Härmän antama arvio matkan kestosta ei ollut mieleeni. Jos meiltä menisi pari päivää päästä puiden luokse, menisi toiset pari päivää myös kotimatkaan. Ja jos matkaan kuluisikin useampi päivä, saattaisimme joutua olemaan poissa Yhteisöstä melkein puoli kuuta.
Sellaisessa ajassa epäluotettavat typerykset - kuten poikani Cosmos - ehtivät hyvinkin suunnitella pakoa, enkä minä ollut paikalla estämässä heitä. Minun ei auttanut kuin vain luottaa siihen, että Arpi osaisi pitää silmänsä ja korvansa auki mahdollisten karkulaisten varalta.
Heilautin toista korvaani Härmän suuntaan tarpoessamme menemään syvässä hangessa. “Minua kyllä huvittaisi antaa kuonoon parille tietylle klaanikissalle”, tuhahdin parantajan kommenttiin, mutta en kääntänyt katsettani menosuunnasta. “Muuten minulla ei ole mitään asiaa niiden takkuturkkien reviireille. Repikööt toisensa kappaleiksi kaikessa rauhassa”, jatkoin iloton hymy naamallani.
Todellisuudessa paloin halusta koota joukkoni uudelleen ja lähteä kostoretkelle. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä olin luvannut Keijukaiselle tämän viime hetkinä, etten palaisi klaanien reviireille enää koskaan. Samassa yhteydessä kasvattiemoni oli käskenyt minua olemaan uhraamatta ajatustakaan klaanikissoille, mutta siihen en ollut pystynyt. Kuinka olisin voinut lakata ajattelemasta niitä katalia kissoja, jotka olivat vieneet minulta kaiken, mistä todella välitin?
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?” Pidin ääneni kepeänä, samalla tavalla kuin olisin tiedustellut jonkun kuulumisia, ja siirsin uteliaana katseeni raidalliseen kolliin. “Onko kukaan koskaan satuttanut sinua niin, että haluaisit vuodattaa jonkun verta lievittääksesi omaa tuskaasi?”

//Härmä?

Heiluttelin häntääni leikkisästi, kun kyyristelin piilossa odottamassa Lunan paluuta. Olin päätänyt, että säikäyttäisin naaraan, kun hän astelisi sisään. Tiesin, että jekku oli hieman hölmö, mutta minua ajatus naaraan säikäyttämisetä huvitti jo valmiiksi tarpeeksi paljon, että meinasin ratketa. Olin kuitenkin odottanut jo aika kauan, eikä kumppanistani näkynyt vielä jälkeäkään.
Kun sitten viimein kuulin askelia, pupillini laajenivat suuriksi. Odotin, että valkea naaras astelisi sisään. Pian näin valkoisen tassun jo hapovan sisään ja loikkasin piilostani kovaäänisesti huudahtaen.
Kuitenkaan en nähnyt edessäni aäiköhtäneen Lunan naamaa. Sen sijaan eteeni oli asettunut Hyökyaalto yllättyneen näköisenä. Hänen häntänsä oli säikähdyksestä pörrössä, kun hän tassutti Lakun ohi.
“Onnistuit säikyttämään. En lainkaan odottanut, että tulisit yhtäkkiä kulman takaa”, kolli kehräsi huvittuneena nyt itsekin. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että hän ei ollut suuttunut. Luna asteli hänen perässään sisään ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti sekä hänen silmänsä kimmelsivät.
“Oli tarkoitus säikäyttää sinut, mutta erehdyin kissasta”, naurahdin kumppanilleni ja tassutin hänen vierellään, kun hän vei ruoat pois.
“Joo, mietinkin, miksi sinä hänet säikyttäisit. Olisit voinut joutua hankaluuksiin, jos se olisi ollut Päivänsäde paluumatkalla”, Luna totesi. Nyökyttelin hyväksyvästi.
“Ehkä se oli hieman typerä ajatus”, naukaisin alistuneesti ja pukkasin kumppanini kylkeä hiljaa. Luna kehräsi ja silitti selkääni hännällään.
“Ei se mitään. Et kuitenkaan säikyttänyt Päivänsädettä, etkä siis joutunut ongelmiin. En edes tiedä olisitko joutunut siitä hankaluuksiin. Kuitenkin yritä olla ensi kerralla hieman varovaisempi, jotta et säikyttele vääriä kissoj”, Luna naukui vielä ja painautui minua vasten hellästi.

Kolli totesi elämän olleen menettelevää ja kysyi kuinka kauan Ruusunen - ja ilmeisesti myös Riemu - oli ollut yhteisössä. Ruusunen jäi pohtimaan hetkeksi ja hänelle tuli mieleen taas kollin nimi.
“Nimesi oli Kobra eikö vain?” Ruusunen aloitti. Kolli nyökkäsi hänelle ja ilmeisesti edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
“Olen ollut yhteisössä lähes koko ikäni. Tulin jo hyvin nuorena mukaan omasta tahdostani ja Riemu nyt on syntynyt täällä. Riemun isä, Urho sen sijaan tuli useampi kuu sitten, mutta oli kuitenkin jo aika vanha. Hän on viihtynyt minun kuvani mukaan täällä oikein hyvin”, naaras selitti vielä ja vilkaisi Riemua, joka oli alkanut leikkiä hänen hännällään.
Hän nosti häntäänsä korkeammalle, ja pienen kollin täytyi todella kurotella yltääkseen siihen. Ruusunen joutui pakolla peittämään kehräystään.
“Olisi aika alkaa opettaa Riemu yhteisön tavoille. Tarkoitan siis, että olisi aika alkaa opettaa hänelle ruoan etsimistä ja partiointia”, Ruusunen totesi ja alkoi heilutella häntäänsä nopeammin niin, että Riemu joutui syöksyilemään sitä päin pysyäkseen perässä.
Kobra katsoi pientä kollia. Hän näytti siltä, että häntä hieman huvitti Riemun puuhailut. Ei Ruusunen sitä oikein ihmetellyt. Riemu näytti hupsulta jahtaillessaan hänen häntäänsä ja yrittäessään napata sen kaikin voimin.

//Kobra?

Malvaruusu seurasi, miten Cosmos astui epähuomiossaan jonkin kaksijalkojen esineen päälle. Ilmeisesti se kävi kipeää, sillä kolli alkoi sähistä ja loikkasi taaemmas. Kolli vaikutti ärsyyntyneeltä, kun hän kyseli ystävältään, minkä päälle oli oikein astunut. Malvaruusu kohautti lapojaan tietämättä sitä itsekään.
"Jokin kaksijalkojen esine varmaan. Tuskin mikään tärkeä, kun se lojuu täällä maassa", kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi, "siirrä se sivuun, ettet enää toiste astu sen päälle."
Cosmos teki kuten hänen ystävänsä neuvoi ja työnsi pikkuruisen vihreän esineen pois jaloistaan. Kaksijalanpesän lattialla lojui enemmänkin kaksijalkojen esineitä. Malvaruusu ei ymmärtänyt, miksi ne olivat jättäneet ne niin sotkuisesti sinne tänne.
"Mitä me sitten teemme?" Cosmos kysyi istuttuaan alas. Malvaruusu mietti hetken.
"Ehkä voisimme miettiä, miten saamme Päivänsäteen hoidettua pois johtajan paikalta. Minä en tahdo liata käpäliäni ja taistella häntä vastaan. Asia on hoidettava jotenkin tyylikkäämmin", kirjavaturkkinen naaras naukui ja sipaisi kielellään rintakarvojaan. Todellisuudessa Malvaruusu ei olisi alkuunkaan edes pärjännyt sisarelleen taistelussa, mutta ei hän halunnut myöntää sitä edes itselleen.
"Me todellakin tarvitsemme enemmän kissoja, jotka voisivat kääntyä Päivänsädettä vastaan", Malvaruusu lisäsi päätään pudistellen.

//Cosmos?

Härmä kohautti lapojaan.
"En ole varma", hän vastasi yrittäen tonkia muististaan yksityiskohtia leppäpuiden sijaintiin liittyen. "Luulen, että meillä menee ainakin pari päivää päästä sinne. En kiinnittänyt silloin puihin sen enempää huomiota, joten en muista, kuinka kaukana ne ovat."
Sentään lepät eivät olleet aivan hukassa. Heidän tulisi kulkea vain samaa reittiä klaaneja kohti kuin viimeksi, ja lopulta ne tulisivat vastaan. Härmä toivoi, että puut olisivat mahdollisimman lähellä klaaneja. Hän harkitsi jopa huijaavansa Päivänsädettä hieman, jotta he joutuisivat kulkemaan pidemmän matkan. Härmä ei kuitenkaan ollut kovinkaan varma siitä, onnistuisiko hän vetämään kujakissayhteisön johtajaa nenästä.
Kaksikko jatkoi metsään etsien sen saman reitin, jota he olivat klaanien luokse kulkeneet. Paksu lumivaippa ei ainakaan helpottanut heidän kulkuaan. Oli hyvin mahdollista, että sääolosuhteista johtuen matka kestäisi pidempään kuin Härmä alun perin kuvitteli. Se oli vain hyvä: oikeastaan harmaa kolli toivoi, että sää vain huononisi. Tietysti hän välitti yrttivarastojensa tilasta, mutta pääsyy tälle retkelle oli Kanervan etsiminen.
"Toivottavasti emme joudu kulkemaan kovin kauas", Härmä virkkoi nostellen tassujaan lumen keskellä. "En haluaisi joutua tekemisiin klaanien kanssa uudelleen. Vai mitä?"

//Päivi?

Cosmos katseli uteliaana ympärilleen pienehkössä kaksijalkojen pesässä, joka oli täynnä kaikkea omituista tavaraa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa.
“Tänne muut kujakissat eivät ainakaan osaa eksyä”, hän tuumasi hyväksyvästi ääneen ja vilkaisi Malvaruusua, joka oli loikannut jollekin pehmeälle alustalle. “Tämä on kieltämättä erinomainen paikka pitää vastarinnan päämajaa.” Hän virnisti ystävälleen tyytyväisesti ja ryhtyi sen jälkeen tutkimaan pesää tarkemmin.
Maassa lojui kaikenlaisia pieniä, värikkäitä esineitä, jotka kaikki löyhkäsivät enemmän tai vähemmän kaksijaloilta. Haju oli kuitenkin laimea, mikä kertoi siitä, etteivät ne olleet käyneet täällä vähään aikaan. Cosmoksen oli vaikea käsittää, miksi ne olivat rakentaneet näin pienen pesän, johon hädin tuskin mahtui muutamaa hassua täysi-ikäistä kaksijalkaa enempää.
Hän käveli pitkin pesän seiniä nuuhkien ja tutkaillen kaikkea mahdollista, kun yhtäkkiä hän tunsi terävän piston polkuanturassaan. Hänen suustaan purkautui sähinä ja kavahti taaksepäin kipeää tassuaan ylhäällä pitäen. Hän ravisteli sitä, ja maahan tipahti jokin pieni, ehkä vähän kynttä isompi, värikäs kappale, jonka kapeampi, pyöreä pää oli ilmeisesti uponnut hänen anturaansa.
“Mitä hiirenpapanaa?” hän murisi ärtyneenä tassussaan tuntuvasta tykytyksestä. “Mikä kumma tuo on?” Hän tökkäisi sitä toisella tassullaan varovasti, niskakarvat epäluuloisesti pörhöllään.

