AURA
Lyra: 71kp! -

AUROORA
Härmä: 60kp! -

ELANDRA
Malvaruusu: 5kp -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 6kp -
Päivänsäde: 16kp -
= 22kp

KÄÄRMIS
Laku: 20kp! -
Ruusunen: 4kp -
= 24kp

NINJANEN
Hurma: 65kp! -

SAAGA
Mirri: 22kp! -

SOTURIKISSA
Ametisti: 125kp! -

Vääntelin hännänpäätäni levottomana odotellessani läpinäkyvän kaksijalkojen rakennelman ulkopuolella, kun Härmä jutteli ilmeisesti vanhalle tuttavalleen pesän sisällä. Pidin kaksikkoa tiukasti silmällä. En ollut tiennyt Härmällä olevan tovereita Yhteisön ulkopuolella, mutta toisaalta en tainnut tietää kollista oikeastaan mitään muutakaan. Minulle riitti tieto siitä, että hän oli uskollinen Yhteisölle ja hoiti velvollisuutensa parantajanani.
Vähän ajan kuluttua levottomuuteni muuttui kuitenkin epäluuloisuudeksi. Mikä heillä kesti? Miksi Härmä ei ollut tuonut kissaa jo näytille luokseni? En ollut niin tyhmä, ettenkö olisi pannut merkille mahdollista ylivoimaa, mikäli Härmä yhtäkkiä päättäisi kääntää minulle selkänsä ja yrittäisi jotakin typerää tämän muukalaisen kanssa. Minun oli saatava tietää, missä mentiin ja valmistauduttava mahdolliseen selkäänpuukotukseen.
Tassutin Härmän ja vieraan naaraan luokse läpinäkyvään pesään. Tabbykuvioinen kissa kavahti silminnähden minut nähdessään. Selvä juttu - edessäni ei seisonut mikään urhoollisuuden perikuva. Yksinään tuosta tappijalasta ei olisi minulle harmia.
Tilassa vallitsi outo, jännittynyt tunnelma. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että Härmä yritti käydä tuttavansa kanssa jonkinlaista telepaattista keskustelua. Panin kuitenkin merkille, että naaraan silmät tavoittelivat katseellaan kaikkea muuta kuin Härmää.
“Sanoit, että tiedät tämän kissan.” Vilkaisin parantajakollia, jonka ilme oli muuttunut ankaran keskittyneeksi. Nyt oli Härmän näytön paikka.
“Hän on Kanerva”, Härmä sanoi ja siirtyi pesän oven eteen. Nykäisin viiksiäni tyytyväisenä hänen valintaansa. En joutuisikaan taistelemaan kahta vastaan yksin vaan tarpeen tullen kaksin yhtä vastaan. “Hän on vanha mentorini.”
“Oletan hänenkin olevan siis parantaja”, murahdin ja siristin silmiäni tutkiessani Kanervaa tarkemmin katseellani. Naaras vetäytyi syvemmälle turkkiinsa ja luimisti korviaan. “No, Kanerva, Härmä saa luvan esitellä sinulle uuden kotisi. Sydämeni suorastaan tikahtuu, kun saan tällä tavalla yhdistää entisen mentorin ja oppilaan.” Hymyilin ivallista hymyä ja kiersin Kanervan sivulle. “Sinä voit kipittää kiltisti välissämme kotimatkan ajan. Samalla kuulisin mielelläni kaiken sinun ja Härmän yhteisestä historiasta.” Loin Härmään terävän katseen. Minua kiinnosti nyt enemmän kuin koskaan kuulla lisää Härmän taustoista, kun selvästi kriittinen pala hänen menneisyydestään oli eksynyt Yhteisööni.

//Härmä?

Edessäni seisova naaras alkoi huojua ja naaraan tarkka katse oli muuttunut päämäärättömäksi, kuin naaras olisi tuijottanut pitkälle ja tyhjään. Yritin saada Hurmaan kontaktia, mutta naaras pysyi vaiti ja lopulta Hurman yritettyä ottaa muutama askel hän kaatui maahan, kun mikäkin kuoleva riistaeläin. Häntäni nyki ja pupillini laajenivat hieman. En ollut koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän enkä myöskään kuullut, että kukaan voisi pyörtyä yllättäen. Sydämeni tykytti. En tiennyt tarpeeksi parantamisesta, joten en tiennyt oliko tuollainen pyörtyminen edes mahdollista. Harvinaista se ainakin oli, siitä olin täysin varma. En liikkunut heti. Tuijotin Hurmaa, kuin naaras saattaisi hyökätä minä hetkenä minun kimppuuni. Tarkkailin Hurman kylkiä mitkä yhä nousivat ja laskivat, mutta minun makuuni liian hitaasti. Entä jos tämä oli se hetki mihin he olivat valmistautuneet?
Peräännyin varovaisesti ja jännittyneenä tunsin minua ympäröivän maailman liiankin selkeänä. Korvani kääntyilivät jokaisen rasahduksen mukaan ja tuulenpuuska nosti karvani pystyyn. Tunsin kuinka tuuli kävi molemmat tupsukorvani läpi ja tunsin miten hiekanjyväset painuivat anturoitani vasten. Tunsin kaiken liian selkeästi, koska minä pelkäsin. Minä en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta se oli minusta kaikista pahinta.. Hurma ja Ametisti tunsivat toisensa. Minä olin nähnyt heidän juttelevan ja Hurma oli itse kertonut niin. Mitä jos tämä oli vain juoni? Minä ja Hurma olimme kaksin. Jos Ametisti osuisi paikalle heidän olisi helppo hyökätä minua vastaan. Jos kolli vaani minua jossakin lähellä, hän odottaisi oikeaa hetkeä. Hän antaisi minun kumartua Hurman ylle huolestuneena. En kumartunut. Oikeaa hetkeä ei tulisi.

Jos minä olin äsken pelännyt, niin nyt minä vasta pelkäsinkin. Häntäni liikahti levottomasti, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Ajatukseni olivat saaneet mielikuvituksestani tuulta siivillensä. Jos tämä olisi oikeasti ansa, en antaisi heille sitä voiton makoisaa tyydytystä. Mutta jos se ei olisikaan ansa..? Silloin jokainen epäröimäni sekunti saattaisi maksaa Hurman hengen. Voisiko pyörtyminen edes aiheuttaa kuoleman? Sitä minä en tiennyt, mutta ajatus toisen kuolemasta puristi rintaani muiden uhkakuvien kanssa kilpaa.
“Hurma”, päästin ilmoille hiljaisella äänellä, mutta pysyttelin edelleen kaukana naaraasta. ‘Jos tämä on juoni, te olette valinneet väärän hetken ja väärän kissan’, lisäsin mielessäni.
Lopulta Hurma räväytti värikkäät silmänsä auki. En liikahtanutkaan tai edes tarjonnut Hurmalle auttavaa käpääläni. Sisälläni kytevä viha meinasi roihahtaa suurempiinkin liekkeihin. Ametisti oli se kissa kuka oli saanut minut epäilemään kaikkia. Inhosin sitä tunnetta, kun jokainenkin rasahdus tai ylle lankeava varjo tuntui lähestyvältä uhalta. En antanut Hurmalle aikaa vastata. Minä en aikonut olla tässä metsässä enää hetkeäkään.
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön.”
Ääneni oli kuin pohjoistuuli. Viileä. Katsoin vain, että naaras pääsi ylös ja nyökkäsin. Halusin hänen kulkevan minun edelläni.
“Mi-mitä oikein tapahtui, miksi me lähdemme?” Hurma sopersi ihmeissään eikä vastaukseni varmastikaan tarjonnut vastausta hänen kysymyksiinsä:
“Sinä pyörryit.”
Hurma vaikutti minusta mukavalta, mutta oliko hän todellisuudessa liiankin mukava? Siihen kysymykseen minä hankkisin vastauksen.

//Hurma? :O

Roihu makasi vierelläni silmät ummessa. Häntämme olivat suojelevasti toistemme ympärillä. Roihun valkea etutassu kimalteli pesän aukkojen välitse tunkevasta auringon valosta. Vaikka olikin jo lehtisade, aurinko silti paistoi ainakin joinain päivinä. Yhtäkkiä matkasin ajassa taaksepäin hetkeen, kun näin Roihun ensi kerran. Silloinkin paistoi aurinko. Muistan savun hajun, joka oli pinttynyt nenääni ja kuinka Roihun antama rotta oli tuntunut koko maailman parhaalta aterialta, kun en ollut syönyt koko päivään. Nyt olin jo ollut monen monta päivää ilman ruokaa vaikeimpina aikoinamme metsässä. Heräsin ajatuksistani, kun partio palasi pesälle. Katsoin, kun kissat toivat ruokaa pesään. Nousin hitaasti, mutta herätin silti vahingossa Roihun.
“Ruokaa, mennään hakemaan”, sanoin ja kipitimme äkkiä tuomisten luo. Nappasimme runsaasta määrästä vain kaksi rottaa ja olimme jo lähdössä takaisin pesiemme luo, kun Ametisti-niminen kissa seisahtui eteemme. Hänen arvosteleva katseensa kulki meidän ylitsemme. Roihu pudotti rotat käpäliinsä ja sihisi sylki suustaan tirskuen. Taistelin pelkoreaktiota vastaan ja koitin olla mahdollisimman vahvan näköinen. Onneksi Roihu oli sokealla puolellani, joten en tulisi yllätetyksi.
“Ketäs täällä on rottavarkaissa”, Ametistin uhkaava äänensävy sai minut sävähtämään pienesti, mutta palauduin takaisin pelottomuuteen miltei heti.
“Emme ole saaneet syödäksemme koko päivänä. On vain reilua, että saamme nyt jotain partioiden jälkeen”, Roihu ärähti. Vilkaisin oranssiturkkista ystävääni ja toivoin, että tämä ei tekisi nyt mitään typerää.
“Anna olla, Roihu. Ei Ametisti varmasti pahaa aio”, nau’uin koittaen pitää optimismin mukana äänessänikin asti. Hymyilin kilpikonnakuvioiselle kollille aurinkoisesti, vaikka tämä näytti siltä, että voisi repiä minut palasiksi.
“Kaikki kissat eivät tahdo hyvää, Mirri! Sinun täytyy lopettaa olemasta noin sinisilmäinen”, Roihu murahti ja nappasi rotat leukoihinsa. Hymyilin kiusalliselle hiljaisuudelle ja nappasin toisen rotan suuhuni. Livahdimme omaan nurkkaamme syömään yhdessä.
***
“Ametisti”, naukaisin kollille, joka istuskeli yhden pesän aukon reunalla katsellen ulos yhden nahan palan takaa. Hän käänsi päätään hiukan ja katsoi minua kylmästi.
“Olen pahoillani Roihusta. Todella toivon, ettet revi minua kappaleiksi”, sanoin naurahtaen väkinäisesti.

//Ame?

Hätkähdin hieman, kun Lyra laski häntänsä lavoilleni. En liikkunut, mutta lihakseni pysyivät tiukkoina. En oikein osannut rentoutua. Miksi olin mennyt kertomaan, vaikka sydämeni - joka oli edelleenkin typerä ja naaivi mielestäni - oli kertonut minulle että se ei olisi hyvä idea. Ja niin oli kertonut myös järkeni, kun tajusin, että jos Ametisti kuulisi tästä, minusta ei jäisi mitään jäljelle. Kauhu alkoi lamaannuuttaa minua, keuhkoni tuntuivat puristavilta ja maailma tuntui pyörivän ympyrää. Metsä tuntui yhtäkkiä olevan täynnä paikkoja, jotka muistuttivat Ametistin tummankirjavaa turkkia.
"Minä... minä en kertonut kenellekkään", ääneni tuntui kadonneen. sanat juuttuivat kurkuuni ja keuhkoni puristuivat.
“Ajattelin vain, että se oli minun oma vikani, kun minä menin liian pitkälle kysymyksissäni”, kuiskasin käheällä äänellä ja täristen. Tunsin Lyrankin turkin pörhistyvän kuin valkoturkkinen naaras olisi valmistutumassa loikkaamaan jonkun kimppuun. Jonkun, joka uhkasi häntä, luultavasti Ametistin, mutta Lyra ei liikahtanutkaan.
"Ei se ole sinun syysi", kissa naukaisi niin pehmeällä ja lohduttavalla äänellä kuin vain pystyi, tai niin ainakin ajattelin. Ahdistus ei suostunut irrottamaan jääkylmiä kynsiään rinnastani. Ametistin kuva välkehti silmissäni ja näin kollia kaikkialla.
“Tämä ei voi jatkua näin. Me emme voi antaa hänen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hurma, hän vielä tappaa jonkun kissan”, Lyra sanoi hetken päästä, keräten sisunsa kokoon. Vilkaisin naarasta silmät kuiden kokoisina, kauhistuneina.
"Mi- mitä me voimme tehdä?" kysyin kauhistuneena. Lyra avasi suunsa, mutta hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi.
"Hurma? Onko kaikki hyvin? Hurma? Vastaa? Hurma!" Lyran ääni kuulosti puuroiselta, kuin olisin ollut veden alla. Maailma pyöri hetken ympyrää ja sitten kaikki pimeni.

