Seurasin vieretä, kun joku oranssiraidallinen kissa saapui paikalle ja riiteli minun ensiksi tapaamani kissan kanssa. Oranssiraidallinen oli kutsunut kilpikonnakuvioista Valoksi mutta oranssiraidallisen nimeä en ollut vielä saanut tietooni.
“No niin, kukas sinä olet?” Valon toveri kysyi. Olin toljottanut heidän kiistelyään sivusta ja nyt oranssiraidallinen kolli kysyi kysymyksensä sovittelevalla sävyllä. Tämä oli kokoajan kuitenkin ollut minun puolellani mutta en silti tiennyt luottaakko häneen.
“Olen Salamanteri enkä tullut tänne tekemään pahaa vaan saalistamaan isälleni ja minulle”, sanoin totuuden mukaisesti. Tiesin, että jos nyt valehtelisin ja he saisivat tietää sen he eivät luottaisi minuun yhtään enempää.
“Hei, Salamanteri”, oranssiraidallinen naukui, kun Valo seurasi vierestä vilkuillen minua epäluuloisena. Päätin olla olematta epäilyttävä.
“Keitä te sitten olette?” kysyin kiltisti. Minun oli vaikea pysyä paikoillani ja jännitin lapalihaksiani ja rentoutin ne miltei heti. Minua ei kiinnostanut sitten pätkääkään olla tässä tilanteessa mutta halusin selvitä siitä taistelutta.
“Olen Sammakko ja tämä tässä on poikani Valo”, Sammakoksi esittäytynyt kolli sanoi ja vilkaisi pentuunsa merkitsevästi.
“Hauska tavata”, sanoin. Isäni oli opettanut, että jos joku olisi vihamielinen minua kohtaan olisin aina heille ystävällinen ja pitäisin suuni kiinni, kun minulle puhutaan. Sen lisäksi hän oli sanonut, että silloin kun tilanne oli vakava minäkin olisin vakava ja niin sitten tietysti olin.
//Valo?

Kissa, johon Valo oli törmännyt, ei vaikuttanut miltään järjen jättiläiseltä ensivaikutelman perusteella. Ensin kolli ei ollut kuullut hänen varoitustaan, ja sittenkin kun tämä oli kuullut sen uudestaan, se ei tuntunut saavan tässä aikaan kummoisempaa reaktiota. Valo pörhisteli karvojaan turhautumisesta.
"No jos kerran kuulit, niin mitä vielä teet siinä", hän murisi happamasti ja otti askelen kohti muukalaista. "Jos on tarpeen, voin kyllä saatella sinut tassusta kiinni pitäen tarpeeksi pitkän välimatkan päähän. Tänne ei kaivata ulkopuolisia."
Kolli oli Valoa huomattavasti pienikokoisempi ja solakampi - luultavasti sen myötä myös nopeampia. Kuitenkin, jos tilanne kärjistyisi yhteenottoon asti, Valo uskoi pärjäävänsä tätä vastaan. Taisteleminen ei ollut hänen lempijuttujaan, mutta hän oli valmis myös siihen tarvittaessa.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Valo tunsi ärtymyksen tökkivän hermojaan takaraivossaan, kun kuuli Sammakon hämmentyneen naukaisun takaansa. Oranssiraidallinen kolli tassutti hänen vierelleen ja katsoi uteliaasti vierasta kissaa. "Onko tämä uusi ystäväsi?"
Valo kiepahti isäänsä kohti äkeissään. "Näyttääkö tämä sinusta siltä, että me olemme ystäviä? Ei - yritän ajaa tunkeilijaa pois alueeltamme!"
Sammakko räpytteli silmiään hiukan ihmeissään. "Valo, metsä kuuluu kaikille. Emme me omista sitä. Kyllä täällä on tilaa meille kaikille", kolli lausahti sovittelevaan sävyyn. Valo tuijotti isäänsä epäuskon vallassa.
Kaiken tämän jälkeen tämä oli vieläkin valmis päästämään muukalaisen kotiinsa? Ei, ehdoton ei! Mikäli Sammakko ei sitä tajunnut, Valo pitäisi itse huolen siitä, ettei sama toistuisi.
Huolimatta isästään Valo kääntyi täplikästä kollia kohti korvat luimistettuina. "Viimeinen varoitus: ala kalppia!" hän sähisi.
"Valo!" Sammakon ääneen oli tullut tiukkuutta. "Lopeta hyvän sään aikana. Tappeleminen on turhaa. Mikäli et pysty elämään rinta rinnan muiden kanssa, voimme yhtä hyvin itse siirtyä muualle."
Se sai Valon lopettamaan nokittelun. Kaikista vähiten hän halusi lähteä täältä, etenkin, kun hän oli vasta oppinut tuntemaan paikan. Hän antoi karvojensa silottua, muttei irrottanut tuimaa katsettaan erakosta.
"No niin, kukas sinä olet?" Sammakko kysyi toiselta kollilta huomattavasti ystävällisempään sävyyn. Valoa kismitti edelleen vietävästi, mutta hän piti kuononsa kiinni tämän kerran.

//Manteri?

Jupiter loikkasi edessäni kohoavan koiran ja minun väliini. En pelännyt koiraa vaan isäni henkeä. Jupiter ärähti koiralle, joka oli hiukkasen suurempi kuin hän ja tönäisi minua taaksepäin sitten hän vivalsi koiraa. Saadessaan tilaisuuden Jupiter tuuppasi minut pensaikkoon.
“Ei tämä ole reilua! Haluan taistella!” älähdykseni purkautui suustani henkäyksenä sillä mätkähdin selälleni pensaan läpi maahan.
“Mene pois! Minä hoitelen tuon”, Jupiter huusi, kun työnnyin pensaan alta lehtiä turkistani pudistellen. Koira äkkäsi minut ja paljastin sille hampaani. Sen suusta pääsi kimeä korviahuumaava haukku ja se rynnisti minua kohti. Näin sen tilaisuuteni juosta karkuun haihtuvan hetkessä, kun koira rynnisti lähemmäs. Hengitin raskaasti ja sydämeni hakkasi pikavauhtia. Suljin silmäni, koska pelkäsin kuolevani sen nanosekunnin ajan. Yhtäkkiä joku rääkäisi ja koira älähti.
“Jupiter?” naukaisin ja avasin silmäni. Isäni huohotti paikoillaan seisten ja koiraa ei näkynyt missään.
“Se lähti käpälämäkeen”, Jupiter selitti, kun näki kummastuneen ilmeeni. Nyökkäsin huojentuneena. Pelko oli kaikonnut ja tielle astui pienoinen ärsyyntyminen.
“Olisin halunnut taistella sitä vastaan! En usko, että jänistin! Ensikerran minä häädän sen enkä aseta sinua vaaraan”, nau’uin vihaisesti. En ollut koskaan ollut niin vihainen itselleni - en edes silloin, kun päästin päivän ainoan saaliin käpälistäni. Suojelisin isääni yli kaiken muun, sillä hän oli varmasti ainut tuntemani kissa, joka ei lähtenyt rinnaltani hetkeksikään. Höyhen oli päättänyt lähteä takaisin Kuolonklaaniin mistä oli alunperinkin tullut ja sisareni Hahtuvapentu, Untuvapentu sekä ainoa veljeni Katajapentu olivat lähteneet emoni mukaan mutta itse olin päättänyt jäädä isäni seuraksi metsään sillä Kuolonklaani ei kuulostanut järin mukavalta paikalta.
“Minun tehtäväni on suojella sinua eikä toisinpäin. Nyt meidän kannattaa mennä sillä se rakki saattaa edelleen löytää meidät täältä”, Jupiter sanoi ja laski häntänsä lavoilleni. En karistanut sitä pois vaan kävelin isäni rinnalla pienelle leirillemme.
“Saanko mennä saalistamaan?” kysyin toiselta.
“Kunhan olet varovainen etkä ole kauaa tai mene kauas niin saat. Pysy turvassa, joohan? En halua menettää sinuakin”, Jupiter naukui ja hieroi nenäänsä otsaani vasten. Nyökyttelin.
“Tottakai”, sanoin ja loikin ulos pikkuiselta aukiolta. Tassutin puiden välissä maistellen ilmaa. Olin taas sotkeutunut ajatuksiini ja pian eteeni tupsahti kilpikonnakuvioinen kolli, joka oli ehkä parisen kuuta vanhempi kuin itse olin.
“Tämä on minun aluettani, joten sinuna alkaisin laputtaa”, kolli murahti. Tilanne tuli täysin puun takaa. En pelännyt kollia pätkääkään vaikka tämä uhkaili minua hampaat paljaina.
“Häh”, mutisin ja silmäni levisivät suuriksi. En saanut selvää kollin sanoista, koska ajatukseni olivat muualla.
“Sanoin, että tämä on minun aluettani ja jos et ala laputtaa häädän sinut omin käpälin ulos täältä”, kolli ärähti lujempaa kuin olisin ollut hidasjärkinen.
“En ole tyhmä kuulin kyllä”, mutisin ja toljotin kollia tavalla, joka sai hänet varmasti vakuuttumaan siitä, että olin juuri valehdellut.
//Valo?

Kalle ja Muru olivat paenneet koiraa ja joutuneet eroon Myystä. Nuori kollikissa kyllä tunsi jotenkuten naapuruston ja arveli osaavansa takaisin kotiin. Yllättäen he olivat törmänneet kahteen tuntemattomaan kissaan. Erityisesti toinen kissoista näytti hyvin pelottavalta Kallen mielestä; hänellä ei ollut lainkaan omia karvoja ja kollikissan yllä oli samanlainen turkki kuin kaksijaloillakin. Kalle ei ollut koskaan nähnyt sellaista kissaa. He esittäytyivät ja myös Kalle rohkeni kertomaan nimensä. Kolli oli kuitenkin hyvin varuillaan, sillä hän ei tiennyt olivatko muukalaiset ystäviä. Toinen kissoista – se jolla oli omat karvat – kertoi joutuneensa vastikään metsäkissojen kynsiin. Kallen niskavillat nousivat pystyyn. Hän oli kuullut metsäkissoista ja pelkäsi heitä kovasti. Puhiksi esittäytyneen kissan kertomuksen jälkeen kolli oli entistä vahvemmin sitä mieltä, ettei hän ikimaailmassa haluaisi joutua metsäkissojen luokse! Kissat vaikuttivat ihan ystävällisiltä, mutta silti Kallea vieläkin pelotti.
Kissat olivat kysyneet, asuivatko Muru ja Kalle lähistöllä, eivätkä he edes antaneet Kallelle aikaa vastata. Se sai kotikisukollin olon entistä epämukavammaksi, kun Puh heti perään esitti jo seuraavat kysymykset:
"Mutta tahdotteko te olla ystäviämme? Emme ole nähneet teitä ennen, kuten Nasu sanoi. Oletteko te siis uusia näillä main?"
Kalle ei vieläkään ihan tiennyt, mitä hän ajatteli kaksikosta. He vaikuttivat kyllä ihan kilteiltä...
"Kyllä me voimme olla, jos te ette kerro meistä metsäkissoille!" Kalle vastasi innokkaasti ennen kuin Muru ehti sanoa mitään.
"Emme me ole uusia, me asumme..", Kalle alkoi silmäillä ympäristöään yrittäen etsiä omaa kaksijalanpesäänsä, muttei sitä näkynyt, "noh, tuolla jossain vain." Puh ja Nasu kuuntelivat hymyillen heitä nuorempaa kollikissaa.
"Oletteko te matkalla jonnekin?" Puh kysyi päätään kallistaen. Kalle vilkaisi kysyvästi Murua. Kun kirjava kotikisunaaras ei näyttänyt vastaavan, oli Kallen avattava taas suunsa.
"Pakenimme kammottavia koiria!" Kalle kertoi ylidramaattisesti, "ne meinasivat tappaa meidät!" Vaaleaturkkinen kollikissa vilkaisi Murua, kuin hakien tältä tukea liioiteltuun tarinaansa, mutta Muru katsoi ystäväänsä vain kulmiaan kurtistaen. Kallen sininen katse kääntyi takaisin heidän uusiin ystäviinsä, jotka katsoivat Kallea silmät suurina.
"Hui, onneksi te kuitenkin selvisitte", Nasu sanoi varovaisesti hymyillen. Kalle nyökytteli päätään.
"Oli tipalla, että emme olisi selvinneet!" kotikisukolli liioitteli. Siltä hänestä ainakin oli tuntunut, kun koirat olivat lähestyneet ja he olivat Murun kanssa juosseet pakoon henkensä edestä!
"Entä te, missä te asutte? Asutteko te samassa pesässä? Millaiset kaksijalat teillä ovat? Entä onko teillä ruokaa? Minulla on kamala nälkä!" Kalle lateli kysymyksiä kysymysten perään ja kesken kaiken hän tunsi vatsansa kurnivan. Vaikka hän oli saanut edellisen ateriansa viimeksi aamulla, siitä tuntui olevan paljon kauemmin aikaa!

