Olimme päässeet kaksijalanpesän katolle, vaikka tilanne olikin näyttänyt pahalta hetki sitten. Ellen olisi ollut valppaana, Cosmos olisi nyt maannut kuolleena kovalla maalla pesän edustalla pudottuaan ensin lukuisia ketunmittoja alaspäin. Valkoturkkinen kolli oli kuitenkin tapahtuman jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän tassutteli luokseni ja alkoi heti kysellä, minne menisimme seuraavaksi. Tukahdutin huokauksen, joka pyrki ulos suustani. Kolli ei todellakaan tiennyt, mitä minulle olisi käynyt jos olisin vienyt hänet reissumme päätteeksi kuolleena Päivänsäteelle. Vaikkei johtajan ja hänen poikansa välit selvästikään olleet lämpimimmät, olin varma ettei tummanharmaa toverini olisi ilahtunut poikansa kuolemasta.
"Tänne päin", naukaisin rauhallisella äänellä ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Katto, jolla kuljimme oli väriltään punertava ja se oli pesän keskikohdasta korkeampi kuin reunasta. Mikäli olisimme halunneet katon korkeimpaan kohtaan, olisimme joutuneet kävellä loivaa, jopa hieman vaarallisen liukasta ylämäkeä pitkin eteenpäin. Siispä päätin, etten laittaisi Cosmosta sellaiseen vaaraan. Pysyttelisimme katon reunan lähellä luottaen, että kollin tasapaino riitti sellaiseen. En halunnut ottaa riskiä, että hän liukastuisi korkeammalla kohdalla ja luisuisi liukkaalta katolta alas kuolemaansa.
En oikein tiennyt, mitä meidän olisi pitänyt tehdä katolla. Tavallisesti tulin tänne vain katselemaan maisemia ja seuraamaan kaksijalkoja ja hirviöitä, jotka näyttivät näin korkealta mukavan pieniltä. Täältä kukaan ei huomannut minua ja sain olla kaikessa rauhassa yksin. Kun olimme kulkeneet jonkin matkaa, pysähdyin hitaasti, jottei Cosmos säikähtäisi, törmäisi minuun ja putoaisi alas. Käännyin varovaisesti kollin puoleen ja kehotin häntä kääntämään katseensa eteemme avautuvaan maisemaan.
"Kaikki näyttää kovin pieneltä täältä katsottuna", naukaisin rauhallisella äänellä. Cosmoksen katse ei kääntynyt allemme avautuvaan kaksijalkalaan, vaan kaukaisuudessa häämöttävään metsään. Metsä erottui hädin tuskin, sillä kaksijalkalassa oli tätäkin pesää korkeampia pesiä. Niiden väleistä kuitenkin saattoi selvästi erottaa kaukaisuudessa kasvavat vihreät puut ja silmän kantamattomiin jatkuvan metsän.
"Niin", Cosmos huokaisi vaimealla äänellä ja näytti uppoavan ajatuksiinsa, "taidan kyllä vähän kaivata takaisin metsään. Tai lähinnä isää ja Fornaxia."
Kollikissan sanat tulivat pienenä yllätyksenä. Olin jostain syystä kuvitellut hänen inhoavan ja halveksivan perheenjäseniään, jotka olivat hylänneet Kujakissayhteisön. En tiennyt miltä hänestä tuntui, sillä perhe ei koskaan ollut ollut minulle verta tärkeämpää. Pentuetoverini ja isäni olivat minulle samantekeviä. Vaikka Mäihä oli kuollut, en minä ikävöinyt häntä lainkaan. En uskonut, että ikävöisin myöskään pentuetovereita mikäli aika heistä jättäisi.
Ajatukseni kääntyivät nopeasti takaisin metsään. En niinkään kaivannut metsää, vaan lähinnä Varjotassua. Hän oli pitkästä aikaa sellainen kissa, johon olisin halunnut tutustua paremmin. Vilkaisin mietteliäänä sivusilmälläni Cosmosta. Mielessäni pyöri kysymys: voinko luottaa häneen? Lopulta päätin, ettei sen ollut väliä. Cosmos tunsi minut toisenlaisena kissana kuin olin, joten ei sillä ollut merkitystä pystyikö häneen luottamaan vai ei. En minä tekisi mitään kiellettyä, ellei Cosmos lähtisi mukaan moiseen.
"Kieltämättä minäkin kaipaan metsää", paljastin vakaalla äänellä ikään kuin ohimennen. Halusin nähdä, miten nuori kolli reagoisi paljastukseeni.

//Cosmos?

Lyra taisteli koiraa vastaan mainittavan hyvin, vaikkakin hänen tyylistään huokui vielä kokemattomuus. Ehkä juuri kokemuksen puute oli saanut naaraan huomion herpaantumaan sen verran, että koira oli päässyt puraisemaan tätä takajalasta. Vamma ei kuitenkaan vaikuttanut vakavalta, sillä ainakin toistaiseksi tyttäreni pystyi seisomaan omin avuin ja palasi takaisin taisteluun.
"Päivänsäde, varo!" Lyra huudahti minulle koiran lähtiessä ryntäämään minua kohti. En ollut ollut lainkaan huolissani omasta tilanteestani, ennen kuin jostain ihmeen syystä taakseni tullut Menninkäinen sai minut melkein kompuroimaan.
"Pois tieltä, taliaivo!" sähähdin laikkuturkkiselle kollille samalla kun itse kierähdin sivuun koiran leukojen tieltä. Mittani oli tullut täyteen - tämä typerä hurtta saisi nyt luvan läksiä matkoihinsa.
Loikkasin koiran niskaan ja vedin itseni kynsilläni lähemmäksi sen päätä, josta yletyin kynsimään sitä silmiin. Se oli ilmeisesti jo kovia kokeneelle koiraraasulle liikaa, ja se ulvaisi ja ravisteli minut pois kimpustaan, minkä jälkeen se paineli matkoihinsa häntä koipien välissä.
Koiran kadottua näköpiiristä katsahdin ympärilleni kerääntyneisiin kujakissoihin. Kukaan ei näyttänyt ottaneen pahasti osumaa Lyraa lukuun ottamatta. Hänen takajalassaan oli häijyn näköiset hampaanjäljet, joista näkyi vuotavan verta. Tukahdutin huokauksen - tuossa kunnossa naaras ei voisi ainakaan osallistua partioon.
"Hoitakaa partio loppuun", osoitin käskyni Silverille, Menninkäiselle ja Nefirille. Kolmikko ei väittänyt vastaan, joten käänsin huomioni takaisin Lyraan. "Me palaamme takaisin pesälle, jotta tuo jalkasi saadaan hoidettua."
Purema saattaisi tulehtua, ja silloin meillä olisi isompi ongelma. Koin järkeväksi lähteä naaraan mukaan, sillä haavoittuneena ja yksin hän olisi ollut helppo kohde muille irtokoirille sekä kaksijaloille. Lisäksi tällä tavoin saisin tilaisuuden puhua hänen kanssaan ihan kahden kesken.
"Taistelit aika hyvin", kehaisin naarasta ohimennen, kun olimme jo kääntyneet takaisin tulosuuntaan ja lähteneet tassuttamaan kohti Yhteisön kotipaikkaa. "Olet varsin ketterä, mutta huomaan, että nojaudut vielä pitkälti tuurin varaan hyökkäyksissäsi etkä niinkään mihinkään tiettyyn tekniikkaan. Se on ihan normaalia ja paranee ajan ja harjoituksen kanssa." Vilkaisin sivusilmällä Lyran suuntaan, ja kasvoillani käväisi hymyntapainen.

//Lyra?

Roska loikkasi tottuneen oloisesti kohti pyöreän mallista verkkotornia, joka ylsi aina pesän katolle asti. Musta naaras kapusi rätisevää verkkoa pitkin yhä ylemmäs, kunnes puolessa välissä tämä pysähtyi ja katsahti alas Cosmokseen.
"Sinun vuorosi. Kun pääset aidan yli, pääsemme tutkimaan kattoja", Roska naukui.
Cosmos silmäili tiheäsilmäistä verkkoa arvioivasti. Jos Roska oli pystynyt kiipeämään sitä pitkin, niin sitten pystyi hänkin. Kolli ponnisti kohti verkkoa ja sai siitä otteen etukäpäliensä kynsillä. Kun hän oli varmistanut, että ote oli varmasti pitävä, hän veti takatassunsa lähemmäs alleen ja asetteli ne verkolle siten, että hän pystyi käyttämään kaikkia neljää raajaansa kiipeämiseen.
Nuorukainen oivalsi nopeasti jutun jujun, eikä häneltä mennyt aikaakaan, kun hän oli jo päässyt siihen samaiseen kohtaan, missä Roska oli äsken pysähtynyt odottamaan häntä. Cosmoksen yhä kiivetessä musta naaras oli jo ehtinyt verkon loppuun ja taiteillut itsensä rakennuksen katolle, josta tämä kuikuili nyt reunan yli Cosmoksen suuntaan.
Cosmoksen kynsissä tuntui siltä, että ne saattaisivat irrota hetkenä minä hyvänsä, ja verkon raastava, metallinen pinta hiersi kivuliaasti hänen polkuanturoitaan, mutta hän ei suostunut hidastamaan tahtiaan. Hän halusi katolle nyt eikä huomenna.
Verkon lopun häämöttäessä Cosmos sai pinnistellä toden teolla, ettei hänen otteensa kirvonnut. Hän puri hammasta ja veti itseään ylöspäin silkalla tahdonvoimalla.
"Hyvä, olet melkein perillä!" Roskan kannustava ääni kuului jo läheltä.
Cosmos kohotti katseensa ja näki katon reunan vaivaisen hännänmitan päässä. Hän olisi voinut kiivetä loppumatkan verkkoa pitkin kuten tähän asti, mutta hän päätti, että nopein tapa olisi loikata. Hän liikkui sivuttain verkkoa pitkin lähemmäksi katon reunaa. Ponnistaminen tästä asennosta ei ollut mikään helpoin homma, mutta Cosmos ei epäillyt omia taitojaan hetkeäkään.
Hyvin vaikeasti Cosmos väänsi itseään ponnistaessaan kohti katon reunaa. Hyppy jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi, että kolli onnistui saamaan otteen katon reunasta vain etutassuillaan. Hänen takajalkansa huitoivat tyhjän päällä, kun hän yritti pinnistellä itseään reunan yli.
Lopulta hän tunsi jonkun - epäilemättä Roskan - tarttuvan itseään niskasta ja auttavan hänet ylös. Cosmos loikkasi katolle, ravisteli itseään pontevasti ja katsahti sitten ympärilleen. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä, kun hän tajusi, kuinka korkealla he oikeasti olivatkaan. Kaksijalkojen pesien katot levittäytyivät heidän ympärillään lähes joka suuntaan, muodostaen aivan oman polkunsa yläilmoihin. Hän tunsi olevansa kaksijalkalan herra näissä korkeuksissa!
"Mihin suuntaan sitten?" Cosmos käännähti innostuneena kohti Roskaa, joka selvästi oli käynyt katoilla ennenkin.

//Roska?

