Kun Laku kysyi, että leikkisimmekö vielä, pudistin hiukan päätäni. Olin hieman uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä hänelle. Haluaisin tietää enemmän kaksijalanpesästä, jonne olin muuttanut. Tiesin tästä pesästä van sisäänkäyntihuoneen, ja oleskeluhuoneen.
"Jos esittelisit pesää lisää? Kun en tiedä siitä vielä paljoa", naukaisin innoissani. Laku nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.
"Hyvä on, jos leikitään sen jälkeen", Laku naukui pirteämmin, kehräsin vastaukseksi. Laku meni kohti sisäänkäyntiä, joka oli oleskeluhuoneen vasemmalla puolella. Se oli raollaan, ja Laku pujahti edelläni helposti sisään.
"Täällä on ruokahuone, kaksijalkamme tekevät täällä ruokaa ja syövät täällä, ja tuolla on meidän ruoka ja juomakippomme", Laku naukui ja osoitti suuntaa, jossa oli noin neljä kuppia. Molemmilla oli omat juoma ja ruokakipot. Kehräsin hiljaa, ruokahuone oli tosi tilava! Ja naaras kaksijalka oli juuri tekemässä ruokaa.
"Meidän kannattaa mennä, hän ei tykkää että kissat on ruokahuoneessa kun hän tekee ruokaa", Laku naukui hieman huvittuneena, ha loikki äkkiä sisäänkäynnistä ulos. Loikin nopeasti lakun perään. Olimme taas oleskelu huoneessa,ja näin uuden sisäänkäynnin, siitä näkyi läpi ylhäältä, ja jonkin matkan päästä sisäänkäynnistä oli portaat ylös. Muistin että vanhassa kodissani oli myös portaat, ja niitä oli ollut vaikea kiivetä ylös, joten en ollut koskaan mennyt ylös. Onneksi tämän talon portaiden askelten väli ei ollut suuri, joten ehkä pääsisin tällä kertaa ylös asti.
"Tuosta sisäänkäynnistä pääsee takapihalle! Se on tosi iso ja siellä on kampi josta löytyy silloin tällöin sammakoita", Laku kertoi innoissaan, ja osoitti sisäänkäyntiä hännällään. Värähdin innoissani, kun olin ollut edellisessä kodissa, sielläkin oli ollut takapiha. Mutta se ei ollut suuri, mutta tämä oli. Halusin mennä sinne heti, mutta Laku ei ollut esitellyt vielä pesän yläosaa. Tassutin kohti portaita ja mittailin sitä katseellani, pääsisinkö ylös? Hyppäsin ensimmäiselle portaalle,ja onnekseni pääsin sen päälle helposti.
"Tule! Haluan nähdä mitä ylhäällä on!" huudahdin innoissani Lakulle, joka kipitti luokseni. Pääsin nopeasti ylös asti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Siellä oli neljä sisäänkäyntiä, ja katsoin Lakua kysyvästi.
"Täällä on kaksijalkojen nukkumahuoneet, tuolla nukkuu nuorin kaksijalan pentu, tuolla vanhempi, ja tuolla vanhin. Tuolla nukkuu naaras ja uros kaksijalka", Laku naukui ja osoitti tassuillaan eri huoneita. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Silloin alakerroasta ylös tuli kaksijalanpentu, ilmeisesti vanhin, sillä se oli melkein naaras kaksijalan kokoinen. Se tuli silittämään päitämme hellästi, ja katosin nukkumahuoneeseensa. Kehräsin kovalla äänellä hänen peräänsä, ja katsoin Lakua innoissani.
"Mennäänkö leikkimään takapihalle?" kysyin innoissani, siinä yhdistyi Lakun toive leikkiä, ja minun halu mennä takapihalle.

// Laku? <:

Makoilin Eloklaanin leirin reunamilla, ja annoin hiirenkorvan auringon lämmittää turkkiani. Olin iloinen, kun Mesitähti oli antanut minun ja Toiveen jäädä joksikin aikaa Eloklaaniin, olin kiitollinen siitä. Vaikka lehtikato oli jo ohi, en malttanut millään lähteä. Uusien tuttavuuksien ja velvollisuuksien keskeltä oli mahdoton lähteä, erityisesti Kaurishyppy oli ollut seurassani. Kolli oli viimeisen kuunkierron aikana viettänyt kanssani tosi paljon aikaa, ehkä jopa liikaakin. Oli toki iloinen, että joku välitti minusta ja halusi olla ystäväni, mutta joskus halusin olla yksikseni, ja ajatella rakkaimpiani, erityisesti Mäyräkynttä. Huokaisin hiljaa ja katselin kun kissat kävelivät omissa askareissaan, etsin katseellani poikaani Toivetta, mutta en nähnyt kollia missään. Hän oli ollut poissa auringonnoususta asti, ja aurinkohuipusta oli jo kulunut aikaa. Vähitellen aloin huolestua poikani tilanteesta, minnehän olisi mennyt? Onko jotain sattunut? Ei minun ihanalle kullanmurulle saa sattua mitään pahaa! Hyppäsin nopeasti pystyyn, minun piti etsiä hänet! Kuitenkin tunsin sydämessäni, että olin jo myöhässä, mutta aina voisin yrittää, tekisin mitä vain poikani vuoksi. Olin juuri poistumassa leiristä, mutta Kaurishyppy keskeytti aikeeni.
"Orvokki! Minne olet menossa näin myöhään?" kolli kysyi kohteliaasti, ja katsoi minua kysyvästi. Kollin silmät säihkyivät oudosti, katsoin häntä hieman kummaksuen mutta hyväksyin tilanteen nopeasti.
"Etsimään Toivetta, hän on ollut kadoksissa jo auringonnoususta asti", naukaisin, ja yritin pitää ääneni vakaana, mutta äänestäni kuuli pelon, pelon siitä että hän oli poissa, ikuisesti.
"Voinko tulla mukaasi? Etsiminen olisi paljon helpompaa kun on kaksi silmäparia", Kaurishyppy naukui hymyillen. Nyökkäsin hitaasti ja tassutin eteenpäin. Kaurishyppy seurasi minua kuuliaisesti, eikä irrottanut katsettaan minusta. Kaurishyppy tuijotti minua aina kun näki minut, enkä tykännyt siitä. Se tuntui kovin epämukavalle, mutta en raaskinut sanoa sitä hänelle, sillä hän oli aina niin kohtelias ja mukava. Etsin ilmasta Toiveen hajua, mutta hajujälki oli jo niin mieto, etten pystynyt paikantamaan suuntaa mihin kolli oli mennyt.
"Hajaannutaan ja etsitään koko reviiri läpi, kaikki kolot ja kumpareet, kaikki", naukuin huolestuneella äänellä, hänen oli pakko olla jossain täällä. Etsimme Kaurishypyn kanssa koko reviirin läpi, ja kuu oli jo nousenut taivaalle. En ollut löytänyt mistään jälkeäkään Toiveesta, en karvatuppoa, en hajua, en jälkiä, en mitään. Nielin katkerana tappioni, ja tassutin pää riippuen paikkaan, jossa olimme sopineet tapaavamme Kaurishypyn kanssa. Kaurishyppy istui jo paikalla, hänen ilmeensä jo kertoi, ettei ollut löytänyt Toivetta.
"Olen pahoillani", Kaurishyppy naukui hiljaa. Katsoin häntä surun murtamalla katseella ja käperryin toivottomana maahan.
"En ikinä löydä häntä! Olen menettänyt rakkaan poikani! Miksi? Miksi?" huusin ääni säröillen, ja silmistäni ryöppysi kyynelten joki. Kaurishyppy tuli viereeni lohduttavasti ja silitti hännällään selkääni.
"Ei mitään hätää, olen tässä. Toiveella on varmasti kaikki hyvin", Kaurishyppy naukui lohduttavasti, mutta hänen katseensa kertoi, että hän ei uskonut omiin sanoihinsa. Työnsin kuononi Kaurishypyn kylkeä vasten, ja itkin kyyneleeni hänen turkkiinsa. Hän ei perääntynyt, vaan pysyi vierelläni niin kauan kuin surun ryöppy oli ohi. Tunsin sisälläni kiintymystä ja lämpöä kollia kohtaan, hän oli kanssani surun hetkellä, eikä livistänyt pakoon kuin saalistajaansa pelkäävä hiiri. Katsoin häntä silmiin kiitollisena.
"Kiitos kun olet vierelläni, se merkitsee paljon", naukaisin lempeällä äänellä, mutta ääneni säröili äskeisen surun ryöpyn jälkeen. Mieleni oli yhä raskas, ja täysikuu oli lipunut jo keskelle taivasta. Toive oli nyt Mäyräkynnen kanssa, turvassa.
"Parasta mennä leiriin, he ovat jo varmaan huolissaan meistä", Kaurishyppy naukui rauhoittavasti, nyökkäsin ja niiskautin nenääni. Kolli auttoi minut pystyyn, ja kävelimme yhdessä eteenpäin, nojasin kollin kylkeä vasten. Ehkä en enää ikinä näkisi Toivetta, mutta Kaurishyppy tulisi olemaan pysyvästi elämässäni.

Neposen uusi tuttavuus Kalle oli kysynyt, olisiko Neposella tarjota ruokaa ja kehuskellut sitten Myy-nimisestä ystävästään, joka kuulemma tarjosi naamiokuvioiselle kollille ruokaansa silloin tällöin tämän pyytäessä. Ruskea kolli ei pitänyt siitä, miten Kalle kehuskeli moisella asialla. Hän oli kuitenkin melko varma, että Kalle valehteli asiasta. Kuka kissa muka olisi niin antelias, tai typerä, että antaisi jollekin toiselle ruokaansa? Neponen pohti, mahtoiko tämä Myy olla se toinen kissa, jonka haju Kallen pihan nurkilla erottui. Suuri kolli tarkasteli hetken Kallea katseellaan, ennen kuin vihdoin vastasi:
"Minulla ei ole antaa ruokaa, se hädin tuskin riittää minulle... Mutta onpa sinulla oikein hieno ystävä!"
Neponen kuulosti ensin kuolemanvakavalta ja korotti sen jälkeen äänensä erittäin korkeaksi liioitellessaan ihailuaan hiukan, jotta saisi Kallelle hyvän mielen. Kallen häntä nousi pystyyn ja kolli nyökytteli päätään. Oikeasti Neponen oli todella kateellinen ja katkera nuoremmalle kollille siitä, että tämä omisti moisen ystävän. Neponen ei halunnut kuulla Myystä enää mitään.
"Haluaisitko sinä, että menen kysymään Myyltä ruokaa sinullekin, jos kerran sinulla on noin huono tilanne?" Kalle tarjoutui sitten. Neposesta tuntui hyvältä, kun hän oli erottavinaan kotikisun sinisissä silmissä pientä huolta. Neponen ei siltikään halunnut kuulla Myystä enempää.
"Ei tarvitse. En usko, että hänen ruokansa maistuisi minulle", Neponen sanoi. Kalle tuijotti häntä hetken hyvin hämillään, kuin olisi kuullut jotakin aivan järjetöntä tai unohtanut nimensä.
"Luulit varmaan jo, että olen villi metsäkissa", Neponen naurahti leppoisasti, "mutta olen kyllä ihan vain villi kotikisu, ainakin toistaiseksi. Tarkoitin vain, että minulla on hyvin rajoittunut maku; syön lähinnä vain onnikalaa."
"Onnikalaa?" Kalle ihmetteli. "En ole kuullutkaan."
*No, se ei ole ihme...* Neponen ajatteli, *Kalle vaikuttaa varsin toivottomalta tapaukselta. Ainakin toistaiseksi. Onneksi hän tapasi minut.*
"Etkö?" Neponen hämmästeli. "Ei se mitään, Kalle, ehdit kyllä maistaa sitä moneen kertaan. Olet vielä nuori."
"No et sinäkään vanhalta näytä. Mutta Neponen... mistä minä tunnistan onnikalan, jos syön sitä?" Kalle kysyi ja tapitti edelleen Neposta sinisillä silmillään.
"Siitä tulee niin onnellinen olo, että tunnistat sen varmasti", ruskea kolli vastasi ja alkoi pestä toista etukäpäläänsä, jonka yhteen kynteen oli tarttunut jotakin koirankakan makuista. Se oli varmasti vain multaa. Neponen laski tassunsa alas ja tuijotti hetken tyhjyyteen suu raollaan sekä järkytyksestä että yrityksestä saada paha maku pois suusta. Äkkiä Neponen nousi neljälle tassulle.
"O-oletko sinä lähdössä?" Kalle kysyi. Pienempi kolli oli säpsähtänyt Neposen äkkinäisestä liikkeestä, mutta Neposesta tuntui hyvältä tuntea itsensä isoksi, hurjaksi villikissaksi. Neponen tiesi, että hänestä näkyi ulospäin, miten pelottava hän oli!
"Olen. Haluatko tulla mukaan? Voisin opettaa sinut kunnon kollin tavoille!" Neponen tarjoutui ja siristi silmiään ystävällisesti.
"Jos siis vain haluat oppia, miten kulkea naapurustossa peloitta, häntä pystyssä, ja miten saada kaikki naaraat ihastumaan sinuun ja kaikki koirat pelkäämään sinua..." Neponen maukui katse taivaalla, kuin se olisi ollut merkityksetön sivuhuomio. Neponen odotti jännityksellä, mitä Kalle vastaisi. Ruskea, pitkäkarvainen kolli oli kovin yksinäinen ja hän toivoi, että saisi vielä Kallesta ystävän... Olihan Kallea nyt pakko kiinnostaa edes joku Neposen luettelemista asioista... Eikö? Neponen ei ollut siitä enää niin varma muistaessaan, että Kallella tuntui olleen aikaisemmin vain ruoka mielen päällä... Mutta olihan Kallen toisaalta pakko nähdä, miten hieno, ihailtava ja arvokas kissa Neponen oli!