//Lyra D:

Härmä vilkaisi Päivänsädettä, kun tämä kysyi hänen mielipidettään Ametistista. Parantaja oli kyllä huomannut, että nuorella kujakissalla oli tapana käyttää hieman... kovia otteita muiden kanssa. Härmä muisti, miten Ametisti oli taannoin mukiloinut Lyraa, ja naaraskissa oli joutunut parantumaan aivotärähdyksestä ja haavastaan päiviä. Eikä Lyra ollut Härmän tietämyksen mukaan ainut, joka oli kärsinyt Ametistin päähänpistoista. Ei voinut olla yhteisön edun mukaista, että hänen annettiin noin vain tehdä kissoja työkyvyttömiksi. Toisaalta, ei yhteisön etu Härmää paljoa kiinnostanut, sen verran vain, että hän sai itse elää siellä. Enemmän häntä vain ärsytti hoitaa Ametistin uhreja. Ei hänellä kovin kiireistä ollut, sillä yhteisö oli edelleen melko pieni joukko kissoja. Hän ei vain pitänyt hoitotyöstä.
"Niin, kenties hänellä viiraa hieman päässä. En tiedä hänen taustojaan", Härmä vastasi tuumaillen. "Hän vaikuttaa arvaamattomalta. En halua astua varpaillesi tämän asian suhteen, mutta minusta olisi hyödyllistä miettiä, tarjoaako hän enemmän hyötyä vai haittaa Kujakissayhteisölle."
Ametistin panoksesta yhteisön tuoresaaliskasaan Härmä ei tiennyt. Sen hän oli huomannut, ettei kukaan kujakissayhteisön jäsen ollut kovinkaan hyvä metsästämään, joten puutteellisista saalistustaidoista Ametistia ei kannattanut lähteä syyttämään. Sitä suuremmalla syyllä yhteisö kuitenkin tarvitsi jokaisen kynnelle kykenevän metsästäjän, eikä todellakaan käynyt, että osa heistä vietti yhden kissan takia päiviä toipumassa.
"Kyllä hän aiheuttaa minulle paljon töitä. Ei se minua haittaa, sillä ei Kujakissayhteisössä ole yleensä paljoa potilaita. Mutta olen pannut asian merkille. Jos tarvitset tukeani jonkin... vaikean päätöksen edessä, lupaan tarjota sinulle asiantuntemukseni."
He hiljenivät, Päivänsäde vaikutti pohtivan asiaa. Härmä antoi johtajattaren vaipua ajatuksiinsa ja keskittyi tarkastelemaan ympäristöään. Näillä seuduilla ei ollut korkeita rakennuksia. Kaksijalan pesät seisoivat toisistaan erillään, ja ne olivat leveämpiä kuin muualla. Monen pesän lähettyvillä nukkui useampi hirviö, joskus jopa kolme tai neljä. Täällä pihat olivat suuria, mikä oli Härmän mieleen. Kaksijalat olivat hekin innokkaita yrttien keräilijöitä ja kasvattivat niitä ahkerasti. Lehtikadon aikaan he pitivät kasvejaan läpinäkyvissä pienissä rakennelmissa, joissa ilma pysyi kylminäkin aikoina leutona. Niistä Härmä teki joskus hyviä löytöjä.
Nyt hänen katseensa kiinnittyi erääseen tiiliseinäiseen kaksijalan pesään. Se oli tuttu, ja Härmä arveli tuon pesän pihalta löytävänsä yhden tällaisen läpinäkyvän yrttivaraston. Hän heilautti Päivänsäteelle häntäänsä merkiksi seurata pesän luo, ja kaksikko jäi hetkeksi seisomaan pesää ympäröivän muurin viereen. He kuulostelivat koirien varalta - Härmä tiesi elukoiden olevan yleisiä näillä seuduilla - mutta piha oli hiljainen. Kun kujakissat loikkasivat yhdessä muurin päälle, he huomasivat, ettei pihassa ollut hirviöitä. Kaksijalat eivät siis olleet kotonaan, vaan ulkoiluttamassa hirviöitä.
Härmä ja Päivänsäde hyppäsivät alas muurilta helpottuneina. Retkeä helpottaisi huomattavasti se, ettei heidän tarvitsisi varoa kaksijalkoja. He saattoivat juosta vailla huolen häivää pihan poikki ja huomata, että Härmä tosiaan oli oikeassa - tarkasti hoidetun puutarhan nurkassa seisoi yrttivarasto. Härmä tunsi innostuksen tassuissaan, jotka nyt johdattivat häntä rakennelman luo kiihtyvässä tahdissa. Muutaman ketunmitan päässä varastosta hän kuitenkin pysähtyi.
"Mitä nyt?" Päivänsäde kuiskasi hänen takanaan, mutta ehdittyään Härmän kohdalle hänkin varmasti huomasi yrttivarastosta kantautuvan hajun. Siellä oli kissa. Kaksikko vilkaisi toisiaan - kannattaisiko nyt perääntyä, vai mennä riskillä sisään? Varastossa lymyilevä kissa oli kai huomannut heidät, sillä tämä ei päästänyt ääntäkään.
Jokin tuossa tuoksussa oli kiinnittänyt Härmän huomion. Se tuntui kummallisen tutulta, eikä Härmä ollut keksiä mistä. Haju kutitteli hänen syvimpiä muistojaan ärsyttävällä tavalla, mutta lopulta hän tajusi. Ei kukaan muu kissa, johon hän oli elämänsä aikana törmännyt, tuoksunut tältä: vahvoilta yrteiltä, pihkalta, märiltä sammalilta.
Kanerva.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Härmä unohti peitellä tunteitaan. Hänen suunsa raottui hämmästyksestä ja laajentuneet silmät tuijottivat varaston läpikuultavaa seinää. Tietysti hänen olisi pitänyt tunnistaa Kanervan haju - se oli hänelle tutuin asia maailmassa. Ei hän ollut kuitenkaan voinut kuvitellakaan kohtaavansa tänään vanhan mentorinsa. Eihän Härmä ollut enää viime aikoina pitänyt sitä ylipäätään mahdollisena.
Kanervan tuttu hahmo erottui sumeana seinän läpi, kun tämä astui esiin yrttien takaa. Sama ruskea turkki, sama varautuneisuus kehon muodossa. Hänkin oli varmasti tunnistanut Härmän hajun, joten miksi naaras vaikutti pelokkaalta astumaan ulos? Johtuiko se Päivänsäteestä?
"Tiedän, kuka tuo on", Härmä sanoi hiljaa. Päivänsäde kohotti kulmiaan. Härmä ei tiennyt, oliko naaras asiasta yllättynyt - parantajakolli ei ollut koskaan ilmaissut, että tunsi ketään yhteisön ulkopuolelta.
"Hän ei ole vihamielinen", harmaa kolli jatkoi, "mutta on varmaan parempi, että minä menen ensin yksin."
Päivänsäde mietti hetken, hänen terävät silmänsä siirtyivät Kanervan hahmosta Härmään ja takaisin. Lopulta hän nyökkäsi.
"Hyvä on. Mutta tiedät, mitä nyt seuraa. Tuosta kissasta tulee Kujakissayhteisön jäsen."
Siitä Härmä oli hyvin tietoinen. Kenties jopa iloinen.
"Totta kai."
Harmaa kolli harppoi viimeiset askeleet kaksijalkojen yrttivarastolle ja astui sisään sen raollaan olevasta luukusta. Sitten hän näki Kanervan. Outo tunteiden kuohu, jota Härmä ei ollut pitkään aikaan tuntenut, valtasi hänet. Surua ja inhoa, mutta päällimmäisenä vain iloa ja helpotusta. Niihin hän halusi keskittyä nyt: vaikeat keskustelut saisivat koittaa myöhemmin.
Kanervankin kasvoilla paistoi tunteiden kirjo. Härmä näki, että vanha naaras oli myös jälleennäkemisestä iloinen, mutta tämän kehonkieli kertoi myös jostain muusta. Kanerva seisoi jännittyneesti, ja hänen häntänsä kiemurteli ilmassa hermostuneena.
"Hei, Kanerva", Härmä sanoi. Hän piti vielä etäisyytensä, eikä astunut lähemmäs tervehtimään kissaa. "Pitkästä aikaa."
Kanerva vain tuijotti häntä hetken. Sitten hän vaikutti muistavan puhekykynsä ja hätkähti.
"Härmä. Mitä sinä teet täällä?"
Härmä hymyili.
"Olen ollut osa Kujakissayhteisöä jo pitkään. Toimin heidän parantajanaan", kolli selitti. "Miten sinä olet täällä? Etsin sinua kaikkialta."
Härmä olisi voinut kysyä Kanervalta tuhat kysymystä. Polttavimpana erottui yksi: miksi lähdit? Sen hän kuitenkin halusi säästää myöhemmälle. Ei pelkästään siksi, että Päivänsäde oli kuulemassa vain parin ketunmitan päässä. Härmästä tuntui myös, ettei hän halunnut pilata tätä hetkeä. Jokin osa hänestä aavisteli jo, ettei hän pitäisi Kanervan vastauksesta. Nyt hän tunsi aitoa iloa ja onnea, eikä kolli halunnut minkään riistävän niitä häneltä.
"Saavuin tähän kaksijalkalaan viime viherlehtenä", Kanerva selitti hetken päästä. "Olen liikkunut näillä seuduilla, sillä täällä on paljon yrttejä. Ja vähän muita kissoja."
Koirat pitivät siitä huolen, Härmä ajatteli. Hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää, miten ei ollut törmännyt Kanervaan, tai edes haistanut häntä, aiemmin. Härmä kuitenkin kävi täällä suhteellisen paljon - ei usein, mutta silloin tällöin. Oliko Kanerva voinut huomata hänet?
"Joka tapauksessa... Hienoa nähdä, että voit hyvin, Härmä", Kanerva ehti vielä sanoa ennen kuin Päivänsäde tuli pilaamaan heidän hetkensä. Tummanharmaa naaraskissa astui sisään varastoon ja loi tiukan katseen Kanervaan. Vanha naaras värähti ja luimisti hiukan korviaan.
Härmä kääntyi katsomaan Päivänsädettä. Hän oli pitänyt itsestään selvänä sitä, että Kanervan olisi nyt liityttävä heidän joukkoonsa. Härmä kuitenkin tajusi jotain - he olivat kaksi yhtä vastaan. Kanerva ja Härmä olivat molemmat hyviä taistelijoita, ja peittoaisivat Päivänsäteen yhdessä helposti. Nyt kun Kanerva oli löytynyt, hänellä ei ollut mitään syytä olla osana Kujakissayhteisöä. Hän voisi jatkaa elämäänsä Kanervan kanssa.
Härmä oli tehnyt päätöksen - hän jättäisi nyt Kujakissayhteisön. He taistelisivat rinta rinnan Päivänsädettä vastaan ja pakenisivat. Johtajattarelta kestäisi tovi päästä takaisin pesään hakemaan apujoukkoja, ja sitten he olisivat jo kaukana. Härmä ja Kanerva olivat älykkäitä, he osaisivat peittää jälkensä. Heitä ei löytäisi kukaan.
Mutta kun Härmä käänsi katseensa Kanervaan hän huomasi, etteivät he olleetkaan samalla aallonpituudella. Kanervan katse pysyi visusti Päivänsäteessä, ja harhaili välillä vain mahdollisten pakoreittien suuntaan. Härmän yrityksistä huolimatta Kanerva ei ottanut kontaktia häneen, eikä näyttänyt valmiilta taistelemaan. Heidän yhdessä eläessään kaksikko oli usein joutunut tappelemaan muiden kissojen kanssa. Silloin pelkkä katse oli riittänyt merkiksi, ja parantajakaksikko oli oppinut lukemaan toisiaan hyvin.
Kanerva ei halunnut eikä aikonut taistella Härmän kanssa, kolli huomasi. Sen sijaan hän etsi pakoreittiä. Härmä tajusi siinä hetkessä, ettei Kanerva ollut ollenkaan iloinen hänen tapaamisestaan - naaraan koko olemus kieli siitä, että tämä halusi pois. Pois tästä tilanteesta, pois Härmän luota. Kanerva oli valmis jättämään hänet taakseen. Miksi?
Härmä ei kuitenkaan aikonut antaa naaraan livistää. Hän koki mielessään täyskäännöksen - innostus paon mahdollisuudesta muuttui helpotukseksi siitä, että Päivänsäde oli hänen mukanaan. Yhdessä he voisivat pakottaa Kanervan osaksi Kujakissayhteisöä.
Päivänsäde ei ollut tyhmä, hän vaikutti olevan jollain tapaa tietoinen oudosta jännitteestä, joka oli vallannut yrttivaraston. Hän piti katseensa Kanervassa.
"Sanoit, että tiedät tämän kissan", Päivänsäde tokaisi kaiketi kehotuksena esitellä Kanerva hänelle. Sitä Härmä ei ollut aikonut tehdä, ennen kuin Kanerva oli osoittanut sille syytä.
"Hän on Kanerva", Härmä sanoi ja astui varaston oven eteen. "Hän on vanha mentorini."

//Päivi? tantantaa...

Koirien kaukainen haukku soi korvissani ja se sai minut luimistamaan korviani. Minä en ollut törmännyt koiriin aiemmin, mutta tiesin kaksijalkalan kuhisevan niitä. Ne olivat kuitenkin yleensä kaksijalkojen pitämässä pitkässä narussa. Ehkä kaksijalatkin tiesivät, että ne karvaturrit saattoivat olla vaarallisia, epäilin. Miksi muuten he pitäisivät ne noin lähellä itseään? No, kaksijalkojen aivoituksia ei saattanut ymmärtää. Lehtikadon värjäämät kauniit, punertavat ja kellertävät lehdet olivat saaneet metsän loistoon. Nyt metsä näytti suurenmoiselta, värikkäältä ja kauniilta. Annoin katseeni vaellella metsän värimaailmassa ja pieni, lähes huomaamaton hymy käväisi kasvoillani. Minun pitäisi käydä useamminkin ulkoilemassa ilman työtehtäviä. Johdattelin Hurmaa vielä syvemmälle metsään. Naaraan olisi hyvä tuntea Kujakissayhteisön reviiri. Vilkaisin Hurmaa kulmat hieman kurtussa. Naaraan olemus oli muuttunut hiljaiseksi ja jännittyneeksi. En kuitenkaan ehtinyt kysyä Hurmalta mitä hän mietti, kun naaras avasi jo suunsa ja sai leukani suorastaan loksahtamaan. Ilma pakeni keuhkoistani nykäyksenomaisesti. Katsoin Hurmaa, mutta naaraan kuva oli epäselvänä verkkokalvoillani. Sen sijaan näin Ametistin kuva vilkkui verkkokalvoillani turhankin selvänä.
“Ametisti…” “Siis… Hän on yrittänyt tappaa sinutkin?” takeltelin ja haukoin happea. Tämä oli elävä todiste siitä, että se kolli oli todellinen uhka jokaisen hengelle. Olin surkea lohduttamaan, mutta vaistomaisesti laskin häntäni naaraan lavoille. Katsoin valko-oranssia naarasta myötätuntoisesti. Hurma ei liikahtanut kosketukseni alla, mutta hänen lihaksensa pysyivät jäykkinä. Naaraskissa nielaisi uudelleen, kuin sanat olisivat painaneet häntä liikaa. Naaras oli ollut Yhteisössä vasta muutaman päivän ajan ja jo nyt joku rikkonut hänen turvallisuutta kenties pahimmalla mahdollisella tavalla. Hurma ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi ja antoi katseensa lipua metsässä. Metsässä, joka oli hetki sitten ilahduttanut meitä molempia, mutta nyt tuntui olevan täynnä mahdollisia piilopaikkoja. Tiesin liiankin hyvin miten helposti Ametistin kilpikonnakuvioisella turkilla voisi sulautua metsään. Ravistelin päätäni ja yritin saada epämukavan tunteen pois rinnaltani. Ametisti oli valvottu, ei kolli voisi yksinään vaellella metsissä. Terästin kuitenkin kaikkia aistejani. Enää minua ei yllätettäisi.
“Minä.. Minä en kertonut kenellekään”, Hurma sai naukaistuksi hiljaisella ja takeltelevalla äänellä. Kuin sanat olisivat yrittäneet tarttua hänen kurkkuun.
“Ajattelin vain, että se oli minun oma vikani, kun minä menin liian pitkälle kysymyksissäni”, naaras kuiskasi värisevällä äänellä ja sai minun turkkini pörhistymään, kuin olisin suurenkin uhkatilanteen edessä.
“Ei se ole sinun vikasi.”
Ja se oli totta. Hurma ei ollut tehnyt mitään väärää. Tilanne tuntui yhtä painavalta, kun taivasta värittävät sadepilvet. Ilman painava tunne sai minut nostelemaan tassujani ja liikahtelemaan levottomana. Kohta sade kastelisi kaksijalkalan polut ja kukaan ulkona liikkuva ei voisi selvitä kuivalla turkilla. Keräsin kuitenkin jostain mieleni perukoilta sisua.
“Tämä ei voi jatkua näin. Me emme voi antaa hänen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hurma, hän vielä tappaa jonkun kissan”, naukaisin päättäväisemmin ja katsoin naarasta syvälle silmiin vakavasti. Jos me emme tekisi jotain, kukaan ei tekisi mitään ja kohta Yhteisössä valvottaisiin jonkun ruumiin vierellä.

