//TAISTELUTARINA

Veri kohisi korvissani, kun väistelin Mesitähden iskuja. Valkoturkkinen kolli oli taistellut kanssani taistelun alusta alkaen. Täytyi myöntää, että taistelu meidän kahden välillämme oli kaikkea muuta kuin tasavertainen; Mesitähti ei pärjännyt minulle taistelussa alkuunkaan. Toki Eloklaanin päällikkö oli liikkeiltään ketterä, nopea ja taitava hyökkääjä, mutta minun etunani oli voimani, taitoni ja kokemukseni. Mutta joka ikinen kerta, kun olin valmistautunut antamaan allani makaavalle kollikissalle viimeisen, tappavan iskun, joku tuli väliimme. Kirosin mielessäni sitä, miten sinisilmäisiä eloklaanilaiset olivat. Heidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikille helpointa olisi vain ollut antaa Mesitähden kuolla. Sillä tämä kaikki olisi saatu päätökseen, eikä taistelun olisi pitänyt enää jatkua, mikäli eloklaanilaiset olisivat olleet valmiita antautumaan.
Kun eloklaanilaisia hääri kimpussani kaksin kappalein, aloin olla selvästi alakynnessä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin reilu, enkä voinut sietää sitä.
"Taistelisitte edes yksi yhtä vastaan!" sähähdin valkealle kollille, joka oli rientänyt päällikkönsä avuksi. Tämän meripihkainen katseensa viesti minulle hyvin nopeasti, kuinka vähän kissa välitti minun sanoistani. Empimättä hän aloitti uuden hyökkäyksen kohti minua päällikkönsä rinnalla.
*Hiirenpapanat*, tuhahdin mielessäni alkaessani väistelemään kahden kissan iskuja. Se oli huomattavasti haastavampaa, kun täytyi koko ajan pitää silmällä kahta kissaa ja ennakoida molempien aikeita. Vaikka tein parhaani ja hieman enemmänkin, tilanne oli mahdoton. Väistäessäni Mesitähden lähestyvät hampaat, vitivalkea kolli onnistui iskemään hampaansa vasempaan lonkkaani. Päästin ilmoille raivoisan sähähdyksen:
"Irti minusta, saasta!"
Kuten arvata saattaa, ei käsky tehonnut kirpputurkkiseen eloklaanilaiskissaan, jonka mielen Mesitähti oli valheillaan pilannut. Painauduin vasten maata, kun Mesitähti taas huitaisi kynsillään minua kohti. Huti, taas kerran. En luovuttanut, vaikka tilanne näyttikin pahalta. Olin päättänyt, etten luovuttaisi koskaan. Minä voittaisin tämän sodan, maksoi mitä maksoi. Ajatus siitä valoi minuun lisää voimaa ja taistelutahtoa. Riuhtaisin itseni voimalla irti valkoturkkisen kollin hampaista ja käännähdin häntä kohti. Kynnet ojossa syöksähdin ilman halki vihollisen päälle. Alkoi armoton painiminen, kun kierimme kaksin multaisessa maassa. Aina kun sain painettua sirorakenteisen kollikissan alleni, hänen onnistui kiemurrella vapaaksi ja tilanne kääntyi päälaelleen, kun kissa sai kaadettua minut maahan. Taistelu tätä kissaa vastaan oli selvästi tasaväkisempi kuin Mesitähteä vastaan taisteleminen. Tämä kissa osasi oikeasti taistella, eikä hänen taidoissaan ollut samanmoisia puutteita kuin päälliköllään. Tämäkin kissa hyödynsi taistellessaan Mesitähden tavoin ketteryyttään, eikä voimaa kollilta tuntunut paljoa löytyvän, sillä sain helposti heitettyä hänet pois päältäni. Tästä taistelusta minä todella nautin, mutta tiesin ettei se voisi jatkua. Tämä kirppukasa ei ollut minun todellinen vastustajani, vaan se oli Mesitähti. Kun seuraavan kerran pääsin kierähtämään valkoturkkisen kissan päälle, sen sijaan että olisin edes yrittänyt jatkaa taistelua hänen kanssaan, loikkasin nopeasti taaemmas.
Samassa aloin etsiä katseellani Mesitähden valkoruskeaa turkkia. Oliko hän liuennut taistelusta ja jättänyt klaanitoverinsa selviämään yksin minua vastaan? Ei, se ajatus osoittautui vääräksi hyvin nopeasti, kun erotin tutun hahmon kamppailevan Mesitähden kimpussa vähän matkan päässä. Vaikka harmaaturkkinen Päivänsäde olikin Mesitähteä kokemattomampi ja nuorempi, näytti kaksikon välillä roihuava taistelu hyvin tasaväkiseltä. Kumpikaan ei näyttänyt saavan kunnon otetta toisesta, mutta iskuja he jakelivat tasaväkisesti vuorotellen toisilleen.
"Mihin sinä olet menossa?" kuulin takaani matalaa murinaa. Käännähdin nopeasti ympäri ja kohtasin juuri maasta ylösnousseen valkean kollin meripihkaisen katseen. Kissan ilme oli kylmä kuin kivi, hän näytti olevan tosissaan tämän taistelun kanssa.
"Ei minua kiinnosta taistella tuollaisten "tavallisten" eloklaanilaisten kanssa. Joku muu saa hoidella sinut", tuhahdin halveksivasti samalla, kun kasvoilleni hiipi vieno virnistys. Kolli väläytti minulle valkeita hampaitaan ja otti askeleen uhkaavasti lähemmäs. En kaiketi pääsisi hänestä eroon noin vain, joten valmistauduin taistelemaan taas häntä vastaan.
"Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen. Minusta tuntuu, että sinä pelkäät häviäväsi", eloklaanilainen vastasi vakavalla äänellä. Hän ei hymyillyt lainkaan, eikä tilanne tuntunut olevan hänen silmissään lainkaan yhtä huvittava kuin minun.
"Pyh, en vain tykkää haaskata aikaani kaltaisiisi surkimuksiin", ärähdin hermostuen. En jaksanut enää jauhaa, vaan syöksyin empimättä taistelemaan vihollistani vastaan.

Taistelu valkoturkkista eloklaanilaista vastaan päättyi, kun kolli liukeni paikalta auttamaan eloklaanilaista, joka oli selvästi hädässä kahden kuolonklaanilaisen kynsissä.
"Pakene vain!" sähähdin kollin perään ja annoin hänen mennä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja taistelu näytti hieman rauhoittuneen. Kaikesta päätellen osa taistelijoista oli paennut aukiolta lepäämään, kuolemaan tai jättänyt taistelun kokonaan taakseen pettäen toverinsa. Viimeinen vaihtoehto oli yksi minun pahimmista peloistani. Kujakissayhteisön riveissä oli kissoja, joihin en luottanut pätkääkään. Vannoin, että jos yksikin heistä pettäisi minut, etsisin hänet kynsiini ja veisin väkisin takaisin Yhteisöön hänen loppuiäkseen.
Taisteleminen oli saanut minut väsyneeksi. Kun valkea kolli oli kadonnut klaanitoverinsa avuksi, pysähdyin hetkeksi aloilleni tasaamaan hengitystäni. Lihaksiani poltteli ja kehossani olevia haavoja kirveli. En ollut heikko, mutta tiesin kyllä omat voimani. Tämä taistelu ei näyttänyt olevan lähelläkään loppua, enkä voisi vaatia itseäni taistelemaan niin kauan, että tuupertuisin. Nälkä kurni vatsassani ja valtava raivo pyrki ulos sisältäni. Olisi päästävä hetkeksi pois tästä sekasorrosta, jonka keskellä ajatteleminenkin tuntui mahdottomalta. Päätin etsiä Päivänsäteen ja vetää hänet kanssani aukion ulkopuolelle. En jättäisi tytärtäni yksin eloklaanilaisten armoille.

Tummanharmaa naaraskissa löytyi pian Mesitähden kimpusta aukion toiselta laidalta. Molemmat taistelijat näyttivät rähjääntyneiltä ja väsyneiltä. Heidän turkeistaan uupui karvatukkoja ja molempien turkeissa oli punertavia värjäymiä, jotka kaiketi olivat peräisin joko heidän omastaan tai toistensa veristä. Kun Mesitähti ja Päivänsäde irtaantuivat toisilleen, olin lähtemässä syöksyyn heitä kohti. Epäonnekseni eteeni sattui juuri silloin kaksi eloklaanilaiskissaa, jotka näyttivät haastavan minut taisteluun.
"Pois tieltä, hiirenaivot!" sähähdin, mutta kaksi kissaa pysyivät visusti aloillaan ja katsoivat minua haastaen. Kirosin mielessäni, mutta olin jo päättänyt, etten jäisi taistelemaan näitä kissoja vastaan. Syöksähdin nopeasti sivuun kohti toistensa kimpussa taistelevia kissoja, päästäkseni pakoon vihollisiani. En ollut pakenija, mutta joissain tilanteissa se oli paras vaihtoehto. Turhaan minä kuluttaisin energiaani noita kissoja vastaan taistellen. Tavalliset rivisoturit olivat muiden heiniä, Mesitähti kuului minulle. Jouduin tekemään kovasti työtä väistelläkseni toistensa kimpussa painivia kissoja. Tässä kohtaa aukiota hääri kerrallaan kymmeniä kissoja, eivätkä he onnekseni kiinnittäneet sen koommin minuun huomiota. Vilkaistessani taakseni, huomasin karistaneeni minut haastaneet eloklaanilaiset kannoiltani. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kiersin aukion toista laitaa pitkin kohti paikkaa, jossa Mesitähti ja Päivänsäde olivat kamppailleet.
Löytäessäni kaksikon, he olivat jälleen irtaantuneet toisistaan. Molemmat katsoivat toisia suoraan silmiin ja hengittivät raskaasti. He olivat toden totta väsyneitä. Olisin voinut liittyä osaksi heidän taisteluaan, mutta tiesin eloklaanilaisten rientävän heti päällikkönsä avuksi. Järkevin ratkaisu oli paeta hetkeksi paikalta ja palata sitten, kun olimme hieman levänneet. Loikkasin Mesitähden kimppuun, eikä valkoturkkinen kolli ehtinyt reagoida hyökkäykseeni. Heittäydyin vasten hänen kylkeään ja kaadoin kevytrakenteisen kollin vaivatta maahan. Näykkäsin hampaillani eloklaanilaisen kylkeä, ennen kuin kampesin itseni pystyyn ja riensin Päivänsäteen luokse.
"Tule, seuraa minua!" komensin tiukasti tytärtäni. Hänen väsyneille kasvoilleen piirtyi empivä ilme. Hän näytti siltä, kuin olisi valmistautunut väittämään vastaan. Nopeasti tämä ilme kuitenkin katosi ja naaras myöntyi. Sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan perässäni pois aukiolta. Kuulin askeleita perässämme; joku oli lähtenyt peräämme. Askeleet vaimenivat, kissa oli luopunut takaa-ajosta. Kun vilkaisin juostessani hämärtyvän metsän halki taakseni, en nähnyt ketään.

Päästyämme joen rantaan, pysähdyimme viimein.
"Ole valppaana, täällä on takuulla läjäpäin eloklaanilaisia parantelemassa haavojaan", kuiskasin tyttärelleni samalla, kun silmäilin hämärtyvää metsää. Täällä haisi veri, mutten ollut lainkaan varma tuliko se meistä vai jostain ympäristöstämme. Metsä vaikutti hiljaiselta, ellei ottanut huomioon kauempaa aukiolta kantautuvia taistelun huutoja.
"Tämä taistelu tulee kestämään yön yli, sano minun sanoneen", ärähdin turhautuneesti. Olin kuvitellut eloklaanilaisten kaatamisen olevan helppo homma, mutta tuntui, että näitä taistelijoita oli enemmän kuin Malvaruusu oli kertonut. Oliko Eloklaani saanut lisävahvistusta, vai oliko se kapinen naaras valehdellut meille? Ravistelin päätäni. Nyt ei ollut oikea hetki miettiä sitä.
"Saalistetaan jotain ja levätään hetki. Meidän on turha palata taistelukentälle nälissään ja väsyneinä. Kun olemme levänneet, etsimme Mesitähden kynsiimme ja hoitelemme hänet jotenkin taistelukentän ulkopuolelle. Kuten huomasit, eloklaanilaiset vahtivat häntä tuolla kuin mitäkin pyhimystä. Hänen tappamisensa ei tule onnistumaan, ellemme pääse kauemmas taistelusta ja yli-innokkaista eloklaanilaisista", sihahdin ja kohotin vasemman käpäläni ilmaan nuollakseni sitä. Kirottu eloklaanilainen, jota vastaan olin hyvän tovin aiemmin taistellut, oli onnistunut puraisemaan haavan jalkaani. Sitä kirveli hieman, mutta luojan kiitos se ei estänyt kävelemistä saatika sitten taistelua.

//Päivi?

//TAISTELUTARINA

Mustavalkoinen Naaras rilpuili irti minusta sihahdin harmistunena, yhtäkkiä tunsin jotain painavaa kyljessäni vilkaisin sitä hiirenaivoista kollia olin jo rapaisemassa kollia kipakasti korville mutta Ruusunen veti kollin nopeasti pois ja Sihahti.
"Pelkuri!" Ruusunen sihahti kollille. Kolli sihahti ja loikkasi Ruususen päälle. Hän yritti painaa Ruususen maahan, mutta Ruusunen onnistui ravistamaan kollin päältään. Yhtäkkiä päätin hyökätä kollin kimppuun ja sillä välin se täysi-ikäinen eloklaanilainen yritti hyökätä klaanitoverinsa avuksi, mutta Ruusunen ehti ensin. Hän kaatoi naaraan, joka ei ollut huoman Ruususen tulevan. Kissa oli kuitenkin nopeasti pystyssä. Hän katsoi Ruususta vihaisesti ja Ruusunen samalla mitalla takaisin. Mutta lopulta Lopetin naaraiden tapelua ja keskityin nyt täysin rinnoin pikku hiirenaivoon. Työnsin kynteni esille ja sivalsin lujaa kollin naama. Hän rääkäisi kivusta ja raapaisi minua kylkeen, katselin ympärilleni miettien voisiko muiden kissojen taisteluista apua minulle. Huomasin jonkun ravistelevan pienempää kissa mutta siitä ei olisi apua sillä olin itse pienikokoisempi kuin tämä hiirenaivoa. luovuttiin ja rastoin vain haavan kollin vatsaan, kolli kompuroi kauemmas minusta ja rääkäisi kivusta. Pompahindin pystyyn ja loikkasin kollin ylitse rääkäisten varovasti. Kolli ei huomioinut minun sillä tavalla kuin olin toivonut hän vain kääntyi ja ärähti minulle vihaisena. Kolli lähti juoksemaan minua kohti mutta minä vain loikasin pois kollin tieltä ja pudotauduin hänen selkäänsä, pureuduin lujasti kollin lapaan. Kolli rapii maata vihaisena samalla kun minä ratelin hänen selkäänsä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun kissan repäisevän minut irti kollista, aloin raivoamaan ja raapaisin vihaisena kissan naama kissa kirkaisi ja hoiperteli kauemmas minusta, sitten hän katosi ympärillämme melskaavaan taisteluun. Käännyin sutuspääisäni takaisin kollia päin mutta hän oli kadonnut. Rääkäisin raivoisani ja aloin etsimään sitä hiirenaivoa aloin jäljittämään sitä täyttää typerystä hänpä ei tiennyt että olen täydellinen jäljittämään kissoja ja kaikkea muutakin nyt vain kuvittelin kollin olevaan riistaa kun huomasin kollin ruskean turkkin aloin hiipimään hiiren hiljaa lähemäs kollia, hyökkäsin raivokaan rääkäisyn saatelemana.
Kolli tuijoti minua vihaisena ärähdellen, aloin ratelemaan kollin lapaa ja kylkiä silmissäni loisti suutumus ja raivo. Ärähtelin vihaisena kollille ja sitten loikasin kauemmas hänestä annoin hyödyömän repanan nousta pystyyn ja sitten katsahdin kollin oikeaa kylkeä hyökätä hämäykseksi vasempaan kylkeen, kolli rääkäisi raivosta ja kivusta. Hänen silmänsän loisti täysi raivo hän ärisi lakamata. Lopulta hän ärähti.
"Miksi teidän hiirepapanoiden piti tulla tänne!?" Kolli raivosi. En välittänyt kollin raivosta vaan raistoin vain kollin pehmeää vatsa karvaa samalla kun sujahdin typeryksen ali kollin takapäässä tarauduin kollin häntään ja purin kaikkin voimin, kolli rääkyi ja rääkyi kivusta kun kolli suvaitsi lopeta niin aivan ensimmäiseksi hänen oli pakko hyökätä kiimpuuni mutta olin lähtenyt ja jäänyt kollin taakseni autaakseni Ruususta sitä naarasta vastaan ärähdin naaralle samalla kun Ruusunen kynsi naaran selkään pitkiä haavoja, mietiskelin miksi ihmeessä tältä naaralta puutui häntä.
"miksi sinulta puuttuu häntä? Oletko syntynyt ilman häntää? Vai oletko katkaisut sen itse pois?" Kysyin kylmällä äänellä. Naaras tuijotti minua vihaisena ja sihahti vihaisena ja hämmästyneenä
"Mitä väliä?" Naaras sihisi. Heilauttin hääntäni turhautuneena, nostin tassuni ja läimäytin naarasta naamalle hiljentääen hänet. Jopa se kirotu kolli oli parempi vastus. Kuulin takaani äänen joka sai minut vihaiseksi, se kolli oli löytänyt minut sekamelskasta! Käännyin mutta se oli virhe kolli ei ollut huomannut minua vielä joten oikeastaan minä autoin hiirenaivoa. Kolli juoksi minua kohti kynnet esillä ja raivon kiilto silmissään. Siirryin siivun ja kolli törmäsi toverinssa. Katselin kuinka kolli yritino etsiä minua naaran luota lopulta minulta pääsi vahingossa mrau-naurahdus. Tukin nopeasti suuni hänälläni mutta liian myöhään kolli oli nimittäin jo kimpusani hän raapi naamani ja kylkiäni sähädin ja ratelin kollin naama toivoen että siihen jäisi ikuinen arpi. Kolli kyllä perääntyi kivusta ja verta kyllä oli paljon mutta olin tehnyt todella pientä jälkeä joka lähtee parissa päivässä. Kolli huusi sotahuudon, mietin hölmistyneenä että mitä tuo hiiren aivo tekee? mutta sainkin sen nopeammin kuin olin kuvitellut niin selville hän oli halunnut saada minut hämileni ja mitä pahinta hän oli onnistunut. Tunnsin terävät kynnet Turkkissani ja päästiin vertahytävän kirkaisun, hyökkäsin pelkällä raivon vimmalla kollin kiimpuun aloin raapimaan puremaan ja sylkemään raivosta.
Kolli rastoi naamani ja sai minut perääntymään kivusta.
"Taas! Miksi aina juuri siihen kohtaan!?" Rääkäisin kivusta. Kollin silmissä loisti oivalltava kiltoo silmissään. Aukasin silmääni mutta en nähnyt yhtään mitään naamassa olevan haavan takia! Minä vielä näytän tuolle pelkurille taivaan merkit!! Olin aivan silmitömän raivoisani hyökkäsin kirotun kollin kuvatksen päälle ja rastoin hänen varmtsanssa havaa jonka olin tehnyt aiemmin kollille, tuhoaisin kolli. Klaanin ja saisin keijukaisen luottamuksen.
"Jätän sinut henkiin vain jota voit nähdä klaansisi kuolevan!" Ärisin kollille. Kolli ei huomioinut sano Misiani hän vain puraisi häntääni jonka olin vahingossa asettanut kollin hänän likelle.
Rääkäisin raivosta ja kivusta näin silmissäni vain kipua, Ajattelin Vasamaa
*E-emo, miksi sinun piti kuolla?* Kysyin surulisena. Nousin ylös ja yritin tapella suruani ja kirotua kollia vastaan, en millään voisi voittaa kollia jos en voita emon menetystä... lopulta päätin luopua emon ajattelusta ja aloin tapelemaan lujempaa ja ytimekkäämiin lopulta kolli kaatui selälleen ja minä saatoin havitella kollin kurkkua mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään niin se naaras repäisi minut irti hänestä.
Käänsin Katseeni naaraseen ja huomasin Ruususen vaanivat naarasta olin aivan varma että hän yritti yllättää naaran ja niin tapahtui sillä Naaras säikähti suunnattomasti Ruusunen hyökätä hänen kimpunsa takaa päin. Naaras rääkäisi tyrmistyksestä ja kivusta. Läimäytin naaran naama terävillä kynsilläni. Käännyin kollia kohti ja puraisin tämän lapaa ja kynsin molempia kylkiä yhtä aikaa.
Kolli rimpuilli rimpuilemasta päästyään. Hän sähisi yrittäen saada oteen kurkustani irotin oteeni ja juoksin Ruusunen luo, puskutin ja huohottin henkästyneenä.
"Ruusunen taistelaan näitä hiirenaivoja vastaan rinnakkain!" Huudahin lähätäen. Ruusunen nyökkäsi ja asetuime selkä vasten selkä, aloimme ratelemaan kollia ja naarasta sain pari osumaa kollin naaman ja kuulin takaani kiljaisun
*Ruusunen taisi osua siihen naaraseen", ajattelin omahyväinen ilme kasvoillaani
Jatkoimme sivaltelua ja minä sähisin raivoisani ja Ruusunen oli aivan hiljaa ja sivalsi lujaa sitä naarasta olin katsellut sitä niin innoissani eteen ollut huomannut kollia, hän raapaisi minua lujaa kylkeen ja minä horjahdin hölmistyneenä mutta sen seurauksena kaadoin vahingossa Ruususen ja itseni.
Kompuroin pystyyn ja katselin nolostunena Ruususta joka tuijotti minua vihaisena. Kolli ja naaras olivat saartaneet meidät.
"Miten nyt suu pannaan?" Kolli irvailli. Sähähdin vihaisena ja hyökkäsin kollin kiimpuun ja aloimme kierimään maassa sähisevänä ja sihisevänä karvakassana.
"sinä senkin hiirenaivo! saastakassa! Typerys! " raivosin kollille. Pyörimme yhä lujempaa eteenpäin kunnes yhtäkkiä törmäsimme Ruususen ja naaraseen jotka olivat kiertäneet ympyrää ja miettineet ensimmäistä siirtoa

\\Ruusunen? Viha? Kuutamo?

