Malvaruusu oli aivan täpinöissään, kun Cosmos ilmoitti uskovansa kaksikon tulevan hyvin juttuun. Kolli ei Malvaruusun onneksi epäillyt lainkaan sitä, etteikö naaras olisi ollut tosissaan kiinnostunut ja innostunut sukulaiskissansa seurasta. Ensimmäistä kertaa aikoihin kilpikonnalaikukas naaras hymyili ihan oikeasti täysin aitoa hymyä. Hän oli löytänyt ystävän, josta ei päästäisi irti koskaan.
"Niinpä, eikö ole ihmeellistä, miten kaksi kissaa voivatkaan löytää toisensa mitä yllättävimmistä tilanteista?" Malvaruusu kysyi vilpittömän iloisesti. Kaikki piikikkyys ja ilkeily oli kadonnut hänen äänensävystään. Ensi kertaa moneen kuuhun Malvaruusu keskusteli jonkun kanssa ilman mitään takaa-ajatuksia keskustelukumppaninsa päänmenoksi. Laikukas naaraskissa vilkuili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut liian lähellä. Hän kumartui lähemmäs Cosmosta ja kuiskasi tälle vaimealla äänellä:
"Meidät yhdisti yhteinen vihollinen, sinun emosi. Oletko tosissasi valmis kääntymään häntä vastaan?"
Cosmos katsoi Malvaruusua silmät edelleen sädehtien. Kolli siristi aavistuksen verran erivärisiä silmiään , mutta nyökkäsi pian.
"Hänkin on kääntynyt minua vastaan, joten ei minun pidä olla hänelle uskollinen", Cosmos vastasi terävällä äänellä. Malvaruusu nyökäytti myös päätään.
"Niinpä, siinä olet aivan oikeassa. Hän on surkea johtaja ja meidän tehtäväksemme jää hoidella hänet pois asemastaan", kilpikonnalaikukas naaras kuiskasi pieni virne kasvoillaan.

//Cosmos?

Ruusunen seurasi Riemun harjoittelua. Urho opetti tälle hieman hiipimistä ja vaanimista, sekä tietysti muutaman taisteluliikkeen. Kolli oli sanonut Riemun tarvitsevan näitä taitoja jo piakkoin ja Ruusunen saattoi tuntea vain karvojensa nousevan pystyyn ajatellessaan miten totta asia oli loppujen lopuksi. Riemu oli kasvanut hurjaa vauhtia ja oli vain ajan kysymys, kunnes hän olisi jo partioimassa muiden yhteisön kissojen kanssa.
Ruusunen ponkaisi pystyyn ja meni Riemun luokse. Hän katsoi ja analysoi poikansa liikkeitä tarkasti. Hän myös arvioi mitkä liikkeet olisivat tälle ehkä parhaimmat.
“Sinusta tulee vielä oikein vahva kissa. Uskon, että tulet olemaan vielä suureksi hyödyksi koko yhteisölle”, naaras naukui pojalleen tökäten häntä hellästi kuonollaan samalla ylpeästi hymyillen.
“Tietysti tulee. Minä opetan häntä ja pidän hänestä huolen. Aion parhaani mukaan opettaa hänelle vahvuutta ja monia eri tapoja käyttää vahvuuttaan hyödyksi”, Urho naukui ylpeästi. Ruusunen nyökkäsi.
“Siinä tapauksessa minä opetan hänelle ketteryyttä ja miten sitä voi käyttää hyödykseen taistelussa, saalistuksessa ja monessa muussa asiassa”, hopeanharmaa naaras naukaisi.
“Ja minä teen kaikkeni oppiakseni kaiken ja tullakseni parhaimmaksi kissaksi koko yhteisön kaksijalkalassa! Sitten Päivänsäde pitää minua hyödyllisenä ja antaa minulle luottamuksensa nopeammin kuin kenellekään muulle!” Riemu naukaisi innoissaan. Ruusunen naurahti.
“Se ei ole välttämättä niin helppoa, mutta kyllä sitä saa yrittää”, naaras kehräsi ja silitti poikansa selkää hännällään. “Jatkakaa nyt kuitenkin harjoittelua. Minä lähden etsimään ruokaa”, hän sanoi vielä ja tassutti pois.

Yhtäkkiä Malvaruusulla muuttui ääni kellossa, ja toisin kuin aivan hetki sitten, naaras alkoikin puhella hänelle kuin vanhalle ystävälle. Cosmos oli tunnettu nopeasti kiihtyvästä luonteestaan, mutta hän alkoi epäillä, että ailahteleva luonteenlaatu oli jokin suvussa liikkuva ominaisuus, sillä yhtä radikaalisti Malvaruusun persoona oli kokenut täydellisen muutoksen.
Hän saattoi vain tuijottaa tätiään täydellisen typertyneenä, osaamatta sanoa, oliko naaras tosissaan vai pilailiko tämä kuitenkin hänen kustannuksellaan. Cosmos ei nimittäin tykännyt siitä, jos hänestä tehtiin ivaa hänen sitä itse tiedostamattaan. Se sai hänet tuntemaan olonsa tyhmäksi, mikä ei käynyt päinsä, sillä eihän hän ollut tyhmä. Päinvastoin, hän oli varmasti koko tämän typerän kattikatraan terävin kissa!
Se, mitä Malvaruusu seuraavaksi kuiskasi Cosmokselle, sai nuoren kollin unohtamaan kaikki aiemmat epäilyksensä sukulaistaan kohtaan. Nyt hänen katseessaan oli aivan uudenlaista kiinnostusta, kun hän katsoi takaisin tätiinsä - heillä tosiaan tuntui olevan jotain yhteistä, ja se jotain oli viha Päivänsädettä kohtaan.
Nuorukainen oli saanut tarpeekseen oikkuilevasta emostaan. Hän janosi kostoa, oikeutta vääryyksille, joita hän oli joutunut kestämään vain koska Päivänsäde ei kyennyt hillitsemään tunteenpurkauksiaan. Enää hän ei ollut yksin tuntemuksiensa kanssa; oli joku, joka oli kerrankin hänen kanssaan samalla puolella eikä vastaan.
Kyllä, juuri niin. Yhdessä he voisivat repiä Päivänsäteen alas valtaistuimelta, jonka tämä oli rakentanut alaistensa hyvinvoinnin kustannuksella. Cosmoksen naamalle levisi pieni, tyytyväinen virnistys, kun hän kuvitteli emonsa matelevan vuorostaan hänen jalkojensa juuressa, anelemassa armoa kuin mikäkin säälittävä kerjäläinen.
"Kuule, minä luulen, että sinä ja minä taidamme tulla hyvin juttuun", hän naukaisi Malvaruusulle silmät loistaen.

//Malva?

AURA
Lyra: 14kp -

AUROORA
Härmä: 4kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 38kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 18kp -
Päivänsäde: 11kp -
= 29KP

KÄÄRMIS
Ruusunen: 37kp! -
Laku: 19kp -
= 56KP

Aluksi Malvaruusu oli ollut kerrassaan riemuissaan kuullessaan miten Cosmos räjähti aivan täysin. Kolli sylki sanoja ulos suustaan kuin mikäkin raivotautinen eläin. Kilpikonnalaikukas naaras ei tapojensa mukaan osannut loukkaantua harmaavalkean kissanketaleen inhottavista sanoista, vaan ne saivat Malvaruusun vain enemmän innostumaan. Hän oli onnistunut tehtävässään täydellisesti, Cosmos oli suorastaan sekoamispisteessä. Malvaruusu oli varma, että heittämällä hieman lisää bensaa liekkeihin, pian Cosmos menettäisi lopullisesti järkensä. Se olikin naaraan seuraava suunnitelma, mikäli hän vain olisi saanut suunvuoron loputtomiin pälpättävältä nuorelta kollikissalta.
Malvaruusu ei oikein osannut edes itse kuvailla tuntemuksiaan, sillä yhtäkkiä hänen näkemyksensä Cosmoksen suhteen muuttuivat täysin. Siinä missä hän oli aiemmin inhonnut ja halunnut ärsyttää sisarenpoikaansa, olivat ne tunteet nyt kadonneet tiehensä. Malvaruusu ymmärsi nyt vasta, että Cosmos todella oli hyvin yksinäinen, hänellä ei ollut ketään. Hän inhosi Päivänsädettä kenties jopa enemmän kuin Malvaruusu, joka sai laikukkaan naaraan oivaltamaan jotain tärkeää. Hän uskoi voivansa saada Päivänsäteen hulttiopojasta itselleen liittolaisen. Cosmos lieni yhteisön ainoa jäsen tätä nykyä, jolla ei ollut yhtäkään ystävää – Malvaruusun itsensä lisäksi siis. Malvaruusun kasvoille piirtyi hymy, mutta tällä kertaa se ei ollut lainkaan ilkikurinen tai inhottava.
"No mutta sittenhän me olemme samalla puolella, Cosmos-hyvä", Malvaruusu naukaisi pirteästi hihkaisten. Hän huomasi, miten Cosmoksen kulmat kurtistuivat. Sillä hetkellä Malvaruusu päätti, että hänestä ja Cosmoksesta tulisi ystäviä. Heitä yhdisti yhteinen vihollinen; Päivänsäde, ja se riitti Malvaruusulle. Naaras ei löytänyt ainuttakaan syytä, miksei valkoharmaa kollikissa haluaisi alkaa Malvaruusun parhaaksi – ja ainoaksi – ystäväksi ja jakaa tälle koko elämäänsä iloineen ja suruineen.
"Mitä sinä hourit?" johtajan poika kysyi ja kallisti päätään silmät sirrillä.
"En minä mitään houri. Yritän vain sanoa sitä, että sinun emosi ei varsinaisesti kuulu minunkaan lempikissoihini. Ei sinun kannata yhteisöä jättää epämukavan johtajan takia", Malvaruusu naukui, kumartui lähemmäs Cosmosta ja kuiskasi sitten lähes ääneti:
"Sen sijaan sinun kannattaisi päästä eroon johtajasta."
Malvaruusu vetäytyi kauemmas uudesta parhaasta ystävästään, kuin olisi sanonut jotain aivan arkipäiväistä. Kilpikonnalaikukkaan naaraan kasvoilla oli aito hymy, joka oli ollut tiessään siitä saakka, kun Pensastassu oli pettänyt hänet. Kumma kyllä, enää naaras ei jaksanut edes kantaa kaunaa entiselle parhaalle ystävälleen. Olihan hän löytänyt jotain paljon parempaa, nimittäin Cosmoksen.

//Cosmos?

