Vaikka Ruusunen vaikuttikin oikein mukavalta ja luotettavalta kissalta, en aikonut avata naaraalle etsintäretkeäni enempää kuin koin tarpeelliseksi. Tähän asti olin pyrkinyt saamaan selville tietoja emoni mahdollisesta olinpaikasta pelkästään pitämällä silmäni auki ja kuuntelemalla muita, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt mitään uutta. Ainoa vihjeeni oli tämä kaksijalkala, ja saatoin vain olettaa, että emoni oli törmännyt Yhteisöön ennen katoamistaan.
“Kyllä, se on minulle tärkeä”, vastasin hopeanharmaan naaraan kysymykseen ensin lyhyesti, mutta päätinkin sen jälkeen toisenlaista taktiikkaa: “Se on itse asiassa hyvin tärkeä. Yhteisö ei ollut päämääräni alunperin, mutta etsintäretkeni on johdattanut minut tänne, joten sen täytyy merkitä jotakin.” Pysyin vaiti parin silmänräpäyksen ajan. Sitten minä kysyin: “Tiedätkö sinä, mitä tapahtuu niille kissoille, jotka eivät suostu liittymään Yhteisöön? Missä he ovat nyt?”
Emoni oli ollut taipumaton luonne. Hän oli ollut myös loistava taistelija, joten häntä ei ollut helppo kukistaakaan. Olin lähes satavarma siitä, että myös hänen retkensä oli johtanut tämän kissajoukon luo, vaikka en ollut nähnyt hänestä täällä ollessani merkkiäkään. Jotain oli siis täytynyt sattua, mutta mitä?

//Ruusunen?

Härmä katsoi silmät suurina, miten hirvi kaappasi suurilla sarvillaan Päivänsäteen. Sen silmät näyttivät vauhkoilta ja säikähtäneiltä, ja ennen kuin Härmä ehti tehdä mitään - aivan kuin hän olisi voinutkaan - kookas eläin heilautti päätään napakasti ja heitti kujakissayhteisön johtajan routaiseen maahan. Härmä seurasi katseellaan Päivänsäteen ilmalentoa ja sävähti hieman, kun naaras paiskautui vasten kovaa, kylmää lunta.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut juosta heti Päivänsäteen luo, sillä hirvi oli edelleen lähellä. Sen hengitys höyrysi suurista sieraimista ja se päästi outoja korskuvia ääniä. Kookas eläin kuitenkin näytti päättävän, ettei kissakaksikko enää muodostanut tälle uhkaa, ja hetken vauhkosti heitä silmäiltyään kääntyi ja asteli pois. Härmä huokaisi helpotuksesta ja riensi Päivänsäteen luo.
Kirjava naaras oli onneksi tajuissaan, mutta hänen kasvonsa oli vallannut kivun irvistys.
"Minne sattuu?" Härmä kysyi heti ja kumartui lähemmäs yrittäen päätellä, miten kujakissa oli loukkaantunut. Päivänsäde yrtti tuskissaan nousta seisomaan, mutta hänen liikkumisensa näytti vaivalloiselta.
"Lapaani."
Härmä nyökkäsi ja kehotti Päivänsädettä pysymään maassa. Varovasti hän auttoi naarasta kierähtämään toiselle kyljelleen, jotta pääsisi tutkimaan tämän lavan. Heti sen nähdessään Härmä ymmärsi, mistä kiikasti. Lapa oli lähtenyt sijoiltaan, mikä oli helposti pääteltävissä sen luonnottomasta asennosta. Sisäisesti Härmä irvisti kiusaantuneesti, vaikka yritti pitää naamansa peruslukemilla. Sijoiltaan menneen raajan palauttaminen normaaliasentoon oli kivulias toimenpide. Se oli kuitenkin ainoa, mikä auttaisi kipuun.
"Minun on tehtävä jotain, mistä et tule pitämään", harmaa parantajakolli sanoi tunnustelevasti. "Luotatko minuun?"

//Päivi?

Cosmoksen piti hillitä itseään ulvaisemasta ääneen tajutessaan, että Ametisti oli mukana heidän suunnitelmassaan. Tai näin hän ainakin oletti, sillä mikään kirjavan kollin olemuksessa ei kielinyt siitä, että tämä olisi ollut jotenkin vastaan ajatusta Päivänsäteen syrjäyttämisestä.
“Meillä on salainen tukikohta”, hän jatkoi supattamalla ja suki samalla itseään peitelläkseen ulkopuolisilta poikkeuksellista innokkuuttaan. “Malvaruusu voi näyttää sen sinulle. Tai sitten menemme yhdessä. Sinä, minä ja hän. Joka tapauksessa me emme pääse ulos ilman häntä. Sekin on täysin Päivänsäteen syytä. Hän kai luulee olevansa jotenkin erityinen, kun voi määrätä muita mielensä mukaan ja päättää heidän menemisistään ja tulemisistaan.”
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli vaikutti olevan hänen kanssaan samoilla linjoilla. Cosmos oli haljeta riemusta. Vihdoinkin heidän suunnitelmansa oli pääsemässä kunnolla käyntiin. Kohta Päivänsäteen hirmuvalta olisi pelkkä muisto vain!
“Kuule, minulla on sinulle tehtävä.” Cosmos vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Hän huomasi Silverin katsovan heidän suuntaansa pesän toiselta puolelta, mutta tämä käänsi päänsä toiseen suuntaan tajutessaan jääneensä kiinni. “Tämä on hyvin tärkeä tehtävä. Et saa epäonnistua siinä, sillä jos paljastut, olemme kaikki vaarassa. Ymmärrätkö? Hyvä. Haluan sinun ottavan selvää, ketkä kaikki ovat oikeasti uskollisia Päivänsäteelle ja ketkä vain esittävät. Tällä tavoin voimme kasvattaa joukkoamme häntä vastaan.”

//Ametisti?

