Ruusunen tunsi ylpeyttä katsellessaan pentunsa läpsivän isänsä häntää leikkisästi.
“Kyllä minä sinut saan tyhmä käärme!” Riemu huudahti ja heittäytyi Urhon hännän päälle ja saman tien kaatuen kumoon. Urho nousi heti pystyyn ja kääntyi pentunsa puoleen kyyristyen häne ylleen.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi huolestuneella äänellä. Riemu nousi pystyyn hymyillen ja päätään nyökyttäen.
“Kunnossa ollaan!” pentu hihkaisi ja lähti juoksemaan. Urho naurahti ja ryntäsi pentunsa perään. Ruusunen sen sijaan vain katsoi heidän juoksuaan makoillen pedillään. Hän tunsi itsensä hyvin laiskaksi, koska ei ollut poistunut pesästä hetkeen, mutta juuri nyt hänen ei oikein tehnyt edes mieli. Hän halusi vain vahtia pentuaan ja seurata hänen tekemisiään Urhon kanssa. Riemusta tulisi joku päivä oikein hieno kissa ja varmasti mainio osa yhteisöä. Ruusunen oli varma, että kollista olisi vielä suuri apu koko yhteisölle.
Juuri kun hopeanharmaa naaras käänsi ajatuksensa takaisin siihen mitä oli meneillään, Riemu loikkasi hänen päälleen iloisesti ulvahtaen. Ruusunen kupsahti kumoon selälleen pentunsa yllättämänä, mutta nousi nopeasti takaisin aiempaan asentoonsa.
“Saikäytit minut. En keskittynyt siihen mitä olit tekemässä”, naaras naukaisi hieman kehräten ja viiksiään huvittuneesti ärisyttäen. Riemu kehräsi ja kurkotteli tassullaan emonsa korvaa kohden, Ruusunen naurahti ja veti päätään kauemmas.
“Äläpäs nyt kiipeile siinä päälläni. Urho on leikkikaverinasi en minä”, hän naukaisi ja Riemu katsoi häneen hieman pettyneenä.
“Mutta emo! Sinä et koskaan leiki kanssani! Laitat aina Urhon puuhailemaan jotain minun kanssa, mutta et itse tee mitään. Sinä vain makoilet tai istut ja katselet meidän tekemisiämme”, Riemu vastusti surkeasti. Ruusunen nuolaisi pentunsa päälakea.
“Olen vain väsynyt, kun minun täytyy huolehtia sinusta. Älä huoli, sitten kun olet kasvanut hieman isommaksi ja minun ei tarvitse jatkuvasti katsoa ja olla perässäsi, jotta et tee mitään väärää, voin leikkiä kanssasi”, naaras naukaisi lempeästi. Riemu räpiköi hänen otteestaan ja siloitteli päälakeaan etutassullaan ja katsoi sitten Ruususeen edelleen hieman alakuloisen olosena.
“Selvä, mutta lupaa minulle, että oikeasti leikit kanssani. Jos rikot lupauksesi, kerron Päivänsäteelle ja hän antaa sinulle rangaistuksen!” Riemu naukui ja loikki emonsa ympärillä. Ruusunen nappasi hänet taas ja alkoi puhdistaa pentunsa turkkia.
“Lupaan, mutta ensin sinut täytyy saada puhdistettua. Olet aivan liassa, kun olet pyörinyt maassa!” naaras naukaisi ja alkoi sukia pentuaan. Pieni kolli yritti pyristellä karkuun, mutta hopeanharmaan naaraan ote oli liian vahva, eikä hän onnistunut karkaamaan tämän tassuista.
“Urho auta! Emo nuolee minulta turkin irti!” Riemu parkaisi, mutta auttamisen sijaan Urho vain nauroi.
“Kyllä se siitä. Ainakin sinulla on sitten arpia todistamassa rohkeuttasi”, ruskea kolli nauroi.
“Senkin petturi! En olisi voinut uskoa oman isäni tekevän minulle näin!” pieni pentu parahti ylidramaattisesti ja Ruusunen naurahti. Naaras hellitti otettaan ja kyyristyi pentunsa korvan viereen.
“Nappaa Urho. Näytä hänelle, että meidän pentuamme ei petetä”, hän kehräsi. Riemu ponkaisi hetkessä pystyyn ja ryntäsi täydellä vauhdilla isäänsä kohden. Urho parahti mukamas peloissaan ja lähti hölkyttämään karkuun.
“Voi ei! Miten minä koskaan selviän! Ruusunen, sinä petit minut ja päästit pedon irti kimppuuni”, kolli naureskeli yrittäen pitää äänensä edelleen leikillisessä pelossa. Kaksikon yhteinen leikkiminen sai Ruususen kehräämään. He olivat niin ihania, molemmat. Urho oli mahtava isä ja leikki mielellään pentunsa kanssa, kun taas Riemu oli leikkisä ja nautti vanhempiensa saurasta ja huomiosta.
Ruusunen sulki silmänsä ja asettui hyvään asentoon mennä torkuille. Hän antoi pentunsa ja kumppaninsa raikuvien naurahduksien tuudittaa hänet uneen. Hänen hengityksensä tasaantui ja hän rentoutui täysin, kun hänen koko kehonsa vetäytyi unen ihmeelliseen maailmaan. Mikään hänen ympärillään ei häirinnyt häntä niin, että hän olisi herännyt.
Kun Ruusunen avasi silmänsä seuraavan kerran hän huomasi Urhon ja Riemun olevan aivan hänessä kiinni. He nukkuivat suloisesti ja heidän unensa vaikuttivat rauhalliselta ja hyviltä. Ruusunen nuolaisi molempien päälakea ja nousi ylös. Hän tassutti ikkunalle ja sitten ulos. Oli jo naaraan mielestä aikakin hänen vähän verrytellä jalkojaan. Hän ei halunnut tulla täysin kankeaksi tai muuttua kotikisumaisen pulskaksi vain makaamalla pesässä omalla makuusijallaan katsellen muiden tekemisiä. Vaikka hän ei aivan vielä ollut valmis siirtymään taas omien tehtäviensä pariin, hän aikoi jo vähitellen suunnitella juttelevansa Päivänsäteelle ja viimein alkavansa taas ottaa osaa partioissa sisällä makoilemisen sijaan.
Ruususen tassuttaessa ulkona häntä vastaa tuli kujapartio. Kissat katsoivat häntä vakavat ilmeet kasvoillaan ja tervehtivät naarasta nopeasti ja jatkoivat sitten partiotaan. Naaras ajatteli, että he varmasti miettivät yrittikö hän karata. Ruusunen muisti viimeaikaiset karkuyritykset. Kaunokki, joka lopulta kuoli nälkään, koska ei kestänyt sitä miten hänen yrityksensä karata oli pilannut naaraan välit Ruususeen ja sen jälkeen vielä Roska, joka oli vastustanut niin kauan, että hänet tapettiin ja Cosmos, joka oli nyt erikoisvalvonnassa, koska oli yrittänyt karata Roskan kanssa. Ruususta kaikki se vain harmitti. Miksi yhtäkkiä kissat olivatkin niin tyytymättömiä elämäänsä yhteisössä. Sehän oli mahtava paikka. Siellä oli vahvoja kissoja, siellä tehtiin yhteistyötä ja siellä elettiin sovussa - yleensä.
Ruusunen kääntyi takaisin ja puoliksi ravasi takaisin pesälle. Hänellä oli yhtäkkiä kovin kummallinen olo. Jostain syystä häntä alkoi kylmätä ajatus olla yksin kujilla kuljeksimassa. Hän ajatteli, että häntä vielä epäiltäisiin karkuyrityksestä, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään. Hän siis saapui nopeasti takaisin kaksijalanpesälle ja käpertyi taas perheensä vierelle. Hän ei voisi koskaan karata. Ei hän pystyisi siihen. Ei hän voisi jättää perhettään. Ei hän voisi jättää yhteisöä.

Katselin Luna vierelläni miten Urho ja Ruusunen auttelivat pentuaan tutkimaan pesää. Pieni Riemu niminen pentu oli kerennyt kasvaa jo niin kovasti. Vaikka hän ei ollutkaa pentunk, tykkäsin niin paljon seurata hänen kasvuaan ja seurata hänen tekemisiään. Urholla ja Ruususella oli tosiaan tassut täynnä työtä ihan vain Riemun hoitamisessa.
“Eikö pennut olekin ihania”, Luna sanoi lumoutuneella äänellä katsellessaan Riemun leikkimistä. Painauduin kumppaniani vasten ja suljin silmäni hetkeksi.
“Aivan ihastuttavia. Ne ovat niin suloisia ja höpsöjä ja kaikki maailman asiat kiinnostavat niin kovin”, vastasin hänelle edelleen silmät suljettuna. Luna kehräsi ja avasin silmäni.
“Mieti jos meillä olisi joskus omia pentuja”, naukaisin hiljaa. Naaras vilkaisi minuun ja hiljeni. Hänen olemuksensa muuttui hieman.
“Luna? Luna onko jokin vialla?” kysyin aidosti huolissani ja pelokkaana.
“Kaikki on hyvin. Mietin vain sitä mitä sanoit. Siinä on… paljon ajattelemista”, valkoinen naaras naukaisi ja hänen katseensa katosi tyhjyyden rajamaille. Huokaisin hiljaa ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Jos satutan sinua koskaan sanoillani - vahingossa tai tahallani - kerro minulle. En halua sinun olevan surullinen tai vihainen minu takiani. Nyt kerro minulle, miksi muutuit niin hiljaiseksi?” nau’uin kumppanini korvaan lempeästi.
“Mietin vain sitä pentu juttua. Mietin kaikkia niitä asioita. Älä huoli, et sinä minua mitenkään satuttanut. Sait vain minut ajattelevaiselle päälle, ja on aikakin, että mietin vähän näitä asioita. Älä huoli, kyllä minä normaaliksi palaan”, Luna naurahti hieman. Kehräsin veltosti ja painauduin taas häntä vasten.
“Toivottavasti. En tykkää siitä, että olet hiljainen ja ajatuksissasi, haluan kuulla ääntäsi ja mielipiteitäsi”, naukaisin hiljaa ja nousin sitten ylös. “Mutta nyt minä lähden etsimään ruokaa. Pitäähän minun nyt kantaa korteni kekoon.”
“Selvä, ole varovainen ja tule ehjänä takaisin”, Luna naukaisi, kosketti kanssani neniä ja katsoi sitten perääni, kun lähdin pois.

"Kenties", Cosmos vastasi Härmälle nenäänsä tuhauttaen. Tietenkin hän suunnitteli jo uutta pakoa! Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä tänne loukkoon yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Ja tällä kertaa hän onnistuisi, koska Roska ei ollut enää hidastamassa häntä.
"No, lykkyä tykö", Härmä taputteli viimeiset seitit paikoilleen ja astui kauemmaksi. Hän vilkaisi nuorempaa kollia. "Katsotaan, kuinka paljon sinusta jää jäljelle paikattavaksi ensi kerran jälkeen."
Cosmoksen terävä katse käännähti parantajakollia kohti, mutta tämä oli jo kerännyt yrttinsä ja loikannut takaisin ylös tasanteelleen. Hän murahti harmistuneena ja käpertyi mukavampaan asentoon paikalleen, vaikka häntä yhä kolottikin joka paikkaan.

Hän oli tuskin ehtinyt ummistaa silmiään kovin pitkäksi aikaa, kun hänen alitajuntaansa puski ivallinen nauku. Hän raotti silmiään ja näki sumeasti vähän matkan päässä edessään kahden kissan hahmot.
"Tässä on meidän vaatimattoman johtajamme poika, joka on hyvä esimerkki siitä, että Yhteisöstä ei pääse karkuun." Ääni kuului epäilemättä Malvaruusulle.
Cosmos räpytteli sumeisuuden silmistään ja kohdisti katseensa kunnolla naaraaseen ja tämän seuralaiseen. Silloin hänen mieleensä tulvivat muistikuvat yöstä, jolloin hän ja Roska olivat yrittäneet lähteä Yhteisön reviiriltä mutta olivatkin törmänneet tuohon kolliin.
Malvaruusun naljailu ja heidän suunnitelmansa vesittäneen kollin näkeminen saivat Cosmoksen veren kiehumaan. Hänen suustaan vapautui uhkaavaa murinaa, ja hän nytkähti kaksikkoa kohti, mutta äkillinen liike sai hänen moukaroidut lihaksensa valittamaan kivusta. Hän sävähti, eikä pystynyt liikkumaan enää enempää.
Malvaruusu katsoi häntä hetken hyvin omahyväisesti, ennen kuin viittoi uuden kollin peräänsä ja nämä jatkoivat matkaa hänen ohitseen. Cosmos laski päänsä lannistuneena lattialle ja kirosi mielessään kaikkea ja kaikkia.

Oli kulunut jo ainakin neljännesosakuu siitä, kun Cosmos oli ottanut kuonoonsa emoltaan rangaistuksena karkaamisyrityksestään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua, mutta hänen ruumiissaan tuntui edelleen jomotusta ja särkyä, jos hän yritti tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Cosmoksesta ei ollut koskaan tuntunut yhtä yksinäiseltä. Lyrakaan ei enää puhunut hänelle, ja hän sai sisareltaan osakseen vain paheksuvia katseita. Päivänsäteelle hän puolestaan oli nykyään ilmaa - aivan kuin hänen arvonsa olisi laskenut olemattomiin tämän silmissä, eikä naaras vaivautunut edes tiedostamaan hänen läsnäoloaan enää. Cosmoksesta tuntui, että naaras oli pyytänyt muita Yhteisön jäseniä ottamaan mallia tästä, sillä kukaan muukaan ei ollut yrittänyt lähestyä häntä tapahtuneen jälkeen. Tai ehkä kaikki omasta valinnastaan pysyttelivät loitommalla kissasta, joka oli yrittänyt pettää heidät.
Niin tai näin, Cosmosta ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään. Tai niin hän ainakin yritti uskotella itselleen. Hän oli käyttänyt ylimääräisen ajan hyväkseen ja hautonut mielessään jo uutta pakosuunnitelmaa, joka ei kuitenkaan useita päiviä kestäneestä ajatustyöstä huolimatta ollut edennyt mihinkään suuntaan. Hän ei ollut suunnittelijatyyppiä - se osuus oli ollut Roskan heiniä.
Kolli raaputti turhautuneena kynnellään pesän lattiaa huoneen perällä, kaukana muista. Hän yritti edelleen kuumeisesti keksiä pakokeinoa ulos tästä tuskastuttavasta tilanteesta, johon hän oli joutunut, mutta hänen päänsä löi tyhjää.
Hän olisi varmaankin seuraavaksi ruvennut raivoamaan ääneen purkaakseen ärtymystään, kun hänen aikeensa keskeyttivät lähestyvät käpälänaskeleet. Hän nosti katseensa maasta ja hämmentyi nähdessään Malvaruusun.

