Seurasin mietteliäänä pennun leikkejä. Ruusunen oli juuri kertonut minulle tulleensa Yhteisöön omasta tahdostaan nuorella iällä, ja hänen poikansa Riemu puolestaan oli syntynyt tänne. Olin ollut siinä käsityksessä, että kaikki tämän paikan kissat oli tuotu tänne vasten tahtoaan, aivan kuten minutkin, mutta ilmeisesti luuloni eivät pitäneet aivan paikkaansa.
Oli silmiä avaavaa kuulla jonkun puhuvan Yhteisössä elämisestä aivan tavallisena asiana, sellaisena, jonka on itse valinnut ja josta kaiketi jollain tasolla nauttii. Minun oli kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi Yhteisö ylipäätään yritti pakottaa ketään mukaan joukkoonsa, kun kerran lopputuloksena oli yleensä tyytymättömiä ja vihamielisiä kissoja, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä livahtaa pakosalle. Jos se vain pitäisi ovensa avoinna ja ottaisi vastaan kaikki Ruususen kaltaiset kissat, sen ilmapiiri voisi olla täysin erilainen.
“Mikä Yhteisössä vetää sinua puoleensa?” kysyin Ruususelta aidosti kiinnostuneena. “Jos totta puhutaan, olen nähnyt paljon hilpeämpiäkin paikkoja kuin tämä. Etkö mieluummin asuisi jossain vähemmän harmaassa ja uhkaavassa loukossa?” Katselin hopeanharmaaseen naaraaseen pää aavistuksen kallellaan.

//Ruusunen?

Härmä puhui minun makuuni liian samankaltaisesti kuin Mesitähti, vaikka hento ääni syvällä sisimmässäni piipitti myötämielisesti sille. Voisiko kosto todella tuoda minulle rauhaa? Kenties ei, mutta ainakin voisin jatkaa elämääni tietäen, että vihaamani kissat makaisivat mullan alla eivätkä enää astuisi varpailleni.
Sulavasti raidallinen kolli vaihtoi puheenaiheen pimenevään iltaan. Täällä metsässä, kaukana kaksijalkalan tähtien turvallisesta loisteesta, joutuisimme totuttelemaan säkkipimeyteen. Lyhyt valoisa aika määräsi päivän aikana kuljettavan matkan, en voinut sanoa olevani millään tapaa mielissäni siitä. Mitä nopeammin löytäisimme ne puut, sitä pikemmin olisimme taas kotona.
“Hyvä on, ryhdytään etsimään sopivaa paikkaa asettua levolle.” Nykäisin häntääni hieman turhautuneena.
Niin me rupesimme katselemaan Härmän kanssa sopivaa suojaa ensi yöksi.

Pari päivää myöhemmin heräsin metsästä kuuluvaan rasahdukseen. Nostin päätäni nukkumapaikallani erään kuusen alla ja höristin korviani kuullakseni paremmin, mikäli ulkona liikkui joku.
Härmä nukkui yhä kerällä vähän matkan päässä. Vilkaisin tuhisevaan kolliin, ennen kuin punnersin itseni ylös ja hiippailin kurkistamaan ulos.
Eilen illalla olimme törmänneet tähän kuuseen, jonka alaoksat olivat painuneet lumen painosta maata vasten ja muodostivat luolan sen juurakon ympärille. Olimme kaivaneet lumeen tunnelin, jota kautta pääsi sisään ja ulos kätevästi.
Työnsin pääni ulos tunnelin suusta viikset väristen. Pakkanen puraisi nenänpäätäni, ja tunsin kylmän saman tien tavoittelevan luitani, kun kurkotin kaulaani pidemmälle.
Pääni kääntyili ympäriinsä kuin pöllöllä tähyillessäni hämärään metsään. Ensin en nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Pelkkiä puita vain. Mutta sitten havaitsin kauempana niiden välissä liikettä.
Siristin silmiäni ja yritin terävöittää näköäni. Se oli jokin eläin. Iso sellainen. Sillä oli pitkät, hoikat jalat ja vankka keskiruumis. Lisäksi sen suuresta päästä näytti kasvavan sarvipari. En tiennyt, mikä eläin kyseessä oli, mutta koosta päätellen sellainen, ettei sen kanssa kannattanut ruveta rymyämään.
Peruutin takaisin pesään ja huomasin Härmän olevan nyt hereillä.
“Ulkona on jokin valtava eläin”, selitin hänelle hiljaisella äänellä, ihan vain siltä varalta, jos sillä sattui olemaan hyvä kuulo. “Se on aika kaukana, mutta se pääsee liikkumaan lumessa meitä nopeammin pitkistä jaloista päätellen.”

//Härmä?

“Ei luulisi olevan kovin vaikeaa löytää heitä”, Cosmos tuhahti halveksien ja nosti kaksijalan esineeseen pistämänsä tassun ylös lipaistakseen sitä kielellään, “Päivänsäde on nimittäin aika taitava keräämään ympärilleen vihollisia. Minun on vaikea uskoa, että olisimme ainoat, jotka eivät pidä hänen tyylistään johtaa Yhteisöä. Meidän on vain saatava muut näkemään, ettei heidän tarvitse tyytyä tilanteeseensa.”
Hänen häntänsä pyyhki mietteliäästi pesän lattiaa. Se lakaisi tieltä lisää toinen toistaan omituisempia kaksijalkojen esineitä, jotka muistuttivat paremminkin jonkin sortin kidutusvälineitä. Ei ihme, että tämä pesä oli hylätty. Tai kenties ne toivat tänne kaikki vankinsa.
“Nyt kun Päivänsäde on matkoilla, meillä voisi olla tilaisuus etsiä lisää samanmielisiä kissoja joukkoomme”, nuori kolli tuumasi ääneen ja siirsi viekkaan katseensa ystäväänsä. “Toki Arpi pitää kuria ja järjestystä, mutta ei hänkään kaikkia voi seurata. Meidän on vain oltava hyvin tarkkoja siinä, keille puhumme ja missä, jotta uutiset vallankumouksen kehittelystä eivät kantaudu armaan johtajamme korviin mitään kautta. Useampi pää tarjoaisi meille enemmän ideoita, miten päästä eroon Päivänsäteestä.”

//Malva?

Toisin kuin Härmä, Päivänsäde piti tunteensa tapetilla. Harmaa kolli oli hieman yllättynyt kaikesta siitä vihasta, jota Päivänsäde piti sisällään. Enemmän häntä kuitenkin hämmensi, miksi kujakissayhteisön johtaja oli päättänyt näyttää tunteensa hänelle. Härmälle se ei ollut koskaan ollut vaihtoehto.
Aiemmalla vastauksellaan Härmä oli saattanut itsensä vaikeaan tilanteeseen. Nyt hänen olisi puhuttava kostamista vastaan, eivätkä hänen oikeat tunteensa asiasta voineet olla vastakkaisemmat. Härmän usko oli edelleen vahva, että vain kostolla hän voisi korjata asiat. Miten ihmeessä hän onnistuisi puhumaan sitä vastaan?
Härmä yritti kaivella mielensä perukoilta, mitä Kanerva oli hänen suunnitelmistaan sanonut. Hän oli haudannut nuo sanat syvälle, sillä kritiikin kuuleminen hänen vanhalta mentoriltaan oli aina tuntunut hiukan pahalta, etenkin tässä asiassa. Mietteliäänä harmaa kolli nosti katseensa taivaalle, joka tänä lehtikadon synkeänä päivänä oli nopeasti tummumassa. Heidän olisi leiriydyttävä pian.
Hiljaisuus venyi ja Härmä pakotti itsensä viimein sanomaan jotain, sillä Päivänsäde vaikutti odottavan häneltä vastausta purkaukseensa.
"Et saisi siitä mitään", Härmä sanoi, aivan kuin Kanerva olisi puhunut hänen kauttaan. "Klaanikissat ovat vieneet sinulta kaiken, kuten sanoit. Älä anna heidän viedä tilaa mielestäsi. Kostaminen ei korjaa mitään, se vain tekee sinusta katkeran ja unohdat ne asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä."
Härmä vältteli Päivänsäteen katsetta. Aivan varmasti naaras näkisi suoraan hänen lävitseen, sillä Härmän ilme oli kireä eikä viisaiden, rauhanomaisten sanojensa mukainen. Hän rykäisi haluten vaihtaa aihetta.
"Meidän olisi varmaan syytä leiriytyä pian. Tänne tulee säkkipimeää."

