Kuten olin arvellutkin, Cosmos oli innostunut kuullessaan suunnitelmien muutoksista. Kolli oli kuin pikkupentu, joka malttamattomana kyseli vanhemmalta kissalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pysyttelin rauhallisena ja tarkkailin kaksijalkalan kujaa.
"Käymme vielä viimeisen kerran pesässä, aivan kuten kaikki olisi ihan tavallisesti. Sitten minä muka huomaan, että jotain yrttiä on liian vähän. Lähdemme sitten muka hakemaan sitä yrtiä jonkin kaksijalanpesän pihalta, otan sinut mukaani jotta saamme enemmän yrttejä pesälle saakka", naukaisin suunnitelman, jota olin pyöritellyt mielessäni ennen kuin Cosmos ja hänen partionsa olivat palanneet. Kolli kallisti mietteliäästi päätään, mutta alkoi sitten nyökkäillä.
"Se kuulostaa ihan toimivalta", kollikissa totesi tyytyväisen oloisena. Hänen hännänpäänsä nyki – kujakissa oli selvästi innoissaan. Valehtelematta niin olin minäkin. Pääsisin pian pysyvästi eroon tästä kirotusta kaksijalkalasta, Kujakissayhteisöstä, sisaruksistani ja kaikista muista. Ja ennen kaikkea minä pääsisin vihdoinkin Varjotassun luokse.
"No niin, palataan takaisin pesään", naukaisin nuoremmalle kissalle ja viitoin hänet perässäni takaisin pesälle samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Ilta alkoi jo hämärtää, joten emme ehtisi olla pesässä kovinkaan kauaa ennen kuin lähdön aika tulisi.

Suunnitelman ensimmäinen vaihe alkoi, kun ilokseni huomasin yrttivarastojen todellakin olevan vajaita. Sopivasti varastosta uupui sellaisia yrttejä, joita voisi löytää kaksijalkojen puutarhoista. Härmä oli juuri lepäämässä syrjäisessä nurkassa pesän aukiolla, kun kävelin rauhallisin askelin hänen luokseen. Kollikissan korvat värähtivät, kun hän kuuli minun lähestyvän. Kujakissa raotti silmiään ja avasi ne kokonaan, kun hän tunnisti minut.
"Onko jokin hullusti?" raidallinen kolli kysyi ja vaihtoi asentoa mukavammaksi. Nyökkäsin.
"Lähden keräämään yrttejä kaksijalanpesien pihoilta. Otan jonkun kujakissoista mukaani, jotta saamme kerättyä mahdollisimman paljon yrttejä mukaamme", nau'uin ja pidin katseeni ilmeettömänä. Härmä silmäili minua hetken, mutta nyökkäsi sitten vuorostaan.
"Se sopii, yrttivarastoja on hyvä täydentää ennen lehtikatoa", Härmä tokaisi. Keskustelu päättyi siihen. Katsoin vielä hetken ajan Härmää silmiin ennen kuin käännyin ympäri. Tämä taisi olla viimeinen kerta, kun näin Härmän. En tapaisi häntä enää, sillä tiesin, että en ollut palaamassa kaksijalkalaan enää koskaan vaikka mikä olisi. Esitin etsiväni sopivaa kissaa huoneesta ja annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa, ennen kuin se pysähtyi Cosmokseen. Kävelin kollin luokse ja hän kohdisti katseensa minuun.
"Lähdemme keräämään yrttejä, nouse ylös", käskin rauhallisella äänellä.

//Cosmos?

Kotikisut onnistuivat selvittämään esteradan ikkunalle ja jäivät odottamaan sen luokse Lyraa ja Cosmosta, joilta meni huomattavasti lyhyempi aika päästä perille, sillä he olivat tottuneet kulkemaan reitin useita kertoja päivässä ja täten tunsivat sen kuin omat tassunsa.
"Miksi teidän kotiväkenne ei ole hankkinut teille yhtään leluja tai mukavia petejä joissa nukkua?” Laku kysyi äänessään hämmennystä. Cosmos huomasi hänen ilmeessään myös myötätuntoa, mikä oli hänestä enemmän kuin huvittavaa. Raukka kai luuli, että he olivat hylättyjä kotikisuja, jotka oli jätetty oman onnensa nojaan.
"Voi, on meillä kyllä leluja ja mukavia petejä riittämiin asti", Lyra vakuutti ja luikahti sitten ikkunassa olevasta raosta toiselle puolelle. Kuului pehmeä tömähdys, kun naaras pudottautui ikkunalaudalta pesän lattialle. "Tulkaa vaikka katsomaan!" Lyran kannustava nauku kuului sisältä.
Laku ja Luna näyttivät epäröivän hetki hetkeltä enemmän. Cosmos tiesi, että hänen olisi yritettävä tukahduttaa heidän epäilyksensä ennen kuin nämä keksisivät kääntyä kannoillaan ja palata takaisin kaksijalkojensa luo. Kunhan heidät saataisiin sisälle rakennukseen, lähteminen ei enää onnistuisi.
"Me olemme oma kotiväkemme", hän virnisti ylpeästi kotikisuille ja röyhisti rintaansa. "Kukaan ei ole määräilemässä, mitä saamme ja emme saa tehdä! Kaksijalkanne eivät varmastikaan anna teidän kiipeillä miten sattuu omilla kalusteillaan, vai kuinka? Meidän kotonamme se on kuitenkin mahdollista, sillä kukaan ei ole kieltämässä!"
"Niin juuri!" Lyra vahvisti sisältä. Laku ja Luna vilkaisivat ensin tosiaan ja sitten minua, ilmeisesti lopulta päätyen siihen tulokseen, että heidän oli nähtävä tämä ihmeellinen kaksijalkojen säännöistä vapaa paikka omin silmin. Cosmos livahti heidän perässään sisälle pesään.
"Tulittehan te!" Lyra kehräsi. "Tulkaa, emomme haluaa varmasti tavata teidät!" Hän lähti johdattamaan kotikisuja maassa loikoilevien yhteisöläisten ohi kohti yläkertaan vieviä portaita. Cosmos jolkotti heidän kannoillaan ja seurasi heitä portaiden päähän ylös.
"Laku ja Luna, tässä on meidän emomme sekä Kujakissayhteisön johtaja, Päivänsäde", Lyra esitteli silmissään ihaileva loiste katsellessaan tummanharmaata naarasta, joka oli juuri noussut istumaan vuoteessaan. Päivänsäde katsahti hieman yllättyneenä pentuihinsa - erityisesti Cosmosta hän silmäili hyvän tovin, kuin ei olisi voinut uskoa, että hänen poikansa oli kerrankin onnistunut jossakin.
"On ilo nähdä uusia kasvoja pesässämme", naaras maukui sitten ja loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn. "Laku ja Luna, eikö vain? Olen varma, että tulette viihtymään täällä."
Laku kurtisti kulmiaan hiukan hämmentyneen näköisenä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Päivänsäteen katse kohdistui Cosmokseen. "Siirtyisitkö alakertaan odottamaan, kun minä ja Lyra jututamme vieraitamme?" hän pyysi, ja Cosmos näki hänen silmistään, että se oli tarkoitettu enemmänkin käskyksi.
Valko-harmaa kolli siristi silmiään tympääntyneenä mutta ei ruvennut inttämään vastaan vaan käännähti ympäri ja lähti laskeutumaan portaita. Alas päästyään hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja raivota ääneen, purkaa turhautumistaan johonkin, mutta jokin pidätteli häntä. Hän ei voinut uskoa, että siitäkin huolimatta, että hän oli ollut mukana tuomassa uusia jäseniä Yhteisölle, Päivänsäde oli sysännyt hänet noin vain syrjään ja antanut Lyran jäädä paikalle.
Hän huomasi uuden kujapartion olevan lähdössä matkaan ikkunan luona ja päätti liittyä heidän joukkoonsa. Hän ei kestänyt olla samassa rakennuksessa emonsa kanssa juuri nyt.

Kun partio palasi takaisin kierrokseltaan, Cosmoksen kuohuvat tuntemukset olivat ehtineet jo hieman laantua. Hänen oloaan oli helpottanut, kun hän oli saanut jutella Leopardin kanssa. Naaras oli aina huolehtinut hänestä ja hänen sisaruksistaan kuin omistaan, ja Cosmos oli vasta vähitellen alkanut tajuamaan, kuinka paljon tätä piirrettä arvostikaan tässä.
Läheltä kuului kahinaa. Cosmoksen korvat käännähtivät kohti pensasta, josta astui esiin Roska. Parantajan nähdessään kollin silmät levisivät yllätyksestä. Hän sanoi Leopardille muistaneensa luvata auttaa Roskaa yrttien keräämisessä, johon naaras toivotti heille iloisesti kehräten onnea.
Partion jatkaessa matkaa Cosmos suuntasi Roskan luokse. Roska ei vastannut Cosmoksen kysymykseen, ennen kuin tämä oli vienyt heidät kauemmaksi Yhteisön pesäpaikasta. Suureksi yllätykseksi musta naaras ilmoitti suunnitelmien muuttuneen - he lähtisivät Yhteisöstä jo tänä iltana.
Cosmos toljotti häntä hetken tyhmänä. Tänä iltanako? Entä se kaikki höpinä suunnitelman ja sopivan aikataulun laatimisesta? Ei sillä, että hän olisi valittanut - päinvastoin -, mutta hän ei ollut odottanut tällaista spontaaniutta juuri Roskalta.
"Mahtavaa!" innostunut virne levisi Cosmoksen naamalle. Hän oli saanut tarpeekseen tästä paikasta, etenkin sen jälkeen, miten Päivänsäde oli tänään häntä kohdellut. "Miten me sen teemme?"

//Roska?
//P.S. Käärmis, voidaan jatkaa tuota Lakun ja Lunan tilannetta Päivillä ja Lyralla!

Makasin yksin pedilläni jonka olin aijemin jakanut Ruususen kanssa mutta nykyään naaras nukkui urhon kanssa samassa paikassa mutta oli hän pyytänyt minua nukkumaan hänen ja Urhon kanssa mutta en tuntenut enään oloani kotoisaksi missään... Ruusunen tuntui hyvin etäiseltä nykyään hän oli nyt paljon enemmän urhon kanssa ja oli minun kanssani kahden vain harvoin nykyään oli hän kyllä kanssani melko usein mutta Yleensä hänen mukaanan oli urho.
*Urho ei ole se ongelma... Mutta en tunne että kuulun joukkoon... En halua olla heidän suhteensa välissä... Pitäisikö minun kertoa ruususelle?* Ajattelin surulisena. Yhtäkkiä kuulin äänen joka ilmoitti:
"Sinun täytyy mennä Ruususen ja minun kanssani kujapartioon", kolli ilmoiti. Nyökkäsin kollille joka oli muuten hyökyaalto. Nousin seisomaan ja lähdin tassutamaan kollin perässä kohti ruususta joka katseli minua hymyillen iloisena. Vilkaisin takaisin mutta käänsin oitis katseeni..
"Ruusunen..? Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin..." Naukaisin takellelen epävarmana. Käänsin katseeni kohti naarasta ujona odottaen Naaraan vastausta.
"Mitä sinun pitäisi kertoa minulle?" Ruusunen kysyi lempeästi.
"Tuota... Ruusunen en halua olla sinun ja urhon suhteen välissä... Tunnen kuitenkin että aina kun olemme yhdessä olen vain tiellä tai jotain... En tunne enään itseäni kotoisaksi teidän kanssanne... Ihan kuin olisin vienyt teiltä jotain... Yhteistä aikaa yhdessä... En halua pilata teidän suhdettane olemalla aina tiellä...", naukaisin sydän kurkussa peläten naaran vastausta.
"Et sinä ole tiellä. Haluan olla myös sinun kanssasi ja jos sinusta tuntuu tuolta voin myös välillä olla ihan sinun kanssasi kahden kesken." Ruusunen naukaisi.
"K-kiitos...", takelsin etsiskelen oikeita sanoja.

