Valkoinen mytty kyhjötti Kujakissayhteisön reviirin kujalla avuttomana. Naaras oli hävinnyt taistelun todella nöyryyttävällä tapaa. Lyran raottaessa silmiään hänen katseensa osui ensimmäisenä Päivänsäteeseen, naaraan emoon. Lyra tunsi häpeän vyöryvän ylitseen. Oliko Päivänsäde saanut todistaa hänen häviötään..?
“Tilanne..äh”, Lyra murahti yrittäessään nousta ylös.
“.. On ihan hallinnassa.”
Päivänsäde ei sanonut mitään, mutta vilkaisi tytärtään turhautuneen näköisenä. Lyra yritti kammeta itsensä uudelleen ylös, mutta hänen selkäänsä sattui. Lopulta naaras pääsi ylös ja vasta silloin hän havahtui tilanteeseensa. Verta ja karvatuppoja oli kaikkialla. Hän ei muistanut kunnolla mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Ainoa minkä hän muisti ja tunsi oli se, että hänelle oli tullut sanaharkkaa Ametistin kanssa ja he olivat joutuneet taisteluun. Mutta muuten naaraan pääkopassa oli pelkkää mustaa. Lyra kuunteli emonsa ja Ametistin keskustelua puolella korvalla, mutta kuullessaan sanan “parantajalla”, hän pudisteli päätään.
“Minun ei ainakaan tarvitse”, Lyra mutisi häpeissään. Hänen korvannipukoitaan kuumotti, kun hän ajatteli millaista palautetta Päivänsäde tulisi antamaan. Hän oli hävinnyt valvotulle kissalle.
“Minun pitää tästä nyt mennä saalistamaan”, naaras lisäsi huonovointisena ja otti muutaman askeleen kauemmaksi, mutta lähes heti hän tunsi välitöntä tarvetta oksentaa. Lyra yökkäsi huonon olon johdosta ja lysähti istumaan. Hänen päätään särki, koko maailma tuntui pyörivän.
“Jos todella haluat olla niin typerä, että lähdet tuossa kunnossa saalistamaan, niin ole hyvä, anna mennä. Muussa tapauksessa tulet mukaamme”, Päivänsäde tuhahti tyttärelleen ja vaikka Lyra ei naaraan eleitä nähnyt, Päivänsäteen äänensävy oli käskevä eikä Lyralle jäänyt muita vaihtoehtoja. Vaalea naaraskissa nousi ylös ja lähti tassuttelemaan kaksikon perässä, mutta hän ei hakenut katsekontaktia kummankaan kanssa. Lyra oli liian häpeissään katsoakseen ketään silmiin.

Taistelu minun ja Lyran välillä oli kiehahtanut yli, minun olisi tapettava naaras jottei kukaan saisi selville tekojani. Lyra seisoi ja sähisi agressiivisesti kahden ketunmitan päässä minusta, nyt tekisin tästä lopun. Yritin hypätä Lyran selkään, mutta hän ehti väistää alta pois. Tämän seurauksena lämähdin maahan ja keuhkoni tyhjentyivät hetkeksi. Lyra sai tästä juuri ja juuri tarpeeksi aikaa tehdä vastahyökkäyksen, ja niin hän tekikin
Tunsin Lyran päälläni ja epätoivoisen yrityksen niskani puremisesta. Naaraan voimat eivät kuitenkaan riittäneet. Ärähdin ja heitin Lyran pois selästäni.
Huomasin kuinka naaras teki ilmalennon päin seinää. Kuulin äänekkään tömähdyksen, kun hän osui seinään.
Lähdin kulkemaan hitaasti punaiseksi värjäytynyttä ja veristä naarasta kohti, joka oli pyörtymäisillään ja näytti heikolta.
''Mitä kuvittelet tekeväsi?!?'' Yhteisön johtaja, Päivänsäde hyppäsi eteeni kulman takaa raivoisalla ilmeellä ja vaikutti tuijottavan suoraan sieluuni.
''Hän oli epäkunnioittava minua kohtaan'', tuhahdin ja ryhdistäydyin hetken aprikoinnin jälkeen. Tästä tulisi kyllä kunnon tupenrapinat, ehkäpä minut jopa erotettaisiin yhteisöstä - eli tapettiin.
''Ai niin vai? Ja sekö oikeuttaa toisen tapon yrityksen?'' Päivänsäde jatkoi murisemista uhkaavasti.
''En minä yrittänyt tappaa häntä'', tuhahdin. Tämä oli selvästi valhe, ja Päivänsädekin varmaan huomasi sen. Hän nimittäin nosti kulmakarvojaan epäuskoisen näköisenä.
''Ai niin vai. Kysytäänpä häneltä, kun hän herää tuosta. /Jos hän herää/'', naaras painotti viimeistä lausetta.
''P-Päivän-säde?'' Lyra nosti päätään hetken odottelun jälkeen. Naaraan äidin katse kirkastui. ''Mi-mitä tapahtui? Miksi olen tässä?'' Lyra jatkoi epätoivoisesti änkyttämistä. Yritin poistua paikalta, mutta Päivänsäde huiskaisi hännällään minun kulkemisen pysäyttämiseksi.
''Et mene minnekkään'', Päivänsäde sihahti. ''Ennen kuin tämä on selvitetty loppuun asti'', hän jatkoi.
''Hyvä on'', tuhahdin ja katsoin kuinka uusi viholliseni kampesi itsensä ylös.
''Sinä et kyllä ihan terveeltä näytä?!?'' Päivänsäde huudahti järkyttyneenä. Kuulin hänen äänessä hiukan pettynyttä sävyä. ''Menemme suoraan Härmän ja Mesiläisen luo!'' Päivänsäde jatkoi. ''Ja sinä et tästä helpolla selviä'', naaras kuiskasi korvaani.
Lähdimme kulkemaan takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti. Muutamat haavani alkoivat tykyttää, mutta niihin ei varsinaisesti sattunut. Lyran kynnet eivät riittäneet paksua turkkiani vastaan.

//Päivi, Lyra?

Omituinen hälinä kantautui korviini alakerrasta ollessani pesulla yläkerrassa. Alkuun en jaksanut välittää siitä ja ajattelin Arven tai jonkun muun hoitavan tilanteen, mikäli kyseessä oli alkava nujakka, mutta sitten pahaenteisen mourunan yli tunnistin tyttäreni Lyran äänen. Korvani ponnahtivat pystyyn välittömästi ja jalkani kuljettivat minut pikavauhtia portaisiin, mistä sätin itseäni heti jälkeenpäin. Joku kohta luulisi, että minä välitin millään muotoa jälkikasvustani. Sellainen ei käynyt laatuun - imagoni Yhteisön ylhäisenä johtajana ei saanut tahriintua, vaikka olinkin joskus tehnyt häpeällisen virheen ja hairahtunut rakkauteen.
Laskeuduin portaat ääneti alemmaksi paremmalle kuuloetäisyydelle. Mikäli Lyra oli mennyt sekaantumaan johonkin, antaisin hänen ensin itse yrittää selvittää omat sotkunsa. Minä en ollut sellainen emohahmo, joka rynnisti välittömästi puolustamaan pentuaan, jos tämä oli pulassa. Elämä kujilla oli kovaa, ja jos et kyennyt olemaan sitä kovempi, voisi käydä kalpaten.
Satuin juuri parahiksi paikalle näkemään, miten Ametisti - yksi Yhteidön pitkäaikaisista Valvotuista - pyyhälsi portaikon edestä Lyra heti kannoillaan. Naaraan suu kävi koko ajan ja erotin papatuksen joukosta sanat “Johtajan tytär” ja “rangaistus”. Kun olin jo muljauttamaisillani silmiäni koko asialle, huomasin tyttäreni jäljestä lattialle piirtyvän veritippavanan. Kurtistin kulmiani, laskeuduin portaat kokonaan alas ja käännyin katsomaan kissojen perään. Kaksikko livahti juuri pesästä ulos vievän ikkunan kautta kujalle.
Kirosin itseäni, että olin näinkin kiinnostunut Lyran asioista. En saanut päähäni yksi kerrallaan pulpahtelevia kysymyksiä loppumaan: Miksi hän oikein vuoti verta? Oliko Ametisti haavoittanut häntä? Miksi he menivät kahdestaan ulos? Oli kai vain yksi keino ottaa asiasta selvää ja saada typerä pääkoppani hiljaiseksi.
Kapusin ikkunasta ulos ja hyppelin tottuneesti kujan rojuesteiden yli kadulle. Ametisti ja Lyra olivat kadonneet näköpiiristäni, mutta tyttäreni jättämiä verijälkiä oli helppo seurata. Kävelyvauhtini muuttui nopeasti hölkäksi ja hölkkä raviksi. Pieni ääni mieleni laitamilla kiritti jalkojani jatkuvasti nopeampaan vauhtiin. Tällainen levottomuus ei ollut minulle tyypillistä. Kunhan saisin ne kaksi käpäliini niin…
Läheltä kuului sähinää ja ärinää. Liu’uin pysähdyksiin ja kurkistin kaksijalanpesän nurkan takaa äänen suuntaan. Ametisti ja Lyra seisoivat kuonot vastusten ja karvat pystyssä. Lyran valkoisessa turkissa näkyi punaista.
Kehoni vastusteluista huolimatta jäin seuraamaan tilannetta etäältä. Halusin nähdä, miten tyttäreni pärjäisi. Jos hän oli tullut yhtään minuun, hän selviäisi kyllä Ametistin kaltaisesta pikkutekijästä. Kolli oli sentään Valvottu. Se jäi kuitenkin nopeasti toiveajatteluksi, sillä hetkistä myöhemmin Lyra lensi ilman halki suoraan päin kiviseinää. Sitä teki pahaa katsoa - olinko todella opettanut hänet näin huonosti?
Lyra jäi makaamaan maahan liikkumattomana, kun Ametisti lähti lähestymään häntä uudelleen. Paha aavistus luikerteli turkkini alla - kolli saattaisi tappaa hänet. Silloin minä ponkaisin esiin piilostani ja syöksyin hurjasti sähisten tyttäreni ja Ametistin väliin. Musta kolli pysähtyi kuin seinään ja jäi tuijottamaan minua ruskeat silmät ammollaan.
“Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?” murisin hänelle hampaitteni takaa. Porasin raivostuneen katseeni suoraan kolliin. Yksikin väärä liike ja tämä olisi mennyttä.