//Päivi?

Härmän reaktio ei jäänyt huomaamatta minulta, ennen kuin tämä peitti sen rennolla, ystävällismielisellä hymyllä, jonka aitoutta minun oli osittain vaikea uskoa. Kysymykseni oli selvästi yllättänyt kollin, mutta en osannut sanoa, oliko sille jotakin tiettyä syytä.
Kenties hän ei ollut odottanut keskustelun ottavan tällaista suuntaa, tai sitten olin osunut lähelle totuutta. Loppujen lopuksi en tiennyt parantajastani sen enempää kuin minun oli tarvis tietää luottaakseni siihen, että hän hoiti hänelle antamani homman kunnolla.
Härmä vastasi kieltävästi kysymykseeni. Hän jopa väitti, ettei uskonut kostamisen auttavan ketään. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen, kun parantaja suuntasi saman kysymyksen minulle. Minulla ei ollut mitään salailtavaa sen suhteen, kenelle halusin kostaa.
“Voi, monellekin”, nytkäytin hännänpäätäni kuvitellessani mielessäni kaikkien niiden kissojen kasvot, jotka olivat minua vastaan rikkoneet. Joskus vielä polkumme risteäisivät ja saisin kaipaamaani oikeutta. “Enkä voi sanoa olevani samaa mieltä kanssasi siitä, mitä tulee kostamiseen. Miksi meidän pitäisi tyytyä kohtaloomme ja antaa meitä loukanneiden lurjusten jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi sattunutkaan? En koskaan anna anteeksi niille, jotka ovat minut pettäneet, enkä taatusti anna heidän unohtaa sitä.” Ääneni oli muuttunut matalaksi murinaksi, joka minun oli pakotettava katkeamaan. “Klaanikissat ovat vieneet minulta kaiken, millä on väliä. Miksi en siis antaisi heidän maistaa omaa lääkettään, jos saisin siihen tilaisuuden?”

//Härmä?

AUROORA
Härmä: 9kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 14kp -

EMPPUOMPPU
Kobra: 4kp -
Cosmos: 8kp -
Päivänsäde: 5kp -
= 17kp

KÄÄRMIS
Ruusunen: 8kp -
Laku: 5kp -
= 13kp

Härmä hymähti kohteliaan naurahduksen Päivänsäteen puheille klaanikissoista. Hän ei ollut viettänyt paljoa aikaa klaanikissojen keskuudessa, mutta oli kuitenkin ehtinyt huomata, kuinka latautunut kahden klaanin suhde oli. Kenties se oli väistämätöntä: kaksi suurta joukkoa kissoja asui lähekkäin samassa metsässä eläen samalla riistalla. Päivänsäteen puheissa oli siis perää. Kuolonklaani ja Eloklaani koituisivat lopulta toistensa turmioksi.
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?”
Päivänsäteen yllättävä kysymys sai Härmän tarkasti säädellyn ulkokuoren hetkeksi murtumaan. Unohtaen hetkeksi roolin, jota hän oli kujakissayhteisön seurassa esittänyt, parantajakolli loi hämmästyneen katseen kujakissayhteisön johtajaan. Miksi Päivänsäde kysyi häneltä tällaisia? Tiesikö hän jotain?
Ei, Härmä järkeili mielessään. Kukaan ei tiennyt hänen menneisyydestään mitään, ja asian oli pysyttävä sellaisena. Muille kissoille avautuminen ei auttaisi häntä mitenkään, etenkään Päivänsäteelle avautuminen. Härmä menettäisi helposti sen orastavan luottamuksen, jonka naaraalta oli ansainnut, kun tämä kuvittelisi hänen lähtevän hetkenä minä hyvänsä kujakissayhteisöstä emonsa murhaajan tai Kanervan perään.
Ei Härmä oikeastaan ollut harkinnutkaan todenmukaista vastausta Päivänsäteen kysymykseen. Siksi hän viritti nopeasti kasvoilleen rennon, ystävällisen ilmeen.
"Eipä oikeastaan", harmaa kolli sanoi ja kohautti lapojaan. "Enkä voi sanoa uskovani sellaiseen. Ei kostaminen auta ketään."
Siihen hän ei tietenkään uskonut. Kanerva oli joskus muistutellut hänelle, että kostonhimo tekisi hänestä vain katkeran ja onnettoman. Hänen emonsa kuolema tuntui kuitenkin varjostavan Härmän koko elämää, eikä hän voinut kuvitella sellaista polkua, joka ei päättyisi suloiseen kostoon. Härmä oli tehnyt kaiken elämässään vain tämän tappajan löytääkseen, eikä hän voinut luovuttaa nyt.
"Entä sinä?" hän kysyi yrittäen ohjata keskustelua pois itsestään. "Jos saisit mahdollisuuden, haluaisitko kostaa jollekin?"

//Päivi?

Härmän antama arvio matkan kestosta ei ollut mieleeni. Jos meiltä menisi pari päivää päästä puiden luokse, menisi toiset pari päivää myös kotimatkaan. Ja jos matkaan kuluisikin useampi päivä, saattaisimme joutua olemaan poissa Yhteisöstä melkein puoli kuuta.
Sellaisessa ajassa epäluotettavat typerykset - kuten poikani Cosmos - ehtivät hyvinkin suunnitella pakoa, enkä minä ollut paikalla estämässä heitä. Minun ei auttanut kuin vain luottaa siihen, että Arpi osaisi pitää silmänsä ja korvansa auki mahdollisten karkulaisten varalta.
Heilautin toista korvaani Härmän suuntaan tarpoessamme menemään syvässä hangessa. “Minua kyllä huvittaisi antaa kuonoon parille tietylle klaanikissalle”, tuhahdin parantajan kommenttiin, mutta en kääntänyt katsettani menosuunnasta. “Muuten minulla ei ole mitään asiaa niiden takkuturkkien reviireille. Repikööt toisensa kappaleiksi kaikessa rauhassa”, jatkoin iloton hymy naamallani.
Todellisuudessa paloin halusta koota joukkoni uudelleen ja lähteä kostoretkelle. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä olin luvannut Keijukaiselle tämän viime hetkinä, etten palaisi klaanien reviireille enää koskaan. Samassa yhteydessä kasvattiemoni oli käskenyt minua olemaan uhraamatta ajatustakaan klaanikissoille, mutta siihen en ollut pystynyt. Kuinka olisin voinut lakata ajattelemasta niitä katalia kissoja, jotka olivat vieneet minulta kaiken, mistä todella välitin?
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?” Pidin ääneni kepeänä, samalla tavalla kuin olisin tiedustellut jonkun kuulumisia, ja siirsin uteliaana katseeni raidalliseen kolliin. “Onko kukaan koskaan satuttanut sinua niin, että haluaisit vuodattaa jonkun verta lievittääksesi omaa tuskaasi?”

