Heräsin tuntien kylmän kohdan siinä, missä Luna oli ollut minun nukahtaessani. Huokaisin hiljaa. Kujakissayhteisön tapa elää oli minulle edelleen hieman epämukava. Olisin halunnut kulkea siellä missä itse halusin, milloin itse halusin tekemässä sitä, mitä ikinä itse halusin, enkä aina vain tehdä sitä mitä käskettiin
Nousin ylös makeasti venytellen ja tallustelin hakemaan ruokaa. Ilmeisesti muita oli jo käynyt etsimässä ruokaa, sillä ruokaa oli jo jonkin verran.
Otin jotain kaksijalkojen tähteitä ja menin syrjempään syömään. Katselin muiden kissojen tekemisiä ja se vain muistutti minua miten yksitoikkoista ja pitkäveteistä elämä yhteisössä oli. Ainoat erityiset hetket olivat ne, jolloin joku kuoli tai satutti itsensä. Niistä minä en kyllä pitänyt.
Säikähdin, kun yhtäkkiä joku tökkäsi selkääni. Ponkaisin pystyyn ja käännyin ympäri nähdäkseni kuka minut oli säikyttänyt. Se oli Urho. Kolli katsoi minua viikset väpättäen ja silmät säkenöiden. Virnistin hieman ja loikkasin kollin päälle.
“Kuinka kehtaat säikytellä aterioivaa kissaa?” nau'uin kehräten samalla, kun nujakoin ystäväni kanssa maassa. Urhokin kehräsi kovaäänisesti.
“Olisitpa nähnyt ilmeesi! Näytit siltä kuin eteesi olisi juuri lampsinut kettujoukko!” ruskea kolli nauroi. Kehräsin ja läimäisin suuren tassuni kollin naamalle puskien tätä kauemmas itsestäni. Urho päästi pienen ulahduksen ja silloin kuulin taas uuden äänen.
“Isä! Urho! Minä pelastan sinut!” kolmas kissa - jonka äänen tunnistin Riemuksi - huudahti ja pian puristi kynsillään kylkeäni. Päästin vingahduksen ja rimpuilin pystyyn. Riemu näytti vauhkolta ja järkyttyneeltä, mutta huomatessaan Urhon olevan naarmutta hänen ilmeensä muuttui enemmän helpottuneeksi.
“Et voi hyökätä isäni kimppuun tuolla lailla! Jos Urholle olisi sattunut jotain, olisin repinyt sinut riekaleiksi!” Riemu ärisi astellen uhkaavasti kynnet ulkona kohti minua. Tosiasiassa minua ei tietenkään pelottanut, mutta vain Riemun ilon ja omatunnon vuoksi esitin kauhistunutta.
Urho tarttui kuitenkin Riemun niskanahkaan ja laski tämän etutassujensa juureen.
“Ei Laku minun kimppuuni hyökännyt. Me vain leikimme. Menehän nyt takaisin Ruususen luokse ja yritä maanitella hänet leikkimään kanssasi. Voit sanoa, että minä käskin häntä leikkimään”, kolli naukui pennulleen. Nousin istumaan ja katsoin Riemuun hellästi. Pentu oli varmasti ollut kauhuissaan ajatellessaan, että isänsä kimppuun hyökättiin. Vaikkakin oikeastaan, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta Urhoa vastaan. Urho oli isokokoinen ja lihaksikas ja sen lisäksi myös hyvä taistelemaan sen mukaan, mitä minä olen nähnyt. Minä sen sijaan olin vain isokokoinen. Olinhan minä myös vahva, mutta en minä osannut taistella.
“Laku? Laku onko kaikki kunnossa?” Urhon ääni veti minut takaisin valvemaailmaan. Katsoin kolliin hölmistyneenä.
“Olen minä. Kunhan vain uppouduin ajatuksiini”, naukaisin, mutta muistin aikaisemmat aatteeni. “Urho, miten sinä päädyit yhteisöön?”
“Ai minä vai? No minä vain kuljeskelin itsekseni ympäriinsä ja törmäsin yhteisön partioon, joka palasi metsästä. Silloin minä päätin liittyä heihin. Yhdessä elämä olisi helpompaa kuin yksin. Toki myös Ruususen näkeminen kissojen joukossa houkutteli minut mukaan. Tiesin, että tulisin pitämään hänestä heti, kun hänelle juttelisin”, Urho kertoi. Nyökyttelin päätäni.
Huomasin Lunan tulevan takaisin sisään ja vilkaisin taas Urhoon.
“Minä menen Lunan luokse. Jutellaan taas pian!” naukaisin kollille, kun lähdin tassuttamaan kumppaniani vastaan.

Ruusunen kyyristyi oravan ylle, jonka Urho oli tuonut hänelle. Naaras oli juuri herännyt ja huomannut heti edessään oravan. Hän oli oikein mielissään siitä, että sai välillä myös jotain saaliseläimiä eikä vain roska-astioista kaivettuja kaksijalkojen ruoantähteitä. Toki ei kaksijalkojenkaan tähteet mitään pahinta ollut, mutta kyllä Ruususelle ennemmin oikea saalis maistui.
“Hei Ruusunen!” toisen kissan ääni keskeytti hopeanharmaan naaraan aterioinnin. Hän nosti katsettaan hieman ärtyneenä ja huomasi edessään suuren valkean naaraan. Ruusunen tunnisti tämän Lunaksi. Se oli toinen niistä kotikisuista, jotka olivat päätyneet jo tovi sitten osaksi yhteisöä.
Ruusunen oli monesti kyllä tiedostanut heidän olemassaolonsa, muttei oikein koskaan jutellut heille. Oli hän pari sanaa vaihtanut silloin, kun Urho hänet raahasi heidän luokseen, mutta muuten hän tuskin oli edes puhunut heille.
“Hei?” Ruusunen vastasi. Hän katsoi valkeaa naarasta epäilevästi ja odotti, että tämä jatkaisi keskustelua jotenkin.
“Tuota… millaista on olla emo? Millaista on, kun sinulla on pentu, jonka perään katsoa, ja jota kaitsea?” Luna kysyi siirrellen käpäliään himpun verran vaivaantuneen oloisena. Ruusunen siristi hieman silmiään ja heitti häntäänsä.
“Kaipa sitä voisi mukavaksi sanoa. Mutta ylpeä minä hänestä ainakin olen. Riemua mainiompaa pentua saa etsiä. Hänestä tulee oikein mainio yhteisön jäsen. Mutta, miksi kysyt?” hopeanharmaa naaras kysyi vaihtaen asentoaan. Luna ei näyttänyt varaantuleelta kysymykseen.
“Jaa… kunhan tulin vaan miettineeksi”, hän totesi lapojaan kohauttaen. Ruusunen veti oravaa taas lähemmäksi ja haukkasi siitä palan.
“Siinä tapauksessa, voit jättää minut rauhaan. Haluaisin vain mielelläni nauttia tämän oravan loppuun”, hän naukaisi nieltyään palan oravastaan. Luna nyökkäsi ja näytti ehkä hieman alakuloiselta, kun Ruusunen vain ajoi hänet pois, mutta hopeanharmaa naaras ei antanut sen järisyttää itseään.
“Ruusunen! Ruusunen! Katso! Minä osaan taistella!” kuuluikin juuri ajallaan Riemun iloiset huudahdukset, kun nuori kolli seisoi isänsä päällä painaen tämän mahalleen maahan. Ruusunen hyrähti kehräykseen ja tassutti kaksikon luokse. Hän tarrauui pentunsa niskanahasta ja vei tämän heidän petinsä luokse.
“Syöppäs sinäkin vähän oravaa, taistelija. Se on oikein maukasta ja minä en jaksa syödä kaikkea yksinäni”, hän naukui. Riemu vaikutti ensin hieman ärtyneeltä, kun Ruusunen oli vain vienyt hänet pois isänsä luota, kun hän oli juuri voittanut, mutta kyyristyi pian mielissään oravan äärelle hänkin. Ruusunen laski häntänsä tämän selälle ja hymyili.
“Sinusta on tullut niin vahva ja rohkea. Sinä tulet varmasti olemaan paras kissa koko yhteisössä - Päivänsäteen jälkeen”, hän naukui pennulleen. Riemu kehräsi, mutta ei keskeyttänyt ateriointiaan vastatakseen. Ruusunen hymyili hieman ja alkoi sitten pesulle.

Cosmos puhdisti varpaidensa välejä tylsistyneenä omassa vuoteessaan. Hän oli mädäntynyt neljän seinän sisällä jo päiväkausia, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi olla lopussa. Joka päivä hän kyräili alakertaan laskeutuvaa hänen ylhäisyyttään, joka ei ollut edes huomaavinaan heitteille jättämäänsä jälkikasvua. Päivänsäteen naaman katseleminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi.
Onneksi hänellä oli sentään Malvaruusu puolellaan. Naaras oli pitänyt hänelle seuraa. Pitkästä aikaa hänestä oli tuntunut, ettei hän taistellut koko maailmaa vastaan yksin. Hän olikin rakentanut uskonsa paremmasta huomisesta siihen ajatukseen, että jonakin päivänä he yhdessä tätinsä kanssa kaataisivat Päivänsäteen vallasta, ja sen jälkeen hänen ylimielisellä emollaan ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin madella heidän jalkojen juuressaan kuin mitätön mato.
Cosmos oli parhaillaankin hautomassa päässään erilaisia tapoja nöyryyttää Yhteisön johtaja, kun Malvaruusu saapui hänen luokseen tuoresaalista suussaan roikottaen. Ystävällisten kasvojen näkeminen sai nuoren kollin heti paljon paremmalle tuulelle, ja hän kysyikin aidosti kiinnostuneena, miten tällä oli mennyt partiossa.
Malvaruusu ryhtyi kertomaan partion aikana käymästään keskustelusta Keijon kanssa. Naaras kumartui nuoremman kissan lähelle niin, että muut eivät vahingossakaan kuulisi heidän epäilemättä teloituksen arvoista puheenaihettaan.
Cosmos ilahtui kuullessaan Keijon kallistuvan enemmän heidän näkökantansa suuntaan. Jos kolli ei kerran ollut täysin uskollinen Yhteisön nykyiselle johtajalle, hänet voisi olla helpompi käännyttää tätä vastaan.
Kun Malvaruusu puolestaan kysyi, oliko Cosmos saanut mitään uutta selville, nuorukainen ei voinut kuin vain kohauttaa lapojaan. “Kaikki tuntuvat välttelevän minua, koska eivät halua Päivänsäteen mustalle listalle”, hän murahti ja loi inhoksuvan katseen yläkertaan vieviin portaisiin, joiden toisessa päässä hänen emonsa epäilemättä loikoi tyytyväisenä saadessaan katsella alaspäin alamaisiaan. Sitten hänen katseensa siirtyi takaisin Malvaruusuun: “Onnistuin kuitenkin jututtamaan uusinta tulokasta, Kobraa. Ajattelin, että hän ei ole vielä ehtinyt muodostaa liian vahvoja mielipiteitä kenestäkään.”
Malvaruusun korvat kääntyivät Cosmosta kohti höröllään. “Saitko selville mitään hyödyllistä?”
“No, hän on aikamoinen kivikasvo”, Cosmos tuhautti nenäänsä hieman halveksivasti, “mutta ei hän vaikuttanut olevan mitenkään erityisen mielissäänkään joutuessaan hyppimään Päivänsäteen pillin tahtiin. Kenties sinä voisit koittaa päästä hänen lähelleen partiossa? Olet meistä kahdesta parempi puhumaan.” Se oli iso myönnytys Cosmoksen suunnalta - kollin ego harvoin salli hänen kehua ketään muita paitsi itseään. Hänen mielestään Malvaruusu oli kuitenkin ansainnut tämän ylistyksen.

//Malva?