//Malva?

Kuuntelin hampaitani kiristellen, miten Lyra vannoi, ettei aikonut koskaan pettää minua. Tukahdutin ivallisen nauruntuhahduksen. Tajusiko naaras edes, miten typerältä tämän tyhjät lupaukset kuulostivat? Kehenkään ei voinut luottaa - ei etenkään niihin, jotka varta vasten yrittivät vakuutella luotettavuuttaan ääneen. Joko Lyra hautoi paraikaa katalaa suunnitelmaa pettääkseen minut kuten veljensä tai sitten hän todella oli niin naiivi, ettei ymmärtänyt lupailujensa merkityksettömyyttä.
“Luotan häneen yhtä paljon kuin luotan muihin tässä pesässä”, vastasin ilottomasti naurahtaen Lyralle, joka yhtäkkiä oli tuonut esiin huolensa Malvaruusun luotettavuudesta. Minun ja siskoni välit olivat aina olleet hieman vaikeaselkoiset, mutta lämpimiksi niitä ei olisi voinut kuvata missään tapauksessa. En siis olisi yllättynyt, jos tämäkin olisi suunnitellut puukottavansa minua selkään jossain vaiheessa.
Osittain päästäkseni tyttärestäni eroon keksin tälle tekemistä: “Jos sinulla on kuitenkin erityisiä epäilyksiä häntä kohtaan, voisitkin ottaa tehtäväksesi pitää häntä silmällä ja selvittää, juoniiko hän jotain selkäni takana. Onnistuuko se?”
Lyran silmät syttyivät. “Kyllä onnistuu! Voit luottaa minuun, emo!” hän naukui rintaansa röyhistäen.
“Loistavaa. Voitkin siirtyä suorittamaan tehtävääsi saman tien”, väläytin naaraalle tekaistun hymyn, jonka annoin hiipua pois kasvoiltani hänen kadottuaan portaikkoon.

En tiedä, kauanko oli kulunut aikaa Lyran visiitistä, kun kuulin portaissa uusia ääniä. Istuskelin omassa vuoteessani turhautuneena siitä, etten saanut edes murjottaa rauhassa. Vielä enemmän minua rupesi tympimään, kun ylös kapusi Malvaruusu.
Olin jo aikeissa kysyä häneltä tylysti, mitä hän halusi, kun huomasin, ettei naaras ollut tullut yksin. Höristin korviani uteliaana rotevan muukalaisen tassutellessa paremmin näkyviin. Kollilla oli arpinen naama ja lovi toisessa korvassaan. Erakko vaikutti melkoiselta korstolta, joten ihmettelin syvästi, miten Malvaruusu oli muka onnistunut saamaan tämän mukaansa ottamatta kuonoonsa.
“Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen”, omahyväisyys suorastaan tihkui sisareni äänestä. Jouduin pinnistelemään, etten olisi muljauttanut hänelle silmiäni vieraamme - pysyvän sellaisen - edessä.
“Ja kukas hän sitten oikein on?” tiedustelin Malvaruusulta pitäen katseeni kollissa. Tällä oli varsin ilmeettömät kasvot, joista oli vaikea tulkita, mitä mieltä tämä oli koko tilanteesta. En pitänyt kissoista, joita en pystynyt lukemaan yhtään - sellaiset saattoivat pahimmassa tapauksessa olla kaikista vaarallisimpia.
"Hän on Kobra", Malvaruusu esitteli kovin ylpäen oloisena, "ja minä löysin hänet haahuilemasta meidän reviiriltämme ja toin tänne."
"Vai niin", pakotin naamalleni saman tekaistun hymyn, jota olin esitellyt Lyrallekin aiemmin. Jostain syystä uuden jäsenen saaminen Yhteisöön ei saanut minua niin hyvälle tuulelle kuin sen olisi pitänyt. "Kun kerran olet niin etevä, voitkin varmaan kertoa Kobralle talon tavat ja näyttää hänelle, missä hän nukkuu. Oletan myös, että teet sen niin hyvin, ettei hän erehdy rikkomaan sääntöjämme edes vahingossa. Sillä jos sattuisi niin ikävästi, että hänellä käy pieni lipsahdus, hän ei tule olemaan ainoa, joka kärsii seuraamuksista. Ymmärsitkö?"
Kylmä katseeni oli nyt kohdistunut Malvaruusuun. Halusin hänet ja tämän kollin pois silmistäni niin pian kuin mahdollista.

//Malva?

Härmän mielestä Cosmoksen oli turha syyttää Roskaa. Hän oli ehkä pessimisti luonteeltaan, mutta Härmä ei uskonut pakenemisen kujakissayhteisöstä olevan kovinkaan mahdollista. Päivänsäde piti tiukkaa kuria ja lähettäisi yhteisöläiset aina karkurin perään. Härmä oli itsekin harkinnut pakenemista moneen kertaan, sillä hän edelleen halusi epätoivoisesti löytää Kanervan. Loppujen lopuksi hän kuitenkin aina päätti pakenemista vastaan. Osin tietysti siksi, että hänen elämässään kujakissayhteisössä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta osin myös siksi, että olisi pakenemista yrittäessään voinut menettää henkensä.
Cosmos olisi siis todennäköisesti jäänyt kiinni joka tapauksessa, Roskan kanssa tai ilman.
Kun Cosmos huomautti Härmän hoitavan hänen haavojaan hiukan varomattomasti, parantajakolli vain kohautti lapojaan. Cosmos oli toinen Päivänsäteen seuraajista, ja niin tärkeähkö henkilö. Siitä syystä häntä olisi ehkä pitänyt kohdella kuin kukkaa käpälällä. Härmä, vaikka häneltä ystävällisen teeskentely kävikin helposti, ei kuitenkaan ollut halukas pokkuroimaan. Hän tiesi myös oman arvonsa yhteisölle, eikä pieni kovakouraisuus asettaisi hänen paikkaansa uhan alle.
"Älä huoli, olen kohta valmis", Härmä sanoi ja alkoi kääriä seittiä haavojen ympärille. "No, mitä aiot seuraavaksi? Suunnitteletko jo uutta pakoa?"

//Cosmos?

Malvaruusu ei pitänyt siitä, miten Kobraksi esittäytynyt kolli käyttäytyi. Hän ei vastannut suoraan naaraan kysymykseen vaan kierteli – aivan kuten naaras itse oli juuri tehnyt. Sen jälkeen kolli esitti kysymyksen, joka sai Malvaruusun tylsistymään.
*Miten kukaan voi olla näin tylsä?* Malvaruusu ajatteli mielessään. Hän katsahti turhautuneesti suurin piirtein ikäistään kollikissaa.
"Kyllä sinä opit huomaamaan, miten paljon täällä liikkuu muukalaisia, kunhan vain asetut kodiksi tähän tunkkaiseen kaksijalkalaan", kilpikonnalaikukas naaras puuskahti välinpitämättömästi.
"Vai asetun kodiksi", Kobra vastasi mietteliään kuuloisena, kuin olisi epäillyt Malvaruusun sanoja. Naaraskissa pyöräytti silmiään.
"Niinhän minä juuri sanoin", kujakissa tokaisi ja kiristi tahtiaan. Hän oli saanut tarpeekseensa keskustelusta tämän muukalaisen kanssa, joten oli parempi keskittyä vain matkaan kohti yhteisön pesää.

Loppumatka oli taittunut ongelmitta hiljaisuudessa, ja kaksikko saapui nyt Kujakissayhteisön pesän eteen. Kobra näytti silmäilevän pesää arvostellen, mutta Malvaruusu ei välittänyt. Entinen eloklaanilainen oli itse sitä mieltä, että pesä oli vähän turhan vaatimaton ja tylsä hänelle itselleen. Jos hän olisi saanut valita, olisi pesä paljon hienommalla paikalla.
"Tuosta pääset sisään", Malvaruusu ilmoitti ja viittoi Kobran pesän seinustalle, jossa sisäänkäynti sijaitsi. Ruskeavalkoinen kolli loikki vaivattoman näköisesti ylös ikkunalle, ja Malvaruusu tuli hänen perässään.
"Mene siitä ikkunasta sisään", Malvaruusu komensi kuin mikäkin johtaja. Kobra teki työtä käskettyä, ja Malvaruusu änkeytyi tämän vierelle. Pesässä olevat kujakissat kääntyivät katsomaan muukalaista hitusen varautuneesti, mutta kilpikonnalaikukas naaras asettui Kobran eteen.
"Tule, minä vien sinut yläkertaan", Malvaruusu naukaisi ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn, johdattaen Kobran portaikkoon. Yläkerrassa Malvaruusu katseli hetken ympärilleen, huomaten Päivänsäteen istuvan omalla vuoteellaan yhtä kivikasvoisena kuin aina. Kun johtaja näki Malvaruusun, hänen kasvoilleen piirtyi tympääntynyt ilme. Nähdessään naaraan perässä tallustelevan muukalaisen, ilme muuttui välittömästi.
"Käsittämätöntä, että katsot minua noin halveksuen, mutta ilmeesi kirkastuu heti tuntemattoman kissan nähdessäsi! Sietäisit olla kiitollinen nähdessäsi minut, sillä minä toin Kujakissayhteisölle uuden jäsenen", Malvaruusu ylpeili varsin tyytyväisenä itseensä.

//Kobra tai Päivi?

Lyra palasi kujakissojen pesälle hiiri suussaan. Hänellä oli käynyt todella hyvä tuuri, kun hän oli saanut kiinni hiiren. Naaras oli päättänyt viedä tämän suoraan emolleen, jolle hän oli ollut etsimässä riistaa. Lyra pudisteli päätään muistaessaan Cosmoksen teot. Kuinkahan hänen emonsa mahtoi voida? Olikohan Päivänsäde kuinka huolissaan Yhteisön tilanteesta? Lyra ainakin oli, häntä tietyllä tapaa huolestutti Cosmoksen ja myös Malvaruusun läsnäolo. Hän ei todellakaan luottanut kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Malvaruusu oli aina ollut hänestä jotenkin epämiellyttävä, olihan naaras sentään Mesitähdelle verisukua ja kaiken lisäksi kollin kasvattama. Sen takia Lyrasta oli väärin, että Malvaruusu oli täällä. Ja Cosmos, kolli oli yrittänyt pettää Yhteisön. Kuinka he voisivat koskaan luottaa kolliin? Lyra nielaisi, kuinka hän voisi koskaan luottaa veljeensä? Lyra katsahti portaikkoon, josta pääsisi pesän yläilmoihin missä Päivänsäde majaili. Lyra lähti loikkimaan kohtuullisen sulavasti pesän yläosaan. Päästessään sinne naaras ravisteli vielä turkkiaan, hän tahtoi näyttää mahdollisimman siistiltä kohdatessaan emonsa. Se oli kunnioittavaa, kaikkien pitäisi sukia turkki kuntoon ennen johtajan tapaamista. Lyra laski hiiren pesän lattialle ja alkoi sukimaan turkkiaan nopein vedoin. Hän siisti nopeasti pitkän turkkinsa pyörteet ja siisti vielä poskikarvansa. Sen tehtyään Lyra nappasi hiiren suuhunsa ja asteli emonsa luokse. Naaras laski hiiren toisen lähelle ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei Päivänsäde, emo. Toin sinulle syötävää, saalistin sen sinua varten”, Lyra naukaisi toiselle kohteliaasti ja istui kohteliaan matkan päähän naaraasta.
“Kuinka sinä voit? Minä olen kovin järkyttynyt Cosmoksen teoista, voinko jotenkin auttaa sinua? Tahdon, että tiedät minun tuomitsevan Cosmoksen teot täysin, hän teki asioita mitä ei vain voi antaa anteeksi”, valkoturkkinen naaras jatkoi ja huokaisi sanojensa päätteeksi. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut reagoivan hänen sanoihinsa mitenkään ja vain tuijotti eteensä myrtyneen oloisena. Lyra kosketti varovaisesti päällään emonsa lapaa ja hymyili hennosti.
“Minä en aio pettää sinua kohtaan, tahdon että tiedät sen. Sinä voit luottaa minuun jokaisessa hetkessä”, Lyra naukaisi varmalla äänellä ja nyökäytti päätään. Päivänsäde ei kuitenkaan tuntunut vieläkään olevan kiinnostunut hänen sanoistaan tai riistasta.
"Tahdoinkin keskustella Malvaruususta. Minusta on epämiellyttävää, että hän on Yhteisön jäsen. Minun on todella vaikea luottaa häneen, hän on Mesitähden kasvatti.. Koetko sinä, että häneen voi luottaa?" Lyra kysyi toiselta varovaisella äänellä. Hän halusi tietää mitä mieltä Päivänsäde oli. Jos johtaja koki voivansa luottaa Malvaruusuun, Lyrankin olisi opeteltava.. Lyra kuitenkin halusi loppukädessä muodostaa omat mielipiteensä, mutta hänestä oli johtajaa kohtaan kunnioittavaa seurata toisen mielipiteitä eikä kyseenalaistaa niitä liikaa. Miten Yhteisö voisi voida hyvin, jos jokainen kyseenalaistaisi Päivänsäteen jokaisen mielipiteen? Lyra sukaisi varovaisesti rintaansa ja väräytti korvaansa.

//Päivi?

Ruusunen katsoi Riemua, kun tämä aukoi silmiään ensi kertaa. Naaras tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän oli todistanu, miten hänen ihana piani poikansa oli nähnyt maailmaa ensi kertaa.
Pienen kollin silmät olivat vielä siniset, mutta kyllähän ne jo pian oman värinsä saisivat. Ruusunen katsoi ylpeänä, miten pentu vilkuili ympärilleen, vinkaisi ja painautui hänen vatsaansa vasten.
“Kyllä sinä pian voit jo tutkia tätä pesää, mutta nyt taidat olla vielä vähän liian pieni ja pelokas”, naaras naukui pennulleen, joka katsoi ylös häneen silmät suurina.
“Avasiko hän silmänsä? Ja minä en päässyt sitä näkemään!” Urho huudahti kävellessään Ruususta ja Riemua kohden. Hän katsoi pentuunsa hymyillen kaikesta huolimatta.
“Kunpa et olisi joutunut mennä juuri kujapartioon. Olisit voinut olla todistamassa poikasi ensi silmäyksiä maailmaan”, Ruusunen naukui ja katsoi ylös Urhoon. Kolli asteli heidän vierelleen ja meni makuulle.
“Hei vain Riemu! Minä tässä, isäsi. On oikein mukavaa tavata ja tietää, että viimein saatat nähdä minun kasvoni”, Urho naukui pennulle. Ruusunen päästi lempeän kehräyksen ja katsoi kumppaniinsa rakastavasti. Riemusta tulisi varmasti maailman onnellisin pentu, kun hänellä oli heidät vanhempinaan.
“Riemu kulta. Odota vielä pari päivää, niin voimmekin jo päästää sinut tutkimaan pesää. Sen jälkeen odotamme vielä muutaman kuun niin pääsetkin jo ulos ja me voimme opettaa sinulle kaiken tarpeellisen. Sitten sinusta tulee koko yhteisön taitavin kissa”, naaras naukui viiksiään huvittuneesti värisyttäen. Sitähän kaikki pennut halusivat, olla kaikkein parhaita.

