Ruusunen tunsi helpotuksen pyyhkivän ylitseen, kun Hyökyaalto ilmoitti heidän kääntyvän takaisin. Hän tiesi haluavansa pitää pienen juttutuokion Urhon kanssa. Hänen täytyisi kertoa kumppanilleen oletuksestaan odottavansa pentuja. Se vain oli sellainen tunne ja Ruusunen oli varma, että odottaisi pentuja.
Hopeanharmaa naaras seurasi tiukasti perässä, kun tuttu kaksijalanpesä alkoi kohota hänen näköpiirissään. Ruusunen oli vähällä päästää pienen kehräyksen. Hän vilkaisi Hyökyaaltoon ja Ametistiin edellään, mutta ei huomannut näissä mitään erityistä. Heillä ei selkeästi ollut kamala hinku päästä takaisin, toisin kuin Ruususella, tai sitten naaras ei vain osannut lukea näiden ilmeitä niin hyvin kuin oletti osaavansa.
Ruusunen loikki kaksijalanpesän sisäänkäynnille Ametistin perässä. Hyökyaalto oli mennyt jo ja Ruusunen tarkkaili vielä valvotun kollin jokaista liikettä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos tämä saisi päähänsä jotain typerää ja yrittäisikin vaikka karata. Tosin sen verran mitä Ruusunen tiesi, Ametisti ei ollut mikään suurin sääntöjen rikkoja. Hän meni aika hyvin sääntöjen mukaisesti, joka oli varmaankin yksi ainoista asioista, mikä heillä oli yhteistä keskenään.
Ruusunen säpsähti ajatustensa loputtua ja tajutessaan, että oli vain jäänyt seisoskelemaan paikalleen, kun Ametisti oli jo tunkenut sisään. Naaras tuhahti ärtyneenä itselleen ja loikki nopeasti sisälle asti. Hän katseli ympärilleen ja näki pian jo kumppaninsa tulevan itseään kohti.
“Hei Ruusunen! Miten partiointi sujui”, Urho naukui hieroessaan kuonoaan Ruususen poskea vasten. Naaras otti askeleen taaemmas. Häntä nolotti näyttää sellaista kiintymystä suoraan muiden jäsenten edessä.
“Hyvin. Minulla olisi sinulle toki asiaa, kahden kesken”, Ruusunen sanoi kireällä äänellä. Urho katsoi häntä huolissaan ja lähti seuraamaan kumppaniaan, kun tämä johdatti kollin ulos kaksijalanpesän katolle.
“Onko kaikki hyvin?” Urho kysyi istahtaessaan Ruususen vierelle katolle ja katsellessaan taivaanrantaa hiljaa. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, ja auringon laskuun olisi vielä tovi. Ruusunen saattoi tuntea Urhon katseen käväisevän hänessä aina vähän väliä. Hän päästi huokauksen.
“Urho. Minulle tuli kovin kumma olo, kun olin kujapartiossa Hyökyaallon ja Ametistin kanssa”, Ruusunen aloitti. Hän huomasi Urhon avaavan suunsa valmiina vastaamaan, mutta ei antanut tälle tilaisuutta siihen. “Olen siis aivan kunnossa, älä siitä murehdi. Minä vain uskon, että odotan pentuja. Sinun pentujasi.”
Urho oli hetken hiljaa ja katsoi äimistyneenä kumppaniinsa. Ruususta alkoi naurattaa kollin hölmistynyt ilme.
“Tämähän on mainiota! Sinusta tulee varmasti parhain emo koko maailmassa!” Urho huusi ja kehräsi kovaäänisesti. “Ja minusta tulee isä! Siis oikeasti! Tämä on mahtavaa! Olen niin onnellinen. Pentumme tulevat varmasti olemaan onnellisimmat pienet kissat maailmassa!”
Ruusunen naurahti ja puski kumppaninsa kylkeä, kun tämä viimein lopetti puhumisen. Hän imi kollin hajua sieraimiinsa ja antoi sen levitä ympärilleen.
“Emme edes vielä tiedä varmaksi montako pentua tulee, saatika selviävätkö ne edes ensimmäistä päivää pidemmälle”, Ruusunen sanoi hiljaa ja puhdisti Urhon turkkia hellästi.
“Älä ole niin pessimistinen. Kyllä pennut varmasti selviävät, olen siitä varma”, Urho naukui. Ruusunen hymyili ja sulki silmänsä. Hän nojasi kolliin hellästi ja antoi itsensä rentoutua.

Ruusunen tunsi olonsa kovin tukalaksi. Hän ei ollut tiennyt, että pentujen odottaminen saattoi tuntua niin epämukavalta. Hopeanharmaasta naaraasta tuntui siltä, kuin hänen jokainensisäelimensä olisi käännetty juuri ylösalaisin ja pakotettu niille sijoilleen.
Ruusunen hätkähti, kun hänen eteensä tipahti rotta. Naaras vilkaisi ylös ja huomasi Urhon edessään. Ruskea kolli hymyili hänelle ja kyyristyi naaraan vierelle sukimaan tämän turkkia. Ruusunen olisi muuten käskenyt Urhoa lopettamaan, mutta kumppanin rauhalliset kielenvedot saivat hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Naaras haukkasi palan rotasta, vaikka hänellä ei ollutkaan kovin nälkä ja syöminen etoi häntä. Hän kuitenkin oletti, että jos hän ei söisi, kohta Urho pakottaisi hänet syömään.
Ruusunen nieleskeli rotan palasia ja ne maistuivat hänen suussaan variksenruoalle. Naaras ei syönyt koko rottaa vaan jätti sen sivumalle. Hänestä tuntui siltä, että jos hän ahtaisi koko rotan kurkustaan alas, hän oksentaisi kohta kaiken ulos. Ruusunen vilkaisi Urhoon, joka katsoi rottaa arvioiden. Ruusunen saattoi vain odottaa läksytystä siitä, miten hänen pitäisi syödä, tai hän muuten nääntyisi vielä, mutta kolli ei kuitenkaan sanonut mitään.
“Olen pohtinut nimiä pennuille”, Urho myönsi ja rikkoi hiljaisuuden. Ruusunen kurkkasi kumppaniinsa, joka oli lopettanut naaraan turkin sukimisen.
“Millaisia olet miettinyt?” hän kysyi ja Urho näytti pohtivan.
“Ne eivät ole kamalan hyviä. Keksitään nimi ennemmin pentujen synnyttyä. Silloin me tiedämme varmasti, että mikä nimi sopisi millekin pennulle”, kolli naukui. Ruusunen nyökäytti päätään hyväksyvästi.
“Kuules Urho, olen miettinyt jo jonkin aikaa pentujen määrää. Haluaisitko sinä ison vai pienen pentueen?” hopeanharmaa naaras kysyi oltuaan hetken hiljaa.
“Määrällä ei ole väliä, kunhan ne vain ovat meidän hyväkuntoisia ja terveitä pentuja”, Urho naukaisi. Ruusunen kehräsi ja vääntäytyi pystyyn.
“Menen puhumaan Kaunokin kanssa. Ihan kahdestaan”, naaras naukaisi. Urho näytti hieman pettyneeltä, mutta antoi kuitenkin naaraan mennä. Ruusunen tassutti kauemmas kumppanistaan ja lähti etsimään ystäväänsä kaikkien kissojen seasta.
Ruusunen huomasi pian Kaunokin apean näköisenä ja häntä riipuksissa varjoisassa paikassa pesän laitamalla. Hopeanharmaa raidallinen naaras oli hieman huolissaan, mutta meni silti hymyillen tämän luo.
Kaunokki katsoi häneen ja näytti hieman väsähtäneen näköiseltä. Ruusunen hidasti vauhtiaan ja pysähtyi naaraan eteen pyytäen tätä kiipeilemään katoille hänen kanssaan. Kuitenkin Kaunokki vastasi jotain, mikä sai Ruususen järkyttymään.
"Kyllä minä halusin, mutta minä yritin karata. Mutta minut saatiin kiinni, joten olen nyt väliaikaisesti valvottu tai ainakin luulen niin", Kaunokki kertoi surullisena. "Tiedän kyllä varmasti mitä ajatelleet", hän vielä lisäsi takerrellen.
“Ei! Ei, ei, ei ei! En voi uskoa tätä!” Ruusunen parkui. Hänen äänensä oli silkkaa järkytystä ja kauhua. “Miksi!? Miksi halusit karata? Halusitko tosiaan jättää minut? Etkö sinä pidäkkään minusta? En ymmärrä tätä. Kaunokki, miksi? En saata uskoa tätä. Olen ollut tukenasi ja ystävänäsi siitä lähtien, kun sinut tapasin ensi kertaa, ja kiität minua näin? Olen kovin pettynyt. En voi uskoa, että saatoin luottaa sinuun, tai ylipäänsä siihen, että olisit koskaan pitänyt minusta!” Ruusunen sopersi ja tunsi vihan ja surun kyynelten valuvan hänen silmistään kuin vesiputoukset.
“Ruusunen minä-” Kaunokki aloitti epätoivoisesti, mutta Ruusunen ei antanut hänelle puheenvuoroa.
“Minä pidin sinusta niin kovasti. Välitin sinusta kuin emo pennustaan, mutta heti kun en ole katsomassa yrität paeta! Et ole tällainen. Mitä minä tein väärin? En halunnut mitään tällaista! Miksi rankaiset minua!” Ruusunen vaikeroi. Hän huomasi Urhon katselevan häntä pediltään. Ruusunen tunsi maan sortuvan tassujensa alta. Hän katsoi Kaunokkiin silmät itkusta punaisina. Hän nousi ylös lähteäkseen, mutta ei saanut tassujaan liikkeelle. Hän vain tuijotti Kaunokkia hiljaa ja antoi kyynelten valua silmistään.
Ruusunen huomasi, miten Urho nousi ylös ja otti pari epäröivää askelta heitä kohden. Kolli ei tullut suoraan heidän luokseen, mutta oli selkeästi valmis syöksymään väliin, jos tilanne muuttuisi pahemmaksi.

//Kaunokki?

"Huoli pois, Roska!" Cosmos tuhahti vähättelevästi naaraan kyselyille. "Minä jaksan vaeltaa vaikka kaksi yötä, jos niin täytyy!" Hän otti pari hyppyaskelta eteenpäin ja kujersi mielissään tuntiessaan pehmeän metsänpohjan joustavan tassujensa alla. Hyvästi kaksijalkalan karut, kovat pinnat! Jatkossa hän kulkisi vain pehmeällä ruohikolla.
Matka jatkui öisen metsän halki. Cosmos suorastaan kupli energiaa ja hän olisi mieluusti vaikka juossut koko matkan, mutta Roskan mukaan heidän oli säästeltävä voimiaan. Sitä paitsi siitä lähti muka "liikaa meteliä". Varsinainen ilonpilaaja!
He olivat ehtineet jo melko pitkälle, kun yhtäkkiä noin kuutisen ketunmitan päässä edessäpäin erottui jykevä hahmo, joka seisoi paikoillaan liikkumattomana kuin kivi. Roska hidasti askeliaan ja Cosmoksenkin vauhti hyytyi. Hän siristi silmiään ja tajusi, että seisoja oli kissa.
"Kuka tuo on?" hän supatti Roskalle, joka katseli muukalaista viiksiään hermostuneen oloisena nykien.
"En tiedä. Joku kulkukissa vain luultavasti, mutta on parempi kiertää se kauempaa varmuuden vuoksi."
Cosmos heilautti häntäänsä tympääntyneenä. "Nopein reitti on suoraan. Minä käyn käskemässä tuota körilästä siirtymään!" Ennen kuin Roska ehti älähtää mitään vastalauseeksi, nuori kolli oli jo lähtenyt marssimaan kohti erakkoa.
"Hei, sinä siellä!" hän huudahti kissalle ja huitoi hännällään uhmakkaasti. "Sinuna ottaisin käpälät alle ja vaihtaisin paikkaa, ennen kuin pääsen luoksesi, sillä silloin sinä saat maistaa kynsiäni!"
Kissa ei kuitenkaan joko kuullut hänen uhoamistaan tai välittänyt siitä, koska tämä ei liikahtanutkaan. Cosmoksen päästessä lähemmäksi hän huomasi olevansa vastatusten rotevarakenteisen, arpinaamaisen kollin kanssa, joka oli häntä huomattavasti vanhempi. Ellei hänen olisi ollut tarkoitus häätää tätä hyypiötä, hän olisi varmaankin jäänyt utelemaan, mistä kissan oli mahdollista saada yhtä hienot taisteluarvet koristamaan pärstäänsä.
"No, itsepähän kerjäsit tätä!" Cosmos murahti ja ponnisti kaikilla voimillaan itsensä erakkoa kohti.
Se osoittautui kuitenkin nopeasti virheeksi, sillä kolli iski hänet helposti maahan jykevillä tassuillaan kesken ilmalennon. Cosmos tömähti maahan ähkäisten, mutta kömpi saman tien takaisin tassuilleen, tällä kertaa vihastuneena. Nyt tästä oli tullut henkilökohtaista!
Hän hyökkäsi erakon kimppuun uudestaan ja uudestaan, mutta joka kerta tämä torjui hänen pyrkimyksensä päästä läpi tämän puolustuksen. Kertaakaan kolli ei ollut käyttänyt kynsiään häntä vastaan vaan ainoastaan yrittänyt pitää hänet loitolla itsestään. Cosmos sen sijaan oli jo täysin hengästynyt epäonnisista yrityksistään.
"Joko riittää?" erakko murahti ja katsoi häntä ilmeettömästi.
Cosmos makasi maassa läähättäen, mutta hänen taistelutahtonsa ei ollut hävinnyt mihinkään. Hän yritti nousta vapiseville tassuilleen, mutta ennen kuin ehti aloittaa uuden kierroksen, kulkurin korvat nousivat pystyyn ja tämä tiirasi hänen ylitseen jotakin. Sitten sanaakaan sanomatta tämä kiepahti kannoillaan ja livisti paikalta.
Cosmos ulvahti voitonriemuisena. Hän oli voittanut! Tuo typerä kulkukatti ei ollut ollut vastus eikä mikään mahtavalla Cosmokselle!
"Cosmos!" Roskan ääni tunkeutui yhä voittoaan tuulettelevan kollin ajatuksiin. Hän käännähti naarasta kohti hieman närkästyneenä näin tärkeän hetken keskeyttämisestä, mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen sydämensä hyppäsi hänen kurkkuunsa.
Roska juoksi häntä kohti, ja kauempana hänen perässään näkyi lähestyvien kissojen joukko. Heidän lähtönsä oli huomattu!

