// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

"Varastit toisen kissan jalan? Neponen, mitä sinä olet mennyt tekemään?!" Kalle huudahti järkyttyneenä.
Neponen veti syvään henkeä.
"Ei, kun toisen kissan kaksijalan." Neponen ei keksinyt, miten Kallen kuulemassa lauseessa olisi ollut edes järkeä.
"Aa... Aivan. Huh, minä jo pelästyin", Kalle maukaisi. "Miten sinä sen teit?" tämä kysyi sitten silmät loistaen.
"No, se on pitkä tarina", Neponen tokaisi, "mutta yksinkertaisesti, se kaksijalka vain tykästyi minuun niin paljon, että sain sen omistukseeni. No, tiedäthän minut. Ei se niin vaikeaa ollut."
Suuri pöyhkeä kolli sukaisi kaulurikarvojaan kertaalleen. Ennen kuin Kalle ehti esittää lisäkysymyksiä, Neponen jatkoi:
"Minulla on kyllä niin paljon kerrottavaa sinulle Kalle, että en tosiaan tiedä mistä aloittaa. En ole nähnyt sinua tai Murua pitkään aikaan!"
Naamiokuvioinen kolli näytti säpsähtävän, kun Neponen mainitsi Murun. Kalle kääntyi ja tepsutti Murun luokse. Kilpikonnavalkoinen tuuheaturkkinen naaras näytti Neposen mielestä yhtä nätiltä kuin viimeksikin, kun he olivat nähneet. Erona oli vain, että Muru käveli häntä matalana ja tämän turkki näytti kieltämättä harvinaisen räjähtäneeltä, kun naaras asteli Kallen kanssa Neposen luokse.
Muru tervehti Neposta hieman vaisusti, ja kolli tervehti Murua hymyillen.
"Olen pahoillani, etten ole päässyt käymään teidän luonanne niin pitkään aikaan, kaverit", Neponen naukaisi.
"Mutta olen ihan kunnossa. Vaikka yhteen aikaan en kyllä ollut, ja jouduin käymään leikkaajan luona. Niin, ja sitten silloin viime lehtikadon aikaan en enää tullut käymään, koska minulla oli kiireitä naapurin koirien kouluttamisessa", Neponen sepusti improvisoiden kaiken päästään. Todellisuudessa hän oli enimmäkseen vain ollut aivan hirmuisen laiska.
Neponen tunsi kuinka Muru katseli häneen epäuskoisena. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vain Kallea.
"Kuulostaa rankalta... Mutta onneksi tulit takaisin", Kalle sanoi. "Et tiedäkään, montako kertaa olemme lähteneet etsimään sinua!"
Neposen korvat värähtivät yllätyksestä. Oliko Kalle yrittänyt löytää häntä useampaan otteeseen? Neposelle tuli hyvä mieli, sillä hän oli pelännyt, ettei olisikaan enää tervetullut, eikä ollut siksi uskaltanut lähteä Kallen ja Murun luokse, ennen kuin hänen huomiontarpeensa todella oli taas kasvanut huippuunsa. Kalle oli sanonut, että he olivat juuri nytkin olleet etsimässä Neposta. Se tuntui todella hyvältä. Suurelle kollille tuli taas tärkeä olo, ja hän saattoi ottaa rauhallisemmin esittämisensä suhteen.
Siinä samassa Neponen tajusi, että Kalle ja Muru olivat suhteellisen kaukana kotipihaltaan. Kumpikin näytti sotkuiselta kuin kujakissa, Kallen myös haistessa virtsalle, minkä lisäksi kaksikko näytti järkyttyneeltä ja Kallen päälaelle oli kuivunut verta.
"Oletteko te kunnossa?" Neponen kysyi kulmiaan kurtistaen. Hän toivoi, etteivät Kalle ja Muru olisi törmänneet mihinkään oikeaan uhkaan, koska silloin huomio kiinnittyisi heidän sankarillisuuteensa eikä Neposeen... Tästä huolimatta kolli oli aivan tosissaan huolestunut ystävistään. Neponen tiesi, etteivät nämä kaksi pärjänneet hyvin ulkomaailmassa. Heidän ei tosiaan pitäisi liikkua näillä main ilman Neposta, ja tämä näky oli todiste siitä.

//Muru ja Kalle

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ

Puh seisoi harmaata, rämisevää pönttöä vasten kahdella käpälällään. Siitä lähti kova ja koliseva ääni, mutta Puh ei siitäkään huolimatta saanut kaadettua sitä. Puh ei ollut aivan varma miksi ihmiset käyttivät näitä. Puh oli nähnyt hänen omankin ihmisensä heittävän hyviä ja tärkeitä juttuja näihin. Kuten nyt. Nimittäin tänä aamuna kollia oli kohdannut suuri tragedia. Hän oli leikkinyt tavalliseen tapaansa suosikki leluhiirellään, joka oli sininen ja vinkuva. Leikin tiimellyksessä Puh oli kuitenkin vahingossa irroittanut leluhiirensä hännän, joka oli johtanut siihen, että hänen ihmisensä oli ottanut hiiren, laittanut sen pussiin ja vienyt pussin Puhin edessä olevaan pönttöön. Tilanne oli kollista todella huolestuttava. Mitä jos hän ei saisikaan lempileluaan takaisin? Mitä jos sen kohtalo oli joutua ikuisiksi ajoiksi harmaan pöntön uumeniin?
“Nasu, miten me saamme Herra Vingun täältä? Se kuulostaa ihan mahdottomalta ja pelkään, että olemme menettäneet hänet”, Puh naukui huolestuneena ja hänen suupielensä olivat kääntyneet alas. Herra Vinku oli ollut kollikissan matkassa pennusta asti eikä Puh halunnut menettää sitä. Nasu tiesi kuinka tärkeä pieni leluhiiri hänelle oli ja Puh oli myös varma, että nimenomaan Nasu keksisi jonkun idean miten hän voisi saada lelunsa takaisin käpäliinsä. Mutta kolli pudisteli päätään huolestuneena ja surullisena. Nasulla oli aina se sama ilme, kun kolli ei tiennyt mitä tehdä. Nasu oli siitä huolimatta Puhista maailman neuvokkain pieni kolli.
“Vo-voi Puh, kun minä en tiedä! Minä olen niin pieni ja tuo astia on niin suuri… Mitä he edes laittavat sinne? Pu-Puh minusta se on epäilyttävää ja pelottavaa. Oletko varma, että meidän kannattaa ottaa asiasta selvää?” Nasu piipitti epäluuloisena ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Pun kyllä ymmärsi ystäväänsä, olihan Nasu häntä niin paljon pienempi. Silloin kaikki asiat näyttivät niin paljon suuremmilta! Puhistakin monet asiat olivat suuria, vaikka hän olikin Nasua suurempi kissa.
“Mu-mutta Puh, mehän voimme kysyä apua joltain? Jo-joltain mukavalta ja kiltiltä, ei keneltäkään pelottavalta kujakollilta…” Nasu ehdotti pienen mietintätuokionsa jälkeen. Puhin ilme kirkastui. Nasun ehdotushan kuulosti mainiolta! Jos he löytäisivät jonkun, hän voisi auttaa. Puh alkoi miettimään kaikkia mahdollisia kissoja. Tihku olisi hänen ykkösehdokkaansa, mutta kolli oli menehtynyt jo kuita sitten.. Tihkun menetys oli Puhille edelleen arkapaikka. Nasun jälkeen Tihku oli ollut hänen paras ystävänsä ja todella tärkeä. Puh kaipasi Tihkua joka ikinen päivä. Sen jälkeen Puhin mieleen tulivat Kalle ja Muru. He olivat mukavia, vaikka hänelle olikin tullut riitaa ruoasta.. Mutta se vain kertoi siitä, että he molemmat piti ruoasta ja mikä yhdistäisikään paremmin! Puh oli jo avaamassa suutaan ehdottaakseen, että he menisivät etsimään Kallen ja Murun, kunnes vieras haju ja ääni keskeytti heidät. Kun Puh katsoi sivulleen, hän ehti juuri ja juuri nähdä aidalla keikkuvat kissat. Pienempi heistä kuitenkin vetäisi suuremman maahan ja molemmat tipahtivat kuuraiselle nurmikolle. Puh huomasi sivusilmällään miten Nasu oli taas vetäytynyt kuoreensa ja asettunut hieman harmaan aarrepöntön taakse. Nasu pelkäsi monia asioita ja vieraat, suuret kissat olivat yksi niistä.
“Ette te häiritse meitä, on aina hauska saada uusia ystäviä. Keitä te olette? Minä olen Puh ja tuo tuolla on Nasu. Hän on mukava, mutta hän saattaa vähän jännittää tuntemattomia kissoja. Mutta ei ole mitään hätää”, Puh esittäytyi iloisesti hymyillen ja tarjosi tassuaan.
“Minä olen Tähdenlento. Tuo tuossa on Revontuli ja tuo pieni vesseli on Harjus. Asutteko te täällä vai oletteko tekin vain käymässä?” Tähdenlennoksi esittäytynyt kissa naukui ystävällisesti ja katseli uusia tuttavuuksiaan uteliaana. Tähdenlennon puheenvuoron aikana Puhilla välähti. Nuo vanhemmat kissat näyttivät todella vahvoilta ja Puhista he eivät myöskään vaikuttaneet ilkeiltä. Ehkä he tiesivät miten tälläisiä pönttöjä kaadettiin! Puh ei nähnyt kummankaan kissan kaulassa kaulapantaa, joten hän oletti kissojen olevan kulkureita tai sen kaltaisia. Kolli oli tavannut muutamia sellaisia aiemminkin.
“Me asumme täällä, olemme asuneet täällä melkein aina! Mutta nyt kun te olette tässä, te ehkä voisitte auttaa meitä? Minun suosikki leluni tippui tuohon ja emme saa tätä kaadettua”, Puh selitti surullisen tilanteensa kulkijoille.

//Tähdenlento? :3

Seikkailu oli saanut niin monta traagista käännettä, että kotiinpaluu alkoi houkutella Kalleakin. Hän kuitenkin oli niin pahoillaan, kun kaksikko ei ollut nähnyt vilaustakaan Neposesta... Ja juuri sillä hetkellä kolli huomasi ruskeaturkkisen, ylvään kollikissan seisovan Murun takana! Silmät suurina Kalle tapitti Neposta, maailman urheinta kissaa koko maailmassa. He olivat onnistuneet, he olivat löytäneet Neposen! Tai oikeastaan Neponen oli löytänyt heidät, Kalle ei ollut aivan varma..
"Ei ole totta! Sinä löysit meidät!" Kalle hihkaisi ja turkki märkänä kirmasi Murun ohi kohti vanhempaa ystäväänsä. Jostain syystä Neposen kasvoille nousi kuitenkin ilme, joka sai Kallen pysähtymään. Neponen nyrpisti nenäänsä ja katsoi Kallea kuin tämä olisi ollut saastainen. Se tuntui Kallesta hieman pahalta, mutta hän arveli vanhemman kotikisun vain säikähtäneen hänen kasvoissaan olevaa ruhjetta.
"Ai, katsot varmaan tätä minun naamaani. Voitko uskoa, että puu juoksi minuun pahki", Kalle naukui silmät pyöreinä. Neponen siristeli silmiään ja istahti alas muutaman kissanmitan päähän Kallesta.
"Vai niin", kolli naukaisi mietteliäänä ja silmäili arvioiden Kallea, "olet tainnut kaatua lammikkoon."
Kalle silmäili nyt itsekin omaa turkkiaan, joka oli vasemmasta kyljestä värjääntynyt kellertäväksi. Häpeä yritti tehdä tietään nuorukaisen mieleen, mutta Kalle työnsi sen pois ja kääntyi Neposen puoleen. Hän ei tajunnut sitä, että oli tyystin unohtanut Murun läsnäolon...
"Missä sinä olet ollut? Minä luulin, että sinulle on sattunut jotain ja lähdimme etsimään sinua!" Kalle naukui ja tallusteli levottomana paikoillaan edestaas. Neponen näytti yhtäkkiä varautuneelta, kolli vilkuili ympärilleen kuin varmistaen, ettei kukaan kuulisi heitä. Sitten hän kumartui lähemmäs Kallea ja kuiskasi tämän korvaan:
"Jouduin lähteä selvittelemään muutamien kaksijalkojen asioita kauas, kauas täältä. Nyt minulla on palvelijoita vähän joka kolkassa, mutta älä vain kerro kenellekään: varastin toisen kissan kaksijalan."