Kuulin sydämeni jyskeen korvissani asti. En saattanut uskoa, mitä olin tekemässä. Olin luvannut itselleni kertoa Lunalle, mitä minä tosiaan tunsin häntä kohtaan. Olin luvannut itselleni, että pyytäisin häntä kumppanikseni. Olin kauan ajatellut meidän olevan vain parhaita ystäviä, mutta olin alkanut jo nähdä naaraan erillä tavalla kuin ennen.
Kun näin Lunan tulevan sisään, sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä. Tassutin häntä kohti kuitenkin rohkein askelin ja näytin itsevarmemmalta, mitä tosiasiassa olin. Pidin katseeni koko ajan hänen silmissään ja hymyilin lempeästi. Luna katsoi minua takaisin ja hymyili myös iloisesti.
“Hei Laku!” naaras tervehti innokkaasti. Rentouduin heti hieman kuullessani hänen iloisen äänensä.
“Tervehdys Luna. Minulla olikin sinulle hieman tärkeää asiaa”, nau'uin vakavalla äänellä. Lunan ilme muuttui heti. Hän näytti hieman hermostuvan ja katseli ympärilleen.
“Eihän mitään ole sattunu? Oletko kunnossa? Ovako kaikki muut täysin kunnossa?” naaras kysyi vilkuillen edelleen ympärilleen. Laskin etutassuni hellästi hänen lavalleen ja hymyilin.
“Älä hätäile. Mitään ei ole sattunut. Ajattelin vain, että sanoisin sinulle eräästä asiasta, joka on ollut mielessäni jo tovin”, aloitin ja hengitin syvään. Valmistelin itseäni kertomaan hänelle totuuden ja sen mitä minä tunsin.
“No mitä se on?” Luna kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänessään kuului edelleen hieman hermostuneisuuttaan. Hengitin syvään ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Viitoin häntä hieman sivummalle ja siirryimme kauemmas muiden kissojen lähistöltä.
“Olen siis jo alkanut pohtia, kannattaisiko meidän ystävyytemme viedä jo seuraavalle tasolle. Minusta tuntuu, että ystävyys ei ole enään riittävä termi meidän välisellemme yhteydelle. Tarkoitan siis, että olen tajunnut omistavani sinulle uudenlaisia tunteita. Tunnen aina rakkauden aallon menevän ylitseni, kun olen kanssasi. Toivon, että voisimme ryhtyä kumppaneiksi. Haluaisitko sinä siis viettää koko loppu elämäsi vierelläni kumppaninani ja jakaa rakkautta kanssani?” naukaisin sydän tykyttäen. Lunan silmät suurenivat ja hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy.
“Tietysti haluan! Laku sinä olet ehkä ihanin kissa, jonka kanssa olen koskaan ollut! Haluan olla kanssasi niin kauan, kun elämämme suo. En haluaisi koskaan mitään muuta, kun olla kanssasi yhdessä”, Luna naukui ja siirtyi minua vasten. Päästin pitkän kehräyksen ja hymyilin. Tuntui kuin olisin maailman onnellisin kissa. Tältäkö Ruususesta ja Urhosta tuntui? Olinko tosiaan aliarvioinut heidän tunteensa täysin?
“Luna. Toivon, että minun ei tarvitse koskaan elää ilman sinua. Toivon, että voin viettää koko elämäni rinnallasi. Toivon, että me saamme olla onnellisia yhdessä koko elämämme lävitse”, nau'uin ja suljin silmäni. Tunsin onnen ja ilon ottavan minusta vallan. Halusin vain hyppiä onnesta, mutta annoin sen tunteen haihtua. Olisin tässä mieluusti ihan rauhassa kahden rakkaimpani kanssa. En haluaisi koskaan jättää häntä, tai tätä tunnetta. Haluaisin vain olla hänen kanssaan ikuisesti maailman tappiin asti.

Heräsin Lunan viereltä ja nostin päätäni. Naaras liikehti vieressäni ja oli ilmeisesti nousemassa. Kun hän huomasi minun olevan hereillään, hän säpsähti hieman, mutta kosketti sitten kanssani neniä.
“Hyvää huomenta Laku”, Luna naukui noustessaan ylös. Hän hymyili minulle tavallisella aurinkoisella hymyllään ja tunsin sydämeni sulavan rinnassani.
“Hyvää huomenta kaunein kissa koko maailmassa”, naukaisin hiljaa väsyneen kuuloisena. Lunan naurahti hieman ja tuuppasi minua etutassullaan.
“Älähän nyt. Tiedän, että olemme kumppanukset, mutta ei sinun tarvitse tuolla tavalla minua kutsua”, hän naukui huvittuneella äänellä. Hymyilin ja kehräsin.
“Tietenkin tarvitsee. Sinä olet se kaikkein kaunein kissa koko maailmassa. Haluan vain, että ymmärrät sen itsekin”, nau'uin ja puskin kumppaniani hellästi päälläni. Hän päästi kehräysken ja vetäytyi sitten kauemmas.
“Hyvä on, hyvä on. Ehkä minä olen sinulle se kaunein, mutta minun täytyy mennä pertioimaan. Lupasin Menninkäiselle ja Nefirille lähteväni heidän kanssaan kujapartioon”, Luna naukaisi. Nyökkäsin hänelle ja nuolaisin pari kertaa rintaani.
“Pysy turvassa ja hyvää matkaa!” naukaisin valkoiselle naaraalle, kun tämä tassutti poispäin. Tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun minulla oli Lunan kaltainen naaras kumppaninani. En voinut vain ymmärtää, miten joku ei tykkäisi hänestä. Hän oli ihanin kissa koko maailmassa ja koko minun maailmankaikkeuteni.

Malvaruusu kuunteli, kun ruskeaturkkinen kolli esittäytyi Kobraksi.
*Mikä hiirenaivoinen nimi*, Malvaruusu ajatteli ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta hän piti itsensä rauhallisena ja tyytyi vain virnuilemaan. Onneksi Mesitähti sentään oli osannut nimetä Malvaruusun hieman paremmin kuin tuon erakko-paran vanhemmat. Kaksikko oli saapunut jo kaksijalkalaan ja he tassuttivat parhaillaan ukkospolkua pitkin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa yhteisö piti majaa.
"Onko teitä paljonkin?" Kobra kysyi, viitaten kaiketi kujakissoihin. Malvaruusu kohautti lapojaan ja käänsi veikeän katseen Kobraa päin.
"Ihan riittävästi, mutta voisi olla enemmänkin", naaras virnisti. Hän luotti Kobraan saman verran kuin muihinkin kissoihin, eli ei yhtään. Ainoa kissa, johon naaras koki voivansa luottaa, oli tätä nykyä hän itse. Hän oli kyllä luottanut Pensastassuun, mutta typerä kolli oli paljastanut, ettei ollut laikukkaan naaraan luottamuksen arvoinen. Malvaruusu kaipasi ystävää, mutta Kujakissayhteisöstä sellaisen löytäminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Kaikki kissat olivat inhottavia, epälojaaleita tai muuten vain epäkelpoisia ystäviksi. Se Roska kyllä olisi ollut ihan potentiaalinen vaihtoehto, sillä Malvaruusu olisi voinut olla varma, ettei pikimustalla naaraalla olisi ollut muita ystäviä. Mutta kuten ollakaan, mustaturkkinen kissa oli mennyt kuolemaan.
*Hiirenaivo*, Malvaruusu haukkui kuollutta kissaa mielessään.
"Vais niin", Kobra vastasi pienesti tuhahtaen. Malvaruusu vilkaisi taas perässään kulkevaa kissaa.
"Miksi se sinua edes kiinnostaa?" kilpikonnalaikukas naaras kysyi ja siristi epäluuloisena silmiään, "kerro itse, että minkäkokoisessa porukassa sinä asut? Vai oletko sellainen yksinäinen kulkuri, joka on sosiaalisesti niin lahjaton, että karkottaa jokaisen kissan ympäriltään?"
Malvaruusun tarkoitus ei ollut olla kiltti tai ystävällinen. Hän oli viime kuiden ajan ollut niin kyllästynyt, että kiusasi ja härnäsi mielellään tätä muukalaista hieman.

//Kobra?

Vaikka Cosmos kuinka yritti esittää urheaa, Härmän härnäävät kysymykset ja ronskit otteet hänen haavojaan paikatessa saivat hänen kurkkunsa tuntumaan siltä kuin sinne olisi jäänyt jumiin tuoresaaliin palanen. Hän ei kuitenkaan aikonut itkeä; hän halusi näyttää muille, että pärjäsi vallan mainiosti yksikseenkin. Kuka edes ystäviä tai perhettä kaipasi kun saattoi myös yhtä hyvin nauttia omasta seurastaan?
"Itse asiassa kuvittelin", hän murahti Härmälle ja huiskautti häntäänsä itsevarmasti. "Olisin varmaan onnistunutkin, jos minulla ei olisi ollut Roskan kaltaista riippakiveä mukanani. Hänen takiaan kaikki meni pieleen."
Osa puheista oli vain esitystä, jolla hän yritti hämätä parantajaa - ja osittain myös itseään - uskomaan, että toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi taatusti onnistunut. Loput kumpusivat epäonnistumisen kitkeryydestä, ja hän tarvitsi tälle tuntemukselle jonkun syntipukin. Mutta tottahan se oli - jos hän olisi yrittänyt pakoa jo kuita sitten ilman Roskaa, hän olisi varmasti jo kaukana täältä, kaukana Päivänsäteestä ja tästä haisevasta pesästä.
Yhtäkkiä Cosmos irvisti Härmän läiskäistessä turhan kovakouraisesti tahnaa hänen lavassaan olevaan haavaan. Hän sihahti parantajalle varoittavasti. "Hei, voisitko olla vähän varovaisempi? Luulin sinun olevan parantaja eikä mikään kiduttaja."

//Härmä?

Riita oli päätynyt siihen, että Ruusunen marssi suutuspäissään pois. Hän tunsi sydämensä jyskeen ja vapisi, mutta peitti sen parhaansa mukaan.

Ruusunen katsoi tuskissaan Kaunokkia. Naaras oli tullut pyytämään häneltä anteeksi, mutta lopulta kuollut hänen tassujensa juureen, kun hopenaharmaa naaras antoi hänelle anteeksi. Kaunokki oli kuollut ilmeisesti nälkään. Ruusunen kyyristyi riutuneen naaraan ruumiin ylle ja laski kuononsa hänen kyljelleen.
“Hyvää matkaa. Saakoot sielusi ikuisen rauhan. Toivon, että saat siellä, kuolleiden kissojen valtakunnassa, itsellesi sen elämän, jota et täällä voinut kanssani saada. Olen pahoillani. Niin kovin pahoillani. Olisin halunnut välttää tämän, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Olet nyt poissa ja en mahda asialle mitään”, Ruusunen naukui rauhalliseen ääneen peittäen tunteensa. Hän tunsi kissojen kauhistuneita ja uteliaita katseita siellä päin, ja tästä syystä naaras aikoi peittää sen. Hän ei antanut muille mahdollisuutta nähdä hänen heikkouttaan.
“Varjelkoon sinun henkesi minua, Urhoa ja tulevia pentujamme. Suojelkoot se meitä vaikeimpina aikoina ja antakoot se meille syyn elää ja pitää pintamme. Tulen pitämään muistoasi yllä, ja tulen kantamaan sitä kunnialla”, Ruusunen naukui ja nousi vapisevin tassuin ylös. Kissat alkoivat kokoontua ruumiin ympärille järkyttyneenä.
Ruusunen huomasi kauimpana uusimmat yhteisön jäsenet Lunan ja Lakun. Kaksikko katsoi Kaunokin kuollutta ruumista järkytys silmissään kimmeltäen.
“Typerät kotikisut. Jos ette totu tällaiseen, joudutte järkyttymään useampaan kertaan”, naaras sihahti hiljaa itsekseen. Pian hän tunsi Urhon lähestyvän. Kolli tuli hänen vierelleen ja nuolaisi hänen päätään rauhoittavasti.
“Tiedän, että hän oli sinulle hyvin tärkeä ja läheinen kissa. On aivan ymmärrettävää, että suret häntä”, kolli naukui. Voi miten paljon Ruusunen Urhoa rakastikaan. Hän aina tiesi, miten olla hyödyksi.
Ruusunen painautui kumppaniaan vasten ja antoi viimein kyynelten valua silmistään samalla naamallaan hentoinen hymy.
“En unohda häntä koskaan, ja kerron hänen tarinaansa pennuillemme. Haluan heidän pitävän naarasta esimerkkinä siitä, millainen kissa pitää olla”, naaras naukui kumppanilleen.
“Mutta entä se fakta, että hän yritti karata?” Urho kysyi. Ruusunen mulkaisi häntä vihaisesti. Nyt hän oli valinnut väärät sanat.
“En kerro siitä heille. Sanon, että hän kuoli urhoollisesti antaen muiden aina syödä ennen itseään ja nälkiinnyttämällä lopulta itsensä. En voisi koskaan kertoa heille petturuudesta, mitä Kaunokki osoitti. Tiedän, että hän ei tarkoittanut sitä”, naaras naukui. Urho nyökkäsi.
Ruusunen suristautui ja nyökkäsi vielä kerran Kaunokin ruumiille ja tassutti sitten kauemmas. Naaras tiesi, että jos hän jäisi vielä siihen, tunteet veisivät vielä vallan.