//TAISTELUTARINA koko tarina taistelusta -> 2TaP

Lopulta Iltarusko päätyi tappelemaan sen täysi-ikäisen kissan kanssa ja Ruusunen joutui painimaan sen ärsyttävän kollin kanssa. Painiva kaksikko vetäytyi lopulta hieman kauemmas Iltaruskosta ja täysi-ikäisestä eloklaanilaisesta. Ruusunen sihisi silmät viirussa ja korvat luimistettuna. Naaras viskeli häntäänsä agressiivisesti ja odotti kollin hyökkäystä. Ruskea kolli loikkasi naarasta kohti, mutta Ruusunen onnistui väistämään iskun. Hän kääntyi kollia päin ja nousi takajaloilleen. Naaras alkoi mätkiä häntä vähäsen suuremman kollin naamaa raivokkaasti.
“Saatte kaikki maksaa kasvoistani”, hän sihisi hiirenhiljaa. Ruusunen yritti sivallella vastustajansa kasvoja, mutta ei saanut aikaan mitenkään sen erityisempää tuhoa - vain pari pientä haavaa sinne tänne.
“Te ketunmieliset pelkurit! Koko sota on teidän syytänne”, kolli sihisi Ruususelle. Ruusunen vain hymähti hymyillen. Ei häntä haitannut sotia, mutta häntä haittasi sodan jättämät haavat. Kolli mäjäytti etutassullaan Ruususta naamaan ja naaras meinasi menettää tasapainonsa. Kolli kiepahti yhtäkkiä ja loikkasi pahaa-aavistamatonta Iltaruskoa päin. Ruusunen lähti tämän perään hampaat irvessä. Kolli onnistui hyppäämään Iltaruskon kylkeen, mutta Ruusunen veti hänet nopeasti toisesta naaraasta irti.
“Pelkuri!” Ruusunen ilkkui ruskeaa kollia. Tämä sihahti ja loikkasi Ruususen päälle. Hän yritti painaa hopeisen naaraan maahan, mutta hän onnistui ravistamaan kollin päältään. Yhtäkkiä Iltarusko hyökkäsi kollin kimppuun ja sillä välin aikuinen eloklaanilainen yritti hyökätä klaanitoverinsa avuksi, mutta Ruusunen ehti ensin. Hän kaatoi naaraan, joka ei ollut huomannut hänen tulevan. Kissa oli kuitenkin nopeasti pystyssä. Hän katsoi Ruususta vihaisesti ja Ruusunen samalla mitalla takaisin.

//Iltu, Kuutamo tai Viha

//TAISTELUTARINA

Huomasin Ruususen kadonneen ja jättäneen minut yksin taistelemaan suurta kollia vastaan, annoin vielä pari napakkaa iskua kollin naaman ja sitten juoksin pensaikoon johon ajattelin Ruususen ehkä meneen ja niinhän hän oli mennyt.
"Meidän on hyvä taistella yhdessä", naukaisin. Ruusunen katsoi minua ja naukaisi.
"Minä haluan mennä juomaan", Ruusunen huomauti. Lähdimme etsimään puroa tai jokea.

Hetken matkan päästä kaksikko pääsi sinne, mihin Ruusunen oli halunnutkin.
“Vettä”, Ruusunen naukaisi tyytyväisenä. Me olimme kulkeneet puron luokse, josta Ruusunen ryhtyi latkimaan vettä. Kauhukseen naaras myös huomasi kasvojensa kuvajaisen veden pinnasta.
“Kasvoni! Kauniit kasvoni!” Ruusunen kiljahti.
“Se typerä eloklaanin kirppusäkki saa vielä maksaa tästä!” Ruusunen ärisi. Hän katsoi vielä hetken kuvajaistaan ja sitten suoristautui.
“Saalistetaan”, Ruusunen vain tuhahti ja minkäänlaista vastausta odottamatta katosi pensaikkoon, lähdin itsekin saalistamaan metsään lähellä taistelevia kissoja. Nuuhkin ilmaa ja huomasin oravan hajun aloin hiipimään sitä kohti, kun huomasin oravan niin painauduin maahan vaanimaan sitä ja loikasin suuren oravan päälle ja puraisin siltä niskat poiki.

Sen jälkeen tassutin takaisin siihen pensaikoon jossa olin ollut Ruususen kanssa. mietiskelin missä hän oli ja mitä hän oli saanut saaliiksi, sinä samalla söin napaamani oravaa.

Ruusunen tuli siihen pensaikoon jossa Ruusunen ja minä olimme erkaantuneet ja toivoi tämän olevan siellä. Ja naaras oli kuin olikin siellä. Ruusunen joi vielä nopeasti hieman vettä ja meni sitten makuulle.
“Nukun hetken, jos sinua ei haittaa”, naaras totesi ja meni vain unille.

Ruusunen heräsi siihen, kun minä tökkin hänen kylkeään.
“Mennään jo. Meidän täytyy jatkaa taistelua!” ääneni oli kamalan kiireinen. Ruusunen väsyneenä vain veti makeat venyttelyt ja sitten viimein tuli minun viereeni. Sanaakaan sanomatta he vain lähtivät taas taistoon. Ruusunen taisi miettiä kauanko hän oli kerennyt nukkua, mutta hänen ajatuksensa katkesivat, kun he pääsivät taas taistelun hälinän keskelle ja joku kolli tömähti hänen niskaansa. Ruusunen huudahti ja heitti kollin selästään. Ruusunen kiepsahti ympäri ja katseli nyt tätä kollia vihaisena sihisten. Kolli oli suunilleen saman kokoinen kuin Ruusunen ja minä olimme vaikkakin hieman suurikokoisempi. Ruusunen pörhisti karvansa ja väläytteli teräviä valkoisia hampaitaan vähitellen illaksi muuttuvassa kelmeässä päivänvalossa. Kolli vain virnisteli naaraalle, joka sai hänet entistäkin vihaisemmaksi. Ruusunen nousi takajaloilleen. Hän alkoi sivallella kollin naamaa, mutta puolustukseksi tämäkin nousi takajaloilleen. Ilmeisesti tämä ärsyttävä eloklaanilainen oli unohtanut erään seikan, sillä minä oli edelleen paikalla. iskeydyin tähän kolliin ja painoin hänet maahan takajaloillaani ilkeästi kollin kylkeä potkien. Kolli pyristeli altani ja onnistui lopulta pukkaamaan minut pois päältään. Ruusunen juoksi tämän luo ja löi kollia ikävästi korville. Kolli sihisi ja sähisi ja päästi kunnon sotahuudon, kun hyökkäsi nyt taas minua kohti.
*Miksi juuri minä?* sihadin harmistunena. Joku toinen eloklaanin kissa tuli kollin huudon kuullessaan paikalle. Kissa näytti jo täysi-ikäiseltä, Ruususella näyti olevan jotain mielessän mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota kollin takia, lopulta sain hädetyä kollin pois päältäni ja aloin sähisemään hänelle huomasin Ruususen tapelevaan toista kissa vastaan kissa näyti aivan täysi-kasvuiselta.
Sihahdin kollille vielä yhden kerran ja sitten käännyin autamaan Ruususta mutta kolli pääti estää minua hypämällä päälleni
"Hiirenaivoa!!!! Päästä minut irti!!!" Raivosin kollille. Kolli ei huomioinut minun kirkumistani vaan painoi kyntensä syvälle nahkaani kiemurtelin ja sähisin raivoisani, lopulta lenätin kollin kauas minusta ja loikasin vihaisena ylös ja juoksin kollin niskaan ja aloin puremaan häntä, yhtäkkiä se täysi-kasvuinen naaras tarasi minun ja yriti repäistä minut irti kollista päästiin irti ja käänyin naaran suuntaan ja hyökkäsin hänen kimppuunsa vihaisena. Kolli loikasi pääleni ja yritin tapella saamaan Aikaan molempia vaastaan mutta en millään pystynyt minulle tuli mieleen että tältäkö sitää tumman-ruskeasta kissasta samalta kuin minulta nyt. Yhtäkkiä huomasin Ruususen vetävän toisen eloklaanin kissoista pois en kumminkaan huomannut kumpi heistä hyökkäsin sen eloklaanin kissan kiimpuun jota Ruusunen ei ollut vetänyt pois kimpustani, huomasin hänen olevan täysi-ikäinen naaras. Työnsin kynteni syvälle maahan ja Aloin ärisemään, hyökkäsin naaran kimppuun ja aloimme pyörimään vimatusti. Sähisin ja sihisin vihaisella äänellä ja puraisin naarasta en edes tajunnut mihin, sitten naaras vain puraisi minua ja tarautui kylkinii huomasin olevani alimpana ja aloin äriseten rimpuilemaan, naaras läimäisi minua kylkeen ja sitten raapaisi vatsaani. Nostin tassuni ja aloin läimäytelemään naaran naama.
Katselin ympärilleni ja huomasin Ruususen tapelevaan nuorta kollia vastaan, olin siis omillani. Käänsin katseeni naaran silmiin ja ärähdin vihaisena.
"Päästä minut irti ja taistele reilusti!" Sihahdin. En kyllä aikoisi itse taistela reilusti... paitsi jos olisi pakko taistella reilusti. Kun huomasin että naaras ei välittänyt ärinästäni. Mietin hetkiseen ja lopulta keräsin kaikkien voimani ja tönäisin naaran pois päältäni, tassutin naaran luo ja painoin nopeasti kynteni kinni naaran turkiin, silmissäni leimusi murhava ilme painauduin lähemmäs naaran kurkua ja yritin puraista naaran kurkun auki samalla tavalla kuin olin tehnyt sille hiirenaivoa oppilaalle. Mutta naaras läimäytti minua nopeasti naaman ja aloin hoipertelemaan taakse päin verta naamallani. Miksi juuri sinne minne se hiirenaivo kolli oli osunut kaksi kertaa!?
Ärähdin vihaisella äänellä ja hyökkäsin naaran kiimpuun juuri kun hän oli nousemassa. Aloin takomaan naaran selkää ja naama. Naaras oli täysi hiirenaivo kuten kaikki eloklaanin kissat! Haluan tapaa tämän hiiren aivon!!! Vihaan eloklaania ja nyt tiedän miksi, hehän ovat täysiä hiirensivoja!!! Ratelin naaran lapaa ja kylkiä lopulta kyristyin naaran selässä ja heilauttin naaran koipia ja kaadoin naaran kyljelleen, rastoin naaran selälleen ja aloin ratelemaan naaran vatsaa

\\Ruusunen? Kuutamo? Viha?

//TAISTELUTARINA (1327 sanaa taistelusta -> 13TaP)

Ruusunen seisoi taas kerran taistelun keskellä. Naaras ei vain voinut lähteä. Hänestä tuntui, että häntä tarvittaisiin ja hän halusi kaiken lisäksi taistella ja etenkin tappaa. Vaikka hän ei siihen ollutkaan vielä saanut tilaisuutta, naaras tiesi, että se olisi ehdottomasti parasta taistelussa. Pian hänen katseensa osui kahteen kissaan lähistöllä. He riehuivat ja raapivat keskenään maassa ja Ruususesta homma näytti hieman pentujen leikiltä, mutta vain kynnet esillä.
Hetken ajan naaras vain tuijotti eloklaanilaista ja yhteisöläistä. Hän yritti myöskin miettiä tämän yhteisön naaraan nimeä.
*Jos muistan oikein, häntä kutsutaan Iltaruskoksi*, naaras pohti. Pian kuitenkin Iltaruskon katse terästyi Ruususeen. Pienen hetken ajan he vain tuijottivat toisiaan.
*Hienoa, nyt minun ainakin täytyy mennä auttamaan häntä*, naaras ajatteli ärtyneenä. Hän tassutti viileästi yhteisötoverinsa luo, kuin heillä ei olisi ollut minkäänlainen kiire. Ruusunen ei oikein edes katsonut vastustajaansa, kun jo pureuduin tämän niskaan.
*Onpas tällä yksilöllä paksu nahka!* naaras ajatteli, sillä oli aiemmassa kahdessa tappelussa eloklaanin oppilaita vastaan huomannut suurta eroavaisuutta nahan ja turkin paksuudessa. Iltarusko tuli Ruususen avuksi kollin päälle ja he painoivat tämän alas maata vasten. Ruusunen väisti hieman, kun naaras kömpelösti ryhtyi kääntämään painavaa kollia, ja naaras auttoi häntä myöskin hieman. Kollilla oli jäänsiniset silmät, joiden katse oli kiinnittynyt enimmäkseen vain Iltaruskoon - kävivät ne myös pari kertaa Ruususessakin.
Iltaruko painoi etutassunsa kollin rinnan päälle. Hän puristi kyntensä ulos ja painoi ne tämän nahkaan. Ruusunen sen sijaan hyökkäsi kollin häntään.
*Tuo Iltarusko vie kyllä ihan kauheana tilaa!* naaras marisi mielessään, koska eihän hänellä koskaan mitään positiivista sanottavaa ollutkaan. Yhtäkkiä kolli loikkasikin pystyyn ja yllättyneenä Ruusunen päästi vahingossa tämän hännästä.
*Etkö voinut pitää häntä yhtään paremmin!* naaras raivosi mielessään vieressään olevalle Iltaruskolle. Ruusunen loikkasi kollia päin ja he kaatuivat yhtenä läjänä maahan.
“Haluatko nähdä miten tapoin tyttäresi?” naaras kuuli Iltaruskon sanovan hymyillen.
*Ai sinäkö tässä olet tappamisen ansainnut? Minähän sen kaiken työn olen täällä tehnyt!* Ruusunen ajatteli samalla, kun tiukensi otettaan. Iltarusko nosti tassuaan ja läimäytti kollia naamalle. Ruusunen hellitti otettaan ja vilkaisi naaraaseen. Kolli kuitenkin käytti tilanteen hyväkseen ja ponkaisi pystyyn. Iltarusko horjui hänesta hieman kauemmas, mutta Ruusunen sen sijaan lensi kauniissa suuressa kaaressa ilman poikki karhunvatukka pöheikköön.
Naaras repi itsensä irti oksista ja potkaisi itsensä juoksuun. Hän huomasi eloklaanilais kollin painaneen toverinsa maahan, joten hän ponkaisi takajaloillaan ja iskeytyi tämän kylkeen. Naaras tarttui kolliin ja repi tämän irti toisesta naaraasta. Naaras nousi horjuen pystyyn ja lähti hoipertelemaan Ruususta ja eloklaanilaista kohti. Hän läimäytti kollia heikosti ja jättäytyi sitten kauemmas.
*Voi kiitos avusta!* Ruusunen ajatteli ärtyneenä. Sihisten naaras kieri maassa suuremman kollin kanssa. Vähän väliä kolli tuntui liiskaavan nuoremman naaraan kasaksi. Ruusunen tunsi, miten hänen korvastaan alkoi tihkua verta, kun suurempi kolli iski niihin kynsillään. Naaras sihahti ja iski kollia kaikkialle, minne sai kyntensä asetettua. Hetken maassa kierimisen jälkeen kolli sai hänet kuitenkin painettua maahan. Ruususen kyljissä oli pitkiä viiltoja ja hänen turkkinsa oli aivan veren peitossa.
Iltarusko välähti Ruususen silmien edessä ja hän repäisi suuren kollin irti naaraasta. Ruusunen ponkaisi itsensä pystyyn. Hän huomasi, miten Iltarusko oli litistynyt kollin alle ja hänen viiksensä väpättivät hieman huvittuneena. Pian kuitenkin kolli puri pienempää naarasta niin, että tämä kiljaisi. Iltarusko yritti nousta ylös, mutta suuri kolli pureutui tämän takatassuun. Naaras repi itsensä irti ja nilkutti Ruususen luokse.
“Ruusunen me emme voi voittaa häntä yksin meidän on tehtävä yhteistyötä", naaras kuiskasi hiljaa toisen naaran korvaan. Ruusunen vilkaisi häntä ja nousi tämän kanssa yhteen aikaan takajaloilleen. Kaksikko ryhtyi yhteishyökkäykseen kollia kohtaan ja se alkoi jo sujua joten kuten. Pian kolli lyyhistyi jo maahan väsyneenä. Iltarusko ryhtyi kiskomaan tämän häntää ja Ruusunen vain tuijotti touhua vierestä. Yhtäkkiä koko homma meni melkein silmänräpäyksessä ja Iltarusko oli hurjana kissan kimpussa. Kolli sai kuitenkin lopulta heitettyä naaraan pois päältään ja hyökkäsi uudelleen tämän kimppuun. Iltarukokin alkoi näyttää hyvin väsyneeltä. Ruususesta tappelua alkoi jo vaikuttaa taas tasaväkiseltä. Pian Iltarusko oli taas maata vasten. Suuri eloklaanin kolli lateli suuria voimakkaita iskuja naaraan naamalle. Ruusunen päätti auttaa. Hän loikkasi taas päin kollia ja pureutui tämän kylkeen. Kolli menetti tasapainonsa hetkeksi ja Iltarusko peruutti hänen altaan. Naaras jäi hetkeksi sivummalle hengittelemään ja sillä aikaa Ruusunen loikkasi taas kollin päältä pois.
*Hän jaksaa kyllä aika hyvin*, naaras mietti. Kolli juoksi häntä kohti, mutta Ruusunen onnistui väistämään ja kamppaamaan kollin. Hän oli kuitenkin aliarvioinut tämän nopeuden, sillä hän oli pian vatsallaan maassa. Kollin kynnet upposivat hänen lihaansa ja hän veti pitkiä viiltoja Ruususen selkään. Naaras päästi vertahyytävän rääkäisyn ja yritti pyritellä pakoon. Kolli ei kuitenkaan hellittänyt vaan jatkoi naaraan raatelemista. Ruususesta tuntui, että hänellä ei olisi tämän jälkeen enää lainkaan selkäkarvoja. Naaras keräsi kaiken voimansa ja suoristi etutassunsa. Kolli hänen pällään horjahti hieman, ja naaras yritti nyt nousta täysin voimakkaasti pyristellen. Iltarusko tuli myös avuksi ja yritti vetää kollia nuoremman naaraan päältä. Ruusunen kääntyi ympäri ja katsoi eloklaanilaisen vihaista naamaa. Hän syöksyi kollin alle aikeenaan vetää tämän vatsaan viilto, mutta kolli oli nopeampi ja vain lyyhistyi hänen päällee. Ruusunen ei ollut aikeessa menettää kaikkia karvojaan joten hankalasti pyristellen hän pääsi irti kollin otteesta.
“Mennään”, hän sihisi hampaidensa välistä Iltaruskolle. “Meillä ei ole enää juuri lainkaan mahdollisuuksia.”
Ruusunen juoksi kauemmas ja kuuli kollin askelten töminän perässään. Kuitenkin pian ne kääntyivät ja naaras pinkoi pois helpottuneena. Hän huomasi pysähtyessään, että Iltarusko oli jäänyt vielä tappeluun.
*Oma typeryytensä, jos uhraa henkensä tyhmän tappelun vuoksi!* naaras ajatteli. Hän istahti varautuneena ja ryhtyi puhdistamaan haavojaan.
Pian kuitenkin hänen takaansa kuului ääntä, kun toinen naaras - Iltarusko - tuli pensaikkoon. Hiljaa he vain istuivat vierekkäin painostavassa hiljaisuudessa. Ruusunen oikeastaan piti hiljaisuudesta. Häntä ei haitannut lainkaan vain olla hiljaa, mutta sen sijaan taistelun melu häiritsi häntä. Naaras nuoleskeli haavojaan ja tassutti sitten kauemmas Iltaruskosta. Naaras näytti hieman epävarmalta, mutta nousi sitten itsekin ylös. Ruusunen heilautti häntäänsä.
“Tule. Parempi se on pysyä kahden”, naaras puhahti. Iltarusko lähti ehkä hieman huojentuneena toisen naaraan perään.

Hetken matkan päästä kaksikko pääsi sinne, mihin Ruusunen oli halunnutkin.
“Vettä”, hän naukaisi tyytyväisenä itselleen. He olivat kulkeneet puron luokse, josta Ruusunen ryhtyi latkimaan vettä. Kauhukseen naaras myös huomasi kasvojensa kuvajaisen veden pinnasta.
“Kasvoni! Kauniit kasvoni!” hän kiljahti. Hänen silmiensä kohdalla kulki neljä kynnenjälkeä viistosti pitkin hänen kasvojaan.
“Se typerä eloklaanin kirppusäkki saa vielä maksaa tästä!” Ruusunen ärisi. Hän katsoi vielä hetken kuvajaistaan ja sitten suoristautui.
“Saalistetaan”, hän vain tuhahti ja minkäänlaista vastausta odottamatta katosi pensaikkoon. Naaras lähti etsimään itselleen jotain syötävää, jotta hän voisi taas vatsansa täytettyä palata taistelemaan.
Matkalla naaras kuitenkin löysi jotain yrttejä joiden muisteli auttavan haavoihin. Hän pureskeli ne rohdoksi ja levitteli haavoilleen sottaisesti.
Kitkerä maku suussaan naaras lähti taas etsimään itselleen jotain syötävää.

Pitkän metsästystuokion tuloksena Ruusunen oli löytänyt itselleen vain pienen ruipeloisen hiiren, jonka hän pisteli äkkiä poskeensa. Hän palasi ateriansa jälkeen paikkaan, jossa hän ja Iltarusko olivat erkaantuneet ja toivoi tämän olevan siellä. Ja naaras oli kuin olikin siellä. Ruusunen joi vielä nopeasti hieman vettä ja meni sitten makuulle.
“Nukun hetken, jos sinua ei haittaa”, naaras totesi ja meni vain unille.

Ruusunen heräsi siihen, kun Iltarusko tökki hänen kylkeään.
“Mennään jo. Meidän täytyy jatkaa taistelua!” naaraan ääni oli kamalan kiireinen. Ruusunen väsyneenä vain veti makeat venyttelyt ja sitten viimein tuli naaraan vierelle. Sanaakaan sanomatta he vain lähtivät taas taistoon. Ruusunen mietti kauanko hän oli kerennyt nukkua, mutta ajatukset katkesivat, kun he pääsivät taas taistelun hälinän keskelle ja joku kolli tömähti hänen niskaansa. Naaras huudahti ja heitti kollin selästään. Hän kiepsahti ympäri ja katseli nyt tätä kollia vihaisena sihisten. Kolli oli suunilleen saman kokoinen kuin Ruusunen vaikkakin naarasta hieman suurikokoisempi. Ruusunen pörhisti karvansa ja väläytteli teräviä valkoisia hampaitaan vähitellen illaksi muuttuvassa kelmeässä päivänvalossa. Kolli vain virnisteli naaraalle, joka sai hänet entistäkin vihaisemmaksi.
*Tuo kakara luulee itsestään tosiaan liikoja!* naaras ajatteli ja nousi takajaloilleen. Hän alkoi sivallella kollin naamaa, mutta puolustukseksi tämäkin nousi takajaloilleen. Ilmeisesti tämä ärsyttävä eloklaanilainen oli unohtanut erään seikan, sillä Iltarusko oli edelleen paikalla. Naaras iskeytyi tähän kolliin ja painoi hänet maahan takajaloillaan ilkeästi kollin kylkeä potkien. Kolli pyristeli naaraan alta ja onnistui lopulta pukkaamaan tämän pois päältään. Ruusunen juoksi tämän luo ja löi kollia ikävästi korville. Kolli sihisi ja sähisi ja päästi kunnon sotahuudon, kun hyökkäsi nyt taas Iltaruskoa kohti. Joku toinen eloklaanin kissa tuli kollin huudon kuullessaan paikalle. Kissa näytti jo täysi-ikäiseltä, joten Ruususella oli hieman paha aavistus siitä, mitä mahdollisesti tulisi käymään.

//Viha, Iltu, Kuutamo?