Malvaruusu oli tupsahtanut Cosmoksen eteen selvästikin ainoana pyrkimyksenään vain ärsyttää häntä. Siinä naaras onnistui vähän turhankin hyvin, ja Cosmos joutui toden teolla pinnistelemään, ettei olisi räjähtänyt siihen paikkaan.
"Siitä vain, kerro pois!" Cosmos sihisi karvat pörhössä tädilleen ja nousi ylös. Hänen häntänsä viuhtoi vihaisesti puolelta toiselle, eikä hän edes yrittänyt peitellä yltyvää kiukkuaan. Hän oli vihainen, pettynyt ja vielä mitä - ennen kaikkea hän halusi, että kaikki tiesivät sen. "Minua eivät sinun uhkauksesi pelota! Kerro Päivänsäteelle, kerro Keijukaisen aaveelle, kerro vaikka koko maailmalle, mutta minä en sinunlaistasi säälittävää käskyläistä pelkää!" Hän otti askeleen lähemmäksi murina kurkussaan. "Minä vihaan Päivänsädettä ja tätä paikkaa, ja minä aion päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi. Joten anna mennä vain, ole kiltti alamainen ja juokse kertomaan johtajallesi, miten täällä hypitään röyhkeästi silmille ja suunnitellaan lähtemistä. Olen valmis toiseen kierrokseen."
Cosmos tuijotti Malvaruusua rävähtämättä. Hänen kylkensä kohoilivat kiihtyneen hengityksen tahtiin, ja hän kuuli veren kohisevan korvissaan.
Malvaruusu oli kaiketi saanut haluamansa reaktion irti siskonpojastaan saamalla hänet niin hiiltyneeksi, mutta Cosmos ei jaksanut välittää. Hän oli kärsinyt jo tarpeeksi ja madellut nöyränä emonsa jalkojen juuressa, ettei häntä kiinnostanut tehdä samaa Malvaruusullekin.

//Malva?

Malvaruusu oli pettynyt, vaikkei suostunutkaan sanomaan tai näyttämään sitä muille. Naaras ei ollut saanut minkäänlaista kunniaa siitä, että oli löytänyt Kujakissayhteisölle uuden jäsenen. Kobra oli liitetty osaksi yhteisöä välittömästi, kun tämä oli käynyt Päivänsäteen juttusilla. Kun johtaja oli ilmoittanut uudesta jäsenestä muille, ei hän ollut edes vaivautunut antamaan kunniaa Kobran löytymisestä Malvaruusulle. Naaras oli joutunut kertomaan sen itse kaikille ja niin hän oli siitäkin huolimatta jäänyt vaille kunniaa ja mainetta.
Kilpikonnalaikukas naaras istui pesässä ja katseli ikkunan edessä olevien lankkujen raosta pihalle. Päivä oli harmaa ja mielikin latistui, kun sadesäätä joutui katselemaan. Malvaruusu istuskeli portaikon edustalla olevalla ikkunalaudalla. Hän ei juuri nyt jaksanut muiden yhteisöläisten seuraa, sillä hän teki kaikkensa ollakseen huomaamaton juuri nyt, kun Päivänsäde jakoi aamupäivän partioita.
"Leopardi, Hyökyaalto, Malvaruusu ja Luna menkööt kujapartioon. Kiertäkää kaksijalkalan eteläinen puoli tunkeilijoiden varalta", johtaja lausui yhtä nihkeästi kuin aina. Malvaruusu luimisti inhosta korviaan, kun hän tunnisti nimensä lausuttavan. Naaras vilkaisi alakerran toisella puolen istuvan Päivänsädettä. Malvaruusu oli jo päättänyt, ettei hän suostuisi lähtemään ulos sateeseen. Siellä hän vain kastelisi ja sotkisi nätin turkkinsa kuraan. Siispä naaras loikkasi alas ikkunalaudalta, dramaattisesti vältellen astumista vasemmalla etujalallaan. Se ei todellisuudessa ollut lainkaan kipeä, mutta hänen oli saatava Päivänsäde uskomaan niin. Välittömästi, kun laikukas naaraskissa käveli sisartaan lähemmäs, Päivänsäteen terävä katse kääntyi tämän suuntaan. Harmaa johtaja näytti yhtä tympeältä kuin aina. Malvaruusu oli lopen kyllästynyt sisareensa, hän uskoi voivansa olla itse paljon parempi johtaja yhteisölle.
"No?" Päivänsäde kysyi, arvaten välittömästi Malvaruusulla olevan jotain asiaa. Malvaruusu istui alas ja nosti vasemman etujalkansa ylös, näyttäen sitä harmaaturkkiselle naaraalle.
"En voi lähteä partioon, minun jalkani on kipeä", entinen eloklaanilainen lausahti ja väläytti sisarelleen leveän hymyn, olematta lainkaan pahoillaan siitä, ettei voisi osallistua partioon. Päivänsäde siristi aavistuksen verran silmiään ja pudisteli päätään.
"Ei käy", Päivänsäde tokaisi, "sinä menet partioon ja sillä selvä. Älä luulekaan, että voisit keplotella itsesi pois partiosta." Malvaruusu pyöräytti silmiään ja katsoi sisartaan omahyväisesti virnuillen.
"Niin, eihän se minun ongelmani ole, ettei partio ole takaisin pesällä vielä huomennakaan, jos sinä pakotat minut kipeänä mukaan. Se on sitten sinun harmisi, kun minä makaan päivätolkulla pesässä parantelemassa kipeää koipeani, joka kipeytyy vain entisestään juoksemalla ympäri kaksijalkalaa", Malvaruusu vastasi ja kohautti lapojaan, muka lähtien jo kohti uloskäyntiä. Päivänsäde päästi ilmoille turhautuneen huokauksen.
"Aivan sama, jää sitten pesään. Katsokin, että jalkasi on kunnossa huomenna. Tällainen ei tule toistumaan", johtaja vannoi.
"Niin minä arvelinkin", Malvaruusu virnisti ja lähti nilkuttamaan pois johtajan luota tyytyväisesti virnuillen. Ilmainen vapaapäivä oli entisen soturin mieleen. Malvaruusu asettui omalle vuoteelleen lepäämään ja katseli tyytyväisenä, kun muut yhteisön jäsenet joutuivat töihin.

Päivä oli kerrassaan tylsä. Välillä sade äityi niin kovaksi, että vesipisarat tulivat rikkoutuneista ikkunoista sisään pesään. Onnekseen Malvaruusu oli asettanut oman vuoteensa paikkaan, joka oli portaikon seinustalla, jolla ikkunoita ei ollut lainkaan. Hän ei säälinyt lainkaan niitä kissoja, joiden vuoteet olivat kastuneet kaatosateen vuoksi. Naaras oli jopa hieman huvittunut ja ilahtunut siitä, että muut kohtasivat ongelmia ja pettymyksiä. Naaras oli kovin tylsistynyt ja hän kaipasi seuraa. Pesä oli tyhjentynyt kissojen lähdettyä partioihin, joten valinnanvaraa seuralaiseksi ei juurikaan ollut. Ruusunen pentuineen olivat takuulla raivostuttavaa seuraa, joten he eivät olleet Malvaruusulle edes vaihtoehtoja. Laku kenties olisi voinutkin olla vaihtoehto, mutta hänen vierellään nukkuva Hento olisi takuulla tunkenut mukaan keskusteluun, eikä kilpikonnalaikukas naaras juuri nyt jaksanut mustan kollin seuraa. Siispä ainoa potentiaalinen vaihtoehto lieni Cosmos, joka makasi vuoteellaan joidenkin ketunmittojen päässä Malvaruususta. Päivänsäteen poika oli jokin aika sitten yrittänyt karkuun Roskan kanssa, mutta kaksikko oli epäonnistunut. Roska oli menettänyt henkensä, mutta Cosmos oli luovuttanut ja lähtenyt suosiolla takaisin kotiin. Malvaruusu päätteli, että itse asiassa valkoharmaa kolli voisikin olla oikein mukavaa seuraa. Siispä laikukas naaras nousi ylös ja tassutteli häntä pystyssä – nilkuttamatta lainkaan – sisarenpoikansa luokse. Äkäisen oloinen kollikissa nosti nopeasti erivärisen katseensa Malvaruusuun, kuullessaan hänen lähestyvän. Äkäinen katse muuttui hämmentyneeksi, kun kissa tunnisti tulijan Malvaruusuksi. Entisen eloklaanilaisen kasvoille piirtyi virne.
"Kappas, veljenpoikahan se siinä", Malvaruusu irvaili. Hänen suunnitelmansa kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kollin ärsyttäminen. Malvaruusu nautti suuresti siitä, kun sai muissa aikaan tunteita – mahdollisimman suuria ja negatiivisia tunteita.
"Mitä sinä haluat?" Cosmos kysyi epäluuloisena. Malvaruusu kohautti lapojaan.
"Tulin vain katsomaan vähän lähempää, miten surkea näky sinä todella olet", kilpikonnalaikukas naaras naukaisi ja silmäili kollia ja tämän emoltaan saamia ruhjeita oikein tarkasti, "mahdat olla kovin kipeä, voi voi."
Malvaruusu ei säälinyt toista lainkaan, sillä Cosmos oli hänelle täysin yhdentekevä, kuten kaikki muutkin kissat. Ainoa, josta naaras oli koskaan välittänyt, oli itsensä lisäksi ollut Pensastassu. Ajatus entisestä petturiystävästään sai Malvaruusun hetkeksi ärsyyntyneeksi. Hänen häntänsä heilahteli puolelta toiselle, mutta naaras pakotti ajatuksensa siirtymään pois Pensastassusta. Hän kumartui Cosmoksen tasolle ja kohtasi tämän katseen.
"Olen vain miettinyt, että oletko todella niin hiirenaivoinen mitä annat olettaa. Miksi ihmeessä sinä yritit paeta täältä? Suunnitelma oli ilmeisesti melko onneton, kun epäonnistuit noin täydellisesti", Malvaruusu naukui terävällä äänellä, yrittäen saada sisarenpoikansa suuttumaan.
"Ole hiljaa ja jätä minut rauhaan", Cosmos ärähti ja luimisti korviaan, "ehkä epäonnistuin nyt, mutta jonain päivänä minä vielä lähden täältä."
Malvaruusu naurahti, kakara kuvitteli itsestään vähän liikoja. Entinen soturi tiesi, miten tiukasti kujakissat pitivät kiinni jäsenistään. Malvaruusu ei tiennyt muita paenneita kuin Tyrskytiikerin ja Järkäleloikan, jotka olivat ottaneet jalat alleen sodan lopputaistelussa. Sen jälkeen kukaan ei ollut onnistunut pakenemaan, joka ei ollut mikään ihme. Toki Malvaruusu uskoi, että hän itse pääsisi pakoon koska tahansa, jos vain yrittäisi. Mutta juuri nyt hän oli ihan tyytyväinen Kujakissayhteisössä, eikä halunnut pakoon. Toki johtaja oli täysin kykenemätön tehtäviinsä, mutta muuten elämä oli aika leppoisaa.
"Voi, suuttuuko kakara nyt? Minä luulen, että minun täytyy nyt käydä kertomassa Päivänsäteelle, että aiot karata uudestaan. Hän varmaankin pitää huolen, ettet koskaan ansaitse hänen luottamustaan enää", Malvaruusu naurahti vahingoniloisena.

//Cosmos?