//Ametisti, Lyra?

Lyran teki mieli pyöräyttää silmiään ja nauraa. Hän, kyseli tyhmiä kysymyksiä ja säikäytteli?
“Ei ole minun vikani, jos sinä et kestä sosiaalisia tilanteita. Kannattaisi opetella”, valkoturkkinen naaras tuhahti hieman huvittuneena ja väräytti korvaansa. Yhtä asiaa Lyra ei Yhteisön toiminnassa ymmärtänyt. Miksi joka ikinen kissa oli haalittava mukaan? Mitä Kujakissayhteisö edes teki tällaisella kissalla kuka ei osannut käsitellä yksinkertaisiakaan keskustelutuokioita?
“Mutta minä kerron tästä kyllä Päivänsäteelle ja sitten sinä saat rangaistuksen. Ihan turhaa sinä niskuroit”, Lyra jatkoi ja näpäytti kilpikonnakuvioista kissaa hännällään. Lyra jatkoi Ametistin seuraamista ja puhalsi ilmaa suustaan. Naarasta ärsytti toisen käytös suunnattoman paljon. Millä oikeudella toinen käyttäytyi noin nyrpeästi? Oliko Ametistilla päässään herhiläisiä? Naaras vetäisi uudestaan syvään henkeä ja yritti rauhoittaa itseään miettimällä perhosia. Lepattelevat ja värikkäät pienet ötökät olivat naaraan mieleen. Ne olivat hänestä luonnon kaunein ihme. Lyra kaipasi perhosia jo nyt, vaikka lehtikato ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Lyra siirsi taas katseensa pesätoveriinsa. Hän ei antanut ärsyyntymisen näkyä kunnolla, sillä naaras ei halunnut muiden näkevän häntä vihaisena. Välillä se oli kuitenkin vaikeaa, sillä Lyra oli isänsä tapaan todella herkkä sielu.
“Mitä vaikutusvaltaa sinulla muka on?” Ametisti tuhahti kyseenalaistavalla äänensävyllä ja Lyra tunsi kuinka kiukku alkoi kuohumaan hänen sisällä auringonpesän lailla. Naaras liu’utti kyntensä ulos ja sisään, mutta ei voinut enää hillitä itseään.
“Ai että mitä?! Kuulehan nyt sinä pieni, mitätön otus. Minä olen Päivänsäteen, johtajamme tytär ja seuraaja. Joten sinuna en enää koskaan kyseenalaistaisi minun asemaani ja vaikutusvaltaani, jos vielä joskus haluat syödä jotain muuta, kuin meidän tähteitämme”, Lyra tiuskaisi ja otti muutaman pitkän, ketterän loikan päästäkseen lähemmäksi toista. Hän pitäisi huolen, että Ametisti ei livistäisi mihinkään saati jäisi ilman rangaistusta. Nimittäin nyt kolli oli ylittänyt rajan mitä kenenkään ei pitäisi ylittää. Jos jotain Lyra inhosi niin sitä, kun hänet kyseenalaistettiin. Kenelläkään ei ollut oikeutta tehdä sitä, ei edes Päivänsäteellä. No, ehkä korkeintaan hänellä, ehkä. Lyra katseli ympärilleen, he eivät enää olleet pesässä ja Ametisti vain jatkoi kävelemistään. Ametisti ei kuitenkaan ollut kovinkaan nopea, joten hänen perässään oli helppo pysyä. Lyra nyrpisti Ametistin huomaamattaan nenää, mikä ihme huviretki tästäkin oli tullut? Lyra mietti jo, että pian hänen pitäisi raahata kolli takaisin pesään. Vaikka sitten väkisin korvannipukasta kiinni pitäen. Hänen pitäisi päästä näyttämään kuonossaan kuumottavaa haavaansa Härmälle tai Mesiläiselle. Lyra pelkäsi, että se tulehtuisi ja hän joutuisi kärsimään pidempään. Tai pahimmassa tapauksessa siitä jäisi todella ruma arpi mihin uudet kissat kiinnittävät ensimmäisenä huomiota. Sitten he kyselisivät mistä hän oli sen saanut eikä naaras voisi kertoa totuutta. Kuinka nöyryyttävää ja outoa olisi sanoa, että joku arvojärjestyksessä alhainen kissa oli päättänyt lyödä häntä, koska hän oli esittänyt muutamia kysymyksiä? Yhtäkkiä Ametisti pysähtyi kuin seinään ja mittaili Lyraa katseellaan. Naaraskissa kallisti päätään ja kurtisti kulmiaan.
“Pitäiskö meidän-”, naaras oli naukumassa, mutta kesken hänen lauseensa Ametisti jännitti takajalkojaan ja loikkasi naaraan kimppuun. Kollilla oli mukanaan yllätyshyökkäyksen suoma etu, joten naaras ei ehtinyt reagoida, vaan Ametisti sai sivallettua hänen kaulaa. Lyra älähti, perääntyi muutaman askeleen ja pörhisteli turkkiaan. Naaras kumartui taisteluasentoon ja valmistautui vastaamaan toisen hyökkäykseen. Ametisti oli kuitenkin naarasta huomattavasti voimakkaampi, joten hän sai painettua solakan naaraan vaivattomasti maahan. Lyra yritti kiemurrella Ametistin otteesta irti, mutta kolli iski häntä kynsillään kasvoihin. Naaras potkaisi Ametistia muutaman kerran takajaloillaan ja kynsi hyökkääjäänsä mahdollisimman paljon vatsaan. Ametisti lukitsi Lyran vielä tiukemmin maahan ja murisi:
“Viimeisiä sanoja?”
“Niitä sinä et tänään tule kuulemaan”, Lyra mutisi hiljaisella ja epäselvällä äänellä. Naaras oli valmis kuolemaan Yhteisön ja emonsa puolesta, mutta tämä kolli ei häntä tappaisi. Lyra ei kuolisi näin nöyryyttävällä tavalla. Ametisti iski hampaansa Lyran kaulaan ja puri kovaa. Paniikki oli hiipinyt salakavalasti naaraan kehoon ja hän yritti pyristellä irti. Lyra haukkoi happea ja veri valui naaraan kaulasta, värjäten hänen rintaturkkinsa kokonaan punaiseksi. Lyra sai kerättyä vihasta ja selviytymishalusta lisää voimia. Naaras potkaisi Ametistin päältään, haukkoi happeaan ja kömpi ylös. Lyra hengitti raskaasti ja tuijotti Ametistia vihaisena. Kolli ansaitsisi tulla teloitetuksi tai hengiltä näännytetyksi..
“Oliko siinä vielä kaikki? No, anna tulla vain. Jos luulit selviäväsi näin helpolla, niin olit väärässä. Nimittäin et ole ainoa kissa täällä kuka osaa taistella”, valkoturkkinen kissa sihahti ja irvisti kivusta. Sitä hän ei voinut kieltää, että Ametisti osasi taistella. Kolli vaikutti Lyrasta vaaralliselta. Toinen oli salakavala, äkkipikainen ja epäluotettava. Ametisti singahti Lyraa kohti, mutta naaras sai väistettyä ja loikkasi hieman kömpelösti kollin selkään. Naaras tarrasi kynsillään toisen turkkiin ja puri Ametistia niskaan niin kovaa, kun vaan osasi. Ametisti ärähti ja sai heitettyä Lyran selästään. Naaraskissa ei ehtinyt tajuta mitä oli tapahtunut, sillä hän lensi ilmalentona päin läheistä kaksijalanpesän kiviseinämää. Lyra lensi punertavana myttynä seinän kautta maahan ja jäi siihen makaamaan. Naaras keikkui tajunnan rajamailla ja sai juuri ja juuri raotettua silmiään. Naaraskissa ehti nähdä Ametistin lähestyvän häntä, kunnes hän menetti tajuntansa.