Kun Kobra kertoi olevansa etsintäretkellä, asia alkoi kiinnostaa Ruususta, mutta kolli ei kuitenkaan paljoa kertoillut. Ruusunen oletti, että kolli ei mielellän huudellut kaikille syytä siitä, miksi hän olin saapunut yhteisön kaksijalkalaan. Raidallinen naaras saattoi siis vain itse päätellä tämän mitä tämä mahdollisesti oli etsimässä ja miksi. Ehkä hän etsi jotakin tiettyä, jotain suurta ja kiintoisaa?
Ruusunen alkoi pestä tassuaan rauhallisesti. Hän yritti keksiä mitä voisi seuraavaksi sanoa.
“Onko etsintäretkesi sinulle kovin tärkeä, jos kerta satuit saapumaan näille nurkin? Yleensä kissat - etenkin ne jotka tietävät yhteisöstä - välttelevät täällä harhailua parhaansa mukaan. Kukaan ei tunnu haluavan liittyä omasta tahdostaan mukaan, vaikka täällä eläminen ei ole minusta lainkaan paha”, naaras naukui katsoen vain tassuaan, jota oli sillä hetkellä pesemässä. Hän olisi voinut pitää katsekontaktia ja yrittää saada kaiken irti tästä hieman mystisestä kollista, mutta sen sijaan hän antoi itsensä keskittyä muuhun. Hän antaisi nyt Kobralle tilaisuuden itse valita mitä paljastaisi ja mitä ei, mutta myöhemmin ei välttämättä tekisi samalla tavoin.
Ruusunen ei tiennyt olisiko taktiikka kovin järkevä tai toimiva, mutta aina hän saattoi yrittää. Jos Kobra ajatteli aina itse päättävänsä mitä sanoo, ehkä Ruusunen jossain kohtaa saattaisi onnistua saamaan tämän kertomaan enemmän asioita, kuin oli tarkoitus. Ei naaras oikeasti tiennyt mitä tiedolla tekisi, mutta olisi aina hyvä, jos tietäisi yhdestä kissasta enemmän kuin muut. Se antaisi monesti etulyöntiaseman monessa tilanteessa.

//Kobra?

Ruususen vastaus oli silmiä avaava. En ollut ajatellutkaan, että Yhteisön kaltainen paikka voisi olla jonkun pelastus siinä missä se oli vankila toiselle. Hopeanharmaa naaras oli kertomansa mukaan ollut aikanaan kotikisu, ja Yhteisöön liittyminen oli antanut hänen yksitoikkoiselle elämälleen tarkoituksen. Sitä minä saatoin kunnioittaa - elämä ilman tarkoitusta oli yhtä tyhjä kuin lampi ilman vettä.
Uuden tuttavan jälkikasvu ilmeisesti kyllästyi vanhempien kissojen seuraan ja päätti lähteä muualle etsimään mielenkiintoisempaa tekemistä. Minä katselin pennun loittonemista hieman hermostuksissani, sillä nyt olimme kahden toisen täysikasvuisen kissan kanssa. Tähän asti oli onnistunut harhauttamaan takaraivossani kolistelevan sosiaalisen kömpelyyteni Riemun touhuja seuraamalla, mutta nyt kun pentu ei ollut enää paikalla, minun oli keskityttävä täysin Ruususeen. Voihan rähmä.
“En minä harhaillut”, vastasin naaraan kysymykseen ja vedin häntäni tiukemmin vasten itseäni.
Oli onneni, että minut oli siunattu sellaisilla kivikasvoilla, joista oli lähes mahdoton lukea tunnetilaani. Ei sillä, että minua olisi nolottanut jakaa herkkiä hetkiäni muiden kanssa, mutta tykkäsin mieluummin pysyä mysteerinä. Etenkin kun aiheena oli menneisyyteni. Minusta se ei kuulunut kenellekään muulle kuin vain itselleni.
Toisaalta Ruususesta huokui hyvin lämmin aura, ja se sai kielenkantani löystymään hitusen: “Olen etsintäretkellä. Yhteisö vain osui reitilleni, joten minun kai täytyy olla menossa oikeaan suuntaan. Mikään ei ole sattumaa.” Tämän enempää en suostunut paljastamaan edes tälle naaraalle, enkä näin paljon ollut avannut tilannettani yhdellekään kissalle ennen häntä. Eipä sillä että olisin pahemmin haastellut muiden kanssa täällä viettämänäni aikana.

//Ruusunen?

Oli aamu, olin pesemässä tassujani kaikessa rauhassa. Huomasin jonkun lähestyvän minua.
Lopetin tassujeni nuolemisen ja katsahdin häntä päin huomasin että hän oli Cosmos.
*Olisithan sinä voinut kysyä ennen kun lähestyt * ajattelin.
''Huomenta, Ametisti!'' Hän maukui, hän rupesi myös pesemään turkkiaan. ''Eikös olekin kivaa, kun Päivänsäde ei ole ollut pariin päivään ollut komentelemassa kaikkia?'' Hän kysyi. Olin aika iloinen että hän oli ollut poissa, koska en jaksanut hänen komentelua.
Joten vastasin. ''Onneksi hän ei ole ollut komentelemassa meitä. En jaksa sitä enää.'' Avauduin Cosmokselle hieman enemmän, sillä minusta tuntui että hän oli luotettava. Tai jos hän pettäisi luottamukseni niin hänelle kävisi jotain, huolehtisin siitä kyllä.
''Olen samaa mieltä! Ei meidän tarvitse kestää sitä.'' Hän maukui. Ihmettelin mitä hän tällä tarkoitti.
''Minulla olisi sinulle yksi tarjous.'' Hän ehdotti.
''No, kerro.'' Olin kiinnostunut tästä tarjouksesta.
''Olemme kokoamassa Malvaruusun kanssa vastarintaa Päivänsädettä kohtaan.''
Olin varma että halusin olla suunnitelmissa mukana.
Kiinnitin huomiota että hän puhui äskeisen lauseen vielä hiljempaa kuin aijemmat.
''Et saa sitten kertoa muille!'' Hän sanoi hieman tarmokkaammin.
*En minä aikonutkaan. * ajattelin puoliääneen.

//Cosmos?

Malvaruusun löytämä pieni kaksijalkojen pesä oli juuri täydellinen tukikohta heidän toistaiseksi kahdenkeskiselle vastarintaliikkeelleen. Siellä he saattoivat punoa rauhassa juoniaan ja suunnitella, ketä yrittäisivät lähestyä seuraavaksi. Heidän oli jotenkin selvitettävä, ketkä kaikki olivat tarpeeksi kyllästyneitä Päivänsäteen temppuiluihin kääntyäkseen tätä vastaan.
He olivat pohtineet päänsä puhki, mutta lopulta Malvaruusu oli muistanut Ametistin, jota kumpikaan heistä ei ollut kerennyt vielä jututtamaan. Kirjava kolli ei varsinaisesti ollut siitä helposti lähestyttävimmästä päästä, joten ei ollut sinänsä ihme, että tälle puhumaan menemistä oli kartettu.
Tänään Cosmos aikoi kuitenkin ottaa härkää sarvista ja mennä jututtamaan kärttyistä yhteisöläistä. Kenties tämä oli aina niin hapan, koska ei voinut sietää Yhteisössä olemista sen surkean johtajan vuoksi.
Oli vielä aamu, ja suurin osa kissoista liikehti ympäri Yhteisön pesän alakertaa valmistautuessaan päivän askareisiin. Cosmos skannasi katseellaan liikkuvia hahmoja ja huomasi Ametistin tumman hahmon lähellä pesän seinää, jossa tämä istui yksin pesemässä tassujaan. Tämä oli hänen tilaisuutensa!
Hän livahti pesän poikki vanhemman kollin vierelle ja kävi istumaan tämän lähelle. Ametisti keskeytti tassunsa nuolemisen ja katsahti häneen kulmiaan kurtistaen. Cosmos oli tainnut loukata hänen henkilökohtaista tilaansa tulemalla näin lähelle kysymättä ensin.
“Huomenta, Ametisti”, Cosmos maukui rempseästi ja rupesi itsekin samalla siistimään turkkiaan, ihan vain hämätäkseen muita. Kukaan ei saanut tietää, millä asialla hän oikeasti lähestyi Ametistia. “Eikö olekin mukavaa, kun Päivänsäde ei ole ollut muutamaan päivään paikalla komentelemassa kaikkia?” Hän vilkaisi ohimennen kollin suuntaan, etsien merkkejä tämän ilmeestä siitä, mitä tämä todellisuudessa ajatteli Yhteisön johtajasta.