//Malva?

Malvaruusu naurahti huvittuneesti, kun hän kuuli Cosmoksen kysymyksen. Kolli oli vielä niin nuori, että tämä taisi olla ensimmäinen lehtikato, josta hän muisti mitään. Malvaruusu ei kuitenkaan ilkeyttään nauranut ystävälleen, vaan puhtaasti huvittuneisuudesta. Naaraan kasvoille levisi iloinen hymy.
"No on, mitä sinä oikein odotit? Lämpöä ja auringonpaistettako?" Malvaruusu kiusoitteli. Cosmos kohautti lapojaan.
"Miten kukaan voi nauttia tällaisesta säästä? Olisi melkein pitänyt anoa Päivänsädettä pitämään minut vankina lehtikadon loppuun saakka!" harmaavalkea kolli naukaisi täristen. Malvaruusu katsoi säälien ystäväänsä.
"Kyllä sinä totut siihen. Sentään et joudu kokemaan lehtikatoa metsässä tai nummilla. Siellä ei ole tuulensuojina mitään muuta kuin puita ja lumikasoja. Kaksijalkalan lehtikato ei ole mitään verrattuna siihen", Malvaruusu yritti helpottaa ystävänsä tuskaa, mutta siinä naaras ei ollut mikään luonnonlahjakkuus. Cosmosta tuskin helpotti tieto siitä, että jossain oli vielä kylmempääkin.
"Taidankin siis olla todella onnekas", kolli naukaisi sarkastisesti.
"Hmph, yritin vain auttaa", entinen eloklaanilainen tuhahti.
"Kyllä minä tiedän, tämä kylmyys saa minut ärsyyntyneeksi", Cosmos naukui ja käänsi pahoittelevan katseensa Malvaruusun suuntaan. Kirjava naaras väläytti toverilleen ystävällisen hymyn.
"Ei se mitään. Lähdettäisiinkö partion jälkeen kävelylle?" Malvaruusu vaihtoi aihetta. Cosmos oli yhä valvottu, sillä Päivänsäde ei luottanut poikaansa ilmeisesti edelleenkään. Cosmos ei saisi lähteä yksin pesästä, mutta Malvaruusu oli ansainnut johtajan luottamuksen, joten hän saisi lähteä pesästä ystävänsä kanssa.
"No mikä jottei", Cosmos vastasi päätään nyökytellen, "jos etsimme jostain lämpimämmän paikan kuin tämän."
"Okei, se on siis sovittu. Minä tiedän erään paikan", Malvaruusu kertoi virnistäen.

Kun partio oli palannut leiriin, Malvaruusu ja Cosmos lähtivät saman tien samaa reittiä ulos. Malvaruusu otti johdon, sillä hän tiesi mihin suuntaan kaksikko oli menossa. Cosmos tyytyi seuraamaan ystäväänsä. Kaksijalkalan kujilla oli huomattavasti helpompi liikkua lehtikatoisin kuin metsässä. Vain joskus aikaisina aamuina maata peitti paksu lumikerros, jos yöllä oli satanut lunta. Aurinkohuippuun mennessä suuret, katuja pitkin juoksevat hirviöt olivat jo siirtäneet kujille sataneet lumet muualle.
Pakkaslumi narisi Malvaruusun tassujen alla, kun hän kulki suurten kivipesien varjossa kauemmas Kujakissayhteisön pesästä. He ylittivät suuren ukkospolun ja jatkoivat matkaa eteenpäin, kauemmas kaksijalkalan keskustasta. He kääntyivät vielä kerran oikealle pienemmälle kujalle ja sitten kerran vasemmalle, jolloin Malvaruusu ja Cosmos saapuivat hyvin pienen kaksijalanpesän eteen.
"Mikä paikka tämä on?" Cosmos kysyi ja silmäili kaksijalanpesää, joka sijaitsi vähän matkan päässä muista pesistä. Tämä oli aluetta, jossa kaksijalanpesät eivät olleet vieri vieren, vaan vähän matkan päässä toisistaan. Tämä kaksijalanpesä oli niin pieni, että sinne mahtui kerrallaan ehkä kolme täysikasvuista kaksijalkaa.
"Löysin tämän paikan jokin aika sitten. Tämä on kai jonkunlainen pieni kaksijalanpesä, mutta täällä ei asu kukaan. Kannattaa varoa, sillä tuossa viereisessä isommassa kaksijalanpesässä asuu kaksijalkoja. Ne eivät pidä siitä, kun minä käyn täällä", Malvaruusu kertoi ja astui sisään pesään raollaan olevasta ovesta. Pesä oli koristeltu värikkäästi. Se oli täynnä pieniä esineitä, joiden käyttötarkoitus oli Malvaruusulle täysi mysteeri.
"Täällä voimme vapaasti suunnitella sitä, miten kostamme Päivänsäteelle", kilpikonnalaikukas naaras ilmoitti ja loikkasi pehmeän vuoteen päälle.

//Cosmos?

Kaksijalkalan tähtien valossa kimalteleva lumi tuntui niin kirkkaalta Cosmoksen silmissä, että hänen oli räpyteltävä niitä tovi, kunnes ne tottuivat siihen. Hän otti alkuun hitaita, tunnustelevia askeleita valkoisten hiutalaiden peittämällä kävelykadulla, jonka reunaa pitkin partio jolkotteli syvemmälle kaksijalkalan sydämeen.
Vähän matkan päässä hänen edellään Malvaruusu kääntyi vilkaisemaan häneen kysyvästi, kun huomasi ystävänsä jääneen jälkeen muista. Cosmos ravisteli nopeasti itseään ja kiri sitten vauhtiaan saadakseen tämän kiinni.
Tämä oli hänen ensimmäinen päivänsä pesän ulkopuolella kuun kestäneen pesästä poistumiskiellon jälkeen. Sinä aikana maisema ulkona oli ehtinyt muuttua paljon, kun lehtikato oli rymistellyt kaksijalkalan läpi ja tehnyt pesän sen joka nurkalle. Se oli myös tehnyt ilmasta kylmemmän, ja nytkin nuori kolli oli joutunut pörhistämään turkkinsa suojaksi purevalta pakkaselta.
Kuun aikana Cosmos ja Malvaruusu olivat olleet erityisen ahkeria ja tehneet paljon taustatutkimusta Yhteisön jäsenistä. Malvaruusu oli onnistunut jopa jututtamaan vähäsanaista Kobraa, jonka vastauksista pystyi tulkitsemaan, ettei tämäkään niin viihtynyt Yhteisössä. Heillä siis oletettavasti olisi jonkinlaisia liittolaisia, jahka he päättäisivät yrittää syöstä Päivänsäteen vallasta. Sitä ennen heillä olisi vielä paljon töitä.
Cosmoksen hengitys nousi huuruna ilmaan, kun hän avasi suunsa puhuakseen Malvaruusulle partion pysähtyessä uusimaan hajumerkkejä:
“Onko lehtikatoisin aina näin pirun kylmä?”

//Malva?

En olisi luonnehtinut itseäni kovin hyväksi ilmapiirin lukijaksi, mutta saatoin aistia, että pentunsa perässä luokseni tullut naaraskissa suhtautui minuun jokseenkin varauksellisesti. Kenties tämä pelkäsi, että satuttaisin tämän pienokaista. Tai ehkä hän ei vain luottanut muukalaisiin.
Kumpikin oli minusta täysin ymmärrettävä syy, en vain tiennyt, miten olisin saanut kissan vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aikeita mielessä. Olin vain utelias, siinä kaikki.
Kun naaras - Ruususeksi Riemu-niminen pentu oli häntä kutsunut - yritti paimentaa jälkikasvuaan muualle eikä pentu millään suostunut yhteistyöhön, tokaisin hieman kömpelösti näille, ettei tämän tarvinnut mennä. Ruusunen silmäsi minua hyvin tarkkaan, ennen kuin lopulta teki päätöksen ja antoi Riemun jäädä. Sen jälkeen hän kyseli minulta, miten elo Yhteisössä oli sujunut.
Mitäpä siihen olisi voinut vastata. “En ole koskaan tuntenut olevani yhtä elossa!” ei varsinaisesti vastannut tuntemuksiani eikä liioin “Tämä oli elämäni paras valinta!”. Kummassakin tapauksessa olisin valehdellut. Mutta totta oli, että asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Sain minä sentään murua rinnan alle ja lämpimän nukkumapaikan yöksi, se oli ihan positiivista.
“Menetteleehän se”, päädyin lopulta murahtamaan vastaukseksi naaraan kysymykseen. Kiertelin hännänpäätäni hiukan vaivaantuneena, kun yritin keksiä, miten jatkaisin keskustelua. Sosiaaliset tilanteet kun eivät oikein olleet osaamisaluettani. “Kauanko te olette olleet täällä?” keksin sitten kysyä, ja vilkaisin vuorollaan emoa ja pentua.

//Ruusunen?

Ruusunen vetäisi Riemun kauemmas raidallisesta kollista. Tämä oli taas yksi niistä kissoista, jotka oli tuotu yhteisöön ja pakotettu liittymään - tai ei Ruusunen täysin tiennyt oliko kolli jäänyt mielellään vai pakotettiinko hänet.
“Riemu on noin kuusikuinen. Hän on vain pieni”, naaras selitti pennun puolesta ja tökkäsi Riemua kohti hänen sammal petiään. “Mene väijymään Urhoa jooko? Hän palaa varmasti pian ulkoa”, hän naukui pennulle.
“Mutta minä haluan leikkiä sinun kanssa! Ruusunen sinä lupasit!” Riemu ruikutti. Ruusunen huokaisi, mutta kolli heidän luonaan otti puheenvuoron, ennen kuin naaras kerkesi sanoa mitään.
“Ei hänen tarvitse mennä”, tämä naukaisi. Ruusunen käänsi katseensa taas tähän. Hän yritti nyt miettiä, mikä kollin nimi oli. Naaras katsoi häneen hieman varautuneesti. Hän ei kuitenkaan tuntenut kollia lainkaan eikä voinut siis tietää, mikäli tämä halusi jotain hänestä tai Riemusta.
“Selvä sitten”, naaras tokaisi ja katsoi edelleen kollia tarkasti. Ei hän niinkään näyttänyt pahantahtoiselta, mutta ei sitä koskaan voinut tietää. “Miten elämä yhteisössä on sujunut?” hän jatkoi nuolaisten etutassuaan muutaman kerran.

//Kobra?

