Kalle oli hieman loukkaantunut, kun Muru ei iloinnutkaan hänen onnistumisestaan, vaan alkoi vain torua nuorta kollia. Kallella oli ollut todellinen hätä ja hän oli ratkaissut ongelmansa itse, ja Muru vain syyllisti tosita lattiaturkin sotkemisesta.. Hän ei pitänyt siitä, että ystävä torui häntä kuin mitäkin pikkupentua. Mutta toisaalta Muru oli oikeassa: kaksijalat eivät ilahtuisi löytäessään ruskean sotkun lattiaturkiltaan.. Kalle katseli sotkuaan mietteliäänä, kunnes hän keksi mitä täytyisi tehdä. Häntä pystyssä vaaleaturkkinen kolli tepasteli lattiaturkin luokse ja alkoi kaapia maata käpälillään. Hänen kyntensä tarttuivat lattiaturkkiin ja kolli veti sitä ryttyyn niin, että turkki peitti sotkun. Kun koko sotku oli piilossa ja lattiaturkki yhtenä myttynä keskellä oleskeluhuonetta, Kalle käännähti iloisena Murun puoleen. Kirjava naaras ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta.
"Katso Muru! Minä siivosin sotkuni aivan itse", Kalle esitteli teostaan ylpeänä. Muru huokaisi ja hyppäsi alas pitkulaiselta pediltä. Hän silmäili arvostellen lattiaturkkia.
"Minusta tuntuu, että kaksijalat kyllä löytävät sotkusi tuosta huolimatta", Muru huomautti terävällä äänellä ja kumartui lattiaturkin tasolle. Kalle ei tiennyt mitä Muru yritti vihjata, mutta kolli puolustautui terävällä äänellä:
"Ei! En varmasti nuole sitä puhtaaksi. Sinä voit tehdä niin jos tahdot, mutta minä en tuota pese!"
"En minä sitä tarkoittanut", Muru pudisteli päätään.
"No mitä sitten? Minun mielestäni kaksijalat kyllä huomaavat tuosta, että olemme yrittäneet siivota jälkiämme. He ovat meidän palvelijoitamme ja tämä on meidän pesämme, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi alkaa siivoamaan?" Kalle töksäytti alkaessaan turhautua. Hän ei ymmärtänyt, miksi Murulla oli niin kova tarve saada sotku pois.
"Kaksijalat rakastavat meidän jätöksiämme, ellet ole huomannut. Miksi muuten he keräisivät niitä aina tarpeidentekoastioista niihin pieniin pusseihin?" Kalle kysyi ja siristi uhmakkaasti sinisiä silmiään. Nyt Murun olisi viimeistään ymmärrettävä, että ei siivoaminen ollut heidän tehtävänsä!

Valo. Kuinka suurenmoinen nimi. Tämä karisti kaiken tilanteen aikana versonneen epäilyn Aaveen sisältä, tämän täytyi olla kohtaloa. Merkki siitä, että Aave oli oikeilla jäljillä. Valo. Miten loistava asia pimeyden keskellä! Nyt hän ei enää kulkisi eteenpäin harso poltettujen silmiensä suojana, hänelle oli lahjoitettu näkö tämän uuden kissan kautta.
“Kyllä!” sanojen lintu vain syöksähti hänen suustaan aivan liian nopeasti ja täysin spontaanisti, vapauden mahdollisuuden havaiten ja tilannetta hyödyntäen - ilman minkäänlaista järjellistä harkintaa. “Tai siis en varsinaisesti. Vähän. Mutta luulen, että osaamme auttaa sinua.”
Aave oli niin suurten riemun purskahdusten kourissa, että jokin valtava aalto tuntui runtelevan hänen kehoaan sisältä päin parhaalla mahdollisella tavalla. Miten hänelle olikaan suotu tällainen sielua värisyttävä kohtaaminen.
“Ainiin, minä olen Aave”, hän sanoi ja heilautti päätänsä kömpelösti, hieman horjahtanutta arvostusta osoittaen. Hehkukin astui esiin varjojen seasta ja esittäytyi rennon rempseä hymy huulillaan:
“Ja minä Hehku. Tervetuloa seurueeseemme.” Valo näytti tuntevan jonkinnäköistä outoa epäluuloa Hehkua kohtaan, sillä ei suostunut kohtaamaan oranssin kollin katsetta ystävällisistä sanoista huolimatta.
“Hänestä ei kannata huolehtia. Hän on oikein mukava”, Aave selitti ja hymyili vähän kummallisesti ystävällisyyttä osoittaen ja kasvattaakseen varmuutta uudessa hohtosieluisessa toverissaan, vaikka hänen tietämättään hymyilyn yritys jäi usein nimenomaan yrittämisen tasolle. Suun omituinen venkura mukaili enemmän vääntynyttä tuulen pieksemää oksankarahkaa ja teki mustan kissan lähinnä maanisen näköiseksi. Ja sellainen tavallisesti salaperäisyyteen ja runolliseen vakavamielisyyteen kääriytyvän Aaveen olokin tällä hetkellä oli. Hän oli inspiroitunut! Maailma kimoili hänen ympärillään eloisasti sulkiaan pörhistellen, niin, ilma hänen keuhkoissaan tuntui sekin joltain vastustamattomalta kirkkaalta höyryltä. Kaikki oli täydellistä.
“Voit tulla luoksemme yöksi ja katsotaan sinun käpälääsi. Uskotko, että pystyisit kävelemään, jos tuen sinua? Voidaan yrittää”, Aave totesi suoraan sisäänhengitykseensä ja kipitti lähemmäs uutta toveriaan, joka tönötti edelleen jäykistyneenä paikallaan.
“Nojaahan minuun ja kerro sitten miltä tuntuu.” Ja niin Valo teki, joskin sivusilmällä vilkuillen ja kun heidän turkkinsa kohtasivat, se oli jotain niin ihmeellistä, silloin Aaveen turkki syttyi aivan ennennäkemättömään roihuun.

//Valo?

Muru oli ollut torkkumassa kaikessa rauhassa oleskeluhuoneessa, kun hän oli herännyt Kallen avunhuutoihin. Muru oli loikannut äkkiä oleskelupedin päälle turvaan, kun Kalle oli viilettänyt kauheaa vauhtia kohti kilpikonnakuvioista naarasta.
Muru tuijotti kauhuissaan, kuinka sininaamioinen kolli hetken ympyrää juostuaan pysähtyi ja alkoi laahata takapuoltaan lattiaturkkia vasten, jättäen jälkeensä ruskean vanan. Naaras ei ollut uskoa silmiään.
"Huh! Muru hei! Ei sittenkään mitään hätää! Minun jätökseni vain tarttuivat taas peppukarvoihini kiinni! Hoidin kuitenkin tilanteen aivan itse", Kalle hihkaisi, kuin kaikki olisi hyvin. Muru vain tuijotti vuoron perään Kallea ja vuoron perään lattiaturkkia järkyttyneenä. Naamiokuvioinen kolli oli ryntäämässä kohti Murua, joten naaras väisti äkkiä oleskelupedin korkeammalle kohdalle. Pedille hypännyt Kalle katsoi Murua hämmentyneenä.
"Mitä nyt?" kolli kysyi.
"Oletko tosissasi? Et sinä voi pyyhkiä takapuoltasi lattiakoristeeseen!" Muru huudahti epätoivon sävytteisesti. Oliko Kalle oikeasti noin hölmö?
"Miksi en? Minun piti saada jätökset pois peppukarvoistani, se oli hätätilanne! Eikä se ole mikään koriste."
"Tuo on kuvottavaa. Eikö sinun emosi opettanut sinulle mitään käytöstapoja?" Muru kysyi nyt terävästi huokauksen saattelemana. Kalle vilkaisi tassujaan. Murusta tuntui pahalta äristä ystävälleen, mutta hän ei juuri nyt mahtanut muuta. Naaras oli hyvin pettynyt Kallen toimintaan.
"En voi uskoa tätä... Mitä me nyt teemme? Meidän täytyy saada tahra pois näkyviltä, ennen kuin kaksijalat palaavat!" Muru mourusi kauhuissaan. Kalle vain tuijotti häntä hämmentyneenä.
"Miksi sinä teet siitä niin ison asian?" Kalle ihmetteli. "Ei sinun tarvitse huolia siitä, Muru. Kaksijalat siivoavat sen, kun palaavat."
Murua alkoi jo ottaa päähän Kallen välinpitämätön asenne ja naaras kurtisti otsaansa.
"Totta kai minun tarvitsee huolia siitä. Kaksijalat suuttuvat varmasti, ja he voivat yhtä hyvin luulla, että minä olisin tehnyt sen! Joten teit ulosteestasi juuri minunkin ongelman", Muru naukaisi hermostuneena heilauttaen viuhkamaista häntäänsä. Hän tuijotti Kallea suoraan silmiin. Murusta tuntui, että hän suuttuisi pian Kallelle ihan kunnolla, jos kolli ei ottaisi vastuuta iljettävästä teostaan...

//Kalle? ...