//Päivi ja Amu?

Olin juuri lyönyt niin sanottua 'johtajan seuraajaa' kuonoon ja nyt hän yritti päällepäsmäröidä minua sanomalla: "Nyt lopetat tuon asenteen, minulle ei todellakaan saa puhua noin."
"En ymmärrä mikä sinulla on? Lyöt toisia kissoja, puhut epäkunnioittavasti, ignooraat johtajan seuraajaa", Lyra alkoi luettelemaan asioita joita muka olin tehnyt väärin ja mitkä olivat hänen mielestä epäloogisia.. Tämä ei kyllä mielialaani auttanut enkä usko, että hermoni kestäisivät paljoa pidempään. Halusin antaa tälle kissalle pahempia haavoja mietittäväksi, mutta siitä seuraisi vain järjettömän turha ja pitkä rangaistus, tai jopa Kujakissayhteisöstä häätö.
"Enkä minä ymmärrä mikä sinulla on. Puhut toisille kissoille, vaikka he selvästi eivät halua huomiotasi. Mahtailet sillä, että olet johtajan 'seuraaja'. Säikäytät toiset ja heittelet tyhmiä kysymyksiä", murisin. Tein parhaani vastustaa hänen puheitaan ja nolata hänet.
Lyra tuntui tulistuvan entisestään edellisestä lauseestani ja selitti:
"Kerron tästä kyllä Päivänsäteelle, ja annan sinulle rangaistuksen."
"Mitä vaikutusvaltaa sinulla muka on?" Tuhahdin ja yritin kyseenalaistin naarasta.
"Ai, että mitä?!?" Naaras huudahti järkyttyneenä hänen valtapaikan kyseenalaistaneesta heitosta.
Olimme huomaamattamme kävelleet kujakissayhteisön pesästä pois, joka oli täydellinen asia seuraavalle suunitelman osalleni. Odotin vielä hetken pesästä kauentumista, sitten hyppäsin Lyran päälle ja sivalsin tätä kaulaan.
"Mistä tuo nyt muka oli?" Lyra yritti kysyä mutta ei kerennyt ennen kuin
pakotin naaraan maahan ja löin häntä pari kertaa naamaan.
Lyra yritti taistella vastaan, mutta ei onnistunut tekemään mitään järkevää.
"Viimeisiä sanoja?" Murisin.
Lyra näytti kauhistuvan ja mutisi jotain, mitä en kuullut.
Puraisin valkoista turkkia kaulan kohdalta ja kuulin kivun uljahduksen. Valitettavasti turkki suojasi tarpeaksi kuoleman välttämiseksi.
Naaras sai heitettyä minut päältänsä ja sihahti,"oliko siinä kaikki?" Vähän niinkuin hän halusi vaikeuksia.
"Mitä luulet?" Kysyin suu ja käpälät veressä.

//Lyra
//Sori...

Lyrasta viattomalta tuntunut kysymys ei selvästikään ollut kollista yhtä viaton ja kepeä keskustelunaihe, kun toinen tuntui tulistuvan välittömästi.
“Ei ole mitään syytä pörhistellä häntää noin”, Lyra naukaisi olkiaan kohauttaen ja tuhahti ihmeissään.
“Minun häntäni pörhistelyt eivät kuulu sinulle!” Ametisti tiuskaisi ja esitti heti perään kysymyksen Lyran veljestään. Cosmos oli naaraalle aika arkapaikka, sillä toinen oli tehnyt todella typeriä asioita ja Lyra pelkäsi, että hän joutuisi kärsimään veljensä aiheuttamasta mainehaitasta.Lyra oli todella tarkka nimensä puhtaana pysymisestä ja Cosmos ei varsinaisesti ollut auttanut siinä.
“Älä puhu veljestäni”, Lyra sihahti ja piti katseensa vakavana. Hän oli ajatellut, että saisi Ametistista kivaa juttuseuraa, mutta toinen oli ihme hermoheikko. Aivan täysin puskista Ametisti läimäisi kynsillään valkoturkkista naarasta kuonoon ja Lyra perääntyi yllättyneenä. Lämmin veri valui noroina naaraan huolella suitulle turkille ja Lyra tunsi kuinka hänen sisällään kiehui pieni kiukku mihin oli sekoittunut hämmennystä ja epäluuloa. Ametisti ei todellakaan ollut luotettava jäsen ja Lyra päätti, että raportoisi asiasta Päivänsäteelle. Kolli todella ansaitsisi rangaistuksen!
“Mistä hyvästä tuo nyt oli? Ymmärräthän sinä, että minä olen johtajan seuraaja ja minuun ei käydä fyysisesti käsiksi”, Lyra naukaisi viileästi ja kohotti kuonoaan. Parantajat saisivat tarkistaa hänen haavansa heti, kun Lyra olisi selvittänyt tämän tilanteen.
“Kuulehan nyt, nyt lopetat tuon asenteen välittömästi! Minulle ei puhuta noin”, Lyra naukaisi ylimielisesti ja seurasi Ametistia itsepintaisesti.

//Amu?

Olin kävelemässä leirin poikki, kun tunsin jonkun katsovan minua. Käänsin pääni ja huomasin valkoisen naaraskissan seisovan aivan vieressäni. Kaivelin nimeä muistini pohjalta ja muistin hänen nimensä olleen Lyra.
''Hei, sinä taisit olla Ametisti'', hän sanoi.
Nyökkäsin pienesti, toivottavasti hän ei halunnut keskustella kanssani, sillä tänään ei ollut yksi minun parhaista päivistä.
''Kuinka sinun päiväsi on mennyt? Eikös täällä alakin tulla jo kylmä?'' Lyra lateli kysymyksiä suoraan kuonooni, minun tekisi mieli pyyhkiä hänen omahyväinen ilme pois naaraan kasvoilta.
''No kaipa ihan hyvin'', totesin, minua ei kiinnostanut totuuden kertominen.
Lyra jatkoi hymyilemistä ja selvästi yritti manipuloida minua kertomaan jotain salaista.
''Miten oikein päädyit kujakissayhteisöön?'' Hän jatkoi täysin aiheesta riippumattomien kysymysten kysymistä.
Tämä kysymys kiehautti hermorajani yli, ja varmaan Lyrakin huomasi sen häntäni pörhistymisestä.
En olisi valmis kertomaan tälle naaralle menneisyydestäni, etenkään kun hän oli vain tullut kysymään sitä noin vain.
''Entä mites sinun veljesi, mitä tykkäät hänestä?'', yritin kuulostaa mahdollisimman halventavalta. Mielestäni Cosmos oli kiva, mutta hän vaikutti olevan täysin toisessa ääripäässä luonteen perusteella. Lyrakin vaikutti hermostuvan tästä kysymyksestä.
''Oliko tuo kivasti sanottu?'' Lyra tuijotti minua suoraan silmiin. Miten niin 'kivasti sanottu'?
Läimäisin Lyraa suoraan hänen kuonoon, toivottavasti hän saisi siitä opetuksen olla urkkimatta toisten asioita.
''Mistä hyvästä tuo nyt oli?'' Lyra kysyi verta kuonosta vuotaen.
''Mieti sitä itseksesi'', totesin ja jatkoin kävelemistä. Huomasin, että Lyra yritti seurata minua. Huiskaisin hännälläni häntä ja kiihdytin tempoani.