//Hurma? D:

"No jos voisit esitellä minulle kaksijalkalaa paremmin?" kysyin, mietteliäänä. Yritin olla myös henkisesti läsnä, mutta mieleni ui kaskusteluissamme.
`Pysy kaukana Ametistista. Hän yritti tappaa minut.`
Lyran sanat kaikuivat päässäni. No, nyt ainakin tiesin mistä naaras oli saanut haavansa.
Lyra nyökkäsi ja lähti kulkemaan kujille, ja minä seurasin. Minusta oli imartelavaa, että naaras tahtoi että olisin turvassa, mutta luultavasti se vain oli sitä, että haavoittuneista kissoista ei ollut hyötyä yhteisölle, ja kuolleista sitäkin vähemmän. Mutta silti Päivänsäteen tytär tahtoi minun pysyvän turvassa.

Kuljimme vierekkäin kujilla ja tasapainottelimme aidoilla. Haistoimme partion, mutta kiersimme sen kaukaa, sillä tahdoimme olla kahdestaan. Sen lisäksi haistoimme pari koiraa, mutta ne kiersimme vielä kauempaa. Sillä en ollut taistelija, ja Lyran haavat eivät olleet parantuneet kunnolla. Ja meitä oli vain kaksi, ja olimme monta kertaa pienempiä kuin koirat.
Lyra esitteli minulle paikkoja ja minä nyökyttelin ja juttelin hänen kanssaan, mutta koko ajan jossain mieleni perukoilla vilahteli kuvia Ametistista, jota mieleni pelkäsi mutta tyhmä, raivostuttava sydämeni ei suostunut pelkäämään, ei. Se hakkasi hurjan lujaa jostain ihan toisesta syystä. Ja se oli erittäin ärsyttävää, sillä Ametisti oli vaarallinen, miksi siis edelleen tunsin kollia kohtaan näin?

Kuljimme vielä hetken, kunnes uskalsin sanoa naaraalle sen, mitä olin yrittänyt sanoa jo pitkään.
"Lyra? Tuota, kun me puhuimme Ametistista... hän on... tuota... uhannut tappaa minut... ja hyökännyt kimppuuni..."

//Lyra >:)

//Viikonlopun kp-boosti//
Malvaruusu ei selvästi ollut vakuuttunut sanoistani ja näytti vain ärsyyntyneeltä. Naaras napautti hännällään ilmaa ja tassutti edelleni. Katsoin tassujani ja koitin ajatella jotain mukavaa, jotta partio sujuisi nopeammin. Kaksijalkalan kadut näyttivät paljon karummille, kuin ne joilla olimme vaelleet Roihun kanssa oman kotitaloni lähistöllä. Silloin olin vielä tosissani elätellyt toivoa emon ja isän löytämisestä, vaikka en edes tiennyt oliko isä selvinnyt pois talosta ja mihin emo oli matkannut kaksijalkojen kanssa. Tassujen tömähtely sai minut hermostuneeksi. Jokaisen kissan tassut osuivat maahan eri aikaan. Päässäni pyöri monta ajatusta päällekäin. Ajattelin isää ja emoa, kulkikissoja, yhteisöä, Roihua, kaksijalkoja. Melkein säikähdin ulos turkistani, kun hirviö edessämme heräsi. Loikkasin piiloon yhden peltisen korin taakse. Myös muu partio vetäytyi pois päin, mutta kukaan kissoista ei näyttänyt pelästyneeltä. Tulin piilopaikastani esiin hyvin nolostuneena. Nuolin rintaani ja pörrötin toisella etutassuistani toista korvaani. Ehkä kukaan ei ollut huomannut mokaani.
***
Päästyämme takaisin kujakissayhteisön pesään olin jo aivan poikki. Kaikki äänet, valot ja hajut sattuivat minua. Menin Roihun luokse varjoisaan pesänurkkaukseemme. Hän varmasti haistoi jo laantuvan pelkotuoksuni. Roihu nuolaisi poskeani ja naurahti.
“Turkkisi on aivan takussa. Autanko?” naaras kysyi lempeästi. Nyökkäsin ja kävin makuulle toisen kanssa. Roihu alkoi selvitellä takkuja turkistani. Kurkustani purkautui hiljainen kehräys.
“Oliko sinulla mukava partio?” Roihu kysyi nuolaisujensa välissä. Nyökkäsin taas ja painoin pääni tassuilleni. Roihu varmasti huomasi minun olevan hiljainen, mutta ei häntä haittaisi. Minua vain väsytti.

Olin ollut Lakun kanssa jo hetken, ensin olimme partiossa ja sitten hän lähestyi minua. Yleensä se oli huono idea, mutta jostain syystä en lyönyt kollia.
Nyt tavallaan halusin omaa rauhaa, mutta samalla halusin taas Hurman luokse, miksi?
Ajatukseni keskeytyivät Lakun kysymykseen: ''Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttuja? Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on hänen pennut ja Ruususella kumppani ja pentunsa.” Lakun kysymys oli huono, todella huono. Miten voisin kertoa, että en ollut kenekään kanssa ystävä, tai edes kaveri. Miten pystyin siihen, olihan kaikilla muilla vähintään yksi tuttu.
Valitsin huonoista reagointivaihtoehdoistani mielestäni parhaan, päätin vain olla hiljaa ja kääntää pään pois kollin kasvoista.
Tätä kysymystä seurasi pitkä, ehkä hieman liian pitkä hiljaisuus.
''Mitä haluaisit tehdä? Luulen, että lähden kohta omaa petiäni kohti'', Laku rikkoi lauseellaan hiljaisuuden.
En pystynyt luottamaan kolliin tarpeaksi, jotta pystyin tekemään hänen kanssaan mitään. Ehkä vain päätin olla hiljaa ja alkaa nukkua. Kukaan ei kumminkaan tykännyt tai välittänyt minusta. Ehkä olin vain rasite yhteisölle?
''Mitä jos mennään huomenna vaikka partioon? Ehkä olisimme molemmat hieman virkeämpiä silloin?'' Laku kertoi täydellisen ehdotuksensa. En halunnut mennä partioon huomenna, mutta vielä vähemmän halusin nyt kärsiä hänen seurastaan ja sitten joutua vielä yöpartioon.
Laku alkoi hitaasti nousemaan ja käveli pois, huomasin kuinka suuri kolli todella oli. Tai olinhan minäkin suuri, mutta hän oli suorastaan massiivinen.
Painoin pääni tassuni päälle ja suljin silmäni.
---
''Ametisti? Pystytkö katsomaan hänen perään?'' Näin allani kaksi harmillisen tuttua kissahahmoa. Näin taas unta, unta jossa en itse voinut tehdä mitään, unta jossa näin allani kopion itsestäni ja Hurman. Jostain syystä hänet enkä ketään muuta.
Tällä kertaa allani oli myös muutama pentu, yksi näytti aivan minulta mutta hänellä oli enemmän ruskeaa ympäri kehoa. Yksi oli valkoinen.
Miksi näin unta tällaisesta? En ollut lähimainkaan Hurman kumppani, enkä varsinkaan lähellekkään saamassa hänen kanssa pentuja. Uni alkoi haaleta ja päähäni iski pyörrys, onneksi mitään ei sattunut sillä pian heräsin seuraavasta unesta tietämättä mistään mitään.
---
Juoksin ympäri kauniita niittyjä, perhoset lentelivät ympärilläni.
Kauniit ruohonkorret hivelsivät vatsaturkkiani, kun katsoin ihania lintusia jotka lensivät yläpuolellani. Auringon kirkkaat säteet lämmittivät karvojani ja muuta ilmaa ympärilläni ihanasti. Tänään oli maailman paras päivä.
Näin suuren jäniksen, juoksin sen perään pikavauhtia. Metsästin jäniksen alas ja tapoin sen. Sain siitä vuoden parhaan aterian, joka oli muhkea ja herkullinen.
Menin makuulle lämpimälle viherlehden päivän ruoholle ja nukahdin.
Heräsin onnekseni samasta paikasta ja jatkoin pelloilla juoksentelua.
Yhtä-äkkiä tunsin pistävän kivun kyljessäni.
Kauhukseni huomasin, että kyseessä oli kaksijalkojen hirviö. Olin mennyttä.
---
''AMETISTI!'' Kuulin vauhkoontuneen äänen yltäni. Se ääni kuului Lakulle, jonka kanssa tein eilen tuttavuutta.
''OLET TORKKUNUT NYT JO PUOLIPÄIVÄÄN ASTI! OLEN YRITtänyt saada sinua heräämään jo pitkän tovin.'' Laku hiljensi äänentasoaan, kun huomasi että olin hereillä.
''Oliko sinun ihan pakko tökkiä?'' Halusin lyödä kollilta tajun kankaalle, miten hän edes kuvitteli että minuun koskeminen oli järkevää?
Entisenä päivänä olin nähtävästi liian lepsu hänen kanssa.
''Me menisimme nyt mielellään partioimaan!'' Lakun katse ja ilme reflektoivat olemusta: 'Tule meidän kanssa! Olisi ihana olla sinun kanssa!'
Raotin silmiäni ja sähähdin kollille, minun oli paras pysyä turvassa. En voinut luottaa häneen, ettei tämä keksisi vaikka hypätä päälleni.
Laku hypähti taaksepäin ja heilautti olkapäitään.
''Sitten kai joudumme lähtemään ilman sinua, harmi että jäät paitsi lämpimästä ulkoilmasta.'' Hän sanoi ja lähti hyppelemään poispäin minusta.
''Hyvä on, odota!'' Jos jouduin menemään muiden kanssa, halusin edes että menisimme yhdessä yhtä matkaa.
Astuin pesästä pois ja tunsin ihanan lämpimän ilman turkillani. Nythän oli lehtisateen loppu, miten täällä oli niin lämmintä?
Astelin muiden kissojen taakse, ehkä näin oli paras kaikille.
Laku lähestyi jättäytymällä muun partion taakse.
''Miten nukuit?'' Hän kysyi.
''Ihan hirveästi'', vastasin lyhyeen. Miksi kertoisin hänelle tarkalleen mistä olin nähnyt unta ja miten olin nukkunut?
''Minä näin ihanaa unta loputtomasta ruokakasasta'', Laku kertoi. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja käänsin sen taas tietä kohti. Huomasin, että olimme jääneet muun partion jälkeen. Onneksi he odottivat meitä seuraavan talon kulmalla.
''Mikä olisi aihe, josta voisimme puhua yhdessä?'' Laku kysyi, kun olimme harpanneet muut kiinni.
Huomasin kun Riemu, joka oli myös partiossamme lähestyi Lakua.
''Ei ainakaan kannata keskustella Ametistin menneisyydestä!'' Riemu supatti Lakun korvaan juuri niin kovaa, että kuulin sen.
Katsoin iloiseen kolliin ja murisin tälle, miksi hänen piti paljastaa kaikki salaisuuteni tälle?
Laku selvästi huomasi hermostukseni ja työnsi Riemun pois meistä.
''Et taida olla kovin innokas puhumaan menneisyydestäsi'', Laku aloitti vaarallisesti. ''Ei sinun tarvitse puhua siitä, mutta olisi kiva tietenkin jos haluat'', kolli pelasti henkensä juuri ja juuri. Hyvää tuuria häneltä.
Hän piti pienen tauon, oletti varmaan että aloittaisin omasta menneisyydestäni keskustelemisen. En varmasti, en ikinä.
''No. Minäpäs tulin tänne niin, että Päivänsäde ja Cosmos raahasivat minut, kun löysivät. Mutta ennen sitä elin mukavaa elämää kaksijalkojeni kanssa, jossa tutustuin myös Lunaan.'' Onni, että kollilla oli niin kiva menneisyys. Hyvää tuuria, ettei häntä pahoinpidelty ja kiusattu.
Ravistelin nopeasti päätäni ja yritin ajatella muuta, kuten Hurmaa.
Miksi halusin ajatella häntä? Ei hän ollut minulle erityinen, vai oliko? Ei. Ehkä tämä oli vain sattumaa, että hän vain tupsahti päähäni vääränä hetkenä.
''No, elitkö kaksijalkojen kanssa ennen yhteisöelämääsi?'' Laku kysyi kyllä - ei kysymyksiä, jotka olivat helpompia minulle, mutta hän liikkui erittäin vaarallisella alueella. Erittäin vaarallisella, olin sekuntien päässä repiä tältä kaulan auki ja tyhjentää vatsan kaikesta omilla kynsilläni.
En uskaltanut vastata, mutta en halunnut näyttää pikkupennulta hänen vieressä.
Nyökytin päätäni ja yritin ajatella sitä kivaa. Häntä.
''Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa, miksi et halua kertoa siitä?'' Laku kysyi.
Murisin hänelle ja kerroin: ''Miksi kertoisin sen sinulle? Miksi luulet, että se kuuluu sinulle? Menetät kohta henkesi, liikut vaarallisessa paikassa.''
Ei hänelle kuulunut mikään minun yksityisasioistani, etenkään menneisyyteni. En aikonut paljastaa siitä mitään kenellekkään. Ikinä.
''Hei! Te siellä takana. Lähdette Riemun kanssa tuohon suuntaan, me lähdemme kolmestaan tänne. Nähdään leirissä'', partiossa ollut Ruusunen ilmoitti muille.
---
''Mikä on suosikkiruokasi?'' Laku nopeasti vaihtoi puheenaihetta, kun huomasi kiukustukseni. Ei tämäkään kovin hyvä aihe ollut. Mistä tiesin, jos hän urkkisi tätä tietoa vain jotta voisi myrkyttää minut myöhemmin. Ehkä Laku olikin vain ilkeä kissa pehmeällä kuorella.
''Mitä jos vain keskittyisit omaan asiaasi tai asioihisi?!?'' Tiuskaisin hänelle. En halunnut enää kenekään huomiota, etenkään Lakun. Hän oli ollut liian paljon kanssani.
Laku siirtyi puhumaan Riemun kanssa ja jätti minut vihdoin rauhaan. Halusin vajota ikuiseen tyhjyyteen, josta kukaan ei edes voisi löytää minua, vaikka yrittäisi.
Mutkittelimme muutaman talon välistä, kun näin pesämme takaapäin. Olin tottakai nähnyt sen aijemmin sieltä, mutta tuntui oudolta että kierismme sen kokonaan vaikka emme menneet melkein ollenkaan oikealle matkallamme.
''Ametisti voitkin lähteä sitten heti toiseen partioon, Leopardi sanoi tarvitsevansa jäseniä partioonsa'', Riemu ilmoitti pesän edustalla.
Totta kai minä, heti. Ja totta kai Lakukin ilmoittautui. Halusin edes hetken rauhaa, ehkä hän ei ymmärtänyt sitä tai minä olin vain hieman herkkä.
---
Uudessa partiossa. Joka alkoi onnekseni vasta illalla, jolloin energia - ja siedettävyysvarastoni olivat kerenneet täyttyä hieman oli Laku, minä, Nefiri ja Malvaruusu.