//Kalle?

Katselin huolestuneena molempiin pentuihini. Blackin lavasta vuosi verta ja Salamanterin tassu vuoti pahasti verta. 'Mistä löydän heille parannusvälineitä? En osaa parantaa heitä!' ajattelin kauhuissani. Yritin pysyä rauhallisena. "Salamanteri, pystytkö kävelemään? Black, miten voit?" kysyin huolestuneena ja tutkin heidän haavojaan. "Ei tarvitse...huolehtia, isä. Me olemme...ihan kunnossa." Salamanteri ähkäisi. Pudistin päätäni. "Ettehän ole. Katsokaa nyt, te olette aivan verillä! Minun on vietävä teidät leiriin." sanoin rohkeasti, vaikka oikeasti minun teki mieli lyyhistyä itkemään. "Ei meillä ole mitään hätää, ihan oikeasti. Olethan sinäkin saanut ketuilta haavoja monia kertoja! Ja sitä paitsi, vuotaa sinultakin verta." Black yritti sanoa. Minua alkoi hieman suututtaa. Tiesin, että pentuni kuitenkin yrittivät tehdä minun hyväkseni. 'Pikkuiset poikani. Te olette minulle aina pentuja, kasvaisitte miten isoksi tahansa.' ajattelin hieman murheellisesti. Kunpa Untuvatassu ja Hahtuvatassukin olisivat paikalla. Samoin Höyhen, tai Höyhenhalla, sillä Salamanteri oli kertonut minulle hänen uuden nimensä.
"Kuulkaas nyt! Vaikka yrittäisitte olla kuinka rohkeita tahansa, se ei nyt, anteeksi vain, riitä. Minä olen isänne, teitä vanhempi, isompi ja vahvempi. Ja nyt minä olen sitä mieltä, että teidän etunne on edellä." nau'uin ja nappasin heitä kumpaakin niskanahasta kiinni. Se ei ollut kovin vaikeaa, olinhan voimakas, mutta Black ja Salamanteri olivat lähes täysikasvuisia kissoja. Kannoin kummatkin leiriin saakka välittämättä heidän mutinastaan. Laskin heidät maahan. "No, olinko oikeassa?" kysyin. Salamanteri nyökkäsi tassu verta yhä vuotaen. Black ei vastannut, murahti vain ja käänsi päänsä. Katsoin heitä tiukasti. "Nyt hoidamme haavanne." sanoin yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. En ollut ollenkaan varma, miten hoitaisin ne. Ehkäpä etsisin yrttejä, mutta enhän minä niitä osannut käyttää! Ja mitä metsän kasveja oikein tarvitsisin? Selvästikin poikani huomasivat epätoivoisuuteni, joten Black avasi suunsa. "Kun olin siellä klaanissa, muistan ehkä Hehkuaskelen; hän oli parantajamme, sellainen kissa joka paransi muita. Yhden yrtin muistan, se oli kai hämähäkinseitti? Sen piti kai auttaa haavojen lievittämisessä ja sitomisessa." hän naukui heikosti. Pinkaisin sanaakaan sanomatta ulos. Minun piti löytää sitä hämähäkinseittiä! Tiesin vanhan pyökin, jonka sisällä oli hämähäkinseittiä. Se oli lähellä leiriä. Suuntasin eteenpäin nopein askelin. Toivottavasti he eivät kuolisi! Jos kuolisivat, syyttäisin itseäni koko elämäni! 'Älkää heitä tappako, tappakaa minut!' ajattelin. Nousin koko matkan kukkulaa pitkin ja näin pyökin edessäni. Tassutin sinne ja tarkistin, oliko siellä hämähäkinseittiä. Löysin sieltä paljon läpinäkyvää, ohutta seittiä. Tein niistä kasan ja tartuin hampaillani niistä kiinni. Lähdin juoksemaan kohti leiriä. Juoksin kovaa kohti leiriä. Käpäläni takoivat maata tasaiseen tahtiin. Juoksin sisään leiriimme. "Jupiter! Toitko hämähäkinseittiä?" Salamanteri kysyi toiveikkaasti. Nyökkäsin huohottaen. "Toin." sanoin. Yritin sitoa heidän haavansa, mutta tiesin etten yltäisi sen Hehkuaskelen tasolle. 'Kissa joka parantaa muita? En ole ikinä kuullutkaan, mutta kaipa sellaisesta on paljon hyötyä.' ajattelin toivoen, että haavat parantuisivat.
//Mantru? Blacksu?\\

Salamanteri: 4kp -

Neponen: 23kp! -

Black: 11kp -

Laku: 15kp -

Luna: 8kp -

Kalle: 13kp -

"Leikitään vaan!" mumisin leluhiiren takaa Lunalle, joka oli ehdottanut rapisevalla mustekala lelulla leikkimistä. Naaras vaikutti erittäin mukavalta ja olin jo tykästynyt häneen. Naaras otti mustekalan ja loikkasi alas. Seurasin häntä kuitenkin jättäen nyt hiirilelun ylös. Voisin leikkiä sillä taas myöhemmin. Luna laski mustekalan maahan. Menin aivan naaraan viereen kiltisti hymyillen. Seisoimme siinä hetken tekemässä mitään, mutta sitten koukkasin mustekalan suuhuni ja lähdin raviin.
"Ota minut kiinni, jos saat!" huusin taakseni Lunalle. Kuulin naaraan nelistävän takanani ja kehräten kiihdytin hieman vauhtia. Juoksin paikasta toiseen ja vähitellen vauhtini alkoi hidastua, sillä aloin olla jo aivan puhki. Yritin hämätä Lunaa, joten käännähdin äkkiä kömpelösti ympäri ja lähdin juoksemaan naarasta kohti. Kuitenkin naaras onnistui reagoimaan melko nopeasti ja oli taas pian perässäni. Tunsin jo hänen hengityksen hännässäni ja vetäisin sen kehoani vasten. Luna oli jo kohta vierelläni ja nappasi mustekalasta kiinni. Hyväksyin sanattomasti tappioni ja aloin hidastaa vauhtia. Naaras kehräsi minulle onnellisesti. Päästin mustekalasta irti ja istahdin kehräten hetkeksi aikaa keräämään taas voimiani. Luna ei vaikuttanut yhtä uupuneelta, vaikka hänkin näytti hieman väsyneeltä rallin jäljiltä. Hetken istuskelin siinä ja keräsin voimia, ja sitten loikkasin ylös.
"Jatketaanko?" kysyin innoissani. Katsoin naarasta silmät suurina. Leikkiminen oli minusta niin mukavaa varsinkin jonkun toisen kissan kanssa. Olin kiitollinen siitä, että olin viimein saanut uuden ystävän eikä minun tarvinnut aina odottaa, että joku kaksijaloista kerkeäisi leikkimään kanssani.

//luna

Kalle oli herännyt päiväuniltaan ennen Murua, eikä naamiokuvioinen kotikisu raaskinut keskeyttää ystävänsä unia. Neljän kuun aikana kolli oli oppinut, ettei hänen kirjava ystävänsä pitänyt siitä, kun Kalle keskeytti hänen unensa. Niin oli nimittäin käynyt usein, kun Kalle-raasu tuppasi unohtelemaan asioita.. Mutta nyt kolli muisti antaa ystävänsä nukkua rauhassa!
Kallella oli kuitenkin tylsää, joten hän päätti leikkiä hetken aikaa yksin leluhiirellään – sillä, joka oli Kallen eikä Murun! Vaaleaturkkinen kollikissa hiipi hiljaa hiiri suussaan ulos nukkumishuoneesta ja tepasteli oleskeluhuoneen pitkulaisen pedin eteen. Kalle pudotti pienen leluhiirensä lattialle ja otti pari askelta taaksepäin. Hän kumartui matalaksi ja tuijotti hiirtään silmät suurina, kuin olisi odottanut sen lähtevän liikkeelle.. Kallen häntä vispasi puolelta toiselle hänen vaaniessaan leluhiirtä. Kun Kalle oli mielestään vaaninut hiirtä kyllin kauan, kolli loikkasi käpälät ojossa ilmaan kohti hiirtä. Hän läimäytti sitä etukäpälällään niin, että hiiri lennähti ilmaan.
"Mrrraau!" Kalle innostui ja yritti pudottautua ketterästi maahan, mutta sen sijaan kolli vain mätkähtikin kyljelleen ja kolautti päänsä lattiaturkkiin – siihen samaan, jonka kaksijalat olivat aiemmin puhdistaneet Kallen jätöksistä. Hetkessä Kalle unohti lelunsa säikähtäessään kaatumistaan, mutta kuullessaan ja nähdessään leluhiiren mätkähtävän maahan kissanmitan päässä, Kalle valpastui. Hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi suin päin kohti leluaan. Kallella oli niin kova vauhti päällä, että lattiaturkkikin meni aivan myttyyn. Hän teki taitavasti hienon kuperkeikan hyökätessään leluhiiren kimppuun. Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja yritti potkia sitä takajaloillaan, mutta koska lelu oli liian pieni, potkut osuivat Kallea kuonoon. Äimistynyt kolli sylkäisi hiiren pois suustaan ja nousi ylös. Yhtäkkiä jotain aivan kamalaa tapahtui... Kallen vatsa alkoi nimittäin murahdella. Se tarkoitti sitä, että kotikisulla oli nälkä.
"Äh, kamala nälkä!" Kalle mourusi ja käänsi katseensa ruokapaikan suuntaan. Kaksijalat eivät olleet kotona, eikä Kalle osannut ottaa itse ruokaa.. Hän päästi pettyneenä kovaäänisen huokaisun, mutta keksi nopeasti ratkaisun!
"Myy! Voi Myy! Hänellä on takuulla minulle ruokaa!" Kalle hihkui innoissaan. Hän oli niin innoissaan, että unohti kokonaan kertoa Murulle lähtevänsä ulos. Kalle kiersi pitkulaisen oleskelupedin toiselle puolelle ja loikkasi ikkunalaudalle päästäen samalla kurkustaan pienen kurr-äänen.
"Menen etsimään Myytä", Kalle kertoi itselleen ja pujahti ulos luukun kautta. Ulkotarhassa oli paljon kylmempi kuin pesässä, mutta se ei Kallea estellyt. Kolli pörhisteli pehmoista turkkiaan ja loikkasi alas ulkotarhan pohjalle, päästäen taas pienen kurr-äänen. Kalle kipitti ulkotarhan nurkkaan ja pujahti kiipeilypuun takaa ulos tarhasta. Kalle säikähti, kun yllättäen jostain hänen nenäänsä leijaili tuntemattoman kissan tuoksu! Kollin karvat nousivat pystyyn, ja hän löysikin pian ruskeaturkkisen muukalaisen pihan reunalta, aivan aidan viereltä. Kun pelokas Kalle lähestyi suurikokoista kollikissaa, kaiketi vaaleaturkkisen Kallen kovaääniset askeleet herättivät hänet.
Jostain syystä tämä suuri, pelottava kissa oletti Kallen tietävän kuka hän oli, mutta Kalle-parka ei ollut koskaan nähnytkään tätä kissaa, joka kertoi nimensä olevan Neponen. Neponen kysyi Kallelta hänen nimeään ja heti perään jatkoi kysyen, miksi Kalle oli keskeyttänyt toisen arvokkaat päiväunet. Kalle oli hurjan peloissaan... Kolli-parka ei ollut koskaan nähnyt niin isoa kissaa ja hän pelkäsikin Neposen olevan ilkeä. Kallen karvat olivat yhä pystyssä ja hän luimisteli pelokkaana korviaan. Kolli kavahti askeleen taaksepäin, muttei uskaltanut irrottaa sinistä katsettaan Neposesta.
"Minä olen Ka-kalle", Kalle sopersi peloissaan, "sinä olet... Tuota noin, minun ja Murun pihalla..."
"Kakalle? Hassu nimi", Neponen tuumasi, muttei kuulostanut ainakaan Kallen korvaan kovin ivalliselta. Naamiokuvioinen kotikisu alkoi miettiä, josko tämä Neponen olikin ihan kiva kissa, vaikka olikin selvästi vähän höpsö. Kallen suusta pääsi pieni naurahdus ja hänen korvansa nousivat pystyyn tämän ravistellessa päätään.
"Ei, vaan Kalle!" kolli ilmoitti ja väläytti Neposelle hymyn. Nyt Kalle alkoi hieman rentoutua, vaikkei edelleenkään ihan täysin luottanut Neposeen. Kalle ei antanut uudelle tuttavuudelleen aikaa sanoa mitään, kun hän itse jo jatkoi innostuneena..
"Onko sinulla ruokaa? Minä olin menossa juuri etsimään ystävääni Myytä! Hän antaa minulle usein ruokansa, jos pyydän oikein nätisti", Kalle kertoi ylpeänä.

