Kolmen päivän kuluttua Cosmos tuli kuin tulikin lopulta taas luokseni kysymään, joko olin tehnyt päätökseni. En ollut yllättynyt siitä lainkaan, ennemminkin olin vain iloinen, vaikkei se ulospäin näkynytkään. Pidin ilmeeni vakavana, kun valkoturkkinen kolli oli kävellyt luokseni pesän syrjäisimpään kolkkaan. Cosmos näytti malttamattomalta, kun hän kyseli päätökseni perään. Kieltämättä nämä kolme päivää olivat olleet melko pitkästyttäviä, sillä itse olin myös tehnyt päätökseni heti, kun Cosmos oli ehdottanut lähtemistä. Minun täytyi kuitenkin ylläpitää kehittelemääni roolia ja siksi valehdeltava, ettenkö muka olisi vielä tehnyt silloin päätöstä. En halunnut paljastaa Cosmokselle liikaa siitä, kuka minä todella olin. Siristin keltaisia silmiäni ja vilkaisin pesässä hääriviä kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin erityisemmin huomiota, mutta toisen kissan kanssa juttelu muiden ympäröimänä ahdisti. Erityisesti juttelu Cosmoksen kanssa, sillä valkoturkkinen kolli tunnettiin siitä, ettei hän ollut mikään hiljaisin tapaus. Huonolla tuurilla hän vetäisi hetkessä muiden huomion meihin ja kaikki tulisivat lopun ikäänsä muistamaan minut Cosmoksen ystävänä ja kissana, joka veti huomiota puoleensa. Ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, joten nousin kylmän rauhallisesti ylös ja viitoin Cosmoksen sanattomasti perässäni kohti pesän uloskäyntiä.
"Ai, mekö menemmekin ulos", kuulin valkoturkkisen kollin tokaisevan. Perässäni kuuluvien askeleiden perusteella kolli seurasi minua läpi tomuisen alakerran aina pesän uloskäyntinä toimivalle ikkunalle saakka. Kohtasin mahdollisimman neutraalina sisäänkäyntiä vartioivan Mesiläisen ilmeettömät, keltaiset silmät. Veljestäni – eikä sen koommin minustakaan – saanut lyhyen kohtaamisemme aikana pienintäkään tunnetta irti. Lyhyt kohtaaminen oli ohi hetkessä, kun loikkasin ikkunalaudalta alas ja laskeuduin ketterästi kaksijalkalan kiviselle pohjalle. Cosmos seurasi minua tiukasti kannoillani. Käännyin pesän nurkalta oikealle vievälle suuremmalle kadulle ja jatkoin sitä pitkin pesän seinää myöten. Jouduin kuitenkin pitämään pienen välimatkan seinään, sillä sitä verhoilivat hallitsemattomasti kasvamaan lähteneet pensaikot, joita kaksijalat eivät olleet siistineet aikoihin – ne olivat olleet tuollaisia koko elämäni ajan.
"Minne me menemme?" Cosmos kyseli perässäni malttamattomana ja kiri nopeasti minut kiinni. Vilkaisin rauhallisesti kollikissaa ja vastasin hänelle rauhoitellen:
"Emme kauas, malta vain pieni hetki."
Kuulin kollin mutisevan jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta niin hän vain kenties uteliaisuuttaan tyytyi seuraamaan minua vielä parin kaksijalanpesän päähän. Kun olimme mielestäni kyllin kaukana kotipesästämme, pysähdyin ja loikin kulkemamme pienen ukkospolun toiselle reunalle aivan suuremman ukkospolun reunalle. Hirviöitä liikkui tähän aikaan päivästä vain vähän, joten polun ylittäminen kävi vaivattomasti. Cosmos seurasi minua yhä sinnikkäästi aina ukkospolun toisella puolella sijaitsevalle, hieman syrjäisemmälle kujalle. Tiesin kujan toisessa päässä olevan pieni viheralue, jonka pensaikoissa usein tarkkailin kaksijalkoja ja heidän pentujaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan kulkeneet kujan toiseen päätyyn saakka, vaan pysähdyimme metallisäiliöiden luokse. Varmistin nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ylimääräisiä korvapareja – kenenkään ei olisi hyvä kuulla suunnitelmistamme.
"Olen tehnyt päätökseni", lausahdin rennosti ja istuuduin alas Cosmosta vastapäätä. Levoton kollikissa ei malttanut istua alas, vaan hän tuijotti minua niin intensiivisesti kuin vain saattoi.
"No, mitä sinä olet päättänyt?" Cosmos kysyi ja siristeli erivärisiä silmiään.
"Jos hoidamme suunnittelun hyvin ja hätiköimättä, lupaan lähteä kanssasi klaanien luokse", vastasin päätäni nyökäyttäen, mutta pitäen ilmeeni kuitenkin vakavana. En halunnut viestiä Cosmokselle lainkaan sitä, miten paljon oikeasti odotin matkaa ja klaanien luo pääsemistä – ennen kaikkea Varjotassun näkemistä.
"Mutta sinun on vannottava, että pysyt hiljaa suunnitelmistamme. Kukaan, ei siis kukaan, ei saa tietää aikeistamme tai pakoreissumme päättyy lyhyeen", naukaisin hieman tavanomaista terävemmällä äänellä nuoremmalle kollille. Luottamukseni Cosmosta kohtaan kaikissa muissa tilanteissa oli hentoa kuin hämähäkin seitti, mutta nyt uskoin voivani luottaa kolliin. Hänellä oli itselleen tärkeä tavoite, jota hän tavoitteli tosissaan ja joka varmasti saisi hänet pitämään suunsa kiinni ja tavoittelemaan pakoa tosissaan.

//Cosmos?

Kaunokki myöntyi ja he jakoivat Urhon tuoman aamiaisen kahden kesken. Ruusunen oli hiljaa kiitollinen Urholle tämän avuliaisuudesta.
Syötyään Ruusunen nousi ylös pesemään itseään. Hänen turkkinsa oli aivan sotkussa ja hän halusi siistiä sen.
Naaras huomasi Kaunokin nousseen ylös.
“Lähden kujapartioon”, naaras naukaisi. Ruusunen ihmetteli, milloin kujapartio oli hänelle määrätty, mutta antoi asian sitten olla.
“Pidä hauskaa ja tule yhtenä kappaleena takaisin”, Ruusunen naukaisi. Kaunokki lähti hiljaa pois ja nyt hopeanharmaa naaras oli yksin.
Hän tuijotti smaragdin vihreillä silmillään muiden kissojen tekemisiä ja meni sitten taas makuulle. Ruususen katse pysähtyi Urhoon. Ruskea kolli jutteli Hennon kanssa. Toinen kolli ei vaikuttanut nauttivan puheliaan kollin seurasta, mutta Urho jatkoi kälättämistä kaikesta huolimatta.
Ruususen viikset väpättivät hilpeästi, kun hän katsoi, miten Hento nousi pystyyn ärtyneenä ja ärähti Urholle. Sen jälkeen he tapittivat toisiaan hetken hiljaa ja Hento tassutti muualle.
Ruusunen hymyili ja painoi sitten päänsä. Hän makasi pää etutassujen päällä ja häntä kuonolla. Hän tunsi maan tärinän, kun kissat kulkivat ohitse. Naaras ei ollut koskaan aiemmin tajunnut, kuinka raskaita aikuisten kissojen askeleet olivat.
“Hei taas! Oliko tuomani aamiainen hyvää?” Ruusunen säikähti Urhon ääntä. Kolli oli siirtynyt hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa, kun hän oli ollut silmät kiinni. Naaras katsoi kollia silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina.
“Mitä se sinua kiinnostaa? Et kai yrittänyt vain myrkyttää meitä”, Ruusunen sihisi. Urhoa ei näyttänyt häiritsevän hopeanharmaan naaraan ärtymys.
“Miksi minä ryhtyisin muita yhteisön jäseniä myrkyttämään? Eihän se mitenkään minua hyödyttäisi”, Urho naukui rauhallisesti ja hymyili lempeästi.
Ruusunen katsoi kollia silmiään räpäyttäen ja sulki taas silmänsä. Urho tuhahti ja naaras kuuli miten kolli istahti alas.
“Kuules haluasin vain olla sinulle mukava ja toivoisin, että voisimme olla ystäviä. Se on kaikki mitä haluaisin, ihan tosi!” kolli veti henkeä ja siirteli tassujaan maata vasten. “Kun huomasin joukkionne, halusin saman tien liittyä, mutta tiedätkö kenet huomasi kaikkien seasta parhaiten? Sinut! Ajattelin, että olisit varmasti mahtava kissa, jonka kanssa viettää aikaa, mutta et oikein muuta minulle tee kuin sihise ja huuda.”
Ruusunen avasi silmänsä ja katsoi kollia. Tämän kullankeltaisten silmien katse oli kohdistunut häneen ja se sai hänen olon tuntuvan tukalalta.
“Jätä minut rauhaan friikki! Jos haluat kerta niin kovin olla ystäväni, anna minulle tilaa elää! Sinun kanssasi on mahdotonta olla, kun tuppaat aina niin lähelle”, Ruusunen sihisi ja huitaisi kolliin päin käpälällään.
Urho nousi pystyyn ja katsoi hopeanharmaata naarasta hetken vihaisesti ja surullisesti ja lähti sitten sanaakaan sanomatta pois.
Ruususella oli samaan aikaan hyvä ja huono olo äskeisestä. Hän tunsi olonsa hyväksi, kun sai tiuskia jollekulle, mutta samaan aikaan hän ei olisi halunnut olla Urholle niin ilkeä. Naaras kuitenkin vain pudisteli päätään.
*Jos hän on niin heikko, niin olkoon sitten. Paljonkos se minua liikuttaa!*

Ruusunen peitti innostuksen, joka huokui hänestä kuin myrsky. Hän oli viimein saanut Päivänsäteen luottamuksen vähän aikaa sitten, ja nyt hän oli ensimmäistä kertaa matkalla metsäpartioon.
Ruusunen piti ideasta. Metsäpartiossa hän pääsi taas metsään, mutta ei joutunut hylkäämään kaksijalkalaa. Jos totta puhuttiin, Ruusunen oli pitänyt metsässä elämisestä aika paljon. Siellä ei ollut koiria ja kaksijalkoja vanimassa nurkan takana.
Toki se ei ollut Ruususen paikka. Hän oli syntynyt kaksijalkalassa ja muuttanut yhteisöön. Hän siis kuului kaikesta huolimatta kaksijalkalaan.
Ruusunen huomasimaaston vaihtuvan vähitellen, kun he lähenivät kaksijalkalan reunaa ja metsää.
Naaras katsahti mukana olevaan Hyökyaaltoon, joka jutteli leppoisasti Rubiinin kanssa. Ruusunen ei kuullut mitä he sanoivat, mutta ei häntä oikeastaan se juuri kiinnostanutkaan. Naaras vain katsoi, miten he lähestyivät vähä vähältä metsää horisontissa.
Ruususta hymyilytti. Metsästä löytyisi niin paljon parempaa riistaa, jota hän voisi viedä Kaunokille lahjaksi.
Naaras näki jo silmissään miten nuori naaras hymyilisi hänelle iloisesti, kun hän laskisi suurimman koskaan näkemänsä oravan tämän eteen. Kaunokki hymyilisi ja nuoleskelisi huuliansa iloisesti. Ruusunen kehräsi hiljaa ja hymyili itsekseen ajatellessaan nuorempaa naarasta.
“Olemme kohta perillä”, Hyökyaalto naukaisi yhtäkkiä ja Ruusunen säpsähti. Hän ei ollut varma oliko kolli puhunut hänelle, mutta nyökäytti silti päätään. Hän kohdisti katseensa edessä avautuvaan metsään. Se näytti upealta, miltein maagiselta. Ruususesta metsä näytti jotenkin erikoisen kutsuvalta ja kotoisalta, mutta hän siirsi intonsa päästä metsään taka-alalle.
Ruusunen tunsi ruohon polkuanturoissa. Se tuntui ihanan pehmeältä kovan kivisen maaston jälkeen. Naaras kurkkasi muihin ja seurasi heitä merkkaamaan alueita. Hän toivoi mielessään, että heidän aikansa riittäisi vielä hejumerkkejen laittamisen jälkeen saalistamiseen, mutta ei sanonut asiasta sanaakaan.
Muut kulkivat eteenpäin tarkasti rajaa merkaten, kun taas Ruusunen ennemminkin vain katseli, ja tutki missä raja menee. Naaras oli myös puolet ajasta omissa ajatuksissaan ja mietti saisiko hän edes saaliita kiinni, mikäli sellainen tulisi vastaan.

Ruusunen oli palaamassa takaisin muun partion kanssa. He juttelivat keskenään - toki eivät aivan kaikki - ja Ruusunen vain katseli kaksijalkalaa hiljaa. Naaras mietiskeli asioita. Miltäköhän tuntuisi olla taas kotikisu? Tai entä kulkukissa tai erakko? Tai entäs klaanikissan elämä? Ei naaras ollut siihen niinkään tutustunut, mutta eihän se voinut kujakissayhteisössä elämisestä niin paljoa erota, eihän?
Naaras puisteli päätään. *Miksi edes ajattelen moista?* hän mietti. Hyökyaalto tuli hänen vierelleen.
“Miten sinulla on mennyt Urhon kanssa?” kolli kysyi. Ruusunen kohautti lapojaan.
“Ärsyttävä lähentelijä”, naaras sihahti vihaisesti, mutta kollin ajatteleminen sai hänet siitä huolimatta jotenkin iloiseksi.
“Jaa. Anna hänelle mahdollisuus. Urhohan yrittää vain olla mukava”, Hyökyaaltoi sanoi. Ruusunen kohautti lapojaan ja kiristi tahtia.
“Haluan päästä jo takaisin kaksijalanpesään”, hän tokaisi.

