Jos jotain, niin Kanerva oli samanlainen tosikko kuin Härmä. Kaikki näyttivät aina kovin nyrpeiltä kerrottuani heille Yhteisöstäni ja siitä, miten he olivat onnekkaita päästessään osaksi sitä. Minähän käytännössä tarjosin heille helpotusta krooniseen valinnanvaikeuteen - Yhteisössä kenenkään ei tarvinnut pohtia enää mitään turhia vaihtoehtoja ja niiden seuraamuksia, kun minä tein kaikki päätökset heidän puolestaan. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan tuntunut arvostavan sitä.
“Härmä, mene edeltä ja näytä Kanervalle, miten hän ei taita jalkaansa matkalla”, murahdin Härmälle ja heilautin häntääni rojuesteen suuntaan, jonka ylitse loikkimalla pääsi Yhteisön pesään. Härmän korvat liikahtivat, mutta hän teki kuten käskettyä ja loikkasi ensimmäisenä kapealle kujalle.
Seurasin kujan päästä, kun kaksikko eteni ikkunaa kohti. Välillä Härmä pysähtyi odottamaan entistä mentoriaan, jonka piti jäädä välillä harkitsemaan, mihin seuraavaksi asettaisi käpälänsä. Vanhemmaksi naaraaksi hän suoriutui esteistä mielestäni ihan kelvollisesti. Kun pesän ja kujan väliä ramppaisi tarpeeksi, reitti jäisi lihasmuistiin eikä sen suorittamiseen tarvinnut käyttää niin paljon aivotyötä kuin ensimmäisillä kerroilla.
Hyppelehdin parantajien perässä ikkunalle, jossa olevasta aukosta nämä olivat juuri sujahtaneet sisään. Kanerva oli juuri loikannut Härmän perässä alas pesän lattialle, kun minä työnnyin ikkunalaudalle.
“Tervetuloa kujakissojen kotiin”, huikkasin Kanervalle ikkunan luota ja katsahdin edessä avartuvaan tilaan, jossa suurin osa kissoista lepäili omilla paikoillaan. Saimme osaksemme niin uteliaita kuin epäileväisiäkin katseita. Jotkut vaikuttivat olevan uudesta tulokkaasta innoissaan, kun toiset osoittivat myötätunnon merkkejä tämän puolesta. Viittasin hännällä moisille ilonpilaajille. Uusi jäsen oli aina iloinen asia!
“Härmä, haluatko kunnian esitellä vanhalle opettajallesi pesäämme?” Laskin katseeni alhaalla Kanervan edessä seisovaan Härmään, jonka vaikeasti luettava katse harhaili Kanervasta minuun.

//Härmä?

Kiersin häntääni Hurman ympäri, kun Lyra lähentyi meitä. Halusin suojata naarasta.
Lyra hääri ympärillämme, mutta en ollut kiinnostunut hänestä. Olin ainoastaan kiinnostunut Hurmasta, naaraasta joka oli nyt kiertänyt oman häntänsä minun kehoni ympärille. Nojasin päätäni hieman Hurman pään päälle, ja kuiskasin naaraan korvaan:
''Kiitos, luotit minuun.''
Pieni kyynel laskeutui silmäkulmaltani poskelle ja sitten ystäväni päälaelle.
Melkein aloin itkemään, en surusta vaan ilosta, onneksi osasin pidätellä kyyneliä. Olin kerrankin jonkun kissan kanssa joka ei tahtonut tappaa minua heti. Olin kerrankin jonkun kanssa joka halusi tuntea minun turkkini omassaan kiinni.
Lyra vaikutti tulleen hermostuneemmaksi, kun nuolaisin Hurman päälakea. Halusin osoittaa hyväksyntäni, tai ehkä ystävyytenikin.
Ehkä sen ystävyyden, jota olin tarvinnut sydämessäni jo pitkään.
Ehkä olin hieman jopa rakastunut häneen... Ei... En ollut, en ollut rakastunut keheenkään, en edes ystävystynyt. Halusin peitellä totuutta itseltänikin, mutta minulla oli mahdollinen ystävä.
Hurmassa oli vain jotain niin - hurmaavaa. En voinut päästää tästä irti, edes vaikka näin loppupartion jo kävelemässä poispäin meistä.
''Tulkaapas'', Lyra katsoi ensin Hurmaan mukavasti ja sitten inholla minuun. Sähähdin 'johtajan seuraajalle' ja nousin lämpimän naaraskissan viereltä.
Suuri musta aukko tuntui taas repeytyvän sydämeeni, aivan kuin joku pala olisi juuri irronnut. Se pala jota etsin oli aina ollut Hurma, mutta ehkä tämä oli vain harhaluuloa. Ehkä en ollut ihastunut tähän. Ehkä...
Se jäisi mysteeriksi, ehkä Hurma ei tuntenut millään tavoin samoin, ehkä olinkin vain turhake jolla ei ollut mitään tarkoitusta paitsi olla Päivänsäteen orjana. Ehkä...

//Hurma tai Lyra ei huomaa Ametistin kyyneltä (koska haluan että Ametisti alkaa kunnolla itkemään niiden rakkaustarinassa <3)
//Partio voi jakaantua kahtia, jos Aura sitä haluaa (vaikka ei ole varsinaisesti sallittua, eihän sitä aina tarvitse sääntöjä noudattaa ;) )
//Lyra? Hurma?

Hätkähdin kun Ametisti vaihtoi puolta ja tuli viereeni. Hivuttauduin vähän Lyraa kohti - en luottanut kolliin.
“Olisi kohteliasta, jos vastaisit kun kysytään”, valkean naaraan ääni oli rauhallisen hyytävä. Tilanne ahdisti minua.
“A-ametisti? Mikä on lempiruokasi?” kysyin hiljaisesti, ja hivuttauduin vielä vähän lähemmäksi Lyraa. Kolli ei vastannut.
“Varmasti Hurmankin mielestä olisi mukavaa, jos vastaisit? Vai mitä Hurma olet mieltä?” Lyra sanoi ja tunki minun ja Ametistin väliin. Helpotuin hieman, kun Lyra oli taas turvallisesti vieressäni, mutta Ametisti oli selvästikkin eri mieltä. Kolli tönäisi naarasta ja ystäväni kieri kujan toiselle puolelle.
“Lyra!” vinkaisuni oli niin hiljainen ja korkea, ettei kukaan varmastikkaan kuullut sitä. Helpotukseseni valkeaturkkinen kissa nousi pian takaisin jaloilleen.
“Ymmärrätkö sinä? Tuo on todella epäkohteliasta. Muistathan, että olet edelleen valvottu.”
Pystyin ainoastaan ihailemaan sitä, miten Lyra pystyi pysymään niin kylmän rauhallisena. Olin kiiruhtamassa naaran luokse, mutta Ametisti oli nopeampi. Tumma kolli astui eteenpäin.
“Ja sinä olet kohta kuollut… Millä oikedella tulet minun ja Hurman väliin?” kolli kulki kohti valkoista naarasta kynnet esillä ja muristen.
“Me tulimme tänne partioimaan emmekä lähentelemään. Ja silti sinulla on hirveä tarve koskea minuun koko ajan. Päättäisit nyt, että haluatko tappaa minut vai tuntea turkkini vasten omaasi”, Lyra sanoi ja seisoi nyt tiukasti tassuillaan kynnet esillä.
“Sinä– et enään – koske Hurmaan. Olet petturi – joka vaarantaa, – hänen hengen”, Ametisti ärisi, kiistakumppanit olivat kuonokkain, ja Lyra oli ahdistettu seinää vasten. Tuntui siltä kuin olisin taas unessani. Kammiossa, kaulaan asti veren peitossa, kuullen kissojen rääyntää. Minun oli pakko pelastaa heidät. Heidät molemmat. Minun teki mieli kiljua; `Lopettakaa senkin typerät karvapallot! Tuo ei vie teitä mihinkään!` Mutta myöskään sen huutaminen ei veisi mihinkään. Olisi pakko tehdä tämä minun tapaani, ja vain toivoa että se toimisi. Tassuttelin siis vihamiehien viereen ja kosketin Ametistin kylkeä varovaisesti.
“Hei? A-ametisti? Tule mieluummin puhumaan minun kanssani! Tuo teidän keskustelunne näyttää kovin intensiiviseltä?” kysyin varovaisesti, ja huokaisin helpotuksesta, kun Ametisti luopui hyökkäyksestään. Olin onnistunut pelastamaan kissat, joista välitin. Nyt pitäisi vain pitää heidät erillään toisistaan loppupartion ajan.

Olimme pysähtyneet puistoon ja minulle oli tullut kylmä. Hätkähdin kun Ametisti tuli viereeni hiljaa. Jännitin lihakseni, mutta Ametisti ei vaikuttanut tahtovan pahaa, joten rentouduin hieman. Lyran silmät välkähtivät järkyttyneenä kun hän huomasi meidät ja yhteen kietoutuneet häntämme. `anteeksi` muodostin sanan huulillani. Täällä tosiaan oli petturi. Mutta se ei ollut Lyra. Eikä myöskään Ametisti. Vaan minä.

//Lyra, Ame

Kuuntelin Lyran kuiskausta korvaani: ''Minä en pelkää sinua enää, et hallitse tätä tilannetta.'' Lyra hymyili viekkaasti. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt, että olin parempi taistelija kuin hän.
Irvistin naaraalle, halusin näyttää etuasemani. Hän oli vielä heikkona edellisestä välikohtauksesta, Lyra olisi helppo suupala minulle.
''Lyra?'' Takaani kuului ääni. Ääni joku kuului kissalle, joka tunkeutui vierelleni. Miten hän rohkesi?, olin jo tarpeaksi lähellä muita nyt turkkini kosketti tätä kollia.
Lyra ja Hyökyaalto, jonka nimen olin kuullut mainittavan kahden välisessä keskustelussa pian erosivat toisistaan. Eli yksi matkaseuralaisistamme poistui, mahtavaa.
Sitten, heti kun yksi sosiaalinen tilanne oli loppunut Lyra alkoi taas keskustelemaan minulle. Päästin hänen äänen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, en jaksanut kuunnella Lyran passiivisagressiivista kyselyä. Vaihdoin puoltani, jättäytymällä taakse ja sitten siirtymällä Hurman viereen.
''Olisi kohteliaista, jos vastaisit kun kysytään'', Lyra ei selvästikään tykännyt metodistani jättää tätä huomiotta.
Muuten hiljainen Hurma pian päätti kysyä:
''A-ametisti? Mikä on lempi ruokasi?'' Luulen, että Hurma halusi viilentää tilannetta. Mielessäni vilisi monta vaihtoehtoa, mutta en osannut valita oikeaa.
Sillä ei ollut väliä, koska kykyni kertoa vastaus riippui Lyran kuuntelemisesta. Jos Lyra saisi selville lempiruokani, hän varmaan myrkyttäisi sen.
''Varmasti Hurmankin mielestä olisi kiva, jos vastaisit? Vai mitä Hurma olet mieltä?'' Lyran epätoivottu ääni kosketti taas tärykalvojani. Hän oli tunkeutunut minun ja Hurman väliin, enkä tykännyt siitä. Jännitin jalkani ja tönäisin Lyraa kunnolla poispäin naaraasta, hän kieri myttynä kujan toiselle puolelle.
''Minä puhuin Hurmalle, et sinä'', päästin syvän murinan ulos suustani. Halusin suojella Hurmaa tuolta petturilta, edes hän ei ansainnut niin huonoa kohtelua.
''Ymmärrätkö sinä? Tuo on erittäin epäkohteliasta. Muistathan, että olet edelleen valvottu'', yritin suojella aivojani valkean karvamytyn sanoilta.
''Ja sinä olet kohta kuollut... Millä oikeudella tulet minun ja Hurman väliin?'' Lähdin kävelemään nyt noussutta Lyraa kohti kynnet esillä. Murisin ja nostin selkäkarvojani etuasemani näyttämiseksi.
"Me tulimme tänne partioimaan emmekä lähentelemään. Ja silti sinulla on hirveä tarve koko ajan koskea minuun. Päättäisit nyt, että haluatko tappaa minut vai tuntea turkkini vasten omaasi", Lyra selvästi halusi ensimmäisen vaihtoehdon.
''Sinä -- et enää -- koske Hurmaan. Olet petturi --, joka vaarantaa -- hänen hengen'', olimme nyt kuono kuonoa vasten. Lyra oli ahdistettu sienää vasten.
''Hei? A-ametisti? Tule mielummin puhumaan minun kanssa! Tuo teidän keskustelunne näyttää kovin intensiiviseltä?'' Hurman varovainen ääni ja hienoinen kosketus turkillani oli tarpeeksi saada minut perääntymään Lyran päältä.
Jatkoin kävelemistä mahdollisimman nopeasti, jotta Lyralla menisi pitkään saada minut ja Hurma kiinni. Huomasin myös, että kävelin tavallista lähempänä Hurmaa. Ehkä luottoni oli kasvanut hieman tätä kissaa kohtaan.