//TAISTELUTARINA

"Viimeinen varoitus, pentu”, hän ärisi minulle, katsoin kollia uhkaavasti. “Jos nyt peräännyt ja annat minun viedä tyttäreni pois täältä, säästän sinut. Muussa tapauksessa en ole vastuussa seuraamuksista.”
*Pentu? En minä ole pentu?* sihadin tyrmistyneenä ja ärsyntyneenä.
"Ei! Minun on jatkettava!" Sihadin vihaisena.
"Muista en vastaa seurauksista", kolli huomauti. Katselin ympärillenin mietiskelen miten voisin jatkaa tapellua, hyökäsin nopeasti ja ytimekkäästi kynnetesillä kollin päälle kun olin hänen päällään painoin kynteni kinni hänen turkinssa. Kolli sihisi ja yriti ravistella minut pois päältään, mutta pidin lujasti kiinni ja yritin tehdä tapopuraisun, siis sellaisen millaisen tein riistalekin. Pureuduin kollin niiskan ja kolli huudahti kivusta ja yhtäkkiä kierähti ympäri ja minä jäin alle, jäin siihen hetkeksi pökeryksisä. Yritin etsiä sumeilla silmilläni kollia ja loppulta tarkensin katseeni tämän tumman ruskean tuurkiin ja vielä tummempiin tabby-kuvioihin.kompuroin ylös puudustelen päätäni selvitääkseni ajatuksiani ja hyppäsin taas kollin kimppuun. kolli sihahti harmistunena ja nousi takajaloilleen rapaisten minua naaman saamiseen kohtaan mihin hän oli jo osunut, pudistelin päätäni mutta verta vain valui silmilleni.
"Miksi sinä noin teit?" Kysyin vihaisena. Hän ei vastannut vaan hyökkäsi minun kimpuni.
"Hei!" Sihadin tyrmistyneenä. Läimin kollin naama veren sokaisemana, en nähnyt yhtikäs mitään.
"Luovutatko viimeinkin?" Kolli kysyi kynnet verisinä.
"No, en todellakaan!" Ärähdin.
loikasin pystyn ja Aloin läpsimään kollin naama, lopetin huohotaen. huohottin henkästyneenä ja vilkuilin kollin silmiin varautunenan sitä että kolli hyökkäsi kimpuni. Lopulta loikasin kollin viereen ja kolli katsahti minua hölmistyneenä ja kääntyi äkkiä minun puoleni, pureuduin kollin lapaan sihisten. Kolli ravisteli minut irti ja puraisi minua hännästä ja minä kiljaisin kivusta silmät lajeteen. Käännyin katsomaan suoraan kollin silmiin vaikka vieläkin silmissäni oli punertavat vertaa! Pureuduin vihaisena kollin takajalan kimppuun. Kolli ravisti minut vaivattomasti irti ja puraisi minun lapaani, huudahin kivusta ja tuijotin tuijottamasta päästyäni. Silmissäni leimahti vihan liekki.
Loikasin vihan sokaisemana ja aloin puremaan ja rapimaan kollin turkkia kolli katsoi minua jäänsinisin silmin. Kyristyin ja yritin tehdä liikeen jonka yksi kissa oli juuri tehnyt toisaalla. olin kollin edessä kun olin varmasti valmis niin loikasin ja viilsin kollin naama ylähältä alas asti.
Kolli nosti käpälänssä ja läimäytti minua kovaa ja ytimekkäästi laapani. Lenähdin vähän matkan päähän kollista, kolli katsahti minua ja sitten hän yritti lähteä naaran ruumiin kanssa pois. Tokeniin nopeasti ja lähdin kollin perään, vaikka minua väsytti niin minun oli aivan pakko onnistua siinä mitä olinkaan tekemässä. Loikasin kollin selkään takaa päin hän oli ilmiselvästi luluut minun luovuttaneen tai jotain kun oli yritänyt pakoon! Puristin kollin karvoja lujaa ja kumaruin yritän hamuilla haampaillani kollin kurkkua, Mutta en millään yltänyt. Kolli alkoi ravistelemaan Turkkian ja sai minut taipumaan tipahdin maahan ja aloin pyristellemään ylös. Lopulta pääsin pystyyn. Vilkaisten kollin silmiä kollin silmissä loisti suutumus.
Katselin ympärilleni väsyneenä, kunnes huomasin hopeanharmaan naaran tummemman haarmailla raidoilla ja smaragdin vihreillä silmillä.
*Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?* mietin.
*Ruusunen! Hänen nimensä on Ruusunen!* oivalsin. Naaras vilkaisi minua ja tassuti luokseni, mietiskelin aikooko naaras auttaa minua. Naaras ei oikeastaan vilkaisutkaan häntä vaan hyökkäsi vain kollin niiskan, huohottin siinä hetkiseen ja sitten loikasin naaran avuksi, saimme painollamme kollin painetua maahan, loikasin nopeasti pois kollin päältä ja käänsin hänet ja tuijotin kollin jääsinisiin silmiin.
Ja painoin nopeasti tassuni Kollin rinnan päälle, työnsin kynnet syvälle kollin lihaan. Tumman ruskean kollin silmät suurenivat kivusta sillä samalla Ruusunen purii kollin häntää, lopulta kolli keräsi kaiken voimansa ja loikasi. Kaaduin maahan hämmästyneenä ja vihaisena, kompuroin pystyyn ja sihadin kollille vihaisella äänellä kolli kääntyi mutta se oli virhe sillä samaan aikaan Ruusunen loikasi kollin päälle kolli katui maahan tyrmistyneenä. tassutin kollin eteen kylmän viileästi ja kysyin hymyillen.
"Haluatko nähdä miten tapoin tyttäresi?" Kysyin hymyillen. Kolli vain tuijotti minua vihan kiltoo silmissään ja hän yritti kaikkin voimin päästä pois Ruususen alta mutta Ruusunen vain tiukensi otetaan kollin kollin silmissä paistoi myös selvä upumus ja kipu.
Nostin tassuni ja läimäytin kollia naamaan, kollin silmissä loisti viha ja suutumus. Ruusunen helitii otetaan ja katsahti minua. Yhtäkkiä kolli ponisti Luojaa ilmaan niin että Ruusunen lensi kauniissa kaaressa karhunvatuka pöheiköön.
"Tuota... anteeksi....", sopersin tyrmistyneenä. Kolli ei kumminkaan kuunelut vaan vihan voimalla hyppäsi mahtavalla loikalla päälleni ja alkoi rakastamaan karvojani selästä, kyljistä lopuksi hän pureutui laapanii. Aloin rimpuilemaan yhä vain kovempaa, yhtäkkiä Ruusunen repäisi kollin irti minusta. katselin kajahtanuta kollia ja Ruususta nousin hoipereleen pystyyn ja aloin hoipertelemaan Ruususta ja kollia kohti kun olin perillä niin minä läimäytin kollia heikosti ja jäin suosiolla sivuun hetkeksi minua pyöryti. Katselin kuinka kolli ja Ruusunen kierivät maassa sähisevännä karvansasana. Lopulta nousin ja menin autamaan Ruususta.
Naaras oli kyljellään kollin alla verisellä turkillaan näkyi monta havaa hyökkäsin puolustaamaan Ruususta ja repäisin kollin irti hänestä mutta kolli lennähti vahingossa päälleni, kollin alla oli todella kuuma. Lopulta hän kääntyi ympäri ja puri minua. Kiljaisin kivusta ja yhtäkkiä silmissäni alkoi sumeta mutta pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani ja yritin nostaa kollia pois päältäni lopulta kierähdin ja nousin ylös kissan päältä. Yhtäkkiä ilman varoitusta ja mitään kolli hyökkäsi oikean takatassuni kiimpuun ja rastoi siihen syvän haavan vedin veriseen takajalkani nopeasti pois ja Aloin nilkutamaan Ruususen luo ja kuiskasin
"Ruusunen me emme voi voittaa häntä yksin meidän on tehtävä yhteistyötä", kuiskasin hiljaa naaran korvaan, naaras vilkaisi minua ja ja nousimme yhtäaikaa ylös ja loikasimme meitä isomman kollin eteen ja puraisin hänen etutassuiaan ja samalla Ruusunen rastoi kollin kylkiä , kolli vilkuili ympärilleen ja mieti kumman kissan kimppuun hyökkäisi.
Lopulta hän hyökkäsi minun kimpuni mutta olin nopeampi ja livahdin hänen alitseen rapaisten hänen vatsaansa ja lopulta olin hänen takapäässä puolella pureuduin kollin häntään ja hän kiljaisi kivusta ja alkoi sähisemään ja sihisemään raivoissaan. Purin vain haamasta enkä päästänyt irti! Lopulta siirryin vastapäätä Ruususta ja aloin repimään ja rastamaan kollin turkkia kyljestä, lopulta kolli lyyhistyi maahan tyrmistyneenä hän ei ollut pökertynyt mutta hän ilmi selvästi oli todella upunuut.
*Vihaan eloklaania.. mutta en edes tiedä miksi?* Hämästelin. Hauaksin kollin hännästä ja aloin Koskimaan lujaaa kollin häntää mutta lopetin kun kolli sähisemään minulle vihasta leimuavin silmin.
Aloin säätimään kollia takaisin sähisin vihasta leimuavin silmin ja pystyssä olevien karvojen kerra jota näyttäisin isommalta kuin oikeasti olin. Vihasta leimuavien silmieni takia en huomannut olenkaan mitään mitä tein hyökkäsin vain vihaisen kollin päälle ja aloin ratelemaan kollin vatsaa karvoja ja kylkiä ja ja kaikea mahdollista olin niin vihainen että en edes tajunnut mitä tein.
Sähähdin kollille ja Aloin ratelemaan kollin naama ja verta vain pulppusi jokaisesta haavasta. Silmissäni loisti julma valo, katsoin kollin silmiin ja silmissäni alkoi sumeta tyrmistyksestä.
*Olinko taipamassa hänet?* kysyin tyrmistyksestä. Kolli lentäti minut nopeasti pois päältään ja sitten hän kompuroi ylös ja hyökkäsi kimpuni.

\\Ruusunen? Hiili?

Päivänsäde: 38kp! -

Ruusunen: 41kp! + 11TaP -

Iltarusko: 27kp! + 4TaP -

Cosmos: 14kp -

Härmä: 10kp -

Keijukainen: 103kp! + 6TaP - 1000KP täynnä! Ilmoita siitä tulevat 5tp vieraskirjaan viimeistään 25.12.2023

Lyra: 8kp -

Järkäleloikka: 7kp + 3TaP -

Malvaruusu: 17kp + 7TaP -

//TAISTELUTARINA// 1113 sanaa taistelusta = 11 TaP

Keijukainen oli viimein päättänyt ryhtyä toimeen ja oli selittänyt kaikille juonen. Yhteisön ja Kuolonklaanin oli viimein aika tuhota Eloklaani lopullisesti, ja sitten he pääsisivät viimein takaisin kotiin. Ruusunen oli asiasta innoissaan.

Ruusunen seisoi nyt taistelun reunamilla arvioimassa kissojaan, jotta voisi valikoida heidän joukostaan itselleen sopivan vastustajan.
Pian kuitenkin naaraan niskaan hyökkäsi joku. Ruusunen rääkäisi mätkähtäessään maahan.
*Pelkurimainen ja epäreilu hyökkäys!* naaras räyhäsi mielessään. Hänen vastustajansa seisoi hänen päällään ja piteli häntä tiukasti halailemassa maata. Hän takoi takatassuillaan Ruususen kylkeä ja se ei ollut hänestä lainkaan mukavaa. Hän sähisi kovaäänisesti ja onnistui jollain ilveellä heittämään tämän kissan päältään. Nyt Ruusunen kerkesi nähdä vastustajansa paremmin. Hän oli vihreäsilmäinen vaaleanruskea turkkinen naaras, joka ei ollut häntä paljoa pienempi. Kissa oli tömähtänyt maahan sellaista kyytiä, että nyt hän oli haukkomassa happea sen jäljiltä, kun ilma oli tyhjentynyt hänen keuhkoistaan. Ruusunen ei antanut tälle kissalle aikaa tasata hengitystään ja päästä pystyyn vaan loikkasi tämän kaulaan. Naaras puristi hampaitaan tämän kissan kaulassa, mutta ei saanut tälle tappavaa haavaa. Vaaleanruskea naaras rääkyi ja hän yritti rimpuilla otteestani irti. Ruusunen ryhtyi takomaan kissan kylkeä voimakkaasti.
*Tässä kosto aiemmasta!* naaras huusi mielessään. Kissa alkoi rimpuilla ensistä enemmän ja lopulta lipesi Ruususen otteestan. Hän kompuroi tassuilleen ja hyppäsi taas tassut ojossa hopeanharmaan naaraan kimppuun. Ruusunen tömähti selälleen maahan ja oli jo siinä sekunnissa hyvin tietoinen siitä, mitä tämä naaras aikoisi tehdä. Vaaleanruskea naaras riipi Ruususen vatsaa ja laittoi hampaansa yhteisöläisen kurkulle.
“Henkesi haisee aivan jätöksille!” Ruusunen sihisi hänelle. Tästä suutuksissaan naaras puristi leukojaan hieman yhteen. Naaras kuitenkin kavahti, kun verta purskahti Ruususen kaulasta ja hänen otteensa hellitti hieman. Tietysti yhteisön ylpeänä jäsenenä Ruusunen käytti tilaisuutta hyväkseen ja potkaisi tämän pois päältään. Tämä horjui hieman kauemmas ja Ruusunen loikkasi pystyyn haavoistaan välittämättä. Verta tihkui hänen vatsastaan ja kaulastaan maahan ja sai sen tuntumaan tahmealta polkuanturoiden alla. Kynnet auringonvalossa punaisina kimmeltäen naaras lateli iskuja vastustajansa naamaan. Tämä otti koko ajan askelia taaemmas kuin perääntyäkseen, mutta Ruusunen ei lopettanut. Pian eloklaanilaisen takajalka osui kuoppaan ja tämä tömähti maahan. Ruusunen ryhtyi repimään naaraan kylkiä ja selkää, niin että karva pöllysi. Naaraan vastustaja vain vapisi maassa ja yritti haroilla Yhteisöläisen kasvoja etutassullaan. Eloklaanilaisen silmissä pilkehti epätoivo ja Ruusunen saattoi nähdä omat verenhimoiset silmänsä toisen kissan silmistä. Kohta kuitenkin arvaamatta kissa läimäytti voimakkaan iskun suoraan hopeanharmaan kissan silmille. Parkaisten kivusta Ruusunen kompuroi taaemmas etutassullaan naamaansa hieroen. Veri vain levisi entisestään hänen kasvoillaan ja sai hänet tuntemaan itsensä likaiseksi ja hänen olonsa inhottavaksi. Eloklaanin ketunmielinen oppilas oli jo pystyssä ja hän hetken toljottamisen jälkeen yritti vain karata. Ruususen teki mieli antaa tämän lähteä, mutta jos tämä olisi täysin poissa pelistä se auttaisi enemmän. Tämä mielessään naaras iski piikin terävät hampaansa kissan kermanväriseen hännänpäähän. Hän piteli hännästä kiinni lähes kaikin voimin ja veti kissaa lähemmäs. Oppilas kirkui kurkku suorana ja yritti räpiköidä kauemmas. Ruusunen ei kuitenkaan antanut tälle kissalle millään lailla armoa. Hän veti naarasta koko ajan vain lähemmäs silmät veren takia melkein kiinni. Naaras yritti viskellä häntäänsä, jotta saisi sen irti hopeanharmaa raidallisen naaraan otteesta, mutta epäonnistui pahoin. Ruusunen ihan vain tuskan katselun huvin vuoksi puristi hampaitaan enemmän yhteen ja eloklaanin oppilas kirkui kovaäänisesti. Yhtäkkiä kuitenkin naaras teki jotain arvaamatonta. Hän kiepsahti ympäri ja juoksi Ruususeen pahki.
*Mikä hullu tuo kissa on!?* naaras ajatteli samalla kun mätkähti maahan. Hänen otteensa irtosi kissan hännästä ilmalennon aikana ja ennen kuin hän pääsi taas pystyyn, kissa painoi hänet taas maata vasten. Ruusunen ei kuitenkaan tarvinnut paljoa rimpuilua niin hän oli taas irti naaraan heikosta otteesta. Kaksikko tuijotti toisiaan siinä hetken ajan ja sitten molemmat kääntyivät ympäri ja lähtivät pois. Ruusunen vilkuili kuitenkin koko ajan taakseen sen varalta, että tämä kissa hyökkäsi vielä hänen kimppuunsa.

Ruusunen oli käynyt nopeasti pesemässä itseään ja nappaamassa itselleen pulskan hiiren, jonka hän oli kaikessa hiljaisuudessa pistellyt poskiinsa, samalla kun hän oli piileskellyt pensaassa. Naaraan oli pitänyt koko ajan vahtia, että hänen verensä ei jättäisi selkeää vanaa, jotta kukaan ei huomaisi hänen menneen lepäämään tappelun ollessa käynnissä. Naaras ei halunnut näyttää petturimaiselta ja hän kovasti halusikin todistaa Keijukaiselle olevansa tämän luottamuksen arvoinen. Naaraan aikomus oli siis taistella mahdollisimman hyvin koko sodan ajan. Hän aikoi näyttää olevansa hyvinkin uskollinen ja murhaavansa helposti kissoja kujakissayhteisön puolesta. Hiirensä syötyään Ruusunen lepuutti vähän silmiään ja lähti sitten takaisin taistoon.

Ruusunen oli löytänyt vastustajansa. Raidallinen kullanruskea eloklaanin kolli oli kyyhöttänyt taistelun reunamille ja naaras oli tietenkin ottanut tilaisuuden hyödykseen. Siitä huolimatta, että hän oli jo valmiiksi haavoilla, ja että joistain hänen haavoistaan tuli edelleen verta, hän hyökkäsi rohkeasti kollin kimppuun. Naaras sai tätä horjutettua, mutta ei kuitenkaan kaadettua. Kolli yritti lyödä häntä naamalle, mutta Ruusunen väisti.
*Eikö eloklaanilaiset tosiaan tiedä tämän enempää liikkeitä?* naaras ilkkui mielessään. Hän syöksyi kollin alle ja nousi edelleen hänen allaan seisomaan. Kolli kaatui kumoon ja Ruusunen kiepsahti ympäri. Hän ryhtyi mätkimään kollia voimakkaasti ja yritti myöskin pidellä tätä maassa. Isokokoinen kolli kuitenkin pääsi pystyyn ja onnistui lyömään voimakkaalla iskulla Ruususen kauemmas itsestään. Naaras ei aikonut hävitä enään yhtään taistelua ja loikkasi kollin naamaan. Hän kaatoi tämän ja repi eloklaanilaisen naamaa. Kolli kuitenkin taas kerran onnistui nousemaan pystyyn. Eloklaanin - ilmeisesti oppilas ikäinen - kolli loikkasi naaraan selkään ja Ruusunen yritti kamppailla päästäkseen kollin otteesta. Hän yritti kaikkensa ja lopulta kierähti selälleen niin, että kolli litistyi ja päästi vaistomaisesti irti. Ruusunen nousi takatassuilleen ja mätki iskuja taas kerran oppilaan naamaan. Kolli oli huonossa tilassa ja alkoi selkeästi menettää viimeiset voimansa. Ruusunen loikkasi vielä tämän päälle ja onnistui painamaan hänet maahan. Kolli valahti pian veltoksi, mutta Ruusunen tiesi tämän tempun. Hän tiesi, ettei voinut olla vielä murhannut kollia, joten hellittämisen sijaan vain jatkoi entistä kovempaan. Eloklaanin kolli selkeästi tajusi, ettei hänen temppunsa toimisi ja loikkasi yhtäkkiä ylös ja onnistui saamaan Ruususen irti itsestään.
*Enään vain pari iskua ja hän on mennyttä!* Ruusunen juhli.
“Minä menen tästä!” kuului huuto ja Ruususen edestä vilahti kissa. Naaras kerkesi tunnistaa tämän olevan Malvaruusu. Naaras oli pettänyt Eloklaanin ja liittynyt kujakissayhteisöön, mutta ei ollut saanut millään lailla Ruususen kunnioitusta tai luottamusta itseensä. Malvaruusu loikkasi Eloklaanin surkimuksen kimppuun.
“Ma-Malvaruusu”, kolli sopersi epäuskoisena, “mitä sinä teet?”
“Sinä pilasit kaiken!” Malvaruusu ärjyi, nosti etukäpälänsä ilmaan ja löi sen täydellä voimalla vasten kollin naamaa. Kolli päästi ilmoille onnettoman parahduksen. Ruusunen ei kerennyt tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Hän ei kerennyt yllätyneisyyden takia ajatella ja liittyä uudelleen taistoon. Malvaruusu huusi tälle vielä jotain, mutta se meni Ruususella yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli vaikeroi maassa anoen Malvaruusua lopettamaan, mutta naaras ei tietenkään antanut tälle armoa. Pian Malvaruusu painoi päänsä, löi hampaansa eloklaanilaisen kaulaan ja puristi sitten leukojaan yhteen. Kolli haukkoi henkeä tuskissaan ja Malvaruusu riuhtaisi päätään ja pala kollin kaulasta suussaan hän vetäytyi kauemmas. Verta tulvi kollin kaulasta ja hänen katseensa lasittui. Ruusunen oikeastaan nautti näystä, mutta ei siitä, että Malvaruusu oli tullut viemään hänen täydellisen voittonsa. Se ketunmielinen itsekäs rotanjätös oli vain tullut paikalle silloin, kun tappelu oli jo periaatteessa voitettu.
Tuhahtaen ja sanaakaan sanomatta Ruusunen lähti pois. Hän tassutti kauemmas. Hänen olisi pitänyt saada murhata tuo kolli! Hän oli tehnyt kaiken työn ja Malvaruusu oli vain tullut viemään parhaimman osuuden häneltä.