Ruusunen makasi Urho vierellään uuden uutukaisen pentunsa kanssa. Se oli pieni tummanruskea kolli. Sen tuominen maailmaan oli ollut Ruususesta tuskaisin asia, mitä hän oli koskaan kokenut.
“Oletko vielä päättänyt sille nimeä?” Urho kysyi katsoen rakastavasti pentua. Ruusunen heilautti häntäänsä. Hän oli niin uupunut ja hänestä tuntui, että hänellä ei ollut virtaa mihinkään.
“En ole”, Ruusunen murahti. Urho tökkäsi kuonollaan kumppaninsa korvaa.
“Voisimmeko nimetä sen Riemuksi?” kolli kysyi lempeästi.
“Ihan miten vaan. Minä en jaksa juuri nyt ajatella yhtikäs mitään”, Ruusunen puuskahti väsyneenä. Naaras painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Vahdi sitä. Minä aion nukkua”, hän tuhahti. Hän kuuli miten Urho kierteli ympäriinsä ja meni sitten makuulle hänen vierelleen. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja pennun kiemurtelun itseään vasten. Se sai naaraan rentoutumaan.
Ruusunen heräsi tajuten torkahtaneensa. Hän huomasi Urhon nukkuvan Riemun ympärille käpertyneenä. Isä ja poika näyttivät molemmat niin suloisilta nukkuessaan ja Ruusunen saattoi vain huomata miten paljon Riemu jo nyt isäänsä muistutti. Naaras kehräsi ajatellessaan, miten he molemmat pälpättäisivät yhdessä lakkaamatta ja häiriköisivät muiden rauhaa. Riemun harmaat tassut kuitenkin erottivat hänet isästään, ja Ruusunen ei voinut vielä tietää tämän silmien väristäkään. Naaras toivoi osin, että hänellä olisi isänsä silmät, jolloin hän muistuttaisi harmaita tassujaan lukuunottamatta täysin isäänsä. Se lämmittäisi naaraan sydäntä, mutta myös hänen vihreät silmänsä voisivat sopia kollille hyvin.
Ruusunen kehräsi, kun pieni pentu alkoi mönkiä ympäriinsä ja pian saavutti naaraan vatsan ja alkoi imeä maitoa. Riemu näytti hyvinvoivalta ja Ruusunen uskoi tämän selviävän tulevan lehtikadon yli hänen suojelussaan. Hän pitäisi pienokaisestaan huolen.

Lyra seurasi katseellaan tarkasti rottaa, joka tonki jätteitä. Naaras itse inhosi rottien makua, mutta tiesi niiden olevan hyvää täytettä vatsalle. Ehkä joku valvottu voisi saada sen.. Cosmos oli alhaisempi kuin rotta, joten se sopisi hänelle. Tai vielä paremmin jokin koppakuoriainen sopisi tuon suuhun. Lyra oli hyvin pettynyt veljeensä. Naaras oli halunnut pitää toiseen hyvät välit, mutta toisen tempaus oli ollut viimeinen pisara. Kolli oli valinnut puolensa eikä Lyra kuulunut sille puoliskolle. Naaras tuki emoaan ja seisoi toisen takana kaikissa päätöksissä. Naaras ajatteli myös hieman omaa etuaan ja näki tässä tilaisuuden tavoitella Päivänsäteen suosiota. Hän todistaisi emolleen, että hän oli kissa, johon voisi luottaa jokaisessa tilanteessa. Lyra oli päättänyt seurata Päivänsädettä kuolemaansa saakka eikä hän pettäisi toista missään tilanteessa. Naaras räpäytti eriparisia silmiään ja vilkaisi taas rottaa. Rotta oli kuitenkin kadonnut omiin onkaloihinsa ja päässyt Lyran käpälistä karkuun. Naaras tuhahti itsekseen ja loikkasi vasten harmaata metallipönttöä. Ehkä hän löytäisi Cosmokselle jotain pilaantunutta, muuta toinen ei ansainnut. Joku pilaantunut ja poisheitetty ateria olisi toiselle sopiva.

AMPIAINEN
Kaunokki: 6kp-

AUROORA
Härmä: 12kp-

ELANDRA
Malvaruusu: 21kp!-

EMPPUOMPPU
Cosmos: 22kp!-

KÄÄRMIS
Laku: 69kp!-

Makasin silmät sumeina ja itkuisina nukkumaalusillani. Olin pari kuuta sitten ollut riidoissa Ruususen kanssa ja se oli saanut minulle niin ikävän olon että en ollut edes kysynyt saanko syödä... Se taisi olla virhe... Suljin silmäni tiukasti kiinni ja purskahdin itkuun. Vatsani oli.. tyhjä tunsin siellä pelkää tyhjyyttää minulla oli niin kauhea nälkä mutta en kyennyt nousemaan enkä myöskään halunnut... Ainut mitä minä halusin oli pyytää ruususelta anteeksi yritykseni karata hänen luotaan.. näin sumeasti kauniin hopeanharmaan värisen naaran joka tassuti minua kohti.
*Ruusunen! Minun on pakko pyytää anteeksi... Tämä saattaa olla viimeinen tilaisuuteeni...* Ajattelin mielessäni.
"Odota... Ruusunen", uikutin hiljaa kivuliaasti. Naaras käänsi päätään, tarkensin katseeni Ruususeen. Ruusunen katsoi minua ja näytti melko kylmältä. Nostin päätäni heikosti mutta en kyennyt..
"Ruusunen... Halusin vain Pyytää anteeksi sitä kun olin yrittänyt karata luotaisi... En tarkoittanut lähteä luotaisi... Olen pahoillani..", pyysin hiljaisesti anteeksi. Ruususen silmät välähtivät ja naaran katse tuntui muuttuvan.
"Annathan anteeksi..?" Kuiskasin kivuliaasti tältä. Ruusunen katsoi minua silmiin ja aukaisi suunsa.
"Kyllä minä annan sinulle anteeksi", Ruusunen maukui vastauksesi. Aloin hymyillä hänelle.
"Kiitos... Mutta nyt minun täytyy pyytää sinulta anteeksi... Se että jätän sinut... Anteeksi.." kuiskasin hyvästit hiljaa ja suljin silmäni. En nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä ja ehkä se oli hyvä? Henkitin vaivalloisesti ja luulin koko ajan että se olisi se viimeinen... En kuitenkaan halunnut jättää ruususta mutta se tuntui mahdottomalta olla jättämättä.. kuulin hiljaista ääntä joka tuntui pyytävän minua luovuttamaan.. tulemaan luokseen.. käpy..? Yhtäkkiä alkoi miltei vastustamaton halu luovutaa mennä kävyn luo leikkiä taas hänen kanssaan.. se olikin viimeinen asia minkä näin ja tunsin... Minut leikkimässä sisareni kanssa.. ja sen ajatuksen turvin päästiin irti henkestäni varmana siitä että pääsisin taas sisareni luokse..

Malvaruusu oli kesken samaisen partion, jossa hän oli hetki sitten yllättänyt Hyökyaallon, kohdannut täysin odottamattaan tuntemattoman kissan. Naaras oli päättänyt tehdä samanlaisen hyökkäyksen kissan kimppuun kuin hän oli tehnyt aiemmin Hyökyaallolle. Muukalainen oli naurettavan varomaton, sillä hän ei huomannut puusta itseään vaanivaa Malvaruusua vasta kun oli liian myöhäistä. Malvaruusu oli pudottautunut puusta valkoruskean kissan niskaan. Koska entinen eloklaanilainen ei halunnut riskeerata henkeään ja jäädä taistelemaan vihollista vastaan, hän ponkaisi nopeasti kauemmas kollikissasta. Kolli käännähti nopeasti kilpikonnalaikukasta Malvaruusua kohti. Malvaruusu ei pitänyt lainkaan siitä, miten ilmeettömältä muukalainen vaikutti. Hän ei näyttänyt pahoin säikähtäneen tilannetta, eikä pelkäävän naaraskissaa sitten lainkaan!
"Oletko eksynyt?" Malvaruusu kysyi nasevalla äänellä ja väänsi kasvoilleen tyytyväisen virneen. Kollikissa siristi silmiään ja näytti arvioivan Malvaruusua.
"Älä luulekaan hyökkääväsi kimppuuni. Tiedätkö mitä tapahtuu, jos sinä yrität tappaa minut?" kirjava naaras kysyi ja kurtisti kulmiaan. Totuus oli, että todennäköisesti ei mitään, jos kissa pääsisi karkuun ennen kuin muut metsäpartion jäsenet löytäisivät hänet, mutta ei Malvaruusu voinut sitä paljastaa.
"No?" kolli kysyi melko lattealla äänellä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut lainkaan.
"No sitten kujakissat lähtevät sinun perääsi ja tekevät sinusta lopun", Malvaruusu ilmoitti yhä virnuillen. Sitten naaras kuitenkin vakavoitui ja muuttui yhtäkkiä kovin jalomieliseksi:
"Mutta jos sinä tahdot säästää henkesi, voit lähteä mukaani ilman taistelua. Katsos kun sinä olet saapunut Kujakissayhteisön reviirille, niin en voi päästää sinua lähtemään. Mutta jos tulet ilman taistelua, minä voin kyllä puhua johtajallemme puolestasi."
Malvaruusu kohotti leukaansa ylpeillen.
"Mitä tämä niin sanottu johtaja minusta sitten haluaa, kerta en voi lähteä pois?" kolli kysyi ja kurtisti kulmiaan. Malvaruusu pyöräytti silmiään, hän oli selvästi törmännyt varsin tylsään ja hiirenaivoiseen kissaan! Naaras silmäili hetken ajan vihollisensa kasvoja sanomatta mitään. Kissan kasvoilla oli arpia ja tämän toisessa korvassa oli lovi. Joko hän oli todella huono taistelija tai sitten hänellä vain oli huono tuuri, kun oli tuollaisia arpia saanut, Malvaruusu päätteli mielessään.
"Tule ja ota selvää", Malvaruusu irvisti, "mutta sen minä sanon, että jos sinä nyt alat vaikeaksi, minä lupaan että Päivänsäde ei katso sitä hyvällä. Hän katsos on minun siskoni – vaikkakin meistä kahdesta selvästi lahjattomampi – ja kuuntelee mitä minä sanon. Jos minä sanon, että sinä vastustelet, hän ei pidä siitä ja saat katua." Malvaruusu tiesi valehtelevansa, mutta ei välittänyt. Hänen tavoitteensa oli vain saada tämä muukalainen mukanaan Kujakissayhteisöön, jotta voisi näyttää kaikille, että oli aivan yksin saanut kissan mukaansa ja hankkinut täten yhteisölle uuden jäsenen. Malvaruusu kuvitteli jo, miten kaikki katsoisivat häntä sitten ylöspäin! Kissa näytti mietteliäältä ja siristi hieman silmiään.
"No, kai minä sitten voin tulla katsomaan tätä sinun lahjattomampaa siskoasi", kolli myöntyi. Malvaruusu riemastui ja paransi ryhtiään. Hän nousi ylös ja kulki muukalaisen ohi häntä pystyssä niin, että hänen häntänsä miltei kosketti kollin kuonoa.
"Seuraa minua", Malvaruusu komensi kuin mikäkin suuri johtaja. Hän kuuli kissan lähtevän peräänsä ja oli varuillaan, jos hän päättäisikin hyökätä Malvaruusun kimppuun.
"Mikä sinun nimesi on? Minä olen Malvaruusu. Tuskin olet tavannut koskaan ketään, jolla on yhtä nätti nimi kuin minulla", Malvaruusu virnuili. Hän rakasti saada kehuja, vaikka ne olisivatkin tällä tavoin puoliväkisin kalasteltuja. Mutta kyllä naaras ilman kehujakin pärjäsi, sillä hän tiesi olevansa koko maailman upein ja hienoin kissa.

//Kobra?

Mutustin ensi kertaa elämässäni rottaa. Olin aina ajatellu, että ne olivat iljettäviä ja kuvottavia enkä ollut ikimaailmassa kuvitellut koskaan syöväni sellaista. Kuitenkaan rotta ei maistunut sen kummemmalta. Päiväni kujakissayhteisössä olivat alkaneet jo tulla tutuksi. Se oli vain partiointia, ruoan hakemista, mahdollisesti muuta ulkoilua ja sisällä oleskelua. Olimme onnistuneet jopa keksimään Lunan kanssa uusia leikkejä joita me saattoimme leikkiä siitä huolimatta, että olimme sisätiloissa. Myöskin kissat alkoivat jo käydä tutuksi. Olihan siellä tietysti muutamia kissoja, joihin en ollut päässyt tutustumaan kunnolla, mutta heitä oli aika harvassa.
Huomasin Urhon astelevan minua kohti. Hän hymyili minulle ja Luna tuli hänen perässään. Heidän kanssaan oli myöskin hopeanharmaa naaras, jolla oli turkissaan raitoja ja naamassaan ikävän näköiset arvet, jotka olivat oletettavasti tulleet taistellessa.
“Tervehdys Laku! Tulimme juuri etsimästä ruokaa”, Urho ilmoitti. Nyökkäsin kollille. Hänestä oli tullut yksi läheisimmistä ystävistäni koko yhteisössä, mutta tietysti vasta Lunan jälkeen. Kukaan ei voisi koskaan korvata valkeaa naarasta.
“Löysin paljon kaikenlaista! Myöskin tutustuin Urhon kumppaniin. Hän on Ruusunen”, Luna esitteli hopeanharmaan naaraan. Olin yllättynyt siitä, että kolli oli ottanut tämän kissan kumppanikseen. Naaras näytti aika tiukalta ja epäystävälliseltä, ja Urho oli kaikkea muuta!
“Hän myöskin odottaa minun pentujani”, Urho ilmoitti rintaansa röyhistäen. Ruusunen tönäisi kumppaniaan hieman, katsoi tätä tiukasti ja sihahti jotain tämän korvaan. Urho näytti vain huvittuneelta, mutta minulle tuo vain todisti teoriaani siitä, että naaras ei ollut Urholle sopiva kumppani.
“Selvä… no, onneksi olkoon”, naukaisin hieman vaivaantuneena. Urho hymyili, mutta huomasi selkeästi vaivaantuneisuuteni.
“Me menemme nyt. On paljon tehtävää, mutta jutellaan myöhemmin!” kolli huikkasi ja tassutti kumppaninsa vierellä pois. Katselin heidän peräänsä hetken ja käännyin sitten Lunan puoleen.
“Oletko aivan varma, että he ovat kumppanukset?” kysyin. Luna läimäisi minua tassullaan korville.
“Tietysti tollo! Rakkaudella ei ole rajoja. Vaikka he eivät näytä sitä, he ovat yltäpäältä rakastuneita, molemmat”, Luna naukaisi ja katsoi minua tiukasti. Painoin pääni ja katsoin lattiaa nolona.
“Niin, tietysti. Anteeksi”, mutisin. Luna huokaisi ja tuli vierelleni ja painautui minua vasten.
“Turhaan sinä anteeksi pyytelet. Halusin vain, että ymmärrät asian”, naaras naukui ja nuolaisi poskeani hellästi. Aloin kehrätä ja pukkasin häntä hellästi.
“Onneksi minulla on sinut. En tiedä mitä tekisinkään ilman sinua, olet minulle niin tärkeä”, naukaisin ja painauduin kokonaan Lunaa vasten.
“Sinäkin olet minulle tärkeämpi kuin kukaan muu kissa on koskaan ollut. En halua menettää sinua ikinä”, Luna naukui hiljaa.