Ruusunen tunsi ylpeyttä katsellessaan pentunsa läpsivän isänsä häntää leikkisästi.
“Kyllä minä sinut saan tyhmä käärme!” Riemu huudahti ja heittäytyi Urhon hännän päälle ja saman tien kaatuen kumoon. Urho nousi heti pystyyn ja kääntyi pentunsa puoleen kyyristyen häne ylleen.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi huolestuneella äänellä. Riemu nousi pystyyn hymyillen ja päätään nyökyttäen.
“Kunnossa ollaan!” pentu hihkaisi ja lähti juoksemaan. Urho naurahti ja ryntäsi pentunsa perään. Ruusunen sen sijaan vain katsoi heidän juoksuaan makoillen pedillään. Hän tunsi itsensä hyvin laiskaksi, koska ei ollut poistunut pesästä hetkeen, mutta juuri nyt hänen ei oikein tehnyt edes mieli. Hän halusi vain vahtia pentuaan ja seurata hänen tekemisiään Urhon kanssa. Riemusta tulisi joku päivä oikein hieno kissa ja varmasti mainio osa yhteisöä. Ruusunen oli varma, että kollista olisi vielä suuri apu koko yhteisölle.
Juuri kun hopeanharmaa naaras käänsi ajatuksensa takaisin siihen mitä oli meneillään, Riemu loikkasi hänen päälleen iloisesti ulvahtaen. Ruusunen kupsahti kumoon selälleen pentunsa yllättämänä, mutta nousi nopeasti takaisin aiempaan asentoonsa.
“Saikäytit minut. En keskittynyt siihen mitä olit tekemässä”, naaras naukaisi hieman kehräten ja viiksiään huvittuneesti ärisyttäen. Riemu kehräsi ja kurkotteli tassullaan emonsa korvaa kohden, Ruusunen naurahti ja veti päätään kauemmas.
“Äläpäs nyt kiipeile siinä päälläni. Urho on leikkikaverinasi en minä”, hän naukaisi ja Riemu katsoi häneen hieman pettyneenä.
“Mutta emo! Sinä et koskaan leiki kanssani! Laitat aina Urhon puuhailemaan jotain minun kanssa, mutta et itse tee mitään. Sinä vain makoilet tai istut ja katselet meidän tekemisiämme”, Riemu vastusti surkeasti. Ruusunen nuolaisi pentunsa päälakea.
“Olen vain väsynyt, kun minun täytyy huolehtia sinusta. Älä huoli, sitten kun olet kasvanut hieman isommaksi ja minun ei tarvitse jatkuvasti katsoa ja olla perässäsi, jotta et tee mitään väärää, voin leikkiä kanssasi”, naaras naukaisi lempeästi. Riemu räpiköi hänen otteestaan ja siloitteli päälakeaan etutassullaan ja katsoi sitten Ruususeen edelleen hieman alakuloisen olosena.
“Selvä, mutta lupaa minulle, että oikeasti leikit kanssani. Jos rikot lupauksesi, kerron Päivänsäteelle ja hän antaa sinulle rangaistuksen!” Riemu naukui ja loikki emonsa ympärillä. Ruusunen nappasi hänet taas ja alkoi puhdistaa pentunsa turkkia.
“Lupaan, mutta ensin sinut täytyy saada puhdistettua. Olet aivan liassa, kun olet pyörinyt maassa!” naaras naukaisi ja alkoi sukia pentuaan. Pieni kolli yritti pyristellä karkuun, mutta hopeanharmaan naaraan ote oli liian vahva, eikä hän onnistunut karkaamaan tämän tassuista.
“Urho auta! Emo nuolee minulta turkin irti!” Riemu parkaisi, mutta auttamisen sijaan Urho vain nauroi.
“Kyllä se siitä. Ainakin sinulla on sitten arpia todistamassa rohkeuttasi”, ruskea kolli nauroi.
“Senkin petturi! En olisi voinut uskoa oman isäni tekevän minulle näin!” pieni pentu parahti ylidramaattisesti ja Ruusunen naurahti. Naaras hellitti otettaan ja kyyristyi pentunsa korvan viereen.
“Nappaa Urho. Näytä hänelle, että meidän pentuamme ei petetä”, hän kehräsi. Riemu ponkaisi hetkessä pystyyn ja ryntäsi täydellä vauhdilla isäänsä kohden. Urho parahti mukamas peloissaan ja lähti hölkyttämään karkuun.
“Voi ei! Miten minä koskaan selviän! Ruusunen, sinä petit minut ja päästit pedon irti kimppuuni”, kolli naureskeli yrittäen pitää äänensä edelleen leikillisessä pelossa. Kaksikon yhteinen leikkiminen sai Ruususen kehräämään. He olivat niin ihania, molemmat. Urho oli mahtava isä ja leikki mielellään pentunsa kanssa, kun taas Riemu oli leikkisä ja nautti vanhempiensa saurasta ja huomiosta.
Ruusunen sulki silmänsä ja asettui hyvään asentoon mennä torkuille. Hän antoi pentunsa ja kumppaninsa raikuvien naurahduksien tuudittaa hänet uneen. Hänen hengityksensä tasaantui ja hän rentoutui täysin, kun hänen koko kehonsa vetäytyi unen ihmeelliseen maailmaan. Mikään hänen ympärillään ei häirinnyt häntä niin, että hän olisi herännyt.
Kun Ruusunen avasi silmänsä seuraavan kerran hän huomasi Urhon ja Riemun olevan aivan hänessä kiinni. He nukkuivat suloisesti ja heidän unensa vaikuttivat rauhalliselta ja hyviltä. Ruusunen nuolaisi molempien päälakea ja nousi ylös. Hän tassutti ikkunalle ja sitten ulos. Oli jo naaraan mielestä aikakin hänen vähän verrytellä jalkojaan. Hän ei halunnut tulla täysin kankeaksi tai muuttua kotikisumaisen pulskaksi vain makaamalla pesässä omalla makuusijallaan katsellen muiden tekemisiä. Vaikka hän ei aivan vielä ollut valmis siirtymään taas omien tehtäviensä pariin, hän aikoi jo vähitellen suunnitella juttelevansa Päivänsäteelle ja viimein alkavansa taas ottaa osaa partioissa sisällä makoilemisen sijaan.
Ruususen tassuttaessa ulkona häntä vastaa tuli kujapartio. Kissat katsoivat häntä vakavat ilmeet kasvoillaan ja tervehtivät naarasta nopeasti ja jatkoivat sitten partiotaan. Naaras ajatteli, että he varmasti miettivät yrittikö hän karata. Ruusunen muisti viimeaikaiset karkuyritykset. Kaunokki, joka lopulta kuoli nälkään, koska ei kestänyt sitä miten hänen yrityksensä karata oli pilannut naaraan välit Ruususeen ja sen jälkeen vielä Roska, joka oli vastustanut niin kauan, että hänet tapettiin ja Cosmos, joka oli nyt erikoisvalvonnassa, koska oli yrittänyt karata Roskan kanssa. Ruususta kaikki se vain harmitti. Miksi yhtäkkiä kissat olivatkin niin tyytymättömiä elämäänsä yhteisössä. Sehän oli mahtava paikka. Siellä oli vahvoja kissoja, siellä tehtiin yhteistyötä ja siellä elettiin sovussa - yleensä.
Ruusunen kääntyi takaisin ja puoliksi ravasi takaisin pesälle. Hänellä oli yhtäkkiä kovin kummallinen olo. Jostain syystä häntä alkoi kylmätä ajatus olla yksin kujilla kuljeksimassa. Hän ajatteli, että häntä vielä epäiltäisiin karkuyrityksestä, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään. Hän siis saapui nopeasti takaisin kaksijalanpesälle ja käpertyi taas perheensä vierelle. Hän ei voisi koskaan karata. Ei hän pystyisi siihen. Ei hän voisi jättää perhettään. Ei hän voisi jättää yhteisöä.

Katselin Luna vierelläni miten Urho ja Ruusunen auttelivat pentuaan tutkimaan pesää. Pieni Riemu niminen pentu oli kerennyt kasvaa jo niin kovasti. Vaikka hän ei ollutkaa pentunk, tykkäsin niin paljon seurata hänen kasvuaan ja seurata hänen tekemisiään. Urholla ja Ruususella oli tosiaan tassut täynnä työtä ihan vain Riemun hoitamisessa.
“Eikö pennut olekin ihania”, Luna sanoi lumoutuneella äänellä katsellessaan Riemun leikkimistä. Painauduin kumppaniani vasten ja suljin silmäni hetkeksi.
“Aivan ihastuttavia. Ne ovat niin suloisia ja höpsöjä ja kaikki maailman asiat kiinnostavat niin kovin”, vastasin hänelle edelleen silmät suljettuna. Luna kehräsi ja avasin silmäni.
“Mieti jos meillä olisi joskus omia pentuja”, naukaisin hiljaa. Naaras vilkaisi minuun ja hiljeni. Hänen olemuksensa muuttui hieman.
“Luna? Luna onko jokin vialla?” kysyin aidosti huolissani ja pelokkaana.
“Kaikki on hyvin. Mietin vain sitä mitä sanoit. Siinä on… paljon ajattelemista”, valkoinen naaras naukaisi ja hänen katseensa katosi tyhjyyden rajamaille. Huokaisin hiljaa ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Jos satutan sinua koskaan sanoillani - vahingossa tai tahallani - kerro minulle. En halua sinun olevan surullinen tai vihainen minu takiani. Nyt kerro minulle, miksi muutuit niin hiljaiseksi?” nau’uin kumppanini korvaan lempeästi.
“Mietin vain sitä pentu juttua. Mietin kaikkia niitä asioita. Älä huoli, et sinä minua mitenkään satuttanut. Sait vain minut ajattelevaiselle päälle, ja on aikakin, että mietin vähän näitä asioita. Älä huoli, kyllä minä normaaliksi palaan”, Luna naurahti hieman. Kehräsin veltosti ja painauduin taas häntä vasten.
“Toivottavasti. En tykkää siitä, että olet hiljainen ja ajatuksissasi, haluan kuulla ääntäsi ja mielipiteitäsi”, naukaisin hiljaa ja nousin sitten ylös. “Mutta nyt minä lähden etsimään ruokaa. Pitäähän minun nyt kantaa korteni kekoon.”
“Selvä, ole varovainen ja tule ehjänä takaisin”, Luna naukaisi, kosketti kanssani neniä ja katsoi sitten perääni, kun lähdin pois.

"Kenties", Cosmos vastasi Härmälle nenäänsä tuhauttaen. Tietenkin hän suunnitteli jo uutta pakoa! Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä tänne loukkoon yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Ja tällä kertaa hän onnistuisi, koska Roska ei ollut enää hidastamassa häntä.
"No, lykkyä tykö", Härmä taputteli viimeiset seitit paikoilleen ja astui kauemmaksi. Hän vilkaisi nuorempaa kollia. "Katsotaan, kuinka paljon sinusta jää jäljelle paikattavaksi ensi kerran jälkeen."
Cosmoksen terävä katse käännähti parantajakollia kohti, mutta tämä oli jo kerännyt yrttinsä ja loikannut takaisin ylös tasanteelleen. Hän murahti harmistuneena ja käpertyi mukavampaan asentoon paikalleen, vaikka häntä yhä kolottikin joka paikkaan.