AURA
Lyra: 7kp -

AUROORA
Härmä: 19kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 4kp -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 7kp -
Päivänsäde: 14kp -
Kobra: 8kp -

KÄÄRMIS
Laku: 56kp! -
Ruusunen: 8kp -

Lyra silmäili viileällä ja tarkkaavaisella katseellaan Yhteisön kissoja. Naaras pörhisti turkkiaan näyttääkseen suuremmalta ja entistä uhkaavammalta. Naaras oli päättänyt pitää kovaa kuria Päivänsäteen ollessa etsimässä yrttejä Härmän kanssa. Hän ei tuottaisi emolleen yhden yhtä pettymystä eikä myöskään antaisi kenenkään hyppiä hänen nenilleen. Lyra siristeli silmiään epäluuloisena. Erityisen tarkasti hän piti veljeään, Cosmosta silmällä. Valkeaturkkisen naaraan luotto toiseen oli vahvasti miinuksen puolella ja hän oli varma, että se ei palautuisi enää ikinä. Cosmos tulisi olemaan hänen silmissään aina ja ikuisesti petturi, kuten Kharon ja Deimos olivat olleet. Ajatellessaan sukulaisiaan vaistonvaraisesti hänen ylähuulensa nousi irvistykseen. Jos hän ikinä saisi heidät kiinni, naaras pitäisi huolen, että kollien viimeisimmistä hetkistä tulisivat tuskaisen kivuliaat. Lyran hännänpää vääntyili hermostuneesti. Tämä oli hänen näytönpaikkansa ja naaras tiesi, että jos hän mokaisi tämän, niin Päivänsäde ei antaisi hänelle toista tilaisuutta. ‘Enkä minä sitä tarvitsekaan’, naaraskissa ajatteli mielessään. Naaraskissan katse osui Malvaruusuun. Hän ei luottanut kilpikonnakuvioiseen naaraaseen tippaakaan eikä myöskään liiemmin Kobraan, jonka entinen eloklaanilainen oli tuonut heidän kotiinsa. Hän ei voinut olla täysin varma, että kolli oli todella vain harmiton erakko, jonka naaras oli löytänyt.. Malvaruusussa oli jotain mistä Lyra ei pitänyt. Päivänsäde ei kuitenkaan vaikuttanut suhtautuvan heihin yhtä nihkeästi, joten Lyrakaan ei osoittanut mielipiteitään kaksikosta ääneen. Hän luotti siihen, että hänen emonsa tiesi parhaiten ketkä olivat luotettavia ja ketkä eivät. Sitä paitsi eihän hän edes tuntenut heitä, ei ainakaan Kobraa. Hänen oli kuitenkin lähes mahdotonta luottaa kissaan, jonka Mesitähden tytär oli löytänyt. Mesitähti oli kaiken pahan alku ja juuri, joten… Lyra pudisteli päätään, hänen olisi etsittävä Arpi tassuihinsa ja järjestettävä partiot kuntoon.

//Lyralle saa heittää seuraa! :)

Yritin kaivaa kielelläni inhottavasti hampaan väliin jäänyttä lehtiriekaletta. Härmän antaminen yrttien maku viipyili yhä suussani, enkä voinut sanoa tykkääväni siitä erityisemmin. Parantajan mukaan niiden pitäisi auttaa jaksamaan paremmin.
Hirviö mateli hiljaa muristen ohitsemme lumista ukkospolkua pitkin kävellessämme turvallisen välimatkan päässä sen vieressä. Yön aikana lunta oli tupruttanut riesaksi asti, vaikka kaksijalkalassa siitä ei ehtisi koitua yhtä isoa ongelmaa kuin metsässä, sillä kaksijalat pitivät huolen siitä, että niiden kulkureitit pysyivät auki.
Se ei kuitenkaan auttaisi meitä siellä, minne olimme menossa. Jos Härmän muistiin oli luottaminen, löytäisimme leppää sen saman matkan varrelta, jonka olimme taittaneet joitakin kuita sitten takaisin kotiin klaanien reviireiltä. En varsinaisesti hihkunut ajatuksesta ottaa yhtään askelta juuri siihen suuntaan, mutta jos se oli ainoa melko varmasti tiedossa oleva paikka, josta sitä kuorta löytyisi, olin valmis astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Johdatin meitä vähitellen heräilevän kaksijalkalan läpi kohti sen reunaa. Käpäläni tiesivät tämän reitin vähän turhankin hyvin. Siihen liittyi monta sydäntäsärkevää muistoa, jotka palasivat mieleeni tuon tuosta muistuttamattakin. Minä en kuitenkaan ollut mikään säälittävä surkimus, joka antoi oman mielensä lamaannuttaa itsensä ikävien tunteiden edessä. Tämän matkan tekemällä todistaisin itselleni, että menneisyys ei voinut kahlita minua loputtomiin.
Alkumatka meni hiljaisuudessa. Toisinaan vajosin niin syvälle omiin aatoksiini, että unohdin Härmän läsnäolon kokonaan. Harmaa kolli oli aika mitäänsanomaton kissa muutenkin, mikä ei ollut sinänsä mikään huono asia. Yhteisö kaipasi lisää Härmän kaltaisia kissoja, jotka eivät tehneet itsestään suurta numeroa. Sellaisia yksilöitä oli huomattavasti helpompi johtaa, kun joku ei ollut jatkuvasti vänkäämässä vastaan tai yrittämässä jotakin niinkin typerää kuin kaksijalkalasta karkaaminen.
Tuuli kuljetti nenääni raikkaampaa ilmaa, johon sekoittui ripaus mäntymetsää. Käänsin korvani eteenpäin valppaampana ja nostin vauhtini kevyeen hölkkään, jonka annoin hiljetä tasaiseksi askellukseksi saapuessamme metsänrajalle. Tunsin Härmän pysähtyvän viereeni.
“Kuinka pitkän matkan päästä luulet meidän löytävän niitä puita?” Käänsin kysyvän katseeni parantajaan.

//Härmä?

Härmää sapetti. Yrttienhakureissu olisi ollut hänelle täydellinen tilaisuus lähteä etsimään Kanervaa hiukan kauempaa. Koska Päivänsäde luotti häneen, pääsi Härmä silloin tällöin poimimaan yrttejä lähistöltä, mutta yleensä hän ei saanut lupaa lähteä kovin kauas. Nyt Härmä oli viimein saanut luvan, mutta Päivänsäteen oli ollut pakko tuppautua itsekin mukaan.
Hänen mielialansa ei siis ollut kovin korkealla seuraavana aamuna, kun hän valmistautui tulevaan vaellukseen. Härmä hengitti syvään haudatakseen ärtymyksen tunteensa: hänen olisi teeskenneltävä ystävällistä koko matka Päivänsäteen kanssa. Hän viritti kasvoilleen rennon hymyn, joka ei saisi kadota kollin kasvoilta kertaakaan vaelluksen aikana. Sitten hän loikkasi ylös ikkunalaudalle, jolla Päivänsäde jo odotteli.
"Huomenta", harmaa kolli tervehti ja pudotti lehdellisen yrttisekoitusta tämän eteen. "Toivottavasti nukuit hyvin, luulen, että tänään on vuorossa pitkä kävely. Tein hieman matkarohtoa, sen pitäisi auttaa."
Matkarohtoon tuli ratamoa, päivänkakkaraa, kamomillaa ja luppiota. Härmä lisäsi Kanervan oppien mukaan rohtoonsa myös hieman tuoksukkia, joka antoi kissalle voimaa ja energiaa. Yrtti oli harvinainen, mutta tuoksukkia ei usein tarvittu, joten Härmä oli uskaltautunut käyttämään sitä rohtoonsa.
Hän kumartui syömään rohtonsa omalta lehdeltään. Sen vaikutus ei ollut nopea, mutta seuraavien tuntien aikana helposti huomattavissa lisääntyneestä kestävyydestä ja kohonneesta energiatasosta. Hän olisi mieluusti ottanut mukaan hieman matkarohtoa, mutta yrttien kantaminen oli työlästä. Paluumatkalla he joka tapauksessa joutuisivat kantamaan lepänkuorta mukanaan.
Härmä katsoi särkyneen ikkunalasin läpi kujalle. Ehkei Päivänsäde ollut aivan pilannut matkaa. Härmälle saattaisi hyvinkin avautua mahdollisuus etsiä Kanervaa, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein.
"Mennäänkö sitten?" hän kysyi Kujakissayhteisön johtajalta.

//Päivi?

"Hän on kyllä aika vaikea persoona", Malvaruusu tokaisi ja katsoi Cosmosta suoraan silmiin. Naaras tiesi kollin olevan oikeassa. Ellei hän olisi käynyt keskustelua parhaan ystävänsä kanssa, olisi hän alkanut ladella pitkät pätkät siitä, miten paras ja täydellinen hän kaikin puolin oli. Mutta koska keskustelukumppanina oli juurikin Cosmos, Malvaruusu ei kokenut tarpeelliseksi nostaa itseään sen enempää jalustalle kuin Cosmos oli jo tehnyt.
"Kyllä minä voin yrittää päästä juttelemaan hänen kanssaan, vaikkein oikeastaan luotakaan häneen lainkaan. Hän tulee ulkopuolelta ja oletettavasti elää vain itseään varten... Mutta kenties Päivänsäteen syrjäyttäminen voisi olla hänen mieleensä, jos valehtelisimme hänelle, että hän saa vapautensa mikäli suunnitelma onnistuu", laikukas naaras naukui mietteliäänä hiljaisella äänellä, jotta pesässä oleskelijat eivät kuulisi hänen sanojaan. Jos huhu siitä, että Malvaruusu oli syjäyttämässä Päivänsädettä kantautuisi muiden korviin, naaras olisi pahassa pulassa. Hänen kiero ja epäpätevä sisarensa tuskin ymmärtäisi sitä, että Malvaruusu oli oikeassa ja Päivänsäteen olisi aika väistyä johtajan paikalta sivuun.
"Kauankohan sinua vielä pidetään täällä vankina?" Malvaruusu kysyi ja katsahti ystäväänsä mietteliäänä.

//Cosmos?