Ruusunen seurasi Urhoa, joka oli pyytänyt naaraan mukanaan ulos. Kollilla oli kuulemma jotain näytettävää hopeanharmaalle naaraalle.
Ruusunen kuuli koirien haukuntaa ja antoi Urholle varoittavan katseen, jos tämä yrittäisikin viedä naarasta kuolemaansa. Ruskea kolli ei kuitenkaan vastannut katseeseen vaan tuijotti eteenpäin ja käveli varmoin askelin.
Naaras ihaili tämän itsevarmuutta omalla tavallaan, mutta ei siltikään pitänyt kollista niinkään. Urho oli mukava, mutta kävi aina Ruususen hermoille lähentelyllään.
Kolli pysähtyi ja nosti häntänsä merkiksi, että Ruususenkin oli määrä pysähtyä. Naaras asettui kollin vierelle seisomaan ja tunsi tämän turkin kosketuksen kyljessään. Naaras värähti hieman, mutta Urholla ei ollut minkäänlaista reaktiota.
“Meidän pitäisi päästä tuonne katolle. Näytän sinulle siellä sen asian”, Urho naukui ja osoitti heidän edessään nousevaa suurta kaksijalanpesää. Sen pihaa ympäröi puinen valkoinen aita ja Ruusunen arvioi pituuksia.
“Pystyisimmekö hyppämään aidalta tuonne katolle? Tai siis pystytkö sinä?” naaras kysyi Urholta, painottaen vahvasti sanaa sinä. Kolli pohti hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“On se kokeilemisen arvoista”, kolli vain totesi ja loikkasi jo aidalle. Ruusunen lähi äkkiä perään. Naaras seurasi, miten Urho onnistui loikkaamaan ja repimään itsensä ylös ja loikkasi itsekin perässä.
Saman tien alhaalla pihalla alkoi koirien räksytys. Ruusunen katsoi niitä ärtyneesti ja heitteli häntäänsä sivulta toiselle.
Naaraan keskittyessä koiriin, Urho oli hiipinyt hänen taakseen. Ruusunen tunsi tönäisyn ja oli tipahtaa. Hän kuitenkin kiepsahti ympäri ja loikkasi Urhon kimppuun.
“Tietenkään en voinut luottaa sinuun”, naaras ulisi sivaltaessaan tämän naamaa. Veriroiskeita lenteli hänen naamalleen ja hän tunsi veren inhottavan hajun sieraimissaan. Naaras ei kuitenkaan kerennyt juuri sillä hetkellä välittää asiasta, koska hänen piti nyt taistella hengestään.
Urho pisti vastaan. Kolli rimpuili ja onnistui saamaan etutassunsa naaraan otteesta. Suuri kolli läimäisi voimakkaasti Ruususta ja hopeanharmaa naaras lähti ilmalentoon.
Hän onnistui kääntymään ilmassa ja laskeutui sulavasti tassuilleen. Naaras tuijotti suurempaa kollia silmät viiruina ja korvat luimussa. Hän sähisi tälle selkäänsä köyristäen ja karvansa pörhistäen.
Kolli sihisi Ruususelle ja työnsi kyntensä ulos. Ruusunen valmistautui loikkaamaan toistamiseen kollin kimppuun, mutta Urho ehti ensin. Hän painoi naaraan maahan ja Ruusunen alkoi samantien rimpuilla. Hän yritti päästä kollin otteesta, mutta Urho vain jakeli voimakkaita iskuja naaraan naamaan.
Ruusunen keräsi voimansa ja potkaisi takatassuillaan Urhoa vatsaan. Ruskea suuri kolli rämähti maahan ja Ruusunen loikkasi tämän kimppuun. Hän painoi kollia kaikin voimin, kun tämä oli vielä iskusta pökkyräisenä.
Ruusunen sivalsi kynsillään kollin vatsaa ja tunsi miten veri alkoi pursua hänen tassuilleen. Kollin vatsa alkoi aueta ja hän ulvoi kovaäänisesti Ruususen alla. Naaras tunsi, miten hänen tassunsa osuivat kollin lihaan ja yökkäsi, kun kolli liikkui, ja se tuntui kuvottavalta.
Urho käännähti kyljelleen ja läimäisi naarasta niin, että hän lensi ensin katon reunaan ja liukui sitten alas.
“Ei!” Ruusunen ulvahti ja tunsi tippuvansa. Kun hän osui maahan, maailma pimeni hetkeksi.
Pian naaras kuitenkin näki sumeuden ja sen läpi kolmen ison koiran ja kahden hieman pienemmän koiran hahmojen piirtyvän pilvistä taivasta vasten.
Ruusunen ei enää edes yrittänyt tapella. Hän oli jo aika varma kuolevansa. Koirat ensin vain haistelivat ja sitten yksi nappasi naaran suuhunsa.
*Näinkö minä tosiaan kuolen? Koiran hampaissa*, hän ajatteli nuutuneena ja antoi pimeyden viedä mukanaan.
Ruusunen värähti tuntiessaan kuitenkin pehmeän turkin kosketuksen ja räväytti silmänsä auki. Kaunokki makasi hänen vierellään ja Ruusunen etsi itsestään kaikenlaisia tappelun jälkiä, mutta mitään ei ollut.
“Se oli vain unta”, naaras henkäisi hiljaa.

Ruusunen katseli hiljaa ulkona oleskelevaa Urhoa. Kolli oli yrittänyt löytää ruokaa roskien seasta jo vaikka ties kuinka kauan.
Ruusunen kuuli askelia ja huomasi Valaan tulleen hänen luokseen.
“Lähtisitkö kanssani etsimään ruokaa?” kolli pyysi. Ruusunen nyökkäsi vastentahtoisesti ja nousi ylös. Hän antoi kollin johtaa, sillä hänellä ei edes ollut mitään hyvää ehdotusta suunnasta.
Valas tassutti eteenpäin leppoista vauhtia ja Ruususta syyhytti vain juosta tämän ohitse. Häntä ärsytti kollin hitaus ja hän olisi äyskinyt tälle, mutta naaraalla ei ollut siihen virtaa. Valas mateli erään roska-astian luokse ja loikkasi sen päälle.
Kolli alkoi kaivella sitä ja veti sieltä pian jonkinlaisen astian, jonka sisällä oli jotain kaksijalkojen tähteitä. Ruusunen oli jo lähdössä seuraavalle, mutta Valas jatkoikin vielä hetken kaivamista. Pian hän veti sieltä lähes koskemattoman kalan ja heitti tämän maahan. Valkea kolli loikkasi eväidensä viereen ja hymyili.
“Ja eiköhän vain seuraavalle”, Valas totesi ja taituroi molemmat ruokansa suuhunsa. Totta puhuen Ruusunen oli melko vaikuttunut siitä, miten kolli oli onnistunut ottamaan molemmat löytönsä suuhunsa tiputtamatta niitä maahan kertaakaan.
“Huomaa, että hän on elänyt täällä jo melkoisen kauan”, Ruusunen mumisi heidän päästessään seuraavan roskapöntön luo. Valas loikkasi roskapöntön päälle ja ryhtyi kaivelemaan etukäpälillään roskia.
“Ei mitään”, Valas totesi hetken ajan kaiveltuaan. “Tämä saa kelvata nyt. Voimme myöhemmin hakea lisää.”
Ruusunen pyöräytti silmiään ja otti kaksijalkojen tähteitä täynnä olevan astian ja antoi Valaan kantaa löytämänsä kalan. Kolli tarttui kalaa pyrstöstä ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Ruusunen tuhahti, kun kolli lähti taas kerran matelemaan eteenpäin.
*Eikö hän voisi mennä edes hieman nopeampaa?*
“Tuota… mitä ajatuksia Iltaruskon kuolema sinussa herättää?” Ruusunen kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa. Naaras oli kuollut jonkin aikaa sitten ilmeisesti punayskään. Ruususen mielestä Iltaruskon kuolema oli aika surullinen ajatellen, miten nuori hän oli ja miten paljon hänellä olisi ollut vielä koettavanaan.
“En tykkää puhua asiasta. Monesti vain ajattelen, että hän on edelleen elossa, mutta ei vain enää oleskele kanssani”, Valas naukui ja Ruusunen erotti tämän äänessä surun. Hopeanharmaa naaras vain hymähti hänelle.
“Hän kuoli sinun vierelläsi, eikö vain?”
Valas nyökkäsi ja kiristi tahtia. Ruusunen käänsi taas katseensa muualle. Hän huomasi Urhon, joka oli myös palaamassa ruoan haku reissultaan. Ruskea kolli oli saanut vain pilaantuneen näköistä lihaa.
Ruusune käänsi katseensa muualle kollista.
“Joku taitaa olla ihastunut”, Valas sanoi huvittuneena. Hopeanharmaa naaras käänsi katseensa valkeaan kolliin vihaisena.
“En minä ole ihastunut!” hän huusi ja Valas heilautti korvaansa.
“Ihan miten vaan”, kolli totesi ja loikki sisälle kaksijalanpesään.
*En voi olla rakastunut Urohoon, enhän?* Ruusunen mietti tunkiessaan itsekin sisälle. Hän kurkkasi Urhoon päin ja lähti sitten omalle pedilleen. Naaras ryhtyi sukimaan turkkiaan ja sulki silmänsä sukiessaan.
*Voiko se oikeasti olla totta? Voinko minä olla rakastunut?* hän pohti.

Ruusunen loikkasi kaksijalanpesän katolle. Hän katseli kuinka aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa. Naaras hengitti syvään ja sulki silmänsä.
“Jos jotkut mahdolliset esi-isäni kuulevat minua, antakaa vastauksia. Kertokaa mitä minun pitäisi tehdä ja mikä on tulevaisuuteni”, hän mumisi.
Ruusunen ei oikeasti uskonut mihinkään esi-isien henkiin, mutta merkkien pyytäminen oli hänestä rauhoittavaa. Hän pohti todella pitäisikö hänen vain kysyä Urholta pitääkö kolli hänestä, mutta häntä hermostutti.
“Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä oikeastaan, mutta haluaisin kyllä todella, että hän pitäisi minusta”, Ruusunen mumisi ja meni makuulle.
Hopeanharmaa naaras vietti siinä tovin ja nousi viimein kankeasti ylös.
“Kerron hänelle, kun tuntuu siltä”, hän sopersi ja piti pitkän venyttelytuokion. Naaras ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä takaisin kaksijalanpesään vaikko oleskella vielä ulkona, mutta vastaus tulikin nopeasti, kun kujapartio, jossa oli Valas, Leopardi, Malvaruusu ja Silver kulki ohitse.
“Sinun olisi pitänyt tulla mukaan kujapartioon, mutta emme löytäneet sinua. Palaa heti takaisin!” Silver huusi ja keskittyi sitten taas partiointiin.
Ruusunen loikkasi alas katolta ja lähti takaisin kaksijalanpesää päin edelleen mietteissään. Naaras mietti tulevaisuuttaan Urhon kanssa tai ilman Urhoa. Millaista elämä olisi, jos urho ei olisi koskaan liittynyt kujakissayhteisöön?
Ruusunen oli törmätä tolppaan, kun hän käveli niin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Naaras säpsähti, kun tolppa olikin suoraan hänen naamansa edessä ja kiersi sen nopeasti. Hän katsoi ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei ollut nähnyt ja jatkoi sitten ripeästi matkaa.

Malvaruusu istui Kujakissayhteisön pesän alakerrassa ja katseli tylsistyneenä ympärillään hääräileviä kissoja. Kuut Kujakissayhteisössä olivat vierineet, mutta Malvaruusun elämä tuntui junnaavan paikoillaan. Hän oli yrittänyt tutustua Yhteisön jäseniin, mutta suurin osa heistä vaikutti pinnallisilta ja inhottavilta, jolloin naaras oli menettänyt mielenkiintonsa. Tapojensa mukaan kilpikonnalaikukas naaras oli kuitenkin viihtynyt muiden kissojen ympäröimänä ja varsin kovaäänisesti vetänyt toisinaan huomiota itseensä.
Mutta siitä huolimatta naaraasta tuntui, ettei Yhteisön jäsenet arvostaneet häntä riittävästi. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että Malvaruusu oli Päivänsäteen sisko ja ansaitsi ainakin omasta mielestään paljon parempaa kohtelua muilta. Naaras oli oikeastaan hieman kateellinen vanhemmalle sisarelleen siitä, että juuri tämä oli monen mutkan kautta päätynyt Eloklaanista Kujakissayhteisöön ja sitä kautta sen johtajaksi. Malvaruusun mielestä Päivänsäde oli viime kuina osoittanut huomattavaa kykenemättömyyttä johtajana toimimiseen. Tummanharmaa naaras oli lähinnä viettänyt aikaa yksin yläkerrassa ottamatta sen suurempaa kontaktia yhteisön jäseniin. Vaikka Malvaruusu oli yrittänyt, oli sisko työntänyt myös hänet pois. Miten itsekäs toisen täytyikään olla, ettei ymmärtänyt Malvaruusun upeutta ja halunnut olla hänen kanssaan hyvissä väleissä?
Malvaruusun katse terävöityi, kun hän näki tutun hahmon saapuvan pesään. Päivänsäde tuttuun tapaansa kipitti suorinta tietä yläkertaan. Se sai Malvaruusun närkästymään taas kerran. Naaras nousi aikailematta ylös ja suuntasi pölyisen tilan poikki portaikon luokse. Häntä pystyssä entinen eloklaanilainen tassutti sisarensa perässä yläkertaan. Portaikon yläpäässä hän katsahti leuka pystyssä, ylpeä ilme kasvoillaan Päivänsädettä, joka oli juuri asettumassa lepäämään vuoteelleen. Tummanharmaa naaraskissa siristi kysyvästi silmiään.
"Kai sinä tiedät, ettei sinulla edelleenkään ole mitään asiaa tulla tänne luvatta?" Päivänsäde esitti terävän kysymyksen parantaessaan asentoaan. Malvaruusun ilme muuttui happamaksi.
"Olin vain tulossa viettämään mukavaa aikaa rakkaan siskoni kanssa, mutta ei sitten", Malvaruusu tiuskaisi ja kohotti leukaansa ylöspäin. Miksi Päivänsäteen piti olla niin itsekäs?
"Ehkä olisin vähän vastaanottavaisempi, jos osaisit noudattaa sääntöjäni edes kerran. Ellet osaa pyytää lupaa tulla luokseni, pysy poissa", Päivänsäde lausahti ja väläytti Malvaruusulle tuiman katseen. Se ei saanut Malvaruusua loukkaantumaan – päinvastoin. Hän ymmärsi yhä vain paremmin, miten inhottava kissa hänen sisarensa oli. Malvaruusu ei kuitenkaan suostunut alentumaan Päivänsäteen tahtoon. Siispä naaras pysytteli visusti paikallaan ja katsoi yhä vain itsepäisemmin sisartaan.
"Et sinä ole millään tavalla minua parempi, joten en ymmärrä miksi minun pitäisi alentua moiseen kumarteluun ja kyselyyn. Jos sinäkään et ymmärrä minun mahtavuuttani, olkoon se oma häpeäsi", Malvaruusu tuhahti, nousi ylös ja palasi portaita pitkin takaisin alakertaan. Yhteisöön saavuttuaan hän oli kuvitellut voivansa tulla toimeen Päivänsäteen kanssa, mutta se oli osoittautunut mahdottomuudeksi. Päivänsäde oli kykenemätön johtaja ja Malvaruusu tiesi, että asialle olisi tehtävä jotakin. Hänen olisi hankkiuduttava eroon Päivänsäteestä ja ryhdyttävä itse Yhteisön johtajaksi. Kenties sitten vasta kaikki oikeasti suostuisivat ymmärtämään, miten upea ja ainutlaatuinen kissa Malvaruusu oli.
Laikukas naaras päätti lähteä ulos pesästä pienelle kävelylle. Hän voisi taas kavuta kaksijalanpesien katoille tai viilettää pitkin kujia kehittäen omaa nopeuttaan.

"Ei tämä tietenkään ole mikään nopea päähänpisto", Cosmos tuhahti Roskalle ja huiskautti häntäänsä. Ei se ollut sellainen ainakaan kollin mittakaavassa, sillä hän oli antanut ajatuksen muhia päässään jopa pari sekuntia ennen kuin oli sanonut sen ääneen. "Kauanko tarvitset aikaa harkita? Iltapäivään asti?" Hän vilkaisi taivaalle kärsimättömänä - kyllä hän iltapäivään asti malttaisi odottaa. Ehkä.
"Muutaman päivän", Roska vastasi kotvan kuluttua. Cosmos tuijotti mustaa naarasta hetken epäuskoisena. Miten hän muka jaksaisi odottaa niin pitkään? Eihän ollut edes niin sanottua, että hän olisi enää elossa niin kaukaisessa tulevaisuudessa?
"Hyvä on, jos kerran todellakin tarvitset niin paljon aikaa asian harkitsemiseen", Cosmos huokaisi lopulta ja salaa toivoi, että Roska tulisi yhtäkkiä toisiin aatoksiin ja sanoisi, että iltapäivään asti riittäisi hyvin. Mutta ei tämä tullut.