//VAROITUS: kakkaa

Kalle oli surullinen, kun Muru oli jättänyt hänet seikkailun jälkeen yksin ja paennut kaksijalkojen nukkumahuoneeseen. Kollikissa ei kuitenkaan halunnut häiritä ystäväänsä, joten hän jäi yksin nauttimaan loppuillaksi kaksijalkojen täydestä huomiosta. Vaaleaturkkinen kolli ei ollut aikoihin saanut niin paljon rapsutuksia! Hänen harmikseen rapsutukset olivat loppuneet, kun kaksijalat olivat nousseet ylös oleskeluhuoneen pitkulaiselta pediltä, sammuttaneet pesän katossa roikkuvat pikkuauringot ja kipittäneet nukkumahuoneeseen..
Kollikissa oli käynyt nukkumaan pedille, jonne kaksijalat olivat hänet yksin jättäneet. Kalle-kolli näki juuri unta herkkuaterioista, kun jokin herätti hänet. Uninen kolli säpsähti hereille ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän näki edessään Murun, joka näytti huolestuttavan pelokkaalta. Kalle havahtui heti hereille, jokin oli kyllä pielessä! Ennen kuin Kalle ehti kysyä mikä hänen ystävällään oli, Muru kertoi sen hänelle kysymättä:
"Näin pahaa unta!" Kalle tapitti hämmentyneenä sinisillä silmillään ystäväänsä. Sitten hän muisti nähneensä itsekin joskus pahaa unta siitä, että ruoka loppui ja kaksijalat jättivät hänet yksin... Se sai Kallen olon surulliseksi ja hän halusi ehdottomasti helpottaa Murun oloa.
"Voinko nukkua sinun vieressäsi?" Muru kysyi.
"Tietysti! Minäkin olen nähnyt painajaista", Kalle ilmoitti ylidramaattisesti, mutta rauhoittui sitten hieman, "minä lupaan suojella sinua."
Murun kasvoille levisi lämmin, ilahtunut hymy. Tämä käpertyi Kallen vierelle niin, että kaksikko oli aivan kiinni toisissaan. Se sai Kallen tuntemaan olonsa todella hyväksi, ja nuoren kollin kurkusta pääsi hiljaista kehräystä.
"Kiitos, Kalle", naaraskissa huokaisi hiljaa. Muru painoi päänsä Kallen etukäpälän päälle ja yritti käydä uudelleen nukkumaan. Kalle yritti muistella, miten hänen emonsa oli lohduttanut, kun Kallella oli ollut surullinen olo. *Aivan!* Kalle keksi ja alkoi sukia kielellään Murun pitkähköä turkkia. Kollikissa veteli pitkin kielenvedoin Murun niskakarvoja samalla kehräten. Hän halusi saada Murun tuntemaan olonsa tärkeäksi ja turvalliseksi. Kalle ilahtui kuullessaan, että myös Muru alkoi kehrätä. Kalle jatkoi ystävänsä turkin pesemistä vielä hetken, ennen kuin väsymys voitti lopulta hänetkin. Kalle avasi suunsa isoon haukotukseen ja painoi päänsä Murun pehmoiselle turkille. Uni tuli nopeasti ja Kalle vaipui rauhalliseen uneen.

Puoli kuuta kului vauhdilla, ja Kalle ja Muru olivat touhuilleet yhdessä vaikka ja mitä. Kalle rakasti yli kaiken Murun seuraa, vaikka kaksikolla kyllä oli välillä hieman ongelmia erityisesti kommunikaation kanssa. Innostuessaan Kalle nimittäin usein unohti lupauksensa ja sai Murun surulliseksi. Vastapainoksi myös Kalle oli toisinaan loukkaantunut Murulle, kun hän oli Kallen mielestä ollut jollain tavalla epäreilu.
Nyt Kalle ja Muru olivat taas kerran kahdestaan kotona, kun kaksijalat olivat lähteneet ulos aikaisin aamulla. Ystävykset olivat leikkineet niin kovasti yöllä hippaa, että he olivat jaksaneet nukkua pitkälle aamuun saakka – käyden tietysti välissä hereillä aamupalan aikaan.
Kalle oli juuri siirtynyt tarpeidentekoastialle. Hän oli edellisiltana käynyt luvatta kaksijalkojen tasolla hakemassa kaksijalkojen ruokaa, ja nyt se kostautui.. Muta Kallea ei haitannut, sillä kaksijalkojen ruoka oli herkkua! Hän ei tiennyt lainkaan mitä se oli, mutta kun kaksijalka oli tullut hätistelemään kissaa edellisiltana tasolta, Kalle oli paennut pitkulainen liharuoka suussaan nukkumahuoneen pedin alle. Muru oli yrittänyt tulla hakemaan Kallen löytöä, mutta kolli oli häätänyt ystävänsä pois kovaäänisesti murisemalla.
Nyt Kalle-raasu kökötti vatsa sekaisin tarpeidentekoastialla. Hänen vatsassaan myllersi, mutta viimein kolli oli valmis. Hän tapansa mukaisesti yritti peitellä jätöksiään, mutta se ei oikeastaan ollut Kallelle kovin helppoa.. Hiekka tuntui inhottavalta käpälissä, joten kolli raapi ennemmin astian seiniä. Kun Kalle hypähti pois tarpeidentekoastialta, hän tunsi jotain peppukarvoissaan..
"Apua!" Kalle parahti luullessaan, että joku oli tarrannut hänestä kiinni. Kolli lähti juoksemaan hullun lailla ympäri oleskeluhuonetta:
"Apua! Muru! Auta minua! Se jahtaa!"
Kalle juoksi ja juoksi ympäri oleskeluhuonetta, mutta edelleen hän tunsi vihollisen kiinni karvoissaan! Muru oli säpsähtänyt hereille ja joutunut väistämään ystäväänsä, joka oli vähällä jyrätä Murun alleen juostessaan kauhuissaan ympyrää. Sitten Kalle keksi mitä hänen olisi tehtävä! Kollikissa pysähtyi kaksijalkojen lattiaturkille ja lysähti istumaan. Hän painoi takamuksensa tiukasti turkkia vasten ja nosti takajalkansa ylös, alkaen vetämään itseään eteenpäin etukäpälillään. Vedettyään itseään noin puolentoista kissanmitan verran eteenpäin, Kalle tunsi olonsa helpottuvan! Kolli nousi ylös ja huokaisi helpotuksesta.
"Huh! Muru hei! Ei sittenkään mitään hätää! Minun jätökseni vain tarttuivat taas peppukarvoihini kiinni! Hoidin kuitenkin tilanteen aivan itse", Kalle hihkui innoissaan ja ravasi kohti Murua, joka oli loikannut pakoon Kallea pitkulaisen pedin päälle. Kalle oli ylpeä itsestään. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa kaksijalat olisivat tulleet ja vieneet kollirukan pesulle, mutta nyt Kalle oli hoitanut tilanteen aivan itse!

//Muru? :)

Tassutin metsässä tuttua polkua. Tänään oli ollut sateinen päivä, mikä poikkesi kyllä muista päivistä. Hiirenkorva oli todellakin aluillaan ja kauniit pienet hiirenkorvat kasvoivat puihin pikkuhiljaa joihinkin nopeammin kuin toisiin. Lunta silti riitti maassa vaikka millä mitalla mutta se oli jo alkanut näyttämään sulamisen merkkejä. Toivoin, että hiirenkorva polkaisisi kunnolla vauhtia ja pääsisimme viherlehteen saakka nopeasti. Odotin jo sitä päivää, kun saisin kävellä puiden oksilla ilman huolia märistä tai jäisistä oksista ja siten voisin harjoittaa kiipeilytaitojani oikein urakalla. Rakastin kiipeilyä ylitse kaiken muun! Kiihdytin kävelyni miltei juoksuksi asti. Nautin metsän rauhasta ja vettä pisaroi taivaalta. Pisarat tarttuivat turkkiini, kun juoksin metsän halki. Kaatuneen puun runko lähestyi. Tiesin pystyväni loikkaamaan sen yli mutta kiihdytin silti vauhtiani vielä. Loikkasin ja toivoin, että lennähtäisin rungon yli yhtä puhtaasti kuin kuvitelmissani. Voi surku! Käpäläni jäi jumiin johonkin ja muksahdin rinta-kaula seutu edellä. Kompuroin seisomaan. Vasemmassa takajalassani tuntui viiltävä kipu ja testailin sitä hetken mutta kipu tuntui lähtevän. Tunsin helpotuksen aallon kulkevan ylitseni ja vilkaisin sitten ympärilleni. Näin puun takaa tapittavat keltaiset silmät. Luulin tunnistavani Jupiterin hiekanvärisen naaman.
“Jupiter!” naukaisin ja loikin isäni luo. Kissa hyppäsi kokonaan esiin puun takaa ja sain hämmentyä oikein todenteolla. Se ei ollutkaan Jupiter. Hänellä oli kolme tummanruskeaa raitaa selässään ja vatsassa jotain mustia läikkiä. Hänen harmaa nenänsä väpätti kiinnostuneesti. Yksi asia kissassa epäilytti - hän haisi läpikotaisin Kuolonklaanilaiselta!
“Kuka sinä olet ja miksi olet täällä, kuolonklaanilainen?” nau’uin haastavasti. Tuo Kuolonklaanin kissa oli tullut reviirinsä ulkopuolelle ja halusin palavasti tietää miksi!
//Kataja?

Muru kuunteli uteliaana, miten Puh kertoi kodistaan sekä Nasun kodista. He asuivat kuulemma jonkin pienen puiston lähellä. Puh kutsui myös Kallen ja Murun syömään, mutta Muru ei olisi mitenkään uskaltanut lähteä enää pidemmälle kotoa. Hänen onnekseen kuitenkin Kalle vastasi, että heidän oli valitettavasti lähdettävä jo takaisin, ennen kuin kaksijalat palaisivat kotiin.
“Heippa sitten, oli mukava tutustua Kalle ja Muru”, Nasu maukaisi ujosti. Muru väläytti ystävällisen hymyn uusille ystävilleen.
"Oli hauska tutustua teihinkin. Näkemiin, Puh ja Nasu!" Muru naukaisi lämpimästi. Hän piti erittäin paljon näistä kahdesta uudesta tuttavuudesta ja toivoi näkevänsä heidät vielä uudelleen.
Myös Puh ja Kalle naukaisivat hyvästinsä, minkä jälkeen Puh ja Nasu lähtivät toiseen suuntaan ja Muru lähti Kallen perässä kohti kotia. Muru oli edelleen hyvin varautunut ja kulki vatsa maata viistäen, tarkkaillen koko ajan ympärilleen ja pensaiden taakse.
Hetken päästä Muru ja Kalle saapuivat lumen peittämän ukkospolun luokse. Sen laidalla nukkui nyt suuri, hopeinen hirviö, joka ei ollut siinä aiemmin. Se oli vain vähän yli kymmenen hännänmitan päässä kaksikosta. Muru jäi hiukan taaemmas epäröimään. Mitä jos ukkospolulle ilmestyisi uusi hirviö juuri silloin, kun Muru olisi ylittämässä sitä?
"Tule, Muru!" Kalle kääntyi kannoillaan ja saapui puskemaan Murua päällään kannustavasti. "Pihamme ei ole enää kaukana. Juostaan äkkiä!"
Muru otti muutaman askeleen lähemmäs ukkospolkua. Siinä samassa hirviön silmät syttyivät palamaan verenhimoisesti ja sokaisivat hetkeksi säikähdyksestä ilmaan hypähtävän Murun silmät. Hirviö alkoi pitää matalaa murinaa, jota ei ollut vaikea tulkita uhkaavaksi. Myös Kalle oli pompannut ilmaan ja lähti juoksemaan ukkospolun toiselle puolen, kohti kaksijalanpesiä hädissään.
"Se heräsi! Juokse, Muru! Juokse henkesi edestä!" Kalle ulvahti taaksensa. Täydessä paniikissa Muru pakotti itsensä juoksemaan hirviön suuren kuonon edestä ukkospolun ylitse ystävänsä perässä. Hänellä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, sillä kirjava naaras ei halunnut erota Kallesta hetkeksikään. Kun Muru pääsi ukkospolulle, lähti hirviö kuitenkin äkkilähdöllä liikkeelle; sen oli täytynyt ottaa Muru kohteekseen!
"Auta, Kalle! Hirviö syö minut!" Muru parkaisi ja kohtasi aidalle kiivenneen Kallen järkyttyneen katseen.
Muru pääsi kuin pääsikin ukkospolun toiselle puolen ajoissa! Naaras ei pysähtynyt, ennen kuin oli varma, että hirviön ääni oli vaimennut merkkinä siitä, että se oli lähtenyt toiseen suuntaan. Kun Muru vihdoin jarrutti, hän tajusi juosseensa kahden kaksijalanpesän väliselle, kapealle välikujalle. Hän tajusi, että hirviö tuskin olisi edes mahtunut kulkemaan sinne. Karvat pelosta pystyssä sekä vatsa ja häntä maata viistäen Muru kipitti takaisin sinne, missä Kalle kyyhötti vieraan pihan aidalla.
"Oletko kunnossa?!" naamiokuvioinen, tuuheaturkkinen kolli kysyi silmät selällään.
"En ole. Haluan kotiin", kilpikonnakuvioinen naaras päästi naukaisun ääni väristen. Hän huomasi, että hänen koko kehonsa tärisi.
"Voi ei! Tule, mennään äkkiä kotiin", Kalle sanoi huolestuneena.

