Orvokki: 21kp! -

Tihku: 12kp -

Jupiter: 9kp -

Salamanteri: 39kp! -

Valo: 19kp -

Puh: 8kp -

Valas: 4kp -

Haistelin pihalla olevia orvokkeja."Hyvä tuoksu" Sanoin. "Hus! Hus!" Silloin vanha kaksijalka tuli hätistämään minua haravalla. Juoksin äkkiä terassille ja hyppäsin rikkoutuneesta ikkunasta sisään.
Marssin salamannopeasti ruokakupille, mutta siinä ei ollut ruokaa. Aloin maukumaan, mutta minut sisälle hätistänyt kaksijalka oli jossain, ja toinen nukkui. Juoksin äkkiä toisen kaksijalan luo ja mau'uin kaksijalan korvaan. Kaksijalka heräsi. Juoksin ruokakupin luo innostuneena ja osoitin ruokakuppia hännälläni."Ruokasi on loppu" Kaksijalka sanoi väsyneesti (eikä valas ymmärtänyt) ja meni nukkumaan. Katsoin makuuhuoneeseen hölmistyneenä. En ymmärtänyt mitä kaksijalka sanoi ja kurkkasin vesikuppia. Siellä oli vettä. Päätin juoda, ja niin tein. Yhtäkkiä pois mennyt kaksijalka tuli sisälle. Juoksin äkkiä olohuoneeseen, jossa oli takaovi mitä kaksijalat yleensä käyttivät, ja kaksijalka oli ottamassa kenkiään pois kauppakassi vieressään. Kaksijalka käveli keittiötä kohti ja seurasin tätä toivoen, että kaksijalka olisi ostanut minulle ruokaa. Kun olimme keittiössä, kaksijalka kaatoi kuppiin ruokaa. Hypin 2 kertaa iloisena ja lopulta söin. Sitten tassuttelin hiljaa ulos haistelemaan uudestaan orvokkeja. Kun olin hetken haistellut huomasin kanin pihallamme.
Vaanin sitä puun takana. Sitten hyppäsin mutta kani pakeni. Minua ärsytti, mutta menun sisälle nukkumaan kaksijalan päälle.

Puh hymyili innokkaalle kotikisu-Kallelle, joka oli halukas olemaan kaksikon uusin ystävä. Puh oli varsin iloinen kollikissan vastauksesta. Kalle vaikutti mukavalta, samoin Muru ja voisiko kivoja kissaystäviä muka olla liikaa? Ei taatusti! Kermanvärisen kollin suu avautui suureksi, olivatko hänen uudet ystävänsä oikeasti paenneet koiria? Koirien takia Puh oli alunperin joutunut metsäkissojen armoille!
“Huh, todellakin hyvä, että te olette siinä! Onneksi te pääsitte pakoon, koirat ovat niiin vaarallisia. Koirien takia minä alunperinkin jouduin vaaraan, sillä sellainen jahtasi minut niiden metsäkissojen luokse”, Puh kertoi korvat värähdellen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti kuuluisiko jostain koirien tai metsäkissojen ääniä. Kollikissan kasvoilla oli pirteä hymy, kun kotikisukolli esitti heille liudan kysymyksiä. Ujompi Nasu painautui hieman ystäväänsä vasten, mutta katsoi sinisilmäistä Kalle-kissaa ujosti hymyillen. Puh arveli, että Nasu ei välttämättä saisi sanaakaan suustaan, joten hän päätti vastata ystävänsä puolesta.
“Me asumme tuolla noin! Sen pienen puiston lähellä!” Puh aloitti ja osoitti käpälällään kaksijalkalan keskustaan.
“Emme asu samassa pesässä, mutta Nasu on minun paras ystäväni! Meidän kaksijalkalat on todella mukavat, Nasun kaksijalat ovat aika tarkat siisteydestä ja heillä on kaikkialla vain valkoista. Paitsi Nasun ruokakuppi on vaaleanpunainen! Ja sitten minun kaksijalka on todella mukava ja antelias ruoan suhteen. Meillä on aina ruokaa tarjolla, oli tilanne mikä hyvänsä! Haluatteko te tulla syömään? Voin näyttää missä minä asun, Nasu asuu aivan vieressäni. Ja entä te, millaisia teidän kaksijalat on? Asutteko te samassa pesässä? Tai onko teillä ruokaa, hih?” kolli selitti ja kyseli innoissaan uusille ystävilleen ja silmäili kaksikkoa. Nyt kun Kalle oli ottanut ruoan puheeksi, oli hänellekin tullut nälkä. Puh kallisteli päätään toiveikkaana, kun kotikisukaksikko katsahti toisiinsa.
“Me tulisimme mielellään syömään, mutta meidän kaksijalkamme taitavat tulla pian kotiin ja meidän pitää ehtiä takaisin ennen sitä! Nähdäänkö kuitenkin taas joskus?” Kalle naukaisi iloisesti, mutta hänen korvansa laskivat hieman pettyneenä. Puh ja Nasu nyökkäsivät samaan aikaan.
“Heippa sitten, oli mukava tutustua Kalle ja Muru”, Nasu uskaltautui naukaisemaan hieman ujosti. Puh naukaisi myös omat hyvästinsä ystävilleen ja näin nelikon tiet erkanivat. Kermanvärinen kotikisukolli lähti tallustelemaan villapaitaisen Nasun kanssa kohti heidän omia pihoja. Puhia todellakin hiukoi ja välipala tekisi juuri nyt niin hyvää. Puh lipaisi huuliaan nälkäisenä, mitähän hyvää hänen kaksijalkansa oli tällä kertaa loihtinut?