Hän oli tuskin ehtinyt ummistaa silmiään kovin pitkäksi aikaa, kun hänen alitajuntaansa puski ivallinen nauku. Hän raotti silmiään ja näki sumeasti vähän matkan päässä edessään kahden kissan hahmot.
"Tässä on meidän vaatimattoman johtajamme poika, joka on hyvä esimerkki siitä, että Yhteisöstä ei pääse karkuun." Ääni kuului epäilemättä Malvaruusulle.
Cosmos räpytteli sumeisuuden silmistään ja kohdisti katseensa kunnolla naaraaseen ja tämän seuralaiseen. Silloin hänen mieleensä tulvivat muistikuvat yöstä, jolloin hän ja Roska olivat yrittäneet lähteä Yhteisön reviiriltä mutta olivatkin törmänneet tuohon kolliin.
Malvaruusun naljailu ja heidän suunnitelmansa vesittäneen kollin näkeminen saivat Cosmoksen veren kiehumaan. Hänen suustaan vapautui uhkaavaa murinaa, ja hän nytkähti kaksikkoa kohti, mutta äkillinen liike sai hänen moukaroidut lihaksensa valittamaan kivusta. Hän sävähti, eikä pystynyt liikkumaan enää enempää.
Malvaruusu katsoi häntä hetken hyvin omahyväisesti, ennen kuin viittoi uuden kollin peräänsä ja nämä jatkoivat matkaa hänen ohitseen. Cosmos laski päänsä lannistuneena lattialle ja kirosi mielessään kaikkea ja kaikkia.

Oli kulunut jo ainakin neljännesosakuu siitä, kun Cosmos oli ottanut kuonoonsa emoltaan rangaistuksena karkaamisyrityksestään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua, mutta hänen ruumiissaan tuntui edelleen jomotusta ja särkyä, jos hän yritti tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Cosmoksesta ei ollut koskaan tuntunut yhtä yksinäiseltä. Lyrakaan ei enää puhunut hänelle, ja hän sai sisareltaan osakseen vain paheksuvia katseita. Päivänsäteelle hän puolestaan oli nykyään ilmaa - aivan kuin hänen arvonsa olisi laskenut olemattomiin tämän silmissä, eikä naaras vaivautunut edes tiedostamaan hänen läsnäoloaan enää. Cosmoksesta tuntui, että naaras oli pyytänyt muita Yhteisön jäseniä ottamaan mallia tästä, sillä kukaan muukaan ei ollut yrittänyt lähestyä häntä tapahtuneen jälkeen. Tai ehkä kaikki omasta valinnastaan pysyttelivät loitommalla kissasta, joka oli yrittänyt pettää heidät.
Niin tai näin, Cosmosta ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään. Tai niin hän ainakin yritti uskotella itselleen. Hän oli käyttänyt ylimääräisen ajan hyväkseen ja hautonut mielessään jo uutta pakosuunnitelmaa, joka ei kuitenkaan useita päiviä kestäneestä ajatustyöstä huolimatta ollut edennyt mihinkään suuntaan. Hän ei ollut suunnittelijatyyppiä - se osuus oli ollut Roskan heiniä.
Kolli raaputti turhautuneena kynnellään pesän lattiaa huoneen perällä, kaukana muista. Hän yritti edelleen kuumeisesti keksiä pakokeinoa ulos tästä tuskastuttavasta tilanteesta, johon hän oli joutunut, mutta hänen päänsä löi tyhjää.
Hän olisi varmaankin seuraavaksi ruvennut raivoamaan ääneen purkaakseen ärtymystään, kun hänen aikeensa keskeyttivät lähestyvät käpälänaskeleet. Hän nosti katseensa maasta ja hämmentyi nähdessään Malvaruusun.

//Malva?

Kuuntelin hampaitani kiristellen, miten Lyra vannoi, ettei aikonut koskaan pettää minua. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen. Tajusiko naaras edes, miten typerältä tämän tyhjät lupaukset kuulostivat? Kehenkään ei voinut luottaa - ei etenkään niihin, jotka varta vasten yrittivät vakuutella luotettavuuttaan ääneen. Joko Lyra hautoi paraikaa katalaa suunnitelmaa pettääkseen minut kuten veljensä tai sitten hän todella oli niin naiivi, ettei ymmärtänyt lupailujensa merkityksettömyyttä.
“Luotan häneen yhtä paljon kuin luotan muihin tässä pesässä”, vastasin ilottomasti naurahtaen Lyralle, joka yhtäkkiä oli tuonut esiin huolensa Malvaruusun luotettavuudesta. Minun ja siskoni välit olivat aina olleet hieman vaikeaselkoiset, mutta lämpimiksi niitä ei olisi voinut kuvata missään tapauksessa. En siis olisi yllättynyt, jos tämäkin olisi suunnitellut puukottavansa minua selkään jossain vaiheessa.
Osittain päästäkseni tyttärestäni eroon keksin tälle tekemistä: “Jos sinulla on kuitenkin erityisiä epäilyksiä häntä kohtaan, voisitkin ottaa tehtäväksesi pitää häntä silmällä ja selvittää, juoniiko hän jotain selkäni takana. Onnistuuko se?”
Lyran silmät syttyivät. “Kyllä onnistuu! Voit luottaa minuun, emo!” hän naukui rintaansa röyhistäen.
“Loistavaa. Voitkin siirtyä suorittamaan tehtävääsi saman tien”, väläytin naaraalle tekaistun hymyn, jonka annoin hiipua pois kasvoiltani hänen kadottuaan portaikkoon.

En tiedä, kauanko oli kulunut aikaa Lyran visiitistä, kun kuulin portaissa uusia ääniä. Istuskelin omassa vuoteessani turhautuneena siitä, etten saanut edes murjottaa rauhassa. Vielä enemmän minua rupesi tympimään, kun ylös kapusi Malvaruusu.
Olin jo aikeissa kysyä häneltä tylysti, mitä hän halusi, kun huomasin, ettei naaras ollut tullut yksin. Höristin korviani uteliaana rotevan muukalaisen tassutellessa paremmin näkyviin. Kollilla oli arpinen naama ja lovi toisessa korvassaan. Erakko vaikutti melkoiselta korstolta, joten ihmettelin syvästi, miten Malvaruusu oli muka onnistunut saamaan tämän mukaansa ottamatta kuonoonsa.
“Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen”, omahyväisyys suorastaan tihkui sisareni äänestä. Jouduin pinnistelemään, etten olisi muljauttanut hänelle silmiäni vieraamme - pysyvän sellaisen - edessä.
“Ja kukas hän sitten oikein on?” tiedustelin Malvaruusulta pitäen katseeni kollissa. Tällä oli varsin ilmeettömät kasvot, joista oli vaikea tulkita, mitä mieltä tämä oli koko tilanteesta. En pitänyt kissoista, joita en pystynyt lukemaan yhtään - sellaiset saattoivat pahimmassa tapauksessa olla kaikista vaarallisimpia.
"Hän on Kobra", Malvaruusu esitteli kovin ylpäen oloisena, "ja minä löysin hänet haahuilemasta meidän reviiriltämme ja toin tänne."
"Vai niin", pakotin naamalleni saman tekaistun hymyn, jota olin esitellyt Lyrallekin aiemmin. Jostain syystä uuden jäsenen saaminen Yhteisöön ei saanut minua niin hyvälle tuulelle kuin sen olisi pitänyt. "Kun kerran olet niin etevä, voitkin varmaan kertoa Kobralle talon tavat ja näyttää hänelle, missä hän nukkuu. Oletan myös, että teet sen niin hyvin, ettei hän erehdy rikkomaan sääntöjämme edes vahingossa. Sillä jos sattuisi niin ikävästi, että hänellä käy pieni lipsahdus, hän ei tule olemaan ainoa, joka kärsii seuraamuksista. Ymmärsitkö?"
Kylmä katseeni oli nyt kohdistunut Malvaruusuun. Halusin hänet ja tämän kollin pois silmistäni niin pian kuin mahdollista.

//Malva?

Härmän mielestä Cosmoksen oli turha syyttää Roskaa. Hän oli ehkä pessimisti luonteeltaan, mutta Härmä ei uskonut pakenemisen kujakissayhteisöstä olevan kovinkaan mahdollista. Päivänsäde piti tiukkaa kuria ja lähettäisi yhteisöläiset aina karkurin perään. Härmä oli itsekin harkinnut pakenemista moneen kertaan, sillä hän edelleen halusi epätoivoisesti löytää Kanervan. Loppujen lopuksi hän kuitenkin aina päätti pakenemista vastaan. Osin tietysti siksi, että hänen elämässään kujakissayhteisössä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta osin myös siksi, että olisi pakenemista yrittäessään voinut menettää henkensä.
Cosmos olisi siis todennäköisesti jäänyt kiinni joka tapauksessa, Roskan kanssa tai ilman.
Kun Cosmos huomautti Härmän hoitavan hänen haavojaan hiukan varomattomasti, parantajakolli vain kohautti lapojaan. Cosmos oli toinen Päivänsäteen seuraajista, ja niin tärkeähkö henkilö. Siitä syystä häntä olisi ehkä pitänyt kohdella kuin kukkaa käpälällä. Härmä, vaikka häneltä ystävällisen teeskentely kävikin helposti, ei kuitenkaan ollut halukas pokkuroimaan. Hän tiesi myös oman arvonsa yhteisölle, eikä pieni kovakouraisuus asettaisi hänen paikkaansa uhan alle.
"Älä huoli, olen kohta valmis", Härmä sanoi ja alkoi kääriä seittiä haavojen ympärille. "No, mitä aiot seuraavaksi? Suunnitteletko jo uutta pakoa?"

//Cosmos?

Malvaruusu ei pitänyt siitä, miten Kobraksi esittäytynyt kolli käyttäytyi. Hän ei vastannut suoraan naaraan kysymykseen vaan kierteli – aivan kuten naaras itse oli juuri tehnyt. Sen jälkeen kolli esitti kysymyksen, joka sai Malvaruusun tylsistymään.
*Miten kukaan voi olla näin tylsä?* Malvaruusu ajatteli mielessään. Hän katsahti turhautuneesti suurin piirtein ikäistään kollikissaa.
"Kyllä sinä opit huomaamaan, miten paljon täällä liikkuu muukalaisia, kunhan vain asetut kodiksi tähän tunkkaiseen kaksijalkalaan", kilpikonnalaikukas naaras puuskahti välinpitämättömästi.
"Vai asetun kodiksi", Kobra vastasi mietteliään kuuloisena, kuin olisi epäillyt Malvaruusun sanoja. Naaraskissa pyöräytti silmiään.
"Niinhän minä juuri sanoin", kujakissa tokaisi ja kiristi tahtiaan. Hän oli saanut tarpeekseensa keskustelusta tämän muukalaisen kanssa, joten oli parempi keskittyä vain matkaan kohti yhteisön pesää.

