Päästessään takaisin leiriin Kaunokki lähti Ruususen luota Valas-nimisen kollin luokse. Kun hän tuli takaisin, naaras pyysi Ruususelta voisivatko he lähteä etsimään ruokaa. Ruusunen suostui ja he lähtivät hakemaan mukaansa Arpi-nimistä kollia ja Rubiini-nimistä naarasta.
Arpi löytyikin nopeasti. Kolli oli nukkumassa rauhallisesti. Ruusunen meni tökkäämään kollia.
“Herää! Haemme ruokaa”, naaras sihahti kollin korvaan. Kolli katsoi nuorempiin naaraisiin nuutuneena. Hän näytti siltä, että olisi ollut aikeissa kieltäytyä, mutta vääntäytyikin pystyyn ja venytteli makeasti.
“Käy sinä hakemassa Rubiini”, Ruusunen totesi Kaunokille. Naaras lähti etsimään valkoista naarasta ja siinä odotellessa Ruusunen suki turkkiaan.
Kaunokki saapui hetken päästä Rubiini perässään Arven ja Ruususen luokse.
“Hyvä. Lähdetään”, Arpi naukui. Ruusunen nousi ylös ja lähti muiden mukana ulos. Hän otti Kaunokin kiinni ja jäi tämän vierelle kulkemaan.
“Minkälaista ruokaa sinä aiot etsiä?” Ruusunen kysyi. “Itse yritän löytää lihaa, joka ei ole vielä pilaantunut.”
Naaras vain kohautti lapojaan. Ruusunen huokaisi.
“Et taida vielä tietää kaksijalkalan parhaimpia herkkuja ethän?”

/Kaunikki

Tassutin pois päin valaasta toivoen että kolli ei ollut närkästynyt minulle... katselin ympärilleni miettien että olisi hyvä tutustua toisiin kujakissayhteisön jäseniin, huomasin valkokirjokilpikonna-kuvioisen naaran jolla oli vihreät silmät. Tassutin Naarasta kohti muistelen että hän olisi ollut nimeltään malvaruusu. Kun olin naaran luonna niin kysyin haluaisiko hän jutella tai jotain muuta, naaras kääntyi minua päin ja nyökkäsi, miettin tarkoitiko se sitä että malvaruusu suostui jutelemaan? Varmaan... Avasin suuni ja esitäydyin ja heti perään huomautin että malvaruusun ei tarvinnut esittäytyä. Naaras näytti närkästyvän jostain syystä minulle.
"Mitä nyt?" Kysyin hämillääni. Kaalistin päätäni hitusen hämillääni.
"Ei mikään!" Malvaruusu tiuskaisi. Huomasin pian että joku yksi silmäinen kolli lähestyi meitä roska nimisen naaran vierellä. Arpi ilmoiti että me kaksi tulemme muukaan hakmaan ruokaa partiossa.
"Kuka johtaa?" Kysyin huivin vuoksi. Arpi vastasi että hän johtaa ja sitten me kaikki menimme arven perässä vaikka olin kuulevinani että malvaruusu olisi marisut että halusi itse johtaa. Vilkaisin yhtä roska-pöntöa ja kysyin pysähdyimekö tähän vai jatkameko matkaa toivoin että jääme tähän koska täällä oli paljon roska-pöntöjä kumollaan. Arpi nyökkäsi ja lähti tonkimaan yhtä roska-pöntöä roska meni toiselle mutta malvaruusu näytti siltä että hän ei haluaisi.
"Tule, malvaruusu! Mehän voimme koittaa samasta pöntöstä!" Ehdotin malvaruusu nyökkäsi ja tassuti ylpeän näköisenä yhdelle pöntölle, minä aloin tonkiaman sitä ruuan toivossa!
//Malva?

Katselin ruususta ja kysyin niiden kissojen nimiä. Ruusunen vilkaisi minua ja tokaisi että ei muista muuta kuin että heidän nimensä muistuttivat etäisesti iltaruskon nimeä. Mietin mielessäni ja naukaisin kaksi nimeä jotka tulivat ensimmäisenä mieleen, olikohan heidän nimensä järkäleloikka ja tyrskytiikeri? Ruusunen jäi tuijottamaan minua hölmistyneenä ja sitten hän nyökkäsi hämillään, kyllä heidän nimensä oli tyrskytiikeri ja järkäleloikka! Kaalistin päätäni ja huomasin että olimme jo aukiolla, hihkaisin innoissani ja kysyin haluaisiko Ruusunen tulla kanssani tutkimaan aukiota! Ruusunen vilkaisi minua ja huomauti että tämä paikka oli leiri mutta silti hän nyökkäsi. Kehotin naarasta tulemaan mukaani ja näytin paikkaan missä minä nukuin ja näytin myös muut paikkat "leiristä" kunnes huomasin valaan istuvan yksinään, vilkaisin ruususta ja päätin viedä naaran kollin luo.
"Hei, valas", tervehdin hitusen ujon näköisenä ja kuuloisena. Kolli kääntyi minua päin ja alkoi hymyillä.
''hei, mistä tiedät nimeni?" Valas kysyi. Katselin nolona kollia en ollut tajunnut, emmehän olleet puhuneet toisillemme ikinä ennen. Lopulta ryhdistäydyin ja selitin että mesiläinen oli kertonut. Valas hymyili ja kysyi tunenko iltaruskoa. Kavahdin kauemmas ja aloin sopertmaan että enhän minä... tai siis kyllä me olemme tavanneet... kolli katseli minua hölmistyneenä ja sitten hän nyökkäsi ja kertoi lähtevänsä mesiläisen kanssa hakemaan ruokaa.
"Selvä..." sopersin tyrmistyneenä. Käännyin Ruususta päin ja kysyin haluaisiko hän tulla kanssani ulos hakemaan ruokaa toki lisäsin myös että arpi-nimisen kollin kanssa. Ruusunen nyökkäsi ja lähdimme etsimään arpea.
//Ruusunen?

Pudistelin päätäni ja nousin ylös en nimittäin halunnut sortua syömään valaan kanssa ainakaan koska olimme vastikään tavanneet! Ajatuksisani kiepui vain ja ainoastaan valas ja tämän lempeä ilme ja rauhallinen katse. Lopulta luovutin ja tassutin takaisin valaan luo, Kysyin millainen tämä paikka oli. Kolli vilkaisi minua ja totesi että ei tämä ainakaan huono paikka ole... katsoin harmistunena kollin silmiin, olin odottanut aivan toisenlaista reaktiota.... puudustelin päätäni ja nousin seisomaan ja aloin suukimaan turkkiani ja siinä välissä huomautin että se ei olisi valalekaan pahiteksi, valas tutkailli minua pölämystyynenää ja kysyi voisinko opetaa häntä, lopetin oitis itseni sukimisen ja jäin toljotamaan tyrmistyksestä kollia.
"Mitä etkö sinä osaa sukia itseäsi?!" Katsoin tyrmistyneenä kollin silmiin. Käännyin ja olin Jo lähdössä pois hiirenaivoisen kollin luota! Mutta kolli pysäytti minut.
"En ollut tosissani! Minä vain vitsailin!" Kolli yriti selittää. Käännyin ja tiuskaisin vihaisella äänellä, miksi sinä niin teit?! Olin suutunut kollin "vitsistä" aivan suunnattomasti! Kolli tuijoti minua tyrmistyksestä suurilla silmillään. Peeränyin kauhuissani sillä en ollut tarkoittanut säikäyttää kollia.
"A-anteeksi", mumisin nolostunenaa. Kolli nyökkäsi ja kuiskasi että ei se mitään.
"Tuota haitakoo jos menen?" Kysyin valalta. Kolli pudisti päättään ja päästi minut menemään.

Kaunokki kyseli hieman Iltaruskosta sekä Urhosta, mutta sen jälkeen hän kääntyi jo Leopardin puoleen kysyen palaisivatko he jo kohta. Leopardi nyökkäsi ja partio lähti takaisin.
Ruusunen katsoi taakseen ja näki Urhon katselevan mietteliäänä poispäin. Naaras halusi pyytää kivakuuttaan anteeksi, mutta samalla oli vain iloinen siitä, että kolli tajusi pysyä kauempana.
“Tuota… Ruusunen?” Kaunokki aloitti. Ruusunen käänsi katseensa nuorempaan naaraaseen ja hän näytti hieman vaivaantuneelta. Ruusunen yritti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä, jotta naaras tuntisi olonsa hieman enemmän tervetulleeksi.
“Niin mitä?” hopeanharmaa naaras kysyi rauhallisesti.
“No siis… missä te olitte silloin muutama kuu sitten? Tai siis, kun ette te täälläkään olleet”, Kaunokki kysyi.
“Olimme kaukana kaukana täältä. Olimme sodassa, jossa jopa lähes voittamaton johtajamme Keijukainen menehtyi”, Ruusunen seposti. “Lähdimme täältä alun alkaen, koska halusimme kostomme erästä kissaa vastaan, mutta tehtävämme venähti ja liittolaisemme pettivät meidät.”
“Ketkä liittolaiset ja ketä vastaan te lähditte?” Kaunokki kysyi varovaisesti.
“Ne olivat kaksi katalaa klaania. Klaanit ovat kissaryhmiä, joissa on kummallisia sääntöjä ja tapoja. Se on kuin tämä yhteisömme, mutta paljon sekavampi”, hieman vanhempi naaras yritti selittää. Kaunokki nyökkäsi, mutta Ruusunen oli aika varma, että hänen selityksensä oli jättänyt paljon kohtia auki ja antanut paljon kysymyskiä mieleen.

//kaunokki?

"Tiedätkös. Haluan auttaa, En ehkä yleensä tee niin, mutta voi koittaa. Haluan, että ymmärrät miten tämä elämä kaksijalkalassa toimii ja haluan että sopeudut siihen nopeasti. Voin yrittää saada sinut tuntemaan olosi rennoksi ja sitten voin jättää sinut oman onnesi nojaan täysin.", Ruusunen sanoi yllättäen katsoen minua. Katsoin takaisin ja mutisin kiitokset naaralle, käännyin ujosti Naarasta päin ja kysyin miksi se haarman-täplikäs naaras jonka kanssa Ruusunen oli puhunut silloin kun olin nähnyt hänet ensikertaa oli ollut niin töykeä.
"Ai taidat tarkoittaa iltaruskoa? Hän on aika helposti suutuva muuta en osaa sanoa", Ruusunen vastasi. Pudistin päättäni ja mutisin miksi naaras tiuski urho-nimiselle kollille... Ruusunen oli suutahtaa mutta hän sai estettyä haluaan ja sihahti vain että kolli oli liian tunketelleva! Vilkuilin tassujani nolon näköisenä...
"mitä nyt?", Ruusunen kysyi hämmästyneenä.
"E-ei mitään..." mutisin melkein kuulumatomalla äänellä. Ruusunen kaalisti päätän ja tutkaili minua päästä varpaisiin, Sitten naaras nyökkäsi hymyillen. Mietin voimeko Nyt palata takaisin aukiolle? Käännyin leopardi nimistä naarasta kohti ja kysyin asiaa, naaras nyökkäsi ja ilmoitti että lähdemme takaisin aukiolle.

//Ruusunen

Hieman nuorempi naaras vaikutti olevan hieman peloissaan, mutta kielsi asian. Ruususta epäilytti.
“Kauanko olet asunut täällä? Tarkoitan siis sitä, kauanko olet ollut jäsenenä kujakissayhteisössä?” naaras kysyi rennosti ja haisteli ilmaa. Urhon haju leijui hänen ympärillään kuin sumu ja se sai Ruususen pään hieman sekaisin. Naaraan tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäkkiä hopeanharmaa naaras tajusi Kaunokin jo vastanneen.
“Ai anteeksi, en kuullut”, Ruusunen pahoitteli. “Urho vain… hän nyt… äh en osaa selittää. Joku siinä kollissa saa minut samaan aikaan rentoutumaan ja kiristymään.”
“Selvä…” Kaunokki vastasi ilmeisesti hieman jännittyneenä.
“Oletko varmasti aivan kunnossa?” Ruusunen väänsi ja heilutteli häntäänsä kiivaasti. “En minä sinua aio syödä, eikä varmaan kukaan muukaan täällä. Joko ryhdistäydyt tai menehdyt. Tällä sinun täytyy pitää itsestäsi huolta, ja ellet pidä, voi olla että ajat itsesi huonoon kuntoon”, naaras paasasi Kaunokille.
Häntä myös hieman säälitti nuorempi naaras. Kaunokki ei ollut selkeästi ollut niin kauaa yhteisön jäsenenä - ehkä vähän päälle kaksi kuuta - ja täten hänellä oli ympärillään läjäpäin tuntematonta maastoa ja tuntemattomia kissoja, jotka saattoivat olla häntä kohtaan uhkaavia.
“Tiedätkös. Haluan auttaa.” Ruusunen sanoi yllättäen katsoen Kaunokkiin. “En ehkä yleensä tee niin, mutta voi koittaa. Haluan, että ymmärrät miten tämä elämä kaksijalkalassa toimii ja haluan että sopeudut siihen nopeasti. Voin yrittää saada sinut tuntemaan olosi rennoksi ja sitten voin jättää sinut oman onnesi nojaan täysin.”

//kanokki?

Oli kulunut jo kuu sitää taistelusta Jossa olin taistelut Ruususen kanssa! Olimme kuolema nyt kotona tämä ei tosin ollut metsä... tämä oli kaksijalkalaa... käännyin hetkeksi jutelemaan Ruusunen kanssa, katsahdin ympärillenin ja huomasin nuoren kermanvalkean naaras kissan katselevan meitä ujosti. Vilkaisin ruususta ja kerroin että haluan nyt olla hetken rauhassa, Ruusunen tassuti pois ja minä jäin siihen suukimaan turkkiani ja vilkuilin samalla epäluuloisesti nuorta kermanvalkeaa naarasta. Kunnes huomasin komean valkoturkkisen kollin sukimassa itseään, lähdin kollia kohti silmät loistaen mutta vain silmänräpäyksessä olin Jo törmännyt nuoreen kermanvalkean naaraseen.
"Hei, katso eteesi", ärähdin. Pienikokoinen naaras päästi minut menemään tyrmistyneenä kipakudestani. En välittänyt Minä vain tassutin valkoturkkisen kollin luo ja kysyin voisiko kolli jutella kanssani, kolli nyökkäsi ja esittäytyi valaaksi.
"Kaunis nimi valas, minun nimeni on iltarusko", naukaisin hymyillen. Valas kiiti minua ja kysyi mistä haluan puhua? Katsahdin käpäläliäni nolona koska sitä en ollut ajatellut olenkaan... kolli kaalisti päättään ja naukaisi että aikoo mennä mesiläisen kanssa hakemaan ruokaa.
"Mistä sitä ruokaa saa kaksijalkalssa?", kysyin älistyneenä.
"Roska-pöntöistä..." valas vastasi hämmästyneenä. Kaalistin päätäni ja kysyin saisinko tulla mukaan? Valas nyökkäsi ja lähti tassutamaan likaisen valkoista naarasta päin, hän on varmaan mesiläinen ajattelin. Valas kävi lyhyen keskustelun mesiläisen kanssa, heti kun he olivat valmiita me lähdimme etsimään ruokaa. Huomasin suuren roska-pöntön ja päätin loikata otamaan sieltä ruokaa. Siellä oli särki, päätin ottaa särjen suuhuni ja loikasin alas roska-pöntön päältä. Valas oli ottanut kumoamaan olevasta roska-pöntöstä jonkin oudon asian joka kyllä haiskahti maukalta.
"Mennään takaisin!" Kuulin mesiläisen huumorintajutoman ääneen. Lähdin talsimaan valaan vierellä ja mesiläisen edellä. Vilkaisin valaan kaulaa jossa näyti kiluvan kaulapanta. Nostin katseeni kollin silmiin ja kysyin miksi hänellä oli kaulapanta~ kolli vilkaisi minua ja kertoi että hän oli ollut joskus kotikisu. Yökäsin ja lupasin auttaa häntä ottamaan panan pois mutta kolli pudisti haluttomana päättän. Katselin tyrmistyneenä kollia mutta luovutin ja myönyin.
Kun olimme taas aukiolla niin minä vain Tassutin nolona lepäämään valaan jäädessä jutelemaan mesiläisen kanssa aukiolle, ajatelin että meidän ystövytemee ei kovinkaan hyvin alkanut.... löysin pehmeän tuntuisen paikkaan ja päätin jäädä siihen lepäämään mutta en minä oikeastaan vain levännyt minua nimittäin väsytti aivan valtavasti ja sitten minä suljin uupuneet silmiäni ja nukahdin.