//Muru tai Neponen?

"Minä kuolen!" voikersi Kalle uudelleen samalla, kun tassutti edes takaisin paniikissa.
"Etkä kuole! Kalle-", Muru yritti rauhoittaa ystäväänsä, jonka otsa vuoti verta.
"Enkä ehtinyt edes löytää Neposta!" Kalle parahti.
"Kalle, katso minuun. Rauhoitu. Hengitä syvään!" Muru käski.
Naaras oli hädin tuskin ehtinyt tasaamaan omaa hengitystään sen jälkeen, kun oli rojahtanut pensaikkoon suojaan ennen kuin hirviö oli ennättänyt kaksikon kohdalle. Kalle oli pelastanut hänen henkensä. Muru ei voinut uskoa sitä. Hän oli kovin järkyttynyt tapahtuneesta, mutta ei ehtinyt nyt prosessoida omia tunteitaan ollenkaan, kun huoli ystävästä puski päällimmäiseksi.
"Muistatko, mihin löit pääsi?" Muru kysyi, kun Kalle vihdoin pysähtyi katsomaan häntä silmiin.
"En... muista", Kalle näytti siltä, että yritti kovasti miettiä. Pieni verinoro valui Kallen nenänpäältä valkoiselle poskelle.
"Muru, minua pyörryttää!" naamiokuvioinen kolli voihkaisi.
Nyt Muru huolestui jo toden teolla.
"Koita kestää! Meidän täytyy lähteä kotiin. Kaksijalat hoitavat sinut kuntoon!" Muru naukui korkealla äänellä.
Samassa Kallen jalat näyttivät pettävän ja kolli kaatui kyljelleen. Muru syöksyi avuttomana hänen luokseen. Kollin kylki kohoili, mutta silmät olivat kiinni. Muru huiskaisi Kallen korvaa etutassullaan. Se värähti.
Yhtäkkiä Kalle avasi silmänsä.
"Hyi!" kolli huudahti. "Joku on tehnyt lätäkön tähän!"
Turkkiaan ravistellen Kalle hoippui pensaikon ulkopuolelle. Muru tuijotti ystäväänsä hämmentyneenä. Naaras seurasi kuitenkin Kallea ulos pensaikosta.
"Luulin, että pyörryit!"
"Niin minä teinkin. Eikö niin kuulu tehdä, jos alkaa pyörryttää?" Kalle sanoi. Muru räpytti silmiään.
"Se... on jotain mikä tapahtuu itsestään. Nyt sinä esitit pyörtynyttä", naaras selitti. "Lähdetään takaisin."
Kallen kasvoilla oli eksyneen näköinen ilme, kun tämä tuijotti Murun ohitse.
"Mutta... Neponen!"
"Kalle. Olet lyönyt pääsi."
Muru kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Se oli Neponen.

//Kalle ja Neponen

Kuljin Harjus rinnallani ja Revontuli hänen toisella puolellaan. Kolli polo oli jäänyt orvoksi hänen vanhempiensa, Sipulin ja Pippurin kuoltua. Kaksijalkala alkoi jo lähestyä ja kuljin sitä kohti itsevarmasti. Jos aioimme etsiä sieltä paikkaa olla kylmien kelien ajan, meidän täytyi osata olla edes hieman itsevarmoja ja rohkeita. Lisäksi, jos joku yrittäisi käydä heidän kimppuun, he voisivat aina tapella yhdessä.
“Muista sitten pysyä koko ajan meidän lähellä. Kaksijalkala ei välttämättä vaikuta yhtä vaaralliselta kuin metsä, mutta siellä on omat vaaransa. Hirviöt ja ilkeät kaksijalat ovat suurin uhka ja emme halua törmätä niihin. Olemme käyneet täällä joskus aiemminkin, toki vain lyhyen aikaa, joten tiedämme suunnilleen, kuinka täällä kuuluu kulkea”, Revontuli selosti Harjukselle. Kokomusta nuori kolli nyökytteli ja kuunteli veljeäni tarkkaan. Katsoin pentua lempeästi. Hänestä oli tullut kuin omani ajan myötä. Pidin hänestä päivä päivältä vain enemmän.
“Hirviöt harvoin poikkeavat ukkospoluilta, joten jos osaat ylittää niitä yhtä hienosti kuin aiemmin, meille ei pitäisi tulla mitään ongelmaa”, naukaisin mustalle kollille ja hän käänsi vihreän kantseensa minuun. Hän hymyili ja nyökytti sen merkiksi, että oli ymmärtänyt, mitä olin sanonut ja silitin hänen selkäänsä hieman hännälläni.
“Oletko edelleen aikeissa vinkua ruokaa kaksijaloilta, vai aiotko sittenkin saalistaa ihan itse?” Revontuli kysyi minulta. Katsoin veljeeni virne kasvoillani. Olin aikaisemmin selittänyt siitä, kuinka olin ensi kerrallamme kaksijalkalassa onnistunut saamaan kaksijaloilta ruokaa lahjukseksi ja kuinka se oli helppo tapa ruokkia itsensä kaksijalkalassa ja nyt Revontuli oli ottanut tehtäväkseen härnätä minua ja pelotella, että kaksijalka vain kaappaisi minut pesäänsä, eikä päästäisi enää ikinä ulos sieltä.
“Vaikeina aikoina täytyy ottaa kaikki, mitä saa. Ja ken tietää, ehkä löydänkin kaksijalan, joka tykkää ruokkia kaikkia vastaan tulevia kulkukissoja”, naukaisin leikkisästi. Revontuli läpsäisi minua etutassullaan Harjuksen yli. Pentu väisti välistämme suojautuakseen hyökkäykseltä itse. Kehräsin hieman.
“Olemmeko me pian perillä?” pieni kolli kysyi. “Tassujani alkaa kolottaa.”
“Voit nousta selkääni loppumatkan ajaksi. Enää ei ole pitkästi”, Revontuli naukaisi hänelle lempeästi ja pysähtyi odottamaan, että Harjus kapuaisi hänen selkäänsä. Niin hän tekikin. Hän tarttui terävillä kynsillään veljeeni ja kiskoi itsensä tämän selkään. Katsoin huvittuneena näkyä. Oli ymmärrettävää, että Harjusta alkoi väsyttää pitkän matkan jäljiltä, mutta kasvava nuori kolli veljeni selässä näytti kovin hassulta.
Pian jo ensimmäiset kaksijalanpesät olivat edessämme ja puikkelehdimme niitä ympäröivien aitojen päällä. Koetimme varoa niitä kaksijalanpesiä, joiden pihalla oli koiria, jotta matka sujuisi leikiten. Emme halunneet turhaan vaikeuttaa matkaamme - etenkään, kun meillä oli nuori kissa, kuten Harjus mukanamme.
“Katsokaa! Kissoja!” Harjus naukaisi ja lähti heti loikkimaan kohti näkemiään kissoja. Lähdin pikaisesti hänen peräänsä ja nappasin kollia niskanahasta juuri, kun hän oli loikkaamassa alas aidalta kahden kissan luokse.
“Harjus, emme tiedä ovatko kissat täällä päin ystävällisiä!” sätin pennulle hänen turkkinsa seasta sillä välin, kun hän huojui otteessani yrittäen löytää tasapainonsa.
Juuri, kun olin päästämässä irti, nuori kolli huojahti ja tipahti aidalta vetäen minut perässään. Laskeuduin tassuilleni, kuten myös Harjus, mutta kaksi kotikisua katselivat meitä yllättyneinä.
“Anteeksi, emme tarkoittaneet häiritä. Ystäväni on vain hieman turhan innokas. Voimme jättää teidät rauhaan”, naukaisin kissoille pahoittelevasti ja toivoin todella, että he eivät olleet niitä agressiivisia kotikisuja, jotka pitivät oman reviirinsä rajat erittäin selkeinä.

//Puh?

Tuijotin tympääntyneenä Maxia. En voinut yhtyä sydämeni valittuni mielipiteeseen. Minusta tuon liikkeessä ei ollut mitään hienoa, todellisen taistelijan ei tarvinnut esitellä taitojaan koko kansalle. Mutta kun Max vihjasi minun olevan pelkuri, astuin esiin.
“Se on Järkäleloikka. Eikö sinulla ole sen vertaa kunnioitusta, että opettelisit edes nimeni?” murahdin ja tunsin taas Tyrskytiikerin laskeneen häntänsä minun lavalleni rauhoittelevana eleenä.
“Relaa jäbä, ei se ole nyt niin tarkkaa. Pidetään hei hauskaa, eiks ni?” Max naukaisi ja kurtistin kulmiani toisen oudolle tavalle puhua. En edes tiennyt mitä ‘jäbä’ tarkoitti. Olin kuullut Maxin kertoneen Tyrskytiikerille, että hän tuli kaukaa, joten se varmaan selitti kollin puhetavan. En kuitenkaan pitänyt siitä enkä pitänyt siitä miten kollilta ei herunut lainkaan kunnioitusta. Se sai karvani nousemaan pystyyn. Tunsin molempien kollien odottavat katseet niskassani ja yritin keksiä taisteluliikettä näytettäväksi, mutta pääni löi tyhjää. Olin varsin hyvä taistelija, mutta en keksinyt ainuttakaan tarpeeksi hyvää liikettä.
“Tälläinen taisteluliikkeiden näyttäminen nyt on ihan typerää ja turhaa. Keksisitte jotain oikeasti hyödyllistä tekemistä”, mutisin lopulta, kun hiljaisuus oli laskeutunut meidän ylle. Käännyin ja katsoin vuoron perään molempia kolleja.
“Miksi sinä olet noin tylsä? Tekisit jotain hauskaa, niin sinun ei tarvitsisi koko ajan valittaa kaikesta. Minusta ainakin on mukavaa viettää teidän kanssa aikaa tai ainakin Tyrskytiikerin kanssa. Sinä sen sijaan tunnut pilaavan koko tunnelman”, Max naukaisi närkästyneenä ja kohautti olkiaan. Vilkaisin Tyrskytiikeriä ja kohotin kulmiani kysyäkseni, että pitäisikö meidän mennä, mutta kolli pudisteli päätään. En voinut ymmärtää mitä kumppanini tässä kollissa näki.
“Minulla ainakin on hauskaa”, raidallinen kolli lopulta vastasi ja jouduin tyytymään kohtalooni viettää iltapäivää Maxin seurassa. Mietin mitä ihmettä minä olin tehnyt väärin, kun olin saanut Maxin kirouksena meidän idylliin? Ullan ja Sepon luona oli ollut niin rauhallista. Edes lähestyvä lehtikato ei ollut saanut minua niin huolestuneeksi, mutta nyt.. Olin ihan varma, että Max oli tullut syömään meidän kaikki hiiret ja joutuisimme taistelemaan viimeisistä rippeistäkin.