//Puh tai Muru?

Muru: 31kp! -

Aave: 5kp -

Salamanteri: 5kp -

Kalle: 10kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Jupiter: 7kp -

Puh: 20kp! -

Valo: 22kp! -

“Apua!” Epätoivoinen avunhuuto havahdutti Valon hereille unesta pensaan juurelta. Myös Sammakko oli herännyt ääneen ja höristeli nyt korviaan valpastuneena. Kohta sama ääni pyysi apua uudestaan, ja Sammakko ponkaisi jalkeille. Valo katsoi häntä yhä hieman unisena.
“Joku tarvitsee apua”, isä maukui hieman patistelevaan sävyyn, ja Valo tiesi, ettei voinut jäädä vain makoilemaan. Hän punnersi itsensä ylös ja seurasi isänsä perässä hyytävään pakkasyöhön.
Kuunvalo langetti pitkiä varjoja valkoiseen metsään, ja jokainen ääni oksan napsahduksesta metsikössä rapisteleviin eläimiin kuului kristallinkirkkaasti pakkasen ansiosta. Valo ei pitänyt tästä alkuunkaan. Täällä ulkona he olivat helppoa riistaa ketuille, ilveksille ja ties mille pedoille, joille heidän lumessa narskahtelevat askelensa olivat suorastaan kuin kutsu herkuttelemaan kissanlihalla.
“Mennään takaisin, jooko”, Valo aneli Sammakkoa, mutta oranssiturkkinen kolli pudisteli päätään torpaten poikansa pyynnön.
“Valo, meidän on autettava, jos jollakulla on hätä. Etkö haluaisi, että sinua autettaisiin, jos itse olisit pulassa?” Sammakolla oli hyvä pointti - jopa niin hyvä, ettei edes Valo voinut väittää siihen enää vastaan.

He löysivät pian etsimänsä: erään puun juurella kyyhötti musta naaraskissa, surkeana ja nälkiintyneen näköisenä. Sammakko ei epäröinyt lähestyessään muukalaista.
“Sinäkö kutsuit apua?” kolli kysyi naaraalta.
“Kutsuin”, kissa vastasi ääni väristen, “ja te vastasitte.”
“Mikä on hätänä?” Sammakko kumartui nuuhkaisemaan naarasta. Valo pysyi etäämmällä, silmäillen rähjääntynyttä kissaa epäluuloisena.
“Nyrjäytin nilkkani, enkä ole pystynyt saalistamaan moneen päivään”, naaras selitti vaikeroiden. “Näännyn pian nälkään, enkä pysty puolustamaan itseäni pedoilta…”
“Älä huoli. Me autamme sinua poikani kanssa.” Isän sanat saivat Valon niskakarvat nousemaan pystyyn. Tietenkin hän halusi auttaa, jos joku oli avun tarpeessa, mutta jokin tässä kissassa sai hänen sisälmyksensä kihelmöimään epämukavasti.
“Eikö vain, Valo?” Sammakko kääntyi katsomaan poikaansa.
“Joo, tietenkin…” Valo mutisi vastaukseksi ja tassutti epäröiden isänsä ja vieraan luo.
Hän auttoi isäänsä nostamaan kissan tämän selkään, minkä jälkeen he lähtivät kulkemaan hitaasti takaisin kohti heidän tämän hetkistä pesäänsä. Perillä Sammakko auttoi naaraan lepäämään pensaan alle.
“Valo, hakisitko varastostamme jotakin syötävää ystävällemme?” isä pyysi, eikä Valo viitsinyt väittää vastaan. Niinpä hän suuntasi vähän matkan päässä sijaitsevan männyn luokse, jonka juurikkoon kaksikko oli kaivanut montun ruokansa säilömistä varten. Kovina pakkaspäivinä ruokamontusta oli ollut paljon hyötyä, sillä kylmällä ilmalla saalistaminen kulutti vain turhaan energiaa. Siksi he olivat päätyneet saalistamaan varastoon niin paljon riistaa kuin se vain oli mahdollista.
Valo kaivoi osittain lumen alle hautautuneen montun auki ja valikoi sieltä myyrän. Sen jälkeen hän peitteli jälkensä hyvin, jottei kukaan toinen kulkukissa tai petoeläin erehtyisi heidän ruokavarastolleen, ja palasi takaisin isänsä ja vieraan luo. Hän pudotti myyrän naaraan eteen ja siirtyi sitten syrjemmäksi sukimaan turkkiaan edelleen hieman hermostuneena poikkeavasta tilanteesta.
“Voit levätä täällä niin kauan kuin tarvitsee”, Sammakko lupasi kissalle, joka oli ryhtynyt repimään ahnaasti palasia irti myyrästä. Kissa kohotti katseensa punertavaturkkiseen kollin ja väläytti tälle kiitollisen hammashymyn. Valo värähti nähdessään tämän vinot ja osittain mustuneet hampaat.
“Kiitos kovasti. Tulen varmasti viihtymään täällä kanssanne.”

Päivät kuluivat, eikä Kuuksi esittäytynyt muukalainen osoittanut minkäänlaisia merkkejä lähtemisestä. Päinvastoin, naaras vaikutti asettuneen ihan taloksi. Sammakon ja Valon ruokavarastot vain hupenivat, mutta isä oli edelleen sitä mieltä, että oli oikein auttaa loukkaantunutta naarasta, joka ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Valon puolesta kissa olisi saanut suksia kuuseen jo aikoja sitten.
Eräänä aamuna Valo jäi kahdestaan Kuun kanssa, kun Sammakko lähti saalistamaan. Nuori kolli pysytteli hyvän välimatkan päässä heidän vieraastaan, joka haisi pahemmalta kuin raato. Kuu sen kuin vain kuorsasi menemään pehmeällä lehtipohjalla ja vähät välitti Valon nyrpistelystä. Valoakin väsytti, mutta hän ei kyennyt ummistamaan silmiään vieraan kissan läsnäollessa. Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja Valo vaipui kevyeen uneen.
Jonkin ajan päästä Valo heräsi uudelleen. Hän räpytteli silmiään unenpöpperöisenä ja avasi sitten suunsa makoisaan haukotukseen. Kylläpä nokoset olivat tehneet terää! Hän vilkaisin nukkuvan Kuun suuntaan… Hetkinen - missä Kuu oli? Unisuus karisi nopeasti pois Valon jäsenistä, kun hän pomppasi pystyyn ja kiiruhti pensaan uloskäynnille. Hän kurkisti ulos pesästä ja näki ympärillä vain lunta, puita ja hangessa risteileviä polkuja. Kuun voimakas ominaistuoksu leijaili ilmassa vahvana, ja Valo lähti seuraamaan sitä epäilysten kasvaessa hänen mielensä perukoilla.
Pian hänelle valkeni, mihin suuntaan musta naaras oli ollut matkalla, ja se sai hänen käpäliinsä vauhtia. Kuitenkin, kun hän ehti perille, oli jo liian myöhäistä. Männyn juuressa sijainnut monttu oli kaivettu auki ja lumeen oli sekoittunut multapaakkuja. Kuusta ei näkynyt enää jälkeäkään, vaikkakin Valo pystyi haistamaan hänen olleen täällä vähän aikaa sitten. Erakko tassutti montun luo ja kurkisti sinne: Kuu oli vienyt mennessään viimeisetkin tuoresaaliin muruset.
Kiukku poltteli Valon sisuskaluja. Kaikki se passaaminen ja hyysääminen - ja tässä kiitos! Hän huitaisi kynsillään läheistä juurta ja päästi turhautuneen ärähdyksen.
“Valo, mikä hätänä?” Sammakko oli ilmestynyt hänen taakseen roikottaen suussaan pikkulintua, jonka tämä oli arvatenkin käynyt nappaamassa kaksijalkojen pihalta.
Valo kiepahti isäänsä kohti karvat pystyssä. “Se kirottu kulkukatti vei meidän ruokamme!” hän sähähti vihoissaan.
Sammakon silmät laajenivat ällistyksestä, ja tämä tuli Valon vierelle katsomaan tyhjänä ammottavaa monttua. “Mutta eihän hänen pitänyt pystyä kävelemään”, kolli kummasteli.
“Selvästikin hänen jalkansa koki jonkin ihmeparannuksen, minkä ansiosta hän pystyi pihistämään ruokamme kiitoksena kaikesta huolenpidostamme.” Valo oli hurjan vihainen. Hän oli vihainen Kuulle, vihainen isälleen, mutta ennen kaikkea hän oli vihainen itselleen. Hänen olisi pitänyt häätää se siivellä eläjä matkoihinsa hyvän aikaa sitten.
“Valo…” isä yritti, mutta Valo ei suostunut kuuntelemaan.
“Menen saalistamaan - ja tällä kertaa en anna kenenkään ulkopuolisen kajota ruokiimme”, hän tiuskaisi ja paineli matkoihinsa, jättäen Sammakon tuijottamaan tyhjää monttua.

Seuraavat päivät kuluivat saalistaessa. Valo oli suostutellut isänsä vaihtamaan heidän pesäpaikkansa muualle, samaten kuin ruokavaraston. Ei ollut enää turvallista pitää niitä samoilla paikoilla, kun Kuu tiesi niiden sijainnin. Naaras saattaisi käydä varkaissa uudestaan, ja sitten heidän olisi jälleen aloitettava alusta.
Valo oli lähtenyt metsään etsimään tuoreita hajujälkiä, mutta riistasta ei näkynyt merkkiäkään. Kolli oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei heti huomannut eteensä tupsahtanutta kissaa. Nähdessään mustan turkin, hänen mieleensä palasi Kuun kuva, mutta katsottuaan tarkemmin hän huomasi, että kyseisen kissan turkissa oli kellertäviä läiskiä. Vaikka kissa ei ollutkaan Kuu, se ei saanut Valoa yhtään huojentuneemmaksi. Taas yksi ventovieras, joka varmasti halusi viedä heidän ruokansa.
“Tämä on minun aluettani, joten sinuna alkaisin laputtaa”, hän murahti suurin piirtein omanikäiselleen kollille, joka ei näyttänyt pelkäävän häntä lainkaan.

//Manteri?

