Ruusunen: 46kp! Ruusunen voi nyt saada pentuja.-

Cosmos: 8kp

Päivänsäde: 11kp

Työnsin voimieni takaa harmaata metalliastiaa toisen, liukkaamman ja isomman laatikon päältä, kunnes se antoi periksi ja horjahti nurin. Astian päällä ollut kansi vieri verkkaisesti kauemmaksi ja rymisi kovaäänisesti asfalttia vasten sen vauhdin pysähtyessä. Loikkasin alas laatikon päältä tutkailemaan kumotun astian antimia.
Roinaa, roskaa, rojua… ah, ruokaa! Vedin tassullani kauemmaksi läpinäkyvän kolmionmallisen kotelon, jonka sisällä oli jonkinlainen vaalea, puoliksi syöty kimpale jotakin, joka haisi ruoalle.
Nuuhkaisin sitä tarkemmin. Ehkä kanaa? Jep, selvästi kanaa. Mutta siinä oli jotakin muutakin… Jonkinlaista outoa, oranssin sävyistä töhnää, jonka haju kirveli nenää. Jotakin kaksijalkojen outoja lisukkeita. Kaksijalkojen outous ulottui jopa niiden ruokailutottumuksiin asti.
Koska en ollut varma, oliko töhnä syötävää vai ei, päätin jättää kimpaleen kasaan. Olisi parempi katsoa kuin katua; Yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtään kissaa ruokamyrkytyksen vuoksi.
Vaikka Yhteisössä vallitsi tällä hetkellä rauha ja syömistä riitti toistaiseksi yllin kyllin, en voinut olla murehtimatta pysähtynyttä jäsenmäärän kasvua. Pari kuuta takaperin olimme menettäneet kaksi Yhteisön jäsentä, Rubiinin ja Safiirin, eikä joukkomme koko ollut sen jälkeen kasvanut. Toki pienempi porukka oli helpompi ruokkia, mutta oli mahdotonta pitää silmällä koko kaksijalkalaa, kun käytössä oli vain kourallinen kätyreitä. En halunnut edes ajatella, kuinka moni matkalainen oli päässyt livahtamaan ohitsemme vain koska meillä ei ollut laittaa enempää partioita kiertämään kujille.
Jos jotain hyvää, niin ainakaan jatkossa yhteisöläisten ei tarvinnut murehtia loukkaantumisista tai muistakaan maalliseen ruumiseen kohdistuvista vaivoista. Tämä oli tekemäni uudistuksen ansiota - nykyään Yhteisöstä löytyi kaksi virallista parannustaitoista kissaa, joiden päällimmäinen tehtävä oli huolehtia hoitoa kaipaavista tovereistaan. Koska jäsenmäärä oli mikä oli tällä hetkellä, he eivät olleet täysin vapautettuja muista velvollisuuksista, kuten partioinnista ja ruoan hankkimisesta. Heillä oli kuitenkin oikeus lähteä kesken partion, jos heitä tarvittiin muualla.
Kyseisen tittelin tuomasta kunniasta saivat nauttia Härmä ja Roska, jotka olin valinnut hoitamaan tätä tehtävää. Kumpikin olivat kyvyiltään kelvollisia parantajia, mutta minulle tärkeintä oli, että saatoin luottaa heidän noudattavan käskyjäni mukisematta. He olivat olleet Yhteisössä jo pitkän aikaa, enkä uskonut kummankaan suunnittelevan karkaamista, mikäli päästäisin heidät omin päin metsään etsimään yrttejä. Minun ja parantajien välinen luottamus oli siis ehdottoman tärkeää.
Vilkaisin nopeasti kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitin Ukkospolun. Olin aikeissa mennä metsään kokeilemaan saalistusonneani, kun äkkäsin tutun hahmon kauempana edessäpäin, matkalla samaan suuntaan. Se oli Härmä, kaiketi yrttejä etsimässä.
Hölkkäsin kollin kiinni. Tämän korva värähti ensin suuntaani ja vasta sitten parantajan pää kääntyi perässä. Nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi, johon kolli vastasi vastaavalla eleellä.
"Miltä yrttitilanne näyttää?" kyselin Härmä kävellessämme yhä metsän suuntaan. Ehkä kaipasin vain juttuseuraa, mutta kyllä minua kiinnosti ihan oikeasti tietää, miten Yhteisön tuoreilla parantajilla meni. Enhän toki halunnut luomani uudistuksen olevan täysin turha.

//Härmä?

Cosmos istuskeli tylsistyneenä alakerran takaseinällä olevalla tasolla ja raastoi kynnellään allaan olevaa pintaa. Oli kulunut jo lähestulkoon puolitoista kuuta siitä, kun he olivat Roskan kanssa ruvenneet suunnittelemaan Yhteisöstä lähtemisestä etsiäkseen klaanit.
Mutta koska mikään ei voinut koskaan olla helppoa ja nopeaa, niin kuin Cosmos olisi toivonut asioiden voivan olla, heidän lähtönsä oli viivästynyt pahasti. Tähän pääsyynä oli Cosmoksen emo, Päivänsäde, joka oli saanut jostain päähänsä, että Yhteisö kaipasi virallisia parantajia huolehtimaan sairaista ja loukkaantuneista. Idea ei itsessään ollut huono muuten, mutta se haittasi Cosmoksen elämää siinä mielessä, että naaras oli valinnut Roskan toiseksi parantajakissaksi. Se tarkoitti sitä, että tavallisen partioinnin ja ruoan etsimisen lisäksi hänen ystävänsä oli nyt käytettävä aikaansa myös rehujen keräämiseen ja kaikenmaailman tikkujen poistamiseen joidenkin varpaiden välistä. Tästä syystä heillä oli ollut yhä vähemmän aikaa oleskella yhdessä, ja nyt kun Roska oli eritoten silmätikkuna uuden asemansa johdosta, karkaamisesta saattoi vain haaveilla.
"Cosmos!" Tason juuresta kuuluva nauku kiinnitti nuoren kollin huomion. Hän nousi ylös ja kurkisti alas reunalta, nähden siellä pentuetoverinsa Lyran. "Olemme lähdössä metsäpartioon. Haluatko tulla mukaan?"
Cosmoksen ei tarvinnut miettiä vastausta kahta kertaa. Hän loikkasi alas sisarensa viereen ja virnisti tälle hyväntuulisesti. "Olet elämänpelastaja. Olin jo lähellä kuolla tylsyyteen", hän huokaisi lähtiessään tassuttamaan Lyran rinnalla pesän uloskäyntiä kohti. Siellä heitä odottelivat Arpi, Mesiläinen sekä Urho.
Ulos päästyään partio otti suunnakseen kauempana kaksijalkojen pesien takana sijaitsevan metsän. Taivasta peittivät tummat pilvet, jotka liikkuivat vauhdikkaasti taivaankannen poikki tuulen riepottelemina. Napakat tuulenpuuskat puhalsivat aika ajoin myös partiota päin, ja Cosmos joutui luimistamaan korvansa puskiessaan sitä vastaan.
Lyrakin siristeli silmiään tuulessa. Cosmos vilkaisi häneen päin. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka paljon hänen sisarensa oli kasvanut, vaikka he olivat samanikäisiä. Se johtui varmaankin siitä, että he viettivät nykyään niin vähän aikaa yhdessä. Aina kun Cosmos olisi halunnut hengata siskonsa kanssa, tämä sattui olemaan juuri silloin Päivänsäteen kanssa jossakin. Itse asiassa Lyra ja Päivänsäde olivat olleet huomattavan paljon toistensa seurassa viime kuina, ja Cosmos oli pannut merkille, että emo ei suhtautunut hänen sisareensa enää yhtä niin nuivasti kuin miten tämä suhtautui häneen. Se sai hänen olonsa jostain syystä hieman kurjaksi.
"No, mitäs emon lellikille kuuluu?" Cosmos kysäisi leikkisään sävyyn sisareltaan ja tuuppasi tätä lapaan, yrittäen toisaalta kätkeä huolettomalla olemuksellaan sisällään kasvavaa mustasukkaisuuden tunnetta.

//Lyra?

Kun Kaunokki ja Ruusunen pääsivät takaisin, Ruusunen meni saman tien nukkumaan. Naaras käpertyi pieneksi palloksi ja puristi silmänsä kiinni. Hän halusi nukahtaa, mutta juuri ennen kun hän katosi unen maailmoihin hän tunsi, miten Kaunokki käpertyi hänen vierelleen. Hopeanharmaa naaras olisi halunnut vetäytyä nuoremmasta naaraasta kauemmas, mutta hänen lämpönsä ja hiljainen kehräyksensä saivat Ruususen uniseksi ja rauhoittuneeksi.

Ruusunen heräsi kosketukseen turkillaan. Hän nosti unisesti päätään ja säpsähti seisaalle, kun huomasi Urhon kuonon hiirenmitan päässä omasta kuonostaan.Kollin kullankeltaiset silmät kimmelsivät ja hänen koko olemuksensa viesti innostuneisuutta.
“Sain Päivänsäteen luottamuksen!” Urho kajautti juuri, kun Ruusunen oli avaamassa suutaan aikomuksenaan määrätä kollin kauemmas itsestään.
“Voi miten mahtavaa”, Ruusunen sanoi sarkastisesti. “Tai siis nyt saan rauhan sinusta, kun et tule kyselemään minua ulos kanssasi.”
“Oikeastaan… haluaisin vähän jutella”; Urho naukaisi hentoisesti maata katsellen. Ruusunen siristi silmiään ja kolli suoristi ryhtinsä. “Mennään ulos niin saamme olla täysin kahden”, kolli sanoi ja vastausta odottamatta lähti ulos. Ruusunen ei jaksanut kinata, joten hän vain lähti Urhon perään muutaman kerran turkkiaan nuolaisten.
“En kerennyt edes kertoa Kaunokille, että lähden kanssasi jonnekin…” naaras mumisi apeana katsellen taakseen, kun sai Urhon kiinni.
“Ei sillä ole juuri nyt väliä, kyllä hän pärjää”; Urho sanoi. “Hän on kasvanut paljon ja sinun ei tarvitse enään suojella häntä.”
“Tarvitseepas! Kaunokki tarvitsee huomiota ja suojelua!” Ruusunen kivahti ja Urho laski häntänsä tämän selälle. Ruusunen sävähti kauemmas ja jatkoi sitten matkaa sanaakaan sanomatta.
Kun Urho viimein pysähtyi, oli matkaa kaksijalanpesälle aika paljon.
“Ruusunen. Olen tuntenut sinut jo jonkin aikaa ja hetki hetkeltä välillämme oleva side vain kasvaa. Et ehkä huomaa sitä itse, mutta minä kyllä huomaan”, Urho aloitti. “Olen jo kauan yrittänyt kerätä rohkeuttani kertoakseni, että pidän sinusta ja tiedän, että on tullut sen aika. En voi olla ajattelematta sinua ja tiedän, että kaiken tuon vihan ja raivon alla on sydämellinen ja luotettava kissa, jonka kanssa olisin mielelläni kumppanit”, kolli naukui. Ruusunen tuijotti kollia järkyttyneenä. Maailma pyöri hänen silmissään ja hänen sydämensä sykki niin kovaa, että se tuntui hyppäävän ulos hänen rinnastaan.
“E- en tiedä mitä sanoa…” Ruusunen mumisi ottaen askeleen kauemmas Urhosta. Hänen päässään kieppui ja kaksijalkalan äänet hänen ympärillään sumenivat. Urho tuli lempeästi lähemmäs Ruususta, mutta naaras vain huitaisi tätä käpälällään.
Naaras ei kestänyt enää painetta ja juoksi pois. Hän antoi käpäliensä kantaa, eikä häntä kiinnostanut, minne hän päätyisi. Hänen sisällään kasvoi kauhistus ja paniikki ja hän oli vähällä juosta suoraan aitaan kaksijalanpesän ympärillä. Ruusunen vauhkoontui ja juoksi lähimpään pensaaseen vapisemaan. Hänen karvansa sojottivat pystyssä. Miksi hän oli alkanut panikoida? Eihän Urhon sanoissa ollut mitään kaameaa? Naaras oli kuitenkin pensaassa kyykyssä vapisemassa.
“Selvä. Urho siis pitää minusta. Nyt vain täytyy miettiä, mitä mieltä minä olen”, hän puhisi itsekseen ja yritti rauhoitella itseään repimällä maata tassujensa alta. Hän yrittisaada ajatuksensa toimimaan.
“No siis… ei hän kyllä ole mikään kauhein kissa. Ehkä voisin yrittää? Jos siitä ei tule mitään, minä vain jätän hänet”, Ruusunen naukaisi ja mönki vapisevin tassuin ulos pensaasta. Hän antoi itsensä rauhoittua ja lähti sitten takaisin sinne, mihin oli Urhon jättänyt.
Kun Ruusunen saapui takaisin, kolli ei ollut enää siellä, mutta hänen hajunsa oli edelleen voimakas, joten naaras arveli tämän olevan vielä lähellä. Hän lähti tämän perään, ja kun hänen ruskea hahmonsa alkoi näkyä.
“Urho! Odota!” Ruusunen huusi ja kolli kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Kuules minä-”, kolli aloitti, mutta Ruusunen keskeytti tämän.
“Olen sitä mieltä, että ideasi on yrittämisen arvoinen. Voimme ryhtyä kumppaneiksi, mutta jos suhteemme ei toimi, et saa toista mahdollisuutta”, Ruusunen naukaisi. Hänen koko kehoaan kihelmöi ja Urhon kasvoille levisi oikein leveä hymy.
“Kiitos”, kolli henkäisi.