//Tyrkkyyy?

Olin vallellut ilman päämäärää koko sen ajan, joka oli kulunut emon kuolemasta. Olin kulkenut läpi laajan alueen, jossa oli koko ajan tuoksunut muiden kissojen haju, mutten ollut nähnyt ketään. Kerran olin yrittänyt olla syömättä mitään, jotta olisin kuollut, mutta nälkä nousi liian korkeaksi, ja sen lisäksi tajusin, että emo ei olisi tahtonut minun vain kuolevan ja riutuvan suruun. Hän tahtoisi, että jatkaisin elämääni kunnioittaen hänen muistoaan, mutta keskittyen eläviin. Joten nyt olin etsimässä jotakuta, jonka kanssa voisin jutella. Ja ehkä viettää pidempääkin aikaa? Tarvitsi seuraa päästääkseni yli emon kuolemasta. Vaikkakin uskoin, että olisin liian ujo tutustumaan kehenkään. Mutta jos joku tekisi aloitteen, tietenkin se olisi mukavaa.

Nyt vaeltelin taas omissa ajatuksissani ja tassuni osuivat maahaan, kun kuljin eteenpäin oikeassakin maailmassa. Oli varsin kylmä, ja olin pörhistänyt turkkini niin pörröiseksi, kuin vain sen sain. Ajatuksissani risteili pehmeää lunta, emon silmiä ja turkkia ja ääntä, pesää ja kaikkea sellaista. Huomasin, että olin tullut jälleen kaksijalkalan lähelle. Sen keskellä näkyi korkeita pesiä, mutta reunoilla oli pienempiä, ja joissakin tapauksissa pidempiä puisia pesiä. Sielläkin tuoksui kissa. Kuljeskelin ympäriinsä ja istahdin sitten alas. Nyt minulle tuli taas muisto. Katselin itseäni lammikosta, ja sieltä minua takaisin tuijotti valkea naaras jolla oli oranssit korvat ja jäänsiniset ja vihreät silmät.

Mietin hetken, ja lähdin sitten kohti kaksijalkalaa. Astuin kaksijalkalaan sisälle ja tassuttelin vähän pidemmälle. Yhtäkkiä jähmetyin jännittyneenä. Haistoin kissoja. Paljon vahvempia kissojen hajuja kuin ennen. Ja kissoja oli paljon. Neljä tai viisi kissaa, ja tajusin, että jos nämä kissat olisivat vihamielisiä, en voisi paeta tai edes puolustautua kovinkaan hyvin. Pieni pakokauhu alkoi syntyä sisälläni. Oliko sittenkään todellakaan hyvä idea tulla tänne?

“Valmistautukaa ällistymään!” Max otti spurtin lähintä puuta kohti, ja hetken aikaa minä ehdin jo luulla, että kolli oli tyhmempi kuin mikään koskaan näkemäni elämänmuoto. Sitten yllättäen lihaksikas katinroikale hyppäsi runkoa päin niin, että sai ponnistetuksi siitä vauhtia ja loikattua takaperin takaisin meidän suuntaamme. Juuri ennen laskeutumista Max onnistui kierähtämään oikein päin ja laskeutumaan tassuilleen voitonriemuinen kiilto silmissään.
Leukani oli kai täytynyt tipahtaa alas, sillä tunsin yhtäkkiä Maxin hännän huitaisevan pehmeästi suuni takaisin kiinni. Järkäleloikka vieressäni jännittyi ja kuulin hänen murisevan hiljaa. Laskin tassuni rauhoittelevasti hänen tassunsa päälle ja toivoin, että kumppanini osaisi hillitä itsensä.
“Vaikuttavaa, eikö vain?” Max röyhisti rintaansa.
“Myönnettävä on, se oli aika hienoa”, naukaisin päätäni kallistaen. Olin nähnyt vastaavan liikkeen joskus aiemminkin, mutta en ollut itse oppinut sitä koskaan.
“Elvistelijä”, Järkäleloikka kuului mutisevan rintaturkkiinsa.
“Nyt on teidän vuoronne”, Max sanoi reippaasti ja käänsi yllättäen kellertävän katseensa kumppaniini. “Tämä Kivihyppy vai mikä lie nimesi olikaan voisi vaikka aloittaa. Siis jos sinua ei vaan pelota?” Erakko silmäili Järkäleloikkaa kuin haastaen tätä.

//Järksy?

Järkäleloikka löntysteli kahden kissan tassunjäljissä tympääntyneen näköisenä. Hänen naamaansa koristi tavallistakin jurompi ilme. Järkäleloikka ei tunnetustikaan ollut mikään päivänsäde, mutta yleensä hänen kasvoilta saattoi erottaa edes hennon hymyn. Ainakin siis, jos hän oli kumppaninsa Tyrskytiikerin tai vaikkapa latokissojen seurassa. Mutta Max, se kollin ryökäle ei antanut Järkäleloikalle mitään syytä hymyyn. Tummaturkkista vain ärsytti koko kissan läsnäolo niin, että se huokui hänestä ketunmittojen päähän. Järkäleloikan kumppanikin oli luonnollisesti huomannut sen ja ratkaisuksi hän oli keksinyt järjestää heille yhteistä tekemistä. Kolli oli aluksi ajatellut luistaa siitä, mutta sen jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että ei halunnut loukata Tyrskytiikeriä. Olihan kolli vaivalla koonnut heidät yhteen. Kun he pääsivät sopivalle aukiolle, Max pysähtyi ja kääntyi kollikaksikon suuntaan virnuillen.
“Noniin, oletteko valmiina elämänne parhaimpaan opetustuokioon? Sietäisi olla!” Max kajautti viikset värähdellen ja hymyili mahdollisimman hurmaavasti. Sinisilmäinen kolli siristeli silmiään. Hän oli niin valmis läimäyttämään tuon virneen pois Maxin naamalta. Tyrskytiikeri vastasi kollin hymyyn hieman huvittuneena.
“Aika suuria puheita, mutta olemme me! Emmekö vain, Järkäleloikka?” Tyrskytiikeri vastasi toiselle hieman huvittuneena ja pukkasi Järkäleloikkaa kylkeen. Kun järkälemäinen kolli ei reagoinut mitenkään, Tyrskytiikeri pukkasi kumppaniaan toistamiseen ja pakotti sanat kollin suusta:
“Niin kai, jos sinusta nyt mihinkään on.”
Max iski silmää ja se sai Järkäleloikan taas puhisemaan turkki entistä enemmän pörhöllä. Tyrskytiikeri kuitenkin kosketti käpälällään nopeasti kumppaninsa omaa ja tassutteli sitten Maxin luokse.
“No, joko aloitetaan. Mitä sinulla on näyttää?” kolli naukaisi jopa hieman kilpailuhenkisesti ja asettui taisteluasentoon. Järkäleloikan korvat eivät kuunnelleet Maxin antamia ohjeita, mutta hänen katseensa seurasi todella tarkasti kollin jokaista pienintäkin elettä. Järkäleloikka oli valmiina hyökkäämään Maxin kimppuun, jos tilanne sitä vaatisi. Hän oli varautunut puolustamaan asemaansa Tyrskytiikerin kumppanina.

Kalle tajusi jättäneensä Murun yksin, jolloin hän teki nopean käännöksen ja palasi takaisin ystävänsä luokse. Vauhtia oli liikaa, jolloin kolli viuhahti keskellä ukkospolkua kyyhöttävän Murun ohi. Käpälät eivät totelleet, eikä hän osannut pysähtyä ajoissa. Hän unohti katsoa eteensä, jolloin kolli törmäsi kuusipuuhun. Vauhti pysähtyi, ja hetken kolli oli aivan ulapalla.
"Aijai", hän mutisi päätään ravistellen, "Muru, olipa se kamalaa..." Kolli etsi katseellaan ystävää, kauhukseen näki kirjavaturkkisen kotikisunaaraan kyyhöttävän edelleen keskellä ukkospolkua!
"Muru, tule pois sieltä!" Kalle komensi, muttei Muru hievahtanut. Hän oli jähmettynyt kauhusta paikoilleen. Kalle toimi täysin vaistojensa varassa, singahtaen taas juoksuun kohti ystäväänsä, tajuamatta itsekään mitä oli tekemässä. Kalle pukkasi Murua voimakkaasti päällään.
"Et sinä tähän voi jäädä!" Kalle ähkäisi yrittäen työntää Murun eteenpäin. Muru hätkähti ja katsoi Kallea kauhuissaan. Lähestyvä jylinä sai Kallen niskavillat nousemaan pystyyn. Ukkospolun pintaan piirtyi kirkas valokeila, joka lähestyi! Kovaäänisesti ärjyvästä hirviöstä pääsi ääni, jollaista Kalle ei ennen ollut kuullut. Kovaääninen tööttäys tuntui repivän koko taivaankin kahtia, se soi Kallen korvissa yhä Murun saadessa jalkansa toimimaan ja kaksikko pinkoi pois ukkospolulta rinnatusten. He heittäytyivät läheiseen pensaikkoon ja katsoivat järkyttyneinä toisiaan. Kallen keho tärisi ja yhtäkkiä hän tunsi allaan jotain lämmintä. Hän oli laskenut alleen. Voi kamala miten kiusallista!
"Kalle, sinun otsasi", Murun järkyttynyt katse muuttui huolestuneeksi, kun hän huomasi Kallen otsan, "siitä tulee verta.."
Kalle räpytteli silmiään. Kun adrenaliini alkoi laskea, hän tunsi voimistuvaa kipua otsassaan. Pakokauhu alkoi taas vallata kotikisukollin.
"Apua! Minä kuolen!" hän alkoi panikoida ja alkoi tassutella edestaas Murun edessä, unohtaen täysin laskeneensa juuri alleen.

//Muru?

Maxin saapuminen maatilalle oli tuonut lisää vipinää tavanomaisesti rauhalliseen arkieloon. Ruskeankirjava kolli oli vähintäänkin eloisa tapaus; aina viilettämässä paikasta toiseen omaan itsevarmaan tapaansa ja näyttämässä muille, mitä temppuja oli oppinut maailmalla kierrellessään.
Minusta Max oli tavallaan aika huvittava: jatkuva pullistelu ja oman egonsa nuoleminen oli stereotyyppisen maskuliinisuuden perikuva. Kieltämättä olihan hän aika komeakin, tavallaan. Ei kuitenkaan minun tyyppiäni. Tykkäsin kuitenkin viettää aikaa hänen kanssaan, osittain siitä syystä, että hän oli luvannut opettaa minulle uusia taisteluliikkeitä. Niistä en pannut pahakseni - lähdettyämme Yhteisöstä Järkäleloikan kanssa jo useita kuita sitten tunsin omien taistelutaitojeni alkaneen ruostua. Maatilalla suurin uhka olivat ylisyöneet rotat, joita silloin tällöin saimme yhdessä Ullan ja Sepon kanssa olla häätämässä ladosta.
Järkäleloikka ei ollut ottanut uutta tulokasta kovin hyvillä mielin vastaan. Olin ehkä aistivinani ilmassa hienoista mustasukkaisuutta. Vaikka olin kovasti yrittänyt vakuuttaa kumppanilleni, että Max ei kiinnostanut minua millään muuna muotona kuin opettajana, kolli ei kyennyt laskemaan hartioitaan tulokkaan seurassa. Siispä tänään olin järjestänyt meille kolmelle yhteistä tekemistä.
Kuura rapisi tassujeni alla, kun etenin aluskasvillisuuden seassa. Kuulin takanani Järkäleloikan raskaammat askeleet, ja edellämme Max hyppeli rinta rottingilla ja häntä pystyssä. Max oli luvannut järjestää minulle harjoitustuokion metsässä, ja olin pyytänyt kumppaniani mukaan seuraamaan sitä. Kenties Järkäleloikka innostuisi itsekin ottamaan muutaman oppitunnin Maxilta.
Hidastin vähän vauhtiani ja jättäydyin kulkemaan tummaturkkisen kollin rinnalle, joka tuijotti jurosti Maxin suuntaan. Pukkasin häntä leikkisästi lapaan. “Jos kurtistelet tuolla tavalla liian pitkään, tuo ilme jää vielä jumiin naamallesi”, kehräsin kiusoittelevasti. Kurkotin lipaisemaan hänen korvantaustaansa hellästi. “Tästä tulee vielä hauskaa!” Ainakin toivoin niin. Pahimmassa tapauksessa Max onnistuisi hermostuttamaan Järkäleloikan kunnolla ja ilmassa rätisevä jännite purkautuisi tappelun muodossa.