//Laku?
//JESSSS!

Olin lyöttäytynyt Härmän seuraan, kun kolli etsi uusia yrttejä varastoihinsa. En ollut kehdannut kertoa parantajalle todellista syytä sille, miksi olin aikonut lähteä kiertelemään reviiriä. Joku olisi pitänyt minua epäpätevänä tai laiskurina, jos olisi kuullut, että syy haahuilulleni oli äärimmäinen tylsyys. Yhteisön johtajana minulla oli toki paljon valtaa, mutta samaan aikaan olin myös hyvä siirtämään tehtäviäni Arven hoidettavaksi. Kokeneempi kolli piti huolen siitä, että partiot lähtivät ajallaan ulos ja pesään kertyi ruokaa jaettavaksi. Se jätti minulle paljon omaa aikaa, jota en aina osannut kuluttaa tehokkaasti.
Kuljin vähän Härmän edellä siihen suuntaan, josta kolli oli sanonut persiljaa löytyvän. Sitä kuulemma kasvoi jonkun kaksijalan pihalla. En uskonut kaksijalkojen arvostavan sitä, että kissat napsivat milloin mitäkin niiden reviireiltä, mutta kaksijalkalassa kissan piti tehdä mitä piti tehdä, jotta selviytyisi. Minä en aikonut antaa yhdenkään Yhteisön jäsenen kuolla siihen, että joku kaksijalka oli liian pihi persiljansa suhteen.
“Toivotaan”, vastasin Härmälle, joka oli juuri kertonut yrttivarastonsa tilasta ja toivonut, että kaikki pysyisivät terveenä. En tiennyt, toivoiko kolli oikeasti sitä vai pelkästä periaatteesta. Minusta olisi ollut tylsää olla parantaja, jos ei olisi ollut ketään, ketä parantaa. “Meillä ei ole varaa menettää yhtään toimivaa käpälää.”
Saapuessamme siihen puistoon, jonka lähellä Härmän etsimän kaksijalan pihan olisi pitänyt olla, hidastin hieman vauhtiani ja annoin kollin ottaa minut kiinni. Vilkaisin häneen sivusilmällä. “Mikä on sinun arviosi Ametistin mielentilasta?” täräytin yhtäkkiä. “Hän ei vaikuta minusta kovin vakaalta. Ei kai kukaan tervejärkinen kissa yrittäisi tappaa toista ilman mitään syytä.”
Olin paraskin puhumaan. Kynsiäni tahrasi useamman kissan veri, eikä minua tosiaankaan tunnettu pitkästä pinnastani. Mutta Yhteisön johtajana minun oli ajateltava muitakin kuin vain itseäni. Yhteisö kuihtuisi nopeasti, jos rankaisisin joka ikistä vastaan hangoittelevaa kissaa. Haavoittuneet kissat olivat rasite koko joukolle. Siksi en arvostanut Ametistin temperamenttia ja aggressiivisuutta. Minulla ei ollut aikomustakaan päästää häntä pois Valvotuista, mikäli kolli ei tekisi selvää parannusta käyttäytymisessään.

//Härmä?

Katseeni terävöityi välittömästi, kun Hurma mainitsi Ametistin nimen. Suin turkkiani ja mietin mitä sanoisin naaraalle. Katsoin muutaman kerran ympärilleni ja hivuttauduin sitten lähemmäksi päästäkseni kuiskausetäisyydelle.
“Pysy kaukana Ametistista”, kuiskasin Hurmalle ja peruutin. Annoin naaraan prosessoida asiaa, mutta en osannut sanoa mitä hän ajatteli.
“Miksi?” Hurma kuiskasi lopulta ja mietin jälleen mitä minä voisin kertoa. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana Ametistista, mutta jollain tapaa koin jopa velvollisuudekseni kertoa naaraalle millainen kissa Ametisti oli.
“Kuule, minä en tiedä mitä hän on sinulle sanonut, mutta hän yritti tappaa minut. Ja olen varma siitä, että hän aikoo tehdä sen, jos minä en vain ole varuillani. Mutta minä olen, seuraavalla kerralla hän ei pääse niin helpolla. Joten sinuna minä en leikkisi hengellä”, sanoin matalalla ja hiljaisella äänellä, mutta lisäsin nopeasti:
“Mutta mitä ikinä päätätkään tehdä, pidä itsesi turvassa.”
Inhosin itse, kun muut kissat yrittivät sanella minulle mitä voisin tai saisin tehdä. Loppupeleissä jokainen kissa teki omat valintansa ja muut voisivat vain antaa vinkkejä miten toimia. Tämä oli oma vinkkini Hurmalle.

Lopulta keskustelu Ametistista tyrehtyi ja suimme turkkejamme hiljaisuuden valliessa. Kunhan haavani parantuisivat lopullisesti, olisin oikeasti valmis, jos Päivänsäde antaisi Ametistin oikeasti jäädä Yhteisöön. Vaikka kunnioitinkin Päivänsäteen tapoja toimia, minä en voinut ymmärtää miksi kissoja ei voitu karkottaa yhteisöstä. Hurma katkaisi hiljaisuuden ehdottamalla kävelyretkeä. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin ja tuntui oikeastaan todella hyvältä, että joku halusi viettää kanssani aikaa. Ja vaikka olinkin varuillaan Hurman seurassa, tähän mennessä en ollut huomannut mitään mistä pitäisi huolestua. Minä en kuitenkaan ollut partiointikunnossa, joten emme voisi tehdä mitään hyödyllistä. Lomailu oli ihan rentouttavaa, mutta tuntui pahalta kun ei voinut olla hyödyksi. Lähdimme raikkaaseen ulkoilmaan ja siristelin silmiäni, kun auringonsäteet osuivat silmiini. Siitä olikin liian pitkä aika, kun olin käynyt ulkona.
“Voisin esitellä sinulle meidän reviiriämme. Oletko jo käynyt metsässä vai haluatko tutustua kaksijalkalaan?” naukaisin ja väläytin pienen hymyn.

//Hurma? :)

Kallistin päätäni.
“No olen tutustunut Riemuun ja no, Ametistiin ja sinuun, mutten kovin moneen muuhun täällä yhteisössä. Ja onhan sitä maailmaa tullut nähtyä” , sanon naaralle hymyillen. Lyra katsoi minua vetojensa välissä. Naaras oli niin huoliteltu lukuunottamatta tämän haavoja, että minunkin oli pakko siistiä turkkiani. Siinä me hetken suimme turkkejamme, kunnes hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta.
“Tuota, voisimmeko ehkä tehdä jotakin?” kysyin, vaikken tiennyt, että oliko sopivaa että minä, valvottu kysyin johtajan pennulta jotain tälläistä. Lyra lopetti turkkinsa sukimisen ja katsoi minuun silmin nähden ilahtuneena. Helpotuin kun naaras hymyili ja nyökytteli. Minusta oli mukavaa, että valkea kissa vaikutti rennommalta seurassani.
“Toki! Mitä tekisimme?” Lyra kysyi ja tämän hännänpää nyki. Kallistin päätäni hieman, miettien. Luottaisiko naaras minuun jo niin, että uskaltaisi lähteä ulos kanssani? Hän vaikutti luottavaisemmalta ja iloiselta ja innokkaalta tekemään kanssani jotain. Minulla oli tylsää ja tahdoin ulos, mutta en tahtonut jättää naarasta yksin, tämä vaikutti yksinäiseltä. Joten päätin ehdottaa sitä.
“Mitä jos menisimme kävelylle yhdessä?” kysyin ja valmistauduin suoraan tyrmäykseen ja epäileväisiin katseisiin, mutta Lyra nousikin seisomaan.
“Toki! En saa mennä partioihin, joten menemme kahdestaan”, naaras sanoi ja heilutti hännänpäätään. Kasvoillani karehti hetken hämmentynyt ilme mutta se suli hymyksi.
“Selvä!” naukaisin reippaasti ja annoin Lyran mennä edeltä.
Naaraan häntä katosi pesän oviaukosta ja minä seurasin häntä.

Lyra

Ametisti oli kumman sekava kissa. Hän tuntui haluavan, että lähden, mutta samaan aikaan ei. Kummastelin hänen käytöstään samalla, kun seisoskelin hänen petinsä vierellään hieman vaivaantuneena. Toivoin, että hän päättäisi jo pian tahtosiko hän seuraani vai ei. Hänen tarjoamansa ruokansa oli ollut luultavasti merkki ystävyydestä, mutta samaan aikaan hänestä tuntui huokuvan viesti “pysy kaukana”.
Kolli asettautui omalle pedilleen ja minä sen viereen maahan. Mistäköhän sitä saattaisi puhua ilman, että kolli menettäisi malttinsa minuun? Toivottavasti kuitenkin jostakin. Olin enemmän tottuneempi siihen, että seura oli rentoa ja turvallisen oloista, kuten Riemu. Toki olihan yhteisössä myös paljon muita kissoja, jotka ennemmin halusivat pitää omat asiansa ominaan, kuten Ruusunen.
“Onko sinulla yhteisössä tai kaksijalkalassa yhtään tuttavia?” kysyin kollilta hymyillen leppoisasti. “Siis samalla tavoin kuin minulla on Luna, Päivänsäteellä on pentunsa ja Ruususella kumppaninsa ja pentunsa.”
Toivoin, etten vaikuttanut turhan tungettelevalta. En tahtonut saada Ametistia huonolle tuulelle. Jos hän ei haluaisi kertoa, en inttäisi vastaan vaan antaisin hänen olla. Loppupelissä se ei ollut minun asiani ollenkaan, joten hän voisi pysyä niin salaperäisenä kuin koskaan itse haluaisikaan.

//Ametisti?

Ruusunen oli osin yllättynyt, kun Cosmos oikeasti suostui leikkimään hopeanharmaan naaraan pojan kanssa. Kuitenkin ottaen huomioon kuinka kilpailuhenkinen kolli oli ollut, kun yhteisön kissoja oli ollut vielä klaanien reviirillä naaras ei osannut oikein olla yllättynyt kollin tahdosta kilpailla jonkun kanssa. Lisäksi päivät yhteisön valvottuna varmasti tympivät kollia ja tylsistyttivät häntä hänen elämänsä rajoja myöten.
Ruusunen seurasi sivummalta, miten hänen poikansa lähti innokkaasti Cosmoksen matkaan kilpailemaan hyppimisessä. Naarasta inhotti se ajatus, että Cosmos voisi manipuloida Riemun pettämään yhteisön samalla tavoin kuin hän oli yrittänyt tehdä. Ruusunen ei voisi antaa sen tapahtua, ja siksi hänen tulisi pitää Riemua ja Cosmosta silmällä.
“Minä voitan tämän kyllä, odotas vain!” Riemu huudahti innoissaan. Cosmos katsoi häneen ottaen selkeästi haasteen vastaan.
“Aina saa yrittää!” kolli vastasi ja asettui valmiiksi suorittamaan. Riemukin otti hyvän asennon ja vilkaisi vielä Ruususeen leveä hymy kasvoillaan. Hän tuntui nauttivan leikistään aivan liikaa. Toivottavasti hän ei alkaisi uhmakkaaksi tai Ruusunen joutuisi antamaan hänelle selkäsaunan.
“Minä menen ensiksi!” Riemu naukaisi innokkaasti ja odottamatta vastausta loikkasi kaikella voimallaan ylös portaita selkeästi tavoitteenaan voittaa. Hän laskeutui sulavasti askelmalle ja kääntyi katsomaan Cosmosta silmät säihkyen. Ruusunen katsoi kahta kollia hännänpää nykien.

//Cosmos?