//Ametisti?

Avasin silmäni ja huomasin olevani täydellisen pimeässä tilassa. Hetken verran paniikki meinasi ottaa minusta vallan, kun luulin tipahtavani tyhjyyteen, mutta sitten tajusin tassujeni olevan tukevasti maassa siitä huolimatta, etten nähnyt tassujeni alla maata. Tuntui karmealta vilkaista tassuihini ja tajuta, että seisoin tyhjyydessä, kuin allani olisi tukevaa maata.
Vilkuilin hetken ajan ympärilleni ja ryhdyin sitten tunnustelemaan tassuillani, kuinka pitkälle näkymätöntä maata jatkuisi. Sille ei tuntunut olevan loppua. Hivuttauduin hieman eteenpäin ja edelleen kaikkialla ympärilläni oli samaa näkymätöntä maata. Tunsin polkuanturoissani, kuinka se oli sileää, kuin kaksijalanpesien kivilattiat. Se tuntui hassulta. En ollut pitkään aikaan tuntenut sellaista.
Jatkoin varovasti eteenpäin, kunnes näin viimein himmeää valoa kaukaisuudessa. En tiennyt olisiko se hyvä vai huono asia. Kannattaisiko minun edes lähestyä sitä lainkaan? Jatkoin kuitenkin eteenpäin pimeydessä epävarmasti. Se miten en nähnyt mitään, oli minulle kamalan inhottavaa.
Valo kaukaisuudessa tuntui lähestyvän niin hitaasti. Ravistelin tassujani hieman, jotta jaksaisin varmasti vielä kävellä. Kuitenkin valo yhtäkkiä alkoi himmetä ja sitten se katosi. Seisoin tyhjyydessä hölmistyneenä. Mitä oli meneillään?
Seuraavaksi avasin silmäni. Olin vain nähnyt unta.
“No siinäpä vasta uni”, mutisin hiljaa ja ravistelin turkkiani.

Sydämeni kiihtynyt jyskytys kumisi pääni sisällä pinkoessani pää viidentenä jalkana kauemmaksi hurjistuneesta hirvestä. Minun ei tarvinnut katsoa taakse tietääkseni sen tulevan heti meidän kintereillämme.
Jos ei olisi ollut niin kova kiire pysyä hengissä, olisin pysähtynyt repimään Härmältä korvat päästä siitä hyvästä, miten tämä oli valheellisesti vakuutellut eläimen olevan täysin vaaraton. Kuitenkin jotenkin oli nyt niin, että se täysin vaaraton eläin rymisteli parasta aikaa perässämme ja yritti keihästää meidät sarvillaan.
Hanki kesti meidän painomme jotenkuten, vaikka juokseminen sen päällä olikin hitaampaa. Hirvi sen sijaan murskasi tietään jääkiteiden peittämän nietoksen halki kuin hirviöt kaksijalkalan teillä lumen tultua.
Huomasin Härmän jäävän jälkeen. Hirvi oli hirvittävän lähellä parantajaani. Jalkani käskivät minun jatkaa juoksemista ja jättää kolli oman onnensa nojaan, mutta järkeni käski miettiä kahdesti. Jos Härmä kuolisi, reissu olisi ollut aivan turha ja minun olisi löydettävä uusi parantaja. Sitä paitsi, meistä kahdesta minulla oli taatusti paremmat mahdollisuudet selvitä tuota hirvitystä vastaan. Olinhan kuitenkin Yhteisön johtaja, peloton Päivänsäde!
Hidastin vauhtiani sen verran että pääsin Härmän rinnalle. Hirvi tuli yhä perässä ja se näytti valmistautuvan puskemaan taas. Silloin minä tuuppasin Härmän sivuun kaikilla voimillani ja olin loikkaamassa hänen peräänsä, kun yhtäkkiä tunsin jonkin nostavan minua ylöspäin voimalla.
Hirven valtaisa turpa hönki kuumaa ilmaa alavatsani alla, kun sen pää sinkautti minut ilmaan. Pari silmänräpäystä kestävä ilmalento tuntui ikuisuudelta. Sitten iskeydyin kovaan, jäiseen lumeen lapa edellä ja suustani purkautui tuskainen rääkäisy.

//Härmä? OnO

Kobran kysymys oli hyvä ja sai Ruususen ajattelemaan. Hän ei ollut täysin varma, mikä yhteisössä oli häntä ja alussa viehättänyt, mutta nyt olisi ainakin hyvä aika pohtia sitä. Hän mietti hetken katsellen tyhjyyteen ja muisteli sitä päivää, kun oli karannut ja liittynyt osaksi yhteisöä. Siitä oli niin kauan.
“En pitänyt kotikisun niin yksinkertaisesta ja pehmeästä elämästä. Halusin säpinää ja kiintoisan elämäntavan itselleni sen sijaan, että jouduin vain makaamaan kaiket päivät sisällä tekemättä yhtikäs mitään. Myös järjestelmä yhteisössä kiinnosti minua. Se miten kaikille oli tietty oma paikkansa ja miten piti pitää huolta sekä itsestään, että muista, mutta samaan aikaan et ollut vastuussa kaikesta ja kaikista. Myös se, että sen sijaan, että eläisi ulkona, erakkona, yksin, täällä sinulla on muita auttamassa, jos jotain tapahtuu etkä saata pitää huolta itsestäsi. Tietysti täällä on joitain huonoja puolia, joista kissat eivät pidä, mutta kyllä niihin nopeasti tottuu ja sitten osaa nähdä kaiken sen hyvän mitä yhteisöstä saat”, Ruusunen sepitti. Riemu näykkäisi hänen häntäänsä ja hän sihahti hieman pennulleen.
Riemu katsoi silmät suurina säikähdyksestä emoaan ja Ruusunen huokaisi. Hän katsoi pentuaan pahoillaan.
“Varovasti Riemu. On minullakin sentään tuntoaisti”, hopeanharmaa raidallinen naaras naukaisi katsoen pentuaan varoittavasti. Riemu katsoi häntä hetken alistuneena, ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän lähti ravaaman toiselle puolelle pesää. Ruusunen huokaisi huvittuneena katsoessaan poikansa menoa.
“Mutta mikä sai sinut harhailemaan kaksijalkalassa, jos saanen kysyä?” naaras kysäisi taas keskittyen Kobraan, joka seurasi myös Riemun tekosia.