Lyra riuhtoi koiran hännästä kaikin voimin. Naaras ei ollut kovinkaan voimakas, mutta hänellä oli yllätyksen suoma etu. Nyt hän todistaisi emolleen, että hän ei ollut mikään turha tapaus, joka olisi vain tiellä Yhteisössä. Tämän jälkeen Päivänsäteen olisi pakko antaa hänelle edes hieman arvostusta! Lyra oli harjoitellut ja hionut taistelutaitojaan pitkän aikaa, joten tämä tilaisuus oli suorastaan täydellinen. Koira ulisi kissojen käsittelyssä ja Lyra löi retaletta takajalkoihin etukäpälillään.
“Siitäs saat! Kukaan ei ryttyile Yhteisölle minun ollessani vahdissa”, Lyra tuhahti taistelun tuoksinassa koiralle ja väisti ketterästi, kun koira kääntyi upottaakseen hampaat naaraan niskaan. Seuraavalla kerralla naaraalla ei kuitenkaan ollut yhtä paljoa tuuria ja koiran hampaat upposivat hänen takajalkaan. Lyran suusta pääsi kimakka naukaisi ja naaras sohi etutassuillaan koiraa kasvoihin; yrittäen osua vihollisen silmiin.
“Tilanne on ihan hallussa!” Lyra sai huudahdettua muille yhteisöläisille. Hän halusi selvitä tästä täysin yksin ilman kenenkään auttavaa tassua. Lyran isku meni lopulta perille ja naaras upotti tassunsa koiran silmään, jolloin löyhkäävä rakki päästi irti nuoresta naaraasta. Lyra peruutti varovaisesti ja sukaisi takajalkaansa. Naaraan valkea turkki oli värjääntynyt vereen ja Lyra kiristeli hampaitaan, jotta hänen keskittymisensä ei olisi kivussa. Lyra vetäisi muutaman kerran syvään henkeä. Hän kokeili varovaisesti astua takajalallaan. Se oli onneksi toimiva, mutta naaraskissa epäili, että kipu vaikuttaisi vahvasti hänen taistelutaitoihin.
“Päivänsäde, varo!” Lyra naukaisi emolleen, joka oli kompastua takana olevaan Menninkäiseen. Koira lähestyi uhkaavasti Päivänsädettä ja niinpä Lyra kiiruhti takaisin taisteluun. Kunnon yhteisöläinen ei antaisi yhden jalan estää taisteluun paluuta! Lyra ei todellakaan antaisi tämän tilaisuuden mennä ohi saatikka Päivänsäteen saada vammoja hänen takiaan. Yhteisö tarvitsi tällä hetkellä kunnon johtajaa enemmän kuin koskaan!

//Päivi? :o

Malvaruusu oli lähtenyt pois luotani joten sain vapaat käpälät, päätin mennä valaan luo jutelemaan. tassutin etsimään nuorta kollia johon olin jo ehtinyt kiintyä... Huomasin kollin jutelemassa Leopardin kanssa mutta minua ärsytti minä nimittäin olisin halunnut puhua kollin kanssa kahden... Tassutin silti valaan luo ja kysyin haluuko kolli nukua kanssani samassa pesässä Se kyllä vähän noloti mutta haluaisin kollin haluavan tehdä niin!kolli nyökkäsi ja hymyili, katsoin taivaalle ja menimme maakualusillemme, nukahdin nopeasti.

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheaa olloa ja yökäilin miltein taukoamatta... Yhtäkkiä tuli taas oksennus, minun piti köyristää selkääni jayökäillä kivusta minulla oli varmaan kuumeta mutta en välittänyt, kavahdin taakse päin huomatesani yökäilenii verta... Minulla oli joka hetki vain heikkompia ollo ja minua pyörytii. Vilkaisin viereeni ja näin valaan vieressäni huolestuneen näköisenä Mutta hän oli utuinen ja epätarkka... Lopulta silmissäni alkoi sumeta mutta minun olisi pakko kertoa tunteeni vapaalle!
"V-valas... Minä rakastan sinua..." Kuiskasin heikkolla äänellä. Lopulta tiesin että oli aika päästä irti en voinut enään Estella... Suljin silmäni ja tunsin kuinka jäseneni jäykenivät ja sitten minä en enään tuntenut mitään huokaisin ja sitten kaikki pimeni ikuisesti....

Ruusunen: 30kp! - 150KP täynnä, eli Ruususesta voi nyt tulla soturi-ikäinen :)

Iltarusko: 10kp -

Malvaruusu: 10kp -

Päivänsäde: 21kp! -

Roska: 13kp -

Kaunokki: 41kp! -

Lyra: 9kp -

Cosmos: 12kp -

"Se on yksinkertaista", selitin rauhallisella äänellä ja viitoin Cosmoksen perässäni kaksijalanpesän kulman taakse toiselle seinustalle, "pääsemme ylös näitä pitkin."
Edessämme oli pyöreän mallinen, aina pesän katolle saakka kohoava porrasrakennelma. Sitä ympäröi kiiltäväpintainen verkko, josta ei pääsisi läpi noin vain. Verkko ulottui ainakin kahden ketunmitan korkeuteen. Tiesin, ettei häkkiin tehonnut pureminen tai kynnet, sillä se oli rakennettu vahvasta, kaksijalkojen materiaalista. Cosmos iski käpälänsä vasten verkkoa. Sen seurauksena verkko alkoi täristä portaikkoa vasten ja päästi inhottavaa ääntä.
"Miten me pääsemme tämän läpi?" Cosmos kysyi ja katsoi mietteliäänä verkkoa. Kolli ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta.
"Emme mene läpi, vaan kiipeämme sen yli", selitin ystävällisellä äänellä. Cosmos kohotti epäileväisen oloisena kulmiaan.
"Luuletko tosiaan?" kollikissa kysyi ja astui askeleen taaemmas.
"Kyllä, ei se ole niin vaikeaa. Minä voin näyttää", tarjouduin ja Cosmoksen vastausta odottamatta loikkasin kohti verkkoa. Verkon reiät olivat kyllin suuret, jotta sain sopivan otteen verkosta kynsilläni. Lähdin kapuamaan tottuneesti ylöspäin verkkoaitaa pitkin. Puolivälissä matkaa käännähdin Cosmoksen puoleen:
"Sinun vuorosi. Kun pääset aidan yli, pääsemme tutkimaan kattoja."

//Cosmos?

Ruusunen oli nukahtanut, mutta heräsi, kun Kaunokki käpertyi hänen vierelleen nyyhkyttämään. Pieni naaras nosti itkuisen katseensa Ruususeen. Ruusunen katsoi häntä lempeästi ja kääri häntänsä tämän ympärille.
“Shh shh… miksi itket?” hopeanharmaa naaras kysyi tältä varovasti.
“Näin painajaista… ethän sinä vihaa minua”, kermanvärinen nuorukainen mumisi.
“Mitä?! En koskaan vihaisi sinua. Saatan olla välillä turhautunut tai äreä, mutta se ei tarkoita, että vihaisin sinua”, Ruusunen naukui ja silitti nuoremman naaraan selkää. “Nuku nyt niin aamulla otetaan muutama kissa mukaan ja haetaan jotain syötävää.”
Kaunokki nyökkäsi hieman.
Hetken päästä nuoren naaraan hengitys hitaantui ja tasaantui ja tämä nukahti. Ruusunen katseli häntä hetken ja ryhtyi sitten itsekin nukkumaan.

Ruusunen heräsi kosketukseen kyljessään. Hän nosti päätään ja huomasi katsovansa Urhoa suoraan silmiin. Naaras värähti jalkeille ja häntä vasten nukkunut Kaunokki raotti silmiään nähdäkseen mitä on tekeillä.
Ruusunen kallisti päätään silmiään epäilevästi siristäen. Urho kuitenkin vain katseli häntä vakaasti, iloisesti hymyillen.
“Mitä sinä haluat?” Ruusunen tiuskaisi. Urho työnsi käpälällään puoliksisyötyä lihaa kahta naarasta kohti.
“Toin teille ruokaa. Löysin sen roskien seasta. Olen jo itse syönyt joten ajattelin vain tuoda sen teille”, kolli kertoi. Ruususta nolotti hieman hänen käytöksensä, mutta ei tietenkään myöntänyt sitä.
“Häivy”, hän tokaisi Urholle muutaman silmänräpäyksen päästä. Kolli lähti lapojaan kohauttaen ja Ruusunen kääntyi Kaunokkia kohti.
“Hyvää huomenta”, naaras naukaisi hymyillen ja asettui makuulle Kaunokin viereen.
“Huomenta”, Kaunokki naukaisi iloisesti, mutta hivenen väsyneesti.
“Urho toi ruokaa kuten varmaan kuulit. Jaetaanko se yhdessä?” Ruusunen ehdotti hymyillen.

//Kaunokki

Lyran purkaus tuli minulle täytenä yllätyksenä. Tähän asti olin nähnyt naaraan vain sinisilmäisenä mielistelijänä, jolla ei ollut omia ajatuksia tai edes omaa elämää. Sellainen pokkurointi sai minut ainoastaan ärsyyntymään, vaikka muuten olinkin melko tarkka siitä, miten minulle puhuttiin. Ensimmäistä kertaa kiinnostukseni heräsi Lyraa kohtaan, eikä hän ollut enää pelkkä kasvoton sivuhahmo elämässäni muiden joukossa.
Olin ollut niin ajatuksissani, että ilmassa leijaileva uhkaava löyhkä oli jäänyt minulta täysin huomaamatta. Tajusin valpastua vasta kun läähättävä, kuolanaamainen koira tömisteli jostakin partion tielle. Menninkäinen, Silver ja Nefiri odottivat toimintaohjeita, samoin Lyra. Astelin partion eteen silmät viiruiksi painuneina ja mittailin koiraa katseellani. Yritin vihjata koiralle häntääni heiluttelemalla, että sen kannattaisi siirtyä, ennen kuin menosta tulisi rumaa, mutta se ei tuntunut ymmärtävän hienovaraista viestiäni. Tyhmä elukka.
“Hyvä on”, tuhahdin puoliääneen, “älä sitten väitä, etten antanut sinulle tilaisuutta perääntyä.” Annoin hännälläni merkin kujakissoille hyökätä, ja ryntäsin itse joukon edellä koiraa kohti.
Koira ulahti hämmentyneen oloisena, kun sivalsin sitä kynsillä kuonolle. Pian sillä oli kuitenkin aivan eri ääni kellossa, kun kujakissat piirittivät sitä joka puolelta ja mäiskivät iskuja sen jalkoihin ja kylkiin. Koiran kurkusta kumpusi uhkaava murina ja se yritti hyökkiä takaisin hampaitaan käyttäen. Se oli kuitenkin liian hidas - ainakin minulle. Väistelin sen louskuvia leukoja leikiten, ja olisi jopa voinut sanoa, että minulla oli hauskaa. Kyllä tämä aina neljän seinän sisällä mököttämisen voitti! Hitsi, pitäisi kai käydä useammin ulkona.
Yhtäkkiä koira päästi tuskaisan ulinan ilmoille ja käännähti kohti takapäätään. Näin vilaukselta Lyran valkoisen turkin, ja pian sen jälkeen huomasin naaraan upottaneen hampaansa koiran häntään.
Seurasin kiinnostuneena, mitä seuraavaksi kävisi. Halusin nähdä, miten tyttäreni pärjäisi taistelutilanteessa. Olin kuitenkin valmis syöksymään apuun heti tarvittaessa, sillä Yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtään enempää jäseniä.

//Lyra?