Minä avasin silmäni ja huomasin olevani taas kotiväkeni luona entisessä kaksijalkalassa entisessä kaksijalanpesässä. Oliko kaikki se miten olin liittynyt kujakissayhteisön jäseneksi Lunan kanssa ollut vain unta? Nousin ylös ja lähdin kulkemaan pitkin pesää. Kaikki tuntui jotenkin normaalia suuremmalta. Päätin mennä ulos. Menin siis maukumaan kaksijalan jalkoihin ja se päästi minut ulos pihalle.
Tassutin lammikon vierelle. Halusin mennä uimaan, mutta huomatessani heijastukseni veden pinnassa maailma tuntui keinahtavan tassujeni alla. Olin taas pentu. Olin pieni ja pörröinen enkä näyttänyt enään samalta kuin vielä jonkin aikaa sitten.
Juuri silloin mieleeni hiipi karmiva ajatus. Ryntäsin takaisin sisään pesään ja ryhdyin huutamaan Lunan nimeä ja etsimään naarasta epätoivoisesti. Kuitenkaan en löytänyt hänestä edes karvan vertaa. Tunsin epätoivon kasvavan sisälläni paniikin kanssa käsi kädessä. Rymistelin pesässä edestakaisin yrittäen löytää edes pienimmän merkin parhaasta ystävästäni. Hän oli minun koko maailmani. En kestänyt olla ilman häntä. Mitä elämäni olisikaan ilman häntä.
“Luna! Vastaa minulle Luna! Et voi olla poissa! Kaikki kokemamme ja sinä ei voinut vain olla unta!” huusin paniikissa kyyneleet silmistäni valuen.
“Laku, minä olen tässä. Älä pelkää se oli vain pahaa unta”, kuulin Lunan äänen ja huomasin kujakissayhteisön kotipesän seinät hämäränä ympärilläni.
“Tuo oli kamalaa! Luulin että olin menettänyt sinut! Luulin, että en enää koskaan pääsisi näkemään sinua tai leikkimään kanssasi tai kuulemaan sinun rauhoittavaa ääntäsi”, sopersin hiljaa, jotta en herättäisi kaikkia pesässä. Luna silitti minua hännällään.
“Ei hätää. En jättäisi sinua koskaan mistään hinnasta, enkä anna sinulle käydä mitään pahaa”, Luna naukui rauhoittavasti. Hengitin hänen tuoksuaan ja aloin rauhoittua. Hän oli vierelläni. Hän oli kanssani. Luna ei jättäisi minua, eikä katoaisi luotani. Hän olisi kanssani aina.

Hengitin raikasta ulkoilmaa. Leopardi oli suostunut viemään minut ulos haukkaamaan happea, joten yritin ottaa siitä kaiken ilon irti. Oli toki vaikeaa iloita ulkona, kun minulla ei ollut Lunaa siellä kanssani leikkimässä. Hän ei ollut saanut ketään vahtimaan itseään, koska kaikilla oli ollut kiire, tai he eivät juuri silloin jaksaneet.
Huokaisin hiljaa ja katsahdin pilviselle taivaalle. Aurinko ei päässyt valaisemaan ympäristöä tai lämmittämään turkkiani. Sen sijaan ympärillä ilma tuntui viileältä ja pahaenteisen kostealta.
“Sataakohan tänään?” kysyin puoliksi Leopardilta ja puoliksi vain itseltäni. Naaras vilkaisi minuun ja sitten taivaalle ja jäi hetkeksi aikaa pohtimaan.
“Se on vaikeaa päätellä, mutta nuo pilvet ovat kyllä kovin tummia tuolla noin, joka voi hyvinkin tarkoittaa sadetta, mutta enhän minä täysin varma ole”, Leopardi naukui ja katsoi taas minuun.
“Toivottavasti ei sataisi. En haluaisi sairastua. Sairastuminen ei ole hauskaa. Olen siis kokenut sen joskus”, naukaisin Leopardille hivenen huolestuneella äänellä. Naaras nyökkäsi ja heilautti häntäänsä.
“No, mihin sinä haluat mennä?” hän kysyi. En ollut oikein ajatellut sitä. Halusin vain tulla vähän jaloittelemaan ja haukkaamaan happea. Katselin ympärilleni ja liikuttelin tassujani hermostuneena.
“Et taida tietää, vai?” Leopardi naukaisi lempeästi. Pudistin päätäni ja naaras naurahti hieman. “Mennään vaikka katoille kiipeilemään. Se on oikein mukavaa puuhaa… ainakin monien muiden kissojen mukaan”, naaras ehdotti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdin seuraamaan hänen johdatustaan kohti erään kaksijalanpesän seinustaa.
Lähdin kapuamaan ylöspäin Leopardin johdolla. Pelkäsin jatkuvasti, että tipahtaisin, mutta en suostunut näyttämään sitä Leopardille. Minun täytyi pysyä kovana. Kuitenkin Leopardin kapuaminen oli kovin nopeaa ja minun oli hankalaa pysyä hänen perässään.
“Odota”, puuskutin ja hän pysähtyi hieman ylemmäs odottamaan. En ymmärtänyt miten hän oli niin taitava kiipeilemään.
Pian sain itseni kammettua kaksijalanpesän katolle ja makasin siinä hetken ajan puuskuttaen. Leopardi tuli luokseni ja katseli minua hiljaa, kun makasin siinä. Vilkaisin ylös naaraaseen ja vääntäydyin pystyyn.
“Pitää alkaa opetella kiipeilemään taitavammin”, naurahdin. Naaras hymyili ja räpäytti minulle lempeästi silmiään.
“Se saattaakin tuntua aluksi hieman raskaalta, mutta kyllä se siitä”, hän sanoi ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Seurasin häntä kiltisti hännänmitan verran takanapäin. Mitäköhän Luna mahtoi tehdä pesässä?

Huomattuaan Cosmoksen itkuiset silmät Härmä katui jo hiukan tarjoustaan paikata nuoren kollin haavat. *Voi ei.* Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut kuulla kujakissan murheista, eikä hän voinut luottaa osaavansa näytellä kiinnostunutta. Oli kuitenkin hänen tehtävänsä Kujakissayhteisön parantajana hoitaa haavoittuneita, olivat nämä sitten kuinka itkupillejä tahansa.
Härmä riensi yrttivarastolle hakemaan tarvikkeita. Hän olisi halunnut kirota Päivänsäteen: naaraan vihanhallintaongelmien takia hänellä oli uusi haavoittunut potilas, johon kuluisi leijonaosa hänen juuri edellisenä päivänä keräämästään hierakasta. Oli jo tarpeeksi vaikeaa pärjätä sillä vähällä määrällä yrttejä, jonka hän oli Roskan kanssa ennättänyt kerätä ilman, että yhteisön jäsenet lähettivät toisiaan sairaslomalle.
Härmä noukki nipun hierakan lehtiä, jotka hän nakkasi Cosmoksen viereen lattialle. Hän nappasi varastosta myös hämähäkin seittiä, jolla voisi sitoa kollin haavat. Sitten hän loikkasi tasolta potilaansa luo.
"Päivänsäde ei tainnut olla tyytyväinen temppuusi", Härmä murahti välinpitämättömästi, kun hän alkoi pureskella hierakasta tahnaa. Se rauhoittaisi haavoja ja edistäisi niiden parantumista. Ihannetilanteessa kolli laittaisi haavojen päälle kehäkukista tehtyä tahnaa, joka estäisi tulehdusten syntymistä. Sitä ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten Härmän oli tyydyttävä tehottomampiin hoitoihin ainakin ensi hiirenkorvaan asti.
Härmä levitti kärsivällisesti tahnaa Cosmoksen haavoihin. Hänen oli varottava olemasta liian ystävällinen kollille. Hän oli kuitenkin pettänyt Päivänsäteen luottamuksen, ja Päivänsäteen lähelle Härmä toivoi pääsevänsä, ei Cosmoksen. Parantaja oli harkinnut pitkään auttavansa kollia ollenkaan, mutta oli lopulta päätellyt, että Päivänsäde ei kuitenkaan pitäisi siitä, jos Härmä jättäisi tämän pojan kärsimään haavoistaan. Härmän olisi vain oltava tälle tarpeeksi tyly.
"Kuvittelitko voivasi karata?" harmaa kolli hymähti ja hoiti Cosmoksen haavoja kenties hieman liian ronskein ottein. "Kuvitteletko ruohon olevan vihreämpää muualla?"

//Cosmos?

Koskaan ennen Cosmoksen askel ei ollut tuntunut yhtä raskaalta kuin silloin, kun hän raahusti partion piirittämänä takaisin Yhteisön pesäpaikan suuntaan. Takaa kuului laahaava ääni, joka lähti siitä, kun Mesiläinen ja Leopardi raahasivat mukanaan Roskan elotonta ruumista. Musta naaras oli jäänyt kiinni ja saanut maksaa siitä hengellään.
Cosmoksen sisällä kuplivat ristiriitaiset tuntemukset. Hän oli vihainen Roskalle, koska tämä oli hylännyt hänet sillä tavalla ja jatkanut juoksemista, vaikka hän oli pyytänyt tätä odottamaan. Hän oli järkyttynyt ja surullinen, koska hän oli juuri menettänyt ainoan ystävänsä - jolle oli edelleen vihainen edellä mainitusta petoksesta. Hän samaan aikaan vihasi ja suri Roskaa, ja se ajoi hänen sisäisen maailmansa sellaiseen sotaan, että se tuntui hänen vatsanpohjassaan repivänä kipuna.

Yhteisön pesä kohosi synkkänä tummaa taivasta vasten. Partio kulki romujen valtaamaa kujaa pitkin rikkinäiselle ikkunalle ja livahti sisälle hämärään rakennukseen, jonne kajasti kadulla palavista kaksijalkalan tähdistä heikkoa valoa laudoitettujen ikkunoiden raoista. Jotenkin partio onnistui raahaamaan myös Roskan ruumiin mukanaan esteradan yli.
Ympäri alakertaa välkehtivät uteliaat silmäparit, kun kissat havahtuivat siihen, että jotain oli tekeillä. Silver meni edeltä yläkertaan ja palasi hetken kuluttua takaisin. Kollin katse kohdistui Cosmokseen, joka tuijotti takaisin uupuneena.
"Päivänsäde haluaa tavata sinut."
No niin, sieltähän se tuli. Emon pakeille mars. Hän saisi varmasti kuulla sellaisen saarnan, että korvia punoittaisi jälkeenpäin vielä pitkän aikaa. Mutta ei häntä kiinnostanut. Hän oli vain kamalan pettynyt ja tympääntynyt heidän epäonnistuneeseen suunnitelmaansa. He olivat kehitelleet sitä niin pitkään, että nyt se kaikki tuntui ajanhaaskaukselta.
"Ihan miten vain", hän tuhahti lopulta ja lähti astelemaan kohti rappusia. Hänen jalkansa tärisivät uupumuksesta, mutta hän kapusi urheasti yläkertaan kohtaamaan emonsa.
Päivänsäde istui häneen selin, kun hän pääsi ylös asti. Naaraan häntä nytkyi pahaenteisesti puolelta toiselle, mutta Cosmos jätti sen huomioimatta. Hän halusi vain hoitaa välttämättömän saarnaamisosuuden pois alta, jotta pääsisi nukkumaan.
"No niin, tässä minä olen nyt", hän pyöritteli silmiään ja istahti alas.
Silloin Päivänsäde käännähti häntä kohti niin äkillisesti, että hän oli horjahtaa kumoon. Naaraan tummansinisissä silmissä leiskuivat liekit, ja Cosmoksen turkin alle hiipi paha aavistus. Hän oli tottunut näkemään naaraan pahalla tuulella, mutta tämä oli erilaista. Ei Päivänsäde koskaan ollut ollut näin hurjistunut.
"Jos olet fiksu, tukit kuonosi ennen kuin minä teen sen", johtajan kurkusta kohosi uhkaava murina. Cosmos näki hänen koukistelevan kynsiään sen oloisena, kuin olisi pidätellyt itseään iskemästä niitä hänen kuonoonsa.
Cosmosta alkoi jurppia toden teolla. "Minä en-" Hänen lauseensa katkesi kesken, kun Päivänsäde läimäisi häntä lujaa pään sivuun tassullaan. Cosmos ulahti ja katsahti emoonsa hämmästyneenä.
"Olet aivan uskomaton. Kertakaikkisen mahdoton. Mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei Kharonin kopiosta voi tulla muuta kuin ongelma", Päivänsäde pudisteli päätään kolkosti nauraen. "Minä yritin sietää sinun päättömiä tempauksiasi ja ylimielisyyttäsi, mutta tämä… tämä on kaiken huippu. En uskonut, että olisit todella niin tyhmä, että kehtaisit kavaltaa oman perheesi ja yrittäisit karata."
"Tämä ei ole minun perheeni!" Cosmos älähti huolimatta hulluna hakkaavasta sydämestään. "Minun perheeni jäi metsään kauan sitten, ja minä aion löytää heidät!"
Se oli virhe.
Samassa kolli tunsi kynsien porautuvan lapaansa ja raastavan hänen turkistaan irti tuppoja, uppoutuen sen altava paljastuvaan ihoon. Päivänsäde oli kuin itse raivon ruumiillistuma, eikä Cosmos voinut tehdä mitään puolustaakseen itseään. Naaras jakeli hänelle iskuja siihen tahtiin, että hän jo hetken ajan pelkäsi henkensä edestä. Ei kai Päivänsäde oikeasti aikonut tappaa häntä?
Cosmos ulvoi hädissään ja yritti anella armoa, mutta Päivänsäde tuskin kuuli tai kuunteli. Lopulta tämä vaikutti saaneen kaiken patoutuneen raivonsa purettua poikaansa, joka makasi yläkerran lattialla säälittävän näköisenä. Hänen turkistaan oli irronnut useita karvatuppoja ja eri puolella kehoaan hän tunsi kirvelyä kynsistä jääneistä jäljissä. Hän ei uskaltanut liikkua, sillä pelkäsi sen saavan naaraan provosoitumaan uudestaan ja käymään hänen kimppuunsa taas.
Päivänsäde oli kumartunut hänen yllensä häntäänsä vihaisesti heilutellen ja murisi hänen korvaansa: "Jos vielä koskaan teet mitään yhtä typerää, menetät jotain muutakin kuin vain karvaa." Sen jälkeen hän nousi ylös tuijottaen häntä murhaavasti. "Häivy silmistäni."
Cosmosta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän punnersi itsensä ylös ja hoiperteli portaikkoon irvistellen kivusta. Portaiden loppupäässä hänen jalkansa lipesi hänen altaan ja hän kieri loppumatkan alas. Hän tunsi muiden katseet turkissaan, mutta ei välittänyt niistä.
*Yrttejä. Pakko saada yrttejä*, hän ajatteli tuskissaan ja lähti nilkuttamaan pesän perällä olevaa tasoa kohti, jossa parantajat - tai tällä hetkellä ainoastaan Härmä - säilyttivät yrttejään. Hän tiesi itse yhtä sun toista parantamisesta ja pystyisi kyllä hoitamaan omat haavansa.
Kuitenkin kun hän pääsi tason luokse hän huomasi, että hän oli liian kipeä voidakseen loikata niin ylös. Kun hän jäi pohtimaan, miten pääsisi yrttien luo, Päivänsäde oli saapunut alakertaan.
"Tänä iltana on sattunut valitettava tapaus, jossa kaksi toveriamme on paljastunut pettureiksi heidän yritettyään karata yön turvin luotamme", naaraan ääni kajahti portaiden alapäästä, jossa tämä seisoi portaalla muita aavistuksen korkeammalla ja katseli kissojen yli. "Roska - parantaja, johon luulin voivani luottaa - on kuollut seuraamuksena petoksestaan, ja hänen kanssaan pakoa yrittänyt Cosmos on tästedes Valvottu. Hän ei saa poistua pesästä seuraavaan kuuhun, eikä hän saa liikkua senkään jälkeen pesän ulkopuolella muutoin kuin partiossa valvonnan alaisena. Tämän lisäksi hän saa syödä vasta kun muut ovat ruokailleet." Päivänsäteen katse naulitui häneen joukon yli, ja Cosmos yritti vetäytyä kasaan ollakseen mahdollisimman huomaamaton.