Uusi kiusallinen hetki tuli parin mutkan ja talon jälkeen, kun Lyra katsahti ruskeaseen tassuuni. Hän katsoi erityisesti pientä punaista laikkua siinä, verilaikkua. Keksin nopean valheen ja kerroin, että se oli aamupalastani. Lyra katsoi silmiini epäileväisesti ja sitten lähentyi Hurmaa.
Murahdin Lyralle ja osoitin, että naaraan pitäisi siirtyä kauemmas partiotoveristani.


Muu partio oli pysähtynyt jonkinlaiseen puistoon, en tiennyt syytä mutta minua ei oikein kiinnostanut.
Kiinnostukseni vuorostaan herätti se, että huomasin Hurman tärisemässä parin ketunmitan päässä minusta. Kävelin naaraan viereen ja painauduin häneen kiinni, minulla ei ollut kylmä mutta ehkä auttaisin häntä hieman.
Hurma jännittyi hieman kun tulin tämän viereen, mutta pian huomasi etten aikonut pahaa.
Seisoimme vierekkäin hetken ja katsoimme kaunista ja lehtikatoista puistomaisemaa, kunnes Lyra käänsi päänsä ja näytti järkyttyneen siitä, että olin Hurman vieressä.

//Hurma, Lyra?
//Ninja, jätä toi edellinen Amen tarina huomiotta, kun luulen ettei Aura huomannut sitä kirjoittaessaan Lyraa. Tämä tilanne siis alkoi nyt Lyran tarinasta
Kiersin häntäni Hurman ympäri, tämän suojaamista varten.

Härmä kuunteli inhoten Päivänsäteen sanoja. Jos hän ei olisi tuntenut jonkinlaista vihaa, tai ainakin syvää pettymystä ja katkeruutta Kanervaa kohtaan, olisi kolli saattanut katua pakottaneensa tämän mukaansa. Härmä huomasi tajuntaansa hiipivän epämääräisen toiveen siitä, että olisikin vain jättänyt Kanervan sinne yrttivarastoon, tai ettei olisi edes tavannut häntä tänään. Miksi naaraan oli ollut pakko sattua juuri samaan paikkaan heidän kanssaan? Miksi hän laittoi Härmän tällaiseen vaikeaan tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehdot tuntuivat kehnoilta?
Härmä saattoi melkein tuntea sen kovan kuoren, joka oli alkanut kiinteytyä Kanervan ympärille. Ei naaras enää säikkynyt, ei hänellä ollut siihen mitään syytä. Tavanomaisen tasoinen jännitys uudesta ympäristöstä ja uudesta elämästä näkyi hienovaraisesti hänen niskassaan. Hän ei kuitenkaan enää pelännyt Päivänsädettä, ja nyt Härmä sai kohdata Kanervan kasvoilla tunteen, jota ei ollut siellä aiemmin tavannut: viha. Hetken harmaa kolli ehti pelätä, että se kohdistuisi häneen, mutta hän ymmärsi sen mahdottomaksi, ainakin epätodennäköiseksi. Kyseessä oli kuitenkin Kanerva, ja erityisesti, kyseessä oli kuitenkin Härmä.
"Teen, mitä minun tarvitsee", Kanerva vastasi yksinkertaisesti Päivänsäteen tiedusteluihin, eikä suostunut perustelemaan itseään. Kenties kujakissayhteisön johtajatar oli odottanut jonkinlaista esitystä, jolla tämä uusi tulija oikeuttaisi pääsynsä hänen hienoon joukkoonsa, mutta sitä ei Päivänsäde vanhasta naaraasta saisi irti. Härmä virnisti itsekseen.
Harmaa naaras Kanervan toisella puolella kurtisti kulmiaan iäkästä erakkoa katsoessaan. Härmä käänsi katseensa pois, kun Päivänsäteen siniset silmät hypähtivät hänen suuntaansa. Kolli peitteli tyytyväistä hymyään - ei Päivänsäde noin vain nujertaisikaan hänen vanhaa mentoriaan.
"Osaatko siis metsästää? Ja puolustaa uutta kotiasi?" Päivänsäde yritti vielä. "Toivoisin, ettet olisi aivan hyödytön lisä yhteisöömme. Jokaisen on kannettava kortensa kekoon."
Kanerva piti katseensa edessään.
"Teen, mitä minun tarvitsee", naaras sanoi painokkaasti. Härmä tiesi, että sen hän totisesti tulisi tekemään. Ei Kanerva ollut mikään kapinallinen, vaikka hän ei tyytyväinen tilanteeseensa ollutkaan. Parantajakolli kuitenkin tiesi jo nyt naaraalle puhumatta, ettei tämä tulisi koskaan hyväksymään Kujakissayhteisöä kodikseen, eikä näin tekisi sen hyväksi muuta kuin välttämättömän. Aivan kuin Härmä.
Kanerva osasi metsästää ja taistella. Härmä ei muistanut koskaan kokeneensa nälkää Kanervan kanssa liikkuessaan, vaikka ei itse kehuttava saalistaja ollutkaan. Ja harvoin oli kukaan vihamielinen kissa päässyt kummankaan verta vuodattamaan. Kanerva tekisi osansa yhteisön jäsenenä. Oikeastaan hän pystyisi varmasti enempään kuin useimmat. Sitä Härmä ihmetteli, miksei Päivänsäde vain tehnyt Kanervasta suoraan parantajaa, olihan tämä taidokkaampi kuin kenties kukaan muu kissa maailmassa. Varmasti hyödyllisempi kuin Mesiläinen. Oli kuitenkin Kanervalle eduksi, ettei tämä joutuisi hoivaamaan muita - siinä hän vain ottaisi liian painavan taakan sydämelleen.
Kolmikko oli saapunut samalla Kujakissayhteisön pesän luo. Se ei näyttänyt tekevän vaikutusta Kanervaan, joka silmäili asumusta kuin hellepäivänä auringossa levännyttä riistaa. Hän oli metsien kasvatti ja metsien asukki, niin kuin Härmäkin oli ollut. Kolli oli tottunut kyllä kaksijalkalaan sekä tähän ränsistyneeseen rakennukseen, jota Kujakissayhteisö piti kotina ja turvapaikkanaan - mutta ei hän kummastakaan pitänyt. Täällä oli ikäviä hajuja, ilma oli raskasta ja likaista, maa kovaa ja vaarallisten otusten hallitsemaa. Metsässä oli vapaus.
He seisahtuivat sen ikkunan alle, josta tuohon synkeään pesään oli tie. Hetki tuntui oudolla tavalla juhlavalta.

//Pälvi?

Lyran keskustelu Päivänsäteen kanssa ei ollut sujunut toivotulla tavalla ja vaikka naaras ei ollutkaan jäänyt kuuntelemaan emonsa vastauksia, hän osasi jo arvata mitä Päivänsäde hänestä ajatteli. Todennäköisesti Päivänsäde oli raivoissaan. Lyra ei kuitenkaan ehtinyt avata hänen ja Päivänsäteen keskustelun - jos sitä yksipuolista vuodatusta sellaiseksi edes saattoi kutsua - yksityiskohtia, kun eräs harvinaisen epätoivottu kolli tuli hakemaan Hurmaa partioon. Lyra ei miettinyt viiksen värähdystäkään pidempään, vaan ilmoitti itsensä mukaan. Naaras ei ollut vieläkään fyysisesti täysin kunnossa, mutta hänen haavat eivät enää huutaneet jatkuvasti. Ehkä he olivat vihdoin oppineet olemaan ilman huomiota.
“Jos Lyra lähtee mukaan, niin minäkin lähden!”
Hyökyaalto.
Valkoturkkinen naaras kohotti kulmaansa yllättyneenä. Oliko Hyökyaallolla hänelle jotain erityistä asiaa vai miksi hän halusi lähteä heidän mukaansa? Lyra ei kuitenkaan pistänyt pahitteeksi. Kolli oli Leopardin poika ja Leopardi oli Lyrasta ehdottomasti yhteisön lämpimin kissa. Voisiko naaraan jälkikasvu olla niin hirveää?
“Millä oikeudella sinä tulet mukaan?” Ametisti murisi ja sai Lyran viikset värähtämään, kuin kolli olisi kertonut hauskankin vitsin.
“Voi Ametisti, muru”, naaras aloitti ja väläytti kollille ovelan hymyn mikä sai Lyran silmät tuikkimaan viekkaudesta.
“Tässä partiossa sattuu olemaan mukana kissa kuka ei ole hyväksi Yhteisön turvallisuudelle. Muistuuko mieleen kukahan se sattuu olemaan?”
Lyra kiepsahti ketterästi Hurman ja Ametistin väliin. Naaraan katse viipyili Ametistin silmissä kauan.. “Minä en pelkää sinua enää. Et enää hallitse tätä tilannetta.”, Lyra kuiskutti Ametistin korvaan. Lyran suupieleen kaartui ohut ja vino kaarre. Hymy ei koskettanut hänen silmiään mitkä pysyivät tyyninä ja tutkivina. Lyra hidasti hieman tahtiaan, jotta Ametistikin pysyisi heidän askeliensa tahdissa. Naaras oli vaihtanut taktiikkaansa. Hänellä ei ollut mitään tarvetta vuodattaa kollin verta. Se oli turhaa. Ennen pitkää kollin typeryys ja halu vuodattaa verta saisi Ametistin kuolemaan. Moni kissa kuoli ennenaikaisesti omaan typeryyteensä. Se oli Lyrasta säälittävää. Kuinka tyhmiä he olivat? No, mikäpä siinä jos oli niin narsisti, että halusi päästä jatkuvasti ihailemaan omaa vertansa.
“Lyra!”
Hyökyaallon ääni oli ihastuttavan pirteä. Tuollaisella äänensävyllä saisi puhuttua kenet tahansa pyörryksiin. No, ainakin melkein kenet tahansa. Hyökyaalto tunkeutui Lyran ja Ametistin väliin, jättäen kollin rivin viimeisimmäksi. Lyra ei sanonut mitään, mutta hän oli helpottunut, että hänen ei tarvitsisi kulkea Ametistin vieressä.
“Kerroinko sinulle, että minä saalistin eilen hirviön? Kyllä, ihka elävän hirviön! Luonnollisesti se ei mahtanutkaan minulle mitään”, Hyökyaalto kehuskeli ja tapitti Lyraa suloisilla silmillään. Hyökyaallon suloisuus synnytti hänen suupieliin ja silmiin pienen, hieman huvittuneen hymyn.
“Vai niin, missäköhän tämä hirviö sitten mahtaa olla?”
Lyra ei voinut uskoa korviaan. Ajatteliko Hyökyaalto, että hän uskoisi tuon? Ehkä pennut ja Leopardi, mutta että hän?
“Minun vatsassani!”
Pieni, hallitsematon nauru purskahti naaraan suusta. Hyökyaalto oli nimensä mukainen. Ainakin kolli synnytti pieniä naurun hyökyaaltoja mitä vastaan ei voinut uida. Naaras käänsi katseensa pois ja hymähti itsekseen. Nauru ei ollut pitkään aikaan löytänyt tietään Lyran sieluun. Ehkä juuri sen vuoksi Hyökyaallon kommentti oli saanut hänet niin huvittuneeksi. Ihanaa, nauraminen oli ihanaa! Hän halusi nauraa lisää, hän halusi Hyökyaallon suloisten ja ah - ihanan mahdottomien - tarinoiden täyttävän hänen korvansa.
“Totta se on!”
Lyra vilkaisi vieressään kulkevaa kollia ja antoi pienen pilkkeen leikkiä silmäkulmassaan.
“Ehkä sinun pitää sitten opettaa minut saalistamaan hirviöitä.”

Lopulta tuo pieni päivänpaiste luikki matkoihinsa - todennäköisesti kertomaan toinen toistaan suuremmoisempia tarinoita emolleen. Leopardi oli Hyökyaallon kaltaisen kissan unelmakohde.

“Mutta Ametisti, kerrohan. Mitäpä sinä nyt olet viihtynyt Yhteisössä? Meidän keskustelumme keskeytyi viimeksi aika ikävällä tavalla, mutta onneksi meillä on aikaa jutella.. No, oikeastaan tasan tarkkaan vain ikuisuuden verran. Eikö kuulostakin ihastuttavan pitkältä?” Lyra kysyi ja vilkaisi Hurmaa. Naaras oli edelleen yhtenä kappaleena. Täydellistä! Tähän asti partiointi oli suorastaan ylittänyt Lyran odotukset.