Ruusunen istui jännittyneenä uloskäynnin edessä. Hän ei ollut vielä kertonut kenellekään hänen ja Urhon olevan nyt kumppanuksia, mutta oli viettänyt kollin kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Jos he eivät itse tajuaisi, mitä on meneillään heidän kahden välillä, he eivät edes saisi tietää.
Urho tuli Ruususta kohti ja naaras nousi pystyyn.
“Saalistamaan?” Ruusunen kysyi.
“Saalistamaan.” Urho vastasi. He tunkeutuivat ulos ja kulkivat vieretysten eteenpäin. Ruusunen tunsi itsensä onnekkaaksi, kun sai olla viimein Urhon kanssa ilman kummallista vaivautuneisuuden tunnetta. Naaras nojasi hetken päällään kollin kylkeen ja antoi itsensä levätä. Urhon kurkusta kumpusi kepeä kehräys.
“Mitä mieltä olet. Olisiko jo aika kertoa Kaunokille?” kolli kysyi yhtäkkiä. Ruusunen säpsähti ja nosti päänsä.
“En tiedä…” hän epäröi. Naaras ei ollut kertonut Kaunokille asiasta, koska pelkäsi osin, että Kaunokki ei hyväksyisi heidän suhdettaan, eikä haluaisi enää olla tekemisissä Ruususen kanssa.
“Älähän nyt. Olette niin läheisiä. Hänen täytyy saada tietää jo pian”, Urho kannusti. Ruusunen nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta. “Olisikohan tuolla kujalla rottia?” naaras kysyi osoittaen hännällään lähintä kujaa. Urho katsoi sinne arvioivasti.
“Voisi olla, mutta meidän täytyy olla varovaisia. Rotan puremat ovat hyvin inhottavia”, kolli naukaisi kumppanilleen. Ruusunen huojentui, kun aihe lähti pois Kaunokista. Kyllä hän vielä nuorelle naaraalle asiasta kertoisi; ennemmin tai myöhemmin.
Ruusunen loikkasi ylös kiviaidalle ja katsoi siitä alas kujalle. Kujalla näkyi vähän liikettä ja Ruusunen meni kyykkyyn. Hän tuijotti silmät viiruina ja odotti. Urho saapui hänen vierelleen, mutta Ruusunen oli kuin ei olisi kollia huomannutkaan. Hän piti katseensa tarkasti kujalla liikkuvissa roskissa.
Pian esiin tuli pulska ruma rotta, jonka turkki oli epäsiististi joka suuntaan. Ruusunen heilautti häntäänsä ja loikkasi suoraan tämän niskaan. Hän naksautti tämän niskat poikki ja tiputti tämän maahan. Naaras katsoi ympärilleen varuillaan, koska monesti rotilla saattoi olla joukkioina ja ne vain piileskelivät roskien seassa.
“Mainiota työtä”, Urho naukaisi saapuessaan kumppaninsa vierelle hymyillen. Ruusunen sihahti kollille. “Ole hiljaa! Täällä voi olla lisää rottia, jotka vaanivat meitä piiloissa.”
“Ai rotat kävisivät meidän kimppuun? Kissathan ne syövät rottia, ei toisinpäin”, Urho naureskeli, mutta silloin jostain loikkasi rotta sellaisella nopeudella kohti Urhon kaulaa, että Ruusunen luuli sen olevan ruskean kollin loppu.
“Pysy kaukana minun kumppanistani!” maaras sähähti ja vaistomaisesti läimäisi rotan maahan ja antoi sille epäsiistin tappopuraisun. Hän hengitti vauhkosti ja tuijotti ensin rottaa ja sitten Urhoa. Kollin ilme oli järkyttynyt ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi kuuta.
“Pelastit henkeni”, kolli henkäisi, mutta tokeni pian. “On varmaan parempi lähteä, ennen kuin nuo rotat oikeasti onnistuvat satuttamaan meitä”, hän totesi. Ruusunen nyökkäsi hyväksyvästi. Hän nosti toisen rotista ja näytti merkin Urholle, että ottaisi jäljelle jääneen rotan mukaansa. Kolli nyökkäsi hieman ja nosti rotan maasta.
He ravasivat vieretysten takaisin sisälle kaksijalanpesään ja pysähtyivät sisällä tasaamaan hengitystään. Ruusunen virnisti Urholle pudottaessaan rotan maahan.
“Minä olin nopeampi”, naaras julisti hymyillen leveästi. Kolli kehräsi ja pukkasi naarasta hellästi kylkeen. Ruusunen katsoi muualle pesään ja huomasi Kaunokin. Hän ryhdistäytyi ja tyrkkäsi rottansa Urhon tassuihin.
“Vie sinä tuo pois. Minä menen kertomaan Kaunokille meistä kahdesta… viimeinkin…” Ruusunen sanoi ja loikki kohti nuorta naarasta. Hän tunsi sydämensä lyövän kovempaa kuin koskaan ja hän istahti nätisti Kaunokin vierelle.
“Kuules Kaunokki, minulla on asiaa”, hopeanharmaa naaras aloitti vakavammalla äänellä, kuin oli tarkoitus. “Minä ja Urho olemme lähentyneet paljon viime aikoina, kuten oletkin jo saattanut huomata. Minä siis menin yksi päivä hänen kanssaan ulos ja hän paljasti pitävänsä minusta ja pyysi minua kumppanikseen. Epäröin, mutta suostuin”, hän selitti tarinan lyhyesti. Kaunokki katsoi häntä silmät suurina ja laski sitten katseensa.
“Ai, selvä… Olen onnellinen teidän puolestanne ja toivon teille vain parasta…” kermanvalkea naaras sanoi hentoisella äänellä ja siirteli tassujaan hieman. Ruusunen hymyili ja painautui häntä vasten.
“Olen niin kiitollinen, että sain tavata sinut ja olen saanut viettää aikaa kanssasi”, hän mutisi Kaunokille kiitollisena silmänsä kiinni puristaen. Hän kehräsi lujaa ja silitti nuoremman naaraan selkää hännällään painautuen tähän kiinni. Kaunokki tuntui hieman jännittyneeltä, mutta rauhoittui vähitellen.
“Menen nyt Urhon luokse. Tavataan taas illalla nukkumaan mennessä”, Ruusunen naukaisi leppoisasti vetäytyessään irti Kaunokista.
“Ai… selvä…”, naaras sanoi vaisusti ja lähti tassuttelemaan kauemmas. Ruusunen katsoi nuoren naaraan perään hieman apeana. Oliko hän suututtanut Kaunokin jotenkin?
Kuitenkaan hän ei kerennyt jäädä pohtimaan asiaa kamalan kauaa, koska Urho tuli hänen luokseen laskien häntänsä naaraan selälle. Ruusunen käänsi katseensa kumppaniinsa anovasti. Urho painoi päänsä tätä vasten.
“Älä hätäile. Hän kyllä pitää sinusta edelleen. Asiaan on vain tottumista”, kolli naukaisi ja nuolaisi Ruususen päälakea rakastavasti.

“Katso noitakin, näyttää aivan kuin kissa juoksisi jäniksen perässä”, Urho naureskeli. Ruusunen nojasi kolliin niin, että heidän turkkinsa sekoittuivat keskenään. He makoilivat kaksijalanpesän katolla katselemassa pilviä. Ruusunen tunsi olonsa kollin kanssa monta kertaa mukavammaksi, mitä pari auringonnousua takaperin.
“Katso. Nuo näyttävät aivan kahdelta kissalta”, Ruusunen naukaisi hymyillen.
“Ehkä ne ovat kumppanukset? Ehkä ne ovat me”, Urho kehräsi. Ruusunen naurahti ja löi kollia hellästi etutassullaan. Hän katsoi taas pilviin.
“Nuo tuolla näyttävät aivan emolta ja pennulta”, Ruusunen sanoi osoittaen hännällään kahta lähekkäin olevaa pilveä.
“Hei, katso! Tuolta tulee isä”, Urho kehräsi ja osoitti kahta pilveä lähestyvää suurempaa pilveä. Hän huokaisi ja katsoi Ruususta. “Saisimmekohan me joskus pentuja?”
Ruusunen syventyi ajatuksiinsa. Millaista olisi omistaa pentuja? Olisiko hän edes hyvä emo pennuilleen? Hän katsoi Urhoon. “Haluaisitko sinä pentuja?”
“Jaa. Se onkin ihan hyvä kysymys. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta kun tapasin sinut ensi kerran, tiesin,että jos joskus saisin tai haluaisin pentuja, haluaisin ne sinun kanssasi”, Urho naukui lempeästi ja katseli taivaalle. “Voisihan se olla mukavaa aloittaa perhe.”
“Niin”, Ruusunen naukui. Hän katseli hetken vielä pilviselle taivaalle ja nousi sitten venytellen ylös. “Minä lähden ainakin takaisin kaksijalanpesälle. Haluan olla taas hetken ajan Kaunokin kanssa.”
“Selvä. Minä tulen pian perästä, mutta mene sinä vain jo”, Urho naukaisi. Ruusunen nyökkäsi tälle ja loikki sitten alas kaksijalanpesän katolta. Hän kulki rauhallisesti kohti kotia ja hengitti syvään. Millaista olisi olla oikeasti emo? Millaista olisi saada pentuja ja katsoa niiden kasvua?
Hän työnsi ajatuksen syrjään ja alkoi jo lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Naaras juoksi lopun matkasta ja pomppasi sisään vikkelästi. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Kaunokin mutustamassa hiirtä lähellä yhtä seinistä. Ruusunen tallusteli iloisesti naaraan luokse. Matkalla Kaunokki kuitenkin huomasi hänet ja hänen kasvoilleen tuli kumma kaipaava ilme.
Ruusunen istahti nuoremman naaraan vierelle.
“Mitäs sinä olet tehnyt tänään?” hopeanharmaa naaras kysyi Kaunokilta kiinnostuneena.
“En paljoa. Kävin kujapartiossa ja sen jälkeen olenkin vain pääasiassa viettänyt aikaani täällä tekemättä mitään”, Kaunokki kertoi hiljaisella äänellä hiiren rippeitä tuijotellen. “Olisitko sinäkin halunnut?”
“En minä. Minulla ei ole kauhea nälkä. Haluaisitko jutella jostain tai tehdä jotain?” Ruusunen kysyi hymyillen.
“Voimmeko mennä katoille?” nuorempi naaras vastasi. Ruusunen pudisti hieman päätään.
“Lähtisin muuten mielelläni, mutta tulin sieltä juuri, enkä oikein jaksaisi vielä lähteä takaisin sinne”, naaras vastasi. Kaunokin ryhti lysähti. hän näytti nyt apeammalta.
“Selvä… Ehkä joku toinen kerta sitten”, nuori naaras naukaisi ja nousi ylös valmiina lähtemään. Ruusunen pysäytti hänet.
“Älä lähde vielä. Voimme mennä vaikka kahdestaan kävelylle. Jos sitten huvittaa, voimme kiivetä myös katoille. Noh, miltäs kuulostaisi?” hopeanharmaa naaras naukaisi lempeästi Kaunokkia katsellen.
“Se olisi mukavaa”, Kaunokki vastasi pienellä äänellä ja hymyili hieman. Ruusunen nousi ylös.
“Hyvä. Se on sitten päätetty”, hän naukaisi ja lähti johtamaan Kaunokkia ulos perässään.
Naaras tunsi iloa ja onnellisuutta ollessaan Kaunokin seurassa. Se antoi hänelle jonkinlaista rauhaa. Hän katsoi taakseen Kaunokkiin ja viittoi tätä tulemaan vierelleen. Kermanvalkea naaras kiri hänet kiinni muutamalla suurella harppauksella.
“Tänään on melkoisen lämmin, vaikka onkin jo lehtisade”, Ruusunen totesi heidän kävellessään eteenpäin. Kaunokki vain hymähti vastaukseksi. Ruusunen katsahti häneen hämmentyneenä. “Oletpas sinä vaisuna tänään”, naaras tokaisi, mutta Kaunokki ei reagoinut häneen mitenkään.
Hetken ajan päästä Ruusunen haistoi ilmassa linnun hajun. Hän huomasi tikan, joka hakkasi pitkällä nokallaan suurta tolppaa. Naaras katsoi sitä hetken ja katsahti sitten Kaunokkiin.
“Olisipa tuo hieman alempana niin voisin napata sen meille”, hän naukaisi. Kaunokki nyökäytti päätään. Ruususesta Kaunokin käytös tuntui hieman kummalta. Naaras käyttäytyi samalla tavalla kuin silloin, kun he eivät vielä olleet tunteneet kovin hyvin.
“Lähdetään takaisin”, Ruusunen vain huokaisi ja vastausta odottamatta kääntyi jo ympäri. Hän tallusteli eteenpäin rivakkaa tahtia ja ei kestänyt kovin kauaa, kunnes he pääsivät jo takaisin kaksijalanpesään.

Ruusunen heräsi ja nosti päätään. Kaunokki oli jo kadonnut heidän nukkumapaikaltaan. Ruusunen nousi ylös sukimaan turkkiaan. Hän pesi tarkasti kaiken lian pois ja ratkoi kaikki takut turkistaan. Urho saapui hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa.
“Tänään mahtaa sataa”, kolli totesi ja istahti peseytyvän kumppaninsa viereen.
“Kuinka niin?” Ruusunen kysyi kielenvetojen välissä.
“Taivas on täyttynyt tummista sadepilvistä, joten uskoisin niin”, Urho vastasi ja ryhtyi itsekin pesemään turkkiaan. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja painautui lähemmäs häntä. Urho alkoi kehrätä.
“Vai että sillä tavalla”, kolli naurahti ja laski kaiken painonsa Ruususta vasten. Hopeanharmaa naaras älähti ja litistui ruskean kollin lihaksikkaan ruumiin alle. Hän yritti pyristellä pakoon, mutta ei siinä onnistunut, ennen kuin Urho itse nosti painoaan pois kumppaninsa niskasta. Hopeanharmaa naaras nousi äkkiä tämän alta pois ja läimäytti häntä leikkisästi korville. Ruusunen kuuli pian takaansa uudet käpälänaskeleet. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Se oli Hyökyaalto.
“Ruusunen, sinut on määrätty minun sekä Ametistin kanssa kujapartioon”, kolli naukaisi. Ruusunen nyökkäsi ja nousi ylös. Hän nyökkäsi kumppanilleen hyvästit ja lähti sitten Hyökyaallon mukaan.
“Tervehdys”, Ruusunen tervehti, kun he saapuivat Ametistin luokse. Kolli katsahti häneen ja Ruusunen tarkkaili kollia hieman arvioivasti.

//Amu?

Ametisti: 5kp -

Cosmos: 8kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Roska: 5kp -

Kaunokki: 12kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa! Voit nyt halutessasi ilmoittaa ilmoituksiin Kaunokin olevan soturi-ikäinen!

Ruusunen: 10kp -

Rubiini: 34kp! - R.I.P. </3

Päivänsäde: 15kp -

Härmä: 4kp

Heti Kaunokin saapuessa Ruususen luokse, Ruusunen kysyi oliko Urho tulossa mukaan. Kaunokki vastasi kieltävästi. Ruususen valtasi ristiriitaiset tunteet. Hän oli helpottunut, mutta myös surullinen siitä, että kolli ei ollut tulossa mukaan.
Sen enempää Ruusunen ei jäänyt vitkastelemaan. Hän lähti nuoremman naaraan kanssa heti liikkeelle. He kulkivat nopeasti eteenpäin ja pian he pääsivätkin jo katolle.
Ruusunen ei ollut tajunnut ajan kulkua. Kun hän katseli taivaanrantaa, aurinko oli jo kaikkoamassa maan alle. Se sai Ruususen pohtimaan, minne aurinko meni aina sen kadotessa? Menikö aurinkokin nukkumaan omaan pesäänsä aamuun saakka. Ajatus siitä, miten aurinko makaisi omalla pedillään sai Ruususen viikset väpättämään huvittuneesti.
Naaras säpsähti hieman, kun Kaunokki alkoikin yhtäkkiä nojata häneen. Ruusunen katsoi nuorempaan naaraaseen lempeästi ja kehräsi hieman. Hän silitti hännällään tämän kylkeä ja antoi hänen nukahtaa vierellensä. Ruusunen pohti, mistä nuori naaras mahtoi aina uneksia. Näkikö hän uniaan yhteisöstä tai kenties Ruususesta? Vai näkiköhän hän unia perheestään? Yhtäkkiä Ruusunen säpsähti, kun hänen mieleensä hiipi ajatus. Entä jos Kaunokki uneksi omasta mielitietystään! Kissasta, josta hopeanharmaa naaras ei ollut tietoinen. Häntä kalvoi ajatus siitä, miten nuori naaras kulkisi jonkun hänelle tuntemattoman kissan perässä ja jättäisi hänet yksin.
Ruusunen pomppasi pystyyn ja Kaunokki säpsähti hereille.
“Lähdetään!” hän sanoi kireästi kermanvalkean naaraan katsellessa häntä unenpöpperöisenä. Ruusunen heilutti häntäänsä ja hänen oli vaikea malttaa pysyä paikallaan.
“Vauhtia”, hän hoputti työntäen Kaunokkia takaapäin kohti katon reunaa.

//Kaunokki?

Härmä oli kireällä tuulella, kuten oli hänelle näinä päivinä tavallista. Koko reissu klaanien luo oli ollut täysin turha: kujakissayhteisö oli tullut petetyksi, Keijukainen oli kuolla kupsahtanut ja heidän oli ollut pakko paeta takaisin kaksijalkalaan. Ja koko sinä aikana, niinä monina kuina kun he olivat ensin vaeltaneet klaanien luo, sitten asustaneet Eloklaanin reviirillä ja lopuksi vaeltaneet vielä takaisin, ei Härmä ollut nähnyt Kanervasta viiksikarvaakaan. Kuinka kauas naaras oli saattanut lähteä? Kanerva oli aina vaikuttanut pitävän niistä seuduista, millä hän liikkui, ja vaikka parantajamestarille olikin luonteenomaista halu vaellella ympäriinsä, ei Härmä voinut kuvitella tämän jättävän kotikontujaan kokonaan taakseen.
Toinen vaihtoehto oli, että Kanerva oli kuollut. Sitä Härmä ei hyväksyisi.
Kun oli käynyt selväksi, ettei Kujakissayhteisöllä ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata lyötyinä takaisin tuttuun kaksijalkalaansa, oli Härmä alkanut harkita pakoa. Ei hän voinut palata takaisin niin kauas, kun oli nyt viimein päässyt klaanien luo; hänen emonsa tappaja oli lähellä, hänen täytyisi vain selvittää, kuka syyllinen oli. Tilaisuutta pakoon ei kuitenkaan tarjoutunut, vaikka Härmä sitä etsimällä etsi. Kujakissayhteisön rivit olivat tiiviit ja läpäisemättömät, eikä Härmän onnistunut pujahtaa pakoon. Niin hän oli päätynyt tänne, metsästämään ruokaa partiossa aivan kuten ennenkin. Hän oli palannut takaisin alkuun; viime kuut olivat olleet pelkkää ajan tuhlausta.