//Lyra?

Lyra venytteli selkäänsä ja hieraisi käpälällään kuonoaan. Hänen päiväunensa olivat venähtäneet hävettävän pitkiksi, mitähän Päivänsäde sanoisi? Voi ei.. Naaras loikkasi makuupaikaltaan alas ja nopeasti sukaisi rintaturkkiaan. Toivottavasti Päivänsäde oli ollut kiireinen eikä ollut tietoinen hänen tavastaan viettää päivää. Naaraskissan silmiin osui kilpikonnakuvioinen kolli ja hetken muistiaan kaiveltuaan Lyra muisti sen nimen olevan Ametisti. Naaras tunsi pienen piston sydämessään. Hänellä ei ollut Yhteisössä ainuttakaan ystävää. Hän oli koko ikänsä keskittynyt siihen, että hän tekisi naaraan ylpeäksi. Tietenkin, se oli hänen kaikista tärkein tehtävänsä. Mutta Lyra oli nähnyt kissojen kerääntymään vaihtamaan kieliä ja viettämään aikaa tehtävienkin ulkopuolella. Se sai naaraan tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi. Hän halusi myös ystäviä tai edes juttuseuraa. Ja kyllähän tulevalla Johtajalla kuuluisi olla edes joku läheinen, muutenhan hän näyttäisi vain hiirenaivolta eikä kukaan haluaisi ottaa vastaan käskyjä sellaiselta.
“Hei, Ametistihan se oli?” Lyra naukaisi heleällä äänellä ja asteli kollin luokse häntä pörhöllä. Lyra tiesi kollin olevan hiljainen, joten hän ei jäänyt odottamaan toisen vastausta, vaan istahti kenties tulevan ystävänsä viereen.
“Kuinka päiväsi on sujunut? Alkaa olla jo kylmä, eikö vain?” Lyra hymyili ja räpäytti silmiään ystävällisen näköisenä.

//Ametisti?

Mirri kertoi tulleensa kaksijalkalasta. Sen jälkeen hän kertoi etsineensä vanhempiaan ja hänen mainitessaan emonsa nimen aika tuntui pysähtyvän täysin. Sipuli. Oliko Sipuli tosiaan saanut pennun? Vai olikohan se ehkä täysin eri kissa, jolla vain sattui olemaan sama nimi entisen naapurini kanssa.
“Siis… Sipuli?” kysyin kuin varmistaakseni, että olin kuullut oikein. Mirri nyökkäsi. Räpytin silmiäni muutaman kerran ihmeissäni. Kuinka hassua. En voinut uskoa törmääväni entisen leikkitoverini pentuun. Ajatuksen hulluus tuntui niin ylitsepääsemättömältä. Oliko se tosiaan oikeasti niin?
“Minä tunsin Sipulin - jos se siis on sama Sipuli”, kerroin ja yritin pitää kiinnostukseni ja intoni piilossa. Ei vanhan ystävän pennun tapaaminen niin ihmeellistä ollut, eihän? Tai siis ei Mirri vaikuttanut edes tietävän, missä hänen emonsa sillä hetkellä oli, joten mitä erityistä siinä sitten oli?
Katselin hieman ympärilleni. Olisikohan Luna jossain lähellä? Voisikohan hän jo pian tulla? Halusin kertoa hänellekin nämä uutiset! Kumppanini varmasti pitäisi siitä myös!
“Sinä kyllä tosiaan muistutat hieman Sipulia. Jotenkin kaukaisesti”, naukaisin vielä Mirrille. Olipas se hassua. Tavata Sipulin pentu sellaisen ajan jälkeen. Ehkä meistäkin voisi tulla vielä hyviäkin ystäviä? Voisimme kertoa tarinoita omasta ajastamme kaksijalkalassa ja siitä, miten olimme loppujen lopuksi oikeasti päätyneet yhteisöön.

//Mirri?

Käänsin päätäni. Vaikutti siltä, ettei Lakukaan ollut kovinkaan innostunut asumaan yhteisössä, mutta se tunne siirtyi sivuun, kun tajusin Lakun olevan kaksijalkalasta niinkuin minäkin. Silmissäni pilkahti kiinnostus. Laku sanoi olevansa kotoisin jostain kaksijalkalasta, kiintoisaa. Hän sanoi myös leikkineensä naapureidensa kanssa. Sipuli kertoi, että heillä oli ollut joskus naapureita Leidin lisäksi, ja että he olivat lähteneet omille teilleen jostain syystä. Päätin olla paljastamatta asiaa vielä, sillä nyt kolli kysyi minun alkuperästäni. Voisin kertoa hänelle ensin vain olevani myös kaksijalkalasta ja livauttaa väliin vaikkapa Sipulin nimen. Tutkin hetken Lakun ilmettä. Se oli edelleen varsin lempeä. Olin jo rennompi enkä enää uskonut Lakun yrittävän yllätyshyökkäystä tai muuta vastaavaa.
“Minäkin olen kaksijalkalasta. En tosin tästä kaksijalkalasta vaan jostain vähän kauempana. Tapasin Roihun matkustaessani pois sieltä”, kerroin. Asioiden ääneen sanominen toi mieleen kipeitä muistoja tulipalosta ja siitä, kun viimeksi näin Sipulin ja Pippurin. Kaipasin heitä edelleen kovin, vaikka nyt pystyin olemaan realistinen haaveissani tavata heidät vielä. En edelleenkään uskonut isäni kuolleen. Jotenkin vain aistin, että hän oli päässyt turvaan.
“Etsimme vanhempiani, joiden kanssa asuin ennen lähtöäni, mutta tuloksetta. Minun täytyy vain toivoa Sipulin olevan turvassa”, huokaisin viimeisen lauseen vähän hiljempaa. Jos Laku kiinnostuisi, tietäisin hänen tuntevan vanhempani.

//Laku?

Lyra suki pitkää, valkoista ja todella pehmeää turkkiaan. Sukaisujen välissä hän nosti katsettaan ja silmäili pesää silmät sirrillään. Naaras ei pitänyt siitä, että lehtisade oli taas tulossa. Nimittäin se tarkoitti sitä, että pesän muut kissat toivat kuraa, rapaa ja kaikkea ällöttävää pesään. Lyra ei voinut sietää sitä ja hän huomauttelikin asiasta muille kissoille. Olihan hän sentään Päivänsäteen tytär, joten eikö hänellä ollut oikeus vaatia sitä, että muut kissat pitäisivät huolen hänen puhtaudestaan? Lika oli yksi Lyran inhokkiasioita. Saatuaan partiossa takkuuntuneen rintaturkkinsa suittua, naaras heilautti häntäänsä ja kolusi silmillään pesän jokaisen nurkan Päivänsäteen varalta. Lyra mietti, että hän voisi pyytää emoaan mukaansa metsälle. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään, joten Lyra järkeili emonsa olevan vain kiireinen. Totta kai, olihan naaras koko kaksijalkalan arvovaltaisin kissa. Lyra sukaisi tassuaan ja hymyili hieman. Jonain päivänä hän olisi emonsa kaltainen arvostettu ja korkealla seisova kissa. Lyra ei kuitenkaan halunnut valtaa emonsa kustannuksella, vaan toivoi että naaras eläisi pitkän elämän.