Aamu sarasti viimein, ja Cosmos kyyhötti yhä samassa kohdassa alakerran tason edustalla, parantajien tason alapuolella. Päivänsäde oli vielä aiemmin julistuksensa yhteydessä kuuluttanut Mesiläisestä tulevan uusi parantaja Roskan tilalle, ja naaras oli siirtynyt uudelle paikalleen tasolle.
Cosmos oli nuokkunut loppuyön läpi ja saanut hädin tuskin nukuttua säikähdykseltään. Hän näki yhä mielessään välähdyksiä Päivänsäteen hurjistuneesta katseesta ja välähtelevistä kynsistä ja hampaista. Myös Roskan tyhjät silmät palasivat välillä kummittelemaan hänen mieleensä.
Mustan naaraan ruumis oli viety ulos haudattavaksi jo jokin aika sitten. Yhteisö jatkoi tavallista arkeaan tapahtuneesta huolimatta. Se tuntui Cosmoksesta epäreilulta. Hänen elämänsä oli mullistunut yhdessä yössä, mutta se ei vaikuttanut hetkauttavan muita. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hän oli aivan yksin.
"Näytät olevan paikkaamisen tarpeessa." Cosmoksen korvat värähtivät hänen kuullessaan jonkun naukuvan ylhäältä päin ja kallisti päätään kenoon. Härmä kurkisteli tason päältä alas häneen.
Cosmos räpäytti silmiään, ja hän tunsi kuumien kyyneleiden polttelevan niitä. "Niin olen." Hän hieraisi nopeasti silmiään tassullaan ja yritti olla näyttämättä siltä kuin olisi ollut aikeissa purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.

//Härmä?

Malvaruusu haukotteli tylsistyneenä, voi miten tylsää elämä saattoikaan olla! Lehtisade oli jo pitkällä ja Malvaruusu inhosi sitä yli kaiken. Tosin lehtisade oli huomattavasti siedettävämpää Kujakissayhteisössä kuin klaanissa. Kaksijalkalassa oli paljon kuivia paikkoja, joihin sade ei yltänyt. Pesässä ollessa Malvaruusu sai pysyä aivan kuivana, kunhan vain osasi pysytellä riittävän kaukana rikkoutuneista ikkunoista, joista sadekuurojen aikaan vesi saattoi päästä sisään pesään.
Nyt Malvaruusu oli määrätty metsäpartioon. Tunnetusti naaras oli surkeimmistakin surkein saalistaja, mutta jostain kumman syystä Päivänsäde vain jatkoi hänen laittamistaan kyseiseen partioon. Malvaruusu ei edes vaivautunut yrittämään saalistamista. Hän kulutti lähes aina koko metsäpartion vain seikkaillen ja tutkien metsää.
Nytkin naaraskissa oli kiivennyt erääseen koivuun ja katseli sen oksistosta maisemia. Malvaruusu kuuli lähestyviä askeleita. Metsäpartiossa mukana oleva Hyökyaalto tallusteli keskittyneen oloisena sen puun ohi, jonne Malvaruusu oli kiivennyt. Naaras tarkkaili kollikissan liikkumista. Valkealla kollikissalla ei näyttänyt olevan hajuakaan siitä, että joku tarkkaili häntä. Malvaruusu päätti pitää vähän hauskaa viattoman oloisen kollikissan kustannuksella. Varoittamatta hän lähti kapuamaan alas puusta niin nopeasti kuin suinkin osasi. Päästyään alas puusta, hän teki nopean syöksyn Hyökyaaltoa päin samalla ärjyen kovaäänisesti. Saalistamiseen keskittynyt kolli säikähti ja päästi ilmoille parkaisun, kun Malvaruusu loikkasi kissan niskaan. Koska Malvaruusu tiesi olevansa surkea taistelija, hän irrottautui ketterästi heti Hyökyaallon päältä ja alkoi nauraa.
"Olisit nähnyt oman ilmeesi! Voi miten typerän näköinen olitkaan!" Malvaruusu ilkkui pilkaten. Sitten naaras vakavoitui ja siristi silmiään.
"Jos olisin ollut vihollinen, sinä olisit kuollut ja riskeerannut koko yhteisön turvallisuuden! Minä kyllä kerron tästä Päivänsäteelle", entinen eloklaanilaisnaaras naukui terävällä äänellä toista kissaa syvästi halveksuen. Hyökyaalto kurtisti kulmiaan.
"Minähän olin vain saalistamassa, kyllähän silloin pitää keskittyä", Hyökyaalto naukaisi huolestuneella äänellä, "mistä minä olisin tiennyt, että sinä päätät yhtäkkiä hyökätä kimppuuni." Malvaruusu pyöritteli silmiään.
"Luuletko todella, että vihollinen ilmoittaa pikku-Hyökyaallolle, että nyt minä hyökkään sinun kimppuusi? Voi miten hiirenaivoinen sinä olet! Päivänsäde takuulla suuttuu, kun kuulee tästä", Malvaruusu tokaisi. Ei hänellä oikeasti ollut aikomustakaan laverrella Päivänsäteelle, kunhan vain puhui lämpimikseen ja ärsyttääkseen Hyökyaaltoa. Hyökyaallon korva painuivat luimuun ja kolli vaikutti vielä huolestuneemmalta.
"Mutta miksi sinä itse et ollut saalistamassa?" kolli otti pienen puolustuskannan, joskin edelleen puhui rauhallisesti ja selkeästi suurempaa konfliktia vältellen.
"Mikä minä olen sinulle selittelemään mitään? Jätä minut rauhaan, hiirenaivo", Malvaruusu tuhahti, tarkoituksenaan kääntää tilanne niin, että Hyökyaalto tässä olisi ollut se häirikkö. Hän käänsi dramaattisesti selkänsä Hyökyaallolle ja lähti kipittämään poispäin, jättäen kollin yksin koko tilanteeseen. Malvaruusu nautti suunnattomasti siitä, että oli saanut Hyökyaallon näyttämään huonommalta ja itsensä paremmalta. Kujakissan tavoite oli saada itsensä jokaikisen silmissä maailman upeimmaksi ja parhaimmaksi kissaksi, aivan kuten hän uskoikin olevansa. Hän oli varma, että salaa jokainen kadehti häntä ja hänen upeuttaan. Malvaruusu oli erityinen kissa ja kaikki varmasti olisivat halunneet olla yhtä mahtavia mitä hän oli.

Kissanminttu oli käymässä vähiin, Härmä huomasi, kun järjesteli yrttivarastojaan. Monet siististi tammenlehdille asetelluista kasoista olivat huvenneet, ja nyt kylmien aikojen lähestyessä täydennystä ei ollut odotettavissa. Härmä hymähti harmistuneena huomatessaan kehäkukkienkin olevan loppumaisillaan: niitä saisi lisää vasta ensi hiirenkorvana. Kehäkukka oli yrteistä yksi hyödyllisimmistä, sillä sitä käytettiin tulehduksiin ja haavoihin. Ahkerasti sitä oltiinkin käytetty kaksijalkalan saastaisessa, tulehdusherkässä ympäristössä.
Härmä päätti lähteä etsimään yrttejä. Hyvällä tuurilla hän saattaisi löytää vielä viimeisiä, sinnikkäitä kasveja, jotka eivät olleet vielä antautuneet lehtisateen tuoman roudan alle. Kirveliä olisi hyvä löytää, sillä sekin paransi tulehduksia. Kissanminttuvarastojakin olisi täydennettävä, sillä lehtikadon aikaan sitä tarvittiin erityisen paljon viheryskätartuntojen vuoksi.
Aamu oli vielä punertavan sävyinen, eikä ukkospoluilla vielä liikkunut hirviöitä. Härmä sai siis kulkea rauhassa läheiseen puistoon aamun routa tassujaan pistellen. Puistossa olisi tähän aikaan hiljaista. Usein kiireisempinä aikoina, kuten viherlehtenä se oli täynnä kaksijalkojen pentuja, jotka juoksivat ja huusivat kuin pienet villieläimet. Härmän oli kuitenkin ollut pakko ottaa riski jäädä mokomien jalkoihin, sillä viherlehtenä yrttejä esiintyi kaikista eniten.
Härmä ei ollut unohtanut Kanervaa tai emoaan, vaikka ei ollutkaan tehnyt pakoyritystä Kujakissayhteisöstä. Pakeneminen tuntui mahdottomalta, ja vaikka se onnistuisi, lähettäisi Päivänsäde epäilemättä kissoja hänen kurkkunsa perään. Sitä paitsi Härmä ei edelleenkään tiennyt, missä ihmeessä Kanerva saattoi liikkua, joten etsiminen olisi joka tapauksessa ollut hedelmätöntä. Hän oli lannistunut. Elämä kujakissayhteisössä oli ehkä turvallista ja hänen asemansa varma, mutta hän ei kokenut työllään olevan mitään merkitystä. Päivät pitkät hän täydensi varastoa, joiden yrteillä hän parantaisi täysin merkityksettömien kissojen vaivoja. Härmä toivoi löytävänsä pian uudelleen kostonhimonsa itsessään herättämän tulen. Jos niin ei kävisi, hänen olisi yksinkertaisesti riskeerattava kaikki ja paettava yhteisöstä.

Päivänsäde selitti meille säännöt lyhyesti. Nyökyttelin päätäni, vaikka minulla oli vielä paljon epävarmuuksia. Katsoin johtajattareen kunnioittavasti ja aloin jo ajatella tosissani, että elämästä uudessa paikassa voisi tulla oikeasti hyvin kiintoisaa ja mukavaa.
Katsoin Päivänsäteeseen hiljaa, kun tämä oli selittänyt meille kaiken ja katsoi meihin nyt selkeästi osittain odottaen, että sanoisimme vielä jotain. Hän vielä kysyi meiltä, olisiko meillä jotain kysyttävää. Vilkaisin Lunaan ja katsoin sitten taas yhteisön johtajaan rauhallisesti.
“Kuulostaa mainiolta. Kuin jonkin laiselta seikkailulta. Tehtävämme nyt olisi sitten kai asettautua tänne hyvin?” kysyin. Päivänsäde nyökkäsi ja osoitti hännällään alueeseen, jossa meillä olisi tilaa oleskella ja asustaa. Nyökkäsin naaraalle hymyillen vilkaistuani alueeseen. Tassutin sinne päin katsellen ympärilleni toivoen löytäväni jotain, jolla tehdä pedit minulle sekä Lunalle. Luna tassutti perässäni ja Päivänsäde katosi.
“Kuules Laku. En tiedä miksi päätit, että toimisimme näin, mutta epäilen arviointikykyäsi. Minusta olisimme voineet vaatia tai anella häneltä, että pääsisimme takaisin”, Luna naukui minulle, kun oletti, että meillä oli tarpeeksi etäisyyttä kaikkiin läheisimpiin kissoihin.
“Ei, ei. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. En usko, että hän olisi suostunut päästämään meitä, vaikka olisimme uhanneet kutsua kotiväkemme hakemaan meidät täältä”, naukaisin naaraalle pudistaen päätäni. “Kaiken lisäksi, vaikka olisimme onnistuneet livahtamaankaan ulos hänen ohitseen, oli meitä vastassa suuri joukko kujakissoja. Minusta tämä oli hyvä päätös, ja ei tämä paikka vaikuta loppupelissä edes niin pahalta, kunhan tähän vain tottuu. Nuo kissat vaikuttavat ihan tyytyväisiltä”, jatkoin viitaten kissoihin, jotka makoilivat ja istuskelivat yhdessä samalla jutellen keskenään. Luna nyökkäsi minulle hitaasti vastaukseksi ja katsoi sitten ympärilleen.
“Tarvitsemme jotain, josta teemme petimme. Minä en ainakaan halua nukkua kylmällä maalla!” Luna naukaisi kääntyen minun puoleeni. Nyökkäsin ja lähdin loikkimaan etsien jotain hyvää meille kahdelle pedin tekemiseen.
Huomasin pian nurkassa jotain hieman tomuisia kaksijalkojen vanhoja nahkoja, jotka näyttivät resuisilta ja likaisilta. Loikin niiden luokse ja lähdin raahaamaan yhtä kohti Lunaa. Naaras katsoi minuun hetken ja tuli sitten auttamaan raahaamisessa.
“Tämä on kamalan likainen”, naaras nurisi, kun saimme sen viimein paikalleen ja asetettua hyvin. Naurahdin hieman ja tökkäsin häntä hellästi käpälälläni.
“Ei sinua ole ennen likaantuminen haitannut”, naukaisin leikkisästi.
“Niin, mutta enhän minä silloin ole nukkunut liassa!” naaras naukaisi ja tökkäsi minua takaisin.
“Kyllä se siitä. Voimme varmasti puhdistaa sen myöhemmin”, naukaisin ja tallustelin kaksijalkojen nahan päällä, jotta saisin sen jotenkin hyvin, että siinä ei olisi epämukavia muhkuroita.
“Voimme nukkua tässä yhdessä, jos kelpaa”, naukaisin samalla, kun tasoitin petiä. “Minusta se olisi parempi, koska tuntisin oloni turvallisemmaksi”, jatkoin vielä.
“Kyllä se minulle käy. Minusta se kuulostaa paremmalle kuin itsekseen nukkuminen”, Luna vastasi. Hymyilin hänelle lempeästi ja nyökkäsin.
“Selvä, se on sitten niin. Nukumme tässä yhdessä”, naukaisin ja asetuin hyvään asentoon ja viestin Lunan hännälläni vierelleni. Naaras tassutti kevein askelin luokseni ja asettui viereeni makaamaan.