//Järksy?

Puh istuskeli Nasun vieressä ja suki omaa turkkiaan kiireisin vedoin. Hän oli lähtenyt ulkoilemaan Nasun kanssa, mutta kollilla oli pienen pieni ajatus tälle ulkoilulle. Hän halusi hankkia uusia ystäviä ja ehkä jopa tavata sellaisen… Mikä se nyt olikaan? Puh syventyi miettimään millä nimellä hänen tapaamansa metsäkissat olivat itseään kutsuneet. Pian kollilla välähti, klaanikissahan se oli ollut! Puh hymyili, hän oli muistanut oikein. Puh vilkaisi Nasuun, kuka asteli paikoillaan ja hytisi. Ilmat olivat viilentyneet ja vaikka kotikisukollilla ei ollut kylmä, hänen karvaton ystävänsä oli jo alkanut palella. Puh vetäisi Nasun käpäliensä väliin lämmittääkseen kollia.
“Voi Nasu, tuo sinun uusi turkkisi on niin hurjan hieno! Tekikö sinun kaksijalkasi sen oikeasti ihan itse, miten se on edes mahdollista? Hän on kyllä niin ihmeellinen!” Puh ihasteli ja haistoi Nasun uutta vihreää turkkia.
“Jo-joo! Teki se, minä näin! Monena iltana hän otti sellaisesta korista tuon näköistä karvaa ja punoi niitä yhteen. Ja sitten yhtenä päivänä tämä oli valmistunut. E-en tiedä miten se edes on mahdollista”, Nasu naukui kylmissään ja painautui yhä tiukemmin ystävänsä turkkiin. Puhista tuntui niin pahalta, että hänen ystävällään oli niin kylmä. Hän oli tuntenut Puhin kuiden ajan eikä hän vieläkään ymmärtänyt mihin Nasu oli turkkinsa hukannut. Aina välillä Puh mietti katoaisikohan hänenkin turkki joskus, mutta sitten muisti Nasun kertoneen, että hän oli ollut aina turkiton.
“Nasu, pitäisiköhän meidän mennä sisälle? Siellä on paljon lämpimämpää”, Puh ehdotti lopulta. Kolli olisi halunnut tavata uusia kissoja, mutta ilta oli saapunut jo hetki sitten ja sää tuntui kylmenevän hetki hetkeltä. Puh ei halunnut, että hänen paras ystävänsä jäätyisi aivan jääkalikaksi! Ja kyllähän hän ehtisi ystäviä hankkimaan myöhemminkin, vaikka olihan hänellä Nasu. Ja Nasu nyt oli syystä hänen paras ystävänsä, kollia parempaa kissaa hän ei tulisi koskaan tapaamaan. Metsässä asuvat kissat vain kiehtoivat Puhia. Hän ei halunnut muuttaa pois, mutta kolli halusi taas tavata ne kissat keiden luona hän oli aiemmin majaillut.
“Se… Hrrr, se olisi varmaankin parasta!” Nasu naukui täristen ja nousi ylös kipittääkseen sisälle mahdollisimman nopeasti. Puh nousi myös ylös ja lipaisi huuliaan. Olisikohan kotona ruokaakin? Ajatus ruoasta sai pienen kollin käpäliin suurta vipinää.
“Nasu, odota minua!”

AMPIAINEN
Vienotassu: 5kp -
Kamomillapyörre, KUOLONKLAANI: 4kp -
Säihkesammal: 5kp -
Kuusikkokuiske: 15kp -
Syreenisumu: 11kp -

AURA
Talvikkitakku: 11kp -
Lieskakajo: 38kp! -
Kimalaistoive: 18kp -
Kujekulta: 55kp! - Voit nyt saada oppilaan

ELANDRA
Pohjaharha: 5kp -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 49kp! -
Kuutamolaine: 7kp -
Leimusilmä: 29kp! -

KOIVU
Varjoliekki: 4kp -

KÄÄRMIS
Korpikaste: 56kp! - Voit nyt saada oppilaan.
Käärmekulta: 36kp! -
Kääpäpuna: 16kp -

PYRY
Sadeturkki: 4kp -

SAAGA
Nopsaliekki: 14kp -
Varpulaulu: 43kp! - 100kp soturina ansaittu
Sädesäihke: 25kp! -
Perhopuro: 9kp -

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 14kp -
Mustikkapyörre: 3kp -

UNTUVA
Laventelitaivas: 4kp -

AURA
Lyra: 39kp! -

AUROORA
Härmä: 5kp -

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 20kp! -

KÄÄRMIS
Laku: 8kp -
Ruusunen: 19kp -

SAAGA
Mirri: 4kp -

SOTURIKISSA
Ametisti: 31kp! -

AURA:
Puh: 4kp -
Järkäleloikka: 20kp! - 500KP täynnä, joten kokenut-pakkaus aktivoituu

AUROORA
Kalla: 5kp -

ELANDRA
Lola: 7kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 29kp! - 100KP soturi-ikäisenä kirjoitettu.

KOIVU
Muru: 5kp -
Neponen: 28kp! -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 14kp -

LONKERO
Aave: 46kp! -

NINJANEN
Hurma: 7kp -

SAAGA
Sipuli: 7kp -

Olin edelleen kipuinen Harjuksen syntymästä, vaikka siitä oli kulunut jo useampi kuu. Aluksi olin päässyt jopa saaliille, mutta ilmojen kylmetessä ja sateiden lisääntyessä olin jotenkin saanut itselleni tulehduksen aikaiseksi. Pippuri hoivasi minua parhaansa mukaan mutta, kun heräsin päivä toisensa jälkeen huonossa kunnossa, tiesimme molemmat ettei tämä voisi päättyä hyvin. Tarvitsisin ulkopuolista apua. Ei meistä kukaan ollut mikään ihmekissa kuitenkaan. Harjus ei näyttänyt huomaavan minussa mitään ihmeellistä. Hän kutsui minua leikkeihinsä, mutta yleensä Pippuri pystyi menemään mukaan. Se oli minusta sinänsä inhottavaa, sillä olisin halunnut pystyä leikkimään poikani kanssa. Huokaisin ja kapusin pesästäni ulos. Pippuri istui pesän vierellä katselemassa, kun Harjus leikki maassa olevilla lehdillä. Lysähdin vasten kumppanini kylkeä. Hän vavahti säikähdyksestä, mutta rentoutui sitten ja piti minua pystyssä.
“Emo, emo! Katso!” Harjus kiljaisi ja teki hienon hypyn napatakseen puusta alas leijailevan lehden.
“Hienoa, sinusta tulee hyvä saalistaja”, naukaisin pojalleni rohkaisevasti. Koitin kuulostaa vahvalta, vaikka tunsin kuinka kehoni antoi pikku hiljaa periksi. Se pelotti minua kovin. Tiesin taistelevani hengestäni tätä mystistä sairautta vastaan. Tähdenlento ja Revontuli palasivat metsältä hampaissaan jokusen saalista. He laskivat ne pienelle aukiollemme.
“Lähdettekö te tänään?” Tähdenlento kysyi hiljaa minulta. Nyökkäsin. Harjus ei saisi tietää mitään ylimääräistä. Hän luulisi vain, että lähdimme hetkeksi pois. Ja toivottavasti se olisi myös totuus.
“Nyt olisi nukkumaan menoaika, Harjus”, naukaisin pennulle. Tämä painui Pippurin kanssa nukkumaan.

Odottelin Pippuria tulevaksi ja katselin tähtitaivasta puiden latvojen välistä. Pian kumppanini pääsi tulemaan ja lähdimme matkaan. Tähdenlento oli suositellut meille, että menisimme etsimään apua Eloklaanista. En vielä ihan tarkkaan tiennyt, mikä se oli, mutta ehkä se selviäisi. Matkustimme kohti tätä Eloklaania.

Pian kuntoni romahti eikä matkanteko voinut enää jatkua. Myös Pippuri oli varsin huonossa kunnossa. Yritin suostutella häntä jättämään minut ja palaamaan Harjuksen luo, mutta kolli vastusti. Lepäsimme pensaan alla, jossa pian haisi kuolema. Anteeksi Harjus, että emme palaisi elää.

//Rip Sipuli ja Pippuri </3

Järkäleloikan vaaleansininen katse oli nauliutuneena suurpesän olkien seassa kyhjöttävään hiireen. Kolli oli pudottautunut vaanimisasentoon ja Järkäleloikan etukäpälät olivat tiukasti hänen kroppansa alla. Hiiren luokse oli matkaa vain reilu ketunmitan verran… Kolli otti askeleen, toisenkin ja…

“Hei Järkäleloikka, oletko kiireinen? Me voisimme Sepon kanssa tarvita tuollaisen riuskan kollin auttavia käpäliä!” kuului kovaääninen naukaisu ja silmänräpäyksessä siimahäntä oli livistänyt tiehensä. Kolli murahti lähes äänettömästi ja nousi sitten ylös. Suurpesässä riitti hiiriä, ei ruoka heiltä loppuisi kesken. Niin Seppo ja Ulla olivat heille lukemattomia kertoja kertoneet. Klaanikissataustansa vuoksi kollin oli kuitenkin todella vaikea luottaa siihen. Lehtikato tiesi nälänhätää, ainakin jossain.. Järkäleloikasta tuntui jopa todella väärältä, että heillä oli riistaa vaikka hukkaan heitettäväksi ja klaanit taistelivat jokaisesta pienestäkin suupalasesta.
“Hei Ulla, totta kai minä autan teitä. Olemme edelleen todella-”, tummaturkkinen naukaisi, mutta Ulla keskeytti hänet käpälän huiskautuksella ja nauroi hyväntuulisena.
“Tiedetään, tiedetään! Olette todella kiitollisia, mutta Järkäleinen hyvä, me olemme yhtä suurta perhettä! Ilo on meidän puolellamme, että asutte täällä”, Ulla kehräsi itseään suuremmalle kollille ja puski toista lapaan iloisena. Järkäleloikka hymähti innokkaalle naaraalle ja hänen viiksensä värähtivät huvittuneisuuden merkiksi. Ulla kuului sellaisiin kissoihin kenestä Järkäleloikka piti. Naaras oli.. omalaatuinen, mutta jollain tapaa naaraalla oli Järkäleloikan sydämessä paikka. Ulla aina huolehti kaikista, ehkä jopa joskus liikaakin. Järkäleloikan mieleen palasi tilanne milloin hän olisi halunnut lähteä lumimyrskyyn, mutta Ulla ei päästänyt häntä ulos. Kollin suupielet nousivat pieneen hymynkareeseen.
“Mennäänhän sitten, eikö perhe pidä yhtä?” kollikissa naukaisi hieman vitsaillen, mutta todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan. Kollin vanhemmat olivat kuolleet hänen pentuaikanaan ja Mäntyviiksi oli huolehtinut hänen kasvattamisesta. Naaras oli kuitenkin ikikuningatar, se kuului hänen tehtäviinsä.. Ei Mäntyviiksi ollut hänen perhettään. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässään Järkäleloikalla oli jotain. Oli Tyrskytiikeri, Ulla, Seppo…Kolli höristi korviaan kuullessaan kovaäänistä meteliä suurpesän alakerrasta. Järkäleloikka hölkötteli Ullan perässä ja kurkisti alas katsoakseen mitä siellä tapahtui.
“Hyvät naaraat ja no, varsin komeat kollit, Max on saapunut!” kuului kovaääninen naukaisu mikä sai Järkäleloikan paksun kaulaturkin nousemaan pystyyn. Kolli pysähtyi, luimi korviaan ja jäi hetkeksi sukimaan turkkiaan.