Musta kivipinta tuntui nihkeältä - luonnottomalta suorastaan - Cosmoksen tassujen alla. He olivat saapuneet tähän variksenruoalta haisevaan betoniviidakkoon jokin aika sitten, mutta hän ei vieläkään ollut tottunut ympäristön muutokseen. Hän oli saanut esimakua kaksijalkaloista Yhteisön kuljettua matkan aikana huomattavasti tätä kolossaalia pienempien ja mitättömämpien kaksijalkojen asuinalueiden läpi, ja nuori kolli oli jo silloin kaivannut takaisin metsän vehreyteen. Mutta metsään ei ollut enää paluuta - Päivänsäde oli tehnyt sen hyvin selväksi.
Roska kysyi, minne Cosmos tahtoi mennä. Heti perään tämä ehdotti, että voisi opettaa häntä kiipeämään kaksijalanpesän katolle, mikäli hän halusi. Cosmoksesta ajatus ei ollut hullumpi. Aluksi kaksijalkalaa tutkiessa tekemistä oli riittänyt yllin kyllin, mutta viime aikoina kaduilla tallaamisesta oli tullut vain uuvuttavan tylsää. Hän janosi menoa ja meininkiä, ja kenties pesien katolle kiipeäminen tarjoaisi paljon kaivattua adrenaliinin virtausta.
"Kiipeily kuulostaa hauskalta", Cosmos virnisti Roskalle ja otti kärsimättömänä askelen johonkin suuntaan, odottaen naaraan näyttävän, mihin päin he lähtisivät. Roska viittasi hännällään kohti Ukkospolun toisella puolella olevaa rakennusta. "Sinne siis."
Valkoturkkinen kolli loikkasi kapeammalta mustalta polulta leveämmälle polulle, jota pitkin hirviöt yleensä juoksivat. Cosmos ei osannut sanoa, mitä mieltä oli oudoista metalliolennoista, jotka kansoittivat kaksijalkaloita. Ne elivät sovussa kaksijalkojen kanssa, ja joskus ne ottivat niitä jopa sisälleen ja kuljettivat paikasta toiseen. Cosmoksesta se oli aika outoa, mutta hän olisi jopa halunnut kokeilla hirviön sisällä matkustamista. Jos hänelle koskaan tulisi sellainen tilaisuus, hän tarttuisi siihen epäröimättä.
Kuten sanottu, hirviöt olivat Cosmoksesta lähinnä outoja, eivät millään muotoa pelottavia, ja siitä syystä nuorukainen ei oikeastaan edes ymmärtänyt pelätä niitä, kun ne jyristelivät häntä kohti Ukkospolulla. Niin oli myös tällä kertaa, ja Cosmos lönkytteli kaikessa rauhassa mustan pinnan yli toiselle puolelle samalla, kun häntä lähestyi sivusta päin hirviö. Hirviöstä pääsi kirskuva ääni, kun se teki äkkipysähdyksen muutaman ketunmitan päässä polkua ylittävästä kissasta. Cosmos kuuli sen tööttäävän vihamielisesti, ennen kuin se jatkoi taas matkaansa hänen päästyään Roskan osoittaman rakennuksen eteen.
Kolli käännähti ympäri ja näki Roskan lähteneen ylittämään polkua vasta sen oltua tyhjä hirviöistä. Cosmos kurkotti rapsuttamaan korvaansa takatassullaan odotellessaan toveriaan. Tätä nykyä Roska tuntui olevan ainoa kissa, jonka seurasta hän piti. Leopardista oli tullut aivan sietämätön Keijukaisen kuoleman jälkeen, ja naaras oli jatkuvasti hönkimässä hänen niskaansa huolesta suunniltaan tai höpöttämässä edesmenneestä johtajastaan. Lyra taas vietti kaiken valveillaoloaikansa miettien, miten pääsisi Päivänsäteen suosioon, joka puolestaan oli linnoittautunut yläkertaan pitkäksi aikaa heidän tultuaan kaksijalkalaan. Cosmos tiesi, ettei uusi Yhteisön johtaja ollut kiinnostunut jälkikasvuistaan millään muotoa. Hän ja Lyra olivat naaraalle pelkkää ilmaa, ja heidän asemaansa oli huonontanut entisestään se, kun Kharon, Deimos ja Fornax olivat pari kuuta sitten lähteneet Kujakissayhteisöstä ennen lopputaistelua.
Cosmos kaipasi valtavasti isäänsä. He olivat ehtineet jutella taistelun lomassa hetken, ja hän oli melkein lähtenyt kollin mukaan, mutta sitten joku Yhteisön jäsenistä oli keskeyttänyt heidät ja Cosmos oli kadottanut isänsä uudestaan. Kun Päivänsäde oli ilmoittanut Keijukaisen kuolleen ja käskenyt Yhteisöä perääntymään, hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin seurata tovereitaan, sillä tilanne oli muutenkin ollut aivan kamalan kaaottinen. Toisinaan hän toivoi, että olisi lähtenyt isänsä matkaan silloin kun vielä voi. Nyt se oli mahdotonta, sillä kaksijalkalasta ei poistunut kukaan ilman Päivänsäteen lupaa.
"No, miten tuonne kiivetään?" Cosmos kysäisi viereensä päässeeltä Roskalta, silmäillen pää kenossa taivasta kohti kurkottelevaa rakennusta. Hän oli metsässä oppinut kiipeilemään puihin, mutta kaksijalanpesät olivat hänen osaamisensa ulkopuolella.

//Roska?

“Mitä väliä! Tehdään jotain muuta!” Ruusunen kivahti ja sai minut pelästymään. Silmäni laajenivat kauhusta ja peräänyin pari askelta taaksepäin, kuulin jonkun kissan huutavan Ruususelle jotain mutta en jäänyt kuuntelemaan vaan villistin tieheni peläten että jos jäisin niin minut otettaisiin mukaan enkä minä halunnut Nyt mitään muuta olla hetki ilman Ruususta!
“Kaunokki ei lähde mukaan",oli viimeiset sanat mitkä kuulin ennen kuin kissat lähtivät pois, vilkaisin vielä yhden kerran taakseni ja näin kuinka Ruususen haarma turkki katosi näkyvistä. Lähdin tassutamaan pois päin ikkunasta mistä Ruusunen oli kadonnut... törmäsin kissan johon olin törmännyt aijemin, se oli harmaa-täplikäs naaras joka oli suutunut minulle viime kerralla kun olin törmännyt häneen. Mutta nyt hän ei suutunut vaan huomauti vain että varo, Pian tajusin miksi naaras ei ollut suutunut hän oli jutellut valaan kanssa.
"Muuten emme tutustuneet viime kerralla, minun nimeni on iltarusko entä sinun?" Naaras kysyi rauhallisella äänellä. Katselin tassujani ja mutisin että nimeni oli kaunokki, pyysin että voisin olla rauhassa ja yksin iltarusko nyökkäsi ja päästi minut menemään. Minä tassutin minun ja Ruususen maakualusille, etsiskelin ympäriltäni kermaan vaalea kangaspalaa ja löysin sellaisen nopeasti, asetelin sen maakualusillemme ja kääperyin toivoin että minua ei voisi huomata sillä halusin vain nukua rauhassa. Suljin silmäni ja nukahdin nyhkytäen.

Heräsin tai niin ainakin luulin... katselin pesää ympärilläni ja huomasin Ruususen päätin mennä naaran luo kysymään oliko naaras vielä suutunut minulle mutta kun hän kääntyi niin hän alkoikin särkemään minua kaikesta mahdollisesta, säikähdin ja peräänyin mutta takanani oli rotko en voinut perääntyä joten yritin kestää Ruusunen raivon puraksusta sillä olin tajunnut että tämä oli unta eihän kaksijalan pesässä ollut mitään rotkoa. Mutta Ruusunen alkoi lähestyä minua ja minun oli pakko peräntyä minua pelotti aivan hirveästi ja aloin jo nyyhkytämään peloisani kunnes yhtäkkiä tipahdin alas alas ja lopulta olin maassa minä vain nyyhkytin ja etsiskelin katseellani jostain lohtua mutta sitä minä en löytänyt huomasin vain kävyn tassutamassa lähemmäs minua kynnet esillä ja hän vain toisti Ruusunen sanoja mutta lopulta hän sanoi vain verenhimoisen kuuloisena kuole, mutta minä heräsin ja aloin itkemään ja yritin etsiä sumeilla itkuisilla silmilläni Ruususta. Kun huomasin naaran hopeanharmaan turkkin aloin hiipimään naarasta päin ja käperyin hänen, nuuhkin hänen rauhoitavaa tuoksuaan ja herättin tämän vahingossa nyhkytämiseni takia, nostin katseeni Ruusunen silmiin ja itkin toivoen että hän voisi lohduttaa minua...

//Ruusunen? :'(

Syötyään Ruusunen ja Kaunokki lähtivät Hyökyaallon ja Leopardin kanssa ulos kiipeilemään katoille. Ruusunen nautti siitä, kunnes Kaunokki oli pudota alas ja hän pääsi juuri ja juuri kiipeämään takaisin katolle. Sen jälkeen he lähtivätkin heti kotiin. Ruusunen piti koko ajan silmällä nuorempaa naarasta sen varalta, että huomaisi tämän olleen satuttaneen itsensä.
Päästessään takaisin ränsistyneeseen kaksijalanpesään, jossa he asuivat, Kaunokki raahasi Ruususen mukanaan Urhon luo. Kun Ruusunen oli tajunnut, että he matkasivat kohti ruskeaa kollia hän värähti.
Urho ja Kaunokki esittäytyivät, mutta sen jälkeen Urhon huumaava katse lukittautui Ruususeen. Hopeanharmaa naaras tunsi itsensä kiusaantuneeksi.
Kaunokki kuitenkin kysyi Urholta halusiko tämä jutella enemmän Ruususen kanssa, mutta kolli kielsi asian ja lähti puuhaamaan omiaan. Kaunokki kääntyi Ruususta kohti ja alkoi yllättäen kysellä Urhosta esimerkiksi, milloin tämä oli saapunut yhteisöön.
“Mitä väliä! Tehdään jotain muuta!” Ruusunen kivahti rajummin kuin oli ollut tarkoitus. Naaras ei jostain syystä tykännyt puhua Urhosta lainkaan. Kaunokki näytti säikähtäneen hopeanharmaan naaraan huudahdusta.
Ennen kuin Ruusunen kerkesi pyytää anteeksi hän kuuli takaansa huudon.
“Ruusunen!”
Naaras käänsi katseensa taakseen ja huomasi Hennon, Keijon ja Menninkäisen parin ketunmitan päässä.
“Mitä nyt?” naaras murahti.
“Lähdet kujapartioon kanssamme”, Menninkäinen selitti. Ja ennen kuin Ruusunen kerkesi sanoa mitään Hento jatkoi.
“Ja ei. Kaunokki ei lähde mukaan. Emme halua, että punotte jonkun karkaus suunnitelman”, kolli sanoi tuijottaen Ruususta silmät sirillä. Ruusunen vain kohautti lapojaan ja Kaunokkiin vielä kerran vilkaisten lähti kolmen kollin mukaan.
Ulkona lämpöinen tuuli pörrötti Ruususen karvoja. Naaras katsahti taivaalle. Aurinko oli kohta huipussaan. Naaras tunsi lämpimän valopallon säteiden lämmittävän turkkiaan ja kehräsi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.
“Älä haaveile siinä vaan tarkkaile!” Hennon kivakka naukaisu veti Ruususen taas maanpinnalle. Naaras vain pyöräytti silmiään katsoen kollista toisaalle.
*Miksi hän on aina tuollainen kiukkupussi?* naaras ajatteli ärtyneenä hänkin.
Partion aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään. Ruusunen tunsi koko ajan itsensä entistäkin väsyneemmäksi ja kun he viimein palasivat, aurinko oli jo laskemassa. Hopeanharmaa naaras vain lösähti vakio nukkuma paikalleen ja sulki silmänsä väsyneenä. Jos Kaunokki olisi lähistöllä, hän voisi kutsua nuoren naaraan luokseen, mutta muussa tapauksessa naaras ei jaksaisi etsiä tätä.