10.9.2023
Olin löytänyt Jupiterin edellispäivänä ja nyt katselin, kun tuo nukkui rauhaisasti makuupaikallaan. Olin juuri herännyt ja nousin venyttelemään käpäliäni ja selkääni. Tavoilleni uskollisena tassutin pienen leirimme aukiolle ja suoraa päätä ulos. Päätin mennä tälläkertaa Kuolonklaanin rajalle päin, jos vaikka löytäisin sieltä jotain saalista. Tassuttelin hyvän matkaa kunnes haistoin jäniksen tuoreen hajun. Lähdin jäljittämään sitä nenä väristen toiveikkaana. En ollut koskaan saanut ihka omaa jänistä kiinni! Ehkä nyt saisin sen ja voisin vihdoin näyttää mihin todella pystyin. Sain jäniksen näköpiiriini ja tarkistin tuulen suunnan ennen kuin aloin hiipiä sitä kohti hiljaa. Epäonnekseni astuin kuitenkin risun päälle ja toisen lajin edustaja käänsi korvansa pystyyn valppaana. Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta - tajusin ja lähdin kanin rynnistämään kania kohti pitkät hintelät jalat maata takoen. Viikseni värisivät innostuneesti, kun kani lähti juoksuun. Jos nyt saisin sen kiinni, Jupiter varmasti uskoisi minun selviävän itse. Takaa-ajoni äänet varmasti kaikuivat metsässä mutten välittänyt. Ajatukseni kohdistuivat nyt yhteen asiaan - kaniin. Yleensä ajatukseni lentelivät jossain maan ja taivaan välillä mutta nyt ne olivat tuossa töpöhäntäisessä pitkä korvaisessa saaliseläimessäni. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin ja saavutin kania hämmästyttävän nopeasti. Nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju ja tiesin olevani sen rajan lähettyvillä mutten aikonut luovuttaa. Pian olin loikka etäisyydellä saaliistani mutta kanin eteen tupsahti savunharmaa kissa, joka loikkasi kiinni minun ikiomaan saaliiseeni!
“Se kani oli MINUN!” rääkäisin ja en ehtinyt jarruttaa, kun törmäsin päätä pahkaa pienikokoiseen valkoiseen naaraskissaan. Pitkäkarvainen kissa sävähti kauemmas ja paljasti hampaansa. Olinko juossut Kuolonklaanin rajan yli?
“Anteeksi?” valkoturkkinen murisi pörhistellen karvojaan. Katsoin varovasti edessäni murisevaa tuntematonta kissaa ja sitten käänsin katseeni savunharmaaseen naaraaseen, joka oli tappanut minun - MINUN - jänikseni ja roikotti sitä suussaan.
“Tuo oli minun jänikseni”, naukaisin vihaisesti.
“Mutta tämä on meidän reviirimme ja sinä et ole tervetullut tänne”, valkoisen naaraskissan suusta kuului uhkaus. Sävähdin, kun tajusin kuka se oli. Höyhen? Sydämeni kiihdytti tahtiaan mutten eleelläkään näyttänyt, että olin juuri tajunnut löytäneeni emoni. Toivoin, että hän ei tunnistaisi minua tai sitten vain jättäisi sukulaisuutemme salaisuudeksi.
“Voin lähteä, kunhan saan saaliini takaisin! Se kuuluu minulle ei teille”, nau’uin haastavasti.
“Joko minä näytän sinulle kuka täällä määrää tai lähdet aivan omin pikku käpälin kipittämään ulos reviiriltämme”, emoni naukaisi, kun hänen ystävänsä toljottivat minua syyttävästi.
“Minä lähden, jos saan tuon mukaani sillä se oli MINUN saaliini”, sanoin ja osoitin minun jänistäni hännälläni. Kissa edessäni pyöräytti silmiään. Hän heilautti käpäläänsä nenääni kohti ja vain vaivoin väistin hänen yllättävän iskunsa.
“Emo, mitä sinä teet?” naukaisin hiljaa niin, etteivät vierestä seuraajat kuulleet. Höyhenen silmiin syttyi ymmärrys ja hän jäätyi paikalleen.
“Höyhenhalla, hoitele tuo pentu”, musta kolli valkoisella kuvioinnilla naukaisi. Höyhenhalla? Oliko hänen nimensä nykyään Höyhenhalla? Höyhenhallan silmiin syttyi lempeä pilke ja mutta hän murahti.
“Lähde tai näytän kuka täällä määrää”, hän naukui. Nousin ylös ja katsoin emoani silmiin. En voinut uskoa, että törmäsin häneen nyt ja täällä.
“Selvä sitten mutta ensikerralla saatte maksaa siitä, että veitte MINUN saaliini!” ärjähdin ja käännyin ympäri. Juoksin kohti puistikkoa, josta olin tupsahtanut takaa-ajoni aikana juoksin Kuolonklaanin reviirin puolelle. Kun olin ylittänyt rajan toiseen suuntaan, tassutin hetken aikaa eteenpäin uuden saaliin hajun toivossa. En kuitenkaan löytänyt yhtäkään hajua joten päätin palata takaisin minun ja Jupiterin leirille.