“Kuka tuo on?” kolli mietti itsekseen ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli jo nyt huono tunne tästä ja tuo kolli oli vasta saapunut tänne. Järkäleloikan sydämeen hiipi pelko ja epävarmuus siitä, että tuo kollikissa oli saapunut pilaamaan heidän rauhansa. Järkäleloikka pudisteli itsekseen päätään ja loikkasi raskain askelin yläkerrasta takaisin alakertaan. Luopio jäi hieman kauemmaksi ja siristeli silmiään nähdessään hänen Tyrskytiikerinsä tuon uuden tulokkaan vieressä. ‘Tämä ei ole yhtään hyvä juttu, ei sitten yhtään hyvä’, Järkäleloikka ajatteli epäluuloisesti ja lähti korvat luimussa kaksikkoa kohti.
“... Ja eihän tämä ole ensimmäinen maatila missä minä olen ollut. Edellisessä olin koko tilan suojelija, käpälissäni on enemmän voimaa, kuin sadalla koiralla! Kerran minä häädin ketun, kun se mokoma kapiturkki kiusasi kanoja”, Max kerskui kovaäänisesti ja iski Tyrskytiikerille silmää. Järkäleloikka kiilasi kaksikon väliin ja tuijotti Maxia happamasti.
“Tuo ei ole mahdollista, keksisit edes jonkun realistisemman tarinan”, tummaturkki huokaisi kuivasti ja pyöräytti silmiään. Järkäleloikka ei voinut sietää mokomia mahtailijoita.
“Kukas äkäpussi se tämä on? Heräsitkö piikki takapuolessasi? Vai Tyrskytiikeri, onko hän aina tuollainen?” ruskeankirjava kollikissa naurahteli virnuillen ja kiukku kuohahteli Järkäleloikan sisällä. Entinen klaanikissa toivoi koko sydämestään, että tuo “Max” oli vain ohikulkumatkalla.
Kollikissa oli juuri vastaamassa kulkurille, mutta Max tehti avaamaan suunsa ensin:
“Mutta minun tästä pitääkin rientää, tehtäväni eivät odota! Oli mukava jutustella Tyrskytiikeri, nähdään myöhemmin! Pidän sinulle myöhemmin sen harjoittelutuokion.”
Jälleen kolli iski silmäänsä ja se sai Järkäleloikan karvat huonolla tapaa pörhölle.

“Pyh, toivottavasti hän häipyi lopullisesti, mokomakin”, kolli mutisi kuivasti ja lipaisi huuliaan nälkäisenä.
“Järkäleloikka, hupsu! Sitä paitsi, hän lupasi opettaa minulle taisteluliikkeitä. Minusta hän on ihan ok”, Tyrskytiikeri vastasi kumppanilleen olkiaan kohauttaen ja sukaisi sitten muutaman kerran Järkäleloikan poskea. Kolli ei enää vastannut kumppanilleen, vaan syventyi omiin ajatuksiinsa. Maatilaksi kutsutussa paikassa vieraili aina välillä kissoja, mutta Maxin kaltaiset olivat olleet harvassa. Yleensä vierailijat olivat olleet enemmänkin Ullan ja Sepon ystäviä, jotka olivat luonteeltaan samanlaisia ja pehmeitä. Kuin taivaalla leijuvat pumpulimaiset pilvet.
"Heei, Järkäleloikka. Tuskin hän on täällä kauaa. Sitä paitsi turhaan sinä olet mustasukkainen. Hyvähän se vain on, jos opimme uusia taistelutaitoja", Tyrskytiikeri lisäsi veikeästi hymyillen ja pukkasi kumppaniaan kylkeen leikkisästi. Järkäleloikankin kasvoille piirtyi pieni hymyntapainen. Tyrskytiikeri osasi aina lukea hänen ajatuksensa.. Ja vaikka kolli ei sitä ääneen sanonut, oli hän todella huojentunut kuullessaan, että hän oli ollut mustasukkainen ilman syytä. Entinen eloklaanilainen oli hänelle vain niin tärkeä, että Järkäleloikka näki muissa kissoissa uhkia. Kollilla oli ollut ongelmia itsetuntonsa kanssa ja välillä hän tunsi riittämättömyyden tunnetta; oikeastaan niin tapahtui usein.
"Hm, hyvä on, okei. Vaikka minun on kyllä vaikea uskoa, että hän todellisuudessa osaisi yhtään mitään. Mutta kaipa sekin pitää nähdä omin silmin", kollisoturi tuhahti lopulta, mutta painautui suojelevaisesti kumppaninsa turkkiin.

Viileä tuuli puhalsi vastaan, kun liisin ilman lävitse puusta toiseen, oksalta toiselle. Yötaivaalla kuu loisti kirkkaasti ja toimi valonani pimeydessä. Suunnistin puusta toiseen siristellen silmiäni ja varovasti katsellen, missä olisi seuraava tarpeeksi vahva oksa siihen, jolle voisin loikata.
Olimme veljeni kanssa törmänneet vain pari auringonnousua takaperin kissa kolmikkoon. Heidän nimensä olivat Jupiter, Black ja Terälehti. He olivat olleet hieman varovaisia kanssamme aluksi, kun olimme ilahtuneina veljeni kanssa menneet heidän luokseen juttelemaan, koska olimme tulleet niin kutsuttujen klaanien suunnalta, mutta olivat hiljalleen lämmenneet meille.
Nukuimme hieman kauempana heidän pesästään veljeni kanssa, mutta vietimme kuitenkin muuten paljon aikaa heidän kanssaan. He olivat oikein mukavia ja vieraanvaraisia kissoja ja todella nautin jutella heidän kanssaan, mutta halusin sillä hetkellä olla itsekseni. Mieleeni palasi Armas. Olikohan hän löytänyt etsimäänsä kissaa? Rontti. Se oli sen kissan nimi. Eipä ollut vieläkään tullut vastaan minua ja veljeänikään.
Puristin kynteni syvälle puun oksan kaarnaan, kun meinasin liukastua siltä alas. Viimeinen asia, jota kaipasin nyt, oli rikkinäiset raajat. Veljelläni oli muutenkin jo aivan tarpeeksi huolia ja tekemistä, ei hänellä olisi aikaa tulla paikkaamaan tassujani, jos putoaisin.
Lehtisade ja lehtikato lähenivät päivä päivältä enemmän ja viherlehti alkoi olla takana. Saalis alkaisi pian käydä niukaksi ja taudit leviämään. Veljeni oli suoraan sanottuna kehno saalistaja, joten mielelläni en jättäisi ruoan saantiamme hänen lavoilleen.
Tosiaan! Voisinkin napata jotain jo valmiiksi aamulle. Sitten ei tarvitsisi etsiä jotain erikseen, kun nälkä kaiveli jo sisuksia. Olin myös monesti tarjonnut Blackille, Jupiterille ja Terälehdelle voivani saalistaa heillekin, mutta he tuntuivat haluavan saalistaa itse itselleen. En väittänyt vastaan. Tekisivät, mitä halusivat. Se oli tuttu juttu erakoiden piirissä. Kaikki itsensä puolesta. Ei se ollut mitään uutta. Se, jos turvautui muihin, sai näyttämään heikolta. Ja jos näytit heikolta, olit helppo saalis isotteleville kissoille.
Siinä taas yksi syy, miksi halusin kulkea veljeni kanssa yhdessä. Se oli ehkä jo hieman toisiin turvautumista, mutta täydensimme toisiamme. Minä tein ne asiat, joissa veljeni ei ollut niin hyvä, kun taas Revontuli teki kaiken sen, missä minä olin kehno. Niin se oli aina mennyt, ja niin se tulisi myös menemään.

Palatessani takaisin pesällemme varpusta kantaen, näin Revontulen makuulla juttelemassa Jupiterin ja Blackin kanssa. Terälehti mahtoi olla nukkumassa, koska oli jo niin myöhä. Kuu alkoi olla huipussaan, joten mietin, miksi Jupiter ja Black olivat edes hereillä vielä. Veljelleni se oli normi, mutta yleensä kaikki muut kissat, joihin törmäsimme veljeni kanssa nukkuivat yöt ja valvoivat päivät.
“Ai, hei, Tähdenlento!” Revontuli tervehti minua iloisesti. Mumisin tervehdykset saaliini takaa epäselvästi. Veljeni tirskahti sille hieman ja pyöräytin vain silmiäni hänelle, vaikka en voinutkaan pitää pientä virnistystä poissa kasvoiltani.
“Puhuimme tässä hieman klaaneista”, veljeni selitti, kun olin vienyt saaliin jemmaan. Nyökkäsin ja asetuin hänen vierelle painautuen lähelle häntä. Hänen kehonsa lämpö lämmitti myös minua. Siinä oli hyvä olla.
“Kuinkakohan siellä on mennyt kuivan ja kostean kauden jälkeen”, Black pohti ääneen. Kohautin lapojani hieman. Olisin tahtonut udella klaaneista enemmän muilta erakoilta, koska he tuntuivat tietävän kumman paljon niistä, mutta en loppujen lopuksi oikein uskaltanut. En halunnut työntää kuonoani muiden asioihin, mutta uteliaisuus sisälläni kasvoi joka kerta, kun he mainitsivat klaanit.
“Nyt olisi varmaankin hyvä aika mennä nukkumaan”, Jupiter naukaisi haukotuksen kera ja nousi pystyyn raajojaan venytellen. Katsoin häneen pettyneenä.
“Mutta juurihan minä saavuin!” vaikersin kuin pentu. Jos olisin ollut joku muu, olisin varmaan hävennyt itseäni, mutta koska en ollut, en nähnyt käytöksessäni mitään hävettävää. Sellainen minä vain olin.
“Pahoittelen, Tähdenlento, mutta nukahdan kohta tassuilleni. Jutellaan taas aamulla!” Black sanoi ja lähti isänsä kanssa suuntaamaan kohti pesäänsä. Katsoin hieman pettyneenä heidän peräänsä. Minun ja Revontulen oli tarkoitus lähteä aurokohuipun aikaan seuraavana päivänä.
“Tule, mennään mekin nukkumaan”, veljeni sanoi ja tuuppasi minua hellästi. Huokaisten nousin ylös ja lähdin tassuttamaan hänen perässään meidän väliaikaiselle pesällemme.
Tarkoituksemme oli löytää jokin hyvä paikka majailla lehtikadon ajan. Olin ehdottanut Revontulelle, että menisimme kaksijalkalan lähistölle. Olimme päättäneet siis, että menisimme tutkimaan aluetta kaksijalkalan ympäristössä ja koettaisimme löytää sieltä jonkin lämpimän paikan, jonka alueelta voisi myös löytää helposti syötävää, vaikka toinen olisikin esimerkiksi sairastunut.