//Neponen?

Makasin hiljaa kantokopassa, johon minut oli juuri äsken laitettu. Katselin haikeana vanhaa kotiani, joka katosi näkyvistä kun minut laitettiin kaksijalkojen kulkuvälineen sisälle. Kaksijalat mörisivät minulle ystävällisesti, kun ne asettivat kopan penkille. Säikähdin hiukan, kun kulkuväline alkoi möristä kovalla äänellä. Hautasin pääni tassuihini, ja miukaisin hiljaa peloissani. Naaras kaksijalka mörähti ystävällisesti, ja se teki oloni turvalliseksi loppu matkan ajaksi. Kun olimme perillä, kaksijalat nostivat kopan ja kantoivat sitä kaksijalan pesää kohti. Etupiha oli pieni, ja sitä ympäröi aidat. Kaksijalat veivät minut sisälle, ja laskivat kopan alas. He avasivat kopan metalli seinän, ja hetken epäröinnin jälkeen tassutin ulos. Kuulin kun käpälät takoivat lattiaa, ja ennen kuin huomasinkaan olin kohde. Katsoin silmät pelästyksestä pyöreinä, kun musta kolli valkoisilla laikuilla hyppäsi päälleni. Uros kaksijalka mörähti ja veti kissan heti pois.
"Hei! Minä haluan leikkiä!" kolli huusi äkäisenä, juuri silloin naaras kaksijalka tuli luokseni, ja mörisi ystävällisesti. Kaksijalka nosti minut karvattomilla käpälillään syliinsä, aloin kehräämään ja katsoin kollia joka oli uros kaksijalan sylissä. Naukaisin äkäisesti, halusin alas, haluan tutustua uuten ystävääni! Kaksijalka laski minut alas, ja toinen kaksijalka laski mustan kissan alas. Tassutin reippaasti hänen luokseen.
"Hei! Minä olen Luna! Kuka sinä olet?" naukuin iloisesti hymyillen, ja heilautin häntääni. "Minä olen Laku", kolli naukui, hänen äänestään kuuli, että hän oli innostunut. Kaksijalat tuijottivat meitä, ja mörisivät välillä jotain toisilleen. Kuulin nuoremman kaksijalan askelia, joka tuli huoneeseen. Se mörähti innnostuneen kuuloisena, ja syöksyi silittämään minua. Kehräsin kun se paijasi hieman agressiivisesti turkkiani. Katsahdin Lakua hymyillen.
"Leikitäänkö?" kysyin innoissani, Laku nyökkäsi innoissaan, ja tassutti kohti yhtä kaksijalan liikkuvista seinistä. Tassutin Lakun perään, ja menimme huoneeseen, missä oli korkea tasanne, ja asia jota kutsuin kaksijalkojen makoilu pediksi. Katselin silmät pyöreinä ympärilleni. Laku tassutti kohti tasannetta, joka oli korkealla, menin hänen peräänsä. Laku loikkasi tasanteelle, ja katsoi alas jossa yhä seisoin.
"Hyppää tänne, täällä pidän lelujani, mutta voin jakaa niitä kanssani", Laku naukui, ja hänen kurkustaan puhkesi kehräys. Loikkasin sulavalla loikalla ylös, ja katselin Lakun leluja. Laku oli koko ajan roikottanut suustaan hiirtä, jolla hän oli varmaan leikkinyt ennen kuin olin tullut tänne. Laku laski hiiren lelujen joukkoon ja kehräsi.
"Tämä hiiri on lempileluni", Laku naukui ylpeänä ja kehräsi. Kehräsin onnellisena. Katselin leluja, ja pysäytin katseeni sinisen mustakala lelun kohdalla. Kehräsin innoissani, ja vedin lelun lähemmäs tassullani.
"Leikitäänkö tällä?" kysyin kehräten innoissani, kun kuulin että mustekala rapisi, rapisevat lelut olivat parhaimpia!

// Laku? :>

Säpsähdin hereille, kun tunsin kosketuksen kyljessäni. Nostin pääni ylös ja raotin silmiäni. Se oli vain tuttu kaksijalanpentu. Aloitin rauhaisan kehräyksen, kun se silitteli minua vimmatusti. Sen liikkeet olivat nopeita ja aika raskaita, joka sai sen vähemmän mukavaksi, mutta kelpasi sekin. Se hetken ajan vain silitteli siinä minua ihan rauhassa, mutta pian se kietoi karvattomat käpälänsä ympärilleni ja nosti minut ilmaan. Tämä laski minut päälleen ja alkoi silitellä minua lisää. En pannut pahakseni olla tämän lämpimän kehon päällä rauhassa. Pidin silmiäni kiinni ja uneksin vaikka mistä. Uneksin paljon leluista, leikkimisestä, ruuasta, etenkin ruuasta. Pian kuitenkin jo tylsistyin ja venytellen nousin pois tämän päältä. Nuori kaksijalka nousi ylös ja pyyhki hieman itseään pinkeillä karvattomilla etutassuillaan. Haukottelin ja loikkasin maahan. Maa oli inhottavan kylmä polkuanturoitani vasten, mutta paljoa minä sille mahdoin. Tassutin ripeästi ruokapaikalle ja menin ruoka-astiani luo. Huomasin, että siellä ei ollut mitään ja ryhdyin naukumaan sen merkiksi, että ruoka kelpaisi nyt. Kaksijalanpentu mörisi kovaan ääneen jotain isommalle kaksijalalle, joka mörisi jotain vastaukseksi. Pian kaksijalanpentu tuli luokseni ja kaiveli paikkoja. Hetken päästä se tuli luokseni pienen pussin kanssa, josta se laittoi ruokaa ruoka-astialleni. Naukaisin kiitokset ja asetuin syömään. Siinä syödessäni kuuntelin vähän muita kaksijalanpesän ääniä. Oli jotenkin kumman hiljaista. Yleensä kaksijalanpesässä oli enemmän melskettä, kun kaksijalanpennut leikkivät muiden kaksijalanpentujen kanssa. Monesti niillä saattoi olla mukanaan joitain minulle aivaan ennestään tuntemattomian kaksijalanpentuja, jotka innostuivat monesti heti minut nähdessään. Kehräsin ajatellessa niitä silityksiä, joita sain innokkailta pieniltä kaksijaloilta. Siinä samalla nuori kaksijalka tuli luokseni ja kyyristyi viereeni silittämään minua. Ryhdyin kehräämään entistä kovempaa ja ahmin ruokaani lujempaa, jotta pääsisin pian jo leikkimään. Kohta astia olikin jo tyhjä ja nuoleskelin vielä hieman huuliani. Nousin pystyyn ja ravasin liukkaalla maalla kohti paikkaa, jossa lelujani pidettiin. Loikkasin pienelle tasanteelle joka oli aika korkealla. Tasanteen päällä oli jonkin verran lelujani ja otin sieltä lempileluni. Lelu oli pitkähäntäinen hiiri, joka tuoksui lumoavalle. Loikkasin alas ja laskin hiirilelun kaksijalanpoikasen eteen ja tämä nosti sen maasta käpäläänsä. Se piteli sitä hetken, pyöritteli sitä hännästä ja viskasi sen. Lähdin juoksuun hiiren perään ja kehräsin samalla iloisena. Hiiri tömähti maahan ja nostin sen nopeasti suuhuni ja vein sen takaisin kaksijalanpennulle. Nuori kaksijalka viskasi hiiren uudelleen ja tällä kertaa onnistuin nappaamaan sen ilmasta. Ylpeänä suorituksestani vein hiiren taas kaksijalalle. Tämä silitti päätäni ja heitti hiiren uudelleen. Hain hiiren taas, mutta matkalla takaisin kuulin ääntä suuaukolta. Joku tuli sisään, uusi kissa mukanaan. Pupillini suurenivat ja hiiri suussani lähdin ravaamaan tulokkaita kohti. Kaksijalka vapautti kissan. Hän oli kaunis valkoinen naaras pitkällä turkilla. Loikkasin heti ensiksi kissan päälle leikkimään tämän kanssa, mutta kaksijalka huudahti ja nosti minut heti pois.
"Hei! Minä haluan leikkiä!" huusin äkäisenä, mutta kaksijalka ei tehnyt elettäkään. Toinen kaksijalka meni toisen kissan luokse häseltämään ja katselin tympeänä kaksijalan otteessa uutta tulokasta. Eikö hänen kanssaan saanut edes leikkiä?

//Luna

Juttelin isäni kanssa. Hänen kanssaan oli yllättävän kiva jutella, se johtui varmasti siitä että olimme viimeksi jutelleet kun minä olin ollut pentu. Jupiter kyseli minulta kaikesta, esimerkiksi siitä että oliko klaanissa turvallista ja miten sisareni ja Höyhenhalla voivat. Hän näytti äärimmäisen helpottuneelta nähdessään minut. 'Mahtaakohan hän toivoa, että me kaikki olisimme täällä?' mietin. Yhtäkkiä huomasin, ettei Salamanteria näkynyt. Häntä ei ollut näkynyt koko aamuun! "Jupiter, missä ihmeessä Salamanteri on?" kysyin. Jupiter hymyili. "Salamanteri on varmasti seikkailemassa jossain. Hän tekee paljon retkiä, siitä ei kannata huolestua." hän vastasi. Näin kuitenkin hänen kasvoillaan hieman pelokkaan ilmeen. "Onko teille joskus sattunut jotain?" kysyin ihmeissäni.
"Kerran kettu hyökkäsi. Salamanteri eksyi metsään, ja minulla kesti muutama päivä löytää hänet." isä kertoi murheellisesti. Nojauduin lähemmäs häntä. Yhtäkkiä kuulin äänen, ihan kuin etäisen ulvaisun. Säpsähdin korvat pystyssä. Ääni kuulosti Salamanterilta. "Salamanteri on pulassa. Tule, Black. Meidän on mentävä!" Jupiter huudahti ja lähti kovaan juoksuun. Singahdin itsekin juoksuun ja yritin pysyä isäni tahdissa. Jupiterin pitkät askeleet olivat kumminkin nopeampia. Metsä oli minulle vieras paikka. Olin tottunut elämään Kuolonklaanin reviirillä, jossa kaikki oli tuttua ja samanlaista. Sama tuoksu, samat puut, samat kissat. Juoksin kuitenkin metsää pitkin hyppien. Hetken päästä pysähdyimme pienen kuusaman viereen. Kuuntelin tarkasti. Kuulin Salamanterin epätoivoista ulvontaa. Ääneen sekoittui hirveä haju, ja murinaa. Kurkistin pensaan raosta, näkyikö siellä jotain. Punaruskea, laiha pelottavannäköinen otus murisi Salamanterille. Jupiter irvisti raivoissaan ja syöksyi pensaasta. Hyppäsin hänen peräänsä. Jupiter sähisi otukselle ja sivalsi sitä selkään. Sen suuret, pitkät hampaat näyttivät hurjilta. Yhtäkkiä tiesin, mikä se oli. 'Kettu! Sehän se on! En ole ikinä nähnyt sitä elävänä, mutta olen kuullut hurjasti tarinoita. Ja ne ovat pahoja!' ajattelin pelokkaana. En kuitenkaan voinut perääntyä. Salamanteri oli pelastettava! Kettu murisi Jupiterille ja alkoi tappelemaan. "Black! Mene äkkiä pelastamaan Salamanteri!" Jupiter karjaisi. Ulvahdin ja syöksyin etsimään häntä. Yhtäkkiä näin pienen kolon, jossa oli musta karvamytty. Salamanteri tärisi peloissaan ja hieman verisenä. Laskin käpäläni hänen kuonolleen. "Salamanteri, minä tässä! Tulimme pelastamaan sinut." kuiskasin. Salamanteri nosti katseensa ja nyökkäsi. Hetken aikaa mietin, miten saisin hänet nostettua. Kolo oli ahdas, joten en voinut tunkeutua siihen sisään. "Pystytkö hyppäämään?" kysyin. Salamanteri ei vastannut. "Ehkä..." hän sanoi vapisevalla äänellä. Katselin, kuinka Salamanteri hyppäsi kuopan reunalle. Vedin hänet ylös. Autoin veljeni pystyyn ja kokeilin hänen tassuaan. "Meidän on pakko mennä." sanoin päättäväisesti.
"Entä isä?" Salamanteri kysyi. "Hän pärjää." vastasin vilkaisten taistelua. Jupiter oli selvästi niskan päällä, mutta kettu oli nopea. Se voisi vahingoittaa häntä pahasti. Yhtäkkiä kettu kääntyi ja naulitsi katseensa Salamanteriin. Se syöksyi kohti meitä. Rääkäisin ja tönäisin Salamanterin äkkiä pensaaseen. Kettu ulvoi ja raastoi minua kynsillään. Verta roiskui päälleni. Irvistin kivusta. Juuri silloin Jupiter hyppäsi sen selkään ja sai ketun huomion muualle. Juoksin äkkiä Salamanterin luokse. En välittänyt verta tippuvasta rinnastani. "Salamanteri!" huudahdin. Kiskoin hänet kauemmas taistelusta. Hetken päästä olin saanut hänet raahattua leirin lähelle. Lysähdin maahan uupuneena. Haavani tihkuivat helakanpunaista verta. Kuulin yhä etäistä tappelun ääntä. Odotin kauan. Sitten Jupiter saapui piestyn, verisen näköisenä. Hänen silmissään kuitenkin loisti voitonriemu. "Voitin sen. Mutta, väliäkö sillä! Miltä teistä tuntuu? Meidän on pakko mennä leiriin!" hän hätääntyi ja nappasi meistä kummastakin kiinni. Roikuin velttona Jupiterin hampaissa.
//Manteri tai Jupi?\\