Kotipihalla Muru kaivautui ulkotarhan sisäpuolelle ensimmäisenä, niin nopeasti kuin pystyi. Aitaukseen ei jäänyt karvan karvaa, mutta samaa ei voinut sanoa, kun Kalle mönki sisälle ulkotarhaan. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti oitis ikkunaluukusta sisälle. Hän juoksi suoraa päätä kiipeilypuulle, omalle paikalleen ja käpertyi siihen rauhoittuakseen. Kalle kipitti raapimispuulle hänen perässään ja kurotti päänsä ylös Murun tasolle.
"Minua pelotti ihan hirveästi", Muru sanoi.
"Niin minuakin. Mutta nyt olemme turvassa hirviöiltä ja koirilta", Kalle maukaisi lohduttavasti, "ei ole enää mitään hätää."
"Tiedän", Muru sanoi vaimeasti. Hän ei saanut hirviön suuria, kiiltäviä silmiä ja niiden tuomaa kauhuntunnetta pois mielestään. Muru ei jostain syystä löytänyt hyvää asentoa puussa, joten hetken kiemurreltuaan naaras loikkasi alas.
"Mihin sinä menet?" Kalle kysyi.
"Haluan levätä hetken rauhassa jossakin pimeässä", Muru sanoi. Hän kipitti nukkumishuoneeseen ja sukelsi kaksijalkojen suuren pedin alle. Siellä oli ihanan hämärää. Naaras käpertyi makaamaan Kallen lelun viereen.

Muru käveli yksin lumista polkua pitkin. Hän vilkaisi taakseen. Omituista: hänen tassunsa eivät olleet jättäneet lumeen minkäänlaisia jälkiä. Oliko hän niin kevyt? Muru jatkoi matkaa eteenpäin, tassut hankeen upoten.
Hän vilkaisi taas taakseen. Muru ravisteli päätään, mutta näky ei muuttunut: jäljet näkyivät nyt hyvin selkeästi ja jatkuivat silmän kantamattomiin. Kauanko hän oikein oli kävellyt? Olisiko kotiin vielä pitkä matka? Äkkiä Murua alkoi pelottaa, kun hän tajusi, ettei Kallea näkynyt missään. Pitkäturkkinen kotikisu alkoi katsella ympärilleen löytääkseen Kallen jälkiä lumesta. Pian hänen silmiinsä osui toisen nelijalkaisen otuksen jäljet, aivan muutaman hännänmitan päässä edessä.
Muru juoksi jälkien luokse ja haistoi niitä. Kallen tuttu tuoksu leijaili Murun sieraimiin! Toivon kipinä sisällään Muru kääntyi vasemmalle ja lähti seuraamaan jälkiä loputtomalta tuntuvassa lumimaastossa.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, kun naaras oli jo menettää toivonsa, hän erotti kaukana näköpiirissä häilyvän kissan hahmon. Kalle! Muru pinkaisi juoksuun helpottuneena.
"Kalle! Olen täällä, Kalle! Odota minua!"
Muru lähestyi Kallea lumi jalkojen alla pöllyten. Lähelle päästessään hän huomasi Kallen pysähtyneen odottamaan. Sininaamioinen kolli ei kuitenkaan kääntynyt, vaan seisoi paikallaan selkä Muruun päin.
"Onko kaikki hyvin, Kalle?" Muru kysyi varovasti päästessään sopivalle kuuloetäisyydelle. Hänelle tuli äkkiä paha aavistus. Kalle ei hievahtanutkaan. Muru hidasti tahtia ja juuri, kun hän oli hännänmitan päässä Kallesta, tämä kääntyi ja paljastuikin jättimäiseksi koiraksi. Koiran silmät olivat punaiset ja tämä haukkui raivokkaasti kuola jäätävän isosta kuonosta valuen. Muru rääkäisi, kiepahti salamannopeasti ympäri ja lähti juoksemaan pakoon, kuullen koiran hengityksen niskassaan. Samassa Murun näkökenttä täyttyi häikäisevästä, keltaisesta valosta; hirviö lähestyi suoraan Murua kohti niin jäätävällä nopeudella, ettei naaras ehtinyt reagoimaan. Muru parkaisi hädissään. Sitten kaikki pimeni.
Muru räväytti silmänsä auki ja tajusi vinkuvansa kimeällä äänellä. Murun silmät tottuivat pimeään nopeasti, ja hän erotti katon pään päällään ja Kallen lelun tassunsa vieressä; hän makasi edelleen kaksijalkojen pedin alla. Hän oli nukkunut pitkään, sillä auringot olivat jo sammuneet. Muru oli kuitenkin niin järkyttynyt ja peloissaan, että hän lähti oitis kipittämään oleskeluhuoneeseen.
Kalle nukkui pitkulaisen oleskelupedin päällä. Muru hyppäsi kollin viereen, jolloin hämmentynyt Kalle havahtui hereille.
"Näin pahaa unta!" Muru mourusi hädissään.
"Voinko nukkua sinun vieressäsi?" hän kysyi.

//Kalle?

Valo tunsi olevansa loukussa tässä syrjäisessä metsän kolkassa tuon oudon ventovieraan kanssa, joka yhtäkkiä oli löytänyt äänensä ja esittänyt sen myötä mitä kummallisimman kysymyksen. Ketä minä palvelen? Valo ajatteli ihmeissään, jopa hieman peloissaan, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä kissa kysymyksellään ajoi takaa tai miten se oli ylipäänsä relevanttia tässä tilanteessa.
"Anteeksi?" nuoren kollin suusta lipsahti.
"Olet kissa, mutta oletko klaanista? Oletko yksin?" Muukalainen puhu värisevällä äänellä. Ääni oli niin ohut mutta samaan aikaan kirkas ja pistävä kuin jääpuikko. Valo ei ollut ikinä kuullut kenenkään puhuvan vastaavalla tavalla. "Tarvitsetko apua?"
Kissan kysymys sai Valon epäröimään. Hänen nyrjähtänyttä jalkaansa poltteli ja kipu siinä oli muuttunut tykyttäväksi. Hän tiesi, että se pettäisi saman tien, jos hän yrittäisi uudelleen nousta ylös ja astua sen päälle.
Vaikka houkutus avun ottamisesta vastaan oli suuri, Valo ei voinut olla epäilemättä mysteerikissan aikeita. Hän oli törmännyt isänsä kanssa matkansa aikana monenlaisiin kissoihin, mutta hänen edessään seisova kissa ei ollut yhtään niin kuin ne muut. Tämä oli aivan kuin toisesta maailmasta, ja se samaan aikaan pelotti ja kiehtoi häntä.
Valo voisi joko hyväksyä muukalaisen avuntarjouksen tai yrittää selviytyä kotiin omin voimin, mutta jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulostanut järin loogiselta ottaen huomioon hänen tilanteensa.
"Osaatko sinä parantaa?" Valo kysyi puolestaan kissalta, joka oli kysynyt, tarvitsiko hän apua. Hän epäröi hetken, mitä uskalsi paljastaa itsestään vieraalle. Hän oli syntynyt klaaniin, mutta hän oli nyt erakko, joten hän ei kokenut oleelliseksi esitellä itseään entisenä klaanikissana. "Nimeni on Valo, ja asun isäni kanssa. Hän on varmasti huolesta suunniltaan, mutta en pääse hänen luokseen tällä kipeällä jalalla."

//Aave?

Aave tönötti varjoissa täysin paikallaan. Kissan esittämä kysymys lävisti ilman odottamattoman terävänä, kuin huutona häilyvässä yössä, runnoen Aaveen herkkiä pimeän täyttämiä korvia. Kolli vältti räpäyttämästä silmiään, jotta ei antaisi vieraalle siluetille tilaisuutta käydä hänen päälleen. Hänen oli kuitenkin hyvin vaikea nähdä pimeässä metsässä, jossa horisontissa kelluvat taivaalliset tähdet ja kummallisen kelmeä kuunpuolikas loivat ainoan hämärän valon.
“Hän ei näytä uhkaavalta”, Hehku sanoi jostain Aaveen takaa, jonne oli asettunut heidän kohdatessaan paikalle putkahtaneen kissan, “ja tuskin uhkaaja yrittäisi kysyä nimeäsi. Mene lähemmäs.”
Aave kurtisti kulmiaan epäluuloisesti, mutta asteli silti varovasti, ikään kuin jokaista tassuaan vuorotellen ontuen, lähemmäksi rapisevassa sohjossa ja piti katseensa sidottuna rotevaan kissaan. Aave tiesi, että Hehku suojelisi häntä pahan paikan tullen, mutta silti hän ei voinut laskea mielestään ajatusta tilanteen epäilyttävyydestä.
“Kuka olet?” kissa toisti särisevästi ja katsoi Aavetta uhmalla peitetyin silmin. Aave taas katseli kissaa tarkastellen, aivan kuin vierasta esinettä, johon ei uskaltanut koskea. Silloin hän huomasi kissan käpälän vinksahtaneen asennon. Oliko vieras loukkaantunut?
“Ketä sinä palvelet?” Aave kysyi silmät vieläkin suunnattomina hyvin jännittyneinä soikioina ja seisoi täysin liikahtamatta. Aaveen ihmetykseksi tulokas näytti ennen kaikkea hämmentyneeltä tämän korvien vastaanottaessa hänen esittämän omasta mielestään selittämättömän selkeän kysymyksen.
“Anteeksi?”
“Olet kissa, mutta oletko klaanista? Oletko yksin?” Aaveen ääni oli ohut ja sen nuotti oli kirkas, mutta samaan aikaan valtavan värisevä, kuin hän olisi vasta käynnistymässä jostain tietynlaisesta lepotilasta, “tarvitsetko apua?” Aave alkoi tässä kohtaa olemaan hieman luottavaisempi, vaikka heidän välillään olikin edelleen melko jännittynyt massa ilmaa. Ehkä kissa olisi yksi hyvistä? Eihän tämä ollut ainakaan vielä osoittanut vihamielisyyden elettäkään eikä Aave ollut havainnut taustalta viriävää pahuutta. Kyllä Aave pitäisi vieraasta huolta, jos hän kaipaisi opastusta näinä pimeinä aikoina. Kunhan se vain ei olisi juoni.