Loppumatka oli taittunut ongelmitta hiljaisuudessa, ja kaksikko saapui nyt Kujakissayhteisön pesän eteen. Kobra näytti silmäilevän pesää arvostellen, mutta Malvaruusu ei välittänyt. Entinen eloklaanilainen oli itse sitä mieltä, että pesä oli vähän turhan vaatimaton ja tylsä hänelle itselleen. Jos hän olisi saanut valita, olisi pesä paljon hienommalla paikalla.
"Tuosta pääset sisään", Malvaruusu ilmoitti ja viittoi Kobran pesän seinustalle, jossa sisäänkäynti sijaitsi. Ruskeavalkoinen kolli loikki vaivattoman näköisesti ylös ikkunalle, ja Malvaruusu tuli hänen perässään.
"Mene siitä ikkunasta sisään", Malvaruusu komensi kuin mikäkin johtaja. Kobra teki työtä käskettyä, ja Malvaruusu änkeytyi tämän vierelle. Pesässä olevat kujakissat kääntyivät katsomaan muukalaista hitusen varautuneesti, mutta kilpikonnalaikukas naaras asettui Kobran eteen.
"Tule, minä vien sinut yläkertaan", Malvaruusu naukaisi ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn, johdattaen Kobran portaikkoon. Yläkerrassa Malvaruusu katseli hetken ympärilleen, huomaten Päivänsäteen istuvan omalla vuoteellaan yhtä kivikasvoisena kuin aina. Kun johtaja näki Malvaruusun, hänen kasvoilleen piirtyi tympääntynyt ilme. Nähdessään naaraan perässä tallustelevan muukalaisen, ilme muuttui välittömästi.
"Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen", Malvaruusu ylpeili varsin tyytyväisenä itseensä.

//Kobra tai Päivi?

Lyra palasi kujakissojen pesälle hiiri suussaan. Hänellä oli käynyt todella hyvä tuuri, kun hän oli saanut kiinni hiiren. Naaras oli päättänyt viedä tämän suoraan emolleen, jolle hän oli ollut etsimässä riistaa. Lyra pudisteli päätään muistaessaan Cosmoksen teot. Kuinkahan hänen emonsa mahtoi voida? Olikohan Päivänsäde kuinka huolissaan Yhteisön tilanteesta? Lyra ainakin oli, häntä tietyllä tapaa huolestutti Cosmoksen ja myös Malvaruusun läsnäolo. Hän ei todellakaan luottanut kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Malvaruusu oli aina ollut hänestä jotenkin epämiellyttävä, olihan naaras sentään Mesitähdelle verisukua ja kaiken lisäksi kollin kasvattama. Sen takia Lyrasta oli väärin, että Malvaruusu oli täällä. Ja Cosmos, kolli oli yrittänyt pettää Yhteisön. Kuinka he voisivat koskaan luottaa kolliin? Lyra nielaisi, kuinka hän voisi koskaan luottaa veljeensä? Lyra katsahti portaikkoon, josta pääsisi pesän yläilmoihin missä Päivänsäde majaili. Lyra lähti loikkimaan kohtuullisen sulavasti pesän yläosaan. Päästessään sinne naaras ravisteli vielä turkkiaan, hän tahtoi näyttää mahdollisimman siistiltä kohdatessaan emonsa. Se oli kunnioittavaa, kaikkien pitäisi sukia turkki kuntoon ennen johtajan tapaamista. Lyra laski hiiren pesän lattialle ja alkoi sukimaan turkkiaan nopein vedoin. Hän siisti nopeasti pitkän turkkinsa pyörteet ja siisti vielä poskikarvansa. Sen tehtyään Lyra nappasi hiiren suuhunsa ja asteli emonsa luokse. Naaras laski hiiren toisen lähelle ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei Päivänsäde, emo. Toin sinulle syötävää, saalistin sen sinua varten”, Lyra naukaisi toiselle kohteliaasti ja istui kohteliaan matkan päähän naaraasta.
“Kuinka sinä voit? Minä olen kovin järkyttynyt Cosmoksen teoista, voinko jotenkin auttaa sinua? Tahdon, että tiedät minun tuomitsevan Cosmoksen teot täysin, hän teki asioita mitä ei vain voi antaa anteeksi”, valkoturkkinen naaras jatkoi ja huokaisi sanojensa päätteeksi. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut reagoivan hänen sanoihinsa mitenkään ja vain tuijotti eteensä myrtyneen oloisena. Lyra kosketti varovaisesti päällään emonsa lapaa ja hymyili hennosti.
“Minä en aio pettää sinua kohtaan, tahdon että tiedät sen. Sinä voit luottaa minuun jokaisessa hetkessä”, Lyra naukaisi varmalla äänellä ja nyökäytti päätään. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut vieläkään olevan kiinnostunut hänen sanoistaan tai riistasta.
"Tahdoinkin keskustella Malvaruususta. Minusta on epämiellyttävää, että hän on Yhteisön jäsen. Minun on todella vaikea luottaa häneen, hän on Mesitähden kasvatti.. Koetko sinä, että häneen voi luottaa?" Lyra kysyi toiselta varovaisella äänellä. Hän halusi tietää mitä mieltä Päivänsäde oli. Jos johtaja koki voivansa luottaa Malvaruusuun, Lyrankin olisi opeteltava.. Lyra kuitenkin halusi loppukädessä muodostaa omat mielipiteensä, mutta hänestä oli johtajaa kohtaan kunnioittavaa seurata toisen mielipiteitä eikä kyseenalaistaa niitä liikaa. Miten Yhteisö voisi voida hyvin, jos jokainen kyseenalaistaisi Päivänsäteen jokaisen mielipiteen? Lyra sukaisi varovaisesti rintaansa ja väräytti korvaansa.

//Päivi?

Ruusunen katsoi Riemua, kun tämä aukoi silmiään ensi kertaa. Naaras tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän oli todistanu, miten hänen ihana piani poikansa oli nähnyt maailmaa ensi kertaa.
Pienen kollin silmät olivat vielä siniset, mutta kyllähän ne jo pian oman värinsä saisivat. Ruusunen katsoi ylpeänä, miten pentu vilkuili ympärilleen, vinkaisi ja painautui hänen vatsaansa vasten.
“Kyllä sinä pian voit jo tutkia tätä pesää, mutta nyt taidat olla vielä vähän liian pieni ja pelokas”, naaras naukui pennulleen, joka katsoi ylös häneen silmät suurina.
“Avasiko hän silmänsä? Ja minä en päässyt sitä näkemään!” Urho huudahti kävellessään Ruususta ja Riemua kohden. Hän katsoi pentuunsa hymyillen kaikesta huolimatta.
“Kunpa et olisi joutunut mennä juuri kujapartioon. Olisit voinut olla todistamassa poikasi ensi silmäyksiä maailmaan”, Ruusunen naukui ja katsoi ylös Urhoon. Kolli asteli heidän vierelleen ja meni makuulle.
“Hei vain Riemu! Minä tässä, isäsi. On oikein mukavaa tavata ja tietää, että viimein saatat nähdä minun kasvoni”, Urho naukui pennulle. Ruusunen päästi lempeän kehräyksen ja katsoi kumppaniinsa rakastavasti. Riemusta tulisi varmasti maailman onnellisin pentu, kun hänellä oli heidät vanhempinaan.
“Riemu kulta. Odota vielä pari päivää, niin voimmekin jo päästää sinut tutkimaan pesää. Sen jälkeen odotamme vielä muutaman kuun niin pääsetkin jo ulos ja me voimme opettaa sinulle kaiken tarpeellisen. Sitten sinusta tulee koko yhteisön taitavin kissa”, naaras naukui viiksiään huvittuneesti värisyttäen. Sitähän kaikki pennut halusivat, olla kaikkein parhaita.

Kuulin sydämeni jyskeen korvissani asti. En saattanut uskoa, mitä olin tekemässä. Olin luvannut itselleni kertoa Lunalle, mitä minä tosiaan tunsin häntä kohtaan. Olin luvannut itselleni, että pyytäisin häntä kumppanikseni. Olin kauan ajatellut meidän olevan vain parhaita ystäviä, mutta olin alkanut jo nähdä naaraan erillä tavalla kuin ennen.
Kun näin Lunan tulevan sisään, sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä. Tassutin häntä kohti kuitenkin rohkein askelin ja näytin itsevarmemmalta, mitä tosiasiassa olin. Pidin katseeni koko ajan hänen silmissään ja hymyilin lempeästi. Luna katsoi minua takaisin ja hymyili myös iloisesti.
“Hei Laku!” naaras tervehti innokkaasti. Rentouduin heti hieman kuullessani hänen iloisen äänensä.
“Tervehdys Luna. Minulla olikin sinulle hieman tärkeää asiaa”, nau'uin vakavalla äänellä. Lunan ilme muuttui heti. Hän näytti hieman hermostuvan ja katseli ympärilleen.
“Eihän mitään ole sattunu? Oletko kunnossa? Ovako kaikki muut täysin kunnossa?” naaras kysyi vilkuillen edelleen ympärilleen. Laskin etutassuni hellästi hänen lavalleen ja hymyilin.
“Älä hätäile. Mitään ei ole sattunut. Ajattelin vain, että sanoisin sinulle eräästä asiasta, joka on ollut mielessäni jo tovin”, aloitin ja hengitin syvään. Valmistelin itseäni kertomaan hänelle totuuden ja sen mitä minä tunsin.
“No mitä se on?” Luna kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänessään kuului edelleen hieman hermostuneisuuttaan. Hengitin syvään ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Viitoin häntä hieman sivummalle ja siirryimme kauemmas muiden kissojen lähistöltä.
“Olen siis jo alkanut pohtia, kannattaisiko meidän ystävyytemme viedä jo seuraavalle tasolle. Minusta tuntuu, että ystävyys ei ole enään riittävä termi meidän välisellemme yhteydelle. Tarkoitan siis, että olen tajunnut omistavani sinulle uudenlaisia tunteita. Tunnen aina rakkauden aallon menevän ylitseni, kun olen kanssasi. Toivon, että voisimme ryhtyä kumppaneiksi. Haluaisitko sinä siis viettää koko loppu elämäsi vierelläni kumppaninani ja jakaa rakkautta kanssani?” naukaisin sydän tykyttäen. Lunan silmät suurenivat ja hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy.
“Tietysti haluan! Laku sinä olet ehkä ihanin kissa, jonka kanssa olen koskaan ollut! Haluan olla kanssasi niin kauan, kun elämämme suo. En haluaisi koskaan mitään muuta, kun olla kanssasi yhdessä”, Luna naukui ja siirtyi minua vasten. Päästin pitkän kehräyksen ja hymyilin. Tuntui kuin olisin maailman onnellisin kissa. Tältäkö Ruususesta ja Urhosta tuntui? Olinko tosiaan aliarvioinut heidän tunteensa täysin?
“Luna. Toivon, että minun ei tarvitse koskaan elää ilman sinua. Toivon, että voin viettää koko elämäni rinnallasi. Toivon, että me saamme olla onnellisia yhdessä koko elämämme lävitse”, nau'uin ja suljin silmäni. Tunsin onnen ja ilon ottavan minusta vallan. Halusin vain hyppiä onnesta, mutta annoin sen tunteen haihtua. Olisin tässä mieluusti ihan rauhassa kahden rakkaimpani kanssa. En haluaisi koskaan jättää häntä, tai tätä tunnetta. Haluaisin vain olla hänen kanssaan ikuisesti maailman tappiin asti.