Kolme päivää kului tuskallisen hitaasti. Sinä aikana Cosmos kävi tavallisen tylsään tapaan partioissa ja etsimässä ruokaa samalla, kun odotti Roskan viimein tekevän päätöksensä. Hän todellakin toivoi, että naaraan vastaus olisi myöntävä, tai muuten hän olisi heittänyt hukkaan kolme päivää odottaessaan. Odottaminen oli aivan typerää. Kuka halusi vapaaehtoisesti odottaa, kun vaihtoehtona oli myös ryhtyä toimeen heti paikalla?
Cosmos loikkasi alas ikkunalaudalta lattialle ja nostatti laskeutuessaan ilmaan pienen tomupilven. Hänen perässään tulivat Silver, Keijo ja Rubiini. He olivat käyneet tutkimassa kujia harhautuneiden matkantekijöiden varalta, mutta eivät olleet löytäneet ketään tai mitään.
Silmännurkassaan Cosmos erotti liikettä, ja hän näki Roskan istumassa vähän kauempana huoneen nurkassa. Cosmos oli odottanut jo kolme pitkää päivää, joten naaraan oli viimein aika kertoa päätöksensä. Niinpä hän lampsi toverinsa luo hännänpää kärsimättömästi kiemurrellen.
"Hei, Roska hyvä", hän maukui sanojaan venyttäen, "jokos ajatuksesi on kirkastunut? Minusta sinä olet miettinyt jo kyllä niin pitkään, ettei se ole hyväksi aivoillekaan enää."

//Roska?

Kun huomasin emoni silmillä hymyntapaisen, meinasin loikata turkistani! Olinko todella saanut kehuja itse Päivänsäteeltä? Nyt Lyra, tyynesti vain. Älä anna niiden nousta päähän, muistutin itseäni kehuista, mutta nopea virne käväisi kasvoillani. Tämä taistelu oli ollut aivan mahtava!
“Et itsekään taistellut hassummin. Ehkä sinä voisit pitää minulle joskus taisteluharjoitukset?” ehdotin pilke silmäkulmassa ja yritin pysyä emoni vauhdissa. Jalkani oli kuitenkin ottanut hieman kipeää ja nyt vasta huomasin miten kipeä se todellisuudessa oli. Härmän olisi parasta hoitaa se kuntoon. Luotin Yhteisön parannustaitoisiin kissoihin ja olin varma, että he hoitaisivat käpäläni kuntoon. Cosmoksenkin pieniä haavoja oltiin saatu paikkailla pentuna, kun veljeni oli ollut aikamoinen rämäpää. Siispä parantajataitoiset kissat olivat tulleet myös minulle tutuksi. Veljeni ajattelu muistuttikin minua siitä, että pitäisi viettää pian aikaa toisen kanssa. Olimme aika erilaisia, mutta siitä huolimatta minä välitin kollista syvästi. Olimmehan me verisukua, vaikka ei sillä niinkään tainnut olla merkitystä. Olihan Päivänsäteenkin veressä Mesitähden omaa, mutta se ei tehnyt naaraasta Eloklaanin päällikön tytärtä, ei todellakaan. Ja minussakin virtasi Kharonin veri, vaikka isäni olikin toisen veljeni, Fornaxin tapaan petturi. En ymmärtänyt miten joku voisi pettää yhteisön. Yhteisö antoi niin paljon ja koin velvollisuudekseni palvella yhteisöä koko elämäni ajan. Halusin olla Päivänsäteelle suurin ylpeys ikinä ja halusin näyttää mihin minä pystyin. Toivoin myös, että Cosmos ymmärtäisi Yhteisön tärkeyden eikä hankkiutuisi enää hankaluuksiin. Minä tahdoin pitää veljeni puolia, mutta en voinut tehdä sitä Yhteisön edun varjolla. Päätin puhua Cosmokselle järkeä. Olin varma, että minä saisin vedettyä kollin pois hankaluuksista.








Myhäilin tyytyväisenä Kujakissayhteisön tukikohdassa. Olin saanut varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kehuja emoltani, siis Päivänsäteeltä! Vaikka kehuista ja koirataistelusta oli kulunut jo muutama auringonnousu, olin niistä silti hyvin ylpeä. Pelkästään naaraan sanojen muistelu sai minut iloiseksi. Olin taistellut hyvin, olin tehnyt vaikutuksen, jee! Viikseni vapisivat innostuksesta ja olisin voinut hyppiä tasajalkaa. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä Päivänsäde saattaisi tupsahtaa hetkenä minä hyvänsä valtakunnastaan tänne rahvaiden joukkoon. Minut oli valittu metsäpartioon, joka lähtisi tässä iltapäivän aikana. En varsinaisesti odottanut sitä, sillä metsäympäristö ei tosiaankaan ollut minun juttuni. Sieltä kuitenkin löytyi puhdasta riistaa ja mikä parasta, Päivänsäde oli tulossa partioon myös! Olin kuullut sen ihan vahingossa, sattumalta, kun naaras oli keskustellut Arven kanssa partioista. Hyvä on, olin ehkä rahtusen verran jäänyt salakuuntelemaan.. Sen takia suinkin turkkiani ahkerasti. Metsässä turkkiini tarttuisi kuitenkin inhottavia sammalhippusia ja kaikkea muuta roskaa, yök! En ollut mikään täydellinen hienohelma, mutta halusin näyttää hyvältä ja siistiltä. Siisti vaikutelma oli minusta tärkeä. Kuka ottaisi tosissaan kissan, joka näyttäisi rotalta? Minä en ainakaan ottaisi, mietiskelin itsekseni ja katselin, kun pesään lappasi kissoja. Kujapartio teki paluutaan ja sen mukana saapui joukko kissoja. Arvelin, että metsäpartio voisi lähteä hyvinkin pian, kerta pesässä oli taas reilummin kissoja. Päivänsädettä ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoin rennosti takajalkani pesemistä. Haava oli lähtenyt parantumaan hyvin. Olin iloinen siitä, että se ei näyttänyt tulehduksen merkkejä ja pystyin kävelemään sillä hyvin. Varoin silti likaisia paikkoja, en halunnut olla tyhmänrohkea ja lähteä leikkimään terveydelläni. Pidin sen kaltaisia kissoja hiirenaivoina. Minusta se oli vain typerää leikkiä vakavilla asioilla. Tuhahdin itsekseni, mutta halveksuva ilmeeni vaihtui salaman lailla, kun Päivänsäde asteli yläkerrastaan alas. Nousin pystyyn, mutta tällä kertaa muistin pitää itseni rauhallisena ja tyynenä, vaikka sisälläni oleva sydän pamppaili villisti. En ollut varma haluaisiko Päivänsäde johtaa partiota itse. Toivoin hieman, että naaras ei olisi johdossa. Silloin minulla olisi enemmän tilaisuuksia keskustella hänen kanssaan. Puikkelehdin muiden kissojen lomasta Päivänsäteen luokse ja nyökkäsin emolleni kohteliaasti.
“Iltapäivää”, naukaisin ja räpäytin eriparisia silmiäni, joita inhosin. Ne muistuttivat Kharonista. En halunnut, että kukaan piti minua isäni tyttönä. Se ei ollut hyväksi maineelleni ja tulevalle johtajuudelleni. Kharonin nimi saisi minun puolestani pyyhkiytyä pois koko Yhteisön historiasta. Päätin unohtaa hänet. En enää tiennyt kuka Kharon oli. En ollut koskaan tuntenut.
“Iltapäivää, Lyra. Odotamme vielä Menninkäistä”, Päivänsäde naukaisi ja korotti hieman ääntään, jotta sammalillaan nuokkuva Menninkäinen ymmärtäisi vihjeen ja nousisi. Minusta partiosta myöhästyminen oli äärimmäisen noloa. Etenkin, jos Päivänsäde oli mukana. Kuinka Menninkäinen edes kehtasi? Minun teki mieli sanoa kollille muutama valittu sana, kunhan toinen kehtaisi näyttää naamaansa. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, leopardilaikkuinen kissa saapui pahoitteluiden kera paikalle, joten annoin asian olla. Päivänsäde kyllä hoitaisi läksytyksen, jos näkisi sille olevan tarvetta. Kunnioitin emoani, joten en voisi hyppiä hänen varpailleen. Innostukseni emoni läsnäolosta vyöryi ylitse, vaikka kuinka yritin olla tyyni ja rauhallinen. Tuntui, että sisälläni asuu kokonainen varpusparvi; saattaisin koska tahansa lehahtaa lentoon!








“Lähdetään”, Päivänsäde naukaisi lopulta partiolle. Menninkäisen, minun ja emoni lisäksi Leopardi ja Keijo. Hienoa, ajattelin. Leopardi pitäisi taatusti Keijon ja Menninkäisen kiireisenä löpinöillään. Siispä Päivänsäteen keskittyminen voisi olla partioinnin lisäksi täysin minussa. Partion lähdettyä matkaan kiirehdin emoni rinnalle ja väläytin toiselle hymyn.
“Olisitko sinä halunnut aterioida minun kanssani tämän partioinnin jälkeen?” ehdotin Päivänsäteelle mairealla äänensävyllä.
“Katsotaan sitä sitten”, naaras tyytyi vastaamaan lyhyesti. Tyydyin siihen vastaukseen, se ei ainakaan ollut jyrkkä ei! Päivänsäteestä huokui se, että naaras tahtoi nyt keskittyä alkuun vain partioimaan. Olisin itse halunnut höpistä emoni kanssa ties mitä, mutta hillitsin itseni ja tyydyin katselemaan vain maisemia. Leopardi tapansa mukaansa höpötti Keijolle ties mitä, mutta en itse jaksanut keskittyä naaraan sanoihin. Leopardilta tuli tekstiä melkein yhtä paljon, mitä Cosmos, rakas veljeni tuppasi aiheuttamaan ongelmia. Nostelin tassujani ripeästi, sillä kaksijalkalan harmaa kivimaa tuntui inhottavalta herkkien anturoiteni alla. Kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Olin varma, että tämän jälkeen joutuisin lepuuttamaan tassujani tovin. Olin kuullut vanhemmilta kissoilta, että viherlehden aikaan kaksijalkalan kadut olivat tosiaankin kuumia, mutta että näin kuumia! Järkeilin kuitenkin mielessäni, että kunnon yhteisöläinen ei valittaisi tai antaisi tämänlaisen muotoseikan vaikuttaa partiointiin. Pidin siis suuni supussa enkä sanonut halkaistuakaan sanaa katujen kuumuudesta. Onnekseni Päivänsäde ohjasi meidät metsään ja loikkasin kepeällä loikalla metsän viileyteen. Saatoin vain huokaista helpotuksesta, kun tassuni koskettivat viileää ruohoa. Ihanaa, ajattelin. Viikseni värähtivät helpotuksesta ja venyttelin varovaisesti kaulaani. Metsän kasvusto loi eteeni suuria varjoja ja katseeni lipui puiden latvustoissa. En tosiaankaan kaivannut metsään, mutta viherlehden kuumimpina päivinä se loi helpotusta elämään. En siltikään vaihtaisi Yhteisön ihania katuja mihinkään. En, vaikka olisi aina yhtä kuuma! Maistelin ilmaa varovaisesti ja yritin saada kiinni hajujäljistä. Metsän tuoksut kuitenkin vilisivät nenäni ohitse ja minun oli vaikea saada mistään tuoksusta kiinni. Kai täällä nyt jokunen hiiri olisi? En voisi tuottaa Päivänsäteelle näin suurta pettymystä, että en saisi yhtä ainutta saaliseläintä kiinni. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että en ollut kovin kummoinen saalistaja. Onnekseni tiesin, että ei rakas emonikaan ollut mikään taituri mitä saalistamiseen tuli. Sen sijaan vähemmän rakas isäni oli. Kharon oli kertonut minun pentuaikoinani yhtä sun toista saalistamisesta. Hölynpölyä ja ajanhukkaa, jos minulta kysyttäisiin. Yhteisön kissojen taitojen kuului olla aivan jossain muualla, kun metsässä haahuilussa. Vaikka oli minun myönnettävä, että tuore hiiri voitti kaksijalkojen tuomat jätteet. En pitänyt metsäpartiointia täytenä turhuutena, yhteisön oli syytä pitää huolta myös läheisestä metsästä ja se takasi heille enemmän syötävää. Siitä huolimatta metsässä partioiminen hävisi heittämällä kujapartioille. Säpsähdin ajatuksistani takaisin tähän maailmaan, kun kuulin takaatani askelia. Käännähdin niin, että valkea, puolipitkäksi siunattu turkkini heilahti ja kasvoilleni piirtyi hentoinen hymy, kun huomasin tulijan. Eteeni piirtyi tummanharmaa naaras, jonka turkkia koristi valkoiset kuviot ja kasvoja tummansiniset, silmiinpistävät silmät. Se oli Päivänsäde. Olisin halunnut törmätä naaraaseen vasta, kun olin saanut kasoittain meheviä saaliseläimiä. Surkeista jäljitystaidoistani ei ollut kuitenkaan ollut mitään hyötyä ja epäilin, että vaanimiseni olisi suorastaan viimeistellyt tämän konkurssin. Tiesin heikkouteni, mutta en halunnut pitää niistä meteliä emoni nähden. Olisi keskityttävä enemmän hyviin puoliin, järkeilin.
“Mitä sinä haistat?” Päivänsäde kysyi astellessaan minun rinnalleni ja haisteli itsekin metsän tuoksuja. Maistellessani ilmaa nenääni tulvi kasoittain tuoksuja, ehkä hiiren ja myyrän ainakin. En kuitenkaan osannut yhdistää hajuja mihinkään tiettyyn tai saanut kunnollista hajujälkeä, mitä seurata. Väräytin korvaani hieman hermostuneena ja kuopaisin käpälälläni maata. Silmäni hamusivat maisemia ja pyörivät päässäni väkkärän lailla. Yritin löytää maisemasta saaliseläimiä, jotka olisivat voineet jättää tuoksunsa tähän metsään. En kuitenkaan nähnyt mitään, en sitten yhtikäs mitään. Olin juuri avaamassa suuni, kunnes Päivänsäde keskeytti minut ja vilkaisi minua terävällä katseella:
“Keskity, Lyra. Käytä nenääsi, älä silmiäsi.”
Minä nielaisin, Päivänsäde oli huomannut yritykseni. En kuitenkaan antanut sen lannistaa minun sinnikästä luonnetta, vaan aloitin alusta. Suljin silmät, henkäisin syvään, suljin korvani metsikön rapinoilta ja annoin metsäneläinten tuoksujen tulvia nenääni. Alkuun hajuista kiinni saaminen oli odotettua vaikeampaa, ehkä emoni läsnäolo hermostutti minua laittoman paljon? Niin sen oli oltava, en suostunut uskomaan, että minä olisin näin huono jäljittäjä.
“Myyrän, minä haistan myyrän”, naukaisin Päivänsäteelle, kun olin varma siitä, että nenässäni viipyilevä haju kuului myyrälle. Olin maistanut joskus taistelun aikaan klaanien reviireillä myyrää, mutta muistikuvani kyseisen eläimen mausta olivat hatarat. Avasin silmäni hitaasti ja vilkaisin sitten Päivänsäteeseen, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Ilo valtasi sisuskaluni, olin onnistunut!