//Roska?

Olin vain vähän aikaa sitten puhunut Ruususen kanssa ja hän oli luvannut olla kanssani enemmän ja olikin tehnyt niin. Minä olin nyt viimeinkin saanut luottamuksen tai no olin saanut sen jo aijemin mutta minä pääsin nyt vasta ulos yksin koska olin soturi-ikäinen. Katselin hetkisen kohti auringonlaskua ja kaksijalkalaa miettien mitä sen takana oli. Nousin seisomaan ja lähdin takaisin pesälle en näet kyennyt ajatelemaan Ruususen luota lähtemistä joten taidan vain tyytyä utelemaan mitä kaksijalkalan ulkopuolella oli. Käännyin nopeasti kohti ikkunaa ja loikkasin sen päälle, päästäkseni sisään pesään. Katselin ympärilleni hetkisen kunnes huomasin Ruususen. Aloin loikkimaa naarasta kohti kunnes huomasin että hän oli urhon kanssa. Jarruttin ja jäin istumaan keskelle pesää sydän syrjällään.
*No en tarvitse tietää mitä kaksijalkan takana on koska olen ollut joskus siellä... Tai no enhän minä muista millaista siellä oli.. haluan olla vapaa... En halua olla kujakissayhteisössä... En enään kun Ruusunen ei ole enään ystäväni tai no on hän varmaankin vielä ystäviani mutta... No ihan sama*, ajattelin mielessäni. Käännyin kohti maakualusiani ja käperyin niihin nukkumaan.
*Karkaan heti aamulla*, mietin mielessäni nopeasti.

Heräsin aamulla hämärässä aamun valossa. Nousin nopeasti pystyyn ja aloin oitis sukimaan turkkiani huomatessani että joku katseli minua. Kuitenkin lopulta astelin ulos pesästä ja lähdin oitis juoksuun jotta pääsisin pois täältä elämään erilaista elämää. Kuitenkin juuri kun olin astumassa pois kujakissayhteisön alueelta kuulin äänähdyksen ja käännyin katsomaan taakseni mutta en nähnyt ketään joten lähdin kävelemään pois päin kujakissayhteisöstä mutta joku tai jokin tuntui jahtavaan minua joten lähdin juoksemaan pois päin ja käänsin katseeni nopeasti taakseni siellä oli joku kujakissayhteisön jäsen mutta en näin pikaisesti vilkaisten tunnistanut tätä. Juuri kun oletin jo melkein ollevani turvassa niin yhtäkkiä jokin loukkasi päälleni ja sai minut kiinni siinä samalla. Käänsin katseeni väsyneenä kohti kissaa jonka tunnistin erääksi vanhemmaksi kissaksi kujakissayhteisöstä mutta en vain muistanut kissan nimeä.
"Hyvä on hyvä on sait minut kiinni", nau'uin. Nousin nopeasti pystyyn ja lähdin tassutamaan kissan edellä takaisin kaksijalan pesälle. Ja samalla takaisin kujakissayhteisön kaksijalkallaan.
*Minut saatiin kiinni... Nyt minusta tulee varmasti uudestaan valvottu..* ajattelin mielessäni. kun olimme perillä niin kissa vei minut nopeasti päivänsäteen luo selitysten kerra ja olin saanut pahempaa kuin vain alennuksen takaisin valvotuksi mutta nyt minut oli otettu väliaikaisesti erityisvalvotuksi joka varmasti tatkoiti vankia... enkä saanut syödä ilman päivänsääten lupaa enkä poistua ollenkaan pesästä...
*Saanko edes liikua pesässä vapaasti...?" Nau'uin pelokaasti. Päivänsäde kertoi että jos en saisi niin hän olisi varmasti kertonut. Nyökkäsin pää kumarassa. Tassutin taaksepäin kumartaen ja kipitin varovasti jonnekin varjoon kauas ikkunasta. Näin Ruususen joka tassuti minua kohden hymyillen.
"Hei kaunokki", Ruusunen naukaisi lempeästi. "Haluatko lähteä ulos kiipeilemään katoille?" Naaras lisäsi.
"Kyllä minä halusin mutta minä yritin karata... Mutta minut saatiin kiinni joten olen nyt väliaikaisesti ainakin luulen niin", nau'uin surunmurtamana. "Tiedän kyllä varmasti mitä ajatelleet", lisäsin takellelen.
//Ruiska :'(

Olin vain vähän aikaa sitten puhunut Ruususen kanssa ja hän oli luvannut olla kanssani enemmän ja olikin tehnyt niin. Minä olin nyt viimeinkin saanut luottamuksen tai no olin saanut sen jo aijemin mutta minä pääsin nyt vasta ulos yksin koska olin soturi-ikäinen. Katselin hetkisen kohti auringonlaskua ja kaksijalkalaa miettien mitä sen takana oli. Nousin seisomaan ja lähdin takaisin pesälle en näet kyennyt ajatelemaan Ruususen luota lähtemistä joten taidan vain tyytyä utelemaan mitä kaksijalkalan ulkopuolella oli. Käännyin nopeasti kohti ikkunaa ja loikkasin sen päälle, päästäkseni sisään pesään. Katselin ympärilleni hetkisen kunnes huomasin Ruususen. Aloin loikkimaa naarasta kohti kunnes huomasin että hän oli urhon kanssa. Jarruttin ja jäin istumaan keskelle pesää sydän syrjällään.
*No en tarvitse tietää mitä kaksijalkan takana on koska olen ollut joskus siellä... Tai no enhän minä muista millaista siellä oli.. haluan olla vapaa... En halua olla kujakissayhteisössä... En enään kun Ruusunen ei ole enään ystäväni tai no on hän varmaankin vielä ystäviani mutta... No ihan sama*, ajattelin mielessäni. Käännyin kohti maakualusiani ja käperyin niihin nukkumaan.
*Karkaan heti aamulla*, mietin mielessäni nopeasti.

Heräsin aamulla hämärässä aamun valossa. Nousin nopeasti pystyyn ja aloin oitis sukimaan turkkiani huomatessani että joku katseli minua. Kuitenkin lopulta astelin ulos pesästä ja lähdin oitis juoksuun jotta pääsisin pois täältä elämään erilaista elämää. Kuitenkin juuri kun olin astumassa pois kujakissayhteisön alueelta kuulin äänähdyksen ja käännyin katsomaan taakseni mutta en nähnyt ketään joten lähdin kävelemään pois päin kujakissayhteisöstä mutta joku tai jokin tuntui jahtavaan minua joten lähdin juoksemaan pois päin ja käänsin katseeni nopeasti taakseni siellä oli joku kujakissayhteisön jäsen mutta en näin pikaisesti vilkaisten tunnistanut tätä. Juuri kun oletin jo melkein ollevani turvassa niin yhtäkkiä jokin loukkasi päälleni ja sai minut kiinni siinä samalla. Käänsin katseeni väsyneenä kohti kissaa jonka tunnistin erääksi vanhemmaksi kissaksi kujakissayhteisöstä mutta en vain muistanut kissan nimeä.
"Hyvä on hyvä on sait minut kiinni", nau'uin. Nousin nopeasti pystyyn ja lähdin tassutamaan kissan edellä takaisin kaksijalan pesälle. Ja samalla takaisin kujakissayhteisön kaksijalkallaan.
*Minut saatiin kiinni... Nyt minusta tulee varmasti uudestaan valvottu..* ajattelin mielessäni. kun olimme perillä niin kissa vei minut nopeasti päivänsäteen luo selitysten kerra ja olin saanut pahempaa kuin vain alennuksen takaisin valvotuksi mutta nyt minut oli otettu väliaikaisesti vankiksi enkä saanut syödä ilman päivänsääten lupaa enkä poistua ollenkaan pesästä...
*Saanko edes liikua pesässä vapaasti...?" Nau'uin pelokaasti. Päivänsäde kertoi että jos en saisi niin hän olisi varmasti kertonut. Nyökkäsin pää kumarassa. Tassutin taaksepäin kumartaen ja kipitin varovasti jonnekin varjoon kauas ikkunasta. Näin Ruususen joka tassuti minua kohden hymyillen.
"Hei kaunokki", Ruusunen naukaisi lempeästi. "Haluatko lähteä ulos kiipeilemään katoille?" Naaras lisäsi.
"Kyllä minä halusin mutta minä yritin karata... Mutta minut saatiin kiinni joten olen nyt väliaikaisesti vanki", nau'uin surunmurtamana. "Tiedän kyllä varmasti mitä ajatelleet", lisäsin takellelen.
//Ruiska? :'(

''Menen tuonne. Tulen kohta takaisin.''
Ruusunen osoitti läheistä pensasaitaa.
Jatkoin parriokierrosta Hyökyaallon vieressä. Mietin kuitenkin mitäköhän Ruusunen teki? Ehkä hän kävi tekemässä terpeensa jos hätä olisi tullut, toisaalta se ei kuulunut minulle.
Ruusunen tuli hetken päästä takaisin mutta pysytteli hieman kauempana. Hänessä oli jokin vikana mutta en tiennyt mikä.
Olimme kääntyneet vielä muutaman kerran kunnes Hyökyaalto sanoi että meidän pitäisi kääntyä takaisin leiriä kohden. Samalla hetkellä Ruusunen näytti hieman helpottuneelta.
Olimme lähdössä toiseen suuntaan samaa reittiä takaisin kun minulle iski hirveä nälkä, en ollut syönyt sitten eilisen joten se varmaan selittäisi asian, nimittäin en kerennyt syödä aamulla ennen lähtöämme.

Kun näin leirin olin helpottunut sillä pääsin vihdoin syömään.
Lähestyimme lähestymistään ja Ruusunenkin näytti onnelliselta kun pääsimme leiriin vihdoin. Pääsin syömään.

Aurinko oli laskemassa, ajattelin mennä nukkumaan mutta minua ei väsyttänyt. Joten kävelin leirin muutaman kerran ympäri, koska en päässyt pois leiristä nimittäin olin valvottu.
Ymmärsin idean valvottujen kanssa mutta minusta se oli turhaa. Kaikki kissat lähtisivät jokatapauksessa perään jos joku karkaisi.

//Ruusunen jos haluat

"Et sinä voi olla siitä varma", huomautin rauhallisella äänellä kulkiessani Cosmoksen edellä kauemmas kaksijalkalan keskustasta, "meidän on pelattava nyt varman päälle."
"Joo joo", Cosmos naukaisi pienen tuhahduksen kera ja kiristi tahtiaan perässäni. Oloni oli melko rauhaton ja minua jännitti kamalasti. Tiesin, että tämä päätös tulisi muuttamaan koko loppuelämäni suunnan tavalla tai toisella. Nämä olivat hyvästit, sillä takaisin Kujakissayhteisöön minä en palaisi. En jäisi ikävöimään ketään, en edes Päivänsädettä. Hän oli laittanut minut niin epämukavaan tilanteeseen tekemällä minusta parantajan, että naaras ei merkinnyt minulle enää mitään. En ollut varma, miten tulisin kestämään Cosmoksen seuraa. Kolli oli omaan makuuni ehkä hitusen liian energinen ja utelias. Jokin hänessä kuitenkin kiehtoi, sillä uskoin Cosmoksen olevan oma itsensä, toisin kuin suurin osa kujakissoista.