Elämä Kujakissayhteisössä oli muuttunut ankeaksi. En pitänyt siitä, miten suureen asemaan Päivänsäde oli minut laittanut, eikä naaras ollut antanut mahdollisuutta kieltäytyä. Haluni pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja poissa silmistä oli muuttunut mahdottomaksi. Jos joku loukkasi itsensä, hän tuli pikimmiten minun luokseni pyytämään apua. Inhosin sitä yli kaiken, kun joku etsi nimen omaan minua. Aiemmin kukaan ei ollut piitannut minusta, olin saanut olla päivät pitkät omissa oloissani.
Olin päättänyt haluavani mahdollisimman pian pois Kujakissayhteisöstä. Elämä täällä oli muuttunut jopa sietämättömäksi. Kaikki yksityisyyteni oli kadonnut, tuntui kuin olisin ollut jokin asia, jota kaikki tulivat katselemaan ihan muuten vain. Pelkäsin, että kujakissat eivät koskaan jättäisi minua rauhaan. Odotin, että Cosmos saapuisi kujapartiosta takaisin pesään. Norkoilin pesän lähettyvillä odottaen nuoren kollin paluuta. Härmä oli pesässä, joten sain vapaasti kulkea Yhteisön reviirillä ja metsässä. Mielessäni oli käynyt ajatus siitä, että lähtisin ilman Cosmosta, mutta olin hylännyt sen ajatuksen miltei heti. Olin luvannut kollille pakenevani hänen kanssaan ja hänen pettäminen voisi koitua omaksi kohtalokseni. Cosmos tiesi, minne olin menossa. Hän voisi paljastaa suunnitelmani Päivänsäteelle, jolloin pakomatkani päättyisi lyhyeen.

Olin kävellyt ties kuinka monta kertaa kujan päästä päähän, kun kujapartio viimein saapui takaisin pesälle. Cosmos kulki joukon keskiosassa. Hän huomasi minut heti, kun astuin esiin läheisen pensaan takaa. Kolli naukaisi jotain Leopardille, joka vilkaisi minun suuntaani. Laikukkaan naaraan kasvoille piirtyi lämmin ilme, kun tämä kehräsi iloisesti jotain vastaukseksi Cosmokselle. Nuori kolli antoi muun partion kulkea ohitseen kohti pesää ja lähti itse kävelemään minua kohti.
"No, mitä nyt?" Cosmos kysyi ja kallisti kysyvästi päätään. Viitoin hänet perääni. Emme voisi puhua tässä, jos joku sattuisi vahingossa kuulemaan. Kuljimme suuren kaksijalanpesän seinustaa pitkin kauemmas rähjäisestä pesästämme. Löysin kyllin rauhaisan paikan riittävän kaukaa ja pysähdyin.
"Suunnitelmat ovat muuttuneet", naukaisin käheällä äänellä ja silmäilin tarkkaavaisesti hämärää kaksijalkalan kujaa. Cosmos kallisti päätään hämmentyneen oloisena.
"Miten niin muuttuneet?" kolli kysyi.
"Me lähdemme jo tänä iltana", vastasin rauhallisella äänellä ja siristin aavistuksen verran silmiäni.

//Cosmos?

Kaksijalanpennut juoksivat kilpaa pallon perässä puistossa. Seurasin niiden puuhia turvallisen välimatkan päästä pensaan juurelta. Kaksijalat olivat minusta kiehtovia otuksia, ja jo nuoresta kujakissasta asti olin aina silloin tällöin tykännyt pysähtyä tarkkailemaan niitä. Nyt kun olin Yhteisön johtaja, siihen sopivia hetkiä tuli harvemmin vastaan.
Höristin korviani uteliaana, kun yhtäkkiä yksi pennuista sai pallon naamaansa, tömähti maahan ja rupesi parkumaan. Yllätyksekseni muut kaksijalanpennut kerääntyivät toverinsa ympärille. Hetken jo luulin, että parkuja saisi kuonoonsa, mutta muut pennut näyttivätkin yrittävän lohduttaa sitä. Ne mölisivät matalalla äänellä sille ja silittelivät sen selkää oudoilla, pitkillä varpaillaan. Lopulta pentu hieraisi vuotavaa nenäänsä nyyhkytyksen lakattua ja kömpi ylös toverinsa tarjoamaa käpälää apuna käyttäen.
*Kiehtovaa*, hämmästelin mielessäni. *Kaksijalat eivät ehkä olekaan niin tunneköyhiä kuin luullaan. Ne jopa kykenevät empatiaan.* Se sai minut pohtimaan, mahtoivatko kaksijalat tarjota ruokaa nälkäisille kissoille siksi, että niistä tuntui pahalta näiden puolesta. Mikäli asianlaita todella oli näin, tätä tietoa voisi käyttää hyväksi ruoanhankkimisessa.
Tietysti kaksijalkoihin liittyi omat vaaransakin; en suinkaan ollut unohtanut sitä kertaa, kun minä ja Kharon olimme jääneet kaksijalkojen pyydykseen ja joutuneet kauaksi Yhteisön kaksijalkalasta. Toisaalta en voinut olla kaksijaloille siitä kovin vihainen, sillä ilman sitä koettelmusta en olisi varmaankaan koskaan oppinut liikkumaan metsässä tai metsästämään. Olosuhteet olivat pakottaneet minut tutustumaan paremmin alkukantaisten vaistojeni kanssa, jotka siihen asti olivat olleet tekemisissä vain kaksijalkalan ärsykkeiden kanssa.
Kun kaksijalanpennut palasivat takaisin pallopelinsä pariin, minä nousin ylös selkääni venyttäen ja tallustin ruohokentän poikki puistosta poisvievälle polulle.

Cosmos: 23kp! -

"Kuinka kaukana se teidän kotinne on? Mietin vain kuinka myöhään mahdamme saapua takaisin kotiin?" Cosmoksen muistaakseen Laku-niminen kotikisu kysyi.
Tämän toveri, Luna, tuhahti huvittuneen oloisena. "Älä hätäile, ei meidän kotiväkemme voi paljoa suuttua tai huolestua."
"Teillä ei ole mitään syytä huoleen", heidän edellään kulkeva Lyra vakuutti ja huiskautti huolettomasti häntäänsä. Naaras vilkaisi selkänsä yli kotikisuihin ja hymyili. "Pääsette kyllä kotiin."
Cosmos näki Lakun viiksien värisevän mietteliäästi kuin tämä olisi yrittänyt pohtia, oliko Lyran sanoihin kätketty jokin piilomerkitys. Sitten tämä tuntui kuitenkin rentoutuvan eikä enää näyttänyt liian mietteliäältä.
Heidän saapuessaan kujan päähän loput partiosta norkoilivat yhä lähistöllä odottelemassa heitä. Nähdessään kaksi kotikisua heidän mukanaan Arpi siristi hieman silmiään ja nyökäytti päätään heille.
"Me menemme jo edeltä kotiin", Lyra ilmoitti iloisesti hymyillen partion kissoille. "Nähdään myöhemmin!" Sitten hän kutsui kotikisut ja Cosmoksen peräänsä hännän eleellä ja lähti tassuttamaan kadun vartta Yhteisön pesän suuntaan.
Cosmos tiesi tasan tarkkaan, että normaaleissa olosuhteissa hänen sisarensa ei olisi ollut yhtä hilpeä ja aurinkoinen. Tämä uusi persoonallisuus oli vain osa esitystä, jolla naaras yritti houkutella nämä tietämättömät kotikisut mukaansa. Metodi oli epäilemättä peräisin Päivänsäteeltä itseltään, joka puolestaan oli oppinut sen omalta esikuvaltaan, Keijukaiselta. Omena ei pudonnut kauas puusta.
Hämärään perhebisnekseen osallistuminen ei ollut oikeastaan koskaan erityisemmin kiinnostanut Cosmosta, mutta kieltämättä viime aikoina - etenkin sen jälkeen kun Lyra oli ruvennut viettämään enemmän aikaa heidän emonsa kanssa - hänestä oli tuntunut kipeän ulkopuoliselta ja perheestään eristäytyneeltä. Se sai hänet usein pohdiskelemaan, millaista hänen elämänsä voisi olla, jos hän olisi yhtä hyvää pataa Päivänsäteen kanssa kuten hänen sisarensa oli.
"Tuolla armas kotimme jo kohoaakin!" Lyran ääni tunkeutui Cosmoksen ajatuksiin, ja hän nosti katseensa ja näki kadun toisella puolella Yhteisön ränsistyneen rakennuksen. Laku ja Luna katselivat sitä silmät ymmyrkäisinä.
"Tuollako te asutte?" Laku kysyi hitusen epäileväisen kuuloisena.
Cosmos tassutti kotikisujen vierelle ja katseli kotiaan vino virne naamallaan. Hän oli päättänyt yrittää tehdä Päivänsäteeseen tällä kertaa vaikutuksen tuomalla Yhteisölle uusia jäseniä. "Tuollapa hyvinkin. Se on mahtava paikka!" hän hehkutti. "Näette sen pian sisältä päin! Tulkaa!"
Hän hädin tuskin pysähtyi katsomaan, tuliko kummastakaan suunnasta hirviöitä ylittäessään kapean Ukkospolun. Hän luotti vakaasti siihen, että oli niitä nopeampi ja ehtisi vaivatta pois alta, eikä siksi vaivautunut käyttämään aikaansa moiseen joutavuuteen.
Lyra seurasi perässä kotikisujen kanssa. Sisko väläytti Cosmokselle varoittavan katseen, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan.
"Ensimmäinen kotimme monista hupikohteista löytyy heti tästä", hän esitteli tassutellessaan pienelle, hämärälle kujalle, joka oli täynnä roskaa, roska-astioita, puisia laatikoita ja kaikkea muuta sellaista rompetta, jota kaksijalat olivat sinne jättäneet.
"Sisäänkäynti on tuolla noin", Lyra osoitti kuonollaan seinässä olevaa rikkoutunutta ikkunaa. "Päästäksemme sisään meidän on oltava ketteriä liikkeissämme ja loikittava näitä tavaroita pitkin ikkunan luokse. Luuletteko pystyvänne siihen?" Naaras katseli Lakua ja Lunaa pää kallellaan.

//Laku?