“Seuraavaksi sinun tehtävänäsi on jäljittää ja ottaa se kiinni. Ole hyvä, tarkkailen sinua kauempaa”, Päivänsäde naukaisi ja nyökkäsi sen merkiksi, että minä saisin aloittaa. Vastasin naaraan nyökkäykseen omalla nyökkäyksellä ja väläytin toiselle vielä pienen, tyynen hymyn. Hymyni vaihtui pian itsevarmaan, mutta rauhalliseen ilmeeseen. Minä pystyn tähän, muistutin itseäni. Saisin todistettua Päivänsäteelle taitoni toisessa tilanteessa ja olinhan minä niin tehnytkin, kai. Koirataistelussa olin osoittanut, että hallitsen taistelemisen hyvin. Mietin oliko naaras testannut jo Cosmoksen taitoja. Olin harjoitellut veljeni kanssa aina välillä ja tiesin, että hän oli minua parempi metsästäjä. Sen sijaan voitin toisen heittämällä mitä tuli taistelutaitoihin. Pidin taistelutaitoja paljon tärkeämpänä, koska Yhteisössä oli paljon metsästystaitoisia kissoja. Tulevana johtajana minä en käyttäisi hirveästi aikaa metsästämiseen. vaan Yhteisön vahvistamiseen ja johtajana toimimiseen. Yhteisön johtajan vastuut olivat pääosin jossain muualla. Jolkottelin varovaisin askelin myyrän hajujäljen perässä. Harhauduin koko ajan reitiltä, sillä nenääni tulvi eri kasvien ja eläinten tuoksuja. Ne sekoittuivat myyrän hajujäljen kanssa ja pääni tuntui menevän suorastaan pyörälle. Miten tästä hajujen sekamelskasta selviäisi hengissä ja järjissään? Harhauduin reitiltäni varmaan tuhannen kerran harhaan. Pelkäsin, että Päivänsäde olisi pettynyt minuun. Minun teki mieli pälyillä ympärilleni naaraan pelossa, mutta päätin keskittyä tehtävääni. Päivänsäde ei taatusti arvostaisi, jos keskittyisin hänen tarkkailuun. Olihan naaras antanut minulle selkeän tehtävän, joka oli myyrän jäljittäminen ja saalistaminen. Jatkoin matkaani askeleitani varoen. Oksan päälle astuminen ja sen rasauttaminen saattaisi pilata koko tehtäväni. Saaliseläinten kuulo- ja tuntoaisti oli omaa luokkaansa, mitä tuli meidän kissojen aisteihin. Minusta tuntui siltä, että siinä vaiheessa kun minä vasta hain hajujälkeä, oli saaliseläin jo ymmärtänyt minun paikallaolon ja livistänyt tiehensä. Minun olisi oltava paljon ovelampi ja nopeampi, mutta miten tekisin sen? Oli päivänselvää, että jäljittämäni myyrä oli poistunut jo aikoja sitten maan alle onkaloihinsa. Tarvitsisin muuta saalista, mutta mitä ja miten? Mietin vahvuuksiani saalistamisen suhteen. Minulla oli vahvat ja voimakkaat takajalat, joista löytyi ponnistusvoimaa. Sen lisäksi olin suhteellisen nopea ja ketterä, joten voisin hyödyntää myös niitä. Höristin korviani, korviini kantautui linnun sirkutusta. Linnut, siinäpä se! Voisin hyödyntää takajalkojani ja niiden voimaa, jos lintu pyrkisi minulta karkuun. Maistelin ilmaa ja olin juuri pyrähtämässä juoksuun, kunnes minä näin ruskeankirjavan linnun laskeutuvan edessäni olevalle aukiolle. Lintu nokki maata siementen toivossa ja vetäisin syvään henkeä. Tilaisuuteni oli tässä eikä aikaa ollut kovinkaan paljoa monimutkaisen suunnitelman väsäämiseen. Keksin nopeasti päässäni pikaisen suunnitelman. Vaanimisin, juoksisin ja loikkaisin. Suunnitelman viimeiseen vaiheeseen kuului linnun nappaaminen. Pudottauduin hieman kömpelöön vaanimisasentoon. Varoin oksia ja pidin häntäni mahdollisimman korkealla. Lopulta minä pääsin tarpeeksi lähelle ja syöksyin juoksuun. Kohtalonsa ymmärtänyt lintu-parka pyrähti lentoon ja ponnistin takajaloillani suureen loikkaan. Ojensin etukäpäläni mahdollisimman pitkäksi ja riemu valtasi kehoni, kun sain vasemmalla käpälälläni linnusta otteen. Laskeuduin jalkani takia hieman hallitsemattomasti maahan ja painoin linnun sitä vasten. Pidin sitä käpälälläni paikoillaan ja annoin linnulle siistin tappopuraisun. Veri valahti kielelleni, kun nostin linnun kantooni. Olihan Päivänsäde nähnyt minut ja saalistukseni? Katsellessani ympärilleni en kuitenkaan nähnyt naarasta missään. Pohdin mahtoikohan naaras testata minua vielä, joten päädyin hautaamaan varpusen maahan. Kaivoin linnulle pienen, tarpeeksi syvän kuopan ja peitin sen nopeasti. Kukaan petoeläin ei saisi minun lintuani, ei varmasti saisi! Taas yksi syy lisää inhota metsiä. Ne olivat täynnä ällöttäviä ja haisevia petoeläimiä, joista oli vain harmia ja hallaa. Haistelin lähiympäristöä ja havaitsin ilmassa erään tutun tuoksun, joka kuului Päivänsäteelle. Hajujälki oli tuore eikä naaras voisi sen mukaan olla kaukana. Lähdin seuraamaan hajujälkeä, joka tuntui risteilevän ties missä. Tuoksu tuntui tulevan korkealta, oliko Päivänsäde kiivennyt yläilmoihin? Nielaisin, inhosin kiipeilyä koko sydämeni pohjasta ja olin siinä äärimmäisen huono. Minun teki mieli heittää hanskat tiskiin ja jäädä maan tasalle mököttämään. Sinne kissa kuului eikä puiden latvoihin keikkumaan oravan lailla. Päivänsäde ei kuitenkaan arvostaisi, jos luovuttaisin näin nopeasti. Haistelin ja haistelin, kunnes olin varma, että naaras oli kiivennyt tähän tiheäoksaiseen puuhun. Lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin kömpelösti, vahvuuteni tosiaan olivat jossain aivan muualla. Päästessäni ensimmäiselle oksalle meinasin horjahtaa ja sihahdin turhautuneena. Typerä kiipeily. Yllätyksekseni kolmannelle oksalle päästessäni, ensimmäinen asia mitä näin oli Päivänsäteen naama. Meinasin tipahtaa oksalta säikähdykseltä. Puun kasvusto oli peittänyt naaraan aivan täysin ja olin olettanut naaraan kiivenneen korkeammalle. Kampesin itseni oksalle ja kietaisin pitkän häntäni suojakseni.
“Miten minä suoriuduin?” oli ensimmäinen asia mitä minä sain sanotuksi. Sukaisin nopeasti sotkuun mennyttä rintaturkkiani suoremmaksi ja käänsin sitten taas katseeni emooni. Sydämeni hakkasi, minä jopa hieman pelkäsin naaraan vastausta.

//Päivi?

En voinut uskoa korviani, kun Cosmos ehdotti metsään paluutaa. Ravistelin hämmentyneenä päätäni. Minun oli ensimmäistä kertaa Cosmoksen seurassa vaikeaa pitää roolia yllä, todellisen Roskan reaktio oli vähällä puskea läpi. Pakotin itseni pysymään Härmämäisen rentona ja rauhallisena. Minun oli mietittävä, mitä Härmä nyt tekisi. Metsään paluu houkutteli enemmän kuin Kujakissayhteisöön jääminen, mutta karkaaminen ei tulisi olemaan niin yksinkertaista. Tiesin nimittäin hyvin, ettei Päivänsäde tulisi päästämään meitä pakoon noin vain. Hän tulisi varmasti käyttämään vaikka loppuelämänsä, kunnes saisi meidät kynsiinsä ja palauttaisi väkisin Kujakissayhteisöön. Mutta... Olisiko meillä kuitenkin mahdollisuus paeta, jos suunnittelisimme sen hyvin? En voinut vastustaa ajatusta, se oli liian houkutteleva, eikä mikään pidätellyt minua Kujakissayhteisössä. Metsässä sentään olisi Varjotassu ja hänen kiehtova persoonansa. Vaikka olisin halunnut myöntyä heti, minun oli pidettävä pääni kylmänä.
"En usko, että Päivänsäde olisi innoissaan moisesta tempauksesta", naukaisin rauhallisella, mahdollisimman vakaalla äänellä ja käänsin katseeni Cosmokseen. Kolli siristi silmiään epäilevä ilme kasvoillaan.
"Myönnän kuitenkin, että idea on jokseenkin houkutteleva. Mikäli todella olet varma, eikä tämä ole vain nopea päähänpisto, lupaan harkita asiaa", lisäsin ennen kuin valkoharmaa kolli ehti sanoa mitään. Käänsin katseeni kohti kaukaisuudessa häämöttävän metsän korkeita puita. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä varmemmaksi tulin. En jäisi elämään loppuiäkseni tähän kaksijalkalaan. Minua ei pidätellyt täällä mikään, kaikki kissat alkoivat käydä kuu kuulta vain tylsemmiksi eikä täällä ollut muutenkaan mitään nähtävää.

//Cosmos?

Cosmos tasapainotteli katon reunaa pitkin Roskan käpälänjäljissä seuraten. He pysähtyivät vähän ajan kuluttua katsomaan edessä avautuvaa maisemaa, mutta Cosmoksen huomion kiinnitti korkeiden kaksijalkojen pesien takaa pilkistävä vihreä kaistale kaukaisuudessa: metsä.
Hänen mieleensä muistui se aika, jonka hän oli viettänyt vanhassa kodissaan metsässä. Silloin hänen perheensä oli ollut vielä kokonainen, eikä Päivänsäde ollut kohdellut häntä yhtä kylmästi kuin nykyään. Hän kaipasi isäänsä ja veljeään, jotka olivat ennen sotaa päättäneet vaihtaa puolta ja saaneet täten Päivänsäteen raivon niskaansa.
Hän jakoi haikailevat ajatuksensa ääneen Roskalle, joka ohimennen mainitsi myös kaipaavansa metsään. Alkuun Cosmos ei kokenut tarpeelliseksi kommentoida naaraan paljastusta. Sitten kuitenkin, aivan odottamatta, hänen päässään alkoi raksuttaa.
Kolli käänsi innostuneena eriparivärisen katseensa vieressään olevaan Roskaan, ja hänen kasvoilleen piirtyi leveä virne. "Sain juuri loistavan idean", hän ilmoitti ja piti dramaattisuutta lisätäkseen pienen tauon, ennen kuin julisti: "Mehän voisimme yhdessä palata takaisin metsään!"
Hän näki jo mielessään, miten häkeltyneitä Kharon ja Fornax olisivat hänet nähdessään, kun hän odottamatta tupsahtaisi paikan päälle. Hänen ei tarvitsisi enää sietää Päivänsäteen ailahteluja eikä välittää tyhmistä säännöstä, joita tämä vaati Yhteisön jäsenten noudattavan. Hän olisi viimein vapaa!

//Roska?

Olimme päässeet kaksijalanpesän katolle, vaikka tilanne olikin näyttänyt pahalta hetki sitten. Ellen olisi ollut valppaana, Cosmos olisi nyt maannut kuolleena kovalla maalla pesän edustalla pudottuaan ensin lukuisia ketunmittoja alaspäin. Valkoturkkinen kolli oli kuitenkin tapahtuman jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän tassutteli luokseni ja alkoi heti kysellä, minne menisimme seuraavaksi. Tukahdutin huokauksen, joka pyrki ulos suustani. Kolli ei todellakaan tiennyt, mitä minulle olisi käynyt jos olisin vienyt hänet reissumme päätteeksi kuolleena Päivänsäteelle. Vaikkei johtajan ja hänen poikansa välit selvästikään olleet lämpimimmät, olin varma ettei tummanharmaa toverini olisi ilahtunut poikansa kuolemasta.
"Tänne päin", naukaisin rauhallisella äänellä ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Katto, jolla kuljimme oli väriltään punertava ja se oli pesän keskikohdasta korkeampi kuin reunasta. Mikäli olisimme halunneet katon korkeimpaan kohtaan, olisimme joutuneet kävellä loivaa, jopa hieman vaarallisen liukasta ylämäkeä pitkin eteenpäin. Siispä päätin, etten laittaisi Cosmosta sellaiseen vaaraan. Pysyttelisimme katon reunan lähellä luottaen, että kollin tasapaino riitti sellaiseen. En halunnut ottaa riskiä, että hän liukastuisi korkeammalla kohdalla ja luisuisi liukkaalta katolta alas kuolemaansa.
En oikein tiennyt, mitä meidän olisi pitänyt tehdä katolla. Tavallisesti tulin tänne vain katselemaan maisemia ja seuraamaan kaksijalkoja ja hirviöitä, jotka näyttivät näin korkealta mukavan pieniltä. Täältä kukaan ei huomannut minua ja sain olla kaikessa rauhassa yksin. Kun olimme kulkeneet jonkin matkaa, pysähdyin hitaasti, jottei Cosmos säikähtäisi, törmäisi minuun ja putoaisi alas. Käännyin varovaisesti kollin puoleen ja kehotin häntä kääntämään katseensa eteemme avautuvaan maisemaan.
"Kaikki näyttää kovin pieneltä täältä katsottuna", naukaisin rauhallisella äänellä. Cosmoksen katse ei kääntynyt allemme avautuvaan kaksijalkalaan, vaan kaukaisuudessa häämöttävään metsään. Metsä erottui hädin tuskin, sillä kaksijalkalassa oli tätäkin pesää korkeampia pesiä. Niiden väleistä kuitenkin saattoi selvästi erottaa kaukaisuudessa kasvavat vihreät puut ja silmän kantamattomiin jatkuvan metsän.
"Niin", Cosmos huokaisi vaimealla äänellä ja näytti uppoavan ajatuksiinsa, "taidan kyllä vähän kaivata takaisin metsään. Tai lähinnä isää ja Fornaxia."
Kollikissan sanat tulivat pienenä yllätyksenä. Olin jostain syystä kuvitellut hänen inhoavan ja halveksivan perheenjäseniään, jotka olivat hylänneet Kujakissayhteisön. En tiennyt miltä hänestä tuntui, sillä perhe ei koskaan ollut ollut minulle verta tärkeämpää. Pentuetoverini ja isäni olivat minulle samantekeviä. Vaikka Mäihä oli kuollut, en minä ikävöinyt häntä lainkaan. En uskonut, että ikävöisin myöskään pentuetovereita mikäli aika heistä jättäisi.
Ajatukseni kääntyivät nopeasti takaisin metsään. En niinkään kaivannut metsää, vaan lähinnä Varjotassua. Hän oli pitkästä aikaa sellainen kissa, johon olisin halunnut tutustua paremmin. Vilkaisin mietteliäänä sivusilmälläni Cosmosta. Mielessäni pyöri kysymys: voinko luottaa häneen? Lopulta päätin, ettei sen ollut väliä. Cosmos tunsi minut toisenlaisena kissana kuin olin, joten ei sillä ollut merkitystä pystyikö häneen luottamaan vai ei. En minä tekisi mitään kiellettyä, ellei Cosmos lähtisi mukaan moiseen.
"Kieltämättä minäkin kaipaan metsää", paljastin vakaalla äänellä ikään kuin ohimennen. Halusin nähdä, miten nuori kolli reagoisi paljastukseeni.