Vihdoin saavutimme kaksijalkalan rajan. Se oli sama paikka, josta olimme aikoinaan lähteneet kohti metsää Keijukaisen johdolla. Yö oli saapunut ja kaksijalkalan valossa metsä näytti aivan pilkkopimeältä. Korkeat puut kurottautuivat taivasta kohti ja niiden oksat estivät kuun ja tähtien valon pääsyn metsän pohjalle. Takaamme kantautui vaimeita hirviön murahduksia ja kauemmalta, kaksijalanpesien takana sijaitsevalta nurmialueelta kuului hiljaisia kaksijalkojen huudahduksia.
"Mitä me aikailemme? Mennään", Cosmos naukaisi päättäväisesti ja käveli ohitseni suunnaten kohti metsää. Lähdin nopeasti liikkeelle ja otin Cosmoksen kiinni, jääden sitten hänen rinnalleen. Tarkkailin vaivihkaa ympäristöämme ja haistelin ilmaa. Tämä osa metsästä kuului vielä kujakissojen laajennettuun reviiriin. Vaikka kaksijalkala oli takanamme, meidän olisi jatkettava matkaa vielä pois reviiriltä. En pitänyt siitä, miten varomaton ja välinpitämätön Cosmos tuntui olevan tämän pakomatkan suhteen. En ollut varma, ymmärsikö hän sitä, miten suuri riski sille oli että jäisimme kiinni.
"Olethan varautunut siihen, että joudumme vaeltamaan koko yön? Meidän on saatava riittävä etumatka, jotta kujakissat eivät saa meitä kiinni", naukaisin rauhallisella äänellä Cosmokselle. Tavallisesti en pitänyt kysymysten esittämisestä, mutta Cosmos oli oppinut tuntemaan minut aivan erilaisena mitä oikeasti olin. Hänelle olin ystävällinen ja yllättävän puhelias, hieman Härmän tapainen kissa, joka en todellakaan oikeasti ollut. Oli helpompaa jutella Cosmokselle ja ylipäätään kenellekään, kun esitin olevani joku aivan muu.

//Cosmos?

Cosmos istuskeli kynsien jäljistä urautuneella lattialla ja katseli kiinteästi takaseinälle päin, jossa Roska tonki parhaillaan parantajien yrttivarastoa. Sen jälkeen naaras loikkasi alas tasolta ja suuntasi Härmän - Päivänsäteen nimittämän toisen parantajan - luokse ja naukui tälle jotakin. Cosmos tiesi sen liittyvän yrttien etsimiseen - se oli nimittäin heidän tekosyynsä poistua pesästä kenenkään kyselemättä ja karata yön pimeyteen.
Härmä nyökäytti päätään, ja hetken kuluttua Roska oli kääntynyt skannaamaan ympäristöä keltaisella katseellaan. Lopulta se pysähtyi Cosmokseen ja tämä käveli hänen luokseen ilmoittamaan, että he lähtisivät etsimään yrttejä.
Cosmos yritti peitellä innostustaan näyttämällä mahdollisimman nyrpeältä. "Onko ihan pakko? Niin mälsää!" hän näytteli ja nyrpisti nenäänsä. Roska väläytti hänelle terävän katseen - Cosmos ei osannut sanoa, oliko sekin näytelty vai merkki kollille tukkia kuononsa oikeasti. Hän voihkaisi hiljaa, nousi tassuilleen ja lähti löntystämään naaraan perässä pesän uloskäyntiä kohti. Samalla hän yritti estää suupieliään nykimästä ylöspäin.
Kun he olivat päässeet ulos ja tarpeeksi kauaksi pesästä, Cosmos ravisteli itseään ja antoi innostuksensa taas näkyä. "Vihdoinkin! Olen odottanut tätä niin pitkään!" hän hihkaisi ja pyrähti innostuksissaan pari askelta eteenpäin. "En malta odottaa, että pääsemme pois täältä!"
Roska huiskautti häntäänsä varoittavasti. "Pidä vähän pienempää ääntä. Lähistöllä saattaa olla muita yhteisöläisiä, ja jos suunnitelmamme selviää heille, emme taatusti saa enää koskaan astua varpaallakaan pesän ulkopuolelle", naaras maukui hiljaa.
"Älä nyt, ei täällä ketään ole", Cosmos puhahti ja jatkoi rentoa tallustelua naaraan vierellä. Hän oli niin iloinen, että olisi voinut vaikka lehahtaa lentoon. Pian hän näkisi taas isänsä ja veljensä - perheenjäsenensä, jotka eivät kohdelleet häntä kuin roskaa!

//Roska?

Harvoin jälkikasvuni antoivat minulle aihetta iloita, mutta tällä kertaa Lyra - sekä ilmeisesti myös Cosmos - olivat ylittäneet itsensä, kun kaksikko ilmestyi luokseni parin uuden kissan kanssa. Kissat olivat selvästi kotikisuja - sen haistoi ja näki heistä. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään tilanteesta mutta yrittivät siitä huolimatta olla kohteliaita.
Ajettuani Cosmoksen matkoihinsa - en tarvinnut yläkertaan yhtään ylimääräisiä, ja tässä tapauksessa poikani oli sellainen - käännyin kahden kotikisun puoleen. Toinen heistä - mustavalkoinen suuri kolli - kehui pesäämme hienoksi paikaksi elää ja valkoinen naaras myötäili tätä.
"Mukava kuulla, että olette sitä mieltä", hymyilin heille takaisin, arvaillen samalla mielessäni, että pentuni olivat mitä luultavammin onnistuneet saamaan kotikisut mukaansa huijaamalla. Esitykselle ei ollut enää tarvetta, kun kissat kerran olivat jo sisällä pesässä, mutta ajattelin silti kokeilla kaksikon kohdalla lempeämpää lähestymistapaa. Oli nimittäin ihan tutkittu juttu, että vapaaehtoisesti luoksemme jäävät kissat olivat onnellisempia ja potivat vähemmän kaipuuta entiseen elämäänsä.
"Olen varma, että tulemme hyvin juttuun", jatkoin edelleen hymyssä suin ja nousin seisomaan. "Mitäpä sanoisitte pienestä pesäkierroksesta?"
Laku ja Luna - en ollut ihan varma kumpi oli kumpi - vilkaisivat nopeasti toisiinsa. Sitten valkoinen naaras kääntyi takaisin minun puoleeni ja maukui: "Se olisi mukavaa."
"Mutta emme voi viipyä liian kauaa, sillä muuten kaksijalkamme alkavat huolestua", kolli jatkoi hännänpäätään hieman huolestuneen oloisena heilutellen.
Huiskautin häntääni välinpitämättömästi. "Kyllä kaksijalkanne pärjäävät vielä hetkisen ilman teitä", tuhahdin ja tassutin kaksikon ohi portaisiin. "Totta kai meidän on tarjottava teille myös asianmukainen tervetuliaisruoka."
En jäänyt odottamaan vastausta kotikisuilta vaan lähdin jo laskeutumaan portaita alakertaan. Luotin siihen, että Lyra patistelisi kaksikon perääni, mikäli nämä jäisivät epäröimään liian pitkäksi aikaa.
"Tässä on alakerta", esittelin Lakulle ja Lunalle, kun nämä ehtivät viereeni. "Tuo takaseinä tuolla on hyvä harjoittelupaikka hyppimistä varten! Siellä myös parantajamme säilyttävät yrttejään."
Kiersimme alakerran ympäri ja samalla minä esittelin heille sattumalta vastaan tulevia Yhteisön jäseniä - minusta yhteishenkeä oli hyvä ruveta rakentamaan jo tulokkaiden ensihetkistä lähtien. Laku ja Luna nyökyttelivät ja tervehtivät vastaantulevia kissoja, vaikka aistinkin heidän suunnaltaan vaivaantuneisuutta ja kasvavaa levottomuutta.
Viimein pysähdyin seinän viereen, joka sijaitsi kauimmaisimpana uloskäynti-ikkunasta. Tässä kohtaa tilaa oli yllin kyllin, ja minusta se oli parhain paikka kaksikolle rakentaa omat petinsä - lisäksi heidän ja ikkunan välissä oli tarpeeksi kissoja esteenä, mikäli nämä yrittäisivät livahtaa takaisin kotiväkensä luo.
"No, tähän kierroksemme päättyykin jo", naukaisin ja katsahdin kotikisuihin ovelasti, "mutta auvoinen yhteiselomme vasta alkaa tästä. Laku ja Luna - kumpi teistä sitten onkaan kumpi -, tervetuloa Kujakissayhteisöön!"
Kotikisut olivat silminnähden tyrmistyneitä - enimmäkseen kuitenkin hämmentyneitä - toivotuksestani. Mustavalkoinen kolli tapitti minua vihreät silmät suurina. "A-anteeksi, mutta emme me ole tulleet liittymään mihinkään", hän sopersi.
"Niin", naaras vahvisti. "Me tulimme vain vierailulle, koska Lyra ja Cosmos pyysivät. He halusivat toivottaa meidät tervetulleiksi."
"Aivan, ja niinhän te olettekin tervetulleita! Homman nimi on kuitenkin se, että kun kerran astuu Yhteisön kaksijalkalaan - kotikisu, kulkuri tai erakko, tittelistä viis -, täältä ei enää lähdetä", selitin kissoille rauhallisesti, kasvoillani edelleen hymy, joka oli kuitenkin jo paljon hillitympi. "Siispä tästä lähtien te olette Yhteisömme tuorein lisä, valvottuja, joiden on ensin ansaittava luottamuksemme, ennen kuin voimme antaa teille enemmän vapauksia. Mutta minä olen varma, että meille ei tule ongelmia, vai kuinka? Tulette ihan varmasti viihtymään täällä, ja ennen kuin tiedättekään, ette enää edes muista elämäänne kotikisuna!" Silmäilin kissoja silmiäni aavistuksen kaventaen. Olisi sääli, jos ystävällisyyteni menisi hukkaan ja joutuisin ottamaan kovemmat keinot käyttöön.

//Laku?

Kun Ametisti näytti kovin vaitonaiselta Ruusunen käänsi korvansa kohti Hyökyaaltoa.
“Tuo tuossa on Hyökyaalto”, hän esitteli, vaikka uskoikin jo kollin sen tietävän.Hyökyaalto lähti johtamaan partiota ja Ruusunen jättäytyi Ametistin lähelle osittain vahtiakseen tätä, osin tutkiakseen millainen tämä kissa oli.
“Miten olet viihtynyt yhteisössä?” naaras kysyi, vaikka häntä se ei oikein edes kiinnosatanut. Hän vain halusi tietää tästä kollista hitusen enemmän. Ametistin vastaus oli tylsä. Se oli vain “Ihan hyvin”, josta Ruusunen ei kamalasti pitänyt. Hän ei tykännyt siitä, miten muut kissat yrittivät parhaansa mukaan hienostella todellisuutta.
“Muistatko kun tulit tänne yhteisöön?” naaras kysyi tällä kertaa ehkä oikeasti hieman kiinnostuneena. Ametisti vastasi kuitenkin kieltävästi. Ruusunen tuhahti. Hän ei saanut mitään tästä kissasta ulos. Naaras selitti kollille lyhyesti, että muisti itse hatarasti oman tulonsa, mutta ei alkanut kertoa siitä sen enempää.
Hetken aikaa kuljettuaan partio huomasi kaksijalan hääräämässä yhden hirviön luona. Se tunki jotakin hirviön sisään eikä selvästikään nähnyt kolmesta kissasta muodostuvaa joukkiota. Ruususta kaksijalan läheisyys inhotti kovin. Hän ei tarkkaan tiennyt, miksi hänelle puski kamala tahto suojella itseään ja muita, mutta se oli jonkinlainen vaisto hänen sisässään.
“Oletko varma, että se ei kohta syö meitäkin?” Ametisti kysyi. Ruusunen tunsi hetken ajan pientä sääliä tuota kissaa kohtaan, mutta se katosi hyvin nopeasti.
“Olen”, naaras vastasi lyhyesti. Hän ei toki itsekään uskonut omia sanojaan. Hirviöt ja kaksijalat molemmat olivat hyvin arvaamattomia otuksia, mutta yleensä ne jättivät yhteisön kissat rauhaan, elleivät he niitä häirinneet.
Ruusunen tunsi olonsa kummalliseksi. Jokin hänen sisällään tuntui kummalta ja hänen täytyi todella ajatella muuta, jotta pystyi jättämään kumman tunteen huomiotta. Naaras katseli ympärilleen ja loikki pian Hyökyaallon vierelle.
“Käväisen tuolla nopeasti, palaan pian”, hän naukaisi kollille osoittaen läheiseen kaksijalanpesän ympäröivään pensasaitaan. Hyökyaalto nyökkäsi hieman epäröiden ja Ruusunen loikki pensaikkoon. Hän änkeytyi sen alle ja tuijotti maata.
Hetken aikaa siinä kyykittyään Ruusunen oli onnistunut oksentamaan. Hän nuoli huuliaan inhoten ja poistui pensaikosta. Hän loikki äkkiä siihen suuntaa, mihin haistoi Hyökyaallon ja Ametistin jatkaneen.
Hänen saatuaan kollit viimein kiinni, hän puuskutti hengästyneenä. Naaras suoristi äkkiä ryhtinsä ja meni takaisin Ametistin lähistölle, mutta tällä kertaa piti enemmän perää. Hän ei halunnut enää jutella juurikaan vaan ennemmin palata takaisin ja mennä Urhon vierelle nukkumaan. Ruusunen ei ollut täysin varma mitä kaikki tuo oli, mutta hänellä oli pieni kutina. Naaras uskoi, että mahdollisesti odotti pentuja.
Ruusunen halusi jo kovasti kääntyä, mutta piti pintansa. Hän katsoi Ametistiin joka kulki vaitonaisena Hyökyaallon perässä. Naaras mietti, jos sanoisi tälle vielä jotain, mutta samaan aikaan ei halunnut enää jutella.