//Ametisti, Hurma?

Minua oli alkanut nyt kovasti kiinnostamaan, millaista versiota Härmä olisi tarjonnut tarinasta, jonka Kanerva oli juuri minulle kertonut sen jälkeen, kun olin käskenyt parantajaa pitämään kitansa ummesa. Olin sivusilmällä seuraannut Härmän reaktiota vanhemman naaraan menneisyyden kertaamiseen: ei tarvinnut olla mikään tunnetaitojen eskpertti huomatakseen, että se aiheutti jonkinlaista kuohuntaa Härmän yleensä niin välinpitämättömän ulkokuoren alla. En tosin osannut vielä sanoa, mikä oli syy tällaiselle reaktiolle. Oliko Kanervan tarinassa jotakin, minkä Härmän muistin mukaan olisi kuulunut mennä toisin, vai saiko traumaattisen erkanemisen muisteleminen vanhat haavat aukenemaan? Joka tapauksessa tässä vaikutti olevan meneillään jotakin enemmän kuin miltä päällisin puolin näytti.
“Oikein kivaan paikkaan, joka on itse asiassa suurin ylpeyden aiheeni”, hihkaisin teennäisen hilpeästi Kanervalle, jonka ilmettä varjosti epäluuloisuus. Mäihä olisi pettynyt minuun, jos kuulisi, miten lepsuksi esitykseni olivat menneet. No, loistin varmasti draaman muilla osa-alueilla. “Sinun elämästäsi tulee mukavan yksinkertaista. Kun noudatat sääntöjä, kaikilla meillä on paljon mukavampaa. Ja säännöt ne vasta ovat simppelit: minun sanani on ainoa lakisi.” Hymähdin itsekseni ja tassutin eteenpäin varsin tyytyväisenä itseeni. Oltiinpa sitä taas niin nokkelia, hyvä minä!
Suupieleni notkahtivat alaspäin jälkeenpäin iskevästä myötähäpeästä ja itseinhosta. Toisinaan en sietänyt itseäni sitten laisinkaan - kuvittelin olevani joku isokin kiho mutta todellisuudessa minä taisin olla aivan hukassa. Kuinkahan paljon se näkyi ulospäin? Sekin piirre oli varmasti peritty joltakulta kolmesta kasvattivanhemmastani. Itse veikkaisin Tyrskytiikeriä, hänellä oli tapana rypeä itsesäälissä.
“Haluan nähdä, missä sinä loistat”, puhkesin kohta taas puhumaan ja käännyin katsomaan Kanervaa, “ja miten sinä voit olla rakkaalle Yhteisölleni ja sen jäsenille hyödyksi. Meillä on jo kaksi parantajaa, ja suoraan sanottuna meillä alkaa olla teikäläisistä jo ihan ylijäämää. Joten jos osaat saalistaa, taistella tai hurjassa tapauksessa molempia, antaa tulla. Haluan tietää sinusta kaiken.”

//Härmä?

Katsoin kauhuissani, kun Roihu tunki ohitseni. Halusin kiljua hänelle ja halusin sättiä häntä, mutta Roihu ei kuitenkaan hyökännyt. Hän paljasti hampaansa, sihahti ja palasi sitten rinnalleni. Tiesinhän minä ettei Roihu ollut tyhmä, mutta pelko sykki silti sisälläni. Ametisti kuitenkin asteli eteenpäin ja katsoi Roihua silmiin.
“Kuulet minusta vielä”, kolli sylki vihaisena ja astui sitten askeleen taaksepäin. Tuuppasin lavallani Roihua lapaan. Hän nyökkäsi ja peräännyimme Roihun kanssa omien pesiemme luokse. Roihu yskähti ja istui viereeni, kun repäisin ison palasen makuupetini nahasta. Tein siitä pallon.
“Käy makuulle, mutta pidä pää ylhäällä”, käskin Roihua. Minun optimistinen olemukseni katosi keskittyneisyyteeni alle. Pistin pehmeähkön nahan palan Roihun kaulalle tulleen haavan päälle.
“Jääkö siitä arpi?” Roihu kysyi, kun painoin vuotavaa haavaa nahanpalalla saadakseni vuodon loppumaan.
“Jää”, vastasin, “Sitä ei todennäköisesti näy, koska karvasi on niin tiheää kaulan kohdalla.”
“Äh, saisi näkyäkin. Arvet näyttävät kokemusta”, Roihu sanoi leikitellen. Huokaisin ja katsoin Roihua silmiin. En nähnyt hänessä mitään suurempia kivun merkkejä, joten ehkä kaikki oli hyvin.
“Meidän pitää kertoa Päivänsäteelle”, sanoin, kun olin painanut haavaa tarpeeksi kauan eikä siitä enää tullut verta.
“Emme me voi”, Roihu vastasi vakavana, “Täällä ei ole yhtään todistajia, jotka voisivat puoltaa kertomustamme. Ei Päivänsäde voi ottaa meitä vakavasti, sillä olemme edelleen valvottuja. Mirri parasta on ettemme sano mitään.”
Kuuntelin Roihua itsekin vakavoituen. Pudistin päätäni.
“Mutta…”
“Me emme voi todistaa sitä mitenkään”, Roihu keskeytti ennen kuin ehdin jatkaa. Nyökkäsin ja purin hammasta. Meidän piti priorisoida oma maineemme Yhteisössä.
***
“Mirri ja Roihu”, Päivänsäde käski portaikon alimmaiselta askelmalta. Vilkaisin ystävääni, joka nyökkäsi. Kävelimme Yhteisön johtajan luokse rinnatusten.
“Tulkaa puheilleni”, naaras sanoi ja lähti hyppimään portaita ylös. Seurasimme kuuliaisesti perästä Roihun kanssa. Ylätasolle päästyämme vilkuilimme ympärillemme. Siellä ei ollut muita. Muistin ensimmäisen kertamme täällä sinä päivänä, kun meidät oli liitetty Yhteisöön.
“Olette ansainneet luottamukseni ettekä ole enää valvottuja”, Päivänsäde naukui kylmänviileästi. Katsahdin Roihuun hymyillen. Roihun ilme oli vakavampi. Hän kuitenkin nyökkäsi.
“Kiitos, Päivänsäde. Tämä on kunnia”, nau’uin iloisesti. Päivänsäde katsahti minuun. Hänen katseensa oli hyytävä, mutta minun optimismini ei järkähtänyt.
“Pidän teitä edelleen silmällä enkä epäröi alentaa teitä takaisin valvotuiksi, jos en koe voivani enää luottaa teihin”, harmaaturkkinen naaras naukui meille ja nyökkäsi sitten kohti portaita, “Pistäkää tohinaksi. Haluatte kuitenkin pysyä mukana tämän päivän hommissa ja ehkä pääsette jopa metsäpartioon.”
Vilkaisin ilonpilke silmissäni Roihua ja käännähdin sitten. Roihu otti taas sokean puoleni ja menimme yhdessä portaat alas.
“Voimme poistua leiristä milloin haluamme”, Roihu sanoi ja katsoi minuun. Hän näytti myös iloiselta. Hymyilin leveämmin ja pukkasin Roihun kylkeä.
“Niin voimme ja voimme parantaa makuupaikkojamme. Minun omani on aika kova”, totesin edelleen hymyillen. Roihu hymähti huvittuneena.
“Se onkin sitten ensimmäinen hommamme”, hän sanoi ja katsoi takaisin minuun. Katsoimme toisiamme silmiin ja vatsassani sekä rinnassani tuntui pirisevän ja poreilevan.
“Mennäänkö?” Roihu kysyi, kun en tehnyt mitään. Heräsin ajatuksistani ja nyökkäsin.
“Todellakin”, sanoin ja tassutin Roihun perään, joka otti jo etumatkaa ja odotti minua ulosmenoreiän kohdalla. Annoin Roihun poistua ensin. Hän loikki alas ja katsoi sitten, kun tulin perästä. Kuja jolle tulimme aina kun lähdimme pesästä oli hämärä varsinkin näin ilta-aikaan. Moskan täyttämä katu oli minulle niin hyvin tuttu.
“Mennään tuonne suuntaan”, ehdotin ja heilautin korviani vasempaan. Roihu nyökkäsi ja otin johdon. Tassutin edeltä ja käännyin kujalta toiselle. Joidenkin käännösten jälkeen meille aukeni leveämpi katu. Katsahdin Roihuun hakien häneltä varmistusta. Roihu nyökkäsi kadun olevan turvallinen. Jatkoimme eteenpäin ja pujahdimme yhteen rakennukseen, jonka reiät olivat tukittu samanlaisin suorin puupitkuloin kuin pesämme reiät. Loikkasimme pienen ulonnuksen kautta sisään rakennukseen. En ainakaan itse ollut ollut siellä ennen. Pimeän laskeuduttua taivaalle rakennusten sisällä oli vaikeampaa nähdä. Olisin kuitenkin voinut melkein vannoa ettei täällä ollut ketään. Koko paikka haisi niin pahalle etteivät edes rotat haluaisi pesiä tänne, jos vaihtoehtoja oli.
“Löytyykö mitään?” kysyin Roihulta, joka oli kaikkien vanhojen kaksijalkojen tavaroiden kimpussa.
“Jotain tälläisiä”, naaras vastasi heittäen eteeni pörröisen pienen nahanpalan. Kääntelin sitä käpälissäni.
“Onko niitä lisää?” kysyin ja tungin Roihun vierelle. Nostelimme pörröisiä nahanpalasia, jotka olivat kaikki erivärisiä, mutta jo harmahtuneita pölystä ja mistä kaikesta muusta.
“Otetaan niin paljon kuin kyytiin mahtuu”, Roihu sanoi ja aloimme kerätä palasia. Osan laitoin suuhuni ja osan leukani alle. Hyppiminen olisi vaikeaa näiden kanssa, mutta selviäisimme kyllä pesälle asti.
***
Pesällä laskimme kaikki löytämämme palaset yhteen kasaan ja aloimme avata niitä, sillä ne olivat jostain syystä kaksin kerroin. Kynsimme ne kaikki auki ja täytimme omat pesämme niillä.
“Näitä jäi jopa yli, yllättävää”, Roihu sanoi ja katsahti minuun.
“Voisin mennä tarjoamaan Ametistille paria sovinnontekona”, ehdotin ja olin jo valikoimassa mitkä palasista veisin, kun Roihu istahti viereeni.
“Sinä et ole sille kollille mitään velkaa”, hän sanoi ja riisti palaset tassuistani, “Annetaan nämä mieluummin jollekulle, joka oikeasti ansaitsee hyvät tekosi.”
“Mutta haluan päästä Ametistin kanssa sopuun”, intin vastaan ja kaappasin yhden palasista takaisin.
“Mirri, hän ei pidä sinusta. Hän on ilkeä kissa. Älä yritä turhaan ja tuhlaa kiltteyttäsi johonkuhun, joka ei sitä arvosta”, Roihu sanoi katsoen minua. Huokaisin ja päästin palaset tassuistani. Ne tippuivat puiselle lattialle.
“Viedään ne vaikka parantajien tarvikkeiden luokse. Kissat voivat sitten hakea niitä sieltä halutessaan”, sanoin ja nostin loput palaset suuhuni. Ne mahtuivat juuri ja juuri. Roihu nyökkäsi ja minä lähdin. Tiputin palaset ja lähdin takaisin Roihun tykö.
***
Heräsin pesältäni ja katsahdin heti Roihuun. Roihu hengitti tasaisesti. Katsoin hänen kaulassaan olevaa haavaa, jonka tämä oli saanut Ametistin hyökkäyksestä. Haava oli parantunut hyvin. Parantamisosaamiseni riitti sen arviointiin - kiitos Leidin. Ametisti oli ylittänyt jonkin rajan hyökkäämällä Roihun kimppuun, mutta halusin silti päästä hänen lähelleen. Olin varma, että Ametistissa oli muutakin kuin pahaa ja mitä enemmän hän teki pahuuksia sitä enemmän kiinnostukseni heräsi. Huokaisin hiljaa ja painoin pääni tassuilleni. En ollut varma voisinko antaa Ametistille anteeksi, mutta yrittäisin kuitenkin. Kaikissa kissoissa oli ihan varmasti paljonkin hyvää. Toisissa sen hyvän esiin kaivaminen vain oli pidempi ja kivuliaampi prosessi. Pitäisin vahtia kunnes Roihu heräisi ja olisi aika päivän ensimmäiselle partiolle, sillä ei minua enää nukuttanut. Päässäni pyöri liikaa ajatuksia. Siirsin taas katseeni Roihuun. Aurinko paistoi sisään pesän rei’istä ja osui suoraan Roihun oranssiin turkkiin luoden sen kimmeltämään kauniisti. Rakastin naarasta ja toivoin, että hän tunsi samoin. Hän oli minun pitkäaikaisin ja tärkein ystäväni ikinä ja toivoin sen pysyvän niin. Roihu oli minulle ihan hurjan tärkeä. Hän oli pelastanut minut kauan sitten syntymäkaksijalkalani kaduilta ja nyt olimme tässä yhdessä. Ties mitä meille olisi käynyt, jos emme olisi liittyneet osaksi Yhteisöä. Olimme molemmat olleet hurjan aliravittuja ja sairaita, mutta nyt olimme saaneet jo voimamme takaisin monin kerroin. Roihunkin turkki oli tavallisen tiheää ja karkeaa eikä harvaa ja tukkoina irti lähtevää. Yhteisö oli todella pelastanut meidät piti Roihu siitä tai ei.