Johan olin itseni liemeen saanut. Ainakin pari kuuta takaperin olin törmännyt Malvaruusu-nimiseen naaraskissaan - aika teräväkielinen tapaus -, joka oli ilmoittanut jämerästi, että minun oli lähdettävä hänen mukaansa. Ja niinhän minä olin sitten lähtenyt, tosin en silkkaa hyvää hyvyyttäni. Minulla oli nimittäin tehtävä, ja sen suorittaminen vaati minua astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle. En kuitenkaan ollut olettanut sen olevan ihan näin kirjaimellista.
Se kohtaaminen oli mullistanut elämäni, mutta ei sanan positiivisessa merkityksessä. Kuuluin nyt jonkinlaiseen kulttiin - tai Kujakissayhteisöksi he kai sitä nimittivät, mutta minusta ne olivat yksi ja sama asia - ja minun tulemiseni ja menemiseni määräsi nykyään muuan naaras nimeltä Päivänsäde. Hän oli se Malvaruusun lahjattomampi sisko, kuten kilpikonnakuvioinen oli minulle tokaissut ensitapaamisemme yhteydessä.
Ei tarvinnut olla mitenkään erityisen hyvä numeroiden pyörittelyssä tietääkseen, että karkaaminen oli typerä ajatus, sillä oli niin pahasti alakynnessä. Hylätty kaksijalkojen rakennus - pesäksi sitä myös nimitettiin - kuhisi toinen toistaan häijymmän näköisiä katteja, jotka noudattivat kuuliaisesti johtajansa jokaista käskyä. Niskuroijia rankaistiin tuntuvasti, enkä minä mielinyt ottaa kuonooni ilman tarpeeksi painavaa syytä.
En suinkaan ollut jäänyt laakereilleni makaamaan. Jokainen mahdollinen hetki tein tutkimustyötä, yritin löytää edes pienen vihjeen murusen siitä, mitä emolleni ja tämän ystäville oli sattunut kuita sitten. Toistaiseksi se ei ollut tuottanut tulosta, mutta en suostunut menettämään uskoani. Minä tiesin jossakin sisimmässäni, että tämä kaksijalkala sekä sen kissat liittyivät jotenkin emoni katoamiseen. Vielä minä saisin totuuden sel-
Jokin tömähti jalkaani vasten.
“Uh!” se jokin ynähti. Katsahdin alaspäin ja huomasin tuijottavani pientä, tummanruskeaa karvapalloa.
“Riemu, varovasti!” toinen ääni naukui jostain sivultani. Silmäni siirtyivät Riemu-karvapallosta hopeanharmaaseen naaraaseen, jolla oli hätkähdyttävät smaragdinvihreät silmät. Olin nähnyt tämän kissan aiemminkin, mutta en millään saanut nimeä päähäni.
“Anteeksi tuosta”, naaraskissa pahoitteli tassuteltuaan luokseni.
Räpäytin silmiäni. “Eipä se mitään.” Huomioni kääntyi takaisin pörröturkkiseen pentuun, jonka vihreät silmät tutkailivat minua uteliaasti. “Tutkimusretkelläkö olet?” kysyin kallistaen aavistuksen päätäni sivulle.
“Joo!” Riemu nyökytteli reippaasti. “Olen käynyt kaikkialla paitsi yläkerrassa!”
“Minä olen käynyt siellä, ei ole kovin hääppöinen paikka”, vastasin ja palasin muistoissani ensimmäiseen päivääni, jolloin Malvaruusu oli vienyt minut rakennuksen toiseen kerrokseen tapaamaan Päivänsädettä. Melko mitäänsanomaton tila, jossa olisi Päivänsäteen ja se yksisilmäisen kollin lisäksi varmasti mahtunut nukkumaan useampikin kissa.
“Kuinka vanha sinä olet?” tiedustelin pennulta, joka saattoi olla vain neljänneskuita vanha tai sitten muuten vain hyvin pienikokoinen.

//Ruusunen?

Kuriseva vatsani oli johdattanut minut alakertaan hakemaan hiukopalaa. En kuitenkaan ehtinyt alinta porrasta pidemmälle, kun Härmä oli jo kimpussani. Raidallinen kolli ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä etsimään jotakin yrttiä kauempaa, sillä Silverillä oli hammassärkyä, eikä siihen ilmeisesti auttanut kuin tämä tietty lääke.
Härmä ei ollut koskaan antanut aihetta epäillä uskollisuuttaan Yhteisölle tai minulle, mutta viimeaikaisten ikävien karkausyritysten varjossa minun oli vaikea luottaa parantajaa matkaan yksinään. Ja totta puhuen tällä hetkellä en luottanut muihin kuin itseeni. Siispä päätöksenteko tapahtui melko vaivattomasti:
“Hyvä on. Lähdemme aamunvaljetessa.”
Olin näkevinäni parantajan silmissä välähtävän jonkin tuntemuksen, kenties hämmästyksen. “Ai, sinä myös? Voit kyllä luottaa minuun, en ole aikeissa karata”, kolli vakuutti.
Nenäni kautta karkasi pilkallinen nauruntuhahdus. “Jos saisin tuoresaaliin joka kerta, kun joku, joka on aikeissa karata, lupaa tuollaista, minulla olisi jo melkoinen kasa koossa.” Hivutin etutassuni pitkälle eteeni ja venytin selkääni pitkään ja hartaasti. Samalla vilkaisin sivusilmällä yhä vieressäni seisovaan Härmään. “Vai eikö sinulle muka kelpaa johtajasi jalomielinen tarjous lähteä seuralaiseksi?”
“Totta kai kelpaa!” Härmä maukui, ja minusta hänen iloinen äänensävynsä kuulosti jopa ihan vakuuttavalta.
“Sitähän minäkin”, suoristauduin ja lipaisin vielä kielelläni rintaturkkiani pariin otteeseen. “Tapaamme ikkunan luona varhain aamusta. Älä nuku pommiin.”

Seuraavana aamuna hiippailin portaat alas alakertaan. Suurin osa kissoista oli yhä sikiunessa. Niin olisin ollut minäkin, ellen olisi ilmoittanut lähteväni Härmän mukaan etsimään lepänkuorta. Olin kertonut pikkuretkestämme ainoastaan Arvelle ja Lyralle ja luottanut partioiden järjestämisen ja kurinpitämisen heidän vastuulleen.
Arpi oli palvellut Yhteisössä jo Keijukaisen ajoista asti ja ennenkin sitä, joten uskalsin laskea näinkin tärkeän tehtävän hänelle. Lyra taas oli tuttuun tapaansa aivan pauloissani, enkä uskonut hänen yrittävän mitään yhtä typerää kuin veljensä. Mikäli naaras ei poissaollessani antaisi aihetta pettymykseen, suhtautumiseni häneen muuttuisi varmasti positiivisemmaksi.
Laudoitettujen ikkunoiden raoista sisälle tihkui kaksijalkalan tähtien kellertävää valoa, joka sai varjot liikkumaan levottomasti pesän seinillä. Loikkasin äänettömästi ikkunalaudalle, jonka kautta pääsisi livahtamaan särkyneen ikkunalasin kautta ulos pimeälle kujalle.
Vielä puuttui vain Härmä.

//Härmä?

Lehtikato oli viimein saapunut ja Härmä oli tyytyväinen yrttivarastojen tilanteeseen. Kaikkea tarvittavaa oli toistaiseksi riittävästi ja hieman enemmänkin. Lehtikadon mukanaan tuoma viheryskän uhka ei Härmää hätkähdyttänyt, eikä pelkästään siksi, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut Kujakissayhteisön jäsenten kohtalo. Pelkoon ei nimittäin vaikuttanut olevan syytä, sillä kissanminttuakin löytyi vino pino. Vaikka Härmän suhtautuminen tovereihinsa yhteisössä olikin parhaimmillaan välinpitämätön, piti hän asemaansa parantajana ja itse parantamista tärkeänä asiana. Parantaminen oli ainoa asia, jonka Kanerva oli jättänyt Härmälle taakseen, ja hän halusi tehdä entisen mentorinsa ylpeäksi. Missä tämä sitten näinä päivinä liikkuikaan.
Härmä oli parhaillaan silmäilemässä ylpeänä tarkasti järjesteltyjä yrttikasoja, kun joku asteli hänen luokseen. Kääntyessään kolli huomasi tulijan olevan Silver. Hän viritti reippaan hymyn kasvoilleen ja valmistautui auttamaan vanhempaa kissaa. Kenties hän ei tarvinnut Härmän parantajan palveluksia ollenkaan. Se kuitenkin tuntui epätodennäköiseltä, sillä Härmä ei useinkaan viettänyt Silverin kanssa aikaa, eikä ollut kaksikolle tyypillistä jutella niitä näitä.
"Tervehdys, Silver", Härmä sanoi, kun laiha kolli seisahtui hänen eteensä. "Kuinka voin olla avuksi?"
Silver ei päällepäin näyttänyt kovinkaan kärsivältä, mutta Härmä tiesi, että kollin ulkokuori saattoi hämätä. Toisaalta kollissa ei näkynyt minkäänlaisia vammoja, ei naarmun naarmua tai haavan haavaa. Kyse oli siis todennäköisesti jostain särystä.
"Hampaani on ollut kipeä muutaman päivän", Silver selitti. "Aluksi kipu oli pientä, joten en halunnut häiritä sinua. Nyt se on kuitenkin pahentunut."
Härmä nyökkäsi.
"Aivan. Saanko vilkaista?"
Härmä tiesi, etteivät kissat oikein pitäneet siitä, että heidän suutaan tutkittiin. Joillekin se oli herkkä paikka, kenties tilanteen haavoittuvaisuuden vuoksi. Silver kuitenkin avasi suunsa ja Härmä pääsi tarkastelemaan kollin purukalustoa lähemmin. Mikään ilmeinen kivun lähde - verestävät ikenet, tumma peite hampaan pinnassa - ei parantajan silmään osunut, joten hetken tutkailtuaan hän antoi Silverille luvan sulkea suunsa.
"En ole oikein varma, mikä hammastasi vaivaa. Mitään selkeitä merkkejä siitä, mistä kipu voisi johtua, en nähnyt", Härmä selitti ja kääntyi yrttikasojensa puoleen. "Voin kuitenkin antaa sinulle jotain, jonka pitäisi helpottaa kipujasi."
Härmä oli kerännyt puiden oksia ja lehtiä varastoonsa, sillä oksia saattoi hyödyntää murtumien korjaamisessa ja lehtiä yrttien pakkaamisessa ja säilyttämisessä. Näiden lisäksi hän oli kerännyt myös joidenkin puiden kaarnaa, joista tiesi olevan hyötyä. Lepän kuori oli hammassärkyihin melko varma konsti. Kanerva oli opettanut hänelle, että kuori sopi hoidoksi monenlaisiin hampaiden vaivoihin. Vanha naaras oli myös kertonut, että jos kuori ei tepsisi, jäisi ainoaksi vaihtoehdoksi hampaan poistaminen. Siihen Härmä ei halunnut ryhtyä.
Pian alkoi kuitenkin näyttää siltä, että Härmän olisi pakko kajota Silverin hampaisiin. Leppäpuun kuorta ei nimittäin löytynyt sitten mistään.
"Vannon, että olen kerännyt sitä..." Härmä mutisi, mutta ei toisaalta saanut päähänsä muistoa kuoren keräämisestä tai leppäpuista ollenkaan. Ainakaan viimeajoilta: hän muisti heidän kulkeneen erään leppämetsän läpi matkalla klaanien luo. Ei ollut yllättävää, ettei hän ollut sen koommin ajatellutkaan noita puita, sillä hammasvaivat olivat melko harvinaisia. Tietysti niitä oli, mutta useimmiten kivut ja vaivat olivat sen verran lieviä, etteivät kissat viitsineet niistä valittaa tai ne katosivat itsestään ajan saatossa. Silveriä uudelleen vilkaistuaan Härmä kuitenkin päätteli kollin olevan sen verran tuskissaan, ettei ongelman huomiotta jättäminen ollut vaihtoehto. Laiha kolli roikotti päätään alhaalla, mikä oli selvä merkki kovasta kivusta. Kuorta olisi pakko löytää jostain, myös, tai kenties etenkin siitä syystä, että Härmän ylpeys oli kokenut hienoisen kolahduksen. Hän ei voinut uskoa, ettei hänen täydelliseltä vaikuttanut, huolella kerätty ja varastoitui kokoelmansa ollutkaan virheetön. Se oli kertakaikkisen puutteellinen, ja häntä hävetti.
"Olen pahoillani, Silver. Näyttää siltä, ettei minulta löydykään tarvitsemaasi yrttiä. Se minun on korjattava pikimmiten, mutta joudut kenties odottamaan paranemista jonkin aikaa", Härmä selitti ja kiirehti tiehensä, ennen kuin vanhempi kolli ehti alkaa valittamaan. Hänen olisi löydettävä Päivänsäde käpäliinsä. Edessä olisi hiukan pidempi matka kuin tavallisesti, ja hän aavisteli tarvitsevansa siihen luvan. Vaikka Härmä olikin pettynyt itseensä, hän oli samalla hiukan innoissaan matkasta: se tarjoaisi hänelle uuden mahdollisuuden päästä etsimään Kanervaa.
Päivänsäde asteli juuri alakertaan ja Härmä kiriehti tämän luo.
"Päivänsäde, näyttää siltä, että minun on lähdettävä hieman pidemmälle yrtinhakureissulle", hän ilmoitti Kujakissayhteisön johtajalle. "Tarvitsen lepän kuorta. Sitä ei valitettavasti löydy kovinkaan läheltä, mutta Silver kaipaa sitä kovasti hammaskipuunsa."