//Amu??

Yhtenä aamuna kun heräsin ajattelin että olin viihtynyt aika hyvin uudessa asuinpaikassani.
Olin ollut kujakissayhteisössä nyt monta kuuta mutta muistin vielä vähän ajasta ennen kun pääsin kujakissayhteisöön.
Ajattelin mennä nukkumapaikaltani pois jos joku vaikka pyytäisi minut mukaan partioon, koska en ollut itse innokas kysymään.

Hetken päästä joku kolli tuli sanomaan minulle, että minut oli määrätty Ruusunen nimisen naaraan kanssa kujapartioon.
''Hei.'' Äskeisen kollin vieressä oleva kissa maukaisi. Oletin hänen olevan Ruusunen.
Katsahdin häneen hieman ujosti, en ollut tutustunut oikein keneenkään.
''Tuo tuossa on Hyökyaalto.'' Ruusunen maukaisi.
''Mennään jo.'' Hyökyaalto sanoi.
Kun olimme kävelemässä Ruusunen kysyi minulta kysymyksen.
''Miten olet viihtynyt täällä Kujakissayhteisössä?''
''Ihan hyvin.'' Vastasin nopeasti ja lyhyesti.
''Muistatko kun tulit tänne yhteisöön?'' Hän kysyi sen jälkeen.
''En muista.'' Minä huijasin koska en halunnut kertoa kenellekkään minun omista asioistani.
''Minä kyllä muistan hatarasti, sen kun minut löydettiin jostain ja tuotiin tänne yhteisöön.'' Ruusunen kertoi.
Olimme hetken aikaa kulkeneet eikä mitään ihmeellistä ollut tapahtunut, kunnes huomasin että joku kaksijalka oli lsyöttämässä outoja puusta tehtyjä tavaroita isoon hirviöön.
''Oletko varma ettei tuo hirviö syö kohta meitäkin?'' Kysyin.
''Olen.'' Ruusunen vastasi mutta hän ei kuulostanut kauhean vakuuttavalta.
Annoin sen kuitenkin olla rauhassa koska en halunnut sen häiritsevän meidän kivaa ilmapiiriä. Olin kyllä valmistautunut taistelemaan hirviötä vastaan kynsin ja hampain mikäli se hyökkäisi.

Kuten olin arvellutkin, Cosmos oli innostunut kuullessaan suunnitelmien muutoksista. Kolli oli kuin pikkupentu, joka malttamattomana kyseli vanhemmalta kissalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pysyttelin rauhallisena ja tarkkailin kaksijalkalan kujaa.
"Käymme vielä viimeisen kerran pesässä, aivan kuten kaikki olisi ihan tavallisesti. Sitten minä muka huomaan, että jotain yrttiä on liian vähän. Lähdemme sitten muka hakemaan sitä yrtiä jonkin kaksijalanpesän pihalta, otan sinut mukaani jotta saamme enemmän yrttejä pesälle saakka", naukaisin suunnitelman, jota olin pyöritellyt mielessäni ennen kuin Cosmos ja hänen partionsa olivat palanneet. Kolli kallisti mietteliäästi päätään, mutta alkoi sitten nyökkäillä.
"Se kuulostaa ihan toimivalta", kollikissa totesi tyytyväisen oloisena. Hänen hännänpäänsä nyki – kujakissa oli selvästi innoissaan. Valehtelematta niin olin minäkin. Pääsisin pian pysyvästi eroon tästä kirotusta kaksijalkalasta, Kujakissayhteisöstä, sisaruksistani ja kaikista muista. Ja ennen kaikkea minä pääsisin vihdoinkin Varjotassun luokse.
"No niin, palataan takaisin pesään", naukaisin nuoremmalle kissalle ja viitoin hänet perässäni takaisin pesälle samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Ilta alkoi jo hämärtää, joten emme ehtisi olla pesässä kovinkaan kauaa ennen kuin lähdön aika tulisi.

Suunnitelman ensimmäinen vaihe alkoi, kun ilokseni huomasin yrttivarastojen todellakin olevan vajaita. Sopivasti varastosta uupui sellaisia yrttejä, joita voisi löytää kaksijalkojen puutarhoista. Härmä oli juuri lepäämässä syrjäisessä nurkassa pesän aukiolla, kun kävelin rauhallisin askelin hänen luokseen. Kollikissan korvat värähtivät, kun hän kuuli minun lähestyvän. Kujakissa raotti silmiään ja avasi ne kokonaan, kun hän tunnisti minut.
"Onko jokin hullusti?" raidallinen kolli kysyi ja vaihtoi asentoa mukavammaksi. Nyökkäsin.
"Lähden keräämään yrttejä kaksijalanpesien pihoilta. Otan jonkun kujakissoista mukaani, jotta saamme kerättyä mahdollisimman paljon yrttejä mukaamme", nau'uin ja pidin katseeni ilmeettömänä. Härmä silmäili minua hetken, mutta nyökkäsi sitten vuorostaan.
"Se sopii, yrttivarastoja on hyvä täydentää ennen lehtikatoa", Härmä tokaisi. Keskustelu päättyi siihen. Katsoin vielä hetken ajan Härmää silmiin ennen kuin käännyin ympäri. Tämä taisi olla viimeinen kerta, kun näin Härmän. En tapaisi häntä enää, sillä tiesin, että en ollut palaamassa kaksijalkalaan enää koskaan vaikka mikä olisi. Esitin etsiväni sopivaa kissaa huoneesta ja annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa, ennen kuin se pysähtyi Cosmokseen. Kävelin kollin luokse ja hän kohdisti katseensa minuun.
"Lähdemme keräämään yrttejä, nouse ylös", käskin rauhallisella äänellä.

//Cosmos?

Kotikisut onnistuivat selvittämään esteradan ikkunalle ja jäivät odottamaan sen luokse Lyraa ja Cosmosta, joilta meni huomattavasti lyhyempi aika päästä perille, sillä he olivat tottuneet kulkemaan reitin useita kertoja päivässä ja täten tunsivat sen kuin omat tassunsa.
"Miksi teidän kotiväkenne ei ole hankkinut teille yhtään leluja tai mukavia petejä joissa nukkua?” Laku kysyi äänessään hämmennystä. Cosmos huomasi hänen ilmeessään myös myötätuntoa, mikä oli hänestä enemmän kuin huvittavaa. Raukka kai luuli, että he olivat hylättyjä kotikisuja, jotka oli jätetty oman onnensa nojaan.
"Voi, on meillä kyllä leluja ja mukavia petejä riittämiin asti", Lyra vakuutti ja luikahti sitten ikkunassa olevasta raosta toiselle puolelle. Kuului pehmeä tömähdys, kun naaras pudottautui ikkunalaudalta pesän lattialle. "Tulkaa vaikka katsomaan!" Lyran kannustava nauku kuului sisältä.
Laku ja Luna näyttivät epäröivän hetki hetkeltä enemmän. Cosmos tiesi, että hänen olisi yritettävä tukahduttaa heidän epäilyksensä ennen kuin nämä keksisivät kääntyä kannoillaan ja palata takaisin kaksijalkojensa luo. Kunhan heidät saataisiin sisälle rakennukseen, lähteminen ei enää onnistuisi.
"Me olemme oma kotiväkemme", hän virnisti ylpeästi kotikisuille ja röyhisti rintaansa. "Kukaan ei ole määräilemässä, mitä saamme ja emme saa tehdä! Kaksijalkanne eivät varmastikaan anna teidän kiipeillä miten sattuu omilla kalusteillaan, vai kuinka? Meidän kotonamme se on kuitenkin mahdollista, sillä kukaan ei ole kieltämässä!"
"Niin juuri!" Lyra vahvisti sisältä. Laku ja Luna vilkaisivat ensin tosiaan ja sitten minua, ilmeisesti lopulta päätyen siihen tulokseen, että heidän oli nähtävä tämä ihmeellinen kaksijalkojen säännöistä vapaa paikka omin silmin. Cosmos livahti heidän perässään sisälle pesään.
"Tulittehan te!" Lyra kehräsi. "Tulkaa, emomme haluaa varmasti tavata teidät!" Hän lähti johdattamaan kotikisuja maassa loikoilevien yhteisöläisten ohi kohti yläkertaan vieviä portaita. Cosmos jolkotti heidän kannoillaan ja seurasi heitä portaiden päähän ylös.
"Laku ja Luna, tässä on meidän emomme sekä Kujakissayhteisön johtaja, Päivänsäde", Lyra esitteli silmissään ihaileva loiste katsellessaan tummanharmaata naarasta, joka oli juuri noussut istumaan vuoteessaan. Päivänsäde katsahti hieman yllättyneenä pentuihinsa - erityisesti Cosmosta hän silmäili hyvän tovin, kuin ei olisi voinut uskoa, että hänen poikansa oli kerrankin onnistunut jossakin.
"On ilo nähdä uusia kasvoja pesässämme", naaras maukui sitten ja loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn. "Laku ja Luna, eikö vain? Olen varma, että tulette viihtymään täällä."
Laku kurtisti kulmiaan hiukan hämmentyneen näköisenä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Päivänsäteen katse kohdistui Cosmokseen. "Siirtyisitkö alakertaan odottamaan, kun minä ja Lyra jututamme vieraitamme?" hän pyysi, ja Cosmos näki hänen silmistään, että se oli tarkoitettu enemmänkin käskyksi.
Valko-harmaa kolli siristi silmiään tympääntyneenä mutta ei ruvennut inttämään vastaan vaan käännähti ympäri ja lähti laskeutumaan portaita. Alas päästyään hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja raivota ääneen, purkaa turhautumistaan johonkin, mutta jokin pidätteli häntä. Hän ei voinut uskoa, että siitäkin huolimatta, että hän oli ollut mukana tuomassa uusia jäseniä Yhteisölle, Päivänsäde oli sysännyt hänet noin vain syrjään ja antanut Lyran jäädä paikalle.
Hän huomasi uuden kujapartion olevan lähdössä matkaan ikkunan luona ja päätti liittyä heidän joukkoonsa. Hän ei kestänyt olla samassa rakennuksessa emonsa kanssa juuri nyt.

Kun partio palasi takaisin kierrokseltaan, Cosmoksen kuohuvat tuntemukset olivat ehtineet jo hieman laantua. Hänen oloaan oli helpottanut, kun hän oli saanut jutella Leopardin kanssa. Naaras oli aina huolehtinut hänestä ja hänen sisaruksistaan kuin omistaan, ja Cosmos oli vasta vähitellen alkanut tajuamaan, kuinka paljon tätä piirrettä arvostikaan tässä.
Läheltä kuului kahinaa. Cosmoksen korvat käännähtivät kohti pensasta, josta astui esiin Roska. Parantajan nähdessään kollin silmät levisivät yllätyksestä. Hän sanoi Leopardille muistaneensa luvata auttaa Roskaa yrttien keräämisessä, johon naaras toivotti heille iloisesti kehräten onnea.
Partion jatkaessa matkaa Cosmos suuntasi Roskan luokse. Roska ei vastannut Cosmoksen kysymykseen, ennen kuin tämä oli vienyt heidät kauemmaksi Yhteisön pesäpaikasta. Suureksi yllätykseksi musta naaras ilmoitti suunnitelmien muuttuneen - he lähtisivät Yhteisöstä jo tänä iltana.
Cosmos toljotti häntä hetken tyhmänä. Tänä iltanako? Entä se kaikki höpinä suunnitelman ja sopivan aikataulun laatimisesta? Ei sillä, että hän olisi valittanut - päinvastoin -, mutta hän ei ollut odottanut tällaista spontaaniutta juuri Roskalta.
"Mahtavaa!" innostunut virne levisi Cosmoksen naamalle. Hän oli saanut tarpeekseen tästä paikasta, etenkin sen jälkeen, miten Päivänsäde oli tänään häntä kohdellut. "Miten me sen teemme?"