//Valo? Tää on nyt vielä vähän tällästä Aaveen oman äänen etsimistä, kun oon kirjottanu sillä niin kamalan vähän!

Orvokki: 21kp! -

Tihku: 12kp -

Jupiter: 9kp -

Salamanteri: 39kp! -

Valo: 19kp -

Puh: 8kp -

Valas: 4kp -

Haistelin pihalla olevia orvokkeja."Hyvä tuoksu" Sanoin. "Hus! Hus!" Silloin vanha kaksijalka tuli hätistämään minua haravalla. Juoksin äkkiä terassille ja hyppäsin rikkoutuneesta ikkunasta sisään.
Marssin salamannopeasti ruokakupille, mutta siinä ei ollut ruokaa. Aloin maukumaan, mutta minut sisälle hätistänyt kaksijalka oli jossain, ja toinen nukkui. Juoksin äkkiä toisen kaksijalan luo ja mau'uin kaksijalan korvaan. Kaksijalka heräsi. Juoksin ruokakupin luo innostuneena ja osoitin ruokakuppia hännälläni."Ruokasi on loppu" Kaksijalka sanoi väsyneesti (eikä valas ymmärtänyt) ja meni nukkumaan. Katsoin makuuhuoneeseen hölmistyneenä. En ymmärtänyt mitä kaksijalka sanoi ja kurkkasin vesikuppia. Siellä oli vettä. Päätin juoda, ja niin tein. Yhtäkkiä pois mennyt kaksijalka tuli sisälle. Juoksin äkkiä olohuoneeseen, jossa oli takaovi mitä kaksijalat yleensä käyttivät, ja kaksijalka oli ottamassa kenkiään pois kauppakassi vieressään. Kaksijalka käveli keittiötä kohti ja seurasin tätä toivoen, että kaksijalka olisi ostanut minulle ruokaa. Kun olimme keittiössä, kaksijalka kaatoi kuppiin ruokaa. Hypin 2 kertaa iloisena ja lopulta söin. Sitten tassuttelin hiljaa ulos haistelemaan uudestaan orvokkeja. Kun olin hetken haistellut huomasin kanin pihallamme.
Vaanin sitä puun takana. Sitten hyppäsin mutta kani pakeni. Minua ärsytti, mutta menun sisälle nukkumaan kaksijalan päälle.

Puh hymyili innokkaalle kotikisu-Kallelle, joka oli halukas olemaan kaksikon uusin ystävä. Puh oli varsin iloinen kollikissan vastauksesta. Kalle vaikutti mukavalta, samoin Muru ja voisiko kivoja kissaystäviä muka olla liikaa? Ei taatusti! Kermanvärisen kollin suu avautui suureksi, olivatko hänen uudet ystävänsä oikeasti paenneet koiria? Koirien takia Puh oli alunperin joutunut metsäkissojen armoille!
“Huh, todellakin hyvä, että te olette siinä! Onneksi te pääsitte pakoon, koirat ovat niiin vaarallisia. Koirien takia minä alunperinkin jouduin vaaraan, sillä sellainen jahtasi minut niiden metsäkissojen luokse”, Puh kertoi korvat värähdellen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti kuuluisiko jostain koirien tai metsäkissojen ääniä. Kollikissan kasvoilla oli pirteä hymy, kun kotikisukolli esitti heille liudan kysymyksiä. Ujompi Nasu painautui hieman ystäväänsä vasten, mutta katsoi sinisilmäistä Kalle-kissaa ujosti hymyillen. Puh arveli, että Nasu ei välttämättä saisi sanaakaan suustaan, joten hän päätti vastata ystävänsä puolesta.
“Me asumme tuolla noin! Sen pienen puiston lähellä!” Puh aloitti ja osoitti käpälällään kaksijalkalan keskustaan.
“Emme asu samassa pesässä, mutta Nasu on minun paras ystäväni! Meidän kaksijalkalat on todella mukavat, Nasun kaksijalat ovat aika tarkat siisteydestä ja heillä on kaikkialla vain valkoista. Paitsi Nasun ruokakuppi on vaaleanpunainen! Ja sitten minun kaksijalka on todella mukava ja antelias ruoan suhteen. Meillä on aina ruokaa tarjolla, oli tilanne mikä hyvänsä! Haluatteko te tulla syömään? Voin näyttää missä minä asun, Nasu asuu aivan vieressäni. Ja entä te, millaisia teidän kaksijalat on? Asutteko te samassa pesässä? Tai onko teillä ruokaa, hih?” kolli selitti ja kyseli innoissaan uusille ystävilleen ja silmäili kaksikkoa. Nyt kun Kalle oli ottanut ruoan puheeksi, oli hänellekin tullut nälkä. Puh kallisteli päätään toiveikkaana, kun kotikisukaksikko katsahti toisiinsa.
“Me tulisimme mielellään syömään, mutta meidän kaksijalkamme taitavat tulla pian kotiin ja meidän pitää ehtiä takaisin ennen sitä! Nähdäänkö kuitenkin taas joskus?” Kalle naukaisi iloisesti, mutta hänen korvansa laskivat hieman pettyneenä. Puh ja Nasu nyökkäsivät samaan aikaan.
“Heippa sitten, oli mukava tutustua Kalle ja Muru”, Nasu uskaltautui naukaisemaan hieman ujosti. Puh naukaisi myös omat hyvästinsä ystävilleen ja näin nelikon tiet erkanivat. Kermanvärinen kotikisukolli lähti tallustelemaan villapaitaisen Nasun kanssa kohti heidän omia pihoja. Puhia todellakin hiukoi ja välipala tekisi juuri nyt niin hyvää. Puh lipaisi huuliaan nälkäisenä, mitähän hyvää hänen kaksijalkansa oli tällä kertaa loihtinut?

10.9.2023
Olin löytänyt Jupiterin edellispäivänä ja nyt katselin, kun tuo nukkui rauhaisasti makuupaikallaan. Olin juuri herännyt ja nousin venyttelemään käpäliäni ja selkääni. Tavoilleni uskollisena tassutin pienen leirimme aukiolle ja suoraa päätä ulos. Päätin mennä tälläkertaa Kuolonklaanin rajalle päin, jos vaikka löytäisin sieltä jotain saalista. Tassuttelin hyvän matkaa kunnes haistoin jäniksen tuoreen hajun. Lähdin jäljittämään sitä nenä väristen toiveikkaana. En ollut koskaan saanut ihka omaa jänistä kiinni! Ehkä nyt saisin sen ja voisin vihdoin näyttää mihin todella pystyin. Sain jäniksen näköpiiriini ja tarkistin tuulen suunnan ennen kuin aloin hiipiä sitä kohti hiljaa. Epäonnekseni astuin kuitenkin risun päälle ja toisen lajin edustaja käänsi korvansa pystyyn valppaana. Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta - tajusin ja lähdin kanin rynnistämään kania kohti pitkät hintelät jalat maata takoen. Viikseni värisivät innostuneesti, kun kani lähti juoksuun. Jos nyt saisin sen kiinni, Jupiter varmasti uskoisi minun selviävän itse. Takaa-ajoni äänet varmasti kaikuivat metsässä mutten välittänyt. Ajatukseni kohdistuivat nyt yhteen asiaan - kaniin. Yleensä ajatukseni lentelivät jossain maan ja taivaan välillä mutta nyt ne olivat tuossa töpöhäntäisessä pitkä korvaisessa saaliseläimessäni. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin ja saavutin kania hämmästyttävän nopeasti. Nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju ja tiesin olevani sen rajan lähettyvillä mutten aikonut luovuttaa. Pian olin loikka etäisyydellä saaliistani mutta kanin eteen tupsahti savunharmaa kissa, joka loikkasi kiinni minun ikiomaan saaliiseeni!
“Se kani oli MINUN!” rääkäisin ja en ehtinyt jarruttaa, kun törmäsin päätä pahkaa pienikokoiseen valkoiseen naaraskissaan. Pitkäkarvainen kissa sävähti kauemmas ja paljasti hampaansa. Olinko juossut Kuolonklaanin rajan yli?
“Anteeksi?” valkoturkkinen murisi pörhistellen karvojaan. Katsoin varovasti edessäni murisevaa tuntematonta kissaa ja sitten käänsin katseeni savunharmaaseen naaraaseen, joka oli tappanut minun - MINUN - jänikseni ja roikotti sitä suussaan.
“Tuo oli minun jänikseni”, naukaisin vihaisesti.
“Mutta tämä on meidän reviirimme ja sinä et ole tervetullut tänne”, valkoisen naaraskissan suusta kuului uhkaus. Sävähdin, kun tajusin kuka se oli. Höyhen? Sydämeni kiihdytti tahtiaan mutten eleelläkään näyttänyt, että olin juuri tajunnut löytäneeni emoni. Toivoin, että hän ei tunnistaisi minua tai sitten vain jättäisi sukulaisuutemme salaisuudeksi.
“Voin lähteä, kunhan saan saaliini takaisin! Se kuuluu minulle ei teille”, nau’uin haastavasti.
“Joko minä näytän sinulle kuka täällä määrää tai lähdet aivan omin pikku käpälin kipittämään ulos reviiriltämme”, emoni naukaisi, kun hänen ystävänsä toljottivat minua syyttävästi.
“Minä lähden, jos saan tuon mukaani sillä se oli MINUN saaliini”, sanoin ja osoitin minun jänistäni hännälläni. Kissa edessäni pyöräytti silmiään. Hän heilautti käpäläänsä nenääni kohti ja vain vaivoin väistin hänen yllättävän iskunsa.
“Emo, mitä sinä teet?” naukaisin hiljaa niin, etteivät vierestä seuraajat kuulleet. Höyhenen silmiin syttyi ymmärrys ja hän jäätyi paikalleen.
“Höyhenhalla, hoitele tuo pentu”, musta kolli valkoisella kuvioinnilla naukaisi. Höyhenhalla? Oliko hänen nimensä nykyään Höyhenhalla? Höyhenhallan silmiin syttyi lempeä pilke ja mutta hän murahti.
“Lähde tai näytän kuka täällä määrää”, hän naukui. Nousin ylös ja katsoin emoani silmiin. En voinut uskoa, että törmäsin häneen nyt ja täällä.
“Selvä sitten mutta ensikerralla saatte maksaa siitä, että veitte MINUN saaliini!” ärjähdin ja käännyin ympäri. Juoksin kohti puistikkoa, josta olin tupsahtanut takaa-ajoni aikana juoksin Kuolonklaanin reviirin puolelle. Kun olin ylittänyt rajan toiseen suuntaan, tassutin hetken aikaa eteenpäin uuden saaliin hajun toivossa. En kuitenkaan löytänyt yhtäkään hajua joten päätin palata takaisin minun ja Jupiterin leirille.