Puh katsoi valkoruskeaa, lyhytturkkista kollikissaa kiitollisena. Mesitähti oli tämän klaanin tai lauman,- Puh ei vieläkään ollut varma kumpi se oli -, johtaja. Kolli oli tarjonnut hänelle suojapaikan ja lämpimän pesän missä toipua sen tumman kissan aiheuttamista vammoista. Puh oli toiselle ikuisesti kiitollinen siitä ja samoin myös Lieskakajolle, joka oli pelastanut hänet. Vaaleaa kissaa harmitti, että toinen oli saanut hänen auttamisestaan rangaistuksen, mutta Puhin mieltä helpotti se, että Lieskakajo oli vakuuttanut selviämänsä siitä. Puhista oli hassua miten kissat elivät metsässä tälläisessä hierarkiassa. Toisaalta se oli myös kollista sangen kiinnostavaa, asiat tuntuivat toimivan todella hyvin. Mesitähti oli viimeisinä päivinä tutustuttanut Puhia kollin pyynnöstä hieman klaanin toimintatapoihin. Ne kiehtoivat Puhia kovin, mutta hän ei ollut valmis hylkäämään kotikisun elämäänsä. Kollin viikset värähtivät. Hänen oli pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin pois, mutta sitten ilkeät kissat ja se pahis klaani oli hyökännyt. Puh ei osannut taistella ja traumoistaan johtuen, hän oli pysytellyt visusti pesässä sammalien alla.
“Hei, Mesitähti. Minä tulin kiittämään vielä sinua ja muita kissaystäviäsi. Olen todella kiitollinen siitä, että te pelastitte minut ja annoitte minun toipua täällä. Siispä minä tarjoan sinulle auttavan tassuni. Jos ikinä koskaan tarvitsette apuani, löydätte minut kaksijalkalasta. En ehkä osaa taistella tai saalistaakaan kovin kummoisesti, mutta kenties voin auttaa jollain muulla tavoin. Tarjoamalla suojaa taikka sitten joitain kasveja, niitä kasvaa kaksijalkalassa todella paljon! En voi kuitenkaan mitenkään liian pelottavalla tavalla auttaa teitä, hih!” Puh tarjoutui ja hymyili toiselle suloisesti. Mesitähti nyökkäsi ja väläytti pienen hymyn kotikisulle.
“Minä lähden nyt, kenties törmäämme vielä. Toivottavasti voitatte ne pahat ja pelottavat kissat, hyrr! Heippa sitten!” Puh naukaisi hyvästinsä päällikölle, joka oli naukaissut pitävänsä Puhin tarjouksen mielessänsä ja lähettävänsä Hallavarjon saattamaan hänet. Kotikisu nyökkäsi muutaman kerran pontevasti. Puh käänsi vielä päätään ja katsoi kukkulalla hyöriviä kissoja. Osa heistä söi aamupalaa, osa sukivat toistensa turkkeja ja osa juttelivat toistensa kanssa. Puh tunsi piston sydämessään, hänellä oli niin kova ikävä kissaystäviään; Nasua ja Tihkua erityisesti! Sen lisäksi kollikissa kaipasi grillattua kanaa ja hänen omaa kaksijalkaansa. Puhin haavoja edelleen kiristi ja liikkuminen tuntui välillä vaikealta. Kylmä ilma ei ainakaan auttanut tähän tuntemukseen. Kolli odotti ilolla, että pääsisi lämpimän takkatulen ääreen lämmittelemään. Hänen omistajansa oli varmasti huolesta soikeana! Puhia harmitti, että hän oli tällä tavoin kadonnut. Entä jos hänen kaksijalkansa oli jo ottanut uuden kissan? Tai entä jos Nasulla oli jo uusi paras ystävä? Puh ei enää kestänyt, hänen oli pakko päästä takaisin kotiinsa! Pian valkoinen kissa asteli aukiolta Puhin vierelle. Kollin katse oli onneton ja tyhjä. Puh huomasi heti, että vanhemmalla kollilla oli murheita. Puhin ajatukset liitelivät heti taisteluun, olikohan toinen menettänyt jonkun kissan siellä? Tai kissoja? Puh kun ei tuntenut muiden kissojen perhesuhteita.

“Mennäänhän sitten, saatan sinut ulos leiristä”, soturikolli naukaisi lopulta hiljaisella äänellä ja ohjasi Puhia pois väliaikaisesta leiripaikasta. Puhilla ei yleensä ollut paras tilannetaju, mutta nähtyään maailmaa oman, pehmeän kotikisuelämänsä ulkopuolelta, ymmärsi hän pysyä nyt visusti hiljaa. Metsäkissat osasivat olla niin raakoja tapauksia, paitsi eloklaanilaiset. Heistä Puh piti, vaikkakin hieman edelleen vierasti joitakin todella arpisia tapauksia. Toisaalta, olihan Mesitähdellä ja Lieskakajollakin arpia! Eivät he siltikään olleet kovinkaan pelottavia tapauksia, vaan oikeastaan todella mukavia kissoja. Hento lumisade peitti metsää entistä enemmän valkoisen töhnän suojiin. Puh piti yleensä lumesta, mutta nyt hän halusi päästä vain lämpimään tai edes tuttuun kaksijalkaan. Metsässä oli välillä ihan mukava käydä, se päivä ei kuitenkaan ollut nyt tai tuskin olisi edes hetkeen. Kollit eivät vaihtaneet yhden yhtä sanaa tassutellessaan kohti rajaa. Puh värähti katsoessaan Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle. Siellä kaikki hänen kokemansa kamaluus oli tapahtunut.. Hallavarjo ohjasi nuoren kotikisun kauemmaksi klaanien välisestä rajasta.
"On parempi, että me nyt pysyttelemme kaukana Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisestä rajasta. Minä en luota yhteenkään kuolonklaanilaiseen, en etenkään sodanjulistuksen jälkeen", Hallavarjo sanahti toiselle, mutta tajusi sitten hymyillä nuorelle kollikissalle. Puh vain nyökkäsi hieman häpeissään, taas hänen uteliaisuutensa oli meinannut johtaa isoihinkin ongelmiin! Kaikista vähiten Puh nyt halusi aiheuttaa ongelmia Hallavarjolle tai Eloklaanille. Pian he pääsivät Eloklaanin ja reviirittömän alueen rajalle.
“Matkani päättyy tähän. Menet vain tuonne päin ja sitten löydät ukkospolun. Ylität sen varovaisesti ja oikealla on sitten kaksijalka”, Hallavarjo opasti nuorta kotikisua, joka nyökkäsi valkealle kollille hieman epävarmasti, mutta reipastui sitten. Kyllä hän pärjäisi hyvin! Puh otti ensimmäisen askeleen reviirittömälle alueelle ja taakse vilkaistessaan, oli valkea kolli jo kadonnut lumisateen pyörteisiin.

Puh asteli villapaitaisen Nasun kanssa kaksijalkalan kaduilla. He jutustelivat kollin matkastaan. Nasu kertoi olleensa hyvin huolissaan Puhista ja etsineensä ystäväänsä kaikkialta.
"Minä todella pelkäsin, että sinä kuolisit!" Nasu vinkaisi hiljaa, mutta hänestä huomasi, että kolli oli hyvin iloinen parhaan ystävänsä paluusta. Puhia harmitti kuinka hän oli aiheuttanut huolta kaikille. Ensimmäisenä kotiin päästyään hänen kaksijalkansa oli vienyt hänet leikkaajalle tarkistukseen ja sen jälkeen lämpimään kylpyyn. Puhista tuntui taas rakastetulta! Kaksikko asteli pensaan takaa takaisin polulle ja välittömästi kollin suklaanruskeisiin silmiin osuivat kaksi tuntematonta kissaa. He tuoksuivat turvalliselle, kotikisuille. Nasu katsoi tulokkaita ujosti, sillä hän kovasti pelkäsi metsä kissoihin törmäämistä. Nelikko esittelivät itsensä toisille. Kolli kertoi olevansa Kalle ja naaras taas Muru.
"Säikähdin jo, että te olisitte olleet metsäkissoja! Minä nimittäin eksyin tässä hetki sitten, sitten minun kimppuuni hyökkäsi metsäkissa ja toinen pelasti minut. Se oli aivan kamalaa! Ei kannata mennä tuonne päin. Tai on siellä myös hyviäkin kissoja, he pitivät minusta huolta ja antoivat ilmaista ruokaa! Mutta sitten pahat kissat hyökkäsivät sinne taas", Puh selitti innoissaan tarinaansa, joka kuulosti jo hieman uskomattomalta. Etenkin ilmainen ruoka.
"Mutta tahdotteko te olla ystäviämme? Emme ole nähneet teitä ennen, kuten Nasu sanoi. Oletteko te siis uusia näillä main?" Puh kysyi vielä pää kallellaan ja hymyili iloisesti uusille tuttavuuksilleen. Heistä voisi todellakin tulla hyviä ystäviä!

//Kalle ja Muru?

Ei nyt ihan vielä. Olet rehkinyt jo kokonaisen aamun! Eiköhän meidän pitäisi vähän levätä." kehräsin. Naurahdin mielessäni poikani innokkuudelle. Hän oli varmastikin perinyt sen Höyheneltä. Näin yhä mielessäni, kuinka olimme Höyhenen kanssa yhä yhdessä. "Eikä! Minä olen levännyt jo! Opeta minulle jotain, ole kiltti?" Salamanteri kysyi. Kehräsin huvittuneena mielessäni. Oli hyvä että hänessä oli tarmoa. "No, enköhän minä voi sinulle jotain opettaa. Mitä haluaisit oppia, hyökkäystä vai puolustusta?" kysyin häneltä. Salamanteri hyppi paikallaan innostuneena. "Molempia!" tämä huudahti. Olin parempi puolustuksessa kuin hyökkäyksessä. Höyhen oli aina ollut se hyökkääjä, koska hän oli minua parempi. Pullistin lihaksiani.
"Eiköhän aloiteta." totesin ja istahdin maahan. Salamanteri syöksyi viereeni. "Aluksi voimme harjoitella hyökkäystä. Tule sinä tuosta pensaan takaa, ja yritä yllättää minut." neuvoin. Salamanterin musta häntä huiski innoissaan hänen juostessaan pensaan taakse. Mietin, miten tämä sujuisi. 'Varmasti hyvin. Salamanteri on innokas oppimaan!' ajattelin iloisena. Käännyin katselemaan pensasta päin. "Mrr...täältä löytyy takuulla hyviä saaliita. Joku on selvästi saalistanut minulle." murisin ja yritin esittää vihollista. Kiersin saaliskasamme muutamaan kertaan. Yhtäkkiä näin mustan turkin vilahduksen. Salamanteri vinkaisi ja hyppäsi päälleni. "Mikä sieltä tulee? Apua, hyökkäys! Olen voimaton!" huudahdin huvittuneena. Salamanteri hihkui pidellessään minusta kiinni. Tunsin pienet ja terävät kynnet. "Jee! Minä voitin vihollisen!" Salamanteri hihkaisi. "Etpäs voittanutkaan!" ulvahdin ja lysähdin maahan. Tarrasin kiinni Salamanterista ja kierimme ympäri aukiota. Varoin laskemasta liikaa painoa Salamanterin varaan. Hetken päästä nousin turkki lumisena. Salamanteri ravisteli lunta päästään. "Vai sellainen taistelu sitten?" kysyin pilke silmissäni. Salamanteri huohotti. "Se oli kivaa!" tämä huudahti hetken päästä. Huokaisin. Yhtäkkiä kuulin voimakasta haukkua. "M-mikä tuo on?" Salamanteri kysyi pelokkaana. Esiin rynnisti pieni koira. Se syöksyi kimppumme. Sen kimeä haukku oli korviahuumaavaa. En tiennyt mitä tehdä. "Salamanteri! Juokse!" rääkäisin. Kyllä minä yhdelle pienelle koiralle pärjäisin. Mutta Salamanteri ei varmasti! Etsin katseellani hänen mustaa turkkiaan. Koira haukkui kovaa ja tappeli jonkun kanssa. Syöksyin äkkiä alas. Näin Salamanterin ärisevän ja yrittävän sivaltaa koiraa. Nappasin poikani äkkiä pois. "Mene! Minä hoitelen tuon!" älähdin ja tönäisin hänet pensaaseen. En ehtinyt jäädä katsomaan oliko hän kunnossa, kun koira jo takoi minua käpälillään.