Heräsin Lunan viereltä ja nostin päätäni. Naaras liikehti vieressäni ja oli ilmeisesti nousemassa. Kun hän huomasi minun olevan hereillään, hän säpsähti hieman, mutta kosketti sitten kanssani neniä.
“Hyvää huomenta Laku”, Luna naukui noustessaan ylös. Hän hymyili minulle tavallisella aurinkoisella hymyllään ja tunsin sydämeni sulavan rinnassani.
“Hyvää huomenta kaunein kissa koko maailmassa”, naukaisin hiljaa väsyneen kuuloisena. Lunan naurahti hieman ja tuuppasi minua etutassullaan.
“Älähän nyt. Tiedän, että olemme kumppanukset, mutta ei sinun tarvitse tuolla tavalla minua kutsua”, hän naukui huvittuneella äänellä. Hymyilin ja kehräsin.
“Tietenkin tarvitsee. Sinä olet se kaikkein kaunein kissa koko maailmassa. Haluan vain, että ymmärrät sen itsekin”, nau'uin ja puskin kumppaniani hellästi päälläni. Hän päästi kehräysken ja vetäytyi sitten kauemmas.
“Hyvä on, hyvä on. Ehkä minä olen sinulle se kaunein, mutta minun täytyy mennä pertioimaan. Lupasin Menninkäiselle ja Nefirille lähteväni heidän kanssaan kujapartioon”, Luna naukaisi. Nyökkäsin hänelle ja nuolaisin pari kertaa rintaani.
“Pysy turvassa ja hyvää matkaa!” naukaisin valkoiselle naaraalle, kun tämä tassutti poispäin. Tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun minulla oli Lunan kaltainen naaras kumppaninani. En voinut vain ymmärtää, miten joku ei tykkäisi hänestä. Hän oli ihanin kissa koko maailmassa ja koko minun maailmankaikkeuteni.

Malvaruusu kuunteli, kun ruskeaturkkinen kolli esittäytyi Kobraksi.
*Mikä hiirenaivoinen nimi*, Malvaruusu ajatteli ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta hän piti itsensä rauhallisena ja tyytyi vain virnuilemaan. Onneksi Mesitähti sentään oli osannut nimetä Malvaruusun hieman paremmin kuin tuon erakko-paran vanhemmat. Kaksikko oli saapunut jo kaksijalkalaan ja he tassuttivat parhaillaan ukkospolkua pitkin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa yhteisö piti majaa.
"Onko teitä paljonkin?" Kobra kysyi, viitaten kaiketi kujakissoihin. Malvaruusu kohautti lapojaan ja käänsi veikeän katseen Kobraa päin.
"Ihan riittävästi, mutta voisi olla enemmänkin", naaras virnisti. Hän luotti Kobraan saman verran kuin muihinkin kissoihin, eli ei yhtään. Ainoa kissa, johon naaras koki voivansa luottaa, oli tätä nykyä hän itse. Hän oli kyllä luottanut Pensastassuun, mutta typerä kolli oli paljastanut, ettei ollut laikukkaan naaraan luottamuksen arvoinen. Malvaruusu kaipasi ystävää, mutta Kujakissayhteisöstä sellaisen löytäminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Kaikki kissat olivat inhottavia, epälojaaleita tai muuten vain epäkelpoisia ystäviksi. Se Roska kyllä olisi ollut ihan potentiaalinen vaihtoehto, sillä Malvaruusu olisi voinut olla varma, ettei pikimustalla naaraalla olisi ollut muita ystäviä. Mutta kuten ollakaan, mustaturkkinen kissa oli mennyt kuolemaan.
*Hiirenaivo*, Malvaruusu haukkui kuollutta kissaa mielessään.
"Vais niin", Kobra vastasi pienesti tuhahtaen. Malvaruusu vilkaisi taas perässään kulkevaa kissaa.
"Miksi se sinua edes kiinnostaa?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi ja siristi epäluuloisena silmiään, "kerro itse, että minkäkokoisessa porukassa sinä asut? Vai oletko sellainen yksinäinen kulkuri, joka on sosiaalisesti niin lahjaton, että karkottaa jokaisen kissan ympäriltään?"
Malvaruusun tarkoitus ei ollut olla kiltti tai ystävällinen. Hän oli viime kuiden ajan ollut niin kyllästynyt, että kiusasi ja härnäsi mielellään tätä muukalaista hieman.

//Kobra?

Vaikka Cosmos kuinka yritti esittää urheaa, Härmän härnäävät kysymykset ja ronskit otteet hänen haavojaan paikatessa saivat hänen kurkkunsa tuntumaan siltä kuin sinne olisi jäänyt jumiin tuoresaaliin palanen. Hän ei kuitenkaan aikonut itkeä; hän halusi näyttää muille, että pärjäsi vallan mainiosti yksikseenkin. Kuka edes ystäviä tai perhettä kaipasi kun saattoi myös yhtä hyvin nauttia omasta seurastaan?
"Itse asiassa kuvittelin", hän murahti Härmälle ja huiskautti häntäänsä itsevarmasti. "Olisin varmaan onnistunutkin, jos minulla ei olisi ollut Roskan kaltaista riippakiveä mukanani. Hänen takiaan kaikki meni pieleen."
Osa puheista oli vain esitystä, jolla hän yritti hämätä parantajaa - ja osittain myös itseään - uskomaan, että toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi taatusti onnistunut. Loput kumpusivat epäonnistumisen kitkeryydestä, ja hän tarvitsi tälle tuntemukselle jonkun syntipukin. Mutta tottahan se oli - jos hän olisi yrittänyt pakoa jo kuita sitten ilman Roskaa, hän olisi varmasti jo kaukana täältä, kaukana Päivänsäteestä ja tästä haisevasta pesästä.
Yhtäkkiä Cosmos irvisti Härmän läiskäistessä turhan kovakouraisesti tahnaa hänen lavassaan olevaan haavaan. Hän sihahti parantajalle varoittavasti. "Hei, voisitko olla vähän varovaisempi? Luulin sinun olevan parantaja eikä mikään kiduttaja."

//Härmä?

Riita oli päätynyt siihen, että Ruusunen marssi suutuspäissään pois. Hän tunsi sydämensä jyskeen ja vapisi, mutta peitti sen parhaansa mukaan.

Ruusunen katsoi tuskissaan Kaunokkia. Naaras oli tullut pyytämään häneltä anteeksi, mutta lopulta kuollut hänen tassujensa juureen, kun hopenaharmaa naaras antoi hänelle anteeksi. Kaunokki oli kuollut ilmeisesti nälkään. Ruusunen kyyristyi riutuneen naaraan ruumiin ylle ja laski kuononsa hänen kyljelleen.
“Hyvää matkaa. Saakoot sielusi ikuisen rauhan. Toivon, että saat siellä, kuolleiden kissojen valtakunnassa, itsellesi sen elämän, jota et täällä voinut kanssani saada. Olen pahoillani. Niin kovin pahoillani. Olisin halunnut välttää tämän, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Olet nyt poissa ja en mahda asialle mitään”, Ruusunen naukui rauhalliseen ääneen peittäen tunteensa. Hän tunsi kissojen kauhistuneita ja uteliaita katseita siellä päin, ja tästä syystä naaras aikoi peittää sen. Hän ei antanut muille mahdollisuutta nähdä hänen heikkouttaan.
“Varjelkoon sinun henkesi minua, Urhoa ja tulevia pentujamme. Suojelkoot se meitä vaikeimpina aikoina ja antakoot se meille syyn elää ja pitää pintamme. Tulen pitämään muistoasi yllä, ja tulen kantamaan sitä kunnialla”, Ruusunen naukui ja nousi vapisevin tassuin ylös. Kissat alkoivat kokoontua ruumiin ympärille järkyttyneenä.
Ruusunen huomasi kauimpana uusimmat yhteisön jäsenet Lunan ja Lakun. Kaksikko katsoi Kaunokin kuollutta ruumista järkytys silmissään kimmeltäen.
“Typerät kotikisut. Jos ette totu tällaiseen, joudutte järkyttymään useampaan kertaan”, naaras sihahti hiljaa itsekseen. Pian hän tunsi Urhon lähestyvän. Kolli tuli hänen vierelleen ja nuolaisi hänen päätään rauhoittavasti.
“Tiedän, että hän oli sinulle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. On aivan ymmärrettävää, että suret häntä”, kolli naukui. Voi miten paljon Ruusunen Urhoa rakastikaan. Hän aina tiesi, miten olla hyödyksi.
Ruusunen painautui kumppaniaan vasten ja antoi viimein kyynelten valua silmistään samalla naamallaan hentoinen hymy.
“En unohda häntä koskaan, ja kerron hänen tarinaansa pennuillemme. Haluan heidän pitävän naarasta esimerkkinä siitä, millainen kissa pitää olla”, naaras naukui kumppanilleen.
“Mutta entä se fakta, että hän yritti karata?” Urho kysyi. Ruusunen mulkaisi häntä vihaisesti. Nyt hän oli valinnut väärät sanat.
“En kerro siitä heille. Sanon, että hän kuoli urhoollisesti antaen muiden aina syödä ennen itseään ja nälkiinnyttämällä lopulta itsensä. En voisi koskaan kertoa heille petturuudesta, mitä Kaunokki osoitti. Tiedän, että hän ei tarkoittanut sitä”, naaras naukui. Urho nyökkäsi.
Ruusunen suristautui ja nyökkäsi vielä kerran Kaunokin ruumiille ja tassutti sitten kauemmas. Naaras tiesi, että jos hän jäisi vielä siihen, tunteet veisivät vielä vallan.

Ruusunen makasi Urho vierellään uuden uutukaisen pentunsa kanssa. Se oli pieni tummanruskea kolli. Sen tuominen maailmaan oli ollut Ruususesta tuskaisin asia, mitä hän oli koskaan kokenut.
“Oletko vielä päättänyt sille nimeä?” Urho kysyi katsoen rakastavasti pentua. Ruusunen heilautti häntäänsä. Hän oli niin uupunut ja hänestä tuntui, että hänellä ei ollut virtaa mihinkään.
“En ole”, Ruusunen murahti. Urho tökkäsi kuonollaan kumppaninsa korvaa.
“Voisimmeko nimetä sen Riemuksi?” kolli kysyi lempeästi.
“Ihan miten vaan. Minä en jaksa juuri nyt ajatella yhtikäs mitään”, Ruusunen puuskahti väsyneenä. Naaras painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Vahdi sitä. Minä aion nukkua”, hän tuhahti. Hän kuuli miten Urho kierteli ympäriinsä ja meni sitten makuulle hänen vierelleen. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja pennun kiemurtelun itseään vasten. Se sai naaraan rentoutumaan.
Ruusunen heräsi tajuten torkahtaneensa. Hän huomasi Urhon nukkuvan Riemun ympärille käpertyneenä. Isä ja poika näyttivät molemmat niin suloisilta nukkuessaan ja Ruusunen saattoi vain huomata miten paljon Riemu jo nyt isäänsä muistutti. Naaras kehräsi ajatellessaan, miten he molemmat pälpättäisivät yhdessä lakkaamatta ja häiriköisivät muiden rauhaa. Riemun harmaat tassut kuitenkin erottivat hänet isästään, ja Ruusunen ei voinut vielä tietää tämän silmien väristäkään. Naaras toivoi osin, että hänellä olisi isänsä silmät, jolloin hän muistuttaisi harmaita tassujaan lukuunottamatta täysin isäänsä. Se lämmittäisi naaraan sydäntä, mutta myös hänen vihreät silmänsä voisivat sopia kollille hyvin.
Ruusunen kehräsi, kun pieni pentu alkoi mönkiä ympäriinsä ja pian saavutti naaraan vatsan ja alkoi imeä maitoa. Riemu näytti hyvinvoivalta ja Ruusunen uskoi tämän selviävän tulevan lehtikadon yli hänen suojelussaan. Hän pitäisi pienokaisestaan huolen.