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Härmä tarkasteli yrttivarastoa, aivan kuin ei olisi eilenkin viettänyt tunteja saman asian äärellä. Hän kiersi katseellaan jokaisen keon ja arvioi kunkin yrtin riittävyyttä. Perin hyödyllistä ja moneen tarkoitukseen sopivaa kehäkukkaa oli paljon, mikä oli oikein hyvä. Mukulaleinikin kasa oli matala, mutta se ei haitannut, sillä tuota yrttiä käytettiin tuskin koskaan - se hoiti haavoittuneita silmiä, ja toistaiseksi kujakissojen näköelimet olivat pysyneet poissa harmin tieltä. Ei Härmä tarpeen vuoksi tuota kukkaa ollut kerännytkään, hän oli vain viime viherlehtenä sattunut huomaamaan sitä eräässä kaksijalkalan puistossa ja halunnut lisätä sen kokoelmaansa.
Oikeastaan Härmä harvemmin keräsi yrttejä minkään kujakissoja kohtaan kokemansa huolen vuoksi. Ei hän ollut viime aikoina viettänyt paljon aikaa kissanminttua keräillen pelastaakseen toverinsa lehtikadon mukanaan tuomilta taudeilta. Härmää ei edelleenkään voinut vähempää kiinnostaa, kuinka monta henkeä tulevat kylmät ajat veisivät. Hän kuitenkin välitti suuresti yrttikokoelmastaan sekä parantajuuden harjoittamisesta. Härmä suorastaan vaali kokoelmaansa, mikä tarkoitti, että yrttivarastoa oli ylläpidettävä. Hänellä oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin varasto oli pidettävä ajan tasalla ja jokaista yrttiä oli minä tahansa hetkenä löydyttävä. Toiseksi hän halusi kerätä mahdollisimman laajan kirjon erilaisia yrttejä ja rohdoksia. Hän oli parantaja henkeen ja vereen, ylpeä työstään ja halukas kehittymään.
Miksi Härmä sitten välitti tästä työstään niin paljon, jos muiden kissojen auttaminen ei häntä kiinnostanut? Sitä Härmäkin oli usein pohtinut, kun joskus pysähtyi elämän syvien kysymysten äärelle. Usein hän päätyi siihen vastaukseen, että hän oli aina ollut parantaja, eikä hän muuta osannut elämällään tehdä. Pennusta asti oli Härmä saanut tutustua erilaisiin kasveihin, hoitomenetelmiin ja sairauksiin. Hän oli ollut nuori auttaessaan ensimmäistä kertaa poikimisessa, ja vain vähän vanhempi, kun ensi kertaa joku hänen hoitamansa kissa olikin taipunut sairauden alle ja menehtynyt.
Toinen vastaus tuohon kysymykseen liittyi olennaisesti ensimmäiseen tai pikemminkin mahdollisti sen. Kanerva. Kanerva oli opettanut Härmälle lähes kaiken minkä hän tiesi ja samalla kasvattanut kollin pienestä orpopennusta kokonaiseksi kissaksi. Tuo vanha, viisas naaras oli hoitanut häntä monien tautien yli, sitonut hänen pienimmätkin naarmunsa hellyydellä ja tarkkuudella. Härmä kunnioitti ja arvosti Kanervaa enemmän kuin ketään, kenties enemmän kuin mitään. Sen hän oli kokenut päivä päivältä helpommaksi myöntää.
Samalla kollin mieltä painoivat mentoriinsa liittyvät vaikeat tunteet. Härmä ei ymmärtänyt, miksi Kanerva oli jättänyt hänet. Vanha parantajanaaras ei ollut suhtautunut muihin kissoihin koskaan millään muulla kuin rakkaudella ja lämmöllä, joten kuinka hän saattoi vain hylätä Härmän? Tietysti Härmä oli pohtinut sitä mahdollisuutta, että joku olisi kaapannut tai surmannut Kanervan. Se ei kuitenkaan tuntunut järin mahdolliselta, sillä Kanerva ei ollut mikään helppo kohde, eikä varmasti kovin haluttukaan. Naaras oli aina lähimmäisenrakkaudestaan huolimatta tuntunut hiukan välttelevän muita kissoja, eikä tällä näin ollen ollut vihollisia sen enempää kuin ystäviäkään. Härmä uskoi, että jostain syystä Kanerva oli päättänyt lähteä. Hän tunsi ikävän ja hämmennyksen lisäksi jotain vihan tapaista, eikä pelkästään hylätyksi tulemisen takia. Parantaja oli nimittäin juuri ennen katoamistaan luvannut viimein kertoa Härmälle, kuka oli tappanut hänen emonsa.
Härmä veti syvään henkeä ja siirtyi erilaisten kuivattujen lehtien pariin yhä ajatuksiinsa uppoutuneena. Viime aikoina hän oli huomannut, että koston liekki hänen sydämessään oli käynyt yhä pienemmäksi. Joinain päivinä parantajakolli epäili, elikö se enää ollenkaan. Härmän nuoruutta olivat hallinneet ajatukset hänen emonsa murhaajan etsimisestä ja tappamisesta, mutta nykyään kolli muisti tavoitteensa vain silloin tällöin. Oliko hänestä tullut pehmeä? Oliko hän unohtanut osan itsestään?
Siltä Härmästä totisesti tuntui. Ei hän ollut koskaan mitään muuta halunnutkaan kuin tappaa tuon kissan. Siitä syystä hän oli alun perin alkanut seuraamaan Kanervan oppeja. Tuo tavoite oli muovannut hänet siksi kissaksi, joka hän tänä päivänä oli. Miksi hän ei sitten enää tuntenut sitä palavaa vihaa, joka oli antanut suunnan hänen koko elämälleen?
Ehkä hän ei enää janonnut kostoa samalla tavalla sillä sydämessään tiesi sen mahdottomaksi. Se oli karvas totuus, joka Härmän oli vaikea niellä. Joskus hänestä tuntui, että hän tarrautui tuohon koston ajatukseen kuin hukkuva kissa ohi lipuvaan puuhun. Se toi turvaa. Jos Härmä olisi sallinut itsensä unohtaa emonsa, surunsa sekä Kanervan, hän olisi joutunut liian suurten kysymysten äärelle.
Persilja oli loppumassa.
Härmä hymähti harmistuneena ja levitteli lehtiä tassullaan havaintonsa varmistaakseen. Tosiaan, joku oli vastikään tarvinnut yrttiä vatsakipuihinsa. Koska persiljaa harvoin tarvittiin sen toiseen käyttötarkoitukseen - Kujakissayhteisössä ei tällä hetkellä ollut kuningattaria, joiden maidontuloa pysäyttää - määräsi Härmä usein persiljaa vatsanpuruihin. Ilmeisesti potilas oli hotkaissut yrttiä tarpeettoman paljon, sillä Härmä tiesi yrttiä olleen vielä muutama päivä sitten riittämiin. Nyt vaahteranlehdellä lepäsi vain pari persiljan oksaa.
Persiljaa oli onneksi helppo löytää myös lehtikadon aikaan, Härmä muisteli. Hän oli aiemmin poiminut kasvia kaksijalkojen puutarhoista, tarkemmin sanottuna pienistä, läpikuultavista rakennelmista. Ne olivat oikeita kultakaivoksia, ja Härmä tunsi pientä innostusta mahdollisuudesta päästä sellaiseen käsiksi. Kenties hän löytäisi jonkin kokonaan uuden kasvin, jota tutkia.
Härmä ei todellakaan ottanut mukaansa Mesiläistä, joka katsoi parantajakollin suuntaan kysyvästi, kun tämä loikki alas varastolta. Härmä ei tarvinnut toisen parantajan apua, eikä missään todellisuudessa kaivannut tämän seuraa. Hän pysähtyi hetkeksi tuoresaaliskasan eteen, harkitsi syövänsä, mutta lopulta päätti jaksavansa kyllä tämän pienen retken. Sitä paitsi hän oli nuolaissut yrttivarastolta lähtiessään pienen määrän matkarohtoa. Härmä teki niin joskus, kun koki tarvitsevansa hieman enemmän energiaa.
Härmä oli hyvällä tuulella, ja vielä pidempään se olisi kestänyt, jos Päivänsäde ei olisi sattunut pysäyttämään kollia juuri kun tämä oli ehtimässä ulos.
"Härmä, oletko menossa jonnekin?"
Harmaa kolli kääntyi ympäri ja peitteli ärsytystään. Mitä kujakissayhteisön johtaja oikein halusi? Miksi tämä koki oikeudekseen pysäyttää Härmän työnteon? Parantaja kuitenkin hymyili kohteliaasti.
"Olen menossa keräämään persiljaa. Se pääsi loppumaan pari päivää sitten."
Päivänsäde nyökkäsi ja näytti pohtivan jotain hetken. Härmä rukoili jotain korkeampaa voimaa, jotta naaras ei vain tuppautuisi matkaan. Yrttien keräily oli Härmän lempipuuhaa, eikä maailmassa ollut Kanervan lisäksi muita kissoja, jotka eivät olisi voineet sitä häneltä pilata.
"Vai niin. Olinkin aikeissa lähteä kiertelemään reviirillä, joten voisin tulla mukaasi."
Päivänsäteen ei tarvinnut kysyä, sopisiko se, sillä Härmällä ei ollut valtaa vastustella. Sitä paitsi Päivänsäde tuskin voisi arvata, että hänen seuransa oli ehkä viimeinen asia, mitä parantajakolli nyt kaipasi.
"Mainiota. Seura kelpaa aina!"
Härmä yökkäsi ajatuksissaan omalle mielistelylleen ja yritti parhaansa mukaan hillitä ärtymystään. Kaksikko asteli yhdessä ulos vanhasta kaksijalan pesästä auringon pilvien takaa loistavaan kelmeään valoon.
"Tiedätkö jo, minne haluat mennä?" Päivänsäde kysyi. Härmä nyökkäsi.
"On eräs kaksijalan piha, jolta uskon voivani löytää persiljaa. Sieltä voi myös löytyä paljon muuta hyödyllistä", harmaa kolli selitti. "Tiedätkö sen puiston, jonka läpi kulkee puro? Tuo piha on lähellä sitä."
Päivänsäde nyökytteli ja suunnan nyt tietäessään lähti matkaan Härmän edellä. Tätäkään Härmä ei olisi kaivannut juuri nyt: auktoriteettia, jota kunnioittaa.
"Yrttivarastot ovat valmiit lehtikatoon. Toivottavasti kaikki pysyvät terveinä", Härmä kommentoi jotain sanoakseen.

//Päivi :]

''L-luulen, et-tä ty-tykkään si-sinusta'', kuulin Hurman äänen takanani.
Pieni toivonkipinä lensi sisälläni, tykkäsikö joku minusta?
Vai oliko tämä sittenkin vain joku lavastettu olevinaan 'hauska' vitsi?
Ei se ei ollut mahdollista, tiesin Hurman sen verran hyvin parista kuusta mitä olimme tunteneet, ettei hän ikinä tekisi sellaista.
Siristin silmiäni, ihan varmuuden vuoksi vain.
Hurma räpäytti kerran silmiään, murahdin. Tykkäsikö tämä aidosti minusta?
''Tai - siis -- halua-n tu-tustua si-sinuun. Se ol-isi muk-avaa'', Hurma jatkoi pelokkaana. Ehkä olin ollut liian väkivaltainen häntä kohtaan aijemmin ja odotti samanlaista reaktiota nyt? Toisaalta oli hänen oma vika, että oli lähestynyt minua sillä tavalla aijemmilla kerroilla.
Sitäpaitsi, mitä jos se uni olisikin ollut enne? Ehkä se oli kohtaloni, iloinen, turvallinen, rauhallinen elämä Hurman kanssa. Ehkä saisin pentujakin hänen kanssaan!
Pudistin päätäni, nyt oli huono hetki unelmoimiselle.
Hurma jatkoi kävelemistä vierelläni, kavahdin hieman taaksepäin. En pystynyt luottamaan naaraaseen, vaikka oli ilmaissut tunteitaansa minua kohtaan.
Loppupartio sujui kaikkien osalta niin kuin se oli mennyt minun osalta partion alettua.

Saavuimme vihdoin leiriin, ilta oli jo pitkällä enkä ollut syönyt sinä päivänä vielä murustakaan.
Suuntasin ruokakasaa päin, huomasin Päivänsäteen nousevan rappuja ylös hänen makuupaikalleen, joten hidastin kävelyvauhtiani. Kun naaras oli noussut raput kokonaan, syöksyin ruokaa päin, nappasin sieltä rotan ja juoksin pois omalle makuupaikalleni. Minun onneksi rotta oli todella iso, saisin tänä iltana kunnon eväät. Vatsanikin huusi jo, enkä varmaan olisi päässyt huomenna paria hännänmittaa pidemmälle aamupartioinnissa ennen pyörtymistä.
Söin rotan loppuun, ja sen jälkeen menin takaisin makuupaikalleni. Makuupaikkanani toimi puoliksi aukirevitty kenkä tai saapas en ollut ihan varma, olihan se ihan mukava mutta siinä oli ikävä haju, eikä se ollut kovin iso.
Nukahdin nopeasti, olin väsynyt enkä halunnut herätä seuraavana aamuna näyttäen räsynukelta.

''Hei Ametisti, herätys'', kuulin takaani tulevan äänen.
Tunnistin sen äänen Leopardin ääneksi, vaikken ollut vuorovaikuttanut tämän kanssa kovinkaan paljon. Maksimissaan pari lausetta, joka oli minusta ihan tarpeeksi.
''Onko pakko?'' Murahdin ja painoin pääni tiukemmin häntääni vasten.
Huomasin, miten ulkona oli tuimea lumipyräkkä ja kylmä hiipi sisään pesän 'ikkunoista'. En jaksanut, olin saanut nukuttua liian vähän viimeaikoina.
''Kyllä on, Laku ja Luna sekä Menninkäinen odottavat jo. Tulehan, saat minun luvalla syödä jotain kun tullaan takaisin. Lyra kertoi minulle rangaistuksestasi'', Leopardin ääni kuulosti viattomalta, mutta se kantoi vääränlaisen viestin. Halusin repiä kollilta kaulan auki, mikäli koko muu partio ei olisi tuijottamassa minun ja Leopardin interaktiota.
''Hyvä on, vain ruoan takia'', murahdin nopeasti.
Minulle nousi oksennus suuhun, kun kuulin Lyran nimen. Miten hän saattoi kertoa tästä muille? Kertoisin varmasti hänestä myös jollekin, jos minulla olisi ystäviä tai kumppani joille voisi kertoa jostain ilman että he kävisivät viemässä sen eteenpäin Päivänsäteelle.

Kävelin muun partion luokse. Astuimme yhtä aikaa ulkoilmaan ja kaikki huomasivat, miten huono ajatus oli lähteä tähän aikaan partioimaan. Kävelin muun partion edellä, ainoastaan Menninkäinen käveli edelläni.
Kuulin miten kumppanuksilla Lakulla ja Lunalla oli hauskaa takanani. En voinut ymmärtää miten kenelläkään olisi hauskaa tässä ilmassa.
''Hei, Ametisti! Miten voit?'' Laku lähestyi minua hitaasti, jos hän olisi lähestynyt nopeammin olisin tehnyt hänelle jotain todella pahaa. Huomasin miten Hurma oli ainut kissa, jolle en enää täysin suuttunut kun hän lähestyi minua. Ehkä hän oli ansainnut luottamukseni edes jotenkin, ehkä.
''No mitä luulet? Täällä on ihan hirveä sää, enkä ole saanut vielä syötyä tai nukuttua kunnolla'', murisin suurelle kollille. Laku ei varmaan saanut mutinastani mitään selvää, joten hän jättäytyi taas taakseni ja jatkoi kumppaninsa kanssa puhumista.
Miten muut eivät kyenneet ymmärtämään, etten välttämättä halunnut kaveerata tai ystävystyä heidän kanssa. Tai edes jutella.
Miksi olin niin väärinymmärretty?
Halusin vain rakastavan kumppanin ja muutaman hyvän ystävän joihin pystyin luottamaan, kukaan ei vain tuntunut edes etäisesti siltä. Mieleeni pompahti taas Hurma, ehkä häneen pystyin luottamaan ihan vähän. Ehkä.
''Käännymme tässä kohtaa takaisin pesää kohden'', Menninkäinen, partion johtaja tokaisi monen monituisen kaksijalanpesän jälkeen.
Kävelimme hieman eri reittiä, kuin tulomatkalla. Se oli minulle tottakai täysin ok, koska se oli pari korttelia pidempi reitti, täysin.