//Kaunokki?

Huomasin Ruususen ravaavan minun luokseni, Ruusunen pysähtyi käpälät liukuen minun eteeni ja laski lihaa maahan.
“Tätä on runsaasti. Haluatko jakaa aamiaisen kanssani?” Ruusunen ehdotti lämpimästi hymyillen. Avasin silmäni unenpöperösä ja mumisin unisesti kyllä, nousin istumaan ja sitten asetuin heti takaisin maakulle ja aloin syömään omaa osuutani, kun olin syönyt niin Aloin suukimaan turkkiani raukeasti ja vilkuilin iloisena ruususta kun hän söi omaa osutaan lihasta, kun hän oli syönyt niin kysyin voisimmeko jutella jostain tai mennä vaikka kujapartioon joidenkin kanssa tai jotain vaikka kiipeilemään taas katoille? Ruusunen hymyili ja tajusin mitä naaras halusi hän halusi jutella kanssani mutta hän myös halusi kipeilemään katoille, mietin hetkisen ratkaisua ja tajusin ratkaisun mehän voisimme jutella kipeilesäme! Tassutin etsimään joitakuita kissoja jotka voisivat tulla mukaamme kipeilemään katoille, huomasin hyökyaallto nimisen kollin leopardin kanssa, vilkaisin taakseni ja huomasin että ruusunen oli lähtenyt perääni ja sitten hän nyökkäsi kun huomasin kysyvän katseeni. Rohkaistuin ja tassutin ujosti leopardia ja hyökyaaltoa päin.
"H-hei, haluatteko tulla minun ja Ruususen kanssa kipeilemään katoille?" Kysyin ujosti. Leopardi nyökkäsi ja hyökyaalto vähän emityään myöntyi myös. Hymyilin ja tassutin takaisin Ruususen luo ja naukaisin että mennään jo! Ruusunen kehräsi huvitunenaa ja nuolaisi päälakeani huvitunenaa, lähdimme etsimään sopivaa katoa mille kiivetä, huomasin kaksijalkojen esineen joka oli tehty puusta, katselin sen suoraa ja sileää pintaa se johti katolle mutta se näyti siltä että pitäisi hypätä puolivälissä esinettä! Päätin kokeilla kestäisikö se painoani, tassutin lähemmäs esinettä ja nostin varovasti tassuni sen päälle ja se kesti painoni nostin molemmat tassut ja se kesti vieläkin painoani! Lopulta uskaltauduin sen päälle koko painollaani ja tassutin kevyesti esineen päähän asti ja loikkasin katolle innoissani, käännyin ja kehottin muitakin tulemaan. Katselin kuinka leopardi nousi ylös ja kuinka esine narisi pahaenteisesti, seuraavaksi ylös tuli Ruusunen ja viimeisenä hyökyaalto. Käännyin Ruususta päin ja Kysyin minne menisimme, Ruusunen katsahti minua sen näköisenä kuin ei olisi ajatellut asiaa.
Jäin hetkeksi tuijotaman ruususta hämmästyneenä siitä että hän ei ollut ajatellut asiaa, kunnes Ruusunen naurahti ja kertoi että oli vain vitsaillut. Hän katsahti parin kolmen kaksijalan pesän päässä olevaan suuren valkoiseen kaksijalan pesään... lähdimme matkaan kipelimme ja loikkimme kehräten eteenpäin, yhtäkkiä Ruusunen pysähtyi ja varoitti minua että kaksijalan pesien välissä oli pitkä väli, mutta en pystynyt pysähtymään ja Sinää seurauksena luulin jo tipuvani alas mutta tunsin niskanahasani kiskaisun ja vilkaisin ylös päin ja huomasin Ruususen saaneen oteen minun niskanahastani mutta tiesin että ei hän jaksaisi kiskoa minua ylös, tiesin että olin liian painava joten päätin kääntyä ilmassa ja yritin tarttua kiini kaksijalan pesään seinämään ja aloin raapimaan siitä jota pääsisin ylös mutta en saanut sitä otetaa joten vilkaisin alas ja näin siellä vain pari kaatunutta roska-pöntöä, ja rottan. Päätin yrittää uudestaan ja uudestaan kunnes pääsisin takaisin ylös katolle ja lopulta pääsin kun ylös osittain Ruususen ansiota ja sitten osittain myös minun ansiotani, jäin hetkeksi katolle huohotamaan ja ehdotin että menisimme takaisin leopardi ja hyökyaalto nyökäilivät myöntävästi. Ruusunen myöntyi ja lähdimme takaisin päin, vilkuilin ympärilleni etsiskelen sitä esinettä Mitä pitkin olimme tulleet ylös pian huomasinkin sen mutta se oli kaatunut joten emme pääsisi alas sitä pitkin. Vilkuilin ympärilleni ja etsin hädissääni toista reittiä alas ja huomasinkin sellaisen pian se oli saman lainen kuin se mitä pitkin olimme tulleet ylös paitsi että se ulotui katolle asti eikä loppunut kesken matkan, vilkaisin taakseni kysyvän näköisenä että kuka menisi ensin alas? Leopardi nyökkäsi ja meni ensimmäisenä alas sitten menin minä sitten Ruusunen ja taas kerran viimeisenä tuli hyökyaalto. Tassutimme reipasta tahtia kohti sitä kaksijalan pesää Jossa asuimme, olimme nopeasti perillä siellä. Huomasin yhden kollin josta Ruusunen ei tuntunut pitävän mutta minä halusin tustua kolliin, käännyin ja kehottin Ruususta tulemaan perääni naaras nyökkäsi ja tassuti perässäni kollia päin huomasin Ruusunen värähtään olikohan se vihaa?
"Hei, oliko sinun nimesi urho?" Kysyin hitusen ujosti kollille.
"Kyllä, minun nimeni on urho ja sinä taisit olla kaunokki?" Urho puolestaan kysyi ja vilkuili Ruususta päin ja näytti siltä että olisi enemin halunnut jutella hänen kanssaan.
"Haluatko sinä enemmin jutella vain Ruusunen kanssa?" Kysyin hitusen närkästyneenä. Urho pudisti päättään ja lähti omiin puuhinssa muualle. Ja minä käänsin huomioni Ruusunen ja aloin kyselemään kaikkea hänestä ja urhosta.

Lyra tunsi hänen poskiaan kuumottavan nolostumisen takia. Ei hänen tarkoituksensa ollut nolata Päivänsädettä, mutta sen sijaan toinen oli nolannut hänet puhumalla pentukarvoista. Eihän Lyralla ollut enää pentukarvoja ja naaras tietäisi sen, jos edes joskus vaihtaisi kieliä!
“Ei minulla enää ole pentukarvoja ja sinä tietäisit sen vallan mainiosti, jos joskus haluaisit vaihtaa kanssani, OMAN TYTTÄRESI KANSSA, kieliä!” Lyra tiuskaisi emolleen partion mentyä heistä kauemmaksi ja käänsi hieman itkuisen katseensa emoonsa. Lyra vihasi sitä, että häntä oli tälläisenä hetkenä alkanut itkettämään. Voisipa hän vain olla normaalisti..
“Etkö ymmärrä miltä se tuntuu, kun sinä et huomaa minua? Kun oma emoni vain työntää minut kerta toisensa jälkeen kauemmaksi ja kauemmaksi? Kuin olisin roskaa! Teen kaikkeni ollaksesi sinun arvoisesi tytär, mutta sinä et vain huomaa minua!” Lyra naukaisi toiselle itkuisen suuttuneena ja vetäisi syvään henkeä. Naaras ajatteli, että hänen pitäisi koota itsensä. Tälläinen käytös ei ollut soveliasta, ei sitten laisinkaan.
“Anteeksi, se oli epäsopivaa käytöstä”, Lyra tyytyi sanahtamaan nopeasti emolleen, jolle hän oli juuri hetki sitten avautunut ensimmäistä kertaa elämässään. Hetken ajan naaraat vain katsoivat toisiaan, mutta lopulta Päivänsäde jatkoi kulkuaan mitään sanomatta. Se satutti Lyraa, mutta naaraskissa ei tuonut sitä ilmi, vaan jatkoi myös matkaansa, katse muussa partiossa. Hän pyyhkäisi vielä nopeasti kyyneleet poskillaan ja tassutteli, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Niin, eihän mitään koskaan tapahtunut. Päivänsäde aina vain vältteli ja vältteli. Pikkuhiljaa valkoturkkisesta naaraasta alkoi tuntua, että se olisi oikea tie asioiden ratkaisuun. Päivänsädekin teki niin, miksipä siis hän ei tekisi? Partio jatkoi kulkuaan hiljaisuuden vallitessa. Kaksijalkojen ukkospolkua muistuttavien kivikatujen päällä astelu tuntui naaraan herkissä anturoissa ikävältä, mutta hän ei halunnut valittaa. Valittaminen oli heikkouden merkki ja turhanpäiväinen mussutus tuskin parantaisi hänen asemaansa Kujakissayhteisön johtajan silmissä. Kului hetki, jos toinenkin toinen toinen toistaan hiljaisempia hetkiä. Lyra ei ollut kiinnittänyt huomiota sen koommin ympäristöön, joten vasta muiden kissojen pörhistäessä turkkiaan ja hidastaessa askeliaan, huomasi naaras, että jotain oli meneillään. Naaraskissa piti suunsa supussa ja tarkkaili ympäristöään. Ilmassa leijuva löyhkä ei ollut naaraalle järin tuttu, mutta hän arvioi, ettei se voinut kuulua kissalle. Lopulta lähestyvät askeleet saavuttivat partion ja heidän eteensä piirtyi suuren koiraeläimen silhuetti. Lyra nielaisi, mutta lopulta tajusi, että tässä se oli. Hänen tilaisuutensa näyttää Päivänsäteelle mihin hänestä olisi! Lyra ei halunnut tehdä ensimmäistä siirtoa koiran suhteen, sillä hän arvioi Päivänsäteen pitävän sitä löyhämielisenä vaarojen jahtaamisena. Ja sellainen Lyra ei ollut! Vaalea naaras kohotti kulmiaan kysyvänä ja piti katseensa Päivänsäteenä. Naaraan tassuja suorastaan syyhytti päästä näyttämään osaamisensa!

//Pälvi??