//Roska?
//P.S. Käärmis, voidaan jatkaa tuota Lakun ja Lunan tilannetta Päivillä ja Lyralla!

Makasin yksin pedilläni jonka olin aijemin jakanut Ruususen kanssa mutta nykyään naaras nukkui urhon kanssa samassa paikassa mutta oli hän pyytänyt minua nukkumaan hänen ja Urhon kanssa mutta en tuntenut enään oloani kotoisaksi missään... Ruusunen tuntui hyvin etäiseltä nykyään hän oli nyt paljon enemmän urhon kanssa ja oli minun kanssani kahden vain harvoin nykyään oli hän kyllä kanssani melko usein mutta Yleensä hänen mukaanan oli urho.
*Urho ei ole se ongelma... Mutta en tunne että kuulun joukkoon... En halua olla heidän suhteensa välissä... Pitäisikö minun kertoa ruususelle?* Ajattelin surulisena. Yhtäkkiä kuulin äänen joka ilmoitti:
"Sinun täytyy mennä Ruususen ja minun kanssani kujapartioon", kolli ilmoiti. Nyökkäsin kollille joka oli muuten hyökyaalto. Nousin seisomaan ja lähdin tassutamaan kollin perässä kohti ruususta joka katseli minua hymyillen iloisena. Vilkaisin takaisin mutta käänsin oitis katseeni..
"Ruusunen..? Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin..." Naukaisin takellelen epävarmana. Käänsin katseeni kohti naarasta ujona odottaen Naaraan vastausta.
"Mitä sinun pitäisi kertoa minulle?" Ruusunen kysyi lempeästi.
"Tuota... Ruusunen en halua olla sinun ja urhon suhteen välissä... Tunnen kuitenkin että aina kun olemme yhdessä olen vain tiellä tai jotain... En tunne enään itseäni kotoisaksi teidän kanssanne... Ihan kuin olisin vienyt teiltä jotain... Yhteistä aikaa yhdessä... En halua pilata teidän suhdettane olemalla aina tiellä...", naukaisin sydän kurkussa peläten naaran vastausta.
"Et sinä ole tiellä. Haluan olla myös sinun kanssasi ja jos sinusta tuntuu tuolta voin myös välillä olla ihan sinun kanssasi kahden kesken." Ruusunen naukaisi.
"K-kiitos...", takelsin etsiskelen oikeita sanoja.

Elämä Kujakissayhteisössä oli muuttunut ankeaksi. En pitänyt siitä, miten suureen asemaan Päivänsäde oli minut laittanut, eikä naaras ollut antanut mahdollisuutta kieltäytyä. Haluni pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja poissa silmistä oli muuttunut mahdottomaksi. Jos joku loukkasi itsensä, hän tuli pikimmiten minun luokseni pyytämään apua. Inhosin sitä yli kaiken, kun joku etsi nimen omaan minua. Aiemmin kukaan ei ollut piitannut minusta, olin saanut olla päivät pitkät omissa oloissani.
Olin päättänyt haluavani mahdollisimman pian pois Kujakissayhteisöstä. Elämä täällä oli muuttunut jopa sietämättömäksi. Kaikki yksityisyyteni oli kadonnut, tuntui kuin olisin ollut jokin asia, jota kaikki tulivat katselemaan ihan muuten vain. Pelkäsin, että kujakissat eivät koskaan jättäisi minua rauhaan. Odotin, että Cosmos saapuisi kujapartiosta takaisin pesään. Norkoilin pesän lähettyvillä odottaen nuoren kollin paluuta. Härmä oli pesässä, joten sain vapaasti kulkea Yhteisön reviirillä ja metsässä. Mielessäni oli käynyt ajatus siitä, että lähtisin ilman Cosmosta, mutta olin hylännyt sen ajatuksen miltei heti. Olin luvannut kollille pakenevani hänen kanssaan ja hänen pettäminen voisi koitua omaksi kohtalokseni. Cosmos tiesi, minne olin menossa. Hän voisi paljastaa suunnitelmani Päivänsäteelle, jolloin pakomatkani päättyisi lyhyeen.

Olin kävellyt ties kuinka monta kertaa kujan päästä päähän, kun kujapartio viimein saapui takaisin pesälle. Cosmos kulki joukon keskiosassa. Hän huomasi minut heti, kun astuin esiin läheisen pensaan takaa. Kolli naukaisi jotain Leopardille, joka vilkaisi minun suuntaani. Laikukkaan naaraan kasvoille piirtyi lämmin ilme, kun tämä kehräsi iloisesti jotain vastaukseksi Cosmokselle. Nuori kolli antoi muun partion kulkea ohitseen kohti pesää ja lähti itse kävelemään minua kohti.
"No, mitä nyt?" Cosmos kysyi ja kallisti kysyvästi päätään. Viitoin hänet perääni. Emme voisi puhua tässä, jos joku sattuisi vahingossa kuulemaan. Kuljimme suuren kaksijalanpesän seinustaa pitkin kauemmas rähjäisestä pesästämme. Löysin kyllin rauhaisan paikan riittävän kaukaa ja pysähdyin.
"Suunnitelmat ovat muuttuneet", naukaisin käheällä äänellä ja silmäilin tarkkaavaisesti hämärää kaksijalkalan kujaa. Cosmos kallisti päätään hämmentyneen oloisena.
"Miten niin muuttuneet?" kolli kysyi.
"Me lähdemme jo tänä iltana", vastasin rauhallisella äänellä ja siristin aavistuksen verran silmiäni.

//Cosmos?

Kaksijalanpennut juoksivat kilpaa pallon perässä puistossa. Seurasin niiden puuhia turvallisen välimatkan päästä pensaan juurelta. Kaksijalat olivat minusta kiehtovia otuksia, ja jo nuoresta kujakissasta asti olin aina silloin tällöin tykännyt pysähtyä tarkkailemaan niitä. Nyt kun olin Yhteisön johtaja, siihen sopivia hetkiä tuli harvemmin vastaan.
Höristin korviani uteliaana, kun yhtäkkiä yksi pennuista sai pallon naamaansa, tömähti maahan ja rupesi parkumaan. Yllätyksekseni muut kaksijalanpennut kerääntyivät toverinsa ympärille. Hetken jo luulin, että parkuja saisi kuonoonsa, mutta muut pennut näyttivätkin yrittävän lohduttaa sitä. Ne mölisivät matalalla äänellä sille ja silittelivät sen selkää oudoilla, pitkillä varpaillaan. Lopulta pentu hieraisi vuotavaa nenäänsä nyyhkytyksen lakattua ja kömpi ylös toverinsa tarjoamaa käpälää apuna käyttäen.
*Kiehtovaa*, hämmästelin mielessäni. *Kaksijalat eivät ehkä olekaan niin tunneköyhiä kuin luullaan. Ne jopa kykenevät empatiaan.* Se sai minut pohtimaan, mahtoivatko kaksijalat tarjota ruokaa nälkäisille kissoille siksi, että niistä tuntui pahalta näiden puolesta. Mikäli asianlaita todella oli näin, tätä tietoa voisi käyttää hyväksi ruoanhankkimisessa.
Tietysti kaksijalkoihin liittyi omat vaaransakin; en suinkaan ollut unohtanut sitä kertaa, kun minä ja Kharon olimme jääneet kaksijalkojen pyydykseen ja joutuneet kauaksi Yhteisön kaksijalkalasta. Toisaalta en voinut olla kaksijaloille siitä kovin vihainen, sillä ilman sitä koettelmusta en olisi varmaankaan koskaan oppinut liikkumaan metsässä tai metsästämään. Olosuhteet olivat pakottaneet minut tutustumaan paremmin alkukantaisten vaistojeni kanssa, jotka siihen asti olivat olleet tekemisissä vain kaksijalkalan ärsykkeiden kanssa.
Kun kaksijalanpennut palasivat takaisin pallopelinsä pariin, minä nousin ylös selkääni venyttäen ja tallustin ruohokentän poikki puistosta poisvievälle polulle.

Cosmos: 23kp! -

"Kuinka kaukana se teidän kotinne on? Mietin vain kuinka myöhään mahdamme saapua takaisin kotiin?" Cosmoksen muistaakseen Laku-niminen kotikisu kysyi.
Tämän toveri, Luna, tuhahti huvittuneen oloisena. "Älä hätäile, ei meidän kotiväkemme voi paljoa suuttua tai huolestua."
"Teillä ei ole mitään syytä huoleen", heidän edellään kulkeva Lyra vakuutti ja huiskautti huolettomasti häntäänsä. Naaras vilkaisi selkänsä yli kotikisuihin ja hymyili. "Pääsette kyllä kotiin."
Cosmos näki Lakun viiksien värisevän mietteliäästi kuin tämä olisi yrittänyt pohtia, oliko Lyran sanoihin kätketty jokin piilomerkitys. Sitten tämä tuntui kuitenkin rentoutuvan eikä enää näyttänyt liian mietteliäältä.
Heidän saapuessaan kujan päähän loput partiosta norkoilivat yhä lähistöllä odottelemassa heitä. Nähdessään kaksi kotikisua heidän mukanaan Arpi siristi hieman silmiään ja nyökäytti päätään heille.
"Me menemme jo edeltä kotiin", Lyra ilmoitti iloisesti hymyillen partion kissoille. "Nähdään myöhemmin!" Sitten hän kutsui kotikisut ja Cosmoksen peräänsä hännän eleellä ja lähti tassuttamaan kadun vartta Yhteisön pesän suuntaan.
Cosmos tiesi tasan tarkkaan, että normaaleissa olosuhteissa hänen sisarensa ei olisi ollut yhtä hilpeä ja aurinkoinen. Tämä uusi persoonallisuus oli vain osa esitystä, jolla naaras yritti houkutella nämä tietämättömät kotikisut mukaansa. Metodi oli epäilemättä peräisin Päivänsäteeltä itseltään, joka puolestaan oli oppinut sen omalta esikuvaltaan, Keijukaiselta. Omena ei pudonnut kauas puusta.
Hämärään perhebisnekseen osallistuminen ei ollut oikeastaan koskaan erityisemmin kiinnostanut Cosmosta, mutta kieltämättä viime aikoina - etenkin sen jälkeen kun Lyra oli ruvennut viettämään enemmän aikaa heidän emonsa kanssa - hänestä oli tuntunut kipeän ulkopuoliselta ja perheestään eristäytyneeltä. Se sai hänet usein pohdiskelemaan, millaista hänen elämänsä voisi olla, jos hän olisi yhtä hyvää pataa Päivänsäteen kanssa kuten hänen sisarensa oli.
"Tuolla armas kotimme jo kohoaakin!" Lyran ääni tunkeutui Cosmoksen ajatuksiin, ja hän nosti katseensa ja näki kadun toisella puolella Yhteisön ränsistyneen rakennuksen. Laku ja Luna katselivat sitä silmät ymmyrkäisinä.
"Tuollako te asutte?" Laku kysyi hitusen epäileväisen kuuloisena.
Cosmos tassutti kotikisujen vierelle ja katseli kotiaan vino virne naamallaan. Hän oli päättänyt yrittää tehdä Päivänsäteeseen tällä kertaa vaikutuksen tuomalla Yhteisölle uusia jäseniä. "Tuollapa hyvinkin. Se on mahtava paikka!" hän hehkutti. "Näette sen pian sisältä päin! Tulkaa!"
Hän hädin tuskin pysähtyi katsomaan, tuliko kummastakaan suunnasta hirviöitä ylittäessään kapean Ukkospolun. Hän luotti vakaasti siihen, että oli niitä nopeampi ja ehtisi vaivatta pois alta, eikä siksi vaivautunut käyttämään aikaansa moiseen joutavuuteen.
Lyra seurasi perässä kotikisujen kanssa. Sisko väläytti Cosmokselle varoittavan katseen, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan.
"Ensimmäinen kotimme monista hupikohteista löytyy heti tästä", hän esitteli tassutellessaan pienelle, hämärälle kujalle, joka oli täynnä roskaa, roska-astioita, puisia laatikoita ja kaikkea muuta sellaista rompetta, jota kaksijalat olivat sinne jättäneet.
"Sisäänkäynti on tuolla noin", Lyra osoitti kuonollaan seinässä olevaa rikkoutunutta ikkunaa. "Päästäksemme sisään meidän on oltava ketteriä liikkeissämme ja loikittava näitä tavaroita pitkin ikkunan luokse. Luuletteko pystyvänne siihen?" Naaras katseli Lakua ja Lunaa pää kallellaan.

//Laku?