//Kobra

Päivänsäteen liikehdintä herätti Härmän. Hän haukotteli kammeten itsensä nopeasti istumaan kylmästä lumesta. He olivat edellisenä iltana vetäytyneet erään kuusen alaoksien alle, jotka lumen peittäminä olivat tarjonneet kaksikolle hyvän suojan kylmyydeltä ja vaaroilta. Kanervakin oli opettanut Härmälle, että lumi oli hyvä eriste. Vaikka se tuntui kylmältä, se piti viiman ja pakkasen loitolla.
Härmä katseli, miten Päivänsäde peruutti takaisin pesän suojiin ja alkoi selittää hänelle jostain eläimestä. Harmaa kolli kurtisti kulmiaan. Selvästi eläin oli sellainen, ettei kujakissayhteisön johtajakaan sitä tiennyt, muuten tämä olisi maininnut eläimen nimeltä. Kanervan kanssa liikkuessaan Härmä oli usein törmännyt erilaisiin otuksiin, mutta kaksijalkalassa oli kissojen lisäksi lähinnä koiria, jäniksiä, ja no, kaksijalkoja. Oli kulunut aikaa siitä, kun parantajakolli oli viimeksi kohdannut aidon petoeläimen.
Härmä asteli hiljaa heidän väliaikaisen pesänsä suuaukolle ja pisti päänsä ulos pakkasilmaan. Hänen ei kauaa tarvinnut hakea vierasta tulijaa katseellaan, sillä se oli liikkunut lähemmäs, ja seisoi nyt vain vähän matkan päässä. Härmä oli nähnyt vastaavan otuksen vain kerran, kauan aikaa sitten, mutta tapaaminen oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, ettei hän koskaan unohtaisi otuksen nimeä.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kollin neutraali ilme sai naaraan rentoutumaan hieman.
"Tuo on hirvi", Härmä selitti. "Tapasin sellaisen kerran Kanervan kanssa. Ne eivät ole hyökkääviä, kunhan emme mene lähelle. Hirvet ovat sen verran valtavia, että ne voivat pienelläkin liikkeellä tappaa kissan."
Härmä toivoi, että Päivänsäde ei kiinnittäisi huomiota siihen, miten hän vahingossa lipsautti mentorinsa nimen. Härmä ei ollut koskaan maininnutkaan Kanervaa Päivänsäteelle, vaikka olikin kerran kertonut Keijukaiselle taidokkaasta parantajanaaraasta. Kenties Päivänsäteen kanssa matkaaminen oli saanut hänet tuntemaan naaraan seuran hieman liian turvalliseksi.
"On kuitenkin parempi lähteä, ennen kuin se tulee liian lähelle. Hirvet nimittäin syövät kaarnaa, joten se saattaa silmäillä tätä puuta aamiaisekseen", Härmä kertoi ja vilkaisi taas ulos heidän suojapaikastaan. Kookas eläin kaiveli maata, mutta luminen routa oli sen sorkille liian kovaa.
"Mennään. Meidän on oltava hiljaa. En usko sen lähtevän seuraamaan meitä, mutta on parempi olla säikäyttämättä sitä."
Härmä astui ensin itse ulos pitäen katseensa koko ajan sarvipäässä. Hanki oli onneksi korkea, joten hirven tarkkaileminen sen häntä huomaamatta onnistui hyvin. Ainakin niin kauan, kunnes otus haistaisi heidät. Härmä hiipi kauemmas suuaukolta, jotta Päivänsäde sai rauhassa astella ulos.
"Oletko varma, ettei se hyökkää?" kujakissayhteisön johtaja kysyi epäillen. Härmä nyökkäsi.
"Hirvet eivät ole kovinkaan aggressiivisia. Se hyökkää vain, jos kokee olonsa uhatuksi."
Samalla hetkellä valtava eläin kohotti päätään. Sen katse nauliutui kahteen kissaan, jotka nyt seisoivat siitä vain parin hassun ketunmitan päässä. Härmä jännittyi paikoilleen: muuta ei tässä tilanteessa voinut kuin odottaa hirven seuraavaa liikettä.
Samassa se otti nopean, säikähtäneen askeleen heidän suuntaansa ja heilautti päätään taakse selvästi aikeenaan kumauttaa Härmää ja Päivänsädettä valtavilla sarvillaan.
"Voi ei", Härmä puuskahti ja syöksähti sivuun, kun sarvet kiisivät häntä kohti. Hirvi mylvähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. "Juokse!"

//Päivi? D=

Seurasin mietteliäänä pennun leikkejä. Ruusunen oli juuri kertonut minulle tulleensa Yhteisöön omasta tahdostaan nuorella iällä, ja hänen poikansa Riemu puolestaan oli syntynyt tänne. Olin ollut siinä käsityksessä, että kaikki tämän paikan kissat oli tuotu tänne vasten tahtoaan, aivan kuten minutkin, mutta ilmeisesti luuloni eivät pitäneet aivan paikkaansa.
Oli silmiä avaavaa kuulla jonkun puhuvan Yhteisössä elämisestä aivan tavallisena asiana, sellaisena, jonka on itse valinnut ja josta kaiketi jollain tasolla nauttii. Minun oli kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi Yhteisö ylipäätään yritti pakottaa ketään mukaan joukkoonsa, kun kerran lopputuloksena oli yleensä tyytymättömiä ja vihamielisiä kissoja, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä livahtaa pakosalle. Jos se vain pitäisi ovensa avoinna ja ottaisi vastaan kaikki Ruususen kaltaiset kissat, sen ilmapiiri voisi olla täysin erilainen.
“Mikä Yhteisössä vetää sinua puoleensa?” kysyin Ruususelta aidosti kiinnostuneena. “Jos totta puhutaan, olen nähnyt paljon hilpeämpiäkin paikkoja kuin tämä. Etkö mieluummin asuisi jossain vähemmän harmaassa ja uhkaavassa loukossa?” Katselin hopeanharmaaseen naaraaseen pää aavistuksen kallellaan.

//Ruusunen?

Härmä puhui minun makuuni liian samankaltaisesti kuin Mesitähti, vaikka hento ääni syvällä sisimmässäni piipitti myötämielisesti sille. Voisiko kosto todella tuoda minulle rauhaa? Kenties ei, mutta ainakin voisin jatkaa elämääni tietäen, että vihaamani kissat makaisivat mullan alla eivätkä enää astuisi varpailleni.
Sulavasti raidallinen kolli vaihtoi puheenaiheen pimenevään iltaan. Täällä metsässä, kaukana kaksijalkalan tähtien turvallisesta loisteesta, joutuisimme totuttelemaan säkkipimeyteen. Lyhyt valoisa aika määräsi päivän aikana kuljettavan matkan, en voinut sanoa olevani millään tapaa mielissäni siitä. Mitä nopeammin löytäisimme ne puut, sitä pikemmin olisimme taas kotona.
“Hyvä on, ryhdytään etsimään sopivaa paikkaa asettua levolle.” Nykäisin häntääni hieman turhautuneena.
Niin me rupesimme katselemaan Härmän kanssa sopivaa suojaa ensi yöksi.