Tassutin pitkin kujaa mukana partiossa. Olin joutunut mukaan, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä. Nyt minä sitten kuljin partiossa, jossa oli lisäkseni Valas ja Leopardi.
“Hei, Laku”, Valas naukui jättäytyen vierelleni kävelemään. Hymyilin kollille lempeästi. Oli mukavaa, kun muut yhteisön kissat halusivat oma-aloitteisesti tulla juttelemaan ja tutustumaan minuun.
“Hei vaan, Valas! Miten sinulla on mennyt?” kysyin kehräten leppoisasti.
“Olen ajatellut taas pitkästä aikaa Iltaruskon kuolemaa. Minusta oli kovin harmillista, että emme koskaan voineet tutustua toisiimme kamalan hyvin, mutta olen jo alkanut tottua asiaan. Kunnioitan hänen muistoaan ajattelemalla niitä asioita, joita hän sai aikaan”, Valas naukui. Pukkasin häntä hellästi kylkeen.
“Uskon, että hänen kuolemansa jäi varmasti mieleen. Sinä olis kai hänen viimeisillä hetkillään hänen vierellään, eikö?” kysyin varovaisesti. Valas nyökkäsi.
“Oli vain sääli, että emme kerenneet viettää enempää aikaa yhdessä”, hän huokaisi. Hymyilin lempeästi.
“Kyllä se siitä. Olisin halunnut joskus myös tutustua häneen. Hän oli luultavasti ihan mukava kissa”, totesin. Valas nyökkäsi. Hän loikkasi pian erään kaksijalanpesän ympäröivälle aidalle ja tassutti sitä pitkin. Hän katseli sieltä alas kiinnostuneen näköisenä ja ilmeisesti tutki, jos siellä olisi ollut jotain.
“Täällä on lintuja”, Valas naukui taakseen ja oli nyt kyykyssä aidalla. Katsoin häneen kehräten. Lintu olisi ollut mainio nappaus, etenkin kaksijalkalasta.
Tunsin pientä surua ajatellessani, miten olisin voinut vielä elää rauhassa kaksijalanpesässä Lunan kanssa kotiväkemme kanssa, mutta nyt olimme jumissa yhteisössä. Toki olin alkanut tottua siihen. Se ei ollut enää niin kamala ajatus kuin se oli joskus aluksi ollut.
Ajatukseni keskeytti karmea haukku. Kuulin Valaan rääkäisevän ja silmänräpäyksessä sekä minä, että Leopardi olimme aidalla katsomassa alas. Valas seisoi selkä köyryssä suurta ja pörröistä mustavalkoista koiraa vastapäätä. Sen häntä oli riemukkaasti kippurassa sen selän ylöpuolella ja sen korvat olivat Valaaseen päin.
Koira haukkui kovaäänisesti ja syöksyi Valasta päin. Olin kuin kivettynyt aidalle katsoessani, kun koira syöksyi kohti kollia ja tämä yritti taistella ja kynsiä tätä parhaansa mukaan.
Minua kylmäsi, kun näin miten koira onnistui upottamaan hampaansa Valaan kohotettuun etutassuun, kun kolli oli yrittänyt huitaista sitä kynsillään. Olisin halunnut auttaa, mutta en voinut vieläkään liikkua. En voinut muuta kuin katsella kuinka koira syöksyi kohti avutonta yhteisöläistä ja riepotti tätä niskanahasta. Vesi roiskui, kun puremajäljistä Valaan niskassa alkoi pursuta verta.
Minua alkoi kuvottaa ja olin tipahtaa aidalta, mutta tunsin Leopardin painautuvan minua vasten.
“Emme voi voittaa tuota. Valas on mennyttä”, naaras henkäisi. Kylmät väreet puistelivat minua ja aloin sihistä aidalta huitaisten jykevää tassuani kohti alempana riehuvaa koiraa.
Koiran katse kääntyi ylhäällä kököttäviin kissoihin ja sen silmissä välähti pelon hiven, mutta se kuitenkin edelleen räksytti ja murisi vaikka se päästikin jo irti veltostuneesta Valaasta ja peruutti kauemmas.
Kaksijalanpesän liikkuva seinä rävähti auki, kun päästin pitkän sihinän ja mourunan ja sieltä asteli kovaa vauhtia kaksijalka. Se huusi kauhistuneella ja raivostuneella äänellä koiralle ja mustavalkoinen elukka alkoi vikistä ja hiippailla hiljaa takaisin sisään kaksijalanpesään.
Loikkasin alas aidalta ja tartuin kiinni Valaan velttoon kehoon. Loikkasin kollia suussani pitäen takaisin ylös aidalle ja sitten alas aidalta. Tiesin, että häntä ei voinut pelastaa, mutta silti jokin minussa halusi viedä hänet yhteisön parantajien luokse hoidettavaksi.
“Jätä hänet. Emme voi kantaa häntä koko matkaa takaisin. Hän on muutenkin jo kuollut”, Leopardi naukui, kun kannoin Valasta niskanahasta kohti kotipesää. Katsoin häneen tuskasta täyteläisin silmin.
“Mutta-”, aloitin laskien Valaan ruumiin maahan, mutta Leopardi keskeytti minut hännän heilautuksella.
“Emme voi pelastaa häntä, eikä ole järkeä viedä hänen kuollutta ruumistaan takaisin pesään. Se ei auta, se ei pelasta häntä”, naaras naukui laskien häntänsä lavalleni. Hänen katseensa oli lempeä ja hän näytti olevan aidosti pahoillaan siitä, että joutui määräämään, minut jättämään kollin ruumiin.
Huokaisin ja siirsin Valaan ruumiin läheisimpään pensasaitaan toivoen, että mikään ei pääsisi syömään hänen ruumistaan sieltä.
Katsoin vielä taakseni sinne mihin olin Valaan jättänyt, kun palasimme Leopardin kanssa takaisin kaksijalanpesään.
Luna tuli minua heti vastaan päästessämme takaisin pesään. Hän katsoi minua lempeästi, mutta huomasi nopeasti, että kaikki ei ollut hyvin.
“Mikä on, Laku?” hän kysyi siirtyen sivulleni ja painautuen minua vasten.
“Valas kuoli partiossa”, naukaisin ääni värähtäen. “Hän huomasi erään kaksijalanpesän pihalla lintuja ja alkoi vaania niitä, mutta koira hyökkäsi hänen kimppuunsa. Se repi hänet niin rajusti, että Valas ei olisi voinut selvitä kuin vain todellisella ihmeellä”, jatkoin vielä. Luna painautui minua vasten ja talutti minut meidän yhteiselle nukkumapaikallemme.
“Tärkeintä on se, että sinä olet turvassa”, Luna naukui, kun pääsin makuulle. Hän alkoi hellitellä minua pitkillä nuolaisuilla ja kehräsi samalla rauhoittavasti, mutta en siltikään osannut rauhoittua.
“Olisin voinut yrittää auttaa, mutta en saanut itseäni liikkeelle. En edes yrittänyt auttaa. Jos olisimme yhdessä käyneet sitä koiraa vastaan, Valas ei olisi välttämättä kuollut”, mumisin heikosti maaten siinä Lunan vierellä. Hän laski häntänsä selälleni.
“Älä syytä itseäsi. Se koira olisi voinut repiä sinutkin riekaleiksi, jos olisit mennyt väliin ja silloin minä olisin jäänyt yksin. Nyt voisit mennä unille ja sitten kun heräät, voimme tehdä jotain yhdessä”, naaras naukui. Huokaisin, mutta päästin pienen hymyn kasvoilleni. Olin niin kiitollinen kumppanistani. Olin niin kiitollinen, että minulla oli hänet. Laskin siis pääni ja suljin silmäni antaen kehoni rentoutua ja mieleni lipua pois.

//Uni.//
Heräsin ja näin olevani jossain aivan muualla. Olin pensaikossa kaksijalkalan rajalla. Kuulin kuiskauksen takaani ja käännyin ympäri nähden Lunan valkoisen hahmon iltahämärässä.
“Mitä sanoit?” kysyin kuiskaten, koska oletin meidän piilottelevan joltakin. Luna käänsi katseensa minuun.
“Sanoin, että meidän täytyy laittaa töpinäksi, jos aiomme keretä tarpeeksi kauas, ennen kuin muut lähtevät etsimään meitä”, naaras kuiskutti ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hän vilkuili metsään ja käänsi korviaan taakse.
“Minne olemme menossa?” kysyin hiljaa ja hiivin kumppanini vierelle hiljaa. Hän katsoi minuun hämmentyneenä ja pudisteli päätään.
“Unohditko jo itse oman suunnitelmasi? Kun kerroin odottavan pentuja, sanoit että haluaisit kasvattaa ne jossain muualla, ja silloin sinä keksit suunnitelman karata yhteisöstä ja asuttautua jonnekin kauas pois. Myöskin sanoit sillä, että välttäisit meiltä saman kohtalon kuin Valaalla”, naaras naukui ja katsoin häneen hämmästyneenä. Olinko minä tosiaan keksinyt jotain tuollaista?
“Aivan”, naukaisin kuin olisin tajunnut mistä hän puhui, vaikka minulla ei ollut hajuakaan siitä miten olimme pensaikkoon edes päätyneet.
“No niin mennään tai meille tulee kiire. Jos emme pistä hieman vauhtia, meidän lähtömme huomataan pian ja silloin olemme pulassa”, Luna naukui ja lähti hiippailemaan ulos pensaikosta ja kohti metsää.
Jännitys kihelmöi tassuissani ja hiippailin kumppanini perässä jännityksen rätistessä yllämme. Tuntui siltä, että kaikki askeleemme ja hengityksemme oli äänekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin.
“Laku!” Lunan parkaisu kuului edestäpäin. Nousin pystyyn ja ryntäsin eteenpäin nähden kauhukseni kuinka koira riepotti kumppaniani suussaan. Hengitykseni tuntui salpaantuvan minun katsellessa elukkaa, joka piteli valkeaa naarasta otteessaan ja katsoi minua kuin iloisena siitä, että saattoi nähdä tuskan kasvoillani.
“Luna! Odota, minä tulen!” huudahdin ja ryntäsin ajattelematta eteenpäin kohti koiran naamaa. En voinut antaa sen repiä Lunaa niin kuin Valas oli revitty. Loikkasin eteenpäin kynsien koiran naamaa ja tunsin sen turkin kynsissäni. Painoin kynsiäni sen nahkaan ja vedin niitä pitkin sen kasvoja. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun koira päästi ulvahduksen, tiputti Lunan ja syöksyi minua kohti.
Parkaisin, kun elukan terävät hampaat porautuivat lihaani ja sai aikaan haavat, jotka alkoivat heti vuotaa verta. Luna katsoi minua ja koiraa järkyttyneenä ja minä yritin keksiä parhaani mukaan, miten voisimme voittaa elukan.
Ajatukseni katkesivat, kun koira taas kiepahti ympäri ja otti Lunan kamalaan kitaansa. Se riepotti naarasta kuin saaliseläintä ja Luna parkui kauhuissaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun koira iski leukansa kiinni ja järkyttävä rusahdus kajahti metsässä.
“Luna!” huusin järkytyksestä halvaantuneena ja katsoin kuinka hänen hermoton ruumiinsa roikkui koiran leuoissa. Katsoin miten veri roiskui sen riepottaessaan kumppaniani ja heilutellessaan tämän elotonta ruumista sivulta sivulle uudestaan ja uudestaan. Minua alkoi yököttää ja heikottaa sitä katsellessa. En voinut uskoa, että tämä tapahtui. En voinut uskoa, että koira oli juuri murhannut Lunan, joka ilmeisesi vieläpä kantoi minun pentujani!
“Sinä karmea peto!” huusin ja syöksyin taas kohti koiraa. Se kuitenkin vain tarttui minuun terävillä hampaillaan ja heitti kauemmas. En mahtanut koiran voimalle mitään ja lensin muutaman ketunmitan kauemmas ja sillä välin otus katosi jo metsään.