//Härmä?

Heiluttelin häntääni leikkisästi, kun kyyristelin piilossa odottamassa Lunan paluuta. Olin päätänyt, että säikäyttäisin naaraan, kun hän astelisi sisään. Tiesin, että jekku oli hieman hölmö, mutta minua ajatus naaraan säikäyttämisetä huvitti jo valmiiksi tarpeeksi paljon, että meinasin ratketa. Olin kuitenkin odottanut jo aika kauan, eikä kumppanistani näkynyt vielä jälkeäkään.
Kun sitten viimein kuulin askelia, pupillini laajenivat suuriksi. Odotin, että valkea naaras astelisi sisään. Pian näin valkoisen tassun jo hapovan sisään ja loikkasin piilostani kovaäänisesti huudahtaen.
Kuitenkaan en nähnyt edessäni aäiköhtäneen Lunan naamaa. Sen sijaan eteeni oli asettunut Hyökyaalto yllättyneen näköisenä. Hänen häntänsä oli säikähdyksestä pörrössä, kun hän tassutti Lakun ohi.
“Onnistuit säikyttämään. En lainkaan odottanut, että tulisit yhtäkkiä kulman takaa”, kolli kehräsi huvittuneena nyt itsekin. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että hän ei ollut suuttunut. Luna asteli hänen perässään sisään ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti sekä hänen silmänsä kimmelsivät.
“Oli tarkoitus säikäyttää sinut, mutta erehdyin kissasta”, naurahdin kumppanilleni ja tassutin hänen vierellään, kun hän vei ruoat pois.
“Joo, mietinkin, miksi sinä hänet säikyttäisit. Olisit voinut joutua hankaluuksiin, jos se olisi ollut Päivänsäde paluumatkalla”, Luna totesi. Nyökyttelin hyväksyvästi.
“Ehkä se oli hieman typerä ajatus”, naukaisin alistuneesti ja pukkasin kumppanini kylkeä hiljaa. Luna kehräsi ja silitti selkääni hännällään.
“Ei se mitään. Et kuitenkaan säikyttänyt Päivänsädettä, etkä siis joutunut ongelmiin. En edes tiedä olisitko joutunut siitä hankaluuksiin. Kuitenkin yritä olla ensi kerralla hieman varovaisempi, jotta et säikyttele vääriä kissoj”, Luna naukui vielä ja painautui minua vasten hellästi.

Kolli totesi elämän olleen menettelevää ja kysyi kuinka kauan Ruusunen - ja ilmeisesti myös Riemu - oli ollut yhteisössä. Ruusunen jäi pohtimaan hetkeksi ja hänelle tuli mieleen taas kollin nimi.
“Nimesi oli Kobra eikö vain?” Ruusunen aloitti. Kolli nyökkäsi hänelle ja ilmeisesti edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
“Olen ollut yhteisössä lähes koko ikäni. Tulin jo hyvin nuorena mukaan omasta tahdostani ja Riemu nyt on syntynyt täällä. Riemun isä, Urho sen sijaan tuli useampi kuu sitten, mutta oli kuitenkin jo aika vanha. Hän on viihtynyt minun kuvani mukaan täällä oikein hyvin”, naaras selitti vielä ja vilkaisi Riemua, joka oli alkanut leikkiä hänen hännällään.
Hän nosti häntäänsä korkeammalle, ja pienen kollin täytyi todella kurotella yltääkseen siihen. Ruusunen joutui pakolla peittämään kehräystään.
“Olisi aika alkaa opettaa Riemu yhteisön tavoille. Tarkoitan siis, että olisi aika alkaa opettaa hänelle ruoan etsimistä ja partiointia”, Ruusunen totesi ja alkoi heilutella häntäänsä nopeammin niin, että Riemu joutui syöksyilemään sitä päin pysyäkseen perässä.
Kobra katsoi pientä kollia. Hän näytti siltä, että häntä hieman huvitti Riemun puuhailut. Ei Ruusunen sitä oikein ihmetellyt. Riemu näytti hupsulta jahtaillessaan hänen häntäänsä ja yrittäessään napata sen kaikin voimin.

//Kobra?

Malvaruusu seurasi, miten Cosmos astui epähuomiossaan jonkin kaksijalkojen esineen päälle. Ilmeisesti se kävi kipeää, sillä kolli alkoi sähistä ja loikkasi taaemmas. Kolli vaikutti ärsyyntyneeltä, kun hän kyseli ystävältään, minkä päälle oli oikein astunut. Malvaruusu kohautti lapojaan tietämättä sitä itsekään.
"Jokin kaksijalkojen esine varmaan. Tuskin mikään tärkeä, kun se lojuu täällä maassa", kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi, "siirrä se sivuun, ettet enää toiste astu sen päälle."
Cosmos teki kuten hänen ystävänsä neuvoi ja työnsi pikkuruisen vihreän esineen pois jaloistaan. Kaksijalanpesän lattialla lojui enemmänkin kaksijalkojen esineitä. Malvaruusu ei ymmärtänyt, miksi ne olivat jättäneet ne niin sotkuisesti sinne tänne.
"Mitä me sitten teemme?" Cosmos kysyi istuttuaan alas. Malvaruusu mietti hetken.
"Ehkä voisimme miettiä, miten saamme Päivänsäteen hoidettua pois johtajan paikalta. Minä en tahdo liata käpäliäni ja taistella häntä vastaan. Asia on hoidettava jotenkin tyylikkäämmin", kirjavaturkkinen naaras naukui ja sipaisi kielellään rintakarvojaan. Todellisuudessa Malvaruusu ei olisi alkuunkaan edes pärjännyt sisarelleen taistelussa, mutta ei hän halunnut myöntää sitä edes itselleen.
"Me todellakin tarvitsemme enemmän kissoja, jotka voisivat kääntyä Päivänsädettä vastaan", Malvaruusu lisäsi päätään pudistellen.

//Cosmos?

Härmä kohautti lapojaan.
"En ole varma", hän vastasi yrittäen tonkia muististaan yksityiskohtia leppäpuiden sijaintiin liittyen. "Luulen, että meillä menee ainakin pari päivää päästä sinne. En kiinnittänyt silloin puihin sen enempää huomiota, joten en muista, kuinka kaukana ne ovat."
Sentään lepät eivät olleet aivan hukassa. Heidän tulisi kulkea vain samaa reittiä klaaneja kohti kuin viimeksi, ja lopulta ne tulisivat vastaan. Härmä toivoi, että puut olisivat mahdollisimman lähellä klaaneja. Hän harkitsi jopa huijaavansa Päivänsädettä hieman, jotta he joutuisivat kulkemaan pidemmän matkan. Härmä ei kuitenkaan ollut kovinkaan varma siitä, onnistuisiko hän vetämään kujakissayhteisön johtajaa nenästä.
Kaksikko jatkoi metsään etsien sen saman reitin, jota he olivat klaanien luokse kulkeneet. Paksu lumivaippa ei ainakaan helpottanut heidän kulkuaan. Oli hyvin mahdollista, että sääolosuhteista johtuen matka kestäisi pidempään kuin Härmä alun perin kuvitteli. Se oli vain hyvä: oikeastaan harmaa kolli toivoi, että sää vain huononisi. Tietysti hän välitti yrttivarastojensa tilasta, mutta pääsyy tälle retkelle oli Kanervan etsiminen.
"Toivottavasti emme joudu kulkemaan kovin kauas", Härmä virkkoi nostellen tassujaan lumen keskellä. "En haluaisi joutua tekemisiin klaanien kanssa uudelleen. Vai mitä?"