//taistelutarina (555 sanaa= 5tap

atkoin vähän nolona partiota leopardin ja hyökyaaloon kanssa.
"On jo myöhä", huomioin.
"Mennään takaisin", naukaisin leopardille.
"Selvä", leopardi vastasi. Lähdimme nopeasti tassutaen takasin leiriä kohti, kun olimme leirissä mennin lepäämään pesään minkä olin valinnut nukuma paikkanseni, suljin silmäni ja nukahdin lämpimään tuuleen Turkissani

Seisoin leopardin vieressä kun keijukainen kertoi lähtevänsä "jutelemaan" mesitähden kanssa Mutta hän halusi meidän tulevan muukanssa ja taisteluun.
"Taisteluun? Keijukainenhan sanoi että se on vain keskustelu mesitähden kanssa..." hämmästelin. Käännyin katsomaan leopardia olin juuri aukaisemaassa suuni kysyäkseeni haluakoo leopardi taistella kanssani mutta leopardi ehti ensin sanoa.
"Me voisimme taistella yhdessä", leopardi sanoi. Lähdimme tassutammaan muun kujakissayhteisön kanssa taistelu alueelle. Kuno olimme siellä taistelu oli jo alkanut siellä oli paljon kissoja siellä oli keijukainen ja klaanit osaa klaanista oli meidän puolellamme ja toiset eivät suurin osa kujakissayhteisöstä oli jo täällä. Juoksin alas taistelemaan, katselin ympärilleni hämmästyneenä klaanikissojen paljoudesta, pyörittelin siinä hetkiseen päätäni etsiskelen jonkun kujakissayhteisön jäsenen jota voisi auttaa tai jotakuta eloklaanin kissa jonka kiimpuun hyökätä. Kuliin ääneen kauempaa ja känyin katsomaan huomasin kaunin kilpikonna kuvioisen naaran joka näyti oppilasikäiseltä, naaras oli ruskean soturin kanssa. Lähdin juoksemaan naarasta kohti yhtäkkiä naaras huomasi minut ja jäi siihen tuijottamaan kuin olisi kivetynyt. Loikasin naaran päälle välittämättä siitä että naaraseen sattuisi. Aloin vain raapimaan naaran naamaa etukynsillä ja sitten takakynsilla naaran vatsaa, tunsin intoa kun näin naaran kauhistuneen ilmeen. Naaras kiljaisi pyristelen tyrmistyneenä.
"Auta! Kuusihäntä auttaa!" Naaras kiljui tyrmistyneenä. Naaras käänsi päätään ja katsoi siihen ruskeana soturiin vilkaisin nopeasti itsekin saadakseni varmuuden että kollista ei ollut varaa. Laskin katseni ja uudotin haampani naaran kaulaan ja naaras alkoi rimpuilemaan kovasti niin kovasti että oteeni kirpposi. Yhtäkkiä joku tarautui selkääni ja alkoi vetäämään yhtäkkiä roikkuin ilmassa kuin avuton pentu. Aloin syömään ja sähisemään ja lopulta sihisin hampaideni välistä naaralle lupauksen.
"Minä olen iltarusko ja minä lupaan että tämä ei jäänyt tähän!" Sihisin hampaideni välistä ja rimpuillin irti kollin otteesta. Lähdin juoksemaan nuorempaa oppilasta päin vilkaisemataakaan taakseni.
Katseni tarkentui tummanruskeaan naaraseen jolla oli kullankeltaiset silmät. Mutta en minä siitä välitänyt halusin vain naaran verta! Halusin vain nähdä naaran silmissä pelon! Juoksin nopeammin ja nopeammin yhtäkkiä naaras käntyi ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, rojahdin naaran niiskan ja aloin puremaan raapimaan taistelemaan kuin hullu! Purin raivosin ja sähisin. Naaras oli kohta aivan veressä! Painauduin naaran korvan viereen ja kuiskasin hänen korvaanassa Sanat jotka saivat naaran kauhun valtaan.
" et näe seuraava aamua", kuiskasin hiljaa. Pureuduin nopeasti ja lujaaa naaran kurkuun naaras alkoi yskiä ja henkitää vaivalloisesti. Lopulta tein naarasta loppuun ja raapaisin naaran kaulassa olevaa havaa ja raapaisin naaran kurkuun auki nousin pois naaran päältä Ja katselin ympärilleni miettien kuka haluaisi seuraavaksi taistela kanssani. Yhtäkkiä suuri tummanruskea kolli juoksi kuoleen naaran luokse ja painautui naaran veriseen turkkin hän näyti todella suruliselta ja vihsiselta lopulta hän kuiskasi
"Sarastustassu, Kuka teki tämän sinulle?" Kolli kuiskasi tyrmistyneenä.
"Minä", naukaisin oudon viileällä äänellä. Kolli käänähti minua kohti vihaisena. Yhtäkkiä kolli loikasi melkein pelkällä raivon voimalla päälleni ja huusi minulle raivon ja suurun valtaamaana.
"Kuinka sinä saatoit tappaa tyttäreni!?" Kolli huusi surunmurtamalla äänellä. Katsoin kollia kukan viileäällä äänellä ja tokaisin nopealla äänellä.
"Koska en muuten saa ehkä koskaan keijukaisen luottamiusta", tokaisin nopeasti ja ytimekkäästi. Yhtäkkiä suutumus valtasi minut kun tajusin että kolli ei aikonut päästä minua irti. Aloin vihaisena raapimaan kollin vatsaa, mutta yhtäkkiä tunsin kuinka kolli läimäyti voimakkaalla tassuillaan naamaani. Lopetin hyökkäys yrityksest ja aloin vain puolustautuaman kunnes päätin käyttää liikettä minkä olin juuri huomannut jonkun käytävän, valahdin veltoksi ja kolli helitii otetaan, keräsin kaikki voimani ja lenätin kollin vähän matkaan päähän minusta loikasin nopeasti pystyyn. Ja aloimme kiertämään toisiamme vihaisina ja kolli surulisena.

\\hiili?

//TAISTELUTARINA (760 sanaa = 7TaP)

Malvaruusu oli viimein päässyt ulos tunkkaisesta ja jo tylsäksi käyneestä leiristä. Toki ulospääsy ei ollut aivan sellainen, miten kilpikonnalaikukas naaras oli sen kuvitellut menevän. Hän pääsi ulos vain sen tähden, että Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani olivat aloittamassa suurta taistelua, jonka tavoitteena oli kukistaa Mesitähti ja kaiketi tämän sukulaiset. Ei Malvaruusu ollut aivan varma, mikä suunnitelma oikeastaan oli. Hänelle tärkeintä oli, että hän itse pysyi hengissä ja että hän saisi kostaa Mesitähdelle ja muille eloklaanilaiselle kokemansa vääryydet. Erityisesti Pensastassulle. Malvaruusu oli lähtenyt Keijukaisen käskystä hyökkäämään eloklaanilaisten päälle, mutta kun taistelu hänen ympärillään alkoi, naaras kääntyi kenenkään huomaamatta taaksepäin ja katosi hieman etäämmäs taistelevista kissoista. Laikukas naaras piileskeli aluskasvillisuuden seassa ja silmäili kissoja, jotka kamppailivat toistensa kimpussa aukiolla.
Ellei olisi pakko, hän ei tuohon soppaan käpäläänsä pistäisi. Pakko tarkoitti Malvaruusulle sitä, että Keijukainen näkisi hänet tai että naaras saisi mahdollisuuden kostolleen. Hän etsi katseellaan Pensastassun kullanruskeaa turkkia. Sen löytäminen osoittautui sulaksi mahdottomuudeksi, kun aukiolla ja sen ympärillä hääri kissoja toistensa kimpussa useita kymmeniä.
Entinen eloklaanilainen oli edelleen äärimmäisen katkera Pensastassulle. Hän oli pitänyt sitä kapista kullanruskeaa kollikissaa parhaana ystävänään ja luottanut häneen täysin. Noin vain kolli oli kuitenkin mennyt ja pettänyt Malvaruusun. Pelkkä ajatuskin koko sotkusta sai laikukkaan naaraan janoamaan kostoa. Ei ollut reilua, että Pensastassu oli saanut jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun Malvaruusun koko maailma oli romahtanut sillä hetkellä, kun hän oli nähnyt ystävänsä kaveeraavan muiden kanssa.
Kun yksi eloklaanilaiskissa – jonka Malvaruusu tunnisti nopeasti Unikkohämyksi – lähti nelistämään poispäin aukiolta kohti metsää ja Malvaruusua, naaraan oli toimittava. Harmaaturkkisen kissan perässä juoksi raidallinen kuolonklaanilaiskolli. Malvaruusu ei missään nimessä halunnut kenenkään huomaavan, että hän ei ollut aikeissakaan osallistua taisteluun. Siispä naaras otti jalat alleen ja kapusi ketterästi lähimpään kuuseen. Kun kaksi kissaa olivat pyyhältäneet ohi kauemmas taistelukentästä, Malvaruusu jäi siitä huolimatta nököttämään puun oksille ja tarkkailemaan aukiolla raivoavaa taistelua.

Meni kauan, ennen kuin Malvaruusu löysi Pensastassun raidallisen turkin taistelun seasta. Kolli oli parhaillaan taistelemassa Ruusunen-nimisen kujakissan kanssa. Kaksikko oli valinnut juuri sopivasti taistelupaikakseen aukion reunan, joten Malvaruusun ei tarvitsisi lähteä kovin syvälle kissojen sekaan päästäkseen heidän luokseen. Pensastassu kamppaili raivokkaasti vastustajaansa vastaan, muttei se näyttänyt auttavan. Vaikka Ruususen turkki olikin jo haavoilla, näytti Pensastassu olevan vielä heikommassa hapessa. Se sai tyytyväisen virneen nousemaan Malvaruusun kasvoille. Ruusunen oli juuri sopivasti heikentänyt Pensastassua niin, että Malvaruusun pitäisi vain mennä paikalle ja lopettaa hänen surkea elämänsä.
Naaras kapusi ketterin liikkein alas puusta. Sen alle oli asettunut yksi kuolonklaanilaiskissa, joka katsahti halveksuen juuri maahan päässeeseen liittolaiseensa.
“Jos yrität piileskellä, olet aika surkeassa piilossa”, naaras tuhahti arvostellen, muttei jäänyt odottamaan kollikissan vastausta. Entinen eloklaanilainen astui kuusen maata hapovien oksien alta kohti aukiota. Juuri sopivasti Ruusunen ja Pensastassu irrottautuivat toisistaan hetkeksi. Se antoi kilpikonnalaikukkaalle naaraalle tilaisuuden käydä väsyneen petturikollin päälle.
“Minä menen tästä!” Malvaruusu huudahti nelistäessään Ruususen ohi ja loikatessaan kynnet ojossa kohti Pensastassua. Kullanruskea kolli ei selvästikään ollut varautunut Malvaruusun hyökkäykseen, sillä tämä surkeaakin surkeampi taistelija onnistui kaatamaan entisen ystävänsä ongelmitta maahan.
Pensastassu oli selvästi yllättynyt hyökkäyksestä, eikä hän heti tunnistanut hyökkääjää entiseksi ystäväkseen. Mutta kun kullanruskean oppilaan katse kääntyi hänet alleen kaataneeseen naaraaseen, Pensastassu oli silminnähden järkyttynyt.
“Ma-Malvaruusu”, kolli sopersi epäuskoisena, “mitä sinä teet?”
Malvaruusu suuttui harvoin, mutta pelkkä Pensastassun näkeminen sai hänet aivan raivon valtaan. Laikukkaan naaraan silmissä leimusi puhdas raivo ja viha.
“Sinä pilasit kaiken!” hän ärjyi, nosti etukäpälänsä ilmaan ja löi sen täydellä voimalla vasten Pensastassun rumaa naamaa. Kun soturittaren kynnet upposivat hänen entisen ystävänsä ihoon, Pensastassu päästi ilmoille onnettoman parahduksen.
“Älä vikise! Tämä kaikki on sinun omaa syytäsi!” Malvaruusu vannoi raivoissaan ja iskun toisella käpälällään myös kollin toiselle poskelle. Se sai Pensastassu-rukan itkemään, mutta Malvaruusu ei tuntenut sääliä. Pensastassu oli pilannut kaiken. Jos hän ei olisi ollut niin itsekäs ja jakanut ystävyyttään jokaiselle vastaantulijalle, he olisivat voineet olla ikuisesti ystäviä ja onnellisia Eloklaanissa!
“Minä vihaan sinua!” Malvaruusu sähisi hampaat irvessä.
“Malvaruusu, älä! Ole kiltti ja lopeta!” Pensastassu nyyhkytti surkeana ja yritti rimpuilla irti ystävänsä otteesta. Malvaruusu oli niin raivoissaan, että hän sai siitä voimaa. Oli hänen onnensa, että Pensastassu oli heikkona ja peloissaan. Muussa tapauksessa Malvaruusu ei olisi ikipäivänä pärjännyt taistelussa edes oppilasikäiselle kissalle. Nyt naaraan ainoa tavoite oli saada Pensastassu hengiltä. Hän ei ansainnut enää elää sen jälkeen, mitä oli tehnyt Malvaruusulle.
Pensastassu vaikeroi maassa anoen Malvaruusua lopettamaan, muttei naaras luovuttanut. Kun sopiva tilaisuus tuli ja Pensastassun kaula oli paljas, hän painoi vauhdikkaasti päänsä alaspäin ja upotti hampaansa entisen ystävänsä pehmoiseen kaulaan. Raivoissaan Malvaruusu puri leukansa yhteen. Sen seurauksena Pensastassu alkoi haukkoa happea, mutta se oli turhaa. Yksi riuhtaisu, ja Pensastassun elämä oli ohi.
Malvaruusu vetäytyi kauemmas oppilaasta, jonka kaulasta alkoi pulputa verta. Naaras katsoi vihaisena entistä ystäväänsä, eikä edelleenkään tuntenut lainkaan sääliä. Pensastassu ansaitsi sen, se oli hänelle aivan oikein.

//Taistelutarina = TAP

Järkäleloikka paini sinikilpikonnakuvioisen naaraskissan kanssa maassa. Eloklaanilaisnaaras oli päässyt yllättämään ajatuksissaan olleen Järkäleloikan. Järkäleloikan katse ja ajatukset olivat olleet hyvin tiukasti Tyrskytiikerissä. Hän halusi pitää huolen rakkaasta kollikissastaan. Tyrskytiikeri oli suurin syynsä hänen taistelutahtoonsa. Ei kollia niinkään kiinnostanut se kosto-osuus. Oli Kujakissayhteisöstä muodostunut hänelle tärkeä paikka, mutta Tyrskytiikeri oli hänelle kaikki kaikessa ja tuota Järkäleloikka oli valmis suojelemaan omalla hengellään. Ja kerta raidallinen kolli oli myös Päivänsäteen kasvattivanhempi, oli myös Päivänsäde hänelle jokseenkin tärkeä kissa. Ei kuitenkaan mitään verrattuna Tyrskytiikeriin, joka oli hänen elämänsä keskipiste. Järkäleloikka potkaisi vahvoilla käpälillään naaraan pois päältään ja sai soturittaren ulvahtamaan. Naaraan jokseenkin kovaääninen huudahdus houkutteli Järkäleloikan kimppuun toisen kissan, joka oli ruskeavalkoinen ja tummaturkkinen kolli erotti muutaman sanan, joista yksi oli 'täti'. Veri sai osan kissoista taistelemaan yhä hurjemmin ja Järkäleloikka ponnisti kaikilla voimillaan kohti ruskeavalkoista kissaa. Hän kaatoi naaraan maahan ja sai eloklaanilaisen pyristelemään maassa.
"Päästä minut irti, nyt heti!!!" eloklaanilaiskissa sähisi vimmatusti ja vihaisesti. Järkäleloikan kasvoilla oli tyyne ilmi, kun hän piti naarasta kynsillään maassa, mutta joutui päästämään irti kilpikonnakuvioisen kissan hyökätessä hänen kimppuunsa. Ruskeavalkoinen kissa ei kuitenkaan paennut, vaan Järkäleloikka kohtasi hänet heti uudelleen.
"Kukaan ei koske minun sukulaisiini! Te kapiset kirppusäkit saisitte häipyä sinne mistä tulittekin! Olette nimittäin typeriä ja piilottaisin teidän sammaliin vaikka sata okapiikkiä, jos vain voisin. Mikään ei teitä siinä tilanteessa auttaisi!" naaraskissa sihisi ja sähisi vihaisesti.
"Te veitte minulta Lehmusjalan. Hän ei voi enää tulla leiriin ja piileskelee nyt jossain metsässä! Kaikki höpisevät hänen olevan nyt Tähtiklaanissa ja kuollut, olette saaneet kaikki hourailemaan jotain ihan typerää. Vihaan teitä, vihaan vihaan vihaan!" naaras jatkoi ulinaansa ja keskittyi enemmän loukkaamaan henkisesti, kuin fyysisesti. Toisen haukut eivät kuitenkaan menneet Järkäleloikan ihon alle, vaan fyysisesti vahva ja raskas kolli pamautti toista käpälällään kylkeen. Naaras oli raskas myös ulkoisesti eikä paljoa Järkäleloikan iskusta kaatunut.
"Lupaan, että häädän teidät tästä metsästä ja sen jälkeen olette todellakin mennyttä!" naaras sihahti vielä.

Lyran silmät suurenivat järkytyksestä, kun Päivänsäde kuulutti Kharoni, Deimoksen ja Fornaxin olevan puoltansa vaihtaneita karkureita. Että mitä että?! Oliko hänen isänsä, setänsä ja veljensä todella pettäneet Kujakissayhteisön? Lyran silmissä teko oli anteeksiantamaton ja hänelle nuo kolme kollia eivät olleet enää hänen perhettään. He olivat itse valinneet puolensa ja näin ollen asettuneet Lyraa vastaan. Naaraan eripariset silmät laajenivat järkytyksestä entisestään, kun Päivänsäde hyökkäsi hänen veljensä kimppuun. Tai saattoiko tuota nyt hyökkäykseksi sanoa, mutta naaras kävi kuitenkin veljensä päälle. Lyran karvat pörhenivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen veljeään. Cosmoksen pitäisi ymmärtää, että yhteisön etu oli kaikista tärkein. Perheellä oli väliä, mutta välittäminen loppui, kun he siirtyivät toiselle puolelle. Lyra katsoi tilannetta tyynen oloisesti, mutta hänen sydämensä hakkasi villisti rinnassaan. Hän ei voisi puolustaa Cosmosta nyt. Olisi ajateltava tulevaa johtajuutta, hän halusi nousta Keijukaisen veroiseksi johtajaksi. Lyra tiesi, että olisi tehtävä vaikeitakin ratkaisuja. Kun Päivänsäde katosi kissojensa joukkoon, saattoi naaras nousta ja astella veljensä rinnalle. Lyra katsoi järkyttynyttä kollia myötätuntoisesti ja kosketti toista hännällään lapaan.
“Päivänsäde ajattelee vain yhteisön parasta, kuten sinunkin kuuluu. Kharon, Deimos ja Fornax, he ovat nyt meille kuolleet. He pettivät meidät, he eivät merkitse enää mitään”, valkea naaras naukaisi tyynesti, mutta nielaisi sanojensa päätteeksi. Asia oli hänellekin hieman vaikea, mutta oppilasikäinen oli päättänyt vain sysätä tunteensa syrjään. Lyra ei halunnut ajatella nyt mitään tunteita. Ne olivat heikoille, eikö? Olisi osattava nyt ajateltava järkevästi ja hillitysti. Se olisi tie johtajuuteen. Hyvä johtaja toimisi rationaalisesti ja järkevästi jokaisessa tilanteessa. Ei verellä ollut mitään väliä.

Taistelunäänet kohisivat valkeaturkkisen naaraskissan korvissa. Sota oli virallisesti alkanut ja nyt naaraan ympärillä oli kasoittain klaanikissoja. Osa oli yhteisön puolella, osa taas heidän vihollisiaan. Lyran koulutus oli lyhyt eikä hän osannut vielä paljoakaan. Lyra oli siitä huolimatta ylpeä, että hän oli päässyt taistelemaan. Naaras tekisi parhaansa yhteisön eteen eikä jättäisi yhteisöläisiä koskaan pulaan. Taistelun jälkeen Eloklaani olisi mennyttä.

// Kuka tahansa?

//TAISTELUTARINA (601 sanaa taistelusta=6TaP)

Ilmoille kajahtanut ulvahdus sai minut heräämään. Tunnistettuani huutajan Päivänsäteeksi, valpastuin silmänräpäyksessä. Ulkona oli yhä pimeää, joten tämän oli oltava tärkeää. Nousin nopeasti pystyyn ja pinkaisin ulos pesästämme, jatkaen sitten matkaa pensaikon lävitse leirimme avaralle pääaukiolle. Oli yhä yö, joten aukio oli synkkä kuin mikä. Väsyneet kujakissat olivat raahautuneet pesistään aukiolle kuulemaan Päivänsäteen sanaa. Tummanharmaa kasvattini oli kavunnut aukion keskustassa nököttävän litteän kiven päälle. Hänen ilmeensä oli vakava, kylmä ja saatoin nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa. Päivänsäde ei ollut oma itsensä, jokin oli hullusti. Mieleni alkoi miettiä mahdollisia syitä sille, mikä oli saanut Päivänsäteen sellaiseksi. Oliko hän kohdannut eloklaanilaisia? Oliko joku kuollut? Kenties Kharon? Aivan, sitä kapista valkoturkkia ei näkynyt missään. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun Päivänsäde viimein avasi suunsa.
Yön pimeydessä hän kertoi tummanpuhuvat silmänsä kiiluen, kuinka Kharon, Deimos ja Fornax olivat pettäneet meidät. Kurkustani alkoi kummuta matalaa murinaa. Olin aina tiennyt, ettei Kharoniin voisi luottaa. Minun olisi pitänyt kuunnella tarkemmin itseäni. Mutta jostain syystä vihani ei suuntautunut pelkästään Kharoniin ja muihin karkulaisiin. Osa siitä kohdistui myös Päivänsäteeseen, omaan tyttäreeni.
Hän oli ollut sokea. Vaikka olin varoittanut häntä, hän oli mennyt ja luottanut Kharoniin. Se oli todiste siitä, että rakkaus sai kissan hiirenaivoiseksi. Olin pettynyt. Päivänsäde oli tuottanut minulle valtavan pettymyksen. Jos Kharon todella oli loikannut Eloklaaniin, Mesitähti takuulla tiesi jo Päivänsäteestä ja kaikesta siitä, mitä me olimme suunnitelleet. Jos niin oli, tämä kaikki oli ollut turhaa. Kenties Eloklaanin verenhimoiset soturit olivat jo matkalla meidän leiriimme, valmiina tuhoamaan kaiken.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että havahduin lopulta siihen, kun Päivänsäde pyyhälsi ohitseni sisään pesään. Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen ja syöksähdin tyttäreni perään. Hännänpääni nyki, kun astelin raadellulle sammalvuoteelle käpertyneen naaraskissan luokse.
“Päivänsäde”, lausahdin kylmällä äänellä saadakseni naaraan huomion. Päivänsäde väräytti korviaan, muttei vaivautunut nostamaan katsettaan minuun. Se sai minut ärsyyntymään entisestään. Häntäni heilahti vauhdilla puolelta toiselle ja otin askeleen lähemmäs tummaturkkista kujakissaa.
“Katso minua, kun minä puhun sinulle”, komensin terävästi, osoittamatta lainkaan myötätuntoa tai lempeyttä surevaa kissaa kohtaan. Tämä oli hänen oma vikansa. Empien Päivänsäde nosti kasvonsa sammalista ja käänsi itkuisen katseensa minuun. Hänen tummansiniset silmänsä kiiluivat pimeydessä ja vähän väliä naaras päästi ilmoille hentoa nyyhkytystä.
“Älä ole pikkupentu. Minähän varoitin sinua”, huokaisin turhautuneena ravistellessani päätäni, “ei tuo itku auta yhtään mitään. Meidän on toimittava nyt.”
Vaikka olikin pimeää, saatoin nähdä Päivänsäteen surun täyteisen katseen muuttuvan hämmentyneeseen.
“Meinasitko lähteä hakemaan Kharonia?”
Pudistin kylmänviileästi päätäni:
“En todellakaan. Pysykööt siellä minne onkaan mennyt, parasta hänen itsensä kannalta olisi pysytellä piilossa lopunelämäänsä. Me lähdemme nyt vierailulle Kuolonklaaniin.”
Päivänsäde nousi seisomaan huterien jalkojensa varaan.
“Eikö se voisi odottaa aamuun?” naaras tuhahti väsyneenä ja ravisteli päätään.
“Ei. Jos Kharon on vuotanut kaiken tietonsa niille kurjille eloklaanilaisille, meidän on toimittava nyt ja muutettava suunnitelmaa. Vaikka Mesitähti tietäisikin sinusta, sinä olet edelleen meidän salainen aseemme”, virnistys hiipi kasvoilleni puhuessani. Tämä sota päättyisi pian. Me tuhoaisimme Mesitähden tovereineen lopullisesti.