//Cosmos?

Lyra taisteli koiraa vastaan mainittavan hyvin, vaikkakin hänen tyylistään huokui vielä kokemattomuus. Ehkä juuri kokemuksen puute oli saanut naaraan huomion herpaantumaan sen verran, että koira oli päässyt puraisemaan tätä takajalasta. Vamma ei kuitenkaan vaikuttanut vakavalta, sillä ainakin toistaiseksi tyttäreni pystyi seisomaan omin avuin ja palasi takaisin taisteluun.
"Päivänsäde, varo!" Lyra huudahti minulle koiran lähtiessä ryntäämään minua kohti. En ollut ollut lainkaan huolissani omasta tilanteestani, ennen kuin jostain ihmeen syystä taakseni tullut Menninkäinen sai minut melkein kompuroimaan.
"Pois tieltä, taliaivo!" sähähdin laikkuturkkiselle kollille samalla kun itse kierähdin sivuun koiran leukojen tieltä. Mittani oli tullut täyteen - tämä typerä hurtta saisi nyt luvan läksiä matkoihinsa.
Loikkasin koiran niskaan ja vedin itseni kynsilläni lähemmäksi sen päätä, josta yletyin kynsimään sitä silmiin. Se oli ilmeisesti jo kovia kokeneelle koiraraasulle liikaa, ja se ulvaisi ja ravisteli minut pois kimpustaan, minkä jälkeen se paineli matkoihinsa häntä koipien välissä.
Koiran kadottua näköpiiristä katsahdin ympärilleni kerääntyneisiin kujakissoihin. Kukaan ei näyttänyt ottaneen pahasti osumaa Lyraa lukuun ottamatta. Hänen takajalassaan oli häijyn näköiset hampaanjäljet, joista näkyi vuotavan verta. Tukahdutin huokauksen - tuossa kunnossa naaras ei voisi ainakaan osallistua partioon.
"Hoitakaa partio loppuun", osoitin käskyni Silverille, Menninkäiselle ja Nefirille. Kolmikko ei väittänyt vastaan, joten käänsin huomioni takaisin Lyraan. "Me palaamme takaisin pesälle, jotta tuo jalkasi saadaan hoidettua."
Purema saattaisi tulehtua, ja silloin meillä olisi isompi ongelma. Koin järkeväksi lähteä naaraan mukaan, sillä haavoittuneena ja yksin hän olisi ollut helppo kohde muille irtokoirille sekä kaksijaloille. Lisäksi tällä tavoin saisin tilaisuuden puhua hänen kanssaan ihan kahden kesken.
"Taistelit aika hyvin", kehaisin naarasta ohimennen, kun olimme jo kääntyneet takaisin tulosuuntaan ja lähteneet tassuttamaan kohti Yhteisön kotipaikkaa. "Olet varsin ketterä, mutta huomaan, että nojaudut vielä pitkälti tuurin varaan hyökkäyksissäsi etkä niinkään mihinkään tiettyyn tekniikkaan. Se on ihan normaalia ja paranee ajan ja harjoituksen kanssa." Vilkaisin sivusilmällä Lyran suuntaan, ja kasvoillani käväisi hymyntapainen.

//Lyra?

Roska loikkasi tottuneen oloisesti kohti pyöreän mallista verkkotornia, joka ylsi aina pesän katolle asti. Musta naaras kapusi rätisevää verkkoa pitkin yhä ylemmäs, kunnes puolessa välissä tämä pysähtyi ja katsahti alas Cosmokseen.
"Sinun vuorosi. Kun pääset aidan yli, pääsemme tutkimaan kattoja", Roska naukui.
Cosmos silmäili tiheäsilmäistä verkkoa arvioivasti. Jos Roska oli pystynyt kiipeämään sitä pitkin, niin sitten pystyi hänkin. Kolli ponnisti kohti verkkoa ja sai siitä otteen etukäpäliensä kynsillä. Kun hän oli varmistanut, että ote oli varmasti pitävä, hän veti takatassunsa lähemmäs alleen ja asetteli ne verkolle siten, että hän pystyi käyttämään kaikkia neljää raajaansa kiipeämiseen.
Nuorukainen oivalsi nopeasti jutun jujun, eikä häneltä mennyt aikaakaan, kun hän oli jo päässyt siihen samaiseen kohtaan, missä Roska oli äsken pysähtynyt odottamaan häntä. Cosmoksen yhä kiivetessä musta naaras oli jo ehtinyt verkon loppuun ja taiteillut itsensä rakennuksen katolle, josta tämä kuikuili nyt reunan yli Cosmoksen suuntaan.
Cosmoksen kynsissä tuntui siltä, että ne saattaisivat irrota hetkenä minä hyvänsä, ja verkon raastava, metallinen pinta hiersi kivuliaasti hänen polkuanturoitaan, mutta hän ei suostunut hidastamaan tahtiaan. Hän halusi katolle nyt eikä huomenna.
Verkon lopun häämöttäessä Cosmos sai pinnistellä toden teolla, ettei hänen otteensa kirvonnut. Hän puri hammasta ja veti itseään ylöspäin silkalla tahdonvoimalla.
"Hyvä, olet melkein perillä!" Roskan kannustava ääni kuului jo läheltä.
Cosmos kohotti katseensa ja näki katon reunan vaivaisen hännänmitan päässä. Hän olisi voinut kiivetä loppumatkan verkkoa pitkin kuten tähän asti, mutta hän päätti, että nopein tapa olisi loikata. Hän liikkui sivuttain verkkoa pitkin lähemmäksi katon reunaa. Ponnistaminen tästä asennosta ei ollut mikään helpoin homma, mutta Cosmos ei epäillyt omia taitojaan hetkeäkään.
Hyvin vaikeasti Cosmos väänsi itseään ponnistaessaan kohti katon reunaa. Hyppy jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi, että kolli onnistui saamaan otteen katon reunasta vain etutassuillaan. Hänen takajalkansa huitoivat tyhjän päällä, kun hän yritti pinnistellä itseään reunan yli.
Lopulta hän tunsi jonkun - epäilemättä Roskan - tarttuvan itseään niskasta ja auttavan hänet ylös. Cosmos loikkasi katolle, ravisteli itseään pontevasti ja katsahti sitten ympärilleen. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä, kun hän tajusi, kuinka korkealla he oikeasti olivatkaan. Kaksijalkojen pesien katot levittäytyivät heidän ympärillään lähes joka suuntaan, muodostaen aivan oman polkunsa yläilmoihin. Hän tunsi olevansa kaksijalkalan herra näissä korkeuksissa!
"Mihin suuntaan sitten?" Cosmos käännähti innostuneena kohti Roskaa, joka selvästi oli käynyt katoilla ennenkin.

//Roska?

Lyra riuhtoi koiran hännästä kaikin voimin. Naaras ei ollut kovinkaan voimakas, mutta hänellä oli yllätyksen suoma etu. Nyt hän todistaisi emolleen, että hän ei ollut mikään turha tapaus, joka olisi vain tiellä Yhteisössä. Tämän jälkeen Päivänsäteen olisi pakko antaa hänelle edes hieman arvostusta! Lyra oli harjoitellut ja hionut taistelutaitojaan pitkän aikaa, joten tämä tilaisuus oli suorastaan täydellinen. Koira ulisi kissojen käsittelyssä ja Lyra löi retaletta takajalkoihin etukäpälillään.
“Siitäs saat! Kukaan ei ryttyile Yhteisölle minun ollessani vahdissa”, Lyra tuhahti taistelun tuoksinassa koiralle ja väisti ketterästi, kun koira kääntyi upottaakseen hampaat naaraan niskaan. Seuraavalla kerralla naaraalla ei kuitenkaan ollut yhtä paljoa tuuria ja koiran hampaat upposivat hänen takajalkaan. Lyran suusta pääsi kimakka naukaisi ja naaras sohi etutassuillaan koiraa kasvoihin; yrittäen osua vihollisen silmiin.
“Tilanne on ihan hallussa!” Lyra sai huudahdettua muille yhteisöläisille. Hän halusi selvitä tästä täysin yksin ilman kenenkään auttavaa tassua. Lyran isku meni lopulta perille ja naaras upotti tassunsa koiran silmään, jolloin löyhkäävä rakki päästi irti nuoresta naaraasta. Lyra peruutti varovaisesti ja sukaisi takajalkaansa. Naaraan valkea turkki oli värjääntynyt vereen ja Lyra kiristeli hampaitaan, jotta hänen keskittymisensä ei olisi kivussa. Lyra vetäisi muutaman kerran syvään henkeä. Hän kokeili varovaisesti astua takajalallaan. Se oli onneksi toimiva, mutta naaraskissa epäili, että kipu vaikuttaisi vahvasti hänen taistelutaitoihin.
“Päivänsäde, varo!” Lyra naukaisi emolleen, joka oli kompastua takana olevaan Menninkäiseen. Koira lähestyi uhkaavasti Päivänsädettä ja niinpä Lyra kiiruhti takaisin taisteluun. Kunnon yhteisöläinen ei antaisi yhden jalan estää taisteluun paluuta! Lyra ei todellakaan antaisi tämän tilaisuuden mennä ohi saatikka Päivänsäteen saada vammoja hänen takiaan. Yhteisö tarvitsi tällä hetkellä kunnon johtajaa enemmän kuin koskaan!

//Päivi? :o

Malvaruusu oli lähtenyt pois luotani joten sain vapaat käpälät, päätin mennä valaan luo jutelemaan. tassutin etsimään nuorta kollia johon olin jo ehtinyt kiintyä... Huomasin kollin jutelemassa Leopardin kanssa mutta minua ärsytti minä nimittäin olisin halunnut puhua kollin kanssa kahden... Tassutin silti valaan luo ja kysyin haluuko kolli nukua kanssani samassa pesässä Se kyllä vähän noloti mutta haluaisin kollin haluavan tehdä niin!kolli nyökkäsi ja hymyili, katsoin taivaalle ja menimme maakualusillemme, nukahdin nopeasti.

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheaa olloa ja yökäilin miltein taukoamatta... Yhtäkkiä tuli taas oksennus, minun piti köyristää selkääni jayökäillä kivusta minulla oli varmaan kuumeta mutta en välittänyt, kavahdin taakse päin huomatesani yökäilenii verta... Minulla oli joka hetki vain heikkompia ollo ja minua pyörytii. Vilkaisin viereeni ja näin valaan vieressäni huolestuneen näköisenä Mutta hän oli utuinen ja epätarkka... Lopulta silmissäni alkoi sumeta mutta minun olisi pakko kertoa tunteeni vapaalle!
"V-valas... Minä rakastan sinua..." Kuiskasin heikkolla äänellä. Lopulta tiesin että oli aika päästä irti en voinut enään Estella... Suljin silmäni ja tunsin kuinka jäseneni jäykenivät ja sitten minä en enään tuntenut mitään huokaisin ja sitten kaikki pimeni ikuisesti....

Ruusunen: 30kp! - 150KP täynnä, eli Ruususesta voi nyt tulla soturi-ikäinen :)

Iltarusko: 10kp -

Malvaruusu: 10kp -

Päivänsäde: 21kp! -

Roska: 13kp -

Kaunokki: 41kp! -

Lyra: 9kp -

Cosmos: 12kp -

"Se on yksinkertaista", selitin rauhallisella äänellä ja viitoin Cosmoksen perässäni kaksijalanpesän kulman taakse toiselle seinustalle, "pääsemme ylös näitä pitkin."
Edessämme oli pyöreän mallinen, aina pesän katolle saakka kohoava porrasrakennelma. Sitä ympäröi kiiltäväpintainen verkko, josta ei pääsisi läpi noin vain. Verkko ulottui ainakin kahden ketunmitan korkeuteen. Tiesin, ettei häkkiin tehonnut pureminen tai kynnet, sillä se oli rakennettu vahvasta, kaksijalkojen materiaalista. Cosmos iski käpälänsä vasten verkkoa. Sen seurauksena verkko alkoi täristä portaikkoa vasten ja päästi inhottavaa ääntä.
"Miten me pääsemme tämän läpi?" Cosmos kysyi ja katsoi mietteliäänä verkkoa. Kolli ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta.
"Emme mene läpi, vaan kiipeämme sen yli", selitin ystävällisellä äänellä. Cosmos kohotti epäileväisen oloisena kulmiaan.
"Luuletko tosiaan?" kollikissa kysyi ja astui askeleen taaemmas.
"Kyllä, ei se ole niin vaikeaa. Minä voin näyttää", tarjouduin ja Cosmoksen vastausta odottamatta loikkasin kohti verkkoa. Verkon reiät olivat kyllin suuret, jotta sain sopivan otteen verkosta kynsilläni. Lähdin kapuamaan tottuneesti ylöspäin verkkoaitaa pitkin. Puolivälissä matkaa käännähdin Cosmoksen puoleen:
"Sinun vuorosi. Kun pääset aidan yli, pääsemme tutkimaan kattoja."

//Cosmos?

Ruusunen oli nukahtanut, mutta heräsi, kun Kaunokki käpertyi hänen vierelleen nyyhkyttämään. Pieni naaras nosti itkuisen katseensa Ruususeen. Ruusunen katsoi häntä lempeästi ja kääri häntänsä tämän ympärille.
“Shh shh… miksi itket?” hopeanharmaa naaras kysyi tältä varovasti.
“Näin painajaista… ethän sinä vihaa minua”, kermanvärinen nuorukainen mumisi.
“Mitä?! En koskaan vihaisi sinua. Saatan olla välillä turhautunut tai äreä, mutta se ei tarkoita, että vihaisin sinua”, Ruusunen naukui ja silitti nuoremman naaraan selkää. “Nuku nyt niin aamulla otetaan muutama kissa mukaan ja haetaan jotain syötävää.”
Kaunokki nyökkäsi hieman.
Hetken päästä nuoren naaraan hengitys hitaantui ja tasaantui ja tämä nukahti. Ruusunen katseli häntä hetken ja ryhtyi sitten itsekin nukkumaan.