Avasin silmäni kirkasa auringon valossa, nousin venyttelemään makeasti ja sitten istahdin katselemaan ympärilleen kunnes muistin sen särjen jonka olin saanut. Painauduin syömään särkeä, huomasin valaan syövän vähän kauempana minusta sitä hyvältä tuoksuvaa esinettä.

Katselin leopardi nimistä naarasta joka oli ilmoittanut vähän aikaa sitten että minä lähtisin kujapartioon johon kuuluivat urho ja hyökyaalto minun ja Leopardin lisäksi, leopardi huomauti että tarvitsemme vielä yhden kissa Muukaan ennen kuin lähdemme ja hän pääti sen olevan se haarmaraidalinen naaras joka oli jutellut sen haarman-täplikään kissan kanssa, kuulemma naaran Nimi oli Ruusunen. Kun olin upoutuneena ajatuksinii kuulin kuinka leopardi kertoi ruususelle keitä muita oli mukana naaras näytti hätkähtävän kuulemaan Urhon nimen.
“Onko minun tosiaan pakko lähteä", Ruusunen marisi varmaan urhon takkia. Leopardi nyökkäsi tikusaksti ja Ruususen oli nyt pakko tulla mukaan...


Viisikko käveli tasaista ja suhteellisen rivakkaa tahtia kujia pitkin, katsahdin aina välillä ruususta joka näytti koko ajan hidastavan vauhtiaan vahtia koko. Kuuntelin sivu korvalla urho nimisen kissan juttuja leopardille ja hyökyaalolle ja aina kun kolli sanoi minulle yritin vastata mutta osa kysymyksistä oli vähän Liian vaikeita vastata... välillä Urho nauraurahti ja sano Ruususta ujoksi. Kuulin yhtäkkiä Ruusunen vihaisen kuuloisena;
“Älä koske minuun!” Ruusunen kiljui ja vetäytyi urhosta kauemmas. Urho katsoi naarasta säikähtäneenä ja silmät suurina. Vetäydyin kauemmas kaksikosta mutta kuuntelin edelleen heidän ääniään.
“A- anteeksi”, Urho änkytti ja käänsi katseensa toisaalle ruususesta. Olin vaivautunenaa aivan hyvin hiljaa koska minua ujostuti...
“Hei! Sinä taisit olla Kaunokki? Minä olen Ruusunen, hauska tutustua”, Ruusunen naukaisi. Säpsähdin ja yritin vastata mutta ääneni vapisi kauhusta.
"Tuota... hei... k-kyllä Minä olen Kaunokki... H-hauska tutustua.... R-Ruusunen", ääneni vapisi pelosta ja minua ujostuti aivan kamalasti... Ruusunen kallisti päättään ja kysyi mikä oli hätänä... minua ujostuti aivan kamalasti en tuntenut naarasta lainkaan ja hän oli varman yhtä ilkeä tai töykeä kun se haarman-täplikäs naaras...
"Tuota... E-ei... ei minulla ole mitään hätää..." ääneni vapisi aivan kautaltaan... käännyin katsomaan urho nimistä kollia päin ja ajatellin ärisiköhän Naaras minulle samalla tavalla kuin tuolle kollille...
//Ruusunen?

Yläkertaan kantautui portaiden alapäästä puheensorinaa. Arpi jakoi kissoja kujapartioihin ja etsimään ruokaa, kuten hän oli tehnyt myös ollessamme sotimassa. Olisin muuten hoitanut sen itse, mutta tänä aamuna minua ei ollut huvittanut nousta edes vuoteesta, joten olin suosiolla jättänyt homman vanhan kollin vastuulle. Siitä huolimatta yhteisö jatkoi elämäänsä, kuten sen pitikin. Keijukaisen perinnön ei saanut antaa kadota.
Siitä oli jo kaksi kuuta. Kaksi kuuta taistelusta, joka oli pirstonut elämäni tavalla, jolla ei mikään tai kukaan ennen. Kaksi kuuta ilman Keijukaista. Se tuntui iäisyydeltä. Keijukaisen kuolinpäivänä sydämeeni tulleet haavat olivat alkaneet märkiä viime aikoina. Ennen kuin minun oli täytynyt tappaa hänet, kasvattiemoni oli käskenyt minua viemään Yhteisön takaisin kotiin ja pysymään kaukana klaaneista. Olin kovettanut sydämeni selviytyäkseni siitä, juuri kuten Keijukainen oli aina opettanut, mutta raskaan ja loputtomalta tuntuneen kotimatkan jälkeen kuori oli alkanut vähitellen halkeilla, paljastaen altaan tulehtuneet, kipuilevat haavat.
Olin nyt Yhteisön uusi johtaja. Sen olisi pitänyt tuntua erilaiselta, loistokkaammalta, mutta se oli kaukana siitä. Lapojani painoi valtava taakka, jonka alle tunsin musertuvani. En kuitenkaan saanut antaa sen näkyä ulospäin. Sitä voitaisiin pitää heikkouden merkkinä, eikä heikoille ollut sijaa kaksijalkalan karuilla kujilla. Johtajan oli oltava vahva ja peloton, herätettävä kauhua ympärillään olevissa kissoissa. Juuri nyt olin kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, ja siksi koin parhaaksi vetäytyä omiin oloihini siihen asti, että pystyin taas seisomaan omilla tassuillani horjumatta.
En tiennyt, kauanko siihen menisi, sillä kotiin palattuani ajatuksiani oli sumentanut jatkuvasti epäonninen sota, joka oli vienyt minulta kaiken, mitä rakastin. Ensin Kharon oli kääntänyt minulle selkänsä, jonka jälkeen Kuolonklaanin päällikkö oli pettänyt meidät juuri sillä veret seisauttavalla hetkellä, kun viimein olimme olleet saamassa kostomme Mesitähdelle. Sen seurauksena Keijukainen oli kuollut, ja Mesitähden lopullinen kohtalo oli jäänyt pelkkien arvailujen varaan. Kenties Henkäystähti oli teloittanut hänet heti meidän paettuamme, tai sitten se käärmeenmieli oli antanut hänen elää jonkin hataran, itseään hyödyttävän syyn varjolla.
Vihani Mesitähteä kohtaan oli kasvanut entisestään, ja tällä kertaa se tuntui aidosti henkilökohtaiselta. Ennen olin saattanut vain kuvitella kaikki ne kauheudet, joiden takana valkoinen paholainen oli, mutta nyt kun olin saanut todistaa hänen kierouttaan paikan päällä, sisälläni raivoava myrsky oli paisunut äärimmäisiin mittoihin.
Olisin varmaankin lähtenyt jo uudelle kostoretkelle, elleivät Keijukaisen viimeiset sanat olisi jääneet polttelemaan mieleeni: "Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle, pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
En voinut pettää emoni luottamusta. Toteuttaisin hänen viimeisen toiveensa ja pitäisin huolta Kujakissayhteisöstä, kuten hyvän johtajan kuului. Mutta en ollut varma, miten voisin koskaan lakata ajattelemasta klaaneja ja sitä kirottua metsää, jonne rakkaan kasvattajani ruumis oli jäänyt maatumaan.
Kaiken sen kamaluuden unohtaminen olisi ollut oikea armahdus, mutta toinen puoli minusta halusi muistaa - pitää kiinni kynsin ja hampain jokaisesta tuskaisesta muistosta, joka siihen liittyi. Tuska tekisi minusta vahvemman, ja ajan myötä kukaan ei voisi enää satuttaa minua. Olin nimittäin päättänyt, etten enää koskaan kärsisi samalla tavalla kuin olin kärsinyt Kharonin menetettyäni, eikä yksikään klaanikissa veisi minulta enää mitään koskaan. Kissat oppisivat vielä pelkäämään nimeä Päivänsäde.

Ruusunen istuskeli pienessä varjossa itsekseen. Kaksijalanpesä oli naaraasta inhottavan pieni tila monen kissan ollessa paikalla, vaikka kaksijalanpesä olikin iso. Hän katseli yhteisön kissojen toimia hiljaa ja harkitsi muiden seuraan menemistä erittäin tarkasti. Sivusilmällä naaras huomasi Urhon vilahtavan ulos Menninkäisen kanssa. Kaksikko tuli varmasti hyvin toimeen hieman samankaltaisten luonteidensa takia.
Urho oli liittynyt yhteisön joukkoihin huomatessaan näiden matkaavan takaisin kotiinsa. Kolli oli Ruususesta hieman hölmö, mutta siedettävää seuraa. Urho kurkkasi taakseen vielä ennen näköpiiristä katoamista ja Ruusunen säpsähti, kun heidän katseensa kohtasivat. Kolli väläytti hopeanharmaalle naaraalle hymyn ja katosi. Ruusunen vain jäi sanattomasti tuijottamaan kollin perään.
*Mitä tuokin nyt oli! Ryhdistäydy Ruusunen, sinulla ei ole aikaa tällaiseen!* naaras patisteli itseään mielessään. Kuitenkin hänen ajatuksissaan mylvi vain sekasorto.
*Mitä tämä on? Vihaako?*
Naaraan siinä itsekseen sekoillessa Hyökyaalto oli tullut hänen vierelleen.
“Tule. Lähdemme etsimään ruokaa”, kolli ilmoitti ja Ruusunen säpsähti, sillä ei ollut lainkaan huomannut tämän tuloa. Naaras vain nyökäytti päätään ja lähti kollin mukaan. Hyökyaalto keräsi matkaan mukaan vielä Valas nimisen kollin sekä Mesiläisen ja lähti matkaan.
Ruusunen oli monesti tarkkaillut Valasta, mutta ei varsinaisesti ollut tämän kanssaan missään tekemisissä. Naaras silmäili valkeaa kollia kuonosta hännänpäähän ja käänsi sitten päätään.
Hyökyaalto ja Mesiläinen pysähtyivät ja kääntyivät Ruususen ja Valaan puoleen.
“Tutkikaa te nuo niin minä tutkin tämän”, kolli sanoi osoittaen ensin kahta kauempana olevaa astiaa ja sitten yhtä hieman lähempänä. Ruusunen nyökkäsi ja lähti tepastelemaan kohti kollin osoittamia astioita.
Naaras loikkasi astian reunalle jakatseli sen sisältöä. Se oli lähes täynnä ja Ruusunen oletti löytävänsä helposti jotain syötävää. Hän alkoi kuopia kaikkea syömäkelvotonta pois tieltä. Pian naaras sai käpäliinsä jotain minkä uskoi kelpaavan. Se oli jonkinlaista kesken jätettyä lihaa. Kaksijalat olivat aloittaneet sen syönnin, mutta sitä oli vielä mukavasti jäljellä. Valas oli tuonut jotain lähes täysin kaluttua ruokaa, jossa oli vain vähäsen lihaa luiden ympärillä. Ruusunen myhäili itsekseen, kun tajusi suorittaneen tätä paremmin. Mesiläinen oli myös jo paikalla. Tämä oli ottanut jonkun pienen astian, jossa oli ruokaa.
“Jatkammeko vielä?” Ruusunen kysyi, kun Hyökyaaltokin tuli takaisin heidän luokseen hänelläkin pieni pala lihaa. Kolli näytti miettivän ja nyökkäsi sitten vähän päätään.
“Voimme katsoa, jos löydämme vaikka rottia tuolta läheiseltä kujalta”, kolli ehdotti johtaen heitä sinne.
Ruusunen nuuski ilmaa heidän päästessä kujalle. Hän näki hiiren vilahduksen ja hyökkäsi. Kuitenkin hiiri oli vikkelämpi ja karkasi hänen käpälien vierestä. Valas kuitenkin yritti saada hänkin hiiren kiinni. Kolli onnistui saamaan hiiren ja puraisi sen epäsiististi kuolemaansa.
“Täällä ei taida olla muuta”, Hyökyaalto totesi kohauttaen lapojaan. “Lähdetään.”

Ruusunen kuuli puhetta lähistöltä. “Vielä joku niin voimme lähteä.”
Naaras nosti päätään ja saman tien hänet huomioitiin.
“Ruusunen! Sinähän voit lähteä kiertämään kujia kujapartioon”, naukaisi Leopardi. Ruusunen kirosi tässä välissä omaa uteliaisuuttaan.
*Olisin vain pysynyt matalana.”
“Mukaan tulee myös Hyökyaalto, Kaunokki ja Urho.”
Kollin nimen kuullessaan Ruususen sydän jätti iskun välistä. Naaras alkoi vetkuttelemaan ja laahaamaan tassujaan maassa.
“Onko minun tosiaan pakko lähteä”, hän mumisi. Leopardi nyökkäsi ja lähti sitten muita vastaväitteitä odottamatta kohti muita kissoja. Ruusunen lähti raahautumaan naaraan perään ja häntä nolotti oma pentumainen käytöksensä.
*Hän on vain yksi yhteisön muista jäsenistä, mitä sinä stressaat?*

Viisikko käveli tasaista ja suhteellisen rivakkaa tahtia kujia pitkin. Ruusunen piti vahtia koko ajan kaksijalkojen varalta, mutta saattoi välillä vahingossa harhautua tuijottamaan Urhoa tai kuuntelemaan kollin niin ihanaa ja lempeää ääntä. Kolli jutteli Hyökyaallo ja Leopardin kanssa innokkaasti ja välillä sanoi myös jotain Kaunokille ja Ruususelle. Silloin nuoren naaraan sydän alkoi tykyttää ja hän vetäytyi sanattomaksi. Silloin Urho saattoi vain nauraa ja sanoa häntä ujoksi.
Ruusunen oli hieman vaivaantunut, kun Urho kulki hänen vierellään. Kolli pian laski häntänsä naaraan selälle.
“Oletko kun-”
“Älä koske minuun!” Ruusunen kiljui ja vetäytyi kollista kauemmas. Urho katsoi häntä säikähtäneenä ja silmät suurina. Ruusunen hengitti raskaasti, kuin olisi juuri juossut koko kaksijalkalan lävitse. Naaraan sydän hakkasi lujempaa kuin koskaan ja hän tuijotti kollia kauhuissaan.
“A- anteeksi”, Urho änkytti ja käänsi katseensa muualle. He lähtivät jatkamaan matkaa ja nyt Urho oli täysin hiljaa. Ruusunenkin oli hyvin vaivaantunut ja vältteli Urhon suuntaan katsomista. Tajusin, että myös paikalla oleva Kaunokki vaikutti hyvin hiljaiselta.
“Hei! Sinä taisit olla Kaunokki? Minä olen Ruusunen, hauska tutustua”, naaras yritti parhaansa hieroa tuttavuutta.

//Kaunokki?

Pyörin ympyrää mietiskelen mitä voisin tehdä, en voinut poistua täältä koska olin vasta tullut tai jotain? Muistelin sitä päivää jona tulin tänne olin törmännyt likaisen valkoisen naaraseen mustilla kuvioilla ja myös luiseva oranssi yksisilmäinen kolli. He olivat kertoneet että olen nyt kujakissayhteisön jäsenen ja he myös kertoivat nimensä heidän nimensä olivat arpi ja mesiläinen. He olivat vieneet minut kaksijalkaallan keskellä olevalle aukiolle, olin pelännyt koko ajan että joku kaksijalka löytäisi meidät. Mielessäni myrskysi mitä minun pitäisi tehdä? En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta päätin mennä hakemaan ruokaa, mutta en jostain syystä voinut mennä yksin. Joten tassutin mesiläisen luo.
"H-hei... voitko tulla kanssani hakemaan ruokaa?" Kysyin ujosti.
"Voin", mesiläinen vastasi. Lähdimme kävelemään kaksijalan pesiä kohti olin naaran edellä jota hän voisi katsoa että en karka, vaikka miksi edes karkaisin? Minähän tunsin kuuluvani tänne... huomasin roska-pöntön ja yökäsin kun mesiläinen hyppäsi sen päälle ja alkoi etsiskelemään sieltä ruokaa.
"Roska-pöntöistäkö te etsite ruokaa?" Kysyin hölmistyneenä. Mesiläinen kääntyi jokin esine suussan, sekö oli ruokaa? Mesiläinen hyppäsi outo esine suussan alas ja pudoti esineen maahan sitten hän viimein vastasi kysymykseeni.
"Kyllä", mesiläinen vastasi. Katselin esinettä ja sitten mesiläistä.
"Minä en syö tuollaista ruokaa.." valitin hiljaa.
"Nyt sinun pitää syödä", mesiläinen vastasi huumorintajutomasti. Tuijotin naarasta ja sitten taas esinettä ja taas mesiläistä.
"Ethän ole tosissasi?" Kysyin tyrmistyneenä.
"Olen kyllä tosissani!" Mesiläinen ärähti ilmiselvä kyllästyneenä minuun. Mesiläinen paisti minua hankimmaan ruokaa roska-pöntöstä, minä kipusin vastahakoisesti toisen roska-pöntön päälle. Aloin kaivelemaan roskia ja noukin ylös jonkun ihmeen kaksijalan esineen, käännyin katsomaan mesiläistä ja kysyin oliko esine ruokaa ja sitten hän nyökkäsi. Hyppäsin outo esine suussani mesiläisen perään takaisin sille aukiolle mistä olimme lähteneet menin aukion reunaan ja söin iljettävän esineen ja sitten lähdin etsimään jotain paikkaa missä voisin nukkua, sellainen löytyikin pian minä painauduin siihen ja tarkastelin hetkiseen muita kissoja kunnes minua alkoi nukuttamaan aivan hirveästi ja suljin silmäni ja nukahdin.