"Manteri?"

Myy oli kertonut juuri ukkospolusta ja hirviöistä, ja Murua hirvitti ajatuskin moisista suurista otuksista. Hän toivoi vain, että kaksijalat pitäisivät ne aisoissa.
”Muru, tulitko sinäkin kotiin hirviön kyydissä? Oliko matka pitkä? Pelottiko sinuakin?" Kalle uteli. Murun mieleen palasivat muistot uuteen kotiin saapumisesta. Naaras värähti. Se oli ollut todella jännittävää! Muru ei ollut erityisemmin nauttinut hirviön mahassa olemisesta, mutta jännitys oli silloin vaihtunut innostukseksi heti hirviön pysähdyttyä.
”Tulin kyllä ja pelotti minua, mutta matka tuntui menevän nopeasti, vaikka olinkin vähän hermostunut”, Muru kertoi.
”Mutta ihan oikeaan kotiin minut sitten tuotiin. Olen niin iloinen, että saan asua sinun kanssasi Kalle!” Muru lisäsi kehräten.
”Kiva! Minäkin olen iloinen, että muutit kotiini!” Kalle maukui hymyillen. ”Tai siis meidän kotiimme.”
He kävelivät edelleen kylki kyljessä Myyn perässä. Äkkiä Muru haistoi jonkin oudon löyhkän.
”Mikä tuon on?” Muru kysyi ja painautui lähemmäksi Kallea, vilkuillen ympärilleen.
”Mikä? En minä näe mitään!” Kalle huudahti ja alkoi kääntelemään päätään ympäriinsä kuin kana. Sitten Kalle irtaantui Murusta ja alkoi pyörimään ympyrää.
”Rauhoitu, Kalle. Naapuruston kissat pitävät sinua ihan mielipuolisena, jos näkevät sinut aina hosumassa noin”, Myy torui Kallea, kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa. Murulla kävi hieman Kallea sääliksi, kun vanhempi naaras läksytti hänen ystäväänsä jatkuvasti. Kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti ystävänsä hännällään.
”Ai, anteeksi Myy. Muru näytti vain niin pelokkaalta”, Kalle sanoi Myylle ja siirsi sitten hämmentyneen katseensa Muruun.
”Tarkoitin tuota outoa hajua”, Muru selitti.
”Koiria vai?” Myy arvasi. Muru siirtyi lähemmäksi Myytä. Muru ei sanoisi sitä ääneen, mutta hän luotti enemmän Myyn kuin Kallen kykyihin puolustautua viholliselta. Kalle ei ilmeisesti ollut kuullut Myyn sanoja, sillä hetken päästä kolli huudahti:
”Hei, tuolta tulee koiria! Varokaa! Äkkiä pakoon!”
Nyt Murukin näki kaksi suurta, vaaleaturkkista koiraa kävelemässä yhden kaksijalan edellä heitä kohti kahden talon välistä. Häneen iski paniikki; eihän Kalle taas juoksisi pois?
”Kalle, rauhoitu nyt hyvän täh-” Myyn komennus jäi kesken, kun Kalle viiletti hänen edestään dramaattisesti, ulvaistein:
”Pelastautukoon ken voi!”
”Odota, Kalle!” Muru huusi. Naarasta pelotti kamalasti, vaikka hänen vieressään Myy näytti ihan rauhalliselta. Kalle teki lumessa U-käännöksen, mutta käpälät sutivat sen verran, että kolli ehti puoliksi törmätä ukkospolun toisella puolen kasvavaan puuhun. Päätä ravistellen Kalle kiiruhti takaisin Murun luokse.
”Anteeksi, Muru. Tule! Minä suojelen sinua!” Kalle maukaisi. Muru lähti juoksemaan pakoon Kallen vierellä ukkospolun toiselle piolelle. Sen jälkeen kuului lujaa haukuntaa: koirat olivat jo lähellä.
”Mihin me oikein menemme? Miksei me juosta kotiin?” Muru kysyi Kallelta vauhdissa, uskaltamatta pysähtyä. Hänen edellään juokseva Kalle ei joko kuullut tai ehtinyt vastata. Muru ei tiennyt, oliko Myy lähtenyt heidän peräänsä. Jos he hukkaisivat Myyn, se voisi olla huono asia. Muru vilkaisi taakseen, mutta naarasta ei näkynyt. Eikä onneksi koiriakaan.
Pian Kalle jarrutti pensaan taakse, joten Murukin pysähtyi. Kalle tuuppasi Murun hellästi pensaan taakse.
”Odota, tarkistan tilanteen”, Kalle sanoi ja kurkisti pensaan toiselle puolen.
”Eksytimme ne!” Kalle ilmoitti täpinöissään. Muru ei viitsinyt pilata ystävänsä iloa kertomalla, etteivät koirat olleet lähteneet heidän peräänsä.
”Hyvä. Kuule, palattaisiinko jo kotiin?” Muru naukaisi. Hänen kehonsa kävi edelleen ylikierroksilla pelosta, vaikka vaaraa ei näkynyt.
”Nyt jo?” Kalle kysyi, mutta näytti huolestuneelta katsoessaan Muruun päin.
Äkkiä heidän takaansa kuului rapinaa. Muru ja Kalle hätkähtivät yhtä aikaa ja kääntyivät katsomaan taakseen. Toisen pensaan takaa ilmestyi kaksi kissaa. Toisella ei ollut ollenkaan omia karvoja, mutta hänellä oli päällään vihreä kaksijalkojen tekemä turkki. Toisella kissalla oli kermanvärinen, punanaamioinen turkki.
”Hei! Keitä te olette?” kermanvärinen kissa kysyi. Molemmat muukalaiset näyttivät varsin viattomilta Murun mielestä, joten hän siloitti karvansa, kun tuntemattoman kollin äänensävy kuulosti niin ystävälliseltä. Karvaton kissa tuijotti Murua ja Kallea vuoron perään pää kallellaan.
”Minä olen Kalle!” Kalle esitteli itsensä ensin.
”Ja minä olen Muru”, Muru naukaisi ja väläytti kaksikolle hennon hymyn. ”Keitä te olette?”
”Minä olen Puh ja tässä on Nasu”, kermanvärinen kolli esitteli.
”Asutteko te lähistöllä?” Puh kysyi, ennen kuin Muru ehti kysyä samaa heiltä.
”Emme ole nähneet teitä aiemmin”, Nasu lisäsi hiukan ujon oloisena.
Muru toivoi, että Kalle ei alkaisi nyt pelleilemään. Muru ei halunnut nolata itseään uusien tuttavuuksien edessä. Naaras halusi antaa itsestään mahdollisimman sivistyneen ja siistin kuvan.

//Kalle?

Kalle oli niin täpinöissään, että aloillaan pysytteleminen tuotti vaikeuksia. Hän muisti, ettei Myy pitänyt siitä, kun hän kirmasi innoissaan edestakaisin ja kiljahteli leikkisästi taukoamatta, joten Kalle yritti olla rauhallisemmin. Hän oli lähtenyt ulos seikkailemaan Murun kanssa ja kaksikko oli hakenut Myyn mukaansa. Mustaturkkinen naapuri tunsi kaksijalkalan paremmin kuin Kalle, joka oli käynyt vain vähän siellä täällä katselemassa paikkoja. Kalle ei oikeastaan edes muistanut mitä missäkin oli. Hän ei oikein osannut keskittyä kokonaisuuteen, vaan muisti pieniä yksityiskohtia sieltä täältä paikoista, joissa hän oli käynyt.
Kallea vähän säälitti, kun Muru näytti olevan niin peloissaan. Hän yritti kannustaa ystäväänsä, joka onneksi sitten uskalsi loikata alas aidalta kahden muun kotikisun seuraan. Kun Muru oli päässyt pois lumikinoksesta, hän näytti entistä pelokkaammalta. Kalle katsoi huolestuneena pesätoveriaan, oliko Muru loukannut itsensä?
Kun kirjava kotikisunaaras kertoi olevansa peloissaan, Kalle ei tiennyt mitä sanoa. Hän yritti kuumeisesti miettiä, miten voisi saada Murun vähemmän pelokkaaksi. Mutta sitten Muru itse siirtyi lähemmäs Kallea niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan.
"Sopiiko, jos kuljen sinun vierelläsi näin?" naaras kysyi nyt hieman reippaammalla äänellä. Kallen kasvoille piirtyi iloinen hymy.
"Tietysti se sopii!" kolli hihkaisi leveästi hymyillen, "Myy! Myy! Voitko sinä viedä meidät siihen paikkaan jossa kasvaa puita? Muistatko kun veit minut sinne ennen kuin lumet tulivat?"
"Muistan minä, Kalle", Myy vastasi rauhallisella äänellä, "se pieni metsä taitaa olla tälle kerralle liian kaukana. Murun olisi hyvä tutustua ensin lähikujiin, ennen kuin lähdemme kauemmas seikkailemaan."
Kalle laski pettyneenä häntänsä ja päänsä alas. Hän vilkaisi surkeana Murua, mutta ei ollut hänelle vihainen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Kalle piristyi taas silmänräpäyksessä:
"Ei se mitään! Me voimme esitellä Murulle lähikujia, nekin ovat tosi mielenkiintoisia!"
Murunkin kasvoille levisi iloinen hymy.
"No niin, eiköhän sitten mennä, että ehditte takaisin ennen kuin kaksijalkanne tulevat", Myy virkkoi ja lähti johdattamaan kaksikkoa kauemmas aidasta. Muru ja Kalle kulkivat vanhemman naaraan perässä vierekkäin aivan kiinni toisissaan. Murun läheisyys tuntui mukavalta, ja Kalle alkoi kehrätä hiljaa. Nuori kollikissa nautti elämästään täysillä. Vaikka hänellä ja Murulla olikin välillä konflitkeja, hänen elämänsä oli muuttunut paljon hauskemmaksi Murun saapumisen jälkeen!
Kalle ja Muru seurasivat Myytä erään kaksijalanpesän pihan poikki ukkospolulle. Sen musta pinta oli jäänyt valkoisen lumen alle. Kaksijalat ja Hirviöt olivat tehneet maassa olevasta lumesta aivan kivikovaa ja liukasta tallomalla sen päälle. Onneksi Kallella oli kynnet, jotka maahan upottamalla hän pääsi vaivatta liikkumaan hieman liukkaammallakin maalla.
"Tämä on ukkospolku, kuten ehkä tiedätkin Muru. Kun lumet sulavat, niiden alta paljastuu sen musta ja kova pinta. Ukkospolkuja pitää varoa, sillä hirviöt eivät aina huomaa sitä ylittävää kissaa ja saattavat juosta yli", Myy opasti Murulle samat asiat kuin Kallellekin joitain kuita aiemmin. Kalle silmäili Murun reaktiota.
"Muru, tulitko sinäkin kotiin hirviön kyydissä?" Kalle tiedusteli uteliaana ja esitti heti perään toisenkin kysymyksen, "oliko matka pitkä? Pelottiko sinuakin?"

