silmänsä pysyivät kylminä. “Onpa oikein mukavaa. Se varmasti auttaa Yhteisöä pysymään ruoassa ja saamaan uusia jäseniä. Kisailu! Olettepa hauskan puuhan keksineet.” Päivänsäteen katse käväisi portaiden juurelle tulleessa Ruususesssa, jonka hännänpää vääntyili levottomasti.
Cosmos vältteli Päivänsäteen katsetta puhuessaan Riemulle. “Etsitään jostain muualta parempi kisapaikka. Tämä ei ole niin hyvä kuin luulisi.” Hän toivoi suunnattomasti, että nuorempi kissa ei rupeaisi väittämään vastaan - etenkään nyt, kun he olivat Päivänsäteen hiillostavan katseen alla.

//Ruusunen?

“Kiitos, luotit minuun”, kollin kuiskaus tuntui pehmeänä korvassani, kun suurempi kissa puhalsi hiljaa korvakarvoihini.
“Tulkaapas”, Lyra sanoi ja katsahti minuun hymyillen, mutta Ametistiin hän heitti tutkivan, ehkä jopa hieman halveksivan katseen. Ametisti katsoi naaraaseen samalla tavalla ja sihahti, mutta irottautui minusta. Kylmä viima puhalsi takaisin kylkeeni, jossa kolli oli seissyt. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Lyra otti Ametistin paikan ja pyyhki hännällään kylkeäni kuin yrittäisi häivyttää jotakin Ametistin jäänteitä turkiltani. Ystäväni katsoi sitten minuun hymyillen.
“Hurma, minä mietin haluaisitko pitää joku päivä saalistusharjoitukset kanssani? Olet varmaankin huomannut että kujakissayhteisön tuoresaaliskasa…No, sitä ei oikeastaan ole. Kujakissayhteisöä ei ole siunattu taitavilla saalistajilla, joten olisi hienoa harjoittaa saalistustaitoa, jotta voimme palvella Yhteisöä parhaamme mukaan”, johtajan seuraaja sanoi ja sai minut puhkeamaan hymyyn. Lyra ei ollut vihainen. Ei ainakaan minulle, Ametistille varmaan. Mutta Lyra tahtoi edelleen olla kanssani tekemisissä ja oli kanssani mukavasti. Se ilahdutti minua.
“Minä itse asiassa osaan saalistaa ainakin kohtuullisen hyvin, mutta harjoittelisin mielelläni kanssasi”, sanoin iloisesti valkoturkille ja naaras vaikutti ilahtuvan. Olin kyllä huomannut saalis… tuota… rippeiden surkean tilan, mutta en ollut hirveämmin ehtinyt saalistaa Yhteisölle. Lyra heitti Ametisiin taas pienen, merkillisen ja tulisen katseen. Sen jälkeen naaras laski häntänsä lavoilleni.
“Muista, että Ametisti on sinua paljon vanhempi. Hän on aikuinen, kun taas sinä olet vielä nuori, et ole aikuinen kissa”, Lyra sanoi lähellä minua ja jokin kirpaisi sisintäni. Lyra oli oikeassa, mutta minusta tuntui että olin hieman ihastunut Ametistiin. Mutta en todellakaan voinut kertoa sitä Lyralle, en luultavasti edes Ametistille. Siispä vain nyökkäsin. Minusta tuntui hirveältä. Minusta tutnui että olisin kuin lihanpalanen, josta kaksi varista kinastelevat. Tässä tapauksessa ne kaksi varista vain olivat Lyra ja Ametisti, kaksi kissaa joista molemmista pidin mutta jotka eivät voineet sietää toisiaan. Ja mikä pahinta, molemmat yrittivät suojella minua toiselta. Ja pelkäsin kuollakseni sitä päivää, jona minut pakottettaisiin valitsemaan. Sillä tiesin, että se päivä koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Tahdoin valita molemmat, mutta en voisi. Mitä minun elämälleni oli tapahtunut? Miksi yhtäkkiä olin keskellä vanhempien kissojen kiistaa, jotka molemmat yrittivät suojella minua. Mutta loppujen lopuksi, tarvitsinko suojelua? En tiennyt. En oikein tiennyt yhtään mitään enään.

//Ame, Lyra?
//Huhhuh, syvällisiä mietteitä

Lyra joutui pidättelemään itseään monellakin tapaa. Naaras nimittäin meinasi alkaa nauramaan hetkenä minä hyvänsä. Joinain hetkinä naaras oli ihan varma, että Ametisti oli tuoresaalispalkalla toimiva viihdyttäjäksi palkattu kissa. Eihän kukaan voisi reagoida asioihin, kuten hän? Eihän..? Siinä hetkessä naaraalle oli valjennut, että Ametistia ei vain voisi ottaa tosissaan.
“Hurma, minä mietin haluaisitko pitää joku päivä saalistusharjoitukset kanssani? Olet varmaankin huomannut, että Kujakissayhteisön tuoresaaliskasa.. No, sitä ei oikeastaan ole. Kujakissayhteisöä ei ole siunattu taitavilla saalistajilla, joten olisi hienoa harjoittaa saalistustaitoja, jotta voimme palvella Yhteisöä parhaamme mukaan”, Lyra avasi ajatuksiaan ja sai Hurman hymyilemään.
“Minä itse asiassa osaan saalistaa ainakin kohtuullisen hyvin, mutta harjoittelisin mielelläni kanssasi”, Hurma vastasi iloisella naukaisulla ja sai valkoturkkisen naaraan ilahtumaan. Lyra tiesi, että hän ei tulisi koskaan pitämään Ametistista tai luottamaan kolliin, mutta tällä hetkellä hän vain toivoi Ametistin lopettavan yhteisön kissojen satuttamisen. Naaraan äkkipikaisuus loi pienen ärsyyntymisen nopeasti liekkeihin, mutta naaras myös tasaantui nopeasti. Lyra loi Ametistiin pienen, merkillisen katseen mikä kertoi hänen tarkkailevan kollia. Lyra ei antaisi Ametistin ikinä satuttaa Hurmaa tai ketään yhteisössä asuvaa kissaa. Lyran häntä hakeutui Hurman lavoille. Hän halusi suojella itseään nuorempaa kissaa.
“Muista, että Ametisti on sinua paljon vanhempi. Hän on aikuinen, kun taas sinä olet vielä nuori, et ole aikuinen kissa”, Lyra kuiskasi. Hän oli nähnyt miten Ametisti oli kietonut häntänsä Hurman oman ympärille ja Lyrasta kollin käytös oli ollut limaisen inhottavaa. Hurma oli vielä hetki sitten tuoksunut pennulta! Naaraan sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Hän ei voinut ottaa Ametistin tunnereaktioita tosissaan, oikeastaan ne saivat hänet vain tirskumaan! Mutta sitten taas Ametistin käytös Hurman kanssa.. Välillä kolli pahoinpiteli itseään roimasti nuorempaa naarasta ja toisessa hetkessä taas kietoi häntänsä hänen ympärilleen. Niin ristiriitaista, Lyra ajatteli ja pudisteli itsekseen päätään. Hön toivoi, että Hurma ei lankeaisi Ametistin asettamaan ansaan. Kuinka naaras voisi? Olihan kolli käyttäytynyt niin mahdottoman inhottavasti toista kohtaan.

//Hurma ja Ametisti?