"Et hullummin", vastasin Lyralle, joka oli kavunnut samalle oksalle kanssani.
Olin tähystänyt oksapeitteen takaa tyttäreni suoriutumista metsällä, ja hän oli pärjännyt paremmin kuin olin odottanut. Naaras oli selvästi hukannut aiemmin jäljittämänsä myyrän hajujäljen jossain kohtaa, sillä tämä oli siirtynyt vaanimaan lintua, jonka tämä oli lopulta saanut kiinni hienolla ilmaloikalla. Joku taitavampi saalistaja olisi varmaankin osannut arvioida naaraan suoritusta asiantuntevammin, mutta koska en itsekään ollut kovin kummoinen metsästäjä, ei minulla ollut pahemmin varaa arvostella. Sen verran osasin kuitenkin sanoa, ettei lintuja ollut helppo napata, etenkään jos ne nousivat maan pinnan yläpuolelle, mutta tyttäreni oli onnistunut siinä nopeiden refleksiensä ansiosta.
Linnun kiinni saamisen lisäksi olin positiivisesti yllättynyt siitä, että hän oli osannut seurata hajujälkeäni lymypaikkaani aivan oma-aloitteisesti. Olin tarkoituksella taiteillut itseni puuhun - kylläkin täysin vastoin säälittävän surkeita kiipeilytaitojani - pystyäkseni seuraamaan häntä näkymättömistä ja häiritsemättä, mutta osittain myös testatakseni hänen muita aistejaan, kuten sitä, kykenisikö tyttäreni esimerkiksi havaitsemaan lähistöllä piilottelevan kissan. Hänen taitonsa kaipasivat vielä hiomista, mutta hänessä oli ehdottomasti potentiaalia, jonka olin vastikään oppinut näkemään.
“Katsotaan, jos saisimme kiinni vielä muutakin”, virnistin Lyralle, ennen kuin laskeuduin alas puusta.

Myöhemmin samana iltana kujapartion mukana Yhteisöön oli saapunut uusi kissa, Safiiri nimeltään. Naaras oli Rubiinin kertoman mukaan tämän sisar, mikä minun oli ollut hieman vaikea uskoa, sillä naaraat näyttivät niin erilaisilta. En kuitenkaan koskaan olisi ottanut kyseistä kissaa niin avosylin vastaan, jos olisin tiennyt sen johtavan lopulta kahden jäsenen menetykseen.
Päästin irti Rubiinin hentoisesta kaulasta. Naaraan silmät olivat kiinni, ja hänen olisi miltei voinut luulla nukkuvan. Olin yrittänyt tehdä hänen kuolemastaan mahdollisimman nopean ja kivuttoman. Niskojen katkaisulla säästyttiin myös ylimääräiseltä siivoustyöltä, jota Safiirin kurkussa olevasta haavasta lattialle valunut veri todellakin oli tuonut. Huoh, sen putsaamiseen menisi pieni ikuisuus.
Pesään oli laskeutunut kuoleman hiljaisuus. Aistin muiden tuijotuksen, järkytyksen. He olivat todistaneet verilöylyä eturivin paikoilta. Jos olisin ehtinyt paikalle aikaisemmin, olisin ehkä voinut estää sen. Tuntui ihan kohtalon ivalta, ettei minulla ollut valtaa vaikuttaa omassa Yhteisössäni tapahtuviin asioihin. Yritinpä kuinka kovasti tahansa, se johti aina huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Alamäki oli alkanut jo kuita sitten metsässä, kun vähitellen olin alkanut menettää kontrollin omasta elämästäni tultuani tiineeksi vastoin kaikkia tulevaisuuden suunnitelmiani.
Juuri nytkin yksi näistä äkkikuoleman kokeneen rakkauden hedelmistä tuijotti minua varjoista kasvoillaan paheksuva ilme. Cosmos muistutti isäänsä niin paljon, että se sai toisinaan vereni kiehumaan nahkani alla. Vielä minut hylättyäänkin kolli pystyi poikansa muodossa arvostelemaan tekojani. Se ketunläjä…
Cosmoksen viereen ilmestyivät miellyttävämmät kasvot; Lyra katseli epävarman näköisenä veljensä viereltä minun suuntaani. Kutsuin naaraan hännänheilautuksella luokseni. Hänen korvansa ponnahtivat pystyyn, ja hän tassutti kiireen vilkkaa eteeni.
“Valitse pari kissaa auttamaan ruumiiden siirtämisessä pesän ulkopuolelle”, naukaisin käskyni tyttärelleni, joka näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja innostuneelta saadessaan minulta sellaisen luottotehtävän.
“Voit luottaa minuun!” Lyra lupasi ja hävisi sitten etsimään apukäpäliä.
Käännyin itse Silverin puoleen, joka oli seisonut tähän asti hiljaa sivussa. Kollin katse oli kiinnittynyt Rubiiniin, ja huomasin hämmästyksekseni hänen jalkojensa tärisevän, aivan kuin ne eivät yhtäkkiä olisikaan jaksaneet kannatella hänen painoaan. En ollut oikein ikinä saanut kunnolla selvää Silverin todellisesta luonnosta. Hän oli aina hoitanut annetut tehtävät mukisematta, eikä hänestä ollut koitunut Yhteisölle ongelmia mainittavaksi asti. Häntä olisi kai voinut kuvailla melko mitättömäksi pelinappulaksi osana suurempaa kuviota. Mutta jos jotakin hänestä tiesin, hän oli välittänyt Rubiinista kuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä. Kenties siitä syystä minun kävi jopa kollia vähän sääliksi. Keijukaisen menettäminen oli ollut minulle raskain asia ikinä.
“Hautaamme ensin kuolleet”, sanoin Silverille ääntäni madaltaen, “ja sitten sinä saat kertoa minulle, miksi näin kävi.”
Silverin sumeat silmät käväisivät minussa, mutta ne kääntyivät pian takaisin Rubiiniin.

//Lyra?

Ajan virta tuntui Rubiinista tavoittamattomalta. Hän oli tippunut sen aalloilta jo kauan aikaa sitten, ja nyt hän sitkutteli päivästä toiseen ajantaju sumentuneena. Kauanko siitä, kun he olivat palanneet kaksijalkalaan? Kauanko siitä, kun Pähkinä oli kuollut? Kauanko siitä, kun hän oli leikkinyt Safiirin kanssa Ukon mökissä? Kaikki ne olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua eilisen aikana.
Rubiini rappeutui. Häntä söi sisältä päin jokin pimeä, kamala, kavala olento, joka sai hänet käyttäytymään toisinaan aivan päinvastoin kuin yleensä. Joskus hän havahtui hereille vuoteestaan ja huomasi ympärilleen piiriin asetetut hiirten ja rottien kallot. Silverin mukaan hän oli tuonut ne siihen itse, mutta hänellä ei ollut moisesta minkäänlaista muistikuvaa. Se oli pelottavaa.
Hän kadotti itsestään joka päivä enemmän, ja välillä hänestä tuntui, että hänestä oli jäljellä enää pelkkä kävelevä ja hengittävä kuori ilman sielua.

Tänään hän oli kuitenkin elossa, etenkin juuri tällä kyseisellä hetkellä. Hän kuikisteli Leopardin takaa sydän tykyttäen ja katseli suurikokoista, kellanpunaista naarasta, jonka syvänsinisissä silmissä oli uhmakas palo, kun tämä väläytteli varoittavasti hampaitaan itseään lähestyville Arvelle ja Mesiläiselle.
“Jos tulet mukaamme vapaaehtoisesti, sinun ei käy kuinkaan”, Arpi vakuutti naaraalle rauhallisella äänellä, mutta kollin hännänpää nyki hieman.
“Niin varmaan”, naaras murahti takaisin, ja tämän kurkusta kumpusi murina.
Rubiini työntyi Leopardin ohi ja asteli Arven ja Mesiläisen väliin. Hän ei saanut katsettaan irti kissasta, ja epäuskoinen ilo kupli hänen sisällään. “Safiiri?”
Safiirin katse välähti häntä kohti, ja tämä katsoi Rubiinia ensin kulmat epäluuloisesti kurtussa, kunnes oivallus kirkasti hänen ilmeensä. “Rubiini? Oletko se todella sinä?” sisaren ääni murtui.
“Safiiri!” Rubiini kiljahti riemuissaan ja syöksähti kellanpunaista naarasta kohti. Hänen kurkussaan hyrisi syvä, onnellinen kehräys, kun hän kieroi kuonoaan pentuetoverinsa poskea vasten. Safiiri vastasi kehräykseen, ja tämä hukutti Rubiinin kasvot helliin nuolaisuihin.
"Luulin sinun kuolleen", Safiiri sai sanotuksi heidän kiehnättyään hetken toistensa ympärillä. Hänen katseensa kulki pitkin Rubiinin arpista turkkia. "Mitä sinulle on tapahtunut?"
Rubiinin kurkkuun nousi pala. "Ukko pelasti minut tulipalosta. Hän rikkoi ikkunan ja nakkasi minut sen läpi turvaan", hän selitti ääni väristen muistellessaan sitä kohtalokasta päivää, jolloin hänen koko elämänsä oli mullistunut peruuttamattomalla tavalla.
"Ukko ei selvinnyt", Safiiri naukui hiljaa, vaikka Rubiini sen jo tiesikin. "Byron löysi hänet tupertuneena savun keskeltä, mutta sinusta ei näkynyt jälkeäkään."
"Mitä?" Rubiinin katse terävöityi, ja hän katsahti sisarensa sinisiin silmiin hämmentyneenä. Miten Safiiri ja Byron olivat voineet olla palopaikalla, jos he kerran olivat Silverin mukaan hylänneet Rubiinin ja lähteneet kahdestaan jonnekin?
"No niin, ehditte rupatella myöhemminkin, nyt täytyy liikkua", Arpi mörähti keskeyttäen siskosten keskustelun. Yksisilmäinen kolli oli kiertänyt Safiirin taakse ja lähti patistelemaan tätä Yhteisön pesäpaikan suuntaan tylysti.
Safiiri ei kuitenkaan vastustellut tällä kertaa, ja hän pysytteli visusti kiinni Rubiinissa partion lähtiessä etenemään verkkaisesti. Rubiini ei kuitenkaan voinut lakata ajattelemasta sitä, minkä hänen siskonsa oli juuri kertonut hänelle. Hänen käsityksensä menneisyydessä tapahtuneista asioista oli tullut risteyskohtaan.

"Tervetuloa Kujakissayhteisöön, Safiiri", Päivänsäde toivotti häntäänsä huiskauttaen punertavaturkkiselle naaraalle, joka seisoi hänen edessään jännittyneenä. Rubiini odotti vähän matkan päässä Arven kanssa, kun Yhteisön johtaja tarkasteli uutta tulokasta. "Mahdat olla uupunut matkasta. Mutta ei hätiä mitiä, me pidämme huolen siitä, että saat syötyä ja levättyä kunnolla, jotta voimasi palautuvat. Yhteisö pitää aina huolta omistaan."
Safiirin hännänpää nytkähti vaivaantuneesti. "Olen vain ohikulkumatkalla. En tullut liittymään mihinkään", tämä naukaisi, eikä se tuntunut yllättävän Päivänsädettä.
"Paikkasi Yhteisössä oli sinetöity jo sillä hetkellä, kun astuit käpälälläsi tähän kaksijalkalaan", tummanharmaa naaras tuhahti huvittuneesti ja sipaisi hännällään Safiirin kylkeä ohimennessään.
Rubiini näki Safiirin ojentelevan kynsiään ja loi sisareensa anovan katseen, yrittäen pyytää tätä olemaan tekemättä mitään typerää. Safiiri kaiketi huomasi hänen ilmeensä, sillä tämä veti kyntensä sisään ja antoi karvojensa silottua, vaikkakin tämä seisoi yhä hyvin jäykän näköisesti Päivänsäteen edessä.
"Rubiini, joka taitaakin olla sinulle entuudestaan tuttu, näyttää sinulle paikkoja ja missä nukut", Päivänsäde lausahti lopulta, kun tilanne oli hieman rauhoittunut. Vaikutti siltä, että johtaja oli odottanut Safiirin seuraavaa siirtoa ennen lopullisen käskyn antamista. Kenties hän oli halunnut nähdä, oliko tulokas ollut valmis haastamaan hänet. "Toivottavasti viihdyt kanssamme."
Rubiini tepasteli Safiirin viereen. "Tule, minä vien sinut kierrokselle", hän sanoi ja viittoili hännällään heidän takanaan olevan portaikon suuntaan. Safiiri näytti edelleen hieman epäileväiseltä vilkaistessaan vuorollaan ensin vähän matkan päähän siirtynyttä Päivänsädettä ja sitten siskoaan. Lopulta tämä lähti kuitenkin Rubiinin mukaan.

"Sinun petisi voi tulla tähän minun petini viereen", Rubiini intoili päättäessään kierroksen pesässä hänen, Silverin ja Nefirin nukkumapaikkojen luo. "Voin auttaa sinua etsimään pehmeimmät petitarvikkeet." Hän kääntyi katsomaan siskoonsa hymyillen, mutta tajusi pian, että tämän huomio harhaili ihan jossakin muualla.
Safiiri tarkkaili ympäri alakertaa levittäytyneitä kissoja pörhistellen karvojaan kuin nurkkaan ahdistettu petoeläin. Hän taisi tuntea siskonsa tuijotuksen, sillä kohta tämän siniset silmät kääntyivät Rubiinia kohti. Rubiini näki niissä huolta ja epäluuloa.
"Kauanko olet ollut täällä näiden kissojen seurassa?" Safiiri sihahti ääntään madaltaen ja vilkuili ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun yllättäen loikkaavan hänen kimppuunsa.
"En osaa sanoa tarkkaan", Rubiini räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä sisarensa oudosta käytöksestä. "Siitä on jo useampi vuodenaika kun Yhteisö otti meidät hoteisiinsa."
Safiirin kulmat kurtistuivat. "'Meidät'?"
Rubiini nyökäytti päätään, ja tajusi sitten, ettei ollut vielä kertonut Safiirille Silveristä ja Nefiristä - tai Pähkinästä! "Niin, minut ja ystäväni! He taitavat olla nyt ulkona, mutta esittelen teidät, kunhan he tulevat takaisin", hän lupasi innostustaan peittelemättä. "Yhden heistä sinä taidatkin tuntea."
“Niinkö?” Safiiri kummastui. “Kenet?”
Silloin sisäänkäynnin luota kuului tömähdys. Silver hyppäsi ikkunalaudalta lattialle muu partio perässään. Kolli huomasi saman tien Rubiinin seurassa olevan Safiirin, ja tämän silmät kapenivat viiruiksi. Rubiini nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen, mutta Safiiri ei vaikuttanut olevan jälleennäkemisestä mielissään. Naaraan selkäkarvat väreilivät epäluuloisesti Silverin tullessa lähemmäs.
“Safiiri, muistat kai Silverin?” Rubiini tepasteli kollia vastaan ja puski päällään tämän poskea tervehtiessään. “Hän on pitänyt minusta huolta aina tulipalosta asti, enkä olisi varmasti selvinnyt ilman häntä.”
Kun hän kääntyi uudestaan sisareensa päin, hän huomasi, että naaras oli pörhistänyt kaikki karvansa. Safiirin kurkusta kumpusi uhkaava murina, joka sai Rubiinin hätkähtämään hieman. Mikä siskolle oli tullut yhtäkkiä?
“Sinä!” Sana tuli ulos naaraan suusta murinana.
Silver seisoi Safiirin edessä jäykkänä, pää ylhäällä. Kollin ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä ajatuksia sen taakse kätkeytyi.
“Oletpa sinä kasvanut”, Silver lausahti lopulta ja kallisti vähän päätään.
“Miksi sinä olet täällä? Miksi olet Rubiinin kanssa?” Safiiri tiukkasi, ja Rubiinista näytti jo hetken ajan siltä, että tämä kävisi kohta Silverin kurkkuun kiinni.
“Parempi kysymys on, miksi sinä olet täällä?” Silver tuijotti Safiiria silmiään räpäyttämättä.
“Mitä?”
“Sinä ja Byron hylkäsitte Rubiini-rukan vailla minkäänlaisia tunnontuskia.” Rubiini tunsi Silverin laskevan häntänsä lavoilleen. “Hän olisi kuollut, ellen minä olisi sattunut näkemään teidän lähtöänne aiemmin sinä aamuna ja mennyt tarkistamaan, että hänellä oli kaikki hyvin.”
Rubiini tunsi palan jämähtävän kurkkuunsa. Hän yritti olla tempautumatta tuskaisen muiston matkaan.
“Mitä ihmettä sinä selität?” Safiiri sähähti epäuskoa äänessään. “Emme me häntä hylänneet!”
“Rubiini taitaa olla eri mieltä”, Silverin katse lipui Rubiiniin, joka oli ahdistuksissaan vetäytynyt kasaan turkkinsa sisällä. Hänen päänsä sisällä oli käynnissä sota, jossa menneisyyden tapahtumien risteävät tarinat yrittivät selvittää, kumpi piti paikkansa, ja se repi hänen mieltään riekaleiksi.
“Rubiini…” Safiirin sinisiin silmiin syttyi huoli, jonka tilalle palasi kuitenkin pian kipinöivä viha, kun hänen katseensa siirtyi takaisin Silveriin. “Millaisilla valheilla olet täyttänyt hänen päänsä?”
“Valheita täällä kerrot vain sinä”, Silver tuhahti.
Siinä samassa Safiiri loikkasi Silveriä päin hurjan ärinän saattelemana. Silver reagoi hyökkäykseen nopeasti, ja kohta kaksikko kieri jo pitkin lattiaa yhtenä huitovien kynsien ja häntien pyörremyrskynä. Rubiinin sydän kiihdytti lyöntejä, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi, kun hän seurasi kahden kissan rajua yhteenottoa. Hänen näkökenttänsä reunat alkoivat mustua.