Kaunokki suostui Ruususen pyyntöön iloisesti. Ruusunen oli asiasta itsekin hyvin iloinen. He ottivat mukaansa Leopardin ja Keijon ja lähtivät sitten kohti määränpäätään.
He pääsivätkin jo piakkoin katolle ja asettuivat sinne katselemaan miten aurinko laski hiljalleen taivaanrannassa.
Ruusunen tajusi pian, että Kaunokki oli nukahtanut hänen vierelleen ja nojasi häneen. Naaras ei välittänyt vaan sen sijaan kehräsi hiljaisella häänellä. Pian Leopardi tuli lähemmäs häntäänsä taivasta kohti heilauttaen.
“Pitäisi lähteä. En ainakaan itse mielelläni nukkuisi yötä täällä taivasalla”, naaras sanoi ja Ruusunen herätti Kaunokin varovaisesti. Hän kertoi, että pitäisi lähteä ja antoi nuoren naaraan nousta ylös ennen itseään. Nelikko lähtikin pian takaisin ja heti kotiin päästyään Ruusunen asettui unille. Hän nukahti nopeasti ja näki rauhallista unta metsässä saalistamisesta. Hän ei aivan osannut, mutta onnistui silti nappaamaan jotain.
“Hei! Sinä taisit olla Ruusunen”, naaras heräsi rauhallisiin sanoihin. Naaras nosti päätään väsyneenä ja lähes kiljahti, kun huomasi Urhon naaman vain hiirenmitan päässä omastaan.
“Typerys älä herätä Kaunokkia”, Ruusunen sihisi ja huitaisi etukäpälällään - kynnet kuitenkin piilossa - kollia poskelle. Tämä sävähti kauemmas.
“Ilmeisesti siis vihaat minua”, Urho sanoi hivenen pettyneellä äänellä.
“En minä vihaa sinä vain… no ärsytätä minua aina kaikilla mahdollisilla tavoilla”, Ruusunen naukui kiihtyneenä ja ponkaisi pystyyn. Naaras harppoi Hento-nimisen kollin luokse ja pysähtyi tämä eteen.
“Lähdeppä kanssani hakemaan hieman ruokaa”, hopeanharmaa naaras naukui ja Hennon vihainen katse kääntyi häneen.
“Kuka sinusta on tehnyt pomon? Turha kuvitella, että lähden mukaasi typerästä käskystäsi”, kolli ärisi ja asteli pois. Ruusunen jäi tuijottamaan kollin perään loukkaantuneena, mutta ei näyttänyt sitä. Hän loikki seuraavan kissan luo, joka sattui olemaan Silver-niminen toinen kolli. Ruusunen ei ollut juuri koskaan puhunut tällekään kissalle, mutta ei antanut sen häiritä.
“Lähtisitkö etsimään ruokaa kanssani?” Ruusunen pyysi. Kolli ei näyttänyt asiasta tyytyväiseltä, mutta suostui. Kaksikko lähti kulkemaan kujia pitkin ja Ruusunen ottikin pian johdon.
Hän loikki eräälle kaksijalanpesälle ja katseli sitä ympäröivältä aidalta pihalle.
“Tuolla asuu kaksijalka, jolta saattaisi saada jotain herkkua”, Ruusunen ilmoitti hiljaa mumisten ja Silver vain nyökkäsi päätään ja heilautti häntäänsä. Ruusunen loikkasi pihalle ja meni varovasti sisäänkäyntiä peittävälle liikkuvalle seinälle. Hän maukui ja raapi ja paikalle tuli pian ryppyinen kaksijalka. Tämä hössötti jotain ja haki pian lihaa jostain. Ruusunen naukaisi uudelleen ja nappasi lihan. Naaras juoksi sen jälkeen täyttä vauhtia pois, ennen kuin tämä kaksijalka kerkesi tehdä enää mitään muuta.
Ruusunen viittoi hännällään merkin lähteä ja lähti kohti kotia. Kuitenkin Silver vei johdon ja vielä murahti taakseen Ruususelle merkiksi siitä, että ei ollut pitänyt siitä, miten hän oli vienyt aiemmin johdon.

Kaksikon päästyä takaisin, Ruusunen ravasi vähitellen heräilevän Kaunokin luo. Hän pysähtyi käpälät liukuen nuoren naaraan eteen ja laski lihat maahan.
“Tätä on runsaasti. Haluatko jakaa aamiaisen kanssani?” hopeanharmaa naaras ehdotti lämpimästi hymyillen.

//kaunokki?

“Kiitos", Ruusunen kiiti. "Etkös sinä syö?” Ruusunen kysyi huomatessaan, että minä en ollut itse ottanut mitään.
“E-ei minulla ole nälkä”,mumisin, mutta Ruusunen työnsi toisen hiiristä minulle.
“Syö nyt. Minun ilokseni.” Ruusunen patisteli hymyillen. alkon syödä toista hiiristä hieman epäröiden. Kun Ruusunen oli syönyt hiirensä niin hän kääntyi minuun puoleeni ja kysyi minulta asiaa joka yllätti minua hyvin paljon;
“Haluaisitko lähteä kanssani kulkemaan katoille. Ottaisimme toki joitakin muitakin mukaan, koska olemme valvottuja, mutta pääsisit kokemaan sen mistä minä pidän suuresti”, Ruusunen ehdotti innostuneen. Näköisenä. katselin naarasta silmät suurina, Ruusunen odoti tilaa antaen vastaustani.
"T-todellako? Kyllä minä halusin..." mutisin miltein kuulumatomalla äänellä. Ruusunen nyökkäsi nousi seisomaan ja lähti pois päin, hyppäsin nopeasti pystyyn ja lähdin naaran perään.
"Ketkä voisimme ottaa mukaan? Voisiko keijo tulla mukaan?" Kysyin hymyillen. Ruusunen nyökkäsi ja heilautti häntäänsä kohti leopardia.
"Eli leopardi ja Keijo?" Kysyin uteliana. Ruusunen nyökkäsi ja ehdoti että lähden etsimään keijoa sitten tulla takaisin tänne, nyökkäsin ja lähdin etsimään Pulskaa, tummanruskea kollia tummalla tabbykuviolla. Yhtäkkiä löysinkin kollin torkumassa pehmeillä alusillaan, hiivin hiljaa kollin luo ja herättin tämän unosiltaan.
"Keijo, minä leopardi ja Ruusunen olemme lähdössä kulkemaan katoille ja me tarvitsisimme sinua mukaan, joten voitko tulla?" Kysyin hymyillen. Keijo nyökkäsi unisesti ja nousi seisomaan, tassuti perässäni takaisin Ruususen luo.
"Hei, Ruusunen! Tässä on Keijo", esittelin Keijon Ruususelle. Ruusunen nyökkäsi ja vastasi hymyillen;
"Hyvä voimme nyt lähteä", Ruusunen vastasi hymyillen. Lähdimme ulos kaksijalanpesästä Ruusunen vilkuili ympärilleen mieteliään näköisenä, ajattelin että hän varmaan etsiskeli sopivaa katoa mille kivetä, kulkemaan. Vilkaisin kettunmitan päässä olevaa roska-pöntöä ja tajusin että jos sille hyppäsi niin pääsisi sen yläpuolella olevalle katolle, tassutin Ruusunen luo ja ehdotin sitä katoa. Ruusunen vilkaisi sinne päin Minne olin näyttänyt hänälläni. Ruususen ilme kirkastui ja hän alkoi kehräämään iloisena, lähdimme roska-pöntöjä päin kun olimme roska-pöntöjen luonna niin keijo ehdoti että minä menisin ensin sitten leopardi ja Ruusunen ja viimeisenä Keijo, nyökkäsin ja kippusin kömpelösti roska-pöntön päälle ja aloin hapuilemaan katon reunaa nostin itseäni kaikkin voimin mutta liuskastuin ja kaadoin roska-pöntön vahingossa ja aloin räpiköimään ilmassa kauhistuneen siitä että tipuisin, mutta muut olivat löytäneet jonkun toisen ylös tulo paikkan ja Ruusunen tuli nostamaan minut ylös samalla kun kun leopardi ja keijo tarkailivat meitä, katsahdin ylös taivaalle jolla aurinko oli jo laskemassa tassutin lähemmäs katsomaan kaunista auringonlaskua, asetuin istumaan Ruususen viereen ja kehrääsin iloisena ja yllätyneenä auringonlaskun kauneudesta käännyin Ruususta päin iloisena nyt minä olin varma siitä että luotin vanhempaan naaraseen täysin rinnoin mutta entä Ruusunen? Välitikö Ruusunen minusta? Päätin olla miettimättä sitä vaan keskityin tähän hetkeen ja siihen tunteeseen että minusta välitetään... suljin silmäni ja painauduin ruususeen iloisen ja unisesti, nukahdin ja nukuin siihen asti kun kuulin ruususen lempeän äänen hän herätti minut hellästi ja kertoi että meidän pitäisi lähteä takaisin kotiin sillä oli jo yö, nyökkäsin ja nousin seisomaan ja odotin hetkiseen että ruusunen nousisi perässä, käännyin ympäri ja löysin reittiin mitä muut olivat tulleet ylös, loikkasin alas ja odotin että muut tulivat perässä minun jälkeeni tuli leopardi sitten Ruusunen ja viimeisenä Keijo, lähdimme takaisin kotiin eli vanhaan kaksijalanpesään kun olimme perillä niin lähdimme tuttuun paikkaan missä oli maakualusemme. Käperyime unisina maakulle, Ruusunen nukahti mutta minua ei väsyttänyt, päätin mennä tutkimaan tätä kaksijalan pesää paitsi että en menisi yläkertaan koska en saanut mennä sinne... menin jonkin koko seinän peittävän esineen eteen ja mietin oliko se tarkoitettu hyppy harjoituksia varten? Päätin koittaa ja loikkin innoissani ylös ja alas kunnes minua alkoi väsyttää joten menin takaisin Ruusunen viereen nukkumaan, painauduin lähemmäs Ruusunen turkkia ja nukahdin hymyillen ja ajattelin että en heräsi Kovinkaan aikaisin aamulla.
//Ruiska?

Istuin tuttuun tapaan samassa tutussa nurkassa, joka oli muodostunut ajan saatossa omaksi paikakseni Yhteisön leirin alakerrassa. En ollut tyytyväinen siihen, miten sota oli päättynyt. Keijukaisen kuolema oli ollut kova kolaus koko Yhteisölle, mutta suoraan sanottuna se tai häviö eivät olleet syitä tyytymättömyyteeni.
Eniten minua harmitti se, etten ollut päässyt lopputaistelun aikana käymään kunnon keskustelua alkutaistelussa tapaamani eloklaanilaiskollin kanssa. Varjotassu. Se oli hänen nimensä, enkä koskaan unohtaisi sitä. Jokin tässä mystisessä kollikissassa oli jättänyt hänet pysyvästi mieleeni. Olisin halunnut saada tietää kollista enemmän ja oppia tuntemaan hänet läpikotaisin. Harmikseni se mahdollisuus oli jäänyt vain haaveeksi. Olin minä jopa harkinnut taistelusta karkaamista Yhteisön häviön jälkeen, mutta olin nopeasti todennut sen mahdottomuudeksi. Siispä Varjotassu oli jäänyt metsään ja minä olin palannut tähän ankeaan kaksijalkalaan. Tuskin enää koskaan tapaisin Varjotassua muuta kuin unissani. En koskaan saisi tietää, mikä hänestä teki niin kiehtovan ja mitä kolli piilotteli kovan kuorensa alla.
Säpsähdin, kun kuulin askeleiden lähestyvän. Raotin sulkeutuneita silmiäni olettaen, että joku kujakissoista joko kulki ohitseni tai oli hakemassa minua partioon. Yllätyksekseni kohtasinkin Cosmoksen erivärisen katseen. Nuori kolli näytti olevan jotakin vailla, enkä pitänyt siitä lainkaan. En pitänyt siitä, että joku muisti minun olemassaoloni, etsi minut väkijoukosta ja tarkoituksellisesti tuli juuri minun luokseni. Se oli ahdistavaa kaltaiselleni kissalle, jolle oma tila ja yksityisyys olivat elämän ehto.
"Hei, Roska", Cosmos tervehti leuka pystyssä reippaalla äänellä. Katseeni käväisi nopeasti ympäristössäni ikään kuin varmistaen, ettei kukaan katsellut meitä. Ei minulla ollut mitään Cosmosta vastaan, mutta hänen kanssaan jutellessani olin kehittänyt itselleni suojakuoren, jonka alle olin piilottanut todellisen minäni. Se Roska, joka vietti mielellään Cosmoksen kanssa aikaa oli joku aivan muu kuin oikea Roska. Se oli toisaalta myös pienoinen ongelma, sillä tämä Cosmoksen seurassa oleva vale-Roska oli huomattavasti puheliaampi, ystävällisempi ja avoimempi kuin mitä minä olin.
"Hei, Cosmos", tervehdin kollia rauhallisella äänellä ja nyökäytin päätäni edelleen varoen, ettei kukaan kiinnittäisi meihin liikaa huomiota. Nuoren kollin seuraava pyyntö oli kuin ylempien voimien lähettämä lahja minulle:
"Lähdetäänkö ulos seikkailemaan? Minulla on tylsää." Kasvoilleni piirtyi ilahtunut hymy, joka haihtui tiehensä nopeasti huomatessani Leopardin katselevan meitä pesän toiselta laidalta. Vakavailmeisenä nyökkäsin ja lähdin nuoremman kissan edellä kohti pesän uloskäyntiä.
En ollut mikään seuralaiskissa, mutta toisen luonteen varjolla saatoin melkein jopa viihtyä Cosmoksen seurassa. Kun leikin jotakuta muuta, minun ei tarvinnut pelätä paljastavani itsestäni liikoja.
"Minne sinä tahdot mennä?" kysyin nuorelta kollilta, kun pääsimme mustalle ukkospolulle. Kolli katseli mietteliäänä ympärilleen.
"Jos tahdot, voin opettaa sinua kiipeämään kaksijalanpesän katolle", ehdotin varovaisesti, mutta kohteliaasti ennen kuin kolli ehti vastata.