Roihu hyväksyi taistelun jatkamista, mutta Mirri tuli väliin:
"Ei! EI!" Naaraan silmissä oli kauhun pilke, hän selvästi halusi saada Roihun pysymään elossa.
“Sinulla ei ole oikeutta satuttaa Roihua”, Mirri asettui toisen naaraan eteen, “vaikka hyökkäyksesi olisikin Roihun syy. Anna meidän mennä, Ametisti.” Mirrin logiikka ei toiminut.
"Miksi antaisin teidän mennä? Mieluummin tapan hänet, etenkin kun sain luvan", katsoin molempiin murhaavasti.
Roihu painautui Mirriä vasten kovempaa. Hetken oli hipihiljaista, aivan kuin joku olisi juuri kuollut. Hiljaisuutta ei kestänyt kauan, sillä hetken kuluttua Roihu hyppäsi päälleni. Näin vilauksen hänen hampaista, ja kuvittelin että naaras yrittäisi purra. Yllätyksekseni näin ei tapahtunut ja Roihu teki vain epätoivoisen yrityksen minun kaatamisessa.
"Hah. Noinko luulet että oikeat kissat taistelevat?" Olin kokonaan Roihun törmäyksestä pökertyneen kehon päällä. Sivalsin Roihua kerran kylkeen ja kerran lapaan. Punainen veri roiskui päälleni ja tahrasi turkkini. En ollut saanut vielä maistaa Roihun verta, mutta se varmasti tapahtuisi vielä. Myöhintään ensi kerralla, kun Roihu tuli väliini sillä tavoin.
"Näin kissat oikeasti taistelevat", jätin Roihun ruumiin siihen paikkaan ja otin muutaman askeleen taaksepäin. Katsoin Mirriä ja sitten taas Roihua. Molemmat olisivat kuolleet, jos en olisi hillinnyt itseäni.
"Kuulet minusta vielä!" Oranssiturkkinen naaras sähähti ja meni suojelemaan kumppaniaansa.
Molemmat katsahtivat toisiinsa ja lähtivät kävelemään omia makuupaikkojaan kohti.
"Ai niin vai?" Murahdin ja lähdin itsekin oman pesäni luokse.

Pesin Roihun verta turkiltani pois. Ihailin lämpimäntuntuista ulkoilmaa joka viiletti pesän rikkoutuneista ikkunoista sisään. Miten lehtikato ei ollut vielä tullut?
Ajatukseni harhautuivat, kun näin silmänvilaukselta kaksi valkoista turkkia tulossa pesään sisään. Kyseessä oli varmasti Hurma ja Lyra, jotka pian menivät toisen naaraan makuupaikalle.
En kiinnittänyt naaraisiin muuta huomiota ja jatkoin etutassuni nuoleskelua.
Mieleeni tulvi monta asiaa, jota toivoisin olevan toisin: Menneisyyteni, teki kipeää edes ajatella. Yksinäisyyteni, kukaan ei halunnut rakkauttani. Yhteisö, Päivänsäde.
Kaikki näistä sattuivat sydämeeni, joka oli ajan saatossa kuhistunut olemattomaksi. Tarvitsin rakkautta.
---
Etsin Hurmaa, yritin huomata hänen valkoisen turkin Kujakissayhteisön pesän kaikista nurkista. Ainut kissa jonka löysin partioseuralaisteni lisäksi oli Lyra. Päätin lähestyä häntä. Naaras katsoi minua karvat pystyssä uhkaavasti. Näin Lyran takana Hurman, sen kissan jota olin etsinyt.
"Hurma, tule partioon minun, ja muutaman muun kanssa." Lyra seisoi edessäni, hän mulkoili minua joten minä murisin hänelle takaisin. Liu'uttelin kynsiäni sisään ja ulos, en ikinä tiennyt josko Lyra päättäisikin hyökätä.
"Selvä, mennään sitten!" Hurman ääni kuului Lyran takaa. Naaras pomppasikin pois pesästään ja käveli vierelleni. Lyra talssi Hurman viereen, vaikkei ollut alunperin osana partiota.
"Millä oikeudella sinä tulet mukaan?" Murisin Lyralle oranssin päälaen yli.
"Koska olen Päivänsäteen seuraaja, eikö se ole painautunut päähäsi kyllin hyvin?" Lyran itsekkyys ja omahyväisyys lennätti kipinöitä jo valmiiksi palavaan tuleen.
"Olet varas! Otat pois minun ja Hurman välistä aikaa!" Halusin keksiä kaikki mahdolliset syyt, jotta Lyra ei tulisi mukaamme. Ja ehkä halusin hieman aikaa Hurman kanssa.
"Sinä olet varas! Otat pois koko yhteisön turvallisuuden!" Lyran sanat kiirivät kohti tärykalvojani kuin terävät kynnet. Hänen sanansa olivat vain faktuaalisesti väärin. Jos minua ei häirinnyt, ei saanut kynsiä naamaan.
"Nyt loppuu! Te ette riitele enempää!" Altani kuului Hurman määrätietoinen ja kaunis ääni. Hurma ei selvästikään halunnut tilanteen kiehuvan yli.

//Hurma, Lyra?
//Hurhur+Ame <3

En ollut ihan varma milloin nukahdin, mutta nukahdin Lyran viereen. Jossain vaiheessa naaras oli poistunut viereltäni, mutta sitten naaras oli palannut, sillä naaraan lämpö palasi viereeni ja hänen häntänsä kiepsahti ympärilleni. Hymy nousi huulilleni jälleen ja käperryin jälleen tiukemmin vasten vanhempaa naarasta.

Avasin silmäni räpytellen. Nousin istumaan. En ollut enään kujakissayhteisön pesässä. Olin ihmeellisen kauniilla niityllä. Harvoja usvapilviä leijaili satunnaisesti niityn yllä. Nousin jaloilleni ja ravitselin turkkiani. Missä olin? Tämä oli selvästi unta, mutta oliko tällä jokin tarkoitus? Otin varovaisen askeleen eteenpäin, aistit valppaina, mutta rauhoitun kun mitään ei tapahtunut. Ehkä tämä oli vain ihan viaton, hauska pentu-uni. Tassuttelin eteenpäin. Kauniit, pitkät kukat jotkat olivat liiloja ja valkoisia. Luupineja, jos muistin oikein. Sen lisäksi maantasalla kasvoi kanervoita. Jolkottelin eteenpäin ja lopulta, kun jokainen epäilyksenripe oli kadonnut minusta, ponnistin juoksuuni, ja olin onnellinen unituulien heiluttaen viiksiäni ja auringon lämmittävän turkkiani. Juoksin pitkään, kunnes päädyin lammen rannalle. Pysähdyin tassut lipsuen ja katselin itseäni lammen pinnasta, josta kasvoni heijastuivat kaislojen välistä. Yhtäkkiä kasvoni muuttuivat emon kasvoiksi, ja kavahdin taaemmaksi. Ei, emo oli kuollut, hän oli poissa, eikä hän tulisi takaisin. Minun pitäisi vain hyväksyä se.
“Huurmaa” jostain kuului usvainen ääni, joka oli jollain tapaa tuttu. Emo! Tajusin. Ei! Ei taas!
“Hurmaa, rakkaani, tahtoisin niin kovasti nähdä sinut taas” emon ääni sanoi pehmeästi.
“Sinun on vain sukellettava lampeen”
“Ei!” huusin ja lähdin juoksemaan pakoon. En saanut uskoa että emo tulisi takaisin. Mutta kuulin äänen, joka seisautti vereni. Se muistutti rikkoutuvan jään ääntä, ja siinä samassa tipuin pimeyteen. Räpyttelin sylmiäni, ja kuulin kissojen rääyntää ja tassuissani lainehti jotain. Vilkaisin sinne ja kavahdin. Verta. Maa lainehti verta. Kauhu kuristi kurkkuani.

Hätkähdin hereille hengittäen raskaasti. Lyra nukkui vieressäni. Hymyilin ja menin valitsemaan ruokaa saalis -tuota- rippeistä. Tunsin Lyran läsnäolon ennenkuin naaras avasi suunsa.
“Nukuitko hyvin?” naaras kysyi, ja olin otettu iloinen että naaras tuntui kiintyneen minuun ja halusi varmistaa minu olevan kunnossa, mutta ei minulle olisi voinut kauheasti mitään oikeaa pahaa tapahtua unissani. Ainakaan fyysisesti.
“Kyllä, kiitos kysymästä”, sanoin hymyillen aurinkoisesti uudelle ystävälleni.
Juttelimme ja jaoimme rottaa.
“Muuten, puhuitko Päivänsäteen kanssa?” kysyin samalla kun nuolin huuliani ja aloin puhdistamaan itseäni. Lyra nyökkäsi, mutta hänen ilmeensä oli sen verran synkkä että en puhunut siitä sen enempää. Lyra söi rotan rippeet ja alkoi hänkin puhdistaa itseään.
Yhtäkkiä naaras valpastui ja siirtyi minun eteeni, kuin valmistautuisi suojelemaan minua joltakin. Pian näin, mikä se jotakin oli. Ametisti tassutteli meitä päin. Hätkähdin ja karvani nousivat hieman pystyyn mutta nielaisin, siloitin karvani ja koetin ryhdistäytyä.
“Hurma, sinun on tultava partioon minun, Menninkäisen ja Leopardin kanssa”, kolli murahti, mutta yllättävän, no, ei ystävällisen, mutta hän ei kuulostanut siltä että tahtoisi murhata minut. Lyraa hän sen sijaan mulkoili hyvin murhanhimoisesti. Työnnyin valkoturkin viereen. Lyran kynnet olivat liukuneet esille. Samoin Ametistin. Ametisti murisi Lyralle uhkaavasti, valmiina hyökkämään. Samoin Lyra. Perijätär astui taas hieman minun eteeni. Minulle tuli kiire pelastaa tilanne.
“Selvä! Mennään sitten!” sanoin hätäisesti. Ametisti siristi silmiään hampaat irveellä mutta luovutti hyökkäys suunnitelmistaan lopulta. Olimme lähdössä, kunnes Lyra avasi suunsa jälleen.
“Minä tulen mukaan.”
Hätkähdin.
“Minun on parasta tulla mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi”, toinen naaras sanoi ja tuli viereeni suojelevaisesti.