Ruusunen heräsi kosketukseen kyljessään. Hän nosti päätään ja huomasi katsovansa Urhoa suoraan silmiin. Naaras värähti jalkeille ja häntä vasten nukkunut Kaunokki raotti silmiään nähdäkseen mitä on tekeillä.
Ruusunen kallisti päätään silmiään epäilevästi siristäen. Urho kuitenkin vain katseli häntä vakaasti, iloisesti hymyillen.
“Mitä sinä haluat?” Ruusunen tiuskaisi. Urho työnsi käpälällään puoliksisyötyä lihaa kahta naarasta kohti.
“Toin teille ruokaa. Löysin sen roskien seasta. Olen jo itse syönyt joten ajattelin vain tuoda sen teille”, kolli kertoi. Ruususta nolotti hieman hänen käytöksensä, mutta ei tietenkään myöntänyt sitä.
“Häivy”, hän tokaisi Urholle muutaman silmänräpäyksen päästä. Kolli lähti lapojaan kohauttaen ja Ruusunen kääntyi Kaunokkia kohti.
“Hyvää huomenta”, naaras naukaisi hymyillen ja asettui makuulle Kaunokin viereen.
“Huomenta”, Kaunokki naukaisi iloisesti, mutta hivenen väsyneesti.
“Urho toi ruokaa kuten varmaan kuulit. Jaetaanko se yhdessä?” Ruusunen ehdotti hymyillen.

//Kaunokki

Lyran purkaus tuli minulle täytenä yllätyksenä. Tähän asti olin nähnyt naaraan vain sinisilmäisenä mielistelijänä, jolla ei ollut omia ajatuksia tai edes omaa elämää. Sellainen pokkurointi sai minut ainoastaan ärsyyntymään, vaikka muuten olinkin melko tarkka siitä, miten minulle puhuttiin. Ensimmäistä kertaa kiinnostukseni heräsi Lyraa kohtaan, eikä hän ollut enää pelkkä kasvoton sivuhahmo elämässäni muiden joukossa.
Olin ollut niin ajatuksissani, että ilmassa leijaileva uhkaava löyhkä oli jäänyt minulta täysin huomaamatta. Tajusin valpastua vasta kun läähättävä, kuolanaamainen koira tömisteli jostakin partion tielle. Menninkäinen, Silver ja Nefiri odottivat toimintaohjeita, samoin Lyra. Astelin partion eteen silmät viiruiksi painuneina ja mittailin koiraa katseellani. Yritin vihjata koiralle häntääni heiluttelemalla, että sen kannattaisi siirtyä, ennen kuin menosta tulisi rumaa, mutta se ei tuntunut ymmärtävän hienovaraista viestiäni. Tyhmä elukka.
“Hyvä on”, tuhahdin puoliääneen, “älä sitten väitä, etten antanut sinulle tilaisuutta perääntyä.” Annoin hännälläni merkin kujakissoille hyökätä, ja ryntäsin itse joukon edellä koiraa kohti.
Koira ulahti hämmentyneen oloisena, kun sivalsin sitä kynsillä kuonolle. Pian sillä oli kuitenkin aivan eri ääni kellossa, kun kujakissat piirittivät sitä joka puolelta ja mäiskivät iskuja sen jalkoihin ja kylkiin. Koiran kurkusta kumpusi uhkaava murina ja se yritti hyökkiä takaisin hampaitaan käyttäen. Se oli kuitenkin liian hidas - ainakin minulle. Väistelin sen louskuvia leukoja leikiten, ja olisi jopa voinut sanoa, että minulla oli hauskaa. Kyllä tämä aina neljän seinän sisällä mököttämisen voitti! Hitsi, pitäisi kai käydä useammin ulkona.
Yhtäkkiä koira päästi tuskaisan ulinan ilmoille ja käännähti kohti takapäätään. Näin vilaukselta Lyran valkoisen turkin, ja pian sen jälkeen huomasin naaraan upottaneen hampaansa koiran häntään.
Seurasin kiinnostuneena, mitä seuraavaksi kävisi. Halusin nähdä, miten tyttäreni pärjäisi taistelutilanteessa. Olin kuitenkin valmis syöksymään apuun heti tarvittaessa, sillä Yhteisöllä ei ollut varaa menettää yhtään enempää jäseniä.

//Lyra?

Musta kivipinta tuntui nihkeältä - luonnottomalta suorastaan - Cosmoksen tassujen alla. He olivat saapuneet tähän variksenruoalta haisevaan betoniviidakkoon jokin aika sitten, mutta hän ei vieläkään ollut tottunut ympäristön muutokseen. Hän oli saanut esimakua kaksijalkaloista Yhteisön kuljettua matkan aikana huomattavasti tätä kolossaalia pienempien ja mitättömämpien kaksijalkojen asuinalueiden läpi, ja nuori kolli oli jo silloin kaivannut takaisin metsän vehreyteen. Mutta metsään ei ollut enää paluuta - Päivänsäde oli tehnyt sen hyvin selväksi.
Roska kysyi, minne Cosmos tahtoi mennä. Heti perään tämä ehdotti, että voisi opettaa häntä kiipeämään kaksijalanpesän katolle, mikäli hän halusi. Cosmoksesta ajatus ei ollut hullumpi. Aluksi kaksijalkalaa tutkiessa tekemistä oli riittänyt yllin kyllin, mutta viime aikoina kaduilla tallaamisesta oli tullut vain uuvuttavan tylsää. Hän janosi menoa ja meininkiä, ja kenties pesien katolle kiipeäminen tarjoaisi paljon kaivattua adrenaliinin virtausta.
"Kiipeily kuulostaa hauskalta", Cosmos virnisti Roskalle ja otti kärsimättömänä askelen johonkin suuntaan, odottaen naaraan näyttävän, mihin päin he lähtisivät. Roska viittasi hännällään kohti Ukkospolun toisella puolella olevaa rakennusta. "Sinne siis."
Valkoturkkinen kolli loikkasi kapeammalta mustalta polulta leveämmälle polulle, jota pitkin hirviöt yleensä juoksivat. Cosmos ei osannut sanoa, mitä mieltä oli oudoista metalliolennoista, jotka kansoittivat kaksijalkaloita. Ne elivät sovussa kaksijalkojen kanssa, ja joskus ne ottivat niitä jopa sisälleen ja kuljettivat paikasta toiseen. Cosmoksesta se oli aika outoa, mutta hän olisi jopa halunnut kokeilla hirviön sisällä matkustamista. Jos hänelle koskaan tulisi sellainen tilaisuus, hän tarttuisi siihen epäröimättä.
Kuten sanottu, hirviöt olivat Cosmoksesta lähinnä outoja, eivät millään muotoa pelottavia, ja siitä syystä nuorukainen ei oikeastaan edes ymmärtänyt pelätä niitä, kun ne jyristelivät häntä kohti Ukkospolulla. Niin oli myös tällä kertaa, ja Cosmos lönkytteli kaikessa rauhassa mustan pinnan yli toiselle puolelle samalla, kun häntä lähestyi sivusta päin hirviö. Hirviöstä pääsi kirskuva ääni, kun se teki äkkipysähdyksen muutaman ketunmitan päässä polkua ylittävästä kissasta. Cosmos kuuli sen tööttäävän vihamielisesti, ennen kuin se jatkoi taas matkaansa hänen päästyään Roskan osoittaman rakennuksen eteen.
Kolli käännähti ympäri ja näki Roskan lähteneen ylittämään polkua vasta sen oltua tyhjä hirviöistä. Cosmos kurkotti rapsuttamaan korvaansa takatassullaan odotellessaan toveriaan. Tätä nykyä Roska tuntui olevan ainoa kissa, jonka seurasta hän piti. Leopardista oli tullut aivan sietämätön Keijukaisen kuoleman jälkeen, ja naaras oli jatkuvasti hönkimässä hänen niskaansa huolesta suunniltaan tai höpöttämässä edesmenneestä johtajastaan. Lyra taas vietti kaiken valveillaoloaikansa miettien, miten pääsisi Päivänsäteen suosioon, joka puolestaan oli linnoittautunut yläkertaan pitkäksi aikaa heidän tultuaan kaksijalkalaan. Cosmos tiesi, ettei uusi Yhteisön johtaja ollut kiinnostunut jälkikasvuistaan millään muotoa. Hän ja Lyra olivat naaraalle pelkkää ilmaa, ja heidän asemaansa oli huonontanut entisestään se, kun Kharon, Deimos ja Fornax olivat pari kuuta sitten lähteneet Kujakissayhteisöstä ennen lopputaistelua.
Cosmos kaipasi valtavasti isäänsä. He olivat ehtineet jutella taistelun lomassa hetken, ja hän oli melkein lähtenyt kollin mukaan, mutta sitten joku Yhteisön jäsenistä oli keskeyttänyt heidät ja Cosmos oli kadottanut isänsä uudestaan. Kun Päivänsäde oli ilmoittanut Keijukaisen kuolleen ja käskenyt Yhteisöä perääntymään, hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin seurata tovereitaan, sillä tilanne oli muutenkin ollut aivan kamalan kaaottinen. Toisinaan hän toivoi, että olisi lähtenyt isänsä matkaan silloin kun vielä voi. Nyt se oli mahdotonta, sillä kaksijalkalasta ei poistunut kukaan ilman Päivänsäteen lupaa.
"No, miten tuonne kiivetään?" Cosmos kysäisi viereensä päässeeltä Roskalta, silmäillen pää kenossa taivasta kohti kurkottelevaa rakennusta. Hän oli metsässä oppinut kiipeilemään puihin, mutta kaksijalanpesät olivat hänen osaamisensa ulkopuolella.

//Roska?

“Mitä väliä! Tehdään jotain muuta!” Ruusunen kivahti ja sai minut pelästymään. Silmäni laajenivat kauhusta ja peräänyin pari askelta taaksepäin, kuulin jonkun kissan huutavan Ruususelle jotain mutta en jäänyt kuuntelemaan vaan villistin tieheni peläten että jos jäisin niin minut otettaisiin mukaan enkä minä halunnut Nyt mitään muuta olla hetki ilman Ruususta!
“Kaunokki ei lähde mukaan",oli viimeiset sanat mitkä kuulin ennen kuin kissat lähtivät pois, vilkaisin vielä yhden kerran taakseni ja näin kuinka Ruususen haarma turkki katosi näkyvistä. Lähdin tassutamaan pois päin ikkunasta mistä Ruusunen oli kadonnut... törmäsin kissan johon olin törmännyt aijemin, se oli harmaa-täplikäs naaras joka oli suutunut minulle viime kerralla kun olin törmännyt häneen. Mutta nyt hän ei suutunut vaan huomauti vain että varo, Pian tajusin miksi naaras ei ollut suutunut hän oli jutellut valaan kanssa.
"Muuten emme tutustuneet viime kerralla, minun nimeni on iltarusko entä sinun?" Naaras kysyi rauhallisella äänellä. Katselin tassujani ja mutisin että nimeni oli kaunokki, pyysin että voisin olla rauhassa ja yksin iltarusko nyökkäsi ja päästi minut menemään. Minä tassutin minun ja Ruususen maakualusille, etsiskelin ympäriltäni kermaan vaalea kangaspalaa ja löysin sellaisen nopeasti, asetelin sen maakualusillemme ja kääperyin toivoin että minua ei voisi huomata sillä halusin vain nukua rauhassa. Suljin silmäni ja nukahdin nyhkytäen.

Heräsin tai niin ainakin luulin... katselin pesää ympärilläni ja huomasin Ruususen päätin mennä naaran luo kysymään oliko naaras vielä suutunut minulle mutta kun hän kääntyi niin hän alkoikin särkemään minua kaikesta mahdollisesta, säikähdin ja peräänyin mutta takanani oli rotko en voinut perääntyä joten yritin kestää Ruusunen raivon puraksusta sillä olin tajunnut että tämä oli unta eihän kaksijalan pesässä ollut mitään rotkoa. Mutta Ruusunen alkoi lähestyä minua ja minun oli pakko peräntyä minua pelotti aivan hirveästi ja aloin jo nyyhkytämään peloisani kunnes yhtäkkiä tipahdin alas alas ja lopulta olin maassa minä vain nyyhkytin ja etsiskelin katseellani jostain lohtua mutta sitä minä en löytänyt huomasin vain kävyn tassutamassa lähemmäs minua kynnet esillä ja hän vain toisti Ruusunen sanoja mutta lopulta hän sanoi vain verenhimoisen kuuloisena kuole, mutta minä heräsin ja aloin itkemään ja yritin etsiä sumeilla itkuisilla silmilläni Ruususta. Kun huomasin naaran hopeanharmaan turkkin aloin hiipimään naarasta päin ja käperyin hänen, nuuhkin hänen rauhoitavaa tuoksuaan ja herättin tämän vahingossa nyhkytämiseni takia, nostin katseeni Ruusunen silmiin ja itkin toivoen että hän voisi lohduttaa minua...

//Ruusunen? :'(

Syötyään Ruusunen ja Kaunokki lähtivät Hyökyaallon ja Leopardin kanssa ulos kiipeilemään katoille. Ruusunen nautti siitä, kunnes Kaunokki oli pudota alas ja hän pääsi juuri ja juuri kiipeämään takaisin katolle. Sen jälkeen he lähtivätkin heti kotiin. Ruusunen piti koko ajan silmällä nuorempaa naarasta sen varalta, että huomaisi tämän olleen satuttaneen itsensä.
Päästessään takaisin ränsistyneeseen kaksijalanpesään, jossa he asuivat, Kaunokki raahasi Ruususen mukanaan Urhon luo. Kun Ruusunen oli tajunnut, että he matkasivat kohti ruskeaa kollia hän värähti.
Urho ja Kaunokki esittäytyivät, mutta sen jälkeen Urhon huumaava katse lukittautui Ruususeen. Hopeanharmaa naaras tunsi itsensä kiusaantuneeksi.
Kaunokki kuitenkin kysyi Urholta halusiko tämä jutella enemmän Ruususen kanssa, mutta kolli kielsi asian ja lähti puuhaamaan omiaan. Kaunokki kääntyi Ruususta kohti ja alkoi yllättäen kysellä Urhosta esimerkiksi, milloin tämä oli saapunut yhteisöön.
“Mitä väliä! Tehdään jotain muuta!” Ruusunen kivahti rajummin kuin oli ollut tarkoitus. Naaras ei jostain syystä tykännyt puhua Urhosta lainkaan. Kaunokki näytti säikähtäneen hopeanharmaan naaraan huudahdusta.
Ennen kuin Ruusunen kerkesi pyytää anteeksi hän kuuli takaansa huudon.
“Ruusunen!”
Naaras käänsi katseensa taakseen ja huomasi Hennon, Keijon ja Menninkäisen parin ketunmitan päässä.
“Mitä nyt?” naaras murahti.
“Lähdet kujapartioon kanssamme”, Menninkäinen selitti. Ja ennen kuin Ruusunen kerkesi sanoa mitään Hento jatkoi.
“Ja ei. Kaunokki ei lähde mukaan. Emme halua, että punotte jonkun karkaus suunnitelman”, kolli sanoi tuijottaen Ruususta silmät sirillä. Ruusunen vain kohautti lapojaan ja Kaunokkiin vielä kerran vilkaisten lähti kolmen kollin mukaan.
Ulkona lämpöinen tuuli pörrötti Ruususen karvoja. Naaras katsahti taivaalle. Aurinko oli kohta huipussaan. Naaras tunsi lämpimän valopallon säteiden lämmittävän turkkiaan ja kehräsi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.
“Älä haaveile siinä vaan tarkkaile!” Hennon kivakka naukaisu veti Ruususen taas maanpinnalle. Naaras vain pyöräytti silmiään katsoen kollista toisaalle.
*Miksi hän on aina tuollainen kiukkupussi?* naaras ajatteli ärtyneenä hänkin.
Partion aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään. Ruusunen tunsi koko ajan itsensä entistäkin väsyneemmäksi ja kun he viimein palasivat, aurinko oli jo laskemassa. Hopeanharmaa naaras vain lösähti vakio nukkuma paikalleen ja sulki silmänsä väsyneenä. Jos Kaunokki olisi lähistöllä, hän voisi kutsua nuoren naaraan luokseen, mutta muussa tapauksessa naaras ei jaksaisi etsiä tätä.