Pari päivää myöhemmin heräsin metsästä kuuluvaan rasahdukseen. Nostin päätäni nukkumapaikallani erään kuusen alla ja höristin korviani kuullakseni paremmin, mikäli ulkona liikkui joku.
Härmä nukkui yhä kerällä vähän matkan päässä. Vilkaisin tuhisevaan kolliin, ennen kuin punnersin itseni ylös ja hiippailin kurkistamaan ulos.
Eilen illalla olimme törmänneet tähän kuuseen, jonka alaoksat olivat painuneet lumen painosta maata vasten ja muodostivat luolan sen juurakon ympärille. Olimme kaivaneet lumeen tunnelin, jota kautta pääsi sisään ja ulos kätevästi.
Työnsin pääni ulos tunnelin suusta viikset väristen. Pakkanen puraisi nenänpäätäni, ja tunsin kylmän saman tien tavoittelevan luitani, kun kurkotin kaulaani pidemmälle.
Pääni kääntyili ympäriinsä kuin pöllöllä tähyillessäni hämärään metsään. Ensin en nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Pelkkiä puita vain. Mutta sitten havaitsin kauempana niiden välissä liikettä.
Siristin silmiäni ja yritin terävöittää näköäni. Se oli jokin eläin. Iso sellainen. Sillä oli pitkät, hoikat jalat ja vankka keskiruumis. Lisäksi sen suuresta päästä näytti kasvavan sarvipari. En tiennyt, mikä eläin kyseessä oli, mutta koosta päätellen sellainen, ettei sen kanssa kannattanut ruveta rymyämään.
Peruutin takaisin pesään ja huomasin Härmän olevan nyt hereillä.
“Ulkona on jokin valtava eläin”, selitin hänelle hiljaisella äänellä, ihan vain siltä varalta, jos sillä sattui olemaan hyvä kuulo. “Se on aika kaukana, mutta se pääsee liikkumaan lumessa meitä nopeammin pitkistä jaloista päätellen.”

//Härmä?

“Ei luulisi olevan kovin vaikeaa löytää heitä”, Cosmos tuhahti halveksien ja nosti kaksijalan esineeseen pistämänsä tassun ylös lipaistakseen sitä kielellään, “Päivänsäde on nimittäin aika taitava keräämään ympärilleen vihollisia. Minun on vaikea uskoa, että olisimme ainoat, jotka eivät pidä hänen tyylistään johtaa Yhteisöä. Meidän on vain saatava muut näkemään, ettei heidän tarvitse tyytyä tilanteeseensa.”
Hänen häntänsä pyyhki mietteliäästi pesän lattiaa. Se lakaisi tieltä lisää toinen toistaan omituisempia kaksijalkojen esineitä, jotka muistuttivat paremminkin jonkin sortin kidutusvälineitä. Ei ihme, että tämä pesä oli hylätty. Tai kenties ne toivat tänne kaikki vankinsa.
“Nyt kun Päivänsäde on matkoilla, meillä voisi olla tilaisuus etsiä lisää samanmielisiä kissoja joukkoomme”, nuori kolli tuumasi ääneen ja siirsi viekkaan katseensa ystäväänsä. “Toki Arpi pitää kuria ja järjestystä, mutta ei hänkään kaikkia voi seurata. Meidän on vain oltava hyvin tarkkoja siinä, keille puhumme ja missä, jotta uutiset vallankumouksen kehittelystä eivät kantaudu armaan johtajamme korviin mitään kautta. Useampi pää tarjoaisi meille enemmän ideoita, miten päästä eroon Päivänsäteestä.”

//Malva?

Toisin kuin Härmä, Päivänsäde piti tunteensa tapetilla. Harmaa kolli oli hieman yllättynyt kaikesta siitä vihasta, jota Päivänsäde piti sisällään. Enemmän häntä kuitenkin hämmensi, miksi kujakissayhteisön johtaja oli päättänyt näyttää tunteensa hänelle. Härmälle se ei ollut koskaan ollut vaihtoehto.
Aiemmalla vastauksellaan Härmä oli saattanut itsensä vaikeaan tilanteeseen. Nyt hänen olisi puhuttava kostamista vastaan, eivätkä hänen oikeat tunteensa asiasta voineet olla vastakkaisemmat. Härmän usko oli edelleen vahva, että vain kostolla hän voisi korjata asiat. Miten ihmeessä hän onnistuisi puhumaan sitä vastaan?
Härmä yritti kaivella mielensä perukoilta, mitä Kanerva oli hänen suunnitelmistaan sanonut. Hän oli haudannut nuo sanat syvälle, sillä kritiikin kuuleminen hänen vanhalta mentoriltaan oli aina tuntunut hiukan pahalta, etenkin tässä asiassa. Mietteliäänä harmaa kolli nosti katseensa taivaalle, joka tänä lehtikadon synkeänä päivänä oli nopeasti tummumassa. Heidän olisi leiriydyttävä pian.
Hiljaisuus venyi ja Härmä pakotti itsensä viimein sanomaan jotain, sillä Päivänsäde vaikutti odottavan häneltä vastausta purkaukseensa.
"Et saisi siitä mitään", Härmä sanoi, aivan kuin Kanerva olisi puhunut hänen kauttaan. "Klaanikissat ovat vieneet sinulta kaiken, kuten sanoit. Älä anna heidän viedä tilaa mielestäsi. Kostaminen ei korjaa mitään, se vain tekee sinusta katkeran ja unohdat ne asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä."
Härmä vältteli Päivänsäteen katsetta. Aivan varmasti naaras näkisi suoraan hänen lävitseen, sillä Härmän ilme oli kireä eikä viisaiden, rauhanomaisten sanojensa mukainen. Hän rykäisi haluten vaihtaa aihetta.
"Meidän olisi varmaan syytä leiriytyä pian. Tänne tulee säkkipimeää."

//Päivi?