Seuraava asia mitä tiesin oli se, kun nostin päätäni ja näin kaksijalanpesän korkeat seinämät ympärilläni. Luna nukkui vieressäni rauhallisesti ja vain harva kissoista oli jo hereillä. Minun kesti hetki tajuta mitä oli tekeillä, ja kun viimein sen ymmärsin, nousin ylös ja rupesin sukimaan turkkiani.
Turkkini sukimisen yhteydessä kuuntelin muiden yhteisön jäsenten varovaista liikehdintää, kun he heräilivät uniltaan ja alkoivat valmistautua päivän touhuihin. Kuuntelin, miten he vaihtoivat pari sanaa ystäviensä kesken ja alkoivat syömään, peseytymään tai muuten valmistautumaan partioon.
Kuulin myös pian kuinka Päivänsäde tuli alas valmistelemaan partioita. Kaikki elivät kuin Valas ei olisi koskaan kuollutkaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua suretti ajatella, että muut eivät jääneet muistelemaan häntä sen enempää esimerkiksi jollain seremonialla. Annoin huokauksen paeta ulos suustani ja kuulin sitten kuinka joku lähestyi minua.
Nostaessani katsettani minua tervehti Päivänsäteen katse. Hän katsoi minuun rauhallisesti ja hänen ilmeensä ei kertonut minulle mitään.
“Nyt kun olet hereillä, voit tehdä itsesi hyödylliseksi”, hän aloitti edelleen rauhallisen oloisena. “Joten voisit siis lähteä partioon mukanasi Lyra ja Menninkäinen.”
“Selvä”, naukaisin. Tosiasiassahan minua ei partiointi kamalasti innostanut. Ei varsinkaan kun mukanani ei ollut edes minulle hieman tutumpia jäseniä. Lyran kanssa en ollut ollut tekemisissä juurikaan sen jälkeen, kun hän oli Cosmoksen kanssa tuonut minut yhteisöön ja Menninkäisen kanssa olin enintään partioinut.
Lähdin kuitenkin haluttomasta asenteestani huolimatta kohti suuntaa, jossa näin Lyran ja ajattelin sanoa hänelle, että meidät oli määrätty partioon.
“Huomenta, Lyra”, tervehdin naarasta kohteliaasti nyökäten hänelle samalla päätäni.
“Huomenta, Laku! Onko sinulla minulle kenties jotain asiaa?” Lyra kysyi arvokkaan kuuloisena. Nyökkäsin hänelle nopeasti.
“Päivänsäde sanoi, että meidän olisi tarkoitus lähteä partioon kolmin Menninkäisen kanssa. Minä, sinä ja Menninkäinen siis”, kerroin naaraalle. Hän katsoi minuun hiljaa ja nyökkäsi hitaasti.
“Hyvä on. Mennään sitten”, Lyra sanoi eikä vaikuttanut hänkään olevan kamalan mielissään lähtemässä. Nyökkäsin ja vilkaisin ympärilleni paikantaen Menninkäisen.
“Käyn van ensin hakemassa Menninkäisen”, naukaisin ja tassutin kohti kollia. Hän nosti katseensa tassustaan, jota hän oli parhaillaan pesemässä ja katsoi minuun.
“Hei Menninkäinen!” tervehdin heilauttaen häntääni iloisesti. Hän nyökkäsi tervehdykseksi. Liikauttelin tassujani hieman ja menin sitten asiaan.
“Meidän olisi tarkoitus mennä partioon. Sinä, minä ja Lyra. Joten lähdetäänkö?” kysyin. Menninkäinen nousi ylös ja venytteli.
“Kai se sitten täytyy”, hän naukaisi ja lähti kohti uloskäyntiä. Huomasin Lyran jo loikanneen ikkunalle ja vain odottavan meidän tulevan, kun hän h´loikkasi sitten ulos. Minä lähdin hänen peräänsä Menninkäinen kulkien takanani.
“Minä johdan”, Lura naukaisi heti, kun minä ja Menninkäinen saavuimme kuuloetäisyydelle. Nyökkäsin ja Menninkäinenkään ei laittanut vastaan. Lähdimme siis kulkemaan Lyran johdatuksella. Hän kulki eteenpäin rivakasti joukon kärjessä, kun taas minä kuljin hieman Menninkäisen edellä.
Kolli ei edes yrittänyt tulla edelleni ja oletin syyksi sen, että hän saattoi valvoa minua paremmin. En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa. Mieltäni nimittäin kalvoi taas kuvat koirasta ja kuolleesta Valaasta. Hän ei olisi ansainnut sitä kuolemaa. Olisin halunnut todella pelastaa hänet, mutta en vain mahtanut mitään. Minun tassuni olivat kuin kivettyneet silloin, enkä saattanut liikkua.
Päästin pienen huokauksen ja katselin ympärilleni. Huomasin Urhon kaivelemassa ruokaa roska-astioista Hyökyaallon kanssa. Mieltäni lämmitti ajatella kollia. Hän oli ollut minulle aina mukava ja avoin. Hän vaikutti todelliselta ystävältä.
Pian kuin aistien läheisyyteni kolli nosti katsettaan ja huomasi partion. Hän hymyili ja heilautti häntäänsä iloisesti tervehdykseksi. Nyökkäsin ja heilautin vastaukseksi myös omaa häntääni.
“Piiloon!” Lyran sihahdus sai minut taas keskittymään. Näin kaksijalan kulkevan kujalla koira pitkässä köynnöksessä kiinni. Muistelin miten minun kaksijalkani oli silloin lenkittänyt minua ja Lunaa narussa kiinni. Se sai ajatukseni hetkeksi harhailemaan ja tajusin liikkua vasta, kun Lyra tuli tönäisemään minua.
“Ai, joo. Piiloon!” naukaisin äkisti ja nousin lähimmäisen aidan päälle ja menin sen toiselle puolelle. Urhokin tuli sinne pian.
“Minä niin vihaan koiria! Kaksijalatkaan eivät ole mitään kaikkein mieluisimpia, mutta niiltä on sentään helppo päästä karkuun. Ne ovat niin hitaita ja kömelöitä, että eivät koskaan saisi minua kiinni”, ruskea kolli naukui. Nyökkäsin kehräten ja yritin vilkuilla kujalle nähdäkseni oliko vaara ohi, mutta siellä kaksijalka edelleen kulki koiransa kanssa.
Kun vilkaisin kujalle hetken päästä uudestaan huomasin kaksijalan jo katoilevan horisonttiin ja loikkasin aidalle ja siitä takaisin kujalle.
“Vaara ohi!” puuskahdin kovaäänisesti ja muutkin kissat alkoivat ilmestyä piiloistaan. Lyra saapui vierelleni Menninkäinen perässään.
“Ensi kerralla pysyttelet lähellä. Emme voi päästää sinua katseestamme, mutta onneksi Urho tuli katsomaan perääsi”, Menninkäinen naukaisi katsoen minuun silmät hieman sirillä. Lyra vain asettui edelle taas.
“Lähdetään. Meidän täytyy jatkaa partio loppuun”, naaras naukaisi ja lähti johtamaan taas partiota.

Partion palatessa takaisin vanhalle kaksijalanpesälle halusin vain syöksyä ensimmäisenä Lunan vierelle. Katselin pesässä ympärilleni, mutta kumppanistani ei näkynyt jälkeäkään. Hän oli luultavasti ulkona ja minun täytyi siis odottaa.
Juuri, kun olin suuntaamassa makuualusillemme tunsin tassussani jotain terävää, kuin piikki. Vilkaisin alas ja huomasin Riemun, joka oli upottanut terävät kyntensä ja hampaansa valkeaan tassuuni.
“Sinä et pääse karkuun muukalainen!” pieni kolli murisi. Puhkesin heti kehräyskeen. Enhän minä voinut olla hänelle vihainen. Riemu oli vain innokas pentu, joka halusi leikkiä.
“Pääsempäs! Olen kaikista mahtavin muukalainen!” huudahdin riemukkaasti ja karistin pennun tassustani lähtien karkuun hitaasti, jotta tämä saisi minut kiinni.
“Hei! Takaisin sieltä!” Riemu huudahti rynnätessään perääni. Miten suloinen hän saattoikaan olla.

ELANDRA
Malvaruusu: 26kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 9kp -

KÄÄRMIS
Ruusunen: 5kp -

"Kerrassaan loistava ajatus, Cosmos", Malvaruusu naukui tyytyväisenä ja nyökytteli päätään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli entinen eloklaanilainen alkanut pitämään sisarenpojastaan enemmän kuin yhdestäkään kissasta tähän saakka. Malvaruusu oli innoissaan, sillä enää hänen ei tarvitsisi olla Kujakissayhteisössä yksin. Hän oli löytänyt sydänystävänsä, jonka kanssa voisi tehdä vaikka ja mitä kivaa – kuten juonia Päivänsäteen päänmenoksi.
"Minäkin olen varma, että pärjäisimme kahdestaan. Voimme kai me etsiä tukijoita, mutta minulla on siihen yksi ehto", kilpikonnalaikukas naaras naukui ja kohdisti katseensa Cosmoksen erivärisiin silmiin. Harmaavalkoinen kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Mikä ehto?" kolli kysyi ja räpäytti mietteliäänä silmiään. Malvaruusu paransi ryhtiään ja veti syvään henkeä. Se, mitä Cosmos tähän vastaisi, kertoisi, voisiko kolli todella olla Malvaruusun sydänystävä lopun elämäänsä.
"Sinä et saa ystävystyä niiden kissojen kanssa, jotka tulevat tukemaan meitä. Minusta meidän pitäisi loppujen lopuksi luottaa vain toisiimme, eikä se ole luottamusta, jos alkaa kaveeraamaan muiden kanssa", Malvaruusu naukui terävällä äänellä. Cosmos näytti mietteliäältä. Kollin katse harhautui Malvaruususta hänen taakseen. Entinen eloklaanilainen kuuli, että partio saapui juuri pesään, muttei naaras vaivautunut irrottamaan katsestaan Cosmoksesta.
"No, eiköhän se käy", Cosmos nyökäytti päätään. Malvaruusun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy.
"Hienoa!" naaras hihkaisi. Hän mulkaisi Arpea, joka käveli kohti pesän perimmäistä seinustaa.
"Tuo ja Leopardi lienevät ainakin Päivänsäteen innokkaimpia kannattajia", Malvaruusu tuhahti hiljaa ja pudisteli päätään. Arpi oli niin vanha, että Malvaruususta oli outoa, että kolli oli enää edes hengissä. Leopardi sen sijaan oli hyväuskoinen hölmö, jonka Keijukainen oli kaiketi saanut pauloihinsa, joten tietenkin leopardilaikukas naaras seurasi nyt Keijukaisen niin sanottua tytärtä.
"Lyraakaan meidän on turha yrittää saada puolellemme", Cosmos naukaisi ja nyrpisti nenäänsä. Malvaruusu itse ei tuntenut Cosmoksen pentuetoveria, mutta oli kuullut Lyran olevan vähän liikaakin emonsa kannattaja.
"Voisimme tehdä niin, että sinä puhuttelet ohimennen päivien aikana joitakin kujakissoja ja yrität kalastella tietoa heidän uskollisuudestaan. Minä voin keskustella partioissa muiden kanssa", Malvaruusu ehdotti. Cosmos hyväksyi naaraan ehdotuksen nyökkäämällä.
"Kuulostaa hyvältä."

Päivät kuluivat, ja Malvaruusu päätti laittaa suunnitelmansa käytäntöön. Päivänsäde oli tänään määrännyt kilpikonnalaikukkaan naaraan metsäpartioon Keijon, Nefirin, Hennon ja Valaan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei Malvaruusua kiinnostanut saalistaminen. Kun viisikko pääsi ulos kaksijalkalasta ja saapui kylmään ja koleaan metsään, naaras odotti, että kaikki lähtivät omiin suuntiinsa.
Metsässä oli tavanomaisen rauhallista. Malvaruusu katseli, miten puiden alastomat oksat kurottelivat kohti kirkasta, sinistä taivasta. Kylmä aurinko loisti korkealla taivaalla ja soi säteitään alas metsään. Maa oli routainen ja metsän pohjalla kasvava ruoho alkoi kuihtua, mitä lähemmäs lehtikatoa päästiin. Maassa lojui kuivahtaneita, ruskeita lehtiä siellä täällä. Hetken paikoillaan seisoskelun jälkeen, Malvaruusu päätti lähteä Keijon perään. Hän ei tuntenut laiskan oloista, pulskaa kollia kovinkaan hyvin, muttei ainakaan ollut kuullut tämän olevan innokkain Päivänsäteen kannattaja. Toki kolli mielisteli jokaista yhteisön jäsentä minkä kerkesi, mutta ei mitenkään erityisemmin vain Päivänsädettä. Malvaruusu seurasi kollia hetken aikaa ja katseli mitä tämä teki. Keijo näytti tekevän kaikkea muuta kuin saalistavan. Keijo mateli eteenpäin hitaammin kuin etana ja katseli aivan rauhassa maisemia. Malvaruusu kiristi tahtiaan ja otti vaivattomasti kujakissan kiinni. Hämmentynyt Keijo käänsi katseensa Malvaruusuun.
"Ai, Malvaruusu", kolli naukui ja räpytteli silmiään, "mistäs sinä siihen tupsahdit?"
"Sieltä mistä sinäkin", Malvaruusu vastasi latteasti ja siristi silmiään. Keijo kohautti lapojaan.
"Eikö sinun pitäisi olla saalistamassa?" Keijo kysyi mietteliään oloisena.
"Mutta ethän sinäkään ole, niin miksi minunkaan pitäisi?" Malvaruusu otti huomaamattaan puolustuslinjan. Vaikka naaraan tarkoitus oli olla ystävällinen ja selvittää sen avulla Keijon uskollisuus, se tuntui mahdottomalta. Malvaruusu vain inhosi suurimpaa osaa kissoista.
"Niin, se on ihan hyvä kysymys. Kiva kun liityit seuraani, minulla olikin jo vähän tylsää", tummanruskea kolli naukui ystävällisellä äänellä. Malvaruusu siristi vihreitä silmiään.
"Oletkin todella onnekas, kun saat nauttia juuri minun seurastani", Malvaruusu lausahti ja kohotti leukaansa ylöspäin. Keijo ei vastannut mitään, vaan näytti enemmänkin kiusaantuneelta. Malvaruusu kurtisti kulmiaan.
"Vai oletko eri mieltä?" entinen soturi tuhahti. Keijo pudisteli päätään.
"En ollenkaan, sinun seurasi on oikein viihdyttävää", tabbykuvioinen kolli lausahti lattealla äänellä.
"Sitähän minäkin", Malvaruusu naukui itserakkaalla äänellä ja meni sitten suoraan aiheeseen, "onko sinulla paljon ystäviä täällä?"
"Ai missä täällä? Kujakissayhteisössäkö vai metsässä?" Keijo kysyi hämmentyneenä. Malvaruusu huokaisi, eikä edes yrittänyt peitellä turhautumistaan. Voi miten hiirenaivoisen kissan kanssa hän joutuikaan olemaan tekemisissä!
"No tietenkin Kujakissayhteisössä", Malvaruusu naukui terävällä äänellä.
"Eipä ole ihan kamalasti, ystäviä voisi kyllä olla enemmänkin... Keijukainen oli minun ystäväni, mutta hän kuoli. Olen minä yrittänyt olla Päivänsäteenkin ystävä, mutta hän on niin koppava, että tuskin edes pitää minusta", Keijo huokaisi hitusen pettyneellä äänellä. Tyytyväinen virne hiipi Malvaruusun kasvoille, mutta hän pyyhki sen äkkiä pois ja vakavoitui.
"Olen huomannut aivan saman. Päivänsäde ei ole mikään mukavin kissa", naaras naukui ja pudisteli inhoten päätään.
"Voi, ethän kerro hänelle mitä minä sanoin. En missään nimessä tahdo, että hän karkottaa minut tai jotain muuta kamalaa", Keijo naukui säikähtäneen oloisena. Malvaruusu virnisti.
"Minä lupaan, että tämä jää meidän väliseksemme", Malvaruusu valehteli. Jos siitä olisi hänelle joskus jotain hyötyä, hän olisi valmis kertomaan Keijon sanat Päivänsäteelle koska tahansa.
"Kiitos, Malvaruusu", Keijo sanoi ja väläytti naaraalle kiitollisen hymyn.
"Minulla on paljon kaikkea muuta, joten jatka sinä vain saalistamista. Katsokin, että saat edes jotain kiinni!" Malvaruusu naukui terävällä, hieman tylyllä äänellä Keijolle ja lähti kulkemaan poispäin tämän seurasta ilman hyvästejä.