//Muru? :3

Salamanteri vaani lintua keikkuen vahvan tammen oksalla. Lunta leijaili kylmyydestä värisevän kollin ympärillä mutta tämä yritti jatkaa eteenpäin hiukan jäisellä oksalla. Salamanteri tunsi isänsä katseen polttelevan hänen turkillaan oksien lomasta. Salamanteri yritti painaa keskittymisensä lintuun ja hiipiä sitä kohti lyhyin pienin askelin mutta hänen ajatuksensa tahtoivat karkailla ympäriinsä. Lintu nokki parhaillaan oksaa ja nyt olisi Salamanterin tilaisuus käydä sen kimppuun. Kolli hivuttautui sitä kohti hiljalleen. Onneksi kolli oli hyvä vaanija muuten lumisella oksalla vaaniminen olisi ollut vieläkin hankalampaa. Lintu nosti päänsä ja Salamanteri ojensi kaulansa ja tassunsa salaman nopeasti tappaakseen linnun siihen paikkaan. Lintu jäi oppilasikäisen kollin kynsiin ja tämä kiljahti voiton riemuisena. Lintu valahti veltoksi, kun Salamanteri puri sitä niskaan ja kiipesi sitten alas puusta isänsä luo.
“Hienoa työtä!” Jupiter naukaisi. Pikkuinen täplikäs kolli hymyili innoissaan. Hän ei ollut luonnostaan parhaita jäljittäjiä mutta vaanimispuoli oli uskomaton tämän omasta mielestään. Hän myös rakasti kiipeilyä joten koki parhaaksi yhdistää noita kahta sorttia välillä keskenään luodakseen ylivoimaisen lempipuuhan itselleen.
“Kiitos! Haluatko nauttia sen minun kanssani?” Salamanteri kysyi isältään innoissaan. Hän jakoi saaliita mielellään isänsä kanssa.
“Tottakai”, Jupiter naukui ja Salamanteri liu’utti linnun Jupiterille. Hänen isänsä haukkasi siitä ja siirsi sen sitten Salamanterille. He jakoivat sen puoliksi mutta Salamanterille jäi kalvava nälkä. Lehtikato oli ankara ja sekä kylmyys että nälkä jäytivät Salamanterin sisuksia.
“Jatketaan matkaa niin pysytään lämpimänä”, Jupiter naukui ja Salamanteri nyökkäsi ja lähti seuraamaan isäänsä.
“Voitko opettaa minua taistelemaan joskus?” Salamanteri kysyi isältään toiveikkaana.
//Jupiter?

Ilma oli pimeää ja kaikkialla haisi pullottava tomu. Aave tarkasteli kaninkolonsa seinän epämääräisiä juovia, jotka punoutuivat hänen sielunsa saavuttaessaan kiemurteleviksi yksisuuntaisiksi metsäpoluiksi, joiden varrella oli vain ja ainoastaan ahdistavia askeleiden alla pyöriviä pyöreitä kivipyörylöitä. Hän horjahteli ja hoippui kuin kissanmintusta juopuneena ja silmät mustina lautasina kuin pimeässä, eikä halustaan huolimatta voinut kuin edetä hänet mukaansa napanneen kivivirran viemänä ja toivoa saavuttavansa joskus tasaisen maan. Vaikka toisaalta mitä sillä oli väliä mitä Aave ahdistuksissaan, hänen vartensa väristessä ja veren kuivuessa uomiinsa kissan sisällä nousseessa ahdistuksen helteessä, tahtoikaan. Hän oli mitätön maan otus, joka toimi suuremman suurlähettiläänä ja teki sen, mitä hänen täytyi kaikessa mitättömässä mitättömyydessään ollakseen edes vähän avuksi särkyneelle kokonaisuudelle, jonka ehjänä pitäminen ja ylläpito oli yksinkertaisesti kaiken elinehto. Mutta sinä matosena mikä hän oli, hän vain jatkoi kaivautumistaan yhä syvemmälle kulmikkaan maan väliin ja tunsi mullantäyteisen hurmionsa kasvavan. Kaikki kävi järkeen! Täydellistä, kuten aina. (paitsi silloin kun kaikki tuntui epätäydelliseltä) Vai oliko tämä sittenkin sellainen epätäydellisyyden hetki? Kaikki oli yhtäkkiä hyvin epäselvää. Hänen kulkemansa polku, väylä, maahan painettu kurvi olikin jatkuvasti yksi ja sama. Kaikki olikin yhteisöllisyyden ympyrä. Aave ei selviäisi kuninkaallisesta tehtävästään yksin. Mutta kehen Aave saattoi luottaa näin epävarmoina aikoina, kun kuka tahansa saattoi olla vihollinen? Sitä hän ei voinut lukea seinän uomista. Hänen olisi vain seurattava vaistoaan. Harmi vain, että multa oli tainnut tukkia sen.

//Tästä tarinasta tuli erittäin outo, mutta Aave on sen verran pimeä kissa, että se tarvii vähän psykedeeliä tarinoihinsa XD

"Tahtoisitko sinä tehdä jotain muuta kuin leikkiä?" Kalle kysyi Murulta, kun he olivat kadottaneet hiiren jonnekin tassujen ulottumattomiin. Muru oli hieman huolestunut, kun hänen kömpelö ystävänsä oli lyönyt päänsä niin pahan kuuloisesti, ja hämmentynyt, kun Kalle vaikutti olevan täysin kunnossa. Se kyllä kävi tietyllä tapaa ihan järkeen.
"Tehdään vain. Onko sinulla jotain mielessä?" Muru maukaisi päätään kallistaen.
"Mielessä mitä?" Kalle kysyi. Muru vilkaisi sivulle hämmentyneenä ja pohti, oliko Kalle sittenkin saanut pahemman tällin päähänsä.
"Tarkoitin, että mitä sinä haluaisit tehdä?" Muru selvensi. Hänellä ei itsellään ollut juuri ideoita; Kalle tuntui olevan heistä kahdesta se, joka aina keksi jotakin hauskaa puuhaa.
"Mitäs jos mentäisiin nyt yhdessä ulos tutkimaan paikkoja!" Kalle innostui.
"No, miksi ei..." Muru empi. Hän muisti kuitenkin Kallen luvanneen, ettei enää jättäisi häntä yksin.
"Mutta ei mennä kauas, eihän, Kalle?"
"Ai miksi ei?" Kalle ihmetteli. Kolli oli jo lähtövalmiina, mutta Muru siirtyi vaivihkaa hänen eteensä.
"En halua mennä kauas kotipihasta. Meille voi sattua jotakin pahaa. Mitä jos eksymme?" Muru sanoi hiukan ahdistuneena.
"Älä huoli, Muru, ei meille käy mitään", Kalle vakuutti hymyillen. "Ja voidaan ottaa Myy mukaan, niin ei ainakaan eksytä!"
Kalle oli jo pinkomassa kohti ikkunaluukkua, ennen kuin Muru ehti harkitakaan vastaavansa. Muru ei voinut olla miettimättä, miksi Kalle oli niin innoissaan tästä naapurissa asuvasta Myystä. Myyn ottaminen mukaan olisi kuitenkin järkevää. Naaras lähti pinkomaan ystävänsä perässä ulos tarhaan, johon Kalle oli hänen yllätyksekseen jäänyt odottamaan häntä.
"Tule Muru, mennään hakemaan Myy yhdessä!" Kalle maukaisi tohkeissaan.
Kolli ryömi kömpelösti ulos tarhasta niin, että verkkoon jäi kaksi uutta valkeaa karvatuppoa. Kun Murukin vihdoin pääsi tarhan toiselle puolelle, hän kipitti Kallen rinnalla aidalle ja kaksikko hyppäsi sen ylitse Myyn pihalle. Muru vilkuili ympärilleen epävarmana. Hän ei pystynyt peittämään sitä, että oli hiukan peloissaan tällä oudolla reviirillä.
"Myy! Hei Myy! Me tarvitsisimme matkaoppaan!" Kalle huuteli pihalla, kun mustaa kissaa ei näkynyt. Muru piti turkkinsa kiinni Kallen kyljessä.
"Ehkä hän on ehtinyt mennä sisälle päiväunille", Muru sanoi ja lisäsi sitten tiukemmin: "Meidän ei pitäisi häiritä häntä."
"Ei, kun kyllä hän kohta tulee!" Kalle vakuutteli.
Ennen kuin Kalle ehti mouruta kovempaa, Myy asteli esiin pihan toisella puolen kasvavien pensaiden lomasta.
"Mitä nyt taas?"
"Me lähdemme seikkailulle!" Kalle ei ollut pysyä käpälissään ja polki maata tassuillaan. Murua hieman nolotti Kallen käytös. Myykään ei näyttänyt lopen innostuneelta. Muru vaihtoi katseita vanhemman naaraskissan kanssa ja väläytti tälle pahoittelevan ilmeen. Musta naaras pysähtyi nuoren kotikisukaksikon eteen häntä siististi etukäpälien päällä.
"Seikkailulle? Miten se minuun liittyy?" Myy kysyi kohdistaen katseensa Kallen kaulurialueen karvoihin.
"Kalle, mitä sinulle on oikein käynyt? Siistisit nyt hyvä kolli turkkisi. Näytät aivan rähjäiseltä kujakissalta!" Myy kauhisteli. Kallen kulmat kurtistuivat ja Muru pelkäsi, että tämä ottaisi Myyn höpinät tunteisiinsa. Kalle sukaisi rintaansa kahdesti.
"Ne vain menivät sotkuun, kun Kalle juoksi niin lujaa", Muru sepitti, yrittäen pelastaa tilanteen. Myy katsahti Murua ja sitten taas Kallea, eikä vastannut.
"Niin, me ajattelimme käydä hiukan tutkimassa lähiympäristöä", Muru kertoi. Kallen innostus palasi siinä samassa.
"Niin! Tulisit mukaan, Myy! Tunnet alueen paremmin!" kolli kurnutti.
"Te olette kyllä ailahtelevainen kaksikko... mieli muuttuu koko ajan. No, hyvä on... Tulen mukaanne tämän kerran", Myy maukui hieman lempeämmin. Muru ei ollut varma, oliko Myy huomannut hänen jännittyneisyytensä.
"Kivaa!" Kalle riemuitsi. Muru jäi istumaan paikalleen, kun Kalle loikki Myyn uloimmalle aidalle. Sen toisessa kulmassa oli korkea lumikinos, jota pitkin pääsi aidan yli leikiten. Muru ja Myy pinkoivat Kallen jäljessä kinoksen päälle. Murua pelotti hiukan hypätä aidan toiselle puolelle; siellä oli niin avaraa, eikä juuri mitään mihin voisi piiloutua. Ties mitä vaaroja voisi tulla eteen! Muru ei voisi edes piiloutua lumeen, niin kuin Kalle voisi, jos osaisi peittää päänsä ja häntänsä. Myy näytti kuitenkin odottavan, että Muru laskeutuisi alas ensin.
"Kaikki hyvin", Myy maukui lämpimästi. Se muistutti Murua emosta.
"Tule vain, Muru! Minä odotan täällä!" Kalle kannusti alhaalta ja hymyili.
Kilpikonnavalkoinen naaras loikkasi sulavasti alas käpälät upoten lumeen. Hän pelästyi vähän sen ollessa syvempää, kuin hän oli odottanut. Muru sai kuitenkin itsensä kammettua polulle, jossa Kalle istui, ja kyyristyi kollin viereen. Myy laskeutui heidän eteensä. Muru jäi katselemaan ympärilleen varuillaan.
"Muru, onko kaikki hyvin?" Muru kohtasi Kallen huolestuneen sinisen katseen.
"O-on... Miten niin?"
"Sinä täriset", Kalle sanoi ja siirtyi lähemmäksi Murua. Jännitys helpotti huomattavasti, kun hän sai tuntea Kallen vierellään.
"Minua pelottaa kyllä vähäsen..." Muru myönsi. Uteliaisuus kuitenkin voitti pelon: Muru halusi saada tietää, mitä kaikkea muuta maailma piti sisällään. Kunhan hän pääsisi äkkiä kotiin omaan vuoteeseen heti, jos tulisi vastaan jotain pelottavaa.
Myy näytti siltä, että olisi jo ehdottamassa takaisin kääntymistä, mutta Muru katsahti seikkailuvalmiiseen Kalleen.
"Sopiiko, jos kuljen sinun vierelläsi näin?" Muru kysyi turkki kiinni Kallen turkissa. Hän halusi varmistaa, ettei erkaantuisi Kallesta. Ystävän lämpö tuntui tutulta ja turvalliselta.