Cosmoksen ja Lyran keskustelu keskeytyi, kun yhtäkkiä hänen sisarensa korvat nousivat valppaasti pystyyn ja kääntyivät kohti vasemmalla puolella aukeavaa kujaa kaksijalkojen pesien välissä. Cosmos hidasti vauhtiaan ja katsahti samaan suuntaan. Ensin hän ei nähnyt kujalla mitään erityistä, mutta sitten hänenkin korviinsa kantautui iloista rupatusta.
"Kotikisuja", Lyran sieraimet värähtelivät hänen haistellessaan kujalta tulevia tuoksuja. Cosmos teki samoin ja erotti ilmassa vieraiden kissojen hajun, johon oli yhdistynyt kaksijalkojen vahva ominaislöyhkä. Kotikisujen tuoksu oli tullut hänelle tutuksi kaksijalkalaa kiertäessä, vaikka yleensä ne hajut olivat olleet jo väljähtäneitä eikä kotikisuista itsestään ollut näkynyt jälkeäkään.
Hänen siskonsa kääntyi Arven ja muiden puoleen, jotka olivat pyörtäneet takaisin päin huomattuaan nuorten kissojen pysähtyneen katselemaan kujalle. "Minä haen heidät", naaras ilmoitti huitaisten hännällään kujalle päin, josta kuului yhä puheensorinaa, ja hänen eriparisilmänsä tutkailivat muiden ilmeitä kuin odottaen, että joku uskaltaisi kieltää häntä. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, ja jopa Arpi nyökytteli hyväksyvästi päätään. Vanhan kollin ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä ajatuksia sen taakse kätkeytyi.
Cosmoksen turkin alla pisteli kateus. "Minä tulen mukaan!" Hän katsahti siskoonsa, eikä Lyra näyttänyt olevan ajatuksesta innoissaan. Tällä kertaa myös Arven kasvoja oli helpompi lukea: hän näki vanhemman kollin sameassa katseessa häivähdyksen epäluuloa. Cosmos tunsi korviaan alkavan poltella. Epäilivätkö muut todella hänen kykyjään mutta eivät Lyran?
"Mennään sitten", Lyra keskeytti hänet ennen kuin hän ehti ruveta sättimään muita kyseenalaistavasta suhtautumisestaan hänen taitoihinsa. Cosmos loi Arpeen ja muihin murhaavan katseen, täynnä paheksuntaa ja katkeruutta, ja kiri sitten kujalle ehtineen siskonsa kiinni.
He seurasivat kujan päästä raikaavaa naurua, kunnes tupsahtivat pienelle piha-alueelle ja näkivät puiden alla telmimässä kaksi kotikisua. Toinen oli paksuturkkinen, vitivalkoinen naaras ja toinen mustavalkoinen kolli, molemmat vielä nuoria ja pentumaisen energisiä. He eivät olleet vielä huomanneet kujakissoja, sillä olivat syvästi keskittyneitä omiin leikkeihinsä tai mitälie nämä puuhasivatkaan.
"Minä hoidan puhumisen", Lyra maukui hiljaa veljelleen, ja Cosmos katsahti häneen niskakarvat pörhistyen.
"Miksi sinä? Minä olen parempi puhumaan", hän väitti.
"Siksi koska minä sanon niin." Lyra katsahti häneen sen näköisenä, että oli tarvittaessa valmis tukkimaan hänen suunsa korkeimman omakätisesti, mikäli hän ei tajuaisi lopettaa vastaan urputtamista.
Cosmos nipisti suunsa kiinni toistaiseksi, vastaten siskonsa tuimaan katseeseen vähintäänkin yhtä tuikeasti, ja vannoi mielessään, ettei tämä jäänyt tähän.
He lähestyivät kotikisuja hännät tervehdykseen nostettuna, kun nämä lopulta tajusivat lopettaa leikkinsä ja kääntyivät katsomaan heihin silmät yllättyneen pyöreinä.
"Tervehdys", Lyra maukui pehmeästi. Cosmoksen selkäpiitä pitkin kulki kylmä väristys kuullessaan sisarensa äänessään samanlaisen maanittelevan sävyn, jota myös heidän emonsa osasi käyttää mestarillisen hyvin yrittäessään saada muut tekemään niin kuin halusi ilman että korotti ääntään. "Minä olen Lyra ja tässä on veljeni Cosmos. Keitä te olette?"
"Olen Luna", valkoinen naaras esittäytyi reippaasti.
"Minä olen Laku", kolli nyökäytti päätään.
"Haluatteko lähteä mukaamme tosi siistiin paikkaan?" Cosmos möläytti yhtäkkiä ja tunsi samalla silmänräpäyksellä Lyran poraavan katseensa häneen. Ei kai naaras todella ollut luullut, että hän suostuisi pysymään hiljaa koko aikaa?
Kotikisut vaihtoivat keskenään hämmentyneitä katseita, ja Lyra kiirehti maukumaan: "Pahoittelen veljeni tahdittomuutta. Satuimme liikkumaan lähistöllä ja huomasimme tänne muuttaneen uusia kissoja. Perheemme asuu jonkin matkan päässä täältä, ja tapoihimme kuuluu toivottaa uudet naapurit tervetulleeksi henkilökohtaisesti."
"Niin, meillä on paljon ruokaa ja mahtavat kiipeilypaikat!" Cosmos tunsi mielihyvää aistiessaan siskonsa ärtymyksen kasvavan. "Ette voi jättää sitä väliin!"
"Meille olisi suuri kunnia saada teidät vieraiksemme", Lyra lisäsi rauhallisemmin.
Laku ja Luna vaikuttivat epäröivän. He vaihtoivat taas keskenään katseita, ja lopulta kumpikin nyökäytti päätään myöntävästi kuin päästyään yhteisymmärrykseen telepaattisesti käydyn keskustelun päätteeksi.
"Kuulostaa kivalta!" Luna sanoi silmät tuikkien. Lyra hymyili hänelle ja kutsui sitten häntäänsä heilauttamalla kaksikon mukaansa. Cosmos lähti tallustamaan porukan hännillä takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti.

//Laku tai Lyra?

Ruusunen: 46kp! Ruusunen voi nyt saada pentuja.-

Cosmos: 8kp

Päivänsäde: 11kp

Työnsin voimieni takaa harmaata metalliastiaa toisen, liukkaamman ja isomman laatikon päältä, kunnes se antoi periksi ja horjahti nurin. Astian päällä ollut kansi vieri verkkaisesti kauemmaksi ja rymisi kovaäänisesti asfalttia vasten sen vauhdin pysähtyessä. Loikkasin alas laatikon päältä tutkailemaan kumotun astian antimia.
Roinaa, roskaa, rojua… ah, ruokaa! Vedin tassullani kauemmaksi läpinäkyvän kolmionmallisen kotelon, jonka sisällä oli jonkinlainen vaalea, puoliksi syöty kimpale jotakin, joka haisi ruoalle.
Nuuhkaisin sitä tarkemmin. Ehkä kanaa? Jep, selvästi kanaa. Mutta siinä oli jotakin muutakin… Jonkinlaista outoa, oranssin sävyistä töhnää, jonka haju kirveli nenää. Jotakin kaksijalkojen outoja lisukkeita. Kaksijalkojen outous ulottui jopa niiden ruokailutottumuksiin asti.
Koska en ollut varma, oliko töhnä syötävää vai ei, päätin jättää kimpaleen kasaan. Olisi parempi katsoa kuin katua; Yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtään kissaa ruokamyrkytyksen vuoksi.
Vaikka Yhteisössä vallitsi tällä hetkellä rauha ja syömistä riitti toistaiseksi yllin kyllin, en voinut olla murehtimatta pysähtynyttä jäsenmäärän kasvua. Pari kuuta takaperin olimme menettäneet kaksi Yhteisön jäsentä, Rubiinin ja Safiirin, eikä joukkomme koko ollut sen jälkeen kasvanut. Toki pienempi porukka oli helpompi ruokkia, mutta oli mahdotonta pitää silmällä koko kaksijalkalaa, kun käytössä oli vain kourallinen kätyreitä. En halunnut edes ajatella, kuinka moni matkalainen oli päässyt livahtamaan ohitsemme vain koska meillä ei ollut laittaa enempää partioita kiertämään kujille.
Jos jotain hyvää, niin ainakaan jatkossa yhteisöläisten ei tarvinnut murehtia loukkaantumisista tai muistakaan maalliseen ruumiseen kohdistuvista vaivoista. Tämä oli tekemäni uudistuksen ansiota - nykyään Yhteisöstä löytyi kaksi virallista parannustaitoista kissaa, joiden päällimmäinen tehtävä oli huolehtia hoitoa kaipaavista tovereistaan. Koska jäsenmäärä oli mikä oli tällä hetkellä, he eivät olleet täysin vapautettuja muista velvollisuuksista, kuten partioinnista ja ruoan hankkimisesta. Heillä oli kuitenkin oikeus lähteä kesken partion, jos heitä tarvittiin muualla.
Kyseisen tittelin tuomasta kunniasta saivat nauttia Härmä ja Roska, jotka olin valinnut hoitamaan tätä tehtävää. Kumpikin olivat kyvyiltään kelvollisia parantajia, mutta minulle tärkeintä oli, että saatoin luottaa heidän noudattavan käskyjäni mukisematta. He olivat olleet Yhteisössä jo pitkän aikaa, enkä uskonut kummankaan suunnittelevan karkaamista, mikäli päästäisin heidät omin päin metsään etsimään yrttejä. Minun ja parantajien välinen luottamus oli siis ehdottoman tärkeää.
Vilkaisin nopeasti kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitin Ukkospolun. Olin aikeissa mennä metsään kokeilemaan saalistusonneani, kun äkkäsin tutun hahmon kauempana edessäpäin, matkalla samaan suuntaan. Se oli Härmä, kaiketi yrttejä etsimässä.
Hölkkäsin kollin kiinni. Tämän korva värähti ensin suuntaani ja vasta sitten parantajan pää kääntyi perässä. Nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi, johon kolli vastasi vastaavalla eleellä.
"Miltä yrttitilanne näyttää?" kyselin Härmä kävellessämme yhä metsän suuntaan. Ehkä kaipasin vain juttuseuraa, mutta kyllä minua kiinnosti ihan oikeasti tietää, miten Yhteisön tuoreilla parantajilla meni. Enhän toki halunnut luomani uudistuksen olevan täysin turha.

//Härmä?

Cosmos istuskeli tylsistyneenä alakerran takaseinällä olevalla tasolla ja raastoi kynnellään allaan olevaa pintaa. Oli kulunut jo lähestulkoon puolitoista kuuta siitä, kun he olivat Roskan kanssa ruvenneet suunnittelemaan Yhteisöstä lähtemisestä etsiäkseen klaanit.
Mutta koska mikään ei voinut koskaan olla helppoa ja nopeaa, niin kuin Cosmos olisi toivonut asioiden voivan olla, heidän lähtönsä oli viivästynyt pahasti. Tähän pääsyynä oli Cosmoksen emo, Päivänsäde, joka oli saanut jostain päähänsä, että Yhteisö kaipasi virallisia parantajia huolehtimaan sairaista ja loukkaantuneista. Idea ei itsessään ollut huono muuten, mutta se haittasi Cosmoksen elämää siinä mielessä, että naaras oli valinnut Roskan toiseksi parantajakissaksi. Se tarkoitti sitä, että tavallisen partioinnin ja ruoan etsimisen lisäksi hänen ystävänsä oli nyt käytettävä aikaansa myös rehujen keräämiseen ja kaikenmaailman tikkujen poistamiseen joidenkin varpaiden välistä. Tästä syystä heillä oli ollut yhä vähemmän aikaa oleskella yhdessä, ja nyt kun Roska oli eritoten silmätikkuna uuden asemansa johdosta, karkaamisesta saattoi vain haaveilla.
"Cosmos!" Tason juuresta kuuluva nauku kiinnitti nuoren kollin huomion. Hän nousi ylös ja kurkisti alas reunalta, nähden siellä pentuetoverinsa Lyran. "Olemme lähdössä metsäpartioon. Haluatko tulla mukaan?"
Cosmoksen ei tarvinnut miettiä vastausta kahta kertaa. Hän loikkasi alas sisarensa viereen ja virnisti tälle hyväntuulisesti. "Olet elämänpelastaja. Olin jo lähellä kuolla tylsyyteen", hän huokaisi lähtiessään tassuttamaan Lyran rinnalla pesän uloskäyntiä kohti. Siellä heitä odottelivat Arpi, Mesiläinen sekä Urho.
Ulos päästyään partio otti suunnakseen kauempana kaksijalkojen pesien takana sijaitsevan metsän. Taivasta peittivät tummat pilvet, jotka liikkuivat vauhdikkaasti taivaankannen poikki tuulen riepottelemina. Napakat tuulenpuuskat puhalsivat aika ajoin myös partiota päin, ja Cosmos joutui luimistamaan korvansa puskiessaan sitä vastaan.
Lyrakin siristeli silmiään tuulessa. Cosmos vilkaisi häneen päin. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka paljon hänen sisarensa oli kasvanut, vaikka he olivat samanikäisiä. Se johtui varmaankin siitä, että he viettivät nykyään niin vähän aikaa yhdessä. Aina kun Cosmos olisi halunnut hengata siskonsa kanssa, tämä sattui olemaan juuri silloin Päivänsäteen kanssa jossakin. Itse asiassa Lyra ja Päivänsäde olivat olleet huomattavan paljon toistensa seurassa viime kuina, ja Cosmos oli pannut merkille, että emo ei suhtautunut hänen sisareensa enää yhtä niin nuivasti kuin miten tämä suhtautui häneen. Se sai hänen olonsa jostain syystä hieman kurjaksi.
"No, mitäs emon lellikille kuuluu?" Cosmos kysäisi leikkisään sävyyn sisareltaan ja tuuppasi tätä lapaan, yrittäen toisaalta kätkeä huolettomalla olemuksellaan sisällään kasvavaa mustasukkaisuuden tunnetta.