//Päivi?

Cosmos katseli uteliaana ympärilleen pienehkössä kaksijalkojen pesässä, joka oli täynnä kaikkea omituista tavaraa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa.
“Tänne muut kujakissat eivät ainakaan osaa eksyä”, hän tuumasi hyväksyvästi ääneen ja vilkaisi Malvaruusua, joka oli loikannut jollekin pehmeälle alustalle. “Tämä on kieltämättä erinomainen paikka pitää vastarinnan päämajaa.” Hän virnisti ystävälleen tyytyväisesti ja ryhtyi sen jälkeen tutkimaan pesää tarkemmin.
Maassa lojui kaikenlaisia pieniä, värikkäitä esineitä, jotka kaikki löyhkäsivät enemmän tai vähemmän kaksijaloilta. Haju oli kuitenkin laimea, mikä kertoi siitä, etteivät ne olleet käyneet täällä vähään aikaan. Cosmoksen oli vaikea käsittää, miksi ne olivat rakentaneet näin pienen pesän, johon hädin tuskin mahtui muutamaa hassua täysi-ikäistä kaksijalkaa enempää.
Hän käveli pitkin pesän seiniä nuuhkien ja tutkaillen kaikkea mahdollista, kun yhtäkkiä hän tunsi terävän piston polkuanturassaan. Hänen suustaan purkautui sähinä ja kavahti taaksepäin kipeää tassuaan ylhäällä pitäen. Hän ravisteli sitä, ja maahan tipahti jokin pieni, ehkä vähän kynttä isompi, värikäs kappale, jonka kapeampi, pyöreä pää oli ilmeisesti uponnut hänen anturaansa.
“Mitä hiirenpapanaa?” hän murisi ärtyneenä tassussaan tuntuvasta tykytyksestä. “Mikä kumma tuo on?” Hän tökkäisi sitä toisella tassullaan varovasti, niskakarvat epäluuloisesti pörhöllään.

//Malva?

Malvaruusu naurahti huvittuneesti, kun hän kuuli Cosmoksen kysymyksen. Kolli oli vielä niin nuori, että tämä taisi olla ensimmäinen lehtikato, josta hän muisti mitään. Malvaruusu ei kuitenkaan ilkeyttään nauranut ystävälleen, vaan puhtaasti huvittuneisuudesta. Naaraan kasvoille levisi iloinen hymy.
"No on, mitä sinä oikein odotit? Lämpöä ja auringonpaistettako?" Malvaruusu kiusoitteli. Cosmos kohautti lapojaan.
"Miten kukaan voi nauttia tällaisesta säästä? Olisi melkein pitänyt anoa Päivänsädettä pitämään minut vankina lehtikadon loppuun saakka!" harmaavalkea kolli naukaisi täristen. Malvaruusu katsoi säälien ystäväänsä.
"Kyllä sinä totut siihen. Sentään et joudu kokemaan lehtikatoa metsässä tai nummilla. Siellä ei ole tuulensuojina mitään muuta kuin puita ja lumikasoja. Kaksijalkalan lehtikato ei ole mitään verrattuna siihen", Malvaruusu yritti helpottaa ystävänsä tuskaa, mutta siinä naaras ei ollut mikään luonnonlahjakkuus. Cosmosta tuskin helpotti tieto siitä, että jossain oli vielä kylmempääkin.
"Taidankin siis olla todella onnekas", kolli naukaisi sarkastisesti.
"Hmph, yritin vain auttaa", entinen eloklaanilainen tuhahti.
"Kyllä minä tiedän, tämä kylmyys saa minut ärsyyntyneeksi", Cosmos naukui ja käänsi pahoittelevan katseensa Malvaruusun suuntaan. Kirjava naaras väläytti toverilleen ystävällisen hymyn.
"Ei se mitään. Lähdettäisiinkö partion jälkeen kävelylle?" Malvaruusu vaihtoi aihetta. Cosmos oli yhä valvottu, sillä Päivänsäde ei luottanut poikaansa ilmeisesti edelleenkään. Cosmos ei saisi lähteä yksin pesästä, mutta Malvaruusu oli ansainnut johtajan luottamuksen, joten hän saisi lähteä pesästä ystävänsä kanssa.
"No mikä jottei", Cosmos vastasi päätään nyökytellen, "jos etsimme jostain lämpimämmän paikan kuin tämän."
"Okei, se on siis sovittu. Minä tiedän erään paikan", Malvaruusu kertoi virnistäen.

Kun partio oli palannut leiriin, Malvaruusu ja Cosmos lähtivät saman tien samaa reittiä ulos. Malvaruusu otti johdon, sillä hän tiesi mihin suuntaan kaksikko oli menossa. Cosmos tyytyi seuraamaan ystäväänsä. Kaksijalkalan kujilla oli huomattavasti helpompi liikkua lehtikatoisin kuin metsässä. Vain joskus aikaisina aamuina maata peitti paksu lumikerros, jos yöllä oli satanut lunta. Aurinkohuippuun mennessä suuret, katuja pitkin juoksevat hirviöt olivat jo siirtäneet kujille sataneet lumet muualle.
Pakkaslumi narisi Malvaruusun tassujen alla, kun hän kulki suurten kivipesien varjossa kauemmas Kujakissayhteisön pesästä. He ylittivät suuren ukkospolun ja jatkoivat matkaa eteenpäin, kauemmas kaksijalkalan keskustasta. He kääntyivät vielä kerran oikealle pienemmälle kujalle ja sitten kerran vasemmalle, jolloin Malvaruusu ja Cosmos saapuivat hyvin pienen kaksijalanpesän eteen.
"Mikä paikka tämä on?" Cosmos kysyi ja silmäili kaksijalanpesää, joka sijaitsi vähän matkan päässä muista pesistä. Tämä oli aluetta, jossa kaksijalanpesät eivät olleet vieri vieren, vaan vähän matkan päässä toisistaan. Tämä kaksijalanpesä oli niin pieni, että sinne mahtui kerrallaan ehkä kolme täysikasvuista kaksijalkaa.
"Löysin tämän paikan jokin aika sitten. Tämä on kai jonkunlainen pieni kaksijalanpesä, mutta täällä ei asu kukaan. Kannattaa varoa, sillä tuossa viereisessä isommassa kaksijalanpesässä asuu kaksijalkoja. Ne eivät pidä siitä, kun minä käyn täällä", Malvaruusu kertoi ja astui sisään pesään raollaan olevasta ovesta. Pesä oli koristeltu värikkäästi. Se oli täynnä pieniä esineitä, joiden käyttötarkoitus oli Malvaruusulle täysi mysteeri.
"Täällä voimme vapaasti suunnitella sitä, miten kostamme Päivänsäteelle", kilpikonnalaikukas naaras ilmoitti ja loikkasi pehmeän vuoteen päälle.

//Cosmos?