Sitten kaikki kävi jälleen järkeen. Hän näki edessään kaksi Pähkinää. Kissat kiemurtelivat toistensa kimpussa kuin taistelevat käärmeet. Rubiinia alkoi hihityttää. Hän hihitti ensin hiljaa itsekseen, mutta vähitellen se voimistui maaniseksi käkätykseksi. Pähkinät pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan häntä.
Rubiinin ympärillä kaikuivat äänet. Ne anelivat häntä päättämään kärsivän ystävänsä tuskan. Vain hän yksin voisi auttaa Pähkinää.
Niinpä hän ei aikaillut syöksyessään äkkiarvaamatta lähimpänä olevan Pähkinän kurkkuun kiinni. Pähkinä rimpuili hänen otteessaan, ja Rubiinista kuulosti aivan siltä kuin naaras olisi kiittänyt häntä. Hän puri hampaansa yhä syvemmälle ja tunsi lämpimän veren tulvahtavan kielelleen. Sitten hän repäisi.
Pähkinä kaatui maahan velttona, mutta hänen kasvoillaan oli kiitollinen ilme. Rubiini oli tehnyt hyvän työn. Hän kääntyi kohti vieressä olevaa toista Pähkinää, joka oli odottanut kärsivällisesti omaa vuoroaan päästä kärsimyksistään.
Ennen kuin hän ehti auttaa toista Pähkinää, hän tunsi jonkun törmäävän häntä päin sellaisella voimalla, että se kaatoi hänet kumoon.

Päivänsäde seisoi Rubiinin yllä tuima ilme naamallaan. Rubiini haukkoi henkeä, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Hän maistoi suussaan veren.
“Mitä tapahtui?” hän veti vapisten henkeä. Hän käänsi päätään ja oli vähällä hypätä turkistaan nähdessään parin viiksenmitan päässä omistaan Safiirin elottoman vääristyneet kasvot ja tämän kaulassa olevan verta pulppuavan haavan. Vähän matkan päässä Silver seisoi taka-alalla tyrmistyneen näköisenä.
Tapahtumien kulku valkeni äkkiä Rubiinille, ja yhtäkkiä hänelle tuli sanoinkuvailemattoman etova olo, kun hän tajusi maistavansa sisarensa veren kielellään. Hän oli tehnyt tämän. Hän oli tappanut Safiirin. Eikä hän muistanut siitä mitään.
“Tapa minut”, sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa.
Päivänsäde höristi korviaan. Rubiini käänsi itkuisen katseensa anellen naaraaseen. Hän ei halunnut enää elää tässä jatkuvassa epätietoisuuden kierteessä, epätoivoisesti arvuutellen, kuinka pitkä aika siitä oli, kun hän viimeksi oli ollut oma itsensä. Hän ei halunnut enää ottaa sitä riskiä, että satuttaisi ketään muuta itselleen tärkeää kissaa.
Päivänsäde kaiketi pystyi lukemaan nuo ajatukset hänen kasvoiltaan, sillä tämä nyökäytti miltei huomaamattomasti päätään ja maukui sitten: “Hyvä on.”

Kuolema kurotteli pitkillä, käyrillä kynsillään Rubiinia kohti. Hänen mielensä oli vallannut tyyneys, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja ensimmäistä kertaa hän tunsi rauhaa.
“Pähkinä, minä olen tulossa.”


//R.I.P.

"Syö ripeään niin pääsemme matkaan. Siksi aikaa menen pesulle ja lepuuttamaan jalkojani pedillemme”, Ruusunen kehotti pikaisesti.
“Minne olette menossa? Saanko lähteä mukaan?” Urho kysyi, mutta ajattelin että Ruusunen ei varmaan haluaisi... Ruusunen ei edes vilkaisutkaan ystävällistä kollia ja antoi siis päätöksen lavoilleni... Vilkaisin epäröiden urhoa ja lopulta vinkaisin:
"Tuota... En usko että voit tulla mukaan...", vinkaisin epäröivällä äänellä. Urho katseli minua harmistunena ja nousi seisomaan ja tassuti pois... Jatkoin vain syömistä ja yritin syödä hyvin nopeasti... Kun olin lopulta syönyt niin tassutin Ruususen luo ja huomasin hänen kysyvän katseensa.
"Tuleeko hän mukaan?" Ruusunen kysyi pääkaallelaan. Katselin hetkisen suoraan Ruususen smaragdin vihreisiin silmiin ja pudistelin päätäni.
"Ei ole..." Vastasin vieläkin vähän epävarmana... Ruusunen nyökkäsi ja nousi seisomaan ja tassutimme vierekkäin Ulos ikkunasta. aloimme etsiskelemään hyvää jolle voisimme kiivettä. Lopulta huomasin hyvän puulankkun jotta pitkin voisimme kiivutta ylös kattolle! Tassutimme lähemmäs lankkua. Ja minä kipusin ensimmäisenä koska muuten olisin voinut vaikka karatta... Vaikka miksi minä niin tekisin? En halunnut hylättä ruususta enkä aiheuttaa hänelle ongelmia... Loikkasin ylös ja istahdin odottamaan ruususta. Lopulta kun olimme molemmat turvallisesti kattolla niin aloimme tassutamaan kattoa pitkin eteenpäin. Lopulta huomasimme hyvän paikan jossa ihailla kaunista auringonlaskua ja kirkkaasti tuikivia tähtiä! Vinkaisin innoissani ja ja aloin kehräämään iloisena ja yllätyneenä auringonlaskun kauneudesta. Hymyillin iloisena ja painauduin ruususen pöröiseen kylkeen. Ruusunen kehräsi ja suki hännälään kylkeäni. Lopulta minua alkoi nukutaa ja lopulta nukahdinkin hymyillen onnellisena.

//Ruiska :3

Ruususen tullessa takaisin sisään ulkoa Kaunokki oli heti iloisesti tervehtien häntä vastassa. Hopeanharmaa naaras tervehti takaisin. Kaunokki kertoi haluavansa mennä katoille ja kysyi voisivatko he pyytää joitakuita viemään heidät, mutta Ruusunen selitti, että he voisivat mennä sinne ihan kahden. Kaunokki innostui, mutta Ruusunen ehdotti heidän syövän ensiksi.
Kuitenkaan he eivät kerenneet lähteä vielä, kun Urho toi heille hiiren ehdottaen, että he söisivät keskenään. Ruusunen vääntelehti paikallaan. Hän ei vieläkään tykännyt olla juuri Urhon seurassa. Kolli sai hänet hermostuneeksi ja varautuneeksi.
Kuitenkin naaras nyökkäsi hieman vastahakoisesti ja asettui syömään
“Olitko tänään aikaisemmin ulkona? Taisin nimittäin nähdä sinut. Turkkisi hohti ensimmäisten auringonsäteiden osuessa siihen, näytit maagiselta!” kolli henkäili ihastuksissaan. Ruusunen painoi katseensa nolostuneena, mutta yritti parhaansa mukaan leikkiä välinpitämätöntä. Naaraasta kuitenkin tuntui kuin hänen yrityksensä olisi ollut täysin läpinäkyvä.
Heti kun Ruusunen oli saanut syötyä hän pomppasi vaivaantuneena ylös.
“Syö ripeään niin pääsemme matkaan. Siksi aikaa menen pesulle ja lepuuttamaan jalkojani pedillemme”, naaras naukaisi pikaisesti.
“Minne olette menossa? Saanko lähteä mukaan?” Urho kysyi, mutta hopeanharmaa naaras leikki ettei ollut kuullutkaan. Hän ei antanut kollille edes katsetta ja antoi siis päätöksen Kaunokin lavoille. Naaras toivoi samaan aikaan, että kolli ei tulisi, mutta myös, että hän tulisi.
Ruusunen käpertyi vuoteelleen ja ryhtyi puhdistamaan nukkaista turkkiaan. Hän ei ollut tajunnut kuinka sotkuun se oli mennyt hänen ollessaan ulkona.

//Kaunokki?

"Tietysti osaan, sehän on ihan pentujenleikkiä!" Cosmos tirskahti, kun Roska kyseli, osasiko hän yhä liikkua metsässä pimeällä. Metsässä pimeällä liikkuminen ei eronnut mitenkään siellä päiväsaikaan liikkumisesta, jos pimeyttä ei otettu huomioon. Ei ollut siis mitään syytä murehtia moista turhanpäiväistä sivuseikkaa. Cosmos olisi osannut kulkea metsässä vaikka silmät kiinni!
Roska nyökäytti päätään hitaasti. "Hyvä, siinä tapauksessa lähdemme yöllä."
"Mahtavaa! Meillähän on jo suunnitelma valmiina", Cosmos innostui. He olivatkin käyttäneet suunnitelman tekemiseen enemmän aikaa kuin hän olisi omasta tahdostaan käyttänyt, mutta hänen oli mentävä nyt Roskan ehdoilla, mikäli mieli saada tämän mukaansa.
Nuorukainen oli jo aikeissa karata omille teilleen, kun Roska pysäytti tämän masentavalla toteamuksella: "Ei se vielä ole valmis."
Cosmos käännähti naarasta kohti kulmat kurtussa ja häntä vispaten. "Miten niin ei? Johan me tiedämme, että lähdemme yöllä."
"Niin, mutta emme tiedä vielä minä yönä tai mitä muita tekijöitä meidän on otettava huomioon", Roska selitti rauhallisesti.
"Hyvä on", Cosmos huokaisi ja lysähti istumaan. "Milloin sinulle sopii lähteä?"

//Roska?

myönyin ja me jaoimmme Urhon tuoman aamiaisen kahden kesken. Ruusunen sai syötyä ennen minua ja alkoi pesemään itseään, huomasin että Hänen turkkinsa oli aivan sotkussa. Nousin ylös ja odotin että Ruusunen huomaisi minut
“Lähden kujapartioon”, naukaisin loppulta kun Ruusunen katsahti minuun. Ruusunen näyti ihmetelevän milloin kujapartio oli määrätty minulle.
“Pidä hauskaa ja tule yhtenä kappaleena takaisin”, Ruusunen naukaisi vastauksesi. Lähdin hiljaa pois ja jätin vanheman hopeanvärisen naaran yksin. Etsiskelin ympäriltäni kujapartiota johon minun oli tarkoitus mennä..
Lopulta huomasin kissat siinä oli mukana arpi mesiläinen ja... Keijo kehräsin hymyilen kun huomasin kollin mutta hetkessä kolli lähti pois ja kollin tilalle tuli hento... Tassutin heidän luokseen ja kysyin oliko kaikki paikkalla ja voimeko me jo lähteä? He nyökkäsivät ja lähdimme ulos ikkunasta ja tassutimme kaksijalkalan reunalla olevia pitkähköjä pieniä taloja. Hiivin hiljaa niiden vierellä ja väistelin ikkunoista lähteviä valokehiä joista kurki kaksijalanpentuja ja niiden vanhempia. Kunnes lopulta olimme eräällä viheralueella.

Parin päivän päästä minä heräsin siitä missä nukuimme Ruususen kanssa mutta huomasin Ruususen jo heränneen... nousin ylös ja peseydyin nopeasti ja lähdin etsimään Ruususta mutta en löytänyt naarasta ajattelin että hän oli varmaan urhon kanssa jossain.. mutta huomasin keijon ja päätin mennä juttelemaan kollin kanssa.
"Hei Keijo", hymyillin iloisena kollille.
"Hei, kaunokki", Keijo vastasi. Hymyillin mutta huomasin Ruusunen joten hyvästelin Keijon ja tassutin naaran luo hymyillen.
"Hei, Ruusunen!" Hihkaisin innoissani naaraalle.
"Hei kaunokki", Ruusunen vastasi hymyillen.
"Minä haluaisin mennä katolle! Mennäänkö jonkun kanssa katolle tassutamaan?" Kysyin hymyillen. Mutta Ruusunen ilmoitti että voimme mennä sinne kahdestaan ja minä innostuin ja nyökkäsin.
"Oikeasti? Mennään!" Hihkaisin. Mutta Ruusunen ehdoti että söisimme ensin yhdessä ja sitten minä nyökkäsin ja olimme jo lähdössä ulos hakemaan jotain syötävää kun urho toi meille hiiren ja ehdoti että söisimme sen kolmestaan. Nyökkäsin ja Ruusunen nyökkäsi hetken päästä vähän vastahakoisesti. Ja sitten me aloimme syömään hiirtä. Katselin hetken sivusilmällä heitä ja ajattelin että heidän välillään voisi olla jotain...

//Ruiska

Katsoin Cosmosta rauhallinen ilme kasvoillani yllättymättä siitä, että nuori kolli saman tien turvautui siihen, että minulla oli suunnitelma jo valmiina. Se tosin oli totta, sillä minulla oli ollut kolme päivää aikaa miettiä ja suunnitella pakoa omassa mielessäni. Kohtasin Cosmoksen eriväriset silmät ja kerroin, mitä olin suunnitellut:
"Meidän on ajoitettava suunnitelman toteutus oikein sillä tavalla, että se huomataan vasta mahdollisimman myöhään."
Cosmos siristi silmiään, mutta ei keskeyttänyt minua. Kollikissa pysyi vaiti ja odotti, että jatkaisin.
"Päivänsäde epäilemättä lähettää peräämme partion jos toisenkin, joten kaikki saamamme etumatka on hyväksi", puhuessani katseeni pyyhki hämärällä kujalla puolelta toiselle. En halunnut kenenkään kuulevan suunnitelmiamme, sillä siitä koituisi meille vain suurempia ongelmia. Jos niin kävisi, saisimme heittää hyvästit pakosuunnitelmallemme.
"Eikö sitten kannattaisi lähteä yöllä", Cosmos lausahti ja vaihtoi levottoman oloisena asentoaan, "tai metsäpartiossa."
Yöllä karkaaminen oli ollut myös minulla mielessä, mutten ollut varma olisiko se järkevintä. Se jos jokin nimittäin olisi epäilyttävää, että me kaksi lähtisimme yhdessä ulos pesästä keskellä yötä. Tosin olimme viime aikoina viettäneet aiempaa enemmän aikaa toistemme seurassa, joten kenties kujakissoista kukaan ei osaisi epäillä yöllistä kävelyretkeämme karkausyritykseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen avasin taas suuni:
"Yöllä lähteminen on ihan hyvä ajatus. Silloin meidän on lähdettävä kuuhuipun aikaan, jolloin pakomme huomataan vasta auringon noustessa, kun olemme päässeet jo kiitettävän matkan päähän kaksijalkalasta. Oletan, että osaat yhä liikkua metsässä pimeällä?"

//Cosmos?