Järkäleloikka pudottautui vaanimisasentoon, otti muutaman askeleen ja loikkasi kynnet esillä kaksijalkalan lämpimän ladon sisuksista löytyneen hiiren kimppuun. Kolli antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja tunsi lämpimän veren purskahtavan suuhunsa. Ainakaan täältä eivät riistaeläimet loppuisi. Hän saisi ruokittua rakkaan kumppaninsa alkavan lehtisateen läpi. Tyrskytiikerin hyvinvointi oli Järkäleloikalle kaikista tärkeintä ja hän pitikin huolen siitä, että raidallinen kolli söisi aina ennen häntä. Se oli Järkäleloikalle tapa ja pienen taistelun jälkeen Tyrskytiikeri oli jotenkuten taipunut siihen, että Järkäleloikka ei tässä asiassa taipuisi. Järkäleloikka laski hiiren maahan ja maisteli ilmaa uusien hajujälkien varalta. Pesässä kuitenkin risteili runsaasti eri hajuja, joten Järkäleloikka totesi, että saaliit eivät loppuisi ja hän voisi jatkaa töitään myöhemmin. Siispä entinen soturi heittäytyi pitkälleen, haukotteli kita ammollaan ja kierähti selälleen. Elämä oli kollista varsin hyvää tällä hetkellä. Ulla ja Seppo olivat myös todella mukavia. Ei kollista ollut lainkaan epämukavaa jakaa pesää heidän kanssaan. Tyrskytiikerikin vaikutti viihtyvän, mikä oli toiselle tietenkin kaikista tärkeintä.

Puh juoksi pieni, rapiseva ja vinkuva lelupurilainen suussaan. Pyöreäpiirteinen kolli oli saanut sen omistajaltaan tänään ja siitä oli tullut välittömästi hänen lempilelunsa! Puh piti erityisesti pehmeistä ja vinkuvista leluista. Vaalea kollikissa vilkaisi ystäväänsä Nasua hymyillen ja pudotti lelun toisen jalkoihin.
"Katso, tämä on minun! Mutta sinä saat tietenkin leikkiä sillä. Minä sain sen tänään, eikö se olekin hieno? Minun omistajani se osaa hankkia aina parhaat lelut!" Puh selitti hymyillen ja kurottautui puskemaan Nasua, joka katsoi lelua ja hiljalleen hänenkin kasvoilleen levisi hymy.
"Va-vau Puh, se on todella hieno! Minä en varmaan uskalla leikkiä sillä, että minä en vain ri-rikkoisi sitä. Mutta minä voin kyllä katsoa, kun sinä leikit sillä. Sillä on varmasti hyvä leikkiä, minäkin pidän leluista. Pitääkö se ääntä?" Nasu miukui ääni hieman väreillen, mutta kotikisun ääni oli täynnä puhdasta lämpöä. Nasu ja Puh olivat olleet parhaita kavereita oikeastaan aina.
"Nasu, totta kai sinä voit leikkiä sillä! Et koskaan rikkoisi mitään, ainakaan tahallaan ja se on tärkeitä. Me olemme ystäviä, joten en minä ikinä sinulle suuttuisi", Puh hymyili lämpimästi.

Keltaiset lehdet leijailivat Kallan yli, kun hän tassutteli polkua pitkin Eloklaanin reviirillä. Tuuli oli viileä, mutta ei epämiellyttävä - se tuntui raikkaana ja virkistävänä mustan naaraan paksussa turkissa. Ei ollut lämmin, mutta aurinko loisti pilvettömällä taivaalla kuin muistutuksena viherlehden helteistä.
Näinä kuina, jotka Kalla oli Eloklaanissa viettänyt, hän oli suorastaan rakastunut metsään. Oli kestänyt aikansa tottua hiljaisuuteen, mutta nyt naaras ei olisi kyennyt palaamaan aiempaan. Täällä hän ei kuullut hirviöiden murinaa, kaksijalkojen mölinää eikä sitä kohinaa, joka kaksijalkalan hiljaisinakin hetkinä oli alati ilmassa. Hän nautti siitä, ettei öisin kuullut muuta kuin eloklaanilaisten unisen tuhinan. Kalla ei ollut kaksijalkalassa edes tajunnut, miten äänekkäitä yötkin olivat.
Ja nämä värit. Puiden rungot erottuivat kirkkaankeltaisten lehtien seassa tummina. Osa lehdistä oli jo taittumassa punaiseen, osa loisti edelleen sinnikkäästi vihreinä. Kun aurinko laski, taivas vaihtoi värinsä sinisestä pehmeään oranssiin, ja sitten violettiin. Lopulta taivas oli sysimusta. Sekin oli ollut Kallalle uusi kokemus: kaksijalkalassa taivas oli pimeimmillään vain harmaa.
Paljon kertoi se, että klaanikissat olivat antaneet nimen tälle ajalle: lehtisade. Kalla ei ollut kaksijalkalassa asuessaan kiinnittänyt huomiota tähän ajanjaksoon viherlehden ja lehtikadon välissä. Hän oli nähnyt lehtien vaihtavan väriä, mutta puut olivat kaksijalkalassa niin harvassa, ettei Kalla ollut päätellyt värinvaihdosta mitään kuviota. Hän oli vain ajatellut, että se oli asia, joka joskus tapahtui.

"Lola, oletko sinä täällä?" Ollin tuttu ääni kantautui korviini väliaikaisen pesämme sisäänkäynniltä. Raotin unisia silmiäni ja kohtasin katseellani ystäväni, joka katseli minua vihreillä silmillään.
"Täällä ollaan", nau'uin kiepahtaessani kyljelleni ja ojentaessani raajani venytykseen niin, että selkäni meni kaarelle. Olli käveli luokseni ja laski suussaan kantamansa hiiren maahan.
"Täältä ei oikein löydy mitään syötävää", kolli naukui ja tönäisi hiirtä lähemmäs minua. Kallistin päätäni hämmentyneeltä.
"Miten niin ei? Juurihan sinä toit meille loistavan aamiaisen!" yritin kannustaa kollia, vaikka tiesinkin mitä hän tarkoitti. Olimme vaellelleet siellä täällä viimeiset vuodenajat ja yrittäneet löytää perhettäni, tuloksetta tietysti. Koska Olli ahdistui aina vaihtaessamme paikkaa, olimme päätyneet pysymään vähintään puoli kuuta aina samassa paikassa. Se vähensi ystäväni ahdistusta ja helpotti hänen matkantekoaan, kun emme joka aamu heränneet uudesta, tuntemattomasta paikasta. Tällä uudella alueella olimme olleet vasta kolme päivää, eikä ruokaa ollut kauheasti. Ollin mukaan se johtui lehtisateen ajasta, jolloin riista vähenisi ja säät kylmenivät. Sanomisellaan Olli oli tarkoittanut, että tuonkin hiiren saalistamiseen oli kulunut häneltä paljon aikaa, eikä juuri muuta ollut nyt saatavilla.
"Kiitos Olli, haluatko jakaa sen kanssani?" kysyin ja kohtasin ystäväni vihreän katseen. Hento hymy pilkahti kollin kasvoilla, kun hän nyökäytti päätään.
"Mikä jottei", hän tokaisi ja haukkasi ensimmäisen suullisen hiirestä.

Aamiainen ei saanut vatsojamme täytettyä, mutta tiesimme pärjäävämme sillä ainakin seuraavaan ateriaan saakka. Olli tuntui murehtivan ruuan vähyyttä enemmän kuin minä. Olin tottunut nälässä oloon, joten en ollut vielä huolissani. Yritin parhaani mukaan kannustaa Ollia olemaan positiivinen, sillä pelko ei veisi meitä eteenpäin tehtävällämme.
"Käytäisiinkö tänään siinä läheisessä kaksijalkalassa, jonka ohi kuljimme tullessamme tänne?" kysyin Ollilta, kun olimme lähteneet pienelle kävelylle pesältämme. Kolli kohautti mietteliäänä lapojaan, "onkohan se aivan turvallista?"
"No tietysti on, kunhan vain olemme varuillamme, ja sinähän aina olet! Ei meille mitään käy", vakuuttelin iloisena ja kosketin kuonollani kollin lapaa. Olli väläytti minulle epävarman hymyn, mutta myöntyi sitten.
"Hyvä on, mutta ensin meidän on etsittävä jostain lisää syötävää. En kestä, jos minun on mentävä tyhjällä vatsalla uuteen kaksijalkalaan", oranssiturkkinen kolli naukui mietteliäänä.
"Ei se ole ongelma. Tule, lähdetään heti saalistamaan."

Kaksijalanpesän sisäänkäynti kolahti, kun Neposen kaksijalka astui sisään. Neponen kirosi haukotuksen lomassa hyvän unen keskeytymistä. Neponen oli juuri ollut ahmimassa isoa annosta onnikalaa, kun hän oli herännyt pesän ulkopuolelta kuuluviin ääniin.
”Kuule hei, vähän huomaavaisuutta päiväuniani kohtaan!” Neponen naukaisi närkästyneenä.
Kaksijalka kuitenkin vain tervehti Neposta tavalliseen tapaansa, ehkä jopa hiukan innokkaammin kuin yleensä. Neposen silmät kiinnittyivät valtavaan neliskanttiseen, vaaleanruskeaan esineeseen.
Kolli siirtyi nuuhkimaan sitä. Siinä ei ollut yhtään Neposen ominaishajua, ja vain hitusen kaksijalan ominaishajua. Enimmäkseen se tuoksui ulkoilmalta ja kyseiseltä ruskealta asialta. Sellaisen sisältä löytyi usein Neposen ruokia, mutta tämä ei haissut lainkaan ruoalle. Se oli suuri pettymys, sillä Neponen oli jo ehtinyt innostua ajatuksesta, että saisi oikeasti niin paljon onnikalaa kuin hänen unessaan oli ollut tarjolla. Neponen puski esineen kulmaa kolmesti poskellaan niin, että siihen varmasti jäi hänen hajumerkkinsä. Noin. Se oli nyt täysin Neposen omaisuutta.
Kaksijalka oli ottanut ulkoturkkinsa pois ja laskeutui nyt istumaan Neposen viereen, tutkailemaan esinettä, jonka se oli Neposelle tuonut. Neponen katsoi palvelijaansa odottavasti. Se yritti sanoa Neposelle jotain, mutta mölinässä ei ollut mitään järkeä.
”Mikä se on?” Neponen vaati tietää.
Hän muisteli nyt, että hänen kiipeilypuunsa oli tullut samanlaisen, suuren neliskanttisen esineen sisällä. Neponen innostui siitä ajatuksesta, että saisi toisen kiipeilypuun!
”Onko siellä jotain?” Neponen puski reunaa uudelleen, kiinnittäen tällä kertaa huomiota sen painoon. Kuutio oli raskas, eikä liikkunut Neposen voimasta ollenkaan. Kaksijalka vastasi jotain, mutta Neponen ymmärsi ainoastaan oman nimensä, jonka kaksijalka mainitsi kahdesti.
”Voitko avata sen?” Neponen pyysi kärsimättömänä. Hän päästi näyttävän haukotuksen hoputtaakseen kaksijalkaansa. Miksei se voinut vain totella häntä?!
Mutta Neposen onneksi kaksijalka tottelikin. Se antoi Neposen päälaelle muutaman silityksen, nousi takajaloilleen ja haki jonkin kaksijalkojen asian. Neponen tuumasi sen olevan jonkin sortin kynnenkorvike. Kaksijaloilla oli tosi epäkäytännölliset, litteät ja tylpät kynnet, minkä vuoksi ne tarvitsivat usein jotakin terävää esinettä tassunjatkeeksi. Se oli Neposesta aika noloa… Mutta hän ei sanonut sitä kaksijalalleen. Neponen toivoi mielessään tämän tajuavan tilanteen säälittävyyden ihan itsekin.
Toisinaan Neposen kävi sääliksi omaa kaksijalkaansa. Miten se pystyisi puolustamaan reviiriään ilman siihen tarvittavia teräviä kynsiä ja hampaita? Toisaalta kaksijalka sai kyllä kiittää onneaan siitä, että sai olla Neposen omistuksessa. Neposella kun oli tapana hoitaa pesän sisäänkäynnin vahtiminen. Eikä Neponen edes vaatinut siitä lisähyvitystä.
Mystinen esine alkoi repeytyä kahtia kaksijalan kynnenkorvikkeen ansiosta. Pian se olikin jo auki yhdestä sivusta. Neponen yritti kurkkia nähdäkseen sisällön, mutta kaksijalka laittoi käpälän hänen päänsä eteen. Neponen kurtisti kulmiaan. Kaksijalan paljas etukäpälä näytti helposti pahoinpideltävältä. Toisinaan koulutuksessa piti käyttää vähän raaempia keinoja, Neponen jos joku tiesi sen. Kaksijalka kuitenkin väistyi tarpeeksi pian tieltä ja päästi Neposen näkemään kunnolla, mitä sisältä paljastui.
Neponen oli hyvin hämmentynyt. Siellä ei ollut kiipeilypuun osia, ei ruokaa, ei leluja, eikä mitään muutakaan mielenkiintoisen näköistä tai hajuista. Kolli kohdisti odottavan, mutta hiukan pettyneen katseensa kaksijalkaan. Neponen sai silityksiä ja rapsutuksia, sitten kaksijalka alkoi purkaa sisältöä ulos. Neponen soi sisältä paljastuneelle, omituisen muotoiselle, isolle esineelle pari nuuhkaisua, mutta kyllästyi sitten ja päätti mennä jatkamaan nokosia.