Kaksijalkalan tähtien valossa kimalteleva lumi tuntui niin kirkkaalta Cosmoksen silmissä, että hänen oli räpyteltävä niitä tovi, kunnes ne tottuivat siihen. Hän otti alkuun hitaita, tunnustelevia askeleita valkoisten hiutalaiden peittämällä kävelykadulla, jonka reunaa pitkin partio jolkotteli syvemmälle kaksijalkalan sydämeen.
Vähän matkan päässä hänen edellään Malvaruusu kääntyi vilkaisemaan häneen kysyvästi, kun huomasi ystävänsä jääneen jälkeen muista. Cosmos ravisteli nopeasti itseään ja kiri sitten vauhtiaan saadakseen tämän kiinni.
Tämä oli hänen ensimmäinen päivänsä pesän ulkopuolella kuun kestäneen pesästä poistumiskiellon jälkeen. Sinä aikana maisema ulkona oli ehtinyt muuttua paljon, kun lehtikato oli rymistellyt kaksijalkalan läpi ja tehnyt pesän sen joka nurkalle. Se oli myös tehnyt ilmasta kylmemmän, ja nytkin nuori kolli oli joutunut pörhistämään turkkinsa suojaksi purevalta pakkaselta.
Kuun aikana Cosmos ja Malvaruusu olivat olleet erityisen ahkeria ja tehneet paljon taustatutkimusta Yhteisön jäsenistä. Malvaruusu oli onnistunut jopa jututtamaan vähäsanaista Kobraa, jonka vastauksista pystyi tulkitsemaan, ettei tämäkään niin viihtynyt Yhteisössä. Heillä siis oletettavasti olisi jonkinlaisia liittolaisia, jahka he päättäisivät yrittää syöstä Päivänsäteen vallasta. Sitä ennen heillä olisi vielä paljon töitä.
Cosmoksen hengitys nousi huuruna ilmaan, kun hän avasi suunsa puhuakseen Malvaruusulle partion pysähtyessä uusimaan hajumerkkejä:
“Onko lehtikatoisin aina näin pirun kylmä?”

//Malva?

En olisi luonnehtinut itseäni kovin hyväksi ilmapiirin lukijaksi, mutta saatoin aistia, että pentunsa perässä luokseni tullut naaraskissa suhtautui minuun jokseenkin varauksellisesti. Kenties tämä pelkäsi, että satuttaisin tämän pienokaista. Tai ehkä hän ei vain luottanut muukalaisiin.
Kumpikin oli minusta täysin ymmärrettävä syy, en vain tiennyt, miten olisin saanut kissan vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aikeita mielessä. Olin vain utelias, siinä kaikki.
Kun naaras - Ruususeksi Riemu-niminen pentu oli häntä kutsunut - yritti paimentaa jälkikasvuaan muualle eikä pentu millään suostunut yhteistyöhön, tokaisin hieman kömpelösti näille, ettei tämän tarvinnut mennä. Ruusunen silmäsi minua hyvin tarkkaan, ennen kuin lopulta teki päätöksen ja antoi Riemun jäädä. Sen jälkeen hän kyseli minulta, miten elo Yhteisössä oli sujunut.
Mitäpä siihen olisi voinut vastata. “En ole koskaan tuntenut olevani yhtä elossa!” ei varsinaisesti vastannut tuntemuksiani eikä liioin “Tämä oli elämäni paras valinta!”. Kummassakin tapauksessa olisin valehdellut. Mutta totta oli, että asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Sain minä sentään murua rinnan alle ja lämpimän nukkumapaikan yöksi, se oli ihan positiivista.
“Menetteleehän se”, päädyin lopulta murahtamaan vastaukseksi naaraan kysymykseen. Kiertelin hännänpäätäni hiukan vaivaantuneena, kun yritin keksiä, miten jatkaisin keskustelua. Sosiaaliset tilanteet kun eivät oikein olleet osaamisaluettani. “Kauanko te olette olleet täällä?” keksin sitten kysyä, ja vilkaisin vuorollaan emoa ja pentua.

//Ruusunen?

Ruusunen vetäisi Riemun kauemmas raidallisesta kollista. Tämä oli taas yksi niistä kissoista, jotka oli tuotu yhteisöön ja pakotettu liittymään - tai ei Ruusunen täysin tiennyt oliko kolli jäänyt mielellään vai pakotettiinko hänet.
“Riemu on noin kuusikuinen. Hän on vain pieni”, naaras selitti pennun puolesta ja tökkäsi Riemua kohti hänen sammal petiään. “Mene väijymään Urhoa jooko? Hän palaa varmasti pian ulkoa”, hän naukui pennulle.
“Mutta minä haluan leikkiä sinun kanssa! Ruusunen sinä lupasit!” Riemu ruikutti. Ruusunen huokaisi, mutta kolli heidän luonaan otti puheenvuoron, ennen kuin naaras kerkesi sanoa mitään.
“Ei hänen tarvitse mennä”, tämä naukaisi. Ruusunen käänsi katseensa taas tähän. Hän yritti nyt miettiä, mikä kollin nimi oli. Naaras katsoi häneen hieman varautuneesti. Hän ei kuitenkaan tuntenut kollia lainkaan eikä voinut siis tietää, mikäli tämä halusi jotain hänestä tai Riemusta.
“Selvä sitten”, naaras tokaisi ja katsoi edelleen kollia tarkasti. Ei hän niinkään näyttänyt pahantahtoiselta, mutta ei sitä koskaan voinut tietää. “Miten elämä yhteisössä on sujunut?” hän jatkoi nuolaisten etutassuaan muutaman kerran.

//Kobra?

AURA
Lyra: 7kp -

AUROORA
Härmä: 19kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 4kp -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 7kp -
Päivänsäde: 14kp -
Kobra: 8kp -

KÄÄRMIS
Laku: 56kp! -
Ruusunen: 8kp -

Lyra silmäili viileällä ja tarkkaavaisella katseellaan Yhteisön kissoja. Naaras pörhisti turkkiaan näyttääkseen suuremmalta ja entistä uhkaavammalta. Naaras oli päättänyt pitää kovaa kuria Päivänsäteen ollessa etsimässä yrttejä Härmän kanssa. Hän ei tuottaisi emolleen yhden yhtä pettymystä eikä myöskään antaisi kenenkään hyppiä hänen nenilleen. Lyra siristeli silmiään epäluuloisena. Erityisen tarkasti hän piti veljeään, Cosmosta silmällä. Valkeaturkkisen naaraan luotto toiseen oli vahvasti miinuksen puolella ja hän oli varma, että se ei palautuisi enää ikinä. Cosmos tulisi olemaan hänen silmissään aina ja ikuisesti petturi, kuten Kharon ja Deimos olivat olleet. Ajatellessaan sukulaisiaan vaistonvaraisesti hänen ylähuulensa nousi irvistykseen. Jos hän ikinä saisi heidät kiinni, naaras pitäisi huolen, että kollien viimeisimmistä hetkistä tulisivat tuskaisen kivuliaat. Lyran hännänpää vääntyili hermostuneesti. Tämä oli hänen näytönpaikkansa ja naaras tiesi, että jos hän mokaisi tämän, niin Päivänsäde ei antaisi hänelle toista tilaisuutta. ‘Enkä minä sitä tarvitsekaan’, naaraskissa ajatteli mielessään. Naaraskissan katse osui Malvaruusuun. Hän ei luottanut kilpikonnakuvioiseen naaraaseen tippaakaan eikä myöskään liiemmin Kobraan, jonka entinen eloklaanilainen oli tuonut heidän kotiinsa. Hän ei voinut olla täysin varma, että kolli oli todella vain harmiton erakko, jonka naaras oli löytänyt.. Malvaruusussa oli jotain mistä Lyra ei pitänyt. Päivänsäde ei kuitenkaan vaikuttanut suhtautuvan heihin yhtä nihkeästi, joten Lyrakaan ei osoittanut mielipiteitään kaksikosta ääneen. Hän luotti siihen, että hänen emonsa tiesi parhaiten ketkä olivat luotettavia ja ketkä eivät. Sitä paitsi eihän hän edes tuntenut heitä, ei ainakaan Kobraa. Hänen oli kuitenkin lähes mahdotonta luottaa kissaan, jonka Mesitähden tytär oli löytänyt. Mesitähti oli kaiken pahan alku ja juuri, joten… Lyra pudisteli päätään, hänen olisi etsittävä Arpi tassuihinsa ja järjestettävä partiot kuntoon.