Neponen tepasteli häntä pystyssä kaksijalkansa jalkojen juuressa.
"Kamala nälkä! Anna jo ruokaa! Nyt heti! Minun ruokani on jo myöhässä!" suuri, tuuheaturkkinen kolli kurnutti kuuluvasti luoden vaativan katseen kaksijalkaansa. Iloisena hän näki ruokakaapin avautuvan ja kiiruhti puskemaan sen ovea. Neponen istahti odottamaan, kun kaksijalka laittoi Neposelle annoksen kiiltävään astiaan tason päällä.
"Äkkiä nyt!" Neponen komensi. "Oikeasti, minä kuolen nälkään!"
Hoputus näytti toimivan, sillä kaksijalka lähti heti kuljettamaan Neposen ruoka-astiaa etukäpälässään kohti Neposen ruokapaikkaa. Neponen kiiruhti ruokapaikalle kaksijalan edellä ja istui hyvän tavan mukaisesti ruoka-alustan eteen. Sillä tavalla ruoka tuli nopeammin hänen eteensä. Neponen tuijotti astiaa, kun hänen kaksijalkansa laski sen alusastialle, johon se upposi täydellisesti.
Suuri, ruskea kolli työnsi kuononsa kupin ylle vetääkseen ihanat tonnikalan tuoksut sydämeensä asti. Neponen alkoi syömään ruokaansa, mutta lopetti melkein heti. Hänen ei tehnyt mieli syödä nyt.
Noin. Iltaruoka varmistettu, hän ajatteli itsekseen. Neposelle oli tärkeää, että ruuat tulivat oikeaan aikaan, riippumatta siitä, oliko hänellä oikeasti nälkä vai ei. Neponen vilkaisi kaksijalkaansa, joka puhui taas jotain turhaa hänelle. Kaksijalka näytti hämmentyneeltä. No, jos Neponen jotain oli oppinut, niin sen, etteivät kaksijalat olleet mitenkään erityisen älykkäitä. Neponen ei aina ollut varma, eikö kaksijalka ymmärtänyt häntä vai eikö se vain halunnut totella häntä. Suurin osa kommunikaatiosta sujui kuitenkin mutkitta, mistä Neponen oli ylpeä. Hän oli kouluttanut kaksijalkansa hyvin huolella.
Neponen jätti kaksijalan ölinät huomiotta ja pujahti lattialla olevaan petiinsä, jossa oli katto ja pehmeä pohja.

Seuraavana aamuna Neponen oli herännyt varhain komentamaan hänen kaksijalkaansa ylös Neposen suuresta, korkeasta pedistä, jonka hän jakoi kaksijalan kanssa. Pitihän silläkin olla joku paikka, missä nukkua. Neponen antoi kaksijalan nukkua siinä öisin, kun taas Neponen itse makoili siinä osan yöstä ja toisinaan isonkin osan päivästä.
Neponen maiskutti aamupalaansa tyytyväisenä. Hän oli iloinen, kun aamiaista ei ollut tänään tarvinnut odottaa kauaa. Kaksijalka teki kuitenkin jo lähtöä; kolli päätteli sen siitä, kun kaksijalka liikehti ripeään tahtiin Neposen kaksijalanpesän uloskäynnin lähellä. Neponen nuolaisi suupieliään kertaalleen ja tepsutteli sitten katsomaan kaksijalan lähtöä. Hän sai pian katsekontaktin kaksijalan kanssa. Silloin pörheä kolli kiiruhti uloskäynnin edessä olevalle lattiaturkille ja katsahti jälleen ylös.
"Pääsenkö mukaan tällä kertaa?" Neponen kysyi, mutta ei ollut aivan varma, sanoiko sitä ääneen vai pelkästään ajatuksissaan. Neponen kuitenkin tiesi, että kaksijalka kykeni lukemaan hänen ajatuksiaan toisinaan myös eleiden avulla. Sekin oli rankan koulutuksen tulosta. Sen lisäksi Neponen osasi toisinaan avata ovia ajatuksen voimalla. Hänellä oli hyvin paljon erityisiä kykyjä, mistä kolli oli ylpeä.
Kaksijalka sanoi Neposen nimen ja höpötti sitten jotakin kaksijalkakielellä, ennen kuin uloskäynti avautui ja kaksijalka käveli ulos pesästä. Ruskea kolli tuijotti kaksijalkaa silmiin pettyneenä, samaan aikaan uteliaana siitä, mihin tämä oikein oli menossa. Neponen kuuli vielä kaksijalan ääntelevän lajityypilliset hyvästinsä, ennen kuin uloskäynti sulkeutui ja Neponen näki edessään vain seinän. Kaksijalka oli taas jättänyt hänet yksin, niin kuin Neponen oli arvannut. Hetken hän vain istui paikoillaan ja kuunteli, miten askelten äänet seinän toisella puolen vaimenivat.
"Ihan tylsää", Neponen sanoi itsekseen tympääntyneenä. Hän ei ollut vielä keksinyt keinoa, millä saisi estettyä kaksijalan lähtemästä kotoa. Äkkiä hän muisti, että kaksijalka oli jättänyt kapean ikkunan auki. Nyt olisi täydellinen tilaisuus mennä tutkimaan uusia paikkoja naapurustossa sekä keräämään itselleen lisää julkisuutta, Neponen ajatteli. Ei näin arvokas kolli ansainnut viettää niin montaa tuntia yksin päivisin! Hän tarvitsi kipeästi muutakin seuraa, kuin oma kaksijalka, joka oli poissa puolet päivästä melkein joka päivä.
Neponen loikkasi kiipeilypuuhunsa, joka oli ikkunan vieressä. Siitä oli kuitenkin noin hännänmitan pituinen harppaus avoimen, kapean ikkunan tasolle. Hän kurottautui toinen etutassu edellä avointa ikkunaa kohti ja onnistui saamaan käpälän tukevasti ikkunan tasolle. Hän oli käynyt ulkona salaa ennenkin, mutta jaksoi harvemmin lähteä mihinkään päivisin, sillä kolli nukkui yleensä suurimman osan valoisasta ajasta. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä ensimmäisten päiväunien aika, joten pieni seikkailu auttaisi hyvin tylsyyden välttämisessä. Kolli siirsi nopeasti valtavista etutassuistaan toisenkin ikkunatasolle. Aukko oli leveydeltään juuri sopiva, sillä Neponen mahtui siitä läpi helposti, pitkien kylkikarvojen hipaistessa vain kevyesti ikkunan reunoja, kun kolli siirsi takajalkansakin ikkunalle ja hyppäsi pihalle.
Tuuheaturkkinen rotukissa lähti hetken rohkeutta kerättyään kävelemään häntä pystyssä pihansa poikki kohti naapurin pihaa.

Hetken naapurustossa haahuiltuaan Neposta alkoi väsyttää. Hän oli kyllä löytänyt uusia, mielenkiintoisia hajuja sekä vakoillut muutamaa yhdellä pihalla touhuavaa kaksijalkaa, mutta retki alkoi käydä jo hiukan tylsäksi, kun Neposta vastaan ei ollut tullut kissan kissaa. No, ehkä kaikki olivat kaksijalanpesissä nukkumassa, Neponen ajatteli pettyneenä.
"Ette tiedä, mitä menetätte", Neponen sanoi ääneen ylittäessään seuraavan aidan. Kollin kehokin alkoi jo väsyä. Ei hän ollut tottunut moiseen kuntosuoritukseen. Hän oli kävellyt lukuisten pihojen läpi ja ylittänyt sitäkin enemmän aitoja.
Alas laskeutuessaan Neponen pani merkille, että tässä pihassa oli suuri ulkotarha. Pihalla leijaili myös selkeä kissan tuoksu. Se ei kuitenkaan tuntunut erityisen vahvana, joten kolli päätteli, ettei tämän kaksijalanpesän kissa merkannut reviiriään säännöllisesti. Neponenkaan ei harrastanut moista. Hänestä se oli naurettavaa. Mitä väliä oli jollakin merkatulla reviirillä, kun Neponen sai joka tapauksessa kävellä ihan missä halusi? Olihan tämä sentään Neposen valtakunta.
Ruskeaturkkinen kolli kiersi ne kohdat pihasta, jossa oli vielä lunta ja pysähtyi pihan kulmaan. Siinä oli mukava, varjoisa ja lumeton kohta. Kolli avasi suunsa valtavaan haukotukseen.
"Kelpaa toistaiseksi", Neponen totesi. Sitten hän käpertyi mukavasti kerälle varjoon niin, että hänen selkänsä hipoi aitaa.

Neponen havahtui nopeasti hereille kuullessaan äänen jostakin läheltä. Kolli silmäili ympäristöään valppaana villit, kullanvihreät silmät viiruina. Sininen, hiukan pelokas silmäpari tapitti Neposta muutaman kissanmitan päässä. Silmät kuuluivat tuuheaturkkiselle, melko paljon Neposta pienemmälle, naamiokuvioiselle kollikissalle.
"Ku-kuka sinä olet? Mitä teet pihallamme?" muukalainen kysyi, kun Neponen nousi istumaan. Neponen avasi suunsa haukotukseen ja porasi sitten katseensa sinisilmäiseen kolliin, joka näytti siltä, kuin olisi juuri eksynyt omalla pihallaan. Oliko tuon tohelon ollut ihan pakko keskeyttää Neposen unet? Miten hän ei muka tiennyt, kuka Neponen oli?! Muukalainen vaikutti kuitenkin useita kuita Neposta nuoremmalta, joten Neponen ei halunnut suuttua siitä. Ehkä hänestä voisi saada ystävän.
"Etkö sinä tiedä kuka minä olen?" Neponen kysyi noustessaan seisomaan. Naamiokuvioinen kissa näytti vasta nyt huomaavan, miten suuri Neponen oikeasti oli, ja tämä kavahti hiukan taaksepäin niskakarvat sojossa. Neponen lähti tepastelemaan aidan vierusta eteenpäin häntä pystyssä. Hän oli ylpeä siitä, että sai niin ison vaikutuksen aikaan komealla ulkonäöllään ja arvokkaalla olemuksellaan.
"Minä olen Neponen!" hän ilmoitti kurnahtaen. Sitten hän teki pitkän ja näyttävän loikan ylös sen aidan päälle, jota kohti hän oli astellut. Neposesta tuntui hyvältä, kun nuori kolli tapitti häntä alhaalta silmät pyöreinä. Neponen ajatteli, että kolli taatusti ihaili häntä ja hänen mahtavaa loikkaansa!
"Entä kuka sinä olet? Ja miksi herätit minut arvokkailta päiväuniltani?" Neponen kysyi.

//Kalle?

En ollut lopettanut tutkimusmatkojeni tekemistä, vaikka Black oli liittynyt isän ja minun joukkoon. Kyyristyin lumisen kannon taakse nähdessäni, kun jokin tai joku liikkui muutaman ketunmitan päässä. Turkkini jokainen karva nousi sojottamaan pystyyn, kun suippokuonoinen oranssikarvainen otus kääntyi minuun päin. Kettu loikkasi kannolle ja valmistautui saalistamaan minut ruuakseen! Peräännyin ja käännähdin ympäri. Otin käpälät alleni ja toivoin parasta. Juoksin hetken ai ja nls o. kunnes eteeni sattui kallioseinämä. Jarrutin käpälät liukuen puoliksi sulaneella lumella. Nuuskin kallion seinämää hädissäni ja onnekseni edessäni oli kolo johon hivuttauduin piiloon. Kiitin onneani, ettei ollut satanut lunta hetkeen ja olin päässyt koloon piiloon sillä kettu murahteli ja kaapi suurilla käpälillään kolon suuaukkoa. Kolo oli tukalan pieni minulle ja tunsin ketun kuuman läähätyksen hännässäni ja koetin syvemmälle koloon mutta se osottautui umpikujaiseksi, joten ujuttauduin niin syvälle koloon ja käperryin kuin nukkumaan mennessäni. Toivoin, että kettu lähtisi pian pois ja luovuttaisi. Kuulin sen ärähtelevän ärsyyntyneenä.