//Päivi?

Heräsin tuntien kylmän kohdan siinä, missä Luna oli ollut minun nukahtaessani. Huokaisin hiljaa. Kujakissayhteisön tapa elää oli minulle edelleen hieman epämukava. Olisin halunnut kulkea siellä missä itse halusin, milloin itse halusin tekemässä sitä, mitä ikinä itse halusin, enkä aina vain tehdä sitä mitä käskettiin
Nousin ylös makeasti venytellen ja tallustelin hakemaan ruokaa. Ilmeisesti muita oli jo käynyt etsimässä ruokaa, sillä ruokaa oli jo jonkin verran.
Otin jotain kaksijalkojen tähteitä ja menin syrjempään syömään. Katselin muiden kissojen tekemisiä ja se vain muistutti minua miten yksitoikkoista ja pitkäveteistä elämä yhteisössä oli. Ainoat erityiset hetket olivat ne, jolloin joku kuoli tai satutti itsensä. Niistä minä en kyllä pitänyt.
Säikähdin, kun yhtäkkiä joku tökkäsi selkääni. Ponkaisin pystyyn ja käännyin ympäri nähdäkseni kuka minut oli säikyttänyt. Se oli Urho. Kolli katsoi minua viikset väpättäen ja silmät säkenöiden. Virnistin hieman ja loikkasin kollin päälle.
“Kuinka kehtaat säikytellä aterioivaa kissaa?” nau'uin kehräten samalla, kun nujakoin ystäväni kanssa maassa. Urhokin kehräsi kovaäänisesti.
“Olisitpa nähnyt ilmeesi! Näytit siltä kuin eteesi olisi juuri lampsinut kettujoukko!” ruskea kolli nauroi. Kehräsin ja läimäisin suuren tassuni kollin naamalle puskien tätä kauemmas itsestäni. Urho päästi pienen ulahduksen ja silloin kuulin taas uuden äänen.
“Isä! Urho! Minä pelastan sinut!” kolmas kissa - jonka äänen tunnistin Riemuksi - huudahti ja pian puristi kynsillään kylkeäni. Päästin vingahduksen ja rimpuilin pystyyn. Riemu näytti vauhkolta ja järkyttyneeltä, mutta huomatessaan Urhon olevan naarmutta hänen ilmeensä muuttui enemmän helpottuneeksi.
“Et voi hyökätä isäni kimppuun tuolla lailla! Jos Urholle olisi sattunut jotain, olisin repinyt sinut riekaleiksi!” Riemu ärisi astellen uhkaavasti kynnet ulkona kohti minua. Tosiasiassa minua ei tietenkään pelottanut, mutta vain Riemun ilon ja omatunnon vuoksi esitin kauhistunutta.
Urho tarttui kuitenkin Riemun niskanahkaan ja laski tämän etutassujensa juureen.
“Ei Laku minun kimppuuni hyökännyt. Me vain leikimme. Menehän nyt takaisin Ruususen luokse ja yritä maanitella hänet leikkimään kanssasi. Voit sanoa, että minä käskin häntä leikkimään”, kolli naukui pennulleen. Nousin istumaan ja katsoin Riemuun hellästi. Pentu oli varmasti ollut kauhuissaan ajatellessaan, että isänsä kimppuun hyökättiin. Vaikkakin oikeastaan, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta Urhoa vastaan. Urho oli isokokoinen ja lihaksikas ja sen lisäksi myös hyvä taistelemaan sen mukaan, mitä minä olen nähnyt. Minä sen sijaan olin vain isokokoinen. Olinhan minä myös vahva, mutta en minä osannut taistella.
“Laku? Laku onko kaikki kunnossa?” Urhon ääni veti minut takaisin valvemaailmaan. Katsoin kolliin hölmistyneenä.
“Olen minä. Kunhan vain uppouduin ajatuksiini”, naukaisin, mutta muistin aikaisemmat aatteeni. “Urho, miten sinä päädyit yhteisöön?”
“Ai minä vai? No minä vain kuljeskelin itsekseni ympäriinsä ja törmäsin yhteisön partioon, joka palasi metsästä. Silloin minä päätin liittyä heihin. Yhdessä elämä olisi helpompaa kuin yksin. Toki myös Ruususen näkeminen kissojen joukossa houkutteli minut mukaan. Tiesin, että tulisin pitämään hänestä heti, kun hänelle juttelisin”, Urho kertoi. Nyökyttelin päätäni.
Huomasin Lunan tulevan takaisin sisään ja vilkaisin taas Urhoon.
“Minä menen Lunan luokse. Jutellaan taas pian!” naukaisin kollille, kun lähdin tassuttamaan kumppaniani vastaan.

Ruusunen kyyristyi oravan ylle, jonka Urho oli tuonut hänelle. Naaras oli juuri herännyt ja huomannut heti edessään oravan. Hän oli oikein mielissään siitä, että sai välillä myös jotain saaliseläimiä eikä vain roska-astioista kaivettuja kaksijalkojen ruoantähteitä. Toki ei kaksijalkojenkaan tähteet mitään pahinta ollut, mutta kyllä Ruususelle ennemmin oikea saalis maistui.
“Hei Ruusunen!” toisen kissan ääni keskeytti hopeanharmaan naaraan aterioinnin. Hän nosti katsettaan hieman ärtyneenä ja huomasi edessään suuren valkean naaraan. Ruusunen tunnisti tämän Lunaksi. Se oli toinen niistä kotikisuista, jotka olivat päätyneet jo tovi sitten osaksi yhteisöä.
Ruusunen oli monesti kyllä tiedostanut heidän olemassaolonsa, muttei oikein koskaan jutellut heille. Oli hän pari sanaa vaihtanut silloin, kun Urho hänet raahasi heidän luokseen, mutta muuten hän tuskin oli edes puhunut heille.
“Hei?” Ruusunen vastasi. Hän katsoi valkeaa naarasta epäilevästi ja odotti, että tämä jatkaisi keskustelua jotenkin.
“Tuota… millaista on olla emo? Millaista on, kun sinulla on pentu, jonka perään katsoa, ja jota kaitsea?” Luna kysyi siirrellen käpäliään himpun verran vaivaantuneen oloisena. Ruusunen siristi hieman silmiään ja heitti häntäänsä.
“Kaipa sitä voisi mukavaksi sanoa. Mutta ylpeä minä hänestä ainakin olen. Riemua mainiompaa pentua saa etsiä. Hänestä tulee oikein mainio yhteisön jäsen. Mutta, miksi kysyt?” hopeanharmaa naaras kysyi vaihtaen asentoaan. Luna ei näyttänyt varaantuleelta kysymykseen.
“Jaa… kunhan tulin vaan miettineeksi”, hän totesi lapojaan kohauttaen. Ruusunen veti oravaa taas lähemmäksi ja haukkasi siitä palan.
“Siinä tapauksessa, voit jättää minut rauhaan. Haluaisin vain mielelläni nauttia tämän oravan loppuun”, hän naukaisi nieltyään palan oravastaan. Luna nyökkäsi ja näytti ehkä hieman alakuloiselta, kun Ruusunen vain ajoi hänet pois, mutta hopeanharmaa naaras ei antanut sen järisyttää itseään.
“Ruusunen! Ruusunen! Katso! Minä osaan taistella!” kuuluikin juuri ajallaan Riemun iloiset huudahdukset, kun nuori kolli seisoi isänsä päällä painaen tämän mahalleen maahan. Ruusunen hyrähti kehräykseen ja tassutti kaksikon luokse. Hän tarrauui pentunsa niskanahasta ja vei tämän heidän petinsä luokse.
“Syöppäs sinäkin vähän oravaa, taistelija. Se on oikein maukasta ja minä en jaksa syödä kaikkea yksinäni”, hän naukui. Riemu vaikutti ensin hieman ärtyneeltä, kun Ruusunen oli vain vienyt hänet pois isänsä luota, kun hän oli juuri voittanut, mutta kyyristyi pian mielissään oravan äärelle hänkin. Ruusunen laski häntänsä tämän selälle ja hymyili.
“Sinusta on tullut niin vahva ja rohkea. Sinä tulet varmasti olemaan paras kissa koko yhteisössä - Päivänsäteen jälkeen”, hän naukui pennulleen. Riemu kehräsi, mutta ei keskeyttänyt ateriointiaan vastatakseen. Ruusunen hymyili hieman ja alkoi sitten pesulle.

Cosmos puhdisti varpaidensa välejä tylsistyneenä omassa vuoteessaan. Hän oli mädäntynyt neljän seinän sisällä jo päiväkausia, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi olla lopussa. Joka päivä hän kyräili alakertaan laskeutuvaa hänen ylhäisyyttään, joka ei ollut edes huomaavinaan heitteille jättämäänsä jälkikasvua. Päivänsäteen naaman katseleminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi.
Onneksi hänellä oli sentään Malvaruusu puolellaan. Naaras oli pitänyt hänelle seuraa. Pitkästä aikaa hänestä oli tuntunut, ettei hän taistellut koko maailmaa vastaan yksin. Hän olikin rakentanut uskonsa paremmasta huomisesta siihen ajatukseen, että jonakin päivänä he yhdessä tätinsä kanssa kaataisivat Päivänsäteen vallasta, ja sen jälkeen hänen ylimielisellä emollaan ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin madella heidän jalkojen juuressaan kuin mitätön mato.
Cosmos oli parhaillaankin hautomassa päässään erilaisia tapoja nöyryyttää Yhteisön johtaja, kun Malvaruusu saapui hänen luokseen tuoresaalista suussaan roikottaen. Ystävällisten kasvojen näkeminen sai nuoren kollin heti paljon paremmalle tuulelle, ja hän kysyikin aidosti kiinnostuneena, miten tällä oli mennyt partiossa.
Malvaruusu ryhtyi kertomaan partion aikana käymästään keskustelusta Keijon kanssa. Naaras kumartui nuoremman kissan lähelle niin, että muut eivät vahingossakaan kuulisi heidän epäilemättä teloituksen arvoista puheenaihettaan.
Cosmos ilahtui kuullessaan Keijon kallistuvan enemmän heidän näkökantansa suuntaan. Jos kolli ei kerran ollut täysin uskollinen Yhteisön nykyiselle johtajalle, hänet voisi olla helpompi käännyttää tätä vastaan.
Kun Malvaruusu puolestaan kysyi, oliko Cosmos saanut mitään uutta selville, nuorukainen ei voinut kuin vain kohauttaa lapojaan. “Kaikki tuntuvat välttelevän minua, koska eivät halua Päivänsäteen mustalle listalle”, hän murahti ja loi inhoksuvan katseen yläkertaan vieviin portaisiin, joiden toisessa päässä hänen emonsa epäilemättä loikoi tyytyväisenä saadessaan katsella alaspäin alamaisiaan. Sitten hänen katseensa siirtyi takaisin Malvaruusuun: “Onnistuin kuitenkin jututtamaan uusinta tulokasta, Kobraa. Ajattelin, että hän ei ole vielä ehtinyt muodostaa liian vahvoja mielipiteitä kenestäkään.”
Malvaruusun korvat kääntyivät Cosmosta kohti höröllään. “Saitko selville mitään hyödyllistä?”
“No, hän on aikamoinen kivikasvo”, Cosmos tuhautti nenäänsä hieman halveksivasti, “mutta ei hän vaikuttanut olevan mitenkään erityisen mielissäänkään joutuessaan hyppimään Päivänsäteen pillin tahtiin. Kenties sinä voisit koittaa päästä hänen lähelleen partiossa? Olet meistä kahdesta parempi puhumaan.” Se oli iso myönnytys Cosmoksen suunnalta - kollin ego harvoin salli hänen kehua ketään muita paitsi itseään. Hänen mielestään Malvaruusu oli kuitenkin ansainnut tämän ylistyksen.