Päivänsäde oli lopulta suostunut lähtemään mukaani. Kun saavutimme viimein Kuolonklaanin leirin, hiljalleen nouseva aurinko oli jo värjännyt taivaanrannan vaaleanpunaiseksi. Auringon ensisäteet kajastivat kauniisti kaukaisuudessa kasvavien puiden latvojen lomasta. Astuin päättäväisin askelin tyttäreni edellä sisään piikkihernetunneliin, joka vei meidät aina Kuolonklaanin leirin karulle pääaukiolle saakka.
Kolkko, harmaa aukio oli hiljainen, vain muutama kuolonklaanilainen oleskeli aukion laitamilla yksikseen. Tietysti myös leirin sisäänkäynnin toisessa päässä oli vartija, joka asettui heti eteemme terävä katse kasvoillaan.
“Tulimme tapaamaan Henkäystähteä”, ilmoitin luoden tummaturkkiseen naaraskissaan halveksuvan katseen. Vaikka olimmekin liittolaisia, ei kukaan voinut pakottaa minua arvostamaan tai kunnioittamaan yhtäkään klaanikissaa. Saatoimme taistella samalla puolella, mutta en missään nimessä taistellut näiden kissojen vuoksi. Paikalle saapui myös toinen kuolonklaanilainen – tämä tulija oli vaaleanruskea keltasilmäinen naaras – joka katsahti kysyvästi klaanitoveriinsa.
“Käy hakemassa Henkäystähti”, vartiossa seisova pieni naaraskissa komensi ja käänsi sitten ruskean katseensa takaisin minuun ja Päivänsäteeseen.
Emme joutuneet odottelemaan kauaa, kun vaaleanruskea naaraskissa palasi takaisin ja ilmoitti meille kylmällä äänellä:
“Henkäystähti odottaa teitä pesässään.”
Tassutin häntä pystyssä kohti kaatunutta kuusta, ohitin sen ja kiersin sen takaa paljastuvan lammen. Lammen takana oli päällikön pesä, jossa saisimme kaikessa rauhassa keskustella Henkäystähden kanssa muuttuneista suunnitelmistamme. Kun astuin Päivänsäteen edellä hämärään pesään, kohtasin ensimmäisenä Henkäystähden vaaleansinisen katseen. Mikäli kolli oli juuri herännyt, hän osasi peittää sen yllättävän hyvin.
“Emme ole sopineet tapaamista”, raidallinen kolli tuhahti, kohotti vasemman etukäpälänsä ilmaan ja sipaisi sitä kielellään pari kertaa. Lupaa kysymättä istuuduin alas Kuolonklaanin päällikköä vastapäätä.
“Tuli muutama muuttuja matkaan”, ilmoitin rauhallisella äänellä, aivan kuin muuttujat olisivat olleet aivan pikkujuttuja. Henkäystähti siristi silmiään. Kaikki rentous katosi ja kolli näytti muuttuvan aivan kireäksi.
“Älä nyt näytä noin hermostuneelta, ei se ole mitään vakavaa. Meidän on vain vauhditettava tätä hommaa hieman ja muokattava suunnitelmiamme jonkin verran”, totesin silmiäni pyöräyttäen. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos minun ei olisi pitänyt tehdä kompromisseja tai suunnitella mitään näiden kuolonklaanilaisten kanssa.
“Kerro sitten mitä on tapahtunut”, kuolonklaanilaispäällikkö käski tylysti. Nyrpistin inhoten nenääni. Noinko vähän hän todella arvosti minua?
“Kerron kunhan ehdin, olin juuri menossa siihen”, puuskahdin päätäni pudistellen. Pidin pienen hiljaisuuden aivan täysin Henkäystähden kiusaksi. Vaikka me olimmekin liittolaisia, hän kuului yksiin inhokkikissoistani. En pitänyt siitä, että minun täytyi jakaa päätösvalta jollekin toiselle.
“Kharon, hänen veljensä ja poikansa ovat pettäneet Kujakissayhteisön, paenneet ja kaiketi liittyneet Eloklaanin riveihin. En tiedä, mitä hän on kertonut vai onko kertonut mitään, mutta on oletettava, että eloklaanilaiset tietävät Päivänsäteestä ja viimeisimmistä suunnitelmistamme”, asian kertominen oli vaikeaa. Henkäystähti näytti pettyneeltä, aivan kuin Kharonin karkaaminen olisi ollut minun syytäni! Olisin mielelläni lisännyt, etten ollut alunperinkään luottanut siihen kahjoon äkäpussiin, mutta se olisi saanut minut entistä huonompaan valoon. Siispä oli vieritettävä syy jonkun muun niskoihin. Ikävä kyllä se joku sai nyt olla Päivänsäde, sillä kyllähän tämä oikeastaan oli hänen syynsä:
“Päivänsäde ei ollut huomannut Kharonin suunnitelleen mitään. Minä en itse tuntenut sitä kissaa niin hyvin, että olisin voinut kertoa hänen halunneen paeta. Se kertoo siitä, miten taitava manipuloija Kharon oli, kun Päivänsädekään ei nähnyt hänen lävitseen.”
No niin, asia hoidettu, nyt vika ei ollut enää minun. Siispä pääsin siirtymään eteenpäin seuraavaan asiaan.
“Me voimme edelleen hyödyntää Päivänsädettä. Hän on murtunut Kharonin ja kahden muun paosta, joten voimme kertoa Mesitähdelle Päivänsäteen olevan panttivankina ja hänen haluavan myös liittyä Eloklaaniin. Kutsumme Mesitähden klaanineen sekametsään neuvottelemaan Päivänsäteen vapautuksesta ja sodan päättämisestä. Todellisuudessa kyse on väijytyksestä, joka aloittaa verilöylyn. Kun verilöyly on ohitse, jokaikinen eloklaanilainen on surmattu ja me pääsemme jättämään tämän kirotun metsän viimein taaksemme ja palaamaan kotiimme”, heilautin kepeästi häntääni, kuin olisin kertonut jotain mukavaa satua pienille pennuille. Kasvoillani oli omahyväinen virne, olin keksinyt kerrassaan loistavan suunnitelman!
Katsahdin nopeasti Päivänsäteeseen, joka nyökytteli hyväksyvästi päätään. Olin kertonut matkallamme Kuolonklaanin leiriin suunnitelman hänelle pääpiirteittäin. Kun vihreä katseeni kääntyi Henkäystähteen, minun oli vaikeampi tulkita hänen ilmettään. Raidallisen kollin kasvot olivat lähestulkoon ilmeettömät. Hän katsoi minua sillä tavalla kuin olisin juuri kertonut huonon vitsin. Mutta yllätyksekseni kolli ei ollutkaan ajatellut niin:
“Kai se voisi onnistua, jos sitä vähän hioo paremmaksi.”

Neuvottelimme pitkään, aivan liian pitkään, kunnes suunnitelma oli lopulta valmis. Päätimme, että verilöyly alkaisi seuraavan auringonnousun aikaan. Kävisin parin kujakissan kanssa pienen mutkan Eloklaanin leirissä ja ilmoittaisin halustamme sopia ja päättää tämä sota.
Kierot kuolonklaanilaiset eivät tarjonneet meille edes aamiaista, joten jouduimme lähtemään heidän leiristään tyhjin vatsoin. Päivänsäde vaikutti vaitonaiselta, mutta jokin hänessä sentään oli muuttunut sitten viime yön. Naaraan kasvoilla oli päättäväinen ilme, kun hän käveli perässäni kohti Kujakissayhteisön väliaikaista reviiriä. Naaras näytti siltä, että hän todella halusi tätä sotaa. Hän janosi kostoa Mesitähdelle, mutta kenties tummaturkkinen naaras halusi sitäkin enemmän kostaa Kharonille. Ei siinä, hänen tilanteessaan niin olisin minäkin halunnut. Kharon oli käyttänyt Päivänsädettä hyväkseen hankkiutumalla hänen suosioonsa ja sitten pettämällä pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kun olimme palanneet Kujakissayhteisön väliaikaisleiriin, kerroin Yhteisön jäsenille nopeasti suunnitelmamme.
“Teillä on tämä päivä aikaa levätä ja hioa taistelutaitonne priimakuntoon. Huomenna auringon noustessa alkaa taistelu, joka toivon mukaan on lyhyt ja päättyy Mesitähden ja hänen kannattajiensa kuolemaan”, selitin yhtä rennosti kuin olisin ohimennen kertonut edellispäivän kuulumisia tuttavilleni. Kujakissayhteisön leirissä alkoi kuulua kuiskintaa, kun kissat alkoivat sulatella uutisiani. Laskeuduin alas Litteäkiven päältä ja kipaisin itselleni sen alla olevasta onkalosta tuoreen oravan. Päivänsäde oli kadonnut pääaukiolta kaiketi lepäämään, joten tyydyin aterioimaan aamiaiseni yksin.
Eloklaanin entisen leirin pääaukiolla alkoi käydä kuhina, kun kissat alkoivat puida tulevaa taistelua. Jossain vaiheessa Malvaruusu tassutteli luokseni ja keskeytti aamiaiseni. Nostin tylysti vihreän katseeni kilpikonnalaikukkaaseen naaraaseen.
“Tarkoittaako tämä sitä, että ymmärrät viimein potentiaalini ja päästät minut kanssanne ulos leiristä?” naaras kysyi kipakalla äänellä ja sipaisi nopeasti kielellään rintakarvojaan. Siristin silmiäni, niin tosiaan, en ollut miettinyt sitä asiaa lainkaan. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja nielaisin jo hetken pureskelemani oravan lihan päästäkseni vastaamaan Mesitähden tyttärelle. En missään nimessä luottanut häneen, mutta toisaalta Malvaruusun jättäminen leiriin saattaisi tuoda meille vain vaikeuksia. Jos hän jäisi, minun olisi jätettävä joku hänen seurakseen. Siinä olisi kaksi mahdollista taistelijaa vähemmän.
“Ei, en minä edelleenkään luota sinuun pätkän vertaa. Tämä on kuitenkin sinun onnenpäiväsi: saat todistaa olevasi minun luottamukseni arvoinen. Jos selviydyt taistelusta ja todistat todella olevasi Eloklaanin vihollinen, sinusta tulee täysivaltainen kujakissa. Mutta mikäli päätätkin pettää meidät, me tapamme sinut ja perheenjäsenesi hyvin, hyvin hitaasti ja kivuliaasti, jotta kadut tekojasi vielä kuolemasi jälkeenkin”, kasvoilleni hiipi huvittunut virnistys, mutta Malvaruusua ei naurattanut. Naaras pyöräytti vihreitä silmiään ylimielisen oloisena.
“Naurettavaa, että edelleen kaipaat jotain todisteluita. Mutta aivan sama, saat vielä nähdä kuinka korvaamaton minä olen”, Malvaruusu tiuskaisi leuka pystyssä, käänsi minulle selkänsä ja kipitti tiehensä. Päästin ilmoille turhautuneen murahduksen. Tuo naaras luuli itsestään liikoja.

Lepäsin aurinkohuippuun saakka, sillä yöuneni olivat jääneet melkoisen vähäisiksi. Kun aurinko oli huipussaan, palasin takaisin leirin pääaukiolle. Tarkoituksenani oli lähteä parin yhteisön jäsenen kanssa kohti Eloklaanin leiriä ja kertoa Mesitähdelle odottavamme heitä metsässä auringonnousun hetkellä. Yllätyksekseni ensimmäinen kissa, jonka pääaukiolla kohtasin oli Härmä. Kolli oli lähtenyt jo yli kuu sitten etsimään toveriaan, joka kuulemma voisi auttaa meitä sodassa. En jaksanut edes olla pettynyt, kun huomasin harmaaturkkisen kollin olevan yksin.
“Kuulin, että täällä ollaan lähdössä taistelemaan ilman minua”, kolli naukaisi hieman kysyvällä äänensävyllä, kaiketi varmistaakseen huhujen pitävän paikkansa.
“Ei sinulla ainakaan ole kuulossa mitään vikaa”, piikittelin virnistäen, kunnes vakavoiduin, “sinä et selvästikään löytänyt etsimääsi tai sitten se joku ei ollutkaan yhtä halukas taistelemaan kanssamme mitä väitit.”
Härmän kasvot pysyivät lähestulkoon ilmeettöminä. Hän ei näyttänyt vihamieliseltä, muttei sen koommin kovin iloiseltakaan.
“En löytänyt häntä, joten päätin palata takaisin yksin aivan kuten lupasinkin”, Härmä totesi rauhallisella äänellä. En voinut olla hymyilemättä. Oli ilo kuulla, miten uskollinen Härmä oli minulle ja Kujakissayhteisölle. Oli hienoa, että saatoin luottaa edes johonkuhun.
“Toivottavasti olet levännyt matkasi aikana, sillä saat luvan lähteä mukanani Eloklaanin leiriin. Käymme vaihtamassa pari sanaa Mesitähden kanssa”, sanoin ennen kuin Härmä ehti liueta paikalta. Kolli katsoi minua hetken hiljaa ja ilmeettömänä. En pitänyt siitä, etten tiennyt mitä toinen kissa ajatteli. Mutta Härmä ei kieltäytynyt, hän suostui mukisematta lähtemän mukaani.

Härmän lisäksi otin mukaani Järkäleloikan. Hän ei lukeutunut suosikkikissoihini, mutta ainakin mustanharmaa kolli otti mukisematta käskyjä vastaan, ja mikäli asiat Eloklaanin leirissä eivät sujuisi kuin olin suunnitellut, ainakin mukanani oli kaksi taistelutaitoista kissaa. Emme me eloklaanilaisille pärjäisi, mutta tarpeen tullen voisin jättää Härmän ja Järkäleloikan taistelemaan keskenään eloklaanilaisia vastaan ja liueta itse paikalta. Heidät minä olin valmis uhraamaan koska tahansa, sillä tärkeintä oli minun selviytymiseni.
Kävelin kahden kollikissan edellä rajamerkkien yli nummille. Malvaruusu oli kertonut meille melko tarkasti Eloklaanin leirin sijainnin. Meidän täytyi vain kulkea joen vartta pitkin niin kauan, kunnes joki haarautuisi. Sen jälkeen ylittäisimme tälle puolen jäävän joenhaaran ja suuntaisimme lähimmälle kukkulalle. Sen laelta löytyisi Eloklaanin uusi leiri. He huomaisivat meidät kyllä korkealta kukkulalta ennen kuin pääsisimme kyllin lähelle, mutta se ei haitannut. Luotin siihen, etteivät eloklaanilaiset uskaltaisi tappaa meitä. Kertoisimme asiamme rauhanomaisesti ja lähtisimme takaisin omalle reviirillemme. Sen jälkeen ainoa vaihtoehtomme oli toivoa, että Mesitähti nappaisi syötin ja saapuisi ilmoitetulle paikalle ennen seuraavaa auringonnousua.
Päivä oli melko synkkä. Paksu pilvipeite oli peittänyt vaaleansinisen taivaan ja verhonnut taakseen lähes kaiken auringonvalon. Aamupäivästä oli satanut, joten mää oli märkä ja pehmeä. Pitkät ja kosteat ruohonkorret hipoivat turkkiani. Tiesin sen olevan kastunut ennen kuin pääsisimme Eloklaanin leirille asti. Tämä oli yksi niistä asioista, mitä minä inhosin kaksijalkalan ulkopuolella: pitkä ja märkä kasvillisuus, joka sotki ja kasteli turkkini. Eikä märkä nurmikaan tuntunut hyvältä käpälieni alla. Kaikki tuntui taas vaihteeksi olevan aivan todella, todella huonosti. Ellei minulla olisi ollut tehtävä kesken, olisin kääntynyt välittömästi takaisin ja ilmoittanut muille, että minä en tällaisella säällä ulos menisi.

Kun olimme ylittäneet joen, nenääni alkoi tulvahdella läjäpäin eloklaanilaisten ällöttäviä hajuja. Se oli mielestäni selvä merkki siitä, että olimme lähellä heidän leiriään. Koko matka oli taittunut hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni Härmä ja Järkäleloikka eivät olleet mitään hölösuita, sillä en juuri nyt olisi jatkanut mitään ylimääräistä jaarittelua.
Katsahdin kahta kukkulaa, jotka häämöttivät edessämme. Mikäli Malvaruusun kertomus piti paikkansa, vasemmalla oleva kukkula oli Eloklaanin leiri. Johdatin kaksi muuta kujakissaa perässäni kohti kukkulan rinnettä. Päästyämme lähemmäs kukkulaa, huomasin muutaman kissan ravaavan sen loivaa rinnettä alaspäin suoraan meitä kohti. Se ei tullut minulle yllätyksenä, että meidät oli jo huomattu. En pysähtynyt, mutta hidastin tahtiani hieman. Kun kolme eloklaanilaista olivat päässeet kahden ketunmitan päähän meistä, he pysähtyivät. Kolmikon keskellä, hieman muita edempänä, seisoi tabbykuvioinen kollisoturi. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi ja kissan kasvoilla oli ilme, joka paljasti hänen inhonsa meitä kohtaan. Tämä oli samainen soturi, jota vastaan olimme taistelleet rajakahakassa.
“Tulemme rauhassa, suotta näytätte noin vihaisilta”, lausahdin kepeällä äänellä ja kohtasin tummanruskean kollin katseen, “minulla on tärkeää asiaa Mesitähdelle.”
Kissa näytti empivän. Hän vilkaisi vierellään seisovia klaanitovereitaan, kunnes sanoi toiselle:
“Laventelitaivas, käy hakemassa Mesitähti tänne.”
Valkoturkkinen naaras teki työtä käskettyä. Kun hän käänsi meille selkänsä ja lähti tassuttamaan kohti kukkulan lakea, luulin hetken katselevani Mesitähden selkää. Se antoi minulle epäilyksen siitä, että naaras oli kaiketi Mesitähden jälkeläisiä – kenties Päivänsäteen sisarus tai muu sukulainen. Se kapinen kolli tosiaan lisääntyi kuin sienet sateella. Ties millaisen taistelijajoukon hän oli jo tämän sodan aikana ehtinyt siittää. Olin varautunut siihen, että kohtaisimme taistelussa enemmän pikku-Mesitähtiä kuin olin odottanut.
Oli melko kiusallista odotella, että tuo valkoturkkinen naaras sai tehtävänsä suoritettua. Siinä me seisoimme kukkulan edessä ja katselimme toisiamme aivan hiljaa. Hiljaisuus oli piinaava, mutta täytyi myöntää, että mielestäni tämä tilanne oli oikeastaan aika huvittava. Olisin halunnut lohkaista jotakin hauskaa, mutta aika loppui kesken. Kukkulan rinnettä alaspäin tassutti kaksi valkoturkkista kissaa, joista toinen oli Mesitähti ja toinen naaras, joka oli hetki sitten lähtenyt hakemaan päällikköään.
Eloklaanilaispäällikön ilme oli vakava ja epäileväinen, aivan kuten olin odottanutkin.
“Etkö aio viedä meitä leiriisi?” kysyin loukkaantuneena. Vihreäsilmäinen kolli pudisteli päätään:
“Ymmärrät varmasti, etten voi luottaa teihin ja hyviin aikeisiinne. Voimme aivan hyvin puhua tässä.”
Nyrpistin tympääntyneenä nenääni, vaikkei kollin vastaus oikeasti yllättänyt minua. Vain hiirenaivo olisi päästänyt meidät sisään leiriinsä. Siispä tyydyin tähän ja menin suoraan asiaan:
“Minulla on syytä epäillä, että kolme kujakissaa on liittynyt sinun klaanisi riveihin.”
Mesitähti siristi silmiään, muttei vastannut mitään. Hänen ilmeensä pysyi vakavana, mutta sain varmistuksen sille, että olimme olleet oikeassa Kharonin ja kahden muun kollin suhteen. Muussa tapauksessa Mesitähden kaltainen, niinkin “hyväsydäminen” ja “oikeudenmukainen” kissa olisi kyllä paljastanut, ettei hän tiennyt mistä puhuin.
“Niinpä niin, eli olen siis oikeassa. En tiedä mitä Kharon on suurella suullaan ehtinyt lörpötellä, mutta todellisuudessa minua ei oikeastaan edes kiinnosta. Haluan sinun vain tietävän, että sinun pentusi, jonka vuodenaikoja sitten kidnappasimme on elossa ja oikein hyvässä kunnossa – ainakin toistaiseksi. Kharonin lähtö tuhosi Päivänsäteen täysin, ja nyt hänestä ei ole enää minulle mitään hyötyä. Siispä minulla on sinulle tarjous. Tahdotko kuulla sen?” kysyin kylmällä äänellä, katse niin ilmeettömänä kuin vain saattoi. Mesitähti oli silminnähden yllättynyt. Hän avasi suunsa ja yritti sanoa jotakin, mutta änkytykseksihän se meni. Selvästikään Kharon ei ollut kertonut Päivänsäteestä, mutta väliäkö tuolla. Se ei kaataisi suunnitelmaani.
“Kä-kärsämöpentuko? Elossa? Millainen tarjous?” Mesitähti sönkötti kuin mikäkin surkimus. Hänen viimeisetkin uskottavuuden rippeet rapisivat pois viimeistään nyt. Tämä kolli ei ollut mitään. Hän oli kurja ketku, joka oli muita huijaamalla ja omaa upeuttaan esiin tuomalla onnistunut pääsemään siihen asemaan missä hän nyt oli.
“Jos haluat häntä siksi kutsua niin kyllä, sinun Kärsämöpentusi on elossa. Hän on menettänyt viimeisetkin järjen rippeensä, enkä minä tarvitse häntä enää mihinkään. Hän itse on ilmaissut tahtonsa siirtyä Eloklaanin riveihin, mutta ymmärtänet varmasti, etten voi noin vain luopua hänestä. Jos siis tahdot tyttäresi elossa kotiin, saavut huomenna ennen auringonnousua Sekametsässä olevalle aukiolle joesta itään päin. Otat mukaasi jokaisen Eloklaanin soturin, oppilaan sekä parantajat. Paikalla teitä odottavat lisäkseni muut Kujakissayhteisön jäsenet ja sinun rakas tyttäresi. Olen valmis neuvottelemaan vaihtokaupoista, sillä ymmärrät varmasti, etten voi lopettaa tätä sotaa ja antaa Päivänsädettä ihan noin vain”, puheenvuoroni venähti tarpeettoman pitkäksi, mutten välittänyt. Mesitähti kuunteli tarkkaavaisesti ja antoi minun puhua rauhassa.
“Millaisista vaihtokaupoista sinä puhut?” Mesitähti pohti mietteliäänä. Olin jo niin syvällä valheiden verkostossa, ettei yksi pieni lisävalhe tuntunut missään:
“Sellaisista, joissa kenenkään ei tarvitse menettää henkeään. Näiden vaihtokauppojen jälkeen sota on Kujakissayhteisön osalta ohi ja me lähdemme metsästä lopullisesti.”
Mesitähti näytti mietteliäältä. Hänen häntänsä heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja kollin katse harhaili vähän väliä minusta jonnekin kaukaisuuteen.
“No, mieti ihan rauhassa. Ellette ole paikalla auringonnousun aikaan, minä tapan Päivänsäteen”, totesin kylmänviileästi häntääni heilauttaen. Mesitähti ei ehtinyt sanoa mitään, kun käänsin tälle jo selkäni. En ikipäivänä olisi uskaltanut vastaavanlaisessa tilanteessa kääntää selkääni Henkäystähdelle, mutten uskonut Mesitähden kykenevän käymään kimppuuni. Minulla oli hallussani jotain, jota hän kipeästi halusi. Jos hän olisi nyt käynyt kimppuuni, hän varmasti itsekin tiesi, ettei saisi tytärtään koskaan takaisin.
Ohitin Härmän ja Järkäleloikan ja viitoin heidät perässäni takaisin kohti jokea. Kuulin kahden kollin askeleet takanani, mutten muita ylimääräisiä. Eloklaanilaiset olivat päästäneet meidät lähtemään.