Hämähäkinseittien keräileminen oli mahdollisesti Härmän inhokkipuuhaa. Se oli vaikeaa, sotkuista ja tuotti vähän tulosta. Hämähäkit rakensivat kotinsa vaikeisiin paikkoihin: ne olivat aina piilossa tai jossain vaikeasti saatavilla. Seitti tarttui hänen turkkiinsa, ja jos ei ollut varovainen, sitä ei saanut ehjänä irti. Muutenkin seitin kerääminen oli hienovaraista hommaa. Tästä syystä Härmä oli mieluummin hoitanut työn itse, eikä jättänyt sitä kokemattomalle Mesiläiselle.
Härmä oli ollut työn touhussa auringon noususta saakka, mutta oli tähän mennessä onnistunut keräämään vain yhden lehdellisen. Yhdenkin verkon poimimiseen meni kauan, eikä palkaksi jäänyt edes yhden haavan hoitamiseen tarvittavaa määrää. Silloin tällöin hän oli Kujakissayhteisön alueella nähnyt jonkun oikein ränsistyneen rakennuksen, jossa seitit roikkuivat jokaisella pinnalla paksuina kerroksina. Noina harvinaisina hetkinä Härmä hylkäsi kaikki muut toimet ja kiiruhti keräämään kallisarvoiset hoitotarpeet talteen. Seittien keräämistä ei voinut jättää kuitenkaan vain näihin hetkiin, sillä sitä tarvitsi jatkuvasti. Millään muulla ei pystynyt yhtä tehokkaasti tyrehdyttämään veren vuotoa tai suojelemaan haavaa sen parantumisen aikana.
Siksi Härmä keikkui nytkin ikkunalaudalla erään kaksijalan pesän kolmannessa kerroksessa. Hän hamusi tassullaan ikkunan nurkkaan kerääntynyttä hopeaista harsoa, ja vilkuili samalla sisään pesään kaksijalkojen tai koirien varalta. Selvästi hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi terävänä, sillä yhtäkkiä nuoren kaksijalan leveästi virnistävät kasvot ilmaantuivat hänen näkökenttäänsä. Härmä huudahti ja säikähdyksessään horjahti taaksepäin. Samalla hetkellä hän tunsi jo putoavansa alaspäin, mutta onneksi lento oli lyhyt ja harmaa parantaja laskeutui sulavasti alemmalle ikkunalaudalle. Hän katsoi happamana ylöspäin - pirun seitit olivat jääneet sinne.

Kävelin eteenpäin hiljaisena aamuna. Hetken ajan harhauduin omiin ajatuksiini ja sitten tipuin alas jyrkänteeltä.
Tippuessani mietin, että mitä ystäväni ajattelisivat. Kuolisinko nyt?!?
''Hei Ametisti nousepas nyt.'' Kuulin kiukustuneen äänen takanani.
*Huh se oli kaikki unta* ajattelin sydän jyskyttäen.
Olin edellisenä iltana sopinut, että menisin aamupartioon.
''Aurinko on jo nousemassa. Sovimme, että lähdemme ennen auringonousua ja sinä täällä vain makaat laiskotellen.'' ääni jatkoi.
En ollut kuka hän oli. Mutta sen sain selville, etten tunnistanut hänen ääntään.
Kun katsoin taakseni näin tuntemattoman kissan. Itseasiassa kaikki olivat tuntemattomia kissoja. Oliko leiri vallattu ja minä vain nukkunut sen yli? Paniikki iski, kun tunsin terävän piston takareidessäni.

Avasin silmäni. Olinko taas jossain unessa? Teoriani toteutui vääräksi kun kuulin Nefirin äänen takanani. ''Olen yrittänyt saada sinua heräämään jo ties kuinka kauan.'' Hän jatkoi. Olimme sopineet lähteä partioon edellisenä iltana.
''Joo sori, näin ihan hullua unta.'' Vastasin, kun nousin pediltäni.
''No, eipä se mitään. Tärkein on, että pääsemme lähtemään.''

//Erittäin nopea sutaisu
//Hassu tupla-uni

Ruusunen makoili pedillään ja tuijotti yhteisön pesän seinää. Hän ajatteli ja pelkäsi. Hän oli alkanut ymmärtää kuinka haurasta elämä oikeasti oli. Kuinka helposti kissa saattoikaan menehtyä niin, että kukaan ei osannut siihen varautua. Hän ei saattanut hyväksyä sitä. Hän ei vain saattanut.
Jonkin aikaa takaperin hänen poikansa Riemu oli yllättäen saanut auringonpistoksen; tai näin ainakin parantaja Härmä oli todennut. Se ei kuulemma ollut vaarallista, mutta se oli saanut Ruususen säikähtämään niin kovasti, että oli lähes ihme, ettei hän saanut siitä sydänkohtausta.
Ruusunen kohotti päätään, kun Urho meni makuulle hänen viereensä. Kolli oli hyväntuulisen oloinen, joka ei hopeanharmaata naarasta yllättänyt. Hän oli tottunut siihen, että tapahtumista huolimatta, kolli osasi löytää jotain positiivista kaikesta. Toki, kun hänen poikansa oli saanut auringonpistoksen hän oli ollut aivan yhtä kauhistunut kuin Ruusunenkin.
“Riemu voi onneksi taas oikein hyvin”, Urho totesi. “hän on nyt taas voimissaan ja kuulemma valmis lähtemään taas ulos. Hän aikoi tarjoutua mukaan seuraavaan kujapartioonkin.”
“Vai niin…” Ruusunen vain ynähti hiljaa ja katsoi sitten poikansa suuntaan, joka seisoskeli innokkaana pesän suun luona Lunan, uudehkon jäsenen Roihun, Nefirin ja Hyökyaallon kanssa. Hän pälpätti muille kissoille mielissään ja vaihtoi aina keskustelukumppaniaan, kun aikaisempi lopetti hänen huomioimisensa tai vaikutti liian piittaamattomalta.
“Turhaan hänestä huolehdit. Riemu on taidokas kissa, eikä hän murru helposti. Hän pärjää vaikka taistelussa. Lisäksi hänellä on kokonainen partio mukanaan. Ei hänelle mitään käy”, Urho naukaisi, kun huomasi kumppaninsa katselevan poikaansa. Ruusunen katsoi häneen hetken ajan hiljaa.
“Niin. Kyllä minä tiedän. En minä ole huolissani. Mietin vain”, hän naukaisi.
“Mitä mietit?” Urho kysyi.
“Sitä miten urhea ja hyvä kissa hän on. Joskus lähes kadehdin häntä - ja sinua”, Ruusunen totesi. Urho kehräsi hiljaa ja kiehnäsi kumppaniinsa.
“Voi Ruusunen, joskus minäkin toivoisin, että minulla olisi sinun viisautesi ja rauhallisuutesi”, kolli naukaisi kehräyksen keskeltä. Ruusunen hymyili.

Ruusunen makoili pitkällään kaksijalanpesän katolla. Ilta oli jo pitkällä, mutta naaras ei tehnyt liikettäkään merkiksi palata jo pesään. Hän katseli vain kaukaisuuteen hiljaa.
Hopeanharmaa naaras kohotti päätään, kun kuuli ääntä lähistöltä. Tarkalleen ääni kuului suoraan sen kaksijalanpesän seinältä, jonka katolla hän juuri sillä hetkellä makoili. Hän tunnisti heti hajusta, että tulija ei olisi vihollinen vaan ennemmin erittäin tuttu kissa.
“Iltaa, Urho. Tuliko Riemu mukanasi?” naaras kysyi, kun ruskea kolli kapusi viimein katolle asti.
“Tulihan hän. Tai siis sanoi tulevansa perästä. Hän jäi vielä hetkeksi juttelemaan Lakun ja Lunan kanssa, kun lähdin, mutta sanoi tulevansa ihan perässäni”, Urho kertoi. Ruusunen nyökkäsi ja painoi poskensa taas kattoa vasten. Hän ei ollut kovin mielissään siitä, että hänen poikansa vietti aikaa kahden jättiläismäisen kissan kanssa. Laku ja Luna olivat olleet ehkä jo tovin ajan yhteisössä, mutta hopeanharmaa naaras ei siltikään vielä oikein osannut luottaa heihin.
“Vai niin”, Ruusunen vain naukaisi ja katseli taivasta. Urho asettui kumppaninsa vierelle ja laski häntänsä tämän selälle.
“Riemu kasvaa niin vauhdilla. Tuntuu siltä kuin vasta eilen hän oli syntynyt ja ollut pikkuruinen pentu. Älä hänestä huoli”, kolli naukaisi.
“En minä huolehdi. En vain pidä niistä kahdesta. Kuka tietää mitä aivoja syövyttäviä valheita he hänelle syöttävät. Ehkä he yrittävät uskotella häntä jättämään yhteisön ja ryhtymään kotikisuksi. Sen sanon, että se elämä on paljon tätä huonompi”, Ruusunen murahti ja katseli kosteita ukkospolkuja ja ruohikkoa kaksijalanpesän ympärillä.
“Älä viitsi. Laku ja Luna ovat hyväntahtoisia. Eivät he mitään sellaista tekisi”, Urho uskotteli. Ruusunen puuskahti ja nousi tassuilleen.
“Niinhän sinä sanot. Näet vain kaiken hyvän kissoissa. Et sinä osaa tutkia ketään kriittisesti”, naaras murahti ja puikkelehti alas kaksijalanpesän katolta.
“Ruusunen odota!” Urhon nauku jäi hopeanharmaan kissan taakse, kun hän harppoi takaisin yhteisön pesään jättämättä huomiotta myös Riemun, joka tuli häntä vastaan matkalla.