Härmän reaktio ei jäänyt huomaamatta minulta, ennen kuin tämä peitti sen rennolla, ystävällismielisellä hymyllä, jonka aitoutta minun oli osittain vaikea uskoa. Kysymykseni oli selvästi yllättänyt kollin, mutta en osannut sanoa, oliko sille jotakin tiettyä syytä.
Kenties hän ei ollut odottanut keskustelun ottavan tällaista suuntaa, tai sitten olin osunut lähelle totuutta. Loppujen lopuksi en tiennyt parantajastani sen enempää kuin minun oli tarvis tietää luottaakseni siihen, että hän hoiti hänelle antamani homman kunnolla.
Härmä vastasi kieltävästi kysymykseeni. Hän jopa väitti, ettei uskonut kostamisen auttavan ketään. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen, kun parantaja suuntasi saman kysymyksen minulle. Minulla ei ollut mitään salailtavaa sen suhteen, kenelle halusin kostaa.
“Voi, monellekin”, nytkäytin hännänpäätäni kuvitellessani mielessäni kaikkien niiden kissojen kasvot, jotka olivat minua vastaan rikkoneet. Joskus vielä polkumme risteäisivät ja saisin kaipaamaani oikeutta. “Enkä voi sanoa olevani samaa mieltä kanssasi siitä, mitä tulee kostamiseen. Miksi meidän pitäisi tyytyä kohtaloomme ja antaa meitä loukanneiden lurjusten jatkaa eloaan kuin mitään ei olisi sattunutkaan? En koskaan anna anteeksi niille, jotka ovat minut pettäneet, enkä taatusti anna heidän unohtaa sitä.” Ääneni oli muuttunut matalaksi murinaksi, joka minun oli pakotettava katkeamaan. “Klaanikissat ovat vieneet minulta kaiken, millä on väliä. Miksi en siis antaisi heidän maistaa omaa lääkettään, jos saisin siihen tilaisuuden?”

//Härmä?

AUROORA
Härmä: 9kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 14kp -

EMPPUOMPPU
Kobra: 4kp -
Cosmos: 8kp -
Päivänsäde: 5kp -
= 17kp

KÄÄRMIS
Ruusunen: 8kp -
Laku: 5kp -
= 13kp

Härmä hymähti kohteliaan naurahduksen Päivänsäteen puheille klaanikissoista. Hän ei ollut viettänyt paljoa aikaa klaanikissojen keskuudessa, mutta oli kuitenkin ehtinyt huomata, kuinka latautunut kahden klaanin suhde oli. Kenties se oli väistämätöntä: kaksi suurta joukkoa kissoja asui lähekkäin samassa metsässä eläen samalla riistalla. Päivänsäteen puheissa oli siis perää. Kuolonklaani ja Eloklaani koituisivat lopulta toistensa turmioksi.
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?”
Päivänsäteen yllättävä kysymys sai Härmän tarkasti säädellyn ulkokuoren hetkeksi murtumaan. Unohtaen hetkeksi roolin, jota hän oli kujakissayhteisön seurassa esittänyt, parantajakolli loi hämmästyneen katseen kujakissayhteisön johtajaan. Miksi Päivänsäde kysyi häneltä tällaisia? Tiesikö hän jotain?
Ei, Härmä järkeili mielessään. Kukaan ei tiennyt hänen menneisyydestään mitään, ja asian oli pysyttävä sellaisena. Muille kissoille avautuminen ei auttaisi häntä mitenkään, etenkään Päivänsäteelle avautuminen. Härmä menettäisi helposti sen orastavan luottamuksen, jonka naaraalta oli ansainnut, kun tämä kuvittelisi hänen lähtevän hetkenä minä hyvänsä kujakissayhteisöstä emonsa murhaajan tai Kanervan perään.
Ei Härmä oikeastaan ollut harkinnutkaan todenmukaista vastausta Päivänsäteen kysymykseen. Siksi hän viritti nopeasti kasvoilleen rennon, ystävällisen ilmeen.
"Eipä oikeastaan", harmaa kolli sanoi ja kohautti lapojaan. "Enkä voi sanoa uskovani sellaiseen. Ei kostaminen auta ketään."
Siihen hän ei tietenkään uskonut. Kanerva oli joskus muistutellut hänelle, että kostonhimo tekisi hänestä vain katkeran ja onnettoman. Hänen emonsa kuolema tuntui kuitenkin varjostavan Härmän koko elämää, eikä hän voinut kuvitella sellaista polkua, joka ei päättyisi suloiseen kostoon. Härmä oli tehnyt kaiken elämässään vain tämän tappajan löytääkseen, eikä hän voinut luovuttaa nyt.
"Entä sinä?" hän kysyi yrittäen ohjata keskustelua pois itsestään. "Jos saisit mahdollisuuden, haluaisitko kostaa jollekin?"

//Päivi?

Härmän antama arvio matkan kestosta ei ollut mieleeni. Jos meiltä menisi pari päivää päästä puiden luokse, menisi toiset pari päivää myös kotimatkaan. Ja jos matkaan kuluisikin useampi päivä, saattaisimme joutua olemaan poissa Yhteisöstä melkein puoli kuuta.
Sellaisessa ajassa epäluotettavat typerykset - kuten poikani Cosmos - ehtivät hyvinkin suunnitella pakoa, enkä minä ollut paikalla estämässä heitä. Minun ei auttanut kuin vain luottaa siihen, että Arpi osaisi pitää silmänsä ja korvansa auki mahdollisten karkulaisten varalta.
Heilautin toista korvaani Härmän suuntaan tarpoessamme menemään syvässä hangessa. “Minua kyllä huvittaisi antaa kuonoon parille tietylle klaanikissalle”, tuhahdin parantajan kommenttiin, mutta en kääntänyt katsettani menosuunnasta. “Muuten minulla ei ole mitään asiaa niiden takkuturkkien reviireille. Repikööt toisensa kappaleiksi kaikessa rauhassa”, jatkoin iloton hymy naamallani.
Todellisuudessa paloin halusta koota joukkoni uudelleen ja lähteä kostoretkelle. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä olin luvannut Keijukaiselle tämän viime hetkinä, etten palaisi klaanien reviireille enää koskaan. Samassa yhteydessä kasvattiemoni oli käskenyt minua olemaan uhraamatta ajatustakaan klaanikissoille, mutta siihen en ollut pystynyt. Kuinka olisin voinut lakata ajattelemasta niitä katalia kissoja, jotka olivat vieneet minulta kaiken, mistä todella välitin?
“Janoatko sinä kostoa kellekään, Härmä?” Pidin ääneni kepeänä, samalla tavalla kuin olisin tiedustellut jonkun kuulumisia, ja siirsin uteliaana katseeni raidalliseen kolliin. “Onko kukaan koskaan satuttanut sinua niin, että haluaisit vuodattaa jonkun verta lievittääksesi omaa tuskaasi?”

//Härmä?