Kun pääsin perille, Jupiter ei ollut siellä mutta hän oli jättänyt paikkaan jossa säilytimme saaliitamme päästäisen. Nappasin sen ja söin sen suurin haukkauksin. Tiesin, että Jupiter palaisi ja saattaisi tuoda mukanaan jotain mutta minun nälkäni oli kuitenkin niin iso etten potenut huonoa omaatuntoa isäni saaliin syömisestä. Mehän aina jaoimme saaliimme kahdestaan. Mietin vieläkin sitä, että olin juuri tavannut emoni. Miltäköhän hänen elämänsä näytti nykyään. Ainakin hän oli elossa.
//SuperKP-boosti

Kohtaamisesta Salamanterin kanssa oli vierähtänyt jo neljännesosakuu, eikä Valo ollut sen koommin törmännyt täplikkääseen erakkoon metsästysmaillaan, mistä hän oli helpottunut. Ehkä Salamanteri isänsä kanssa oli tullut järkiinsä ja tajunnut, ettei tässä metsässä ollut tilaa kuin vain yhdelle isä-poika-seurueelle, ja siirtynyt jonnekin muualle.
Viime päivien aikana Valo ja Sammakko olivat saalistaneet ahkerasti, ja Kuun tekemä aukko heidän ruokavarannoissaan oli melkein onnistuttu paikkaamaan. Valo viettikin suurimman osan hereilläoloajastaan metsällä tai vartioiden heidän pesäpaikkaansa kutsumattomien vieraiden varalta.
Nytkin nuori kolli oli ollut koko pitkän päivän metsällä, ja hän oli palaamassa isohkon oravan kanssa takaisin kotiin. Matka taittui melko hitaasti, sillä suuresta koostaan huolimatta hänellä oli vaikeuksia kantaa painavaa oravaa mukanaan.
Oli tullut jo hämärää, mutta hiipuva valo taivaanrannassa valaisi vielä jotenkuten erakon polkua. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei heti tajunnut kiinnittää huomiota lähistöltä kuuluvaan ääneen. Kun ääni kuului toistamiseen ja hänen nenäänsä tulvahti yhtäkkiä voimakas, eltaantunut haju, hän vasta huomasi olevansa vaarassa.
Samassa kettu ryntäsi esiin puun takaa, ja Valo ampaisi vaistojensa varassa karkuun. Hän juoksi eteenpäin minkä käpäliltään kerkesi, ja jossain vaiheessa hänen oli tiputettava orava matkasta pystyäkseen liikkumaan nopeammin.
Juostuaan jonkin aikaa sokkona syvemmällä metsässä, jonne pimeys oli salakavalasti laskeutunut, hänen tassunsa jäi jumiin kahden lumen alla piilossa olleen juuren väliin, mikä pysäytti hänen vauhtinsa kuin seinään.
Tuskainen parahdus karkasi Valon suusta ja hän jäi lumeen makaamaan toinen etutassu kivusta tykyttäen. Nyt se kettu kyllä varmasti saisi hänet kiinni!
Kuitenkin odotettuaan jonkin aikaa paikoillaan, yrittäen paniikissa kuulla oman huohottavan hengityksensä takaa lähestyvän pedon askelet, mitään ei tapahtunutkaan. Metsään oli laskeutunut täysi hiljaisuus. Valo nieleskeli ja vilkuili säikkynä ympärilleen, mutta kun ketusta ei todellakaan näkynyt merkkiäkään missään, hän uskaltautui nousemaan ylös.
Tai ainakin hän yritti nousta, sillä kun hän laski painonsa toisen etutassunsa varaan, se petti täysin, ja kipu levisi pistävänä särkynä koko hänen jalkaansa pitkin. Hän lysähti istumaan kivusta irvistellen ja nosti loukkaantunutta käpäläänsä, lipaisi sitä pari kieltää kielellään ja laski sen sitten takaisin alas. Voi itku. Miten hän nyt pääsisi kotiin?
Kaiken lisäksi tämä osa metsästä ei näyttänyt yhtään tutulta. Oliko hän eksynyt? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Valo tunsi olevansa aivan avuton. Hän ei ollut ikinä loukannut itseään niin, etteikö Sammakko olisi ollut heti valmiina rientämään apuun jostain lähistöltä. Nyt hän oli aivan ypöyksin ja täysin vieraassa paikassa.
Valo istui hetken paikoillaan yrittäen kuumeisesti pohtia ratkaisua tilanteeseensa, kun yhtäkkiä hänen korviinsa kantautui uusi ääni, joka kuulosti epämääräisesti kuiskinnalta. Aivan kuin joku olisi puhunut jossain lähistöllä. Nuori kolli valpastui ja höristi korviaan kuullakseen paremmin.
Samassa supina lakkasi. Valo pysyi liikkumatta, uskaltamatta hädin tuskin hengittää. Hän tunsi veren jähmettyvän suonissaan, kun vähän matkan päässä hänen edessään esiin tuli kiiluva silmäpari.
Laikukas kolli oli kauhusta kangistunut. Häntä ei rauhoittanut sekään tieto, että hajusta päätellen tulija oli toinen kissa eikä häntä aiemmin jahdannut kettu. Hän ei voinut tietää, oliko tämä muukalainen joku verenhimoinen kahjo, jolle hänen kaltaisensa loukkaantuneet nuoret kissat olivat sopiva saalis.
"Kuka olet?" Valon onnistui kysyä lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt hetken. Silmäpari tuijotti yhä häntä, mutta hahmo ei ollut tullut lähemmäs. Valon yritys esittää rohkeaa oli kaikin puolin epäonnistunut, ja hiipivän epätoivon saattoi kuulla hänen särkyvästä äänestään.

//Aave? :o

Sammakko totesi, että oli ollut “mukava tavata” minut ja että hänestä olisi kivaa nähdä myös minun isäni Jupiter joskus. Nyökyttelin hymyillen ja käännähdin ympäri ja tassutin poispäin. Käännähdin vielä ympäri.
“Hei sitten”, sanoin ja sitten vasta käännyin laahustamaan poispäin. Kävelin häntä hermostuneesti vääntelehtien kohti paikkaa, jossa muistin minun ja isän leirin olevan. Tassuttelin sinne suuntaan pitkillä harppauksilla sillä halusin pehkuihin. Väsymys painoi jo ja kuukin alkoi saavuttaa huippuaan. Kun vihdoin pääsin pikkuiselle leirillemme, Jupiterista ei näkynyt jälkeäkään. Säntäilin ympäriinsä etsien häntä mutten löytänyt. Yritin etsiä hänen hajuaankin mutten löytänyt sitäkään leiristä. Olin todella väsynyt ja olisin vain halunnut nukkumaan mutta päätin lähteä etsimään isääni, sillä koin velvollisuutta suojella tätä hengelläni sen jälkeen, mitä koiraa vastaan käydyssä taistelussa oli käynyt. Kiihdytin vauhtini juoksuun ja lähdin kohti paikkaa, jossa olimme kohdanneet koiran tänä aamuna.