Cosmoksen ja Lyran keskustelu keskeytyi, kun yhtäkkiä hänen sisarensa korvat nousivat valppaasti pystyyn ja kääntyivät kohti vasemmalla puolella aukeavaa kujaa kaksijalkojen pesien välissä. Cosmos hidasti vauhtiaan ja katsahti samaan suuntaan. Ensin hän ei nähnyt kujalla mitään erityistä, mutta sitten hänenkin korviinsa kantautui iloista rupatusta.
"Kotikisuja", Lyran sieraimet värähtelivät hänen haistellessaan kujalta tulevia tuoksuja. Cosmos teki samoin ja erotti ilmassa vieraiden kissojen hajun, johon oli yhdistynyt kaksijalkojen vahva ominaislöyhkä. Kotikisujen tuoksu oli tullut hänelle tutuksi kaksijalkalaa kiertäessä, vaikka yleensä ne hajut olivat olleet jo väljähtäneitä eikä kotikisuista itsestään ollut näkynyt jälkeäkään.
Hänen siskonsa kääntyi Arven ja muiden puoleen, jotka olivat pyörtäneet takaisin päin huomattuaan nuorten kissojen pysähtyneen katselemaan kujalle. "Minä haen heidät", naaras ilmoitti huitaisten hännällään kujalle päin, josta kuului yhä puheensorinaa, ja hänen eriparisilmänsä tutkailivat muiden ilmeitä kuin odottaen, että joku uskaltaisi kieltää häntä. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, ja jopa Arpi nyökytteli hyväksyvästi päätään. Vanhan kollin ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä ajatuksia sen taakse kätkeytyi.
Cosmoksen turkin alla pisteli kateus. "Minä tulen mukaan!" Hän katsahti siskoonsa, eikä Lyra näyttänyt olevan ajatuksesta innoissaan. Tällä kertaa myös Arven kasvoja oli helpompi lukea: hän näki vanhemman kollin sameassa katseessa häivähdyksen epäluuloa. Cosmos tunsi korviaan alkavan poltella. Epäilivätkö muut todella hänen kykyjään mutta eivät Lyran?
"Mennään sitten", Lyra keskeytti hänet ennen kuin hän ehti ruveta sättimään muita kyseenalaistavasta suhtautumisestaan hänen taitoihinsa. Cosmos loi Arpeen ja muihin murhaavan katseen, täynnä paheksuntaa ja katkeruutta, ja kiri sitten kujalle ehtineen siskonsa kiinni.
He seurasivat kujan päästä raikaavaa naurua, kunnes tupsahtivat pienelle piha-alueelle ja näkivät puiden alla telmimässä kaksi kotikisua. Toinen oli paksuturkkinen, vitivalkoinen naaras ja toinen mustavalkoinen kolli, molemmat vielä nuoria ja pentumaisen energisiä. He eivät olleet vielä huomanneet kujakissoja, sillä olivat syvästi keskittyneitä omiin leikkeihinsä tai mitälie nämä puuhasivatkaan.
"Minä hoidan puhumisen", Lyra maukui hiljaa veljelleen, ja Cosmos katsahti häneen niskakarvat pörhistyen.
"Miksi sinä? Minä olen parempi puhumaan", hän väitti.
"Siksi koska minä sanon niin." Lyra katsahti häneen sen näköisenä, että oli tarvittaessa valmis tukkimaan hänen suunsa korkeimman omakätisesti, mikäli hän ei tajuaisi lopettaa vastaan urputtamista.
Cosmos nipisti suunsa kiinni toistaiseksi, vastaten siskonsa tuimaan katseeseen vähintäänkin yhtä tuikeasti, ja vannoi mielessään, ettei tämä jäänyt tähän.
He lähestyivät kotikisuja hännät tervehdykseen nostettuna, kun nämä lopulta tajusivat lopettaa leikkinsä ja kääntyivät katsomaan heihin silmät yllättyneen pyöreinä.
"Tervehdys", Lyra maukui pehmeästi. Cosmoksen selkäpiitä pitkin kulki kylmä väristys kuullessaan sisarensa äänessään samanlaisen maanittelevan sävyn, jota myös heidän emonsa osasi käyttää mestarillisen hyvin yrittäessään saada muut tekemään niin kuin halusi ilman että korotti ääntään. "Minä olen Lyra ja tässä on veljeni Cosmos. Keitä te olette?"
"Olen Luna", valkoinen naaras esittäytyi reippaasti.
"Minä olen Laku", kolli nyökäytti päätään.
"Haluatteko lähteä mukaamme tosi siistiin paikkaan?" Cosmos möläytti yhtäkkiä ja tunsi samalla silmänräpäyksellä Lyran poraavan katseensa häneen. Ei kai naaras todella ollut luullut, että hän suostuisi pysymään hiljaa koko aikaa?
Kotikisut vaihtoivat keskenään hämmentyneitä katseita, ja Lyra kiirehti maukumaan: "Pahoittelen veljeni tahdittomuutta. Satuimme liikkumaan lähistöllä ja huomasimme tänne muuttaneen uusia kissoja. Perheemme asuu jonkin matkan päässä täältä, ja tapoihimme kuuluu toivottaa uudet naapurit tervetulleeksi henkilökohtaisesti."
"Niin, meillä on paljon ruokaa ja mahtavat kiipeilypaikat!" Cosmos tunsi mielihyvää aistiessaan siskonsa ärtymyksen kasvavan. "Ette voi jättää sitä väliin!"
"Meille olisi suuri kunnia saada teidät vieraiksemme", Lyra lisäsi rauhallisemmin.
Laku ja Luna vaikuttivat epäröivän. He vaihtoivat taas keskenään katseita, ja lopulta kumpikin nyökäytti päätään myöntävästi kuin päästyään yhteisymmärrykseen telepaattisesti käydyn keskustelun päätteeksi.
"Kuulostaa kivalta!" Luna sanoi silmät tuikkien. Lyra hymyili hänelle ja kutsui sitten häntäänsä heilauttamalla kaksikon mukaansa. Cosmos lähti tallustamaan porukan hännillä takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti.

//Laku tai Lyra?

Ruusunen: 46kp! Ruusunen voi nyt saada pentuja.-

Cosmos: 8kp

Päivänsäde: 11kp

Työnsin voimieni takaa harmaata metalliastiaa toisen, liukkaamman ja isomman laatikon päältä, kunnes se antoi periksi ja horjahti nurin. Astian päällä ollut kansi vieri verkkaisesti kauemmaksi ja rymisi kovaäänisesti asfalttia vasten sen vauhdin pysähtyessä. Loikkasin alas laatikon päältä tutkailemaan kumotun astian antimia.
Roinaa, roskaa, rojua… ah, ruokaa! Vedin tassullani kauemmaksi läpinäkyvän kolmionmallisen kotelon, jonka sisällä oli jonkinlainen vaalea, puoliksi syöty kimpale jotakin, joka haisi ruoalle.
Nuuhkaisin sitä tarkemmin. Ehkä kanaa? Jep, selvästi kanaa. Mutta siinä oli jotakin muutakin… Jonkinlaista outoa, oranssin sävyistä töhnää, jonka haju kirveli nenää. Jotakin kaksijalkojen outoja lisukkeita. Kaksijalkojen outous ulottui jopa niiden ruokailutottumuksiin asti.
Koska en ollut varma, oliko töhnä syötävää vai ei, päätin jättää kimpaleen kasaan. Olisi parempi katsoa kuin katua; Yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtään kissaa ruokamyrkytyksen vuoksi.
Vaikka Yhteisössä vallitsi tällä hetkellä rauha ja syömistä riitti toistaiseksi yllin kyllin, en voinut olla murehtimatta pysähtynyttä jäsenmäärän kasvua. Pari kuuta takaperin olimme menettäneet kaksi Yhteisön jäsentä, Rubiinin ja Safiirin, eikä joukkomme koko ollut sen jälkeen kasvanut. Toki pienempi porukka oli helpompi ruokkia, mutta oli mahdotonta pitää silmällä koko kaksijalkalaa, kun käytössä oli vain kourallinen kätyreitä. En halunnut edes ajatella, kuinka moni matkalainen oli päässyt livahtamaan ohitsemme vain koska meillä ei ollut laittaa enempää partioita kiertämään kujille.
Jos jotain hyvää, niin ainakaan jatkossa yhteisöläisten ei tarvinnut murehtia loukkaantumisista tai muistakaan maalliseen ruumiseen kohdistuvista vaivoista. Tämä oli tekemäni uudistuksen ansiota - nykyään Yhteisöstä löytyi kaksi virallista parannustaitoista kissaa, joiden päällimmäinen tehtävä oli huolehtia hoitoa kaipaavista tovereistaan. Koska jäsenmäärä oli mikä oli tällä hetkellä, he eivät olleet täysin vapautettuja muista velvollisuuksista, kuten partioinnista ja ruoan hankkimisesta. Heillä oli kuitenkin oikeus lähteä kesken partion, jos heitä tarvittiin muualla.
Kyseisen tittelin tuomasta kunniasta saivat nauttia Härmä ja Roska, jotka olin valinnut hoitamaan tätä tehtävää. Kumpikin olivat kyvyiltään kelvollisia parantajia, mutta minulle tärkeintä oli, että saatoin luottaa heidän noudattavan käskyjäni mukisematta. He olivat olleet Yhteisössä jo pitkän aikaa, enkä uskonut kummankaan suunnittelevan karkaamista, mikäli päästäisin heidät omin päin metsään etsimään yrttejä. Minun ja parantajien välinen luottamus oli siis ehdottoman tärkeää.
Vilkaisin nopeasti kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitin Ukkospolun. Olin aikeissa mennä metsään kokeilemaan saalistusonneani, kun äkkäsin tutun hahmon kauempana edessäpäin, matkalla samaan suuntaan. Se oli Härmä, kaiketi yrttejä etsimässä.
Hölkkäsin kollin kiinni. Tämän korva värähti ensin suuntaani ja vasta sitten parantajan pää kääntyi perässä. Nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi, johon kolli vastasi vastaavalla eleellä.
"Miltä yrttitilanne näyttää?" kyselin Härmä kävellessämme yhä metsän suuntaan. Ehkä kaipasin vain juttuseuraa, mutta kyllä minua kiinnosti ihan oikeasti tietää, miten Yhteisön tuoreilla parantajilla meni. Enhän toki halunnut luomani uudistuksen olevan täysin turha.

//Härmä?

Cosmos istuskeli tylsistyneenä alakerran takaseinällä olevalla tasolla ja raastoi kynnellään allaan olevaa pintaa. Oli kulunut jo lähestulkoon puolitoista kuuta siitä, kun he olivat Roskan kanssa ruvenneet suunnittelemaan Yhteisöstä lähtemisestä etsiäkseen klaanit.
Mutta koska mikään ei voinut koskaan olla helppoa ja nopeaa, niin kuin Cosmos olisi toivonut asioiden voivan olla, heidän lähtönsä oli viivästynyt pahasti. Tähän pääsyynä oli Cosmoksen emo, Päivänsäde, joka oli saanut jostain päähänsä, että Yhteisö kaipasi virallisia parantajia huolehtimaan sairaista ja loukkaantuneista. Idea ei itsessään ollut huono muuten, mutta se haittasi Cosmoksen elämää siinä mielessä, että naaras oli valinnut Roskan toiseksi parantajakissaksi. Se tarkoitti sitä, että tavallisen partioinnin ja ruoan etsimisen lisäksi hänen ystävänsä oli nyt käytettävä aikaansa myös rehujen keräämiseen ja kaikenmaailman tikkujen poistamiseen joidenkin varpaiden välistä. Tästä syystä heillä oli ollut yhä vähemmän aikaa oleskella yhdessä, ja nyt kun Roska oli eritoten silmätikkuna uuden asemansa johdosta, karkaamisesta saattoi vain haaveilla.
"Cosmos!" Tason juuresta kuuluva nauku kiinnitti nuoren kollin huomion. Hän nousi ylös ja kurkisti alas reunalta, nähden siellä pentuetoverinsa Lyran. "Olemme lähdössä metsäpartioon. Haluatko tulla mukaan?"
Cosmoksen ei tarvinnut miettiä vastausta kahta kertaa. Hän loikkasi alas sisarensa viereen ja virnisti tälle hyväntuulisesti. "Olet elämänpelastaja. Olin jo lähellä kuolla tylsyyteen", hän huokaisi lähtiessään tassuttamaan Lyran rinnalla pesän uloskäyntiä kohti. Siellä heitä odottelivat Arpi, Mesiläinen sekä Urho.
Ulos päästyään partio otti suunnakseen kauempana kaksijalkojen pesien takana sijaitsevan metsän. Taivasta peittivät tummat pilvet, jotka liikkuivat vauhdikkaasti taivaankannen poikki tuulen riepottelemina. Napakat tuulenpuuskat puhalsivat aika ajoin myös partiota päin, ja Cosmos joutui luimistamaan korvansa puskiessaan sitä vastaan.
Lyrakin siristeli silmiään tuulessa. Cosmos vilkaisi häneen päin. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka paljon hänen sisarensa oli kasvanut, vaikka he olivat samanikäisiä. Se johtui varmaankin siitä, että he viettivät nykyään niin vähän aikaa yhdessä. Aina kun Cosmos olisi halunnut hengata siskonsa kanssa, tämä sattui olemaan juuri silloin Päivänsäteen kanssa jossakin. Itse asiassa Lyra ja Päivänsäde olivat olleet huomattavan paljon toistensa seurassa viime kuina, ja Cosmos oli pannut merkille, että emo ei suhtautunut hänen sisareensa enää yhtä niin nuivasti kuin miten tämä suhtautui häneen. Se sai hänen olonsa jostain syystä hieman kurjaksi.
"No, mitäs emon lellikille kuuluu?" Cosmos kysäisi leikkisään sävyyn sisareltaan ja tuuppasi tätä lapaan, yrittäen toisaalta kätkeä huolettomalla olemuksellaan sisällään kasvavaa mustasukkaisuuden tunnetta.

//Lyra?

Kun Kaunokki ja Ruusunen pääsivät takaisin, Ruusunen meni saman tien nukkumaan. Naaras käpertyi pieneksi palloksi ja puristi silmänsä kiinni. Hän halusi nukahtaa, mutta juuri ennen kun hän katosi unen maailmoihin hän tunsi, miten Kaunokki käpertyi hänen vierelleen. Hopeanharmaa naaras olisi halunnut vetäytyä nuoremmasta naaraasta kauemmas, mutta hänen lämpönsä ja hiljainen kehräyksensä saivat Ruususen uniseksi ja rauhoittuneeksi.