Kun pääsin perille, Jupiter ei ollut siellä mutta hän oli jättänyt paikkaan jossa säilytimme saaliitamme päästäisen. Nappasin sen ja söin sen suurin haukkauksin. Tiesin, että Jupiter palaisi ja saattaisi tuoda mukanaan jotain mutta minun nälkäni oli kuitenkin niin iso etten potenut huonoa omaatuntoa isäni saaliin syömisestä. Mehän aina jaoimme saaliimme kahdestaan. Mietin vieläkin sitä, että olin juuri tavannut emoni. Miltäköhän hänen elämänsä näytti nykyään. Ainakin hän oli elossa.
//SuperKP-boosti

Kohtaamisesta Salamanterin kanssa oli vierähtänyt jo neljännesosakuu, eikä Valo ollut sen koommin törmännyt täplikkääseen erakkoon metsästysmaillaan, mistä hän oli helpottunut. Ehkä Salamanteri isänsä kanssa oli tullut järkiinsä ja tajunnut, ettei tässä metsässä ollut tilaa kuin vain yhdelle isä-poika-seurueelle, ja siirtynyt jonnekin muualle.
Viime päivien aikana Valo ja Sammakko olivat saalistaneet ahkerasti, ja Kuun tekemä aukko heidän ruokavarannoissaan oli melkein onnistuttu paikkaamaan. Valo viettikin suurimman osan hereilläoloajastaan metsällä tai vartioiden heidän pesäpaikkaansa kutsumattomien vieraiden varalta.
Nytkin nuori kolli oli ollut koko pitkän päivän metsällä, ja hän oli palaamassa isohkon oravan kanssa takaisin kotiin. Matka taittui melko hitaasti, sillä suuresta koostaan huolimatta hänellä oli vaikeuksia kantaa painavaa oravaa mukanaan.
Oli tullut jo hämärää, mutta hiipuva valo taivaanrannassa valaisi vielä jotenkuten erakon polkua. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei heti tajunnut kiinnittää huomiota lähistöltä kuuluvaan ääneen. Kun ääni kuului toistamiseen ja hänen nenäänsä tulvahti yhtäkkiä voimakas, eltaantunut haju, hän vasta huomasi olevansa vaarassa.
Samassa kettu ryntäsi esiin puun takaa, ja Valo ampaisi vaistojensa varassa karkuun. Hän juoksi eteenpäin minkä käpäliltään kerkesi, ja jossain vaiheessa hänen oli tiputettava orava matkasta pystyäkseen liikkumaan nopeammin.
Juostuaan jonkin aikaa sokkona syvemmällä metsässä, jonne pimeys oli salakavalasti laskeutunut, hänen tassunsa jäi jumiin kahden lumen alla piilossa olleen juuren väliin, mikä pysäytti hänen vauhtinsa kuin seinään.
Tuskainen parahdus karkasi Valon suusta ja hän jäi lumeen makaamaan toinen etutassu kivusta tykyttäen. Nyt se kettu kyllä varmasti saisi hänet kiinni!
Kuitenkin odotettuaan jonkin aikaa paikoillaan, yrittäen paniikissa kuulla oman huohottavan hengityksensä takaa lähestyvän pedon askelet, mitään ei tapahtunutkaan. Metsään oli laskeutunut täysi hiljaisuus. Valo nieleskeli ja vilkuili säikkynä ympärilleen, mutta kun ketusta ei todellakaan näkynyt merkkiäkään missään, hän uskaltautui nousemaan ylös.
Tai ainakin hän yritti nousta, sillä kun hän laski painonsa toisen etutassunsa varaan, se petti täysin, ja kipu levisi pistävänä särkynä koko hänen jalkaansa pitkin. Hän lysähti istumaan kivusta irvistellen ja nosti loukkaantunutta käpäläänsä, lipaisi sitä pari kieltää kielellään ja laski sen sitten takaisin alas. Voi itku. Miten hän nyt pääsisi kotiin?
Kaiken lisäksi tämä osa metsästä ei näyttänyt yhtään tutulta. Oliko hän eksynyt? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Valo tunsi olevansa aivan avuton. Hän ei ollut ikinä loukannut itseään niin, etteikö Sammakko olisi ollut heti valmiina rientämään apuun jostain lähistöltä. Nyt hän oli aivan ypöyksin ja täysin vieraassa paikassa.
Valo istui hetken paikoillaan yrittäen kuumeisesti pohtia ratkaisua tilanteeseensa, kun yhtäkkiä hänen korviinsa kantautui uusi ääni, joka kuulosti epämääräisesti kuiskinnalta. Aivan kuin joku olisi puhunut jossain lähistöllä. Nuori kolli valpastui ja höristi korviaan kuullakseen paremmin.
Samassa supina lakkasi. Valo pysyi liikkumatta, uskaltamatta hädin tuskin hengittää. Hän tunsi veren jähmettyvän suonissaan, kun vähän matkan päässä hänen edessään esiin tuli kiiluva silmäpari.
Laikukas kolli oli kauhusta kangistunut. Häntä ei rauhoittanut sekään tieto, että hajusta päätellen tulija oli toinen kissa eikä häntä aiemmin jahdannut kettu. Hän ei voinut tietää, oliko tämä muukalainen joku verenhimoinen kahjo, jolle hänen kaltaisensa loukkaantuneet nuoret kissat olivat sopiva saalis.
"Kuka olet?" Valon onnistui kysyä lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt hetken. Silmäpari tuijotti yhä häntä, mutta hahmo ei ollut tullut lähemmäs. Valon yritys esittää rohkeaa oli kaikin puolin epäonnistunut, ja hiipivän epätoivon saattoi kuulla hänen särkyvästä äänestään.

//Aave? :o

Sammakko totesi, että oli ollut “mukava tavata” minut ja että hänestä olisi kivaa nähdä myös minun isäni Jupiter joskus. Nyökyttelin hymyillen ja käännähdin ympäri ja tassutin poispäin. Käännähdin vielä ympäri.
“Hei sitten”, sanoin ja sitten vasta käännyin laahustamaan poispäin. Kävelin häntä hermostuneesti vääntelehtien kohti paikkaa, jossa muistin minun ja isän leirin olevan. Tassuttelin sinne suuntaan pitkillä harppauksilla sillä halusin pehkuihin. Väsymys painoi jo ja kuukin alkoi saavuttaa huippuaan. Kun vihdoin pääsin pikkuiselle leirillemme, Jupiterista ei näkynyt jälkeäkään. Säntäilin ympäriinsä etsien häntä mutten löytänyt. Yritin etsiä hänen hajuaankin mutten löytänyt sitäkään leiristä. Olin todella väsynyt ja olisin vain halunnut nukkumaan mutta päätin lähteä etsimään isääni, sillä koin velvollisuutta suojella tätä hengelläni sen jälkeen, mitä koiraa vastaan käydyssä taistelussa oli käynyt. Kiihdytin vauhtini juoksuun ja lähdin kohti paikkaa, jossa olimme kohdanneet koiran tänä aamuna.

Ravattuani jonkun aikaa haistoin voimakkaan Kuolonklaanin hajun värähdin hiukan. En ollut kulkenut oikeaan suuntaan. Nyt en enää tiennyt missä päin olin. Vilkuilin ympärilleni. Päättelin olevani Kuolonklaanin rajalla, sillä haju oli todella voimakas. Tarkkailin ympäristöäni mutten havainnut lumen lisäksi mitään muuta kuin pari kuollutta puskaa. Käännähdin ympäri suuntaan mistä olin tullut ja lähdin matkaamaan takaisin leiriä kohti, jotta sieltä voisin suunnistaa aukiolle, jossa arvelin Jupiterin olevan. En tosiaankaan tiennyt minne isä olisi voinut mennä. Ravasin kohti leiriä ja löysin puskan, joka toimi sen sisäänkäyntinä. Kun alitin sen huomasin, ettei se ollutkaan leiriimme johtava puska vaan olin taas harhaillut tiesminne. Sain hädintuskin liikutettua käpäliäni eteenpäin. Haukoin happea raskaasti sillä pitkän matkan ravaaminen eteenpäin oli vienyt viimeiset voimieni rippeet. En enää voinut muuta kuin käydä löytämäni puskan alle nukkumaan ja toivoa parasta. Kaivoin pienen kuopan lumeen ja toivoin, ettei musta hiekankeltaisten läiskien peittämä turkkini näkyisi liian selvästi lumenpeittämän puskan alta. Asetin häntäni kuonolleni ja suljin silmäni. Huoli isästä kaiversi mielessäni mutta olin niin uupunut, että nukahdin tuossa tuokiossa.