//Kalle?<3

Toive: 8kp -

Orvokkisydän: 10kp -

Muru: 20kp! -

Kalle: 26kp! -

Valo: 5kp -

Tihku: 13kp -

Riku: 4kp -

Kalle oli hyvin, hyvin surullinen, mutta kieltämättä Murun aidolta vaikuttava anteeksipyyntö tuntui helpottavan hieman kollin oloa. Nuori kolli oli pysynyt vaiti, sillä hän ei halunnut loukata Murua hänen päässään pyörivillä, hieman ilkeillä ajatuksilla. Juuri nyt Kallesta tuntui siltä, että Muru oli inhottava ja epäreilu! Hän oli käyttänyt Kallen hyväntahtoisuutta hyväkseen ja pilkannut Kallea kesken rennon leikkimisen. Mutta nähdessään miten suruissaan ja aidosti pahoillaan Muru oli, Kallen oli hellyttävä. Ei hän voinut olla vihainen kissalle, joka teki niin paljon saadakseen anteeksi.
Kyyneleet silmissä Kalle käänsi käänsi sumuisen katseensa Muruun. Kotikisukolli niiskaisi ja katsoi surkeana ystäväänsä.
"Ky-kyllä minä uskon", Kalle niiskutti itkien, "mutta minä en pidä siitä, että sinä huijaat minua. Ei ystävät tee toisille niin.." Muru näytti helpottuneelta, mutta edelleen hyvin pahoillaan olevalta.
"Olen niin pahoillani, että loukkasin sinua Kalle. Minä en tiennyt, ettet sinä pidä sellaisesta. Mutta nyt kun tiedän, en tee enää niin", kirjava kissa naukui vaimealla äänellä. Hento, lohdullinen hymy pyyhki surumielisen ilmeen pois Kallen kasvoilta. Kollin kurkusta kumpusi hiljainen kehräys, kun tämä puski kuonollaan Murun poskea.
"Voi Muru, sinä olet todella hyvä ystävä!" Kalle hihkaisi ja hetkessä hän oli jo unohtanut surunsa. Kolli vetäytyi kauemmas Murusta ja katsoi häntä kiitollisena.
"Voisimmeko me leikkiä vielä vähän? Mutta tällä kertaa ei saa huijata toista!" Kalle naukaisi leikkisästi. Muru näytti olevan vielä vähän suruissaan äskeisestä, ja Kalle halusi piristää ystäväänsä. Hänen onnekseen Murunkin kasvoille piirtyi hento hymy:
"Leikitään vain."
Kalle loikki ystävänsä edellä pois kylmästä ulkoilmasta takaisin pesän lämpöön. Kotikisukolli hyppäsi iloisena maahan ja kipitti häntä pystyssä takaisin hiirilelun luokse. Muru tuli pesätoverinsa perässä hieman varovaisemmin, muttei naaras näyttänyt enää ihan niin surulliselta.
"Ota koppi!" Kalle hihkaisi iloisena ja läimäytti käpälällään lelun vauhdilla kohti Murua. Naaraskissa loikkasi ilmaan nähdessään lähestyvän lelun. Kalle katsoi ihaillen, kun Muru onnistui nappaamaan hiiren käpäliinsä suoraan ilmasta!
"Vau! Olet tosi taitava!" Kalle riemuitsi eikä malttanut pysyä paikoillaan. Muru laskeutui näppärästi kovalle maalle ja pelasi hetken itsekseen hiirellä saadakseen sen kunnolla käpäliinsä. Kun Muru oli saanut hiiren hallintaansa, hän iski sen voimalla kohti Kallea. Innostunut Kalle oli hieman liian hidas, ja hiirilelu kiisi hänen ohitseen. Kalle katsoi pettyneenä, kun hiiri liukui maata pitkin suoraan kohti märkäpaikan vieressä olevaa huonekalua, joka oli niin matala, ettei Kalle tai Muru pääsisi sen alle. Kalle yritti pelastaa hiirilelun ja syöksyi empimättä käpälät sutien sen perään. Kuten arvata saattaa, kollikissa oli taas liian hidas. Kömpelö Kalle juoksi vauhdilla kohti hiirtä, mutta se vilahti jo valkean huonekalun alle. Kalle ei tajunnut hidastaa tahtiaan ja hän törmäsi vauhdista pää edellä laatikon muotoiseen huonekaluun.
Pökkyräinen Kalle kökötti hetken aloillaan. Kolahdus päähän oli ollut melko voimakas, mutta kömpelö kotikisu oli jo tottunut siihen.
"Voi ei! Oletko sinä kunnossa?" Muru kysyi huolestuneena ravatessaan ystävänsä luokse. Kallen sininen, hämmentynyt katse kääntyi Murun puoleen.
"Joo, mutta me menetimme hiiren! Tuonne alle ei pääse, ja se on syönyt jo monta hauskaa lelua.. Vain kaksijalat osaavat ottaa ne sieltä pois", Kalle huokaisi ja katsoi Murua pahoillaan, "tahtoisitko sinä tehdä jotain muuta kuin leikkiä?"

//Muru? :o

Olin ollut kipeänä jo jonkin aikaa ja minusta tuntui inhottavalta vain kököttää kotona. Katselin voimattomana ulos isosta kylmäähohkaavasta ikkunasta. Tunsin kotiväkeni askeleet lattialla. Ne kuljeskelivat oudon levottomasti ympäriinsä. En ymmärtänyt miksi he olivat kaikki niin tolaltaan. Ne mörisivät keskenään paljon ja kävivät aina välissä katsomassa minua. Naukaisin ja siinä samassa silmänräpäyksessä kaikki kaksijalat vaikuttivat olevan luonani paijaamassa minua. Kehräsin onnellisena, mutta kaksijaloista hahkasi huoli ja pelko ja ehkä myös suru. Henkitys rohisten nousin ylös ja menin kaksijalkojen jalkojen juureen kiehnäämään. Kohta yksi kaksijalka nosti minut syliinsä ja kantoi minut mukanaan hirviön vatsaan. Katselin kotiväkeäni josta osa pakkautui mukaan hirviöön ja osa jäi odottamaan pesälle. Hirviö murisi koko matkan. Kun pääsimme perille, tunnistin hajun. Olimme leikkaajalla. Tosin se ei yleisimmin tehnyt mitään pahaa ja se antoi minulle herkkuja, joten minua ei oikeastaan jännittänyt. Menimme sisään ja kaksijalka asetti minut kylmälle pöydälle makaamaan. Leikkaaja silitteli minua hellästi ja laittoi sitten jonkinlaisen piikin minulle. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni muuttui kevyemmäksi. Naukaisin vielä kerran ja vajosin sitten ikuiseen uneen.

Kalle oli pujahtanut ulos ikkunaluukusta mitään sanomatta, ja Muru kipitti äkkiä hänen peräänsä. Kalle ei näyttänyt pitäneen Murun hämäyksestä, mutta Muru ei ymmärtänyt, miksi Kalle otti sellaisen leikin niin kovin vakavasti. Naaraalle tuli kuitenkin huono omatunto, kun oli pahoittanut Kallen mielen.
Muru loikkasi ikkunalaudalle ja kurkisti ulos: Kalle istui alhaalla maassa pää painuksissa ja mumisi itsekseen jotakin, mistä Muru ei saanut selvää. Tuuheaturkkinen kolli näytti surkealta. Murun mielestä Kalle oli kieltämättä hiukan liian dramaattinen — itsehän Kalle oli halunnut leikkiä. Vai esittikö Kalle vain loukkaantunutta, koska oli juuri hetkeä aikaisemmin loukannut itse Murun tunteita? Muru laskeutui äkkiä Kallen viereen ja oli kuulevansa niiskutusta. Itkettikö Kallea? Muru nuuhkaisi varovasti Kallea, josta huokui surua. Kolli ei esittänyt, vaan hänelle oli ihan oikeasti tullut paha mieli, kuten naaras oli pelännyt.
”Voi ei! Tuliko sinulle noin paha mieli?” Muru naukaisi nyt myös surullisena. Kalle käänsi päänsä poispäin.
”Älä yritä. Sinä vain teet pilkkaa minusta!” Kalle niiskutti.
”Anna anteeksi, Kalle! Minä vain laskin leikkiä, ihan tosi”, Muru sanoi hiljaa, pahoitteleva ilme kasvoillaan. Hänellä oli kamala olo siitä, että oli saanut Kallen tuntemaan olonsa pilkatuksi. Miten typerä Muru olikaan ollut! Kilpikonnavalkoinen naaras halusi ennen kaikkea olla hyvä ystävä, eikä hän kestänyt nähdä Kallea noin surkeana. Kunpa vain Murun uusi ystävä uskoisi häntä!
Kun Kalle ei sanonut mitään, Murunkin silmät alkoivat vettyä. Muru astui varovaisesti lähemmäksi Kallea, joka tuijotti maata, eikä vieläkään katsonut Murun suuntaan. Hän puski hellästi sininaamioisen ystävänsä poskea ja korvaa.
"Uskothan sinä, etten tarkoittanut pahaa?" Muru kysyi ääni väristen ja sukaisi kielellään Kallen korvantaustaa sovittelevasti. Silloin kollin pää kääntyi refleksinomaisesti.
"Voi Kalle, sano jotain!" Muru parahti itku kurkussa. Hän yritti tavoittaa Kallen katsetta epätoivoisilla, anovilla silmillään. Muru ajatteli antavansa Kallen härnätä häntä niin paljon, kuin tämä jaksaisi, jos kolli vain antaisi hänelle anteeksi...