Partion päätyttyä Malvaruusu palasi muiden kanssa takaisin kaksijalkalaan ja Kujakissayhteisön pesään. Keijo oli kuin olikin saanut kiinni yhden oravan. Malvaruusu ei tapojensa mukaan ollut saanut kiinni yhtään mitään. Jos Päivänsäde taas mäkättäisi asiasta, Malvaruusu muistuttaisi, että lehtikato lähestyi ja saalista oli sen vuoksi vähän ja vaikeaa saada kiinni. Heti pesään saavuttuaan, Malvaruusu nappasi mukaansa partion tuoman varpusen ja kiikutti sen Cosmoksen luokse. Harmaavalkoinen kollikissa makoili vuoteella, jossa hän oli viihtynyt ties kuinka monta päivää. Epäilemättä kollin päivät olivat melko yksitoikkoisia ja tylsiä, kun tämä ei saanut poistua pesästä. Malvaruusu halusi piristää ystäväänsä ja kertoa, mitä oli saanut Keijosta irti.
"Hei, miten partio meni?" Cosmos kysyi ja kohtasi ystävänsä katseen. Malvaruusu laski varpusen Cosmoksen jalkojen juureen ja hymyili tyytyväisesti.
"Oikein hyvin", Malvaruusu naukui ja kumartui lähemmäs ystäväänsä kertoakseen tälle asiansa niin, etteivät muut kuulisi. Onneksi pesässä oli sen verran paljon hälinää, että kukaan tuskin kiinnitti huomiota heidän keskusteluunsa.
"Keijo ei ainakaan ole järin uskollinen Päivänsäteelle. Hänen mielestään Päivänsäde on koppava", Malvaruusu kertoi kuiskaten ja silmät sädehtien. Oli ilo kuulla, etteivät muutkaan yhteisön jäsenet pitäneet heidän typerästä johtajastaan.
"Oletko sinä saanut mitään uutta selville?" Malvaruusu esitti vuorostaan kysymyksen Cosmokselle.

//Cosmos?

Jos Cosmoksella olikin hetki sitten ollut minkäänlaisia epäilyksiä tätinsä äkillistä persoonan muutosta kohtaan, se oli jo historiaa - Malvaruusu oli nyt hänen uusi paras ystävänsä. Naaras tuntui tajuavan häntä paremmin kuin kukaan muu Yhteisön hiirenaivoisista jäsenistä. Tämäkin näki Päivänsäteen kykenemättömyyden.
Cosmos nyökytteli tyytyväisenä Malvaruusulle, kun naaras sanoi, että jäi heidän tehtäväkseen hoidella Yhteisön osaamaton johtaja pois palliltaan. Tavallisesti nuori kolli olisi lähtenyt soitellen sotaan, mutta hän tiesi emonsa ja tämän kannattajat sen verran hyvin, että hän halusi poikkeuksellisesti edetä hieman hienovaraisemmin vallankumouksen kanssa.
“Meidän on selvitettävä, ketkä ovat Päivänsäteelle uskollisia ja ketkä voisi käännyttää häntä vastaan”, hän supatti Malvaruusulle, pälyillen huomaamattomasti ympärilleen siltä varalta, että joku ulkopuolinen sattui olemaan kuuntelemassa. “Kyllä me varmasti pärjäisimme hänelle kahdestaan, mutta hänen hännystelijöistään voi tulla meille ongelma.”
Antaessaan sanojensa upota sukulaisensa tajuntaan, hän suoristautui ja katseli nyt kunnolla ympärilleen pesässä. Hän kävi jokaisen kissan läpi katseellaan, yrittäen pohtia, kuka heistä kantaisi kaunaa johtajalleen niin, että olisi valmis pettämään tämän. Cosmos ei kuitenkaan uskonut sellaisten kissojen löytämisen olevan kovin vaikeaa - hänen emonsa kun löysi enemmän vihollisia kuin ystäviä itselleen impulsiivisella käytöksellään.

//Roska?

Malvaruusu oli aivan täpinöissään, kun Cosmos ilmoitti uskovansa kaksikon tulevan hyvin juttuun. Kolli ei Malvaruusun onneksi epäillyt lainkaan sitä, etteikö naaras olisi ollut tosissaan kiinnostunut ja innostunut sukulaiskissansa seurasta. Ensimmäistä kertaa aikoihin kilpikonnalaikukas naaras hymyili ihan oikeasti täysin aitoa hymyä. Hän oli löytänyt ystävän, josta ei päästäisi irti koskaan.
"Niinpä, eikö ole ihmeellistä, miten kaksi kissaa voivatkaan löytää toisensa mitä yllättävimmistä tilanteista?" Malvaruusu kysyi vilpittömän iloisesti. Kaikki piikikkyys ja ilkeily oli kadonnut hänen äänensävystään. Ensi kertaa moneen kuuhun Malvaruusu keskusteli jonkun kanssa ilman mitään takaa-ajatuksia keskustelukumppaninsa päänmenoksi. Laikukas naaraskissa vilkuili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut liian lähellä. Hän kumartui lähemmäs Cosmosta ja kuiskasi tälle vaimealla äänellä:
"Meidät yhdisti yhteinen vihollinen, sinun emosi. Oletko tosissasi valmis kääntymään häntä vastaan?"
Cosmos katsoi Malvaruusua silmät edelleen sädehtien. Kolli siristi aavistuksen verran erivärisiä silmiään , mutta nyökkäsi pian.
"Hänkin on kääntynyt minua vastaan, joten ei minun pidä olla hänelle uskollinen", Cosmos vastasi terävällä äänellä. Malvaruusu nyökäytti myös päätään.
"Niinpä, siinä olet aivan oikeassa. Hän on surkea johtaja ja meidän tehtäväksemme jää hoidella hänet pois asemastaan", kilpikonnalaikukas naaras kuiskasi pieni virne kasvoillaan.

//Cosmos?

Ruusunen seurasi Riemun harjoittelua. Urho opetti tälle hieman hiipimistä ja vaanimista, sekä tietysti muutaman taisteluliikkeen. Kolli oli sanonut Riemun tarvitsevan näitä taitoja jo piakkoin ja Ruusunen saattoi tuntea vain karvojensa nousevan pystyyn ajatellessaan miten totta asia oli loppujen lopuksi. Riemu oli kasvanut hurjaa vauhtia ja oli vain ajan kysymys, kunnes hän olisi jo partioimassa muiden yhteisön kissojen kanssa.
Ruusunen ponkaisi pystyyn ja meni Riemun luokse. Hän katsoi ja analysoi poikansa liikkeitä tarkasti. Hän myös arvioi mitkä liikkeet olisivat tälle ehkä parhaimmat.
“Sinusta tulee vielä oikein vahva kissa. Uskon, että tulet olemaan vielä suureksi hyödyksi koko yhteisölle”, naaras naukui pojalleen tökäten häntä hellästi kuonollaan samalla ylpeästi hymyillen.
“Tietysti tulee. Minä opetan häntä ja pidän hänestä huolen. Aion parhaani mukaan opettaa hänelle vahvuutta ja monia eri tapoja käyttää vahvuuttaan hyödyksi”, Urho naukui ylpeästi. Ruusunen nyökkäsi.
“Siinä tapauksessa minä opetan hänelle ketteryyttä ja miten sitä voi käyttää hyödykseen taistelussa, saalistuksessa ja monessa muussa asiassa”, hopeanharmaa naaras naukaisi.
“Ja minä teen kaikkeni oppiakseni kaiken ja tullakseni parhaimmaksi kissaksi koko yhteisön kaksijalkalassa! Sitten Päivänsäde pitää minua hyödyllisenä ja antaa minulle luottamuksensa nopeammin kuin kenellekään muulle!” Riemu naukaisi innoissaan. Ruusunen naurahti.
“Se ei ole välttämättä niin helppoa, mutta kyllä sitä saa yrittää”, naaras kehräsi ja silitti poikansa selkää hännällään. “Jatkakaa nyt kuitenkin harjoittelua. Minä lähden etsimään ruokaa”, hän sanoi vielä ja tassutti pois.

Yhtäkkiä Malvaruusulla muuttui ääni kellossa, ja toisin kuin aivan hetki sitten, naaras alkoikin puhella hänelle kuin vanhalle ystävälle. Cosmos oli tunnettu nopeasti kiihtyvästä luonteestaan, mutta hän alkoi epäillä, että ailahteleva luonteenlaatu oli jokin suvussa liikkuva ominaisuus, sillä yhtä radikaalisti Malvaruusun persoona oli kokenut täydellisen muutoksen.
Hän saattoi vain tuijottaa tätiään täydellisen typertyneenä, osaamatta sanoa, oliko naaras tosissaan vai pilailiko tämä kuitenkin hänen kustannuksellaan. Cosmos ei nimittäin tykännyt siitä, jos hänestä tehtiin ivaa hänen sitä itse tiedostamattaan. Se sai hänet tuntemaan olonsa tyhmäksi, mikä ei käynyt päinsä, sillä eihän hän ollut tyhmä. Päinvastoin, hän oli varmasti koko tämän typerän kattikatraan terävin kissa!
Se, mitä Malvaruusu seuraavaksi kuiskasi Cosmokselle, sai nuoren kollin unohtamaan kaikki aiemmat epäilyksensä sukulaistaan kohtaan. Nyt hänen katseessaan oli aivan uudenlaista kiinnostusta, kun hän katsoi takaisin tätiinsä - heillä tosiaan tuntui olevan jotain yhteistä, ja se jotain oli viha Päivänsädettä kohtaan.
Nuorukainen oli saanut tarpeekseen oikkuilevasta emostaan. Hän janosi kostoa, oikeutta vääryyksille, joita hän oli joutunut kestämään vain koska Päivänsäde ei kyennyt hillitsemään tunteenpurkauksiaan. Enää hän ei ollut yksin tuntemuksiensa kanssa; oli joku, joka oli kerrankin hänen kanssaan samalla puolella eikä vastaan.
Kyllä, juuri niin. Yhdessä he voisivat repiä Päivänsäteen alas valtaistuimelta, jonka tämä oli rakentanut alaistensa hyvinvoinnin kustannuksella. Cosmoksen naamalle levisi pieni, tyytyväinen virnistys, kun hän kuvitteli emonsa matelevan vuorostaan hänen jalkojensa juuressa, anelemassa armoa kuin mikäkin säälittävä kerjäläinen.
"Kuule, minä luulen, että sinä ja minä taidamme tulla hyvin juttuun", hän naukaisi Malvaruusulle silmät loistaen.

//Malva?

AURA
Lyra: 14kp -

AUROORA
Härmä: 4kp -

ELANDRA
Malvaruusu: 38kp! -

EMPPUOMPPU
Cosmos: 18kp -
Päivänsäde: 11kp -
= 29KP

KÄÄRMIS
Ruusunen: 37kp! -
Laku: 19kp -
= 56KP

Aluksi Malvaruusu oli ollut kerrassaan riemuissaan kuullessaan miten Cosmos räjähti aivan täysin. Kolli sylki sanoja ulos suustaan kuin mikäkin raivotautinen eläin. Kilpikonnalaikukas naaras ei tapojensa mukaan osannut loukkaantua harmaavalkean kissanketaleen inhottavista sanoista, vaan ne saivat Malvaruusun vain enemmän innostumaan. Hän oli onnistunut tehtävässään täydellisesti, Cosmos oli suorastaan sekoamispisteessä. Malvaruusu oli varma, että heittämällä hieman lisää bensaa liekkeihin, pian Cosmos menettäisi lopullisesti järkensä. Se olikin naaraan seuraava suunnitelma, mikäli hän vain olisi saanut suunvuoron loputtomiin pälpättävältä nuorelta kollikissalta.
Malvaruusu ei oikein osannut edes itse kuvailla tuntemuksiaan, sillä yhtäkkiä hänen näkemyksensä Cosmoksen suhteen muuttuivat täysin. Siinä missä hän oli aiemmin inhonnut ja halunnut ärsyttää sisarenpoikaansa, olivat ne tunteet nyt kadonneet tiehensä. Malvaruusu ymmärsi nyt vasta, että Cosmos todella oli hyvin yksinäinen, hänellä ei ollut ketään. Hän inhosi Päivänsädettä kenties jopa enemmän kuin Malvaruusu, joka sai laikukkaan naaraan oivaltamaan jotain tärkeää. Hän uskoi voivansa saada Päivänsäteen hulttiopojasta itselleen liittolaisen. Cosmos lieni yhteisön ainoa jäsen tätä nykyä, jolla ei ollut yhtäkään ystävää – Malvaruusun itsensä lisäksi siis. Malvaruusun kasvoille piirtyi hymy, mutta tällä kertaa se ei ollut lainkaan ilkikurinen tai inhottava.
"No mutta sittenhän me olemme samalla puolella, Cosmos-hyvä", Malvaruusu naukaisi pirteästi hihkaisten. Hän huomasi, miten Cosmoksen kulmat kurtistuivat. Sillä hetkellä Malvaruusu päätti, että hänestä ja Cosmoksesta tulisi ystäviä. Heitä yhdisti yhteinen vihollinen; Päivänsäde, ja se riitti Malvaruusulle. Naaras ei löytänyt ainuttakaan syytä, miksei valkoharmaa kollikissa haluaisi alkaa Malvaruusun parhaaksi – ja ainoaksi – ystäväksi ja jakaa tälle koko elämäänsä iloineen ja suruineen.
"Mitä sinä hourit?" johtajan poika kysyi ja kallisti päätään silmät sirrillä.
"En minä mitään houri. Yritän vain sanoa sitä, että sinun emosi ei varsinaisesti kuulu minunkaan lempikissoihini. Ei sinun kannata yhteisöä jättää epämukavan johtajan takia", Malvaruusu naukui, kumartui lähemmäs Cosmosta ja kuiskasi sitten lähes ääneti:
"Sen sijaan sinun kannattaisi päästä eroon johtajasta."
Malvaruusu vetäytyi kauemmas uudesta parhaasta ystävästään, kuin olisi sanonut jotain aivan arkipäiväistä. Kilpikonnalaikukkaan naaraan kasvoilla oli aito hymy, joka oli ollut tiessään siitä saakka, kun Pensastassu oli pettänyt hänet. Kumma kyllä, enää naaras ei jaksanut edes kantaa kaunaa entiselle parhaalle ystävälleen. Olihan hän löytänyt jotain paljon parempaa, nimittäin Cosmoksen.