Tunsin kosketuksen pörröisellä turkillani. Nostin päätäni ja huomasin minulle vielä tuntemattoman kissan. Hän seisoi edessäni katsoen alas minuun.
“Huomenta uusi jäsen. Sinä mahdat olla Laku, eikö? Minä olen Urho. Sinä tulet minun, Nefirin ja Leopardin mukaan. Lähdemme kujapartioon. Näytämme sinulle hieman kaksijalkalaa paremmin”, tummanruskea kolli naukaisi. Vilkaisin Lunaan ja tuskin kerkesin avata suutani, kun Urho heilautti häntäänsä hiljentääkseen minut.
“Ystäväsi ei lähde mukaan. Olen pahoillani, mutta emme ota riskejä”, kolli naukui kullankeltaiset silmät pahoittelevasti kimmeltäen. Nyökkäsin ja nousin varovasti ylös yrittäen olla herättämättä Lunaa, joka tuhisi vielä unessa rauhallisesti.
Urho johdatti minut hieman kauemmas kohti kahta muuta kissaa, jotka odottivat ilmeisesti vain minun tuloani.
“Tervehdys!” sanoin pirteästi, mutta molemmat vain nyökkäsivät minulle vastaukseksi. Minua hieman harmitti, miten nämä kissat vaikuttivat vakavemmilta, mitä pidin, mutta annoin asian olla. Huomioin miten kissat pakkautuivat ympärilleni niin, että yksi kulki muutaman askeleen edellä, toinen häntä muutaman askeleen edellä ja yksi muutaman askeleen minun takanani.
“Vien sinut myöhemmin kanssani etsimään ruokaa”, Urho, joka oli kulkenut hieman minun edelläni, naukaisi ja jättäytyi vierelleni kävelemään. Nyökkäsin hänelle.
“On mukavaa, että olet valmis auttamaan minua”, naukaisin aidosti kiitollisena kollille. Hän hymyili minulle iloisesti.
“Ei se ole suuri vaiva. Minusta on mainiota, että saimme uusia jäseniä yhteisöön”, kolli naukui ja katsoi minuun. Nyökkäsin.
“Onko sinulla täällä paljon ystäviä?” kysyin aidosti kiinnostuneena kollilta. “Ja mitä te teette ajallanne?”
“Kaikki yhteisön jäsenet ovat minulle ystäviä huolimatta siitä, mitä he oikeasti minusta ajattelevat. Ja me vain pääasiassa vaihdamme kieliä, kun on ylimääräistä aikaa. Minusta on hauskaa viettää aikaa kenen kanssa tahansa, mutta eniten tietysti viihdyn oman kumppanini Ruususen kanssa. Tiedät kuitenkin varmasti tunteen”, Urho naukui ja vinkkasi silmäänsä. Katsoin häntä hetken ajan hämmentyneenä, kunnes tajusin, mitä kolli tarkoitti.
“Ei, ei, ei! Ymmärsit nyt väärin! Emme minä ja Luna ole kumppanuksia! Olemme vain parhaita ystäviä. Me tapasimme jo pentuina ja olemme olleet ystäviä siitä asti”, selitin kollille hätäisesti. Tummanruskea kolli vain kehräsi.
“Kyllä sitä luulisi sinun jo tajunneen, että välillänne on varmasti myös jotain muuta. Olette hyvin läheisiä, läheisempiä kuin monet kissat, ehkä jopa läheisempiä kuin jotkut perheenjäsenet. Uskon, että teillä on tunteita toisianne kohtaan”, Urho naukui. Pudistin päätäni. Olin aina nähnyt Lunan vain parhaana ystävänä, en muuta. Mutta miettiessäni asiaa, ei hän olisi yhtään sen kummoisempi kumppani. Pudistelin kuitenkin päätäni.
“Ei, olemme vain hyviä ystäviä, ainakin vielä”, nau’uin ja käänsin katseeni pois kollista. Annoin ajatusteni vaeltaa pois kaksijalkalasta, jonnekin tuntemattomaan. Mietin kaikkea sitä, mitä siellä olikaan. Nyt en koskaan pääsisi näkemään sitä, mutta oli huono aika jäädä surkuttelemaan sellaista. Tämä kaksijalkala ja se ränsistynyt kaksijalanpesä olisivat nyt minun kotini.
“Käännytään takaisin”, edessä olevan kissan ääni sai minut hätkähtämään takaisin siihen paikkaan missä seisoin. Nyökkäsin, vaikka oletin, että mielipiteelläni ei oikein ollut väliä. Huomasin Urhon menevän lähemmäs tätä kissaa, kun taas takanani kulkenut kissa tuli lähemmäs. Vasta nyt tajusin kuinka iso olin näihin muihin kissoihin verrattuna.
“On ihanaa saada lisää vapaaehtoisia liittymään yhteisöön. Minä olen Leopardi, hauska tutustua”, naaras naukui iloisesti. Hymyilin hänelle.
“Mahtavaa tutustua Leopardi, minä ole Laku. Ystäväni, joka odottaa kaksijalanpesässä on Luna. Olisi oikein mukava tutustua sinuun hieman paremmin, jos siis vain itse haluaisit. Voisit tulla minun ja Lunan seuraan ja voisimme… vaihtaa kieliä, vai niinkö te sanotte?” kysyin. Leopardi nyökkäsi.
“Tulen mielelläni. On mahtavaa päästä tutustumaan uusiin kissoihin!” leopardikuvioinen naaras naukaisi. Hymyilin. Ehkä kaikki kissat eivät olleetkaan niin kamalia, kuin olivat antaneet kuvitella. He vaikuttivat tähän asti oikein mukavilta.
“Et ole tainnut vielä tutustua tyyliimme hankkia ruokaa?” Leopardi kysyi. Hänen vaaleanvihreä katseensa oli lukittuna minuun. Pudistin päätäni.
“Onko se jotenkin erikoinen? Ettekai te saalista omaa ruokaanne! Eikö se vie ikuisuuden!” huudahdin kun ajatuksiini lipui mielikuva siitä, miten yrittäisin jahdata hiirtä avuttomasti juuttuen jokaiseen oksaan ja juureen.
“Ei, emme toki. Tai kyllä me myös saalistamme, mutta meidän tapamme saada ruokaa on etsiä kaksijalkojen jättämiä jämiä roska-astioista”, Leopardi kertoi hieman kehräten. Nyökkäsin hitaasti. Se vaikutti minusta hieman hassulta. Ehkä se kuitenkin johtui siitä, että olin koko ikäni saanut ruokani suoraan eteeni, kun sitä vain tarpeeksi osasin pyytää.
“Se kuulostaa… mielenkiintoiselta”, naukaisin yrittäen jotenkuten pukea ajatukseni sanoiksi. Leopardi naurahti hieman.
“Se voi tuntua hassulta aluksi, mutta luota minuun, pian sinä olet siinä yhtä hyvä kuin olisit syntynyt sinne”, naaras naukui. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla ajatuksesta hyvilläni vai kauhuissani, mutta oikeastaan se oli minusta vain hieman hassua.
Avasin juuri suuni vastatakseni, kun Leopardi lähti hyppimään ylöspäin pitkin kaikkea erilaista roinaa. En ollut edes tajunnut, että olimme jo päässeet takaisin. Epävarmana ponkaisin ylös ja yritin saada itseni kammettua korkeammalle. Se oli minulle edelleen huteraa, mutta sain sen lopulta onnistumaan ja olin jo ikkunalaudalla seisomassa. Vilkaisin taakseni ja huomasin Urhon ja kujapartion toisen edellä kulkeneen kissan - jonka oletin olevan Nefiri kaikesta aiemmasta päätellen - tulevan hitaammin perästä. He ilmeisesti jäivät vahtimaan minun kulkuani ylös. Se sai minut tuntemaan oloni hieman tukalaksi.
“Tulehan jo!” kuulin Leopardin äänen. Loikkasin maahan ja tassutin hänen luokseen.
“Tännepäin. Täällä on minun ja Lunan nukkumapaikka”, selitin kääntäen korviani kohti suuntaa, johon olimme asuttautuneet. Leopardi nyökkäsi ja lähti seuraamaan minua, kun johdatin häntä kohti paikkaa, jossa olin nähnyt Lunan vielä aikaisemmin nukkumassa.
Luna oli poissa. Huomasin sen heti. Katsoin ympärilleni hädissäni. En tiennyt mitä naaraalle oli tapahtunut, mutta olin huolissani, vaikka olin aika varma, että hän oli täysin kunnossa. Leopardi tuli vierelleni ja laski häntänsä selälleni.
“Ystäväsi, Luna mahtoi olla hänen nimensä, on varmasti vain jossain muualla”, naaras rauhoitteli. Nyökkäsin, mutta olin silti epäileväinen. Tassutin siihen kohtaan, missä olimme nukkuneet ja asetuin sen kaksijalkojen nahan päälle, jota olimme käyttäneet petinämme.
“Odotetaan Lunaa täällä. Hän tulee varmasti pian ja löytää meidät täältä”, sanoin Leopardille. Hän nyökkäsi ja asettui hyvään asentoon lähistölle.
“Yhteisö on mainio paikka elää. Vaikka onkin tapahtunut sitä sun tätä, ja säännöt saattavat tuntua epäreiluilta ja tiukoilta, on tämä paikka ihan mukava. En näe tässä mitään vikaa”, naaras naukui. En tiennyt oliko se oikeasti hänen mielipiteensä, vai halusiko hän vain saada minut tuntemaan oloni uudesta paikasta paremmaksi. Toki en olettanut sen olevan olennaista, koska minusta paikka ei vaikuttanut tähän mennessä lainkaan kamalalta.
Pian kuulin lähestyvää puheensorinaa. Käänsin päätäni ja huomasin Lunan tassuttavan minua ja Leopardia kohti mukanaan valkoinen kollikissa. Luna pysähtyi minun eteeni ja kosketti kanssani neniä.
“Tässä on Valas. Hän näytti minulle miten hankitaan ruokaa kujakissojen tapaan”, Luna kertoi viikset väpättäen. “Se oli hauskaa. Kaivelimme roskapönttöjä ja noukimme sieltä kaikki parhaimmat herkut.”
“Mainiota. Kuulostaa siltä, että sinua ei harmita päätöksemme jäädä”, naukaisin ja puskin naarasta hellästi. “Tämä tässä on muuten Leopardi. Kävin hänen kanssaan kujapartiossa heti herättyäni”, kerroin hänelle vielä heilauttaen häntääni kohti Leopardia, joka seisoskeli nyt vierelläni.
“Hauska tavata, Luna. Toivottavasti viihdyt yhteisössä”, Leopardi naukui hymyillen. Luna hymyili takaisin.
“Hauska tavata sinutkin, Leopardi”, valkoinen naaras naukaisi. Luna käänsi katseensa taas minuun. Hänen katseensa oli täynnä iloa ja lämpöä.
“Olin huolissani, kun en nähnyt sinua missään herätessäni. Ensi kerralla saat luvan ilmoittaa, kun lähdet jonnekin, niin minun ei sitten tarvitse huolestua”, naaras naukaisi ja sai minut hieman nolostumaan.
“Sinä nukuit niin rauhallisesti. En halunnut häiritä untasi”, sanoin hieman vaivaantuneena. Ei Lunan tarvitsisi minusta huolehtia, kyllä minä osasin itse itsestäni huolta pitää. Luna astui eteenpäin, kurotti kaulaansa ja nuolaisi lempeästi päälakeani.
“Ensi kerralla herätät minut, ihan sama kuinka suloisesti ja rauhallisesti nukun”, Luna sanoi ja peruutti sitten.
“Hyvä on”, huokaisin leikkisän yli dramaattisesti. Luna kehräsi ja läimäisi minua pehmeästi käpälällään ja lähti sitten juoksemaan karkuun. Hetkeäkään odottamatta pinkaisin hänen peräänsä.
Naurahdukset kaikuivat koko pesässä meidän juoksennellessamme ympäriinsä toisiamme vuoron perään jahdaten. Saatoin tuntea ilon kulkevan koko kehoni lävitse kehrätessäni ja juostessani Lunan perässä ja häntä karkuun.
Pysähdyin tassut liukuen, kun joku musta kolli astui tielleni.
“Lopettakaa tuo! Tuo on kamalan pentumaista ja en voi nukkua, kun pidätte niin kovaa ääntä!” kolli sihahti katsoen minua silmät sirrillä. Luimistin korvani ja käännyin sanaakaan sanomatta ympäri Lunaa kohti. Naaras näytti surulliselta, koska olimme joutuneet lopettaa leikkimme. Tunsin Leopardin hännän kosketuksen lavoillani.
“Älä huoli. Hento nyt vain on tuollainen äkäpussi”, naaras naukaisi. Nyökkäsin hänelle edelleen hieman apeana.