Lumisade oli laantunut hellemmäksi paluumatkalla, lopussa se enää hennosti kosketteli korvannipukoita ja tuuli kutitteli vastakarvaan.
Pääsimme leirin sisään, menin hakemaan ruokaa niinkuin minulle oli luvattu.
Vein sen makuupaikalleni ja aloin ruokailemaan, toivottavasti kukaan ei nähnyt tai joutuisin pulaan.
Huomasin ison varjon edessäni, sysäisin ateriani nopeasti vatsani alle ja valmistauduin kaikkeen mahdolliseen, kuten yllätyshyökkäykseen, Päivänsäteeseen, Hurmaan, lista oli lähes loputon.
''Hei taas, Ametisti. Halusin kysyä vain miten voit? Vaikutat tosi yksinäiseltä'', se oli Laku. Hän oli yrittänyt lähestyä minua jo aijemmin, eikö hän oppinut ettei minua kannattaisi häiritä?
''En ole yksinäinen!'' Tiuskaisin takaisin, olihan minulla itseni ja ruokani joka nyt sotki minun vatsaturkin allani.
Tällä kertaa minä en kavahtanut taaksepäin, vaan se oli Laku joka seisoi edessäni uhkaavan näköisenä. Minulla ei ollut pakoreittiä, ainut vaihtoehto olisi hyökätä kollin päälle jos tilanne tulistuisi. Huomasin miten karvani pörhistyivät ja kynteni liukuivat ulos.
''Niin, anteeksi. Tykkään vain tutustua kissoihin, ja kuvittelin että haluat jutella. Vaikutit niin yksinäiseltä.
Tietenkään sinun ei ole pakko keskustella minun kanssani, voin lähteä jos haluat. Halusin vain ehdottaa.'' Sitä seurasi pitkähkö hiljaisuus. Minulla oli entistä uhuatumpi olo, kun Laku astui hieman lähemmäs. Eikö kolli ymmärtänyt, että hän meni pahasti rajojeni yli ja kohta saisi kärsiä siitä.

Laku astui vielä lähemmäs, sähähdin kovaa.
Hän ymmärsi viestini edes jotenkin, annoin hänelle vielä yhden ainoan ja viimeisen tilaisuuden.
''Voin lähteä? Haluatko sitä?'' Laku kysyi mahdollisimman rauhallisella, ystävällisellä ja rennolla äänellä.
Halusin, että hän lähti? Vai halusinko? Halusinko sittenkin seuraa, mutta vain oikeanlaista.
''No? Miten on? Jos et halua puhua nyökkää vain, niin lähden'', Laku yritti selvästi saada kontaktia minuun. Ehkä halusin hänen seuraansa sittenkin, joten päätin vain laskea pääni tassuni päälle. Yritin liu'uttaa kynteni takaisin tassujeni sisälle, jotta en näyttäisi niin vaaralliselta ja vihamieliseltä ja pelokkaalta, mutta pieni pelko pääni sisällä ei antanut minun tehdä sitä.
''Saanko tulla lähemmäs? Olisi kiva jos voisimme keskustella niin, että minun ei tarvitsisi huutaa!'' Laku vaikutti siltä, että tarkoituksella halusi korottaa ääntään, jotta hänen pointti menisi perille.
Ehkä pystyin päästämään hänet edes hitusen lähemmäs, ehkä en menettäisi henkeäni.
''No tule, mutta ihan vähän vain'', murahdin. Laku näytti innostuneelta ja harppasi kokonaisen askeleen eteenpäin. Katsahdin häneen tuimasti, kolli ei tainut ymmärtää sanan vähän merkitystä.
Laku laskeutui vierelleni ja kysyi: ''Mikä saa sinut noin huonolle tuulelle? Olitko tekemässä jotain?''
Olinhan minä, mutta en voinut kertoa sitä hänelle jos hän olisi kuullutkin rangaistuksestani, olisin mennyttä kamaa hetkessä. Päivänsäde varmasti telottaisi minut jos saisi kuulla.
''Olin sukimassa turkkiani'', yritin keksiä mahdollisimman uskottavan valheen, joka ei olisi liian ilmiselvästi tekaistu. Olihan minulla kuitenkin suunnitelmissa tehdä sitäkin aterian jälkeen.
''Jaa, mitä jos molemmat tekisimme sitä niin saisit oman osuutesi loppuun? Minun pitää muutenkin siistiä omaakin turkkia?'' Laku kysyi tietämättömänä siitä, että en pystynyt tai uskaltanut oikein paljastamaan vatsaani käytännössä tuntemattoman kissan läheisyydessä. Mitä jos tämä oli väijytys?
''Eihän sinun tarvitse jos se on sinulle arka paikka?'' Laku yritti lohduttaa. Nyt minun oli pakko suostua, en voinut näyttää heikolta tuntemattoman kissan edessä.
''Hyvä on'', murahdin ja aloin lipomaan ruskeaa etutassuani. En voinut kääntyä vatsalleni, koska allani oli puoliksi syöty ja litistynyt hiiri.
Lakukin alkoi nuolemaan itseään, ja näytti tyytyväiseltä valintaani. Olin edelleen hieman epävarma tästä kollista, mutta hän kuitenkin vaikutti edes hieman rehelliseltä ja luotettavalta.
Livoin tassuani ja pyyhin sillä päälakeani, koska en yltänyt sinne kielelläni. Se oli vähemmän toimiva keino kuin vain nuoleminen, mutta oli parempi kuin ei mikään.
''Miksi et pese jalkaasi? Se näyttää kovin likaiselta'', Laku ehdotti. Hän ei ymmärtänyt ongelmaani, ehkä hän tiesikin että piilottelin jotain ja vain halusi saada minut ylös jotta voisi todistaa sääntörikkomukseni.
''Ei se ole likainen! Se on vain hieman takussa'', aloitin aivan liian kivalla äänensävyllä, muutin äänensävyäni murisevammaksi lauseeni loppua kohden.
''No yritin vain auttaa'', Laku vaikutti loukkaantuneelta. Hän käänsi päänsä poispäin minusta ja ehkä harkitsi lähtemistä.

Hyvä että hän lähti, vai oliko? Ehkä halusinkin kollin seuraa. Olihan hän kyllä ihan mukava, eikä nyt vielä ollut edes kysynyt menneisyydestäni niinkuin puolet tapaamistani kissoista. Lopetin nopeasti menneisyydestäni ajattelemisen, se toi elämääni vain turhaa surua, enkä voinut luottaa kenenkään sen takia.
''Älä lähde!'' Sain sanottua ajatusteni välistä.
''Minulla on vieläpä ruokaa!'' Paljastin salaisuuteni, olihan minun pakko jossain vaiheessa. Muuten se olisi vain epäilyttävää. Työnsin lopun hiiren Lakun naamaan ja jatkoin turkkini huoltamista. En ollut kerennyt huoltaa sitä pitkään aikaan, Päivänsäteen rangaistuksen takia. Nostin takajalkani ja huomasin, että se todellakin oli likainen.
''Syö se! Söin siitä jo osan aijemmin'', maukaisin Lakulle mahdollisimman ystävällisellä äänellä, kun hän näytti nyrpistävän nenäänsä.
Halusin hänet takaisin, toisen mahdollisen ystävän menettäminen olisi liikaa.
Nuolaisin muutaman kerran jalkani alla olevaa isoa ruskeata laikkua, se oli toisiksi isoin kehossani, ensimmäinen oli täysin ruskea jalka.
Laku ei näyttänyt kyseenalaistavan yhtä -äkkistä luonteenvaihdosta minulta ja alkoi vihdoin syömään hiirtä loppuun.
''Tämä on /oikein hyvä/ mutten ehkä nyt jaksa syödä sitä loppuun'', Laku työnsi nyt vain epäselvän verikasan minun eteeni.
En halunnut syödä sitä itsekään, mutta yhdellä rohkealla haukkaisulla vedin sen suihini ja totesin: ''Kiitos.''
Ujuttauduin makuupaikalle hieman syvemmälle, näin minulla olisi mukavempaa. Laku varmaan ymmärsi sen kuitenkin lupana tulla lähemmäs, sillä hän ujuttautui hieman lähemmäs ja lepuutti päätänsä minun pedin päällä. En pitänyt tästä yhtään, mutta yritin kestää sen. Ehkä hän ei vain osannut lukea minua, enkä voinut myöskään lyödä häntä koska hän olisi varmasti kertonut siitä jollekin.
Hurman kanssa oli se hyvä puoli, että sain lyödä ja satuttaa häntä niin paljon kuin halusin. Hän ei nimittäin uskaltanut tai halunnut kertoa minusta Päivänsäteelle.

//Jee 1500 sanaa! Uus enkka!
//Viikonlopun kp boosti ei varmaa stackkaa ton superin kaa
//Laku?

Cosmos raaputti lattiaa kynnellään. Hän oli harmistunut - suunnitelma puhua hirviöt heidän vastarintaliikkeensä puolelle oli epäonnistunut. Yksikään hirviöistä ei ollut tehnyt elettäkään auttaakseen heitä saati osoittanut edes kuuntelevansa, kun hän oli vuolaasti pyytänyt niitä puolelleen. Selvä. Päivänsäde ei sitten kuolisi hirviön kynsiin.
Valko-tummanharmaa kolli oli taasen omissa oloissaan. Malvaruusu oli lähtenyt vähän aikaa sitten ulos partioimaan, mikä tarkoitti sitä, että hänen ainoa ystävänsä ei tulisi takaisin ainakaan ennen iltapäivää. Siihen asti hän joutuisi viihdyttämään itse itseään. Onneksi koston hautominen Päivänsäteelle tarjosi muuta ajateltavaa.
Sivusilmällään Cosmos havaitsi joutuneensa jonkun huomion kohteeksi. Hän vilkaisi vaivihkaa Ruususen ja Riemun suuntaan, jotka pälyilivät häntä välillä samalla kun puhuivat jostakin. Se sai Cosmoksen niskakarvat aaltoilemaan hermostuneesti. Mitä kaksikko mahtoi hänestä haluta? Olivatko he päässeet jujulle heidän kapinasuunnitelmistaan?
Hän kohottautui parempaan istuma-asentoon, kun huomasi Riemun lähtevän tulemaan häntä päin. Pienikokoisen tummanruskean kollin silmät säihkyivät innostuneesti, ja Cosmoksen yllätykseksi tämä kysyi häntä leikkimään. Cosmos katsoi nuorempaa kollia hämmästyneenä. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli leikkinyt jonkun kanssa.
“Cosmos on aikuinen kissa, ei häntä kuitenkaan tuollaiset pentujen leikit kiinnosta”, Ruusunen kuului tuhahtavan vähän matkan päästä. Riemu mulkaisi emoaan, ja samassa Cosmos tunsi kollia kohtaan sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ettei hän mitenkään voinut kieltäytyä tarjouksesta. Ruusunen alkoi yhtäkkiä näyttää Cosmoksen silmissä yhä enemmän Päivänsäteeltä, ja Riemun kohdalle hän saattoi kuvitella itsensä.
“Totta kai, minä rakastan kisailua!” Valko-tummanharmaa kollikissa nousi seisomaan ja väläytti Ruususelle hieman kapinoivan katseen. Riemulle hän lisäsi silmäänsä vinkaten: “Pieni varoituksen sana: olen aika hyvä siinä.”
Sitten Cosmos katseli pienen hetken ympärilleen, pohtien samalla missä ja mistä he voisivat kilpailla. “Otetaanko hyppykilpailu? Se kuka loikkaa alakerran tason päältä pisimmälle voittaa!”

//Ruusunen?

Kun kuulin naaraan mainitsevan Ametistin, luimistin hieman korviani. Pelkästään kollin nimen kuuleminen sai minut tuntemaan inhoa. Nyökäytin kuitenkin päätäni Hurman kertomukselle siitä miten hän oli löytänyt tiensä Kujakissayhteisöön. Jätin kuitenkin mainitsematta minun kytkökset Eloklaaniin. Mietin kuitenkin välillä tahtomattani isää ja muuta sukuani. Pystyin melkein pistämään pääni pantiksi, että en tulisi näkemään heitä enää ikinä.
“Kuulostaa siltä, että sinä olet ehtinyt nähdä maailmaa”, totesin Hurmalle ja kasvoillani käväisi ihan pieni hymy. Välillä mietin olisiko kuinka hienoa lähteä seikkailemaan, mutta aina tulin samaan lopputulokseen. Olin tyytyväinen Yhteisössä ja halusin omistaa elämäni sen palvelemiselle.

Lopulta uskaltauduin myös maistamaan naaraan syömää hiirtä ja jaoimmekin sen hiljaisuuden valliessa. Minusta ei ollut muutenkaan kovin kohteliasta puhua ruoka suussa. Työnsin hiiren viimeiset palaset Hurman tassuihin ja kohensin sitten asentoani. En ollutkaan tajunnut kuinka nälkäinen olin ollut. Hiiri oli tehnyt todella hyvää. Räpäytin silmiäni naaraan kysyessä olinko innoissani siitä, että minusta tulisi seuraava johtaja? Ai että olinko? No todellakin! Innollani oli kuitenkin varjopuoli. Johtajaksi siirtyminen tarkoittaisi sitä, että Päivänsädettä ei enää olisi tai toinen ei ainakaan olisi kykenevä johtamaan.
“Pakko myöntää, että kyllä johtajuus kutkuttelee. Mutta en kuitenkaan ole kiirehtimässä siihen asemaan. Päivänsäde on erinomainen johtaja ja toivon hänen valtakauden kestävän pitkään. Tulet kyllä huomaamaan kuinka hyvä johtaja hän on”, kerroin Hurmalle ajatuksistani. Vaikka minulla olikin omat epäilykset Päivänsäteen ja Ametistin veljeilystä, en halunnut puhua emostani pahaa ilman todisteita. Enkä varsinkaan aiheuttaa mitään kapinaa muiden kissojen keskuudessa. Veljeni tuntui jo tarpeeksi anarkistiselta.
“Oletko sinä jo ehtinyt tutustua Yhteisön muihin kissoihin? Mitä olet pitänyt heistä?” kysyin uteliaasti ja aloin sukimaan vaaleaa, pitkää turkkiani rauhallisin vedoin. Yhteisössä oli paljon erilaisia kissoja ja uskoin, että laajan kirjon vuoksi oli kohtalaisen helppo löytää edes jonkinlaista seuraa. Siitäkin huolimatta, että minä itse tunsin oloni usein yksinäiseksi. Olin elätellyt toivoa, että minusta ja Cosmoksesta voisi tulla läheiset sisarukset, mutta me olimme niin erilaisia.. Ei siitä mitään tulisi.