//Cosmos?

Malvaruusu oli tupsahtanut Cosmoksen eteen selvästikin ainoana pyrkimyksenään vain ärsyttää häntä. Siinä naaras onnistui vähän turhankin hyvin, ja Cosmos joutui toden teolla pinnistelemään, ettei olisi räjähtänyt siihen paikkaan.
"Siitä vain, kerro pois!" Cosmos sihisi karvat pörhössä tädilleen ja nousi ylös. Hänen häntänsä viuhtoi vihaisesti puolelta toiselle, eikä hän edes yrittänyt peitellä yltyvää kiukkuaan. Hän oli vihainen, pettynyt ja vielä mitä - ennen kaikkea hän halusi, että kaikki tiesivät sen. "Minua eivät sinun uhkauksesi pelota! Kerro Päivänsäteelle, kerro Keijukaisen aaveelle, kerro vaikka koko maailmalle, mutta minä en sinunlaistasi säälittävää käskyläistä pelkää!" Hän otti askeleen lähemmäksi murina kurkussaan. "Minä vihaan Päivänsädettä ja tätä paikkaa, ja minä aion päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi. Joten anna mennä vain, ole kiltti alamainen ja juokse kertomaan johtajallesi, miten täällä hypitään röyhkeästi silmille ja suunnitellaan lähtemistä. Olen valmis toiseen kierrokseen."
Cosmos tuijotti Malvaruusua rävähtämättä. Hänen kylkensä kohoilivat kiihtyneen hengityksen tahtiin, ja hän kuuli veren kohisevan korvissaan.
Malvaruusu oli kaiketi saanut haluamansa reaktion irti siskonpojastaan saamalla hänet niin hiiltyneeksi, mutta Cosmos ei jaksanut välittää. Hän oli kärsinyt jo tarpeeksi ja madellut nöyränä emonsa jalkojen juuressa, ettei häntä kiinnostanut tehdä samaa Malvaruusullekin.

//Malva?

Malvaruusu oli pettynyt, vaikkei suostunutkaan sanomaan tai näyttämään sitä muille. Naaras ei ollut saanut minkäänlaista kunniaa siitä, että oli löytänyt Kujakissayhteisölle uuden jäsenen. Kobra oli liitetty osaksi yhteisöä välittömästi, kun tämä oli käynyt Päivänsäteen juttusilla. Kun johtaja oli ilmoittanut uudesta jäsenestä muille, ei hän ollut edes vaivautunut antamaan kunniaa Kobran löytymisestä Malvaruusulle. Naaras oli joutunut kertomaan sen itse kaikille ja niin hän oli siitäkin huolimatta jäänyt vaille kunniaa ja mainetta.
Kilpikonnalaikukas naaras istui pesässä ja katseli ikkunan edessä olevien lankkujen raosta pihalle. Päivä oli harmaa ja mielikin latistui, kun sadesäätä joutui katselemaan. Malvaruusu istuskeli portaikon edustalla olevalla ikkunalaudalla. Hän ei juuri nyt jaksanut muiden yhteisöläisten seuraa, sillä hän teki kaikkensa ollakseen huomaamaton juuri nyt, kun Päivänsäde jakoi aamupäivän partioita.
"Leopardi, Hyökyaalto, Malvaruusu ja Luna menkööt kujapartioon. Kiertäkää kaksijalkalan eteläinen puoli tunkeilijoiden varalta", johtaja lausui yhtä nihkeästi kuin aina. Malvaruusu luimisti inhosta korviaan, kun hän tunnisti nimensä lausuttavan. Naaras vilkaisi alakerran toisella puolen istuvan Päivänsädettä. Malvaruusu oli jo päättänyt, ettei hän suostuisi lähtemään ulos sateeseen. Siellä hän vain kastelisi ja sotkisi nätin turkkinsa kuraan. Siispä naaras loikkasi alas ikkunalaudalta, dramaattisesti vältellen astumista vasemmalla etujalallaan. Se ei todellisuudessa ollut lainkaan kipeä, mutta hänen oli saatava Päivänsäde uskomaan niin. Välittömästi, kun laikukas naaraskissa käveli sisartaan lähemmäs, Päivänsäteen terävä katse kääntyi tämän suuntaan. Harmaa johtaja näytti yhtä tympeältä kuin aina. Malvaruusu oli lopen kyllästynyt sisareensa, hän uskoi voivansa olla itse paljon parempi johtaja yhteisölle.
"No?" Päivänsäde kysyi, arvaten välittömästi Malvaruusulla olevan jotain asiaa. Malvaruusu istui alas ja nosti vasemman etujalkansa ylös, näyttäen sitä harmaaturkkiselle naaraalle.
"En voi lähteä partioon, minun jalkani on kipeä", entinen eloklaanilainen lausahti ja väläytti sisarelleen leveän hymyn, olematta lainkaan pahoillaan siitä, ettei voisi osallistua partioon. Päivänsäde siristi aavistuksen verran silmiään ja pudisteli päätään.
"Ei käy", Päivänsäde tokaisi, "sinä menet partioon ja sillä selvä. Älä luulekaan, että voisit keplotella itsesi pois partiosta." Malvaruusu pyöräytti silmiään ja katsoi sisartaan omahyväisesti virnuillen.
"Niin, eihän se minun ongelmani ole, ettei partio ole takaisin pesällä vielä huomennakaan, jos sinä pakotat minut kipeänä mukaan. Se on sitten sinun harmisi, kun minä makaan päivätolkulla pesässä parantelemassa kipeää koipeani, joka kipeytyy vain entisestään juoksemalla ympäri kaksijalkalaa", Malvaruusu vastasi ja kohautti lapojaan, muka lähtien jo kohti uloskäyntiä. Päivänsäde päästi ilmoille turhautuneen huokauksen.
"Aivan sama, jää sitten pesään. Katsokin, että jalkasi on kunnossa huomenna. Tällainen ei tule toistumaan", johtaja vannoi.
"Niin minä arvelinkin", Malvaruusu virnisti ja lähti nilkuttamaan pois johtajan luota tyytyväisesti virnuillen. Ilmainen vapaapäivä oli entisen soturin mieleen. Malvaruusu asettui omalle vuoteelleen lepäämään ja katseli tyytyväisenä, kun muut yhteisön jäsenet joutuivat töihin.

Päivä oli kerrassaan tylsä. Välillä sade äityi niin kovaksi, että vesipisarat tulivat rikkoutuneista ikkunoista sisään pesään. Onnekseen Malvaruusu oli asettanut oman vuoteensa paikkaan, joka oli portaikon seinustalla, jolla ikkunoita ei ollut lainkaan. Hän ei säälinyt lainkaan niitä kissoja, joiden vuoteet olivat kastuneet kaatosateen vuoksi. Naaras oli jopa hieman huvittunut ja ilahtunut siitä, että muut kohtasivat ongelmia ja pettymyksiä. Naaras oli kovin tylsistynyt ja hän kaipasi seuraa. Pesä oli tyhjentynyt kissojen lähdettyä partioihin, joten valinnanvaraa seuralaiseksi ei juurikaan ollut. Ruusunen pentuineen olivat takuulla raivostuttavaa seuraa, joten he eivät olleet Malvaruusulle edes vaihtoehtoja. Laku kenties olisi voinutkin olla vaihtoehto, mutta hänen vierellään nukkuva Hento olisi takuulla tunkenut mukaan keskusteluun, eikä kilpikonnalaikukas naaras juuri nyt jaksanut mustan kollin seuraa. Siispä ainoa potentiaalinen vaihtoehto lieni Cosmos, joka makasi vuoteellaan joidenkin ketunmittojen päässä Malvaruususta. Päivänsäteen poika oli jokin aika sitten yrittänyt karkuun Roskan kanssa, mutta kaksikko oli epäonnistunut. Roska oli menettänyt henkensä, mutta Cosmos oli luovuttanut ja lähtenyt suosiolla takaisin kotiin. Malvaruusu päätteli, että itse asiassa valkoharmaa kolli voisikin olla oikein mukavaa seuraa. Siispä laikukas naaras nousi ylös ja tassutteli häntä pystyssä – nilkuttamatta lainkaan – sisarenpoikansa luokse. Äkäisen oloinen kollikissa nosti nopeasti erivärisen katseensa Malvaruusuun, kuullessaan hänen lähestyvän. Äkäinen katse muuttui hämmentyneeksi, kun kissa tunnisti tulijan Malvaruusuksi. Entisen eloklaanilaisen kasvoille piirtyi virne.
"Kappas, veljenpoikahan se siinä", Malvaruusu irvaili. Hänen suunnitelmansa kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kollin ärsyttäminen. Malvaruusu nautti suuresti siitä, kun sai muissa aikaan tunteita – mahdollisimman suuria ja negatiivisia tunteita.
"Mitä sinä haluat?" Cosmos kysyi epäluuloisena. Malvaruusu kohautti lapojaan.
"Tulin vain katsomaan vähän lähempää, miten surkea näky sinä todella olet", kilpikonnalaikukas naaras naukaisi ja silmäili kollia ja tämän emoltaan saamia ruhjeita oikein tarkasti, "mahdat olla kovin kipeä, voi voi."
Malvaruusu ei säälinyt toista lainkaan, sillä Cosmos oli hänelle täysin yhdentekevä, kuten kaikki muutkin kissat. Ainoa, josta naaras oli koskaan välittänyt, oli itsensä lisäksi ollut Pensastassu. Ajatus entisestä petturiystävästään sai Malvaruusun hetkeksi ärsyyntyneeksi. Hänen häntänsä heilahteli puolelta toiselle, mutta naaras pakotti ajatuksensa siirtymään pois Pensastassusta. Hän kumartui Cosmoksen tasolle ja kohtasi tämän katseen.
"Olen vain miettinyt, että oletko todella niin hiirenaivoinen mitä annat olettaa. Miksi ihmeessä sinä yritit paeta täältä? Suunnitelma oli ilmeisesti melko onneton, kun epäonnistuit noin täydellisesti", Malvaruusu naukui terävällä äänellä, yrittäen saada sisarenpoikansa suuttumaan.
"Ole hiljaa ja jätä minut rauhaan", Cosmos ärähti ja luimisti korviaan, "ehkä epäonnistuin nyt, mutta jonain päivänä minä vielä lähden täältä."
Malvaruusu naurahti, kakara kuvitteli itsestään vähän liikoja. Entinen soturi tiesi, miten tiukasti kujakissat pitivät kiinni jäsenistään. Malvaruusu ei tiennyt muita paenneita kuin Tyrskytiikerin ja Järkäleloikan, jotka olivat ottaneet jalat alleen sodan lopputaistelussa. Sen jälkeen kukaan ei ollut onnistunut pakenemaan, joka ei ollut mikään ihme. Toki Malvaruusu uskoi, että hän itse pääsisi pakoon koska tahansa, jos vain yrittäisi. Mutta juuri nyt hän oli ihan tyytyväinen Kujakissayhteisössä, eikä halunnut pakoon. Toki johtaja oli täysin kykenemätön tehtäviinsä, mutta muuten elämä oli aika leppoisaa.
"Voi, suuttuuko kakara nyt? Minä luulen, että minun täytyy nyt käydä kertomassa Päivänsäteelle, että aiot karata uudestaan. Hän varmaankin pitää huolen, ettet koskaan ansaitse hänen luottamustaan enää", Malvaruusu naurahti vahingoniloisena.