Roska oli johdattanut Cosmoksen eräälle syrjäiselle kujalle kauaksi Kujakissayhteisön kotipesästä. Nuoren kollin mielestä he olisivat ihan hyvin voineet keskustella jossakin vähän lähempänä, mutta ilmeisesti Roska ei halunnut kenenkään muun kuulevan heidän keskusteluaan.
Odotus oli kuitenkin ollut kaiken sen vaivan väärti, kun naaras lopulta ilmoitti suostuvansa lähtemään hänen mukaansa etsimään klaaneja, jos he vain hoitaisivat suunnittelun hyvin ja hätiköimättä. Cosmos ei oikein ymmärtänyt, mitä Roska haki takaa painottamalla viimeistä sanaa. Eihän hän koskaan hätiköinyt. Hän oli kärsivällisistä paras! Mutta jos se kerran takaisi Roskalle mielenrauhan, hän voisi kyllä luvata sen ääneenkin.
"Ei stressiä, osaan olla huomaamattomampi ja salamyhkäisempi kuin kukaan kissa ikinä!" hän kajautti ja huitaisi mahtipontisesti hännällään sivulle, mutta se osuikin viereiseen metalliastiaan ja päästi kolisevan äänen, joka raikasi autiolla kujalla. Hän veti nopeasti häntänsä kauemmaksi ja katsahti sitten Roskaan virnistäen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Helppoa kuin heinänteko - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan", hän hymähti huolettomasti lapojaan kohauttaen.
"No, mikä on suunnitelmamme?" hän kysyi sen jälkeen ja katsoi ystäväänsä odottavasti. Kun Roska kerran oli harkinnut vastaustaankin näin pitkään, oli hänen täytynyt kehitellä myös jonkinlaista alustavaa suunnitelmaa. Cosmoksen mielestä he olisivat voineet vain lampsia yöllä pois pesästä muiden nukkuessa ja häipyä pimeyden turvin, mutta häntä kiinnosti tietää, mitä Roska oli pienessä mielessään punonut.

//Roska?

//ENNEN

Kävelin kaksijalanpesien läpi etsien ruokaa, en ollut syönyt muutamaan päivään.
Olin aijemmin löytänyt ruokaa enemmän, en tiennyt sen syytä.
Kun olin kävellyt hetken näin kissan muutaman kaksijalanpesäm päässä.
*Tuo on yksinäinen kissa en halua mennä lähemmäs jos hän olisikin vaarallinen,* ajattelin.
Hän oli kuitenkin huomannut jo minut tai he koska nyt vasta huomasin että heitä oli monta.
He tulivat lähemmäs, ajattelin paeta mutta en tiennyt oliko se hyvä vaihtoehto. Huomasin että he tulivat lähemmäs joten päätin juosta.
Juoksin kovasti mutta kun tunsin kynnet lavoissani tajusin hävinneeni.
''Tule mukaamme,'' Joku sihisi korvaani.
''En tule,'' maukasin hänelle. Halusin vastustaa, koska mitä oikeutta hänellä olisi määräillä minua.
Tunsin otteen kovenevan.
''Kyllä voin tulla,'' Sanoin heille kun huomasin ettei näiden kissojen kanssa olisi pelleilemistä.
Minulla oli kuitenkin suunnitelma.
Kun hän oli irrottanut otteensa tajusin, nyt on oikea hetki.
Ja lähdin taas juoksemaan.
''Sinä et lähde minnekkään!'' Joku kissoista nappasi jalastani ennen kuin ehdin lähteä kauas.
''Sinä tulet meidän mukaan tai sinulle käy huonosti,'' Hän murisi.
Minun oli pakko lähteä, he olivat nopeampia ja voimakkaampia kuin minä.
Olimme kävelleet hetken aikaa kunnes kysyin.
''Minne te olette viemässä minua?''
''Me viemme sinut johtajalle joka päättää otetaanko sinut osaksi meitä.'' Joku sanoi.
Astelin pelokkaana eteenpäin kunnes huomasin paikan jossa oli muutama muu kissa, se oli varmaan paikka jossa se niin sanottu johtaja oli.

//EN OSAA ROOLIA AMUA VIELÄ HYVIN HÄNEN LUONTEENSA VAIHTELEE

Iltarusko: 4kp -

Lyra: 60kp! -

Cosmos: 18kp -

Päivänsäde: 8kp -

Roska: 27kp! -

Malvaruusu: 10kp - Soturi-ikäisenä kirjoitettu 100KP, eli Malvaruusu voi nyt saada pentuja.

Ruusunen: 45kp! -

Kolmen päivän kuluttua Cosmos tuli kuin tulikin lopulta taas luokseni kysymään, joko olin tehnyt päätökseni. En ollut yllättynyt siitä lainkaan, ennemminkin olin vain iloinen, vaikkei se ulospäin näkynytkään. Pidin ilmeeni vakavana, kun valkoturkkinen kolli oli kävellyt luokseni pesän syrjäisimpään kolkkaan. Cosmos näytti malttamattomalta, kun hän kyseli päätökseni perään. Kieltämättä nämä kolme päivää olivat olleet melko pitkästyttäviä, sillä itse olin myös tehnyt päätökseni heti, kun Cosmos oli ehdottanut lähtemistä. Minun täytyi kuitenkin ylläpitää kehittelemääni roolia ja siksi valehdeltava, ettenkö muka olisi vielä tehnyt silloin päätöstä. En halunnut paljastaa Cosmokselle liikaa siitä, kuka minä todella olin. Siristin keltaisia silmiäni ja vilkaisin pesässä hääriviä kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin erityisemmin huomiota, mutta toisen kissan kanssa juttelu muiden ympäröimänä ahdisti. Erityisesti juttelu Cosmoksen kanssa, sillä valkoturkkinen kolli tunnettiin siitä, ettei hän ollut mikään hiljaisin tapaus. Huonolla tuurilla hän vetäisi hetkessä muiden huomion meihin ja kaikki tulisivat lopun ikäänsä muistamaan minut Cosmoksen ystävänä ja kissana, joka veti huomiota puoleensa. Ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, joten nousin kylmän rauhallisesti ylös ja viitoin Cosmoksen sanattomasti perässäni kohti pesän uloskäyntiä.
"Ai, mekö menemmekin ulos", kuulin valkoturkkisen kollin tokaisevan. Perässäni kuuluvien askeleiden perusteella kolli seurasi minua läpi tomuisen alakerran aina pesän uloskäyntinä toimivalle ikkunalle saakka. Kohtasin mahdollisimman neutraalina sisäänkäyntiä vartioivan Mesiläisen ilmeettömät, keltaiset silmät. Veljestäni – eikä sen koommin minustakaan – saanut lyhyen kohtaamisemme aikana pienintäkään tunnetta irti. Lyhyt kohtaaminen oli ohi hetkessä, kun loikkasin ikkunalaudalta alas ja laskeuduin ketterästi kaksijalkalan kiviselle pohjalle. Cosmos seurasi minua tiukasti kannoillani. Käännyin pesän nurkalta oikealle vievälle suuremmalle kadulle ja jatkoin sitä pitkin pesän seinää myöten. Jouduin kuitenkin pitämään pienen välimatkan seinään, sillä sitä verhoilivat hallitsemattomasti kasvamaan lähteneet pensaikot, joita kaksijalat eivät olleet siistineet aikoihin – ne olivat olleet tuollaisia koko elämäni ajan.
"Minne me menemme?" Cosmos kyseli perässäni malttamattomana ja kiri nopeasti minut kiinni. Vilkaisin rauhallisesti kollikissaa ja vastasin hänelle rauhoitellen:
"Emme kauas, malta vain pieni hetki."
Kuulin kollin mutisevan jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta niin hän vain kenties uteliaisuuttaan tyytyi seuraamaan minua vielä parin kaksijalanpesän päähän. Kun olimme mielestäni kyllin kaukana kotipesästämme, pysähdyin ja loikin kulkemamme pienen ukkospolun toiselle reunalle aivan suuremman ukkospolun reunalle. Hirviöitä liikkui tähän aikaan päivästä vain vähän, joten polun ylittäminen kävi vaivattomasti. Cosmos seurasi minua yhä sinnikkäästi aina ukkospolun toisella puolella sijaitsevalle, hieman syrjäisemmälle kujalle. Tiesin kujan toisessa päässä olevan pieni viheralue, jonka pensaikoissa usein tarkkailin kaksijalkoja ja heidän pentujaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan kulkeneet kujan toiseen päätyyn saakka, vaan pysähdyimme metallisäiliöiden luokse. Varmistin nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ylimääräisiä korvapareja – kenenkään ei olisi hyvä kuulla suunnitelmistamme.
"Olen tehnyt päätökseni", lausahdin rennosti ja istuuduin alas Cosmosta vastapäätä. Levoton kollikissa ei malttanut istua alas, vaan hän tuijotti minua niin intensiivisesti kuin vain saattoi.
"No, mitä sinä olet päättänyt?" Cosmos kysyi ja siristeli erivärisiä silmiään.
"Jos hoidamme suunnittelun hyvin ja hätiköimättä, lupaan lähteä kanssasi klaanien luokse", vastasin päätäni nyökäyttäen, mutta pitäen ilmeeni kuitenkin vakavana. En halunnut viestiä Cosmokselle lainkaan sitä, miten paljon oikeasti odotin matkaa ja klaanien luo pääsemistä – ennen kaikkea Varjotassun näkemistä.
"Mutta sinun on vannottava, että pysyt hiljaa suunnitelmistamme. Kukaan, ei siis kukaan, ei saa tietää aikeistamme tai pakoreissumme päättyy lyhyeen", naukaisin hieman tavanomaista terävemmällä äänellä nuoremmalle kollille. Luottamukseni Cosmosta kohtaan kaikissa muissa tilanteissa oli hentoa kuin hämähäkin seitti, mutta nyt uskoin voivani luottaa kolliin. Hänellä oli itselleen tärkeä tavoite, jota hän tavoitteli tosissaan ja joka varmasti saisi hänet pitämään suunsa kiinni ja tavoittelemaan pakoa tosissaan.

//Cosmos?

Kaunokki myöntyi ja he jakoivat Urhon tuoman aamiaisen kahden kesken. Ruusunen oli hiljaa kiitollinen Urholle tämän avuliaisuudesta.
Syötyään Ruusunen nousi ylös pesemään itseään. Hänen turkkinsa oli aivan sotkussa ja hän halusi siistiä sen.
Naaras huomasi Kaunokin nousseen ylös.
“Lähden kujapartioon”, naaras naukaisi. Ruusunen ihmetteli, milloin kujapartio oli hänelle määrätty, mutta antoi asian sitten olla.
“Pidä hauskaa ja tule yhtenä kappaleena takaisin”, Ruusunen naukaisi. Kaunokki lähti hiljaa pois ja nyt hopeanharmaa naaras oli yksin.
Hän tuijotti smaragdin vihreillä silmillään muiden kissojen tekemisiä ja meni sitten taas makuulle. Ruususen katse pysähtyi Urhoon. Ruskea kolli jutteli Hennon kanssa. Toinen kolli ei vaikuttanut nauttivan puheliaan kollin seurasta, mutta Urho jatkoi kälättämistä kaikesta huolimatta.
Ruususen viikset väpättivät hilpeästi, kun hän katsoi, miten Hento nousi pystyyn ärtyneenä ja ärähti Urholle. Sen jälkeen he tapittivat toisiaan hetken hiljaa ja Hento tassutti muualle.
Ruusunen hymyili ja painoi sitten päänsä. Hän makasi pää etutassujen päällä ja häntä kuonolla. Hän tunsi maan tärinän, kun kissat kulkivat ohitse. Naaras ei ollut koskaan aiemmin tajunnut, kuinka raskaita aikuisten kissojen askeleet olivat.
“Hei taas! Oliko tuomani aamiainen hyvää?” Ruusunen säikähti Urhon ääntä. Kolli oli siirtynyt hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa, kun hän oli ollut silmät kiinni. Naaras katsoi kollia silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina.
“Mitä se sinua kiinnostaa? Et kai yrittänyt vain myrkyttää meitä”, Ruusunen sihisi. Urhoa ei näyttänyt häiritsevän hopeanharmaan naaraan ärtymys.
“Miksi minä ryhtyisin muita yhteisön jäseniä myrkyttämään? Eihän se mitenkään minua hyödyttäisi”, Urho naukui rauhallisesti ja hymyili lempeästi.
Ruusunen katsoi kollia silmiään räpäyttäen ja sulki taas silmänsä. Urho tuhahti ja naaras kuuli miten kolli istahti alas.
“Kuules haluasin vain olla sinulle mukava ja toivoisin, että voisimme olla ystäviä. Se on kaikki mitä haluaisin, ihan tosi!” kolli veti henkeä ja siirteli tassujaan maata vasten. “Kun huomasin joukkionne, halusin saman tien liittyä, mutta tiedätkö kenet huomasi kaikkien seasta parhaiten? Sinut! Ajattelin, että olisit varmasti mahtava kissa, jonka kanssa viettää aikaa, mutta et oikein muuta minulle tee kuin sihise ja huuda.”
Ruusunen avasi silmänsä ja katsoi kollia. Tämän kullankeltaisten silmien katse oli kohdistunut häneen ja se sai hänen olon tuntuvan tukalalta.
“Jätä minut rauhaan friikki! Jos haluat kerta niin kovin olla ystäväni, anna minulle tilaa elää! Sinun kanssasi on mahdotonta olla, kun tuppaat aina niin lähelle”, Ruusunen sihisi ja huitaisi kolliin päin käpälällään.
Urho nousi pystyyn ja katsoi hopeanharmaata naarasta hetken vihaisesti ja surullisesti ja lähti sitten sanaakaan sanomatta pois.
Ruususella oli samaan aikaan hyvä ja huono olo äskeisestä. Hän tunsi olonsa hyväksi, kun sai tiuskia jollekulle, mutta samaan aikaan hän ei olisi halunnut olla Urholle niin ilkeä. Naaras kuitenkin vain pudisteli päätään.
*Jos hän on niin heikko, niin olkoon sitten. Paljonkos se minua liikuttaa!*

Ruusunen peitti innostuksen, joka huokui hänestä kuin myrsky. Hän oli viimein saanut Päivänsäteen luottamuksen vähän aikaa sitten, ja nyt hän oli ensimmäistä kertaa matkalla metsäpartioon.
Ruusunen piti ideasta. Metsäpartiossa hän pääsi taas metsään, mutta ei joutunut hylkäämään kaksijalkalaa. Jos totta puhuttiin, Ruusunen oli pitänyt metsässä elämisestä aika paljon. Siellä ei ollut koiria ja kaksijalkoja vanimassa nurkan takana.
Toki se ei ollut Ruususen paikka. Hän oli syntynyt kaksijalkalassa ja muuttanut yhteisöön. Hän siis kuului kaikesta huolimatta kaksijalkalaan.
Ruusunen huomasimaaston vaihtuvan vähitellen, kun he lähenivät kaksijalkalan reunaa ja metsää.
Naaras katsahti mukana olevaan Hyökyaaltoon, joka jutteli leppoisasti Rubiinin kanssa. Ruusunen ei kuullut mitä he sanoivat, mutta ei häntä oikeastaan se juuri kiinnostanutkaan. Naaras vain katsoi, miten he lähestyivät vähä vähältä metsää horisontissa.
Ruususta hymyilytti. Metsästä löytyisi niin paljon parempaa riistaa, jota hän voisi viedä Kaunokille lahjaksi.
Naaras näki jo silmissään miten nuori naaras hymyilisi hänelle iloisesti, kun hän laskisi suurimman koskaan näkemänsä oravan tämän eteen. Kaunokki hymyilisi ja nuoleskelisi huuliansa iloisesti. Ruusunen kehräsi hiljaa ja hymyili itsekseen ajatellessaan nuorempaa naarasta.
“Olemme kohta perillä”, Hyökyaalto naukaisi yhtäkkiä ja Ruusunen säpsähti. Hän ei ollut varma oliko kolli puhunut hänelle, mutta nyökäytti silti päätään. Hän kohdisti katseensa edessä avautuvaan metsään. Se näytti upealta, miltein maagiselta. Ruususesta metsä näytti jotenkin erikoisen kutsuvalta ja kotoisalta, mutta hän siirsi intonsa päästä metsään taka-alalle.
Ruusunen tunsi ruohon polkuanturoissa. Se tuntui ihanan pehmeältä kovan kivisen maaston jälkeen. Naaras kurkkasi muihin ja seurasi heitä merkkaamaan alueita. Hän toivoi mielessään, että heidän aikansa riittäisi vielä hejumerkkejen laittamisen jälkeen saalistamiseen, mutta ei sanonut asiasta sanaakaan.
Muut kulkivat eteenpäin tarkasti rajaa merkaten, kun taas Ruusunen ennemminkin vain katseli, ja tutki missä raja menee. Naaras oli myös puolet ajasta omissa ajatuksissaan ja mietti saisiko hän edes saaliita kiinni, mikäli sellainen tulisi vastaan.