Olin maannut kolossa jo ikuisuudet ja nälkä alkoi kurnia sisuksissani. Vapisin kylmissäni ja hädissäni. Löytäisiköhän Black tai Jupiter minut? Löytäisipä! Aloin jo käydä heikoksi nälässäni.
//Jupi tai Black?

Aave: 13kp -

Valo: 11kp -

Muru: 40kp! -

Salamanteri: 7kp -

Kalle: 33kp! -

Jupiter: 9kp -

Kallea ärsytti yhä hieman se, miten suureksi kakkajuttu oli kasvanut.. Muru oli ottanut sen aivan liian vakavaksi ja mennyt jopa pyytämään apua Myyltä, joka ei kuitenkaan ollut osannut auttaa. Kallesta kuitenkin tuntui pahalta Murun puolesta. Miksi hän pelkäsi niin kovasti, että kaksijalat luulisivat jätösten olevan hänen? Kalle ei halunnut riidellä, joten hän loikki ylimmälle kiipeilypuun pedille ja kumartui alemmalla pedillä nukkuvaa Murua kohti. Naaraskissa katsahti kysyvästi ystäväänsä.
"Minä voin kertoa kaksijaloille, että ne ovat minun jätöksiäni", vaaleaturkkinen kollikissa lupasi reippaalla äänellä. Muru katsahti epäilevästi Kallea.
"Voisitko oikeasti tehdä niin?" kirjavaturkkinen Muru kysyi ja kohotti kulmiaan. Kalle nyökytteli iloisesti päätään:
"Tietysti! En tahdo, että sinä olet surullinen minun jätösteni takia."
"No eiköhän se sitten käy.. Toivottavasti kaksijalat sitten ymmärtävät sinua", Muru huokaisi mietteliäänä ja katseli Kallea silmiin. Kalle nyökytteli taas päätään.
"Kyllä he uskovat. Minusta tuntuu, että kaksijalat kyllä ymmärtävät minua", Kalle tokaisi rempseästi. He alkoivat Murun kanssa nukkumaan ja päättivät odottaa, että kaksijalat saapuisivat takaisin kotiin. Kalle katseli tovin pesän uloskäynnin suuntaan, mutta jossain vaiheessa väsymys sai vallan ja nuori kolli vajosi uneen..

Kalle säpsähti hereille, kun hän kuuli ulko-oven avautuvan.
"Kaksijalat! Kaksijalat tulivat!" Kalle rääkäisi Murulle, nousi unisena pystyyn ja loikki kömpelösti alas kiipeilypuusta hädin tuskin pystyssä pysyen. Kalle tömähti pesän kovalle puulattialle ja oli vähällä kaatua kuonolleen, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Käpälät sutien hän lähti nelistämään kohti kaksijalkoja, jotka astelivat sisään kylmästä ulkoilmasta.
"Katsokaa mitä minä tein! Minä siivosin itse jätökseni! Katsokaa!" Kalle hihkui ylpeänä ja riehui kaksijalkojensa jaloissa. Kaksijalat puhuivat jotakin ja yrittivät hellästi työntää pitkillä alajaloillaan Kallea taaemmas, mutta innostunut kotikisu ei pysynyt kauaa poissa tieltä. Välillä kaksijalkojen jalat kolahtivat Kallen päähän tai kylkiin, mutta se ei kollin menoa hidastanut! Olihan hän sentään jo tottunut siihen, että joku hänen kehonosansa kolisi koko ajan johonkin....
Kun kaksijalat olivat saaneet riisuttua seinällä oleviin piikkeihin ulkoturkkinsa, Kalle lähti kovaäänisesti narisevalla äänellään huutaen johdattamaan heitä kohti mytättyä mattoa:
"Tulkaa nyt katsomaan! Minä piilotin ihan itse jätökseni tänne!"
Kaksijalat yrittivät rauhoitella innostunutta Kallea, mutta kolli sen kun vain huusi kovempaa. Kun kaksijalat saapuivat viimein kotikisun perässä oleskeluhuoneeseen, ne pysähtyivät lattiaturkin eteen. Kalle kiersi turkin toiselle puolelle ja alkoi vielä kaapia sitä käpälillään varmistaakseen, että kaksijalat varmasti ymmärtäisivät sen olevan hänen tekosiaan. Kalle oli kovin ylpeä siitä, että oli itse hoitanut kakkaongelmansa ilman kaksijalkojen apua.
Mutta toisin kuin Kalle oli odottanut, kaksijalat eivät näyttäneet ilahtuneilta alkaessaan vetää lattiaturkkia suoraksi. Kallen huolestunut katse kääntyi kohti Murua, joka seurasi tilannetta kiipeilypuun pediltä. Sitten Kalle katsahti taas kollikaksijalkaa, joka yllättäen olikin lähtenyt kävelemään kohti Kallea. Kun Kalle näki kaksijalan epätyytyväisen ilmeen, hän yritti lähteä karkuun. Harmikseen kaksijalka olikin nopeampi ja hän kaappasi pehmoisen kotikisun syliinsä.
"Eii! Päästä minut alas! Minä siivosin kaikki jätökset!" Kalle parkui kuin syötävä, kun kaksijalka käänsi hänet selälleen ja yritti tarkastaa kotikisun hännänalusen. Onneksi kaksijalka kaiketi totesi Kallen olevan puhdas, sillä hän laski kotikisun nopeasti tarkastuksen jälkeen maahan ja yritti silittää vielä Kallen niskaa. Kolli oli kuitenkin syvästi loukkaantunut, joten hän vetäytyi taaemmas pois kaksijalkalansa alastoman käpälän luota.
Kalle sai tarpeekseen kaksijalkojen seurasta ja loikki huoneen poikki kiipeilypuun luokse. Muutamalla hienolla – oikeastaan melko kömpelöllä ja juuri ja juuri onnistuneella – hypyllä Kalle pääsi Murun yläpuolella sijaitsevalle pedille. Kalle vilkaisi kaksijalkoja, jotka huokailivat kovaäänisesti ja silmäilivät lattiaturkkia, jonka keskellä komeili ruskea raita.
"Minähän sanoin, ettei meille tule tästä mitään ongelmia!" Kalle naukaisi Murulle iloisesti hymyillen.

//Muru? :)

Murua alkoi raivostuttaa, kun Kalle intti vain jätteiden siivoamisen olevan kaksijalkojen työtä, vaikka kyse ei ollut nyt ollenkaan siitä. Kyse oli aivan yleisistä käytöstavoista ja siitä, miten Murunkin arvokkuus kärsisi Kallen sotkun vuoksi.
"Kaksijalat rakastavat meidän jätöksiämme, ellet ole huomannut. Miksi muuten he keräisivät niitä aina tarpeidentekoastioista niihin pieniin pusseihin?" Kalle kysyi silmät sirillä. Muru siristi silmiään takaisin.
"Totta kai he ovat meidän palvelijoitamme, mutta ei se tarkoita että arvokkaan kissan on soveliasta tehdä mitä tahansa! He keräävät jätöksiä tarpeidentekoastiasta, koska he pitävät kiinni yhteisestä sopimuksesta. Siihen kuuluu meidän osaltamme se, että jätämme jätökset aina sinne helposti löydettäviksi ja poistettaviksi. Siten pidämme myös yllä arvoamme. Jos emme toimi niin, olemme yhtä sivistymättömiä kuin metsäkissat", Muru paasasi itsepäisenä. "Emoni opetti sen minulle ja sisaruksilleni jo kun olimme ihan pieniä!"
"No, lyön vetoa että kaksijalat siivoavat lattiaturkin joka tapauksessa!" Kalle intti. Muru tuijotti kasassa lojuvaa lattiaturkkia häntä puolelta toiselle viuhtoen. Naaras huokaisi kovaan ääneen, kääntyi ja kipitti ikkunaluukulle vilkaisemattakaan Kalleen.
"Minä menen sitten kysymään Myyltä apua", Muru naukaisi tuohtuneena. Kerta Kalle ei ollut yhteistyökykyinen, oli naaraan yritettävä korjata tilanne ilman häntä, tämä ajatteli. Muru oli kuulevinaan Kallen maukaisevan jotakin joko vastaukseksi tai itsekseen, mutta hän oli jo liian kaukana saadakseen siitä selvää.
Hetken emmittyään ulkotarhan suuaukolla, Muru sai kerättyä rohkeutensa ja kipusi aidan päälle nähdäkseen Myyn pihalle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras tarkkaili pihaa hetken, kunnes oli melko varma erottaneensa mustan hännän valkoisella hännänpäällä pilkottavan erään pensaan takaa. Murua jännitti mennä Myyn pihalle ilman Kallea, mutta hän hyppäsi kuitenkin alas ja jäi kyyhöttämään aidan reunustaan vatsakarvat maata viistäen.
"Psst. Myy!" hän maukaisi varovasti sen pensaan suuntaan, korkealla mutta hiljaisella äänellä. Pensaasta kuului pientä kahinaa ja mustavalkoinen naaraskissa asteli esiin kysyvä ilme kasvoillaan. Myy jolkotti Murun luokse.
"Olin juuri päiväunilla. Toivottavasti asiasi on tärkeä", Myy tokaisi hiukan terävästi, mutta näytti sitten huolestuneelta.
"Anteeksi, että keskeytin unesi," Muru pahoitteli, "mutta meillä on hätätilanne!" hän mourahti epätoivoisena.
"Miten voin auttaa?" Myy kysyi. Muru empi hetken ja mietti, kuinka tarkkoja yksityiskohtia hänen oikeastaan olisi sopiva kertoa.
"No... tilanne on nyt sellainen, että meidän täytyisi saada Kallen jätökset pois lattiaturkista, ennen kuin kaksijalat näkevät ne", Muru selitti vaivaantuneena. Myy näytti kauhistuneelta.
"Miksi lattiaturkissanne on Kallen jätöksiä?" Myy henkäisi.
"En halua nyt puhua siitä", Muru sanoi heilauttaen häntäänsä puolelta toiselle. Häntä raivostutti edelleen Kallen käytös, eikä hän halunnut järkyttää Myytä lisäinformaatiolla. Myy näytti arvoivan Murua katseellaan.
"Voi hyvä tavaton! Se kolli on kyllä aivan mahdoton..." Myy pudisteli päätään. Muru odotti edelleen, että Myy sanoisi jotakin hyödyllistä. Muru ei keksinyt ollenkaan, miten tilanteen saisi korjattua.
"En valitettavasti osaa auttaa sinua, Muru", Myy vihdoin lausui myötätuntoisesti, "mutta muista, että kaksijalat kyllä leppyvät ja unohtavat kaiken ajallaan, vaikka ne ensin vähän suuttuisivat."
Muru painoi päänsä.
"Kiitos kuitenkin, Myy", hän naukaisi, hyppäsi takaisin aidan päälle ja siitä alas omalle pihalle.
Muru palasi ulkotarhaan pää painuksissa. Ei Muru halunnut, että kaksijalat suuttuisivat hänelle jostakin, mitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei vain tiennyt, miten todistaisi syyttömyytensä niille. Palattuaan sisälle oleskeluhuoneeseen ja kohdattuaan Kallen kysyvän katseen Muru kuitenkin tajusi jotakin: Kallen takapuolessa oli oltava vielä jotakin jälkiä tapahtuneesta. Muru tiesi, ettei Kalle ollut aina muutenkaan yhtä huolellinen pesuissaan kuin hän. Muru päätti, että hän aikoisi osoittaa kaksijalkojen huomion Kallen takapuoleen, joka toivon mukaan haiskahtaisi vielä silloinkin.
"No, mitä aiot tehdä? Mitä Myy sanoi?" pitkulaisella oleskelupedillä löhöävä Kalle tivasi. Kolli näytti kuitenkin ottavan niin rennosti, ettei Muru uskonut tätä oikeasti kiinnostavan. Totta kai Kalle oli vain mennyt torkuille ja päättänyt unohtaa asian...
"Ei hän osannut auttaa", Muru sanoi, hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen ja käpertyi siihen. Hän tunsi välien olevan edelleen kireät. Naaras ei pitänyt siitä ollenkaan, kun he riitelivät Kallen kanssa. Mutta vielä vähemmän hän piti jätöksistä lattiaturkilla.