//Cosmos?

Ruusunen tunsi ylpeyttä katsellessaan pentunsa läpsivän isänsä häntää leikkisästi.
“Kyllä minä sinut saan tyhmä käärme!” Riemu huudahti ja heittäytyi Urhon hännän päälle ja saman tien kaatuen kumoon. Urho nousi heti pystyyn ja kääntyi pentunsa puoleen kyyristyen häne ylleen.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi huolestuneella äänellä. Riemu nousi pystyyn hymyillen ja päätään nyökyttäen.
“Kunnossa ollaan!” pentu hihkaisi ja lähti juoksemaan. Urho naurahti ja ryntäsi pentunsa perään. Ruusunen sen sijaan vain katsoi heidän juoksuaan makoillen pedillään. Hän tunsi itsensä hyvin laiskaksi, koska ei ollut poistunut pesästä hetkeen, mutta juuri nyt hänen ei oikein tehnyt edes mieli. Hän halusi vain vahtia pentuaan ja seurata hänen tekemisiään Urhon kanssa. Riemusta tulisi joku päivä oikein hieno kissa ja varmasti mainio osa yhteisöä. Ruusunen oli varma, että kollista olisi vielä suuri apu koko yhteisölle.
Juuri kun hopeanharmaa naaras käänsi ajatuksensa takaisin siihen mitä oli meneillään, Riemu loikkasi hänen päälleen iloisesti ulvahtaen. Ruusunen kupsahti kumoon selälleen pentunsa yllättämänä, mutta nousi nopeasti takaisin aiempaan asentoonsa.
“Saikäytit minut. En keskittynyt siihen mitä olit tekemässä”, naaras naukaisi hieman kehräten ja viiksiään huvittuneesti ärisyttäen. Riemu kehräsi ja kurkotteli tassullaan emonsa korvaa kohden, Ruusunen naurahti ja veti päätään kauemmas.
“Äläpäs nyt kiipeile siinä päälläni. Urho on leikkikaverinasi en minä”, hän naukaisi ja Riemu katsoi häneen hieman pettyneenä.
“Mutta emo! Sinä et koskaan leiki kanssani! Laitat aina Urhon puuhailemaan jotain minun kanssa, mutta et itse tee mitään. Sinä vain makoilet tai istut ja katselet meidän tekemisiämme”, Riemu vastusti surkeasti. Ruusunen nuolaisi pentunsa päälakea.
“Olen vain väsynyt, kun minun täytyy huolehtia sinusta. Älä huoli, sitten kun olet kasvanut hieman isommaksi ja minun ei tarvitse jatkuvasti katsoa ja olla perässäsi, jotta et tee mitään väärää, voin leikkiä kanssasi”, naaras naukaisi lempeästi. Riemu räpiköi hänen otteestaan ja siloitteli päälakeaan etutassullaan ja katsoi sitten Ruususeen edelleen hieman alakuloisen olosena.
“Selvä, mutta lupaa minulle, että oikeasti leikit kanssani. Jos rikot lupauksesi, kerron Päivänsäteelle ja hän antaa sinulle rangaistuksen!” Riemu naukui ja loikki emonsa ympärillä. Ruusunen nappasi hänet taas ja alkoi puhdistaa pentunsa turkkia.
“Lupaan, mutta ensin sinut täytyy saada puhdistettua. Olet aivan liassa, kun olet pyörinyt maassa!” naaras naukaisi ja alkoi sukia pentuaan. Pieni kolli yritti pyristellä karkuun, mutta hopeanharmaan naaraan ote oli liian vahva, eikä hän onnistunut karkaamaan tämän tassuista.
“Urho auta! Emo nuolee minulta turkin irti!” Riemu parkaisi, mutta auttamisen sijaan Urho vain nauroi.
“Kyllä se siitä. Ainakin sinulla on sitten arpia todistamassa rohkeuttasi”, ruskea kolli nauroi.
“Senkin petturi! En olisi voinut uskoa oman isäni tekevän minulle näin!” pieni pentu parahti ylidramaattisesti ja Ruusunen naurahti. Naaras hellitti otettaan ja kyyristyi pentunsa korvan viereen.
“Nappaa Urho. Näytä hänelle, että meidän pentuamme ei petetä”, hän kehräsi. Riemu ponkaisi hetkessä pystyyn ja ryntäsi täydellä vauhdilla isäänsä kohden. Urho parahti mukamas peloissaan ja lähti hölkyttämään karkuun.
“Voi ei! Miten minä koskaan selviän! Ruusunen, sinä petit minut ja päästit pedon irti kimppuuni”, kolli naureskeli yrittäen pitää äänensä edelleen leikillisessä pelossa. Kaksikon yhteinen leikkiminen sai Ruususen kehräämään. He olivat niin ihania, molemmat. Urho oli mahtava isä ja leikki mielellään pentunsa kanssa, kun taas Riemu oli leikkisä ja nautti vanhempiensa saurasta ja huomiosta.
Ruusunen sulki silmänsä ja asettui hyvään asentoon mennä torkuille. Hän antoi pentunsa ja kumppaninsa raikuvien naurahduksien tuudittaa hänet uneen. Hänen hengityksensä tasaantui ja hän rentoutui täysin, kun hänen koko kehonsa vetäytyi unen ihmeelliseen maailmaan. Mikään hänen ympärillään ei häirinnyt häntä niin, että hän olisi herännyt.
Kun Ruusunen avasi silmänsä seuraavan kerran hän huomasi Urhon ja Riemun olevan aivan hänessä kiinni. He nukkuivat suloisesti ja heidän unensa vaikuttivat rauhalliselta ja hyviltä. Ruusunen nuolaisi molempien päälakea ja nousi ylös. Hän tassutti ikkunalle ja sitten ulos. Oli jo naaraan mielestä aikakin hänen vähän verrytellä jalkojaan. Hän ei halunnut tulla täysin kankeaksi tai muuttua kotikisumaisen pulskaksi vain makaamalla pesässä omalla makuusijallaan katsellen muiden tekemisiä. Vaikka hän ei aivan vielä ollut valmis siirtymään taas omien tehtäviensä pariin, hän aikoi jo vähitellen suunnitella juttelevansa Päivänsäteelle ja viimein alkavansa taas ottaa osaa partioissa sisällä makoilemisen sijaan.
Ruususen tassuttaessa ulkona häntä vastaa tuli kujapartio. Kissat katsoivat häntä vakavat ilmeet kasvoillaan ja tervehtivät naarasta nopeasti ja jatkoivat sitten partiotaan. Naaras ajatteli, että he varmasti miettivät yrittikö hän karata. Ruusunen muisti viimeaikaiset karkuyritykset. Kaunokki, joka lopulta kuoli nälkään, koska ei kestänyt sitä miten hänen yrityksensä karata oli pilannut naaraan välit Ruususeen ja sen jälkeen vielä Roska, joka oli vastustanut niin kauan, että hänet tapettiin ja Cosmos, joka oli nyt erikoisvalvonnassa, koska oli yrittänyt karata Roskan kanssa. Ruususta kaikki se vain harmitti. Miksi yhtäkkiä kissat olivatkin niin tyytymättömiä elämäänsä yhteisössä. Sehän oli mahtava paikka. Siellä oli vahvoja kissoja, siellä tehtiin yhteistyötä ja siellä elettiin sovussa - yleensä.
Ruusunen kääntyi takaisin ja puoliksi ravasi takaisin pesälle. Hänellä oli yhtäkkiä kovin kummallinen olo. Jostain syystä häntä alkoi kylmätä ajatus olla yksin kujilla kuljeksimassa. Hän ajatteli, että häntä vielä epäiltäisiin karkuyrityksestä, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään. Hän siis saapui nopeasti takaisin kaksijalanpesälle ja käpertyi taas perheensä vierelle. Hän ei voisi koskaan karata. Ei hän pystyisi siihen. Ei hän voisi jättää perhettään. Ei hän voisi jättää yhteisöä.

Katselin Luna vierelläni miten Urho ja Ruusunen auttelivat pentuaan tutkimaan pesää. Pieni Riemu niminen pentu oli kerennyt kasvaa jo niin kovasti. Vaikka hän ei ollutkaa pentunk, tykkäsin niin paljon seurata hänen kasvuaan ja seurata hänen tekemisiään. Urholla ja Ruususella oli tosiaan tassut täynnä työtä ihan vain Riemun hoitamisessa.
“Eikö pennut olekin ihania”, Luna sanoi lumoutuneella äänellä katsellessaan Riemun leikkimistä. Painauduin kumppaniani vasten ja suljin silmäni hetkeksi.
“Aivan ihastuttavia. Ne ovat niin suloisia ja höpsöjä ja kaikki maailman asiat kiinnostavat niin kovin”, vastasin hänelle edelleen silmät suljettuna. Luna kehräsi ja avasin silmäni.
“Mieti jos meillä olisi joskus omia pentuja”, naukaisin hiljaa. Naaras vilkaisi minuun ja hiljeni. Hänen olemuksensa muuttui hieman.
“Luna? Luna onko jokin vialla?” kysyin aidosti huolissani ja pelokkaana.
“Kaikki on hyvin. Mietin vain sitä mitä sanoit. Siinä on… paljon ajattelemista”, valkoinen naaras naukaisi ja hänen katseensa katosi tyhjyyden rajamaille. Huokaisin hiljaa ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Jos satutan sinua koskaan sanoillani - vahingossa tai tahallani - kerro minulle. En halua sinun olevan surullinen tai vihainen minu takiani. Nyt kerro minulle, miksi muutuit niin hiljaiseksi?” nau’uin kumppanini korvaan lempeästi.
“Mietin vain sitä pentu juttua. Mietin kaikkia niitä asioita. Älä huoli, et sinä minua mitenkään satuttanut. Sait vain minut ajattelevaiselle päälle, ja on aikakin, että mietin vähän näitä asioita. Älä huoli, kyllä minä normaaliksi palaan”, Luna naurahti hieman. Kehräsin veltosti ja painauduin taas häntä vasten.
“Toivottavasti. En tykkää siitä, että olet hiljainen ja ajatuksissasi, haluan kuulla ääntäsi ja mielipiteitäsi”, naukaisin hiljaa ja nousin sitten ylös. “Mutta nyt minä lähden etsimään ruokaa. Pitäähän minun nyt kantaa korteni kekoon.”
“Selvä, ole varovainen ja tule ehjänä takaisin”, Luna naukaisi, kosketti kanssani neniä ja katsoi sitten perääni, kun lähdin pois.

"Kenties", Cosmos vastasi Härmälle nenäänsä tuhauttaen. Tietenkin hän suunnitteli jo uutta pakoa! Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä tänne loukkoon yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Ja tällä kertaa hän onnistuisi, koska Roska ei ollut enää hidastamassa häntä.
"No, lykkyä tykö", Härmä taputteli viimeiset seitit paikoilleen ja astui kauemmaksi. Hän vilkaisi nuorempaa kollia. "Katsotaan, kuinka paljon sinusta jää jäljelle paikattavaksi ensi kerran jälkeen."
Cosmoksen terävä katse käännähti parantajakollia kohti, mutta tämä oli jo kerännyt yrttinsä ja loikannut takaisin ylös tasanteelleen. Hän murahti harmistuneena ja käpertyi mukavampaan asentoon paikalleen, vaikka häntä yhä kolottikin joka paikkaan.

Hän oli tuskin ehtinyt ummistaa silmiään kovin pitkäksi aikaa, kun hänen alitajuntaansa puski ivallinen nauku. Hän raotti silmiään ja näki sumeasti vähän matkan päässä edessään kahden kissan hahmot.
"Tässä on meidän vaatimattoman johtajamme poika, joka on hyvä esimerkki siitä, että Yhteisöstä ei pääse karkuun." Ääni kuului epäilemättä Malvaruusulle.
Cosmos räpytteli sumeisuuden silmistään ja kohdisti katseensa kunnolla naaraaseen ja tämän seuralaiseen. Silloin hänen mieleensä tulvivat muistikuvat yöstä, jolloin hän ja Roska olivat yrittäneet lähteä Yhteisön reviiriltä mutta olivatkin törmänneet tuohon kolliin.
Malvaruusun naljailu ja heidän suunnitelmansa vesittäneen kollin näkeminen saivat Cosmoksen veren kiehumaan. Hänen suustaan vapautui uhkaavaa murinaa, ja hän nytkähti kaksikkoa kohti, mutta äkillinen liike sai hänen moukaroidut lihaksensa valittamaan kivusta. Hän sävähti, eikä pystynyt liikkumaan enää enempää.
Malvaruusu katsoi häntä hetken hyvin omahyväisesti, ennen kuin viittoi uuden kollin peräänsä ja nämä jatkoivat matkaa hänen ohitseen. Cosmos laski päänsä lannistuneena lattialle ja kirosi mielessään kaikkea ja kaikkia.