Aamulla Avasin silmäni kirkasa auringon valossa, punersin itseni pystyyn ja aloin venyttelemään makeasti katselin ympärilleni mietien voisinko mennä juttelemaan jonkun ystävällisen kissan kanssa, tarkensin katseeni nuoreen valkoiseen kollin jolla oli oranssi vatsa ja harmaa kuono kollin silmät olivat kiinni. Nousin ylös ja aloin tassutammaan kollia kohti mutta sinä samassa kolli räväytti oranssit silmäänsä auki ja sitten hän kompuroi ylös kun katselin kollia niin kolli oli aivan varmasti huomannut minut mutta hän menni vain sen hiirenaivo mesiläisen luo ilmiselvästi kysymään voivatko he mennä hakemaan "ruokaa" vaikka se oli vain Variksenruokaa eikä meidän kissojen! Huomasin toisalla Pulskan tummanruskean kollin tummalla tabby-kuviolla sekä vihreillä silmillä. Lähdin häntä kohti ujosti mutta koska halusin puhua jonkun kanssa niin tämä kolli näytti parhaalta vaihtoehdolta siihen.
"h-hei, haluatko jutella kanssani?" Kysyin hiljaisella äänellä. Katselin tassujani pelokaasti sen varalta jos hän olisikin ilkeä...
"Kyllä kai, mistä sinä haluat jutella?"kolli kysyi. Katsahdin kollia tyrmistyneenä, enhän minä ollut miettinyt sitä...
"T-tuota... vaikka kujakissayhteisöstä?" Kysyin ujolla äänellä. Vilkuilin vähän väliä maahan ujosti mutta saamaan aikaan kuuntelin mitä kolli kertoi minulle kujakissayhteisöstä, aina välillä esittäen kysymykseen kun tuli asia jota en ymmärtänyt, lopulta kysyin kollin nimeä ja hän esittäytyi keijoksi. Ujostuti niin paljon että sanoin hyvästit keijolle ja lähdin kysymään jota kuta kissa mukaani hakemaan "ruokaa" huomasin sen kollin jonka nimi oli arpi lähdin tassutamaan kollia päin ja kysyin voisiko kolli tulla mukaani hakemaan "ruokaa", kolli suostui ja lähdimme pois aukiolta huomasin roska-pöntön ja loikasin sen päälle mutta olin ollut vähän huolimaton sillä olin tipahtanut sinne
Ulvaisin tuskasta ja aloin oitis kompuroimaan pystyyn ja sitten katsahdin ylös mieteliäänä, yritin nousta ylös mutta kaaduin oitis takaisin, yritin yrittämästä päästyäni kunnes yhtäkkiä pönttö huojui ja kaatui, tuijottin Arpea kiitollisena hän oli pelastanut minut sieltä.
"No niin, saitko mitään syötävää muukaan? Meidän nimittäin kanataa nyt alkaa juosta takaisin aukiolle koska kaksijalat tulevat kohta katsomaan mistä se outo ääni tuli", arpi selitti. Katselin nolona arpea ja pudistin päätäni ja sitten lähdin juoksemaan takaisin aukiolle, vilkaisin taakseni ja huomasin kaksi suurta kaksijalkaa perässämme yhtäkkiä arpi juoksi ohitseni. Jatkoin kaikkin voimin mutta kaksijalat lähestyivät joka hetki minua yhtäkkiä kuulin ääntä joka sai kaksijalat hämilleen he lähtivät pois huomatessaan että olin ehtinyt piiloon katselin arpea joka oli tarksilut minua koko ajan aidalta siis heti kun oli päässyt sinne. Lähdimme takaisin aukiolle ja heti kun olimme siellä menin lepäämään ja torkahdinkin vahingossa, Aloin nähdä unta:

Tassutin metsässä joka näytti aivan siltä missä minä ja käpy olimme olleet silloin kun käpy oli vielä hengissä... katsahdin viereen ja näin kävyn tassutamass vieressäni.
"M-miten tämä on mahdollista... sinähän olet kuollut..." kauhistelin.
"Se kaikki minun kuolemani jälkeen tapahtunut oli vain unta jopa minun kuolemani oli unta", käpy selitti. Silmissäni ollut pelko hälveni. Lähdin juoksemaan kävyn kanssa kilpaa kunnes yhtäkkiä näin sen ukospolun minkä päällä käpy oli kuollut... käpy ei ilmiselvästi huomannut ukospolkua vaan juoksi vain sille pysähdyin tyrmistyneenä ja aloin huutelemaan varoituksia siskolleni, hän oli kuullut minut ja pystynyt, mutta se oli ollut virhe sillä heti kun käpy oli pysähtynyt niin kuului hirviön ääntä ja yhtäkkiä se törmäsi käpyyn kuului vain kivun ulvaisi ja sitten kaikki oli ohi.
"K-käpy! Tämä ei saa olla totta!" Rääyin surusta. Juoksin sisareni vireen mutta hän oli kuullut. Painauduin naaran vielä lämpimään turkkin surulisena nyhkytäen.
*En voi enään ikinä nähdä häntä...* nyhkytin. Yhtäkkiä tunnisn jonkun tökkivän minua ja sitten havahduin hereille huomasin myös että minua oli tökkinyt oksa! Katselin ympärilleni ja käperyin takaisin ja nukahdin uudestaan, mutta joka kerta sama uni toistui, näin Aivan jokaosella kerralla kävyn kuoleman uudestaan.
Lopulta luovutin ja nousin ylös katselin taivaalle.
"Voi ei nyt on yö! Enkä minä saa unta..." harmittelin. Mietiskelin mitä voisin tehdä. Lopulta päätin vain katsella kuuta ja tähtiä.

Havahduin Aamulla tyrmistyneenä.
"Katselin tähtiä koko yön!" Kauhistelin. Lähdin juoksemaan tyrmistyksestä ympyrää ja ulvomaan niin että kaikki heräsivät. Yhtäkkiä mesiläinen pysäytti minut.
"Mitä sinä teet?!" Mesiläinen tikukkassi minulta. Katselin ympärilleni hätääntyneenä ja lopulta myönsin.
"Tuota... kauhustuin vain sitä että olin valvonut koko yön..." mumisin nolona.
"voitko olla herättämättä meitä enään jos ei ole varaa?" Mesiläinen kysyi kyllästyneenä.
"V-voin", ääneni vapisi pelosta.
Tassutin nolona takaisin vuoteseeni. Käperyin ja painoin pääni maahan, en kuitenkaan saanut unta ja avasin silmäni uudestaan auki ja Haukotelin. Katsahdin ainoaan kissan, sen valkoisen kollin lisäksi siis, hän oli Keijo.
*Eikö keijo ja valkoinen kissa herännyt?* ihmeteliin. Nousin ylös ja aijoin mennä herättämään keijoa.
"Hei Keijo haluatko tulla mukaani hakemaan ruokaa?" Kysyin hymyillen ujosti. Keijo sädsähti ja nyökkäsi unenpöperöisenä.
*Kollit*, ajattelin. Paistin kollin ylös ja lähdimme etsimään ruokaa. Katsahdin ympärilleni toivoen että täällä ei olisi kaksijalkoja tänään, katsoin roska-pöntöä yökäsin ja loikasin sen päälle. Noukin sieltä kelpo särjen ihmettelen mitä se teki roska-pöntössä. Hyppäsin alas ja lähdimme takaisin aukiota päin. Vilkuilin ympärilleni kaksijalkojen varalta ja kipitin äkkiä takaisin aukiolle.
Vilkaisin nopeasti taakseni keijoa päin mietien miksi hän oli niin laiska? Hän tuntui ihan mukavalta mutta ei parhaalta mahdolliselta seuralta... käännyin katsomaan eteenpäin ja tassutin nopeasti aukiolle missä tämä kujakissayhteisö asui ja missä minä asuin nykyään, vaikkakin olisin aivan hyvin voinut elää kaukana kaksijaloista... tiputtin särjen maahan ja asetuin syömään tarkkaillen hitusen epäluuloisesna muita kissoja mutta kaikkein eniten sitä valkoista kollia johon en ollut vielä tutustunut kun olin saanut särjen syötyä niin päättin tutkia aukiota vähän paremmin koska en ollut yöllä tajunnut tutkia sitä. Katselin ympärilleni ja huomasin sen valkoisen kollin jutelevan mesiläisen ja Keijon kanssa hän näytti vähän ärtyneltä jostain. Eikö mesiläinen suostunut hakemaan ruokaa hänen kanssaan? Vai ritelevätkö he muuten vain? No se ei kulunut minulle päätkänkään vertaa... nousin istumaan ja aloin suukimaan kylkeäni minun ei tehnyt enään mieli tutkia aukiota, päätin vain sukia turkkinii perustelisesti. Nousin venyttelemään makeasti ja sitten tassutin keijoa ja mesiläistä päin he olivat nimittäin jäätäneet sen valkoisen kollin jälkensä.
"hei, kuka tuo valkoinen kolli on?" Kysyin uteliasti mutta vieläkin ujosti. Silmissäni loisti uteliaisuus ja jännitys, en taida voida odottaa että saisin tietää kollin nimen!
"Hänen nimensä on valas", mesiläinen vastasi huumorintajutomasti. Katselin naarasta kyllästyneenä, hän on kyllä täysi hiirenaivo. Käänsin katseeni naarasta keijoon. Kolli nyökkäsi laiskasti. Katselin molempia silmät virussa. Keijo on kyllä ihan mukiin menevä mutta mesiläinen taas ei... huokasin ja kysyin voisiko keijo esitellä minulle paikkoja mutta kolli pudisti päättään, hän on varmaan aivan liian laiska siihen pyöräytelin silmiäni ja tassutin kyllästyneenä pois päin, mietin että voisin vaikka mennä nukkumaan sillä en ollut nukkunut melkein ollenkaan yöllä. Käperyin maakuusijalleni ja suljin uupuneena silmäni ja torkahdin.

Katselin ympärilleni miettien miksi olin täällä metsässä? Oliko minun tarkoitus nähdä aina unta tästä paikasta missä käpy oli kuollut? Katsahdin maahan ja huomasin ukospolun. Mitä ihmettä!? Olinko minä kävyn paikkaalla!? Kauhustuin. Yhtäkkiä kuulin hirviön jyrinää, yritin juosta pakoon mutta en voinut liikahtaakaan sitten se hirviö osui minuun ja silmissäni Sumeni tunsin vain kipua ja surua.
*tältäkö kävystä tuntui?* ajattelin juuri ennen kuin pimeys laskeutui. Heräsin ja aloin vapisemaan pelosta. Mitä juuri tapahtui?? Minua pelotti aivan hirveästi, Hirveästi...
Nousin vapisten ylös ja tassutin pois maakualusiltani etsiskelen keijoa tai mesiläistä tai sitten arpea, tai no ei ehkä arpea hänhän juoksi aidalle tarkailemaan minua jos se kaksijalka olisi napannut minut hän varmaan olisi syyllistänyt minua.... en saataisi uskoa mutta oli kai pakko. Katsahdin ympärilleni ja huomasin harmikseni arven mutta onneksi näin myös keijon juoksin heidän luokseen ja kysyin nopeasti keijolta jos hän voisi viedä minut hakemaan ruokaa mutta kolli puudusti päättään ja naukaisi että minun pitäisi mennä arven kanssa.
"Uugh, arven? Miksei vaikka mesiläisen?! Tai ihan kenen tahansa muun kanssa!!!" Raivostuin ja ärähdin vahingossa kovaay ääneen. Keijon silmät laajenivat kauhusta ja sitten hän naukaisi että mesiläinen oli valaan kanssa hakemassa ruokaa ja hän itse ei vain jaksanut tulla.
*Jaksa!? Pyh, laiska hän vain on!" Mutisin. Katsahdin tympääntynenää arpea ja äsähdin myöntämisen merkiksi ja lähdin tassutamaan pois päin aukiolta etsikelevän näköisenä, huomasin lopulta pitkään etsinän jälkeen roska-pöntön... minua kylläkin ihmetytti miksi muualla ollut roska-pöntöjä? Nyrpisti nenääni ja loikasin tonkimaan roska-pöntön sisältää jotain syötäväksi kelpaava, haistoin jonkun hirveän hajun roskien seasta ja sitten aivan yhtäkkiä eteeni hyppäsi rotta! Rotta viimein voin saalistaa oman riistani! Minua kuminkin iljeti ajatuskin rottan syömisestä... pudistelin nopeasti päätäni ja hyökkäsin rottan kiimpuun, lopulta rotta jäi alleni vikisemään ja pyristellemään. Irvistin ja purin siltä niskat nurin ennen kuin se pääsisi irti. Nostin rottan nyrpistäen nenääni ja tassutin takaisin aukiolle arpi aivan perässäni, minua ärsytti arven käytös sillä kolli oli vain tarksilut vierestä kun MINÄ tapoin rottan!
"hyvä rotta!" Arpi huomauti minua ärsytti aivan suunatomasti mutta Yritin kaikkin voimin hillitä itseäni mutta olin niin vihainen että aloin ärisemään arvelle.
"Se ei ainakaan ole sinun ansiotasi että sain sen napattua!" Ärisin suunatomasti. Arven silmissä käväisi Hämenys ja närköstys, hän sihahti minulle takaisin että eihän hän edes ollut vitaanut siihen suuntaan!
Tuijotin turmisytynenää kollia ja mutisin suutunena että lopetetaan tästä puhuminen ja lähdetään takaisin aukiolle... kun olimme aukiolla niin huomasin keijon ajattelin mielessäni että voisin antaa rottan kollille koska minua aivan oikeasti iljeti pelkä ajatuskin syödä se... kipitin kollin luo, mumisin karvaa suussani
"Hei, keijo haluatko rottan napasin Sen ihan itse", mumisin karvaa suussani. Katselin toivekastii kollia joka näytti epäröivän, heilutelin hääntäni turhautuneena ja pudotin rottan keijon nenän eteen ja huokaisin sinnä nyt on vaikka et haluasikaan.
Keijo tuijoti minua hölmistyneenä ja sitten hän huokaisi ja alkoi syömään rottaa. Minä taas tassutin maakuusijalleni, vaikkakin ihan vain peseytymään ja lepäämään, turkkini olikin erityisen sotkuinen tänään miettityti ihan vain se että miten onnistuisin suukimaan turkkini kun minua väsytti aivan hirveästi joten jätin suosiolla turkkini sukimata, ja torkahdin toivoen syvästi että en näkisi taas unta kävystä.