//Lyra?

Kun Kaunokki ja Ruusunen pääsivät takaisin, Ruusunen meni saman tien nukkumaan. Naaras käpertyi pieneksi palloksi ja puristi silmänsä kiinni. Hän halusi nukahtaa, mutta juuri ennen kun hän katosi unen maailmoihin hän tunsi, miten Kaunokki käpertyi hänen vierelleen. Hopeanharmaa naaras olisi halunnut vetäytyä nuoremmasta naaraasta kauemmas, mutta hänen lämpönsä ja hiljainen kehräyksensä saivat Ruususen uniseksi ja rauhoittuneeksi.

Ruusunen heräsi kosketukseen turkillaan. Hän nosti unisesti päätään ja säpsähti seisaalle, kun huomasi Urhon kuonon hiirenmitan päässä omasta kuonostaan.Kollin kullankeltaiset silmät kimmelsivät ja hänen koko olemuksensa viesti innostuneisuutta.
“Sain Päivänsäteen luottamuksen!” Urho kajautti juuri, kun Ruusunen oli avaamassa suutaan aikomuksenaan määrätä kollin kauemmas itsestään.
“Voi miten mahtavaa”, Ruusunen sanoi sarkastisesti. “Tai siis nyt saan rauhan sinusta, kun et tule kyselemään minua ulos kanssasi.”
“Oikeastaan… haluaisin vähän jutella”; Urho naukaisi hentoisesti maata katsellen. Ruusunen siristi silmiään ja kolli suoristi ryhtinsä. “Mennään ulos niin saamme olla täysin kahden”, kolli sanoi ja vastausta odottamatta lähti ulos. Ruusunen ei jaksanut kinata, joten hän vain lähti Urhon perään muutaman kerran turkkiaan nuolaisten.
“En kerennyt edes kertoa Kaunokille, että lähden kanssasi jonnekin…” naaras mumisi apeana katsellen taakseen, kun sai Urhon kiinni.
“Ei sillä ole juuri nyt väliä, kyllä hän pärjää”; Urho sanoi. “Hän on kasvanut paljon ja sinun ei tarvitse enään suojella häntä.”
“Tarvitseepas! Kaunokki tarvitsee huomiota ja suojelua!” Ruusunen kivahti ja Urho laski häntänsä tämän selälle. Ruusunen sävähti kauemmas ja jatkoi sitten matkaa sanaakaan sanomatta.
Kun Urho viimein pysähtyi, oli matkaa kaksijalanpesälle aika paljon.
“Ruusunen. Olen tuntenut sinut jo jonkin aikaa ja hetki hetkeltä välillämme oleva side vain kasvaa. Et ehkä huomaa sitä itse, mutta minä kyllä huomaan”, Urho aloitti. “Olen jo kauan yrittänyt kerätä rohkeuttani kertoakseni, että pidän sinusta ja tiedän, että on tullut sen aika. En voi olla ajattelematta sinua ja tiedän, että kaiken tuon vihan ja raivon alla on sydämellinen ja luotettava kissa, jonka kanssa olisin mielelläni kumppanit”, kolli naukui. Ruusunen tuijotti kollia järkyttyneenä. Maailma pyöri hänen silmissään ja hänen sydämensä sykki niin kovaa, että se tuntui hyppäävän ulos hänen rinnastaan.
“E- en tiedä mitä sanoa…” Ruusunen mumisi ottaen askeleen kauemmas Urhosta. Hänen päässään kieppui ja kaksijalkalan äänet hänen ympärillään sumenivat. Urho tuli lempeästi lähemmäs Ruususta, mutta naaras vain huitaisi tätä käpälällään.
Naaras ei kestänyt enää painetta ja juoksi pois. Hän antoi käpäliensä kantaa, eikä häntä kiinnostanut, minne hän päätyisi. Hänen sisällään kasvoi kauhistus ja paniikki ja hän oli vähällä juosta suoraan aitaan kaksijalanpesän ympärillä. Ruusunen vauhkoontui ja juoksi lähimpään pensaaseen vapisemaan. Hänen karvansa sojottivat pystyssä. Miksi hän oli alkanut panikoida? Eihän Urhon sanoissa ollut mitään kaameaa? Naaras oli kuitenkin pensaassa kyykyssä vapisemassa.
“Selvä. Urho siis pitää minusta. Nyt vain täytyy miettiä, mitä mieltä minä olen”, hän puhisi itsekseen ja yritti rauhoitella itseään repimällä maata tassujensa alta. Hän yrittisaada ajatuksensa toimimaan.
“No siis… ei hän kyllä ole mikään kauhein kissa. Ehkä voisin yrittää? Jos siitä ei tule mitään, minä vain jätän hänet”, Ruusunen naukaisi ja mönki vapisevin tassuin ulos pensaasta. Hän antoi itsensä rauhoittua ja lähti sitten takaisin sinne, mihin oli Urhon jättänyt.
Kun Ruusunen saapui takaisin, kolli ei ollut enää siellä, mutta hänen hajunsa oli edelleen voimakas, joten naaras arveli tämän olevan vielä lähellä. Hän lähti tämän perään, ja kun hänen ruskea hahmonsa alkoi näkyä.
“Urho! Odota!” Ruusunen huusi ja kolli kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Kuules minä-”, kolli aloitti, mutta Ruusunen keskeytti tämän.
“Olen sitä mieltä, että ideasi on yrittämisen arvoinen. Voimme ryhtyä kumppaneiksi, mutta jos suhteemme ei toimi, et saa toista mahdollisuutta”, Ruusunen naukaisi. Hänen koko kehoaan kihelmöi ja Urhon kasvoille levisi oikein leveä hymy.
“Kiitos”, kolli henkäisi.

Ruusunen istui jännittyneenä uloskäynnin edessä. Hän ei ollut vielä kertonut kenellekään hänen ja Urhon olevan nyt kumppanuksia, mutta oli viettänyt kollin kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Jos he eivät itse tajuaisi, mitä on meneillään heidän kahden välillä, he eivät edes saisi tietää.
Urho tuli Ruususta kohti ja naaras nousi pystyyn.
“Saalistamaan?” Ruusunen kysyi.
“Saalistamaan.” Urho vastasi. He tunkeutuivat ulos ja kulkivat vieretysten eteenpäin. Ruusunen tunsi itsensä onnekkaaksi, kun sai olla viimein Urhon kanssa ilman kummallista vaivautuneisuuden tunnetta. Naaras nojasi hetken päällään kollin kylkeen ja antoi itsensä levätä. Urhon kurkusta kumpusi kepeä kehräys.
“Mitä mieltä olet. Olisiko jo aika kertoa Kaunokille?” kolli kysyi yhtäkkiä. Ruusunen säpsähti ja nosti päänsä.
“En tiedä…” hän epäröi. Naaras ei ollut kertonut Kaunokille asiasta, koska pelkäsi osin, että Kaunokki ei hyväksyisi heidän suhdettaan, eikä haluaisi enää olla tekemisissä Ruususen kanssa.
“Älähän nyt. Olette niin läheisiä. Hänen täytyy saada tietää jo pian”, Urho kannusti. Ruusunen nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta. “Olisikohan tuolla kujalla rottia?” naaras kysyi osoittaen hännällään lähintä kujaa. Urho katsoi sinne arvioivasti.
“Voisi olla, mutta meidän täytyy olla varovaisia. Rotan puremat ovat hyvin inhottavia”, kolli naukaisi kumppanilleen. Ruusunen huojentui, kun aihe lähti pois Kaunokista. Kyllä hän vielä nuorelle naaraalle asiasta kertoisi; ennemmin tai myöhemmin.
Ruusunen loikkasi ylös kiviaidalle ja katsoi siitä alas kujalle. Kujalla näkyi vähän liikettä ja Ruusunen meni kyykkyyn. Hän tuijotti silmät viiruina ja odotti. Urho saapui hänen vierelleen, mutta Ruusunen oli kuin ei olisi kollia huomannutkaan. Hän piti katseensa tarkasti kujalla liikkuvissa roskissa.
Pian esiin tuli pulska ruma rotta, jonka turkki oli epäsiististi joka suuntaan. Ruusunen heilautti häntäänsä ja loikkasi suoraan tämän niskaan. Hän naksautti tämän niskat poikki ja tiputti tämän maahan. Naaras katsoi ympärilleen varuillaan, koska monesti rotilla saattoi olla joukkioina ja ne vain piileskelivät roskien seassa.
“Mainiota työtä”, Urho naukaisi saapuessaan kumppaninsa vierelle hymyillen. Ruusunen sihahti kollille. “Ole hiljaa! Täällä voi olla lisää rottia, jotka vaanivat meitä piiloissa.”
“Ai rotat kävisivät meidän kimppuun? Kissathan ne syövät rottia, ei toisinpäin”, Urho naureskeli, mutta silloin jostain loikkasi rotta sellaisella nopeudella kohti Urhon kaulaa, että Ruusunen luuli sen olevan ruskean kollin loppu.
“Pysy kaukana minun kumppanistani!” maaras sähähti ja vaistomaisesti läimäisi rotan maahan ja antoi sille epäsiistin tappopuraisun. Hän hengitti vauhkosti ja tuijotti ensin rottaa ja sitten Urhoa. Kollin ilme oli järkyttynyt ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi kuuta.
“Pelastit henkeni”, kolli henkäisi, mutta tokeni pian. “On varmaan parempi lähteä, ennen kuin nuo rotat oikeasti onnistuvat satuttamaan meitä”, hän totesi. Ruusunen nyökkäsi hyväksyvästi. Hän nosti toisen rotista ja näytti merkin Urholle, että ottaisi jäljelle jääneen rotan mukaansa. Kolli nyökkäsi hieman ja nosti rotan maasta.
He ravasivat vieretysten takaisin sisälle kaksijalanpesään ja pysähtyivät sisällä tasaamaan hengitystään. Ruusunen virnisti Urholle pudottaessaan rotan maahan.
“Minä olin nopeampi”, naaras julisti hymyillen leveästi. Kolli kehräsi ja pukkasi naarasta hellästi kylkeen. Ruusunen katsoi muualle pesään ja huomasi Kaunokin. Hän ryhdistäytyi ja tyrkkäsi rottansa Urhon tassuihin.
“Vie sinä tuo pois. Minä menen kertomaan Kaunokille meistä kahdesta… viimeinkin…” Ruusunen sanoi ja loikki kohti nuorta naarasta. Hän tunsi sydämensä lyövän kovempaa kuin koskaan ja hän istahti nätisti Kaunokin vierelle.
“Kuules Kaunokki, minulla on asiaa”, hopeanharmaa naaras aloitti vakavammalla äänellä, kuin oli tarkoitus. “Minä ja Urho olemme lähentyneet paljon viime aikoina, kuten oletkin jo saattanut huomata. Minä siis menin yksi päivä hänen kanssaan ulos ja hän paljasti pitävänsä minusta ja pyysi minua kumppanikseen. Epäröin, mutta suostuin”, hän selitti tarinan lyhyesti. Kaunokki katsoi häntä silmät suurina ja laski sitten katseensa.
“Ai, selvä… Olen onnellinen teidän puolestanne ja toivon teille vain parasta…” kermanvalkea naaras sanoi hentoisella äänellä ja siirteli tassujaan hieman. Ruusunen hymyili ja painautui häntä vasten.
“Olen niin kiitollinen, että sain tavata sinut ja olen saanut viettää aikaa kanssasi”, hän mutisi Kaunokille kiitollisena silmänsä kiinni puristaen. Hän kehräsi lujaa ja silitti nuoremman naaraan selkää hännällään painautuen tähän kiinni. Kaunokki tuntui hieman jännittyneeltä, mutta rauhoittui vähitellen.
“Menen nyt Urhon luokse. Tavataan taas illalla nukkumaan mennessä”, Ruusunen naukaisi leppoisasti vetäytyessään irti Kaunokista.
“Ai… selvä…”, naaras sanoi vaisusti ja lähti tassuttelemaan kauemmas. Ruusunen katsoi nuoren naaraan perään hieman apeana. Oliko hän suututtanut Kaunokin jotenkin?
Kuitenkaan hän ei kerennyt jäädä pohtimaan asiaa kamalan kauaa, koska Urho tuli hänen luokseen laskien häntänsä naaraan selälle. Ruusunen käänsi katseensa kumppaniinsa anovasti. Urho painoi päänsä tätä vasten.
“Älä hätäile. Hän kyllä pitää sinusta edelleen. Asiaan on vain tottumista”, kolli naukaisi ja nuolaisi Ruususen päälakea rakastavasti.