Ruusunen heräsi kosketukseen turkillaan. Hän nosti unisesti päätään ja säpsähti seisaalle, kun huomasi Urhon kuonon hiirenmitan päässä omasta kuonostaan.Kollin kullankeltaiset silmät kimmelsivät ja hänen koko olemuksensa viesti innostuneisuutta.
“Sain Päivänsäteen luottamuksen!” Urho kajautti juuri, kun Ruusunen oli avaamassa suutaan aikomuksenaan määrätä kollin kauemmas itsestään.
“Voi miten mahtavaa”, Ruusunen sanoi sarkastisesti. “Tai siis nyt saan rauhan sinusta, kun et tule kyselemään minua ulos kanssasi.”
“Oikeastaan… haluaisin vähän jutella”; Urho naukaisi hentoisesti maata katsellen. Ruusunen siristi silmiään ja kolli suoristi ryhtinsä. “Mennään ulos niin saamme olla täysin kahden”, kolli sanoi ja vastausta odottamatta lähti ulos. Ruusunen ei jaksanut kinata, joten hän vain lähti Urhon perään muutaman kerran turkkiaan nuolaisten.
“En kerennyt edes kertoa Kaunokille, että lähden kanssasi jonnekin…” naaras mumisi apeana katsellen taakseen, kun sai Urhon kiinni.
“Ei sillä ole juuri nyt väliä, kyllä hän pärjää”; Urho sanoi. “Hän on kasvanut paljon ja sinun ei tarvitse enään suojella häntä.”
“Tarvitseepas! Kaunokki tarvitsee huomiota ja suojelua!” Ruusunen kivahti ja Urho laski häntänsä tämän selälle. Ruusunen sävähti kauemmas ja jatkoi sitten matkaa sanaakaan sanomatta.
Kun Urho viimein pysähtyi, oli matkaa kaksijalanpesälle aika paljon.
“Ruusunen. Olen tuntenut sinut jo jonkin aikaa ja hetki hetkeltä välillämme oleva side vain kasvaa. Et ehkä huomaa sitä itse, mutta minä kyllä huomaan”, Urho aloitti. “Olen jo kauan yrittänyt kerätä rohkeuttani kertoakseni, että pidän sinusta ja tiedän, että on tullut sen aika. En voi olla ajattelematta sinua ja tiedän, että kaiken tuon vihan ja raivon alla on sydämellinen ja luotettava kissa, jonka kanssa olisin mielelläni kumppanit”, kolli naukui. Ruusunen tuijotti kollia järkyttyneenä. Maailma pyöri hänen silmissään ja hänen sydämensä sykki niin kovaa, että se tuntui hyppäävän ulos hänen rinnastaan.
“E- en tiedä mitä sanoa…” Ruusunen mumisi ottaen askeleen kauemmas Urhosta. Hänen päässään kieppui ja kaksijalkalan äänet hänen ympärillään sumenivat. Urho tuli lempeästi lähemmäs Ruususta, mutta naaras vain huitaisi tätä käpälällään.
Naaras ei kestänyt enää painetta ja juoksi pois. Hän antoi käpäliensä kantaa, eikä häntä kiinnostanut, minne hän päätyisi. Hänen sisällään kasvoi kauhistus ja paniikki ja hän oli vähällä juosta suoraan aitaan kaksijalanpesän ympärillä. Ruusunen vauhkoontui ja juoksi lähimpään pensaaseen vapisemaan. Hänen karvansa sojottivat pystyssä. Miksi hän oli alkanut panikoida? Eihän Urhon sanoissa ollut mitään kaameaa? Naaras oli kuitenkin pensaassa kyykyssä vapisemassa.
“Selvä. Urho siis pitää minusta. Nyt vain täytyy miettiä, mitä mieltä minä olen”, hän puhisi itsekseen ja yritti rauhoitella itseään repimällä maata tassujensa alta. Hän yrittisaada ajatuksensa toimimaan.
“No siis… ei hän kyllä ole mikään kauhein kissa. Ehkä voisin yrittää? Jos siitä ei tule mitään, minä vain jätän hänet”, Ruusunen naukaisi ja mönki vapisevin tassuin ulos pensaasta. Hän antoi itsensä rauhoittua ja lähti sitten takaisin sinne, mihin oli Urhon jättänyt.
Kun Ruusunen saapui takaisin, kolli ei ollut enää siellä, mutta hänen hajunsa oli edelleen voimakas, joten naaras arveli tämän olevan vielä lähellä. Hän lähti tämän perään, ja kun hänen ruskea hahmonsa alkoi näkyä.
“Urho! Odota!” Ruusunen huusi ja kolli kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Kuules minä-”, kolli aloitti, mutta Ruusunen keskeytti tämän.
“Olen sitä mieltä, että ideasi on yrittämisen arvoinen. Voimme ryhtyä kumppaneiksi, mutta jos suhteemme ei toimi, et saa toista mahdollisuutta”, Ruusunen naukaisi. Hänen koko kehoaan kihelmöi ja Urhon kasvoille levisi oikein leveä hymy.
“Kiitos”, kolli henkäisi.

Ruusunen istui jännittyneenä uloskäynnin edessä. Hän ei ollut vielä kertonut kenellekään hänen ja Urhon olevan nyt kumppanuksia, mutta oli viettänyt kollin kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Jos he eivät itse tajuaisi, mitä on meneillään heidän kahden välillä, he eivät edes saisi tietää.
Urho tuli Ruususta kohti ja naaras nousi pystyyn.
“Saalistamaan?” Ruusunen kysyi.
“Saalistamaan.” Urho vastasi. He tunkeutuivat ulos ja kulkivat vieretysten eteenpäin. Ruusunen tunsi itsensä onnekkaaksi, kun sai olla viimein Urhon kanssa ilman kummallista vaivautuneisuuden tunnetta. Naaras nojasi hetken päällään kollin kylkeen ja antoi itsensä levätä. Urhon kurkusta kumpusi kepeä kehräys.
“Mitä mieltä olet. Olisiko jo aika kertoa Kaunokille?” kolli kysyi yhtäkkiä. Ruusunen säpsähti ja nosti päänsä.
“En tiedä…” hän epäröi. Naaras ei ollut kertonut Kaunokille asiasta, koska pelkäsi osin, että Kaunokki ei hyväksyisi heidän suhdettaan, eikä haluaisi enää olla tekemisissä Ruususen kanssa.
“Älähän nyt. Olette niin läheisiä. Hänen täytyy saada tietää jo pian”, Urho kannusti. Ruusunen nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta. “Olisikohan tuolla kujalla rottia?” naaras kysyi osoittaen hännällään lähintä kujaa. Urho katsoi sinne arvioivasti.
“Voisi olla, mutta meidän täytyy olla varovaisia. Rotan puremat ovat hyvin inhottavia”, kolli naukaisi kumppanilleen. Ruusunen huojentui, kun aihe lähti pois Kaunokista. Kyllä hän vielä nuorelle naaraalle asiasta kertoisi; ennemmin tai myöhemmin.
Ruusunen loikkasi ylös kiviaidalle ja katsoi siitä alas kujalle. Kujalla näkyi vähän liikettä ja Ruusunen meni kyykkyyn. Hän tuijotti silmät viiruina ja odotti. Urho saapui hänen vierelleen, mutta Ruusunen oli kuin ei olisi kollia huomannutkaan. Hän piti katseensa tarkasti kujalla liikkuvissa roskissa.
Pian esiin tuli pulska ruma rotta, jonka turkki oli epäsiististi joka suuntaan. Ruusunen heilautti häntäänsä ja loikkasi suoraan tämän niskaan. Hän naksautti tämän niskat poikki ja tiputti tämän maahan. Naaras katsoi ympärilleen varuillaan, koska monesti rotilla saattoi olla joukkioina ja ne vain piileskelivät roskien seassa.
“Mainiota työtä”, Urho naukaisi saapuessaan kumppaninsa vierelle hymyillen. Ruusunen sihahti kollille. “Ole hiljaa! Täällä voi olla lisää rottia, jotka vaanivat meitä piiloissa.”
“Ai rotat kävisivät meidän kimppuun? Kissathan ne syövät rottia, ei toisinpäin”, Urho naureskeli, mutta silloin jostain loikkasi rotta sellaisella nopeudella kohti Urhon kaulaa, että Ruusunen luuli sen olevan ruskean kollin loppu.
“Pysy kaukana minun kumppanistani!” maaras sähähti ja vaistomaisesti läimäisi rotan maahan ja antoi sille epäsiistin tappopuraisun. Hän hengitti vauhkosti ja tuijotti ensin rottaa ja sitten Urhoa. Kollin ilme oli järkyttynyt ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi kuuta.
“Pelastit henkeni”, kolli henkäisi, mutta tokeni pian. “On varmaan parempi lähteä, ennen kuin nuo rotat oikeasti onnistuvat satuttamaan meitä”, hän totesi. Ruusunen nyökkäsi hyväksyvästi. Hän nosti toisen rotista ja näytti merkin Urholle, että ottaisi jäljelle jääneen rotan mukaansa. Kolli nyökkäsi hieman ja nosti rotan maasta.
He ravasivat vieretysten takaisin sisälle kaksijalanpesään ja pysähtyivät sisällä tasaamaan hengitystään. Ruusunen virnisti Urholle pudottaessaan rotan maahan.
“Minä olin nopeampi”, naaras julisti hymyillen leveästi. Kolli kehräsi ja pukkasi naarasta hellästi kylkeen. Ruusunen katsoi muualle pesään ja huomasi Kaunokin. Hän ryhdistäytyi ja tyrkkäsi rottansa Urhon tassuihin.
“Vie sinä tuo pois. Minä menen kertomaan Kaunokille meistä kahdesta… viimeinkin…” Ruusunen sanoi ja loikki kohti nuorta naarasta. Hän tunsi sydämensä lyövän kovempaa kuin koskaan ja hän istahti nätisti Kaunokin vierelle.
“Kuules Kaunokki, minulla on asiaa”, hopeanharmaa naaras aloitti vakavammalla äänellä, kuin oli tarkoitus. “Minä ja Urho olemme lähentyneet paljon viime aikoina, kuten oletkin jo saattanut huomata. Minä siis menin yksi päivä hänen kanssaan ulos ja hän paljasti pitävänsä minusta ja pyysi minua kumppanikseen. Epäröin, mutta suostuin”, hän selitti tarinan lyhyesti. Kaunokki katsoi häntä silmät suurina ja laski sitten katseensa.
“Ai, selvä… Olen onnellinen teidän puolestanne ja toivon teille vain parasta…” kermanvalkea naaras sanoi hentoisella äänellä ja siirteli tassujaan hieman. Ruusunen hymyili ja painautui häntä vasten.
“Olen niin kiitollinen, että sain tavata sinut ja olen saanut viettää aikaa kanssasi”, hän mutisi Kaunokille kiitollisena silmänsä kiinni puristaen. Hän kehräsi lujaa ja silitti nuoremman naaraan selkää hännällään painautuen tähän kiinni. Kaunokki tuntui hieman jännittyneeltä, mutta rauhoittui vähitellen.
“Menen nyt Urhon luokse. Tavataan taas illalla nukkumaan mennessä”, Ruusunen naukaisi leppoisasti vetäytyessään irti Kaunokista.
“Ai… selvä…”, naaras sanoi vaisusti ja lähti tassuttelemaan kauemmas. Ruusunen katsoi nuoren naaraan perään hieman apeana. Oliko hän suututtanut Kaunokin jotenkin?
Kuitenkaan hän ei kerennyt jäädä pohtimaan asiaa kamalan kauaa, koska Urho tuli hänen luokseen laskien häntänsä naaraan selälle. Ruusunen käänsi katseensa kumppaniinsa anovasti. Urho painoi päänsä tätä vasten.
“Älä hätäile. Hän kyllä pitää sinusta edelleen. Asiaan on vain tottumista”, kolli naukaisi ja nuolaisi Ruususen päälakea rakastavasti.