//Malva?

Tassutin pitkin kujaa mukana partiossa. Olin joutunut mukaan, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä. Nyt minä sitten kuljin partiossa, jossa oli lisäkseni Valas ja Leopardi.
“Hei, Laku”, Valas naukui jättäytyen vierelleni kävelemään. Hymyilin kollille lempeästi. Oli mukavaa, kun muut yhteisön kissat halusivat oma-aloitteisesti tulla juttelemaan ja tutustumaan minuun.
“Hei vaan, Valas! Miten sinulla on mennyt?” kysyin kehräten leppoisasti.
“Olen ajatellut taas pitkästä aikaa Iltaruskon kuolemaa. Minusta oli kovin harmillista, että emme koskaan voineet tutustua toisiimme kamalan hyvin, mutta olen jo alkanut tottua asiaan. Kunnioitan hänen muistoaan ajattelemalla niitä asioita, joita hän sai aikaan”, Valas naukui. Pukkasin häntä hellästi kylkeen.
“Uskon, että hänen kuolemansa jäi varmasti mieleen. Sinä olis kai hänen viimeisillä hetkillään hänen vierellään, eikö?” kysyin varovaisesti. Valas nyökkäsi.
“Oli vain sääli, että emme kerenneet viettää enempää aikaa yhdessä”, hän huokaisi. Hymyilin lempeästi.
“Kyllä se siitä. Olisin halunnut joskus myös tutustua häneen. Hän oli luultavasti ihan mukava kissa”, totesin. Valas nyökkäsi. Hän loikkasi pian erään kaksijalanpesän ympäröivälle aidalle ja tassutti sitä pitkin. Hän katseli sieltä alas kiinnostuneen näköisenä ja ilmeisesti tutki, jos siellä olisi ollut jotain.
“Täällä on lintuja”, Valas naukui taakseen ja oli nyt kyykyssä aidalla. Katsoin häneen kehräten. Lintu olisi ollut mainio nappaus, etenkin kaksijalkalasta.
Tunsin pientä surua ajatellessani, miten olisin voinut vielä elää rauhassa kaksijalanpesässä Lunan kanssa kotiväkemme kanssa, mutta nyt olimme jumissa yhteisössä. Toki olin alkanut tottua siihen. Se ei ollut enää niin kamala ajatus kuin se oli joskus aluksi ollut.
Ajatukseni keskeytti karmea haukku. Kuulin Valaan rääkäisevän ja silmänräpäyksessä sekä minä, että Leopardi olimme aidalla katsomassa alas. Valas seisoi selkä köyryssä suurta ja pörröistä mustavalkoista koiraa vastapäätä. Sen häntä oli riemukkaasti kippurassa sen selän ylöpuolella ja sen korvat olivat Valaaseen päin.
Koira haukkui kovaäänisesti ja syöksyi Valasta päin. Olin kuin kivettynyt aidalle katsoessani, kun koira syöksyi kohti kollia ja tämä yritti taistella ja kynsiä tätä parhaansa mukaan.
Minua kylmäsi, kun näin miten koira onnistui upottamaan hampaansa Valaan kohotettuun etutassuun, kun kolli oli yrittänyt huitaista sitä kynsillään. Olisin halunnut auttaa, mutta en voinut vieläkään liikkua. En voinut muuta kuin katsella kuinka koira syöksyi kohti avutonta yhteisöläistä ja riepotti tätä niskanahasta. Vesi roiskui, kun puremajäljistä Valaan niskassa alkoi pursuta verta.
Minua alkoi kuvottaa ja olin tipahtaa aidalta, mutta tunsin Leopardin painautuvan minua vasten.
“Emme voi voittaa tuota. Valas on mennyttä”, naaras henkäisi. Kylmät väreet puistelivat minua ja aloin sihistä aidalta huitaisten jykevää tassuani kohti alempana riehuvaa koiraa.
Koiran katse kääntyi ylhäällä kököttäviin kissoihin ja sen silmissä välähti pelon hiven, mutta se kuitenkin edelleen räksytti ja murisi vaikka se päästikin jo irti veltostuneesta Valaasta ja peruutti kauemmas.
Kaksijalanpesän liikkuva seinä rävähti auki, kun päästin pitkän sihinän ja mourunan ja sieltä asteli kovaa vauhtia kaksijalka. Se huusi kauhistuneella ja raivostuneella äänellä koiralle ja mustavalkoinen elukka alkoi vikistä ja hiippailla hiljaa takaisin sisään kaksijalanpesään.
Loikkasin alas aidalta ja tartuin kiinni Valaan velttoon kehoon. Loikkasin kollia suussani pitäen takaisin ylös aidalle ja sitten alas aidalta. Tiesin, että häntä ei voinut pelastaa, mutta silti jokin minussa halusi viedä hänet yhteisön parantajien luokse hoidettavaksi.
“Jätä hänet. Emme voi kantaa häntä koko matkaa takaisin. Hän on muutenkin jo kuollut”, Leopardi naukui, kun kannoin Valasta niskanahasta kohti kotipesää. Katsoin häneen tuskasta täyteläisin silmin.
“Mutta-”, aloitin laskien Valaan ruumiin maahan, mutta Leopardi keskeytti minut hännän heilautuksella.
“Emme voi pelastaa häntä, eikä ole järkeä viedä hänen kuollutta ruumistaan takaisin pesään. Se ei auta, se ei pelasta häntä”, naaras naukui laskien häntänsä lavalleni. Hänen katseensa oli lempeä ja hän näytti olevan aidosti pahoillaan siitä, että joutui määräämään, minut jättämään kollin ruumiin.
Huokaisin ja siirsin Valaan ruumiin läheisimpään pensasaitaan toivoen, että mikään ei pääsisi syömään hänen ruumistaan sieltä.
Katsoin vielä taakseni sinne mihin olin Valaan jättänyt, kun palasimme Leopardin kanssa takaisin kaksijalanpesään.
Luna tuli minua heti vastaan päästessämme takaisin pesään. Hän katsoi minua lempeästi, mutta huomasi nopeasti, että kaikki ei ollut hyvin.
“Mikä on, Laku?” hän kysyi siirtyen sivulleni ja painautuen minua vasten.
“Valas kuoli partiossa”, naukaisin ääni värähtäen. “Hän huomasi erään kaksijalanpesän pihalla lintuja ja alkoi vaania niitä, mutta koira hyökkäsi hänen kimppuunsa. Se repi hänet niin rajusti, että Valas ei olisi voinut selvitä kuin vain todellisella ihmeellä”, jatkoin vielä. Luna painautui minua vasten ja talutti minut meidän yhteiselle nukkumapaikallemme.
“Tärkeintä on se, että sinä olet turvassa”, Luna naukui, kun pääsin makuulle. Hän alkoi hellitellä minua pitkillä nuolaisuilla ja kehräsi samalla rauhoittavasti, mutta en siltikään osannut rauhoittua.
“Olisin voinut yrittää auttaa, mutta en saanut itseäni liikkeelle. En edes yrittänyt auttaa. Jos olisimme yhdessä käyneet sitä koiraa vastaan, Valas ei olisi välttämättä kuollut”, mumisin heikosti maaten siinä Lunan vierellä. Hän laski häntänsä selälleni.
“Älä syytä itseäsi. Se koira olisi voinut repiä sinutkin riekaleiksi, jos olisit mennyt väliin ja silloin minä olisin jäänyt yksin. Nyt voisit mennä unille ja sitten kun heräät, voimme tehdä jotain yhdessä”, naaras naukui. Huokaisin, mutta päästin pienen hymyn kasvoilleni. Olin niin kiitollinen kumppanistani. Olin niin kiitollinen, että minulla oli hänet. Laskin siis pääni ja suljin silmäni antaen kehoni rentoutua ja mieleni lipua pois.

//Uni.//
Heräsin ja näin olevani jossain aivan muualla. Olin pensaikossa kaksijalkalan rajalla. Kuulin kuiskauksen takaani ja käännyin ympäri nähden Lunan valkoisen hahmon iltahämärässä.
“Mitä sanoit?” kysyin kuiskaten, koska oletin meidän piilottelevan joltakin. Luna käänsi katseensa minuun.
“Sanoin, että meidän täytyy laittaa töpinäksi, jos aiomme keretä tarpeeksi kauas, ennen kuin muut lähtevät etsimään meitä”, naaras kuiskutti ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hän vilkuili metsään ja käänsi korviaan taakse.
“Minne olemme menossa?” kysyin hiljaa ja hiivin kumppanini vierelle hiljaa. Hän katsoi minuun hämmentyneenä ja pudisteli päätään.
“Unohditko jo itse oman suunnitelmasi? Kun kerroin odottavan pentuja, sanoit että haluaisit kasvattaa ne jossain muualla, ja silloin sinä keksit suunnitelman karata yhteisöstä ja asuttautua jonnekin kauas pois. Myöskin sanoit sillä, että välttäisit meiltä saman kohtalon kuin Valaalla”, naaras naukui ja katsoin häneen hämmästyneenä. Olinko minä tosiaan keksinyt jotain tuollaista?
“Aivan”, naukaisin kuin olisin tajunnut mistä hän puhui, vaikka minulla ei ollut hajuakaan siitä miten olimme pensaikkoon edes päätyneet.
“No niin mennään tai meille tulee kiire. Jos emme pistä hieman vauhtia, meidän lähtömme huomataan pian ja silloin olemme pulassa”, Luna naukui ja lähti hiippailemaan ulos pensaikosta ja kohti metsää.
Jännitys kihelmöi tassuissani ja hiippailin kumppanini perässä jännityksen rätistessä yllämme. Tuntui siltä, että kaikki askeleemme ja hengityksemme oli äänekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin.
“Laku!” Lunan parkaisu kuului edestäpäin. Nousin pystyyn ja ryntäsin eteenpäin nähden kauhukseni kuinka koira riepotti kumppaniani suussaan. Hengitykseni tuntui salpaantuvan minun katsellessa elukkaa, joka piteli valkeaa naarasta otteessaan ja katsoi minua kuin iloisena siitä, että saattoi nähdä tuskan kasvoillani.
“Luna! Odota, minä tulen!” huudahdin ja ryntäsin ajattelematta eteenpäin kohti koiran naamaa. En voinut antaa sen repiä Lunaa niin kuin Valas oli revitty. Loikkasin eteenpäin kynsien koiran naamaa ja tunsin sen turkin kynsissäni. Painoin kynsiäni sen nahkaan ja vedin niitä pitkin sen kasvoja. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun koira päästi ulvahduksen, tiputti Lunan ja syöksyi minua kohti.
Parkaisin, kun elukan terävät hampaat porautuivat lihaani ja sai aikaan haavat, jotka alkoivat heti vuotaa verta. Luna katsoi minua ja koiraa järkyttyneenä ja minä yritin keksiä parhaani mukaan, miten voisimme voittaa elukan.
Ajatukseni katkesivat, kun koira taas kiepahti ympäri ja otti Lunan kamalaan kitaansa. Se riepotti naarasta kuin saaliseläintä ja Luna parkui kauhuissaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun koira iski leukansa kiinni ja järkyttävä rusahdus kajahti metsässä.
“Luna!” huusin järkytyksestä halvaantuneena ja katsoin kuinka hänen hermoton ruumiinsa roikkui koiran leuoissa. Katsoin miten veri roiskui sen riepottaessaan kumppaniani ja heilutellessaan tämän elotonta ruumista sivulta sivulle uudestaan ja uudestaan. Minua alkoi yököttää ja heikottaa sitä katsellessa. En voinut uskoa, että tämä tapahtui. En voinut uskoa, että koira oli juuri murhannut Lunan, joka ilmeisesi vieläpä kantoi minun pentujani!
“Sinä karmea peto!” huusin ja syöksyin taas kohti koiraa. Se kuitenkin vain tarttui minuun terävillä hampaillaan ja heitti kauemmas. En mahtanut koiran voimalle mitään ja lensin muutaman ketunmitan kauemmas ja sillä välin otus katosi jo metsään.