Heräsin keskellä yötä nälkäisenä. Tajusin että olin nukkunut koko päivän syömäätä.. nousin ylös ja hiivin pois ja huomasin toisella puolella aukiota ruokaa, hiivin hiljaa lähemmäs niitä ja noukin vähiten yökötävältä näytävän ja haisevan palaan. Nousin ja lähdin hiipimään takaisin pesälleni, laskeuduin maakulle ja aloin syömään "ruokaa" vaikkakin se näytti aivan Variksenruoalta.
En kumminkaan valitanut eihän se nyt sentään aivan kamalalta voi maistua. Haukkasin ja silmissäni alkoi kiltää hämmästynyt kiltoo.
*S-sehän oli hyvää? Eikö tämä olekaan Variksenruokaa?* ajattelin hölmistyneenä. Kuulin takaani rapinaa ja katsahdin taakseni hölmistyneenä siellä oli... kissa. Mutta en nähnyt hämärässä kunnolla kissan turkkia, huomasin vain että hän oli kolli. Kolli aukaisi suunsa ja kysyi miksi olin ottanut hänen ruokanssa minkä hän oli säästänyt huomiselle. Tajusin kollin olevaan Keijo, vastasin nopeasti ja sitten käännyin takaisin ruuan suuntaan.
" ei ruokaa voi varata", tokaisin, ja jatkoin ruuan syömistä kaikessa rauhassa. Keijo katsoi minua närkästyneenä ja tassuti itsekseen mutisten pois, pyöritelin päätäni ja nostin ruuan ylös sillä olin päättänyt antaa sen keijolle vaikka en ollut syönyt melkein mitään tänään... kuiskasin hiljaa keijolle että hän saisi herkun ja sitten tassutin takaisin nukkumaan, minua väsytti kovasti, toivon vain että en näkisi enään sitä unta... suljin uupuneena silmääni. Kaipasin käpyä mutta en halunnut nähdä hänestä unta se vain toisi minulle liikaa ikäviä muistoja...

Aukasin silmääni Aamulla todella kirkaseen valoon nostin pääni ja räpytelin silmiäni hetkelliseti sokaistuunenaa, nousin ylös vilkuileen ympärilleni mietien voisinko mennä syömään jotain? En osannut sanoa luultavasti saan ottaa täällä aukiolla olevia ruoan paloja, koska ennen kuin teen yhtään mitään niin haluan syödä! Lähdin nuskimaan aukiolla ehkä olevia ruoan paloja, lopulta löysin pikkurikisen hiiren palasen, hämmästelin hetkiseen sillä olin luullut että emme syö hiiriä, no en aijo valitaa! Kävin kiinni ja söin hiiren palan hyvillä mielin!
"Hyvää", kuiskasin.
Päätin mennä lepäämään, tassutelin maakulle ja nukahdin nopeasti, toivon todella että näkisin kävyn mutta en hänen kuolemansa...

Oli kulunut kuu ja kujakissayhteisön oli tullut monta muuta kissaa, olin silloin kysynyt mesiläiseltä miksi osa heistä sai mennä pois aukiolta yksin ja osa taas ei, Naaras vastasi kissojen olevan yhteisön kissoja mutta niistä jotka olivat valvottuja kuin minä niin heitä hän ei tuntenut... katsahdin ujosti harmaa raidallinseen naaraseen ja hänen kanssaan jutelevaa vaalean harmaata täplikästä kissaa. Päätin mennä tutustumaan heihin mutta raidallinen naaras ehti lähteä, pilkulinen naaras jäi suukimaan turkkiaan ja vilkuilemaan ympärilleen ja tarkensi katsenssa siihen valas nimiseen kollin, hän nousi ja lähti tassutamaan kollia päin mutta hän pysähtyi kun oli törmätä minuun.
"Hei, katso eteesi", naaras ärähti. Päästin naaran tyrmistyneenä pois ja jäin pelokaasti tuijotaman naaras kissan menoa. Naaras menni valkoturkkisen kollin luo jutelemaan.

Päivänsäteen suunnitelma oli totta puhuen nerokas, mutta sen toteuttaminen sai minut epäröimään. Tyttärelläni oli tietenkin valtava rooli kaikessa Mesitähden tappamiseen liittyvässä ja olin ollut siitä tietoinen koko ajan, mutta silti tämä tuntui epämiellyttävältä. Minä olisin halunnut olla koko ajan paikalla näkemässä kaiken ja olla olennainen osa kaikkea, mitä tapahtui.
Kun naaras oli yksikseen lähtenyt etsimään Mesitähteä taistelusta, jäin yksin epämiellyttävine tunteineni. Sydämeni pamppaili, kun kiipesin vaivalloisesti läheiseen kuuseen piiloon vihollisten katseilta. Viimein Mesitähti ja Päivänsäde saapuivat paikalle. Kaksikko näytti rauhalliselta ja Mesitähti oli ollut juuri niin hyväuskoinen aivan kuten olimme odottaneetkin. Kun Päivänsäde taas kerran paljasti kollin typeryyden tälle itselleen, Mesitähden ilme oli jälleen näkemisen arvoinen. Hän katsoi epäuskoisen tytärtään, aivan kuin tämä olisi ollut valtavakin yllätys.
Se oli minun merkkini. Kapusin hävettävän epäsulavaliikkeisesti alas kuusen alimmilta oksilta ja pudottauduin neljälle jalalle maahan. Loikin tyytyväisesti virnuillen kasvattityttäreni ja Eloklaanin päällikön luokse.
“Kas vain, kukas se täällä onkaan, taas kerran menemässä samaan valheeseen”, virnistin vahingoniloisesti. Mesitähden vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, hän oli selvästi pettynyt itseensä ja kenties myös hieman Päivänsäteeseen. Minä sen sijaan olin ylpeä siitä, miten kieroksi ja upeaksi kissaksi olin onnistunut harmaaturkkisen naaraan kasvattamaan. Tai no, miten minä, Tyrskytiikeri ja jo edesmennyt Mäihä olimme hänet kasvattaneet. Päivänsäde tosiaan oli minun kaikkeni, hänestä minä olin kaikista ylpein.
“Teidän ei tarvitse tehdä tätä”, Mesitähti lausui yllättävän tasaisella äänellä. Pudistelin päätäni.
“Sinä olet väärässä, kyllä meidän täytyy”, tokaisin ottaessani nopean askeleen lähemmäs valkoturkkista kissaa, joka säpsähti ja askelsi äkkiä taaemmas – vain lähemmäs takanaan seisovaa Päivänsädettä. Eloklaanilaiskollin katse käännähti takanaan seisovaan Päivänsäteeseen, joka oli kohottanut etukäpälänsä ilmaan iskeäkseen kyntensä Mesitähden takalistoon. Valkea kolli loikkasi nopeasti sivuun ja väisti tyttäreni – tai oikeastaan meidän tyttäremme – iskun.
“Minä olen miettinyt yhtä asiaa”, Päivänsäde tuumasi Mesitähden kääntäessä katseensa hänen suuntaansa. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Missä Minttuliekki on? Kukaan ei ole nähnyt häntä koko taistelussa. Huijasitko sinä meitä, kun käskimme tuoda jokaisen soturin paikalle?” Päivänsäde kysyi ja loikkasi uhkaavasti taas lähemmäs Mesitähteä. Kolli ravisteli päätään.
“Te ette pyytäneet paikalle kuningattaria.”
Ne sanat saivat taas käänteen tuleville tapahtumille. Päässäni muutin suunnitelmaa lennosta. Jos halusimme Mesitähden hengiltä, meidän olisi voitettava hänet monta kertaa, emmekä me edes tienneet montako henkeä hänellä oli jäljellä. Jos Minttuliekki oli pentutarhalla kuningattarena, hän joko odotti lisää tuon iletyksen jälkeläisiä tai oli jo synnyttänyt ne. Historia tulisi toistamaan taas itseään, sillä me lähtisimme pienelle matkalle Eloklaanin väliaikaisleiriin. Sitä Päivänsäde ei vielä tiennyt, joten hän hyökkäsi hampaat irvessä kohti isäänsä ja alkoi kahakka, johon minä liityin mukaan. Aikeenani ei kuitenkaan ollut enää välttämättä tappaa Mesitähteä, vaan ainoastaan päästä liukenemaan paikalta tyttäreni kanssa.

Suunnitelma lähti etenemään oikeastaan juuri siten miten olin toivonutkin. Kun sain riuhtaistua Mesitähden irti Päivänsäteen niskasta ja onnistuin painamaan valkoturkkisen kollin maahan, käskin tyttäreni lähteä perässäni pois kollin luota. Hämmentynyt Päivänsäde teki työtä käskettyä ja riensi perässäni syvemmälle metsään kauemmas Mesitähdestä, joka takuulla jäi taaksemme vähintäänkin yhtä hämmentyneenä.
“Minne me menemme?” Päivänsäde kysyi, kun olimme viimein päässeet livahtamaan pois metsästä avaralle nummialueelle. Olimme kohdanneet matkalla pari eloklaanilaista ja kuolonklaanilaista, mutta kissat eivät olleet vaivautuneet lähtemään peräämme. Tyytyväinen virnistys hiipi kasvoilleni, kun kohdistin vihreän katseeni tyttäreeni:
“Me menemme tapaamaan Minttuliekkiä.”

Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, kun saavuimme Eloklaanin väliaikaisena leirinä toimivan kukkulan juurelle. Päivänsäde silmäili kukkulaa mietteliäänä. Hän ei ollut käynyt täällä aiemmin.
“Mitenköhän paljon tuolla on väkeä?” Päivänsäde pohti kääntämättä katsettaan minuun. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
“Ei niin paljoa, ettemmekö me pärjäisi. Kaiketi vain loukkaantuneita ja klaaninvanhimpia, kuningattaria sekä pentuja”, nau’uin kävellessäni määrätietoisesti rinnettä ylöspäin Päivänsäde perässäni. Päättelyni mukaan ainoa kova vastus tulisi olemaan Minttuliekki ja muut kuningattaret. He olivat periaatteessa sotureita, vaikka viettivätkin aikaa haisevien pentujensa kanssa pentutarhalla. Huomasin kissan hahmon kukkulan laella, mutta meidät nähdessään se katosi nopeasti kauemmas reunalta. Epäilemättä kissa oli hälyttänyt paikalle muut leirissä oleskelevat eloklaanilaiset.
“Vihollisia näkyvissä!” kuulin naaraskissan kailottavan kovaan ääneen. Kun pääsimme kukkulan laelle, meitä vastassa oli kourallinen eloklaanilaisia. Kuten olin arvellutkin, näky oli melko naurettava. Ei näitä “vihollisia” voinut edes ottaa tosissaan. Kaksi raihnaista vanhusta, yksi kolmijalkainen kissa ja Minttuliekki.
“Malvaruusun mukaan pentutarha sijaitsee keskellä kukkulan lakea. Minttuliekki ei näytä lainkaan tiineeltä, joten sinun tehtäväsi on etsiä siskosi ja veljesi ja ottaa yksi matkaan. Sen jälkeen me liukenemme paikalta ja palaamme katsomaan, josko Mesitähti haluaisi luovuttaa”, kuiskasin hiljaa, jotteivät muutaman ketunmitan päässä seisovat kissat kuulisi suunnitelmaani. Päivänsäde nyökäytti päätään merkiksi, että oli hyväksynyt tehtävänantoni.
“No niin Hiilloskatse, kai sinä vielä muistat miten taistellaan? Suojellaan noita pieniä höpönassuja ja annetaan näille neitosille köniin!” tummaturkkinen naaras uhosi kovaan ääneen vierellään seisovalle kollille.
“Enpä usko”, hymähdin puoliääneen lähtiessäni syöksymään kohti vastustajia. Kohteeni oli Minttuliekki, sillä en uskonut kolmen muun kissan olevan samanmoinen uhka kuin Eloklaanin varapäällikkö. Punaturkkinen naaras ei aikaillut, vaan hän väisti liikkeeni loikaten sivummas. Tietenkin minä seurasin häntä, vaikka kuulinkin askeleiden lähestyvän minua takaapäin. Punaturkkinen naaras ei selvästikään ollut mikään maailman ketteräliikkeisin, sillä uutta hyökkäystäni hän ei ehtinyt väistämään. Loikkasin naaraan kimppuun. Koska takaani lähestyi vauhdilla askeleita, kiepsahdin hallitusti Minttuliekin alle. Suunnitelma oli toiminut; vihollisten askeleet pysähtyivät. Minttuliekki oli liian hidasliikkeinen, joten onnistuin pyörähtämään pois hänen altaan, pitäen yhä hampaillani kiinni hänen turkistaan. Minttuliekin käpälä iskeytyi vasten takaraivoani, muttei se saanut minua irrottamaan otettani kissan rintakarvoista. Tunsin jonkun tarttuvan kiinni hännästäni, mutta nopea potku takajalalla jonnekin sinnepäin osui maaliinsa. Kissan ote hännästäni irtosi ja hän lennähti potkun voimasta taaemmas.
Minttuliekki räpiköi otteessani parhaansa mukaan, mutta turhaan. Mitä enemmän hän riehui, sitä kovemmin leukani lukittuivat hänen rintaansa. Jakelin potkuja eloklaanilaisille, jotka pyrkivät lähestymään minua takaapäin. Yksi vihollisista onnistui loikkaamaan selkääni, jolloin minun oli irrotettava otteeni Minttuliekistä. Selässäni roikkuva, painon mukaan arvioiden kanssani suunnilleen samaa kokoluokkaa oleva kissa, oli joko harvinaisen hidasliikkeinen tai vain yksinkertaisen surkea taistelija. Sain hänet nimittäin irti minusta heittäytymällä maahan selälleni. Kuulin, kuinka kissan suusta pääsi ulos pihahdus, kun ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja kissan ote selästäni irtosi. Tyytyväisesti virnuillen kierähdin oikean kylkeni kautta takaisin jaloilleni. Siinä samassa joku vihollisista kävi taas kimppuuni. Näin silmäkulmassani punertavan vilahduksen, josta päättelin kissan olevan Minttuliekki.
“Apua! Se vei Kortepennun!” parahdus sai selkääni loikanneen Minttuliekin lopettamaan hyökkäyksen välittömästi. Kun naaras oli pakenemassa luotani, käännähdin nopeasti ympäri ja juoksin hänen peräänsä. Onnekseni Eloklaanin varapäällikkö oli minuakin hitaampi, joten hänen kiinnisaamisensa ei ollut homma eikä mikään. Loikkasin Minttuliekin niskaan ja upotin hampaani tämän lapojen väliin. Se sai soturin pysähtymään. Minttuliekki parahti kivusta ja yritti riuhtoa minut irti niskastaan. Loikkasin irti naaraasta sivuun, päästäkseni vain hyökkäämään uudestaan. Naaraan huomio herpaantui taas minusta Päivänsäteeseen, joka nelisti pois kukkulan laelta valkoturkkinen pentu suussaan.
“Pysähdy varas!” punaturkkinen naaras ärjyi kuin mikäkin villipeto, mutta aivan turhaan. Päivänsäde ei pysähtynyt. Huomion herpaantuminen koitui Minttuliekin kohtaloksi, sillä hän ei huomannut minun aloittavan taas uuden hyökkäyksen. Poissa tolaltaan oleva emokissa oli naurettavan helppo kohde. Vaivatta sain upotettua hampaani naaraan kaulaan, jolloin hän vasta tuntui havahtuvan tilanteen vakavuuteen. Minttuliekki sai iskettyä kyntensä kylkeeni, muttei se saanut minua irrottamaan. Minttuliekin naurettava virne sai minut muistamaan taas kerran, miksi toisen rakastaminen oli jokaisen kissan virheistä suurin. Rakkaus teki heikoksi, ja ilman rakkautta pentuaan kohtaan Minttuliekki olisi voinut selvitä tästäkin. Pureuduin yhä syvemmäs Eloklaanin varapäällikön kaulaan. Naaras yritti sanoa mitään, mutta ilmoille pääsi vain onnetonta korinaa. Kun tiesin tehneeni riittävästi tuhoa, riuhtaisin voimalla päätäni taaemmas niin, että Minttuliekin kaulassa oleva haava muuttui hetkessä kuolettavaksi. Loikkasin taaemmas, kun verta alkoi pulpahdella naaraan kurkusta paineella.
“Minttuliekki! Eikä! Hiilloskatse, meidän pitää auttaa häntä! Minttuliekki, koita sinnitellä vielä hetki!” sama typerä vanha naaras ulvahti kauempaa. Murhanhimoinen katseeni kääntyi vanhuksiin ja kolmijalkaiseen kissaan, jotka pysähtyivät sen huomatessaan. Pelottiko heitä vai tiesivätkö he vain kuolevansa, jos yrittäisivät lähestyä minua? En ollut aivan varma kummin asia oli. Minä käänsin katseeni takaisin Minttuliekkiin. En tuntenut sääliä, ainoastaan inhoa naarasta kohtaan. Hänen tummansininen katseensa oli kohdistunut minuun. Naaras ei kyennyt puhumaan, mutta hänen katseensa kertoi minulle kaiken tarvittavan: vihan tunne oli molemminpuolinen. Minua inhotti se, miten paljon nuo silmät muistuttivat Päivänsäteen silmiä. En voinut enää katsella. Nousin ylös ja käänsin taas katseeni leirin aukiolla seisoviin kissoihin. Tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Kukaan ei liikahtanutkaan.
“Ikävä kyllä en voi nyt viipyillä pidempään. Kenties me tapaamme vielä joskus”, virnuilin ilkkuen ja käänsin selkäni vihollisille. Lähdin juoksemaan suuntaan, jonne Päivänsäde oli hetki sitten mennyt.
Kasvattityttäreni ja Minttuliekin valkoturkkinen pentu – Kortepentu – löytyivät nopeasti kukkulan lähettyvillä olevan pensaan suojista. Pieni, vikisevä pentu muistutti ulkonäöltään inhottavan paljon Mesitähteä. Se vinkui onnettomana, iältään pentu oli tuskin edes kuuta.
“Mikä sinulla kesti?” Päivänsäde kysyi kulmiaan kurtistaen, “tämä kakara ei ole kovinkaan loistokasta seuraa.”
“Huolehdin, ettei Minttuliekki lähde peräämme”, nau’uin nopeasti ja viitoin Päivänsäteen veljineen perääni. Eloklaanilaiset saattoivat olla niin tyhmiä, että lähtisivät peräämme hakemaan takaisin pentuaan.