Mirri oli yllättynyt siitä, etten ollutkaan syntynyt yhteisöön ja utelikin seuraavaksi, missä minä olin alunperin syntynyt.
“Jaah… jokin kaksijalkala se oli. Asuin siellä hyvän tovin. Minulla oli mukavia naapureitakin. Heidän kanssaan tuli vietettyä aikaa välillä”, kerroin. “Mutta päädyimme vaihtamaan asuinpaikkaa tänne, josta minut ja Lunat houkuteltiin osaksi yhteisöä. Se on hieman sääli, mutta emme nyt mahda asialle mitään. Olemme nyt osa yhteisöä ja niin tämä asia näyttäisi pysyvän.”
Katsoin Mirriä hymyillen edelleen lempeästi, kun hän otti kaiken kertomani tiedon vastaan. Annoin hänelle aikaa sisäisesti käydä lävitse, mitä olin juuri sanonut.
“Mistä sinä olet kotoisin? En ole oikein kerennyt vielä selvittämään sellaisia asioita, joten ehkä nyt olisi sinun vuorosi kertoa hieman omasta elämästäsi ennen yhteisöä? Toki ei sinun ole pakko, jos et halua”, nau'uin ja hymyilin Mirrille leppoisasti.
Vanhan elämän muisteleminen toi paljon asioita mieleen. Tuli mieleen ne kävelyt, joilla kaksijalkamme oli meitä käyttänyt. Tuli mieleen piha, jolla saimme Oleskella ja leikkiä Lunan kanssa vapaasti. Tuli myös mieleen se kerta, kun olin nähnyt vanhan kaksijalkani partiossa ja melkein päässyt eroon turkistani, kun innostuin asiasta. Yhteisössä oltiin erityisen tarkkoja luottamuksen suhteen. Sen minä olin huomannut.

//Mirri?

ELANDRA
Malvaruusu: 4kp -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 16kp - 1000kp täynnä!
Cosmos: 6kp -
Kobra: 4kp -
= 26KP

KÄÄRMIS
Laku: 17kp -
Ruusunen: 6kp -
= 23KP

SAAGA
Mirri: 21kp! -

Tunsin olevani umpikujassa. Oli jo useita kuita siitä, kun minut oli väkisin liitetty osaksi Yhteisöä, ja ajan saatossa olin oppinut tulemaan asian kanssa sujuiksi. Hoidin minulle osoitetut velvollisuudet Yhteisön jäsenenä tunnollisesti, enkä ollut yrittänyt mitään typerää, kuten karkaamista. Sääntöjen totteleminen oli alkanut tuntua yhä vain helpommalta, ja se tavallaan hirvitti minua.
Pelkäsin olevani unohtamassa retkeni todellista määränpäätä: emoni löytämistä. En ollut edennyt tavoitteessani piirun vertaakaan sitten Yhteisöön tuloni jälkeen, ja minusta tuntui, ettei se tulisi etenemään tulevaisuudessakaan, jos jatkaisin samalla polulla.
Partioiden aikana olin tutkinut nämä kaksijalkalan kadut läpikotaisin, kolunnut jokaisen epämääräisen kujan ja synkän sopukan, mutta mikään ei paljastanut, että emoni olisi ollut täällä joskus. Alitajunnassani varmastikin tiedostin sen olevan aivan hakuammuntaa - merkityksetöntä etsimistä, jolla yritin pitää toivoani yllä. Todellisuudessa mitkään menneisyyden mysteerit eivät tulisi selviämään niin kauan kuin pysyisin Yhteisössä.
Minun olikin siis tehtävä pian valinta. Joko jättäisin emoni etsinnät sikseen ja keskittyisin rakentamaan nykyistä elämääni Yhteisössä, tai sitten yrittäisin jotain äärettömän uhkarohkeaa, joka saattaisi pahimmassa tapauksessa viedä henkeni.
Valitettavasti tiesin jo, että ensimmäinen vaihtoehto ei tulisi kuuloonkaan.

Cosmos tunsi turhautumisen kasvavan sisällään, niin kuin se olisi ollut äkäinen mehiläisparvi. Malvaruusu kuitenkin katsoi häneen niin ystävällisen odottavasti, että kollin oli lopulta tultava asiassa ystäväänsä hieman vastaan. He voisivat käydä puhumassa hirviöille huomenna. Oli se parempi vaihtoehto kuin olla menemättä ollenkaan.
“Hyvä on, palataan pesälle”, hän huokaisi hännänpäätään edelleen hieman ärtyneesti nytkytellen. Malvaruusun vihreissä silmissä välähti helpotus. Cosmos halusi vielä tehdä selväksi, ettei tosiaankaan ollut luopunut ajatuksesta täysin: “Mutta me tulemme takaisin heti huomisaamuna! Olen aivan varma, että saamme hirviöt taivuteltua puolellemme.”
“Jos niin sanot”, Malvaruusu hymyili hänelle epävarmaa hymyä, jonka Cosmos päätti jättää huomiotta. Hänen ystävänsä kyllä tajuaisi hänen suunnitelmansa loistokkuuden, jahka näkisi sen huomenna käytännössä.

Seuraavana aamuna Cosmos heräsi virtaa täynnä. Hän nousi säpäkästi nukkumapaikaltaan, siisti hajamielisesti turkkinsa ja pujotteli sitten vielä nukkuvien yhteisön jäsenien ohi Malvaruusun luo. Kilpikonnalaikkuinen naaras oli yhä tiukasti käpertyneenä vuoteeseensa, ja Cosmoksesta tuntui melkein pahalta joutua herättämään hänet kesken unien. Mutta vain melkein. Tämä oli paljon tärkeämpää kuin kauneusunet.
“Malvaruusu”, hän supatti hiljaa ja tökkäsi ystäväänsä tassullaan lapaan, “on aamu. On aika herätä!” Kolli vilkuili valppaasti ympärilleen siltä varalta, että joku muu heräisi hänen kuiskutteluunsa.
Kun hän nosti päätään katsellakseen ympärilleen, hän näki Päivänsäteen laskeutuvan alas yläkerrasta. Harmaan johtajan viileä katse pyyhkäisi nukkuvien jäsenten yli, ja se viipyi parin silmänräpäyksen verran pidempään Cosmoksessa, ennen kuin naaras näytti tuhahtavan itsekseen ja suuntaavan sitten pesästä ulos vievälle ikkunalle.
“Hänkin on menossa ulos”, Cosmos mutisi itsekseen ja tunsi yhtäkkiä turkkinsa alkavan syyhytä kuin siinä olisi ollut muurahaisia. Häntä alkoi äkisti epäilyttää oma suunnitelmansa. Mitä jos Päivänsäde törmäisi heihin ulkona ja saisi tietää, mitä he suunnittelivat? Silloin heidän päitään vaadittaisiin varmasti vadille.
“Malvaruusu, Päivänsädekin lähti ulos”, Cosmos sihahti juuri silmiään auki räpyttelevän ystävänsä korvaan. “Mitä me nyt tehdään?”

//Malva?

Malvaruusun olo alkoi muuttua epämukavaksi. Hän ei halunnut loukata parasta ystäväänsä, mutta Cosmos oli niin kamalan väärässä. Hän ei tiennyt, miten saisi jääräpäisen toverinsa mielen muuttumaan. Hirviöille juttelu ei todellakaan olisi hyvä idea, mutta Cosmos oli aivan liian päättäväinen. Hänellä ei olisi kai muuta vaihtoehtoa kuin taipua kollin tahtoon ja todistaa tälle, että suunnitelma oli aivan järjetön. Mutta ei Malvaruusu päästäisi Cosmosta yksin hirviöiden lähelle. Vaikka hän itse pelkäsi hirviöitä kamalasti, hän oli valmis tekemään uhrauksen ystävänsä vuoksi. Entinen eloklaanilainen huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
"Hyvä on, hyvä on", hän vakuutteli ja nosti epävarman katseensa harmaavalkoiseen ystäväänsä. Cosmoksen katse kirkastui välittömästi. Mutta ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, Malvaruusu ehti väliin:
"Mutta minä en todellakaan päästä sinua niiden luokse yksin. Minä tulen mukaasi, sanoit mitä sanoit."
Cosmos näytti epäilevän hetken ystävänsä sanoja, mutta nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.
"No, mitä me odotamme? Mennään nyt heti!" kolli hihkaisi ja oli jo lähdössä liikkeelle, mutta Malvaruusu pysäytti hänet hännän heilautuksella.
"Muut alkavat pian ihmetellä meidän poissaoloamme. Mennään takaisin pesään ja käydään jututtamassa niitä hirviöitä huomenna. Joohan?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi ja katsoi ystäväänsä varovaisesti hymyillen.