“Kiitos.” oli jäänyt leijailemaan ilmaan. Se oli tuntunut Lyran turkilla hentona, lämpimä tunteena ja lopulta katosi hänen rintaansa. Lyra oli valvonut Hurman vierellä niin kauan, kunnes hänen viereltään oli kuulunut vain tasaista ja rauhallista tuhinaa. Hurma oli unessa. Lyra huokaisi helpottuneena ja antoi itsellekin luvan nukahtaa.
“Kiitos partioseurasta Päivänsäde!” Lyra räväytti silmänsä auki ja nosti varovaisesti päätään. Hurman tasaisesti kohoilevat lavat kertoivat naaraan nukkuvan edelleen, joten Lyra nousi todella varovaisesti käpälilleen. Hänen silmänsä hapuilivat katsekontaktia Päivänsäteen kanssa, mutta naaras oli jo lähtenyt loikkimaan yläpesään meneviä porrasaskelmia. Naaras vilkaisi vielä Hurmaan. Vaikka pesän ilmapiiri vaikutti seesteiseltä ei naaras voinut estellä rintaansa hiipinyttä epämukavaa tunnetta. Se tuntui lähettävän naaraan keuhkoihin etäpesäkkeitä, jotka pikku hiljaa, hitaasti tukehduttaisivat naaraan silloin, kun hän sitä vähiten odotti. Lyra haukkoi happeaan, kuin varmistaen, että hän edelleen pystyi hengittämään. Naaras nielaisi ja työnsi tunteen syrjään. Hän kiiruhti emonsa perään muutamalla sulavalla, lennokkaalla loikalla ja pian saikin Päivänsäteen kiinni.
“Hei, emo. Olisiko sinulla hetki?” Lyra kysyi nopeasti ja nosteli käpäliään. Hänen päänsä pyöri, kuin pöllöllä ja hänen katseensa yritti tavoittaa Ametistia. Päivänsäde kurtisti kulmiaan tyttärensä käytökselle, mutta nyökkäsi ja ohjasi valkoturkin peremmälle. Lyra olisi halunnut vuodattaa koko asiansa jo portaissa, mutta hän pidätteli itseään. Moinen hätäily ei naaraan repertuaariin kuulunut. Päivänsäteen istuutuessa naaras ei kuitenkaan enää malttanut. Hänen asiansa ei voisi odottaa enää hetkeäkään:
“Ametisti on vaarallinen! Hän on yrittänyt tappaa jo kaksi kissaa, Hurman ja minut ja hän on vahingoittanut muitakin! Olet kyllä varmasti pistänyt merkille, että Härmällä on jatkuvasti-”
“Lyra, istuudu ja vedä happea”, Päivänsäde huokaisi ja naaras laski pyllynsä äkkiä pesän lankuille. Lyra näytti siltä, että hän valmistautui vähintäänkin juoksukilpailuun.
“Hän on uhka koko Kujakissayhteisölle! Hän vielä tappaa jonkun”, Lyra sihahti hampaittensa välistä ja katsoi emoaan vakavasti. Naaraan silmissä palavat liekit huusivat hänen olevan tosissaan. Sitten naaras laski lapansa alas ja vilkaisi Päivänsädettä anelevasti.
“Minä ihan oikeasti pelkään henkeni edestä.”
Lyra haukkoi happea ja tuijotti Päivänsädettä.
“Luuletko, että minä voin toimia Yhteisön hyväksi, jos valvon yöt valvoen oman ja toverini hengen puolesta? Luuletko, että väsynyt kissa jaksaa saalistaa ja hankkia uusia jäseniä?” Lyra jatkoi hieman uhmakkaasti eikä vieläkään antanut emolleen puheenvuoroa.
“Sinä tiedät, että minä olen sinulle täysin uskollinen, mutta jos sinä et tee mitään, niin tiedoksi. Siinä vaiheessa minä aion nukkua yöni ulkona. Luuletko, että Keijukainen olisi antanut yhden kissan terrorisoida koko Yhteisöä? Hän olisi pistänyt lopun moiselle käytökselle, kuten kunnon johtaja. Mutta ei, sinä se vain annat jonkun hepsankeikan täällä tehdä mitä haluaa ja tuhlailla parantajien yrttejä miten huvittaa! Aika utopistista ajatella, että parantajien yrttivarastot riittävät ikuisuuksiin.” Ensimmäistä kertaa Lyran ääni tihkui ivaa. Todellisuudessa Lyra ei ollut koskaan päässyt tapaamaan Keijukaista, mutta kertomansa perusteella Lyra uskoi, että lähes tarumainen Keijukainen ei olisi antanut kenenkään hyppiä Ametistin tavoin nenilleen. Lyra pelkäsi, että Päivänsäde oli menettämässä otteensa Yhteisön johtamisesta.
“Kai tajuat mihin tämä johtaa? Siihen, että muut huomaavat, että mistään ei tule kunnon rangaistuksia. Valmistaudu palkkaamaan Härmän ja Mesiläisen avuksi kolmas parantaja.”
Sen sanottuaan naaras marssi takaisin alakertaan. Hän ei ollut aiemmin edes ymmärtänyt sitä miten vahvoja tunteita hänen sisällään oli ollut odottamassa ulospääsyä. Lyra puhalteli ilmaa muutaman kerran ulos ja yritti näin hankkiutua eroon lopuistakin myrskyävistä tunteista. Naaras ei ollut varma oliko viha haihtunut kokonaan. Hän tiesi vain sen, että ei halunnut viedä niitä tunteita Hurman luokse.
Ilmassa leijailevien kipinöiden haihduttua Lyra asettui jälleen Hurman viereen makaamaan, mutta enää Lyraa ei väsyttänyt. Hän hehkui levottomuutta ja epävarmuutta. Naaras tiesi menneensä liian pitkälle Päivänsäteen kanssa. Naaras huokaisi ja asetti kuononsa käpäliensä päälle. Hän oli kuiden aikana rakentanut vaivalla suhdetta emoonsa. Päivänsäde ei ollut mikään helppo kissa. Ja nyt Lyran työ oli valunut vihan mukana hukkaan. Tätä Päivänsäde ei ihan heti unohtaisi..

Naaras ei tiennyt kuinka pitkään hän oli pysynyt hereillä, mutta yön pimeimpinä tunteina hänen silmäluomensa olivat alkaneet lupsahdella kiinni ja lopulta hän oli vaipunut katkonaiseen uneen. Lankkujen välistä kajastava valo osui naaraan silmiin ja Lyra yritti päästä sitä pakoon vaihtamalla asentoa, mutta turhaan. Hän oli jo hereillä. Naaraan kita avautui haukotukseen ja hänen häntänsä haki Hurman omaa. Hänen häntänsä tavoitti kuitenkin vain tyhjää. Säikähdys karisti viimeisetkin unihiekat naaraan silmistä ja Lyra kömpi käpälilleen. Hänen onnekseen Hurma oli valikoimassa tuoresaaliskasalta syötävää. Jos muutamaa riistaa nyt kasaksi voisi kutsua. Lyra jolkotteli Hurman luokse ja vilkaisi naaraasta painavalla katseella. Lyran katse viipyili Hurman turkilla. Olihan naaras kunnossa?
“Nukuitko hyvin?”

//Hurma? :o

Värähdin, kun Roihun kimppuun käynyt Ametisti sinkoutuikin minun päälleni. Horjahdin, mutta silmänräpäyksessä Roihu oli tukenani sokealla puolellani. Henkäisin, kun Ametisti koitti loikata taas meitä päin. Roihu tönäisi minua pois päin ja otti iskun vastaan suoraan kurkkuun. Jähmetyin hetkeksi, kun verta roiskahti minunkin päälleni. Ametistin etukäpälä oli myös Roihun veren peitossa. Vilkuilin nyt Roihua ja Ametistia vuorotellen peloissani. Tekisin mitä Roihu tekisi. En alkaisi pakenemaan, koska Roihu saattaisi vielä tarvita apuani. Olin vahvempi kuin tämä. Minä voisin auttaa. Keräsin jo rohkeutta seuraavaa hyökkäystä varten. Voisin puolustaa Roihua ja itseäni. Hyökkäystä ei kuitenkaan tullut.
“Haluaisitko jatkaa taistelua?” Ametisti kysyi ivallisesti. Oletin kysymyksen suuntautuvan Roihulle, mutta ei naaras tietenkään myöntyisi.
“Mielelläni…” oranssiturkki puuskahti kurkku päästäen hienoista korinaa. Sydämeni alkoi laukkaamaan villisti. Ei tämä käynyt päinsä. Ametisti tappaisi Roihun! Ei Roihu ollut hyvä taistelija!
“Ei! EI!” huusin ja asetuin Roihun eteen suojelemaan tätä. Mieluummin kuolisin kuin luopuisin Roihusta. Sitä paitsi jonkun kissan oli pakko tulla auttamaan, jos tämä äityisi pahaksi.
“Sinulla ei ole oikeutta satuttaa Roihua”, asetuin Ametistia vastaan maanitellen tätä antamaan periksi, “vaikka hyökkäyksesi olisikin hänen syynsä. Anna meidän mennä, Ametisti.”

//Ame?

''A-anteeksi'', Mirri sopersi. Katsoin naarasta murhaavasti. Hän puolestaan katsoi taakseni, tiesin mitä siellä oli. Mirrin kumppani, Roihu.
''Mitä kuvittelet tekeväsi?'' Roihun ääni kuului melkein korvani takaa, hän oli aivan liian lähellä.
Käännyin nopeasti ja sähähdin, Roihu oli perjaatteessa ylläni.
''Mirri ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Sinun täytyy jättää hänet rauhaan, Ametisti!'' Naaraan ääni särki tärykalvoni, hän yritti herättää muiden kissojen huomion. Onneksi leirissä ei ollut kuin muutama muu kissa.
''Tule, mennään. Sinun ei kuulu kuunnella tuollaista'', Roihu tuli viereltäni pois ja huiskautti häntäänsä Mirriä kohti.
Katsoin miten naaraat tassuttelivat poispäin ja näyttivät rakastelevan. Juoksin heidät kiinni ja murisin Roihun korvaan:
''Miksi luulet että sinulla on oikeus viedä Mirri pois minun luota? Luuletko, että olet jotenkin oikeutettu hänen huomioonsa?''
Roihu katsahti nopeasti Mirriin ja sitten taas omiin silmiini.
''Olet ollut hänelle ilkeä, et ansaitse hänen huomiota!'' Riitelymme tulistui, tässä kohtaa olisimme olleet leirin keskipiste mikäli siellä olisi ollut kolmea useampi kissa.
''SINÄ ET EDES OLLUT PAIKALLA!'' Miten Roihu kuvitteli tietävänsä mitä tapahtui? Joko hän vakoili meitä tai hän huijasi.
''M-minä taisin hieman provosoida Ametistia'', Mirrin ääni kuului Roihun kehon takaa. Roihu tuntui järkyttyvän, kun tajusi että puhui itsensä pussiin.
''Ametisti on silti ilkeä ja vaarallinen kissa'', Roihu käänsi selkänsä minuun päin ja yritti ylipuhua Mirriä omalle puolelle. Katsoin hieman ympärilleni ja tajusin täydellisen tilanteen tulleen.
Kaadoin Roihun siihen, missä Mirri seisoi pari sekuntia sitten. Mirri näytti säikähtäneeltä eikä oikein tiennyt mitä tehdä, Roihu puolestaan yritti päästä altani hänen mitättömällä voimalla ja sähisi vimmatusti.
Tassuni piti Roihun maahan kiinnitettynä, olin valmis satuttamaan häntä.
''Halusitko pelastaa itsesi?'' Tilanne oli kiihtynyt yli. Korvani keskittyivät ainoastaan Mirrin käytökseen, jos hän päättäisi auttaa Roihua.
''Mhmhmm'' Roihu mutisi jotain, en kuullut sitä kunnolla koska oma tassuni oli hänen suunsa päällä.
Tunsin naaraan takatassut vatsassani, se oli yllätys. Singouduin hänen yltä Mirrin päälle. Nousin salamannopeasti ja yritin hypätä Roihun päälle. Hyppyni ei yltänyt kunnolla, mutta kynteni onnistuivat raapaisemaan hänen kaulaan kunnon haavan. Roihun lämmin veri valui tassuani pitkin, se oli oikein. Halusin vuodattaa naaraan verta, hän oli minulle ilkeä ja saisi kokea omat tekonsa kymmenkertaisena.
Roihu nopeasti kierähti Mirrin viereen ja suojeli naaraan sokeaa puolta. Pystyin haistamaan molempien pelon ja näin heidän karvansa täysin pystyssä.
''Halusitko jatkaa taistelua?'' Turkkini oli täysin sotkussa, ruskea tassuni oli nyt punainen ja Roihulla oli kunnon haava mietittäväksi.