Metsänraja häämötti edessämme ja aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa. Pian alkaisi hämärtää, joten meidän olisi toimittava nopeasti. Halusin tämän taistelun olevan ohi ennen auringonlaskun hetkeä.
Olin matkalla kertonut Päivänsäteelle suunnitelmani. Etsisimme Mesitähden käpäliimme ja näyttäisimme hänelle, mitä olimme löytäneet “sattumalta” Eloklaanin leiristä. Sen verran mitä Mesitähteä tunsin, olin varma hänen luopuvan hengestään pienen poikansa vuoksi ja se jos joku minulle kävi. Tietenkin valehtelisin pelastavani pienokaisen hengen ja palauttavani hänet Eloklaaniin heti Mesitähden kuoltua, mutta rikkoisin lupaukseni. Kenties tuosta valkoisesta karvapallosta saisi oivan lisän Yhteisölle tai sitten vain yksinkertaisesti riistäisimme pennun hengen hänen klaanitovereidensa ja perheenjäsentensä silmien alla. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti mielestäni hyvältä. Mitä enemmän Mesitähden ystävät ja sukulaiset kärsisivät, sen onnellisemmaksi minä tulisin.
Kuljimme puiden varjossa hiipien eteenpäin. Metsässä risteili joka puolella sekä vihollisten, yhteisön jäsenten että kuolonklaanilaisten veren sekaisia hajujälkiä. Tiesin, että metsä kuhisi niin puolulaisiamme kuin vihollisiammekin. Taistelu oli raivonnut jo yli päivän ajan, joten kissat tarvitsivat lepoa.
Kuljimme aukion laitaa pitkin yrittäen pysyä piilossa vihollisten katseilta. Päivänsäde kantoi suussaan pientä, vikisemään alkanutta pentua. Kai sekin pelkäsi henkensä puolesta, jos edes ymmärsi mitään tästä maailman menosta.
“Kortepentu!” säälittävä parahdus kantautui aukiolta, ja valkoturkkinen kissa irtaantui jonkun kuolonklaanilaissoturin otteesta ketterästi ja lähti vyörymään vauhdilla meitä kohti. Kun Mesitähti oli ketunmitan päässä, asetuin Päivänsäteen ja hänen isänsä väliin.
“Ei askeltakaan!” komensin ja kolli totteli, juuri kuten olin odottanutkin. Mesitähti pysähtyi kuin seinään ja kuikuili takaani olevia Päivänsädettä ja Kortepentua.
“Mitä tämä tarkoittaa?” Mesitähti kysyi ääni väristen, selvästi pienen poikansa vuoksi peläten. Taas kerran yksi todistus siitä, miten heikoksi rakkaus teki.
“Kävimme pienellä vierailulla leirissänne ja löysimme tällaisen. Minttuliekki-parka yritti pelastaa poikanne, mutta noh.. Eipä hän pärjännyt. Mutta ei hätää, tehän uskotte siihen höpöhö-kuoleman jälkeiseen elämään, kyllä sinä hänet pian taas näet”, vakuutin virnuillen. Mesitähti näytti siltä, kuin olisin iskenyt häntä kynsilläni vatsaan. Kolli oli vähällä menettää tasapainonsa, vaikkei kukaan koskenutkaan häneen. Hänen kasvoillaan oleva ilme synkkeni entisestään päällikön pudistellessa päätään epäuskoisena.
“Ei”, se oli ainoa sana, mitä Mesitähti sai ulos suustaan. Huomasin, että hän oli aivan pian pillahtamassa surkeaan itkuun. Kollin kasvojen näkeminen sai minut ärsyyntymään, ja häntäni vispasi vauhdilla puolelta toiselle.
“Et voi pelastaa kumppaniasi, mutta poikasi hengen sinä voit pelastaa. Käske alaisiasi lopettamaan taisteleminen ja luovu hengestäsi. Sillä tavalla Kortepentu ja muut saavat elää ja sinä näet taas Minttuliekin”, tein kollille tarjouksen. Mesitähti kohtasi empimättä kyynelsilmillään katseeni. Hän veti syvään henkeä ja teki päätöksen hämmästyttävän nopeasti:
“Hyvä on. Sinä voitit.”
Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni. Aivan pian saisin kostoni, vuodenaikojen uhraukseni palkittaisiin ja Mesitähti menettäisi lopullisesti henkensä.
“Alahan toimia sitten, lopeta taistelu.”

Mesitähti teki työtä käskettyä. Hän poistui hetkeksi luotamme kertomaan uutiset muille eloklaanilaisille. Hiljalleen aukiolla raivoava taistelu alkoi laantua. Kuolonklaanilaiset ja kujakissat painoivat yksitellen eloklaanilaisia maata vasten, kun Mesitähti komensi klaanitovereitaan lopettamaan taistelun. Osa eloklaanilaisista pani vastaan kuten oli arvattavissa, mutta kun he eivät saaneet klaanitovereiltaan taisteluapua, ei kuolonklaanilaisilta ja kujakissoilta ollut työ eikä mikään laittaa vastustelijoita kuriin.
Viimein oli aivan hiljaista, ellei laskettu takanani vikisevää pentua. Mesitähti asteli kissajoukon halki eteeni, kuin olisi tehnyt suurenkin urotyön. Hänen kasvoillaan oli vakava, oikeudenmukainen katse. Mesitähti oli selvästi valmis kuolemaan.
Kissajoukon seasta asteli myös toinen kissa, jonka tunnistin nopeasti Henkäystähdeksi. Kuolonklaanin päällikön ilme oli myöskin vakava, mutta ei lainkaan oikeudenmukainen kuten Mesitähden. Henkäystähti näytti siltä kuin hän olisi niellyt ohdakkeita, muttei se haitannut minua. Tämä sota oli minun ja minä olin sen voittanut. Henkäystähden mielipiteellä ei olisi pian enää mitään väliä, kun tappaisin Mesitähden ja lähtisin ikiajoiksi metsästä Yhteisöni kanssa.
“Mitä täällä tapahtuu?” raidallinen kuolonklaanilaiskolli tuhahti. Kohautin lapojani kuin en olisi tiennyt mistään mitään, mutta päätin kuitenkin valaista tietämätöntä kissaa hieman:
“Mesitähti antautui ja lupasi luopua hengestään. Minä voitin.”
Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän kuuli minun sanani. Kuolonklaanilainen kohotti hieman huultaan paljastaen samalla valkeat kulmahampaansa. Minun katseeni kääntyi Henkäystähdestä Mesitähteen.
“No, joko sinä olet valmis kuolemaan?” kysyin virnuillen ja otin askeleen lähemmäs valkeaa kollia. Mesitähti katsoi minua taas rohkeasti:
“Olen koska tahansa valmis kuolemaan klaanitovereideni puolesta.”
Ellei minua olisi tuijottanut niin moni silmäpari, olisin yökännyt. Minua oksetti se, miten urhoollisen kuvan Mesitähti antoi itsestään. Minä aioin repiä naamion pois kollin kasvoilta ja näyttää kaikille, mitä hän todella oli; ei yhtään mitään. Mesitähti oli pelkkä nolla, joka ansaitsi kuolemansa.
Askel, toinen, kolmas ja vielä neljäs. Etäisyys minun ja katseensa tummenevalle taivaalle kohottaneen Mesitähden välillä oli vain alle ketunmitan verran. Tulisin muistamaan tämän hetken koko loppuikäni, tästä tultaisiin puhumaan vielä pitkään. Juuri kun olin ottamassa viimeisen askeleeni kohti voittoa, harmaa välähdys rikkoi näkökenttäni. Pysähdyin.

Isku osui suoraan kasvoihini, eikä hyökkääjä saanut tarpeekseen. Oliko Mesitähti pettänyt minut? Ei, olin varma, että kuulin hänen parahtavan jossain kauempana. Minä en nähnyt mitään, pelkästään punaista. Se oli kaunis väri, kenties yksi suosikeistani.
En voinut tehdä mitään, kun vihollinen – tai useampi, en ollut varma – hyökkäsi taas kimppuuni. Tiesin, että peli oli pelattu. Voitonriemu oli kadonnut tyystin, minä en saanut kostoani. Kuolisin tähän kurjaan metsään vihollisteni ympäröimänä, enkä voisi tehdä mitään.
Tunsin terävien hampaiden uppoavan kurkkuuni, miksi en tuntenut kipua? En vastustellut, sillä tiesin sen olevan turhaa. Minä vain kuuntelin. En suostunut anomaan armoa, huutamaan tai raivoamaan. Tämä oli tässä, kuolemani oli häpeällinen, häpeällisempi kuin kenenkään.
Odotin, että ympärilleni olisi laskeutunut ikuinen tyhjyys ja hiljaisuus, muttei sitä saapunut. Sen sijaan kimppuuni hyökännyt kissa irrotti otteensa kaulastani. Se oli hetki, kun olisin halunnut parkua ja käskeä häntä tappamaan minut, mutten voinut alentua moiseen alaisteni ja vihollisteni silmien edessä. Miksei hyökkääjä tehnyt työtään loppuun? Miksei hän tappanut minua?
“Emo”, kuiskaus korvani vierestä havahdutti minut takaisin tähän kurjaan maailmaan, kun olin jo ollut vähällä vajota epätoivoon. Ääni kuului Päivänsäteelle. Vaikka käänsin vaivalloisesti katseeni kohti äänen suuntaa, en nähnyt mitään. En voinut sietää sitä, että viimeinen koskaan näkemäni asia tulisi olemaan Mesitähden kurjat kasvot. Kuinka koomista se olikaan.
“Sinä selviät tästä kyllä”, Päivänsäde vakuutti. Hän saattoi ollakin oikeassa; minulla lieni mahdollisuudet selvitä, mikäli saisin oikeanlaista hoitoa. Mutta mitä oli elämä ilman näkökykyä? En voisi enää koskaan liikkua missään yksin, olisin täysin muiden armoilla. Tuskin edes pääsisin kaksijalkalaani näin.
“En minä tahdo”, henkäisin ääni rohisten, “kuka tämän teki?”
Taustalta kuului vaimeaa puheensorinaa, mutten saanut sanoista selvää. Sen sijaan kuulin hyvin selvästi Päivänsäteen vastauksen:
“Se oli Henkäystähti. Hän ei aio tappaa Mesitähteä. Minä luulen, että hän aikoo tappaa meidät kaikki, siksi meidän on lähdettävä ja äkkiä.”
“Odota”, kuiskasin hiljaa. Kivun tunne alkoi palata, ja kasvojani halkovat haavat alkoivat kirvellä toden teolla, puhumattakaan kaulassani ammottavista puremajäljistä.
“Minä kuolen tänne metsään, Päivänsäde. En näe enää koskaan kotiamme, tämä kirottu metsä jää viimeiseksi leposijakseni… Sen minä voin juuri ja juuri hyväksyä, mutta yksikään klaanipäällikkö ei enää koskaan tapa Yhteisön johtajaa. Jos minä kuolen Henkäyksen tekemiin haavoihin, sääntöjen mukaan hänestä on tuleva uusi Yhteisön johtaja”, puhuminen alkoi olla jo vaivalloista, mutta onnekseni Päivänsäde oli kartalla.
“Sinä tahdot, että minä tapan sinut.”
“Niin. Se on minun toiseksi… Toiseksi viimeinen toiveeni”, loppu alkoi lähestyä, kun kesken puheen aloin yskiä. Lämmintä, rautaista verta tulvahti suuhuni ja jouduin yskiä sen ulos. Sentään saisin kuolla tyttäreni kynsissä ja Yhteisö saisi oikean johtajan.
“Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle”- yskänpuuska keskeytti taas minut -”pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
“Elämäni paras päivä oli se, jona veit minut Eloklaanista ja otit siipesi alle. En vaihtaisi aikaa, jonka olen saanut viettää kanssasi, mihinkään. Olet ollut parhain emo minulle”, ne olivat viimeiset sanat, mitä minä kuulin. Tunsin, kuinka joku iski hampaansa kurkkuuni, samaan kohtaan mihin Henkäystähden hampaat olivat hetki sitten uponneet. Kipu alkoi muuttua sietämättömäksi. Oli vaikeaa myöntää, etten minä ollut kuolematon.
Mutta sentään tappajani oli Päivänsäde, minun oma rakas tyttäreni. Häntä ei rakkaus estellyt, minä olin kasvattanut hänet hyvin.

Ympärilläni oleva meteli alkoi taas voimistua. Korvissani soi, enkä saanut selvää puheesta. Oliko se edes puhetta vai pelkkää taistelusta syntyvää ärjyntää? Olisin halunnut tietää, oliko Päivänsäde onnistunut pakenemaan Yhteisön kanssa, mutta harmikseni se jäisi kaiketi mysteeriksi. Ei kuoleman jälkeen ollut elämää, en tulisi koskaan selvittämään sitä, mitä minun Yhteisölleni ja Päivänsäteelleni tulisi tapahtumaan.
En saanut happea, mutta kehoni yritti viimeiseen saakka saada ilmaa keuhkoihini. Aloin tukehtua, eikä se tuntunut mukavalta. Ympärilläni kajahteleva meteli alkoi vaieta. Uskoin, että aloin menettää tajuntaani. Odotin yhä pimeyttä ja täyttä hiljaisuutta, muttei sitä saapunut. Vastoin kaikkia odotuksiani, kun viimeisen kerran yritin avata sokeita silmiäni, näin edessäni tutut kasvot. Nuo likaisenvalkeat kasvot, tummat korvat, kuonon, vääntyneet viikset ja keltaiset silmät olisin tunnistanut vaikka unissani. Mäihän kasvoilla oli pahanilkinen virnistys.
“Miksi ihmeessä sinä tuolta näytät, Keijukainen? Etkö olekaan kaivannut minua?” Mäihä kysyi kulmiaan muka yllättyneesti kohottaen. Sitten kolli naurahti ja jatkoi:
“Taisit jo säikähtää, että jäät tänne kanssani loukkoon ikuisiksi ajoiksi. Niin hauskaa kuin se olikin, minä olen vain sinun kuvitelmaasi. Kuinka hellyyttävää se kuitenkin onkaan, että minä olin viimeinen kissa, jota sinä ajattelit ennen kuolemaasi.”
En voinut uskoa sitä. Alitajuntani oli huijannut minua. Kaikista maailman kissoista viimeiseksi muistokseni jäi juuri Mäihän kasvot. Ja hän tosiaan jäi viimeiseksi ajatuksekseni, sillä kun Mäihän kasvot alkoivat haalistua, jäi jäljelle vain pimeääkin pimeämpi pimeys ja hiljaista hiljaisempi hiljaisuus. Siinä kai se sitten oli ja minunkin oli siihen tyydyttävä: mahtavan Keijukaisen ei niin mahtava loppu.

Keijukainen: 9kp + 3TaP -

Tyrskytiikeri: 16kp + 7TaP -

Järkäleloikka: 8kp -

Päivänsäde: 13kp + 5TaP -

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

HUOM! Kujakissayhteisön kaksijalkalassa asuvilla kissoilla voi kiellon aikana kirjoittaa, sillä heidän tarinansa eivät liity sotaan.