Seuraava asia mitä tiesin oli se, kun nostin päätäni ja näin kaksijalanpesän korkeat seinämät ympärilläni. Luna nukkui vieressäni rauhallisesti ja vain harva kissoista oli jo hereillä. Minun kesti hetki tajuta mitä oli tekeillä, ja kun viimein sen ymmärsin, nousin ylös ja rupesin sukimaan turkkiani.
Turkkini sukimisen yhteydessä kuuntelin muiden yhteisön jäsenten varovaista liikehdintää, kun he heräilivät uniltaan ja alkoivat valmistautua päivän touhuihin. Kuuntelin, miten he vaihtoivat pari sanaa ystäviensä kesken ja alkoivat syömään, peseytymään tai muuten valmistautumaan partioon.
Kuulin myös pian kuinka Päivänsäde tuli alas valmistelemaan partioita. Kaikki elivät kuin Valas ei olisi koskaan kuollutkaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua suretti ajatella, että muut eivät jääneet muistelemaan häntä sen enempää esimerkiksi jollain seremonialla. Annoin huokauksen paeta ulos suustani ja kuulin sitten kuinka joku lähestyi minua.
Nostaessani katsettani minua tervehti Päivänsäteen katse. Hän katsoi minuun rauhallisesti ja hänen ilmeensä ei kertonut minulle mitään.
“Nyt kun olet hereillä, voit tehdä itsesi hyödylliseksi”, hän aloitti edelleen rauhallisen oloisena. “Joten voisit siis lähteä partioon mukanasi Lyra ja Menninkäinen.”
“Selvä”, naukaisin. Tosiasiassahan minua ei partiointi kamalasti innostanut. Ei varsinkaan kun mukanani ei ollut edes minulle hieman tutumpia jäseniä. Lyran kanssa en ollut ollut tekemisissä juurikaan sen jälkeen, kun hän oli Cosmoksen kanssa tuonut minut yhteisöön ja Menninkäisen kanssa olin enintään partioinut.
Lähdin kuitenkin haluttomasta asenteestani huolimatta kohti suuntaa, jossa näin Lyran ja ajattelin sanoa hänelle, että meidät oli määrätty partioon.
“Huomenta, Lyra”, tervehdin naarasta kohteliaasti nyökäten hänelle samalla päätäni.
“Huomenta, Laku! Onko sinulla minulle kenties jotain asiaa?” Lyra kysyi arvokkaan kuuloisena. Nyökkäsin hänelle nopeasti.
“Päivänsäde sanoi, että meidän olisi tarkoitus lähteä partioon kolmin Menninkäisen kanssa. Minä, sinä ja Menninkäinen siis”, kerroin naaraalle. Hän katsoi minuun hiljaa ja nyökkäsi hitaasti.
“Hyvä on. Mennään sitten”, Lyra sanoi eikä vaikuttanut hänkään olevan kamalan mielissään lähtemässä. Nyökkäsin ja vilkaisin ympärilleni paikantaen Menninkäisen.
“Käyn van ensin hakemassa Menninkäisen”, naukaisin ja tassutin kohti kollia. Hän nosti katseensa tassustaan, jota hän oli parhaillaan pesemässä ja katsoi minuun.
“Hei Menninkäinen!” tervehdin heilauttaen häntääni iloisesti. Hän nyökkäsi tervehdykseksi. Liikauttelin tassujani hieman ja menin sitten asiaan.
“Meidän olisi tarkoitus mennä partioon. Sinä, minä ja Lyra. Joten lähdetäänkö?” kysyin. Menninkäinen nousi ylös ja venytteli.
“Kai se sitten täytyy”, hän naukaisi ja lähti kohti uloskäyntiä. Huomasin Lyran jo loikanneen ikkunalle ja vain odottavan meidän tulevan, kun hän h´loikkasi sitten ulos. Minä lähdin hänen peräänsä Menninkäinen kulkien takanani.
“Minä johdan”, Lura naukaisi heti, kun minä ja Menninkäinen saavuimme kuuloetäisyydelle. Nyökkäsin ja Menninkäinenkään ei laittanut vastaan. Lähdimme siis kulkemaan Lyran johdatuksella. Hän kulki eteenpäin rivakasti joukon kärjessä, kun taas minä kuljin hieman Menninkäisen edellä.
Kolli ei edes yrittänyt tulla edelleni ja oletin syyksi sen, että hän saattoi valvoa minua paremmin. En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa. Mieltäni nimittäin kalvoi taas kuvat koirasta ja kuolleesta Valaasta. Hän ei olisi ansainnut sitä kuolemaa. Olisin halunnut todella pelastaa hänet, mutta en vain mahtanut mitään. Minun tassuni olivat kuin kivettyneet silloin, enkä saattanut liikkua.
Päästin pienen huokauksen ja katselin ympärilleni. Huomasin Urhon kaivelemassa ruokaa roska-astioista Hyökyaallon kanssa. Mieltäni lämmitti ajatella kollia. Hän oli ollut minulle aina mukava ja avoin. Hän vaikutti todelliselta ystävältä.
Pian kuin aistien läheisyyteni kolli nosti katsettaan ja huomasi partion. Hän hymyili ja heilautti häntäänsä iloisesti tervehdykseksi. Nyökkäsin ja heilautin vastaukseksi myös omaa häntääni.
“Piiloon!” Lyran sihahdus sai minut taas keskittymään. Näin kaksijalan kulkevan kujalla koira pitkässä köynnöksessä kiinni. Muistelin miten minun kaksijalkani oli silloin lenkittänyt minua ja Lunaa narussa kiinni. Se sai ajatukseni hetkeksi harhailemaan ja tajusin liikkua vasta, kun Lyra tuli tönäisemään minua.
“Ai, joo. Piiloon!” naukaisin äkisti ja nousin lähimmäisen aidan päälle ja menin sen toiselle puolelle. Urhokin tuli sinne pian.
“Minä niin vihaan koiria! Kaksijalatkaan eivät ole mitään kaikkein mieluisimpia, mutta niiltä on sentään helppo päästä karkuun. Ne ovat niin hitaita ja kömelöitä, että eivät koskaan saisi minua kiinni”, ruskea kolli naukui. Nyökkäsin kehräten ja yritin vilkuilla kujalle nähdäkseni oliko vaara ohi, mutta siellä kaksijalka edelleen kulki koiransa kanssa.
Kun vilkaisin kujalle hetken päästä uudestaan huomasin kaksijalan jo katoilevan horisonttiin ja loikkasin aidalle ja siitä takaisin kujalle.
“Vaara ohi!” puuskahdin kovaäänisesti ja muutkin kissat alkoivat ilmestyä piiloistaan. Lyra saapui vierelleni Menninkäinen perässään.
“Ensi kerralla pysyttelet lähellä. Emme voi päästää sinua katseestamme, mutta onneksi Urho tuli katsomaan perääsi”, Menninkäinen naukaisi katsoen minuun silmät hieman sirillä. Lyra vain asettui edelle taas.
“Lähdetään. Meidän täytyy jatkaa partio loppuun”, naaras naukaisi ja lähti johtamaan taas partiota.

Partion palatessa takaisin vanhalle kaksijalanpesälle halusin vain syöksyä ensimmäisenä Lunan vierelle. Katselin pesässä ympärilleni, mutta kumppanistani ei näkynyt jälkeäkään. Hän oli luultavasti ulkona ja minun täytyi siis odottaa.
Juuri, kun olin suuntaamassa makuualusillemme tunsin tassussani jotain terävää, kuin piikki. Vilkaisin alas ja huomasin Riemun, joka oli upottanut terävät kyntensä ja hampaansa valkeaan tassuuni.
“Sinä et pääse karkuun muukalainen!” pieni kolli murisi. Puhkesin heti kehräyskeen. Enhän minä voinut olla hänelle vihainen. Riemu oli vain innokas pentu, joka halusi leikkiä.
“Pääsempäs! Olen kaikista mahtavin muukalainen!” huudahdin riemukkaasti ja karistin pennun tassustani lähtien karkuun hitaasti, jotta tämä saisi minut kiinni.
“Hei! Takaisin sieltä!” Riemu huudahti rynnätessään perääni. Miten suloinen hän saattoikaan olla.