“Katso noitakin, näyttää aivan kuin kissa juoksisi jäniksen perässä”, Urho naureskeli. Ruusunen nojasi kolliin niin, että heidän turkkinsa sekoittuivat keskenään. He makoilivat kaksijalanpesän katolla katselemassa pilviä. Ruusunen tunsi olonsa kollin kanssa monta kertaa mukavammaksi, mitä pari auringonnousua takaperin.
“Katso. Nuo näyttävät aivan kahdelta kissalta”, Ruusunen naukaisi hymyillen.
“Ehkä ne ovat kumppanukset? Ehkä ne ovat me”, Urho kehräsi. Ruusunen naurahti ja löi kollia hellästi etutassullaan. Hän katsoi taas pilviin.
“Nuo tuolla näyttävät aivan emolta ja pennulta”, Ruusunen sanoi osoittaen hännällään kahta lähekkäin olevaa pilveä.
“Hei, katso! Tuolta tulee isä”, Urho kehräsi ja osoitti kahta pilveä lähestyvää suurempaa pilveä. Hän huokaisi ja katsoi Ruususta. “Saisimmekohan me joskus pentuja?”
Ruusunen syventyi ajatuksiinsa. Millaista olisi omistaa pentuja? Olisiko hän edes hyvä emo pennuilleen? Hän katsoi Urhoon. “Haluaisitko sinä pentuja?”
“Jaa. Se onkin ihan hyvä kysymys. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta kun tapasin sinut ensi kerran, tiesin,että jos joskus saisin tai haluaisin pentuja, haluaisin ne sinun kanssasi”, Urho naukui lempeästi ja katseli taivaalle. “Voisihan se olla mukavaa aloittaa perhe.”
“Niin”, Ruusunen naukui. Hän katseli hetken vielä pilviselle taivaalle ja nousi sitten venytellen ylös. “Minä lähden ainakin takaisin kaksijalanpesälle. Haluan olla taas hetken ajan Kaunokin kanssa.”
“Selvä. Minä tulen pian perästä, mutta mene sinä vain jo”, Urho naukaisi. Ruusunen nyökkäsi tälle ja loikki sitten alas kaksijalanpesän katolta. Hän kulki rauhallisesti kohti kotia ja hengitti syvään. Millaista olisi olla oikeasti emo? Millaista olisi saada pentuja ja katsoa niiden kasvua?
Hän työnsi ajatuksen syrjään ja alkoi jo lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Naaras juoksi lopun matkasta ja pomppasi sisään vikkelästi. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Kaunokin mutustamassa hiirtä lähellä yhtä seinistä. Ruusunen tallusteli iloisesti naaraan luokse. Matkalla Kaunokki kuitenkin huomasi hänet ja hänen kasvoilleen tuli kumma kaipaava ilme.
Ruusunen istahti nuoremman naaraan vierelle.
“Mitäs sinä olet tehnyt tänään?” hopeanharmaa naaras kysyi Kaunokilta kiinnostuneena.
“En paljoa. Kävin kujapartiossa ja sen jälkeen olenkin vain pääasiassa viettänyt aikaani täällä tekemättä mitään”, Kaunokki kertoi hiljaisella äänellä hiiren rippeitä tuijotellen. “Olisitko sinäkin halunnut?”
“En minä. Minulla ei ole kauhea nälkä. Haluaisitko jutella jostain tai tehdä jotain?” Ruusunen kysyi hymyillen.
“Voimmeko mennä katoille?” nuorempi naaras vastasi. Ruusunen pudisti hieman päätään.
“Lähtisin muuten mielelläni, mutta tulin sieltä juuri, enkä oikein jaksaisi vielä lähteä takaisin sinne”, naaras vastasi. Kaunokin ryhti lysähti. hän näytti nyt apeammalta.
“Selvä… Ehkä joku toinen kerta sitten”, nuori naaras naukaisi ja nousi ylös valmiina lähtemään. Ruusunen pysäytti hänet.
“Älä lähde vielä. Voimme mennä vaikka kahdestaan kävelylle. Jos sitten huvittaa, voimme kiivetä myös katoille. Noh, miltäs kuulostaisi?” hopeanharmaa naaras naukaisi lempeästi Kaunokkia katsellen.
“Se olisi mukavaa”, Kaunokki vastasi pienellä äänellä ja hymyili hieman. Ruusunen nousi ylös.
“Hyvä. Se on sitten päätetty”, hän naukaisi ja lähti johtamaan Kaunokkia ulos perässään.
Naaras tunsi iloa ja onnellisuutta ollessaan Kaunokin seurassa. Se antoi hänelle jonkinlaista rauhaa. Hän katsoi taakseen Kaunokkiin ja viittoi tätä tulemaan vierelleen. Kermanvalkea naaras kiri hänet kiinni muutamalla suurella harppauksella.
“Tänään on melkoisen lämmin, vaikka onkin jo lehtisade”, Ruusunen totesi heidän kävellessään eteenpäin. Kaunokki vain hymähti vastaukseksi. Ruusunen katsahti häneen hämmentyneenä. “Oletpas sinä vaisuna tänään”, naaras tokaisi, mutta Kaunokki ei reagoinut häneen mitenkään.
Hetken ajan päästä Ruusunen haistoi ilmassa linnun hajun. Hän huomasi tikan, joka hakkasi pitkällä nokallaan suurta tolppaa. Naaras katsoi sitä hetken ja katsahti sitten Kaunokkiin.
“Olisipa tuo hieman alempana niin voisin napata sen meille”, hän naukaisi. Kaunokki nyökäytti päätään. Ruususesta Kaunokin käytös tuntui hieman kummalta. Naaras käyttäytyi samalla tavalla kuin silloin, kun he eivät vielä olleet tunteneet kovin hyvin.
“Lähdetään takaisin”, Ruusunen vain huokaisi ja vastausta odottamatta kääntyi jo ympäri. Hän tallusteli eteenpäin rivakkaa tahtia ja ei kestänyt kovin kauaa, kunnes he pääsivät jo takaisin kaksijalanpesään.

Ruusunen heräsi ja nosti päätään. Kaunokki oli jo kadonnut heidän nukkumapaikaltaan. Ruusunen nousi ylös sukimaan turkkiaan. Hän pesi tarkasti kaiken lian pois ja ratkoi kaikki takut turkistaan. Urho saapui hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa.
“Tänään mahtaa sataa”, kolli totesi ja istahti peseytyvän kumppaninsa viereen.
“Kuinka niin?” Ruusunen kysyi kielenvetojen välissä.
“Taivas on täyttynyt tummista sadepilvistä, joten uskoisin niin”, Urho vastasi ja ryhtyi itsekin pesemään turkkiaan. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja painautui lähemmäs häntä. Urho alkoi kehrätä.
“Vai että sillä tavalla”, kolli naurahti ja laski kaiken painonsa Ruususta vasten. Hopeanharmaa naaras älähti ja litistui ruskean kollin lihaksikkaan ruumiin alle. Hän yritti pyristellä pakoon, mutta ei siinä onnistunut, ennen kuin Urho itse nosti painoaan pois kumppaninsa niskasta. Hopeanharmaa naaras nousi äkkiä tämän alta pois ja läimäytti häntä leikkisästi korville. Ruusunen kuuli pian takaansa uudet käpälänaskeleet. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Se oli Hyökyaalto.
“Ruusunen, sinut on määrätty minun sekä Ametistin kanssa kujapartioon”, kolli naukaisi. Ruusunen nyökkäsi ja nousi ylös. Hän nyökkäsi kumppanilleen hyvästit ja lähti sitten Hyökyaallon mukaan.
“Tervehdys”, Ruusunen tervehti, kun he saapuivat Ametistin luokse. Kolli katsahti häneen ja Ruusunen tarkkaili kollia hieman arvioivasti.

//Amu?

Ametisti: 5kp -

Cosmos: 8kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Roska: 5kp -

Kaunokki: 12kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa! Voit nyt halutessasi ilmoittaa ilmoituksiin Kaunokin olevan soturi-ikäinen!

Ruusunen: 10kp -

Rubiini: 34kp! - R.I.P. </3

Päivänsäde: 15kp -

Härmä: 4kp

Heti Kaunokin saapuessa Ruususen luokse, Ruusunen kysyi oliko Urho tulossa mukaan. Kaunokki vastasi kieltävästi. Ruususen valtasi ristiriitaiset tunteet. Hän oli helpottunut, mutta myös surullinen siitä, että kolli ei ollut tulossa mukaan.
Sen enempää Ruusunen ei jäänyt vitkastelemaan. Hän lähti nuoremman naaraan kanssa heti liikkeelle. He kulkivat nopeasti eteenpäin ja pian he pääsivätkin jo katolle.
Ruusunen ei ollut tajunnut ajan kulkua. Kun hän katseli taivaanrantaa, aurinko oli jo kaikkoamassa maan alle. Se sai Ruususen pohtimaan, minne aurinko meni aina sen kadotessa? Menikö aurinkokin nukkumaan omaan pesäänsä aamuun saakka. Ajatus siitä, miten aurinko makaisi omalla pedillään sai Ruususen viikset väpättämään huvittuneesti.
Naaras säpsähti hieman, kun Kaunokki alkoikin yhtäkkiä nojata häneen. Ruusunen katsoi nuorempaan naaraaseen lempeästi ja kehräsi hieman. Hän silitti hännällään tämän kylkeä ja antoi hänen nukahtaa vierellensä. Ruusunen pohti, mistä nuori naaras mahtoi aina uneksia. Näkikö hän uniaan yhteisöstä tai kenties Ruususesta? Vai näkiköhän hän unia perheestään? Yhtäkkiä Ruusunen säpsähti, kun hänen mieleensä hiipi ajatus. Entä jos Kaunokki uneksi omasta mielitietystään! Kissasta, josta hopeanharmaa naaras ei ollut tietoinen. Häntä kalvoi ajatus siitä, miten nuori naaras kulkisi jonkun hänelle tuntemattoman kissan perässä ja jättäisi hänet yksin.
Ruusunen pomppasi pystyyn ja Kaunokki säpsähti hereille.
“Lähdetään!” hän sanoi kireästi kermanvalkean naaraan katsellessa häntä unenpöpperöisenä. Ruusunen heilutti häntäänsä ja hänen oli vaikea malttaa pysyä paikallaan.
“Vauhtia”, hän hoputti työntäen Kaunokkia takaapäin kohti katon reunaa.

//Kaunokki?

Härmä oli kireällä tuulella, kuten oli hänelle näinä päivinä tavallista. Koko reissu klaanien luo oli ollut täysin turha: kujakissayhteisö oli tullut petetyksi, Keijukainen oli kuolla kupsahtanut ja heidän oli ollut pakko paeta takaisin kaksijalkalaan. Ja koko sinä aikana, niinä monina kuina kun he olivat ensin vaeltaneet klaanien luo, sitten asustaneet Eloklaanin reviirillä ja lopuksi vaeltaneet vielä takaisin, ei Härmä ollut nähnyt Kanervasta viiksikarvaakaan. Kuinka kauas naaras oli saattanut lähteä? Kanerva oli aina vaikuttanut pitävän niistä seuduista, millä hän liikkui, ja vaikka parantajamestarille olikin luonteenomaista halu vaellella ympäriinsä, ei Härmä voinut kuvitella tämän jättävän kotikontujaan kokonaan taakseen.
Toinen vaihtoehto oli, että Kanerva oli kuollut. Sitä Härmä ei hyväksyisi.
Kun oli käynyt selväksi, ettei Kujakissayhteisöllä ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata lyötyinä takaisin tuttuun kaksijalkalaansa, oli Härmä alkanut harkita pakoa. Ei hän voinut palata takaisin niin kauas, kun oli nyt viimein päässyt klaanien luo; hänen emonsa tappaja oli lähellä, hänen täytyisi vain selvittää, kuka syyllinen oli. Tilaisuutta pakoon ei kuitenkaan tarjoutunut, vaikka Härmä sitä etsimällä etsi. Kujakissayhteisön rivit olivat tiiviit ja läpäisemättömät, eikä Härmän onnistunut pujahtaa pakoon. Niin hän oli päätynyt tänne, metsästämään ruokaa partiossa aivan kuten ennenkin. Hän oli palannut takaisin alkuun; viime kuut olivat olleet pelkkää ajan tuhlausta.