//Cosmos?

Arpi järjesti partioita alakerrassa. Makasin vuoteessani silmät raollaan ja kuuntelin lähtöä tekevien kissojen levotonta naukunaa. Olin pysytellyt yläkerrassa jo monta päivää, ja toimettomana makoilu oli saanut minut tuntemaan oloni turraksi. Tänään siihen tulisi muutos.
Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja nilkutin portaille. Toinen takajalkani oli puutunut makaamisesta, mutta se sai luvan vetristyä, sillä tarvitsisin kaikkia neljää jalkaani, jos mielin ulos tästä tomuisesta hökkelistä.
Kuljin portaat alas hävettävän kankeasti, ja kun tassuni viimein koskettivat lattiaa niiden toisessa päässä, huomasin harmikseni partion livahtavan juuri ulos ikkunasta. Ärähdin itsekseni ja kiirehdin alakerran poikki uloskäynnille, koukistin takajalkani ja ponnistin ikkunalaudalle.
Työnsin pääni ulos ikkunassa olevasta reiästä ja tähysin ulos. Partio oli päässyt kujan päähän.
"Odottakaa, minäkin tulen partioon." Naukuni sai kissat pysähtymään ja kiepahtamaan ympäri. Tasapainottelin romuja pitkin kujan päähän heidän luokseen.
"Minäkin voisin tulla, ei ole hyväksi laiskotella koko päivää", en ollut edes huomannut yhtä jälkikasvuistani ulkosalla, ennen kuin tämä oli avannut suunsa ja tassutellut luoksemme. Naaraan eriparisilmät hohtivat toiveikkaasti, kun hän käänsi niiden katseen minuun. Tuijotin häntä takaisin mitäänsanomattomasti. Tyttäreni kommentti oli ollut huonosti ajoitettu, ja hetken jopa harkitsin palaavani takaisin yläkertaan.
Lyra yritti änkyttää jotakin ilmeisestikin erheensä tajunneena, mutta en välittänyt kuunnella. Olin tullut ulos haukkaamaan raitista ilmaa, en kuuntelemaan nasevia kommentteja aikaansaamattomuudestani.
Ehdin jopa hetken verran nauttia olostani, kun valkoinen naaras ilmestyi yhtäkkiä vierelleni kävelemään. Ärsytys pisteli tassujani, mutta pidin katseeni menosuunnassa ja yritin olla kiinnittämättä huomiota tyttäreeni siinä toivossa, että tämä tajuaisi jättää minut rauhaan.
Se oli kuitenkin turha toivo: Lyra jatkoi piinaamistani, tällä kertaa vedoten siihen, miten Keijukainen haluaisi minun olevan taas vahva. Joka kerta kun naaras mainitsi edesmenneen kasvattiemoni tai "vahvan johtajan", hermoni kiristyivät entisestään. Purin hammasta pitääkseni mölyt mahassani.
Viimeinen niitti meni siinä, kun Lyra ilmoitti voivansa toimia Yhteisölle varajohtajana. Se sai minut kääntämään epäuskoisena katseeni naaraaseen.
Suupieleni nyki ylöspäin, mutta ilme, jonka se pyrki muodostamaan, oli kaikkea muuta kuin iloinen. "Sinäkö varajohtaja? Olet hädin tuskin päässyt eroon pentukarvoistasi, ja nyt jo suunnittelet valtaan astumista?" Pysähdyin yllättäen, ja muu partiokin ryhtyi hidastamaan askeliaan. "Menkää edeltä, otamme teidät kiinni kohta", komensin heitä, ja partio jatkoi mukisematta matkaa ohitsemme.
Lyra seisoi ryhdikkäänä edessäni, ja hänen kasvoillaan oli itsepäinen ilme. Hänen silmissään näkyvä häivähdys jotakin muuta tunnetta kertoi kuitenkin, ettei naaras ollut aivan niin itsevarma kuin halusi uskotella minulle.
"Ensinnäkään en arvosta sitä, miten kuvittelet voivasi tulla puhumaan minulle tuolla tavoin menetyksestä ja siitä ylipääsemistä, samalla nolaten minut koko partion edessä", ääneni oli matalaa murinaa. Seisoin tyttäreni edessä pää pystyssä, mutta häntäni huiski maata vihaisesti. "Toiseksi, minä olen yhä se sama mahtava kissa jonka Yhteisö tuntee, enkä tiedä, mikä on saanut sinut kuvittelemaan muuta. Ja vielä kolmanneksi, minä en tarvitse apua. En aputassuja, en varajohtajaa, en mitään. En luota kehenkään tarpeeksi antaakseni sellaista vastuuta Yhteisöstä jollekulle toiselle."
Saarnatessani koin kuitenkin jonkin sortin valaistuksen. Tähän asti Arpi oli ollut vastuussa Yhteisöstä, kun minä olin piilotellut vintillä murjottamassa. Sille tulisi nyt loppu - Päivänsädettä tarvittiin.
Annoin karvojeni silottua ja heilautin häntääni jo rentoutuneempana. Lyralle raivoaminen oli saanut oloni tuntumaan yhtäkkiä kevyemmältä, vahvemmalta. Aivan kuin jokin pitkään paikaltaan pois ollut pala olisi viimein loksahtanut takaisin.
"Partio ei hoida itseään", murahdin lopulta tyttärelleni ja lähdin jo tassuttamaan melko kauas ehtineen partion perään, "eivätkä myöskään muut velvollisuudet, joten pistäppä tassua toisen eteen."
Vaikka tuskin tulisin koskaan myöntämään sitä ääneen kenellekään, etenkään yli-innokkaalle tyttärelleni, Lyran painostus oli todella auttanut minua pääsemään takaisin jaloilleni. Hän oli omalla raivostuttavalla tavallaan saanut minut muistamaan, kuka minä oikeastaan olin ja mikä oli tarkoitukseni.

//Lyra?

Ruoanetsintäpartio oli ollut suorastaan menestys sen saralta, että Malvaruusu oli taas kerran onnistunut luikertelemaan hommasta ilman, että hän kaiveli yhtäkään likaista ja haisevaa metallisäiliötä. Hyväuskoinen Iltarusko sen sijaan oli uskonut kilpikonnalaikukkaan naaraan valheet täysillä ja kaivellut täydessä touhussa roskia. Aina kun nuorempi naaras oli löytänyt jotain, hän oli kääntynyt Malvaruusun puoleen toiveikas ilme kasvoillaan. Mutta Malvaruusu oli pitänyt kasvoillaan ilmeen, joka suorastaan huokui epätyytyväisyyttä.
Vastahakoisesti Malvaruusu oli suostunut syömään yhdessä Iltaruskon kanssa, kun he olivat lopulta päässeet palaamaan takaisin rähjäiseen kaksijalanpesään, joka nykyään oli Malvaruusun koti. Entinen soturi inhosi pesää yli kaiken, sillä se oli ruma, tunkkainen ja Yhteisön jäsenille tarkoitettu alakerta oli jatkuvasti rauhaton. Ainoa hyvä puoli pesässä oli, että sen katto piti vettä. Enää Malvaruusun ei tarvinnut kärsiä öisin kastuvasta turkista, vaikka ulkona olisi satanut kuinka rankasti.
Kun naaras oli saanut syötyä, hän vilkaisi harmaaturkkista yhteisötoveriaan. Iltarusko oli huolellisesti sukia täplikästä turkkiaan. Malvaruusu oli jo kyllästynyt naaraan seuraan, joten syötyään hän vain nousi ylös ja katsahti nuorempaa kissaa arvostellen.
"Pärjäsit ihan hyvin, mutta en minä kyllä vieläkään usko, että sinusta on aidoksi kujakissaksi. Toivottavasti pääsemme pian taas yhdessä partioon, niin voit näyttää minulle vielä enemmän taitojasi", Malvaruusu lausahti nyrpeästi ja käänsi selkänsä Iltaruskolle. Naaras yritti etsiä alakerrasta rauhallista paikkaa, mutta se tuntui olevan silkka mahdottomuus. Pesä oli täynnä ja koska aurinko oli huipussaan, ei meteli hiljenisi hetkeen. Siispä Malvaruusu päätti lähteä ulos karkuun pesän rauhattomuutta.
Naaras suunnisti päättäväisesti kohti pesän uloskäyntiä, jonka edustalla Hento seisoi vahdissa. Mustaturkkinen kolli oli suurisuinen ja loputtomuuteen asti raivostuttava, eikä Malvaruusu pitänyt hänestä lainkaan. Onneksi tällä kertaa Hento tajusi pysyä hiljaa, ja päästi Malvaruusun kävelemään ohitseen ulos pesästä. Entinen eloklaanilainen loikki ketterästi alas ikkunalaudalta metallisäiliöitä pitkin maahan. Hän pohti hetken päämääräänsä. Eniten naaras kaipasi metsän puita, mutta enää hän ei tekisi sitä virhettä, että yrittäisi päästä metsään. Erään kerran hän nimittäin oli yrittänyt, eikä Päivänsäde ollut ollut iloinen. Johtaja oli varoittanut, että seuraavalla kerralla Malvaruusu menettäisi vapautensa kulkea kaksijalkalassa, mikäli tämä eksyisi yksin lähellekään metsänrajaa. Malvaruusu oli kärsinyt vankeudestaan Eloklaanin vanhassa leirissä niin kauan, ettei suostuisi enää moiseen. Siksi hän oli päättänyt pysytellä kaksijalkalassa, ellei saisi oikeasti hyvää tilaisuutta paeta kenenkään huomaamatta metsään. Entinen soturi ei halunnut taakakseen enää yhtäkään rangaistusta, joita hänelle jostain syystä haluttiin olla jatkuvasti antamassa...
Malvaruusu päätti siis suunnata hieman syrjäisemmälle alueelle, jossa hän pääsisi kapuamaan kaksijalanpesien katoille. Naaras rakasti kiipeilyä ja lainkaan liikaa kehumatta, hän oli siinä erittäin hyvä. Se rauhoitti ja sai ajatukset hetkeksi pois kaikesta kurjuudesta, johon naaras oli elämänsä aikana joutunut. Hän tunsi olevansa jollain tapaa hukassa, sillä elämä Kujakissayhteisössä ei ollutkaan paljastunut niin hienoksi kuin naaras oli alkujaan ajatellut. Kyllä se kuitenkin Eloklaanin voitti, sillä kaikista vähiten Malvaruusu kaipasi isäänsä ja muita inhottavan iloisia sukulaisiaan.