//Kalle

Saattelin Katajatassua leiriin. Olin innoissani. Olin viimeinkin löytänyt poikani! Katajatassu ja Salamanteri kiirehtivät luokseni. "Isä, isä! En enää ole Katajatassu." hän maukui. Katsahdin häntä hämmentyneenä. Miten niin hän ei voisi olla Katajatassu? "Olen Black." Katajatassu maukui. Katselin häntä hetken hämmentyneenä. Yhtäkkiä tajusin. Hän oli muuttamassa nimeään!
"Miksi muutat nimeäsi? Mielestäni Katajatassu on hyvä nimi." sanoin. Black pudisteli päätään.
"En ole klaanikissa enää." hän vastasi, joskin hieman surullisella äänellä. Arvelin, että hän suri emoaan ja sisariaan. Hän ei ikinä saisi enää nähdä heitä. Paitsi, jos he tulisivat tänne! Se Henkäystähti, josta Black oli kertonut, oli selvästikin hurja ja vallanhimoinen. 'Se Henkäystähti on varmasti melkoinen ketunmieli!' ajattelin tulistuneena. Black oli luvannut, että saisimme jutella leirissä asiat loppuun. Hetken päästä aukio avautui suureksi. Astelin eteen. Salamanteri juoksi viereeni.
"Tässä leirimme, Black." esittelin. Black näytti kiinnostuneelta ja lähti heti haistelemaan pensasta. Salamanteri juoksi hänen peräänsä. "Missä teidän pesänne on?" Black kysyi. Nyökkäsin kohti piikkihernepesää leirin toisella puolella. "Minä nukun tuossa, Salamanteri tykkää usein nukkua tuossa puun kolossa. En ymmärrä sitä tapaa." kuiskasin hänelle hiljaa. Salamanteri tunki väliimme.
"Mitä te kuiskitte minusta?" hän kysyi innoissaan.
"Kuule, Salamanteri, minulla on Blackin kanssa paljon puhuttavaa. Menisitkö vaikka metsään leikkimään?" kysyin, vaikka tiesin sen loukkaavan Salamanteria. Yritin peitellä sanojani.
"Joo, minä menen. Black, älä lähde minnekään! Minun täytyy näyttää sinulla monta paikkaa!" hän huudahti lähtiessään.
"Joo, moikka Salamanteri!" Black vastasi. Huokaisin ja istahdin Blackin eteen. Black istui myös. Avasin suuni aloittaakseni. En tiennyt, mitä sanoa ensimmäisenä. Yhtäkkiä keksin.
"Miksi lähdit? Siinä oli syynä se sota, mutta oliko sinulla toista syytä? Kohteliko sinua joku kaltoin?" kysyin ensimmäisenä. 'Aion kysyä vielä paljon.' ajattelin. Black näytti miettivän. "No, syynähän oli se sota. Toista syytä ei ollut...mutta minusta tuntui, että olen huonompi kuin muut." hän vastasi hetken päästä. Black näytti siltä, että hän oli paljastanut suurimman salaisuutensa. Hän näytti surulliselta. Olin ihan kuin näkemässä pienen kyyneleen. Kiedoin häntäni hänen lavoilleen. Näin Blackissa paljon itseäni. Hän oli täsmälleen samanlainen, hiekanvärinen. Mutta luonteeltaan hän oli erilainen. Hän oli Höyhenen kaltainen. "Et ole huonompi kuin muut. Miksi niin ajattelit?" kysyin häneltä. Black veti henkeä.
"No, Untuvatassua ja Hahtuvatassua kehuttiin koko ajan. He olivat vain yhdessä ja välttelivät minua." Black totesi.
'Ei kuulosta heidän tapaiseltaan.' mietin itsekseni.
"Mikä syy siihen nyt oli? Entä miten Höyhen ja muut voivat?" kysyin huolestuneena. Hetken päästä tajusin huolestumiseni olleen turhaa. Jos heille olisi sattunut jotain, kai Black olisi siitä kertonut jo aiemmin? Black heilautti häntäänsä. "Ei heille mitään ole sattunut." hän vastasi. Olin aistia äänessä katkeruuden. Oliko Black jotenkin vihainen?

Muukalaisella oli epäilemättä ruuvi tai pari löysällä nupissaan, sen vaikuelman Valo sai erakon höpinöistä. Aaveeksi esittäytynyt kissa antoi puheillaan ymmärtää, että heidän seurassaan olisi ollut joku kolmaskin osapuoli, vaikka Valo ei kyennyt näkemään tai haistamaan muita kuin edessään seisovan kollin. Kyllä kai hän olisi huomannut, jos paikalla olisi ollut muitakin? Ainoaksi loogiseksi selitykseksi jäi siis se, että Aave näki omiaan. Se ei kuitenkaan varsinaisesti auttanut häntä rentoutumaan tässä tilanteessa.
Kun Aave tarjosi yösijaa “heidän” luotaan, Valo epäröi. Ensinnäkään hän ei pitänyt siitä, miten erakko puhui monikossa, aivan kuin kissoja olisi ollut useampikin. Siinäkin tapauksessa, ettei kissa puhunut harhaisia ja tämä todella asusteli jonkun toisen kanssa, ei Valo nähnyt sitä yhtään parempana vaihtoehtona. Mitä jos ne muut olivat yhtä pihalla kuin tämä yksilö tai vielä pahempia?
Toisaalta, vielä toistaiseksi Aave ei ollut osoittautunut uhaksi ja kissa tuntui tarjoavan apuaan vilpittömästi. Se sai Valon luottamaan tummaturkkiseen erakkoon sen verran, että hän suostui nojaamaan tähän testatakseen, pystyikö kävelemään tuen avulla. Hän liikkui eteenpäin pari askelta Aaveen avulla, ja vaikka jalkaan koskikin, hänen oli helpompi kävellä pystyessään ottamaan tukea toisesta.
“Voin kävellä, jos otan sinusta tukea”, Valo vahvisti Aaveelle, joka tapitti häntä hämmentävän suurilla ja pyöreillä silmillään. “Asutko kaukana?” hän kysyi sitten ja yritti tähyillä pimeyteen, kuin jos olisi voinut nähdä erakon asumuksen.

//Aave?

Kalle oli hieman loukkaantunut, kun Muru ei iloinnutkaan hänen onnistumisestaan, vaan alkoi vain torua nuorta kollia. Kallella oli ollut todellinen hätä ja hän oli ratkaissut ongelmansa itse, ja Muru vain syyllisti tosita lattiaturkin sotkemisesta.. Hän ei pitänyt siitä, että ystävä torui häntä kuin mitäkin pikkupentua. Mutta toisaalta Muru oli oikeassa: kaksijalat eivät ilahtuisi löytäessään ruskean sotkun lattiaturkiltaan.. Kalle katseli sotkuaan mietteliäänä, kunnes hän keksi mitä täytyisi tehdä. Häntä pystyssä vaaleaturkkinen kolli tepasteli lattiaturkin luokse ja alkoi kaapia maata käpälillään. Hänen kyntensä tarttuivat lattiaturkkiin ja kolli veti sitä ryttyyn niin, että turkki peitti sotkun. Kun koko sotku oli piilossa ja lattiaturkki yhtenä myttynä keskellä oleskeluhuonetta, Kalle käännähti iloisena Murun puoleen. Kirjava naaras ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta.
"Katso Muru! Minä siivosin sotkuni aivan itse", Kalle esitteli teostaan ylpeänä. Muru huokaisi ja hyppäsi alas pitkulaiselta pediltä. Hän silmäili arvostellen lattiaturkkia.
"Minusta tuntuu, että kaksijalat kyllä löytävät sotkusi tuosta huolimatta", Muru huomautti terävällä äänellä ja kumartui lattiaturkin tasolle. Kalle ei tiennyt mitä Muru yritti vihjata, mutta kolli puolustautui terävällä äänellä:
"Ei! En varmasti nuole sitä puhtaaksi. Sinä voit tehdä niin jos tahdot, mutta minä en tuota pese!"
"En minä sitä tarkoittanut", Muru pudisteli päätään.
"No mitä sitten? Minun mielestäni kaksijalat kyllä huomaavat tuosta, että olemme yrittäneet siivota jälkiämme. He ovat meidän palvelijoitamme ja tämä on meidän pesämme, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi alkaa siivoamaan?" Kalle töksäytti alkaessaan turhautua. Hän ei ymmärtänyt, miksi Murulla oli niin kova tarve saada sotku pois.
"Kaksijalat rakastavat meidän jätöksiämme, ellet ole huomannut. Miksi muuten he keräisivät niitä aina tarpeidentekoastioista niihin pieniin pusseihin?" Kalle kysyi ja siristi uhmakkaasti sinisiä silmiään. Nyt Murun olisi viimeistään ymmärrettävä, että ei siivoaminen ollut heidän tehtävänsä!

Valo. Kuinka suurenmoinen nimi. Tämä karisti kaiken tilanteen aikana versonneen epäilyn Aaveen sisältä, tämän täytyi olla kohtaloa. Merkki siitä, että Aave oli oikeilla jäljillä. Valo. Miten loistava asia pimeyden keskellä! Nyt hän ei enää kulkisi eteenpäin harso poltettujen silmiensä suojana, hänelle oli lahjoitettu näkö tämän uuden kissan kautta.
“Kyllä!” sanojen lintu vain syöksähti hänen suustaan aivan liian nopeasti ja täysin spontaanisti, vapauden mahdollisuuden havaiten ja tilannetta hyödyntäen - ilman minkäänlaista järjellistä harkintaa. “Tai siis en varsinaisesti. Vähän. Mutta luulen, että osaamme auttaa sinua.”
Aave oli niin suurten riemun purskahdusten kourissa, että jokin valtava aalto tuntui runtelevan hänen kehoaan sisältä päin parhaalla mahdollisella tavalla. Miten hänelle olikaan suotu tällainen sielua värisyttävä kohtaaminen.
“Ainiin, minä olen Aave”, hän sanoi ja heilautti päätänsä kömpelösti, hieman horjahtanutta arvostusta osoittaen. Hehkukin astui esiin varjojen seasta ja esittäytyi rennon rempseä hymy huulillaan:
“Ja minä Hehku. Tervetuloa seurueeseemme.” Valo näytti tuntevan jonkinnäköistä outoa epäluuloa Hehkua kohtaan, sillä ei suostunut kohtaamaan oranssin kollin katsetta ystävällisistä sanoista huolimatta.
“Hänestä ei kannata huolehtia. Hän on oikein mukava”, Aave selitti ja hymyili vähän kummallisesti ystävällisyyttä osoittaen ja kasvattaakseen varmuutta uudessa hohtosieluisessa toverissaan, vaikka hänen tietämättään hymyilyn yritys jäi usein nimenomaan yrittämisen tasolle. Suun omituinen venkura mukaili enemmän vääntynyttä tuulen pieksemää oksankarahkaa ja teki mustan kissan lähinnä maanisen näköiseksi. Ja sellainen tavallisesti salaperäisyyteen ja runolliseen vakavamielisyyteen kääriytyvän Aaveen olokin tällä hetkellä oli. Hän oli inspiroitunut! Maailma kimoili hänen ympärillään eloisasti sulkiaan pörhistellen, niin, ilma hänen keuhkoissaan tuntui sekin joltain vastustamattomalta kirkkaalta höyryltä. Kaikki oli täydellistä.
“Voit tulla luoksemme yöksi ja katsotaan sinun käpälääsi. Uskotko, että pystyisit kävelemään, jos tuen sinua? Voidaan yrittää”, Aave totesi suoraan sisäänhengitykseensä ja kipitti lähemmäs uutta toveriaan, joka tönötti edelleen jäykistyneenä paikallaan.
“Nojaahan minuun ja kerro sitten miltä tuntuu.” Ja niin Valo teki, joskin sivusilmällä vilkuillen ja kun heidän turkkinsa kohtasivat, se oli jotain niin ihmeellistä, silloin Aaveen turkki syttyi aivan ennennäkemättömään roihuun.

//Valo?