Ravattuani jonkun aikaa haistoin voimakkaan Kuolonklaanin hajun värähdin hiukan. En ollut kulkenut oikeaan suuntaan. Nyt en enää tiennyt missä päin olin. Vilkuilin ympärilleni. Päättelin olevani Kuolonklaanin rajalla, sillä haju oli todella voimakas. Tarkkailin ympäristöäni mutten havainnut lumen lisäksi mitään muuta kuin pari kuollutta puskaa. Käännähdin ympäri suuntaan mistä olin tullut ja lähdin matkaamaan takaisin leiriä kohti, jotta sieltä voisin suunnistaa aukiolle, jossa arvelin Jupiterin olevan. En tosiaankaan tiennyt minne isä olisi voinut mennä. Ravasin kohti leiriä ja löysin puskan, joka toimi sen sisäänkäyntinä. Kun alitin sen huomasin, ettei se ollutkaan leiriimme johtava puska vaan olin taas harhaillut tiesminne. Sain hädintuskin liikutettua käpäliäni eteenpäin. Haukoin happea raskaasti sillä pitkän matkan ravaaminen eteenpäin oli vienyt viimeiset voimieni rippeet. En enää voinut muuta kuin käydä löytämäni puskan alle nukkumaan ja toivoa parasta. Kaivoin pienen kuopan lumeen ja toivoin, ettei musta hiekankeltaisten läiskien peittämä turkkini näkyisi liian selvästi lumenpeittämän puskan alta. Asetin häntäni kuonolleni ja suljin silmäni. Huoli isästä kaiversi mielessäni mutta olin niin uupunut, että nukahdin tuossa tuokiossa.

Heräsin ja avasin silmäni vain nähdäkseni, että oli silti yö. Kuu oli laskemaisillaan joten päätin nousta. Kömmin puskani alta ja tassutin suuntaan, josta arvelin tulleeni. Pudistelin turkkistani lumet ja hieraisin silmiäni. Tappelin väsymystä vastaan ja lähdin taas etsimään isääni. Tassuttelin eteenpäin ja koitin saada kiinni Jupiterin hajusta tai jostakin häneen viittaavasta. Ajatukseni harhailivat taas ja ennenkuin huomasinkaan olin taas kulkenut kauas paikasta, jossa minun olisi pitänyt olla. Huomasin järkytyksekseni, että Jupiterin hiekanvärinen turkki pilkotti lumen seasta. Ryntäsin hänen luokseen kaikki ajatuskset hänessä ja väsymys totaallisesti kaikonneena.
“Jupiter? Jupiter?” hoin hädissäni. En ollut koskaan pelännyt näin paljon. Isäni oli minulle tärkein kissa kaikista kissoista! Siirsin korvani hänen nenänsä eteen epätoivoisena, kun hänen hengityksensä osui korvaani loikkasin kauemmas innoissani. Hyppelehdin kehää isäni ympärillä iloisesti naukuen.
“Salamanteri?” Jupiter naukaisi vaimeasti.
“Sinä heräsit! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Etsin sinua vaikka kuinka kauan!” nau’uin iloa ja äärimmäistä helpotusta ääni ja olemus pursuen.
//Jupi?
//SuperKP-boosti

Yksikään Salamanterin mainitsemista nimistä ei kuulostanut tutulta, mutta Valo ei uskonut kollin keksineen omasta päästään juuri kertomaansa tarinaa. Ehkä heillä oli enemmän yhteistä kuin päältä päin saattoi luulla - vaikkakaan se ei saanut Valoa muuttamaan mielipidettään tästä. Hänen silmissään Salamanteri ja tämän ilmeisesti jossain lähistöllä pyöriskelevä isä olivat yhä tunkeilijoita sekä uhka heidän selviytymiselleen.
"Kaipaan emoani joskus mutta päätin itse jäädä erakoksi", Salamanteri lopetti kertomuksensa ja hymyili pienesti. Valo vilkuili hänen suuntaansa edelleen nyrpeää naamaa näyttäen.
"Ymmärrän. Sinäkin varmaan ymmärrät tuon tunteen, Valo?" Sammakko maukui, mutta Valo ei vastannut siihen mitään.
Nuori kolli kyllä ymmärsi kaipuun, sillä hänkin ikävöi usein perhettään Kuolonklaanissa, mutta hänpä ei ollut valinnut jättää heitä, toisin kuin Salamanteri. Valon emo oli antanut hänet pois, kun hän oli ollut vielä pieni. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi emo oli tehnyt niin, ja toisinaan sen ajatteleminen sai hänet hieman vihaiseksi, mutta hän ei ollut maininnut asiasta Sammakolle, sillä ei halunnut loukata isänsä tunteita. Hän oli onnellinen isänsä kanssa, eikä olisi muuttanut mitään.
"No, oli mukava tavata, Salamanteri", Sammakko kääntyi naukumaan taas täplikkäälle erakkokollille, jonka ruumiinkieli viesti siitä, että tämä vaikutti haluavan jo pois tilanteesta. Hyvä vain, sillä Valokin halusi päästä jonnekin muualle. "Sano terveisiä isällesi! Olisi hienoa tavata hänetkin joskus."
Valo pyöritteli muiden huomaamatta silmiään. *Juuri niin - siitähän sinä taatusti pitäisit! Kutsuisit varmaan samalla asumaan meille*, hän ajatteli hieman pilkallisesti mielessään.