//Kaunokki?

Huomasin Ruususen ravaavan minun luokseni, Ruusunen pysähtyi käpälät liukuen minun eteeni ja laski lihaa maahan.
“Tätä on runsaasti. Haluatko jakaa aamiaisen kanssani?” Ruusunen ehdotti lämpimästi hymyillen. Avasin silmäni unenpöperösä ja mumisin unisesti kyllä, nousin istumaan ja sitten asetuin heti takaisin maakulle ja aloin syömään omaa osuutani, kun olin syönyt niin Aloin suukimaan turkkiani raukeasti ja vilkuilin iloisena ruususta kun hän söi omaa osutaan lihasta, kun hän oli syönyt niin kysyin voisimmeko jutella jostain tai mennä vaikka kujapartioon joidenkin kanssa tai jotain vaikka kiipeilemään taas katoille? Ruusunen hymyili ja tajusin mitä naaras halusi hän halusi jutella kanssani mutta hän myös halusi kipeilemään katoille, mietin hetkisen ratkaisua ja tajusin ratkaisun mehän voisimme jutella kipeilesäme! Tassutin etsimään joitakuita kissoja jotka voisivat tulla mukaamme kipeilemään katoille, huomasin hyökyaallto nimisen kollin leopardin kanssa, vilkaisin taakseni ja huomasin että ruusunen oli lähtenyt perääni ja sitten hän nyökkäsi kun huomasin kysyvän katseeni. Rohkaistuin ja tassutin ujosti leopardia ja hyökyaaltoa päin.
"H-hei, haluatteko tulla minun ja Ruususen kanssa kipeilemään katoille?" Kysyin ujosti. Leopardi nyökkäsi ja hyökyaalto vähän emityään myöntyi myös. Hymyilin ja tassutin takaisin Ruususen luo ja naukaisin että mennään jo! Ruusunen kehräsi huvitunenaa ja nuolaisi päälakeani huvitunenaa, lähdimme etsimään sopivaa katoa mille kiivetä, huomasin kaksijalkojen esineen joka oli tehty puusta, katselin sen suoraa ja sileää pintaa se johti katolle mutta se näyti siltä että pitäisi hypätä puolivälissä esinettä! Päätin kokeilla kestäisikö se painoani, tassutin lähemmäs esinettä ja nostin varovasti tassuni sen päälle ja se kesti painoni nostin molemmat tassut ja se kesti vieläkin painoani! Lopulta uskaltauduin sen päälle koko painollaani ja tassutin kevyesti esineen päähän asti ja loikkasin katolle innoissani, käännyin ja kehottin muitakin tulemaan. Katselin kuinka leopardi nousi ylös ja kuinka esine narisi pahaenteisesti, seuraavaksi ylös tuli Ruusunen ja viimeisenä hyökyaalto. Käännyin Ruususta päin ja Kysyin minne menisimme, Ruusunen katsahti minua sen näköisenä kuin ei olisi ajatellut asiaa.
Jäin hetkeksi tuijotaman ruususta hämmästyneenä siitä että hän ei ollut ajatellut asiaa, kunnes Ruusunen naurahti ja kertoi että oli vain vitsaillut. Hän katsahti parin kolmen kaksijalan pesän päässä olevaan suuren valkoiseen kaksijalan pesään... lähdimme matkaan kipelimme ja loikkimme kehräten eteenpäin, yhtäkkiä Ruusunen pysähtyi ja varoitti minua että kaksijalan pesien välissä oli pitkä väli, mutta en pystynyt pysähtymään ja Sinää seurauksena luulin jo tipuvani alas mutta tunsin niskanahasani kiskaisun ja vilkaisin ylös päin ja huomasin Ruususen saaneen oteen minun niskanahastani mutta tiesin että ei hän jaksaisi kiskoa minua ylös, tiesin että olin liian painava joten päätin kääntyä ilmassa ja yritin tarttua kiini kaksijalan pesään seinämään ja aloin raapimaan siitä jota pääsisin ylös mutta en saanut sitä otetaa joten vilkaisin alas ja näin siellä vain pari kaatunutta roska-pöntöä, ja rottan. Päätin yrittää uudestaan ja uudestaan kunnes pääsisin takaisin ylös katolle ja lopulta pääsin kun ylös osittain Ruususen ansiota ja sitten osittain myös minun ansiotani, jäin hetkeksi katolle huohotamaan ja ehdotin että menisimme takaisin leopardi ja hyökyaalto nyökäilivät myöntävästi. Ruusunen myöntyi ja lähdimme takaisin päin, vilkuilin ympärilleni etsiskelen sitä esinettä Mitä pitkin olimme tulleet ylös pian huomasinkin sen mutta se oli kaatunut joten emme pääsisi alas sitä pitkin. Vilkuilin ympärilleni ja etsin hädissääni toista reittiä alas ja huomasinkin sellaisen pian se oli saman lainen kuin se mitä pitkin olimme tulleet ylös paitsi että se ulotui katolle asti eikä loppunut kesken matkan, vilkaisin taakseni kysyvän näköisenä että kuka menisi ensin alas? Leopardi nyökkäsi ja meni ensimmäisenä alas sitten menin minä sitten Ruusunen ja taas kerran viimeisenä tuli hyökyaalto. Tassutimme reipasta tahtia kohti sitä kaksijalan pesää Jossa asuimme, olimme nopeasti perillä siellä. Huomasin yhden kollin josta Ruusunen ei tuntunut pitävän mutta minä halusin tustua kolliin, käännyin ja kehottin Ruususta tulemaan perääni naaras nyökkäsi ja tassuti perässäni kollia päin huomasin Ruusunen värähtään olikohan se vihaa?
"Hei, oliko sinun nimesi urho?" Kysyin hitusen ujosti kollille.
"Kyllä, minun nimeni on urho ja sinä taisit olla kaunokki?" Urho puolestaan kysyi ja vilkuili Ruususta päin ja näytti siltä että olisi enemin halunnut jutella hänen kanssaan.
"Haluatko sinä enemmin jutella vain Ruusunen kanssa?" Kysyin hitusen närkästyneenä. Urho pudisti päättään ja lähti omiin puuhinssa muualle. Ja minä käänsin huomioni Ruusunen ja aloin kyselemään kaikkea hänestä ja urhosta.

Lyra tunsi hänen poskiaan kuumottavan nolostumisen takia. Ei hänen tarkoituksensa ollut nolata Päivänsädettä, mutta sen sijaan toinen oli nolannut hänet puhumalla pentukarvoista. Eihän Lyralla ollut enää pentukarvoja ja naaras tietäisi sen, jos edes joskus vaihtaisi kieliä!
“Ei minulla enää ole pentukarvoja ja sinä tietäisit sen vallan mainiosti, jos joskus haluaisit vaihtaa kanssani, OMAN TYTTÄRESI KANSSA, kieliä!” Lyra tiuskaisi emolleen partion mentyä heistä kauemmaksi ja käänsi hieman itkuisen katseensa emoonsa. Lyra vihasi sitä, että häntä oli tälläisenä hetkenä alkanut itkettämään. Voisipa hän vain olla normaalisti..
“Etkö ymmärrä miltä se tuntuu, kun sinä et huomaa minua? Kun oma emoni vain työntää minut kerta toisensa jälkeen kauemmaksi ja kauemmaksi? Kuin olisin roskaa! Teen kaikkeni ollaksesi sinun arvoisesi tytär, mutta sinä et vain huomaa minua!” Lyra naukaisi toiselle itkuisen suuttuneena ja vetäisi syvään henkeä. Naaras ajatteli, että hänen pitäisi koota itsensä. Tälläinen käytös ei ollut soveliasta, ei sitten laisinkaan.
“Anteeksi, se oli epäsopivaa käytöstä”, Lyra tyytyi sanahtamaan nopeasti emolleen, jolle hän oli juuri hetki sitten avautunut ensimmäistä kertaa elämässään. Hetken ajan naaraat vain katsoivat toisiaan, mutta lopulta Päivänsäde jatkoi kulkuaan mitään sanomatta. Se satutti Lyraa, mutta naaraskissa ei tuonut sitä ilmi, vaan jatkoi myös matkaansa, katse muussa partiossa. Hän pyyhkäisi vielä nopeasti kyyneleet poskillaan ja tassutteli, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Niin, eihän mitään koskaan tapahtunut. Päivänsäde aina vain vältteli ja vältteli. Pikkuhiljaa valkoturkkisesta naaraasta alkoi tuntua, että se olisi oikea tie asioiden ratkaisuun. Päivänsädekin teki niin, miksipä siis hän ei tekisi? Partio jatkoi kulkuaan hiljaisuuden vallitessa. Kaksijalkojen ukkospolkua muistuttavien kivikatujen päällä astelu tuntui naaraan herkissä anturoissa ikävältä, mutta hän ei halunnut valittaa. Valittaminen oli heikkouden merkki ja turhanpäiväinen mussutus tuskin parantaisi hänen asemaansa Kujakissayhteisön johtajan silmissä. Kului hetki, jos toinenkin toinen toinen toistaan hiljaisempia hetkiä. Lyra ei ollut kiinnittänyt huomiota sen koommin ympäristöön, joten vasta muiden kissojen pörhistäessä turkkiaan ja hidastaessa askeliaan, huomasi naaras, että jotain oli meneillään. Naaraskissa piti suunsa supussa ja tarkkaili ympäristöään. Ilmassa leijuva löyhkä ei ollut naaraalle järin tuttu, mutta hän arvioi, ettei se voinut kuulua kissalle. Lopulta lähestyvät askeleet saavuttivat partion ja heidän eteensä piirtyi suuren koiraeläimen silhuetti. Lyra nielaisi, mutta lopulta tajusi, että tässä se oli. Hänen tilaisuutensa näyttää Päivänsäteelle mihin hänestä olisi! Lyra ei halunnut tehdä ensimmäistä siirtoa koiran suhteen, sillä hän arvioi Päivänsäteen pitävän sitä löyhämielisenä vaarojen jahtaamisena. Ja sellainen Lyra ei ollut! Vaalea naaras kohotti kulmiaan kysyvänä ja piti katseensa Päivänsäteenä. Naaraan tassuja suorastaan syyhytti päästä näyttämään osaamisensa!

//Pälvi??

Kaunokki suostui Ruususen pyyntöön iloisesti. Ruusunen oli asiasta itsekin hyvin iloinen. He ottivat mukaansa Leopardin ja Keijon ja lähtivät sitten kohti määränpäätään.
He pääsivätkin jo piakkoin katolle ja asettuivat sinne katselemaan miten aurinko laski hiljalleen taivaanrannassa.
Ruusunen tajusi pian, että Kaunokki oli nukahtanut hänen vierelleen ja nojasi häneen. Naaras ei välittänyt vaan sen sijaan kehräsi hiljaisella häänellä. Pian Leopardi tuli lähemmäs häntäänsä taivasta kohti heilauttaen.
“Pitäisi lähteä. En ainakaan itse mielelläni nukkuisi yötä täällä taivasalla”, naaras sanoi ja Ruusunen herätti Kaunokin varovaisesti. Hän kertoi, että pitäisi lähteä ja antoi nuoren naaraan nousta ylös ennen itseään. Nelikko lähtikin pian takaisin ja heti kotiin päästyään Ruusunen asettui unille. Hän nukahti nopeasti ja näki rauhallista unta metsässä saalistamisesta. Hän ei aivan osannut, mutta onnistui silti nappaamaan jotain.
“Hei! Sinä taisit olla Ruusunen”, naaras heräsi rauhallisiin sanoihin. Naaras nosti päätään väsyneenä ja lähes kiljahti, kun huomasi Urhon naaman vain hiirenmitan päässä omastaan.
“Typerys älä herätä Kaunokkia”, Ruusunen sihisi ja huitaisi etukäpälällään - kynnet kuitenkin piilossa - kollia poskelle. Tämä sävähti kauemmas.
“Ilmeisesti siis vihaat minua”, Urho sanoi hivenen pettyneellä äänellä.
“En minä vihaa sinä vain… no ärsytätä minua aina kaikilla mahdollisilla tavoilla”, Ruusunen naukui kiihtyneenä ja ponkaisi pystyyn. Naaras harppoi Hento-nimisen kollin luokse ja pysähtyi tämä eteen.
“Lähdeppä kanssani hakemaan hieman ruokaa”, hopeanharmaa naaras naukui ja Hennon vihainen katse kääntyi häneen.
“Kuka sinusta on tehnyt pomon? Turha kuvitella, että lähden mukaasi typerästä käskystäsi”, kolli ärisi ja asteli pois. Ruusunen jäi tuijottamaan kollin perään loukkaantuneena, mutta ei näyttänyt sitä. Hän loikki seuraavan kissan luo, joka sattui olemaan Silver-niminen toinen kolli. Ruusunen ei ollut juuri koskaan puhunut tällekään kissalle, mutta ei antanut sen häiritä.
“Lähtisitkö etsimään ruokaa kanssani?” Ruusunen pyysi. Kolli ei näyttänyt asiasta tyytyväiseltä, mutta suostui. Kaksikko lähti kulkemaan kujia pitkin ja Ruusunen ottikin pian johdon.
Hän loikki eräälle kaksijalanpesälle ja katseli sitä ympäröivältä aidalta pihalle.
“Tuolla asuu kaksijalka, jolta saattaisi saada jotain herkkua”, Ruusunen ilmoitti hiljaa mumisten ja Silver vain nyökkäsi päätään ja heilautti häntäänsä. Ruusunen loikkasi pihalle ja meni varovasti sisäänkäyntiä peittävälle liikkuvalle seinälle. Hän maukui ja raapi ja paikalle tuli pian ryppyinen kaksijalka. Tämä hössötti jotain ja haki pian lihaa jostain. Ruusunen naukaisi uudelleen ja nappasi lihan. Naaras juoksi sen jälkeen täyttä vauhtia pois, ennen kuin tämä kaksijalka kerkesi tehdä enää mitään muuta.
Ruusunen viittoi hännällään merkin lähteä ja lähti kohti kotia. Kuitenkin Silver vei johdon ja vielä murahti taakseen Ruususelle merkiksi siitä, että ei ollut pitänyt siitä, miten hän oli vienyt aiemmin johdon.

Kaksikon päästyä takaisin, Ruusunen ravasi vähitellen heräilevän Kaunokin luo. Hän pysähtyi käpälät liukuen nuoren naaraan eteen ja laski lihat maahan.
“Tätä on runsaasti. Haluatko jakaa aamiaisen kanssani?” hopeanharmaa naaras ehdotti lämpimästi hymyillen.

//kaunokki?