//Hurma? :)

Lyra vaikutti hieman epäluuloiselta ja kieltäytyi hiirestä, mutta oli silti ystävällinen.
“Synnyin aika kaukana, niiden kissaryhmien jotka kutsuvat itseään klaaneiksi, lähikaksijalkalan viereisessä metsässä, ja minä ja emo hankimme suurimman osan ruuastamme kaksijalkalasta. Emoni Lilli oli entinen kotikisu eikä tahtonut lähteä kovin kauaksi kotikaksijalkalastaan. Mutta lähdin vaeltamaan kun emo - no, niin - ja sitten päädyin tänne, josta partio löysi minut ja Ametisti liitti minut yhteisöön”, sanoin. Lyra katseli hiirtä hieman epäileväisen näköisenä vieläkin, joten haukkasin siitä palasen.
“En minä tätä ole myrkyttänyt tai mitään”, sanoin vain vitsillä, mutta Lyra tokaisi jotain, joka hämmensi miua.
“Se on hyvä kuulla. Ikinä ei voi tietää, kuka tahtoo sinulle pahaa tai tappaa sinut”, naaras sanoi. Hätkähdin hieman. Mitä ihmettä naaraalle oli tapahtunut? No, nyt ainakin tiesin miksi hän oli vaikuttanut niin epäileväiseltä. Lyra tosiaan oli luullut, että olin oikeasti myrkyttänyt sen hiiren. Minua kiinosti mistä Lyra oli saanut haavansa, mutta en uskonut että oli hyvä aika kysyä sitä. Tai siis olin tavannut naaraan äsken ja hän vaikutti vielä hieman epäluottavaiselta minun suhteeni. Joten ei, en aikonut kysyä. En tänään. Lyra otti varovaisen haukun hiirestä, vieläkin vilkuillen minua vähän epäluuloisen näköisenä, muttei enään kieltäytynytkään. Hymyilin naaraalle, ja kun minulle ei tullut mitään hirvittävää kohtausta, hän selvästi rentoutui hieman, muttei kovin paljoa.
Jaoimme hiirtä, ja syömisen ajan välillämme vallitsi hiljaisuus. Kun olimme syöneet, hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta ja tahdoin virittää keskustelua välillemme uudestaan.
“Kerroit että sinusta tulee seuraava yhteisön johtaja. Oletko innoissasi siitä?”

Istuskelin Luna rinnallani pesän uloskäynnillä. Meidän oli tarkoitus mennä partioon Ametistin, Leopardin sekä Menninkäisen kanssa. He kerääntyivät paikalle vähitellen. Leopardi oli hakemassa Ametistia tämän pediltä ja Menninkäinen viimeisteli juuri ateriaansa.
“Toivottavasti ulkona ei ole kovin kylmä. Vaikka turkkini onkin kohtuullisen paksu ja pitkä, liian kova pakkanen pureutuu siitä kyllä lävitse”, Luna naukaisi ja katseli ulos. Hymyilin kumppanilleni hellästi.
“Jos siellä on kylmä, painaudu vain minuun kiinni. Ime vaikka kaikki minun ruumiinlämpöni itseesi”, naurahdin hänelle. Suuri valkoinen naaras kehräsi iloisesti.
“No en minä sinua voi jättää jäätymään”, hän naurahti takaisin. Virnistin hänelle ilkikurisesti ja tökkäsin häntä rintaan etutassullani.
“Ennemmin kuolen kylmään herrasmiehenä kuin annan sinun jäätyä ulkona ja en välitä asiasta”, totesin valkealle naaraalle. Hän nauroi vitsilleni ja pyöräytti leikkimielisesti silmiään.
“Ennemmin olen ulkona kylmissäni kuin annan sinun kuolla minua hurmatessa”, Luna totesi. Kehräsin ja puskin häntä hellästi päälläni.
“Ei sitten. En jäädy”, kehräsin hänelle hiljaa.
“Laku, Luna, aika liikkua”, Menninkäinen totesi. Lähdimme kumppanini kanssa liikkeelle ja seurasimme muita partion jäseniä. Ametisti kulki hieman minun ja Lunan edellä ja silloin tajusin kuinka suuri todella olin muihin kissoihin verrattuna kumppanini kanssa. Olivatko kaksijalkamme syöttäneet meille jotain taikaruokaa, kun olimme sillä tavoin kasvaneet kaikkia muita suuremmiksi?
“Hei, Ametisti! Kuinka voit?” kysyi siirtyen lähemmäs kollia. En ollut jutellut hänelle juurikaan aikaisemmin. Vain pari lyhtyttä sanaa olin ennättänyt vaihtamaan. Kolli vain mulkaisi minua tuimasti ja mutisi jotain itsekseen.
Jättäydyin takaisin Lunan vierelle.
“Hän ei mahda olla kovin juttutuulella”, totesin. Luna vain kohautti lapojaan.
“Tympii se minuakin, kun pitää nousta pehmeältä pediltä partioimaan ilman hyvää seuraa - siis silloin kuin sinä et ole mukana”, naaras totesi.
“Hui, ehdin jo luulla, että en olekaan hyvää seuraa sinulle”, naurahdin huvittuneena. Kumppanini pyöräytti vitsilleni silmiään, vaikka näinkin huvittuneen virneen alun hänen kasvoillaan.

Päästyämme takaisin leiriin jätin Lunan juttelemaan Leopardille ja päätin lähestyä Ametistiä uudelleen. En halunnut välillemme pahaa verta ja halusin, että hän ymmärtäisi, etten halua ärsyttää vaan vain tutustua häneen. Ken tietää, ehkä hän jopa puhuisi minulle tällä kertaa, eikä ajaisi minua pois vihaisilla mulkauksilla.
“Hei taas, Ametisti. Anteeksi, jos olen ärsyttävä, mutta halusin vain kysyä kuinka voit. Näytät hieman yksinäiseltä itseksesi”, naukaisin.
“En minä ole yksinäinen!” kolli kivahti. Otin askeleen taaemmas merkatakseni, etten yrittänyt hyökätä häntä vastaan.
“Niin, anteeksi. Tykkään vain tutustua kissoihin ja mietin jos olisit halunnut jutella. Tietysti sinun ei ole pakko ja voin lähteäkin, jos niin tahdot, mutta ajattelin vain ehdottaa”, naukaisin ja katsoin alas kolliin pieni ystävällinen hymy kasvoillani.

//Ametisti?

Suin turkkiani yhteisön pesän reunamilla. Viime päiväni olivat olleet tylsiä ja rauhallisia. Ametistin hyökkäyksestä oli kulunut vasta muutamia päiviä, mutta minusta tuntui siltä, että olin ollut Hyödytön jo kuiden ajan. Härmä ei ollut osannut sanoa milloin voisin palata tehtävieni pariin, mutta juuri nyt minun piti levätä.
“Koska haavojesi tikit voivat aueta, jos alat rehkimään liian aikaisin”, toistin itsekseni Härmän aamulla naukumat sanat. En kuitenkaan ollut tyhmä, joten ainoa vaihtoehtoni oli totella parantajia. Katkeruus ja viha söi minua sisältä loiseläinten tapaan. Olin pettynyt vähän jokaiseen kissaan. Päivänsäteeseen, koska naaraan käytös oli niin ristiriitaista ja omituista. Pelkäsin edelleen, että naaras oli yrittänyt päästä minusta eroon omin tassuin. Sen lisäksi olin vihainen, että Päivänsäde oli ottanut Yhteisön riveihin Ametistin kaltaisen kissan. Kolli oli epäluotettava kuumakalle. Hyvä kun pystyin nukkumaan. Päivien kuluessa olin tullut siihen tulokseen, että en voisi rentoutua niin kauan, kun Ametisti oli Yhteisön jäsen. Minun olisi pakko puhua Päivänsäteelle. Pelkäsin kuitenkin, että emoni oli lyöttätynyt sen katalan irvileuan kanssa yhteen. Ajatuskin siitä sai karvani pystyyn. Elo Yhteisössä oli käynyt vaikeaksi. Ilmapiiri tuntui painavalta ja huomasin tarkkailevani muita kissoja haukan lailla. Minua suretti, että en voinut luottaa kehenkään. Kierähdin makuualustalleni pieneksi keräksi ja heitin häntäni nenäni suojaksi. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Olin nukkunut yöllä niin huonosti ja katkonaisesti, että päiväunet tulivat todelliseen tarpeeseen. Sydämeni kuitenkin tykytteli. Tiesin, etten voisi nukkua levollisesti. Siitä huolimatta vaivuin aika nopeasti uneen.

“Yhm?” nostin päätäni uneliaisena ja räpyttelin silmiini kertynyttä unihiekkaa pois. Nousin nopeasti ylös, kun tajusin, että en tuntenut tätä kissaa ja unisena olin helpommin haavoitettavissa. Peruutin muutaman askeleen ja katsoin kissaa hämmentyneenä. Naaras naukaisi olevansa Hurma ja laski vielä hiiren käpälieni väliin. Hämmennys vaihtui pieneen epäluuloon. Olin kuullut muiden kissojen puhuneen uudesta tulokkaasta ja olin nähnyt Hurman aiemmin Ametistin seurassa. Naaraan olemus oli kuitenkin rehellisen vilpittömän oloinen, mutta en siltikään voinut ottaa Hurman tuomaa riistaa vastaan ilman, että olin tutkinut sen kunnolla. Pelkäsin sen olevan myrkytetty. Nuuhkin hiirtä varovaisesti ja kääntelin hiirtä puolelta toiselle. Siinä ei näkynyt mitään epäilyttävää, mutta en siltikään uskaltanut syödä. Hymyilin kuitenkin varovaisesti, en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta.
“Hei Hurma ja kiitos, mutta minulla ei ole nälkä. Syö sinä vain”, kehotin kohteliaasti ja työnsin hiiren takaisin Hurmalle. Naaras hymyili varovaisesti, mutta katseli tuomaansa hiirtä hieman vaivaantuneena.
“Minä olen muuten Lyra, haluaisitko liittyä seuraani?” kysyin vielä nopeasti. En halunnut, että Hurmalle muodostuisi minusta inhottava mielikuva. Naaraan olemus kirkastui jälleen.
“Se sopii hyvin! Minä olen uusi täällä, niin on kiva tutustua muihin. Olen vasta ehtinyt partioimaan muutaman kissan kanssa”, Hurma selitti ja taputin hännälläni viereistä paikkaa.
“Tervetuloa Yhteisöön, toivon että viihdyt täällä. Päivänsäde on emoni, minusta tulee seuraava johtaja”, kerroin Hurmalle ystävällisesti ja kohensin ryhtiäni. En antaisi minkään tulla minun ja johtajuuden väliin. En kuitenkaan ollut varma havitteliko Cosmos emomme asemaa. Olimme jutelleet viimeksi no, ikuisuus sitten.
“Vau, sehän kuulostaa hienolta. Minusta ei varmaan olisi johtajaksi. Olen parempi saalistamaan”, Hurma naukaisi ja katseli sitten taas tassujaan. Minusta Hurma vaikutti aika hiljaiselta, mutta kuitenkin ystävälliseltä. Se oli kivaa vaihtelua juonitteleviin ja viekkaisiin kissoihin.
“Mistä sinä tulit Yhteisöön? Asuitko sinä tässä kaksijalkalassa jo valmiiksi vai saavuitko kauempaa?” yritin viritellä keskustelua hiljaisuuden laskeuduttua meidän ylle. Yritin päätellä Hurman olemuksesta oliko naaras esimerkiksi entinen kotikisu, mutta en ollut yhtään varma.

//Hurma? :)

Menin partioon, kun kerta käskettiin. Roihu jäi katsomaan minua. Näin hänen vakavan ilmeensä takana suuren huolen. Sydäntäni koski. En halunnut tuottaa naaraalle tuollaisia tunteita. Oli minun syyni, että olimme joutuneet tänne. Ehkä keksisin vielä keinon saada meidät pois Kujakissayhteisöstä. Voisimme löytää paikan, johon asettua ja voisimme olla kuten haluaisimme. Pesästä poistuttuamme vähän kuin vahingossa jäin yhden kollin viereen kävelemään. Hänen nimensä oli Urho ja hän vaikutti mukavalta. Olin vaihtanut hänen kanssaan vain pari sanaa, mutta toisille partioni jäsenille en ollut puhunut vielä yhtään. Sävähdin, kun Malvaruusuksi kutsuttu naaras työntyi minun ja Urhon ohitse. Kylmät väreet kulkivat läpi turkkini. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua hirvittävän levottomalta. Hännänpääni kääntyili ja halusin kiljua. Sisälläni pyöri ja minusta tuntui, että räjähtäisin. Malvaruusu vilkaisi minuun ja hetken päästä hän jättäytyi jälkeen partiota johtavasta Nefiristä.
“Joko olet saanut tarpeeksesi yhteisöstä?” naaras naukui kylmästi. Vilkaisin viereeni, mutta Urho oli kiihdyttänyt vauhtiaan. Malvaruusun oli siis pakko puhua minulle. Katsoin naarasta hetken silmät suurina. Mitä tuo mahtoi tarkoittaa?
“M-miten niin?” kysyin koittaen tavoitella itsevarmaa sävyä ääneeni, vaikkakin epäonnistuin pahasti.
“Kysyin, että oletko saanut tarpeeksesi näistä säännöistä, jotka sitovat sinut pesään ja rajoittavat elämääsi”, Malvaruusu murahti. Tuijotin suoraan eteenpäin.
“No ehkä hiukan”, vastasin vähän turhan kimeästi. Naaras kuumotti minua erittäin kovasti. Hännänpääni nyki.

//Malva?