Loppupäivän kulutin leirissä oleskellen ja Päivänsäteen kanssa keskustellen. Kävimme vielä kertaalleen läpi kaiken sen, mitä ennen auringonnousua tulisi tapahtumaan. Päivänsäteen tehtävänä olisi aluksi esittää surkeaa panttivankia, joka epätoivoisesti tahtoisi takaisin synnyinklaaniinsa. Kun Eloklaani olisi paikalla, Kuolonklaanin jäsenet hiipisivät esiin piiloistaan ja piirittäisivät vihollisemme. Paljastaisimme Mesitähdelle tämän olleen huijaus.
Kun aurinko alkoi laskea, siirryimme Päivänsäteen kanssa pesäämme. Nukuimme kaksin ylätasolla nyt, kun Kharon oli loikannut Eloklaanin riveihin. Minun oli vaikeaa nukahtaa. Tuleva taistelu pyöri mielessäni taukoamatta. Tiesin, ettei Mesitähti luovuttaisi noin vain. Taistelu tulisi olemaan vaikea meille kaikille. Pahimmassa tapauksessa Kujakissayhteisö heikentyisi niin, että takaisin kotiin pääsisi vain kourallinen kissoja. Mutta minä olin päättänyt, etten kuolisi. En luovuttaisi ennen kuin näkisin Mesitähden elottoman ruumiin edessäni ja varmistaisin, ettei se kirottu Tähtiklaani antaisi hänen enää nousta koskaan jaloilleen.
“Etkö sinäkään saa unta?” Päivänsäteen naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin hämärässä katseen tyttäreeni ja pudistelin päätäni.
“Olen haaveillut tästä koko ikäni, joten tuskin on ihme etten kykene nukkumaan. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen, että meidän on onnistuttava ja voitettava Mesitähti”, nau’uin kireällä äänellä. Nyt vasta huomasin, kuinka hermostunut olin. Se ei sopinut minulle, ei kaltaiseni ylväs johtaja voinut olla näin hermostunut tällaisessa tilanteessa. Miksi minä edes olin hermostunut? Kyllähän me nyt yhden kapisen Eloklaanin voittaisimme.
“Minä lupaan, että teen kaikkeni onnistumisemme eteen. Me ansaitsemme kostomme ja Mesitähti ansaitsee kuoleman”, Päivänsäde lisäsi kylmällä äänellä. Väläytin naaraalle tyytyväisen virneen. Voi kuinka paljon arvostinkaan tyttäressäni sitä, että hän oli minun puolellani. Joku toinen olisi saattanut uskoakin Mesitähden likaiset valheet, mutta Päivänsäde oli erilainen. Hän tulisi seisomaan minun rinnallani loppuun saakka ja jonain päivänä hän olisi Kujakissayhteisön ylväs johtaja. Hän oli ainoa kissa, jonka käpäliin uskalsin luottaa minun Yhteisöni.

Loppupeleissä en saanut juurikaan nukuttua. Ilta ja yö menivät pitkälti vuoteessa pyöriessä. Jossain vaiheessa minä luovutin ja lähdin ulos leiristä Päivänsäteen kanssa. Tyttäreni saalisti oravan, jonka jaoimme hiljaisessa metsässä. Sää vaikutti oikein mukavalta. Pilvet olivat siirtyneet pois sinisen taivaan tieltä ja erotin puiden latvojen lomasta kirkkaan tähtitaivaan. Metsässä ei juurikaan tuullut, joka olisi meidän etumme. Mitä vähemmän tuulta, sitä pienemmällä todennäköisyydellä eloklaanilaiset haistaisivat metsään piiloutuneet kuolonklaanilaiset.
“Suunnitelman toteutus alkaa pian, kun taivas alkaa kirkastua”, Päivänsäde huomautti tasaisella äänellä, kun olimme saaneet oravan syötyä. Katsahdin naaraaseen ja nyökäytin päätäni.
“Minä vain odotan, että pääsen pois tästä metsästä. Pian tämä kaikki on ohi ja me pääsemme palaamaan takaisin kaksijalkalaamme”, se taisi olla ensimmäinen kerta, kun puhuttelin kaksijalkalaa meidän kaksijalkalanamme, enkä minun. Se oli Päivänsäteen perintö, joten myös hänen omistuksessaan.
“Minäkin odotan sitä”, harmaaturkkinen naaras totesi rauhallisella äänellä, “pääsemme aloittamaan kokonaan uuden elämän ilman murheita Mesitähdestä tai mistään muustakaan.”
Nyökkäsin ja kohtasin tyttäreni tummansinisen katseen. En uskonut voivani koskaan sanoa ääneen sitä, kuinka paljon rakastin Päivänsädettä, mutta halusin jollain muulla tavalla välittää sen hänelle. En hetkeäkään uskonut meidän kaatuvan taistelussa, mutta halusin hänen tietävän, että minä luotin häneen.
“Päivänsäde”, aloitin hitaasti saadakseni naaraan poiskääntyneen katseen takaisin itseeni, “kun kostomme on toteutunut, minä tahdon sinun ryhtyvän Kujakissayhteisön johtajaksi. Minun tavoitteeni oli kasata Yhteisö ja kostaa Mesitähdelle. Olen uurtanut niin paljon, ettei haittaisi lainkaan, jos saisin viettää viimeiset vuodenaikani sinun neuvonantajanasi ja apunasi. Minä uskon sinuun.”
Kenties ensimmäistä kertaa koskaan, kasvoillani oli aidosti lämmin ja rakastava hymy, joka kuitenkin katosi nopeasti minun vakavoituessani. En voinut näyttää liikaa tunteita, sillä tiesin niiden tekevän heikoksi. Vaikka luotinkin tyttäreeni, en halunnut paljastaa hänelle kaikkea mitä tunsin häntä kohtaan.
Päivänsäde näytti yhtä aikaa silminnähden liikuttuneelta, onnelliselta ja otetulta. Koko keskustelu tuntui menevän minun makuuni liian imeläksi, joten päätin kääntää aiheen nopeasti muualle, jättämättä Päivänsäteelle aikaa vastata aiempiin sanoihini:
“No niin, eiköhän sitten aleta palaamaan takaisin. Kuolonklaanilaiset saapuvat varmasti aivan pian leiriimme.”

Kun aamu alkoi hiljalleen valjeta, olimme jo asemissa pienellä aukiolla. Kujakissayhteisön jäsenet olivat asettuneet vieri vieren sirppimäiseen muodostelmaan aukion pohjoiselle reunalle, ja minä ja Päivänsäde istuimme aukion keskustassa. Tyttäreni oli vääntänyt kasvoilleen surkean ilmeen ja hän kyyhötti maassa mahdollisimman surkean näköisenä. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin oikeasti voinut luulla hänen olevan panttivanki.
Juuri ennen auringonnousua erotin suuren kissajoukon lähestyvän meitä nummien suunnalta. Eloklaanilaiset kävelivät puiden lomassa päällikkönsä johdattamana. He katselivat meitä epäilevät ilmeet kasvoillaan, mutta Mesitähden katse oli vakava, oikeudenmukainen ja rauhallinen. Kun hän näki Päivänsäteen, hänen virheistä silmistään paistoi sääli ja sokea rakkaus.
*Typerä kolli*, ajattelin mielessäni katsellessani Mesitähteä. Kun eloklaanilaiset olivat viimein päässeet aukiolle, he asettuivat lähekkäin toisiaan ja katsoivat meitä. Ellen ollut väärässä, paikalla tosiaankin oli jokainen eloklaanilaissoturi ja -oppilas. Yllemme laskeutui piinaava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut yhtään mitään.
Ainoat äänet, jotka rikkoivat metsään laskeutuneen hiljaisuuden olivat lintujen kepeä, kaunis viserrys ja puiden oksien kahina. Jostain syvemmältä metsästä kuului rasahdus, enkä ollut varma kuuluiko se jollekin kuolonklaanilaiselle vai metsän eläimelle.
Sää suosi meitä, sillä taivas oli edelleen pilvetön. Hento tuulenvire tuli nummilta päin. Se seikkaili puiden lomassa ja leikitteli myös hetken minun lyhyellä turkillani. En olisi kestänyt, jos olisin joutunut taistelemaan keskellä rankkasadetta tai muuten vain surkealla säällä. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.
“Mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle”, lausahdin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni vaeltaa Mesitähdestä hänen kurjiin alaisiinsa. Kun katseeni osui Kharoniin, hänen veljeensä ja poikaansa, tunsin suunnatonta inhoa. Hän oli pettänyt meidät ja nyt hän seisoi edessämme vihollisen riveissä kuin ei olisi koskaan ollutkaan osa Yhteisöä. Tiesin, ettei tyttäreni jättäisi tässä taistelussa petturikolleja rauhaan. Tarpeen tullen olin valmis muistuttamaan häntä siitä, mikä hänen tehtävänsä todella oli. Meidän kohteemme oli Mesitähti, ei Kharon, Deimos tai Fornax.
“Et antanut meille vaihtoehtoja”, Mesitähti vastasi vakaalla äänellä ja käänsi katseensa maassa kyyhöttävään Päivänsäteeseen, “kerro ehtosi.”
Pidin pienen hiljaisuuden ja väänsin kasvoilleni virnistyksen.
“Oikeastaan, minä muutinkin mieleni”, lausahdin dramaattisesti virnuillen. Mesitähti näytti pettyneeltä. Eloklaanilaisten kesken alkoi käydä supinaa, kun kissat alkoivat katsella ympärilleen. Kuolonklaanilaiset olivat onnistuneet piirityksessään. Nyt Eloklaanin jäsenet olivat loukussa meidän ympäröimänämme.
“En voi ymmärtää, kuinka helppo sinua on huijata, Mesitähti. Miten kaltaisesti kissa on koskaan päässyt klaanipäälliköksi, kun uskot ihan kaiken mitä sinulle sanotaan? En minä tahdo sopia kanssasi, eikä Päivänsäde ikipäivänä liittyisi sinun riveihisi. Se kyllä oli totta, että tämän kohtaamisen jälkeen sota on ohi. Kun tämä on ohi, sinä ja kirottu klaanisi olette mennyttä. Me kostamme sinulle kaiken sen pahan, mitä olet tehnyt. Ihan turha näyttää noin surkeaa naamaa, tämä kaikki on sinun aikaansaannostasi”, sähähdin väläyttäen valkeita hampaitani. Kynteni olivat uponneet pehmeään, multaiseen maahan ja karvani olivat nousseet pystyyn. Minä olin valmis. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni ajan. Henkäystähti oli aiemmin kertonut haluavansa sanoa pari sanaa ennen taistelun aloittamista, ja raidallinen kolli olikin jo astelemassa häntä pystyssä luokseni. Hänen varjonaan käveli mustaturkkinen naaraskissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Mutta tämä oli minun taisteluni. Minä en suostunut luopumaan siitä kunniasta, joten päätin muuttaa suunnitelmia lennosta. Päästin ilmoille kovaäänisen ulvaisun, joka oli kujakissoille merkki lähteä taisteluun. Kun sirppikuun muodostelmassa olevat kujakissat lähtivät johdollani raivokkaasti ulvoen syöksymään kohti kolme kertaa yhtä suurta kissajoukkoa, ei Henkäystähdellä ollut vaihtoehtoja. Jos me kuolisimme, ei Kuolonklaani voisi voittaa tätä taistelua yksin. Kuulin, kuinka Henkäystähti komensi klaaninsa jäsenet hyökkäämään. Taistelu oli alkanut.
Ensimmäiseksi tähtäimeeni pääsi Mesitähti. Hänen klaanitoverinsa yrittivät epätoivoisesti syöksähdellä päällikkönsä eteen, mutta yksitellen kujakissat raivasivat tieltäni jokaisen vastustajan. Mesitähti ei paennut. Hän komensi klaanitoverinsa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon asti klaaninsa puolesta.
Syöksähdin nopeasti kohti kollia, jonka olin edelliskerralla voittanut taistelussa ylivoimaisesti. Nyt tilanne olisi eri, kun mukana olisi läjäpäin kissoja, jotka takuuvarmasti yrittäisivät tulla väliimme. Tämä taistelu ei ollut vain minusta kiinni. Minun olisi yritettävä saada Mesitähti ja Päivänsäde pois taistelukentältä, jotta saisimme taistella rauhassa.
Yritin iskeä kynteni vasten Mesitähden kasvoja, mutta kolli onnistui väistämään liikkeeni. Hän syöksähti sivuun, muttei edelleenkään aikonut paeta. Hän oli typerä, kun ei pelännyt minua. Oli silkkaa typeryyttä häneltä lähteä haastamaan minua, kun oli jo kerran hävinnyt. Mesitähden taidot eivät olleet läheskään tasoani ja hänen olisi itsekin pitänyt ymmärtää se.

//Kaikki taisteluun osallistuvat saa jatkaa.

Kaksikko oli lopettanut leikin nopsaa, sillä Cosmos oli halunnut nukkumaan. Sen jälkeen Ruusunen ei juuri ollut ollut kollin kanssa millään lailla tekemisissä. Hän ei kokenut tarpeelliseksi kuluttaa kallista aikaansa tämän kollin kanssa leikkimiseen.

Koko yhteisö alkoi kokoontua yhteen litteäkiven ympärille, kun Päivänsäde herätti heidät mourunallaan. Hän ilmoitti, että hänen kumppaninsa Kharon, heidän pentunsa Fornax ja Kharonin veli Deimos olivat lähteneet ja ilmeisesti vaihtaneet puolia Eloklaanin puolelle. Päivänsäde kerto, että jos heidät nähtäisiin yhteisön rajojen sisäpuolella heidät tulisi tappaa. Ruusunen ei sinäänsä ihmetellyt kahden entisen Eloklaanilaisen luikkivan takaisin klaaniinsa, kun olivat viimein saaneet tietoonsa kaiken tarpeellisen. Kuitenkin seuraavat tapahtumat saivat Ruususen hätkähtämään. Cosmos lausui vastaväitteitä ja Päivänsäde kiivastui. Naaras suuttui lopulta niin, että hyökkäsi oman poikansa päälle. Hän painoi kollia maahan ja paljasti hampaansa. Cosmos näytti niin säikähtäneeltä, että jos tilanne ei olisi ollut niin totinen ja vakava Ruusunen olisi varmaan purskahtanut nauruun. Päivänsäde ei onneksi tehnyt koppavasta kollista loppua vaan päästi tämän menevään ja lähti pesäänsä. Ruusunen koki pientä myötätuntoa kollia kohtaan siitä huolimatta, että ei pitänyt Cosmoksesta juurikaan. Naaraan teki osittain mieli mennä rauhoittelemaan ja lohduttelemaan kollia, mutta Leopardi teki sen osan. Ruusunen kääntyi. Hän halusi pois täältä nyt heti.

Ruusunen oli ulkona saalistamassa. Hän oli lähtenyt haukkaamaan happea ja Hyökyaalto oli lähtenyt mukaan. Naaraan teki mieli hölöttää kollille siitä, miten seikaiset hänen tunteensa olivat sillä hetkellä, mutta se ei ollut hänen tapaistaan.
“Haistan oravan”, kolli totesi. Hän käänsi smaragdinvihreät silmänsä kolliin ja tuijotti häntä arvioivasti. Ruusunen maisteli ilmaa suu raollaan ja erotti ilmasta oravan hajun seasta jonkun linnun.
“Minä haistan myös linnun”, naaras totesi. “Käyn nappaamassa sen ja tulen sitten takaisin.”
“Minä käyn hakemassa sen oravan”, Hyökyaalto vastasi. Kaksikko erkani ja Ruusunen lähti etsimään sitä lintua.
Pian naaras näki variksen lyhyen matkan päässä. Hän hiippaili sitä kohden ja valmisti itsensä loikkaan. Hän etsi parhaimman asennon ja loikkasi sitten linnun päälle. Ennen kuin varis kerkesi äännähtääkään Ruusunen puraisi siltä niskat siistillä puraisulla. Naaras palasi lintunsa kanssa paikkaan johon oli sanonutkin tulevansa ja Hyökyaalto oli jo siellä oravansa kanssa. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme kahden takaisin sanaakaan sanomatta.

Kanervaa ei ollut löytynyt. Tähän tulokseen Härmä joutui päätymään kierrettyään klaanien reviirien ympäri, vierailtuaan kaksijalkalassa ja jopa lähdettyään jo takaisinpäin kujakissayhteisön päämajaa kohti. Hän oli turhautunut, jopa epätoivoinen. Missä Kanerva saattoi olla? Hän ei ollut kuvitellut naaraan etsimisen olevan missään nimessä helppoa, mutta mahdotonta? Siihen Härmä ei ollut varautunut. Kenties kolli oli ollut liian optimistinen kuvitellessaan, että hänellä saattaisi yksin olla mahdollisuuttakaan löytää iäkästä parantajanaarasta. Metsä oli suuri, eikä Härmällä ollut varmaa tietoa siitä, että Kanerva edes liikkui tässä metsässä ylipäätään. Hän saattoi olla jo kaukana, vuodenaikojen päässä, täysin Härmän ulottumattomissa. Tai sitten - vaihtoehto, jota Härmä ei halunnut ajatellakaan - Kanerva oli kuollut.
Härmä ei kuitenkaan voinut uskoa, että niin olisi tapahtunut. Kanerva oli selvinnyt pahemmastakin. Hän oli selvinnyt lukemattomien kuiden ajan yksin ennen kuin hän oli Härmää tavannutkaan, joten ei ollut todennäköistä, että naaras olisi nyt kupsahtanut. Lisäksi Härmä aavisteli, että Kanerva toivoi vielä jokin päivä tapaavansa hänet - tai kenties hän ennemminkin toivoi sitä. Oliko hölmöä olettaa, että Kanerva olisi niinä kuina, jotka hän oli Härmän kanssa viettänyt, ehtiä kiintyä kolliin? Kanerva oli kuitenkin ollut Härmälle kuin emo, ja Härmä Kanervalle kuin poika. Varmasti naaras halusi vielä tavata hänet. Tähän toivoon Härmä tukeutui, kun hän viimein päätti jättää etsimisensä sikseen ja palata kujakissayhteisöön.
Keijukainen olisi varmasti tyytymätön. Härmän paluu oli hiukan venähtänyt, sillä hän oli halunnut vielä varmistaa, ettei Kanerva vain ollut niillä alueilla, joiden kautta he olivat kulkeneet klaanien luo. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin kauas kuin olisi toivonut, ennen kuin lehdet jo puskivat esiin silmuistaan. Olisi hänen aikansa lähteä, jos Härmä ei halunnut Keijukaisen vihaa niskaansa. Ja sitä hän ei tosiaan toivonut, vaikka ei kujakissayhteisön johtajaa pelännytkään. Olisi vain paljon helpompaa, jos kujakissayhteisö pysyisi paikkana, jonne hän voisi tarvittaessa palata.
Härmä astui kujakissayhteisön reviirin rajan yli hiukan jännittyneenä. Olikohan mitään tapahtunut hänen lähtönsä jälkeen? Entä, jos leiriin kulkiessaan hän ei löytäisikään kujakissoja, vaan Eloklaanin, joka oli valloittanut kotinsa takaisin? Tai kenties Kuolonklaanin, joka oli pettänyt yhteisön? Jos Härmä olisi Henkäystähti, olisi hän ainakin harkinnut takin kääntämistä; kujakissayhteisön hallinnassa oli nyt heidän vihollisklaaninsa leiri, ja Kuolonklaani voisi helposti häätää pienempijoukkoisen yhteisön leiristä. Päällikkö kuitenkin tarvitsisi kujakissayhteisön vahvistuksia hyökkäyksessä Eloklaania vastaan, joten kenties selkään puukottaminen ei olisikaan kaikista järkevin vaihtoehto.
Härmä harppoi reviirin halki nyreänä yrittäen samalla viritellä ystävällistä hymyä kasvoilleen. Häntä sapetti palata takaisin: kaikista mieluiten kolli olisi jatkanut etsintöjään vaikka hamaan loppuun saakka. Härmää eivät kiinnostaneet Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliset jännitteet tai Keijukaisen kostoretki. Hän halusi vain löytää Kanervan ja laittaa naaraan kakistamaan ulos tiedon hänen emonsa murhaajasta. Tämä yhdentekevä, typerä sota ei liikuttanut häntä mitenkään, mutta hän tarvitsi edelleen kujakissayhteisön turvaa.
Härmä asteli sisään leiriin. Ainakaan hän ei joutuisi keksimään mitään kovin vaikeaa valetta joutuessaan selittämään Keijukaiselle, miksi hän oli palannut yksin. Ei kukaan voinut olettaa, että yksi kissa voisi löytää tästä metsästä yhtään mitään.

Herkullisen päästäisaterian jälkeen Cosmosta oli alkanut ramaista ja hän oli torkahtanut kesken piilosleikin. Hän uneksi kaikessa rauhassa kuolleiden riistaeläinten alla puihin kiipeilystä ja lätäköiden yli hyppelystä, kun hänet revittiin väkivaltaisesti takaisin valvemaailmaan.
"Löysin sinut." Ruusunen päästi irti hänen käpälästään, josta tämä oli vetänyt hänet ulos piilostaan. Cosmos räpytteli tokkuraisena silmiään ja kömpi tassuilleen. Hänen turkkinsa sojotti joka suuntaan aivan sekaisena, mutta hän ei välittänyt ruveta siistimään sitä nyt.
"Miten sinä muka löysit minut?" hän haukotteli Ruususelle ja kurkotti takatassullaan raaputtamaan kutisevaa korvantaustaansa. Hän ei ollut varma, kauanko oli ehtinyt olla piilossa, ennen kuin naaras oli löytänyt hänet.
"Sanotaan vaikka, että minulla on keinoni", Ruusunen heilautti häntäänsä ja lähti kapuamaan edeltä ulos onkalosta. Cosmos ravisteli itseään pontevasti ennen kuin kipitti hänen peräänsä hieman huojuvin askelin.
Ulkona oli alkanut taas sataa, ja Cosmos luimisteli korviaan tympääntyneenä. Tuoresaaliskasassa oli ollut mukavan kuivaa ja lämmintä - siis niin lämmintä kuin kuolleiden eläinten välissä saattoi olla. Hän katsahti Ruususeen, joka siristeli silmiään pisaroiden osuessa tätä naamaan.
"Minä en jaksa enää leikkiä", kollipentu ilmoitti yhtäkkiä. Ruususen smaragdinvihreä katse käännähti häneen. "Menen nyt takaisin unille. Leikitään joskus toiste lisää!"
Cosmos ei aikaillut lähtiessään pomppimaan lätäköiden täplittämän aukion yli takaisin pesälleen, jossa Lyra ja Fornax olivat olleet koko tämän ajan suojassa kastumiselta. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi sisarustensa tyrmistyneet ilmeet, kun hän toisi tassuissaan heidän makuualustalleen tuoretta, märkää mutaa!