Muru oli ollut torkkumassa kaikessa rauhassa oleskeluhuoneessa, kun hän oli herännyt Kallen avunhuutoihin. Muru oli loikannut äkkiä oleskelupedin päälle turvaan, kun Kalle oli viilettänyt kauheaa vauhtia kohti kilpikonnakuvioista naarasta.
Muru tuijotti kauhuissaan, kuinka sininaamioinen kolli hetken ympyrää juostuaan pysähtyi ja alkoi laahata takapuoltaan lattiaturkkia vasten, jättäen jälkeensä ruskean vanan. Naaras ei ollut uskoa silmiään.
"Huh! Muru hei! Ei sittenkään mitään hätää! Minun jätökseni vain tarttuivat taas peppukarvoihini kiinni! Hoidin kuitenkin tilanteen aivan itse", Kalle hihkaisi, kuin kaikki olisi hyvin. Muru vain tuijotti vuoron perään Kallea ja vuoron perään lattiaturkkia järkyttyneenä. Naamiokuvioinen kolli oli ryntäämässä kohti Murua, joten naaras väisti äkkiä oleskelupedin korkeammalle kohdalle. Pedille hypännyt Kalle katsoi Murua hämmentyneenä.
"Mitä nyt?" kolli kysyi.
"Oletko tosissasi? Et sinä voi pyyhkiä takapuoltasi lattiakoristeeseen!" Muru huudahti epätoivon sävytteisesti. Oliko Kalle oikeasti noin hölmö?
"Miksi en? Minun piti saada jätökset pois peppukarvoistani, se oli hätätilanne! Eikä se ole mikään koriste."
"Tuo on kuvottavaa. Eikö sinun emosi opettanut sinulle mitään käytöstapoja?" Muru kysyi nyt terävästi huokauksen saattelemana. Kalle vilkaisi tassujaan. Murusta tuntui pahalta äristä ystävälleen, mutta hän ei juuri nyt mahtanut muuta. Naaras oli hyvin pettynyt Kallen toimintaan.
"En voi uskoa tätä... Mitä me nyt teemme? Meidän täytyy saada tahra pois näkyviltä, ennen kuin kaksijalat palaavat!" Muru mourusi kauhuissaan. Kalle vain tuijotti häntä hämmentyneenä.
"Miksi sinä teet siitä niin ison asian?" Kalle ihmetteli. "Ei sinun tarvitse huolia siitä, Muru. Kaksijalat siivoavat sen, kun palaavat."
Murua alkoi jo ottaa päähän Kallen välinpitämätön asenne ja naaras kurtisti otsaansa.
"Totta kai minun tarvitsee huolia siitä. Kaksijalat suuttuvat varmasti, ja he voivat yhtä hyvin luulla, että minä olisin tehnyt sen! Joten teit ulosteestasi juuri minunkin ongelman", Muru naukaisi hermostuneena heilauttaen viuhkamaista häntäänsä. Hän tuijotti Kallea suoraan silmiin. Murusta tuntui, että hän suuttuisi pian Kallelle ihan kunnolla, jos kolli ei ottaisi vastuuta iljettävästä teostaan...

//Kalle? ...

//VAROITUS: kakkaa

Kalle oli surullinen, kun Muru oli jättänyt hänet seikkailun jälkeen yksin ja paennut kaksijalkojen nukkumahuoneeseen. Kollikissa ei kuitenkaan halunnut häiritä ystäväänsä, joten hän jäi yksin nauttimaan loppuillaksi kaksijalkojen täydestä huomiosta. Vaaleaturkkinen kolli ei ollut aikoihin saanut niin paljon rapsutuksia! Hänen harmikseen rapsutukset olivat loppuneet, kun kaksijalat olivat nousseet ylös oleskeluhuoneen pitkulaiselta pediltä, sammuttaneet pesän katossa roikkuvat pikkuauringot ja kipittäneet nukkumahuoneeseen..
Kollikissa oli käynyt nukkumaan pedille, jonne kaksijalat olivat hänet yksin jättäneet. Kalle-kolli näki juuri unta herkkuaterioista, kun jokin herätti hänet. Uninen kolli säpsähti hereille ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän näki edessään Murun, joka näytti huolestuttavan pelokkaalta. Kalle havahtui heti hereille, jokin oli kyllä pielessä! Ennen kuin Kalle ehti kysyä mikä hänen ystävällään oli, Muru kertoi sen hänelle kysymättä:
"Näin pahaa unta!" Kalle tapitti hämmentyneenä sinisillä silmillään ystäväänsä. Sitten hän muisti nähneensä itsekin joskus pahaa unta siitä, että ruoka loppui ja kaksijalat jättivät hänet yksin... Se sai Kallen olon surulliseksi ja hän halusi ehdottomasti helpottaa Murun oloa.
"Voinko nukkua sinun vieressäsi?" Muru kysyi.
"Tietysti! Minäkin olen nähnyt painajaista", Kalle ilmoitti ylidramaattisesti, mutta rauhoittui sitten hieman, "minä lupaan suojella sinua."
Murun kasvoille levisi lämmin, ilahtunut hymy. Tämä käpertyi Kallen vierelle niin, että kaksikko oli aivan kiinni toisissaan. Se sai Kallen tuntemaan olonsa todella hyväksi, ja nuoren kollin kurkusta pääsi hiljaista kehräystä.
"Kiitos, Kalle", naaraskissa huokaisi hiljaa. Muru painoi päänsä Kallen etukäpälän päälle ja yritti käydä uudelleen nukkumaan. Kalle yritti muistella, miten hänen emonsa oli lohduttanut, kun Kallella oli ollut surullinen olo. *Aivan!* Kalle keksi ja alkoi sukia kielellään Murun pitkähköä turkkia. Kollikissa veteli pitkin kielenvedoin Murun niskakarvoja samalla kehräten. Hän halusi saada Murun tuntemaan olonsa tärkeäksi ja turvalliseksi. Kalle ilahtui kuullessaan, että myös Muru alkoi kehrätä. Kalle jatkoi ystävänsä turkin pesemistä vielä hetken, ennen kuin väsymys voitti lopulta hänetkin. Kalle avasi suunsa isoon haukotukseen ja painoi päänsä Murun pehmoiselle turkille. Uni tuli nopeasti ja Kalle vaipui rauhalliseen uneen.

Puoli kuuta kului vauhdilla, ja Kalle ja Muru olivat touhuilleet yhdessä vaikka ja mitä. Kalle rakasti yli kaiken Murun seuraa, vaikka kaksikolla kyllä oli välillä hieman ongelmia erityisesti kommunikaation kanssa. Innostuessaan Kalle nimittäin usein unohti lupauksensa ja sai Murun surulliseksi. Vastapainoksi myös Kalle oli toisinaan loukkaantunut Murulle, kun hän oli Kallen mielestä ollut jollain tavalla epäreilu.
Nyt Kalle ja Muru olivat taas kerran kahdestaan kotona, kun kaksijalat olivat lähteneet ulos aikaisin aamulla. Ystävykset olivat leikkineet niin kovasti yöllä hippaa, että he olivat jaksaneet nukkua pitkälle aamuun saakka – käyden tietysti välissä hereillä aamupalan aikaan.
Kalle oli juuri siirtynyt tarpeidentekoastialle. Hän oli edellisiltana käynyt luvatta kaksijalkojen tasolla hakemassa kaksijalkojen ruokaa, ja nyt se kostautui.. Muta Kallea ei haitannut, sillä kaksijalkojen ruoka oli herkkua! Hän ei tiennyt lainkaan mitä se oli, mutta kun kaksijalka oli tullut hätistelemään kissaa edellisiltana tasolta, Kalle oli paennut pitkulainen liharuoka suussaan nukkumahuoneen pedin alle. Muru oli yrittänyt tulla hakemaan Kallen löytöä, mutta kolli oli häätänyt ystävänsä pois kovaäänisesti murisemalla.
Nyt Kalle-raasu kökötti vatsa sekaisin tarpeidentekoastialla. Hänen vatsassaan myllersi, mutta viimein kolli oli valmis. Hän tapansa mukaisesti yritti peitellä jätöksiään, mutta se ei oikeastaan ollut Kallelle kovin helppoa.. Hiekka tuntui inhottavalta käpälissä, joten kolli raapi ennemmin astian seiniä. Kun Kalle hypähti pois tarpeidentekoastialta, hän tunsi jotain peppukarvoissaan..
"Apua!" Kalle parahti luullessaan, että joku oli tarrannut hänestä kiinni. Kolli lähti juoksemaan hullun lailla ympäri oleskeluhuonetta:
"Apua! Muru! Auta minua! Se jahtaa!"
Kalle juoksi ja juoksi ympäri oleskeluhuonetta, mutta edelleen hän tunsi vihollisen kiinni karvoissaan! Muru oli säpsähtänyt hereille ja joutunut väistämään ystäväänsä, joka oli vähällä jyrätä Murun alleen juostessaan kauhuissaan ympyrää. Sitten Kalle keksi mitä hänen olisi tehtävä! Kollikissa pysähtyi kaksijalkojen lattiaturkille ja lysähti istumaan. Hän painoi takamuksensa tiukasti turkkia vasten ja nosti takajalkansa ylös, alkaen vetämään itseään eteenpäin etukäpälillään. Vedettyään itseään noin puolentoista kissanmitan verran eteenpäin, Kalle tunsi olonsa helpottuvan! Kolli nousi ylös ja huokaisi helpotuksesta.
"Huh! Muru hei! Ei sittenkään mitään hätää! Minun jätökseni vain tarttuivat taas peppukarvoihini kiinni! Hoidin kuitenkin tilanteen aivan itse", Kalle hihkui innoissaan ja ravasi kohti Murua, joka oli loikannut pakoon Kallea pitkulaisen pedin päälle. Kalle oli ylpeä itsestään. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa kaksijalat olisivat tulleet ja vieneet kollirukan pesulle, mutta nyt Kalle oli hoitanut tilanteen aivan itse!

//Muru? :)

Tassutin metsässä tuttua polkua. Tänään oli ollut sateinen päivä, mikä poikkesi kyllä muista päivistä. Hiirenkorva oli todellakin aluillaan ja kauniit pienet hiirenkorvat kasvoivat puihin pikkuhiljaa joihinkin nopeammin kuin toisiin. Lunta silti riitti maassa vaikka millä mitalla mutta se oli jo alkanut näyttämään sulamisen merkkejä. Toivoin, että hiirenkorva polkaisisi kunnolla vauhtia ja pääsisimme viherlehteen saakka nopeasti. Odotin jo sitä päivää, kun saisin kävellä puiden oksilla ilman huolia märistä tai jäisistä oksista ja siten voisin harjoittaa kiipeilytaitojani oikein urakalla. Rakastin kiipeilyä ylitse kaiken muun! Kiihdytin kävelyni miltei juoksuksi asti. Nautin metsän rauhasta ja vettä pisaroi taivaalta. Pisarat tarttuivat turkkiini, kun juoksin metsän halki. Kaatuneen puun runko lähestyi. Tiesin pystyväni loikkaamaan sen yli mutta kiihdytin silti vauhtiani vielä. Loikkasin ja toivoin, että lennähtäisin rungon yli yhtä puhtaasti kuin kuvitelmissani. Voi surku! Käpäläni jäi jumiin johonkin ja muksahdin rinta-kaula seutu edellä. Kompuroin seisomaan. Vasemmassa takajalassani tuntui viiltävä kipu ja testailin sitä hetken mutta kipu tuntui lähtevän. Tunsin helpotuksen aallon kulkevan ylitseni ja vilkaisin sitten ympärilleni. Näin puun takaa tapittavat keltaiset silmät. Luulin tunnistavani Jupiterin hiekanvärisen naaman.
“Jupiter!” naukaisin ja loikin isäni luo. Kissa hyppäsi kokonaan esiin puun takaa ja sain hämmentyä oikein todenteolla. Se ei ollutkaan Jupiter. Hänellä oli kolme tummanruskeaa raitaa selässään ja vatsassa jotain mustia läikkiä. Hänen harmaa nenänsä väpätti kiinnostuneesti. Yksi asia kissassa epäilytti - hän haisi läpikotaisin Kuolonklaanilaiselta!
“Kuka sinä olet ja miksi olet täällä, kuolonklaanilainen?” nau’uin haastavasti. Tuo Kuolonklaanin kissa oli tullut reviirinsä ulkopuolelle ja halusin palavasti tietää miksi!
//Kataja?