//Cosmos?

Roskien seassa näkyvä liikahdus kiinnitti huomioni. En jäänyt aikailemaan, vaan pudottauduin siltä seisomalta vaanimisasentoon, koukistin takajalkojani ja loikkasin ketterästi roskia kohti. Mielihyvä levisi aaltoina kehoani pitkin, kun tunsin rotan jääneen loukkuun kynsiini. Se rääkyi ja vikisi kauhuissaan ja yritti näykkiä minua terävillä talttamaisilla hampaillaan, mutta minä olin nopeampi ja upotin purukalustoni sen niskaan. Haaskaeläin valahti veltoksi tassujeni juureen.
“Hyvin napattu!” Kuulin tyttäreni Lyran kevyen tassutuksen, kun tämä tuli vierelleni katsomaan saamaani saalista. “Tuolla rotalla ei ollut mitään mahdollisuuksia!” naaras jatkoi ylistämistä.
Minun olisi tehnyt mieli muljauttaa silmiäni, mutta en jostain syystä tehnyt sitä. Olin pyytänyt Lyran kanssani kävelylle vapaasta tahdostani. Viime aikoina olin viettänyt niin paljon aikaa omissa oloissani, että olin alkanut kaivata seuraa. Ja jostain syystä Lyra oli tullut ensimmäisenä mieleeni, kun olin miettinyt, ketä kysyisin kanssani partioimaan.
“Jos saat tilaisuuden”, nau’uin hitaasti ja lipaisin verta suupielistäni, “älä heitä sitä hukkaan. Muuten joku muu vie sen.”
Tutkailin tytärtäni katseellani antamatta ilmeeni paljastaa ajatuksiani. Naaras ei näyttänyt yhtään minulta. Hänellä oli pitkä, valkoinen turkki ja eriparisilmät. Ei hän yhtä paljon muistuttanut petturi-isäänsä kuin kelvoton poikani Cosmos, mutta tarpeeksi paljon, että se riitti herättämään kipeitä muistoja niiltä ajoilta, kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Olin aivan varma, että Lyrakin pettäisi minut vielä joku päivä, aivan kuten isänsä ja veljensäkin. Silti jostain syystä minusta kuitenkin tuntui, että naaras oli tällä hetkellä ainoa perhe, mikä minulla oli jäljellä.
“Pidä silmät ja korvat auki”, sanoin hetken kuluttua Lyralle, ennen kuin kumarruin noukkimaan rotan maasta. Karvojen tukahduttamalla äänellä jatkoin: “Koskaan ei voi tietää, milloin tilaisuus on käpäliesi ulottuvilla.”
Sen jälkeen heilautin hänelle häntääni merkiksi jatkaa matkaa ja lähdin tassuttamaan kujan poikki rotan ruhoa hampaissani roikottaen.

“Ja älä pelkää - jos pelkäät - minäkin olin joskus aivan uusi tulokas kujakissayhteisössä. Tiedän miltä tuntuu, kun yhtäkkiä pakotetaankin liittymään tällaiseen paikkaan. Minä ja Luna olimme aivan yhtä järkyttyneitä, mutta kyllä kai tähän lopulta sitten vain tottuu”, Laku sanoi lempeästi hymyillen. Katsoin kollia edelleen pelokkaana, mutta nyt hieman uteliaisuutta katseessani.
“Etkö sinä ole syntynyt tänne?” kysyin häneltä.
“En”, Laku vastasi ja hänen katseensa vaelsi johonkin. Itsekin vajosin hetkeksi ajatuksiini. Synnyin kaksijalkalassa, oliko se täällä paheksuttavaa? Vaikka elimme kaksijalkalassa. Mutta synnyin kaksijalkojen talossa ja olin lemmikkinä - kotikisuna niinkuin Roihu oli kertonut meitä kutsuttavan. Tai siis heitä. En ollut enää kotikisu muistutin itselleni. Havahduin takaisin todellisuuteen, mutta Laku oli vielä jossain muualla. Hänen katseensa oli pohtiva.
“Missä sinä sitten synnyit?” kysyin uteliaisuudesta. Pelko oli ehkä hieman väistynyt. Ei hyökkääjä antaisi ajatustensa harhailla noin. Olikohan Laku syntynyt metsässä? Vai tässä kaksijalkalassa? Vai jossain ihan tuntemattomassa paikassa? Ystävällinen ja lempeä olemus kertoi hänen olleen vain vähän vaarassa elämänsä aikana. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut kauhean vanhalta. Vahempi kuin minä kuitenkin, mutta en ollut ihan varma.
//Laku?

Luna oli juuri lähtenyt tonkimaan ruokaa ja olin jäänyt yksin - taas. Minusta oli alkanut aina tuntua yksinäiseltä, kun kumppanini ei ollut luonani. Tykkäsin toki jutella Urhon kanssa ja kollikin vaikutti pitävän minun seurastani ainakin joten kuten, mutta valitettavasti hänen kumppaninsa ei vaikuttanut pitävän minusta häävisti. Ruusunen tuntui aina haluavan kyniä minulta turkin päältä, jos juttelin hänen kumppaninsa tai pentunsa kanssa. Se oli sääli, koska Urho ja myöskin heidän pentunsa Riemu oli oikein mukavaa seuraa.
Huomasin pian kujakissayhteisön uusimman tulokkaan. En ollut jutellut tälle koskaan aiemmin, enkä ollut tästä syystä saanut tietooni vielä hänen nimeään, mutta nyt minulla olisi tilaisuus tutustua tähän mustaan naaraaseen aivan itse. Hän oli nimittäin yksin pesän laidassa. Yleensä näin hänen mukanaan hänen seuralaisensa. Sen oranssin kissan, joka tuntui liimautuneen mustan naaraan turkkiin joka hetkenä.
Tassutin kohti tätä uudempaa kissaa hymyillen lempeästi. En halunnut säikäyttää häntä olemuksellani tai koollani. Olin nimittäin huomannut, että ne olivat yleensä ensimmäiset asiat, joihin kissat kiinnittivät huomionsa, kun heitä lähestyttiin.
Naaras heti kysyi kuka olin. En ollut yllättynyt. Se oli yleisimmin ensimmäinen asia, jota kysyttiin, kun tavattiin uusi tuttavuus. Se oli minunkin vakio kysymykseni, jos minua lähestyi ensi kertaa joku kissa. Toki yleensä kysyin sen uteliaalla ja ystävällisellä äänellä, kun taas tämä musta kissa vaikutti yrittävän parhaansa mukaan pitää huolta, että en hyökkäisi hänen kimppuunsa.
“Olen Laku”, esittelin itseni itseni lempeästi. Musta naaras ei kuitenkaan näyttänyt yhtään sen vähemmän varautuneelta minua kohtaan.
“Kukas sinä olet?” kysyin. “Ja älä pelkää - jos pelkäät - minäkin olin joskus aivan uusi tulokas kujakissayhteisössä. Tiedän miltä tuntuu, kun yhtäkkiä pakotetaankin liittymään tällaiseen paikkaan. Minä ja Luna olimme aivan yhtä järkyttyneitä, mutta kyllä kai tähän lopulta sitten vain tottuu”, kerroin ja yritin vaikuttaa mahdollisimman ystävälliseltä ja lempeältä.

//Mirri?

Olimme elelleet Kujakissayhteisössä nyt jonkin aikaa Roihun kanssa ja sen eri puolet olivat aikalailla selvinneet meille. Roihu ei edelleenkään kauheasti pitänyt tästä paikasta. Itse olin oppinut arvostamaan sitä tietyllä tapaa, sillä ruuan saamisen helppous suuremmassa joukossa oli todella minun mieleeni. Makasin lattialla seinän vieressä pesemässä tassujani. Roihu ei miltei koskaan jättänyt minua yksin, mutta tällä kertaa hänet oli pyydetty partioon ilman minua. Olin vakuutellut häntä, - ja itseäni - että pärjäisin hyvin yksin. Vilkuilin ympäriinsä, päätä joutui kääntämään hiukan enemmän, kun oli vain yksi silmä käytössä. Suuri mustavalkoinen kollikissa lähestyi minua näkevältä puoleltani. Katsoin tuota varautuneen pelokkaasti. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin lempeähkö ilme, joka sai minut ihan hiukkasen verran rauhallisemmaksi. Lempeys voi olla myös tapa manipuloida, muistutin itseäni, mutta kollin ilme näytti kyllä aidolta.
“Kuka sinä olet?” kysyin hermostuneena pörhistellen karvojani hiukan, jotta en antaisi itsestäni helpon saaliin kuvaa vammastani huolimatta.
“Olen Laku”, Laku kertoi minua edelleen tarkkaillen. Yritin olla näyttämättä sokeaa puoltani hänelle, jos hän ei tietäisikään siitä vielä. En halunnut olla hyödytön, turha. Se ei käynyt päinsä, kun minusta oli paljonkin hyötyä.