//Mirri D:

“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?” Lyra sanoi tarkoittaen Ametistia.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi”, naaras puhui ja sai minut rauhoittumaan taas hiukan. Olisiko se totta? Saattoi hyvinkin olla. Ametisti vaikutti niin samanlaiselta kuin se mitä emo oli isästä kertonut. Eli ehkä tosiaan tahdoin miellyttää kollia jollain tasolla, vaikka tätä pelkäsinkin. Jos totta puhuttiin, olisin tahtonut tavata isäni, vaikka hän ei hyvältä kissalta kuulostanutkaan. Mutta Ametisti oli paha, minä pelkäsin häntä yli kaiken. Mutta silti minusta tuntui ihan hirvittävältä että olin kertonut kilpikonnakuvioisesta kollista. Se oli omituista. Ja vaikka pelkäsinkin Ametistia, tyhmä sydämeni ei tahtonut uskoa että kolli oli vaarallinen. Lyran häntä teki pitkää kaarta päälläni. Valkoturkkinen naaras ei kuitenkaan ollut kasvot minuun päin. Hänen olemuksensa oli vieläkin hieman kömpelö, vaikka se oli jo selvästi helpompaa ja luontevampaa.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, Lyra sanoi korvatupsut heilahdellen korvien tahdissa. Nielaisin hieman nyyhkäisten. Se mitä naaras sanoi oli totta, mutta nyt kun kerroin, se saattoi minut vaaraan.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, vaaleturkkinen perijätär sanoi ja vaikka hänen kasvonsa olivat edelleenkin poispäin minusta, olin näkevinäni pienen hymyn karehtivan toisen kasvoilla. Jos naaraan sanat olisivat totta, minua suojeltaisiin, vaikka kerroinkin. Minun ei annettaisi kuolla. Mutta jos eivät olisi… Mutta miksi Lyra valehtelisi. Hän ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Yhtäkkiä naaras teki jotain, joka yllätti minut täysin, sillä naaras oli antanut itsestään epäileväisen ja hieman viileän kuvan, mutta se oli luultavasti vain suojakuori, josta emo oli puhunut kun oli kertonut minulle maailmasta. Lyra kääntyi minua päin ja pyyhkäisi tassullaan kyyneleitä poskiltani. Valkea naaras hätkähti hieman mutta piti tassunsa siinä ja pyyhki loputkin kyyneleeni. Sitten, hieman harkittuaan, toinen kissa painautui tiukemmin minua vasten. Minäkin käperryin tiukemmin ja suljin silmäni. Pieni hymy karkasi huulilleni. Itkuni oli kadonnut. Minua ei itkettänyt enään. Alkoi tulla sellainen olo että joku voisi välittää minusta täälläkin. Täällä, yhteisössä, ja jos yhteisössä olisi paljon mukavia kissoja, minun olisi vain löydettävä heidät. Mutta nyt olin tässä ja nautin toisen kissan läheisyydestä.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa Lyran turkkiin, en tiennyt kuuliko toinen sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Olin kiittänyt naarasta, ja se oli tärkeintä.


//Lyra :’)

Lyran hännänpää kiemurteli päiväuniltaan herätetyn käärmeen lailla. Hurma itki. Naaraan poskille valuneet kyyneleet saivat Lyran kääntämään vaistomaisesti päänsä pois, kuin vaarana olisi ollut, että Hurman itku tarttuisi häneenkin. Tahtomattaan naaraan katse kuitenkin palasi Hurmaan. Hän halusi varmistaa naaraan olevan turvassa. Hän pelkäsi, että pienikin vääränlainen katse voisi vahingoittaa tuota naarasta. Mutta Hurman kokeman perusteella häntä ei oltu rakennettu hauraista lehtisateen hajoilevista oksista. Naaras oli juuriltaan kiinni maassa. Myrskyt ja tuiverrukset saattaisivat vain taivuttaa häntä, mutta kokonaan he eivät voisi Hurmaa nujertaa. Ja jos joku nimeltä mainitsematon kilpikonnakuvioinen kollikissa kaataisikin Hurman, naaras ei kaatuisi kokonaan. Hän rakentuisi entistä vahvempana. Lyra pysytteli vaiti ja antoi häntänsä pehmeän, rauhallisen liikkeen puhua omasta puolestaan ja antoi Hurman vuodattaa sydämensä puhtaaksi. Toisaalta kun Lyra katsoi Hurmaa, naaras mietti voisiko tuosta viattomammaksi enää mennä? Kun nuori naaras purskahti jälleen itkuun, Lyran koko keho pysähtyi. Miten hän saisi Hurman tuntemaan olonsa paremmaksi? Lyran katse nuohosi jälleen Kujakissayhteisön rapistuneen pesän nurkkia, kunnes hänen eripariset silmät tavoittivat Leopardin. Naaras oli kuin aurinko. Jos häneen sattui törmäämään synkkänä hetkenä, saattoi olla varma, että päivästä tulisi edes vähän parempi. Ollappa vaikka kuin Leopardi, Lyra hetken toivoi. Vanhempi naaras oli kaikille niin empaattinen ja ystävällinen. Leopardi olisi varmasti osannut valita juuri oikeat sanat.
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?”
Lyra nielaisi ja jatkoi.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi.” Lyra antoi ajatustensa virrata vapaasti. Hän uskoi olevansa oikeassa. Sokeakin kissa huomasi, että Hurma todella pelkäsi Ametistia, mutta jokin naaraassa halusi suojella tuota kollia. Lyra itse ei ymmärtänyt, että miksi. Ametisti vain satutti muita. Lyra epäili, että kollin oli pakko olla jollain tapaa sairas tai sekaisin. Kukaan terve kissa ei jatkuvasti hyökkisi muiden kimppuun ilman pätevää syytä. Veri. Se oli pesiytynyt lopullisesti Ametistin käpäliin. Puhtainkaan vesi ei voisi puhdistaa sitä. Kollin turkille oli vuodatettu aivan liikaa viattomien, hyvien kissojen verta. Ajatus Ametista sai Lyran turkin aavistuksen pörrölleen ja epäilykset taas pyörimään mielessään. Naaras uskoi, että Ametisti ei jättäisi asioita tähän. Jonkun pitäisi pysäyttää hänet.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, naaras intti.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, Lyra ehdotti ja hymyili kainosti. Hän oli kuitenkin edelleen kasvot makuualustaa kohti, joten hymy jäisi hänen ja Hurman pedin väliseksi. Lopulta valkoturkkinen naaras kääntyi Hurmaa kohden ja pyyhkäisi pienen naaraan poskilta kyyneleet. Lyra kavahti. Kosketus tuntui liian paljaalta, liian vieraalta. Mutta hän ei siltikään vetänyt käpäläänsä pois, vaan pyyhkäisi loputkin Hurman silmäkulmia koristavat helmet pois. Sen jälkeen naaras nojasi entistä vahvemmin Hurmaan eikä enää tiennyt kumpi heistä todellisuudessa tarvitsisi kosketusta enemmän.

//Hurma? :(

Kun ehdotukseeni vastaus oli murahdus, säikähdin hieman ja yritin keksiä toista tapaa auttaa. Oli oltava joku tapa, jonka kautta Ametisti ei olisi minulle enää vihainen. Kolli lähti kiertämään minua arvostellen ja mittaillen minua. Aina, kun hän meni sokealle puolelleni purin hammasta peloissani. Hengitin sisään ja hymyilin hengittäessäni ulos.
“Onko jotain muuta, millä voin hyvittää rotat?” kysyin iloisesti. Haluaisin auttaa Ametistia, en omaksi edukseni. Hänen edukseen. Haluaisin auttaa ja haluaisin olla hyödyksi tavalla millä hyvänsä.
“Sanoinko että *et* saa auttaa pesäni rakentamisessa?” Ametisti tivasi. Korvani nousivat pystyyn ja vedin häntääni vaistomaisesti sokean puoleni suojeksi.
“Et sanonut. Autan mielelläni. Mistä mennään etsimään…” lauseeni katkesi Ametistin huudahdukseen.
“EN SANONUT OLLENKAAN”, kolli ärisi. Vavahdin ja kierryin suojellakseni kunnolla sokeaa puoltani, koska nyt olin varma että kolli hyökkäisi.
“A-anteeksi”, sanoin ja koitin etsiä pakoreittiä. Mukava keskustelu oli muuttunut pelottavaksi. Koitin etsiä pakoreittiä tilanteesta. Näin Roihun, joka seisoi Ametistin takana karvat pystysuorassa ja erittäin vihaisen näköisenä.
“Mitä sinä luulet tekeväsi?” Roihu murisi uhkaavasti astellen kohti Ametistia. Ametisti värähti yllättyneenä ja kääntyi ympäri. Roihu pelastaisi minut. Minusta tuntui heti paljon turvallisemmalta ja rentouduin hiukan. Roihu tassutti rauhaisasti luokseni ja seisahtui sokealle puolelleni avukseni.
“Mirri ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Sinun täytyy jättää hänet rauhaan, Ametisti”, naaras naukui viereltäni kovaan ääneen. Hänen taktiikkansa oli selvästi herättää muidenkin kissojen huomio, jotta kaikki näkisivät jos Ametisti päättäisi hyökätä.
“Tule Mirri, mennään. Sinun ei kuulu kuunnella tuollaista”, Roihu sanoi ja ohjasi minua häntänsä avulla kohti meidän makuupesiämme. Kiedoin häntäni Roihun hännän ympärille, koska hän pelastaisi minut. Roihu oli pelastanut minut niin monesti aikaisemminkin.

//Ame?

Olin juuri uhakaillut seuralaistani hänen tappamisellaan, tai siis ajattelin sitä.
Mirri oli niin uppoutunut omiin ajatuksiin, ettei kuullut mitä sanoin. Se oli ehkä parhaaksi minulle, koska hän olisi käynyt kertomassa Päivänsäteelle eikä minua olisi pian enää olemassa.
"Hei, olen oikeasti todella pahoillani", Mirri totesi hetken aprikoinnin jälkeen.
"Voin hyvittää tämän sinulle! Syödään ensi kerralla yhdessä", Mirri jatkoi tarjouksen hyötyjen listaamista.
Siristin silmiäni ja tuijotin Mirriä, miksi hyväksyisin hänen ehdotuksensa?
Varmasti hän suunnitteli jonkinlaista hyökkäystä. Haluttiinko minut oikeasti murhata näin innokkasti? Pieni näkymätön kyynel valui silmäkulmaani, eikö minua haluttu tähän maailmaan?
"Tämän täytyy olla jokin ansa, miksi söisin teidän kanssa?" katsoin Mirriä entistä tarkemmin, mikä tahansa pieni liike aktivoisi puolustautumisrefleksini.
"Syön mieluummin yksin, kiitos vain." En voinut käsittää, miksi muut halusivat olla niin sosiaalisia minun kanssa? Miksi en saanut tehdä mitä itse halusin, vaan joku ylemmän tason mulkku sai ohjailla käytöstäni ja tapojani.
Mirri liikahteli hieman, valmistauduin hyökkäykseen jota ei ikinä tullut.
“No ei se mitään. Voin vaikka tehdä jotain muuta avuksesi. Kaipaako pesäsi jotain? Voimme etsiä siihen yhdessä jotain pehmoketta, jos se tekee olosi mukavammaksi”, Mirri katsoi minuun aurinkoisella ja söpöllä hymyllä. Hänen häntänsä melkein viuhui taas ilmassa. Mirri oli lähestynyt omaa aluettani vakavasti, en voinut luottaa häneen tarpeaksi, etenkään kun kyse oli nukkumapaikastani. Ehkä hän työbtäisi sinne jonkin kaksijalkojen pitkän neulan, tai jotain vielä pahempaa.
Siristin silmiäni ja ärähdin. Kiertelin naaraan ympäri hitaasti ja tutkin tätä.
''No onko jotain muuta, millä voin hyvittää rotat?'' Mirri naukui aivan liian positiivisella ja optimistisella äänellä. Miten hän kykeni luottaa muihin niin kovasti?
''Sanoinko että /et/ saa auttaa pesäni rakentamisessa?'' Yritin kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta ja vaaralliselta, jottei Mirrille tulisi ajatustakaan hyökätä kimppuuni. Enhän minä tietenkään halunnut Mirrin apua, mutta halusin provosoida naarasta mahdollisimman pitkälle. Hän satutti minua, minä satuttaisin häntä.
''No et varsinaisesti. Mistä mennään etsimä-''
''EN SANONUT OLLENKAAN'', luuliko Mirri myös että sai arvostella käytöstäni? Lyra oli tehnyt niin ja mennyt liian pitkälle, kohta Mirri kokisi saman kohtalon.
Edessäni oleva naaraskissa alistui ja kyyristyi vierelleni. Hän selvästi säikähti, mikä kertoi ettei hän välttämättä ollut tappamassa minua. Päivänsäde olisi valinnut huonon kissan sitä työtehtävää varten.

//Mirri?
//Voitko laittaa Mirrin jossain muotoa ainakin kysymään Amen menneisyydestä?