Heiluttelin häntääni leikkisästi, kun kyyristelin piilossa odottamassa Lunan paluuta. Olin päätänyt, että säikäyttäisin naaraan, kun hän astelisi sisään. Tiesin, että jekku oli hieman hölmö, mutta minua ajatus naaraan säikäyttämisetä huvitti jo valmiiksi tarpeeksi paljon, että meinasin ratketa. Olin kuitenkin odottanut jo aika kauan, eikä kumppanistani näkynyt vielä jälkeäkään.
Kun sitten viimein kuulin askelia, pupillini laajenivat suuriksi. Odotin, että valkea naaras astelisi sisään. Pian näin valkoisen tassun jo hapovan sisään ja loikkasin piilostani kovaäänisesti huudahtaen.
Kuitenkaan en nähnyt edessäni aäiköhtäneen Lunan naamaa. Sen sijaan eteeni oli asettunut Hyökyaalto yllättyneen näköisenä. Hänen häntänsä oli säikähdyksestä pörrössä, kun hän tassutti Lakun ohi.
“Onnistuit säikyttämään. En lainkaan odottanut, että tulisit yhtäkkiä kulman takaa”, kolli kehräsi huvittuneena nyt itsekin. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että hän ei ollut suuttunut. Luna asteli hänen perässään sisään ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti sekä hänen silmänsä kimmelsivät.
“Oli tarkoitus säikäyttää sinut, mutta erehdyin kissasta”, naurahdin kumppanilleni ja tassutin hänen vierellään, kun hän vei ruoat pois.
“Joo, mietinkin, miksi sinä hänet säikyttäisit. Olisit voinut joutua hankaluuksiin, jos se olisi ollut Päivänsäde paluumatkalla”, Luna totesi. Nyökyttelin hyväksyvästi.
“Ehkä se oli hieman typerä ajatus”, naukaisin alistuneesti ja pukkasin kumppanini kylkeä hiljaa. Luna kehräsi ja silitti selkääni hännällään.
“Ei se mitään. Et kuitenkaan säikyttänyt Päivänsädettä, etkä siis joutunut ongelmiin. En edes tiedä olisitko joutunut siitä hankaluuksiin. Kuitenkin yritä olla ensi kerralla hieman varovaisempi, jotta et säikyttele vääriä kissoj”, Luna naukui vielä ja painautui minua vasten hellästi.

Kolli totesi elämän olleen menettelevää ja kysyi kuinka kauan Ruusunen - ja ilmeisesti myös Riemu - oli ollut yhteisössä. Ruusunen jäi pohtimaan hetkeksi ja hänelle tuli mieleen taas kollin nimi.
“Nimesi oli Kobra eikö vain?” Ruusunen aloitti. Kolli nyökkäsi hänelle ja ilmeisesti edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
“Olen ollut yhteisössä lähes koko ikäni. Tulin jo hyvin nuorena mukaan omasta tahdostani ja Riemu nyt on syntynyt täällä. Riemun isä, Urho sen sijaan tuli useampi kuu sitten, mutta oli kuitenkin jo aika vanha. Hän on viihtynyt minun kuvani mukaan täällä oikein hyvin”, naaras selitti vielä ja vilkaisi Riemua, joka oli alkanut leikkiä hänen hännällään.
Hän nosti häntäänsä korkeammalle, ja pienen kollin täytyi todella kurotella yltääkseen siihen. Ruusunen joutui pakolla peittämään kehräystään.
“Olisi aika alkaa opettaa Riemu yhteisön tavoille. Tarkoitan siis, että olisi aika alkaa opettaa hänelle ruoan etsimistä ja partiointia”, Ruusunen totesi ja alkoi heilutella häntäänsä nopeammin niin, että Riemu joutui syöksyilemään sitä päin pysyäkseen perässä.
Kobra katsoi pientä kollia. Hän näytti siltä, että häntä hieman huvitti Riemun puuhailut. Ei Ruusunen sitä oikein ihmetellyt. Riemu näytti hupsulta jahtaillessaan hänen häntäänsä ja yrittäessään napata sen kaikin voimin.

//Kobra?

Malvaruusu seurasi, miten Cosmos astui epähuomiossaan jonkin kaksijalkojen esineen päälle. Ilmeisesti se kävi kipeää, sillä kolli alkoi sähistä ja loikkasi taaemmas. Kolli vaikutti ärsyyntyneeltä, kun hän kyseli ystävältään, minkä päälle oli oikein astunut. Malvaruusu kohautti lapojaan tietämättä sitä itsekään.
"Jokin kaksijalkojen esine varmaan. Tuskin mikään tärkeä, kun se lojuu täällä maassa", kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi, "siirrä se sivuun, ettet enää toiste astu sen päälle."
Cosmos teki kuten hänen ystävänsä neuvoi ja työnsi pikkuruisen vihreän esineen pois jaloistaan. Kaksijalanpesän lattialla lojui enemmänkin kaksijalkojen esineitä. Malvaruusu ei ymmärtänyt, miksi ne olivat jättäneet ne niin sotkuisesti sinne tänne.
"Mitä me sitten teemme?" Cosmos kysyi istuttuaan alas. Malvaruusu mietti hetken.
"Ehkä voisimme miettiä, miten saamme Päivänsäteen hoidettua pois johtajan paikalta. Minä en tahdo liata käpäliäni ja taistella häntä vastaan. Asia on hoidettava jotenkin tyylikkäämmin", kirjavaturkkinen naaras naukui ja sipaisi kielellään rintakarvojaan. Todellisuudessa Malvaruusu ei olisi alkuunkaan edes pärjännyt sisarelleen taistelussa, mutta ei hän halunnut myöntää sitä edes itselleen.
"Me todellakin tarvitsemme enemmän kissoja, jotka voisivat kääntyä Päivänsädettä vastaan", Malvaruusu lisäsi päätään pudistellen.

//Cosmos?

Härmä kohautti lapojaan.
"En ole varma", hän vastasi yrittäen tonkia muististaan yksityiskohtia leppäpuiden sijaintiin liittyen. "Luulen, että meillä menee ainakin pari päivää päästä sinne. En kiinnittänyt silloin puihin sen enempää huomiota, joten en muista, kuinka kaukana ne ovat."
Sentään lepät eivät olleet aivan hukassa. Heidän tulisi kulkea vain samaa reittiä klaaneja kohti kuin viimeksi, ja lopulta ne tulisivat vastaan. Härmä toivoi, että puut olisivat mahdollisimman lähellä klaaneja. Hän harkitsi jopa huijaavansa Päivänsädettä hieman, jotta he joutuisivat kulkemaan pidemmän matkan. Härmä ei kuitenkaan ollut kovinkaan varma siitä, onnistuisiko hän vetämään kujakissayhteisön johtajaa nenästä.
Kaksikko jatkoi metsään etsien sen saman reitin, jota he olivat klaanien luokse kulkeneet. Paksu lumivaippa ei ainakaan helpottanut heidän kulkuaan. Oli hyvin mahdollista, että sääolosuhteista johtuen matka kestäisi pidempään kuin Härmä alun perin kuvitteli. Se oli vain hyvä: oikeastaan harmaa kolli toivoi, että sää vain huononisi. Tietysti hän välitti yrttivarastojensa tilasta, mutta pääsyy tälle retkelle oli Kanervan etsiminen.
"Toivottavasti emme joudu kulkemaan kovin kauas", Härmä virkkoi nostellen tassujaan lumen keskellä. "En haluaisi joutua tekemisiin klaanien kanssa uudelleen. Vai mitä?"