//Laku?

Ruusunen tunsi kosketuksen kyljessään. Hän avasi silmänsä ja oli hänelle tuntemattomassa paikassa. Hän nosti päätään ja katseli hämillään ympärilleen. Sitten hän alkoikin kummasti tunnistaa ympäristöään. Ei se ollutkaan tuntematon paikka vaan klaanien kotimetsä! Mitä hän oikein siellä teki? He olivat lähteneet metsästä jo vaikka kuinka kauan sitten, kun Kuolonklaanin petturuus olikin käynyt selväksi.
Hopeanharmaa naaras nousi tassuilleen ja venytteli nopeasti. Viileä tuuli puski puiden lomasta hänen turkilleen. Vaikka olikin jo viherlehti, tuulet osasivat olla kylmiä.
Ruusunen katseli ympärilleen edelleen hämillään. Sitten hän tunsi uuden kosketuksen kyljessään. Hän kääntyi, mutta siellä ei ollut ketään. Naaras hämmästyi entisestään.
“Kuka siellä?! Mitä sinä haluat minulta!” hän huusi puiden sekaan karvat alkaen nousta pystyyn. Hän siristi silmiään ja katseli vauhkosti ympärilleen. Siellä täytyi olla joku… tai jokin.
“Tule esille senkin pelkuri!” hopeanharmaa naaras sihisi smaragdinvihreät silmät pelkoa ja vihaa kimmeltäen.
Pian pensas hänen takanaan kahahti. Hän käännähti silmänräpäyksessä ympäri ja työnsi kyntensä ulos samalla selkäänsä köyristäen. Hän oli valmistautunut, jos metsästä hyökkäisi joku hänen kimppuunsa.
“Hei taas”, kissa naukaisi, kun astui pensaikon seasta. “Pitkästä aikaa.”
Ruusunen tuijotti vaaleanruskeaa kissaa pitkän aikaa tämän harmaanvihreisiin silmiin aluksi tajuamatta, miksi tämä kissa näytti niin tutulta. Sitten hän tajusi.
“Sinä! Sinä pilasit kasvoni! Pilasit kauniit kasvoni! Saat maksaa siitä koko naamallasi!” hän ärähti loikatessaan kohti vaaleanruskeaa kissaa, joka katsoi häntä sangen tyynesti. Mikään tässä kissassa ei ollut muuttunut, joka oli yllätys. Hän oli saman kokoinen kuin viimeksi ja näytti täsmälleen samalta, kuin Ruusunen muisteli tämän näyttävän.
Kun hopeanharmaa naaras sai kyntensä iskettyä kissan turkiin, hän olikin kadonnut. Oikeastaan koko metsä oli kadonnut. Hän makasi kujakissayhteisön pesässä omalla pedillään puristaen sitä kynsillään tiukasti.
“Se oli vain unta”, hän kuiskasi hiljaa.

Maa oli vielä tassujeni alla kosteaa. Viime yönä oli satanut hieman. Se ei ollut ollut mitään sen rankempaa sadetta, mutta se oli meinannut pitää minut hereillä ja estää nukahtamisen täysin. Olin mielestäni tullut hieman herkemmäksi äänille.
Kujakissayhteisössä eläminen oli muuttanut minua. Se oli saanut minut hieman varaantuneemmaksi, vaikka ei se kyllä vienyt minulta vieläkään uteliasta ja ystävällistä luontoani. Paikka oli alkanut tuntua kutakuinkin kodilta. Se tuntui siltä, että sinne aina palattaisiin ihan sama mihin ja milloin lähtisi. Eihän se vieläkään ollut lempipaikkani, mutta kyllä siellä elämiseen oli tottunut.
“Laku! Keskitytkö sinä edes!” Silver edessäpäin kivahti. Se sai minut säpsähtämään hieman ja katsoin kollia hölmistyneenä, kunnes pudistin varovasti päätäni nolostuneena. Hopeanharmaa kolli tuhahti ja mutisi “Olisi pitänyt arvata.” tai jotain siihen suuntaan.
“Kuljemme tänään etelärajan lähistöllä ja tutkimme aluetta uusien kissojen varulta. Jos mitään ei löydy, käymme vielä pohjoisrajalla ja palaamme sitten takaisin”, hän naukaisi äkäisesti ja lähti sitten häntäänsä huikaisten johdattamaan kujapartiota. Hieman huokaisten lähdin tämän perään.

“-ja sitten se rotta vain katosi kuin tuhka tuuleen! En ymmärrä lainkaan, miten se on mahdollista!” Luna kertoi maaten vierelläni yhteisellä pedillämme. Hän oli tullut vain hetki sitten etsimästä ruokaa Hyökyaallon ja Riemun kanssa, mutta palannut vain muutamin roska-astioista tonkimiensa antimien kanssa takaisin. Naaras oli tietysti heti kertonut kysyessäni miten oli mennyt, kuinka hän oli melkein napannut rotan aivan itse.
“Ehkä on hyvä, että rotta katosi, eikä hyökännyt takaisin. Rottien puremat ovat aika vahvoja ja kivuliailta ja ne voivat helposti tulehtua - tai näin olen ainakin kuullut”, nau’uin kumppanilleni. Hän nyökkäsi hitaasti samalla hiljaa huokaisten. Pukkasin päälläni hänen kylkeään hellästi.
“Ei yksi rotan karkaaminen maailmaa kaada, pää pystyyn. Ensi kerralla nappaat sen varmasti, luotan siihen”, sanoin vielä hymyillen. Luna katsoi minua hetken, kunnes alkoi itsekin hymyillä.
“Niin. Taidat olla oikeassa”, valkea naaras myönsi ja katsoi sitten minuun pilke silmässä. “Tai ken tietää. Ehkä se rotta vielä kokoaa itselleen ison joukon muita rottia ja muistelee, kuinka yritin napata sen ja päättää siksi hyökätä näiden kanssa kimppuumme - tai ennemmin vain minun kimppuun”, Luna naurahti. Kehräsin.
“Niin, ken tietää.”
Vaihdoin hieman asentoani ja katselin nyt ulos pesästä sisäänkäynnin kautta. Se oli ehkä hieman hankalaa ottaen huomioon, että se oli melko kaukana makuupaikastamme ja kissoja kulki joko sen ohitse tai lävitse aina hyvin väliajoin.
“Miten kauan siitä onkaan, kun saavuimme tänne? Tuntuu, että ajantaju katoaa täysin, kun asustaa täällä. Päivät menevät toistensa kanssa sekaisin, enkä ole enää varma mitä tein eri päivinä”, totesin.
“Hyvä kysymys. Minullakaan ei ole harmainta aavistusta asiasta”, Luna naukaisi ja katsoi hänkin nyt samaan suuntaan. Sitten hän käänsi katseensa hitaasti minuun.
“Miksi mietit asiaa?” hän kysyi. Kohautin vain lapojani.
“Kunhan vain tykkään pohtia asiaa. Mutta ei käytetä liikaa aikaa sen ajattelemiseksi”, naukaisin nopeasti ja käännyin katsomaan taas kumppaniani. “Olisi mukavaa lähteä yhdessä kävelylle, vai mitä? Nyt kun minulla on kuitenkin Päivänsäteen luottamus, voisin käyttää sinua ulkona kävelyllä kanssani.”
“Käy minulle!” Luna naukaisi pirteästi ja nousi tassuilleen. Minä seurasin valkean naaraan esimerkkiä ja itsekin nousin tassuilleni, vaikkakin minä venyttelin siinä yhteydessä.
“Seuraa minua, kaunotar”, naurahdin kumppanilleni ja hän vain tönäisi minua kevyesti kylkeen ja nauroi. Lähdin johdattamaan naarasta ulos aivan vanavedessäni edelleen hieman naureskellen.