Ruusunen oli palaamassa takaisin muun partion kanssa. He juttelivat keskenään - toki eivät aivan kaikki - ja Ruusunen vain katseli kaksijalkalaa hiljaa. Naaras mietiskeli asioita. Miltäköhän tuntuisi olla taas kotikisu? Tai entä kulkukissa tai erakko? Tai entäs klaanikissan elämä? Ei naaras ollut siihen niinkään tutustunut, mutta eihän se voinut kujakissayhteisössä elämisestä niin paljoa erota, eihän?
Naaras puisteli päätään. *Miksi edes ajattelen moista?* hän mietti. Hyökyaalto tuli hänen vierelleen.
“Miten sinulla on mennyt Urhon kanssa?” kolli kysyi. Ruusunen kohautti lapojaan.
“Ärsyttävä lähentelijä”, naaras sihahti vihaisesti, mutta kollin ajatteleminen sai hänet siitä huolimatta jotenkin iloiseksi.
“Jaa. Anna hänelle mahdollisuus. Urhohan yrittää vain olla mukava”, Hyökyaaltoi sanoi. Ruusunen kohautti lapojaan ja kiristi tahtia.
“Haluan päästä jo takaisin kaksijalanpesään”, hän tokaisi.

Ruusunen seurasi Urhoa, joka oli pyytänyt naaraan mukanaan ulos. Kollilla oli kuulemma jotain näytettävää hopeanharmaalle naaraalle.
Ruusunen kuuli koirien haukuntaa ja antoi Urholle varoittavan katseen, jos tämä yrittäisikin viedä naarasta kuolemaansa. Ruskea kolli ei kuitenkaan vastannut katseeseen vaan tuijotti eteenpäin ja käveli varmoin askelin.
Naaras ihaili tämän itsevarmuutta omalla tavallaan, mutta ei siltikään pitänyt kollista niinkään. Urho oli mukava, mutta kävi aina Ruususen hermoille lähentelyllään.
Kolli pysähtyi ja nosti häntänsä merkiksi, että Ruususenkin oli määrä pysähtyä. Naaras asettui kollin vierelle seisomaan ja tunsi tämän turkin kosketuksen kyljessään. Naaras värähti hieman, mutta Urholla ei ollut minkäänlaista reaktiota.
“Meidän pitäisi päästä tuonne katolle. Näytän sinulle siellä sen asian”, Urho naukui ja osoitti heidän edessään nousevaa suurta kaksijalanpesää. Sen pihaa ympäröi puinen valkoinen aita ja Ruusunen arvioi pituuksia.
“Pystyisimmekö hyppämään aidalta tuonne katolle? Tai siis pystytkö sinä?” naaras kysyi Urholta, painottaen vahvasti sanaa sinä. Kolli pohti hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“On se kokeilemisen arvoista”, kolli vain totesi ja loikkasi jo aidalle. Ruusunen lähi äkkiä perään. Naaras seurasi, miten Urho onnistui loikkaamaan ja repimään itsensä ylös ja loikkasi itsekin perässä.
Saman tien alhaalla pihalla alkoi koirien räksytys. Ruusunen katsoi niitä ärtyneesti ja heitteli häntäänsä sivulta toiselle.
Naaraan keskittyessä koiriin, Urho oli hiipinyt hänen taakseen. Ruusunen tunsi tönäisyn ja oli tipahtaa. Hän kuitenkin kiepsahti ympäri ja loikkasi Urhon kimppuun.
“Tietenkään en voinut luottaa sinuun”, naaras ulisi sivaltaessaan tämän naamaa. Veriroiskeita lenteli hänen naamalleen ja hän tunsi veren inhottavan hajun sieraimissaan. Naaras ei kuitenkaan kerennyt juuri sillä hetkellä välittää asiasta, koska hänen piti nyt taistella hengestään.
Urho pisti vastaan. Kolli rimpuili ja onnistui saamaan etutassunsa naaraan otteesta. Suuri kolli läimäisi voimakkaasti Ruususta ja hopeanharmaa naaras lähti ilmalentoon.
Hän onnistui kääntymään ilmassa ja laskeutui sulavasti tassuilleen. Naaras tuijotti suurempaa kollia silmät viiruina ja korvat luimussa. Hän sähisi tälle selkäänsä köyristäen ja karvansa pörhistäen.
Kolli sihisi Ruususelle ja työnsi kyntensä ulos. Ruusunen valmistautui loikkaamaan toistamiseen kollin kimppuun, mutta Urho ehti ensin. Hän painoi naaraan maahan ja Ruusunen alkoi samantien rimpuilla. Hän yritti päästä kollin otteesta, mutta Urho vain jakeli voimakkaita iskuja naaraan naamaan.
Ruusunen keräsi voimansa ja potkaisi takatassuillaan Urhoa vatsaan. Ruskea suuri kolli rämähti maahan ja Ruusunen loikkasi tämän kimppuun. Hän painoi kollia kaikin voimin, kun tämä oli vielä iskusta pökkyräisenä.
Ruusunen sivalsi kynsillään kollin vatsaa ja tunsi miten veri alkoi pursua hänen tassuilleen. Kollin vatsa alkoi aueta ja hän ulvoi kovaäänisesti Ruususen alla. Naaras tunsi, miten hänen tassunsa osuivat kollin lihaan ja yökkäsi, kun kolli liikkui, ja se tuntui kuvottavalta.
Urho käännähti kyljelleen ja läimäisi naarasta niin, että hän lensi ensin katon reunaan ja liukui sitten alas.
“Ei!” Ruusunen ulvahti ja tunsi tippuvansa. Kun hän osui maahan, maailma pimeni hetkeksi.
Pian naaras kuitenkin näki sumeuden ja sen läpi kolmen ison koiran ja kahden hieman pienemmän koiran hahmojen piirtyvän pilvistä taivasta vasten.
Ruusunen ei enää edes yrittänyt tapella. Hän oli jo aika varma kuolevansa. Koirat ensin vain haistelivat ja sitten yksi nappasi naaran suuhunsa.
*Näinkö minä tosiaan kuolen? Koiran hampaissa*, hän ajatteli nuutuneena ja antoi pimeyden viedä mukanaan.
Ruusunen värähti tuntiessaan kuitenkin pehmeän turkin kosketuksen ja räväytti silmänsä auki. Kaunokki makasi hänen vierellään ja Ruusunen etsi itsestään kaikenlaisia tappelun jälkiä, mutta mitään ei ollut.
“Se oli vain unta”, naaras henkäisi hiljaa.

Ruusunen katseli hiljaa ulkona oleskelevaa Urhoa. Kolli oli yrittänyt löytää ruokaa roskien seasta jo vaikka ties kuinka kauan.
Ruusunen kuuli askelia ja huomasi Valaan tulleen hänen luokseen.
“Lähtisitkö kanssani etsimään ruokaa?” kolli pyysi. Ruusunen nyökkäsi vastentahtoisesti ja nousi ylös. Hän antoi kollin johtaa, sillä hänellä ei edes ollut mitään hyvää ehdotusta suunnasta.
Valas tassutti eteenpäin leppoista vauhtia ja Ruususta syyhytti vain juosta tämän ohitse. Häntä ärsytti kollin hitaus ja hän olisi äyskinyt tälle, mutta naaraalla ei ollut siihen virtaa. Valas mateli erään roska-astian luokse ja loikkasi sen päälle.
Kolli alkoi kaivella sitä ja veti sieltä pian jonkinlaisen astian, jonka sisällä oli jotain kaksijalkojen tähteitä. Ruusunen oli jo lähdössä seuraavalle, mutta Valas jatkoikin vielä hetken kaivamista. Pian hän veti sieltä lähes koskemattoman kalan ja heitti tämän maahan. Valkea kolli loikkasi eväidensä viereen ja hymyili.
“Ja eiköhän vain seuraavalle”, Valas totesi ja taituroi molemmat ruokansa suuhunsa. Totta puhuen Ruusunen oli melko vaikuttunut siitä, miten kolli oli onnistunut ottamaan molemmat löytönsä suuhunsa tiputtamatta niitä maahan kertaakaan.
“Huomaa, että hän on elänyt täällä jo melkoisen kauan”, Ruusunen mumisi heidän päästessään seuraavan roskapöntön luo. Valas loikkasi roskapöntön päälle ja ryhtyi kaivelemaan etukäpälillään roskia.
“Ei mitään”, Valas totesi hetken ajan kaiveltuaan. “Tämä saa kelvata nyt. Voimme myöhemmin hakea lisää.”
Ruusunen pyöräytti silmiään ja otti kaksijalkojen tähteitä täynnä olevan astian ja antoi Valaan kantaa löytämänsä kalan. Kolli tarttui kalaa pyrstöstä ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Ruusunen tuhahti, kun kolli lähti taas kerran matelemaan eteenpäin.
*Eikö hän voisi mennä edes hieman nopeampaa?*
“Tuota… mitä ajatuksia Iltaruskon kuolema sinussa herättää?” Ruusunen kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa. Naaras oli kuollut jonkin aikaa sitten ilmeisesti punayskään. Ruususen mielestä Iltaruskon kuolema oli aika surullinen ajatellen, miten nuori hän oli ja miten paljon hänellä olisi ollut vielä koettavanaan.
“En tykkää puhua asiasta. Monesti vain ajattelen, että hän on edelleen elossa, mutta ei vain enää oleskele kanssani”, Valas naukui ja Ruusunen erotti tämän äänessä surun. Hopeanharmaa naaras vain hymähti hänelle.
“Hän kuoli sinun vierelläsi, eikö vain?”
Valas nyökkäsi ja kiristi tahtia. Ruusunen käänsi taas katseensa muualle. Hän huomasi Urhon, joka oli myös palaamassa ruoan haku reissultaan. Ruskea kolli oli saanut vain pilaantuneen näköistä lihaa.
Ruusune käänsi katseensa muualle kollista.
“Joku taitaa olla ihastunut”, Valas sanoi huvittuneena. Hopeanharmaa naaras käänsi katseensa valkeaan kolliin vihaisena.
“En minä ole ihastunut!” hän huusi ja Valas heilautti korvaansa.
“Ihan miten vaan”, kolli totesi ja loikki sisälle kaksijalanpesään.
*En voi olla rakastunut Urohoon, enhän?* Ruusunen mietti tunkiessaan itsekin sisälle. Hän kurkkasi Urhoon päin ja lähti sitten omalle pedilleen. Naaras ryhtyi sukimaan turkkiaan ja sulki silmänsä sukiessaan.
*Voiko se oikeasti olla totta? Voinko minä olla rakastunut?* hän pohti.

Ruusunen loikkasi kaksijalanpesän katolle. Hän katseli kuinka aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa. Naaras hengitti syvään ja sulki silmänsä.
“Jos jotkut mahdolliset esi-isäni kuulevat minua, antakaa vastauksia. Kertokaa mitä minun pitäisi tehdä ja mikä on tulevaisuuteni”, hän mumisi.
Ruusunen ei oikeasti uskonut mihinkään esi-isien henkiin, mutta merkkien pyytäminen oli hänestä rauhoittavaa. Hän pohti todella pitäisikö hänen vain kysyä Urholta pitääkö kolli hänestä, mutta häntä hermostutti.
“Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä oikeastaan, mutta haluaisin kyllä todella, että hän pitäisi minusta”, Ruusunen mumisi ja meni makuulle.
Hopeanharmaa naaras vietti siinä tovin ja nousi viimein kankeasti ylös.
“Kerron hänelle, kun tuntuu siltä”, hän sopersi ja piti pitkän venyttelytuokion. Naaras ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä takaisin kaksijalanpesään vaikko oleskella vielä ulkona, mutta vastaus tulikin nopeasti, kun kujapartio, jossa oli Valas, Leopardi, Malvaruusu ja Silver kulki ohitse.
“Sinun olisi pitänyt tulla mukaan kujapartioon, mutta emme löytäneet sinua. Palaa heti takaisin!” Silver huusi ja keskittyi sitten taas partiointiin.
Ruusunen loikkasi alas katolta ja lähti takaisin kaksijalanpesää päin edelleen mietteissään. Naaras mietti tulevaisuuttaan Urhon kanssa tai ilman Urhoa. Millaista elämä olisi, jos urho ei olisi koskaan liittynyt kujakissayhteisöön?
Ruusunen oli törmätä tolppaan, kun hän käveli niin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Naaras säpsähti, kun tolppa olikin suoraan hänen naamansa edessä ja kiersi sen nopeasti. Hän katsoi ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei ollut nähnyt ja jatkoi sitten ripeästi matkaa.

Malvaruusu istui Kujakissayhteisön pesän alakerrassa ja katseli tylsistyneenä ympärillään hääräileviä kissoja. Kuut Kujakissayhteisössä olivat vierineet, mutta Malvaruusun elämä tuntui junnaavan paikoillaan. Hän oli yrittänyt tutustua Yhteisön jäseniin, mutta suurin osa heistä vaikutti pinnallisilta ja inhottavilta, jolloin naaras oli menettänyt mielenkiintonsa. Tapojensa mukaan kilpikonnalaikukas naaras oli kuitenkin viihtynyt muiden kissojen ympäröimänä ja varsin kovaäänisesti vetänyt toisinaan huomiota itseensä.
Mutta siitä huolimatta naaraasta tuntui, ettei Yhteisön jäsenet arvostaneet häntä riittävästi. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että Malvaruusu oli Päivänsäteen sisko ja ansaitsi ainakin omasta mielestään paljon parempaa kohtelua muilta. Naaras oli oikeastaan hieman kateellinen vanhemmalle sisarelleen siitä, että juuri tämä oli monen mutkan kautta päätynyt Eloklaanista Kujakissayhteisöön ja sitä kautta sen johtajaksi. Malvaruusun mielestä Päivänsäde oli viime kuina osoittanut huomattavaa kykenemättömyyttä johtajana toimimiseen. Tummanharmaa naaras oli lähinnä viettänyt aikaa yksin yläkerrassa ottamatta sen suurempaa kontaktia yhteisön jäseniin. Vaikka Malvaruusu oli yrittänyt, oli sisko työntänyt myös hänet pois. Miten itsekäs toisen täytyikään olla, ettei ymmärtänyt Malvaruusun upeutta ja halunnut olla hänen kanssaan hyvissä väleissä?
Malvaruusun katse terävöityi, kun hän näki tutun hahmon saapuvan pesään. Päivänsäde tuttuun tapaansa kipitti suorinta tietä yläkertaan. Se sai Malvaruusun närkästymään taas kerran. Naaras nousi aikailematta ylös ja suuntasi pölyisen tilan poikki portaikon luokse. Häntä pystyssä entinen eloklaanilainen tassutti sisarensa perässä yläkertaan. Portaikon yläpäässä hän katsahti leuka pystyssä, ylpeä ilme kasvoillaan Päivänsädettä, joka oli juuri asettumassa lepäämään vuoteelleen. Tummanharmaa naaraskissa siristi kysyvästi silmiään.
"Kai sinä tiedät, ettei sinulla edelleenkään ole mitään asiaa tulla tänne luvatta?" Päivänsäde esitti terävän kysymyksen parantaessaan asentoaan. Malvaruusun ilme muuttui happamaksi.
"Olin vain tulossa viettämään mukavaa aikaa rakkaan siskoni kanssa, mutta ei sitten", Malvaruusu tiuskaisi ja kohotti leukaansa ylöspäin. Miksi Päivänsäteen piti olla niin itsekäs?
"Ehkä olisin vähän vastaanottavaisempi, jos osaisit noudattaa sääntöjäni edes kerran. Ellet osaa pyytää lupaa tulla luokseni, pysy poissa", Päivänsäde lausahti ja väläytti Malvaruusulle tuiman katseen. Se ei saanut Malvaruusua loukkaantumaan – päinvastoin. Hän ymmärsi yhä vain paremmin, miten inhottava kissa hänen sisarensa oli. Malvaruusu ei kuitenkaan suostunut alentumaan Päivänsäteen tahtoon. Siispä naaras pysytteli visusti paikallaan ja katsoi yhä vain itsepäisemmin sisartaan.
"Et sinä ole millään tavalla minua parempi, joten en ymmärrä miksi minun pitäisi alentua moiseen kumarteluun ja kyselyyn. Jos sinäkään et ymmärrä minun mahtavuuttani, olkoon se oma häpeäsi", Malvaruusu tuhahti, nousi ylös ja palasi portaita pitkin takaisin alakertaan. Yhteisöön saavuttuaan hän oli kuvitellut voivansa tulla toimeen Päivänsäteen kanssa, mutta se oli osoittautunut mahdottomuudeksi. Päivänsäde oli kykenemätön johtaja ja Malvaruusu tiesi, että asialle olisi tehtävä jotakin. Hänen olisi hankkiuduttava eroon Päivänsäteestä ja ryhdyttävä itse Yhteisön johtajaksi. Kenties sitten vasta kaikki oikeasti suostuisivat ymmärtämään, miten upea ja ainutlaatuinen kissa Malvaruusu oli.
Laikukas naaras päätti lähteä ulos pesästä pienelle kävelylle. Hän voisi taas kavuta kaksijalanpesien katoille tai viilettää pitkin kujia kehittäen omaa nopeuttaan.