//TAISTELUTARINA (512 sanaa = 5TaP)

Hölkkäsin Keijukaisen rinnalla kohti taistelupaikkaa. Naaras ilmoitti meidän etsivän ensitöiksemme Mesitähden käpäliimme ja johdattelevan hänet pois aukiolta, jossa hänet olisi helpompi tappaa ilman että kukaan yli-innokas eloklaanilainen tulisi jatkuvasti keskeyttämään meitä. Pohdin kuumeisesti, miten me sen oikein tekisimme. Mesitähti tuskin oli niin tyhmä että suostuisi vapaaehtoisesti siirtymään taistelemaan kauemmaksi klaanitovereistaan… Paitsi ehkä olikin!
“Minulla on idea”, naukaisuni sai Keijukaisen hidastamaan hieman, mutta etenimme yhä tasaista vauhtia määränpäätämme kohti. Menin jaarittelematta asiaan: “Mesitähti elättelee varmaan edelleen toivoa rauhan saavuttamisesta ilman enempää verenvuodatusta, joten uskon, ettei ole mitenkään mahdottoman vaikeaa suostutella häntä sivuun ‘neuvottelemaan’. Etenkään, jos minä henkilökohtaisesti pyydän häntä.”
Keijukainen pysähtyi, ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Hänen viiruiksi painuneet silmänsä käännähtivät minua kohti. “Yksinkö?” hän kysyi epäluuloisen kuuloisena.
Nyökkäsin ilmeenkään värähtämättä. “Niin, hän on niin naiivi, että saattaisi yhä luulla minun voivan muuttaa mieltäni”, huiskautin häntääni halveksivasti.
Ei tarvinnut olla kummoinen kissatuntija nähdäkseen, ettei Keijukainen erityisemmin innostunut ajatuksestani. Tiesin, että kasvattiemoni olisi halunnut olla henkilökohtaisesti mukana kaikessa, mikä liittyi Mesitähden kukistamiseen, ja siksi ideani ei ehkä ollut hänen mieleensä, mutta olin vahvasti sitä mieltä, että tämä oli ainoa mahdollisuutemme houkutella kolli sopivampaan paikkaan.
“Jahka olen saanut hänet siirtymään syrjemmäksi neuvotteluja varten, sinä voit liittyä mukaan karkeloihin ja voimme yhdessä hoidella hänet, aivan kuten olemme aina suunnitelleet”, jatkoin suostuttelemista, ja lopulta Keijukainen tuhautti nenäänsä hieman näreissään, ennen kuin myöntyi:
“Hyvä on.”
Riemastunut hymy levisi kasvoilleni, mutta piilotin sen nopeasti. “Hienoa. Mesitähden loppu on aivan käsillä.”

Hiippailin aukion laitoja myöten etsiskellen Eloklaanin päällikön valkoista turkkia. Pysyttelin lähellä kasvillisuutta, jonka suojiin saatoin hypätä tarvittaessa, jos joku eloklaanilaisista tai heidän liittolaisistaan sattui tulemaan liian lähelle. Minulla ei ollut nyt aikaa jäädä kahinoimaan joidenkin tavallisten soturien kanssa.
Viimein näkökenttääni osui solakka, valkoturkkinen kolli, joka oli pysähtynyt tasaamaan hengitystään vähän kauemmaksi taistelusta. Nousin ylös ja lähdin ravaamaan häntä kohti rauhallisesti ja huolehtien siitä, että hän näkisi minut hyvissä ajoin. Kollin vihreä katse kohdistuikin minuun pian, ja huomasin tämän lihasten jännittyvän ohuen turkin alla. Nostin häntäni pystyyn ja räpyttelin hitaasti silmiäni osoittaakseni, etten ollut uhka.
“Lepo vain, en tullut tappelemaan kanssasi.” Ainakaan vielä, lisäsin mielessäni, mutta en antanut ajatusteni näkyä kasvoiltani. “Olemme molemmat varmaan samaa mieltä siitä, että tämä verenvuodatus on täysin turhaa. Haluan vain palata takaisin kotiimme kaksijalkalaan, mutta Keijukainen on liian kiintynyt kostoonsa. Yhdessä me voisimme kuitenkin lopettaa tämän sodan ja puhua hänelle järkeä.” Samalla kun puhuin, johdattelin Mesitähteä metsään päin, jossa puut ja kasvillisuus estäisivät aukiolla olevia eloklaanilaisia katsomasta koko ajan hänen peräänsä. Täällä hän olisi täysin minun ja Keijukaisen armoilla.
“Nyt kun olemme kahden, voin ilokseni todeta, että sinä tosiaan olet typerys”, naurahdin kiertäessäni Mesitähden eteen. Hänen takanaan pensaan oksat heiluivat Keijukaisen asettuessa kollin taakse, tukkien tämän reitin takaisin aukiolle. Mesitähti tajusi liian myöhään tulleensa vedätetykseksi jälleen kerran. “Sanoisin, että tämä ei ole henkilökohtaista, mutta silloin valehtelisin, sillä sitä tämä todellakin on. On tullut viimein aika maksaa hirveyksistä, joita olet tehnyt elämäsi aikana. Tyranniasi loppuu tähän näin, vaikka meidän pitäisi sitä varten tappaa sinut yhdeksällä eri tavalla.” Naamallani oli kylmä virnistys, kun koukistelin kynsiäni valmiina iskemään ne kollin kaulaan. Sitä ennen halusin kuitenkin kuulla, oliko päälliköllä - rakkaalla isäukollani - viimeisiä sanoja, joista jälkipolvet eivät tulisi koskaan kuulemaan.

//Mesi tai Keiju?

Järkäleloikasta tuntui, että hän oli jo taistelunsa taistellut. Hän oli juuri häätänyt yhden eloklaanilaiskollin aukion kautta metsään ja nyt hän oli saanut edes muutaman sekunnin aikaa hengittää. Vai oliko? Kolli kuuli takaataan raskaita askelia ja käännähti välittömästi. Hänen katseensa muuttui varoittavaksi, mutta vaihtuikin heti lempeähkön juroon, kun toinen tunnisti kollin.
“Huh, sinä se vain”, Järkäleloikka murahti ja varautui puolustamaan kumppaniaan kaikilta vaaroilta. Yllättäen Tyrskytiikeri halusikin lähteä kauemmaksi ja kolli seurasi toista kuulijaisesti. Taistelemisessa ei ollut Järkäleloikan mielestä enää mitään järkeä, ajanhukkaa vain. Jos hän saisi valita, he lähtisivät kotiin. Mutta ei kolli saanut. Tyrskytiikeri johdatti hänet suojaisaan paikkaan ja avasi sanallisen arkkunsa. Seuraavat sanat saivat hänet hämmentyneiksi, mutta toisaalta myös helpottuneiksi.
“Luulin, että tämä on sitä mitä sinä haluat, siis Mesitähden tappaminen. Minä, mrh. Minä olen täällä tasan vain sinun takiasi. Ilman sinua, minulla ei ole mitään. Ja jos sinä haluat lähteä, niin lähden ilomielin sinun mukaasi. Totta puhuen, ei yhteisö ole täysin minun paikkani. Mutta kotini, sydämeni on siellä missä sinä olet ja seuraan sinua vaikka maailman tappiin asti”, Järkäleloikka naukaisi matalalla ja möreällä äänellä, mutta hänen sanojensa sisältö oli yhtä lempeä ja lämmin, kuin viherlehden aikaan paistava aurinko.
“Mutta meidän pitää lähteä sitten nyt. Pian joku huomaa meidän katoamisemme emmekä kumpikaan taida olla Keijukaisen suosiossa. Jos hän kuulee tästä, se on meidän loppumme. En tahdo menettää sinua. Ei, en nyt kun meidän seikkailumme on vasta alkutekijöissään. Oletko valmis avaamaan aivan uuden sivun elämässäsi, Tyrskytiikeri?” tummaturkkinen kollikissa naukaisi ja pukkasi kumppaniaan leikkisän lempeästi päällään. Rakkaus kuului ja näkyi tavallisesti niin kivikasvoisessa Järkäleloikassa. Mutta kolli halusi osoittaa ja näyttää sen Tyrskytiikerille.Kaiken tämän jälkeen, heillä oli toisensa ja heillä tulisi aina olemaan toisensa.
"Parempaa aikaa lähteä kuin tämä ei tulekaan. Tiedän, että Keijukainen saattaa tämän jälkeen jahdata meitä hautaan asti, mutta olen valmis mihin vain sinä rinnallani", Tyrskytiikeri vastasi kumppanilleen ja Järkäleloikka sukaisi toisen lapaa rohkaisevasti. Taistelun äänet kohisivat hänen korvissaan ja kolli tiesi, että nyt oli aika. Hän virnisti yllättävän leikkisästi Tyrskytiikerille ja näpäytti toista hännällään poskeen:
"Ota minut kiinni, jos saat, köntys!"
Sen murahdettuaan pitkäturkkinen kolli lähti hölkkäämään kumppaninsa edellä. Nyt heidän elämässään paistoi aurinko ja tätä valoa ei tulisi sammuttamaan enää mikään.

//Tyrkky kissa???

//TAISTELUTARINA (716 sanaa = 7TaP)

Puun juurakossa liikahti jokin. Siristin silmiäni hämärässä ja yritin saada selvää, mikä se oli. Maistoin kielelläni veren metallisen maun, johon sekoittui myös aavistus nummen tuoksua. Viimeistään kuullessani varoittavan murinan kumpuavan juurakossa piileksivästä otuksesta tajusin kyseessä olevan eloklaanilainen, joka oli paennut metsään parantelemaan haavojaan.
Muussa tapauksessa olisin varmaankin lähtenyt paikalta ja jättänyt haavoittuneen kissan rauhaan, mutta tässä eloklaanilaisessa oli jotakin tuttua. Kurkkuani alkoi yhtäkkiä kuristaa, kun silmäni vähitellen tottuivat metsän vähäiseen valoon ja tunnistivat juurakossa kyyristelevän mustavalkoisen soturinaaraan, jonka jäänsinisissä silmissä roihusi tuli.
"Kuutamolaine?" henkäisin hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Murina lakkasi kuin seinään, ja kissa hiipi pois varjoista karvojaan epäluuloisesti pörhistellen.
“Sinä taas”, sisareni ääni oli tyly, mutta hän ei vaikuttanut enää yhtä halukkaalta tappamaan minut kuin viimeksi nähdessämme. “Olet varmastikin tyytyväinen, kun onnistuitte huijaamaan meidät kaikki tänne sotaanne varten.”
“En minä tällaista halunnut”, kiirehdin naukumaan, vaikka tiesin, että minun oli turha puolustella tekojani enää tässä vaiheessa. Olin omalta osaltani syyllinen tähän karmeaan verenvuodatukseen, aivan se ja sama mitä mieltä olin tästä sodasta nyt. “Tai en ainakaan enää.”
Kuutamolaineen silmät painuivat viiruiksi, kun hän tarkasteli minua, kenties yrittäen arvioida, puhuinko totta. Silmäillessäni häntä vaivihkaa huomasin hänen turkistaan puuttuvan isoja tuppoja karvaa. Aiemmin havaitsemani veren haju oli peräisin naaraan tuoreista haavoista, jotka olivat värjänneet tämän mustavalkoisen turkin valkoiset kohdat punaisiksi. Panin myös merkille, että tämä hädin tuskin pystyi seisomaan omin avuin.
“Olet loukkaantunut”, sanoin ikään kuin se ei muka olisi ollut ilmiselvää.
Kuutamolaineen tuhahdus oli täynnä halveksintaa. “Aijaa? En olekaan huomannut.”
“Anna minun auttaa sinua”, pyysin, vaikka tiesin, ettei naaraalla ollut yhtäkään hyvää syytä luottaa minuun. Ensin olin valehdellut hänelle siitä, kuka oikeasti olin, ja nyt olin tuonut itse kuoleman kajahtaneen kissayhteisön johtajan muodossa hänen perheensä luo. Ei ollut epäillystäkään siitä, kelle vuoden surkeimman veljen palkinto kuului.
“Jos haluat todella auttaa, käy käskemässä sitä sekopäistä ystävääsi keräämään kaverinsa ja läksimään takaisin sinne, mistä on tullutkin.” Kuutamolaineen silmät välähtivät vihaisesti, ja hän lysähti lopulta istumaan rasittuneena.
“Keijukaista ei noin vain komennella, hän saa aina tahtonsa läpi - tavalla tai toisella”, murahdin kynsiäni käyristäen ja käänsin katseeni hetkeksi siihen suuntaan, missä kissat kävivät yhä taistelua aukiolla. Keijukainen oli epäilemättä tälläkin hetkellä Mesitähden kimpussa ja yritti kiihkeästi vuodattaa kaikki tämän yhdeksän henkeä ulos tästä saadakseen viimein kostonsa.
Kosto. Sen perässä olin juossut kaikki nämä viimeiset vuodenajat. Sen voimalla olin noussut joka aamu ylös vuoteesta ruokkiakseni sitä lisää vihalla ja katkeruudella. Pitkään olin kuvitellut olevani oman elämäni herra, vaikka todellisuudessa minusta oli vain tullut omien negatiivisten tuntemuksieni sätkynukke. Miten sokea olinkaan ollut.
“No niin varmasti saa, kun hänellä on ympärillään tuollaisia selkärangattomia katinkuvatuksia, jotka hyppäisivät hänen käskystään vaikka kielekkeeltä.” Kuutamolaineen sanat osuivat ja upposivat. Tavallisesti olisin sivaltanut takaisin samalla mitalla, mutta tällä kertaa en jaksanut enää puolustella itseäni. Tiesinhän itsekin, että minusta oli tullut Keijukaisen alaisuudessa täysin selkärangaton pelkuri.
“Minä voin saalistaa sinulle”, yritin yhä tarjota apuani sisarelleni, mutta tämä vain pudisteli päätään.
“Pärjään kyllä omin avuin”, naaras puuskahti ja nousi seisomaan, varmaankin osoittaakseen minulle tarkoittavansa sanojaan. Hän katsoi minua hetken, ja olin näkevinäni hänen katseessaan häivähdyksen myötätuntoa. “Mutta jos haluat auttaa jotakuta, auta ensin itseäsi.” Sen sanottuaan Kuutamolaine lähti nilkuttamaan ohitseni metsikköön.
Emmin hetken ennen kuin käännähdin ympäri ja mau’uin naaraan perään: “Kuutamolaine, olen pahoillani. Ihan kaikesta.”
Mutta Kuutamolaine ei pysähtynyt, ainoastaan hänen suuntaani vaivihkaa värähtävät korvansa viestivät, että tämä oli kuullut anteeksipyyntöni.

Poikkelehdin taistelukentällä etsien epätoivoisena Järkäleloikan jykevää hahmoa kymmenien kissojen joukosta. Rukoilin Tähtiklaanilta, että tämä olisi yhä elossa ja täysissä voimissaan. En olisi kestänyt sitä, jos kollille olisi sattunut jotakin.
Esi-isät taisivat kuulla rukoukseni, sillä aivan vahingossa satuin törmäämään kumppaniini, joka oli juuri ajanut eloklaanilaisen aukion yli metsään. Järkäleloikan kuono käännähti minua kohti ja tämän silmät kiiluivat vaarallisesti, kunnes tämä tunnisti minut. Helpotus valtasi minut.
“Seuraa minua”, viitoin kumppanini mukaani ja kiirehdin taistelevien kissojen tieltä syrjemmäksi. Johdatin Järkäleloikan kauemmaksi metsään ja pysähdyin vasta kun olin varma, ettei lähistöllä ollut muita Yhteisön jäseniä. Asia, jonka olin aikeissa ottaa puheeksi kollin kanssa oli sellainen, että se ei saanut kantautua Keijukaisen korviin.
“Haluan lähteä täältä”, ilmoitin Järkäleloikalle käännyttyäni.
Järkäleloikka kohotti hämmentyneen oloisena kulmiaan. “Lähteä?”
Nyökkäsin nopeasti, irrottamatta katsettani kollin sinisistä silmistä. “Niin, lähteä. Lähteä tästä taistelusta, lähteä Yhteisöstä. Haluan aloittaa uuden elämän jossakin kaukana Keijukaisesta ja tästä tuhoon tuomitusta kostosaattueesta - sinun kanssasi.” Odotin sydän pamppailen kumppanini vastausta. Jos Järkäleloikka haluaisi jäädä Yhteisöön, en tiennyt, mitä tekisin, sillä en voinut enää kuvitella elämääni ilman kollia, mutta en myöskään halunnut pysyä lopunikääni Keijukaisen juoksupoikana Yhteisössä.

//Järksy?