//Lyralle saa heittää seuraa! :)

Yritin kaivaa kielelläni inhottavasti hampaan väliin jäänyttä lehtiriekaletta. Härmän antaminen yrttien maku viipyili yhä suussani, enkä voinut sanoa tykkääväni siitä erityisemmin. Parantajan mukaan niiden pitäisi auttaa jaksamaan paremmin.
Hirviö mateli hiljaa muristen ohitsemme lumista ukkospolkua pitkin kävellessämme turvallisen välimatkan päässä sen vieressä. Yön aikana lunta oli tupruttanut riesaksi asti, vaikka kaksijalkalassa siitä ei ehtisi koitua yhtä isoa ongelmaa kuin metsässä, sillä kaksijalat pitivät huolen siitä, että niiden kulkureitit pysyivät auki.
Se ei kuitenkaan auttaisi meitä siellä, minne olimme menossa. Jos Härmän muistiin oli luottaminen, löytäisimme leppää sen saman matkan varrelta, jonka olimme taittaneet joitakin kuita sitten takaisin kotiin klaanien reviireiltä. En varsinaisesti hihkunut ajatuksesta ottaa yhtään askelta juuri siihen suuntaan, mutta jos se oli ainoa melko varmasti tiedossa oleva paikka, josta sitä kuorta löytyisi, olin valmis astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Johdatin meitä vähitellen heräilevän kaksijalkalan läpi kohti sen reunaa. Käpäläni tiesivät tämän reitin vähän turhankin hyvin. Siihen liittyi monta sydäntäsärkevää muistoa, jotka palasivat mieleeni tuon tuosta muistuttamattakin. Minä en kuitenkaan ollut mikään säälittävä surkimus, joka antoi oman mielensä lamaannuttaa itsensä ikävien tunteiden edessä. Tämän matkan tekemällä todistaisin itselleni, että menneisyys ei voinut kahlita minua loputtomiin.
Alkumatka meni hiljaisuudessa. Toisinaan vajosin niin syvälle omiin aatoksiini, että unohdin Härmän läsnäolon kokonaan. Harmaa kolli oli aika mitäänsanomaton kissa muutenkin, mikä ei ollut sinänsä mikään huono asia. Yhteisö kaipasi lisää Härmän kaltaisia kissoja, jotka eivät tehneet itsestään suurta numeroa. Sellaisia yksilöitä oli huomattavasti helpompi johtaa, kun joku ei ollut jatkuvasti vänkäämässä vastaan tai yrittämässä jotakin niinkin typerää kuin kaksijalkalasta karkaaminen.
Tuuli kuljetti nenääni raikkaampaa ilmaa, johon sekoittui ripaus mäntymetsää. Käänsin korvani eteenpäin valppaampana ja nostin vauhtini kevyeen hölkkään, jonka annoin hiljetä tasaiseksi askellukseksi saapuessamme metsänrajalle. Tunsin Härmän pysähtyvän viereeni.
“Kuinka pitkän matkan päästä luulet meidän löytävän niitä puita?” Käänsin kysyvän katseeni parantajaan.

//Härmä?

Härmää sapetti. Yrttienhakureissu olisi ollut hänelle täydellinen tilaisuus lähteä etsimään Kanervaa hiukan kauempaa. Koska Päivänsäde luotti häneen, pääsi Härmä silloin tällöin poimimaan yrttejä lähistöltä, mutta yleensä hän ei saanut lupaa lähteä kovin kauas. Nyt Härmä oli viimein saanut luvan, mutta Päivänsäteen oli ollut pakko tuppautua itsekin mukaan.
Hänen mielialansa ei siis ollut kovin korkealla seuraavana aamuna, kun hän valmistautui tulevaan vaellukseen. Härmä hengitti syvään haudatakseen ärtymyksen tunteensa: hänen olisi teeskenneltävä ystävällistä koko matka Päivänsäteen kanssa. Hän viritti kasvoilleen rennon hymyn, joka ei saisi kadota kollin kasvoilta kertaakaan vaelluksen aikana. Sitten hän loikkasi ylös ikkunalaudalle, jolla Päivänsäde jo odotteli.
"Huomenta", harmaa kolli tervehti ja pudotti lehdellisen yrttisekoitusta tämän eteen. "Toivottavasti nukuit hyvin, luulen, että tänään on vuorossa pitkä kävely. Tein hieman matkarohtoa, sen pitäisi auttaa."
Matkarohtoon tuli ratamoa, päivänkakkaraa, kamomillaa ja luppiota. Härmä lisäsi Kanervan oppien mukaan rohtoonsa myös hieman tuoksukkia, joka antoi kissalle voimaa ja energiaa. Yrtti oli harvinainen, mutta tuoksukkia ei usein tarvittu, joten Härmä oli uskaltautunut käyttämään sitä rohtoonsa.
Hän kumartui syömään rohtonsa omalta lehdeltään. Sen vaikutus ei ollut nopea, mutta seuraavien tuntien aikana helposti huomattavissa lisääntyneestä kestävyydestä ja kohonneesta energiatasosta. Hän olisi mieluusti ottanut mukaan hieman matkarohtoa, mutta yrttien kantaminen oli työlästä. Paluumatkalla he joka tapauksessa joutuisivat kantamaan lepänkuorta mukanaan.
Härmä katsoi särkyneen ikkunalasin läpi kujalle. Ehkei Päivänsäde ollut aivan pilannut matkaa. Härmälle saattaisi hyvinkin avautua mahdollisuus etsiä Kanervaa, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein.
"Mennäänkö sitten?" hän kysyi Kujakissayhteisön johtajalta.

//Päivi?