//Kalle? :C

Katselin ulos ikkunalaudalta, ja suin turkkiani. Kotikisuksi tulemisen jälkeen, turkistan oli tullut kiiltävämpi, ja vatsani oli pyöristynyt enemmän ruuan myötä. Vanhemman puoleinen naaras omistajani oli tosi mukava, hän aina helli minua, ja teki hyvää ruokaa. Kuulin alakerrasta omistajani kutsun, tiesin, että oli ruoka aika. Hyppäsin ikkunalaudalta omistajani sängylle, jossa minäkin nukuin usein. Sängyltä hypähdin lattialle, ja tassutin nopein askelin kohti portaita, niin että lyhyet kynteni rapisivat lattiaa vasten. Omistajani leikkasi kynteni usein, niin etten pystynyt enää kiipeilemään edes puissa, mutta en ollut vihainen, sillä pidin omistajastani niin paljon. Hyppelin portaat alas, niin että kaulapantani tiuku helisi kauniisti, ja suuntasin ruokahuoneeseen, mistä olin kuullut omistajani kutsun. Näin kyyryselkäisen omistajani kaatavan ruokakuppiini raksuja, naukuin hänelle iloisesti ja aloin nakertamaan raksujani. Ilmassa leijui lihan haju, joten omistajani oli paistamassa lihaa, toivoin kovin, että minäkin saisin vähän. Söin viimeisen raksun ja katselin ylös, missä omistajani paistoi lihaa. Naukuin pyytävästi, mutta sain vastaukseksi kielteistä kaksijalan ääntelyä. Tiesin etten tänään saanut lihaa, joten tassutin ovelle, johon oli äskettäin asennettu minua varten kissanluukku. Menin luukun läpi, pihalla oli ohut lumipeite, ja ilma oli kolea. Pörhistin ilmavaa turkkiani, ja tassutin pihan läpi, hyppäsin aidalle ja katselin ympärilleni. Ukkospolku, joka oli aitani toisella puolella, oli hiljainen. Näköpiirissäni ei ollut yhtäkään hirviötä, ja olin kiitollinen, kun minun omistajallani ei ollut hirviötä. Katsoin pihaa vasta päätä minun pihaani, jossa Puh asui. Kolli oli kadonnut jäljettömiin yhtenä päivänä, olin käynyt katsomassa oliko hän siellä, kun olin huolestunut kun häntä ei ollut näkynyt. Kun olin käynyt Puhin talolla, en ollut haistanut kollin tuoretta hajua mistään, toivoin vain, että missä Puh olikaan, hän oli kunnossa ja onnellinen. Huomasin että tien yli tassutti nopeasti karvaton kissa, jonka tunnistin Nasuksi. Nasu oli ollut omistajiensa kanssa reissussa, joten en ollut nähnyt kollia hetkeen, mutta olin ilahtunut nähnessäni hänet. Nasun päällä oli villapaita, ja kolli näytti olevan kylmissään. Nasu ilahtui hiukan nähdessään minut aidalla, kolli katsoi ympärilleen, kuin etsien jotain, ja käänsi taas katseensa minuun.
”Hei Ti-tihku, e-etsinkin sinua, ole-oletko nähnyt Puhia? Kävin ka-katsomassa hänen taloltaan, mu-mutta hän ei ollut siellä”, Nasu naukui arasti ja katseli Puhin taloa. Katsoin Nasua, ja sitten Puhin taloa, huokaisin ja avasin suuni.
”En tiedä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, hän on kadonnut”, sanoi Nasulle ystävällisesti. Nasu katsoi huolestunut pilke silmissään Puhin taloa, ja sitten minua. ”Ai, no kiitos”, Nasu naukui huolestuneella äänellä, ja käännähti ympäri. Nasu tassutti ukkospolun yli, omalle pihalleen. Katsoin Nasun perään hymyillen, ja hyppäsin alas aidalta. Kävelin eteenpäin, ehkä pieni lenkki metsässä tekisi hyvää, ja ehkä löytäisin Puhinkin! Tassutin eteenpäin, ajatuksissani, niin että en huomannut ähellä olevaa kissaa. Kolli hyppäsi vasten kylkeäni, ja rääkäisin säikähtäneenä. Kermanvaalea kolli, jolla oli tummemmat raidat, painoi minua vasten maata. Kollin kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Mulkaisin kollia uhkaavasti.
”Pois päältäni, kirppukasa”, sihahdin halveksivasti kollille. Kolli näytti yllättyneeltä, ja päästi minut otteestaan. Nousin istumaan ja katsoin kollia silmiin, siistin kielelläni turkkini, ja kääräisin siististi häntäni tassujeni päälle.
”Kuka olet?” kolli kysyi uteliaasti. Katsoin kollia ilkikurisesti silmiin ja hymyilin. ”Mitä se sinulle kuuluu?” naukuin piikittelevällä sävyllä, ja katsoin muualle. ”Minä olen Raita”, Raita esittäytyi ärsyyntyneen kuuloisena. Katsoin kollia ja hymyilin. ”Minä olen Tihku”, esittäydyin Raidalle, ja hymyilin. Raita nyökkäsi.
”Uskallakkin enää hypätä päälleni”, sanoin uhkaavasti, ja nousin seisomaan. Raidan viikset väpättivät huvittuneesti.
”me näemme vielä kotikisu, ei kun siis, Tihku”, Raita huikkasi lapansa yli, tassuttaessaan syvemmälle metsään. ”Nähdään kirppukasa”, huudahdin lapani yli ja naurahdin, Raita oli huvittava mielestäni. Tassutin kohti kotia, ja hyppäsin aidalle, hyppäsin nurmelle, joka oli lumen peitossa. Tassutin sisään kissanluukusta, ja suuntasin yläkertaan. Ilokseni omistajani maasi sängyllä, ja luki kirjaa. Hyppäsin sängylle, ja kiehnäsin omistajani ympärillä. Asetuin makaamaan hänen syliinsä, ja hän silitti minua hellästi. Pian vaivuin uneen.

Valo kulki isänsä perässä kapealla polulla, jonka riistaeläimet olivat polkeneet lumeen. Tuoreet hajujäljet kutkuttelivat houkuttelevasti Valon nenää, mutta hänen vatsansa oli kylläinen juuri syödyn aterian jälkeen. Ei ollut mitään järkeä saalistaa enempää kuin tarvitsi.
Sammakon hännänpää heilui nuoren kollin nenän edessä kutsuvasti. Valon katse seurasi sitä tarkasti kuin saaliseläintä, ja silmänräpäyksessä hänen tassunsa olivat jo sen kimpussa. Sammakko ulahti yllättyneenä ja vetäisi häntänsä kauemmaksi. Valo veti kyntensä sisään ja virnisti isälleen pahoittelevasti.
"Anteeksi", hän sanoi nopeasti. "Refleksi."
Sammakon säikähtänyt ilme pehmeni nopeasti huvittuneeksi hymyksi. Kolli heilutteli häntäänsä Valon edessä - tällä kertaa tarkoituksella -, ja Valo yritti saada sen kiinni.
Kaksikko peuhasi lumessa tovin, Valo Sammakkoa takaa-ajaen. Leikin loputtua nuori erakko lysähti hankeen makaamaan hengästyneenä. Myös Sammakko istahti alas läähättäen. He vilkaisivat toisiaan ja puhkesivat molemmat nauramaan samaan aikaan nähdessään, miten sekaisilta ja epäsiisteiltä heidän turkkinsa näyttivät.
Lähistöltä kuuluva rasahdus keskeytti isän ja pojan sydäntä lämmittävän hetken. Valon korvat ponnahtivat pystyyn, ja hän vilkuili ympärilleen valpastuneena. Pian hänen katseensa osui puun takaa pilkistävään oranssinpunertavan turkkiin, ja silmänräpäyksen ajan kolli ehti luulla sitä ketuksi. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä puun takaa kurkistikin nuori kissa. Ilmassa tuoksui vahvasti kaksijaloilta, ja Valo arveli kyseessä olevan kotikisu. Hän katsoi suurin piirtein oman ikäistään kollia korvat luimussa ja niskakarvat hieman varautuneesti pystyssä.
"Oi, terve!" Sammakko tervehti muukalaista ystävällisesti huomattuaan uuden kissan. "Emme huomanneetkaan sinua siellä. Kuka olet?"
Valo kirosi mielessään sitä, miten sosiaalinen hänen isänsä oli - aina puhumassa tuntemattomille ja hiomassa uusia ystävyyssuhteita.

//Riku?

Katsoin loukkaantuneena toivetta silmiin, minulla oli ymmärrettävä syy lähteä. Heilautin häntääni muutaman kerran turhautuneena ja nostin huultani Toiveelle.
”Kuinka kehtaat sanoa noin! Aamupentu oli onnellinen Kuolonklaanissa, en olisi voinut raahata häntä mukaan! Enkä olisi pystynyt elämään päivää kauemmin klaanissa, minkä johtaja murhasi Mäyräkynnen”, Sähähdin ja katsoin silmät leiskuten vihaa Toivetta. Toive näytti säikähtäneeltä. Käännähdin ympäri ja nostin leukaani, nousin seisomaan ja tassutin eteenpäin, toive oli saanut minut todenteolla vihaiseksi. Toive tuli perääni nopeasti ja käveli rinnallani.'
”Minä pyysin anteeksi emo, emo, anna anteeksi”, Toive pyysi, katsoin nenääni nyrpistäen poikaani ja pysähdyin. Istahdin alas ja välttelin Toiveen katsetta. Lumihiutale tippui kuonolleni ja aivastin. Katseeni pehmeni yhtäkkiä, ja hymyilin Toiveelle lempeästi. Purskahdin nauruun ja hymyilin. Toive katsoi minua kummastuneena.
”Emo”, Toive naukui hämmentyneenä. Nauroin vielä ja lopetin pian, mutta viikseni väpättivät huvittuneena.
”Anteeksi, en vain ikinä ole ollut noin vihainen. Ja saat anteeksi”, naukuin lempeästi hymyillen. Huokaisin helpottuneena ja suljin silmäni, annoin lumihiutaleiden tippua naamalleni. ”Mutta olen yhä loukkaantunut”, jatkoin hymyillen. Toive nyökkäisi vaivaantuneena. Katson häntä lempeästi ja huokaisin.
”No, en ehtinyt sanoa kaikkia kuulumisia”, jatkoin hymyillen. Olin ylpeä Pyörreselusta, joka oli hankkinut kunnollisen, mukavan, ja kohteliaan kumppanin. Ja toivoin, että hän saisi joskus tämän kanssa pentuja, vaikka en koskaan näkisi heitä.
”Pyörresielulla on kumppani”, kehräsin onnellisena. Toiveen ilme muuttui epäilevästi.
”Kuka?” Hän kysyi uteliaasti. Hymyilin onnellisesti, Toive varmaankin pitää pyörresielun valinnasta!
”Hänen kumppaninsa on Nuppujuova, hän on mukava ja kohtelias, on täydellinen Pyörresielulle!” Naukuin onnellisesti hymyillen.

// Toive?

Toive kurtisti otsaansa. Mäyräkynis oli kuollut? Oliko se totta?
“Mäyräkynsikö?” Toive sanoi hiljaa. Hän tunsi sydämessään piston emonsa puolesta. Oli varmasti tosi vaikeaa menettää kumppaninsa.
“Olen pahoillani”, Toive naukui hieman epäluuloisesti. Hän ei ollut koskaan pitänyt isästään oikeasti.
“Jos haluat jutella, olen aina tässä. Mitä Pyörretassulle kuuluu? Entä Aamupentu-paralle?” musta kolli kysyi tiedonjanoisena. Hän halusi tietää kaiken tapahtuneen.
“Pyörretassu on nykyään Pyörresielu ja Aamupentu jäi pentutarhalle Lumikkoviiksen hoiviin”, Orvokkisydän kertoi.
“Miten olit niin julma! Jätit Aamupennun varttumaan ilman emoaan! En usko tätä todeksi.” lauseen loppua kohden Toive rauhoittui mutta viuhtoi hännällään suutuksissaan. Hän oli todella rakastanut siskoaan. Orvokkisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä.
“Toivon, että olisin jäänyt niin olisin voinut pitää hänestä huolen, kun emo, joka on myös minun omani ei osannut itse”, Toiveen syytös kajahti metsässä, joka oli hiljennyt kuin taikaiskusta. Taivaalta satoi edelleen lumihiutaleita, jotka sulivat turkkiin siihen osuessaan.
“Anteeksi”, Toive katui heti sanojaan nähdessään emonsa loukkaantuneen ilmeen. Hän toivoi emon antavan anteeksi hänen raivon puuskansa, joka oli yllättänyt jopa hänet.
//Orvokki?

Muru oli läimäissyt hiirilelun kohti Kallea, mutta vaaleaturkkinen kolli ei nähnyt lelua missään. Hän yritti etsiä sitä ihmeissään, kunnes tunsi yllättäen jonkin iskeytyvän hänen häntäänsä.
"Lankaan menit!" Muru maukui iloisesti, mutta Kalle ei ollut iloinen. Muru oli huijannut häntä kesken hauskan leikin ja saanut Kallen säikähtämään. Kalle katsoi kirjavaa naaraskissaa vakavana hetken hiljaa. Hiljaisuuden aikana Murun hymy hyytyi:
"Onko kaikki hyvin? Ethän sinä suuttunut, Kalle?"
Kalle ei tiennyt mitä sanoa. Tietysti hän oli loukkaantunut, kun hänen ystäväkseen luulema Muru olikin pilkannut ja huijannut nuorta kissaa leikkiessä! Kallen sininen katse kääntyi leluhiireen. Häntä ei huvittanut enää leikkiä, joten kolli jätti hiiren paikoilleen ja nousi ylös.
"Minne sinä menet?" Muru kysyi nyt jo huolestuneena, mutta suivaantunut Kalle ei halunnut vastata. Kalle oli tehnyt aiemmin kaikkensa lepytelläkseen toista, ja nyt hän oli loukannut Kallea hirvittävällä tavalla. Sininaamioinen kissa tallusteli häntä maata laahaten kohti ulkotarhaa. Hän vilkaisi vielä kerran erittäin pettyneenä Murua, ennen kuin loikkasi ikkunalaudalle ja pujahti kissanluukusta kylmään ulkoilmaan. Kalle laskeutui tarhan lumiselle maalle ja huokaisi syvään ja mietti puoliääneen:
"Muru pitää minua vain pilkkanaan... Miksi ihmeessä hän halusi huijata minua niin?"
Kalle alkoi niiskuttaa osittain kylmästä ja osittain lähestyvän itkun vuoksi. Hän olisi niin kovasti halunnut olla Murun ystävä, jonka vuoksi naaraan käytös tuntui erityisen pahalta.