//Manteri?

“Emoni… hän on Höyhen… olisikohan se ollut Höyhenhalla”, sanoin tajuten, etten oikeasti tiennyt hänen tämän hetkistä nimeään kunnolla vaan oli kuullut sen silloin Lumikkoviiksi-nimiseltä kissalta eksyessään rajan yli monia monia kuita sitten.
“Höyhenhalla…” Sammakko sanoi mietteliäänä.
“Hän eli klaanissa kuulemani mukaan oppilaaksi ja sitten hirviö vei hänet ja isäni ja hän tapasivat jossain kaukana täältä ja sitten matkustivat etsien Kuolonklaania ja lopulta löysivät tänne. Sitten Höyhen… Höyhenhalla sai minut ja sisareni ja otti heidät mukaan ja lähti. En muista häntä kunnolla enään, koska siitä on tosiaan jo aika kauan, kun viimeksi näin heidät. Sisareni olivat Katajapentu, Untuvapentu ja Hahtuvapentu”, kerroin pitkästi ja lopetettuani minusta tuntui siltä, että olin höpöttänyt aivan liian kauan ja paljon. Siirtelin käpäliäni vaivaantuneena.
“Kuulostaa seikkailulta”, Sammakko naukui ja hymyili.
“Kaipaan emoani joskus mutta päätin itse jäädä erakoksi”, avauduin ja hymyilin pikkuisen. Halusin jo lähteä paikalta mutta en kehdannut sanoa sitä heille.
“Ymmärrän. Sinäkin varmaan ymmärrät tuon tunteen, Valo?” Sammakko naukui. Nyökkäsin noin minun ikäiselleni kilpikonnakuvioiselle kollille.
//Valo?
//SuperKP-boosti

Huokaisin hiljaa, ja välttelin Mesitähden ja Kaurishypyn katsetta. Olisi pitänyt arvata että Eloklaanin päällikkö tunnistaisi minut, olinhan ollut kokoontumisissa. Mutta menneisyyttä ei voi karata, ja enhän ollut enää Kuolonklaanilainen, joten olin varma että Eloklaanilaiset luottavat meihin, en ollut mikään petturi.
“Ei, ei kukaan ole perässämme, ainakaan tietääkseni. Ja jos on, en ihmettele miksi”, vastasin päällikön kysymykseen, ja avasin suuni uudestaan ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään tähän väliin. “Tarvitsemme turvapaikan, koska lehtikato koettelee metsää. Siellä on vaikea asua, olemme Toiveen kanssa väsyneitä ja kylmissämme. Joten tarvitsemme apuanne joksikin aikaa, lupaan, että olemme hyödyksi”, jatkoin itsevarma ilme kasvoillani. Tiesin, että päällikkö kysyisi meiltä, miksi emme olleet enää Kuolonklaanilaisia, joten päätin kertoa sen ennen, kuin päällikkö ehtisi tiedustella enempää.
“Voin selittää myös, miksi en ole Kuolonklaanissa poikani kanssa. Toive lähti siltä ennen minua, omien henkilökohtaisten syidenä takia. Minä taas, olisin halunnut jäädä, mutta en voinut, vaikka kaikki rakkaimpani olivat siellä. Henkäystähti, jonka varmasti tiedättekin, murhasi kumppanini Mäyräkynnen klaanin silmien edessä, koska hän kyseenalaisti hänen uusia sääntöjään, se oli minulle kova isku. Et edes tiedä miltä se tuntui. Minun oli pakko lähteä, ja lähtiessäni jätin sinne esikoiseni, parhaan ystäväni ja nuorimmaiseni, joka oli vielä pieni pentu, tiesin kyllä, että hän olisi paljon onnellisempi siellä kuin täällä kylmässä. Mesitähti pyydän, päästä minut ja poikani turvaan, meillä on ollut rankkaa”, Sanoin vakaa ilme kasvoillani, ääneni säröili, kun olin puhunut Mäyräkynnestä. Minä viis veisasin siitä, kuinka yksityiskohtaisesti olin kertonut Mesitähdelle, jona tuskin tunsin. Tiesin, että hän on kunniallinen, rakastettu, ja luotettava kissa. Odotin hiljaa päällikön vastausta.

// Mesi tai Toive?