Lyra seurasi katseellaan tarkasti rottaa, joka tonki jätteitä. Naaras itse inhosi rottien makua, mutta tiesi niiden olevan hyvää täytettä vatsalle. Ehkä joku valvottu voisi saada sen.. Cosmos oli alhaisempi kuin rotta, joten se sopisi hänelle. Tai vielä paremmin jokin koppakuoriainen sopisi tuon suuhun. Lyra oli hyvin pettynyt veljeensä. Naaras oli halunnut pitää toiseen hyvät välit, mutta toisen tempaus oli ollut viimeinen pisara. Kolli oli valinnut puolensa eikä Lyra kuulunut sille puoliskolle. Naaras tuki emoaan ja seisoi toisen takana kaikissa päätöksissä. Naaras ajatteli myös hieman omaa etuaan ja näki tässä tilaisuuden tavoitella Päivänsäteen suosiota. Hän todistaisi emolleen, että hän oli kissa, johon voisi luottaa jokaisessa tilanteessa. Lyra oli päättänyt seurata Päivänsädettä kuolemaansa saakka eikä hän pettäisi toista missään tilanteessa. Naaras räpäytti eriparisia silmiään ja vilkaisi taas rottaa. Rotta oli kuitenkin kadonnut omiin onkaloihinsa ja päässyt Lyran käpälistä karkuun. Naaras tuhahti itsekseen ja loikkasi vasten harmaata metallipönttöä. Ehkä hän löytäisi Cosmokselle jotain pilaantunutta, muuta toinen ei ansainnut. Joku pilaantunut ja poisheitetty ateria olisi toiselle sopiva.

AMPIAINEN
Kaunokki: 6kp-

AUROORA
Härmä: 12kp-

ELANDRA
Malvaruusu: 21kp!-

EMPPUOMPPU
Cosmos: 22kp!-

KÄÄRMIS
Laku: 69kp!-

Makasin silmät sumeina ja itkuisina nukkumaalusillani. Olin pari kuuta sitten ollut riidoissa Ruususen kanssa ja se oli saanut minulle niin ikävän olon että en ollut edes kysynyt saanko syödä... Se taisi olla virhe... Suljin silmäni tiukasti kiinni ja purskahdin itkuun. Vatsani oli.. tyhjä tunsin siellä pelkää tyhjyyttää minulla oli niin kauhea nälkä mutta en kyennyt nousemaan enkä myöskään halunnut... Ainut mitä minä halusin oli pyytää ruususelta anteeksi yritykseni karata hänen luotaan.. näin sumeasti kauniin hopeanharmaan värisen naaran joka tassuti minua kohti.
*Ruusunen! Minun on pakko pyytää anteeksi... Tämä saattaa olla viimeinen tilaisuuteeni...* Ajattelin mielessäni.
"Odota... Ruusunen", uikutin hiljaa kivuliaasti. Naaras käänsi päätään, tarkensin katseeni Ruususeen. Ruusunen katsoi minua ja näytti melko kylmältä. Nostin päätäni heikosti mutta en kyennyt..
"Ruusunen... Halusin vain Pyytää anteeksi sitä kun olin yrittänyt karata luotaisi... En tarkoittanut lähteä luotaisi... Olen pahoillani..", pyysin hiljaisesti anteeksi. Ruususen silmät välähtivät ja naaran katse tuntui muuttuvan.
"Annathan anteeksi..?" Kuiskasin kivuliaasti tältä. Ruusunen katsoi minua silmiin ja aukaisi suunsa.
"Kyllä minä annan sinulle anteeksi", Ruusunen maukui vastauksesi. Aloin hymyillä hänelle.
"Kiitos... Mutta nyt minun täytyy pyytää sinulta anteeksi... Se että jätän sinut... Anteeksi.." kuiskasin hyvästit hiljaa ja suljin silmäni. En nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä ja ehkä se oli hyvä? Henkitin vaivalloisesti ja luulin koko ajan että se olisi se viimeinen... En kuitenkaan halunnut jättää ruususta mutta se tuntui mahdottomalta olla jättämättä.. kuulin hiljaista ääntä joka tuntui pyytävän minua luovuttamaan.. tulemaan luokseen.. käpy..? Yhtäkkiä alkoi miltei vastustamaton halu luovutaa mennä kävyn luo leikkiä taas hänen kanssaan.. se olikin viimeinen asia minkä näin ja tunsin... Minut leikkimässä sisareni kanssa.. ja sen ajatuksen turvin päästiin irti henkestäni varmana siitä että pääsisin taas sisareni luokse..

Malvaruusu oli kesken samaisen partion, jossa hän oli hetki sitten yllättänyt Hyökyaallon, kohdannut täysin odottamattaan tuntemattoman kissan. Naaras oli päättänyt tehdä samanlaisen hyökkäyksen kissan kimppuun kuin hän oli tehnyt aiemmin Hyökyaallolle. Muukalainen oli naurettavan varomaton, sillä hän ei huomannut puusta itseään vaanivaa Malvaruusua vasta kun oli liian myöhäistä. Malvaruusu oli pudottautunut puusta valkoruskean kissan niskaan. Koska entinen eloklaanilainen ei halunnut riskeerata henkeään ja jäädä taistelemaan vihollista vastaan, hän ponkaisi nopeasti kauemmas kollikissasta. Kolli käännähti nopeasti kilpikonnalaikukasta Malvaruusua kohti. Malvaruusu ei pitänyt lainkaan siitä, miten ilmeettömältä muukalainen vaikutti. Hän ei näyttänyt pahoin säikähtäneen tilannetta, eikä pelkäävän naaraskissaa sitten lainkaan!
"Oletko eksynyt?" Malvaruusu kysyi nasevalla äänellä ja väänsi kasvoilleen tyytyväisen virneen. Kollikissa siristi silmiään ja näytti arvioivan Malvaruusua.
"Älä luulekaan hyökkääväsi kimppuuni. Tiedätkö mitä tapahtuu, jos sinä yrität tappaa minut?" kirjava naaras kysyi ja kurtisti kulmiaan. Totuus oli, että todennäköisesti ei mitään, jos kissa pääsisi karkuun ennen kuin muut metsäpartion jäsenet löytäisivät hänet, mutta ei Malvaruusu voinut sitä paljastaa.
"No?" kolli kysyi melko lattealla äänellä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut lainkaan.
"No sitten kujakissat lähtevät sinun perääsi ja tekevät sinusta lopun", Malvaruusu ilmoitti yhä virnuillen. Sitten naaras kuitenkin vakavoitui ja muuttui yhtäkkiä kovin jalomieliseksi:
"Mutta jos sinä tahdot säästää henkesi, voit lähteä mukaani ilman taistelua. Katsos kun sinä olet saapunut Kujakissayhteisön reviirille, niin en voi päästää sinua lähtemään. Mutta jos tulet ilman taistelua, minä voin kyllä puhua johtajallemme puolestasi."
Malvaruusu kohotti leukaansa ylpeillen.
"Mitä tämä niin sanottu johtaja minusta sitten haluaa, kerta en voi lähteä pois?" kolli kysyi ja kurtisti kulmiaan. Malvaruusu pyöräytti silmiään, hän oli selvästi törmännyt varsin tylsään ja hiirenaivoiseen kissaan! Naaras silmäili hetken ajan vihollisensa kasvoja sanomatta mitään. Kissan kasvoilla oli arpia ja tämän toisessa korvassa oli lovi. Joko hän oli todella huono taistelija tai sitten hänellä vain oli huono tuuri, kun oli tuollaisia arpia saanut, Malvaruusu päätteli mielessään.
"Tule ja ota selvää", Malvaruusu irvisti, "mutta sen minä sanon, että jos sinä nyt alat vaikeaksi, minä lupaan että Päivänsäde ei katso sitä hyvällä. Hän katsos on minun siskoni – vaikkakin meistä kahdesta selvästi lahjattomampi – ja kuuntelee mitä minä sanon. Jos minä sanon, että sinä vastustelet, hän ei pidä siitä ja saat katua." Malvaruusu tiesi valehtelevansa, mutta ei välittänyt. Hänen tavoitteensa oli vain saada tämä muukalainen mukanaan Kujakissayhteisöön, jotta voisi näyttää kaikille, että oli aivan yksin saanut kissan mukaansa ja hankkinut täten yhteisölle uuden jäsenen. Malvaruusu kuvitteli jo, miten kaikki katsoisivat häntä sitten ylöspäin! Kissa näytti mietteliäältä ja siristi hieman silmiään.
"No, kai minä sitten voin tulla katsomaan tätä sinun lahjattomampaa siskoasi", kolli myöntyi. Malvaruusu riemastui ja paransi ryhtiään. Hän nousi ylös ja kulki muukalaisen ohi häntä pystyssä niin, että hänen häntänsä miltei kosketti kollin kuonoa.
"Seuraa minua", Malvaruusu komensi kuin mikäkin suuri johtaja. Hän kuuli kissan lähtevän peräänsä ja oli varuillaan, jos hän päättäisikin hyökätä Malvaruusun kimppuun.
"Mikä sinun nimesi on? Minä olen Malvaruusu. Tuskin olet tavannut koskaan ketään, jolla on yhtä nätti nimi kuin minulla", Malvaruusu virnuili. Hän rakasti saada kehuja, vaikka ne olisivatkin tällä tavoin puoliväkisin kalasteltuja. Mutta kyllä naaras ilman kehujakin pärjäsi, sillä hän tiesi olevansa koko maailman upein ja hienoin kissa.

//Kobra?