Muru kuunteli uteliaana, miten Puh kertoi kodistaan sekä Nasun kodista. He asuivat kuulemma jonkin pienen puiston lähellä. Puh kutsui myös Kallen ja Murun syömään, mutta Muru ei olisi mitenkään uskaltanut lähteä enää pidemmälle kotoa. Hänen onnekseen kuitenkin Kalle vastasi, että heidän oli valitettavasti lähdettävä jo takaisin, ennen kuin kaksijalat palaisivat kotiin.
“Heippa sitten, oli mukava tutustua Kalle ja Muru”, Nasu maukaisi ujosti. Muru väläytti ystävällisen hymyn uusille ystävilleen.
"Oli hauska tutustua teihinkin. Näkemiin, Puh ja Nasu!" Muru naukaisi lämpimästi. Hän piti erittäin paljon näistä kahdesta uudesta tuttavuudesta ja toivoi näkevänsä heidät vielä uudelleen.
Myös Puh ja Kalle naukaisivat hyvästinsä, minkä jälkeen Puh ja Nasu lähtivät toiseen suuntaan ja Muru lähti Kallen perässä kohti kotia. Muru oli edelleen hyvin varautunut ja kulki vatsa maata viistäen, tarkkaillen koko ajan ympärilleen ja pensaiden taakse.
Hetken päästä Muru ja Kalle saapuivat lumen peittämän ukkospolun luokse. Sen laidalla nukkui nyt suuri, hopeinen hirviö, joka ei ollut siinä aiemmin. Se oli vain vähän yli kymmenen hännänmitan päässä kaksikosta. Muru jäi hiukan taaemmas epäröimään. Mitä jos ukkospolulle ilmestyisi uusi hirviö juuri silloin, kun Muru olisi ylittämässä sitä?
"Tule, Muru!" Kalle kääntyi kannoillaan ja saapui puskemaan Murua päällään kannustavasti. "Pihamme ei ole enää kaukana. Juostaan äkkiä!"
Muru otti muutaman askeleen lähemmäs ukkospolkua. Siinä samassa hirviön silmät syttyivät palamaan verenhimoisesti ja sokaisivat hetkeksi säikähdyksestä ilmaan hypähtävän Murun silmät. Hirviö alkoi pitää matalaa murinaa, jota ei ollut vaikea tulkita uhkaavaksi. Myös Kalle oli pompannut ilmaan ja lähti juoksemaan ukkospolun toiselle puolen, kohti kaksijalanpesiä hädissään.
"Se heräsi! Juokse, Muru! Juokse henkesi edestä!" Kalle ulvahti taaksensa. Täydessä paniikissa Muru pakotti itsensä juoksemaan hirviön suuren kuonon edestä ukkospolun ylitse ystävänsä perässä. Hänellä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, sillä kirjava naaras ei halunnut erota Kallesta hetkeksikään. Kun Muru pääsi ukkospolulle, lähti hirviö kuitenkin äkkilähdöllä liikkeelle; sen oli täytynyt ottaa Muru kohteekseen!
"Auta, Kalle! Hirviö syö minut!" Muru parkaisi ja kohtasi aidalle kiivenneen Kallen järkyttyneen katseen.
Muru pääsi kuin pääsikin ukkospolun toiselle puolen ajoissa! Naaras ei pysähtynyt, ennen kuin oli varma, että hirviön ääni oli vaimennut merkkinä siitä, että se oli lähtenyt toiseen suuntaan. Kun Muru vihdoin jarrutti, hän tajusi juosseensa kahden kaksijalanpesän väliselle, kapealle välikujalle. Hän tajusi, että hirviö tuskin olisi edes mahtunut kulkemaan sinne. Karvat pelosta pystyssä sekä vatsa ja häntä maata viistäen Muru kipitti takaisin sinne, missä Kalle kyyhötti vieraan pihan aidalla.
"Oletko kunnossa?!" naamiokuvioinen, tuuheaturkkinen kolli kysyi silmät selällään.
"En ole. Haluan kotiin", kilpikonnakuvioinen naaras päästi naukaisun ääni väristen. Hän huomasi, että hänen koko kehonsa tärisi.
"Voi ei! Tule, mennään äkkiä kotiin", Kalle sanoi huolestuneena.

Kotipihalla Muru kaivautui ulkotarhan sisäpuolelle ensimmäisenä, niin nopeasti kuin pystyi. Aitaukseen ei jäänyt karvan karvaa, mutta samaa ei voinut sanoa, kun Kalle mönki sisälle ulkotarhaan. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti oitis ikkunaluukusta sisälle. Hän juoksi suoraa päätä kiipeilypuulle, omalle paikalleen ja käpertyi siihen rauhoittuakseen. Kalle kipitti raapimispuulle hänen perässään ja kurotti päänsä ylös Murun tasolle.
"Minua pelotti ihan hirveästi", Muru sanoi.
"Niin minuakin. Mutta nyt olemme turvassa hirviöiltä ja koirilta", Kalle maukaisi lohduttavasti, "ei ole enää mitään hätää."
"Tiedän", Muru sanoi vaimeasti. Hän ei saanut hirviön suuria, kiiltäviä silmiä ja niiden tuomaa kauhuntunnetta pois mielestään. Muru ei jostain syystä löytänyt hyvää asentoa puussa, joten hetken kiemurreltuaan naaras loikkasi alas.
"Mihin sinä menet?" Kalle kysyi.
"Haluan levätä hetken rauhassa jossakin pimeässä", Muru sanoi. Hän kipitti nukkumishuoneeseen ja sukelsi kaksijalkojen suuren pedin alle. Siellä oli ihanan hämärää. Naaras käpertyi makaamaan Kallen lelun viereen.

Muru käveli yksin lumista polkua pitkin. Hän vilkaisi taakseen. Omituista: hänen tassunsa eivät olleet jättäneet lumeen minkäänlaisia jälkiä. Oliko hän niin kevyt? Muru jatkoi matkaa eteenpäin, tassut hankeen upoten.
Hän vilkaisi taas taakseen. Muru ravisteli päätään, mutta näky ei muuttunut: jäljet näkyivät nyt hyvin selkeästi ja jatkuivat silmän kantamattomiin. Kauanko hän oikein oli kävellyt? Olisiko kotiin vielä pitkä matka? Äkkiä Murua alkoi pelottaa, kun hän tajusi, ettei Kallea näkynyt missään. Pitkäturkkinen kotikisu alkoi katsella ympärilleen löytääkseen Kallen jälkiä lumesta. Pian hänen silmiinsä osui toisen nelijalkaisen otuksen jäljet, aivan muutaman hännänmitan päässä edessä.
Muru juoksi jälkien luokse ja haistoi niitä. Kallen tuttu tuoksu leijaili Murun sieraimiin! Toivon kipinä sisällään Muru kääntyi vasemmalle ja lähti seuraamaan jälkiä loputtomalta tuntuvassa lumimaastossa.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, kun naaras oli jo menettää toivonsa, hän erotti kaukana näköpiirissä häilyvän kissan hahmon. Kalle! Muru pinkaisi juoksuun helpottuneena.
"Kalle! Olen täällä, Kalle! Odota minua!"
Muru lähestyi Kallea lumi jalkojen alla pöllyten. Lähelle päästessään hän huomasi Kallen pysähtyneen odottamaan. Sininaamioinen kolli ei kuitenkaan kääntynyt, vaan seisoi paikallaan selkä Muruun päin.
"Onko kaikki hyvin, Kalle?" Muru kysyi varovasti päästessään sopivalle kuuloetäisyydelle. Hänelle tuli äkkiä paha aavistus. Kalle ei hievahtanutkaan. Muru hidasti tahtia ja juuri, kun hän oli hännänmitan päässä Kallesta, tämä kääntyi ja paljastuikin jättimäiseksi koiraksi. Koiran silmät olivat punaiset ja tämä haukkui raivokkaasti kuola jäätävän isosta kuonosta valuen. Muru rääkäisi, kiepahti salamannopeasti ympäri ja lähti juoksemaan pakoon, kuullen koiran hengityksen niskassaan. Samassa Murun näkökenttä täyttyi häikäisevästä, keltaisesta valosta; hirviö lähestyi suoraan Murua kohti niin jäätävällä nopeudella, ettei naaras ehtinyt reagoimaan. Muru parkaisi hädissään. Sitten kaikki pimeni.
Muru räväytti silmänsä auki ja tajusi vinkuvansa kimeällä äänellä. Murun silmät tottuivat pimeään nopeasti, ja hän erotti katon pään päällään ja Kallen lelun tassunsa vieressä; hän makasi edelleen kaksijalkojen pedin alla. Hän oli nukkunut pitkään, sillä auringot olivat jo sammuneet. Muru oli kuitenkin niin järkyttynyt ja peloissaan, että hän lähti oitis kipittämään oleskeluhuoneeseen.
Kalle nukkui pitkulaisen oleskelupedin päällä. Muru hyppäsi kollin viereen, jolloin hämmentynyt Kalle havahtui hereille.
"Näin pahaa unta!" Muru mourusi hädissään.
"Voinko nukkua sinun vieressäsi?" hän kysyi.

//Kalle?

Valo tunsi olevansa loukussa tässä syrjäisessä metsän kolkassa tuon oudon ventovieraan kanssa, joka yhtäkkiä oli löytänyt äänensä ja esittänyt sen myötä mitä kummallisimman kysymyksen. Ketä minä palvelen? Valo ajatteli ihmeissään, jopa hieman peloissaan, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä kissa kysymyksellään ajoi takaa tai miten se oli ylipäänsä relevanttia tässä tilanteessa.
"Anteeksi?" nuoren kollin suusta lipsahti.
"Olet kissa, mutta oletko klaanista? Oletko yksin?" Muukalainen puhu värisevällä äänellä. Ääni oli niin ohut mutta samaan aikaan kirkas ja pistävä kuin jääpuikko. Valo ei ollut ikinä kuullut kenenkään puhuvan vastaavalla tavalla. "Tarvitsetko apua?"
Kissan kysymys sai Valon epäröimään. Hänen nyrjähtänyttä jalkaansa poltteli ja kipu siinä oli muuttunut tykyttäväksi. Hän tiesi, että se pettäisi saman tien, jos hän yrittäisi uudelleen nousta ylös ja astua sen päälle.
Vaikka houkutus avun ottamisesta vastaan oli suuri, Valo ei voinut olla epäilemättä mysteerikissan aikeita. Hän oli törmännyt isänsä kanssa matkansa aikana monenlaisiin kissoihin, mutta hänen edessään seisova kissa ei ollut yhtään niin kuin ne muut. Tämä oli aivan kuin toisesta maailmasta, ja se samaan aikaan pelotti ja kiehtoi häntä.
Valo voisi joko hyväksyä muukalaisen avuntarjouksen tai yrittää selviytyä kotiin omin voimin, mutta jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulostanut järin loogiselta ottaen huomioon hänen tilanteensa.
"Osaatko sinä parantaa?" Valo kysyi puolestaan kissalta, joka oli kysynyt, tarvitsiko hän apua. Hän epäröi hetken, mitä uskalsi paljastaa itsestään vieraalle. Hän oli syntynyt klaaniin, mutta hän oli nyt erakko, joten hän ei kokenut oleelliseksi esitellä itseään entisenä klaanikissana. "Nimeni on Valo, ja asun isäni kanssa. Hän on varmasti huolesta suunniltaan, mutta en pääse hänen luokseen tällä kipeällä jalalla."

//Aave?

Aave tönötti varjoissa täysin paikallaan. Kissan esittämä kysymys lävisti ilman odottamattoman terävänä, kuin huutona häilyvässä yössä, runnoen Aaveen herkkiä pimeän täyttämiä korvia. Kolli vältti räpäyttämästä silmiään, jotta ei antaisi vieraalle siluetille tilaisuutta käydä hänen päälleen. Hänen oli kuitenkin hyvin vaikea nähdä pimeässä metsässä, jossa horisontissa kelluvat taivaalliset tähdet ja kummallisen kelmeä kuunpuolikas loivat ainoan hämärän valon.
“Hän ei näytä uhkaavalta”, Hehku sanoi jostain Aaveen takaa, jonne oli asettunut heidän kohdatessaan paikalle putkahtaneen kissan, “ja tuskin uhkaaja yrittäisi kysyä nimeäsi. Mene lähemmäs.”
Aave kurtisti kulmiaan epäluuloisesti, mutta asteli silti varovasti, ikään kuin jokaista tassuaan vuorotellen ontuen, lähemmäksi rapisevassa sohjossa ja piti katseensa sidottuna rotevaan kissaan. Aave tiesi, että Hehku suojelisi häntä pahan paikan tullen, mutta silti hän ei voinut laskea mielestään ajatusta tilanteen epäilyttävyydestä.
“Kuka olet?” kissa toisti särisevästi ja katsoi Aavetta uhmalla peitetyin silmin. Aave taas katseli kissaa tarkastellen, aivan kuin vierasta esinettä, johon ei uskaltanut koskea. Silloin hän huomasi kissan käpälän vinksahtaneen asennon. Oliko vieras loukkaantunut?
“Ketä sinä palvelet?” Aave kysyi silmät vieläkin suunnattomina hyvin jännittyneinä soikioina ja seisoi täysin liikahtamatta. Aaveen ihmetykseksi tulokas näytti ennen kaikkea hämmentyneeltä tämän korvien vastaanottaessa hänen esittämän omasta mielestään selittämättömän selkeän kysymyksen.
“Anteeksi?”
“Olet kissa, mutta oletko klaanista? Oletko yksin?” Aaveen ääni oli ohut ja sen nuotti oli kirkas, mutta samaan aikaan valtavan värisevä, kuin hän olisi vasta käynnistymässä jostain tietynlaisesta lepotilasta, “tarvitsetko apua?” Aave alkoi tässä kohtaa olemaan hieman luottavaisempi, vaikka heidän välillään olikin edelleen melko jännittynyt massa ilmaa. Ehkä kissa olisi yksi hyvistä? Eihän tämä ollut ainakaan vielä osoittanut vihamielisyyden elettäkään eikä Aave ollut havainnut taustalta viriävää pahuutta. Kyllä Aave pitäisi vieraasta huolta, jos hän kaipaisi opastusta näinä pimeinä aikoina. Kunhan se vain ei olisi juoni.

//Valo? Tää on nyt vielä vähän tällästä Aaveen oman äänen etsimistä, kun oon kirjottanu sillä niin kamalan vähän!