Oli kulunut jo ainakin neljännesosakuu siitä, kun Cosmos oli ottanut kuonoonsa emoltaan rangaistuksena karkaamisyrityksestään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua, mutta hänen ruumiissaan tuntui edelleen jomotusta ja särkyä, jos hän yritti tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Cosmoksesta ei ollut koskaan tuntunut yhtä yksinäiseltä. Lyrakaan ei enää puhunut hänelle, ja hän sai sisareltaan osakseen vain paheksuvia katseita. Päivänsäteelle hän puolestaan oli nykyään ilmaa - aivan kuin hänen arvonsa olisi laskenut olemattomiin tämän silmissä, eikä naaras vaivautunut edes tiedostamaan hänen läsnäoloaan enää. Cosmoksesta tuntui, että naaras oli pyytänyt muita Yhteisön jäseniä ottamaan mallia tästä, sillä kukaan muukaan ei ollut yrittänyt lähestyä häntä tapahtuneen jälkeen. Tai ehkä kaikki omasta valinnastaan pysyttelivät loitommalla kissasta, joka oli yrittänyt pettää heidät.
Niin tai näin, Cosmosta ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään. Tai niin hän ainakin yritti uskotella itselleen. Hän oli käyttänyt ylimääräisen ajan hyväkseen ja hautonut mielessään jo uutta pakosuunnitelmaa, joka ei kuitenkaan useita päiviä kestäneestä ajatustyöstä huolimatta ollut edennyt mihinkään suuntaan. Hän ei ollut suunnittelijatyyppiä - se osuus oli ollut Roskan heiniä.
Kolli raaputti turhautuneena kynnellään pesän lattiaa huoneen perällä, kaukana muista. Hän yritti edelleen kuumeisesti keksiä pakokeinoa ulos tästä tuskastuttavasta tilanteesta, johon hän oli joutunut, mutta hänen päänsä löi tyhjää.
Hän olisi varmaankin seuraavaksi ruvennut raivoamaan ääneen purkaakseen ärtymystään, kun hänen aikeensa keskeyttivät lähestyvät käpälänaskeleet. Hän nosti katseensa maasta ja hämmentyi nähdessään Malvaruusun.

//Malva?

Kuuntelin hampaitani kiristellen, miten Lyra vannoi, ettei aikonut koskaan pettää minua. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen. Tajusiko naaras edes, miten typerältä tämän tyhjät lupaukset kuulostivat? Kehenkään ei voinut luottaa - ei etenkään niihin, jotka varta vasten yrittivät vakuutella luotettavuuttaan ääneen. Joko Lyra hautoi paraikaa katalaa suunnitelmaa pettääkseen minut kuten veljensä tai sitten hän todella oli niin naiivi, ettei ymmärtänyt lupailujensa merkityksettömyyttä.
“Luotan häneen yhtä paljon kuin luotan muihin tässä pesässä”, vastasin ilottomasti naurahtaen Lyralle, joka yhtäkkiä oli tuonut esiin huolensa Malvaruusun luotettavuudesta. Minun ja siskoni välit olivat aina olleet hieman vaikeaselkoiset, mutta lämpimiksi niitä ei olisi voinut kuvata missään tapauksessa. En siis olisi yllättynyt, jos tämäkin olisi suunnitellut puukottavansa minua selkään jossain vaiheessa.
Osittain päästäkseni tyttärestäni eroon keksin tälle tekemistä: “Jos sinulla on kuitenkin erityisiä epäilyksiä häntä kohtaan, voisitkin ottaa tehtäväksesi pitää häntä silmällä ja selvittää, juoniiko hän jotain selkäni takana. Onnistuuko se?”
Lyran silmät syttyivät. “Kyllä onnistuu! Voit luottaa minuun, emo!” hän naukui rintaansa röyhistäen.
“Loistavaa. Voitkin siirtyä suorittamaan tehtävääsi saman tien”, väläytin naaraalle tekaistun hymyn, jonka annoin hiipua pois kasvoiltani hänen kadottuaan portaikkoon.

En tiedä, kauanko oli kulunut aikaa Lyran visiitistä, kun kuulin portaissa uusia ääniä. Istuskelin omassa vuoteessani turhautuneena siitä, etten saanut edes murjottaa rauhassa. Vielä enemmän minua rupesi tympimään, kun ylös kapusi Malvaruusu.
Olin jo aikeissa kysyä häneltä tylysti, mitä hän halusi, kun huomasin, ettei naaras ollut tullut yksin. Höristin korviani uteliaana rotevan muukalaisen tassutellessa paremmin näkyviin. Kollilla oli arpinen naama ja lovi toisessa korvassaan. Erakko vaikutti melkoiselta korstolta, joten ihmettelin syvästi, miten Malvaruusu oli muka onnistunut saamaan tämän mukaansa ottamatta kuonoonsa.
“Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen”, omahyväisyys suorastaan tihkui sisareni äänestä. Jouduin pinnistelemään, etten olisi muljauttanut hänelle silmiäni vieraamme - pysyvän sellaisen - edessä.
“Ja kukas hän sitten oikein on?” tiedustelin Malvaruusulta pitäen katseeni kollissa. Tällä oli varsin ilmeettömät kasvot, joista oli vaikea tulkita, mitä mieltä tämä oli koko tilanteesta. En pitänyt kissoista, joita en pystynyt lukemaan yhtään - sellaiset saattoivat pahimmassa tapauksessa olla kaikista vaarallisimpia.
"Hän on Kobra", Malvaruusu esitteli kovin ylpäen oloisena, "ja minä löysin hänet haahuilemasta meidän reviiriltämme ja toin tänne."
"Vai niin", pakotin naamalleni saman tekaistun hymyn, jota olin esitellyt Lyrallekin aiemmin. Jostain syystä uuden jäsenen saaminen Yhteisöön ei saanut minua niin hyvälle tuulelle kuin sen olisi pitänyt. "Kun kerran olet niin etevä, voitkin varmaan kertoa Kobralle talon tavat ja näyttää hänelle, missä hän nukkuu. Oletan myös, että teet sen niin hyvin, ettei hän erehdy rikkomaan sääntöjämme edes vahingossa. Sillä jos sattuisi niin ikävästi, että hänellä käy pieni lipsahdus, hän ei tule olemaan ainoa, joka kärsii seuraamuksista. Ymmärsitkö?"
Kylmä katseeni oli nyt kohdistunut Malvaruusuun. Halusin hänet ja tämän kollin pois silmistäni niin pian kuin mahdollista.

//Malva?

Härmän mielestä Cosmoksen oli turha syyttää Roskaa. Hän oli ehkä pessimisti luonteeltaan, mutta Härmä ei uskonut pakenemisen kujakissayhteisöstä olevan kovinkaan mahdollista. Päivänsäde piti tiukkaa kuria ja lähettäisi yhteisöläiset aina karkurin perään. Härmä oli itsekin harkinnut pakenemista moneen kertaan, sillä hän edelleen halusi epätoivoisesti löytää Kanervan. Loppujen lopuksi hän kuitenkin aina päätti pakenemista vastaan. Osin tietysti siksi, että hänen elämässään kujakissayhteisössä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta osin myös siksi, että olisi pakenemista yrittäessään voinut menettää henkensä.
Cosmos olisi siis todennäköisesti jäänyt kiinni joka tapauksessa, Roskan kanssa tai ilman.
Kun Cosmos huomautti Härmän hoitavan hänen haavojaan hiukan varomattomasti, parantajakolli vain kohautti lapojaan. Cosmos oli toinen Päivänsäteen seuraajista, ja niin tärkeähkö henkilö. Siitä syystä häntä olisi ehkä pitänyt kohdella kuin kukkaa käpälällä. Härmä, vaikka häneltä ystävällisen teeskentely kävikin helposti, ei kuitenkaan ollut halukas pokkuroimaan. Hän tiesi myös oman arvonsa yhteisölle, eikä pieni kovakouraisuus asettaisi hänen paikkaansa uhan alle.
"Älä huoli, olen kohta valmis", Härmä sanoi ja alkoi kääriä seittiä haavojen ympärille. "No, mitä aiot seuraavaksi? Suunnitteletko jo uutta pakoa?"

//Cosmos?

Malvaruusu ei pitänyt siitä, miten Kobraksi esittäytynyt kolli käyttäytyi. Hän ei vastannut suoraan naaraan kysymykseen vaan kierteli – aivan kuten naaras itse oli juuri tehnyt. Sen jälkeen kolli esitti kysymyksen, joka sai Malvaruusun tylsistymään.
*Miten kukaan voi olla näin tylsä?* Malvaruusu ajatteli mielessään. Hän katsahti turhautuneesti suurin piirtein ikäistään kollikissaa.
"Kyllä sinä opit huomaamaan, miten paljon täällä liikkuu muukalaisia, kunhan vain asetut kodiksi tähän tunkkaiseen kaksijalkalaan", kilpikonnalaikukas naaras puuskahti välinpitämättömästi.
"Vai asetun kodiksi", Kobra vastasi mietteliään kuuloisena, kuin olisi epäillyt Malvaruusun sanoja. Naaraskissa pyöräytti silmiään.
"Niinhän minä juuri sanoin", kujakissa tokaisi ja kiristi tahtiaan. Hän oli saanut tarpeekseensa keskustelusta tämän muukalaisen kanssa, joten oli parempi keskittyä vain matkaan kohti yhteisön pesää.

Loppumatka oli taittunut ongelmitta hiljaisuudessa, ja kaksikko saapui nyt Kujakissayhteisön pesän eteen. Kobra näytti silmäilevän pesää arvostellen, mutta Malvaruusu ei välittänyt. Entinen eloklaanilainen oli itse sitä mieltä, että pesä oli vähän turhan vaatimaton ja tylsä hänelle itselleen. Jos hän olisi saanut valita, olisi pesä paljon hienommalla paikalla.
"Tuosta pääset sisään", Malvaruusu ilmoitti ja viittoi Kobran pesän seinustalle, jossa sisäänkäynti sijaitsi. Ruskeavalkoinen kolli loikki vaivattoman näköisesti ylös ikkunalle, ja Malvaruusu tuli hänen perässään.
"Mene siitä ikkunasta sisään", Malvaruusu komensi kuin mikäkin johtaja. Kobra teki työtä käskettyä, ja Malvaruusu änkeytyi tämän vierelle. Pesässä olevat kujakissat kääntyivät katsomaan muukalaista hitusen varautuneesti, mutta kilpikonnalaikukas naaras asettui Kobran eteen.
"Tule, minä vien sinut yläkertaan", Malvaruusu naukaisi ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn, johdattaen Kobran portaikkoon. Yläkerrassa Malvaruusu katseli hetken ympärilleen, huomaten Päivänsäteen istuvan omalla vuoteellaan yhtä kivikasvoisena kuin aina. Kun johtaja näki Malvaruusun, hänen kasvoilleen piirtyi tympääntynyt ilme. Nähdessään naaraan perässä tallustelevan muukalaisen, ilme muuttui välittömästi.
"Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen", Malvaruusu ylpeili varsin tyytyväisenä itseensä.

//Kobra tai Päivi?

Lyra palasi kujakissojen pesälle hiiri suussaan. Hänellä oli käynyt todella hyvä tuuri, kun hän oli saanut kiinni hiiren. Naaras oli päättänyt viedä tämän suoraan emolleen, jolle hän oli ollut etsimässä riistaa. Lyra pudisteli päätään muistaessaan Cosmoksen teot. Kuinkahan hänen emonsa mahtoi voida? Olikohan Päivänsäde kuinka huolissaan Yhteisön tilanteesta? Lyra ainakin oli, häntä tietyllä tapaa huolestutti Cosmoksen ja myös Malvaruusun läsnäolo. Hän ei todellakaan luottanut kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Malvaruusu oli aina ollut hänestä jotenkin epämiellyttävä, olihan naaras sentään Mesitähdelle verisukua ja kaiken lisäksi kollin kasvattama. Sen takia Lyrasta oli väärin, että Malvaruusu oli täällä. Ja Cosmos, kolli oli yrittänyt pettää Yhteisön. Kuinka he voisivat koskaan luottaa kolliin? Lyra nielaisi, kuinka hän voisi koskaan luottaa veljeensä? Lyra katsahti portaikkoon, josta pääsisi pesän yläilmoihin missä Päivänsäde majaili. Lyra lähti loikkimaan kohtuullisen sulavasti pesän yläosaan. Päästessään sinne naaras ravisteli vielä turkkiaan, hän tahtoi näyttää mahdollisimman siistiltä kohdatessaan emonsa. Se oli kunnioittavaa, kaikkien pitäisi sukia turkki kuntoon ennen johtajan tapaamista. Lyra laski hiiren pesän lattialle ja alkoi sukimaan turkkiaan nopein vedoin. Hän siisti nopeasti pitkän turkkinsa pyörteet ja siisti vielä poskikarvansa. Sen tehtyään Lyra nappasi hiiren suuhunsa ja asteli emonsa luokse. Naaras laski hiiren toisen lähelle ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei Päivänsäde, emo. Toin sinulle syötävää, saalistin sen sinua varten”, Lyra naukaisi toiselle kohteliaasti ja istui kohteliaan matkan päähän naaraasta.
“Kuinka sinä voit? Minä olen kovin järkyttynyt Cosmoksen teoista, voinko jotenkin auttaa sinua? Tahdon, että tiedät minun tuomitsevan Cosmoksen teot täysin, hän teki asioita mitä ei vain voi antaa anteeksi”, valkoturkkinen naaras jatkoi ja huokaisi sanojensa päätteeksi. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut reagoivan hänen sanoihinsa mitenkään ja vain tuijotti eteensä myrtyneen oloisena. Lyra kosketti varovaisesti päällään emonsa lapaa ja hymyili hennosti.
“Minä en aio pettää sinua kohtaan, tahdon että tiedät sen. Sinä voit luottaa minuun jokaisessa hetkessä”, Lyra naukaisi varmalla äänellä ja nyökäytti päätään. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut vieläkään olevan kiinnostunut hänen sanoistaan tai riistasta.
"Tahdoinkin keskustella Malvaruususta. Minusta on epämiellyttävää, että hän on Yhteisön jäsen. Minun on todella vaikea luottaa häneen, hän on Mesitähden kasvatti.. Koetko sinä, että häneen voi luottaa?" Lyra kysyi toiselta varovaisella äänellä. Hän halusi tietää mitä mieltä Päivänsäde oli. Jos johtaja koki voivansa luottaa Malvaruusuun, Lyrankin olisi opeteltava.. Lyra kuitenkin halusi loppukädessä muodostaa omat mielipiteensä, mutta hänestä oli johtajaa kohtaan kunnioittavaa seurata toisen mielipiteitä eikä kyseenalaistaa niitä liikaa. Miten Yhteisö voisi voida hyvin, jos jokainen kyseenalaistaisi Päivänsäteen jokaisen mielipiteen? Lyra sukaisi varovaisesti rintaansa ja väräytti korvaansa.