“Katso noitakin, näyttää aivan kuin kissa juoksisi jäniksen perässä”, Urho naureskeli. Ruusunen nojasi kolliin niin, että heidän turkkinsa sekoittuivat keskenään. He makoilivat kaksijalanpesän katolla katselemassa pilviä. Ruusunen tunsi olonsa kollin kanssa monta kertaa mukavammaksi, mitä pari auringonnousua takaperin.
“Katso. Nuo näyttävät aivan kahdelta kissalta”, Ruusunen naukaisi hymyillen.
“Ehkä ne ovat kumppanukset? Ehkä ne ovat me”, Urho kehräsi. Ruusunen naurahti ja löi kollia hellästi etutassullaan. Hän katsoi taas pilviin.
“Nuo tuolla näyttävät aivan emolta ja pennulta”, Ruusunen sanoi osoittaen hännällään kahta lähekkäin olevaa pilveä.
“Hei, katso! Tuolta tulee isä”, Urho kehräsi ja osoitti kahta pilveä lähestyvää suurempaa pilveä. Hän huokaisi ja katsoi Ruususta. “Saisimmekohan me joskus pentuja?”
Ruusunen syventyi ajatuksiinsa. Millaista olisi omistaa pentuja? Olisiko hän edes hyvä emo pennuilleen? Hän katsoi Urhoon. “Haluaisitko sinä pentuja?”
“Jaa. Se onkin ihan hyvä kysymys. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta kun tapasin sinut ensi kerran, tiesin,että jos joskus saisin tai haluaisin pentuja, haluaisin ne sinun kanssasi”, Urho naukui lempeästi ja katseli taivaalle. “Voisihan se olla mukavaa aloittaa perhe.”
“Niin”, Ruusunen naukui. Hän katseli hetken vielä pilviselle taivaalle ja nousi sitten venytellen ylös. “Minä lähden ainakin takaisin kaksijalanpesälle. Haluan olla taas hetken ajan Kaunokin kanssa.”
“Selvä. Minä tulen pian perästä, mutta mene sinä vain jo”, Urho naukaisi. Ruusunen nyökkäsi tälle ja loikki sitten alas kaksijalanpesän katolta. Hän kulki rauhallisesti kohti kotia ja hengitti syvään. Millaista olisi olla oikeasti emo? Millaista olisi saada pentuja ja katsoa niiden kasvua?
Hän työnsi ajatuksen syrjään ja alkoi jo lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Naaras juoksi lopun matkasta ja pomppasi sisään vikkelästi. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Kaunokin mutustamassa hiirtä lähellä yhtä seinistä. Ruusunen tallusteli iloisesti naaraan luokse. Matkalla Kaunokki kuitenkin huomasi hänet ja hänen kasvoilleen tuli kumma kaipaava ilme.
Ruusunen istahti nuoremman naaraan vierelle.
“Mitäs sinä olet tehnyt tänään?” hopeanharmaa naaras kysyi Kaunokilta kiinnostuneena.
“En paljoa. Kävin kujapartiossa ja sen jälkeen olenkin vain pääasiassa viettänyt aikaani täällä tekemättä mitään”, Kaunokki kertoi hiljaisella äänellä hiiren rippeitä tuijotellen. “Olisitko sinäkin halunnut?”
“En minä. Minulla ei ole kauhea nälkä. Haluaisitko jutella jostain tai tehdä jotain?” Ruusunen kysyi hymyillen.
“Voimmeko mennä katoille?” nuorempi naaras vastasi. Ruusunen pudisti hieman päätään.
“Lähtisin muuten mielelläni, mutta tulin sieltä juuri, enkä oikein jaksaisi vielä lähteä takaisin sinne”, naaras vastasi. Kaunokin ryhti lysähti. hän näytti nyt apeammalta.
“Selvä… Ehkä joku toinen kerta sitten”, nuori naaras naukaisi ja nousi ylös valmiina lähtemään. Ruusunen pysäytti hänet.
“Älä lähde vielä. Voimme mennä vaikka kahdestaan kävelylle. Jos sitten huvittaa, voimme kiivetä myös katoille. Noh, miltäs kuulostaisi?” hopeanharmaa naaras naukaisi lempeästi Kaunokkia katsellen.
“Se olisi mukavaa”, Kaunokki vastasi pienellä äänellä ja hymyili hieman. Ruusunen nousi ylös.
“Hyvä. Se on sitten päätetty”, hän naukaisi ja lähti johtamaan Kaunokkia ulos perässään.
Naaras tunsi iloa ja onnellisuutta ollessaan Kaunokin seurassa. Se antoi hänelle jonkinlaista rauhaa. Hän katsoi taakseen Kaunokkiin ja viittoi tätä tulemaan vierelleen. Kermanvalkea naaras kiri hänet kiinni muutamalla suurella harppauksella.
“Tänään on melkoisen lämmin, vaikka onkin jo lehtisade”, Ruusunen totesi heidän kävellessään eteenpäin. Kaunokki vain hymähti vastaukseksi. Ruusunen katsahti häneen hämmentyneenä. “Oletpas sinä vaisuna tänään”, naaras tokaisi, mutta Kaunokki ei reagoinut häneen mitenkään.
Hetken ajan päästä Ruusunen haistoi ilmassa linnun hajun. Hän huomasi tikan, joka hakkasi pitkällä nokallaan suurta tolppaa. Naaras katsoi sitä hetken ja katsahti sitten Kaunokkiin.
“Olisipa tuo hieman alempana niin voisin napata sen meille”, hän naukaisi. Kaunokki nyökäytti päätään. Ruususesta Kaunokin käytös tuntui hieman kummalta. Naaras käyttäytyi samalla tavalla kuin silloin, kun he eivät vielä olleet tunteneet kovin hyvin.
“Lähdetään takaisin”, Ruusunen vain huokaisi ja vastausta odottamatta kääntyi jo ympäri. Hän tallusteli eteenpäin rivakkaa tahtia ja ei kestänyt kovin kauaa, kunnes he pääsivät jo takaisin kaksijalanpesään.

Ruusunen heräsi ja nosti päätään. Kaunokki oli jo kadonnut heidän nukkumapaikaltaan. Ruusunen nousi ylös sukimaan turkkiaan. Hän pesi tarkasti kaiken lian pois ja ratkoi kaikki takut turkistaan. Urho saapui hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa.
“Tänään mahtaa sataa”, kolli totesi ja istahti peseytyvän kumppaninsa viereen.
“Kuinka niin?” Ruusunen kysyi kielenvetojen välissä.
“Taivas on täyttynyt tummista sadepilvistä, joten uskoisin niin”, Urho vastasi ja ryhtyi itsekin pesemään turkkiaan. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja painautui lähemmäs häntä. Urho alkoi kehrätä.
“Vai että sillä tavalla”, kolli naurahti ja laski kaiken painonsa Ruususta vasten. Hopeanharmaa naaras älähti ja litistui ruskean kollin lihaksikkaan ruumiin alle. Hän yritti pyristellä pakoon, mutta ei siinä onnistunut, ennen kuin Urho itse nosti painoaan pois kumppaninsa niskasta. Hopeanharmaa naaras nousi äkkiä tämän alta pois ja läimäytti häntä leikkisästi korville. Ruusunen kuuli pian takaansa uudet käpälänaskeleet. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Se oli Hyökyaalto.
“Ruusunen, sinut on määrätty minun sekä Ametistin kanssa kujapartioon”, kolli naukaisi. Ruusunen nyökkäsi ja nousi ylös. Hän nyökkäsi kumppanilleen hyvästit ja lähti sitten Hyökyaallon mukaan.
“Tervehdys”, Ruusunen tervehti, kun he saapuivat Ametistin luokse. Kolli katsahti häneen ja Ruusunen tarkkaili kollia hieman arvioivasti.

//Amu?

Ametisti: 5kp -

Cosmos: 8kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Roska: 5kp -

Kaunokki: 12kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa! Voit nyt halutessasi ilmoittaa ilmoituksiin Kaunokin olevan soturi-ikäinen!

Ruusunen: 10kp -

Rubiini: 34kp! - R.I.P. </3

Päivänsäde: 15kp -

Härmä: 4kp

Heti Kaunokin saapuessa Ruususen luokse, Ruusunen kysyi oliko Urho tulossa mukaan. Kaunokki vastasi kieltävästi. Ruususen valtasi ristiriitaiset tunteet. Hän oli helpottunut, mutta myös surullinen siitä, että kolli ei ollut tulossa mukaan.
Sen enempää Ruusunen ei jäänyt vitkastelemaan. Hän lähti nuoremman naaraan kanssa heti liikkeelle. He kulkivat nopeasti eteenpäin ja pian he pääsivätkin jo katolle.
Ruusunen ei ollut tajunnut ajan kulkua. Kun hän katseli taivaanrantaa, aurinko oli jo kaikkoamassa maan alle. Se sai Ruususen pohtimaan, minne aurinko meni aina sen kadotessa? Menikö aurinkokin nukkumaan omaan pesäänsä aamuun saakka. Ajatus siitä, miten aurinko makaisi omalla pedillään sai Ruususen viikset väpättämään huvittuneesti.
Naaras säpsähti hieman, kun Kaunokki alkoikin yhtäkkiä nojata häneen. Ruusunen katsoi nuorempaan naaraaseen lempeästi ja kehräsi hieman. Hän silitti hännällään tämän kylkeä ja antoi hänen nukahtaa vierellensä. Ruusunen pohti, mistä nuori naaras mahtoi aina uneksia. Näkikö hän uniaan yhteisöstä tai kenties Ruususesta? Vai näkiköhän hän unia perheestään? Yhtäkkiä Ruusunen säpsähti, kun hänen mieleensä hiipi ajatus. Entä jos Kaunokki uneksi omasta mielitietystään! Kissasta, josta hopeanharmaa naaras ei ollut tietoinen. Häntä kalvoi ajatus siitä, miten nuori naaras kulkisi jonkun hänelle tuntemattoman kissan perässä ja jättäisi hänet yksin.
Ruusunen pomppasi pystyyn ja Kaunokki säpsähti hereille.
“Lähdetään!” hän sanoi kireästi kermanvalkean naaraan katsellessa häntä unenpöpperöisenä. Ruusunen heilutti häntäänsä ja hänen oli vaikea malttaa pysyä paikallaan.
“Vauhtia”, hän hoputti työntäen Kaunokkia takaapäin kohti katon reunaa.

//Kaunokki?

Härmä oli kireällä tuulella, kuten oli hänelle näinä päivinä tavallista. Koko reissu klaanien luo oli ollut täysin turha: kujakissayhteisö oli tullut petetyksi, Keijukainen oli kuolla kupsahtanut ja heidän oli ollut pakko paeta takaisin kaksijalkalaan. Ja koko sinä aikana, niinä monina kuina kun he olivat ensin vaeltaneet klaanien luo, sitten asustaneet Eloklaanin reviirillä ja lopuksi vaeltaneet vielä takaisin, ei Härmä ollut nähnyt Kanervasta viiksikarvaakaan. Kuinka kauas naaras oli saattanut lähteä? Kanerva oli aina vaikuttanut pitävän niistä seuduista, millä hän liikkui, ja vaikka parantajamestarille olikin luonteenomaista halu vaellella ympäriinsä, ei Härmä voinut kuvitella tämän jättävän kotikontujaan kokonaan taakseen.
Toinen vaihtoehto oli, että Kanerva oli kuollut. Sitä Härmä ei hyväksyisi.
Kun oli käynyt selväksi, ettei Kujakissayhteisöllä ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata lyötyinä takaisin tuttuun kaksijalkalaansa, oli Härmä alkanut harkita pakoa. Ei hän voinut palata takaisin niin kauas, kun oli nyt viimein päässyt klaanien luo; hänen emonsa tappaja oli lähellä, hänen täytyisi vain selvittää, kuka syyllinen oli. Tilaisuutta pakoon ei kuitenkaan tarjoutunut, vaikka Härmä sitä etsimällä etsi. Kujakissayhteisön rivit olivat tiiviit ja läpäisemättömät, eikä Härmän onnistunut pujahtaa pakoon. Niin hän oli päätynyt tänne, metsästämään ruokaa partiossa aivan kuten ennenkin. Hän oli palannut takaisin alkuun; viime kuut olivat olleet pelkkää ajan tuhlausta.