"Hän on kyllä aika vaikea persoona", Malvaruusu tokaisi ja katsoi Cosmosta suoraan silmiin. Naaras tiesi kollin olevan oikeassa. Ellei hän olisi käynyt keskustelua parhaan ystävänsä kanssa, olisi hän alkanut ladella pitkät pätkät siitä, miten paras ja täydellinen hän kaikin puolin oli. Mutta koska keskustelukumppanina oli juurikin Cosmos, Malvaruusu ei kokenut tarpeelliseksi nostaa itseään sen enempää jalustalle kuin Cosmos oli jo tehnyt.
"Kyllä minä voin yrittää päästä juttelemaan hänen kanssaan, vaikkein oikeastaan luotakaan häneen lainkaan. Hän tulee ulkopuolelta ja oletettavasti elää vain itseään varten... Mutta kenties Päivänsäteen syrjäyttäminen voisi olla hänen mieleensä, jos valehtelisimme hänelle, että hän saa vapautensa mikäli suunnitelma onnistuu", laikukas naaras naukui mietteliäänä hiljaisella äänellä, jotta pesässä oleskelijat eivät kuulisi hänen sanojaan. Jos huhu siitä, että Malvaruusu oli syjäyttämässä Päivänsädettä kantautuisi muiden korviin, naaras olisi pahassa pulassa. Hänen kiero ja epäpätevä sisarensa tuskin ymmärtäisi sitä, että Malvaruusu oli oikeassa ja Päivänsäteen olisi aika väistyä johtajan paikalta sivuun.
"Kauankohan sinua vielä pidetään täällä vankina?" Malvaruusu kysyi ja katsahti ystäväänsä mietteliäänä.

//Cosmos?

Johan olin itseni liemeen saanut. Ainakin pari kuuta takaperin olin törmännyt Malvaruusu-nimiseen naaraskissaan - aika teräväkielinen tapaus -, joka oli ilmoittanut jämerästi, että minun oli lähdettävä hänen mukaansa. Ja niinhän minä olin sitten lähtenyt, tosin en silkkaa hyvää hyvyyttäni. Minulla oli nimittäin tehtävä, ja sen suorittaminen vaati minua astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle. En kuitenkaan ollut olettanut sen olevan ihan näin kirjaimellista.
Se kohtaaminen oli mullistanut elämäni, mutta ei sanan positiivisessa merkityksessä. Kuuluin nyt jonkinlaiseen kulttiin - tai Kujakissayhteisöksi he kai sitä nimittivät, mutta minusta ne olivat yksi ja sama asia - ja minun tulemiseni ja menemiseni määräsi nykyään muuan naaras nimeltä Päivänsäde. Hän oli se Malvaruusun lahjattomampi sisko, kuten kilpikonnakuvioinen oli minulle tokaissut ensitapaamisemme yhteydessä.
Ei tarvinnut olla mitenkään erityisen hyvä numeroiden pyörittelyssä tietääkseen, että karkaaminen oli typerä ajatus, sillä oli niin pahasti alakynnessä. Hylätty kaksijalkojen rakennus - pesäksi sitä myös nimitettiin - kuhisi toinen toistaan häijymmän näköisiä katteja, jotka noudattivat kuuliaisesti johtajansa jokaista käskyä. Niskuroijia rankaistiin tuntuvasti, enkä minä mielinyt ottaa kuonooni ilman tarpeeksi painavaa syytä.
En suinkaan ollut jäänyt laakereilleni makaamaan. Jokainen mahdollinen hetki tein tutkimustyötä, yritin löytää edes pienen vihjeen murusen siitä, mitä emolleni ja tämän ystäville oli sattunut kuita sitten. Toistaiseksi se ei ollut tuottanut tulosta, mutta en suostunut menettämään uskoani. Minä tiesin jossakin sisimmässäni, että tämä kaksijalkala sekä sen kissat liittyivät jotenkin emoni katoamiseen. Vielä minä saisin totuuden sel-
Jokin tömähti jalkaani vasten.
“Uh!” se jokin ynähti. Katsahdin alaspäin ja huomasin tuijottavani pientä, tummanruskeaa karvapalloa.
“Riemu, varovasti!” toinen ääni naukui jostain sivultani. Silmäni siirtyivät Riemu-karvapallosta hopeanharmaaseen naaraaseen, jolla oli hätkähdyttävät smaragdinvihreät silmät. Olin nähnyt tämän kissan aiemminkin, mutta en millään saanut nimeä päähäni.
“Anteeksi tuosta”, naaraskissa pahoitteli tassuteltuaan luokseni.
Räpäytin silmiäni. “Eipä se mitään.” Huomioni kääntyi takaisin pörröturkkiseen pentuun, jonka vihreät silmät tutkailivat minua uteliaasti. “Tutkimusretkelläkö olet?” kysyin kallistaen aavistuksen päätäni sivulle.
“Joo!” Riemu nyökytteli reippaasti. “Olen käynyt kaikkialla paitsi yläkerrassa!”
“Minä olen käynyt siellä, ei ole kovin hääppöinen paikka”, vastasin ja palasin muistoissani ensimmäiseen päivääni, jolloin Malvaruusu oli vienyt minut rakennuksen toiseen kerrokseen tapaamaan Päivänsädettä. Melko mitäänsanomaton tila, jossa olisi Päivänsäteen ja se yksisilmäisen kollin lisäksi varmasti mahtunut nukkumaan useampikin kissa.
“Kuinka vanha sinä olet?” tiedustelin pennulta, joka saattoi olla vain neljänneskuita vanha tai sitten muuten vain hyvin pienikokoinen.

//Ruusunen?

Kuriseva vatsani oli johdattanut minut alakertaan hakemaan hiukopalaa. En kuitenkaan ehtinyt alinta porrasta pidemmälle, kun Härmä oli jo kimpussani. Raidallinen kolli ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä etsimään jotakin yrttiä kauempaa, sillä Silverillä oli hammassärkyä, eikä siihen ilmeisesti auttanut kuin tämä tietty lääke.
Härmä ei ollut koskaan antanut aihetta epäillä uskollisuuttaan Yhteisölle tai minulle, mutta viimeaikaisten ikävien karkausyritysten varjossa minun oli vaikea luottaa parantajaa matkaan yksinään. Ja totta puhuen tällä hetkellä en luottanut muihin kuin itseeni. Siispä päätöksenteko tapahtui melko vaivattomasti:
“Hyvä on. Lähdemme aamunvaljetessa.”
Olin näkevinäni parantajan silmissä välähtävän jonkin tuntemuksen, kenties hämmästyksen. “Ai, sinä myös? Voit kyllä luottaa minuun, en ole aikeissa karata”, kolli vakuutti.
Nenäni kautta karkasi pilkallinen nauruntuhahdus. “Jos saisin tuoresaaliin joka kerta, kun joku, joka on aikeissa karata, lupaa tuollaista, minulla olisi jo melkoinen kasa koossa.” Hivutin etutassuni pitkälle eteeni ja venytin selkääni pitkään ja hartaasti. Samalla vilkaisin sivusilmällä yhä vieressäni seisovaan Härmään. “Vai eikö sinulle muka kelpaa johtajasi jalomielinen tarjous lähteä seuralaiseksi?”
“Totta kai kelpaa!” Härmä maukui, ja minusta hänen iloinen äänensävynsä kuulosti jopa ihan vakuuttavalta.
“Sitähän minäkin”, suoristauduin ja lipaisin vielä kielelläni rintaturkkiani pariin otteeseen. “Tapaamme ikkunan luona varhain aamusta. Älä nuku pommiin.”