Salamanteri! Salamanterii!" huusin. Poikani oli kadonnut taistelun jälkeen. Koira oli paennut uikuttaen. Kiertelin etsien häntä. Salamanterin tuoksua ei tuntunut. Alkoi tipahdella sadepisaroita. Näkyi verta ja irronneita karvatuppoja, ja koiran haju tuntui ilmassa. Etsin Salamanteria läheisistä pensaista. 'Missä olet? Ei kai hän...tippunut rotkoon? Toivottavasti hän on turvassa.' ajattelin pelokkaana. Ensimmäistä kertaa, pelkäsin oikeasti. Olisin antanut mitä tahansa, nähdäkseni että Salamanteri olisi kunnossa. Ryntäsin äkkiä purolle päin. Siristin silmiäni. Puiden välissä näkyi jokin musta. Heittäydyin sitä päin. "Salamanteri! Siinähän sinä!" huudahdin onnellisena. Säikähdin, kun se ei kääntynyt. Näin pettyneenä, kun se olikin vain pensas. Varjoissa se oli näyttänyt ihan kissalta. Tuhahdin ja jatkoin etsintöjä. Ilta alkoi hämärtyä. Salamanteri ei varmasti löytäisi yösijaa! Entä jos siellä olisikin kettu tai mäyrä? Tai kaksijalka? Ajatus Salamanterista kotikisuna puistatti. En ikinä, ikinä alentuisi siihen. Kotikisut olivat ällöttäviä. Kerjäsivät aina kaksijaloilta ruokaa. Kuka oikea kissa muka niin tekisi? Käännähdin pelokkaana. Yritin saada vainun, tai kuulla puhetta. Ainoa asia, jonka kuulin, oli puussa rapisteleva orava. En jaksanut edes napata sitä. Salamanterin löytäminen oli tärkeämpää! Jaksaisin ihan hyvin ilmankin saalista. 'Mutta jaksaako Salamanteri? Entä jos ei?' ajattelin tuijottaen metsää. Kaikki oli minun syytäni. Olin ollut hiirenaivo! Ilman minua Salamanteri olisi täällä! Toivoin sydämestäni, että hän löytyisi. Tassutin eteenpäin uupuneena. Vilkuilin koko ajan ympärilleni. "Salamanteri! Jupiter täällä! Missä olet?" ulvoin niin kovaa kun jaksoin. Ainoa joka vastasi minulle, oli kaiku. Jäin tuijottamaan pettyneenä. 'Salamanteri....entä jos en ikinä löydä häntä?' ajattelin tuskissani. Muistin yhä ne ajat, kun leikin nelikkomme ja Höyhenen kanssa. 'Katajapentu, Untuvapentu ja Hahtuvapentu. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. Samoin Höyhenellä.' ajattelin tuijottaen taivasta. Olin kadottanut ainoan kissan, joka minulla oli. Laahustin hitaasti eteenpäin. Olin etsinyt häntä jo kauan. Entä jos olin lähtenyt väärään suuntaan? Siinä ajassa Salamanteri olisi varmasti ehtinyt jo kaksijalkalaan! Lähdin mitään ajattelematta juoksemaan kohti paikkaa. Kun olin juossut vähän matkaa, vedin henkeä. Asia tuntui toivottomalta. En ikinä löytäisi häntä. Salamanterista ei näkynyt jälkeäkään. Hätkähdin. Edessäni olivat ne samat puut, jotka veivät tappelupaikalleni. Lähdin kovaan vauhtiin. Ehkäpä Salamanteri olisi odottamassa? Kun saavuin sinne, petyin kamalasti. Aukio oli yhtä tyhjä kun aikaisemminkin. Ulvoin taas surusta. "Salamanteri! Kuuletko?" ulvahdin. Kaiku vastasi taas. Laskin pääni maahan. Yö alkoi jo nousta. Kuu paistoi pilvien takaa. Katselin sitä lohduttomana. Salamanterilla oli ollut paljon aikaa mennä piiloon. Kumpa olisin valinnut oikein. Höyhen takuulla pettyisi, kun kuulisi poikansa kadonneen. Siellä...miksi Höyhen nyt sitä kutsuikaan...Kuolonklaanissa, olisi varmasti paremmat huolehtijat. Itkin lohduttomasti. En ollut koskaan ennen itkenyt. Tunsin kuinka maailma muuttui sumeaksi. Yritin pysyä hereillä. Lopulta lysähdin maahan ja annoin unen viedä vallan.

Makasin vitivalkoisella ikkunalaudalla, ja katselin vihreillä silmilläni ulos ikkunasta. Kosketin nenälläni lasia, se oli kylmä, ulkona mahtoi olla kylmät oltavat. Tiesin kyllä miltä se tuntui, olin ollut erakko ennen kuin olin löytänyt Puhin ja omistajani. En ollut vielä nähnyt Puhia sen jälkeen kun Nasu kävi kyselemässä olinko nähnyt häntä, olin jo alkanut huolestua, tiesin ettei Puh selviäisi omillaan kovin pitkään, tietojeni mukaan kolli oli ollut koko ikänsä kotikisu, eikä tainnut tietää metsästä muuta kuin sen mitä olin kertonut hänelle. Havahduin ajatuksistani kun omistajani ilmestyi paikalle, vanha omistajani puheli minulle ystävällisesti, ja mainitsi sanan jonka olin oppinut tuntemaan jo kauan aikaa sitten, nimittäin ruoka. Minulla olikin jo kova nälkä, joten nousin innoissani pystyyn ja hyppäsin alas ikkunalaudalta. Kipitin omistajani perässä, niin että kaulassani oleva kulkunen kilisi, ruokahuoneeseen, jossa ruokakipponi oli. Kippo oli täynnä ruskeita nappuloita, joita erakkona ollessani en suostunut edes ajattelemaan. Mutta nyt kun niitä oli syönyt jonkin aikaa, ne maistuivatkin todella hyvälle! Eikä minun omistajani antanut vain raksuja, joskus kun hän teki ruokaa itselleen, niin hän antoi jotain minulle. Söin raksut hyvällä ruokahalulla, ja nuolin sen jälkeen huuliani. Minun teki mieli ensimmäistä kertaa koneen kuuhun, syödä hiirtä. Sen maukas maku oli jäänyt päähäni ainiaaksi, enkä millään pystynyt unohtamaan mennyttä elämääni. Tassutin valkoiselle ovelle, ja naukuin kovalla äänellä, merkiksi omistajalleni, että tahdoin mennä ulos. Omistajani käveli ovelle, ja aukaisi sen, hän puheli minulle jotain lempeästi. Naukaisin hänelle kiitollisena ja loikin ulos. Maata peitti ohut ja kaunis lumikerros, jonka kylmyys kipristeli polkuanturoita. Huokaisin onnellisena, kun erilaiset hajut tulvivat nenääni. Tassutin pihan poikki ja loikkasin aidalle, katselin uteliaana ympärilleni. Missään ei näkynyt hirviöitä, mutta jonkin matkan päässä oli kaksijalka, jolla oli koira. Onneksi ne kävelivät poispäin minusta, eikä koira näyttänyt haistaneen minua. Hyppäsin maahan ja tassutin pitkin katua, kohti suuntaa jossa metsä oli. En tiennyt mitä siellä tuli minua vastaan, mutta toivoin ettei ainakaan kettua tai mäyrää. Toivoin salaa mielessäni että törmäisin Raitaan, mutta voi olla että kolli on jo häipynyt näiltä tienoilta. Pian saavuin metsään, ja tassutin onnellisena puiden ja kasvien sekaan. Kulkunen kaulassani olevassa pannassa kilisi ärsyttävän kovaäänisesti, joten sain heittää toiveeni saada riistaa pois mielestäni. Kaikki tämän alueen tuoresaaliit olivat jo varmasti lähteneet pakoon. Tassutin eteenpäin ja haistelin ilmaa, ja mietin jokaisen hajun lähdettä mielessäni. Pian nenääni tulvahti haju, joka oli oudon tuttu. Se oli kissa, jolla oli tuoresaalista. Haju oli tuttu, kuka se voi olla, silloin tajusin, että hajun lähde oli Raita! Käännyin kiihtyneenä ympäri, ja näin hiekanvaalean kollin takanani suussaan jänis. Kolli tiputti sen maahan ja hymyili.
“Hei Tihku, mitä sinä täällä teet?” Raita kysyi ihmeissään ja kallisti päätään. Katsoin ensin Raitaa, sitten jänistä jonka kolli oli tiputtanut maahan. Päähäni ilmestyi suunnitelma, virnistin leikkisästi ja lähestyin Raitaa hiljaa.
“Tulin vain tutkimaan metsää”, tuhahdin Raidalle, kuulin läheisestä puusta linnun sirkutusta. “Nappaa tuo lintu, niin lupaan etten raapaise sinua”, sanoin uhkaavasti Raidalle. Raita kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi, kolli ei varmaan tiennyt mitä suunnittelin! Kun Raita alkoi kapuamaan puuhun, tartuin hampaillani jänikseen, ja juoksin niin kovaa kuin pystyin. Kuulin takaani karjahduksen, Raita oli kuullut tiukuni helinän kun olin pinkaissut juoksuun. Juoksin eteenpäin ja mutkittelin puiden ja pensaiden välistä, jotta raita ei löytäisi minua. Pysähdyin vasta kun olin metsän laidalla, ja söin jäniksen nopeasti. Tassutin aidalleni ja loikkasin sen päälle. Hyppäsin pihalle ja tassutin sen läpi, omistajani oli tullut ulos jaloittelemaan, joten hän päästi minut heti sisään. Sisällä oli ihanan lämmin, ja turvallista. Raita ei pääsisi tänne kostamaan! Vai pääsisikö?