//Päivi?

Ruusunen katsoi Riemua, kun tämä aukoi silmiään ensi kertaa. Naaras tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän oli todistanu, miten hänen ihana piani poikansa oli nähnyt maailmaa ensi kertaa.
Pienen kollin silmät olivat vielä siniset, mutta kyllähän ne jo pian oman värinsä saisivat. Ruusunen katsoi ylpeänä, miten pentu vilkuili ympärilleen, vinkaisi ja painautui hänen vatsaansa vasten.
“Kyllä sinä pian voit jo tutkia tätä pesää, mutta nyt taidat olla vielä vähän liian pieni ja pelokas”, naaras naukui pennulleen, joka katsoi ylös häneen silmät suurina.
“Avasiko hän silmänsä? Ja minä en päässyt sitä näkemään!” Urho huudahti kävellessään Ruususta ja Riemua kohden. Hän katsoi pentuunsa hymyillen kaikesta huolimatta.
“Kunpa et olisi joutunut mennä juuri kujapartioon. Olisit voinut olla todistamassa poikasi ensi silmäyksiä maailmaan”, Ruusunen naukui ja katsoi ylös Urhoon. Kolli asteli heidän vierelleen ja meni makuulle.
“Hei vain Riemu! Minä tässä, isäsi. On oikein mukavaa tavata ja tietää, että viimein saatat nähdä minun kasvoni”, Urho naukui pennulle. Ruusunen päästi lempeän kehräyksen ja katsoi kumppaniinsa rakastavasti. Riemusta tulisi varmasti maailman onnellisin pentu, kun hänellä oli heidät vanhempinaan.
“Riemu kulta. Odota vielä pari päivää, niin voimmekin jo päästää sinut tutkimaan pesää. Sen jälkeen odotamme vielä muutaman kuun niin pääsetkin jo ulos ja me voimme opettaa sinulle kaiken tarpeellisen. Sitten sinusta tulee koko yhteisön taitavin kissa”, naaras naukui viiksiään huvittuneesti värisyttäen. Sitähän kaikki pennut halusivat, olla kaikkein parhaita.

Kuulin sydämeni jyskeen korvissani asti. En saattanut uskoa, mitä olin tekemässä. Olin luvannut itselleni kertoa Lunalle, mitä minä tosiaan tunsin häntä kohtaan. Olin luvannut itselleni, että pyytäisin häntä kumppanikseni. Olin kauan ajatellut meidän olevan vain parhaita ystäviä, mutta olin alkanut jo nähdä naaraan erillä tavalla kuin ennen.
Kun näin Lunan tulevan sisään, sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä. Tassutin häntä kohti kuitenkin rohkein askelin ja näytin itsevarmemmalta, mitä tosiasiassa olin. Pidin katseeni koko ajan hänen silmissään ja hymyilin lempeästi. Luna katsoi minua takaisin ja hymyili myös iloisesti.
“Hei Laku!” naaras tervehti innokkaasti. Rentouduin heti hieman kuullessani hänen iloisen äänensä.
“Tervehdys Luna. Minulla olikin sinulle hieman tärkeää asiaa”, nau'uin vakavalla äänellä. Lunan ilme muuttui heti. Hän näytti hieman hermostuvan ja katseli ympärilleen.
“Eihän mitään ole sattunu? Oletko kunnossa? Ovako kaikki muut täysin kunnossa?” naaras kysyi vilkuillen edelleen ympärilleen. Laskin etutassuni hellästi hänen lavalleen ja hymyilin.
“Älä hätäile. Mitään ei ole sattunut. Ajattelin vain, että sanoisin sinulle eräästä asiasta, joka on ollut mielessäni jo tovin”, aloitin ja hengitin syvään. Valmistelin itseäni kertomaan hänelle totuuden ja sen mitä minä tunsin.
“No mitä se on?” Luna kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänessään kuului edelleen hieman hermostuneisuuttaan. Hengitin syvään ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Viitoin häntä hieman sivummalle ja siirryimme kauemmas muiden kissojen lähistöltä.
“Olen siis jo alkanut pohtia, kannattaisiko meidän ystävyytemme viedä jo seuraavalle tasolle. Minusta tuntuu, että ystävyys ei ole enään riittävä termi meidän välisellemme yhteydelle. Tarkoitan siis, että olen tajunnut omistavani sinulle uudenlaisia tunteita. Tunnen aina rakkauden aallon menevän ylitseni, kun olen kanssasi. Toivon, että voisimme ryhtyä kumppaneiksi. Haluaisitko sinä siis viettää koko loppu elämäsi vierelläni kumppaninani ja jakaa rakkautta kanssani?” naukaisin sydän tykyttäen. Lunan silmät suurenivat ja hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy.
“Tietysti haluan! Laku sinä olet ehkä ihanin kissa, jonka kanssa olen koskaan ollut! Haluan olla kanssasi niin kauan, kun elämämme suo. En haluaisi koskaan mitään muuta, kun olla kanssasi yhdessä”, Luna naukui ja siirtyi minua vasten. Päästin pitkän kehräyksen ja hymyilin. Tuntui kuin olisin maailman onnellisin kissa. Tältäkö Ruususesta ja Urhosta tuntui? Olinko tosiaan aliarvioinut heidän tunteensa täysin?
“Luna. Toivon, että minun ei tarvitse koskaan elää ilman sinua. Toivon, että voin viettää koko elämäni rinnallasi. Toivon, että me saamme olla onnellisia yhdessä koko elämämme lävitse”, nau'uin ja suljin silmäni. Tunsin onnen ja ilon ottavan minusta vallan. Halusin vain hyppiä onnesta, mutta annoin sen tunteen haihtua. Olisin tässä mieluusti ihan rauhassa kahden rakkaimpani kanssa. En haluaisi koskaan jättää häntä, tai tätä tunnetta. Haluaisin vain olla hänen kanssaan ikuisesti maailman tappiin asti.

Heräsin Lunan viereltä ja nostin päätäni. Naaras liikehti vieressäni ja oli ilmeisesti nousemassa. Kun hän huomasi minun olevan hereillään, hän säpsähti hieman, mutta kosketti sitten kanssani neniä.
“Hyvää huomenta Laku”, Luna naukui noustessaan ylös. Hän hymyili minulle tavallisella aurinkoisella hymyllään ja tunsin sydämeni sulavan rinnassani.
“Hyvää huomenta kaunein kissa koko maailmassa”, naukaisin hiljaa väsyneen kuuloisena. Lunan naurahti hieman ja tuuppasi minua etutassullaan.
“Älähän nyt. Tiedän, että olemme kumppanukset, mutta ei sinun tarvitse tuolla tavalla minua kutsua”, hän naukui huvittuneella äänellä. Hymyilin ja kehräsin.
“Tietenkin tarvitsee. Sinä olet se kaikkein kaunein kissa koko maailmassa. Haluan vain, että ymmärrät sen itsekin”, nau'uin ja puskin kumppaniani hellästi päälläni. Hän päästi kehräysken ja vetäytyi sitten kauemmas.
“Hyvä on, hyvä on. Ehkä minä olen sinulle se kaunein, mutta minun täytyy mennä pertioimaan. Lupasin Menninkäiselle ja Nefirille lähteväni heidän kanssaan kujapartioon”, Luna naukaisi. Nyökkäsin hänelle ja nuolaisin pari kertaa rintaani.
“Pysy turvassa ja hyvää matkaa!” naukaisin valkoiselle naaraalle, kun tämä tassutti poispäin. Tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun minulla oli Lunan kaltainen naaras kumppaninani. En voinut vain ymmärtää, miten joku ei tykkäisi hänestä. Hän oli ihanin kissa koko maailmassa ja koko minun maailmankaikkeuteni.

Malvaruusu kuunteli, kun ruskeaturkkinen kolli esittäytyi Kobraksi.
*Mikä hiirenaivoinen nimi*, Malvaruusu ajatteli ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta hän piti itsensä rauhallisena ja tyytyi vain virnuilemaan. Onneksi Mesitähti sentään oli osannut nimetä Malvaruusun hieman paremmin kuin tuon erakko-paran vanhemmat. Kaksikko oli saapunut jo kaksijalkalaan ja he tassuttivat parhaillaan ukkospolkua pitkin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa yhteisö piti majaa.
"Onko teitä paljonkin?" Kobra kysyi, viitaten kaiketi kujakissoihin. Malvaruusu kohautti lapojaan ja käänsi veikeän katseen Kobraa päin.
"Ihan riittävästi, mutta voisi olla enemmänkin", naaras virnisti. Hän luotti Kobraan saman verran kuin muihinkin kissoihin, eli ei yhtään. Ainoa kissa, johon naaras koki voivansa luottaa, oli tätä nykyä hän itse. Hän oli kyllä luottanut Pensastassuun, mutta typerä kolli oli paljastanut, ettei ollut laikukkaan naaraan luottamuksen arvoinen. Malvaruusu kaipasi ystävää, mutta Kujakissayhteisöstä sellaisen löytäminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Kaikki kissat olivat inhottavia, epälojaaleita tai muuten vain epäkelpoisia ystäviksi. Se Roska kyllä olisi ollut ihan potentiaalinen vaihtoehto, sillä Malvaruusu olisi voinut olla varma, ettei pikimustalla naaraalla olisi ollut muita ystäviä. Mutta kuten ollakaan, mustaturkkinen kissa oli mennyt kuolemaan.
*Hiirenaivo*, Malvaruusu haukkui kuollutta kissaa mielessään.
"Vais niin", Kobra vastasi pienesti tuhahtaen. Malvaruusu vilkaisi taas perässään kulkevaa kissaa.
"Miksi se sinua edes kiinnostaa?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi ja siristi epäluuloisena silmiään, "kerro itse, että minkäkokoisessa porukassa sinä asut? Vai oletko sellainen yksinäinen kulkuri, joka on sosiaalisesti niin lahjaton, että karkottaa jokaisen kissan ympäriltään?"
Malvaruusun tarkoitus ei ollut olla kiltti tai ystävällinen. Hän oli viime kuiden ajan ollut niin kyllästynyt, että kiusasi ja härnäsi mielellään tätä muukalaista hieman.

//Kobra?

Vaikka Cosmos kuinka yritti esittää urheaa, Härmän härnäävät kysymykset ja ronskit otteet hänen haavojaan paikatessa saivat hänen kurkkunsa tuntumaan siltä kuin sinne olisi jäänyt jumiin tuoresaaliin palanen. Hän ei kuitenkaan aikonut itkeä; hän halusi näyttää muille, että pärjäsi vallan mainiosti yksikseenkin. Kuka edes ystäviä tai perhettä kaipasi kun saattoi myös yhtä hyvin nauttia omasta seurastaan?
"Itse asiassa kuvittelin", hän murahti Härmälle ja huiskautti häntäänsä itsevarmasti. "Olisin varmaan onnistunutkin, jos minulla ei olisi ollut Roskan kaltaista riippakiveä mukanani. Hänen takiaan kaikki meni pieleen."
Osa puheista oli vain esitystä, jolla hän yritti hämätä parantajaa - ja osittain myös itseään - uskomaan, että toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi taatusti onnistunut. Loput kumpusivat epäonnistumisen kitkeryydestä, ja hän tarvitsi tälle tuntemukselle jonkun syntipukin. Mutta tottahan se oli - jos hän olisi yrittänyt pakoa jo kuita sitten ilman Roskaa, hän olisi varmasti jo kaukana täältä, kaukana Päivänsäteestä ja tästä haisevasta pesästä.
Yhtäkkiä Cosmos irvisti Härmän läiskäistessä turhan kovakouraisesti tahnaa hänen lavassaan olevaan haavaan. Hän sihahti parantajalle varoittavasti. "Hei, voisitko olla vähän varovaisempi? Luulin sinun olevan parantaja eikä mikään kiduttaja."

//Härmä?