Neponen heräsi siihen, kun kaksijalka kaappasi hänet syliinsä. Kolli ei edes jaksanut sanoa mitään, hän ainoastaan loi kaksijalkaan äärimmäisen toruvan katseen. Niin tympääntynyt hän oli moisesta, jo toisesta päiväunien tahallisesta keskeyttämisestä. Kaksijalka näytti pahoittelevalta ja aavistuksen katuvalta, mutta tämän kaksijalan mau’ut tihkuivat Neposen mielestä pelkästään intoa. Se tuntui hänestä hyvin ristiriitaiselta ja hämmentävältä. Mutta jos jotakin, niin kaksijalat olivat ristiriitaisia. Sen tiesi jokainen kissa, mutta kaikkein parhaiten sen tiesi Neponen. Kaksijalan toimissa ei useinkaan ollut mitään tolkkua. Ne tekivät niin paljon turhia asioita, ja silti liian vähän hyödyllisiä asioita.
Ennen kuin unenpöpperöinen köriläs ehti edes tajuta, mihin suuntaan kaksijalka oli häntä viemässä, Neponen laskettiin johonkin pehmeälle mutta tasaiselle alustalle. Kolli vilkuili ympärilleen hämmentyneenä. Hän oli suunnilleen oleskelupedin korkeudella, yllättävän tilavassa, koppamaisessa paikassa. Kapistus ei kuitenkaan ollut suljettu kuten matkakoppa, jossa Neponen välillä matkusti pitkiä matkoja. Neponen kiinnitti huomion siihen, että vaikka häntä ympäröi nyt pienet, pehmeän näköiset, kauluriin asti ulottuvat harmaat reunat, pääsisi kolli hyppäämään tämän vekotuksen päältä pois itse. Neponen kurkki reunan yli, ja alkoi sitten tapittamaan kaksijalkaansa, joka mölisi jotain ja nosti toista etukäpälää.
Äkkiä kollin pään päälle ilmestyi jotain. Silloin Neponen loikkasi nopeasti alas lattialle. Ruskea kolli kipitti tuuhea häntä perässä viuhuen kauemmas kaksijalasta. Mitä se oikein yritti hänelle tehdä? Oliko se seonnut?
Neponen kääntyi katsomaan kaksijalkaansa, joka oli jäänyt kummallisen, harmaan otuksen viereen, jolla oli neljä mustaa jalkaa. Sen tassut olivat pyöreät ja mustavalkoiset. Erikoista. Kuin sillä olisi ollut kaksi tassua jokaisessa jalassa, Neponen tuumi. Neposella tuli niiden pyöreydestä vähän mieleen hirviön tassut, vaikka hirviöillä olikin monta, monta kertaa suuremmat ja jykevämmät tassut. Oliko tuo jonkun sortin hirviön pentu?
Uteliaisuus vei voiton. Neponen asteli rauhallisesti lähemmäs otusta, ja tajusikin pian, ettei se haissut yhtään miltään elävältä. Haju oli kuitenkin jollain tapaa tuttu.
”Hetkinen! Onko tuo se minkä sinä toit siinä kuutiossa?” Neponen kysyi kaksijalalta.
”Miten se on mahdollista?” Neponen katsoi kaksijalkaa, joka vastasi jotain, joka tietenkään ei vastannut yhtään kollin kysymykseen.
Kotikisu pudisteli päätään. Tämä oli niitä kaksijalkojen ihmeellisiä juttuja, joihin ei vain tuntunut olevan mitään järkevää selitystä. Ei ainakaan semmoista, jonka kissa olisi voinut ymmärtää, kun kerran edes Neponen ei ymmärtänyt. Ja Neponen oli kuitenkin maailman komein ja fiksuin kolli. Jotkut asiat piti vain hyväksyä. Mitä sitä nyt ylimääräisellä ajattelulla päätään vaivaamaan. Tosi oli, että kaksijalat pystyivät joskus yllättäviinkin asioihin tylpistä littakynsistään huolimatta.
Neponen ravisteli pörheää päätään. Sitten hän muisti olleensa juuri itse tuon kyseenalaisen kapistuksen sisällä! Mitä himskattia oikein oli tekeillä? Ja mitä kirottua omituinen kapistus oikein teki Neposen kotona?
Neponen tajusi kaksijalan yrittävän puhua hänelle. Hän käveli lähemmäs ja istahti tämän jalkojen juureen.
”Sinä olet seonnut.”
Kaksijalka sanoi Neposen nimen, silitti Neposta ja osoitti sitten karvattomalla tassullaan harmaata kaksijalkojen tekemältä näyttävää kapinetta.
”Joo, olet täysin seonnut.”

Suuren, huomionkipeän kollin mielipide muuttui kuitenkin hetkessä, kun Neposen kaksijalka lähti kuljettamaan kollia tämän uuden kaksijalkojen kehittämän härvelin kyydissä ulos Neposen kotipihalta. Neponen totesi sen olevan jonkinlainen pientä hirviötä jäljittelevä menopeli, joka oli suunniteltu ja tehty nimenomaan varta vasten Neposen käyttöön. Kotikisu oli nähnyt muutamia kertoja ikkunasta, kun satunnainen kaksijalka kuljetti kaksijalanpentuaan hiukan saman mallisessa menopelissä.
Neposelle oli selvinnyt myös, että kaksijalka sai muutettua Neposen puoliaukinaisen paikan kopaksi, kun tämä oli estänyt Neposen pään yläpuolelta kollin kasvojen eteen siirtyvällä verkkomaisella osalla Neposen pääsyn pois kyydistä. Sisäpuolelta Neponen pystyi tarkkailemaan verkon läpi sekä menosuuntaa, että takanaan kävelevää kaksijalkaansa.
Hetken ympäristöä uteliaana tarkkailtuaan Neponen otti mukavan makuuasennon rauhallista vauhtia liikkuvassa kopassaan. Hänellä ei ollut ajatustakaan, mistä kaikesta hän oli aikaisemmin jäänyt paitsi, kolli ajatteli. Neposella oli erittäin tärkeä olo kulkiessaan eteenpäin tämän suuren kopan kyydissä.
“Voi, kunpa Kalle ja Muru näkisivät minut nyt!”
Neposen hämmästykseksi kaksijalka kääntyi polulla ja lähti viemään häntä sen kaksijalkalan alueen suuntaan, missä Kalle ja Muru asuivat. Vähän matkan päästä se nosti verkkomaisen katon puoliksi pois Neposen päältä niin, että Neposen oli helpompi nähdä ympärilleen.
Ruskea kolli kohottautui istumaan ja nuuhkimaan kiinnostuneena ympäristöään. Ohitse käveli kaksijalkoineen muutama tyhmä pikkukoira, joista yksikään ei hoksannut Neposen istuvan menopelinsä kyydissä ja katselevan niitä korkeuksista.
Neponen hymyili itsekseen. Tämä se vasta oli elämää! Hänen ei enää tarvitsisi patikoida yksin ulkona salaa; hän voisi vain istua kyydissä ja nauttia tuulenvireestä kaulurillaan.
Totta puhuen Neponen ei ollut jaksanut käydä kävelyllä kuihin, sillä lehtikadon aikaan kollia ei ollut houkutellut kylmyys, ja sen jälkeen laiskottelu oli jäänyt tavaksi. Hän kyllä kaipasi Kallea, mutta ei ollut varma, olisiko enää tervetullut Kallen luokse näin pitkän ajan jälkeen. Mitä jos Kalle ei enää ihailisikaan häntä? Entä jos Kalle oli loukkaantunut, ettei Neponen ollut käynyt vierailulla?
Nyt Neponen yritti kuitenkin työntää ajatukset sivuun. Ehkä hän saisi Kallelta vielä entistä enemmänkin huomiota, kun kertoisi tälle, miten pääsi nykyään ulkoilemaan ilman, että joutui käyttämään jalkojaan mihinkään! Sitä paitsi ei ollut mitenkään mahdollista, että kukaan unohtaisi Neposen kaltaisen kissan.

Muru kyyristyi alas kesken lauseen kuullessaan lähestyvän äänen. Ennen kuin hän ehti paikantaa sen, hän kuuli muutamia hännänmittoja edellä kävelevän Kallen hätääntyneen avunrääkäisyn ja näki, miten ystävä lähti juoksemaan vimmatusti eteenpäin. Muru tuijotti kauhusta kankeana, kuinka Kalle välttyi nipin napin törmäyksestä omituisen, kapean ja kiiltävän esineen kanssa, joka kuljetti päällään istuvaa kaksijalkaa lujaa vauhtia eteenpäin korkeilla pyörivillä asioilla, joiden liikkeestä ja muodosta Murulla tuli oitis mieleen hirviöiden käpälät. Se sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn.
Kilpikonnakuvioinen kotikisu pidätti hengitystään pienen pihlajan juurella, kunnes kaksijalka härveleineen oli tiessään. Kauempana edessäpäin hän näki pienen valkean karvamytyn pinkovan edelleen eteenpäin. Kalle oli ylittänyt pienen ukkospolun, ja Muru arvioi tämän juoksevan nyt jo ainakin viiden hirviönmitan päässä siitä.
Äkkiä Murun valtasi paniikki.
Hän olisi halunnut huutaa Kallelle, että tämä pysähtyisi ja odottaisi. Että vaara oli ohi. Mutta kurkusta ei päässyt pihaustakaan.
*Pahus!*
Muru veti syvään henkeä yrittäen rauhoitella itseään. Hänen olisi nyt oltava rohkea ja ylitettävä ukkospolku yksin. He eivät saisi joutua Kallen kanssa yhtään enempää erilleen toisistaan.
Varovaisesti ja hyvin matalana Muru lähti kipittämään kohti pientä ukkospolkua, pälyillen jatkuvasti ympärilleen koirien, kaksijalkojen ja hirviöiden varalta.
Soraisen polun reunaan saavuttuaan Muru jähmettyi aloilleen korvat luimussa. Hän pälyili Kallen suuntaan, mutta tajusi, ettei ystävää näkynytkään missään. Murun polkuanturoista katosi tunto. Kalle ei saisi eksyä!
Sydän jyskyttäen Muru astui ukkospolulle. Samassa hänen ohitseen viuhahti jotain valkeaa.
Muru pysähtyi keskelle ukkospolkua katsoakseen taakseen. Kalle oli palannut takaisin!
Muru jähmettyi kauhusta tuntiessaan lähestyvän jyrinän.