"Ei tämä tietenkään ole mikään nopea päähänpisto", Cosmos tuhahti Roskalle ja huiskautti häntäänsä. Ei se ollut sellainen ainakaan kollin mittakaavassa, sillä hän oli antanut ajatuksen muhia päässään jopa pari sekuntia ennen kuin oli sanonut sen ääneen. "Kauanko tarvitset aikaa harkita? Iltapäivään asti?" Hän vilkaisi taivaalle kärsimättömänä - kyllä hän iltapäivään asti malttaisi odottaa. Ehkä.
"Muutaman päivän", Roska vastasi kotvan kuluttua. Cosmos tuijotti mustaa naarasta hetken epäuskoisena. Miten hän muka jaksaisi odottaa niin pitkään? Eihän ollut edes niin sanottua, että hän olisi enää elossa niin kaukaisessa tulevaisuudessa?
"Hyvä on, jos kerran todellakin tarvitset niin paljon aikaa asian harkitsemiseen", Cosmos huokaisi lopulta ja salaa toivoi, että Roska tulisi yhtäkkiä toisiin aatoksiin ja sanoisi, että iltapäivään asti riittäisi hyvin. Mutta ei tämä tullut.

Kolme päivää kului tuskallisen hitaasti. Sinä aikana Cosmos kävi tavallisen tylsään tapaan partioissa ja etsimässä ruokaa samalla, kun odotti Roskan viimein tekevän päätöksensä. Hän todellakin toivoi, että naaraan vastaus olisi myöntävä, tai muuten hän olisi heittänyt hukkaan kolme päivää odottaessaan. Odottaminen oli aivan typerää. Kuka halusi vapaaehtoisesti odottaa, kun vaihtoehtona oli myös ryhtyä toimeen heti paikalla?
Cosmos loikkasi alas ikkunalaudalta lattialle ja nostatti laskeutuessaan ilmaan pienen tomupilven. Hänen perässään tulivat Silver, Keijo ja Rubiini. He olivat käyneet tutkimassa kujia harhautuneiden matkantekijöiden varalta, mutta eivät olleet löytäneet ketään tai mitään.
Silmännurkassaan Cosmos erotti liikettä, ja hän näki Roskan istumassa vähän kauempana huoneen nurkassa. Cosmos oli odottanut jo kolme pitkää päivää, joten naaraan oli viimein aika kertoa päätöksensä. Niinpä hän lampsi toverinsa luo hännänpää kärsimättömästi kiemurrellen.
"Hei, Roska hyvä", hän maukui sanojaan venyttäen, "jokos ajatuksesi on kirkastunut? Minusta sinä olet miettinyt jo kyllä niin pitkään, ettei se ole hyväksi aivoillekaan enää."

//Roska?

Kun huomasin emoni silmillä hymyntapaisen, meinasin loikata turkistani! Olinko todella saanut kehuja itse Päivänsäteeltä? Nyt Lyra, tyynesti vain. Älä anna niiden nousta päähän, muistutin itseäni kehuista, mutta nopea virne käväisi kasvoillani. Tämä taistelu oli ollut aivan mahtava!
“Et itsekään taistellut hassummin. Ehkä sinä voisit pitää minulle joskus taisteluharjoitukset?” ehdotin pilke silmäkulmassa ja yritin pysyä emoni vauhdissa. Jalkani oli kuitenkin ottanut hieman kipeää ja nyt vasta huomasin miten kipeä se todellisuudessa oli. Härmän olisi parasta hoitaa se kuntoon. Luotin Yhteisön parannustaitoisiin kissoihin ja olin varma, että he hoitaisivat käpäläni kuntoon. Cosmoksenkin pieniä haavoja oltiin saatu paikkailla pentuna, kun veljeni oli ollut aikamoinen rämäpää. Siispä parantajataitoiset kissat olivat tulleet myös minulle tutuksi. Veljeni ajattelu muistuttikin minua siitä, että pitäisi viettää pian aikaa toisen kanssa. Olimme aika erilaisia, mutta siitä huolimatta minä välitin kollista syvästi. Olimmehan me verisukua, vaikka ei sillä niinkään tainnut olla merkitystä. Olihan Päivänsäteenkin veressä Mesitähden omaa, mutta se ei tehnyt naaraasta Eloklaanin päällikön tytärtä, ei todellakaan. Ja minussakin virtasi Kharonin veri, vaikka isäni olikin toisen veljeni, Fornaxin tapaan petturi. En ymmärtänyt miten joku voisi pettää yhteisön. Yhteisö antoi niin paljon ja koin velvollisuudekseni palvella yhteisöä koko elämäni ajan. Halusin olla Päivänsäteelle suurin ylpeys ikinä ja halusin näyttää mihin minä pystyin. Toivoin myös, että Cosmos ymmärtäisi Yhteisön tärkeyden eikä hankkiutuisi enää hankaluuksiin. Minä tahdoin pitää veljeni puolia, mutta en voinut tehdä sitä Yhteisön edun varjolla. Päätin puhua Cosmokselle järkeä. Olin varma, että minä saisin vedettyä kollin pois hankaluuksista.








Myhäilin tyytyväisenä Kujakissayhteisön tukikohdassa. Olin saanut varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kehuja emoltani, siis Päivänsäteeltä! Vaikka kehuista ja koirataistelusta oli kulunut jo muutama auringonnousu, olin niistä silti hyvin ylpeä. Pelkästään naaraan sanojen muistelu sai minut iloiseksi. Olin taistellut hyvin, olin tehnyt vaikutuksen, jee! Viikseni vapisivat innostuksesta ja olisin voinut hyppiä tasajalkaa. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä Päivänsäde saattaisi tupsahtaa hetkenä minä hyvänsä valtakunnastaan tänne rahvaiden joukkoon. Minut oli valittu metsäpartioon, joka lähtisi tässä iltapäivän aikana. En varsinaisesti odottanut sitä, sillä metsäympäristö ei tosiaankaan ollut minun juttuni. Sieltä kuitenkin löytyi puhdasta riistaa ja mikä parasta, Päivänsäde oli tulossa partioon myös! Olin kuullut sen ihan vahingossa, sattumalta, kun naaras oli keskustellut Arven kanssa partioista. Hyvä on, olin ehkä rahtusen verran jäänyt salakuuntelemaan.. Sen takia suinkin turkkiani ahkerasti. Metsässä turkkiini tarttuisi kuitenkin inhottavia sammalhippusia ja kaikkea muuta roskaa, yök! En ollut mikään täydellinen hienohelma, mutta halusin näyttää hyvältä ja siistiltä. Siisti vaikutelma oli minusta tärkeä. Kuka ottaisi tosissaan kissan, joka näyttäisi rotalta? Minä en ainakaan ottaisi, mietiskelin itsekseni ja katselin, kun pesään lappasi kissoja. Kujapartio teki paluutaan ja sen mukana saapui joukko kissoja. Arvelin, että metsäpartio voisi lähteä hyvinkin pian, kerta pesässä oli taas reilummin kissoja. Päivänsädettä ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoin rennosti takajalkani pesemistä. Haava oli lähtenyt parantumaan hyvin. Olin iloinen siitä, että se ei näyttänyt tulehduksen merkkejä ja pystyin kävelemään sillä hyvin. Varoin silti likaisia paikkoja, en halunnut olla tyhmänrohkea ja lähteä leikkimään terveydelläni. Pidin sen kaltaisia kissoja hiirenaivoina. Minusta se oli vain typerää leikkiä vakavilla asioilla. Tuhahdin itsekseni, mutta halveksuva ilmeeni vaihtui salaman lailla, kun Päivänsäde asteli yläkerrastaan alas. Nousin pystyyn, mutta tällä kertaa muistin pitää itseni rauhallisena ja tyynenä, vaikka sisälläni oleva sydän pamppaili villisti. En ollut varma haluaisiko Päivänsäde johtaa partiota itse. Toivoin hieman, että naaras ei olisi johdossa. Silloin minulla olisi enemmän tilaisuuksia keskustella hänen kanssaan. Puikkelehdin muiden kissojen lomasta Päivänsäteen luokse ja nyökkäsin emolleni kohteliaasti.
“Iltapäivää”, naukaisin ja räpäytin eriparisia silmiäni, joita inhosin. Ne muistuttivat Kharonista. En halunnut, että kukaan piti minua isäni tyttönä. Se ei ollut hyväksi maineelleni ja tulevalle johtajuudelleni. Kharonin nimi saisi minun puolestani pyyhkiytyä pois koko Yhteisön historiasta. Päätin unohtaa hänet. En enää tiennyt kuka Kharon oli. En ollut koskaan tuntenut.
“Iltapäivää, Lyra. Odotamme vielä Menninkäistä”, Päivänsäde naukaisi ja korotti hieman ääntään, jotta sammalillaan nuokkuva Menninkäinen ymmärtäisi vihjeen ja nousisi. Minusta partiosta myöhästyminen oli äärimmäisen noloa. Etenkin, jos Päivänsäde oli mukana. Kuinka Menninkäinen edes kehtasi? Minun teki mieli sanoa kollille muutama valittu sana, kunhan toinen kehtaisi näyttää naamaansa. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, leopardilaikkuinen kissa saapui pahoitteluiden kera paikalle, joten annoin asian olla. Päivänsäde kyllä hoitaisi läksytyksen, jos näkisi sille olevan tarvetta. Kunnioitin emoani, joten en voisi hyppiä hänen varpailleen. Innostukseni emoni läsnäolosta vyöryi ylitse, vaikka kuinka yritin olla tyyni ja rauhallinen. Tuntui, että sisälläni asuu kokonainen varpusparvi; saattaisin koska tahansa lehahtaa lentoon!








“Lähdetään”, Päivänsäde naukaisi lopulta partiolle. Menninkäisen, minun ja emoni lisäksi Leopardi ja Keijo. Hienoa, ajattelin. Leopardi pitäisi taatusti Keijon ja Menninkäisen kiireisenä löpinöillään. Siispä Päivänsäteen keskittyminen voisi olla partioinnin lisäksi täysin minussa. Partion lähdettyä matkaan kiirehdin emoni rinnalle ja väläytin toiselle hymyn.
“Olisitko sinä halunnut aterioida minun kanssani tämän partioinnin jälkeen?” ehdotin Päivänsäteelle mairealla äänensävyllä.
“Katsotaan sitä sitten”, naaras tyytyi vastaamaan lyhyesti. Tyydyin siihen vastaukseen, se ei ainakaan ollut jyrkkä ei! Päivänsäteestä huokui se, että naaras tahtoi nyt keskittyä alkuun vain partioimaan. Olisin itse halunnut höpistä emoni kanssa ties mitä, mutta hillitsin itseni ja tyydyin katselemaan vain maisemia. Leopardi tapansa mukaansa höpötti Keijolle ties mitä, mutta en itse jaksanut keskittyä naaraan sanoihin. Leopardilta tuli tekstiä melkein yhtä paljon, mitä Cosmos, rakas veljeni tuppasi aiheuttamaan ongelmia. Nostelin tassujani ripeästi, sillä kaksijalkalan harmaa kivimaa tuntui inhottavalta herkkien anturoiteni alla. Kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Olin varma, että tämän jälkeen joutuisin lepuuttamaan tassujani tovin. Olin kuullut vanhemmilta kissoilta, että viherlehden aikaan kaksijalkalan kadut olivat tosiaankin kuumia, mutta että näin kuumia! Järkeilin kuitenkin mielessäni, että kunnon yhteisöläinen ei valittaisi tai antaisi tämänlaisen muotoseikan vaikuttaa partiointiin. Pidin siis suuni supussa enkä sanonut halkaistuakaan sanaa katujen kuumuudesta. Onnekseni Päivänsäde ohjasi meidät metsään ja loikkasin kepeällä loikalla metsän viileyteen. Saatoin vain huokaista helpotuksesta, kun tassuni koskettivat viileää ruohoa. Ihanaa, ajattelin. Viikseni värähtivät helpotuksesta ja venyttelin varovaisesti kaulaani. Metsän kasvusto loi eteeni suuria varjoja ja katseeni lipui puiden latvustoissa. En tosiaankaan kaivannut metsään, mutta viherlehden kuumimpina päivinä se loi helpotusta elämään. En siltikään vaihtaisi Yhteisön ihania katuja mihinkään. En, vaikka olisi aina yhtä kuuma! Maistelin ilmaa varovaisesti ja yritin saada kiinni hajujäljistä. Metsän tuoksut kuitenkin vilisivät nenäni ohitse ja minun oli vaikea saada mistään tuoksusta kiinni. Kai täällä nyt jokunen hiiri olisi? En voisi tuottaa Päivänsäteelle näin suurta pettymystä, että en saisi yhtä ainutta saaliseläintä kiinni. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että en ollut kovin kummoinen saalistaja. Onnekseni tiesin, että ei rakas emonikaan ollut mikään taituri mitä saalistamiseen tuli. Sen sijaan vähemmän rakas isäni oli. Kharon oli kertonut minun pentuaikoinani yhtä sun toista saalistamisesta. Hölynpölyä ja ajanhukkaa, jos minulta kysyttäisiin. Yhteisön kissojen taitojen kuului olla aivan jossain muualla, kun metsässä haahuilussa. Vaikka oli minun myönnettävä, että tuore hiiri voitti kaksijalkojen tuomat jätteet. En pitänyt metsäpartiointia täytenä turhuutena, yhteisön oli syytä pitää huolta myös läheisestä metsästä ja se takasi heille enemmän syötävää. Siitä huolimatta metsässä partioiminen hävisi heittämällä kujapartioille. Säpsähdin ajatuksistani takaisin tähän maailmaan, kun kuulin takaatani askelia. Käännähdin niin, että valkea, puolipitkäksi siunattu turkkini heilahti ja kasvoilleni piirtyi hentoinen hymy, kun huomasin tulijan. Eteeni piirtyi tummanharmaa naaras, jonka turkkia koristi valkoiset kuviot ja kasvoja tummansiniset, silmiinpistävät silmät. Se oli Päivänsäde. Olisin halunnut törmätä naaraaseen vasta, kun olin saanut kasoittain meheviä saaliseläimiä. Surkeista jäljitystaidoistani ei ollut kuitenkaan ollut mitään hyötyä ja epäilin, että vaanimiseni olisi suorastaan viimeistellyt tämän konkurssin. Tiesin heikkouteni, mutta en halunnut pitää niistä meteliä emoni nähden. Olisi keskityttävä enemmän hyviin puoliin, järkeilin.
“Mitä sinä haistat?” Päivänsäde kysyi astellessaan minun rinnalleni ja haisteli itsekin metsän tuoksuja. Maistellessani ilmaa nenääni tulvi kasoittain tuoksuja, ehkä hiiren ja myyrän ainakin. En kuitenkaan osannut yhdistää hajuja mihinkään tiettyyn tai saanut kunnollista hajujälkeä, mitä seurata. Väräytin korvaani hieman hermostuneena ja kuopaisin käpälälläni maata. Silmäni hamusivat maisemia ja pyörivät päässäni väkkärän lailla. Yritin löytää maisemasta saaliseläimiä, jotka olisivat voineet jättää tuoksunsa tähän metsään. En kuitenkaan nähnyt mitään, en sitten yhtikäs mitään. Olin juuri avaamassa suuni, kunnes Päivänsäde keskeytti minut ja vilkaisi minua terävällä katseella:
“Keskity, Lyra. Käytä nenääsi, älä silmiäsi.”
Minä nielaisin, Päivänsäde oli huomannut yritykseni. En kuitenkaan antanut sen lannistaa minun sinnikästä luonnetta, vaan aloitin alusta. Suljin silmät, henkäisin syvään, suljin korvani metsikön rapinoilta ja annoin metsäneläinten tuoksujen tulvia nenääni. Alkuun hajuista kiinni saaminen oli odotettua vaikeampaa, ehkä emoni läsnäolo hermostutti minua laittoman paljon? Niin sen oli oltava, en suostunut uskomaan, että minä olisin näin huono jäljittäjä.
“Myyrän, minä haistan myyrän”, naukaisin Päivänsäteelle, kun olin varma siitä, että nenässäni viipyilevä haju kuului myyrälle. Olin maistanut joskus taistelun aikaan klaanien reviireillä myyrää, mutta muistikuvani kyseisen eläimen mausta olivat hatarat. Avasin silmäni hitaasti ja vilkaisin sitten Päivänsäteeseen, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Ilo valtasi sisuskaluni, olin onnistunut!