Heräsin ja avasin silmäni vain nähdäkseni, että oli silti yö. Kuu oli laskemaisillaan joten päätin nousta. Kömmin puskani alta ja tassutin suuntaan, josta arvelin tulleeni. Pudistelin turkkistani lumet ja hieraisin silmiäni. Tappelin väsymystä vastaan ja lähdin taas etsimään isääni. Tassuttelin eteenpäin ja koitin saada kiinni Jupiterin hajusta tai jostakin häneen viittaavasta. Ajatukseni harhailivat taas ja ennenkuin huomasinkaan olin taas kulkenut kauas paikasta, jossa minun olisi pitänyt olla. Huomasin järkytyksekseni, että Jupiterin hiekanvärinen turkki pilkotti lumen seasta. Ryntäsin hänen luokseen kaikki ajatuskset hänessä ja väsymys totaallisesti kaikonneena.
“Jupiter? Jupiter?” hoin hädissäni. En ollut koskaan pelännyt näin paljon. Isäni oli minulle tärkein kissa kaikista kissoista! Siirsin korvani hänen nenänsä eteen epätoivoisena, kun hänen hengityksensä osui korvaani loikkasin kauemmas innoissani. Hyppelehdin kehää isäni ympärillä iloisesti naukuen.
“Salamanteri?” Jupiter naukaisi vaimeasti.
“Sinä heräsit! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Etsin sinua vaikka kuinka kauan!” nau’uin iloa ja äärimmäistä helpotusta ääni ja olemus pursuen.
//Jupi?
//SuperKP-boosti

Yksikään Salamanterin mainitsemista nimistä ei kuulostanut tutulta, mutta Valo ei uskonut kollin keksineen omasta päästään juuri kertomaansa tarinaa. Ehkä heillä oli enemmän yhteistä kuin päältä päin saattoi luulla - vaikkakaan se ei saanut Valoa muuttamaan mielipidettään tästä. Hänen silmissään Salamanteri ja tämän ilmeisesti jossain lähistöllä pyöriskelevä isä olivat yhä tunkeilijoita sekä uhka heidän selviytymiselleen.
"Kaipaan emoani joskus mutta päätin itse jäädä erakoksi", Salamanteri lopetti kertomuksensa ja hymyili pienesti. Valo vilkuili hänen suuntaansa edelleen nyrpeää naamaa näyttäen.
"Ymmärrän. Sinäkin varmaan ymmärrät tuon tunteen, Valo?" Sammakko maukui, mutta Valo ei vastannut siihen mitään.
Nuori kolli kyllä ymmärsi kaipuun, sillä hänkin ikävöi usein perhettään Kuolonklaanissa, mutta hänpä ei ollut valinnut jättää heitä, toisin kuin Salamanteri. Valon emo oli antanut hänet pois, kun hän oli ollut vielä pieni. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi emo oli tehnyt niin, ja toisinaan sen ajatteleminen sai hänet hieman vihaiseksi, mutta hän ei ollut maininnut asiasta Sammakolle, sillä ei halunnut loukata isänsä tunteita. Hän oli onnellinen isänsä kanssa, eikä olisi muuttanut mitään.
"No, oli mukava tavata, Salamanteri", Sammakko kääntyi naukumaan taas täplikkäälle erakkokollille, jonka ruumiinkieli viesti siitä, että tämä vaikutti haluavan jo pois tilanteesta. Hyvä vain, sillä Valokin halusi päästä jonnekin muualle. "Sano terveisiä isällesi! Olisi hienoa tavata hänetkin joskus."
Valo pyöritteli muiden huomaamatta silmiään. *Juuri niin - siitähän sinä taatusti pitäisit! Kutsuisit varmaan samalla asumaan meille*, hän ajatteli hieman pilkallisesti mielessään.

//Manteri?

“Emoni… hän on Höyhen… olisikohan se ollut Höyhenhalla”, sanoin tajuten, etten oikeasti tiennyt hänen tämän hetkistä nimeään kunnolla vaan oli kuullut sen silloin Lumikkoviiksi-nimiseltä kissalta eksyessään rajan yli monia monia kuita sitten.
“Höyhenhalla…” Sammakko sanoi mietteliäänä.
“Hän eli klaanissa kuulemani mukaan oppilaaksi ja sitten hirviö vei hänet ja isäni ja hän tapasivat jossain kaukana täältä ja sitten matkustivat etsien Kuolonklaania ja lopulta löysivät tänne. Sitten Höyhen… Höyhenhalla sai minut ja sisareni ja otti heidät mukaan ja lähti. En muista häntä kunnolla enään, koska siitä on tosiaan jo aika kauan, kun viimeksi näin heidät. Sisareni olivat Katajapentu, Untuvapentu ja Hahtuvapentu”, kerroin pitkästi ja lopetettuani minusta tuntui siltä, että olin höpöttänyt aivan liian kauan ja paljon. Siirtelin käpäliäni vaivaantuneena.
“Kuulostaa seikkailulta”, Sammakko naukui ja hymyili.
“Kaipaan emoani joskus mutta päätin itse jäädä erakoksi”, avauduin ja hymyilin pikkuisen. Halusin jo lähteä paikalta mutta en kehdannut sanoa sitä heille.
“Ymmärrän. Sinäkin varmaan ymmärrät tuon tunteen, Valo?” Sammakko naukui. Nyökkäsin noin minun ikäiselleni kilpikonnakuvioiselle kollille.
//Valo?
//SuperKP-boosti

Huokaisin hiljaa, ja välttelin Mesitähden ja Kaurishypyn katsetta. Olisi pitänyt arvata että Eloklaanin päällikkö tunnistaisi minut, olinhan ollut kokoontumisissa. Mutta menneisyyttä ei voi karata, ja enhän ollut enää Kuolonklaanilainen, joten olin varma että Eloklaanilaiset luottavat meihin, en ollut mikään petturi.
“Ei, ei kukaan ole perässämme, ainakaan tietääkseni. Ja jos on, en ihmettele miksi”, vastasin päällikön kysymykseen, ja avasin suuni uudestaan ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään tähän väliin. “Tarvitsemme turvapaikan, koska lehtikato koettelee metsää. Siellä on vaikea asua, olemme Toiveen kanssa väsyneitä ja kylmissämme. Joten tarvitsemme apuanne joksikin aikaa, lupaan, että olemme hyödyksi”, jatkoin itsevarma ilme kasvoillani. Tiesin, että päällikkö kysyisi meiltä, miksi emme olleet enää Kuolonklaanilaisia, joten päätin kertoa sen ennen, kuin päällikkö ehtisi tiedustella enempää.
“Voin selittää myös, miksi en ole Kuolonklaanissa poikani kanssa. Toive lähti siltä ennen minua, omien henkilökohtaisten syidenä takia. Minä taas, olisin halunnut jäädä, mutta en voinut, vaikka kaikki rakkaimpani olivat siellä. Henkäystähti, jonka varmasti tiedättekin, murhasi kumppanini Mäyräkynnen klaanin silmien edessä, koska hän kyseenalaisti hänen uusia sääntöjään, se oli minulle kova isku. Et edes tiedä miltä se tuntui. Minun oli pakko lähteä, ja lähtiessäni jätin sinne esikoiseni, parhaan ystäväni ja nuorimmaiseni, joka oli vielä pieni pentu, tiesin kyllä, että hän olisi paljon onnellisempi siellä kuin täällä kylmässä. Mesitähti pyydän, päästä minut ja poikani turvaan, meillä on ollut rankkaa”, Sanoin vakaa ilme kasvoillani, ääneni säröili, kun olin puhunut Mäyräkynnestä. Minä viis veisasin siitä, kuinka yksityiskohtaisesti olin kertonut Mesitähdelle, jona tuskin tunsin. Tiesin, että hän on kunniallinen, rakastettu, ja luotettava kissa. Odotin hiljaa päällikön vastausta.

// Mesi tai Toive?

Salamanteri! Salamanterii!" huusin. Poikani oli kadonnut taistelun jälkeen. Koira oli paennut uikuttaen. Kiertelin etsien häntä. Salamanterin tuoksua ei tuntunut. Alkoi tipahdella sadepisaroita. Näkyi verta ja irronneita karvatuppoja, ja koiran haju tuntui ilmassa. Etsin Salamanteria läheisistä pensaista. 'Missä olet? Ei kai hän...tippunut rotkoon? Toivottavasti hän on turvassa.' ajattelin pelokkaana. Ensimmäistä kertaa, pelkäsin oikeasti. Olisin antanut mitä tahansa, nähdäkseni että Salamanteri olisi kunnossa. Ryntäsin äkkiä purolle päin. Siristin silmiäni. Puiden välissä näkyi jokin musta. Heittäydyin sitä päin. "Salamanteri! Siinähän sinä!" huudahdin onnellisena. Säikähdin, kun se ei kääntynyt. Näin pettyneenä, kun se olikin vain pensas. Varjoissa se oli näyttänyt ihan kissalta. Tuhahdin ja jatkoin etsintöjä. Ilta alkoi hämärtyä. Salamanteri ei varmasti löytäisi yösijaa! Entä jos siellä olisikin kettu tai mäyrä? Tai kaksijalka? Ajatus Salamanterista kotikisuna puistatti. En ikinä, ikinä alentuisi siihen. Kotikisut olivat ällöttäviä. Kerjäsivät aina kaksijaloilta ruokaa. Kuka oikea kissa muka niin tekisi? Käännähdin pelokkaana. Yritin saada vainun, tai kuulla puhetta. Ainoa asia, jonka kuulin, oli puussa rapisteleva orava. En jaksanut edes napata sitä. Salamanterin löytäminen oli tärkeämpää! Jaksaisin ihan hyvin ilmankin saalista. 'Mutta jaksaako Salamanteri? Entä jos ei?' ajattelin tuijottaen metsää. Kaikki oli minun syytäni. Olin ollut hiirenaivo! Ilman minua Salamanteri olisi täällä! Toivoin sydämestäni, että hän löytyisi. Tassutin eteenpäin uupuneena. Vilkuilin koko ajan ympärilleni. "Salamanteri! Jupiter täällä! Missä olet?" ulvoin niin kovaa kun jaksoin. Ainoa joka vastasi minulle, oli kaiku. Jäin tuijottamaan pettyneenä. 'Salamanteri....entä jos en ikinä löydä häntä?' ajattelin tuskissani. Muistin yhä ne ajat, kun leikin nelikkomme ja Höyhenen kanssa. 'Katajapentu, Untuvapentu ja Hahtuvapentu. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. Samoin Höyhenellä.' ajattelin tuijottaen taivasta. Olin kadottanut ainoan kissan, joka minulla oli. Laahustin hitaasti eteenpäin. Olin etsinyt häntä jo kauan. Entä jos olin lähtenyt väärään suuntaan? Siinä ajassa Salamanteri olisi varmasti ehtinyt jo kaksijalkalaan! Lähdin mitään ajattelematta juoksemaan kohti paikkaa. Kun olin juossut vähän matkaa, vedin henkeä. Asia tuntui toivottomalta. En ikinä löytäisi häntä. Salamanterista ei näkynyt jälkeäkään. Hätkähdin. Edessäni olivat ne samat puut, jotka veivät tappelupaikalleni. Lähdin kovaan vauhtiin. Ehkäpä Salamanteri olisi odottamassa? Kun saavuin sinne, petyin kamalasti. Aukio oli yhtä tyhjä kun aikaisemminkin. Ulvoin taas surusta. "Salamanteri! Kuuletko?" ulvahdin. Kaiku vastasi taas. Laskin pääni maahan. Yö alkoi jo nousta. Kuu paistoi pilvien takaa. Katselin sitä lohduttomana. Salamanterilla oli ollut paljon aikaa mennä piiloon. Kumpa olisin valinnut oikein. Höyhen takuulla pettyisi, kun kuulisi poikansa kadonneen. Siellä...miksi Höyhen nyt sitä kutsuikaan...Kuolonklaanissa, olisi varmasti paremmat huolehtijat. Itkin lohduttomasti. En ollut koskaan ennen itkenyt. Tunsin kuinka maailma muuttui sumeaksi. Yritin pysyä hereillä. Lopulta lysähdin maahan ja annoin unen viedä vallan.