//Kalle?!?!

Värisin tuulessa, joka yritti repiä minulta turkin pois päältä päästäkseen käsiksi luihini. Se ei ollut ainoa syy, miksi minua värisytti; mietin yhä Aaveen sanoja muutaman päivän takaa.
Sähköistyneen näköinen toverini oli pelästyttänyt minut pahanpäiväisesti kertoessaan epäilyksistään, että minuun oli pesitynyt jokin pimeys, joka oli puhdistettava. Muutoin jotain kamalaa pääsisi valloilleen maailmaan. Pelkkä ajatuskin kauhistutti minua. Nyt kun olin varmistunut ylimaallisista voimistani, huoli niiden vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteeni sai minut levottomaksi.
Parhaillani olisin nimeni mukaisesti valontuoja, mutta pahuuden vallassa minusta voisi tulla jotakin niin käsittämättömän hirveää, että tuntemamme maailmankaikkeus keikahtaisi raiteiltaan. En voinut sallia sellaista tapahtuvan - suuret voimat toivat mukanaan suuren vastuun.
Olimme taivaltaneet Aaveen kanssa joitakin päiviä hyvin vähän taukoja pitäen. Vaikka Aave yritti toistuvasti kehottaa minua lepäämään, minulla oli palava tarve jatkaa eteenpäin löytääksemme sen, joka voisi puhdistaa minut. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Maailmanloppu saattoi lurkkia jo ihan nurkan takana.
Taivas aukeni yllämme ja liimasi turkkimme nahkaamme vasten. Kuljimme leveän joen vartta pitkin pitkässä kellertävässä heinikossa. Oloni oli voipunut, suorastaan voimaton. Ehkä siitä syystä en kyennyt kirkastamaan taivasta tällä kertaa, vaikka pari kertaa sitä salaa yritinkin.
Kauempana edessäpäin näkyi jonkinlainen kaksijalkojen pesä, jossa oli kiinni omituinen pyörivä rakennelma, joka latki vettä kuin kissankieli.
“Löytäisimmeköhän tuolta suojaa?” käännyin vierelläni raahustavan Aaveen puoleen. Pieni kolli vilkaisi kummajaispesää kyseenalaistavasti. “Emme kai me siinä häviä mitään, jos käymme katsomassa”, jatkoin hieman maanittelevaan sävyyn, ja se sai Aaveen lopulta myöntymään.
“Jos uskot, että löydämme tuolta suojaa, niin sen täytyy olla.” Kolli kumarsi minulle kunnioittavasti, ja pieni hymynkare nousi huulilleni.
Johdatin meidät pesän luo heinikon läpi. Märkä multa ja muta tirskahtelivat inhottavasti varpaitten välissä, mutta pian tassumme tapasivat tukevamman maan, kun pesän läheisyydessä maasto muuttuu soraisemmaksi. Lähempää tarkasteltuna pesä näytti hyvin vanhalta, lähestulkoon hylätyltä. Kaksijalkojen hajun pystyi vain hädin tuskin havaitsemaan.
Pesä oli rakennettu suurista kivilohkareista, ja sen seinässä oli vanha, puinen ovi, jonka alareunassa oli kissan mentävä aukko. Tämä ei voinut olla sattumaa. Meidät oli johdatettu tähän paikkaan.
“Löydämme täältä varmasti suojaa”, naukaisin Aaveelle varmana, ja enempiä ihmettelemättä lompsin oven luo ja pujahdin aukosta sisään suojaan sateelta.
Olin jo ravistelemassa vesiä turkistani kuullessani Aaveen kömpivän perässäni peremmälle. Vilkaisin häneen tyytyväisenä itseeni, mutta vakavoiduin huomatessani Aaveen tuijottavan jotakin jännittyneen jäykkänä. Seurasin hänen katsettaan ja erotin muutaman ketunmitan päässä pesän seinän vieressä hahmon, joka oli noussut nyt istumaan ja katseli meidän suuntaamme kiiluvilla silmillään.

//Aave?

Tähdet kääriytyivät Aaveen ympärille sankkana kylmänä utuna, joka sai Aaveen luurangon jomottamaan. Haaleat kissat risteilivät taivaallisessa ilmakehässään turkit kimaltaen kuin tuhansien vesipisaroiden meri. Heidän selkärankansa rakentuivat tähtikuvioista ja sielut puhisivat turkkia pöllyttävänä tuulena. Aaveen henkinen minä värisi, yritti irtautua kotelostaan kohdatessaan liian pyhän ilmapiirin. Tässä maassa maalliset osat varisisivat pois ja henki liittyisi osaksi usvaista hopeahäntää.
“Valo tuhoaa pimeyden”, taivas henkäisi ja Aaveen oli vaikea pysyä pystyssä vaikka kuinka hän piteli maasta kiinni tassuillaan. Pyhän kissan viesti oli jotain, mitä aave jo tiesi. Aave kohtasi nöyrästi kaikki nuo tuikkivat silmät taivaalla ja nyökkäsi.
“Varjele valoa varjoilta ja tee mitä täytyy. Tee kaikkesi, suojele Valoa omalla sielullasi. Omalla verelläsi”, ääniala täyttyi kahisevasta kuiskeesta. Ja ennen kun Aave ehti reagoida maailma alkoi pyöriä, se taittui humiseviin pyörteisiin ja Aave itse pysyi paikalla myrskynsilmässä. Pakokauhu alkoi nousta hänen sisällään. Mitä tapahtui? Hän käpertyi pieneksi kasaksi tutisevaa maata vasten ja sulki silmänsä peloissaan. Kohina oli korvia huumaavaa ja oli kuin ilmaa olisi leikattu.
Ja sitten, aivan yhtäkkiä, kaikki hiljeni. Aave saattoi kuulla veren virtaavan korvissaan. Hän nielaisi aivan liian äänekkäästi, peläten puhkaisevansa jotain särkemällä äänettömyyden. Hän hengitti hetken syvään. Rauhoitu, rauhoitu, hän sanoi itselleen. Ei olisi mitään hätää. Kaikki olisi hyvin. Aave raotti varovasti silmiään.
“Mit-?”
Aaveen edessä kohosi suuri kivi ja sen juurella seisoi joukko kulmikkaita varjokissoja jotka pitelivät Valoa raajoista. “Ei!”, Aave huusi mutta ei kyennyt liikkumaan.
Hehku Valon silmissä oli himmeä, ja hänen kirjava turkkinsa oli veressä. Ja veri, se lemusi raskaalta mustalta kuolemalta. Valon silmät syttyivät synkkinä, hänen katseensa oli pimeä ja vihainen. Kun heidän katseensa kohtasivat Aave tunsi silmitöntä kauhua. EI pelkästään itsensä, vaan koko maailman vuoksi. Toivo oli menetetty, maailma olisi kuollut. Valo lähti astelemaan kohti häntä, verinen turkki sekaisin ja loikkasi koht-

“Aave, onko kaikki kunnossa?” Valo sanoi. Aave nousi huohottaen pediltään ja mulkoili Valoa epäluuloisesti. Tilanne ehti tasoittua hetken,e ennen kuin kumpikaan teki seuraavaa liikettä ja Aave ehti laskeutua alas unestaan. Hän ymmärsi kauhistuttavan skenaarion, jonka esi-isät olivat hänelle näyttäneet. Valo olisi pidettävä puhtaana ja ainoa keino puhdistaa hänet olisi veri.
“Älkää huolehtiko minusta. Huomenna lähdemme matkaan. Meidän on löydettävä joku, joka puhdistaa teidät. Teitä on suojeltava pimeydeltä ja pelkään, että se on jo ehtinyt pesiytyä turkkiinne ja meidän on tehtävä toimenpiteitä. Me pidämme teistä huolen, älkää olko huolissanne Valo-herra.”

//Valo?

Kuljin eteenpäin kaksijalkalan viereisessä metsässä. Siitä oli vain vähän aikaa, kun olin kulkenut siellä emon kanssa. Pala nousi jälleen kurkkuuni, kuten aina, kun muistelin emoa. Pysähdyin, kun jotain värikästä osui silmäkulmaani. Käännyin ja kumarruin katsomaan kaunista kukkaa. Yhtä kauneimmista, joita olin nähnyt. Nappasin kukan varresta ja napsautin sen katki. Lin nähnyt samanlaisia punaisia suippoja kukkia kaksijalkojen pihoilla, kun olin käynyt siellä emon kanssa. Se sopisi emon hautakummulle. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Sitten avasin silmäni ja suoristauduin. Käännyin takaisin siihen suuntaan, josta olin tullut ja suuntasin askeleeni emoni luokse viimeistä kertaa. Tassuni laahasivat maata. En olisi tahtonut mennä emon hautakummun luo enään. Olin vältellyt sitä ne puolitoista kuuta, jotka emo oli ollut kuollut, mutta olin kuitenkin pysynyt siellä, missä pesämme oli ollut. Nyt olin ollut lähdössä sieltä. Ja olin edelleen, mutta kävisin vielä viemässä kukan emon haudalle. Saavuin aukiolle aikaisemmin kuin olisin tahtonut. Sydämeen sattui nähdä maakumpu, jonka ympärillä ruohot heiluivat. Kävelin tassut täristen haudalle ja laskin kukan sille varovasti niin, että varsi hautautui hieman hiekkaan ja kukka osoitti ylöspäin. Istahdin kummun viereen ja laskin tassuni sille.
“Hei, emo”, naukaisin ääni käheänä, “En tiedä mitä tehdä. En muutenkaan, mutta en ainakaan nyt, kun et ole enään täällä kanssani. Et ole kertomassa, mitä pitäisi tehdä.” Suljin silmäni ja nousin seisomaan. Käänsin selkäni hautakummulle ja silmiäni poltteli.
“Hyvästi, emo”, kuiskasin ääni käheänä ja lähdin juoksemaan poispäin emosta. Kyyneleet alkoivat valumaan väkisin. Ravistelin päätäni. Tahdoin pois. Tahdoin pois surustani. Pois, kauaksi. Pysähdyin tassut lipsuen ukkospolun eteen. Pyyhkäisin tassullani silmiäni, joiden näkökentän kyyneleet olivat sumentaneet. Katsoin olkani yli metsään, jossa olin viettänyt koko elämäni. Suljin silmäni hetkeksi, mutta avasin ne pian. Käänsin pääni takaisin ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä ollut tulossa ja säntäsin juoksuun kohti palanutta kaksijalanpesää. Juoksin kapeaa ukkospolkua pitkin kaksijalanpesien rauniolle. Hidastin vauhtiani ja tassuttelin yhteen nurkkaan, käperryin palloksi ja suljin silmäni. Nukahdin pian, kun väsymys päivän tunnekuohuista iski.