Seuraavana aamuna hiippailin portaat alas alakertaan. Suurin osa kissoista oli yhä sikiunessa. Niin olisin ollut minäkin, ellen olisi ilmoittanut lähteväni Härmän mukaan etsimään lepänkuorta. Olin kertonut pikkuretkestämme ainoastaan Arvelle ja Lyralle ja luottanut partioiden järjestämisen ja kurinpitämisen heidän vastuulleen.
Arpi oli palvellut Yhteisössä jo Keijukaisen ajoista asti ja ennenkin sitä, joten uskalsin laskea näinkin tärkeän tehtävän hänelle. Lyra taas oli tuttuun tapaansa aivan pauloissani, enkä uskonut hänen yrittävän mitään yhtä typerää kuin veljensä. Mikäli naaras ei poissaollessani antaisi aihetta pettymykseen, suhtautumiseni häneen muuttuisi varmasti positiivisemmaksi.
Laudoitettujen ikkunoiden raoista sisälle tihkui kaksijalkalan tähtien kellertävää valoa, joka sai varjot liikkumaan levottomasti pesän seinillä. Loikkasin äänettömästi ikkunalaudalle, jonka kautta pääsisi livahtamaan särkyneen ikkunalasin kautta ulos pimeälle kujalle.
Vielä puuttui vain Härmä.

//Härmä?

Lehtikato oli viimein saapunut ja Härmä oli tyytyväinen yrttivarastojen tilanteeseen. Kaikkea tarvittavaa oli toistaiseksi riittävästi ja hieman enemmänkin. Lehtikadon mukanaan tuoma viheryskän uhka ei Härmää hätkähdyttänyt, eikä pelkästään siksi, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut Kujakissayhteisön jäsenten kohtalo. Pelkoon ei nimittäin vaikuttanut olevan syytä, sillä kissanminttuakin löytyi vino pino. Vaikka Härmän suhtautuminen tovereihinsa yhteisössä olikin parhaimmillaan välinpitämätön, piti hän asemaansa parantajana ja itse parantamista tärkeänä asiana. Parantaminen oli ainoa asia, jonka Kanerva oli jättänyt Härmälle taakseen, ja hän halusi tehdä entisen mentorinsa ylpeäksi. Missä tämä sitten näinä päivinä liikkuikaan.
Härmä oli parhaillaan silmäilemässä ylpeänä tarkasti järjesteltyjä yrttikasoja, kun joku asteli hänen luokseen. Kääntyessään kolli huomasi tulijan olevan Silver. Hän viritti reippaan hymyn kasvoilleen ja valmistautui auttamaan vanhempaa kissaa. Kenties hän ei tarvinnut Härmän parantajan palveluksia ollenkaan. Se kuitenkin tuntui epätodennäköiseltä, sillä Härmä ei useinkaan viettänyt Silverin kanssa aikaa, eikä ollut kaksikolle tyypillistä jutella niitä näitä.
"Tervehdys, Silver", Härmä sanoi, kun laiha kolli seisahtui hänen eteensä. "Kuinka voin olla avuksi?"
Silver ei päällepäin näyttänyt kovinkaan kärsivältä, mutta Härmä tiesi, että kollin ulkokuori saattoi hämätä. Toisaalta kollissa ei näkynyt minkäänlaisia vammoja, ei naarmun naarmua tai haavan haavaa. Kyse oli siis todennäköisesti jostain särystä.
"Hampaani on ollut kipeä muutaman päivän", Silver selitti. "Aluksi kipu oli pientä, joten en halunnut häiritä sinua. Nyt se on kuitenkin pahentunut."
Härmä nyökkäsi.
"Aivan. Saanko vilkaista?"
Härmä tiesi, etteivät kissat oikein pitäneet siitä, että heidän suutaan tutkittiin. Joillekin se oli herkkä paikka, kenties tilanteen haavoittuvaisuuden vuoksi. Silver kuitenkin avasi suunsa ja Härmä pääsi tarkastelemaan kollin purukalustoa lähemmin. Mikään ilmeinen kivun lähde - verestävät ikenet, tumma peite hampaan pinnassa - ei parantajan silmään osunut, joten hetken tutkailtuaan hän antoi Silverille luvan sulkea suunsa.
"En ole oikein varma, mikä hammastasi vaivaa. Mitään selkeitä merkkejä siitä, mistä kipu voisi johtua, en nähnyt", Härmä selitti ja kääntyi yrttikasojensa puoleen. "Voin kuitenkin antaa sinulle jotain, jonka pitäisi helpottaa kipujasi."
Härmä oli kerännyt puiden oksia ja lehtiä varastoonsa, sillä oksia saattoi hyödyntää murtumien korjaamisessa ja lehtiä yrttien pakkaamisessa ja säilyttämisessä. Näiden lisäksi hän oli kerännyt myös joidenkin puiden kaarnaa, joista tiesi olevan hyötyä. Lepän kuori oli hammassärkyihin melko varma konsti. Kanerva oli opettanut hänelle, että kuori sopi hoidoksi monenlaisiin hampaiden vaivoihin. Vanha naaras oli myös kertonut, että jos kuori ei tepsisi, jäisi ainoaksi vaihtoehdoksi hampaan poistaminen. Siihen Härmä ei halunnut ryhtyä.
Pian alkoi kuitenkin näyttää siltä, että Härmän olisi pakko kajota Silverin hampaisiin. Leppäpuun kuorta ei nimittäin löytynyt sitten mistään.
"Vannon, että olen kerännyt sitä..." Härmä mutisi, mutta ei toisaalta saanut päähänsä muistoa kuoren keräämisestä tai leppäpuista ollenkaan. Ainakaan viimeajoilta: hän muisti heidän kulkeneen erään leppämetsän läpi matkalla klaanien luo. Ei ollut yllättävää, ettei hän ollut sen koommin ajatellutkaan noita puita, sillä hammasvaivat olivat melko harvinaisia. Tietysti niitä oli, mutta useimmiten kivut ja vaivat olivat sen verran lieviä, etteivät kissat viitsineet niistä valittaa tai ne katosivat itsestään ajan saatossa. Silveriä uudelleen vilkaistuaan Härmä kuitenkin päätteli kollin olevan sen verran tuskissaan, ettei ongelman huomiotta jättäminen ollut vaihtoehto. Laiha kolli roikotti päätään alhaalla, mikä oli selvä merkki kovasta kivusta. Kuorta olisi pakko löytää jostain, myös, tai kenties etenkin siitä syystä, että Härmän ylpeys oli kokenut hienoisen kolahduksen. Hän ei voinut uskoa, ettei hänen täydelliseltä vaikuttanut, huolella kerätty ja varastoitui kokoelmansa ollutkaan virheetön. Se oli kertakaikkisen puutteellinen, ja häntä hävetti.
"Olen pahoillani, Silver. Näyttää siltä, ettei minulta löydykään tarvitsemaasi yrttiä. Se minun on korjattava pikimmiten, mutta joudut kenties odottamaan paranemista jonkin aikaa", Härmä selitti ja kiirehti tiehensä, ennen kuin vanhempi kolli ehti alkaa valittamaan. Hänen olisi löydettävä Päivänsäde käpäliinsä. Edessä olisi hiukan pidempi matka kuin tavallisesti, ja hän aavisteli tarvitsevansa siihen luvan. Vaikka Härmä olikin pettynyt itseensä, hän oli samalla hiukan innoissaan matkasta: se tarjoaisi hänelle uuden mahdollisuuden päästä etsimään Kanervaa.
Päivänsäde asteli juuri alakertaan ja Härmä kiriehti tämän luo.
"Päivänsäde, näyttää siltä, että minun on lähdettävä hieman pidemmälle yrtinhakureissulle", hän ilmoitti Kujakissayhteisön johtajalle. "Tarvitsen lepän kuorta. Sitä ei valitettavasti löydy kovinkaan läheltä, mutta Silver kaipaa sitä kovasti hammaskipuunsa."

//Päivi?