Tassutin poikani luokse, ja nuuhkaisin ilmaa, täällä tosiaan tuoksui Eloklaani. Mutta yhdessä asiassa poikani oli erehtynyt, tämä oli Eloklaaniin reviiriä. Tiesin sen koska olin seikkaillut Eloklaanin rajan lähettyvillä vähän aikaa sitten.
”Voi Toive, tämä on Eloklaanin reviiri”, sanoin pahoittelevalla, mutta myös hiukan huvittuneella äänensävyllä. Olihan Toive minua nuorempi, joten ei hän voinut tietä asioita joita minä tiesin. Toive katsoi minua hämmentyneenä, mutta pien hän nyökkäsi hiljaa,
”Pars kiertää kaukaa raja, ettei me vain törmätä yhteenkään Eloklaanilaiseen, taistelu ei ole hyväksi kenellekään”, naukuin ja vilkuilin varuillani ympärilleni. Kun sanoin sanan taistelu, muistin vain Henkäystähden, sävähdin hiljaa, kun muistin Mäyräkynnen, hiirenaivoisen sielunkumpanini. Henkäystähti oli kylmäverisesti murhannut kumppanini kuonojemme edessä, en tulisi ikinä toipumaan siitä, Silloin tajusin, että nimeni oli yhä klaaninimi, eikä se ole sopivaa, sillä minulla oli traumat juuri Kuolonklaanista, tästä lähtien olen Orvokki, enkä Orvokkisydän. Tassutimme eteenpäin Toiveen kanssa ja avasin suuni kertoakseni että olen nyt Orvokki, enkä Orvokkisydän.
”Kuule Toive, nyt kun kerran olemme erakoita, emmekä murhaajia, niin vaihdan nimeni Orvokiksi, sillä sinä olet Toive etkä Toivetassu”, naukuin pojalleni hymyillen iloisesti, teki hyvää päästää eroon -sydämestä, Orvokki oli myös paljon lyhyempi nimi.
”Orvokki”, Toive naukui hiljaa, kuin makustellen uutta nimeäni, nuolaisin lempeästi Toiveen poskea ja huokaisin onnellisena. Olin ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen Mäyräkynnen kuoleman jälkeen, halusin vain olla iloinen, ja viettää aikaa perheeni kanssa, olisipa Pyörresielu, Aamupentu ja Lumikkoviiksi täällä, kaipasin heitä niin kovasti! Olikohan Pyörresielulla jo pentujakin? Ken tietää, mutta minä haluaisin nähdä esikoiseni, nuorimmaiseni ja parhaan ystäväni vielä kerran, se oli ainoa asia, mitä halusin enää elämältäni, nähdä heidät, edes kerran, edes pienen vilauksen. Ajatellessani tajusin, kuinka paljon kaipasin perhettäni, olinko tehnyt väärin, kun jätin Kuolonklaanin? En, en olisi pystynyt elämään siellä, kaikki yöt olisin itkenyt itseni uneen, ja ollut ”puhdasveristen” käskyteltävänä. Olin paljon onnellisempi näin. Ajatellessani monia asioita, kuulin rasahduksen läheltä Eloklaanin rajaa, höristin korviani ja katsoin varuillani kohti rajaa, Toivekin näytti huomanneen, ja kolli oli paljastamassa kyntensä esiin. Ennen kuin ehdimme reagoida vaaleanruskea karvamytty hyppäsi pensaikosta suoraan päälleni. Kirkaisin säikähtäneenä, kun kissa kaatoi minut maahan. Vaalenruskea kolli painoi minua maata vasten tassuillaan, hänen hampaansa olivat esillä. En tiennyt missä Toive oli, katsoin vauhkona ympärilleni. Erehdyin katsomaan kollia silmiin, ne olivat tummanruskeat. Tunsin, jotain, voin vain tuijottaa tätä kollia silmiin ikuisesti. Kollin ilme pehmeni, ja ote hellitti, puuskahdin kiitollisina, sillä kolli oli painanut toisella tassullaan keuhkojani. Kampesin itseni ylös, ja tuijotin kollia silmiin. Toive ilmestyi jostakin ja työntyi minun ja vaaleanruskean kollin väliin, hän katsoi vuorotellen meitä molempia epäilevästi.
”Kuka olet ja mitä haluat?” vaaleanruskea kolli kysyi, yllättävän ystävällisellä äänellä. ”Olen Orvokki, ja tässä on poikani Toive”, naukuin ja nyökkäsin kohti mustaturkkista poikaani, joka oli yhä välissämme.
”Voitko viedä meidät Eloklaanin leiriin, tarvitsemme turvapaikan ainakin hetkeksi, ennen kuin jatamme matkaa”, naukuin ja katsoin Toivetta lempeästi silmiin. Vaaleanruskea kolli nyökkäsi hiljaa, vähän epäröiden.
”Selvä, seuratkaa minua. Olen muuten Kaurishyppy, hauska tutustua Orvokki ja Toive”, Kaurishyppy naukui kohteliaasti ja nyökkäsi molemmille vuorollaan. Kaurishyppy käännähti ympäri ja tassutti nummille, seurasimme kolli kuuliaisesti. Kaurishyppy hidasti vauhtiaan, niin että asteli rinnallani. Toive oli hiukan edellämme, ja huomasin kuinka kolli höristi korviaan meitä kohti, että kuulisi kaiken mitä puhuimme.
”Tuota Orvokki, oletko erakko?" Kaurishyppy kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänensä oli yhä kohtelias. ”Olen, minä ja Toive olemme erakoita”, naukuin, jättämällä tahallani osan totuudesta kertomatta. Pelkäsin että Kaurishyppy ajaisi meidät pois kun kuulsi että olimme entisiä Kuolonklaanilaisia. Kaurishyppy nyökkäsi, ja katsoi Toivetta uteliaana.
”Missä kumppanisi on?” Kaurishyppy kysyi, ja katseli nummia, kolli ei tahtonut selkeästi ottaa nyt katsekontaktia. Huokaisin hiljaa, ja katsoin taivaalle.
”Hän, tuota, no, hän on kuollut.”, naukuin hiljaa, en olisi enää halunnut puhua tai ajatella koko asiaa. Kaurishyppy loi minuun pahoittelevan, mutta myös hiukan helpottuneen katseen. Katsoin kollia kummastuneena, oliko hän ilonen, kun kumppanini oli kuollut? On siinäkin Eloklaanilainen, luulin että eh ovat hyviä, mutta eivät näemmä olekaan. Matka oli lyhyt, ja olimme jo lähellä Eloklaanin leiriä. Kaurishyppy pysähtyi.
”Odottakaa tässä haen Mesitähden”, Kaurishyppy naukui, ja loikki Eloklaanin leiriin. Katsoin jännittyneenä Toivetta silmiin, pääsisimmekö Eloklaaniin hetkeksi, vai emme?