"Niin, kyllähän me voisimmekin", Malvaruusu aloitti ja tökkäsi käpälällään inhoten lemuavaa tölkkiä ja katsahti sitten taas minua, "mutta luulen, ettei se ole kovin kannattavaa."
kohohauttin yllättyneenä lapojani ja kallistin kysyvästi päätääni:
"Mitä sinä tarkoitat?" Kysyin hämmästyneenä.
Malvaruusu huokaisi turhautuneena ja minä aloin kaivelemaan roskia ruuan toivossa sillä halusin saada jotain, napasin sieltä jonkun rukalta maistuvan esineen ja nousin ylös kuuntelemaan malvaruusun selitystä.
"Katsos kun Päivänsäde on minun siskoni ja tämän Yhteisön johtaja. Minä luulen, ettei hän pitäisi siitä, että sinä komentelet minua tuolla tavalla, olenhan kuitenkin yksi tämän Yhteisön tärkeimmistä jäsenistä", Malvaruusu lausahti rauhallisella äänellä ja istahti alas.aloin miettiskelemään mitä naaras tarkoitti...
"Sitä paitsi minä en usko, että sinä yksin löydät edes mitään syötävää. Jos todistat minulle osaavasi edes jotakin, voin ehkäpä puhua puolestasi Päivänsäteelle. Kenties hän alkaa pian jopa luottamaan sinuun, kunhan vain ensin ansaitset minun luottamukseni", Malvaruusu lisäsi vielä ja kohotti ylpeänä leukaansa ylemmäs. Jäin toljotamaan naarasta hölmistyneenä, eikö hän muka huomannut että sain jo ruokaa!?
"Mutta malvaruusu, minähän sain jo ruokaa...", hämästelin. Malvaruusu vain kohautti lapojaan. Asetuin taas tonkimaan roska-pöntöä ja huomasin jotain mielenkiintoista hajun perusteella, vetäisin sieltä otuksen joka kylläkin oli elossa sillä se oli rotta... mutta rotta oli jumissa otteessani vaikkakin rimpuilli mutta silti se ei päässyt irti. Mutta lopulta minä purin lujaa sen niskaa ja kuului pikkuinen rusaus.
"Minä sain rottan", mutisin. Toivoin tehneeni vanhepaan naaraseen vaikutuksen... koska ihan oikeasti halusin saada johtajame luottamuksen ja sitä ennen malvaruusun luottamuksen. Mutta tuntui mahdottomalta saada malvaruusun vaikutus... upouduin ajatuksiini mutta hyvin pian selvitinkin jo ajatukseni ja aloin kasamaan ruokaa jonka olin saanut, vilkaisin malvaruusun suuntaan ja kysyin oliko naaras nähnyt kun napasin Sen rottan, naaras nyökkäsi melko välinpitämättömästi ja naukaisi että se ei riittänyt hänen luottamuksensa saamiseksi. Pudotin rottan ja sen maukaan näköisen ja hajuisen esineen ja aloin tonkimaan taas roskia itsekseni maristen, vedin sieltä jonkin ihmeen särjen ja lohen, Päätin että ne saavat riittää ja noukin kaikken Mitä olin saanut sieltä ja sitten me lähdimme tassutamaan takaisin siihen kaksijalan pesään missä asuimme. Kun olimme perillä niin ehdotin että malvaruusu ja minä voisimme jakaa kaikken Mitä olin saanut ruokaa hakiessa. Malvaruusu nyökkäsi ja aloimme syömään, annoin naaralle särjen ja sen hyvän tuoksuisen esineen. Malvaruusu alkoi syömään mutta ei vilkaisutkaan minua syödessään, minä aloitin syömisen rottasta ja melkein yökkäsin rottan pahalle maulle päätin että en syö sitä ja työnsin sen sivuun toivoen että joku joka voisi pitää sitä löytäisi Sen, aloin syömään sitä lohta joka oli aika pahaa mutta tiesin että minun oli pakko syödä jotakin! Joten minä söin sen irvistelen älötävälle maulle, nousin istumaan ja aloin suukimaan sotkuista turkkiani aloittaen kyljestä ja odotin siinä samalla että malvaruusu olisi valmis, en kehdannut kysyä malvaruusulta olinko saanut naaran luottamuksen ja puhuisiko hän sisarensa Kanssa? En ollut varma en ehkä koskaan saisi tietää vastausta...
//Malva?

Kaunokki nappasi kaksi hiirtä ja antoi toisen niistä Ruususelle. Naaras oli asiasta erittäin hyvillään. Kun he olivat ottaneet hiiret, he lähtivät takaisin.
Heidän päästyään perille oli jo yö. Ruusunen alkoi olla väsynyt. Hän kuitenkin jutteli vielä Kaunokin kanssa ennen nukkumaan menoa. Kaunokki toivotti hyvät yöt ja Ruusunen teki samoin.
Ruusunen ei kuitenkaan nukahtanut heti. Kaunokki hänen vierellään oli silti jo unessa. Ruusunen käpertyi hänen ympärilleen ja nuoli hieman nuoremman naaraan päälakea.
Hopeanharmaa naaras painoi päänsä ja sulki silmänsä ja oli pian tuudittavassa unessa.
Ruusunen heräsi, kun Kaunokki pyöri hänen päälleen. Vanhempi naaras ähkäisi ja murahti ja herätti myös samalla Kaunokin. Hopeanharmaa naaras aloitti valituksen ja Kaunokki pyysi anteeksi.
Nuorempi naaras lähti pois ja Ruusunen jäi sen sijaan puhdistamaan itseään. Naaraalle tuli kuitenkin kurja olo nuoremmalle naaraalle ärisemisestä. Ei hän varmasti ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Ruusunen tassutti ajatuksissaan ympyrää. Naaras mietti mitä tekisi sinä päivänä. Kuitenkin pian hän törmäsi johonkin. Hän ärähti ja nosti katseensa. Hän oli törmännyt Hyökyaaltoon, joka oli jutellut Urhon kanssa. Ruususen sydän jätti lyönnin välistä, kun hän kohtasi ruskean ja lihaksikkaan kollin katseen.
“Ööh… anteeksi”, hopeanharmaa naaras mumisi Hyökyaallolle irrottamatta katsettaan Urhosta. Kollin katse oli ottanut hänet vangikseen, eikä hän päässyt siitä mitenkään irti.
“Liitytkö seuraan?” Hyökyaalto ehdotti ystävällisesti. Ruusunen irrotti katseensa Urhosta ja siirteli etutassujaan nolostuneena.
“No… ehkä joku toinen kerta”, naaras naukui ujona ja loikki äkkiä pois. Häntä nolotti se kauhea tuijotus. Urho varmasti ajatteli hänen olevan täysi typerys ja mietti, miksi hän oli tuijottanut kollia niin kiivaasti.
Naaraan ajatukset keskeytyivät, kun Kaunokki tiputti kaksi hiirtä hänen jalkojensa juureen.
“Nämä ovat sinulle”, naaras naukui hieman ujosti. Ruusunen ei voinut estää pientä hymyä.
“Kiitos”, hän kuiskasi ja kyyristyi hiirien ylle. “Etkös sinä syö?” naaras kuitenkin kysyi huomatessaan, että Kaunokki ei itse syönyt mitään.
“En minä tarvitse”, hän mumisi, mutta Ruusunen työnsi toisen hiiristä hänelle.
“Syö nyt. Minun ilokseni.”
Kaunokki alkoi syödä hieman epäröiden, mutta Ruusunen vain keskittyi omaan ruokaansa.
Syötyään hiirensä Ruusunen kääntyi Kaunokin puoleen.
“Haluaisitko lähteä kanssani kulkemaan katoille. Ottaisimme toki joitakin muitakin mukaan, koska olemme valvottuja, mutta pääsisit kokemaan sen mistä minä pidän suuresti”, Ruusunen ehdotti. Kaunokki katsoi häntä silmät suurina. Vanhempi hopeanharmaa naaras ei ollut varma oliko Kaunokki aikeissa kieltäytyä vai suostua ja antoi tälle tilaa vastata rauhassa.

//Kaunokki?

Keijukainen: 73kp! - R.I.P. queen </3

Kaunokki: 79kp! - 5/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu!

Ruusunen: 27kp! -

Päivänsäde: 13kp -

Iltarusko: 17kp -

Malvaruusu: 8kp -

Lyra: 10kp -

Lyra suki valkeaa, pitkää turkkiaan rauhallisin ja rennoin vedoin. Yhteisö oli hävinnyt sodan ja palannut takaisin kaksijalkalaansa - ilman Keijukaista-. Naaras oli aina pitänyt harmaaturkkista johtajaa toisena hänen idoleistaan. Sen lisäksi, että Keijukainen oli hänen mumminsa, oli naaras erinomainen ja tarkka johtaja. Yhtä hyvään pystyisi vain Päivänsäde, joka oli toinen Lyran idoleista. Vahvat ja itsenäiset naaraat kiehtoivat häntä kovin, sillä Lyra halusi olla samanlainen. Tai oikeastaan, hän oli jo. Ainakin osittain. Lyra oli päättänyt selvitä muiden apua, jonka vuoksi kukaan ei saanut auttaa häntä missään. Muutamia päiviä sitten Lyra oli löytänyt harmaista astioista jättipotin, neljä isoa lihakimpaletta, jotka olivat painaneet synnin lailla. Lyra oli joutunut hakemaan jokaisen niistä erikseen, sillä kukaan partiossa ollut kissa ei saanut auttaa häntä. Naaras oli toivonut, että Päivänsäde olisi noteeranut hänen löytönsä, mutta ei naarasta ollut kiinnostanut lainkaan.
“Odottakaa, minäkin tulen partioon.” kuului tympeä ääni uloskäynnin luota.
Valkeaturkkinen höristi tupsukorvaisia korviaan, oliko hän kuullut emonsa äänen? Se oli kuulostanut väsyneeltä ja kireältä, ei lainkaan tyypilliseltä Päivänsäteeltä. Väsynyt ja kireä, sellainen naaras oli kuitenkin ollut Keijukaisen menettämisen jälkeen. Lyra sukaisi nopeasti lapaansa ja nousi sitten hyväntuulisena ylös. Nyt hän kyllä valaisi emoonsa uskoa siitä, että asiat järjestyisivät!
“Minäkin voisin tulla, ei ole hyväksi laiskotella koko päivää”, Lyra naukaisi ja hymähti hieman. Oliko hän tehnyt vaikutuksen Päivänsäteeseen, oliko? Lyra tapitti toiveikkaana naarasta, jonka kasvoilla ei edes värähtänyt tyytyväisyyden merkiksi.
“Tarkoitan, että-”, Lyra yritti korjata sanomisiaan, sillä tajusi, että Päivänsäde oli viime aikoina pitkälti vain kyhjöttänyt yläkerrassa. Naarasta ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavan tyttärensä selittelyt ja niin partio lähti matkaan. Lyra puikkelehti muiden kissojen lomasta emonsa vierelle ja kosketti vanhempaa naarasta varovaisesti hännällään.
“Keijukaisen menetys oli kova paikka meille kaikille. Mutta hän haluaisi sinun olevan taas vahva, olen siitä varma! Olet mahtava kissa, Päivänsäde. Ei sinun mahtavuutesi riipu Keijukaisen olemassaolosta, eihän? Tarkoitan, että Kujakissayhteisö tarvitsee vahvan johtajan ja sinä olet juuri sellainen, kunhan vain nyt hieman, öh. Tiedäthän! Olisit entiselläsi”, Lyra yritti valaa emostaan taas samanlaista kissaa millainen tuo oli ollut ennen sotaa. Hän oli varma, että Päivänsäde palaisi entiselleen ja sitten Yhteisö voisi taas loistaa auringon lailla!
"Jos voin olla mitenkään avuksesi, niin sano vain. Voin olla vähän kuin öm, varajohtaja, niin! Voin järjestää partioita ja sen sellaista, olla sinun aputassunasi. Niin sitten sinä voit keskittyä enemmän toipumiseen ja pian olet taas se sama Päivänsäde", Lyra naukaisi ja väläytti hymyn emolleen. Kuinka mahtavaa se olisikaan, jos hänestä tulisi jo näin nuorella iällä varajohtaja? Mutta kun hän katsoi Päivänsädettä suoraan silmiin, ei naaras vaikuttanut mitenkään innostuvan erityisen paljon hänen ehdotuksestaan. Oikeastaan, Päivänsäde näytti siltä, kuin hän olisi kuullut maailman typerimmän vitsin koskaan. Lyra nielaisi, mutta ei antanut epävarmuutensa näkyä. Päivänsäde oli kokenut kovia, ehkä hän oli unohtanut kuinka näytettiin iloiselta?