Eräänä yönä, miltei pari kuuta sen jälkeen, kun Cosmos oli leikkinyt Ruususen kanssa aukiolla, ulkoa kuuluva terävä mouruna herätti nuoren kollin unestaan. Hän ei ollut ainut, jonka yöunia mekkala oli häirinnyt, sillä muutkin höristelivät korviaan ja nostivat uneliaina päitään vuoteissaan.
Ensimmäisenä jaloilleen nousi Tyrskytiikeri, jonka kireistä askeleista saattoi tulkita, että jokin oli hullusti. Jykevän kollin perään lähti tämän kumppani Jyrkänneloikka, ja lopulta kaikki muutkin kampesivat itsensä ylös ja soljuivat ulos pesästä aukiolle katsomaan, mistä oli kyse.
Cosmos haukotteli ja venytteli itsensä jalkeille. Hän seurasi muita ja tupsahti pimeälle aukiolle, jonne kaikki Yhteisön kissat olivat kerääntyneet. Ilman täytti hämmentynyt supina, ja silloin vasta Cosmos huomasi emonsa seisomassa Litteäkiven päällä. Hän pujotteli muiden ohi lähemmäksi kiveä kuullakseen paremmin, mitä kerrottavaa naaraalla oli.
"Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, Päivänsäteen ilmoitus oli kuin isku vasten Cosmoksen kasvoja. Hän pysähtyi töksähtäen kiven juureen ja tuijotti emoaan epäuskoisena. Oliko tämä juuri todella sanonut, että kaikilla oli velvollisuus tappaa hänen isänsä, veljensä ja setänsä?
“Mitä sinä oikein puhut?!” sanat tulivat ulos Cosmoksen suusta ennen kuin hän itse ehti edes ajatella niitä. Päivänsäteen terävä katse sivalsi häntä kohti saman tien, mutta hän oli liian kuohuksissaan välittääkseen uhkaavaksi muuttuneesta ilmapiiristä. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi."
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos ei voinut uskoa, että Päivänsäde oli tuosta vain valmis tapattamaan perheenjäseniään. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut myöskään odottaa tapahtuvaksi.
Päivänsäde syöksähti kiven päältä äkkiarvaamatta suoraan Cosmoksen niskaan ja painoi hänet maata vasten. Cosmoksen suusta pääsi pelokas vinkaisu ja hän yritti hädissään räpiköidä kauemmaksi hurjistuneesta naaraasta, mutta Päivänsäde oli lukinnut hänet alleen. Hän tunsi emon tulikuuman hengityksen kuonollaan, kun tämä kumartui lähemmäksi hänen kasvojaan huuli irvessä. Koskaan ennen Cosmos ei ollut pelännyt emoaan yhtä paljon kuin sillä hetkellä, ja hetken ajan hän oli varma siitä, että hänen loppunsa oli koittanut.
"Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi", Päivänsäteen matala ärinä täytti hänen korvansa ja sai hänen sydämensä tykyttämään pelokkaasti. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja odotti kohta tuntevansa hampaat kurkussaan, mutta sen sijaan paino katosikin hänen päältään ja hän kuuli loittonevat käpälänaskelet.
"Ei hätää, Cosmos", Leopardi tuli Cosmoksen viereen ja ryhtyi lipomaan hänen korviaan tyynnyttelevästi. Cosmoksen sydän hakkasi vieläkin ja hän saattoi vain tuijottaa kauhusta lamaantuneena kissojen taakse katoavaa emonsa hahmoa. Sillä hetkellä pelon lisäksi hänen sisällään heräsi uusi tunne. Se oli pieni vihan liekki, joka olisi vielä jokin päivä roihahtava ilmiliekkeihin.

Lehdet vain kahisivat kun raahasin perä edellä isoa kania leirin sisäänkäynnin läpi. Laskin retuutetun näköisen jänöjussin maahan aukiolle päästyäni ja pysähdyin vetämään henkeä. Oli ollut melkoinen työmaa saada tuotua se tänne omin avuin ja vieläpä pitkän matkan päästä, mutta en voinut olla olematta tyytyväinen lopputulokseen. Kyllä Kharonin naama venähtäisi, kun hän näkisi saaliini!
“Vau”, Leopardin hämmästynyt henkäisy oli jotakuinkin sellainen reaktio, jonka toivoin saavani myös kumppaniltani, “sinäkö tuon nappasit?”
Nyökäytin päätäni ja nostin toisen tassuni saaliin päälle ylpeänä. “Kyllä vain! Se oli melkoinen onnenkantamoinen.” Olin viettänyt aamupäiväni tavalliseen tapaan ulkona kuljeksien, kun kani oli miltei törmätä minuun. Kiitos nopeiden refleksieni, olin onnistunut pysäyttämään sen vauhkon pakomatkan ja puremaan siltä niskat nurin ennen kuin se oli ehtinyt päästää ääntäkään.
“Olet varmasti uupunut raahattuasi sen tänne asti aivan yksin. Minä voin viedä sen ruokavarastoon puolestasi”, leopardilaikukas naaras tarjoutui ystävällisesti. Kiersin katseellani aukiota etsien Kharonin tuttua valko-harmaata turkkia - olisin halunnut näyttää saaliini hänelle ennen kuin siitä tulisi jonkun ateria.
“Onko Kharon leirissä?” kysyin Leopardilta.
Naaras piti lyhyen mietintätauon, ennen kuin pudisti päätään. “Eipä taida olla. Muistaakseni hän ja Deimos lähtivät vähän jälkeesi viemään Fornaxia harjoittelemaan saalistusta”, Leopardi kertoi.
Häntäni valahti hieman pettyneenä, mutta nyökkäsin kumminkin. “Siinä tapauksessa voit jo viedä tämän ruokakasaan. Täällä ulkona se houkuttelee vain haaskaeläimiä”, nostin tassuni kanin päältä ja annoin Leopardin raahata sen Litteäkiven alla olevaan onkaloon, jossa Yhteisön ruokia säilytettiin.
Siirryin itse leirin laidalle odottamaan kumppanini paluuta. Hyvällä tuurilla hän palaisi aivan kohta ja ehtisi nähdä sen omin silmin. Hilpeä kehräys hyrisi kurkussani mieleeni muistuessa se kerta, kun Kharon oli yrittänyt opettaa minua saalistamaan ollessani ensimmäistä kertaa metsässä. Siihen aikaan olin inhonnut häntä koko sydämeni pohjasta, ja ellei selviytymiseni olisi sattunut riippumaan hänestä, olisin varmaankin tehnyt hänestä selvää jo sillä hetkellä, kun hän oli arvostellut kömpelöä vaanismistani. Ajan kanssa kollin seurasta oli kuitenkin tullut siedettävämpää, ja nykyään hän oli minulle Keijukaisen lisäksi tärkein kissa koko maailmassa.
Tuuli havisutti puiden oksia yläpuolellani, ja aurinko pilkahteli aina silloin tällöin pilvien takaa ja lämmitti valollaan kohtaa, jossa istuskelin edelleen odottamassa Kharonia. Vedin käpäläni vatsani alle väsymyksen alkaessa pistellä niitä. Ehkä aika kuluisi nopeammin jos ottaisin pienet torkut.

Lähestyvien käpälänaskelten töminä havahdutti minut. Raotin unenpöpperöisenä silmiäni, odottaen näkeväni Kharonin, mutta sen sijaan eteeni olikin ilmestynyt raidallinen turkki. Katsahdin Tyrskytiikeriin, jonka tavanomaisestikin niin vakavat kasvot olivat nyt entistä vakavammat, jos mahdollista.
Jokin oli selvästi vinossa. “Mitä nyt?” kurtistin kulmiani.
Tyrskytiikerin häntä nytkyi levottomasti ja tämä yritti selvästi löytää oikeita sanoja asialle, jonka oli aikeissa kertoa. “Partiomme löysi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin hajua läheltä Eloklaanin rajaa. Vaikuttaisi siltä, että he ovat ylittäneet rajamerkit.”
Tuijotin repalekorvaista kollia hetken tyhmänä, kykenemättä sisäistämään, mitä tämä oli juuri minulle kertonut. Miksi Kharon olisi muka vienyt Fornaxin harjoittelemaan saalistusta Eloklaanin reviirille? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Kun en sanonut mitään, Tyrskytiikeri jatkoi kuin olotilaani tunnustellen kysymyksellä: “Haluatko ilmoittaa asiasta Keijukaiselle itse vai kerronko minä?”
Räpäytin hänelle silmiäni ilmeettömänä. “Ei ole syytä ilmoittaa tästä vielä kenellekään. Kharonilla on tähän varmasti jokin hyvä syy, jonka hän palaa kertomaan meille pian.”
“Hyvä on”, Tyrskytiikeri ei kuulostanut vakuuttuneelta, mutta antoi kuitenkin asian olla.
Hänen mentyään nousin ylös ja lähdin leirin sisäänkäynnille. Halusin odottaa Kharonia lähempänä Eloklaanin rajaa. Vaikka tiesin kumppanini olevan kykeneväinen pitämään huolta itsestään, en voinut olla murehtimatta, että jotakin pahaa oli sattunut hänelle.

Navakka tuuli puhalsi nummelta päin. Puristin kynsilläni tiukemmin oksasta, jonka päälle olin saanut itseni kiskottua. Näin lähellä Eloklaanin rajaa en ollut vielä koskaan ennen ollut, mutta Kharonin vuoksi olin valmis ottamaan pienen riskin. Olin kavunnut muutaman ketunmitan päässä rajalta kasvavaan puuhun ja jäänyt sen alimmalle oksalle odottamaan kollikolmikkoa. Edessä metsänreunassa mykkinä jököttävien haapojen lehtevät oksat tarjosivat näkösuojan nummelle, mutta pysyin silti valppaana eloklaanilaisten varalta.
Ja siinä minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin… Aurinko oli mennyt kokonaan pilveen ja taivaalta oli alkanut tihkuttaa. Vaikka olinkin sopivasti suojassa lehtikaton alla, en välttynyt kastumiselta kokonaan, ja kolea, kostea ilma pääsi tunkeutumaan turkkiini. Mutta silti minä odotin. Ja odotin…

Hämärä oli nielaissut metsän. Jalkani olivat kankeat oksalla notkumisesta, ja vatsaani kalvoi huutava nälkä. Sen lisäksi sisukseni oli vallannut kammottava, ontto tunne, joka oli alkanut nakertaa jo mieltänikin. Kharon ei ollut tullut takaisin. Ei, vaikka kuinka olin odottanut. Köynnös kaulani ympärilläni kiristyi, enkä saanut kunnolla henkeä. Epätoivo ravisteli minua niin kovin, että sen seurauksena miltei tipahdin alas.
Hiirenaivo. Ketunläjä. Saastainen variksenruoka. Petturi!
Kurkustani kohosi matala, raastava mouruna, joka särkyi kyynelten tulvahtaessa silmiini. Haukoin henkeä ääneti maailman pyöriessä ympärilläni. Tunsin hukkuvani siihen suunnattomaan tuskaan, joka vyöryi ylitseni kuin lasinsirpaleiden aalto, aina uudelleen ja uudelleen.
Hetken ajan jopa harkitsin pudottautuvani alas oksalta toivoen sen päättävän kärsimykseni. Millään ei ollut mitään väliä enää. Elämäni valo oli tiessään, ja jäljellä oli pelkkä yksinäisyyttään kaikuva pimeys.
Suuntasin kyyneleistä sumean katseeni eteenpäin nummelle. Sen näkeminen muistutti minua tehtävästäni ja siitä, miksi olin täällä. Mesitähden oli kuoltava. Ilman häntä Kharon olisi yhä luonani. Ilman häntä kaikki olisi paremmin. En voinut pysähtyä nyt - en, ennen kuin näkisin hänen vetävän viimeisen henkäyksensä vuodatettuani elämän ulos hänestä sivallus kerrallaan, kunnes jäljellä olisi pelkkä raadeltu, variksenruoaksi kelpaava kuori.

Metsään oli laskeutunut hiljaisuus, aivan kuin sekin olisi pelännyt ylleen langennutta pimeyttä. Korvani täyttyivät omista laahaavista askelistani. Koko paluumatkan ajan olin miettinyt eri tapoja päättää Mesitähden päivät, mutta ajatukseni olivat harhailleet myös Kharoniin ja kahteen muuhun karkulaiseen. Pääni ja sydämeni repivät minua eri suuntiin, eikä järkevästä ajattelusta tullut mitään.
Mutta kun pääsin pimeälle leiriaukiolle, tiesin tasan tarkkaan, mitä minun oli tehtävä. Loikkasin turta tunne rinnassani Litteäkiven päälle ja herätin kaikki terävällä mourunnallani. Pesistä kuului rapinaa, ja varjoista lipui kiven ympärille kiiluvasilmäisiä hahmoja. Kissojen joukosta kuului väsynyttä, hämmentynyttä supinaa. Haistoin Keijukaisen laskeutuneen nukkumapaikaltaan.
Tunsin hänen katseensa pistävänä turkissani. Hän ja monet muut vaativat selitystä yöuniensa keskeytykselle.
“Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, ääneni oli kylmä, eikä se särähtänyt kertaakaan puhuessani, vaikka sydämeni tuntui siltä kuin sen läpi olisi isketty jääpuikko. Kissat kohahtivat yllättyneenä.
“Mitä sinä oikein puhut?!” Cosmoksen tyrmistynyt nauku kohosi muiden ylle. Käänsin terävän katseeni poikaani, joka oli astellut aivan Litteäkiven juureen ja tuijotti minua silmät leiskuen. Mielessäni välähti kuva Kharonista, jota jälkikasvuni muistutti kipeän paljon, ja kurkkuuni nousi pala. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi”, kumarruin kollia kohti häntä vihaisesti vääntyillen.
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos murisi takaisin.
Sihahdin ja loikkasin varoittamatta kiveltä kollin päälle. Cosmos vinkaisi hädissään ja yritti kiemurrella pois altani, mutta lukitsin hänet maata vasten tassuillani. Paljastetut hampaani olivat viiksen päässä hänen kuonostaan.
“Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi”, ärisin pennulle matalalla äänellä. Cosmoksen silmät olivat pelosta ammollaan.
Nousin pois hänen päältään karvojani pörhistellen ja marssin sen jäljeen kissojen ohi pesälleni, jossa minä ja Kharon olimme nukkuneet viimeiset pari kuuta kahdestaan pentujen siirryttyä muualle.
Tyyneys, jota olin jotenkuten onnistunut pitämään yllä Litteäkiven päällä seistessäni, oli nyt tyystin tiessään ja jäljellä oli vihan ja surun sekainen kierto, jossa vuoroin minun teki mieli itkeä tai raivota. Tunteideni kuohu kohdistui ensiksi yhteiseen vuoteeseemme, jota ryhdyin silppuamaan mielipuolen lailla. Sitä seurasi vihlaiseva ikävä, ja yritin kaapia silput tassuillani lähelleni ja imeä niistä Kharonin tuoksua.
Käperryin pesän pohjalle surkeasti nyyhkyttäen, puristaen vuoteen jämiä tiukasti itseäni vasten.

//Keiju?

Katselin ympärilleni miettien mitä voisin tehdä
"Mitä voisin tehdä? Ei huvita mennä tänään saalistamaan, Haluaisin enemin partioida", huomioin mieteliäänä. Lähdin tassutamaan leopardia kohti naaras oli keskustelemassa hyökyaalto kanssa.
"Hei hyökyaalto ja leopardi!" Huusin koska olin vielä melko kaukana. Leopardi nousi seisomaan ja hyökyaalto nousi perässä seisomaan.
"Voitaisiinko mennä partioimaan?" Kysyin hymyillen.
"Voimme me tulla", Leopardi vastasi vilkaisten kysyvästi hyökyaalton.
"Niin, kyllä me voimme", hyökyaalto nyökkäsi katsoen Leopardiin silmin. Lähdimme kävelemään uloskäynille hyökyaalto Aivan perässämme, tassutin eteenpäin hyvilläänin Leopardin ja hyökyaalon läsnäolosta. Kipitin pienen pensaikon miettien mitä me kujakissayhteisön kissat teimme partioissa?
"Leopardi mitä me teemme partioissa?" Kysyin vähän nolostunena.
"No me katsomme rajat ja jos joku on rajojen sisällä niin meidän pitäisi häätää hänet tai ottaa hänet yhteisöön muukan sitten meidän pitäisi kertoa keijukaiselle", leopardi selitti hymyillen
"kiitos tiedosta", naukaisin ystävällisesti leopardille. Lähdin eteenpäin hyvilläänin sillä nyt tiesin mitä pitäisi tehdä! Lähdin juoksemaan sillä olin näkevinäni edessä jonkun kissan! Mutta se olikin ollut puun kanto...
"Oh... en tajunnut... se olikin vain puunkanto...", hämästelin nolona.

Pyörin ympyrää miettien miten voisin saada keijukaisen luottamuksen.
*Ehkä saan hänen luottamuksensa jos tapaisin jonkun eloklaanin kissan? Tai havoitaisin vakavasti?* kyselin mieteleänä mielessäni. Lopulta tajusin olevani hyvin nälkäinen käänhähdin ympäri kohti, tuoresaliskasaa mutta se oli tyhjä...
"Mitä ei tuoresalista?" Hämästelin.
"No sitten minun varmaan kannattaa pyytää jotakuta tulemaan mukaan salistaman", tuhahdin harmissaani. Katselin ympärilleni ja huomasin Leopardin toisella puolella aukiota.
"Ehkei häntä hän on vaihtunut minua jo todella monta kertaa ehkä voisin enemin pyytää vaikka hyökyaaltoa?" Mietiskelin. Tassutin kollia kohti mutta joku toinen ehti ensin hänen luokseen ja lähti pois hyökyaalto perässän.
"Hiirenpapanat on kai pakko pyytää Leopardia vahtimaan minua!" Sihadin harmissaani. Tassutin kevein askelin naaran luokse
"hei Leopardi, haluaisitko tulaa mukaani metsään?" Kysyin hymyillen.
"Kyllä minä voin tulla", leopardi naukaisi hymyillen ja nousi seisomaan. Lähdimme kävelemään uloskäynille. Katsahdin naaraseen mieteleänä, mitenköhän hän sai keijukaisen luottamuksen?
"Leopardi... miten sinä sait keijukaisen luottamuksen?" Kysyin hymyillen. Naaras katsoi minua hämillään ja naukaisi.
"En muista, olen pahoillani", leopardi vastasi pahoitelen.
Tassutin vain eteenpäin suu auki ristaan varalta.
*Ei hiiren hiirtä*, harmittelin. Kunnes kuulin lehtien kahinaa ja haistoin kanin.
*Kani!* iloitsin. Hiivin hiljaa kania kohti kunnes näin sen, katselin mihin se oli menossa ja singahdin kanin tielle.olin Hyppäänytbkanin huomataa suoraan sen eteen se vinkaisi ja lähti juoksemaan pois päin. Lähdin juoksemaan sitä kohti, kunnes hyppäsin koska tiesin että en jaksaisi juosta enään kovin kauaa.
Pureuduin kanin kurkkun se kirkui tuskasta mutta en välittänyt.
*Se on vain kani! Se on vain kani!"kiljun mielessäni yrittäen taustela tahtoa päästä kani vapaaksi. Purin kanin niskat nurin.
*Minun kannata haudata tämä, ja salistaa lisää Ristaa", mietiskelin. Tassutin leopardin luo naaras kunnes tajusin että naaras olikin ollut aivan kanoillani.
"Leopardi mitä teen tälle kanille? Aijoin salistaa vielä lisää", kysyin hymyillen.
"Hmm, minä voin kantaa sitä", Leopardi naukaisi lempeästi
"kiitos Leopardi", tokaisin nopeasti ja pudotin kanin naaran jalkojen juureen.
"Mutta muista että et voi poistua näköpiiristäni", leopardi huomauti lempeästi.
"Kyllä, kyllä", huokaisin. Lähdin hiipimään suurta puuta kohti, olin nähnyt siellä vilahduksen ja olin aivan varma että se oli ollut orava. Hyppäsin hiljaa ääntä päästämättä ja hyökkäsin nopeasti oravan kimppuun, purin sen kuoliaaksi ennen kuin ehdin katua yhtään. Nousin istumaan orava suusani.
"Sainpas sen!" Kiljaisin vahingossa vähän liian kovaan ääneen. Lähdin tassutamaan lähemmäs leopardia.
"Lähdetään takaisin leiriin", naukaisin leopardille. Lähdimme kävelemään takaisin leiriin.
"Mina voin kantaa nyt molempia ovathan ne molemmat minun saamaani", naukaisin hymyillen. Leopardi pudoti kanin maahan ja minä napasin sen maasta. Jatkoimme matkaa leiriin asti, kitiin leopardia ja tassutin tuoresaliskasalle ja pudotin oravan ja kanin sinne ja napasin seuraavaksi hiiren. Tassutin kauemmas tuoresaliskasasta, istuiduin ja aloin syömään.
*tuolla on Cosmos Ruususen kanssa ja tuolla taas lyra emonsa kanssa, vaikka mitä se minulle kuuluu? No ei mitenkään!* mietiskelin.