Makasin vitivalkoisella ikkunalaudalla, ja katselin vihreillä silmilläni ulos ikkunasta. Kosketin nenälläni lasia, se oli kylmä, ulkona mahtoi olla kylmät oltavat. Tiesin kyllä miltä se tuntui, olin ollut erakko ennen kuin olin löytänyt Puhin ja omistajani. En ollut vielä nähnyt Puhia sen jälkeen kun Nasu kävi kyselemässä olinko nähnyt häntä, olin jo alkanut huolestua, tiesin ettei Puh selviäisi omillaan kovin pitkään, tietojeni mukaan kolli oli ollut koko ikänsä kotikisu, eikä tainnut tietää metsästä muuta kuin sen mitä olin kertonut hänelle. Havahduin ajatuksistani kun omistajani ilmestyi paikalle, vanha omistajani puheli minulle ystävällisesti, ja mainitsi sanan jonka olin oppinut tuntemaan jo kauan aikaa sitten, nimittäin ruoka. Minulla olikin jo kova nälkä, joten nousin innoissani pystyyn ja hyppäsin alas ikkunalaudalta. Kipitin omistajani perässä, niin että kaulassani oleva kulkunen kilisi, ruokahuoneeseen, jossa ruokakipponi oli. Kippo oli täynnä ruskeita nappuloita, joita erakkona ollessani en suostunut edes ajattelemaan. Mutta nyt kun niitä oli syönyt jonkin aikaa, ne maistuivatkin todella hyvälle! Eikä minun omistajani antanut vain raksuja, joskus kun hän teki ruokaa itselleen, niin hän antoi jotain minulle. Söin raksut hyvällä ruokahalulla, ja nuolin sen jälkeen huuliani. Minun teki mieli ensimmäistä kertaa koneen kuuhun, syödä hiirtä. Sen maukas maku oli jäänyt päähäni ainiaaksi, enkä millään pystynyt unohtamaan mennyttä elämääni. Tassutin valkoiselle ovelle, ja naukuin kovalla äänellä, merkiksi omistajalleni, että tahdoin mennä ulos. Omistajani käveli ovelle, ja aukaisi sen, hän puheli minulle jotain lempeästi. Naukaisin hänelle kiitollisena ja loikin ulos. Maata peitti ohut ja kaunis lumikerros, jonka kylmyys kipristeli polkuanturoita. Huokaisin onnellisena, kun erilaiset hajut tulvivat nenääni. Tassutin pihan poikki ja loikkasin aidalle, katselin uteliaana ympärilleni. Missään ei näkynyt hirviöitä, mutta jonkin matkan päässä oli kaksijalka, jolla oli koira. Onneksi ne kävelivät poispäin minusta, eikä koira näyttänyt haistaneen minua. Hyppäsin maahan ja tassutin pitkin katua, kohti suuntaa jossa metsä oli. En tiennyt mitä siellä tuli minua vastaan, mutta toivoin ettei ainakaan kettua tai mäyrää. Toivoin salaa mielessäni että törmäisin Raitaan, mutta voi olla että kolli on jo häipynyt näiltä tienoilta. Pian saavuin metsään, ja tassutin onnellisena puiden ja kasvien sekaan. Kulkunen kaulassani olevassa pannassa kilisi ärsyttävän kovaäänisesti, joten sain heittää toiveeni saada riistaa pois mielestäni. Kaikki tämän alueen tuoresaaliit olivat jo varmasti lähteneet pakoon. Tassutin eteenpäin ja haistelin ilmaa, ja mietin jokaisen hajun lähdettä mielessäni. Pian nenääni tulvahti haju, joka oli oudon tuttu. Se oli kissa, jolla oli tuoresaalista. Haju oli tuttu, kuka se voi olla, silloin tajusin, että hajun lähde oli Raita! Käännyin kiihtyneenä ympäri, ja näin hiekanvaalean kollin takanani suussaan jänis. Kolli tiputti sen maahan ja hymyili.
“Hei Tihku, mitä sinä täällä teet?” Raita kysyi ihmeissään ja kallisti päätään. Katsoin ensin Raitaa, sitten jänistä jonka kolli oli tiputtanut maahan. Päähäni ilmestyi suunnitelma, virnistin leikkisästi ja lähestyin Raitaa hiljaa.
“Tulin vain tutkimaan metsää”, tuhahdin Raidalle, kuulin läheisestä puusta linnun sirkutusta. “Nappaa tuo lintu, niin lupaan etten raapaise sinua”, sanoin uhkaavasti Raidalle. Raita kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi, kolli ei varmaan tiennyt mitä suunnittelin! Kun Raita alkoi kapuamaan puuhun, tartuin hampaillani jänikseen, ja juoksin niin kovaa kuin pystyin. Kuulin takaani karjahduksen, Raita oli kuullut tiukuni helinän kun olin pinkaissut juoksuun. Juoksin eteenpäin ja mutkittelin puiden ja pensaiden välistä, jotta raita ei löytäisi minua. Pysähdyin vasta kun olin metsän laidalla, ja söin jäniksen nopeasti. Tassutin aidalleni ja loikkasin sen päälle. Hyppäsin pihalle ja tassutin sen läpi, omistajani oli tullut ulos jaloittelemaan, joten hän päästi minut heti sisään. Sisällä oli ihanan lämmin, ja turvallista. Raita ei pääsisi tänne kostamaan! Vai pääsisikö?

Tassutin poikani luokse, ja nuuhkaisin ilmaa, täällä tosiaan tuoksui Eloklaani. Mutta yhdessä asiassa poikani oli erehtynyt, tämä oli Eloklaaniin reviiriä. Tiesin sen koska olin seikkaillut Eloklaanin rajan lähettyvillä vähän aikaa sitten.
”Voi Toive, tämä on Eloklaanin reviiri”, sanoin pahoittelevalla, mutta myös hiukan huvittuneella äänensävyllä. Olihan Toive minua nuorempi, joten ei hän voinut tietä asioita joita minä tiesin. Toive katsoi minua hämmentyneenä, mutta pien hän nyökkäsi hiljaa,
”Pars kiertää kaukaa raja, ettei me vain törmätä yhteenkään Eloklaanilaiseen, taistelu ei ole hyväksi kenellekään”, naukuin ja vilkuilin varuillani ympärilleni. Kun sanoin sanan taistelu, muistin vain Henkäystähden, sävähdin hiljaa, kun muistin Mäyräkynnen, hiirenaivoisen sielunkumpanini. Henkäystähti oli kylmäverisesti murhannut kumppanini kuonojemme edessä, en tulisi ikinä toipumaan siitä, Silloin tajusin, että nimeni oli yhä klaaninimi, eikä se ole sopivaa, sillä minulla oli traumat juuri Kuolonklaanista, tästä lähtien olen Orvokki, enkä Orvokkisydän. Tassutimme eteenpäin Toiveen kanssa ja avasin suuni kertoakseni että olen nyt Orvokki, enkä Orvokkisydän.
”Kuule Toive, nyt kun kerran olemme erakoita, emmekä murhaajia, niin vaihdan nimeni Orvokiksi, sillä sinä olet Toive etkä Toivetassu”, naukuin pojalleni hymyillen iloisesti, teki hyvää päästää eroon -sydämestä, Orvokki oli myös paljon lyhyempi nimi.
”Orvokki”, Toive naukui hiljaa, kuin makustellen uutta nimeäni, nuolaisin lempeästi Toiveen poskea ja huokaisin onnellisena. Olin ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen Mäyräkynnen kuoleman jälkeen, halusin vain olla iloinen, ja viettää aikaa perheeni kanssa, olisipa Pyörresielu, Aamupentu ja Lumikkoviiksi täällä, kaipasin heitä niin kovasti! Olikohan Pyörresielulla jo pentujakin? Ken tietää, mutta minä haluaisin nähdä esikoiseni, nuorimmaiseni ja parhaan ystäväni vielä kerran, se oli ainoa asia, mitä halusin enää elämältäni, nähdä heidät, edes kerran, edes pienen vilauksen. Ajatellessani tajusin, kuinka paljon kaipasin perhettäni, olinko tehnyt väärin, kun jätin Kuolonklaanin? En, en olisi pystynyt elämään siellä, kaikki yöt olisin itkenyt itseni uneen, ja ollut ”puhdasveristen” käskyteltävänä. Olin paljon onnellisempi näin. Ajatellessani monia asioita, kuulin rasahduksen läheltä Eloklaanin rajaa, höristin korviani ja katsoin varuillani kohti rajaa, Toivekin näytti huomanneen, ja kolli oli paljastamassa kyntensä esiin. Ennen kuin ehdimme reagoida vaaleanruskea karvamytty hyppäsi pensaikosta suoraan päälleni. Kirkaisin säikähtäneenä, kun kissa kaatoi minut maahan. Vaalenruskea kolli painoi minua maata vasten tassuillaan, hänen hampaansa olivat esillä. En tiennyt missä Toive oli, katsoin vauhkona ympärilleni. Erehdyin katsomaan kollia silmiin, ne olivat tummanruskeat. Tunsin, jotain, voin vain tuijottaa tätä kollia silmiin ikuisesti. Kollin ilme pehmeni, ja ote hellitti, puuskahdin kiitollisina, sillä kolli oli painanut toisella tassullaan keuhkojani. Kampesin itseni ylös, ja tuijotin kollia silmiin. Toive ilmestyi jostakin ja työntyi minun ja vaaleanruskean kollin väliin, hän katsoi vuorotellen meitä molempia epäilevästi.
”Kuka olet ja mitä haluat?” vaaleanruskea kolli kysyi, yllättävän ystävällisellä äänellä. ”Olen Orvokki, ja tässä on poikani Toive”, naukuin ja nyökkäsin kohti mustaturkkista poikaani, joka oli yhä välissämme.
”Voitko viedä meidät Eloklaanin leiriin, tarvitsemme turvapaikan ainakin hetkeksi, ennen kuin jatamme matkaa”, naukuin ja katsoin Toivetta lempeästi silmiin. Vaaleanruskea kolli nyökkäsi hiljaa, vähän epäröiden.
”Selvä, seuratkaa minua. Olen muuten Kaurishyppy, hauska tutustua Orvokki ja Toive”, Kaurishyppy naukui kohteliaasti ja nyökkäsi molemmille vuorollaan. Kaurishyppy käännähti ympäri ja tassutti nummille, seurasimme kolli kuuliaisesti. Kaurishyppy hidasti vauhtiaan, niin että asteli rinnallani. Toive oli hiukan edellämme, ja huomasin kuinka kolli höristi korviaan meitä kohti, että kuulisi kaiken mitä puhuimme.
”Tuota Orvokki, oletko erakko?" Kaurishyppy kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänensä oli yhä kohtelias. ”Olen, minä ja Toive olemme erakoita”, naukuin, jättämällä tahallani osan totuudesta kertomatta. Pelkäsin että Kaurishyppy ajaisi meidät pois kun kuulsi että olimme entisiä Kuolonklaanilaisia. Kaurishyppy nyökkäsi, ja katsoi Toivetta uteliaana.
”Missä kumppanisi on?” Kaurishyppy kysyi, ja katseli nummia, kolli ei tahtonut selkeästi ottaa nyt katsekontaktia. Huokaisin hiljaa, ja katsoin taivaalle.
”Hän, tuota, no, hän on kuollut.”, naukuin hiljaa, en olisi enää halunnut puhua tai ajatella koko asiaa. Kaurishyppy loi minuun pahoittelevan, mutta myös hiukan helpottuneen katseen. Katsoin kollia kummastuneena, oliko hän ilonen, kun kumppanini oli kuollut? On siinäkin Eloklaanilainen, luulin että eh ovat hyviä, mutta eivät näemmä olekaan. Matka oli lyhyt, ja olimme jo lähellä Eloklaanin leiriä. Kaurishyppy pysähtyi.
”Odottakaa tässä haen Mesitähden”, Kaurishyppy naukui, ja loikki Eloklaanin leiriin. Katsoin jännittyneenä Toivetta silmiin, pääsisimmekö Eloklaaniin hetkeksi, vai emme?