"Et hullummin", vastasin Lyralle, joka oli kavunnut samalle oksalle kanssani.
Olin tähystänyt oksapeitteen takaa tyttäreni suoriutumista metsällä, ja hän oli pärjännyt paremmin kuin olin odottanut. Naaras oli selvästi hukannut aiemmin jäljittämänsä myyrän hajujäljen jossain kohtaa, sillä tämä oli siirtynyt vaanimaan lintua, jonka tämä oli lopulta saanut kiinni hienolla ilmaloikalla. Joku taitavampi saalistaja olisi varmaankin osannut arvioida naaraan suoritusta asiantuntevammin, mutta koska en itsekään ollut kovin kummoinen metsästäjä, ei minulla ollut pahemmin varaa arvostella. Sen verran osasin kuitenkin sanoa, ettei lintuja ollut helppo napata, etenkään jos ne nousivat maan pinnan yläpuolelle, mutta tyttäreni oli onnistunut siinä nopeiden refleksiensä ansiosta.
Linnun kiinni saamisen lisäksi olin positiivisesti yllättynyt siitä, että hän oli osannut seurata hajujälkeäni lymypaikkaani aivan oma-aloitteisesti. Olin tarkoituksella taiteillut itseni puuhun - kylläkin täysin vastoin säälittävän surkeita kiipeilytaitojani - pystyäkseni seuraamaan häntä näkymättömistä ja häiritsemättä, mutta osittain myös testatakseni hänen muita aistejaan, kuten sitä, kykenisikö tyttäreni esimerkiksi havaitsemaan lähistöllä piilottelevan kissan. Hänen taitonsa kaipasivat vielä hiomista, mutta hänessä oli ehdottomasti potentiaalia, jonka olin vastikään oppinut näkemään.
“Katsotaan, jos saisimme kiinni vielä muutakin”, virnistin Lyralle, ennen kuin laskeuduin alas puusta.

Myöhemmin samana iltana kujapartion mukana Yhteisöön oli saapunut uusi kissa, Safiiri nimeltään. Naaras oli Rubiinin kertoman mukaan tämän sisar, mikä minun oli ollut hieman vaikea uskoa, sillä naaraat näyttivät niin erilaisilta. En kuitenkaan koskaan olisi ottanut kyseistä kissaa niin avosylin vastaan, jos olisin tiennyt sen johtavan lopulta kahden jäsenen menetykseen.
Päästin irti Rubiinin hentoisesta kaulasta. Naaraan silmät olivat kiinni, ja hänen olisi miltei voinut luulla nukkuvan. Olin yrittänyt tehdä hänen kuolemastaan mahdollisimman nopean ja kivuttoman. Niskojen katkaisulla säästyttiin myös ylimääräiseltä siivoustyöltä, jota Safiirin kurkussa olevasta haavasta lattialle valunut veri todellakin oli tuonut. Huoh, sen putsaamiseen menisi pieni ikuisuus.
Pesään oli laskeutunut kuoleman hiljaisuus. Aistin muiden tuijotuksen, järkytyksen. He olivat todistaneet verilöylyä eturivin paikoilta. Jos olisin ehtinyt paikalle aikaisemmin, olisin ehkä voinut estää sen. Tuntui ihan kohtalon ivalta, ettei minulla ollut valtaa vaikuttaa omassa Yhteisössäni tapahtuviin asioihin. Yritinpä kuinka kovasti tahansa, se johti aina huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Alamäki oli alkanut jo kuita sitten metsässä, kun vähitellen olin alkanut menettää kontrollin omasta elämästäni tultuani tiineeksi vastoin kaikkia tulevaisuuden suunnitelmiani.
Juuri nytkin yksi näistä äkkikuoleman kokeneen rakkauden hedelmistä tuijotti minua varjoista kasvoillaan paheksuva ilme. Cosmos muistutti isäänsä niin paljon, että se sai toisinaan vereni kiehumaan nahkani alla. Vielä minut hylättyäänkin kolli pystyi poikansa muodossa arvostelemaan tekojani. Se ketunläjä…
Cosmoksen viereen ilmestyivät miellyttävämmät kasvot; Lyra katseli epävarman näköisenä veljensä viereltä minun suuntaani. Kutsuin naaraan hännänheilautuksella luokseni. Hänen korvansa ponnahtivat pystyyn, ja hän tassutti kiireen vilkkaa eteeni.
“Valitse pari kissaa auttamaan ruumiiden siirtämisessä pesän ulkopuolelle”, naukaisin käskyni tyttärelleni, joka näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja innostuneelta saadessaan minulta sellaisen luottotehtävän.
“Voit luottaa minuun!” Lyra lupasi ja hävisi sitten etsimään apukäpäliä.
Käännyin itse Silverin puoleen, joka oli seisonut tähän asti hiljaa sivussa. Kollin katse oli kiinnittynyt Rubiiniin, ja huomasin hämmästyksekseni hänen jalkojensa tärisevän, aivan kuin ne eivät yhtäkkiä olisikaan jaksaneet kannatella hänen painoaan. En ollut oikein ikinä saanut kunnolla selvää Silverin todellisesta luonnosta. Hän oli aina hoitanut annetut tehtävät mukisematta, eikä hänestä ollut koitunut Yhteisölle ongelmia mainittavaksi asti. Häntä olisi kai voinut kuvailla melko mitättömäksi pelinappulaksi osana suurempaa kuviota. Mutta jos jotakin hänestä tiesin, hän oli välittänyt Rubiinista kuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä. Kenties siitä syystä minun kävi jopa kollia vähän sääliksi. Keijukaisen menettäminen oli ollut minulle raskain asia ikinä.
“Hautaamme ensin kuolleet”, sanoin Silverille ääntäni madaltaen, “ja sitten sinä saat kertoa minulle, miksi näin kävi.”
Silverin sumeat silmät käväisivät minussa, mutta ne kääntyivät pian takaisin Rubiiniin.

//Lyra?

Ajan virta tuntui Rubiinista tavoittamattomalta. Hän oli tippunut sen aalloilta jo kauan aikaa sitten, ja nyt hän sitkutteli päivästä toiseen ajantaju sumentuneena. Kauanko siitä, kun he olivat palanneet kaksijalkalaan? Kauanko siitä, kun Pähkinä oli kuollut? Kauanko siitä, kun hän oli leikkinyt Safiirin kanssa Ukon mökissä? Kaikki ne olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua eilisen aikana.
Rubiini rappeutui. Häntä söi sisältä päin jokin pimeä, kamala, kavala olento, joka sai hänet käyttäytymään toisinaan aivan päinvastoin kuin yleensä. Joskus hän havahtui hereille vuoteestaan ja huomasi ympärilleen piiriin asetetut hiirten ja rottien kallot. Silverin mukaan hän oli tuonut ne siihen itse, mutta hänellä ei ollut moisesta minkäänlaista muistikuvaa. Se oli pelottavaa.
Hän kadotti itsestään joka päivä enemmän, ja välillä hänestä tuntui, että hänestä oli jäljellä enää pelkkä kävelevä ja hengittävä kuori ilman sielua.

Tänään hän oli kuitenkin elossa, etenkin juuri tällä kyseisellä hetkellä. Hän kuikisteli Leopardin takaa sydän tykyttäen ja katseli suurikokoista, kellanpunaista naarasta, jonka syvänsinisissä silmissä oli uhmakas palo, kun tämä väläytteli varoittavasti hampaitaan itseään lähestyville Arvelle ja Mesiläiselle.
“Jos tulet mukaamme vapaaehtoisesti, sinun ei käy kuinkaan”, Arpi vakuutti naaraalle rauhallisella äänellä, mutta kollin hännänpää nyki hieman.
“Niin varmaan”, naaras murahti takaisin, ja tämän kurkusta kumpusi murina.
Rubiini työntyi Leopardin ohi ja asteli Arven ja Mesiläisen väliin. Hän ei saanut katsettaan irti kissasta, ja epäuskoinen ilo kupli hänen sisällään. “Safiiri?”
Safiirin katse välähti häntä kohti, ja tämä katsoi Rubiinia ensin kulmat epäluuloisesti kurtussa, kunnes oivallus kirkasti hänen ilmeensä. “Rubiini? Oletko se todella sinä?” sisaren ääni murtui.
“Safiiri!” Rubiini kiljahti riemuissaan ja syöksähti kellanpunaista naarasta kohti. Hänen kurkussaan hyrisi syvä, onnellinen kehräys, kun hän kieroi kuonoaan pentuetoverinsa poskea vasten. Safiiri vastasi kehräykseen, ja tämä hukutti Rubiinin kasvot helliin nuolaisuihin.
"Luulin sinun kuolleen", Safiiri sai sanotuksi heidän kiehnättyään hetken toistensa ympärillä. Hänen katseensa kulki pitkin Rubiinin arpista turkkia. "Mitä sinulle on tapahtunut?"
Rubiinin kurkkuun nousi pala. "Ukko pelasti minut tulipalosta. Hän rikkoi ikkunan ja nakkasi minut sen läpi turvaan", hän selitti ääni väristen muistellessaan sitä kohtalokasta päivää, jolloin hänen koko elämänsä oli mullistunut peruuttamattomalla tavalla.
"Ukko ei selvinnyt", Safiiri naukui hiljaa, vaikka Rubiini sen jo tiesikin. "Byron löysi hänet tupertuneena savun keskeltä, mutta sinusta ei näkynyt jälkeäkään."
"Mitä?" Rubiinin katse terävöityi, ja hän katsahti sisarensa sinisiin silmiin hämmentyneenä. Miten Safiiri ja Byron olivat voineet olla palopaikalla, jos he kerran olivat Silverin mukaan hylänneet Rubiinin ja lähteneet kahdestaan jonnekin?
"No niin, ehditte rupatella myöhemminkin, nyt täytyy liikkua", Arpi mörähti keskeyttäen siskosten keskustelun. Yksisilmäinen kolli oli kiertänyt Safiirin taakse ja lähti patistelemaan tätä Yhteisön pesäpaikan suuntaan tylysti.
Safiiri ei kuitenkaan vastustellut tällä kertaa, ja hän pysytteli visusti kiinni Rubiinissa partion lähtiessä etenemään verkkaisesti. Rubiini ei kuitenkaan voinut lakata ajattelemasta sitä, minkä hänen siskonsa oli juuri kertonut hänelle. Hänen käsityksensä menneisyydessä tapahtuneista asioista oli tullut risteyskohtaan.

"Tervetuloa Kujakissayhteisöön, Safiiri", Päivänsäde toivotti häntäänsä huiskauttaen punertavaturkkiselle naaraalle, joka seisoi hänen edessään jännittyneenä. Rubiini odotti vähän matkan päässä Arven kanssa, kun Yhteisön johtaja tarkasteli uutta tulokasta. "Mahdat olla uupunut matkasta. Mutta ei hätiä mitiä, me pidämme huolen siitä, että saat syötyä ja levättyä kunnolla, jotta voimasi palautuvat. Yhteisö pitää aina huolta omistaan."
Safiirin hännänpää nytkähti vaivaantuneesti. "Olen vain ohikulkumatkalla. En tullut liittymään mihinkään", tämä naukaisi, eikä se tuntunut yllättävän Päivänsädettä.
"Paikkasi Yhteisössä oli sinetöity jo sillä hetkellä, kun astuit käpälälläsi tähän kaksijalkalaan", tummanharmaa naaras tuhahti huvittuneesti ja sipaisi hännällään Safiirin kylkeä ohimennessään.
Rubiini näki Safiirin ojentelevan kynsiään ja loi sisareensa anovan katseen, yrittäen pyytää tätä olemaan tekemättä mitään typerää. Safiiri kaiketi huomasi hänen ilmeensä, sillä tämä veti kyntensä sisään ja antoi karvojensa silottua, vaikkakin tämä seisoi yhä hyvin jäykän näköisesti Päivänsäteen edessä.
"Rubiini, joka taitaakin olla sinulle entuudestaan tuttu, näyttää sinulle paikkoja ja missä nukut", Päivänsäde lausahti lopulta, kun tilanne oli hieman rauhoittunut. Vaikutti siltä, että johtaja oli odottanut Safiirin seuraavaa siirtoa ennen lopullisen käskyn antamista. Kenties hän oli halunnut nähdä, oliko tulokas ollut valmis haastamaan hänet. "Toivottavasti viihdyt kanssamme."
Rubiini tepasteli Safiirin viereen. "Tule, minä vien sinut kierrokselle", hän sanoi ja viittoili hännällään heidän takanaan olevan portaikon suuntaan. Safiiri näytti edelleen hieman epäileväiseltä vilkaistessaan vuorollaan ensin vähän matkan päähän siirtynyttä Päivänsädettä ja sitten siskoaan. Lopulta tämä lähti kuitenkin Rubiinin mukaan.