//Päivi?

Cosmos katseli uteliaana ympärilleen pienehkössä kaksijalkojen pesässä, joka oli täynnä kaikkea omituista tavaraa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa.
“Tänne muut kujakissat eivät ainakaan osaa eksyä”, hän tuumasi hyväksyvästi ääneen ja vilkaisi Malvaruusua, joka oli loikannut jollekin pehmeälle alustalle. “Tämä on kieltämättä erinomainen paikka pitää vastarinnan päämajaa.” Hän virnisti ystävälleen tyytyväisesti ja ryhtyi sen jälkeen tutkimaan pesää tarkemmin.
Maassa lojui kaikenlaisia pieniä, värikkäitä esineitä, jotka kaikki löyhkäsivät enemmän tai vähemmän kaksijaloilta. Haju oli kuitenkin laimea, mikä kertoi siitä, etteivät ne olleet käyneet täällä vähään aikaan. Cosmoksen oli vaikea käsittää, miksi ne olivat rakentaneet näin pienen pesän, johon hädin tuskin mahtui muutamaa hassua täysi-ikäistä kaksijalkaa enempää.
Hän käveli pitkin pesän seiniä nuuhkien ja tutkaillen kaikkea mahdollista, kun yhtäkkiä hän tunsi terävän piston polkuanturassaan. Hänen suustaan purkautui sähinä ja kavahti taaksepäin kipeää tassuaan ylhäällä pitäen. Hän ravisteli sitä, ja maahan tipahti jokin pieni, ehkä vähän kynttä isompi, värikäs kappale, jonka kapeampi, pyöreä pää oli ilmeisesti uponnut hänen anturaansa.
“Mitä hiirenpapanaa?” hän murisi ärtyneenä tassussaan tuntuvasta tykytyksestä. “Mikä kumma tuo on?” Hän tökkäisi sitä toisella tassullaan varovasti, niskakarvat epäluuloisesti pörhöllään.

//Malva?

Malvaruusu naurahti huvittuneesti, kun hän kuuli Cosmoksen kysymyksen. Kolli oli vielä niin nuori, että tämä taisi olla ensimmäinen lehtikato, josta hän muisti mitään. Malvaruusu ei kuitenkaan ilkeyttään nauranut ystävälleen, vaan puhtaasti huvittuneisuudesta. Naaraan kasvoille levisi iloinen hymy.
"No on, mitä sinä oikein odotit? Lämpöä ja auringonpaistettako?" Malvaruusu kiusoitteli. Cosmos kohautti lapojaan.
"Miten kukaan voi nauttia tällaisesta säästä? Olisi melkein pitänyt anoa Päivänsädettä pitämään minut vankina lehtikadon loppuun saakka!" harmaavalkea kolli naukaisi täristen. Malvaruusu katsoi säälien ystäväänsä.
"Kyllä sinä totut siihen. Sentään et joudu kokemaan lehtikatoa metsässä tai nummilla. Siellä ei ole tuulensuojina mitään muuta kuin puita ja lumikasoja. Kaksijalkalan lehtikato ei ole mitään verrattuna siihen", Malvaruusu yritti helpottaa ystävänsä tuskaa, mutta siinä naaras ei ollut mikään luonnonlahjakkuus. Cosmosta tuskin helpotti tieto siitä, että jossain oli vielä kylmempääkin.
"Taidankin siis olla todella onnekas", kolli naukaisi sarkastisesti.
"Hmph, yritin vain auttaa", entinen eloklaanilainen tuhahti.
"Kyllä minä tiedän, tämä kylmyys saa minut ärsyyntyneeksi", Cosmos naukui ja käänsi pahoittelevan katseensa Malvaruusun suuntaan. Kirjava naaras väläytti toverilleen ystävällisen hymyn.
"Ei se mitään. Lähdettäisiinkö partion jälkeen kävelylle?" Malvaruusu vaihtoi aihetta. Cosmos oli yhä valvottu, sillä Päivänsäde ei luottanut poikaansa ilmeisesti edelleenkään. Cosmos ei saisi lähteä yksin pesästä, mutta Malvaruusu oli ansainnut johtajan luottamuksen, joten hän saisi lähteä pesästä ystävänsä kanssa.
"No mikä jottei", Cosmos vastasi päätään nyökytellen, "jos etsimme jostain lämpimämmän paikan kuin tämän."
"Okei, se on siis sovittu. Minä tiedän erään paikan", Malvaruusu kertoi virnistäen.

Kun partio oli palannut leiriin, Malvaruusu ja Cosmos lähtivät saman tien samaa reittiä ulos. Malvaruusu otti johdon, sillä hän tiesi mihin suuntaan kaksikko oli menossa. Cosmos tyytyi seuraamaan ystäväänsä. Kaksijalkalan kujilla oli huomattavasti helpompi liikkua lehtikatoisin kuin metsässä. Vain joskus aikaisina aamuina maata peitti paksu lumikerros, jos yöllä oli satanut lunta. Aurinkohuippuun mennessä suuret, katuja pitkin juoksevat hirviöt olivat jo siirtäneet kujille sataneet lumet muualle.
Pakkaslumi narisi Malvaruusun tassujen alla, kun hän kulki suurten kivipesien varjossa kauemmas Kujakissayhteisön pesästä. He ylittivät suuren ukkospolun ja jatkoivat matkaa eteenpäin, kauemmas kaksijalkalan keskustasta. He kääntyivät vielä kerran oikealle pienemmälle kujalle ja sitten kerran vasemmalle, jolloin Malvaruusu ja Cosmos saapuivat hyvin pienen kaksijalanpesän eteen.
"Mikä paikka tämä on?" Cosmos kysyi ja silmäili kaksijalanpesää, joka sijaitsi vähän matkan päässä muista pesistä. Tämä oli aluetta, jossa kaksijalanpesät eivät olleet vieri vieren, vaan vähän matkan päässä toisistaan. Tämä kaksijalanpesä oli niin pieni, että sinne mahtui kerrallaan ehkä kolme täysikasvuista kaksijalkaa.
"Löysin tämän paikan jokin aika sitten. Tämä on kai jonkunlainen pieni kaksijalanpesä, mutta täällä ei asu kukaan. Kannattaa varoa, sillä tuossa viereisessä isommassa kaksijalanpesässä asuu kaksijalkoja. Ne eivät pidä siitä, kun minä käyn täällä", Malvaruusu kertoi ja astui sisään pesään raollaan olevasta ovesta. Pesä oli koristeltu värikkäästi. Se oli täynnä pieniä esineitä, joiden käyttötarkoitus oli Malvaruusulle täysi mysteeri.
"Täällä voimme vapaasti suunnitella sitä, miten kostamme Päivänsäteelle", kilpikonnalaikukas naaras ilmoitti ja loikkasi pehmeän vuoteen päälle.

//Cosmos?