//Päivi?

“Käy sinä hakemassa Rubiini”, Ruusunen totesi minulle. Mietin hetkiseen miltä naaras näytti koska en ollut koskaan nähnyt koko kissaa... Päätin mennä etsimään naarasta, melkein törmäsin yhteen kissan ajatuksisani se oli leopardi.
"Tuota... leoprdi tiedätkö missä Rubiini on?" Kysyin ujosti. Leopardi nyökkäsi ja heilautti häntäänsä kohti valkoista aldino naarasta jolla oli paljon arpia, tassutin ujosti naaran luo ja kysyin voiko naaras tulla mukaan? Rubiini nyökkäsi ja me aloimme palamaan Ruususen luo, Ruusunen oli ilmiselvästi sukinut turkkiaan odotellessa. Ilmoitin nopeasti ja hiljaa että olimme tulleet takaisin.
“Hyvä. Lähdetään”, Arpi naukui. Lähdimme matkaan ja minä päästin Rubiinin menemään arven seuraan. Yhtäkkiä joku koski minua selkään tanssilaan ja sai minut kirkaisemaan säiköhdyksestä, kun käännyin niin huomasin sen olleen vain Ruusunen joka oli ottanut minut kiinni.
“Minkälaista ruokaa sinä aiot etsiä? Itse yritän löytää lihaa, joka ei ole vielä pilaantunut.” Ruusunen kysyi. Kohauttin lapojani ja mietin mistä hän yrittäisi löytää tuoretta lihaa? Kelpaisi kyllä minullekin... mutta ei minulla voi käydä sellaista tuuria että saisin tuoretta riistaa.... se oli niin vaikeaa ainut tuore liha oli ollut se löytämäni rotta... ryhdistäydyin koska Ruusunen alkoi puhumaan taas.
“Et taida vielä tietää kaksijalkalan parhaimpia herkkuja ethän?” Ruusunen kysyi.
"T-tuota en... en minä pidä roska-pöntöntöistä löytyväästä ruuasta.... ja minua pelotaa siellä myös se että kaksijalat voivat löytää meidät..." mutisin nolostunenaa.
"Onhan sitä parempaakin kuin kaksijalkojen tähteet, mutta siihen kyllä siihen tottuu" Ruusunen totesi. Kaalistin päätäni hitusen hämillääni.
"Todellako? Miten..." kyselin älistyneenä. Ruusunen heilautti häntäänsä ja jatkoi matkaa. Vähän matkaa käveltyäme huomasin hiiren, heilauttin hääntäni merkiksi pysähtyä ja aloin sitten vaanimaan hiirtä tai no siinä oli kaksi hiirtä, joka tapauksessa hyppäsin niiden päälle ja purin nopeasti molemmilta niskat nurin, käännyin ympäri ja tassutin hiiret suussani Ruususen luo.
"Kelpaako? Sain kaksi mutta jaksan vain yhden", kysyin hymyillen avuliaasti. Ruusunen nyökkäsi ja hymyili ottaessaan hiiren vastaan. Rubiini ja arpi kysyiät olemmeko valmiita vai jäämekö tähän yöksi? Katsahdin Hämmentyneenä heitä ja sitten taivasta, tosiaan oli jo myöhä.... vastasin että olimme valmiita ja sitten me lähdimme takaisin aukiolle.

Kun olimme perillä niin oli Jo yö, Rubiini ja arpi lähtivät pois ja jättivät meidät keskenään. Vilkaisin ruususta ja päätin kysyä voisiko naaras syödä kanssani ja tulla nukkumaan kanssani. Naaras nyökkäsi ja lähdimme maakualusilleni, käperyin niihin jättäen tilaa Ruususelle. Aloimme syömään hiiriä ja jutelemaan hiljaisesti.lopulta saimme syötyä. Vilkaisin unisesti Ruususta joka näytti myös uniselta.
"Hyvää yötä", kuiskasin haikealla äänellä Ruususelle. Kumpa yö olisi oikeasti hyvää... laskin pääni pehmeille aluksille ja suljin silmäni unisesti. *Toivottavasti Ruusunen nukuisi hyvin*, aijatelin juuri ennen nukahtamistani.

Aikaisin silmäni jossakin oudossa metsässä jossa kuului niin kehräystä kuin kamotavaa nauruakin. Nousin pystyyn peloisani ja kysyin missä olin? Mutta en kuulut vastausta vaan äänet tulivat lähemmäs, näin edessäni itseni ja sisareni kävyn ja jonkun kolli penun joka oli hyvin sumean näköinen, ajattelin että kolli oli varmaan veljemme. Aivan yhtäkkiä aukiolle missä minä ja käpy pikkuruisina pentuina leikkime ilmestyi kaksi täysi kasvusta kissaa naaras ja kolli, jotka olivat myös sumeita... näin kun kaksiko napasi kolli penun ja jätti kävyn ja minut pentuina jälkensä.
*Näenkö minä sen kun emo ja isä vievät veljemme pois ja hylkäävät meidät?* kauhistelin. Yhtäkkiä joku ähkäisi ja herätti minut närkästynöneellä murahduksella.
"oliko pakko vieriä päälleni!?" Ruusunen valiti. Kauhistuin naaran vihaisuutaa.
"A-anteeksi Se oli vahingo..." kauhistelin. Ruusunen pudisteli turkkiaan ärtyneen näköisenä. Nousin seisomaan ja tassutin pois Ruususen luota, huomasin että naaras oli jäänyt pudistelemaan turkkiaan. Etsiskelin hetkisen arpea kunnes löysin kollin.
"Arpi voitko tulla punaiselle ruuan haku reissulle?" Kysyin. Arpi nyökkäsi pienesti, lähdimme ulos hakemaan ruokaa avasin suuni etsien hiirten hajuja ja huomasinkin sellaisen, hiivin hiljaa sitä päin, loikkasin kolmen pulskan hiiren päälle mutta yksi pääsi karkuun mutta tapoin nopeasti kaksi muuta, kun olin kääntynyt niin huomasin arven pitelevän suussaan sitä karanuta hiirtä. Lähdimme takaisin aukiolle, kun olimme perillä niin hyvästelin arven ja tassutin Ruususta etsimään ja pian löysikin hänet, pudotin hänen eteensä molemmat hiiret ja sanoin niiden olevan hänelle.
//Ruusunen

Malvaruusu oli istuskellut kaikessa rauhassa Kujakissayhteisön rähjäisen pesän lattialla, kun häntä oli lähestynyt harmaaturkkinen naaraskissa. Entinen eloklaanilainen tiesi nuoremman naaraan olevan nimeltään Iltarusko, muttei Malvaruusu ollut vaivautunut tutustumaan kissaan sen tarkemmin. Mutta totta puhuen Malvaruusu oli ollut viimeisten kahden kuun ajan melko tylsistynyt. Hän olisi mieluiten viettänyt aikaa sisarekseen paljastuneen Päivänsäteen kanssa, mutta Yhteisön uusi, tylsääkin tylsempi johtaja oli päättänyt syrjäytyä ja vietti suurimman osan päivistään Yhteisön yläkerrassa. Malvaruusu oli kyllä yrittänyt kielloista huolimatta lähestyä naaraskissaa useaan otteeseen, mutta aina hänet oli vain töykeästi häädetty takaisin alakertaan. Malvaruusu ei voinut sietää sitä, kun häntä komenneltiin. Hän oli joka kerta valittanut asiasta kovaäänisesti ja ilmoittanut kuinka epäreilua se oli, että häntä sillä tavoin syrjittiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän sitä, kuinka täydellinen Malvaruusu oli. Mutta se ei häntä lannistanut, vaan löi ennemminkin vain bensaa liekkeihin.
Malvaruusu ei ollut innoissaan kuullessaan joutuvansa kujapartioon. Hän inhosi roskisten tonkimista yli kaiken, mutta kyllä se saalistamisen voitti mennen tullen. Nyt kun mukana oli nuorempi kissa, voisi Malvaruusu yrittää vierittää kaiken työn hänen niskoilleen. Kun partion jäsenet alkoivat kaivelemaan kujan perällä lojuvia roska-astioita, Malvaruusu siirtyi Iltaruskon kanssa läheisen astian luokse. Elämä kaksijalkalassa oli vaatinut melkoisesti totuttelemista, mutta enää Malvaruusu ei säikkynyt etäällä juoksevia hirviöitä ja kaksijalkalan kummallisia ääniä kuten aluksi.
"Tule, Malvaruusu! Mehän voimme koittaa samasta pöntöstä!" Iltarusko naukui ja kääntyi kilpikonnalaikukasta naarasta päin. Malvaruusu kurtisti kulmiaan, mutta tassutti hieman lähemmäs auringonvalossa kiiltävää metallisäiliötä, joka oli kaatunut maahan. Sen edessä lojui roskia, joista osasta leijaili entisen soturin nenään epämiellyttävä, pilaantunut tuoksu.
"Niin, kyllähän me voisimmekin", Malvaruusu aloitti ja tökkäsi käpälällään inhoten lemuavaa tölkkiä ja katsahti sitten taas Iltaruskoa, "mutta luulen, ettei se ole kovin kannattavaa."
Iltarusko kohotti yllättyneenä kulmiaan ja kallisti kysyvästi päätään:
"Mitä sinä tarkoitat?"
Malvaruusu huokaisi turhautuneena ja mietti mielessään, kuinka typeriä hänen kanssaan elävät kissat olivatkaan.
"Katsos kun Päivänsäde on minun siskoni ja tämän Yhteisön johtaja. Minä luulen, ettei hän pitäisi siitä, että sinä komentelet minua tuolla tavalla, olenhan kuitenkin yksi tämän Yhteisön tärkeimmistä jäsenistä", Malvaruusu lausahti rauhallisella äänellä ja istahti alas. Iltarusko näytti mietteliäältä.
"Sitä paitsi minä en usko, että sinä yksin löydät edes mitään syötävää. Jos todistat minulle osaavasi edes jotakin, voin ehkäpä puhua puolestasi Päivänsäteelle. Kenties hän alkaa pian jopa luottamaan sinuun, kunhan vain ensin ansaitset minun luottamukseni", Malvaruusu lisäsi vielä ja kohotti ylpeänä leukaansa ylemmäs.

//Iltarusko?