"Sinun petisi voi tulla tähän minun petini viereen", Rubiini intoili päättäessään kierroksen pesässä hänen, Silverin ja Nefirin nukkumapaikkojen luo. "Voin auttaa sinua etsimään pehmeimmät petitarvikkeet." Hän kääntyi katsomaan siskoonsa hymyillen, mutta tajusi pian, että tämän huomio harhaili ihan jossakin muualla.
Safiiri tarkkaili ympäri alakertaa levittäytyneitä kissoja pörhistellen karvojaan kuin nurkkaan ahdistettu petoeläin. Hän taisi tuntea siskonsa tuijotuksen, sillä kohta tämän siniset silmät kääntyivät Rubiinia kohti. Rubiini näki niissä huolta ja epäluuloa.
"Kauanko olet ollut täällä näiden kissojen seurassa?" Safiiri sihahti ääntään madaltaen ja vilkuili ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun yllättäen loikkaavan hänen kimppuunsa.
"En osaa sanoa tarkkaan", Rubiini räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä sisarensa oudosta käytöksestä. "Siitä on jo useampi vuodenaika kun Yhteisö otti meidät hoteisiinsa."
Safiirin kulmat kurtistuivat. "'Meidät'?"
Rubiini nyökäytti päätään, ja tajusi sitten, ettei ollut vielä kertonut Safiirille Silveristä ja Nefiristä - tai Pähkinästä! "Niin, minut ja ystäväni! He taitavat olla nyt ulkona, mutta esittelen teidät, kunhan he tulevat takaisin", hän lupasi innostustaan peittelemättä. "Yhden heistä sinä taidatkin tuntea."
“Niinkö?” Safiiri kummastui. “Kenet?”
Silloin sisäänkäynnin luota kuului tömähdys. Silver hyppäsi ikkunalaudalta lattialle muu partio perässään. Kolli huomasi saman tien Rubiinin seurassa olevan Safiirin, ja tämän silmät kapenivat viiruiksi. Rubiini nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen, mutta Safiiri ei vaikuttanut olevan jälleennäkemisestä mielissään. Naaraan selkäkarvat väreilivät epäluuloisesti Silverin tullessa lähemmäs.
“Safiiri, muistat kai Silverin?” Rubiini tepasteli kollia vastaan ja puski päällään tämän poskea tervehtiessään. “Hän on pitänyt minusta huolta aina tulipalosta asti, enkä olisi varmasti selvinnyt ilman häntä.”
Kun hän kääntyi uudestaan sisareensa päin, hän huomasi, että naaras oli pörhistänyt kaikki karvansa. Safiirin kurkusta kumpusi uhkaava murina, joka sai Rubiinin hätkähtämään hieman. Mikä siskolle oli tullut yhtäkkiä?
“Sinä!” Sana tuli ulos naaraan suusta murinana.
Silver seisoi Safiirin edessä jäykkänä, pää ylhäällä. Kollin ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä ajatuksia sen taakse kätkeytyi.
“Oletpa sinä kasvanut”, Silver lausahti lopulta ja kallisti vähän päätään.
“Miksi sinä olet täällä? Miksi olet Rubiinin kanssa?” Safiiri tiukkasi, ja Rubiinista näytti jo hetken ajan siltä, että tämä kävisi kohta Silverin kurkkuun kiinni.
“Parempi kysymys on, miksi sinä olet täällä?” Silver tuijotti Safiiria silmiään räpäyttämättä.
“Mitä?”
“Sinä ja Byron hylkäsitte Rubiini-rukan vailla minkäänlaisia tunnontuskia.” Rubiini tunsi Silverin laskevan häntänsä lavoilleen. “Hän olisi kuollut, ellen minä olisi sattunut näkemään teidän lähtöänne aiemmin sinä aamuna ja mennyt tarkistamaan, että hänellä oli kaikki hyvin.”
Rubiini tunsi palan jämähtävän kurkkuunsa. Hän yritti olla tempautumatta tuskaisen muiston matkaan.
“Mitä ihmettä sinä selität?” Safiiri sähähti epäuskoa äänessään. “Emme me häntä hylänneet!”
“Rubiini taitaa olla eri mieltä”, Silverin katse lipui Rubiiniin, joka oli ahdistuksissaan vetäytynyt kasaan turkkinsa sisällä. Hänen päänsä sisällä oli käynnissä sota, jossa menneisyyden tapahtumien risteävät tarinat yrittivät selvittää, kumpi piti paikkansa, ja se repi hänen mieltään riekaleiksi.
“Rubiini…” Safiirin sinisiin silmiin syttyi huoli, jonka tilalle palasi kuitenkin pian kipinöivä viha, kun hänen katseensa siirtyi takaisin Silveriin. “Millaisilla valheilla olet täyttänyt hänen päänsä?”
“Valheita täällä kerrot vain sinä”, Silver tuhahti.
Siinä samassa Safiiri loikkasi Silveriä päin hurjan ärinän saattelemana. Silver reagoi hyökkäykseen nopeasti, ja kohta kaksikko kieri jo pitkin lattiaa yhtenä huitovien kynsien ja häntien pyörremyrskynä. Rubiinin sydän kiihdytti lyöntejä, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi, kun hän seurasi kahden kissan rajua yhteenottoa. Hänen näkökenttänsä reunat alkoivat mustua.

Sitten kaikki kävi jälleen järkeen. Hän näki edessään kaksi Pähkinää. Kissat kiemurtelivat toistensa kimpussa kuin taistelevat käärmeet. Rubiinia alkoi hihityttää. Hän hihitti ensin hiljaa itsekseen, mutta vähitellen se voimistui maaniseksi käkätykseksi. Pähkinät pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan häntä.
Rubiinin ympärillä kaikuivat äänet. Ne anelivat häntä päättämään kärsivän ystävänsä tuskan. Vain hän yksin voisi auttaa Pähkinää.
Niinpä hän ei aikaillut syöksyessään äkkiarvaamatta lähimpänä olevan Pähkinän kurkkuun kiinni. Pähkinä rimpuili hänen otteessaan, ja Rubiinista kuulosti aivan siltä kuin naaras olisi kiittänyt häntä. Hän puri hampaansa yhä syvemmälle ja tunsi lämpimän veren tulvahtavan kielelleen. Sitten hän repäisi.
Pähkinä kaatui maahan velttona, mutta hänen kasvoillaan oli kiitollinen ilme. Rubiini oli tehnyt hyvän työn. Hän kääntyi kohti vieressä olevaa toista Pähkinää, joka oli odottanut kärsivällisesti omaa vuoroaan päästä kärsimyksistään.
Ennen kuin hän ehti auttaa toista Pähkinää, hän tunsi jonkun törmäävän häntä päin sellaisella voimalla, että se kaatoi hänet kumoon.

Päivänsäde seisoi Rubiinin yllä tuima ilme naamallaan. Rubiini haukkoi henkeä, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Hän maistoi suussaan veren.
“Mitä tapahtui?” hän veti vapisten henkeä. Hän käänsi päätään ja oli vähällä hypätä turkistaan nähdessään parin viiksenmitan päässä omistaan Safiirin elottoman vääristyneet kasvot ja tämän kaulassa olevan verta pulppuavan haavan. Vähän matkan päässä Silver seisoi taka-alalla tyrmistyneen näköisenä.
Tapahtumien kulku valkeni äkkiä Rubiinille, ja yhtäkkiä hänelle tuli sanoinkuvailemattoman etova olo, kun hän tajusi maistavansa sisarensa veren kielellään. Hän oli tehnyt tämän. Hän oli tappanut Safiirin. Eikä hän muistanut siitä mitään.
“Tapa minut”, sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa.
Päivänsäde höristi korviaan. Rubiini käänsi itkuisen katseensa anellen naaraaseen. Hän ei halunnut enää elää tässä jatkuvassa epätietoisuuden kierteessä, epätoivoisesti arvuutellen, kuinka pitkä aika siitä oli, kun hän viimeksi oli ollut oma itsensä. Hän ei halunnut enää ottaa sitä riskiä, että satuttaisi ketään muuta itselleen tärkeää kissaa.
Päivänsäde kaiketi pystyi lukemaan nuo ajatukset hänen kasvoiltaan, sillä tämä nyökäytti miltei huomaamattomasti päätään ja maukui sitten: “Hyvä on.”

Kuolema kurotteli pitkillä, käyrillä kynsillään Rubiinia kohti. Hänen mielensä oli vallannut tyyneys, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja ensimmäistä kertaa hän tunsi rauhaa.
“Pähkinä, minä olen tulossa.”


//R.I.P.

"Syö ripeään niin pääsemme matkaan. Siksi aikaa menen pesulle ja lepuuttamaan jalkojani pedillemme”, Ruusunen kehotti pikaisesti.
“Minne olette menossa? Saanko lähteä mukaan?” Urho kysyi, mutta ajattelin että Ruusunen ei varmaan haluaisi... Ruusunen ei edes vilkaisutkaan ystävällistä kollia ja antoi siis päätöksen lavoilleni... Vilkaisin epäröiden urhoa ja lopulta vinkaisin:
"Tuota... En usko että voit tulla mukaan...", vinkaisin epäröivällä äänellä. Urho katseli minua harmistunena ja nousi seisomaan ja tassuti pois... Jatkoin vain syömistä ja yritin syödä hyvin nopeasti... Kun olin lopulta syönyt niin tassutin Ruususen luo ja huomasin hänen kysyvän katseensa.
"Tuleeko hän mukaan?" Ruusunen kysyi pääkaallelaan. Katselin hetkisen suoraan Ruususen smaragdin vihreisiin silmiin ja pudistelin päätäni.
"Ei ole..." Vastasin vieläkin vähän epävarmana... Ruusunen nyökkäsi ja nousi seisomaan ja tassutimme vierekkäin Ulos ikkunasta. aloimme etsiskelemään hyvää jolle voisimme kiivettä. Lopulta huomasin hyvän puulankkun jotta pitkin voisimme kiivutta ylös kattolle! Tassutimme lähemmäs lankkua. Ja minä kipusin ensimmäisenä koska muuten olisin voinut vaikka karatta... Vaikka miksi minä niin tekisin? En halunnut hylättä ruususta enkä aiheuttaa hänelle ongelmia... Loikkasin ylös ja istahdin odottamaan ruususta. Lopulta kun olimme molemmat turvallisesti kattolla niin aloimme tassutamaan kattoa pitkin eteenpäin. Lopulta huomasimme hyvän paikan jossa ihailla kaunista auringonlaskua ja kirkkaasti tuikivia tähtiä! Vinkaisin innoissani ja ja aloin kehräämään iloisena ja yllätyneenä auringonlaskun kauneudesta. Hymyillin iloisena ja painauduin ruususen pöröiseen kylkeen. Ruusunen kehräsi ja suki hännälään kylkeäni. Lopulta minua alkoi nukutaa ja lopulta nukahdinkin hymyillen onnellisena.

//Ruiska :3

Ruususen tullessa takaisin sisään ulkoa Kaunokki oli heti iloisesti tervehtien häntä vastassa. Hopeanharmaa naaras tervehti takaisin. Kaunokki kertoi haluavansa mennä katoille ja kysyi voisivatko he pyytää joitakuita viemään heidät, mutta Ruusunen selitti, että he voisivat mennä sinne ihan kahden. Kaunokki innostui, mutta Ruusunen ehdotti heidän syövän ensiksi.
Kuitenkaan he eivät kerenneet lähteä vielä, kun Urho toi heille hiiren ehdottaen, että he söisivät keskenään. Ruusunen vääntelehti paikallaan. Hän ei vieläkään tykännyt olla juuri Urhon seurassa. Kolli sai hänet hermostuneeksi ja varautuneeksi.
Kuitenkin naaras nyökkäsi hieman vastahakoisesti ja asettui syömään
“Olitko tänään aikaisemmin ulkona? Taisin nimittäin nähdä sinut. Turkkisi hohti ensimmäisten auringonsäteiden osuessa siihen, näytit maagiselta!” kolli henkäili ihastuksissaan. Ruusunen painoi katseensa nolostuneena, mutta yritti parhaansa mukaan leikkiä välinpitämätöntä. Naaraasta kuitenkin tuntui kuin hänen yrityksensä olisi ollut täysin läpinäkyvä.
Heti kun Ruusunen oli saanut syötyä hän pomppasi vaivaantuneena ylös.
“Syö ripeään niin pääsemme matkaan. Siksi aikaa menen pesulle ja lepuuttamaan jalkojani pedillemme”, naaras naukaisi pikaisesti.
“Minne olette menossa? Saanko lähteä mukaan?” Urho kysyi, mutta hopeanharmaa naaras leikki ettei ollut kuullutkaan. Hän ei antanut kollille edes katsetta ja antoi siis päätöksen Kaunokin lavoille. Naaras toivoi samaan aikaan, että kolli ei tulisi, mutta myös, että hän tulisi.
Ruusunen käpertyi vuoteelleen ja ryhtyi puhdistamaan nukkaista turkkiaan. Hän ei ollut tajunnut kuinka sotkuun se oli mennyt hänen ollessaan ulkona.