Härmän jännittynyt katse pyyhkäisi Päivänsäteestä Kanervaan ja takaisin. Hänen oli vaikea pähkäillä, mikä olisi oikea liike tällä hetkellä, miten hänen kannattaisi elehtiä ja puhua - oli perin vaikeaa päättää, kummalle kissalle hän laittaisi näytelmän pystyyn, vai tepsisikö sama esitys molempiin. Kanervan saapuminen ja outo käytös oli ollut kuin kylmä sadekuuro leutona viherlehden päivänä - ja aivan kuten turkille kerääntyneet sadepisarat, ei Härmä näin lyhyessä ajassa saanut karistettua sekavia ajatuksiaan kaikoksiin. Hänen järkensä ei tuntunut pelaavan, ja tilaisuus selvitellä nämä oudot, hämmentävät tunteet aukeaisi vasta myöhemmin. Parantajakollin oli taisteltava hänen aivonsa vallaneen sumun läpi ja toimittava jollain tapaa järkevästi.
"Maltan tuskin odottaa päästä toivottamaan sinut tervetulleeksi uuteen kotiisi", Päivänsäde myhäili ja Härmää alkoi yhtäkkiä tavattomasti ärsyttää naaraan läsnäolo. Hän peitteli vain vaivoin happaman ilmeensä, kun kolmikko asteli ulos yrttivarastosta. Persiljat unohtuivat ruukkuihinsa, minkä Härmä huomaisi harmistuksekseen vasta kotona.
Kanerva ei enää näyttänyt suhtautuvan Päivänsäteeseen yhtä pelokkaasti, vaikka Härmä huomasikin tämän kävelevän hieman jännittyneessä ryhdissä. Iäkkään naaraan piirteissä erottui nyt se sama ärsytys, mitä kolli itsekin sillä hetkellä koki, ja jokin lämpimähkö tunne teki itselleen tilaa hänen sydämessään. Härmästä tuntui, että hän ja Kanerva kaikista sanoittamattomista tunteistaan huolimatta olivat tällä hetkellä samalla puolella, yhtyneet Päivänsäteeseen kohdistuvassa inhotuksessa. Tuo naaras ikään kuin pilasi tämän hetken, rikkoi jotain kaunista ja työnsi viekkaan kuononsa heidän kahdenkeskisiin asioihinsa. Niin Härmä ainakin ajatteli. Ehkä Kanervan ärsytys kumpusi ennemminkin siitä, että johtajatar oli vesittänyt hänen pakosuunnitelmansa.
"Kerrohan, Kanerva, miten te kaksi tapasitte?" Päivänsäde kysyi hymyillen tavalla, jonka Härmä ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana koki vaaralliseksi. Siksi hän kiirehtikin vastaamaan mentorinsa puolesta, jotta tämä ei vain paljastaisi mitään kummallekaan epäedullista.
"Siitä on jo kauan", harmaa kolli aloitti ja viritteli kasvoilleen jotain ystävällisen hymyn tapaista, "olin silloin melko nuori ja -"
"Minä pyysin Kanervaa kertomaan, en sinua", Päivänsäde tuhahti terävästi ja naaraan siniset silmät kapenivat. Härmä piti hänen katsettaan hetken, jopa uhmakkaasti, mutta hiljeni sitten. Ei hän tässä tilanteessa muuta voinut kuin luottaa siihen, ettei Kanerva kertoisi liikaa.
"Niin, sinä olit hyvin nuori", parantajanaaras jatkoi Härmän kertomusta hetken päästä. Hän vältteli kummankin kujakissan katsetta ja piti omansa edessään. Kanerva puhui hitaasti ja harkiten; Härmä rentoutui hiukan. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä varmaksi siitä, ettei vanha naaras mainitsisi sanallakaan hänen kuollutta emoaan.
"Niin nuori, ettet taida edes muistaa ensikohtaamistamme. Otin Härmän siipeni alle, en voinut jättää häntä oman onnensa nojaan."
Päivänsäteen suunnalta kuului jokin hiljainen tuhahduksen kaltainen.
"Kuinka koskettavaa. Tätä en sinusta tiennytkään, Härmä."
Kollin nimi kuului painokkaasti Kanervan toiselta puolelta, mutta Härmä piti katseensa edessään. Päivänsäteen silmät tuntuivat polttavan reiän hänen turkkiinsa silkalla uteliaisuudellaan.
"Ja sitten?" Päivänsäde kehotti. Kanervan vihreä katse käväisi silmänräpäyksen ajan Härmässä.
"Kuljimme siitä lähtien yhdessä. Yhtenä iltana, kun Härmä oli jo käynyt levolle, lähdin läheiselle joelle juomaan. Minut yllätti pari erakkokissaa, ja taistelun tuoksinnassa putosin veteen. Ajauduin kauas, onneksi selvisin. Mutta kun palasin, Härmä oli kadonnut."
Härmän syke kiihtyi ja hengitys kävi pinnalliseksi ja nopeaksi. Noin ei ollut käynyt. Ei mitään jakoa. Hän ei muistanut heidän yöpyneen minkään joen ympäristössä. Härmä oli odottanut Kanervaa päiviä, mutta naaraasta ei ollut näkynyt viiksikarvaakaan. Sitä paitsi, vaikka tämä olisikin palannut heidän paikalleen Härmän jo lähdettyä, ei Kanerva ollut yrittänyt seurata häntä. Naaraan nenä oli tarkka, hän olisi jäljittänyt toverinsa helposti.
Härmä ei ollut varma, yrittikö Kanerva sumuttaa myös häntä. Päivänsäteeseen tarina näytti tepsivän, sillä hänen seuraava kysymyksensä oli yksinkertaisesti, osasiko Kanerva uida.
"En", ruskeaturkkinen naaras tokaisi. "Paljon muuta minä kyllä osaan."
Päivänsäde hymyili tyytyväisenä.
"Sitten sinusta tulee meille oikein hyödyllinen."
Kanervan pää laski, ja Härmä tunsi äkkiä syvää myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli menettänyt vapautensa, Kanerva, tuo metsien yksinäinen erakko. Kanerva, joka vältteli muita kissoja, koska välitti liikaa ja kuluttaisi voimansa loppuun silkasta huolesta. Kanerva, joka nautti hiljaisuudesta, metsän tuoksusta ja mullasta tassujensa alla, päivänokosista omassa rauhassaan ja pitkistä kävelyistä sinne ja takaisin. Hänestä tulisi pelkkä työkalu Päivänsäteen pakkiin.
Oikeastaan Härmä taisi hieman inhota Päivänsädettä.
"Mihin olette oikein viemässä minua?" Kanerva kysyi ja loi epäluuloisen vilkaisun Päivänsäteeseen. "Tarkoitin kysymykseni sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Miltä minun elämäni tulee näyttämään, mitä minun on tarkoitus tehdä?"

//Päivi?

Värähdin hieman, kun Lyra käpertyi viereeni ja laski häntänsä päälleni. Naaras tuntui hieman jäykältä ja kömpelöltä, mutta minusta oli ihanaa että hän ainakin yritti lohduttaa minua. Ja jo se lohdutti minua hiukan.
“Haluaisitko… kertoa mikä sinulla on?” valkoturkin kysymys tutnui hyvältä, vaikka kuulostikin hieman tönköltä, eikä naaras ollut selvästikkään tottunut tälläiseen. Lyran häntä silitti selkääni ja se tuntui hyvältä. Nielaisin ja pyyhkäisin tassullani hieman kyyneleitäni poskeltani.
“Mi- minusta vain tuntuu pahalta ja oudolta”, nyyhkäisin hiljaa ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni. Vanhemman kissan läsnäolo ja lämpö muistutti emosta. Vaikka Lyrakin toki oli nuori, mutta kuitenkin minua vanhempi.
“Ta-tai siis menetin emoni - menetin - emoni kuoli, ja-ja päädyin tänne, ja- ja joudun uhkailun ja väkivallan uhriksi ja minä kun vain tahdon ystäviä, ja näin, mutta ei maailma kai vain toimi niin. Olen nuori, ja olen nuoruuden huumassa”, sopersin nyyhkien hieman, mutta ääneni vahvistuen loppua kohden.
“Emo varoitti minua pahoista kissoista. Mutten uskonut, että tapaisin sellaisia”, ääneni oli jälleen vahvempi, vaikka minua itketti edelleen. Lyra pysyi hiljaa, naaras vain silitti minua hitaasti hännällään ja katseli minua. Nostin tassuni kuononi eteeni ja liu´utin kynteni esille. Vedin ne kuitenkin heti takaisin sisään.
“Emo kertoi että isä ei ollut hyvä kissa. Että hän ei välittänyt mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Hän varmisti että emo saisi kanssaan pentuja ja häipyi. Hän on tai oli, en tiedä, sellainen kissa, joka ei pelännyt käyttää kynsiään ja hampaitaan saadaksen sen mitä tahtoi. Sellainen niinkuin Ametisti”, sanoin synkästi, en niiskuttanut enään niin paljoa kuin äsken vaikka kyyneleet valuivatkin. Ne vain tuntuivat jotenkin kylmenneen.
“Mutta loppujen lopuksi luulin, että suurin osa kissoista olisivat kilttejä, mutta luulen, että se ei ole totta”, sanoin ja minua alkoi taas itkettämäänn. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Eivät toiset kissat olleet sama kuin minä tai emo. Emo olin poissa, vaikka näinkin häntä unissani ja muistoissani, joista en luopuisi, mutta emo ei tulisi sillä takaisin. Olin nyt isossa maailmassa, ulkomaailmassa. Ja ulkomaailmaan piti tottua, mutta nyt tahdoin vain olla siinä Lyran vieressä ja olla vielä hetken se pikkupentu joka olin ollut.

//Lyra :’(

Lyra ei enää tiennyt kehen luottaa ja kehen ei. Epäilykset asuttivat naaraan mieltä kuin loiset ja punkit pahaisten kulkukissojen turkkeja. Mutta tämä ongelma ei pelkällä hiirensapella korjaantuisi. Kuka keksisi yrtin millä puhdistaa kaikkien kierojen ja verenhimoisten kissojen sielut, jotta Lyra voisi elää rauhassa luotettavien kissojen keskellä? Joku sanoisi, että sellainen yrtti oli jo; kynnet. Lyra ei kuitenkaan halunnut vastata vereen vuodatuksella. Veri. Petollisen punainen, raudalta löyhkäävä aine. Näkymättömänä se oli jokaiselle elävälle olennolle elinehto, mutta kun veri viillettiin näkyväksi ... No, se yleensä koitui kohtaloksi. Oikeastaan veri oli läsnä jokaisen kissan ja vähemmän kissamaisen olennon elämässä lähes päivittäin. Lyra loikkasi ketterästi kaksijalkojen luomalle, anturoita niin ikävästi rahisuttavalle tylsänharmaalle polulle katse tiukasti Hurmassa. Veri oli jotain miltä kukaan ei voinut välttyä, mutta pienen elämänsä aikana Lyra oli oppinut jotain. Kun vuodatettiin verta, joku vastaisi siihen vuodattamalla kahta kauheammin. Joskus nuo petolliset kostot osuivat alkuperäisen vuodattajan rakkaimpiin. Loppupeleissä oliko sen punaisen nesteen näkeminen sen arvoista? Naaras oli toisaalta tullut siihen tulokseen, että joku kärsisi aina. Elossa pysymisen hinta oli muiden vahingoittaminen. Saalistajat tappoivat pysyäkseen hengissä eikä kukaan, ei edes kultaisinkaan kissa voisi pysyä koko elämäänsä puhtoisena.
Kaksikko pääsi Yhteisön majapaikkaan ehjin nahoin. Lyran silmät ja sielu tarkkailivat Hurmaa tiiviisti. Naaras vaikutti aidolta, oikeastaan jokainen solu naaraassa huusi anteeksipyyntöä ja viattomuutta. Lyra ei näyttänyt sitä, mutta hän laski hieman suojamuurejaan. Lausuttuaan hyvästinsä valkoturkkinen naaras oli jo suuntaamassa yläkertaan, mutta hänen korviinsa kiiri jotain mitä Yhteisössä ei turhan usein kuultu; itkua. Se oli harvinainen ääni Yhteisössä. Kissat olivat siellä olevinaan niin kovia ja karskeja, mutta Lyran mielestä heille tekisi hyvää itkeä. Se auttaisi vaurioituneiden sielujen puhdistamiseen. Lyra vilkaisi Hurmaa ja pystyi yhdellä vilkaisulla toteamaan, että naaras itki. Naaraan katse hapuili jälleen yläkertaan missä Päivänsäde todennäköisesti oli tekemässä tärkeitä päätöksiään. Sitten Lyra vilkaisi jälleen Hurmaan. Hän oli yhden puheenvuoron päässä siitä, että Ametisti voisi saada tuntuvan rangaistuksen ja Lyra saisi kostonsa. Naaras kuitenkin kiepsahti ympäri ja palasi Hurman luokse. Sanaakaan sanomatta naaras käpertyi nuoremman kissan vierelle ja kietaisi häntänsä naaraan ympärille. Lyra oli lohduttajana yhtä hyvä, kuin metsästäjänä - eli surkea -, mutta hän yritti.
“Haluaisitko… kertoa mikä sinulla on?” naaras aloitti hieman käheällä äänellä ja silitti varovaisesti Hurman turkkia.