// Toive? Mesi? (Jos on vapaana)

Kalle: 9kp -

Salamanteri: 17kp -

Valo: 15kp -

Toive: 4kp -

Kun Salamanteri mainitsi emonsa olevan Kuolonklaanista, niin Sammakon kuin Valonkin korvat ponnahtivat pystyyn. Valo pälyili täplikästä kollia kiinnostuneempana, mutta piti yhä ilmeensä tuimana - se, että he molemmat olivat osaksi klaaniverisiä, ei muuttanut mitään.
“En ole”, Sammakko pudisteli päätään. “Tapasin Valon emon - kuolonklaanilainen hänkin - sattumalta. Hänen nimensä on Lumikkoviiksi.”
Valo tunsi rinnassaan pienen piston kuullessaan emonsa nimen lausuttavan pitkästä aikaa ääneen. He eivät olleet puhuneet isän kanssa Kuolonklaanista tai Valon sinne jääneistä sisaruksista ja emosta vähään aikaan, ja nuori kolli pelkäsi vähitellen alkavansa unohtamaan heidät. Hän laski katseensa hetkeksi tassuihinsa ja yritti karistaa epämiellyttävän tunteen pois.
“Sinä et ollut samaan aikaan Kuolonklaanissa minun kanssani”, hän naukui sitten Salamanterille ja siristi epäilevästi silmiään. Vaikka hänen muistikuvansa Kuolonklaanista ja sen kissoista olivat hämärtyneet kuiden saatossa, olisi hän varmasti siitä huolimatta muistanut olleensa pentutarhassa samaan aikaan Salamanterin kanssa. “Kuka emosi on?”
Ei sillä, että kollin vastaus välttämättä selventäisi asiaa hänelle, sillä hän ei juuri muistanut muiden kuolonklaanilaisten nimiä paitsi oman emonsa.

//Manteri?

Valo oli naukunut “kuin myös”, kun olin sanonut hauska tavata ja se tuntui jotenkin ironiselta. Valo vaikutti täydeltä tylsimyksen perikuvalta - kissalta, joka ei osannut eikä edes halunnut pitää hauskaa. Sammakko naukui jotain Valon syntyperästä ja erotin sieltä sanoja klaanista. Toinenkin oli siis osaksi klaanikissa? Sitten Sammakko sanoi jotain, etteivät he olleet tavanneet kovinkaan montaa Valon ikäistä kissaa. Kuinka monta meidän ikäistämme metsässä edes eli?
“Ai…”, na’uin ja unohduin katselemaan Valon turkin yksityiskohtia.
“Isäni - Jupiter - on syntyjältään erakko mutta emoni on Kuolonklaanilainen”, sanoin. Toivoin, että asia, jota en aikaisemmin ollut sanonut ääneen ei hetkauttaisi juuri tapaamiani kissoja kovasti.
“Oletko sinäkin klaanista, Sammakko?” kysyin innostuneisuus äänestäni hiipien. Suljin kuitenkin sen pois ja yritin pitää ystävällisen ja herramiesmäisen puoleni esillä. Sisälläni poltteli tunne, joka kertoi ettei Valo halunnut minua tänne mutta en välittänyt - metsähän oli kaikkien ei vain Valon ja Sammakon paikka. Minua hermostutti jo aika lailla ja olisin halunnut jo luistaa tilanteesta sillä verukkeella, että minun piti saalistaa isälleni niinkuin olin jo aikaisemmin sanonut. En toisaalta halunnut kadota paikalla ja antaa vieläkin huonomman vaikutelman itsestäni Valon silmille.
//Valo?

Erakko oli kertonut nimensä olevan Salamanteri, ja kuulemma tämä oli tullut tänne vain saalistamaan isälleen ja itselleen. Valo piti sitä jo riittävänä syynä pitää näitä uhkana. Jos he kaikki metsästivät samassa metsässä, ei kilpailulta voinut välttyä, eikä Valo puolestaan ollut valmis antamaan omista saalistaan joillekin tuiki tuntemattomille.
Sammakko vilkaisi poikaansa merkitsevästi, kun Salamanteri oli sanonut olevan “hauska tutustua”. Mitä? Pitikö hänen valehdella ja esittää tunteen olevan molemminpuolinen? Valosta oli kaikkea muuta kuin hauska tutustua tähän riistavarkaaseen.
“Kuin myös”, hän mutisi lopulta isänsä painostamana, mutta ei vaivautunut vääntämään naamalleen edes tekohymyä. Hän toivoi, että hänen tympeä asenteensa ajaisi kissan pois heidän alueeltaan, kun tämä tajuaisi, ettei ollut tervetullut.
“Mistä päin sinä ja isäsi olette kotoisin?” Sammakko kyseli ystävällisesti. Valo tukahdutti huokauksen. Seuraavaksi tämä arvatenkin kertoisi Salamanterille heidän koko elämäntarinansa ja kutsuisi nämä syömään luokseen. Niin kävi melkein joka toinen kerta. Valo ei voinut ymmärtää isänsä huoletonta asennetta tuntemattomia kohtaan.
“Minun poikani Valo tässä on entinen klaanikissa. Hän on elänyt kanssani erakkona jo useamman kuun ajan, mutta emme ole vielä törmänneet kovinkaan moneen hänen ikäiseensä kissaan.” Sieltähän se tuli, juuri kuten Valo oli uumoillutkin. Tämän jälkeen Valon olisi käytävä isänsä kanssa vakava keskustelu aiheesta - hän ei tarvinnut Sammakkoa etsimään itselleen ystäviä. Itse asiassa hän ei tarvinnut ystäviä alkuunkaan. Riitti, että hänellä oli isänsä, ja se siitä.

//Manteri?

“Nuppujuova?” nau’uin hämilläni. Veljeni oli kyllä sivuuttanut minun kanssani olemisen ja kaveeranut Nuppujuovan kanssa hieman liikaakin.
“Hän juuri. Pyörresielu valitsi oikein, eikö?” emoni hymyili innoissaan ja onnellisen näköisenä.
“Olihan hän meidän ystävämme ihan pentuajoista lähtien, mutta en saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan kunnolla”, nau’uin. En hymyillyt ja se näytti huolestuttavan emoani.
“Onhan sinulla kaikki hyvin. Tiedän, että sinulla oli… no vaikeaa klaanissa. Haluatko kertoa siitä?” Orvokkisydän kysyi. Kaamoskukan aiheuttamat traumat jotka olin saanut huuhdottua mielestäni palasivat pikkuhiljaa ja minun oli pakko työntää ne pois, jotta en vaipuisi taas panikkitilaan.
“En. En tahdo puhua siitä”, sanoin pikaisesti ja hieman hermostuneesti.
“Voisimmeko millään kulkea yhdessä tai siis, jos vain tahdot?” kysyin hieman vaivaantuneesti.
“Kyllä se minulle käy. Lähdetäänkö vaikka liikkeelle?” Orvokkisydän kysyi.

“Orvokkisydän!” huusin. Olin haistanut jotain outoa - todella outoa.
“No? Mikä hätänä?” emon huusi ja jolkotti luokseni.
“Luulisin, että haistan Eloklaanin, mutta tämähän ei ole sen reviiriä!” nau’uin ihmeissäni. Mistä tässä oli kyse? Oliko Henkäystähti ajanut Eloklaanin sen reviiriltä? Ei voinut olla! Ei missään tapuksessa!
//Orvokki?