//TAISTELUTARINA

"Yhdessä. Tämä metsä kuhisee vihollisia, jotka tuntevat sen läpikotaisin, joten ei ole järkeä hajaantua", tokaisin Päivänsäteelle ja viitoin tämän perässäni kauemmas joesta löytääksemme saaliiden hajujälkiä. En ollut todellakaan mikään lahjakas saalistaja, enkä olisi alentunut tällaiseen ellei olisi ollut aivan pakko. Taistelua varten tarvitsimme energiaa, jota saisimme vain syömällä vatsamme täyteen ja lepäämällä. Kasvattityttäreni lähti empimättä perässäni saalistamaan.

Olimme saaneet saalistettua ja syötyä, tai oikeastaan Päivänsäde oli hoitanut saalistusosuuden. Harmaaturkkisen naaraan saalisonni oli ollut omaani parempi. Tuntui kuin metsän eläimet olisivat vältelleet minua, sillä ainoa saaliseläin jonka näin, oli ollut hiiri, joka onnistui pakenemaan puun juurakkoon heti minut huomattuaan. Onnekseni Päivänsäteen saalistamasta oravasta riitti vatsan täytettä ihan sopivasti meille molemmille. Kun olimme syöneet, kävimme lepäämään joen varrella kasvavan kuusen oksien suojaan. Sovimme lepäävämme vuorotellen, jotta metsässä vaanivat eloklaanilaiset eivät pääsisi yllättämään meitä nukkuessamme. Se jos jokin olisi ollut noloa, että olisimme menettäneet henkemme niin helppoon väijytykseen.
Kun olimme levänneet, lähdimme taivaltamaan takaisin kohti taisteluaukiota.
"Mitä luulet, vieläkö taistelu jatkuu?" Päivänsäde kysyi epävarmalla äänellä. Katsahdin kasvattitytärtäni tuhahtaen:
"En usko, että sitä saadaan päätökseen ilman meitä. Toivon vain, etteivät jotkut tietyt kujakissat ole ottaneet jalkoja alleen ja lähtenyt pakoon. Minä vannon, että me etsimme käpäliimme jokaikisen karkulaisen sodan jälkeen."
Päivänsäteen terävä katse kertoi naaraan olevan kanssani samaa mieltä, mutta hänen silmissään välähti pieni epävarmuus.
"Pakenevat petturit totta tosiaan ansaitsevat kuoleman ja rangaistuksen teostaan, mutta en tiedä riittävätkö resurssimme siihen tämän kaiken jälkeen. Minä uskon, ettemme selviä tästä taistelusta ilman kuolemia", naaras naukaisi mietteliäänä. Siristin epäilevästi silmiäni. Tyttäreni sanoissa oli kyllä järkeä, mutten halunnut kertoa sitä hänelle. En halunnut näyttää typerältä ja hoppuilevalta vanhukselta Päivänsäteen rinnalla.
"En minä sanonut, että etsisimme mitään tai ketään heti. Tietenkin tappioita tulee, en hetkeäkään usko että kaikki nuorimmat taistelijat selviävät hengissä. Meillä on loppuelämä aikaa etsiä kissoja, jotka ovat pettäneet tämän Yhteisön", tuhahdin kärkkäästi. Päivänsäde ei ehtinyt sanoa enempää, kun taistelun äänet kantautuivat jo korviimme. Aukio oli lähellä ja taistelu oli yhä käynnissä.
"Meidän tavoitteenamme on löytää Mesitähti käpäliimme, johdatella hänet pois aukiolta ja tappaa hänet kaikessa rauhassa", ilmoitin Päivänsäteelle, kun lähdin jo kiihdyttämään tahtiani päästäkseni mahdollisimman nopeasti etsimään verivihollistani.

//Päivi?

Iltarusko: 81kp! + 36TaP - Iltaruskosta voi tulla soturi-ikäinen sodan jälkeen!

Ruusunen: 39kp! + 17TaP -

Keijukainen: 32kp! + 12TaP -

Cosmos: 6kp + 2TaP -

Päivänsäde: 9kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA
Pyörimme raivoisamme kynnet kynttä vastaan. Silmissäni leimusi murhava katse. Minä lupaan tehdä tästä ainakin puolikuoleen. Pureuduin vihamielisesti kollin kurkkuun kolli alkoi kiljumaan jotain hiirenaivoista.
"Kuinka Sinä saattaa!? Olen sentään tuleva päällikö!" Kolli ärisi.
"Mitä se minua liikutaisi enhän minä ole sinun typerän klaansisi kisso!" Sihahdin ja purin yhä vain lujempaa. Kollin silmissä loisti tyrmistys ja hän alkoi haroa tassuillaan kurkkuani mutta minä vain raahasin häntä hetkisen ympyrää kollin ulvonasta huolimatta, tiputtin hänet maahan ja loikin Ruususen luo huomatesani naaran kutsuneen minua, vilaitin nopeasti kysyvää katsetta naaraseen ja sitten käännyin katsomaan taakseni ihan vain kaikken varalta. Lopulta aloin tassutamaan sitä pensasta kohti missä olimme jo aiemmin käyneet lepäämässä. Katsahdin Ruususta ja kuiskasin.
"Minä voin vahtia ettei kukaan hyökkää kimpumee kun nukumme", kuiskasin jota kuukaan ei kuulisi. Käännyin ja aloin tarkailemaan maisema joka ei ollut kylläkään kovin kaunista katseltavaa, käännyin suukimaan turkkiani siistimmäksi veriseen tapelun jälkeen. Nousin seisomaan jota en nukahtaisi mutta ikävä kyllä minä nukahdin.

Tassutin kauheassa taistelussa mutta en tiennyt miksi olin siellä. Kukaan ei nähnyt tai kuullut minua eikä myöskään tuntenut tai yhtikääs mitään. Lopulta päädyin vain istahtamaan taistelun reunaan katselemaan kun kissat tapoivat toisiaan. Kallistin päätäni selvitääkseni mitä he tekivät koska nyt kun olin pysähtynyt ja katsonut tarkaan niin olin huomannut että kaikki kissat olivat samalla puolella mutta he taistelivat, Mutta mitä tai ketä vastaan? Nousin ja lähdin hiipimään eteenpäin hyvilläänin sitä että kukaan ei voinut tunntea tai kuulla minua. Kun olin aivan keskellä hullun myllyä huomasin mitä he tekivät hehän tapelivat riistaa vastaan... yhtäkkiä heräsin kun joku tökki minua, havahduin ja katselin ympärilleni, olipa se outo uni...
"Miksi sinä nukuit?" Ruusunen tiukasi. Katsahdin tyrmistyneenä naarasta ja sopersin.
"Tuota... siksi että sinun ei tarvitsisi vahtia kun minä nukun," sopersin tyrmistyneenä. Käännyin nopeasti ja lähdin Ruusunen perässäni takaisin taisteluun, katselin ympärilleni ja huomasin edessäni kissan.
Kyristyin ja hyökkäsin solakkan vaalean ruskean naaras kissan kiimpuun. Puraisin Naarasta lujaa lapaan sihisten ja sähisten. Naaras kamppaili lujaa vastaan. Yhtäkkiä katsellessani ympärilleni niin kauhistelin kun en nähnyt Ruususta missään. Nousin naaran päältä pois ja lähdin etsimään naarasta.
"Ruusunen? Missä sinä olet? Eikö meidän pitänyt taistela yhdessä?" Huutelin huolestuneena. Kunnes huomasin helpotunena naaran siellä pensaikossa.
"Ruusunen miksi et tullut mukaani?" Kysyin ihmeissäni.
"Miksi olisin?" Ruusunen kysyi. puudustelin päätäni ja aloin sihisemään vihaisena.
"Tämä on taistelu eikä mikään lepo paikka!" Ärähdin. Mennin naaran taksee ja tönäisin hänet ulos pesästä, paistin häntä yhä vain syvemmälle taisteluun. Yhtäkkiä Edessämme oli se sama naaras jonka olin äsken jättänyt Ruususen katoamisentakia.
Vilkaisin syytävävästi Ruususta ja heilutelin hääntäni naarasta kohti sitten hyökkäsin naaran kiimpuun ja Ruusunen tuli perässä. Painauduin naaran päälle pehmeä vatsa ylös päin, naaran silmissä loisti pelko ja hän pyristeli koko ajan allani mutta pidin naarasta voimakasti allani eikä hän päässyt pakoon huomasin, Ruususen kynsivän ärisevän vähän kauempana toista naarasta vastaan joka oli vaalean kellanpunainen. Mutta katsomaan jääminen oli ollut suuri virhe koska olin helitänyt naarasta joten naaras sai heitettyä minut pois päältään ja pääsi päälleni. Ärisin ja raavin naaran naama ja kylkiä, mutta naaras vain alkoi rapimaan vatsaani pikkin teräävin kynsin. Irvistin kivusta ja puraisin raapaisin nopeesti naaran korvaa ja vatsaa. Mutta en jaksanut kunnolla koska olin taistelut jo todella paljon tänään ja olin aivan poikki. Silmissäni loisti silti täysi raivo naarasta kohtaan, keräsin kaikken voimani ja potkaisin naaran pois päältäni. Hänen silmänsän loisti hämmästys.
*sitäs sait*, äräsin hiljaa mielessäni. Nousin ylös ja tassutin tyneen rauhallisesti naarasta kohti sitten yhtäkkiä minä melkein kaaduin kun Ruusunen ja hänen vastustajansa törmäsivät minuun ja minä lensin tietenkin suoraan oman vastustaajani eteen ja melkein heti naaras tömäyti tassunssa päälleni. Silmäni leimusivat ja aloin pyristellemään raivoisani naaran alla. Tönäisin naaran nopeasti pois päältäni ja hyökkäsin naaran kiimpuun aloimme, aloimme pyörimään vimatusti. Me ravimme, ärisimme ja purimme toisiamme. Sitten lopulta sain oteen naaran kurkusta ja yritin pura naaran kuoliaaksi, mutta naaras heitikin minut pois päältään ja aloimme taas kierimään maassa, välillä näyti siltä että minä olin voitolla välillä taas naaras näyti olevan voitolla. loppujen lopuksi Ruusunen vetäisi naaran irti minusta ja sitten he alkoivat tapela keskenään ja minä aloin tapelemaan vaalean kellanpunaisen naaran kanssa. Raapaisin naaran kylkeen haavan ja hän taas vetäisi pitkillä kynsillään viillon korvaani. Pääosin kivusta ja aloin ratelemaan naaran vatsaa ja hän taas läimäyti napakan iskun naamani ja minä aloin hoipertelemaan taakse päin naarasta.
Ärähdin ja loikasin raivokaan rääkäisyn saatelemana naaran selkään ja vetäisin naaralta jalat alta, aloin ratelemaan naaran selkää ja korvia huumaava mellun häiritessä. Naaras rääkyi kivusta ja raivosta, minä kumaruin lähemmäs naaran lapaa ja pureuduin siihen lujaaa ja säälimätömästi. Naaras oli ärsyttävä mutta en halunnut jostain syystä tapaa häntä. Nousin seisomaan naaran päällä ja hyppäsin pois lähtien tassutamaan Ruususta kohti.
"Ruusunen tarvitsetko apua?" Kysyin.
"Miltä näyttää?" Ruusunen tiuskaisi. Arvelin sen tarkoittavan sitä että hän tarvitsi apua, loikkasin naaraiden väälin ja aloin ratelemaan naarasta vihaisin pitkin kynen vedoin.
Naaras vikisi tuskissaan, kääntyi ja yriti raapaista minua mutta hyppäsin kauemmas Naarasta ja sitten taas takaisin naaran luo ja raapaisin naaran naama terävillä kynsilläni ja jätin naaran ulvomaan kivusta en oikeastaan välittänyt pätkänkään vertaa mitä naaralle tapahtuisi

\\ruusunen?

//TAISTELUTARINA (137 sanaa taistelusta = 1TaP)

Ruusunen ja aikuinen eloklaanin naaras tappelivat keskenään raivokkaasti. Välillä Iltaruskokin päätyi avustamaan Ruususta.

Naaraat kierivät maassa ja Iltarusko sen kollin kanssa vähän matkan päässä. Ruusunen repi naaraalta karvatupsuja irti ja naaras Ruususelta. Kun he viimein erkanivat ja nousivat pystyyn, he kiersivät kehää ja odottivat seuraavaa hyökkäystä. Pian kaksikkoon törmäsi Iltarusko ja ruskea kolli, jotka olivat edelleen kierineet vimmatusti maassa.
Ruusunen horjahti vähäsen ja huomasi toisen naaraan menettäneen hetkeksi huomionsa joten hän yritti hyökkäystä. Eloklaanilainen väisti hänen hyökkäyksensä.
Pian kaksikko oli juoksemassa Ruusunen eloklaanilaisen perässä. Naaras yritti saada tätä kissaa kiinni, mutta pian tämä oli jo kadonnut. Harmistuneena murahtaen hopeanharmaa naaras luikki pois. Hän ei ajatellut enää tuhlata aikaansa kehenkään muuhun. Iltarusko saisi siis pärjätä yksin. Naaras ei ollut parhaimmassa kunnossa ja tuntui, että hän pökertyisi pian. Hän väisteli ympärillään riehuvia kissoja ja juoksi äkkiä pois taistelun temmellyksestä.

Ruusunen nuoleskeli etutassuaan ja makoili pensaassa. Hän säpsähti kuullessaan lähistöltä jonkun kissan askelia. Varovasti Ruusunen meni katsomaan kuka kulki parin ketunmitan päässä. Se oli Iltarusko. Naaras työntyi ulos pensaasta yhteisötoverinsa luo.
“Hei! Haluaisitko jakaa vahtivuoroja kanssani. Haluaisin näet levätä hieman, mutta en tiedä uskallanko, jos joku hyökkääkin kun olen unessa. Herättäisit minut vain kuunhuipun aikaan ja sitten olisi minun vuoroni vahtia”, ehdotin. Naaras nyökäytti päätään.
Käännyin ympäri ja menin taas pensaikkoon levolle. Iltarusko vahti lähistölläni ympäristöä.

//Iltu?

//TAISTELUTARINA (333 sanaa = 3TaP)

Olimme joutuneet tekemään suunnitelmaamme jonkin verran muutoksia Kharonin, Fornaxin ja Deimoksen loikattua Eloklaaniin, sillä emme olleet voineet olla varmoja siitä, oliko kollikolmikko ehtinyt kielimään aiemmista aikeistamme Mesitähdelle. Uusi suunnitelmamme oli ollut minusta jopa parempi kuin edellinen; Mesitähden ilme oli ollut näkemisen arvoinen, kun tämä oli tajunnut koko jutun halustani palata takaisin synnyinklaaniini olevan pelkkää vedätystä. Kaikki oli sujunut juuri niin kuin oli pitänytkin siihen asti, kun viimein olin saanut tilaisuuden käydä Eloklaanin päällikön kimppuun henkilökohtaisesti.
Mittelömme oli raivostuttavan tasaväkinen. Vaikka kuinka yritin päästä kollin niskan päälle tehdäkseni hänestä selvää, tämä onnistui aina livahtamaan ulottumattomiini. Sama kuvio toistui kerta toisensa perään, eikä taisto tahtonut kallistua kummankaan eduksi. Hädin tuskin tunsin enää omia raajojani mutta pakotin itseni jatkamaan siitä huolimatta. Niin kauan kuin Mesitähti pysyi tolpillaan pysyisin minäkin.
Väsymykseni salli minun keskittää kaiken huomioni ainoastaan edessäni huohottavaan Mesitähteen, joten Keijukaisen yllätyshyökkäys kollin kylkeen sivustapäin tuli minulle aivan yhtä puskista kuin Eloklaanin päällikölle. Naaras komensi minut mukaansa, ja olisin halunnut väittää vastaan, mutta hänen tuima ilmeensä ei jättänyt minulle muuta vaihtoehtoa kuin totella.
Seurasin juosten kasvattiemoani metsään. Pysähdyimme vasta joen rannalla, jossa hän kehotti minua olemaan valppaana eloklaanilaisten varalta. Istahdin alas korviani käännellen. Sydämeni hakkasi yhä, ja väsymyksestäni huolimatta minun oli vaikea rauhoittua. Halusin takaisin taistelemaan.
Keijukaisen ilmoittaessa meidän saalistavan ja lepäävän vähän ennen taisteluun palaamista kumarruin latkimaan vettä joesta. Kylmä vesi virkisti hieman ajatuksenjuoksuani.
Nostin lopulta päätäni vesipisaroita viiksistä putoillen ja käännyin katsomaan Keijukaista, joka juuri oli valittanut siitä, miten muut eloklaanilaiset pyrkivät aktiivisesti asettumaan Mesitähden ja meidän väliimme. Olin törmännyt samaan ongelmaan aiemmin yrittäessäni raivata tietäni valkoisen kollin luo, kunnes minua oli lopulta onnistanut.
"Sitten meidän täytyy yrittää houkutella hänet jotenkin kauemmas kätyreistään." Istuuduin varovasti alas ja irvistin tuntiessani vasta nyt kaikki ne osumat, joita olin ottanut taistellessani Mesitähteä vastaan. Uskoin tehneeni kollille vähintäänkin yhtä paljon vahinkoa, ja toivoin hänen kärsivän sen vuoksi samalla mitalla.
"Saalistammeko yhdessä vai erikseen?" kysäisin sitten Keijukaiselta, tähyillen jo aluskasvillisuuden suuntaan aisteja terävöittäen. Oli suorastaan ihme, jos taistelun äänet eivät olleet saaneet tämän metsän osan riistaa pakenemaan syvemmälle metsään.