Mutustin ensi kertaa elämässäni rottaa. Olin aina ajatellu, että ne olivat iljettäviä ja kuvottavia enkä ollut ikimaailmassa kuvitellut koskaan syöväni sellaista. Kuitenkaan rotta ei maistunut sen kummemmalta. Päiväni kujakissayhteisössä olivat alkaneet jo tulla tutuksi. Se oli vain partiointia, ruoan hakemista, mahdollisesti muuta ulkoilua ja sisällä oleskelua. Olimme onnistuneet jopa keksimään Lunan kanssa uusia leikkejä joita me saattoimme leikkiä siitä huolimatta, että olimme sisätiloissa. Myöskin kissat alkoivat jo käydä tutuksi. Olihan siellä tietysti muutamia kissoja, joihin en ollut päässyt tutustumaan kunnolla, mutta heitä oli aika harvassa.
Huomasin Urhon astelevan minua kohti. Hän hymyili minulle ja Luna tuli hänen perässään. Heidän kanssaan oli myöskin hopeanharmaa naaras, jolla oli turkissaan raitoja ja naamassaan ikävän näköiset arvet, jotka olivat oletettavasti tulleet taistellessa.
“Tervehdys Laku! Tulimme juuri etsimästä ruokaa”, Urho ilmoitti. Nyökkäsin kollille. Hänestä oli tullut yksi läheisimmistä ystävistäni koko yhteisössä, mutta tietysti vasta Lunan jälkeen. Kukaan ei voisi koskaan korvata valkeaa naarasta.
“Löysin paljon kaikenlaista! Myöskin tutustuin Urhon kumppaniin. Hän on Ruusunen”, Luna esitteli hopeanharmaan naaraan. Olin yllättynyt siitä, että kolli oli ottanut tämän kissan kumppanikseen. Naaras näytti aika tiukalta ja epäystävälliseltä, ja Urho oli kaikkea muuta!
“Hän myöskin odottaa minun pentujani”, Urho ilmoitti rintaansa röyhistäen. Ruusunen tönäisi kumppaniaan hieman, katsoi tätä tiukasti ja sihahti jotain tämän korvaan. Urho näytti vain huvittuneelta, mutta minulle tuo vain todisti teoriaani siitä, että naaras ei ollut Urholle sopiva kumppani.
“Selvä… no, onneksi olkoon”, naukaisin hieman vaivaantuneena. Urho hymyili, mutta huomasi selkeästi vaivaantuneisuuteni.
“Me menemme nyt. On paljon tehtävää, mutta jutellaan myöhemmin!” kolli huikkasi ja tassutti kumppaninsa vierellä pois. Katselin heidän peräänsä hetken ja käännyin sitten Lunan puoleen.
“Oletko aivan varma, että he ovat kumppanukset?” kysyin. Luna läimäisi minua tassullaan korville.
“Tietysti tollo! Rakkaudella ei ole rajoja. Vaikka he eivät näytä sitä, he ovat yltäpäältä rakastuneita, molemmat”, Luna naukaisi ja katsoi minua tiukasti. Painoin pääni ja katsoin lattiaa nolona.
“Niin, tietysti. Anteeksi”, mutisin. Luna huokaisi ja tuli vierelleni ja painautui minua vasten.
“Turhaan sinä anteeksi pyytelet. Halusin vain, että ymmärrät asian”, naaras naukui ja nuolaisi poskeani hellästi. Aloin kehrätä ja pukkasin häntä hellästi.
“Onneksi minulla on sinut. En tiedä mitä tekisinkään ilman sinua, olet minulle niin tärkeä”, naukaisin ja painauduin kokonaan Lunaa vasten.
“Sinäkin olet minulle tärkeämpi kuin kukaan muu kissa on koskaan ollut. En halua menettää sinua ikinä”, Luna naukui hiljaa.

Minä avasin silmäni ja huomasin olevani taas kotiväkeni luona entisessä kaksijalkalassa entisessä kaksijalanpesässä. Oliko kaikki se miten olin liittynyt kujakissayhteisön jäseneksi Lunan kanssa ollut vain unta? Nousin ylös ja lähdin kulkemaan pitkin pesää. Kaikki tuntui jotenkin normaalia suuremmalta. Päätin mennä ulos. Menin siis maukumaan kaksijalan jalkoihin ja se päästi minut ulos pihalle.
Tassutin lammikon vierelle. Halusin mennä uimaan, mutta huomatessani heijastukseni veden pinnassa maailma tuntui keinahtavan tassujeni alla. Olin taas pentu. Olin pieni ja pörröinen enkä näyttänyt enään samalta kuin vielä jonkin aikaa sitten.
Juuri silloin mieleeni hiipi karmiva ajatus. Ryntäsin takaisin sisään pesään ja ryhdyin huutamaan Lunan nimeä ja etsimään naarasta epätoivoisesti. Kuitenkaan en löytänyt hänestä edes karvan vertaa. Tunsin epätoivon kasvavan sisälläni paniikin kanssa käsi kädessä. Rymistelin pesässä edestakaisin yrittäen löytää edes pienimmän merkin parhaasta ystävästäni. Hän oli minun koko maailmani. En kestänyt olla ilman häntä. Mitä elämäni olisikaan ilman häntä.
“Luna! Vastaa minulle Luna! Et voi olla poissa! Kaikki kokemamme ja sinä ei voinut vain olla unta!” huusin paniikissa kyyneleet silmistäni valuen.
“Laku, minä olen tässä. Älä pelkää se oli vain pahaa unta”, kuulin Lunan äänen ja huomasin kujakissayhteisön kotipesän seinät hämäränä ympärilläni.
“Tuo oli kamalaa! Luulin että olin menettänyt sinut! Luulin, että en enää koskaan pääsisi näkemään sinua tai leikkimään kanssasi tai kuulemaan sinun rauhoittavaa ääntäsi”, sopersin hiljaa, jotta en herättäisi kaikkia pesässä. Luna silitti minua hännällään.
“Ei hätää. En jättäisi sinua koskaan mistään hinnasta, enkä anna sinulle käydä mitään pahaa”, Luna naukui rauhoittavasti. Hengitin hänen tuoksuaan ja aloin rauhoittua. Hän oli vierelläni. Hän oli kanssani. Luna ei jättäisi minua, eikä katoaisi luotani. Hän olisi kanssani aina.

Hengitin raikasta ulkoilmaa. Leopardi oli suostunut viemään minut ulos haukkaamaan happea, joten yritin ottaa siitä kaiken ilon irti. Oli toki vaikeaa iloita ulkona, kun minulla ei ollut Lunaa siellä kanssani leikkimässä. Hän ei ollut saanut ketään vahtimaan itseään, koska kaikilla oli ollut kiire, tai he eivät juuri silloin jaksaneet.
Huokaisin hiljaa ja katsahdin pilviselle taivaalle. Aurinko ei päässyt valaisemaan ympäristöä tai lämmittämään turkkiani. Sen sijaan ympärillä ilma tuntui viileältä ja pahaenteisen kostealta.
“Sataakohan tänään?” kysyin puoliksi Leopardilta ja puoliksi vain itseltäni. Naaras vilkaisi minuun ja sitten taivaalle ja jäi hetkeksi aikaa pohtimaan.
“Se on vaikeaa päätellä, mutta nuo pilvet ovat kyllä kovin tummia tuolla noin, joka voi hyvinkin tarkoittaa sadetta, mutta enhän minä täysin varma ole”, Leopardi naukui ja katsoi taas minuun.
“Toivottavasti ei sataisi. En haluaisi sairastua. Sairastuminen ei ole hauskaa. Olen siis kokenut sen joskus”, naukaisin Leopardille hivenen huolestuneella äänellä. Naaras nyökkäsi ja heilautti häntäänsä.
“No, mihin sinä haluat mennä?” hän kysyi. En ollut oikein ajatellut sitä. Halusin vain tulla vähän jaloittelemaan ja haukkaamaan happea. Katselin ympärilleni ja liikuttelin tassujani hermostuneena.
“Et taida tietää, vai?” Leopardi naukaisi lempeästi. Pudistin päätäni ja naaras naurahti hieman. “Mennään vaikka katoille kiipeilemään. Se on oikein mukavaa puuhaa… ainakin monien muiden kissojen mukaan”, naaras ehdotti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdin seuraamaan hänen johdatustaan kohti erään kaksijalanpesän seinustaa.
Lähdin kapuamaan ylöspäin Leopardin johdolla. Pelkäsin jatkuvasti, että tipahtaisin, mutta en suostunut näyttämään sitä Leopardille. Minun täytyi pysyä kovana. Kuitenkin Leopardin kapuaminen oli kovin nopeaa ja minun oli hankalaa pysyä hänen perässään.
“Odota”, puuskutin ja hän pysähtyi hieman ylemmäs odottamaan. En ymmärtänyt miten hän oli niin taitava kiipeilemään.
Pian sain itseni kammettua kaksijalanpesän katolle ja makasin siinä hetken ajan puuskuttaen. Leopardi tuli luokseni ja katseli minua hiljaa, kun makasin siinä. Vilkaisin ylös naaraaseen ja vääntäydyin pystyyn.
“Pitää alkaa opetella kiipeilemään taitavammin”, naurahdin. Naaras hymyili ja räpäytti minulle lempeästi silmiään.
“Se saattaakin tuntua aluksi hieman raskaalta, mutta kyllä se siitä”, hän sanoi ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Seurasin häntä kiltisti hännänmitan verran takanapäin. Mitäköhän Luna mahtoi tehdä pesässä?

Huomattuaan Cosmoksen itkuiset silmät Härmä katui jo hiukan tarjoustaan paikata nuoren kollin haavat. *Voi ei.* Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut kuulla kujakissan murheista, eikä hän voinut luottaa osaavansa näytellä kiinnostunutta. Oli kuitenkin hänen tehtävänsä Kujakissayhteisön parantajana hoitaa haavoittuneita, olivat nämä sitten kuinka itkupillejä tahansa.
Härmä riensi yrttivarastolle hakemaan tarvikkeita. Hän olisi halunnut kirota Päivänsäteen: naaraan vihanhallintaongelmien takia hänellä oli uusi haavoittunut potilas, johon kuluisi leijonaosa hänen juuri edellisenä päivänä keräämästään hierakasta. Oli jo tarpeeksi vaikeaa pärjätä sillä vähällä määrällä yrttejä, jonka hän oli Roskan kanssa ennättänyt kerätä ilman, että yhteisön jäsenet lähettivät toisiaan sairaslomalle.
Härmä noukki nipun hierakan lehtiä, jotka hän nakkasi Cosmoksen viereen lattialle. Hän nappasi varastosta myös hämähäkin seittiä, jolla voisi sitoa kollin haavat. Sitten hän loikkasi tasolta potilaansa luo.
"Päivänsäde ei tainnut olla tyytyväinen temppuusi", Härmä murahti välinpitämättömästi, kun hän alkoi pureskella hierakasta tahnaa. Se rauhoittaisi haavoja ja edistäisi niiden parantumista. Ihannetilanteessa kolli laittaisi haavojen päälle kehäkukista tehtyä tahnaa, joka estäisi tulehdusten syntymistä. Sitä ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten Härmän oli tyydyttävä tehottomampiin hoitoihin ainakin ensi hiirenkorvaan asti.
Härmä levitti kärsivällisesti tahnaa Cosmoksen haavoihin. Hänen oli varottava olemasta liian ystävällinen kollille. Hän oli kuitenkin pettänyt Päivänsäteen luottamuksen, ja Päivänsäteen lähelle Härmä toivoi pääsevänsä, ei Cosmoksen. Parantaja oli harkinnut pitkään auttavansa kollia ollenkaan, mutta oli lopulta päätellyt, että Päivänsäde ei kuitenkaan pitäisi siitä, jos Härmä jättäisi tämän pojan kärsimään haavoistaan. Härmän olisi vain oltava tälle tarpeeksi tyly.
"Kuvittelitko voivasi karata?" harmaa kolli hymähti ja hoiti Cosmoksen haavoja kenties hieman liian ronskein ottein. "Kuvitteletko ruohon olevan vihreämpää muualla?"

//Cosmos?