ELANDRA
Malvaruusu: 26kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 9kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 5kp -

"Kerrassaan loistava ajatus, Cosmos", Malvaruusu naukui tyytyväisenä ja nyökytteli päätään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli entinen eloklaanilainen alkanut pitämään sisarenpojastaan enemmän kuin yhdestäkään kissasta tähän saakka. Malvaruusu oli innoissaan, sillä enää hänen ei tarvitsisi olla Kujakissayhteisössä yksin. Hän oli löytänyt sydänystävänsä, jonka kanssa voisi tehdä vaikka ja mitä kivaa – kuten juonia Päivänsäteen päänmenoksi.
"Minäkin olen varma, että pärjäisimme kahdestaan. Voimme kai me etsiä tukijoita, mutta minulla on siihen yksi ehto", kilpikonnalaikukas naaras naukui ja kohdisti katseensa Cosmoksen erivärisiin silmiin. Harmaavalkoinen kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Mikä ehto?" kolli kysyi ja räpäytti mietteliäänä silmiään. Malvaruusu paransi ryhtiään ja veti syvään henkeä. Se, mitä Cosmos tähän vastaisi, kertoisi, voisiko kolli todella olla Malvaruusun sydänystävä lopun elämäänsä.
"Sinä et saa ystävystyä niiden kissojen kanssa, jotka tulevat tukemaan meitä. Minusta meidän pitäisi loppujen lopuksi luottaa vain toisiimme, eikä se ole luottamusta, jos alkaa kaveeraamaan muiden kanssa", Malvaruusu naukui terävällä äänellä. Cosmos näytti mietteliäältä. Kollin katse harhautui Malvaruususta hänen taakseen. Entinen eloklaanilainen kuuli, että partio saapui juuri pesään, muttei naaras vaivautunut irrottamaan katsestaan Cosmoksesta.
"No, eiköhän se käy", Cosmos nyökäytti päätään. Malvaruusun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy.
"Hienoa!" naaras hihkaisi. Hän mulkaisi Arpea, joka käveli kohti pesän perimmäistä seinustaa.
"Tuo ja Leopardi lienevät ainakin Päivänsäteen innokkaimpia kannattajia", Malvaruusu tuhahti hiljaa ja pudisteli päätään. Arpi oli niin vanha, että Malvaruususta oli outoa, että kolli oli enää edes hengissä. Leopardi sen sijaan oli hyväuskoinen hölmö, jonka Keijukainen oli kaiketi saanut pauloihinsa, joten tietenkin leopardilaikukas naaras seurasi nyt Keijukaisen niin sanottua tytärtä.
"Lyraakaan meidän on turha yrittää saada puolellemme", Cosmos naukaisi ja nyrpisti nenäänsä. Malvaruusu itse ei tuntenut Cosmoksen pentuetoveria, mutta oli kuullut Lyran olevan vähän liikaakin emonsa kannattaja.
"Voisimme tehdä niin, että sinä puhuttelet ohimennen päivien aikana joitakin kujakissoja ja yrität kalastella tietoa heidän uskollisuudestaan. Minä voin keskustella partioissa muiden kanssa", Malvaruusu ehdotti. Cosmos hyväksyi naaraan ehdotuksen nyökkäämällä.
"Kuulostaa hyvältä."

Päivät kuluivat, ja Malvaruusu päätti laittaa suunnitelmansa käytäntöön. Päivänsäde oli tänään määrännyt kilpikonnalaikukkaan naaraan metsäpartioon Keijon, Nefirin, Hennon ja Valaan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei Malvaruusua kiinnostanut saalistaminen. Kun viisikko pääsi ulos kaksijalkalasta ja saapui kylmään ja koleaan metsään, naaras odotti, että kaikki lähtivät omiin suuntiinsa.
Metsässä oli tavanomaisen rauhallista. Malvaruusu katseli, miten puiden alastomat oksat kurottelivat kohti kirkasta, sinistä taivasta. Kylmä aurinko loisti korkealla taivaalla ja soi säteitään alas metsään. Maa oli routainen ja metsän pohjalla kasvava ruoho alkoi kuihtua, mitä lähemmäs lehtikatoa päästiin. Maassa lojui kuivahtaneita, ruskeita lehtiä siellä täällä. Hetken paikoillaan seisoskelun jälkeen, Malvaruusu päätti lähteä Keijon perään. Hän ei tuntenut laiskan oloista, pulskaa kollia kovinkaan hyvin, muttei ainakaan ollut kuullut tämän olevan innokkain Päivänsäteen kannattaja. Toki kolli mielisteli jokaista yhteisön jäsentä minkä kerkesi, mutta ei mitenkään erityisemmin vain Päivänsädettä. Malvaruusu seurasi kollia hetken aikaa ja katseli mitä tämä teki. Keijo näytti tekevän kaikkea muuta kuin saalistavan. Keijo mateli eteenpäin hitaammin kuin etana ja katseli aivan rauhassa maisemia. Malvaruusu kiristi tahtiaan ja otti vaivattomasti kujakissan kiinni. Hämmentynyt Keijo käänsi katseensa Malvaruusuun.
"Ai, Malvaruusu", kolli naukui ja räpytteli silmiään, "mistäs sinä siihen tupsahdit?"
"Sieltä mistä sinäkin", Malvaruusu vastasi latteasti ja siristi silmiään. Keijo kohautti lapojaan.
"Eikö sinun pitäisi olla saalistamassa?" Keijo kysyi mietteliään oloisena.
"Mutta ethän sinäkään ole, niin miksi minunkaan pitäisi?" Malvaruusu otti huomaamattaan puolustuslinjan. Vaikka naaraan tarkoitus oli olla ystävällinen ja selvittää sen avulla Keijon uskollisuus, se tuntui mahdottomalta. Malvaruusu vain inhosi suurimpaa osaa kissoista.
"Niin, se on ihan hyvä kysymys. Kiva kun liityit seuraani, minulla olikin jo vähän tylsää", tummanruskea kolli naukui ystävällisellä äänellä. Malvaruusu siristi vihreitä silmiään.
"Oletkin todella onnekas, kun saat nauttia juuri minun seurastani", Malvaruusu lausahti ja kohotti leukaansa ylöspäin. Keijo ei vastannut mitään, vaan näytti enemmänkin kiusaantuneelta. Malvaruusu kurtisti kulmiaan.
"Vai oletko eri mieltä?" entinen soturi tuhahti. Keijo pudisteli päätään.
"En ollenkaan, sinun seurasi on oikein viihdyttävää", tabbykuvioinen kolli lausahti lattealla äänellä.
"Sitähän minäkin", Malvaruusu naukui itserakkaalla äänellä ja meni sitten suoraan aiheeseen, "onko sinulla paljon ystäviä täällä?"
"Ai missä täällä? Kujakissayhteisössäkö vai metsässä?" Keijo kysyi hämmentyneenä. Malvaruusu huokaisi, eikä edes yrittänyt peitellä turhautumistaan. Voi miten hiirenaivoisen kissan kanssa hän joutuikaan olemaan tekemisissä!
"No tietenkin Kujakissayhteisössä", Malvaruusu naukui terävällä äänellä.
"Eipä ole ihan kamalasti, ystäviä voisi kyllä olla enemmänkin... Keijukainen oli minun ystäväni, mutta hän kuoli. Olen minä yrittänyt olla Päivänsäteenkin ystävä, mutta hän on niin koppava, että tuskin edes pitää minusta", Keijo huokaisi hitusen pettyneellä äänellä. Tyytyväinen virne hiipi Malvaruusun kasvoille, mutta hän pyyhki sen äkkiä pois ja vakavoitui.
"Olen huomannut aivan saman. Päivänsäde ei ole mikään mukavin kissa", naaras naukui ja pudisteli inhoten päätään.
"Voi, ethän kerro hänelle mitä minä sanoin. En missään nimessä tahdo, että hän karkottaa minut tai jotain muuta kamalaa", Keijo naukui säikähtäneen oloisena. Malvaruusu virnisti.
"Minä lupaan, että tämä jää meidän väliseksemme", Malvaruusu valehteli. Jos siitä olisi hänelle joskus jotain hyötyä, hän olisi valmis kertomaan Keijon sanat Päivänsäteelle koska tahansa.
"Kiitos, Malvaruusu", Keijo sanoi ja väläytti naaraalle kiitollisen hymyn.
"Minulla on paljon kaikkea muuta, joten jatka sinä vain saalistamista. Katsokin, että saat edes jotain kiinni!" Malvaruusu naukui terävällä, hieman tylyllä äänellä Keijolle ja lähti kulkemaan poispäin tämän seurasta ilman hyvästejä.

Partion päätyttyä Malvaruusu palasi muiden kanssa takaisin kaksijalkalaan ja Kujakissayhteisön pesään. Keijo oli kuin olikin saanut kiinni yhden oravan. Malvaruusu ei tapojensa mukaan ollut saanut kiinni yhtään mitään. Jos Päivänsäde taas mäkättäisi asiasta, Malvaruusu muistuttaisi, että lehtikato lähestyi ja saalista oli sen vuoksi vähän ja vaikeaa saada kiinni. Heti pesään saavuttuaan, Malvaruusu nappasi mukaansa partion tuoman varpusen ja kiikutti sen Cosmoksen luokse. Harmaavalkoinen kollikissa makoili vuoteella, jossa hän oli viihtynyt ties kuinka monta päivää. Epäilemättä kollin päivät olivat melko yksitoikkoisia ja tylsiä, kun tämä ei saanut poistua pesästä. Malvaruusu halusi piristää ystäväänsä ja kertoa, mitä oli saanut Keijosta irti.
"Hei, miten partio meni?" Cosmos kysyi ja kohtasi ystävänsä katseen. Malvaruusu laski varpusen Cosmoksen jalkojen juureen ja hymyili tyytyväisesti.
"Oikein hyvin", Malvaruusu naukui ja kumartui lähemmäs ystäväänsä kertoakseen tälle asiansa niin, etteivät muut kuulisi. Onneksi pesässä oli sen verran paljon hälinää, että kukaan tuskin kiinnitti huomiota heidän keskusteluunsa.
"Keijo ei ainakaan ole järin uskollinen Päivänsäteelle. Hänen mielestään Päivänsäde on koppava", Malvaruusu kertoi kuiskaten ja silmät sädehtien. Oli ilo kuulla, etteivät muutkaan yhteisön jäsenet pitäneet heidän typerästä johtajastaan.
"Oletko sinä saanut mitään uutta selville?" Malvaruusu esitti vuorostaan kysymyksen Cosmokselle.

//Cosmos?

Jos Cosmoksella olikin hetki sitten ollut minkäänlaisia epäilyksiä tätinsä äkillistä persoonan muutosta kohtaan, se oli jo historiaa - Malvaruusu oli nyt hänen uusi paras ystävänsä. Naaras tuntui tajuavan häntä paremmin kuin kukaan muu Yhteisön hiirenaivoisista jäsenistä. Tämäkin näki Päivänsäteen kykenemättömyyden.
Cosmos nyökytteli tyytyväisenä Malvaruusulle, kun naaras sanoi, että jäi heidän tehtäväkseen hoidella Yhteisön osaamaton johtaja pois palliltaan. Tavallisesti nuori kolli olisi lähtenyt soitellen sotaan, mutta hän tiesi emonsa ja tämän kannattajat sen verran hyvin, että hän halusi poikkeuksellisesti edetä hieman hienovaraisemmin vallankumouksen kanssa.
“Meidän on selvitettävä, ketkä ovat Päivänsäteelle uskollisia ja ketkä voisi käännyttää häntä vastaan”, hän supatti Malvaruusulle, pälyillen huomaamattomasti ympärilleen siltä varalta, että joku ulkopuolinen sattui olemaan kuuntelemassa. “Kyllä me varmasti pärjäisimme hänelle kahdestaan, mutta hänen hännystelijöistään voi tulla meille ongelma.”
Antaessaan sanojensa upota sukulaisensa tajuntaan, hän suoristautui ja katseli nyt kunnolla ympärilleen pesässä. Hän kävi jokaisen kissan läpi katseellaan, yrittäen pohtia, kuka heistä kantaisi kaunaa johtajalleen niin, että olisi valmis pettämään tämän. Cosmos ei kuitenkaan uskonut sellaisten kissojen löytämisen olevan kovin vaikeaa - hänen emonsa kun löysi enemmän vihollisia kuin ystäviä itselleen impulsiivisella käytöksellään.

//Roska?