“Seuraavaksi sinun tehtävänäsi on jäljittää ja ottaa se kiinni. Ole hyvä, tarkkailen sinua kauempaa”, Päivänsäde naukaisi ja nyökkäsi sen merkiksi, että minä saisin aloittaa. Vastasin naaraan nyökkäykseen omalla nyökkäyksellä ja väläytin toiselle vielä pienen, tyynen hymyn. Hymyni vaihtui pian itsevarmaan, mutta rauhalliseen ilmeeseen. Minä pystyn tähän, muistutin itseäni. Saisin todistettua Päivänsäteelle taitoni toisessa tilanteessa ja olinhan minä niin tehnytkin, kai. Koirataistelussa olin osoittanut, että hallitsen taistelemisen hyvin. Mietin oliko naaras testannut jo Cosmoksen taitoja. Olin harjoitellut veljeni kanssa aina välillä ja tiesin, että hän oli minua parempi metsästäjä. Sen sijaan voitin toisen heittämällä mitä tuli taistelutaitoihin. Pidin taistelutaitoja paljon tärkeämpänä, koska Yhteisössä oli paljon metsästystaitoisia kissoja. Tulevana johtajana minä en käyttäisi hirveästi aikaa metsästämiseen. vaan Yhteisön vahvistamiseen ja johtajana toimimiseen. Yhteisön johtajan vastuut olivat pääosin jossain muualla. Jolkottelin varovaisin askelin myyrän hajujäljen perässä. Harhauduin koko ajan reitiltä, sillä nenääni tulvi eri kasvien ja eläinten tuoksuja. Ne sekoittuivat myyrän hajujäljen kanssa ja pääni tuntui menevän suorastaan pyörälle. Miten tästä hajujen sekamelskasta selviäisi hengissä ja järjissään? Harhauduin reitiltäni varmaan tuhannen kerran harhaan. Pelkäsin, että Päivänsäde olisi pettynyt minuun. Minun teki mieli pälyillä ympärilleni naaraan pelossa, mutta päätin keskittyä tehtävääni. Päivänsäde ei taatusti arvostaisi, jos keskittyisin hänen tarkkailuun. Olihan naaras antanut minulle selkeän tehtävän, joka oli myyrän jäljittäminen ja saalistaminen. Jatkoin matkaani askeleitani varoen. Oksan päälle astuminen ja sen rasauttaminen saattaisi pilata koko tehtäväni. Saaliseläinten kuulo- ja tuntoaisti oli omaa luokkaansa, mitä tuli meidän kissojen aisteihin. Minusta tuntui siltä, että siinä vaiheessa kun minä vasta hain hajujälkeä, oli saaliseläin jo ymmärtänyt minun paikallaolon ja livistänyt tiehensä. Minun olisi oltava paljon ovelampi ja nopeampi, mutta miten tekisin sen? Oli päivänselvää, että jäljittämäni myyrä oli poistunut jo aikoja sitten maan alle onkaloihinsa. Tarvitsisin muuta saalista, mutta mitä ja miten? Mietin vahvuuksiani saalistamisen suhteen. Minulla oli vahvat ja voimakkaat takajalat, joista löytyi ponnistusvoimaa. Sen lisäksi olin suhteellisen nopea ja ketterä, joten voisin hyödyntää myös niitä. Höristin korviani, korviini kantautui linnun sirkutusta. Linnut, siinäpä se! Voisin hyödyntää takajalkojani ja niiden voimaa, jos lintu pyrkisi minulta karkuun. Maistelin ilmaa ja olin juuri pyrähtämässä juoksuun, kunnes minä näin ruskeankirjavan linnun laskeutuvan edessäni olevalle aukiolle. Lintu nokki maata siementen toivossa ja vetäisin syvään henkeä. Tilaisuuteni oli tässä eikä aikaa ollut kovinkaan paljoa monimutkaisen suunnitelman väsäämiseen. Keksin nopeasti päässäni pikaisen suunnitelman. Vaanimisin, juoksisin ja loikkaisin. Suunnitelman viimeiseen vaiheeseen kuului linnun nappaaminen. Pudottauduin hieman kömpelöön vaanimisasentoon. Varoin oksia ja pidin häntäni mahdollisimman korkealla. Lopulta minä pääsin tarpeeksi lähelle ja syöksyin juoksuun. Kohtalonsa ymmärtänyt lintu-parka pyrähti lentoon ja ponnistin takajaloillani suureen loikkaan. Ojensin etukäpäläni mahdollisimman pitkäksi ja riemu valtasi kehoni, kun sain vasemmalla käpälälläni linnusta otteen. Laskeuduin jalkani takia hieman hallitsemattomasti maahan ja painoin linnun sitä vasten. Pidin sitä käpälälläni paikoillaan ja annoin linnulle siistin tappopuraisun. Veri valahti kielelleni, kun nostin linnun kantooni. Olihan Päivänsäde nähnyt minut ja saalistukseni? Katsellessani ympärilleni en kuitenkaan nähnyt naarasta missään. Pohdin mahtoikohan naaras testata minua vielä, joten päädyin hautaamaan varpusen maahan. Kaivoin linnulle pienen, tarpeeksi syvän kuopan ja peitin sen nopeasti. Kukaan petoeläin ei saisi minun lintuani, ei varmasti saisi! Taas yksi syy lisää inhota metsiä. Ne olivat täynnä ällöttäviä ja haisevia petoeläimiä, joista oli vain harmia ja hallaa. Haistelin lähiympäristöä ja havaitsin ilmassa erään tutun tuoksun, joka kuului Päivänsäteelle. Hajujälki oli tuore eikä naaras voisi sen mukaan olla kaukana. Lähdin seuraamaan hajujälkeä, joka tuntui risteilevän ties missä. Tuoksu tuntui tulevan korkealta, oliko Päivänsäde kiivennyt yläilmoihin? Nielaisin, inhosin kiipeilyä koko sydämeni pohjasta ja olin siinä äärimmäisen huono. Minun teki mieli heittää hanskat tiskiin ja jäädä maan tasalle mököttämään. Sinne kissa kuului eikä puiden latvoihin keikkumaan oravan lailla. Päivänsäde ei kuitenkaan arvostaisi, jos luovuttaisin näin nopeasti. Haistelin ja haistelin, kunnes olin varma, että naaras oli kiivennyt tähän tiheäoksaiseen puuhun. Lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin kömpelösti, vahvuuteni tosiaan olivat jossain aivan muualla. Päästessäni ensimmäiselle oksalle meinasin horjahtaa ja sihahdin turhautuneena. Typerä kiipeily. Yllätyksekseni kolmannelle oksalle päästessäni, ensimmäinen asia mitä näin oli Päivänsäteen naama. Meinasin tipahtaa oksalta säikähdykseltä. Puun kasvusto oli peittänyt naaraan aivan täysin ja olin olettanut naaraan kiivenneen korkeammalle. Kampesin itseni oksalle ja kietaisin pitkän häntäni suojakseni.
“Miten minä suoriuduin?” oli ensimmäinen asia mitä minä sain sanotuksi. Sukaisin nopeasti sotkuun mennyttä rintaturkkiani suoremmaksi ja käänsin sitten taas katseeni emooni. Sydämeni hakkasi, minä jopa hieman pelkäsin naaraan vastausta.

//Päivi?

En voinut uskoa korviani, kun Cosmos ehdotti metsään paluutaa. Ravistelin hämmentyneenä päätäni. Minun oli ensimmäistä kertaa Cosmoksen seurassa vaikeaa pitää roolia yllä, todellisen Roskan reaktio oli vähällä puskea läpi. Pakotin itseni pysymään Härmämäisen rentona ja rauhallisena. Minun oli mietittävä, mitä Härmä nyt tekisi. Metsään paluu houkutteli enemmän kuin Kujakissayhteisöön jääminen, mutta karkaaminen ei tulisi olemaan niin yksinkertaista. Tiesin nimittäin hyvin, ettei Päivänsäde tulisi päästämään meitä pakoon noin vain. Hän tulisi varmasti käyttämään vaikka loppuelämänsä, kunnes saisi meidät kynsiinsä ja palauttaisi väkisin Kujakissayhteisöön. Mutta... Olisiko meillä kuitenkin mahdollisuus paeta, jos suunnittelisimme sen hyvin? En voinut vastustaa ajatusta, se oli liian houkutteleva, eikä mikään pidätellyt minua Kujakissayhteisössä. Metsässä sentään olisi Varjotassu ja hänen kiehtova persoonansa. Vaikka olisin halunnut myöntyä heti, minun oli pidettävä pääni kylmänä.
"En usko, että Päivänsäde olisi innoissaan moisesta tempauksesta", naukaisin rauhallisella, mahdollisimman vakaalla äänellä ja käänsin katseeni Cosmokseen. Kolli siristi silmiään epäilevä ilme kasvoillaan.
"Myönnän kuitenkin, että idea on jokseenkin houkutteleva. Mikäli todella olet varma, eikä tämä ole vain nopea päähänpisto, lupaan harkita asiaa", lisäsin ennen kuin valkoharmaa kolli ehti sanoa mitään. Käänsin katseeni kohti kaukaisuudessa häämöttävän metsän korkeita puita. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä varmemmaksi tulin. En jäisi elämään loppuiäkseni tähän kaksijalkalaan. Minua ei pidätellyt täällä mikään, kaikki kissat alkoivat käydä kuu kuulta vain tylsemmiksi eikä täällä ollut muutenkaan mitään nähtävää.

//Cosmos?

Cosmos tasapainotteli katon reunaa pitkin Roskan käpälänjäljissä seuraten. He pysähtyivät vähän ajan kuluttua katsomaan edessä avautuvaa maisemaa, mutta Cosmoksen huomion kiinnitti korkeiden kaksijalkojen pesien takaa pilkistävä vihreä kaistale kaukaisuudessa: metsä.
Hänen mieleensä muistui se aika, jonka hän oli viettänyt vanhassa kodissaan metsässä. Silloin hänen perheensä oli ollut vielä kokonainen, eikä Päivänsäde ollut kohdellut häntä yhtä kylmästi kuin nykyään. Hän kaipasi isäänsä ja veljeään, jotka olivat ennen sotaa päättäneet vaihtaa puolta ja saaneet täten Päivänsäteen raivon niskaansa.
Hän jakoi haikailevat ajatuksensa ääneen Roskalle, joka ohimennen mainitsi myös kaipaavansa metsään. Alkuun Cosmos ei kokenut tarpeelliseksi kommentoida naaraan paljastusta. Sitten kuitenkin, aivan odottamatta, hänen päässään alkoi raksuttaa.
Kolli käänsi innostuneena eriparivärisen katseensa vieressään olevaan Roskaan, ja hänen kasvoilleen piirtyi leveä virne. "Sain juuri loistavan idean", hän ilmoitti ja piti dramaattisuutta lisätäkseen pienen tauon, ennen kuin julisti: "Mehän voisimme yhdessä palata takaisin metsään!"
Hän näki jo mielessään, miten häkeltyneitä Kharon ja Fornax olisivat hänet nähdessään, kun hän odottamatta tupsahtaisi paikan päälle. Hänen ei tarvitsisi enää sietää Päivänsäteen ailahteluja eikä välittää tyhmistä säännöstä, joita tämä vaati Yhteisön jäsenten noudattavan. Hän olisi viimein vapaa!

//Roska?

Olimme päässeet kaksijalanpesän katolle, vaikka tilanne olikin näyttänyt pahalta hetki sitten. Ellen olisi ollut valppaana, Cosmos olisi nyt maannut kuolleena kovalla maalla pesän edustalla pudottuaan ensin lukuisia ketunmittoja alaspäin. Valkoturkkinen kolli oli kuitenkin tapahtuman jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän tassutteli luokseni ja alkoi heti kysellä, minne menisimme seuraavaksi. Tukahdutin huokauksen, joka pyrki ulos suustani. Kolli ei todellakaan tiennyt, mitä minulle olisi käynyt jos olisin vienyt hänet reissumme päätteeksi kuolleena Päivänsäteelle. Vaikkei johtajan ja hänen poikansa välit selvästikään olleet lämpimimmät, olin varma ettei tummanharmaa toverini olisi ilahtunut poikansa kuolemasta.
"Tänne päin", naukaisin rauhallisella äänellä ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Katto, jolla kuljimme oli väriltään punertava ja se oli pesän keskikohdasta korkeampi kuin reunasta. Mikäli olisimme halunneet katon korkeimpaan kohtaan, olisimme joutuneet kävellä loivaa, jopa hieman vaarallisen liukasta ylämäkeä pitkin eteenpäin. Siispä päätin, etten laittaisi Cosmosta sellaiseen vaaraan. Pysyttelisimme katon reunan lähellä luottaen, että kollin tasapaino riitti sellaiseen. En halunnut ottaa riskiä, että hän liukastuisi korkeammalla kohdalla ja luisuisi liukkaalta katolta alas kuolemaansa.
En oikein tiennyt, mitä meidän olisi pitänyt tehdä katolla. Tavallisesti tulin tänne vain katselemaan maisemia ja seuraamaan kaksijalkoja ja hirviöitä, jotka näyttivät näin korkealta mukavan pieniltä. Täältä kukaan ei huomannut minua ja sain olla kaikessa rauhassa yksin. Kun olimme kulkeneet jonkin matkaa, pysähdyin hitaasti, jottei Cosmos säikähtäisi, törmäisi minuun ja putoaisi alas. Käännyin varovaisesti kollin puoleen ja kehotin häntä kääntämään katseensa eteemme avautuvaan maisemaan.
"Kaikki näyttää kovin pieneltä täältä katsottuna", naukaisin rauhallisella äänellä. Cosmoksen katse ei kääntynyt allemme avautuvaan kaksijalkalaan, vaan kaukaisuudessa häämöttävään metsään. Metsä erottui hädin tuskin, sillä kaksijalkalassa oli tätäkin pesää korkeampia pesiä. Niiden väleistä kuitenkin saattoi selvästi erottaa kaukaisuudessa kasvavat vihreät puut ja silmän kantamattomiin jatkuvan metsän.
"Niin", Cosmos huokaisi vaimealla äänellä ja näytti uppoavan ajatuksiinsa, "taidan kyllä vähän kaivata takaisin metsään. Tai lähinnä isää ja Fornaxia."
Kollikissan sanat tulivat pienenä yllätyksenä. Olin jostain syystä kuvitellut hänen inhoavan ja halveksivan perheenjäseniään, jotka olivat hylänneet Kujakissayhteisön. En tiennyt miltä hänestä tuntui, sillä perhe ei koskaan ollut ollut minulle verta tärkeämpää. Pentuetoverini ja isäni olivat minulle samantekeviä. Vaikka Mäihä oli kuollut, en minä ikävöinyt häntä lainkaan. En uskonut, että ikävöisin myöskään pentuetovereita mikäli aika heistä jättäisi.
Ajatukseni kääntyivät nopeasti takaisin metsään. En niinkään kaivannut metsää, vaan lähinnä Varjotassua. Hän oli pitkästä aikaa sellainen kissa, johon olisin halunnut tutustua paremmin. Vilkaisin mietteliäänä sivusilmälläni Cosmosta. Mielessäni pyöri kysymys: voinko luottaa häneen? Lopulta päätin, ettei sen ollut väliä. Cosmos tunsi minut toisenlaisena kissana kuin olin, joten ei sillä ollut merkitystä pystyikö häneen luottamaan vai ei. En minä tekisi mitään kiellettyä, ellei Cosmos lähtisi mukaan moiseen.
"Kieltämättä minäkin kaipaan metsää", paljastin vakaalla äänellä ikään kuin ohimennen. Halusin nähdä, miten nuori kolli reagoisi paljastukseeni.

//Cosmos?