//Kaunokki?

"Tietysti osaan, sehän on ihan pentujenleikkiä!" Cosmos tirskahti, kun Roska kyseli, osasiko hän yhä liikkua metsässä pimeällä. Metsässä pimeällä liikkuminen ei eronnut mitenkään siellä päiväsaikaan liikkumisesta, jos pimeyttä ei otettu huomioon. Ei ollut siis mitään syytä murehtia moista turhanpäiväistä sivuseikkaa. Cosmos olisi osannut kulkea metsässä vaikka silmät kiinni!
Roska nyökäytti päätään hitaasti. "Hyvä, siinä tapauksessa lähdemme yöllä."
"Mahtavaa! Meillähän on jo suunnitelma valmiina", Cosmos innostui. He olivatkin käyttäneet suunnitelman tekemiseen enemmän aikaa kuin hän olisi omasta tahdostaan käyttänyt, mutta hänen oli mentävä nyt Roskan ehdoilla, mikäli mieli saada tämän mukaansa.
Nuorukainen oli jo aikeissa karata omille teilleen, kun Roska pysäytti tämän masentavalla toteamuksella: "Ei se vielä ole valmis."
Cosmos käännähti naarasta kohti kulmat kurtussa ja häntä vispaten. "Miten niin ei? Johan me tiedämme, että lähdemme yöllä."
"Niin, mutta emme tiedä vielä minä yönä tai mitä muita tekijöitä meidän on otettava huomioon", Roska selitti rauhallisesti.
"Hyvä on", Cosmos huokaisi ja lysähti istumaan. "Milloin sinulle sopii lähteä?"

//Roska?

myönyin ja me jaoimmme Urhon tuoman aamiaisen kahden kesken. Ruusunen sai syötyä ennen minua ja alkoi pesemään itseään, huomasin että Hänen turkkinsa oli aivan sotkussa. Nousin ylös ja odotin että Ruusunen huomaisi minut
“Lähden kujapartioon”, naukaisin loppulta kun Ruusunen katsahti minuun. Ruusunen näyti ihmetelevän milloin kujapartio oli määrätty minulle.
“Pidä hauskaa ja tule yhtenä kappaleena takaisin”, Ruusunen naukaisi vastauksesi. Lähdin hiljaa pois ja jätin vanheman hopeanvärisen naaran yksin. Etsiskelin ympäriltäni kujapartiota johon minun oli tarkoitus mennä..
Lopulta huomasin kissat siinä oli mukana arpi mesiläinen ja... Keijo kehräsin hymyilen kun huomasin kollin mutta hetkessä kolli lähti pois ja kollin tilalle tuli hento... Tassutin heidän luokseen ja kysyin oliko kaikki paikkalla ja voimeko me jo lähteä? He nyökkäsivät ja lähdimme ulos ikkunasta ja tassutimme kaksijalkalan reunalla olevia pitkähköjä pieniä taloja. Hiivin hiljaa niiden vierellä ja väistelin ikkunoista lähteviä valokehiä joista kurki kaksijalanpentuja ja niiden vanhempia. Kunnes lopulta olimme eräällä viheralueella.

Parin päivän päästä minä heräsin siitä missä nukuimme Ruususen kanssa mutta huomasin Ruususen jo heränneen... nousin ylös ja peseydyin nopeasti ja lähdin etsimään Ruususta mutta en löytänyt naarasta ajattelin että hän oli varmaan urhon kanssa jossain.. mutta huomasin keijon ja päätin mennä juttelemaan kollin kanssa.
"Hei Keijo", hymyillin iloisena kollille.
"Hei, kaunokki", Keijo vastasi. Hymyillin mutta huomasin Ruusunen joten hyvästelin Keijon ja tassutin naaran luo hymyillen.
"Hei, Ruusunen!" Hihkaisin innoissani naaraalle.
"Hei kaunokki", Ruusunen vastasi hymyillen.
"Minä haluaisin mennä katolle! Mennäänkö jonkun kanssa katolle tassutamaan?" Kysyin hymyillen. Mutta Ruusunen ilmoitti että voimme mennä sinne kahdestaan ja minä innostuin ja nyökkäsin.
"Oikeasti? Mennään!" Hihkaisin. Mutta Ruusunen ehdoti että söisimme ensin yhdessä ja sitten minä nyökkäsin ja olimme jo lähdössä ulos hakemaan jotain syötävää kun urho toi meille hiiren ja ehdoti että söisimme sen kolmestaan. Nyökkäsin ja Ruusunen nyökkäsi hetken päästä vähän vastahakoisesti. Ja sitten me aloimme syömään hiirtä. Katselin hetken sivusilmällä heitä ja ajattelin että heidän välillään voisi olla jotain...

//Ruiska

Katsoin Cosmosta rauhallinen ilme kasvoillani yllättymättä siitä, että nuori kolli saman tien turvautui siihen, että minulla oli suunnitelma jo valmiina. Se tosin oli totta, sillä minulla oli ollut kolme päivää aikaa miettiä ja suunnitella pakoa omassa mielessäni. Kohtasin Cosmoksen eriväriset silmät ja kerroin, mitä olin suunnitellut:
"Meidän on ajoitettava suunnitelman toteutus oikein sillä tavalla, että se huomataan vasta mahdollisimman myöhään."
Cosmos siristi silmiään, mutta ei keskeyttänyt minua. Kollikissa pysyi vaiti ja odotti, että jatkaisin.
"Päivänsäde epäilemättä lähettää peräämme partion jos toisenkin, joten kaikki saamamme etumatka on hyväksi", puhuessani katseeni pyyhki hämärällä kujalla puolelta toiselle. En halunnut kenenkään kuulevan suunnitelmiamme, sillä siitä koituisi meille vain suurempia ongelmia. Jos niin kävisi, saisimme heittää hyvästit pakosuunnitelmallemme.
"Eikö sitten kannattaisi lähteä yöllä", Cosmos lausahti ja vaihtoi levottoman oloisena asentoaan, "tai metsäpartiossa."
Yöllä karkaaminen oli ollut myös minulla mielessä, mutten ollut varma olisiko se järkevintä. Se jos jokin nimittäin olisi epäilyttävää, että me kaksi lähtisimme yhdessä ulos pesästä keskellä yötä. Tosin olimme viime aikoina viettäneet aiempaa enemmän aikaa toistemme seurassa, joten kenties kujakissoista kukaan ei osaisi epäillä yöllistä kävelyretkeämme karkausyritykseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen avasin taas suuni:
"Yöllä lähteminen on ihan hyvä ajatus. Silloin meidän on lähdettävä kuuhuipun aikaan, jolloin pakomme huomataan vasta auringon noustessa, kun olemme päässeet jo kiitettävän matkan päähän kaksijalkalasta. Oletan, että osaat yhä liikkua metsässä pimeällä?"

//Cosmos?

Roska oli johdattanut Cosmoksen eräälle syrjäiselle kujalle kauaksi Kujakissayhteisön kotipesästä. Nuoren kollin mielestä he olisivat ihan hyvin voineet keskustella jossakin vähän lähempänä, mutta ilmeisesti Roska ei halunnut kenenkään muun kuulevan heidän keskusteluaan.
Odotus oli kuitenkin ollut kaiken sen vaivan väärti, kun naaras lopulta ilmoitti suostuvansa lähtemään hänen mukaansa etsimään klaaneja, jos he vain hoitaisivat suunnittelun hyvin ja hätiköimättä. Cosmos ei oikein ymmärtänyt, mitä Roska haki takaa painottamalla viimeistä sanaa. Eihän hän koskaan hätiköinyt. Hän oli kärsivällisistä paras! Mutta jos se kerran takaisi Roskalle mielenrauhan, hän voisi kyllä luvata sen ääneenkin.
"Ei stressiä, osaan olla huomaamattomampi ja salamyhkäisempi kuin kukaan kissa ikinä!" hän kajautti ja huitaisi mahtipontisesti hännällään sivulle, mutta se osuikin viereiseen metalliastiaan ja päästi kolisevan äänen, joka raikasi autiolla kujalla. Hän veti nopeasti häntänsä kauemmaksi ja katsahti sitten Roskaan virnistäen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Helppoa kuin heinänteko - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan", hän hymähti huolettomasti lapojaan kohauttaen.
"No, mikä on suunnitelmamme?" hän kysyi sen jälkeen ja katsoi ystäväänsä odottavasti. Kun Roska kerran oli harkinnut vastaustaankin näin pitkään, oli hänen täytynyt kehitellä myös jonkinlaista alustavaa suunnitelmaa. Cosmoksen mielestä he olisivat voineet vain lampsia yöllä pois pesästä muiden nukkuessa ja häipyä pimeyden turvin, mutta häntä kiinnosti tietää, mitä Roska oli pienessä mielessään punonut.

//Roska?

//ENNEN

Kävelin kaksijalanpesien läpi etsien ruokaa, en ollut syönyt muutamaan päivään.
Olin aijemmin löytänyt ruokaa enemmän, en tiennyt sen syytä.
Kun olin kävellyt hetken näin kissan muutaman kaksijalanpesäm päässä.
*Tuo on yksinäinen kissa en halua mennä lähemmäs jos hän olisikin vaarallinen,* ajattelin.
Hän oli kuitenkin huomannut jo minut tai he koska nyt vasta huomasin että heitä oli monta.
He tulivat lähemmäs, ajattelin paeta mutta en tiennyt oliko se hyvä vaihtoehto. Huomasin että he tulivat lähemmäs joten päätin juosta.
Juoksin kovasti mutta kun tunsin kynnet lavoissani tajusin hävinneeni.
''Tule mukaamme,'' Joku sihisi korvaani.
''En tule,'' maukasin hänelle. Halusin vastustaa, koska mitä oikeutta hänellä olisi määräillä minua.
Tunsin otteen kovenevan.
''Kyllä voin tulla,'' Sanoin heille kun huomasin ettei näiden kissojen kanssa olisi pelleilemistä.
Minulla oli kuitenkin suunnitelma.
Kun hän oli irrottanut otteensa tajusin, nyt on oikea hetki.
Ja lähdin taas juoksemaan.
''Sinä et lähde minnekkään!'' Joku kissoista nappasi jalastani ennen kuin ehdin lähteä kauas.
''Sinä tulet meidän mukaan tai sinulle käy huonosti,'' Hän murisi.
Minun oli pakko lähteä, he olivat nopeampia ja voimakkaampia kuin minä.
Olimme kävelleet hetken aikaa kunnes kysyin.
''Minne te olette viemässä minua?''
''Me viemme sinut johtajalle joka päättää otetaanko sinut osaksi meitä.'' Joku sanoi.
Astelin pelokkaana eteenpäin kunnes huomasin paikan jossa oli muutama muu kissa, se oli varmaan paikka jossa se niin sanottu johtaja oli.

//EN OSAA ROOLIA AMUA VIELÄ HYVIN HÄNEN LUONTEENSA VAIHTELEE

Iltarusko: 4kp -

Lyra: 60kp! -

Cosmos: 18kp -

Päivänsäde: 8kp -

Roska: 27kp! -

Malvaruusu: 10kp - Soturi-ikäisenä kirjoitettu 100KP, eli Malvaruusu voi nyt saada pentuja.

Ruusunen: 45kp! -