Eriparisilmäni rävähtivät auki ja hengitin raskaasti ja hieman katkonaisesti. Lyra ei ollut liikkunut paikaltaan, vaaleaturkki katseli minua hieman huolissaan kun nousin ylös horjuvin käpälin. , mutta tämän eriparisilmissä loimusi jokin toinenkin tunne. Mikä se oli? Viha? Miksi naaras oli vihainen? Ei kai perijätär ollut vihainen minulle?
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön”, Lyra sanoi tiukasti eikä minulla ollut vastaan sanomista. Minäkin tahdoin kotiin, mutten ymmärtänyt miksi naaras kuulosti niin kylmältä. Tuntui siltä kuin pohjoistuuli olisi kulkenut minussa. Värähdin. Tajusin, että olin ajatellut Kujakissayhteisöä kotina. Hämmennykseni ei kuitenkaan hälvennyt. Mitä oli tapahtunut? Miksi me lähdimme?
“Mi-mitä tapahtui? Miksi lähdemme?” kysyin sopertaen hiljaa, vaiken tiennyt oliko se fiksua.
Lyra vilkaisi minua.
“Sinä pyörryit”, naaras sanoi lyhyesti, viileästi. Minua harmitti, sillä Lyra tuntui taas olevan epäileväisempi. En tahtonut, että naaras epäiläilisi minua. En tahtonut toiselle mitään pahaa. Itku kiipeili kurkussani. Tahdoin syöksyä pois itkien. Tahdoin jättää Lyran rauhaan, jos naaras ei kerran luottanut minuun. Hyvä on sitten. En tyrkyttäisi perijättärelle seuraani. Tassuttelin hiljaa Lyran edellä.

Tassuttelimme peräkkäin Kujakissayhteisön pesään.
“Sinun on parasta mennä petiisi lepäämään. Minä menen puhumaan Päivänsäteelle”, Lyra sanoi hieman synkästi ja tassutteli pois. Minä menin tottelevaisesti pedilleni ja käperryin kerälle. Pian tunsin lämpimien, suolaisten kyynelvanojen virtaavan poskillani ja hytkyin hiljaa nyyhkyttäen.

//Lyra jos haluut :(

Eriparisilmäni rävähtivät auki ja hengitin raskaasti ja hieman katkonaisesti. Lyra ei ollut liikkunut paikaltaan, vaaleaturkki katseli minua hieman huolissaan kun nousin ylös horjuvin käpälin. , mutta tämän eriparisilmissä loimusi jokin toinenkin tunne. Mikä se oli? Viha? Miksi naaras oli vihainen? Ei kai perijätär ollut vihainen minulle?
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön”, Lyra sanoi tiukasti eikä minulla ollut vastaan sanomista. Minäkin tahdoin kotiin, mutten ymmärtänyt miksi naaras kuulosti niin kylmältä. Tuntui siltä kuin pohjoistuuli olisi kulkenut minussa. Värähdin. Tajusin, että olin ajatellut Kujakissayhteisöä kotina. Hämmennykseni ei kuitenkaan hälvennyt. Mitä oli tapahtunut? Miksi me lähdimme?
“Mi-mitä tapahtui? Miksi lähdemme?” kysyin sopertaen hiljaa, vaiken tiennyt oliko se fiksua.
Lyra vilkaisi minua.
“Sinä pyörryit”, naaras sanoi lyhyesti, viileästi. Minua harmitti, sillä Lyra tuntui taas olevan epäileväisempi. En tahtonut, että naaras epäiläilisi minua. En tahtonut toiselle mitään pahaa. Itku kiipeili kurkussani. Tahdoin syöksyä pois itkien. Tahdoin jättää Lyran rauhaan, jos naaras ei kerran luottanut minuun. Hyvä on sitten. En tyrkyttäisi perijättärelle seuraani. Tassuttelin hiljaa Lyran edellä.

Tassuttelimme peräkkäin Kujakissayhteisön pesään.
“Sinun on parasta mennä petiisi lepäämään. Minä menen puhumaan Päivänsäteelle”, Lyra sanoi hieman synkästi ja tassutteli pois. Minä menin tottelevaisesti pedilleni ja käperryin kerälle. Pian tunsin lämpimien, suolaisten kyynelvanojen virtaavan poskillani ja hytkyin hiljaa nyyhkyttäen.

//Lyra ?? D:

“Hei, olen oikeasti tosi pahoillani”, nau’uin Ametistille. Myötätuntoni kollia kohtaan oli herännyt, kun hän oli kertonut meidän vieneen ateriansa. Eikö hän todella ollut saanut syödäkseen?
“Voin hyvittää tämän sinulle! Syödään ensi kerralla yhdessä ja saat valita mitä syömme ja saat isoimmat palat”, hihkaisin innokkaasti. Ehkä nyt olin keksinyt tarpeeksi hyvän syyn Ametistille olla taas iloinen ja kaikki olisi hyvin! Intoni kuitenkin laantui, kun kollin kasvoille nousi pilkallinen hymy. Hämmenys valtasi minut. Miksei kolli ottanut ehdotustani hyvällä?
“Ai että syömään teidän kanssanne? Tämän täytyy olla joku ansa…” Ametisti hymähti loi minuun ivaavan katseen ennen kuin jatkoi, “Syön mieluummin yksin, kiitos vain.”
Kohautin lapojani koittaen pitää yllä iloisen hymyn, mutta pettymys varmasti huokui sen läpi. Eikö Ametisti halunnutkaan olla kaverini? Olin todella uskonut hänen olleen kiltti.
“No ei se mitään. Voin tehdä jotain muuta avuksesi. Kaipaako makuupaikkasi jotain? Voimme kehitellä siihen yhdessä jotain pehmoketta, jos se tekisi olosi mukavammaksi”, ehdotin häntä hiljalleen nousten taas maantasosta. Pieni hymykin pyrki taas kasvoilleni.

//Ametisti?

Emme paljoa rupatelleen Ametistin kanssa enää. Hän ei vaikuttanut lämpeävän juttelulle ja kolli päätti mennä unille. Minunkin oli siis sama poistua ja siirtyä Lunan seuraan. Kumppanini odotti minua mielissään ja kyseli heti olinko onnistunut keskustelemaan Ametistin kanssa kunnossa.
“Kyllä minä hieman. Hän vaikuttaa vain hieman erakoituneelta. Saattaa olla, ettei hän halua tovereita vaan nauttii omasta yksinäisyydestään”, naukaisin hiljaa valkealle naaralle. Hän nyökkäsi ja katsoi minua kuparin katseellaan.
“Selvä. Käyppä sinäkin nukkumaan. Olet varmasti jo väsynyt pitkän päivän jäljiltä”, hän naukaisi ja asetuin häntä vasten pedillemme makaamaan.

Makoilin Lunan vieressä pedillämme. Turkki turkissa kiinni, me vain olimme. Lämpö kulki hänen ruumiistaan minun ruumiiseeni ja toisin päin. Rakkaus sykki suonissani ja kehossani kovempaa kuin mikään muu. Me kaksi yhdessä olimme tarpeeksi. Me olimme maailmalle tarpeeksi paljon. Vain me kaksi, yhdessä.
“Laku, minun olisi varmaan aika lähteä partioon”, Luna naukaisi rikkoen hiljaisuuden. Käänsin katseeni häneen hiljaa ja otin sisääni hänen ulkonäkönsä. Pistin mieleeni jokaisen karvan hänestä.
“Hyvä on. Pysy turvassa ja palaa takaisin niin nopeasti kuin vain pääset”, naukaisin ja taivutin kehoani niin, että pystyin sukaisemaan hänen päälakeaan. Naaras kehräsi hellästi ja nousi sitten viereltäni siirtyen kohti pesän uloskäyntiä. Katsoin hänen peräänsä hiljaa. Lämpö viereltäni hiipui pois ja katosi. Nyt tappelin yksin pesän viileyttä vastaan. Onnekseni turkkini oli kuitenkin tarpeeksi lämmin siihen, etten palellut.
“Tule pian takaisin”, mutisin vielä itsekseni kuin sanani olisivat ylettäneet vielä Lunalle ja kuvittelin hänen vastaavan minulle. Laskin pääni etutassuilleni ja suljin silmäni hiljaa.

Edellinen partio oli sujunut hyvin. Laku oli pysynyt koko partion hiljaa, mikä oli ihme.
Olin päässyt takaisin omalle nukkumapaikalleni. Mieleni oli todella väsynyt, sillä olin käynyt jo kolmessa partiossa, joissa kahdessa oli ollut Laku mukana.
Yritin saada unen päästä kiinni, mutta laskevan auringon säteet pilkistivät kiinnitaiteillun ikkunan raoista suoraan silmiini. Yritin kääntää makuupaikkaani niin, että se ei enää osoittaisi valoa kohden. Se oli valitettavasti hankalaa, sillä toisenkin ikkunan raosta paistoi aurinko. En myöskään pystynyt kääntämään kenkää kokonaan ympäri, sillä silloin paljastaisin koko nukkuvan kehoni muille kissoille.
Laskin pääni käpäläni päälle ja unelmoin siitä, että olisi jo viherlehti vaikkei lehtikato ollut edes vielä alkanut.
Suljin silmäni vihdoin. Aurinko oli laskeutunut horisontin taakse ja sain piakkoin unesta kiinni.
---
Heräsin illemmalla, vatsani kurni edelleen sillä en ollut syönyt koko päivänä juuri mitään.
Nousin nopeasti ja juoksin kohti yhteisön ruokakasaa. Mitä vähemmän katseita, sen parempi.
Valitettavasti päästyäni kasalle, se oli muuttunut olemattomaksi. Syyllisinä lienee kaksi yhteisön jäsentä, jotka parhaikaa kipittivät poispäin.
Harppasin kissat kiinni ja seisahduin niiden eteen.
Yksi kissoista alkoi sähistä vimmatusti edessäni, vilautin hampaitani ja siirsin katseeni toiseen kissaan.
''Ollaankos täällä rottavarkaissa?'' Murisin ja tutkin naaraiden ruumiinrakenteita. Voisinko tappaa heidät tilanteen syttyessä?
''Me emme ole saaneet syödä vielä tänään ollenkaan! On vain reilua, että saamme nyt jotain partioiden jälkeen'', oranssiturkkinen naaras tiuski.
''Ehkäpä minäkään en ole saanut mitään? Mieti sitä!'' Olivatko he muka jotenkin oikeutettuja ruokaan? Minäkin olin valvottu, heillä oli samanlainen asema tässä hirveässä yhteisössä joka muistutti haisevaa lantakasaa.
Kommenttini jäi Mirrin äänen alle, joka kuului: ''Roihu, anna olla. Ei Ametisti varmasti pahaa aio.'' Ilmeisesti oranssi kissa oli nimeltään Roihu. Muut kysymykseni jäivät vastaamatta, miksi Mirri puolusteli minua? Entä miksi hän tiesi nimeni?
Huomasin Mirrin ystävällisen hymyn, halusin repiä sen naaraan kasvoilta pois. Hän ei onnistunut minun lempeyttämisessä hymyllään.
''Kaikki eivät tahdo hyvää, sinun täytyy lopettaa olemasta noin sinisilmäinen Mirri'', Roihu avasi suutaan taas. Hän nappasi eväänsä suuhun ja lähti poispäin. Pian toinenkin kissa lähti pois.
Sitten Päivänsäde tallusteli aukiolle. Täydellinen ajoitus!, sillä nyt en voinut lähteä varkaiden perään ja jäin nälkäiseksi.
---
''Ametisti, olen pahoillani Roihusta.'' Mirrin ääni häiritsi omaa aikaani, olin juuri nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta jossa kukaan ei voisi yllättää minua. ''Toivon todella, että et revi minua kappaleiksi'', naaras jatkoi vitsaillen. Käänsin pääni ja tuijotin häntä kylmästi.
Oliko kaikki minun edes osittain keskiverrot hetket pakko pilata? Ja sitten vielä kissalla joka pilaili kustannuksellani, toisin kuin vaikka Hur--- en saanut ajatella naarasta. Hänen kauniit silmät eivät olleet turvallisuuteni arvoisia, ehkä Hurma olikin vain vaarallinen selkäänpuukottaja jonka Päivänsäde oli lavastanut minun tapattamista varten.
''Mitä luulet?'' Nousin kenkäni päältä ja lähestyin Mirriä. ''Veit minulta ateriani ja mukavuuteni, luuletko oikeasti että en edes harkinnut sinun tappamista?'' Viimeiset sanani hiljentyivät kuiskaustakin pienemmäksi, ehkä hänkään ei kuullut niitä.

//Mirri?
//Sovitaan ettei Mirri kuullut kahta vikaa sanaa...