“Kiitos", Ruusunen kiiti. "Etkös sinä syö?” Ruusunen kysyi huomatessaan, että minä en ollut itse ottanut mitään.
“E-ei minulla ole nälkä”,mumisin, mutta Ruusunen työnsi toisen hiiristä minulle.
“Syö nyt. Minun ilokseni.” Ruusunen patisteli hymyillen. alkon syödä toista hiiristä hieman epäröiden. Kun Ruusunen oli syönyt hiirensä niin hän kääntyi minuun puoleeni ja kysyi minulta asiaa joka yllätti minua hyvin paljon;
“Haluaisitko lähteä kanssani kulkemaan katoille. Ottaisimme toki joitakin muitakin mukaan, koska olemme valvottuja, mutta pääsisit kokemaan sen mistä minä pidän suuresti”, Ruusunen ehdotti innostuneen. Näköisenä. katselin naarasta silmät suurina, Ruusunen odoti tilaa antaen vastaustani.
"T-todellako? Kyllä minä halusin..." mutisin miltein kuulumatomalla äänellä. Ruusunen nyökkäsi nousi seisomaan ja lähti pois päin, hyppäsin nopeasti pystyyn ja lähdin naaran perään.
"Ketkä voisimme ottaa mukaan? Voisiko keijo tulla mukaan?" Kysyin hymyillen. Ruusunen nyökkäsi ja heilautti häntäänsä kohti leopardia.
"Eli leopardi ja Keijo?" Kysyin uteliana. Ruusunen nyökkäsi ja ehdoti että lähden etsimään keijoa sitten tulla takaisin tänne, nyökkäsin ja lähdin etsimään Pulskaa, tummanruskea kollia tummalla tabbykuviolla. Yhtäkkiä löysinkin kollin torkumassa pehmeillä alusillaan, hiivin hiljaa kollin luo ja herättin tämän unosiltaan.
"Keijo, minä leopardi ja Ruusunen olemme lähdössä kulkemaan katoille ja me tarvitsisimme sinua mukaan, joten voitko tulla?" Kysyin hymyillen. Keijo nyökkäsi unisesti ja nousi seisomaan, tassuti perässäni takaisin Ruususen luo.
"Hei, Ruusunen! Tässä on Keijo", esittelin Keijon Ruususelle. Ruusunen nyökkäsi ja vastasi hymyillen;
"Hyvä voimme nyt lähteä", Ruusunen vastasi hymyillen. Lähdimme ulos kaksijalanpesästä Ruusunen vilkuili ympärilleen mieteliään näköisenä, ajattelin että hän varmaan etsiskeli sopivaa katoa mille kivetä, kulkemaan. Vilkaisin kettunmitan päässä olevaa roska-pöntöä ja tajusin että jos sille hyppäsi niin pääsisi sen yläpuolella olevalle katolle, tassutin Ruusunen luo ja ehdotin sitä katoa. Ruusunen vilkaisi sinne päin Minne olin näyttänyt hänälläni. Ruususen ilme kirkastui ja hän alkoi kehräämään iloisena, lähdimme roska-pöntöjä päin kun olimme roska-pöntöjen luonna niin keijo ehdoti että minä menisin ensin sitten leopardi ja Ruusunen ja viimeisenä Keijo, nyökkäsin ja kippusin kömpelösti roska-pöntön päälle ja aloin hapuilemaan katon reunaa nostin itseäni kaikkin voimin mutta liuskastuin ja kaadoin roska-pöntön vahingossa ja aloin räpiköimään ilmassa kauhistuneen siitä että tipuisin, mutta muut olivat löytäneet jonkun toisen ylös tulo paikkan ja Ruusunen tuli nostamaan minut ylös samalla kun kun leopardi ja keijo tarkailivat meitä, katsahdin ylös taivaalle jolla aurinko oli jo laskemassa tassutin lähemmäs katsomaan kaunista auringonlaskua, asetuin istumaan Ruususen viereen ja kehrääsin iloisena ja yllätyneenä auringonlaskun kauneudesta käännyin Ruususta päin iloisena nyt minä olin varma siitä että luotin vanhempaan naaraseen täysin rinnoin mutta entä Ruusunen? Välitikö Ruusunen minusta? Päätin olla miettimättä sitä vaan keskityin tähän hetkeen ja siihen tunteeseen että minusta välitetään... suljin silmäni ja painauduin ruususeen iloisen ja unisesti, nukahdin ja nukuin siihen asti kun kuulin ruususen lempeän äänen hän herätti minut hellästi ja kertoi että meidän pitäisi lähteä takaisin kotiin sillä oli jo yö, nyökkäsin ja nousin seisomaan ja odotin hetkiseen että ruusunen nousisi perässä, käännyin ympäri ja löysin reittiin mitä muut olivat tulleet ylös, loikkasin alas ja odotin että muut tulivat perässä minun jälkeeni tuli leopardi sitten Ruusunen ja viimeisenä Keijo, lähdimme takaisin kotiin eli vanhaan kaksijalanpesään kun olimme perillä niin lähdimme tuttuun paikkaan missä oli maakualusemme. Käperyime unisina maakulle, Ruusunen nukahti mutta minua ei väsyttänyt, päätin mennä tutkimaan tätä kaksijalan pesää paitsi että en menisi yläkertaan koska en saanut mennä sinne... menin jonkin koko seinän peittävän esineen eteen ja mietin oliko se tarkoitettu hyppy harjoituksia varten? Päätin koittaa ja loikkin innoissani ylös ja alas kunnes minua alkoi väsyttää joten menin takaisin Ruusunen viereen nukkumaan, painauduin lähemmäs Ruusunen turkkia ja nukahdin hymyillen ja ajattelin että en heräsi Kovinkaan aikaisin aamulla.
//Ruiska?

Istuin tuttuun tapaan samassa tutussa nurkassa, joka oli muodostunut ajan saatossa omaksi paikakseni Yhteisön leirin alakerrassa. En ollut tyytyväinen siihen, miten sota oli päättynyt. Keijukaisen kuolema oli ollut kova kolaus koko Yhteisölle, mutta suoraan sanottuna se tai häviö eivät olleet syitä tyytymättömyyteeni.
Eniten minua harmitti se, etten ollut päässyt lopputaistelun aikana käymään kunnon keskustelua alkutaistelussa tapaamani eloklaanilaiskollin kanssa. Varjotassu. Se oli hänen nimensä, enkä koskaan unohtaisi sitä. Jokin tässä mystisessä kollikissassa oli jättänyt hänet pysyvästi mieleeni. Olisin halunnut saada tietää kollista enemmän ja oppia tuntemaan hänet läpikotaisin. Harmikseni se mahdollisuus oli jäänyt vain haaveeksi. Olin minä jopa harkinnut taistelusta karkaamista Yhteisön häviön jälkeen, mutta olin nopeasti todennut sen mahdottomuudeksi. Siispä Varjotassu oli jäänyt metsään ja minä olin palannut tähän ankeaan kaksijalkalaan. Tuskin enää koskaan tapaisin Varjotassua muuta kuin unissani. En koskaan saisi tietää, mikä hänestä teki niin kiehtovan ja mitä kolli piilotteli kovan kuorensa alla.
Säpsähdin, kun kuulin askeleiden lähestyvän. Raotin sulkeutuneita silmiäni olettaen, että joku kujakissoista joko kulki ohitseni tai oli hakemassa minua partioon. Yllätyksekseni kohtasinkin Cosmoksen erivärisen katseen. Nuori kolli näytti olevan jotakin vailla, enkä pitänyt siitä lainkaan. En pitänyt siitä, että joku muisti minun olemassaoloni, etsi minut väkijoukosta ja tarkoituksellisesti tuli juuri minun luokseni. Se oli ahdistavaa kaltaiselleni kissalle, jolle oma tila ja yksityisyys olivat elämän ehto.
"Hei, Roska", Cosmos tervehti leuka pystyssä reippaalla äänellä. Katseeni käväisi nopeasti ympäristössäni ikään kuin varmistaen, ettei kukaan katsellut meitä. Ei minulla ollut mitään Cosmosta vastaan, mutta hänen kanssaan jutellessani olin kehittänyt itselleni suojakuoren, jonka alle olin piilottanut todellisen minäni. Se Roska, joka vietti mielellään Cosmoksen kanssa aikaa oli joku aivan muu kuin oikea Roska. Se oli toisaalta myös pienoinen ongelma, sillä tämä Cosmoksen seurassa oleva vale-Roska oli huomattavasti puheliaampi, ystävällisempi ja avoimempi kuin mitä minä olin.
"Hei, Cosmos", tervehdin kollia rauhallisella äänellä ja nyökäytin päätäni edelleen varoen, ettei kukaan kiinnittäisi meihin liikaa huomiota. Nuoren kollin seuraava pyyntö oli kuin ylempien voimien lähettämä lahja minulle:
"Lähdetäänkö ulos seikkailemaan? Minulla on tylsää." Kasvoilleni piirtyi ilahtunut hymy, joka haihtui tiehensä nopeasti huomatessani Leopardin katselevan meitä pesän toiselta laidalta. Vakavailmeisenä nyökkäsin ja lähdin nuoremman kissan edellä kohti pesän uloskäyntiä.
En ollut mikään seuralaiskissa, mutta toisen luonteen varjolla saatoin melkein jopa viihtyä Cosmoksen seurassa. Kun leikin jotakuta muuta, minun ei tarvinnut pelätä paljastavani itsestäni liikoja.
"Minne sinä tahdot mennä?" kysyin nuorelta kollilta, kun pääsimme mustalle ukkospolulle. Kolli katseli mietteliäänä ympärilleen.
"Jos tahdot, voin opettaa sinua kiipeämään kaksijalanpesän katolle", ehdotin varovaisesti, mutta kohteliaasti ennen kuin kolli ehti vastata.

//Cosmos?

Arpi järjesti partioita alakerrassa. Makasin vuoteessani silmät raollaan ja kuuntelin lähtöä tekevien kissojen levotonta naukunaa. Olin pysytellyt yläkerrassa jo monta päivää, ja toimettomana makoilu oli saanut minut tuntemaan oloni turraksi. Tänään siihen tulisi muutos.
Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja nilkutin portaille. Toinen takajalkani oli puutunut makaamisesta, mutta se sai luvan vetristyä, sillä tarvitsisin kaikkia neljää jalkaani, jos mielin ulos tästä tomuisesta hökkelistä.
Kuljin portaat alas hävettävän kankeasti, ja kun tassuni viimein koskettivat lattiaa niiden toisessa päässä, huomasin harmikseni partion livahtavan juuri ulos ikkunasta. Ärähdin itsekseni ja kiirehdin alakerran poikki uloskäynnille, koukistin takajalkani ja ponnistin ikkunalaudalle.
Työnsin pääni ulos ikkunassa olevasta reiästä ja tähysin ulos. Partio oli päässyt kujan päähän.
"Odottakaa, minäkin tulen partioon." Naukuni sai kissat pysähtymään ja kiepahtamaan ympäri. Tasapainottelin romuja pitkin kujan päähän heidän luokseen.
"Minäkin voisin tulla, ei ole hyväksi laiskotella koko päivää", en ollut edes huomannut yhtä jälkikasvuistani ulkosalla, ennen kuin tämä oli avannut suunsa ja tassutellut luoksemme. Naaraan eriparisilmät hohtivat toiveikkaasti, kun hän käänsi niiden katseen minuun. Tuijotin häntä takaisin mitäänsanomattomasti. Tyttäreni kommentti oli ollut huonosti ajoitettu, ja hetken jopa harkitsin palaavani takaisin yläkertaan.
Lyra yritti änkyttää jotakin ilmeisestikin erheensä tajunneena, mutta en välittänyt kuunnella. Olin tullut ulos haukkaamaan raitista ilmaa, en kuuntelemaan nasevia kommentteja aikaansaamattomuudestani.
Ehdin jopa hetken verran nauttia olostani, kun valkoinen naaras ilmestyi yhtäkkiä vierelleni kävelemään. Ärsytys pisteli tassujani, mutta pidin katseeni menosuunnassa ja yritin olla kiinnittämättä huomiota tyttäreeni siinä toivossa, että tämä tajuaisi jättää minut rauhaan.
Se oli kuitenkin turha toivo: Lyra jatkoi piinaamistani, tällä kertaa vedoten siihen, miten Keijukainen haluaisi minun olevan taas vahva. Joka kerta kun naaras mainitsi edesmenneen kasvattiemoni tai "vahvan johtajan", hermoni kiristyivät entisestään. Purin hammasta pitääkseni mölyt mahassani.
Viimeinen niitti meni siinä, kun Lyra ilmoitti voivansa toimia Yhteisölle varajohtajana. Se sai minut kääntämään epäuskoisena katseeni naaraaseen.
Suupieleni nyki ylöspäin, mutta ilme, jonka se pyrki muodostamaan, oli kaikkea muuta kuin iloinen. "Sinäkö varajohtaja? Olet hädin tuskin päässyt eroon pentukarvoistasi, ja nyt jo suunnittelet valtaan astumista?" Pysähdyin yllättäen, ja muu partiokin ryhtyi hidastamaan askeliaan. "Menkää edeltä, otamme teidät kiinni kohta", komensin heitä, ja partio jatkoi mukisematta matkaa ohitsemme.
Lyra seisoi ryhdikkäänä edessäni, ja hänen kasvoillaan oli itsepäinen ilme. Hänen silmissään näkyvä häivähdys jotakin muuta tunnetta kertoi kuitenkin, ettei naaras ollut aivan niin itsevarma kuin halusi uskotella minulle.
"Ensinnäkään en arvosta sitä, miten kuvittelet voivasi tulla puhumaan minulle tuolla tavoin menetyksestä ja siitä ylipääsemistä, samalla nolaten minut koko partion edessä", ääneni oli matalaa murinaa. Seisoin tyttäreni edessä pää pystyssä, mutta häntäni huiski maata vihaisesti. "Toiseksi, minä olen yhä se sama mahtava kissa jonka Yhteisö tuntee, enkä tiedä, mikä on saanut sinut kuvittelemaan muuta. Ja vielä kolmanneksi, minä en tarvitse apua. En aputassuja, en varajohtajaa, en mitään. En luota kehenkään tarpeeksi antaakseni sellaista vastuuta Yhteisöstä jollekulle toiselle."
Saarnatessani koin kuitenkin jonkin sortin valaistuksen. Tähän asti Arpi oli ollut vastuussa Yhteisöstä, kun minä olin piilotellut vintillä murjottamassa. Sille tulisi nyt loppu - Päivänsädettä tarvittiin.
Annoin karvojeni silottua ja heilautin häntääni jo rentoutuneempana. Lyralle raivoaminen oli saanut oloni tuntumaan yhtäkkiä kevyemmältä, vahvemmalta. Aivan kuin jokin pitkään paikaltaan pois ollut pala olisi viimein loksahtanut takaisin.
"Partio ei hoida itseään", murahdin lopulta tyttärelleni ja lähdin jo tassuttamaan melko kauas ehtineen partion perään, "eivätkä myöskään muut velvollisuudet, joten pistäppä tassua toisen eteen."
Vaikka tuskin tulisin koskaan myöntämään sitä ääneen kenellekään, etenkään yli-innokkaalle tyttärelleni, Lyran painostus oli todella auttanut minua pääsemään takaisin jaloilleni. Hän oli omalla raivostuttavalla tavallaan saanut minut muistamaan, kuka minä oikeastaan olin ja mikä oli tarkoitukseni.

//Lyra?