Tassutin Hyökyaalto nimisen kollin perässä kohti lähellä jököttäviä roska-astioita. Kolli oli suostunut viemään minut etsimään itselleni jotain ruokaa. Olin hyvin kiitollinen asiasta kollille, koska minua hiukoi jo kovasti.
Hyökyaalto loikkasi roska-astian reunalle ja katsoi sitten minuun.
“Mene tuon roskapytyn reunalle ja kaiva sieltä ylös kaikki, mikä näyttää edes jotenkuten syömä kelvolliselta”, kolli naukui osoittaen hännällään lähintä roskapyttyä hänen omansa jälkeen. Nyökkäsin ja loikin sen juurelle. Pidellen katseeni sen yläreunassa, loikkasin ylös astian reunalle iloisesti murahtaen.
Käännyin Hyökyaallon puoleen, joka nyökkäsi ja näytti sitten mallia mitä tehdä. Tungin valkeat etutassuni sen sisällä olevien asioiden sekaan ja ryhdyin penkomaan sitä parhaani mukaan, samalla vältellen sisään tipahtamista. Kurottelin kohti jotain kaksijalkojen muonaa, mitä olin nähnyt niiden monesti syövän. Se oli puoleksi syöty, mutta olihan sekin ruokaa.
Tartuin siihen kynsilläni ja vedin sen ylös ja tiputin sen maahan roska-astian vierelle. Vilkaisin nopeasti Hyökyaaltoon, joka oli löytänyt jonkinlaisen purkin, jonka hän oli tiputtanut samalla tavalla maahan oman roska-astiansa vierelle. Katselin purkkia yrittäen nähdä mitä sen sisällä mahtoi olla, mutta luovutin hetken päästä, kun en onnistunut näkemään sen sisään.
Käännyin taas katsomaan alas roskapönttöön ja yritin löytää jotain syömisen arvoista. Kaivoin muita asioita pois edestä ja yritin löytää edes jotain, mutta mitään ei löytynyt.
“Täällä ei ole enää mitään!” huusin Hyökyaallolle. Hän nosti päätään ja katsoi minuun.
“Katso tuosta seuraavasta. Sen jälkeen voimme lähteä takaisin!” kolli huusi. Nyökkäsin, mutta tajusin, että hän ei välttämättä ollut nähnyt kaukaa mitätöntä nyökkäystäni.
“Selvä homma!” huusin ja loikkasin alas. Tartuin jo aiemmin noukkimaani muonaan ja raahasin sen mukanani toisen roska-astian vierelle.
Loikkasin ylös tutkimaan astian sisusta, kun olin asettanut aiemman löytöni hyvin sen vierelle. Laskin etutassuni kaiken sen sisällä olevien asioiden sekaan ja ryhdyin pyörittelemään niitä ympäriinsä toivoen, että jotakin hyvää sattuisi silmiini.
Kuulin yhtäkkiä ääntä sen roskapytyn juurelta, jonka päällä seisoskelin ja vilkaisin alas. Näin kamalan kokoisen karvaisen otuksen, jonka häntä oli kuitenkin kalju. Sen etuhampaat olivat suuret ja näyttivät vahvoilta.
“Mikä tuo on!” huudahdin ja lähes tipahdin alas. Hyökyaallon pää ponnahti pystyyn ja hän lähti äkkiä otusta kohti.
“Etkö ole ennen rottaa nähnyt? Se vie ruokasi, jos et tapa sitä!” kolli huuri ja ponkaisi kohti otusta. Katsoin sokissa miten vanhempi kolli kamppaili hetken rotan kanssa ja puraisi sen sitten kuolemaansa.
“Lisää ruokaa meille”, Hyökyaalto naukaisi katsoen taas minuun.
“Ai syömmekö me tuon?” kysyin painottaen kovasti sanaa tuo. Hyökyaalto nyökkäsi viikset hieman väpättäen.
“Tietysti. Jos on jotain syötävää, otamme sen mielellämme. Eikä rotta edes maistu niin pahalta, sinun kannattaisi kokeilla sitä”, Hyökyaalto naukui ja nosti sen ylös. “Nyt on kuitenkin aika lähteä. Ota tuo sinun löytämäsi juttu ja tuo purkki, jonka minä löysin”, hän sanoi vielä. Tein työtä käskettyä ja kävin hakemassa molemmat sommitellen ne suuhuni ilman, että nielin niitä vahingossa.
Lähdimme palaamaan takaisin kaksijalanpesään ja tunsin itseni ylpeäksi ensimmäisestä löydöstäni. Ehkä minusta tulisi vielä paras ruoan etsiä yhteisössä joku päivä.

AMPIAINEN
Kaunokki: 15kp -

ELANDRA
Roska: 41kp! -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 28kp! -
Cosmos: 29kp! -
= 57KP

KÄÄRMIS
Ruusunen: 31kp! -

SOTURIKISSA
Ametisti: 9kp -

Olimme jo päässeet melkein Kujakissayhteisön metsäalueen ulkopuolelle, kun olimme sattumalta kohdanneet tuntemattoman kissan. Kaikki olisi sujunut aivan loistavasti, jos Cosmos olisi suostunut kuuntelemaan minua ja kiertämään muukalaisen. Kollikissa nimittäin seisoi vain aloillaan, eikä vaikuttanut olevan järin kiinnostunut meistä. Mutta koska Cosmos oli taas oma arvaamaton itsensä, hän päätti minulle tuntemattomasta syystä haastaa viattoman oloisen muukalaisen. En voinut uskoa sitä. Olimme niin lähellä ja nyt Cosmos oli pilaamassa kaikkea.
Nuori kolli ei todellakaan ollut mikään paras taistelija, jonka vuoksi koko tilanne näytti olevan vain pentujen leikkiä täysikasvuiselle kollikissalle. Minun täytyisi saada Cosmos liikkeelle ja äkkiä, sillä mahdollisuus karkaamiseen oli vielä olemassa. Toki tämä turha tilanne erakon kanssa oli syönyt huomattavasti kallista pakoaikaa, mutta tiesin, ettei peli ollut vielä menetetty.
Mutta kun olin kulkemassa ripeästi kävellen Cosmoksen luokse, tuuli toi mukanaan tuoreita kissojen tuoksuja. Se oli siinä, peli oli pelattu. Kujakissayhteisön jäsenet olivat joko aavistaneet lähtömme tai sattumalta huomanneet sen. Yön pimeys toi minulle turvaa, mutta epäilemättä kissat haistoivat meidät vaivatta. Kiristin tahtini juoksuksi ja juoksin kohti Cosmosta. Kolli onnistui juuri silloin iskemään käpälällään erakkoa, ennen kuin hän huomasi minun – ja ilmeisesti myös yhteisöläisten – lähestyvän.
"Tule, mennään!" sihahdin kollille päästessäni hänen luokseen. Se oli nyt enää vain kiinni siitä, keitä meitä etsivässä partiossa oli osallisina. Hitaat kissat eivät saisi minua kiinni. Mutta Cosmos.. Hän ei ollut mikään maailman nopein juoksija. Mutta hän oli pilannut suunnitelmamme, joten en välittänyt enää. Jos hän jäisi kiinni, minä en kiääntyisi auttamaan häntä. Kun vilistin Cosmoksen ohi, kuulin kuinka hän lähti seuraamaan minua. Maahan pudonneet lehdet kahisivat minun juostessa niiden päältä.
"Odota Roska! Olet liian nopea!" Cosmos parahti takaani, mutta en välittänyt. Siinä kun huusi, nyt jos koskaan oli minun aikani olla vähän itsekäs – aivan kuten Cosmoskin oli juuri äsken ollut. En jaksanut enää esittää mitään, minun tärkein tehtäväni oli nyt päästä pakoon joko Cosmoksen kanssa tai ilman.
"Roska! Älä mene!" Cosmoksen ääni miltei tukahtui. Takaa kuului tömähdys, joku oli saanut Cosmoksen kiinni. En voinut vilkaista taakseni, sillä minun oli keskityttävä juoksemiseen. Pimeässä metsässä liikkuminen oli oma haasteensa. Oli huolehdittava, etten kompastunut maassa lojuviin keppeihin tai kuoppiin ja katsottava, etten törmäisi eteen tulevaan puuhun. Välillä juostessa minusta tuntui kuin olisin lentänyt.
Askeleet takanani eivät hiljentyneet, vaikka Cosmos huudoista päätellen oli jäänytkin kiinni. Joku seurasi minua edelleen, ja se joku oli jo aivan kannoillani. Yritin kiristää tahtiani, mutta aluskasvillisuuden seassa juokseminen ei vain kuulunut minun vahvuuksiini. Aloin hengästyä ja totuus alkoi valjeta: olin epäonnistunut.
Ei mennyt aikaakaan, kun kujakissa sai minut kiinni ja loikkasi kimppuuni. Hetken me painimme maassa, kunnes tunnistin kissan Leopardiksi.
"Roska, älä rimpuile. Sinä et saa lähteä Kujakissayhteisöstä, se on sinun kotisi. Rauhoitu nyt, kaikki on hyvin", naaras naukui samalla, kun yritti saada minut pysymään aloillani. Siispä lopetin liikkumisen, mutta se oli vain osa suunnitelmaani. Katsoin Leopardia suoraan silmiin. Hänen kasvoilleen piirtyi lohduttava hymy.
"Kaikki järjestyy kyllä", laikukas naaras naukui. En ollut lainkaan pahoillani siitä, mitä seuraavaksi tein. Kun Leopardi hellitti otettaan, potkaisin häntä kaikella voimallani vatsaan. Naaras yllättyi ja lennähti taaksepäin, jolloin pääsin irti hänen otteestaan. Ponkaisin itseni pystyyn ja lähdin jatkamaan pakomatkaani. Kuinka ollakaan, muut kujakissat olivat sinä aikana juosseet meidät kiinni. Joku loikkasi niskaani.
"Miksi sinä menit tekemään näin, Roska?" tuttu ääni kysyi, kun kissa painoi minut maahan alleen. Mesiläisen ääni oli tuttuun tapaan lattea ja melko mitäänsanomaton.
"Minä en aio enää palata Kujakissayhteisöön", nau'uin päättäväisellä äänellä pentuetoverilleni, "jos tahdot minut takaisin, sinun on tapettava minut."
Mesiläinen hellitti otettaan, jolloin sain mahdollisuuden pakoyritykseen. Kun olin nousemassa pystyyn, Mesiläinen kuitenkin kamppasi minut ja pakotti takaisin maahan.
"Sitten se on kai niin", Mesiläinen tokaisi. Yritin taas irrottautua naaraskissan otteesta, joka sai Mesiläisen viimeistään tajuamaan, että hänen todella oli tapettava minut. Minä en palaisi enää elossa Kujakissayhteisöön, en koskaan. Sisareni oli minua etevämpi taistelija, joten mahdollisuuteni pakoon pääsemiseen olivat olemattomat – etenkin nyt, kun kuulin myös Leopardin saapuvan paikalle.
"Roska, ole kiltti ja lopeta! Sinun ei tarvitse kuolla", naaraskissa maukui inhottavan lempeällä ja huolestuneella äänellään. En kuunnellut häntä, kukaan ei saisi minua muuttamaan mieltäni. Kamppailimme pentuetoverini kanssa maassa jonkin aikaa. Onnistuin muutaman kerran pääsemään voitolle ja iskemään kynsilläni Mesiläisen kasvoja, mutta naaras oli etevämpi ja sai palautettua tilanteen niin, että jäin alakynteen.

Leopardi anoi minua lopettamaan, mutta se ei ollut vaihtoehto. Olin päättänyt taistella kuolemaani saakka. Oli vaikeaa heittää hyvästit ajatukselle, että näkisin vielä Varjotassun. Se pyöri mielessäni koko ajan, kun yritin taistella Mesiläistä vastaan. Olin jo luovuttanut, en yrittänyt edes voittaa. Jouduin taistelemaan vain, jotta Mesiläinen ei lopettaisi minun pieksemistäni. Hän jakeli säälimättä iskuja vasten kasvojani ja yritti saada otetta kurkustani.
En minä olisi halunnut kuolla oikeasti, vaan halusin päästä klaanien luokse, Varjotassun luokse. En tiennyt miksi, mutta siitä kissasta oli tullut pakkomielteeni, hän taisi olla paras ystäväni. Joka paikkaa pisteli ja kirveli, kun Mesiläinen oli höykkyyttänyt minua jo hyvästi. Aloin olla lopen uupunut, jolloin hänen onnistui hyökätä päälleni, painaa minut selälleen maahan ja iskeä hampaansa kurkkuuni. Tunsin, kuinka maassa törröttävä keppi painoi ikävästi selkääni. No, ainakin kipu päättyisi pian.
Suljin silmäni ja odotin, että Mesiläinen tekisi minusta lopun.
"Sano terveisiä Mäihälle", Mesiläinen murahti latteasti samalla, kun hän puristi leukojaan yhä voimakkaammin yhteen. Minuun sattui, mutta en huutanut tai anonut armoa. Odotin vain, että ajatukseni loppuisivat. Keräsin viimeiset voimani ja keskitin vihoviimeiset ajatukseni Varjotassuun ja hänen savuisiin silmiinsä. Hän oli ainoa, jota minä oikeasti jäisin kaipaamaan. Hiljalleen ajatukseni alkoivat sumentua. En saanut enää happea ja kipu vain yltyi. En tiedä miten kauan siihen meni, ennen kuin ajatukseni alkoivat himmetä. Minä kuolin.

Totta puhuakseni kotikisukaksikon varsin myönteinen suhtautuminen ilmoitukseeni oli minulle pienoinen yllätys. Olin odottanut heidän panevan hanttiin enemmän ja rupeavan parkumaan kaksijalkojensa perään, mutta sen sijaan nämä naukuivatkin olevansa otettuja päästessään Yhteisöön ja kyselivät säännöistä. Sellaisen kuuleminen oli hunajaa korvilleni.
Harvoin uusien jäsenten vastaanottaminen sai minut näin hyvälle tuulelle. Oli ilo olla avuksi nuorille kissoille, jotka eivät kitisseet kuin olisin muka juuri riistänyt heidän mahdollisuutensa onnelliseen elämään. Päinvastoin, minun Yhteisöni oli ovi auvoisaan ja huolettomaan elämään - niin kauan kuin muut vain muistaisivat totella minua ja heille annettuja sääntöjä.
"Voi, säännöt ovat kovin simppelit ja helpot noudattaa", vakuutin tuoreille Yhteisön jäsenille tyytyväinen kehräys kurkussa hyristen ja istuin alas kietaisten häntäni käpälilleni. "Kunhan vain muistatte, että minun sanani on teidän lakinne, pääsette jo aika pitkälle. Mutta kuitenkaan pieni sääntökertaus ei ole haitaksi. Nyt kun olette Yhteisön uusia jäseniä, te olette Valvottuja. Se on valitettava välivaihe, joka jokaisen uuden Yhteisön jäsenen on käytävä läpi tänne tullessaan.
Olette Valvottuja niin kauan, kunnes olette todistaneet uskollisuutenne Yhteisölle ja ennen kaikkea minulle. Ennen sitä te ette saa poistua pesästä ilman valvontaa - käytännössä siis ulkoilunne rajoittuvat näin alkuun pelkästään partioissa käymiseen. Mutta se tarjoaakin teille hyvin aikaa tutustua hienoon pesäämme ja oppia säännöt, jotta voitte noudattaa niitä jatkossa ilman muiden ohjausta.
Kunhan olette edenneet ensimmäisestä vaiheesta, pääsette todella nauttimaan elämästänne Yhteisön jäseninä! Päätehtävänne tuleekin olemaan ruoanhankkiminen tovereillenne sekä partioiminen ja uusien, mahdollisten jäsenten noukkiminen matkaan kaduilta. Tärkein sääntömme onkin, että jos astut kaksijalkalaan, et pääse enää koskaan pois. Se voi kuulostaa karulta, mutta uskokaa pois, ei se ole! Kaikki rakkaat yhteisöläiseni nauttivat olostaan täällä, ja olen varma, että myös tekin tulette nauttimaan!"
Laku ja Luna vilkaisivat ensin toisiaan ennen kuin kääntyivät taas katsomaan minua ja nyökyttelivät vähän päitään.
"Ai niin, ja kuten arvata saattaa, karkaaminen on ehdoton ei", lisäsin vielä ja katsoin heihin takaisin hymyillen viileästi. "Jos erehdytte tekemään jotain niin typerää - vaikka uskon että fiksuina kissoina ette -, siitä seuraava rangaistus riippuu täysin siitä, millä tuulella satun olemaan. Mutta monesti se ei ole mitään kovin kivaa." Silmäilin kaksikkoa hetken laskelmoivasti, yrittäen nähdä heidän kasvoiltaan, minkälaisia tuntemuksia sanani heissä herättivät. Levitin sitten naamalleni ystävällisemmän hymyn: "Onko kysyttävää?"

//Laku?