//Keiju?

//TAISTELUTARINA (267 sanaa = 2TaP)

Pensaan oksat tärähtivät rajusti kahden toistensa kimpussa painivan kissan törmätessä sitä päin. Cosmos painautui tiukasti maata vasten pensaan alla tehdäkseen itsestään mahdollisimman huomaamattoman ja luimisti korviaan kissojen rääkyessä täyttä kurkkua vain hännänmitan päässä hänen piilopaikastaan. Lopulta toinen kissoista luikerteli kauemmaksi vastustajastaan ja nelisti pois paikalta. Cosmos pidätti hengitystä ja odotti toisenkin kissan siirtyvän pois pensaan luota, ennen kuin uskalsi edes silmiään räpäyttää.
Joka suunnassa mihin hän vain katsoikin näkyi verta ja kuolemaa, ja se sai nuoren kollin mielen aivan tolaltaan. Hän ei ollut koskaan todistanut mitään näin kauhistuttavaa ja raakalaismaista, ja hänestä tuntui että hänen pelosta tykyttävä sydämensä saattaisi pian posahtaa. Pensas oli hänen ainoa turvansa, kilpi, joka suojeli häntä ulkopuolella raivoavalta taistelulta.
Oksien välistä Cosmos näki hämärällä aukiolla säntäilevien kissojen hahmoja. Yksi niistä näytti aivan hänen isältään ja se sai nuoren kollin nostamaan korvansa pystyyn valpastuneena. Hän ei ollut nähnyt kollia sen jälkeen kun Päivänsäde oli ilmoittanut Yhteisölle tämän, Fornaxin ja Deimoksen olevan pettureita ja liittyneen Eloklaanin puolelle. Cosmos ei ollut halunnut uskoa sitä, eikä hän halunnut uskoa sitä vieläkään. Ei isä ollut voinut hylätä häntä sillä tavalla. Isä rakasti häntä. Tälle täytyi olla jokin järkevä selitys.
Hän unohti hetkeksi pelkonsa ryömiessään ulos piilostaan ja suunnatessaan valkoista kollia kohti, joka oli pysähtynyt vetämään henkeä aukion laidalle. Cosmoksen sisällä pilkahti riemu todetessaan kissan todella olevan isänsä.
“Isä!” hän yritti saada kollin huomion ennen kuin tämä ehtisi taas liittyä taisteluun. Kharonin eriparisilmät välähtivät häntä kohti, ja toisin kuin hän oli odottanut käyvän, tämä kääntyikin äkkiä ympäri ja livisti metsään. “Ei, isä! Älä jätä minua!” Cosmos ryntäsi kollin perään epätoivo turkissaan kihisten. Hän ei aikonut päästää tätä menemään taas.

//Kharon?

//TAISTELUTARINA

Veri kohisi korvissani, kun väistelin Mesitähden iskuja. Valkoturkkinen kolli oli taistellut kanssani taistelun alusta alkaen. Täytyi myöntää, että taistelu meidän kahden välillämme oli kaikkea muuta kuin tasavertainen; Mesitähti ei pärjännyt minulle taistelussa alkuunkaan. Toki Eloklaanin päällikkö oli liikkeiltään ketterä, nopea ja taitava hyökkääjä, mutta minun etunani oli voimani, taitoni ja kokemukseni. Mutta joka ikinen kerta, kun olin valmistautunut antamaan allani makaavalle kollikissalle viimeisen, tappavan iskun, joku tuli väliimme. Kirosin mielessäni sitä, miten sinisilmäisiä eloklaanilaiset olivat. Heidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikille helpointa olisi vain ollut antaa Mesitähden kuolla. Sillä tämä kaikki olisi saatu päätökseen, eikä taistelun olisi pitänyt enää jatkua, mikäli eloklaanilaiset olisivat olleet valmiita antautumaan.
Kun eloklaanilaisia hääri kimpussani kaksin kappalein, aloin olla selvästi alakynnessä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin reilu, enkä voinut sietää sitä.
"Taistelisitte edes yksi yhtä vastaan!" sähähdin valkealle kollille, joka oli rientänyt päällikkönsä avuksi. Tämän meripihkainen katseensa viesti minulle hyvin nopeasti, kuinka vähän kissa välitti minun sanoistani. Empimättä hän aloitti uuden hyökkäyksen kohti minua päällikkönsä rinnalla.
*Hiirenpapanat*, tuhahdin mielessäni alkaessani väistelemään kahden kissan iskuja. Se oli huomattavasti haastavampaa, kun täytyi koko ajan pitää silmällä kahta kissaa ja ennakoida molempien aikeita. Vaikka tein parhaani ja hieman enemmänkin, tilanne oli mahdoton. Väistäessäni Mesitähden lähestyvät hampaat, vitivalkea kolli onnistui iskemään hampaansa vasempaan lonkkaani. Päästin ilmoille raivoisan sähähdyksen:
"Irti minusta, saasta!"
Kuten arvata saattaa, ei käsky tehonnut kirpputurkkiseen eloklaanilaiskissaan, jonka mielen Mesitähti oli valheillaan pilannut. Painauduin vasten maata, kun Mesitähti taas huitaisi kynsillään minua kohti. Huti, taas kerran. En luovuttanut, vaikka tilanne näyttikin pahalta. Olin päättänyt, etten luovuttaisi koskaan. Minä voittaisin tämän sodan, maksoi mitä maksoi. Ajatus siitä valoi minuun lisää voimaa ja taistelutahtoa. Riuhtaisin itseni voimalla irti valkoturkkisen kollin hampaista ja käännähdin häntä kohti. Kynnet ojossa syöksähdin ilman halki vihollisen päälle. Alkoi armoton painiminen, kun kierimme kaksin multaisessa maassa. Aina kun sain painettua sirorakenteisen kollikissan alleni, hänen onnistui kiemurrella vapaaksi ja tilanne kääntyi päälaelleen, kun kissa sai kaadettua minut maahan. Taistelu tätä kissaa vastaan oli selvästi tasaväkisempi kuin Mesitähteä vastaan taisteleminen. Tämä kissa osasi oikeasti taistella, eikä hänen taidoissaan ollut samanmoisia puutteita kuin päälliköllään. Tämäkin kissa hyödynsi taistellessaan Mesitähden tavoin ketteryyttään, eikä voimaa kollilta tuntunut paljoa löytyvän, sillä sain helposti heitettyä hänet pois päältäni. Tästä taistelusta minä todella nautin, mutta tiesin ettei se voisi jatkua. Tämä kirppukasa ei ollut minun todellinen vastustajani, vaan se oli Mesitähti. Kun seuraavan kerran pääsin kierähtämään valkoturkkisen kissan päälle, sen sijaan että olisin edes yrittänyt jatkaa taistelua hänen kanssaan, loikkasin nopeasti taaemmas.
Samassa aloin etsiä katseellani Mesitähden valkoruskeaa turkkia. Oliko hän liuennut taistelusta ja jättänyt klaanitoverinsa selviämään yksin minua vastaan? Ei, se ajatus osoittautui vääräksi hyvin nopeasti, kun erotin tutun hahmon kamppailevan Mesitähden kimpussa vähän matkan päässä. Vaikka harmaaturkkinen Päivänsäde olikin Mesitähteä kokemattomampi ja nuorempi, näytti kaksikon välillä roihuava taistelu hyvin tasaväkiseltä. Kumpikaan ei näyttänyt saavan kunnon otetta toisesta, mutta iskuja he jakelivat tasaväkisesti vuorotellen toisilleen.
"Mihin sinä olet menossa?" kuulin takaani matalaa murinaa. Käännähdin nopeasti ympäri ja kohtasin juuri maasta ylösnousseen valkean kollin meripihkaisen katseen. Kissan ilme oli kylmä kuin kivi, hän näytti olevan tosissaan tämän taistelun kanssa.
"Ei minua kiinnosta taistella tuollaisten "tavallisten" eloklaanilaisten kanssa. Joku muu saa hoidella sinut", tuhahdin halveksivasti samalla, kun kasvoilleni hiipi vieno virnistys. Kolli väläytti minulle valkeita hampaitaan ja otti askeleen uhkaavasti lähemmäs. En kaiketi pääsisi hänestä eroon noin vain, joten valmistauduin taistelemaan taas häntä vastaan.
"Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen. Minusta tuntuu, että sinä pelkäät häviäväsi", eloklaanilainen vastasi vakavalla äänellä. Hän ei hymyillyt lainkaan, eikä tilanne tuntunut olevan hänen silmissään lainkaan yhtä huvittava kuin minun.
"Pyh, en vain tykkää haaskata aikaani kaltaisiisi surkimuksiin", ärähdin hermostuen. En jaksanut enää jauhaa, vaan syöksyin empimättä taistelemaan vihollistani vastaan.

Taistelu valkoturkkista eloklaanilaista vastaan päättyi, kun kolli liukeni paikalta auttamaan eloklaanilaista, joka oli selvästi hädässä kahden kuolonklaanilaisen kynsissä.
"Pakene vain!" sähähdin kollin perään ja annoin hänen mennä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja taistelu näytti hieman rauhoittuneen. Kaikesta päätellen osa taistelijoista oli paennut aukiolta lepäämään, kuolemaan tai jättänyt taistelun kokonaan taakseen pettäen toverinsa. Viimeinen vaihtoehto oli yksi minun pahimmista peloistani. Kujakissayhteisön riveissä oli kissoja, joihin en luottanut pätkääkään. Vannoin, että jos yksikin heistä pettäisi minut, etsisin hänet kynsiini ja veisin väkisin takaisin Yhteisöön hänen loppuiäkseen.
Taisteleminen oli saanut minut väsyneeksi. Kun valkea kolli oli kadonnut klaanitoverinsa avuksi, pysähdyin hetkeksi aloilleni tasaamaan hengitystäni. Lihaksiani poltteli ja kehossani olevia haavoja kirveli. En ollut heikko, mutta tiesin kyllä omat voimani. Tämä taistelu ei näyttänyt olevan lähelläkään loppua, enkä voisi vaatia itseäni taistelemaan niin kauan, että tuupertuisin. Nälkä kurni vatsassani ja valtava raivo pyrki ulos sisältäni. Olisi päästävä hetkeksi pois tästä sekasorrosta, jonka keskellä ajatteleminenkin tuntui mahdottomalta. Päätin etsiä Päivänsäteen ja vetää hänet kanssani aukion ulkopuolelle. En jättäisi tytärtäni yksin eloklaanilaisten armoille.

Tummanharmaa naaraskissa löytyi pian Mesitähden kimpusta aukion toiselta laidalta. Molemmat taistelijat näyttivät rähjääntyneiltä ja väsyneiltä. Heidän turkeistaan uupui karvatukkoja ja molempien turkeissa oli punertavia värjäymiä, jotka kaiketi olivat peräisin joko heidän omastaan tai toistensa veristä. Kun Mesitähti ja Päivänsäde irtaantuivat toisilleen, olin lähtemässä syöksyyn heitä kohti. Epäonnekseni eteeni sattui juuri silloin kaksi eloklaanilaiskissaa, jotka näyttivät haastavan minut taisteluun.
"Pois tieltä, hiirenaivot!" sähähdin, mutta kaksi kissaa pysyivät visusti aloillaan ja katsoivat minua haastaen. Kirosin mielessäni, mutta olin jo päättänyt, etten jäisi taistelemaan näitä kissoja vastaan. Syöksähdin nopeasti sivuun kohti toistensa kimpussa taistelevia kissoja, päästäkseni pakoon vihollisiani. En ollut pakenija, mutta joissain tilanteissa se oli paras vaihtoehto. Turhaan minä kuluttaisin energiaani noita kissoja vastaan taistellen. Tavalliset rivisoturit olivat muiden heiniä, Mesitähti kuului minulle. Jouduin tekemään kovasti työtä väistelläkseni toistensa kimpussa painivia kissoja. Tässä kohtaa aukiota hääri kerrallaan kymmeniä kissoja, eivätkä he onnekseni kiinnittäneet sen koommin minuun huomiota. Vilkaistessani taakseni, huomasin karistaneeni minut haastaneet eloklaanilaiset kannoiltani. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kiersin aukion toista laitaa pitkin kohti paikkaa, jossa Mesitähti ja Päivänsäde olivat kamppailleet.
Löytäessäni kaksikon, he olivat jälleen irtaantuneet toisistaan. Molemmat katsoivat toisia suoraan silmiin ja hengittivät raskaasti. He olivat toden totta väsyneitä. Olisin voinut liittyä osaksi heidän taisteluaan, mutta tiesin eloklaanilaisten rientävän heti päällikkönsä avuksi. Järkevin ratkaisu oli paeta hetkeksi paikalta ja palata sitten, kun olimme hieman levänneet. Loikkasin Mesitähden kimppuun, eikä valkoturkkinen kolli ehtinyt reagoida hyökkäykseeni. Heittäydyin vasten hänen kylkeään ja kaadoin kevytrakenteisen kollin vaivatta maahan. Näykkäsin hampaillani eloklaanilaisen kylkeä, ennen kuin kampesin itseni pystyyn ja riensin Päivänsäteen luokse.
"Tule, seuraa minua!" komensin tiukasti tytärtäni. Hänen väsyneille kasvoilleen piirtyi empivä ilme. Hän näytti siltä, kuin olisi valmistautunut väittämään vastaan. Nopeasti tämä ilme kuitenkin katosi ja naaras myöntyi. Sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan perässäni pois aukiolta. Kuulin askeleita perässämme; joku oli lähtenyt peräämme. Askeleet vaimenivat, kissa oli luopunut takaa-ajosta. Kun vilkaisin juostessani hämärtyvän metsän halki taakseni, en nähnyt ketään.

Päästyämme joen rantaan, pysähdyimme viimein.
"Ole valppaana, täällä on takuulla läjäpäin eloklaanilaisia parantelemassa haavojaan", kuiskasin tyttärelleni samalla, kun silmäilin hämärtyvää metsää. Täällä haisi veri, mutten ollut lainkaan varma tuliko se meistä vai jostain ympäristöstämme. Metsä vaikutti hiljaiselta, ellei ottanut huomioon kauempaa aukiolta kantautuvia taistelun huutoja.
"Tämä taistelu tulee kestämään yön yli, sano minun sanoneen", ärähdin turhautuneesti. Olin kuvitellut eloklaanilaisten kaatamisen olevan helppo homma, mutta tuntui, että näitä taistelijoita oli enemmän kuin Malvaruusu oli kertonut. Oliko Eloklaani saanut lisävahvistusta, vai oliko se kapinen naaras valehdellut meille? Ravistelin päätäni. Nyt ei ollut oikea hetki miettiä sitä.
"Saalistetaan jotain ja levätään hetki. Meidän on turha palata taistelukentälle nälissään ja väsyneinä. Kun olemme levänneet, etsimme Mesitähden kynsiimme ja hoitelemme hänet jotenkin taistelukentän ulkopuolelle. Kuten huomasit, eloklaanilaiset vahtivat häntä tuolla kuin mitäkin pyhimystä. Hänen tappamisensa ei tule onnistumaan, ellemme pääse kauemmas taistelusta ja yli-innokkaista eloklaanilaisista", sihahdin ja kohotin vasemman käpäläni ilmaan nuollakseni sitä. Kirottu eloklaanilainen, jota vastaan olin hyvän tovin aiemmin taistellut, oli onnistunut puraisemaan haavan jalkaani. Sitä kirveli hieman, mutta luojan kiitos se ei estänyt kävelemistä saatika sitten taistelua.

//Päivi?