//Muru? :-(

Kalle oli ollut erittäin pahoillaan ja luvannut Murulle, ettei jättäisi tätä enää koskaan yksin. Murulle oli tullut jo hieman parempi olo, kun Kalle oli vaikuttanut niin välittävältä. Naaraasta tuntui jopa hieman surkealta Kallen puolesta; tuuheaturkkinen kolli ei selvästikään ollut tarkoittanut pahoittaa hänen mieltään.
Kalle oli lähtenyt kiipeilypuussa makaavan Murun luota nukkumishuoneen suuntaan ja palannut pian puun vierelle mustavalkoinen hiiri hampaissaan. Murun sydän suli heti, kun hän näki hiirilelun. Se oli hyvin ajattelevaista Kallelta.
"Tule, Muru! Leikitään sellaista, että lyödään hiirtä tassuillamme vuorotellen toisillemme!" Kalle maukaisi hymyillen. Muru oli erittäin positiivisesti yllättynyt, miten iloisena Kalle oli valmis jakamaan lelunsa Murun kanssa. Muru laskeutui alas kiipeilypuusta hento hymy kasvoillaan. Kilpikonnavalkoisella naaraalla oli jo sen verran parempi olo, että hänen häntänsäkin nousi pystyyn.
"Leikitään vain! Mutta minun pitää varoittaa sinua, että olen aika hyvä siinä", Muru kurnahti leikkimielisesti. "Leikimme sitä aina sisarusteni kanssa!"
"No, se nähdään!" Kallen suusta pääsi innostunut mrrau tämän viskatessa hiiri nopeasti Murun suuntaan.
Muru ehti nipin napin pysäyttää hiiren vasemmalla etutassullaan. Isolla tassulla oli helppo osua hiireen. Naaras löi hiirtä kovalla voimalla, jolloin se viskautui takaisin Kallen käpäliin. Naamiokuvioinen kolli loikkasi refleksistä hassun näköisesti ilmaan, mutta tähtäsi laskeutuessaan nopean iskun mustavalkoiseen hiireen. Hiiri kiiti lattiaa pitkin Murun ohitse, mutta kilpikonnakuvioinen naaras lähti hyppelehtimään sen perään innostuneena. Muru otti hiiren hampaisiinsa ja toi sen takaisin, hiukan lähemmäksi Kallea. Laskettuaan hiiren eteensä, Muru päätti yrittää hämätä Kallea hiukan. Hän nosti valkoista tassuaan, mutta huitaisikin sillä ilmaa. Kalle nosti jo toisen etukäpälänsä ilmaan ja näytti hämmentyneeltä, kuin ei olisi tiennyt, mihin hiiri oli kadonnut. Muru kuitenkin löi hiiren Kallelle vasta nyt toisella tassullaan.
"Mitä ihmettä?" Kalle huudahti, kun hiiri osui hänen tummaan häntäänsä.
"Lankaan menit!" Muru naukaisi viikset väristen.

//Kalle? ^^

Kalle oli aidosti hyvin pahoillaan siitä, että oli onnistunut vahingossa loukkaamaan Murua. Innostunut kollikissa oli unohtanut heidän sopimuksensa ja Kalle oli tosissaan luullut Murun tulevan hänen perässä naapurin puolelle. Murua ei ollut enää kiinnostanut pihalla olo, vaan naaras oli kiiruhtanut nopeasti takaisin sisälle Kalle kintereillään. Kirjava naaraskissa oli loikkinut kiipeilypuun alemmalle pedille, kun Kalle saapui sisään pesään. Kolli huomasi Murun astelleen häntänsä kasvoilleen ja sulkeneen silmänsä.
'Voi ei! Hän on varmasti todella vihainen minulle', Kalle mietti suruissaan. Kotikisu yritti kuumeisesti pohtia, kuinka voisi saada toisen paremmalle tuulelle. Nuori kissa muisteli, mitä emo ja Myy olivat hänelle opettaneet. Kallella oli pentunakin ollut tapana ajattelemattomuudellaan loukata muita. Kalle vain sattui menemään tunne edellä ja silloin hän unohti kaiken muun. Tahallaan Kalle ei ikimaailmassa loukkaisi ketään!
Yhtäkkiä Kalle muisti, että emo oli aikoinaan käskenyt Kallea pyytämään anteeksi veljeltään ja piristämään häntä. Kolli nyökytteli tyytyväisenä päätään; niin hän tekisi nyt Murullekin!
"Muru hei", kolli naukui ja loikki kömpelösti ylös kiipeilypuuhun pedille, joka sijaitsi Murun petiä hieman alempana. Kirjava naaras raotti silmiään ja katsoi Kallea tuimasti, selvästi yhä loukkaantuneena.
"Anteeksi, ihan oikeastikaan minun ei ollut tarkoitus jättää sinua yksin", Kalle huokaisi hiljaa ja jatkoi vaimealla äänellä miltei kuiskaten, "lupaan, etten tee niin enää koskaan." Muru nosti hitaasti päätään ja katsoi mietteliäänä Kallea.
"Lupaatko oikeasti?" kirjava naaras varmisti, aivan kuin hän ei olisi luottanut Kallen sanaan! Se oli toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä Kallen lupaukset eivät aina kestäneet kovin pitkään, sillä kuten sanottu, kolli unohti lupauksensa melko nopeasti innostuessaan jostakin. Kalle nyökytteli kuitenkin päätään, sillä hän ei itse tiennyt, ettei välttämättä osaisi pitää lupaustaan.
"Lupaan! En koskaan enää tahdo loukata sinua!" kolli hihkaisi niin täpinöissään, että menetti tasapainonsa ja oli vähällä pudota puusta. Hän horjahti jo alas pediltä, mutta onnekseen hän sai kiinni pedin laidasta. Hetken kolli roikkui ilmassa, ennen kuin sai kammettua itsensä takaisin pedille.
"Huh, sepä oli lähellä! Tahdotko sinä leikkiä? Tule, leikitään hiirellä!" Kalle ehdotti ja loikki jo kömpelöin liikkein alas lattian tasolle. Viimeisellä loikalla Kalle oli vähällä lentää nenälleen. Sitten hän juoksi kovaa vauhtia kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Kollin vauhti oli liian kova, ja hän joutui jarruttamaan käpälät liukuen. Kuten arvata saattaa, Kalle ei saanut vauhtiaan hidastumaan tarpeeksi, vaan hän törmäsi käytävällä olevaan kaksijalkojen neliskanttiseen huonekaluun. Törmäyksestä hämillään oleva Kalle ravisteli päätään, nousi ylös ja käveli nukkumapaikkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän muisteli pelanneensa hiirilelun kaksijalkojen pedin alle ennen Murun saapumista.. Kalle työntyi pedin alle ja alkoi silmäillä lattiaa. Pölyä oli paljon, mutta sen seasta kotikisu erotti mustavalkoisen hiirensä! Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja palasi takaisin kiipeilypuun lähelle.
"Tule, Muru! Leikitään sellaista, että lyödään hiirtä tassuillamme vuorotellen toisillemme!" Kalle ehdotti hymyillen. Lelun jakaminen oli tavallisesti Kallelle vaikeaa, mutta nyt hänen oli saatava Muru piristymään. Kaiken lisäksi tämä hiiri ei kuulunut Kallen lempileluihin, joten hän voisi ihan hyvin antaa sen vaikka kokonaan Murulle.

//Muru?

Muru oli lähtenyt Kallen perässä ulos tarhasta, kun he olivat jääneet kotiin kaksin. Muru oli lähtenyt mukaan sillä ehdolla, ettei Kalle jättäisi häntä yksin. Muru oli äärimmäisen varovainen kissa, eikä hän pitänyt outojen paikkojen tuomasta epävarmuudesta. Ties mitä vaaroja ja yllätyksiä ulkona tulisi vastaan. Hehän voisivat eksyä! Tai pahempaa, joutua tappeluun, jos eksyisivät vahingossa jonkun toisen kissan reviirille. Kaikesta huolimatta Kalle oli kuitenkin viilettänyt heti pensasaidan läpi Myy-nimistä, naapurissa asuvaa kissaa etsimään ja jättänyt Murun taakseen, vaikka naaras oli vielä pyytänyt Kallea odottamaan. Muru oli erittäin pettynyt Kallen huomioimattomasta käytöksestä — sekä ennen kaikkea kauhuissaan ympäriltä kuuluvista, uusista äänistä, joihin nuori naaras ei ollut tottunut. Mistä hän tietäisi, mitkä äänet ennustivat vaaraa?
Muru kyyhötti jännityksestä täristen tarhan ulkopuolella vielä, kun Kalle palasi takaisin vanhempi, mustavalkoinen naaraskissa perässään. Sen täytyi olla Myy.
”Voi ei, onko jokin hullusti?" Kalle kysyi hyvin hämmentyneen näköisenä, kiiruhtaen takaisin Murun luokse.
”Jätit minut yksin!” Muru mourahti kimeästi, samaan aikaan loukkaantuneena sekä peloissaan. Hän oli kuitenkin helpottunut, kun Kalle oli palannut takaisin niin pian.
”Anna anteeksi, Muru! Luulin, että tulisit perässäni”, Kalle vonkaisi pahoittelevana. Muru ei vastannut mitään. Naaraasta tuntui edelleen kurjalta, vaikka hän tiesikin, että Kalle oli vain hieman pöhelö.
”Tuo ei kyllä ollut reilusti tehty, Kalle”, Myy oli ilmaantunut Kallen viereen ja katsoi kollia tiukasti. Muru oli kiitollinen tuesta. Kalle näytti kuitenkin apealta. Myyn katse lämpeni hänen katsoessaan Muruun.
”Sinä olet siis se Kallen uusi ystävä. Minä olen Myy, mukava tavata”, mustavalkoinen naaras maukui lämpimästi ja lisäsi sitten: ”Onpa sinulla nätti ja hyväkuntoinen turkki!”
Myyn sanat piristivät Murua hiukan, vaikka hän oli edelleen hyvin loukkaantunut Kallelle.
”Kiitos. Niin, ja minun nimeni on Muru”, Muru maukui.
”Hei! Mitä jos mentäisiin yhdessä tutkimaan naapurustoa!” Kalle ehdotti innoissaan.
”Minä menen kyllä sisälle”, Muru tokaisi.
”Oli mukava tavata sinut, Myy”, hän naukaisi, ennen kuin pujahti takaisin tarhaan Kallea vilkaisematta, häntä alhaalla.
”Odota!” kuului nuoren kollin ulvaus.
Muru kipitti oleskeluhuoneeseen ja hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen. Kilpikonnavalkoinen naaras käpertyi siihen, asetti tuuhean häntänsä kuonon päälle ja sulki silmänsä.
Samassa ikkunalta kuului ryminää, kun Kalle tupsahti kömpelösti sisälle. Muru raotti silmiään kulmat kurtussa ja naaraan kasvoille piirtyi tuima ilme. Kalle näytti huolestuneelta löntystellessään kiipeilypuun luokse. Muru tiesi, että antaisi vielä Kallelle anteeksi, mutta hän tunsi edelleen olonsa kurjaksi. Kalle saisi kyllä ensin todistaa, että hän välittäisi Murusta, ja että Muru voisi luottaa häneen, naaras ajatteli.

//Kalle? :(