Nyt kun kolli oli löytänyt Ruususen, hän laittoi naaraan laskemaan. Hänen tarkoituksena oli laskea kahteenkymmeneen ja sitten etsiä nuorempi kolli. Naaras ei tuntenut leiriä edelleenkään mitenkään parhaiten eikä hän ollut mikään mestarillinen jäljittäjä, joten hänen odotuksensa olivat aika matalalla. Naaras meni samaan paikkaan laskemaan kuin Cosmos. Hän sulki silmänsä ja alkoi laskea.
Päästessään kahteenkymmeneen laskussaan, Ruusunen avasi silmänsä ja lähti etsimään pientä kollia. Hän yritti seurata tämän tassunjälkiä, mutta Cosmos oli selkeästi ollut askeleen edellä. Kaikki kollin jäljet oli aivan sotkeentuneet ja naaras ei voinut tunnistaa muista jäljistä kollin jälkiä. Toivottomana Ruusunen yritti myöskin etsiä Cosmoksen hajujälkeä, mutta turhaan. Hän ei päässyt kauhean pitkälle, kun hajukin alkoi haihtua ja katosi. Naarasta alkoi kalvoa.
*Entä jos hän onkin mennyt taas ulos?* Ruususen lävitse kulkivat väreet. Naaras tassutti lähemmäs leirin suuaukkoa ja tutkiskeli jälkiä maassa. Siinä näytti olevan vain kahdet kollin jäljet, kun hän oli mennyt ulos, ja kun hän tuli takaisin sisään. Ruusunen huokaisi helpotuksesta. Tämä pieni kolli oli yksi iso kiusankappale.
Naaras etsi kollia tovin ja epätoivo alkoi kulkea hänen ylitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kääntänyt kaikki kivet ja tutkinut kaikki pienetkin raot, mutta Cosmoksesta ei näkynyt jälkeäkään.
“Ei hän ole vain voinut kadota. Onko Cosmos kasvattanut siivet ja lentänyt pois kuin lintu?” Ruususelta pääsi matala murina.
“Mitä nyt?” Naaras hätkähti kuullessaan takaansa äänen ja tuntiessaan kosketuksen selällään. “Näytät vauhkolta pikkupennulta.” Ruusunen käännähti ympäri ja näki Hyökyaallon takanaan. Naaras tuskin tunsi tätä kissaa, joten hän ei ollut varma halusiko kolli olla avuksi vai ennemmin haitaksi.
“Leikin vain piilosta Cosmoksen kanssa”, naaras totesi. Hyökyaalto nyökäytti päätään hitaasti.
“Tarvitsetko apua etsimiseen?” kolli tarjoutui. Hänen kilteytensä sai Ruususen epäileväiseksi, joten hän vain pudisti päätään. Hyökyaalto kohautti lapojaan.
“Jos myöhemmin kaipaat apua, pyydä minulta vain.”
Ruusunen katseli suuntaa, johon Hyökyaalto oli juuri kadonnut. Naaraan tassuja syyhysi halusta juosta ulos. Hän olisi halunnut lähteä ulos purkamaan sitä turhanpäiväistä stressiä, mitä Cosmos hänelle antoi omituisilla leikeillään ja typerällä asenteellaan. Ruususelle iski kuitenkin nälkä. Tuoresaaliskasa - jota he olivat muiden yhteisön jäsenten kanssa kasanneet - houkutteli häntä suuresti.
*Kai minä pienen hiiren kerkeäisin välissä syödä?* naaraalla kävi ajatus. Hän lähti tallustelemaan kohti tuoresaaliskasaa ympärilleen koko ajan kuikuillen. Päästessään tuoresaaliskasalle, naaras säpsähti liikkeestä. Kasassa jokin liikkui? Hän siirsi etutassullaan tuoresaaliita ja niiden alla köllötteli Cosmos. Ruusunen kavahti kauemmas. Hän oli hotkinut siellä tuoresaalista ja ilmeisesti nukahtanut.
*Hyi! En kyllä syö tuota riistää enää sen jälkeen, kun tuo kirppusäkin on makoillut niissä!* Ruusunen tarttui kolliin ja veti tämän pois tuoresaaliiden seasta. Hänen teki kovasti mieli huutaa kollille siitä, miten epähygieenistä hänen oli likaisena makoilla tuoresaaliskasassa, mutta paljon hän oli valittamaan.
“Löysin sinut”, hän vain tokaisi lopulta.

//Cosmos?

Olin siirtynyt syrjemmäksi pesulle Malvaruusun kanssa käydyn keskustelun jälkeen, kun Lyra yllättäen tupsahti jostakin viereeni oravaa mukanaan raahaten. Valkoinen pentu oli ilmeisestikin nähnyt minun juttelevan eloklaanilaisen kanssa, sillä tämä oravan minulle annettuaan ryhtyi utelemaan, mistä olimme puhuneet.
Annoin jälkikasvulleni ympäripyöreän vastauksen hänen kysymykseensä ja kerroin käyneeni vain toivottamassa Malvaruusun tervetulleeksi. Hänen ei tarvinnut tietää tarkempia yksityiskohtia asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Emme olleet tyttäreni kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta kaikista kolmesta pennustani hän tuntui vähiten vastenmieliseltä. Ainakin hän tajusi olla kutsumatta minua emoksi ääneen.
Lyra kyseli tohkeissaan Malvaruusun mahdollisesta teloitetuksesta ja siitä, telottaisinko minä hänet kenties itse. Siitä aihe liikkui nopeasti pennun vielä kehitysvaiheessa oleviin taistelutaitoihin, taisteluun sekä Yhteisön perimiseen.
Odottaessani hämmästyttävän kärsivällisesti tyttäreni puhetulvan loppumista ajatukseni harhautuivat tulevaisuuteen. Niin, minun tosiaan olisi valittava joskus perijä itselleni - jahka siis itse ensin joskus perisin Yhteisön Keijukaiselta -, ja siinä Lyra oli oikeassa, että veljensä Cosmoksen vallassa Yhteisö romuttuisi vaivaisessa päivässä. Fornax puolestaan oli makuuni liian vakava ja kaavoihinsa kangistunut, mikä olisi saattanut johtaa siihen, että Yhteisö ei pääsisi koskaan kehittymään ja kasvamaan. Lyrassa oli kyllä potentiaalia, mutta oli vielä liian varhaista sanoa, sopiko hänkään tehtävään. Nyt ei todellakaan ollut paras aika pohtia näin kaukaisia asioita - eihän sitä voinut tietää jos vaikka eläisin ikuisesti, eikä minun tarvitsisikaan valita ketään perijäkseni.
"Älä käsitä väärin. Kyllä minä välitän hänestä, mutta minä olen enemmän johtaja-ainesta, eikö?" Lyran naukaisu palautti minut takaisin nykyhetkeen. Siirsin hieman hajamielisenä katseeni häneen.
"Niin, no, siinä olet kyllä oikeassa, että Cosmokselle tämä Yhteisö ei ainakaan tule jäämään, jos se minusta riippuu", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. "Fornax ei myöskään täysin vastaa perijän kriteereitä… Joten kyllä, veljiisi verrattuna sinulla on enemmän johtaja-ainesta." Vastaukseni luultavasti ruokkisi vain lisää tyttäreni intoa, mutta jos hän todellakin oli sopiva perijäkseni, hän tajuaisi rajoittaa sitä ennen kuin se ryhtyisi rajoittamaan häntä.
Lyra muistutti paljon itseäni nuorempana, mikä samaan aikaan ärsytti ja kiinnosti minua. Aika näyttäisi, tulisiko meistä toistemme ylimmät ystävykset vai pahimmat viholliset.

//Lyra?

Keijukainen: 43kp! -
+ 15TaP

Kharon: 56kp! -

Malvaruusu: 6kp -

Tyrskytiikeri: 15kp + 4TaP -

Ruusunen: 4kp -

Päivänsäde: 5kp -

Lyra: 11kp -

Cosmos: 5kp -

Ohdake: 4kp -

Kharonin mieli myrskysi. Hän oli ajautunut elämässään suureen risteyskohtaan, jossa hänen olisi valittava kahden vaihtoehdon väliltä, eikä kolli ollut varma mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos hän jäisi Kujakissayhteisöön, hän saisi olla perheensä kanssa. Mutta samalla hänen mielensä huusi, kuinka väärin se olisi. Tähtiklaani ei ikimaailmassa antaisi hänelle anteeksi, jos hän pysyisi Mesitähden vastustajana. Isä oli avannut Kharonin silmät: Mesitähti ei ollut tehnyt mitään väärää. Kaikki tapahtunut oli Tähtiklaanin käpälissä, eikä yksi kissa ollut voinut vaikuttaa menneisiin tapahtumiin mitenkään.
Kharon kuitenkin tiesi, ettei hän voisi jättää perhettään taakseen, eikä Päivänsäde ikipäivänä päästäisi häntä menemään noin vain. Hyviä vaihtoehtoja ei ollut.
"Isä, mitä sinä mietit?" Fornaxin pehmeä ääni kysyi, kun nuori kollikissa tassutteli aukion toiselta laidalta rennoin askelin isänsä luokse. Kharon katsahti poikaansa ja väläytti tälle hennon, mutta selvästi huolestuneen hymyn. Se sai harmaan kollikissan kurtistamaan kulmiaan:
"Onko kaikki hyvin?"
Kharon nyökäytti päätään. Hän ei voinut kertoa totuutta pojalleen, vaikka luottikin häneen täysin. Fornax oli aina ollut enemmän isän kuin emon poika. Kharonin katse harhautui nuoresta kollikissasta tummaan hahmoon, joka oli juuri saapunut partion mukana leirin pääaukiolle. Kharon tiesi, että hänen olisi puhuttava veljensä kanssa ja nyt olisi hyvä hetki sille. Hän nousi ylös ja käänsi pahoittelevan katseensa poikaansa.
"Puhutaan myöhemmin."

Kharon oli lähtenyt leiristä Deimoksen kanssa saadakseen puhua rauhassa. Veli oli rauhallinen, mutta havaitsi kyllä Kharonin hermostuneisuuden. Tummaturkkinen kujakissa ei kuitenkaan kysynyt mitään, vaan seurasi perässä Kharonin sitä pyytäessä. Kun kaksikko oli päässyt kyllin kauas leiristä, Kharonin erivärinen katse kävi tarkasti läpi ympäristön. Tälle keskustelulle ei tarvittu yhtäkään ylimääräistä korvaparia kuuntelemaan. Todettuaan sekametsän hiljaiseksi ja ympäristön turvalliseksi, Kharon kääntyi vakavailmeisenä veljensä puoleen.
"Minä näin isän."
Deimos kohotti epäuskoisena kulmiaan ja katsoi veljeään kuin mitäkin seinähullua. Mutta huomattuaan Kharonin olevan tosissaan, Deimos siristi silmiään.
"Milloin? Mitä hän sanoi?" tummanharmaa kolli henkäisi. Kharon ei voinut mitään sille, että hänen katseensa harhaili hänen veljestään ympäristöön. Se olisi heidän loppunsa, jos joku kuulisi tämän keskustelun.
"Me.. Minä olen tehnyt kamalan virheen", Kharon parahti ja laski onnettomana päänsä alas. Hän tunsi olevansa maailman surkein kissa. Miten hän oli voinut erehtyä niin pahasti?
"Me olemme aivan väärällä puolella Deimos... Ei Mesitähti ole syyllinen vanhempiemme kuolemaan, ei kukaan ole. Minä olen ollut niin sokea, aivan täysi typerys", itseinho sen kuin vain kasvoi Kharonin sisällä, mitä enemmän hän puhui. Hän oli kamalan häpeissään ja pelkäsi Deimoksen vihaavan häntä.
"Et sinä ole typerys, Kharon", Deimoksen ääni oli rauhallinen ja rakastava, hänen reaktionsa oli juuri se mitä Kharon kaipasi, "kaikki tekevät virheitä, erityisesti silloin jos on kokenut jotain kamalaa kuten sinä. Mitä sinä nyt aiot?"
Kharon kohautti toivottomana lapojaan. Hän alkoi itkeä. Itku johtui osittain häpeästä, itseinhosta ja suurimmilta osin kuitenkin siitä, miten onnellinen hän olikaan veljestään. Deimos oli seurannut Kharonia tänne, vaikkei selvästikään koskaan jakanut Kharonin ajatusmaailmaa Mesitähden pahuudesta, mutta siitä huolimatta veli ei vihannut häntä.
"En minä tiedä... Minä rakastan Päivänsädettä ja pentujamme, mutten kestä sitä, jos Tähtiklaani vihaa minua minun jäädessäni tänne. Päivänsäde ei ikinä päästäisi minua lähtemään, minä olen umpikujassa ja tarvitsen sinun viisaita neuvojasi", Kharon huokaisi raskaasti. Deimos pysyi kuitenkin rauhallisena. Veli laski lohduttavasti häntänsä Kharonin lavoille.
"Me selviämme tästä kyllä. Voimme yhdessä miettiä, mitä teemme. Minä lupaan, että olen tukenasi mitä ikinä päätätkin."

Siitä keskustelusta kului neljäsosakuu, ennen kuin Kharon ja Deimos olivat saaneet aikaiseksi päätöksen ja siihen liittyvän suunnitelman. Raskain mielin Kharon oli päättänyt jättää Kujakissayhteisön, Päivänsäteen ja heidän pentunsa taakseen. Pelkkä ajatuskin siitä sai Kharonin sydämen särkymään miljooniksi pirstaleiksi, mutta hän tiesi tekevänsä oikein. Hän ei voisi olla enää onnellinen Kujakissayhteisössä, ei sen jälkeen kun isä oli ilmestynyt hänelle.
Fornax, Cosmos ja Lyra olivat varttuneet kuusikuisiksi ja yhteispäätöksellä Kharon ja Päivänsäde olivat Keijukaisen painostuksen seurauksena päättäneet alkaa valmistamaan pentujaan taisteluun. Se sai Kharonin olon entistä kamalammaksi. Jos hän palaisi Eloklaaniin, hän joutuisi taistelemaan jälkikasvuaan vastaan. Siihen Kharon ei suostuisi. Hän ei ikipäivänä suostuisi taistelemaan pentujaan vastaan. Jos hänen olisi valittava, hän kuolisi ennemmin.
"Se on nyt hoidettu", Deimos kuiskasi hiljaa saavuttuaan leiriin, "Lieskakajo odottaa sinua auringonlaskun aikaan Koivumetsän puolella joen varrella."
Kharonin ilme pysyi vakavana, mutta hän nyökkäsi:
"Eihän kukaan nähnyt teitä?"
Deimos pudisteli päätään, "ei nähnyt. Älä huoli veli, kaikki menee kyllä hyvin."
Kharonin katse kääntyi kolmeen kissaan, jotka touhusivat yhdessä heidän pesänsä edustalla. Kharonin kasvoille piirtyi surumielinen ilme. Hänen olisi vietettävä mahdollisimman paljon aikaa pentujensa kanssa ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Jos Mesitähti siis koskaan päästäisi heitä takaisin klaaniin. Sekin mahdollisuus nimittäin oli olemassa, ettei Eloklaanin päällikkö olisikaan suotuisa ja päättäisi, etteivät Kharon ja Deimos ansainneet enää paikkaa Eloklaanista.

Aurinko oli huipussaan, kun Kharon lähti leiristä Fornaxin kanssa. Hänellä olisi rutkasti aikaa olla poikansa kanssa ennen auringonlaskua. Nuoren kollin seura sai Kharonin rentoutumaan hieman. Fornaxin kanssa ollessa hänen ajatuksensa kääntyivät edes hetkeksi muualle kuin tulevaan.
"Olen huomannut, että jokin vaivaa sinua", Fornax rikkoi hiljaisuuden kaksikon tallustaessa kohti Koivumetsää. Kharon käänsi epävarmana katseensa poikansa suuntaan.
"Ei se ole mitään vakavaa", Kharon vakuutteli, muttei hän osannut valehdella jälkikasvulleen mitenkään erityisen sulavasti. Fornax siristi silmiään, "sinä suunnittelet jotakin."
Kharon hidasti tahtiaan, kunnes hänen jalkansa eivät suostuneet enää liikkumaan. Hän jähmettyi aloilleen ja joutui miettimään seuraavat sanansa tarkkaan. Fornax oli hänen pennuistaan kaikista rauhallisin ja hiljaisin. Kolli keskittyi paljon ympäristöönsä ja hän oli sen ansiosta huomannut isänsä käytöksen muuttuneen. Kharon päätti ottaa valtavan riskin. Hän veti syvään henkeä ja katsahti poikaansa vakavailmeisenä.
"Lupaatko, ettet kerro tästä emollesi?" Kharonin oli varmistettava ennen kuin voisi kertoa Fornaxille, mitä oli meneillään. Tummaturkkinen kollikissa kallisti hämillään päätään, mutta nyökkäsi:
"En tiedä mistä sinä puhut, mutta lupaan."
"Minä ja Deimos olemme lähdössä pois. Olemme lähdössä Eloklaaniin", Kharon kuiskasi hiljaa, vaikka he olivatkin metsässä kahdestaan poikansa kanssa. Fornaxin kasvoille piirtyi silminnähden hämmentynyt ja yllättynyt ilme. Kaksikon ylle laskeutui piinaava hiljaisuus. Kharon tunsi olonsa valtavan ahdistuneeksi ja ahdistus kasvoi, mitä pidempään hiljaisuus kesti. Tähtiklaanille kiitos, hänen poikansa lopulta rikkoi hiljaisuuden seuraavin sanoin:
"Sitten minäkin lähden. Vaikka Kujakissayhteisö on kotini, sinä olet minun isäni ja minulle tärkein kissa koko maailmassa. En tahdo elää ilman sinua."
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Kharonin sydämeltä. Hän ummisti hetkensä silmänsä ja pidätteli kyyneleitä. Fornaxin sanat saivat Kharonin onnellisemmaksi kuin aikoihin.
"Kiitos. Minä todella arvostaisin sitä."

Auringonlaskun aika saapui, ja Kharon lähetti Fornaxin yksin takaisin leiriin. Valkoturkkinen kujakissa lähestyi jännittyneenä Eloklaanin rajaa, jossa Lieskakajon oli määrä odottaa häntä. Kharon pelkäsi, ettei punaturkkinen soturi ilmestyisikään. Lieskakajo olisi varmasti ainoa eloklaanilainen, joka suostuisi edes vähän kuuntelemaan Kharonia. Kolli olisi ainoa, joka voisi puhua hänen puolestaan Mesitähdelle. Jos Lieskakajo ei saapuisi, Kharon, Deimos ja Fornax tuskin koskaan pääsisivät Eloklaaniin.
Kharon huojentui nähdessään Lieskakajon tutun hahmon joen rannalla. Eloklaanilaissoturin ilme oli vakava. Vaikka Kharonin teki mieli hymyillä, hän pakotti ilmeensä pysymään vakavana. Lieskakajo olisi varmasti vihainen kaikesta siitä, mitä Kharon oli tehnyt ja saanut aikaan. Päästyään sopivalle etäisyydelle, Kharon pysähtyi ja kohtasi ystävänsä katseen.
"Kiitos, että tulit", Kharon naukui rauhallisella äänellä.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Lieskakajo tuhahti. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, että kolli todella oli hänelle vihainen. Eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli ollut kerrassaan surkea ystävä.
"Minä, Deimos ja poikani Fornax toivoisimme voivamme liittyä Eloklaaniin. Minä olen tehnyt aivan kammottavan virheen ja tahdon korjata sen. Minun ei olisi koskaan pitänyt liittyä Kujakissayhteisöön tai auttaa heitä aloittamaan tätä sotaa. Olen aivan kamalan hukassa enkä kestä, että sinäkin inhoat minua... Mutta minun on pyydettävä sinulta: auta minua korjaamaan virheeni, minä tahdon taistella Eloklaanin ja Mesitähden puolesta. Tahdon korvata rikkeeni ja palata kotiin, taata pojalleni tulevaisuuden hyvien kissojen ympäröimänä. Lieskakajo, minä rukoilen sinua, anteeksi että olen ollut surkea ystävä ja niin sokea..."

//Lieska?

Tassutin ulos leiristä partioni perässä. Päivät olivat kohtalaisen tylsiä mutta aurinko paistoi täydeltä pilvettömältä taivaalta ensikertaa aikoihin. Lumet olivat jo sulaneet suurimmaksi osaksi mutta ne pienet lumikasat siellä sun täällä pitivät yhä pintojaan uhmakkaasti hiirenkorvaa vastaan. Pehmeät tuoreet riistan tuoksut ja hiirenkorvat sekä varhaiset pienet lähdet enteilivät vain ja ainostaan mukavaa saalistusreissua partion kanssa. Tassutin muiden perässä pusikon ohi ja hajaannuin sitten joukosta hieman syvemmälle metsään. Polku käpälien alla vaihtui juuriksi joita piti varoa ja satunnaisiksi kiviksi ja pensaikoiksi. Kuulin jonkun tovereistani seuraavan minua ja pysähdyin. Katsahdin taakseni ja näin Leopardin. Naaras nyökkäsi, että saisin jatkaa eteenpäin ja astelinkin sitten varovaisesti pari askelta syvemmälle metsään. Erotin kaikista päällekkäisistä tuoksuista hiiren hajun ja lähdin jäljittämään sitä. Vesi herahti kielelleni, kun näin pulskan otuksen maassa nakertamassa pähkinää. Kyyristyin salamannopeasti ja lähdin vaanimaan sitä. Päästyäni tarpeeksi lähelle loikkasin ja löin käpälilläni otuksen kuoliaaksi.

Kuumeinen sekava olo oli hallinnut minua päiviä. Olin niin väsynyt ja kipeä enkä pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan. En tiennyt missä olin saati edes mikä aika päivästä nyt oli tai mitä ylipäätään minun pitäisi tehdä. Tunsin kehoni kouristavan itseään kasaan ja suustani lähti epätoivoinen murahdus. Silmäni muljahtivat ympäri ja pelon tunne kaikkosi sekuntissa. Hengitykseni lakkasi, kun elämä kaikkosi kehostani viimeisiään myöten.

Cosmoksen nahkaa pisteli turhautuneesti, kun kierteli ympäri leiriaukiota yrittäen löytää Ruususta. Jossain vaiheessa hän oli sekoittanut naaraan tassunjäljet jonkun toisen jälkiin ja mennyt sekaisin suunnasta, joten hänen oli jatkettava etsintöjä silkan tuurin varassa.
Pentu alkoi jo toden teolla tympääntyä, kun yhtäkkiä hänen korviinsa kantautui rapinaa. Silmäkulmastaan hän näki maahan putoilevan puusilppua ja seurasi sitä katseellaan ylös puuhun, jossa Ruusunen teroitti kynsiään matalalla olevaa oksaa vasten.
Onnistumisen riemu pyyhkäisi nuoren kollin ylitse. "Minä löysin sinut! Nyt ala tulla alas!" hän komensi naarasta, joka laskeutui rauhallisesti alaspäin runkoa pitkin ja loikkasi sitten maahan.
"Nyt on minun vuoroni piiloutua", Cosmos totesi ääneen ja skannasi jo valmiiksi katseellaan leiriä piilopaikan toivossa. Hänen katseensa käännähti Ruususeen. "Nyt sinä etsit. Laske kaksi kertaa kymmeneen."
"Eli kahteenkymmeneen…" Cosmos kuuli tämän tupisevan, mutta oli liian kiireinen etsimään piilopaikkaa, ettei jaksanut välittää kommentista. Kun Ruusunen sulki silmänsä ja rupesi laskemaan, hän ampaisi leirin keskeltä nousevaa Litteäkiveä kohti. Hän mutkitteli mutaisella maalla ja teki paljon jälkiä hämätäkseen Ruususta, ennen kuin sujahti kiven alla olevaan onkaloon, jossa Yhteisön ruokia säilytettiin.
Hän kiersi riistakekoa, johon oli tuotu kiitettävästi täydennystä. Onkalossa ei ollut juuri piilopaikkoja, vaikka vähäinen valon määrä tarjosikin jonkin verran suojaa. Niinpä Cosmos siirsi tuoresaaliita pois tieltään ja kömpi kasan sisään. Herkullinen riistanhaju täytti hänen nenänsä ja vesi herahti hänen kielelleen, eikä hän voinut vastustaa kiusausta järsiä edessään pilkottavan päästäisen jalkaa. Ruususella kestäisi löytää hänen piilopaikkansa, joten hän voisi yhtä hyvin syödä odotellessa.

//Ruusunen?