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Loppupartio sujui ongelmitta sen jälkeen kun Riemu oli kysynyt Ametistilta tämän menneisyydestä, vaikka olin nimenomaan kieltänyt häntä, en kehottanut tekemään niin. No, kai sain syyttää vain itseäni, totta kai Riemu tahtoisi kokeilla rajoja. Juttelimme pitkään, mutta loppua kohden juttelumme hiljeni ja alkoi mennä kiusalliseksi. Olin edelleen hieman ärtynyt siitä että Riemu oli kysynyt, sillä en tahtonut Ametistille vaikeuksia tai sitä että Riemua sattuisi, ja tein tunteeni ruskealle kollille varsin selviksi, mutta minun syytähätn se loppujen lopuksi oli. Hyvin partion lopussa päätin lähestyä Ametistia. Huono idea, mutta tahdoin sanoa että minä tykkäsin hänestä. Siis en sillä tavalla, vai tykkäsinkö? Lähestyin kollia varovaisesti, pää alhaalla.
“Lu-luulen, että ty-tykkään si-sinusta”, aloitin hiljaa Ametistin silmät ensin levisivät ja sitten siristyivät ja tämä murahti hämmentyneen ja hieman ärsyyntyneen kuuloisena. No niin minäkin olisin.
“Tai- tai siis mi-minä ta-tarkoitan e-että ol-olisi mukavaa tu-tutustua si-sinuun”, sanoin ja kyyristyin valmiina siihen, että kolli hyökkäisi päälleni. Ametistin jalat jäykistyivät, mutta sitten hän tuntui muistavan jotain ja lopulta vain pysyi hiljaa ja jatkoi matkaansa. Suoristauduin hämmentyneenä. Miksei kolli hyökännyt? Ehkä kaikki toivo ei ollutkaan enään menetetty? Tai varmaan oli, mutta ei kolli ainakaan tappanut minua. - vaikkakin oli selvästi harkinnut sitä. Joten ehkä Ametisti ei vihannutkaan minua? Tai vihasi, mutta kai hänelläkin oli pehmeämpi puoli, hänelle luultavasti vain oli tapahtunut jotain hirveää jonka takia hän oli sellainen kuin oli. Se ei selittäisi miksi hän vihasi minua, mutta ainakin sen miksi hän ei tahtonut puhua menneisyydestään. Joten jos tahdoin että Ametisti ikinä pitäisi tai edes sietäisi minua, minun siis piti olla kysymättä tämän menneisyydestä tai oikeastaan yhtään mistään. Eihän se nyt niin vaikeaa voinut olla? Eihän? Ketä oikein yritin huijata? Uteliaisuuteni ja tyhmä sydämeni eivät jättäisi minua rauhaan ennenkuin tietäisin Ametistin menneisyyden ja saisin tästä lempeän puole esiin. Tai tehtyä sellaisen hänelle. Kukaan kissa ei ole oikeasti läpeensä paha. Heilläkin, jotka ovat kylmiä ja ilkeitä, on sydän. Sitä vain on vaikeampi huomata. Joten tämän syvällisen keskustelun itseni kanssa tarkoitus oli siis se, että minun pitäisi ataa Ametistin olla vähän enemmän rauhassa, mutta yrittää kuitenkin. Sinnikkäästi mutta hiljaisesti. Se olisi mitä luultavimmin tapa päästä kollin kuoren alle. Se oli päätetty.

Kun pääsimme takaisin pesälle, olin niin väsynyt että vain kellahdin makuualustalleni, joka oli ihanan pehmeä, ja käperryin nukkumaan.
Heräsin vanhasta pesästämme. Siis minun ja emon. Emo istui vieressäni ja katseli ulos. Minä taas katselin emoa, en saanut katsettani irti hänestä. Voi, en ollut edes tajunnut miten kova ikävä minulla oli oikeasti ollut naarasta. Vaikka minä kyllä tunsin piston rinnassani joka kerta kun ajattelin emoa, viimepäivät olivat olleet niin väsyttäviä ja .. tuota.. Kiireisiä, että olin unohtanut emon en tietenkään kokonaan, mutta vähän kuitenkin. Olin erittäin järkyttynyt kun tajusin sen. Nyt kuitenkin tahdoin olla emon kanssa, vaikkakin se oli vain unta. Katselin emoa ihastuneena ja kallistin päätäni. Emo käänsi vihreän katseensa minuun ja hymyili leveästi. Kurkustani pääsi kehräys, samoin kuin emonkin.
“Mitä kaikkia ihmeitä tuolla ulkona on?” kysyin, kuten muistin kysyneeni joksus. Tämä uni oli siis muisto. Emo hymyili ja käänsi katseensa ulos ja nousi seisomaan.
“Tule, kultaseni. Näytän sinulle ulkomaailman ja kerron sen ihmeistä. Mutta myös vaaroista”, emo sanoi lempeästi ja johdatti minut ulos. Räpyttelin silmiäni auringonpaisteessa. Yhtäkkiä muistin tämän päivän elämästäni hyvin kirkkaasti. Oli kirkas päivä, ja olin ensimmäistä kertaa ulkona. Ihailin kovasti perhosia ja muita ötököitä, mutta emo ei päästänyt minua kovin kauaksi pesästämme. Keskityin taas uneen.
“Isäsi kertoi, että tuolla metsissä, tuolla tämän meidän kotimetsämme takana, asuu sellaisia kissaryhmiä, sellaisia isoja. Ne kutsuvat itseään klaaneiksi”, emo kertoi ja osoitti tassullaan pesämme ympärillä olevan metsän ohi.
“Ovatko ne niin isoja kuin ne kaksijalkaperheet?” kysyin silmät loistaen. Emo kehrähti.
“Isompia, paljon isompia”, emo sanoi. “Ainakin isäsi kertoi niin”, emon silmiin syttyi jokin tunne, osta en ihan saanut kiinni. Se oli ehkä surua? Haikeutta? Vihaa? Ei, ei sitä ainakaan. Jotain joka ei ollut hyvä tunne. Tahdoin sen pois emolta.
“Mitä muuta siellä on?” kysyin.
“Maailmassa on myös paljon muita meidänkaltaisiamme kissoja, jotka asuvat yksin tai pienissä ryhmissä tai perheissä. Mutta muista, että vaikka monet heistä ovat ystävällisiä, on myös paljon, surullisen paljon sellaisia kissoja, jotka… eivät ole niin ystävällisiä. Sinun on pysyttävä poissa heidän luotaan, sinun on luvattava niin. Lupaatko?” emon ääni muuttui päättäväiseksi ja hän katsoi minua tiukasti. Nyökkäsin.
“Tietenkin lupaan. Mutta emo… oliko isä paha kissa? Miksi hän ei ole kanssamme?” kysyin. Emo hätkähti.
“Voi Hurma kultaseni, ei pahoja kissoja ole olemassakaan. Jokaisella tään maailman olennolla on sydän, joillakuilla se vain on syvemmällä. Ja isäsi… hän… no hän ei vain ollut valmis sitoutumaan sinun kasvatukseesi, mutta ei hän ole sellainen kuin jotkut”, emo vastasi.
“Okei”, maukaisin. “Mitä muuta maailmassa on?” kysyin uteliaana.
“Voi, vaikka mitä. Kaksijalat ovat, no tiedät miltä ne näyttävät. He ovat enimmäkseen harmittomia, mutta ole varovainen, sillä ne saattavat kaapata kissoja. Mutta on kaksi suurta petoeläintä, josta haluan varoittaa erityisesti. Ne ovat ketut ja koirat”, emo sanoi kaksi sana ajoita en ollut silloin kuullut aikaisemmin.
“Ketut ovat suuria, niiden turkki on punaoranssi niinkuin pihlajanmarja tai sinun turkkisi. Niillä on suipot korvat, ja pitkä, suippo kuono. Ne ovat hiljaisia, mutta ne eivät osaa liikkua kovin hiljaa metsämaalla. Pysy niistä kaukana. Ja koirat ovat hyvin erilaisen näköisiä. Suuret ovat vaarallisimpia, pienet eivät niinkään. Ne pitävät haukkuvaa ääntä ja niillä ovat suuret hampaat ja louskuvat, kuolaa valuvat leuat.”
“Mutta onko maailmassa sitten vain huonoja asioita?” kysyin.
“Ei tietenkään. On maailmassa paljon hyviäkin asioita, kerron niistä sinulle nyt. Tahdoin vain varoittaa sinua.” ja niin emo kertoi minulle maailman ihmeistä. Se oli ihanaa. Oli ihanaa taas olla emon kanssa pitkään aikaan.

Hätkähdin hereille. Se oli ollut ihana uni, mutta nyt tahdoin tehdä jotain yhteisön hyväksi. Tahdoin ansaita paikkani yhteisössä ja Ametistin sydämessä. Vaikkakin ne olivat kaksi ihan eri asiaa, niin silti. Huomasin Riemun, joka oli viemässä saalistani johonkin. Tassuttelin tämän luo.
“Hei, Riemu. Minne viet sitä?” kysyin. Riemu laski saaliin maahan ja vastasi; “vien sitä Lyralle.” kolli osoitti kohti naarasta, jonka nimeä olin kysynyt Ametistilta.
“Minä voin viedä sen”, tarjouduin.
“Kiitos!” Riemu ilahtui silmin nähden. Otin saaliin suuhuni ja tassuttelin naaraan luo. Herätin tämän hellästi ja kun tämä nosti päänsä ja katsoi minua hämmentyneenä, esittelin itseni ja kerroin miksi olin tullut.
“Hei, olen Hurma, ja toin sinulle ruokaa.”

//Lyra

Minulta oli juuri kysytty menneisyydestäni, taas. Ja se oli tietenkin Hurma, jonka olisi pitänyt jo oppia, ettei minulta kannattaisi kysyä siitä. Rangaistuksena, löin Hurmaa poskeen.
Hurma nosti oman käpälänsä nopeasti haavan eteen ja kääntyi minusta poispäin.
"Oliko sinulla muitakin kysymyksiä, jotka johtavat siihen ettei sinua enää ole?" Murisin Hurmalle.
"Taisit ymmärtää? Jos tahdot elää, pidä suusi tukossa", ehkä hän vihdoinkin ymmärsi ettei minun kanssa kannattanut pelleillä. Naaras nyökkäsi ja otti askeleen taaksepäin, hyvä.
Molemmat palasivat makuupaikoilleinsa, ja ainakin minä aloin nukkumaan. Olin väsynyt, päivä oli kuitenkin vasta puolivälissä eikä kukaan ilmoittanut mistään partioista.

''Ametisti, rakastan sinua'', kuulin tutun, mutta samalla tuntemattoman äänen.
''Minäkin sinua'', toisena kuulin oman ääneni.
Avasin silmäni ja näin minut ja Hurman vaihtamassa kieliä allani.
Miksi en pysty tekemään mitään? Miksi hän näyttää aivan minulta?
Tutkin tilannetta tarkemmin ja huomasin itseni kehräämässä ja nuolemassa Hurman päälakea.
''Olet paras kissa ikinä'', kloonini kehräsi kovempaa.
''Sinä myös, Ametisti'', olinko kuollut? Oliko tämä jokin kuolemanjälkeinen katsaus elämään, enkä vain tajunnut enää mistään mitään?
Mitä jos minut oli teloitettu, koska yritin tappaa Lyran?
Miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen? En ikinä rakastanut ketään, etenkään Hurmaa.
Nielaisin, halusin peitellä totuuden myös itseltäni.
...Rakastiko joku minua oikeasti?...
...Mitä jos tämä olisi merkki?...
...Katsaus tulevaisuuteen?...
...Tai vain epätoivoinen mielenharha?...
...Ehkä en edes antsaitsisi kumppania...
...Mitä jos...

"Ametisti?" Kuulin saman naaraan äänen, joka oli ollut unessani.
"Te kaksi, tulkaa partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyallon kanssa", Nefiri tuli säikäyttelemään. Katsoin pesän uloskäynnille ja näin siellä lopun partion.
Hurma lähti edelläni kävelemään pesän uloskäyntiä kohden, venyttelin nopeasti ja seurasin häntä.
Ulos oli tullut jo pimeä, ennen kuin edes olimme lähteneet pesästä. Lehtikato teki enteilevää tuloaan, jonka pystyi päättelemään maahan sataneesta lumipeitteestä.
Hurma aloitti Riemun kanssa keskustelun. Hyökyaalto ja Menninkäinen vaikuttivat olevan myös kiireisiä. Olin siis taas yksin. Olin aina yksin.
Kuuntelin Hurman ja Riemun keskustelua ja katselin samalla kaunista tähtitaivasta, jossa tähdet näkyivät sinä yönä varsin kirkkaina.
Kuulin Riemun kysymyksen Hurman haavasta. Katsahdin naaraaseen sivusilmälläni ja hän näytti ymmärtävän, että nyt oli paras valehdella.
"Sain tämän terävästä kirkaskivestä", hyvä. Hän ymmärsi minua. Kerrankin.
Jäin hieman loppupartion taakse katsomaan yhtä mielenkiintoista tähtikuviota, se näytti aivan kissalle.
"Tulehan nyt", Hyökyaalto huudahti, jotten jäisi jälkeen.
En ikinä saanut tehdä mitään mielenkiintoista, aina kaikki saivat käskyttää minua. Miksi en saanut itse määräillä ja ohjeistaa muita? Yhtä-äkkiä mielenkiintoni Kujakissayhteisön johtajan paikasta alkoi nousta. Ehkä minusta voisi tulla tulevaisuudessa yhteisön johtaja.
Huomioni herpaantui heti, kun kuulin oman nimeni. En ollut varma mihin kontekstiin sitä oli käytetty, mutta olin varma että se oli tullut Hurman suusta.
"Ametisti? Miten sinä päädyit yhteisöön?" Riemu vetäisi suustaan suuren punaisen lipun.
"Anteeksi mitä?" Murahdin Riemulle. Hurma joka seisoi Riemun takana näytti siltä, että olisi juuri nähnyt ison aaveen.
"Niin että miten päädyit yhteisöön?" Hänen äänessään kuului pieni hupaisuus. Oli aika antaa hänellekkin opetus.
Yritin hypätä kollin päälle, mutta Hurma kerkesi juosta väliini. Törmäsin häneen ja kierin pari ketunmittaa sivummalle.
"Miksi?" Murahdin Hurmalle ja Riemulle.
"Halusin vain kiusotella!" Riemu vitsaili. Halusiko tämä oikeasti päästä hengestään näin nopeasti?
"Ensi kerralla saat kyllä syvempiä haavoja mietittäväksi", tuhisin Riemulle.
"Ai niin vai", hän yritti koetella rajojani tahallaan. Sihahdin tälle, hän näytti ymmärtävän, että olin tosissani.
Hurman ja Riemun välinen keskustelu jatkui pitkään, kuitenkin se hiipui hitaasti takaisintulomatkalla.
Keskustelun vaijettua naaras päätti taas lähestyä minua. Hurma tiesi mitä tulisi käymään, jos hän ei olisi varovainen. Siksi hän lähestyikin hitaasti ja varovasti.
"Lu-luulen, et-tä tyk-kään sinus-ta", hän aloitti hiljaa.

//Hurma?