// Toive? Mesi? (Jos on vapaana)

Kalle: 9kp -

Salamanteri: 17kp -

Valo: 15kp -

Toive: 4kp -

Kun Salamanteri mainitsi emonsa olevan Kuolonklaanista, niin Sammakon kuin Valonkin korvat ponnahtivat pystyyn. Valo pälyili täplikästä kollia kiinnostuneempana, mutta piti yhä ilmeensä tuimana - se, että he molemmat olivat osaksi klaaniverisiä, ei muuttanut mitään.
“En ole”, Sammakko pudisteli päätään. “Tapasin Valon emon - kuolonklaanilainen hänkin - sattumalta. Hänen nimensä on Lumikkoviiksi.”
Valo tunsi rinnassaan pienen piston kuullessaan emonsa nimen lausuttavan pitkästä aikaa ääneen. He eivät olleet puhuneet isän kanssa Kuolonklaanista tai Valon sinne jääneistä sisaruksista ja emosta vähään aikaan, ja nuori kolli pelkäsi vähitellen alkavansa unohtamaan heidät. Hän laski katseensa hetkeksi tassuihinsa ja yritti karistaa epämiellyttävän tunteen pois.
“Sinä et ollut samaan aikaan Kuolonklaanissa minun kanssani”, hän naukui sitten Salamanterille ja siristi epäilevästi silmiään. Vaikka hänen muistikuvansa Kuolonklaanista ja sen kissoista olivat hämärtyneet kuiden saatossa, olisi hän varmasti siitä huolimatta muistanut olleensa pentutarhassa samaan aikaan Salamanterin kanssa. “Kuka emosi on?”
Ei sillä, että kollin vastaus välttämättä selventäisi asiaa hänelle, sillä hän ei juuri muistanut muiden kuolonklaanilaisten nimiä paitsi oman emonsa.

//Manteri?

Valo oli naukunut “kuin myös”, kun olin sanonut hauska tavata ja se tuntui jotenkin ironiselta. Valo vaikutti täydeltä tylsimyksen perikuvalta - kissalta, joka ei osannut eikä edes halunnut pitää hauskaa. Sammakko naukui jotain Valon syntyperästä ja erotin sieltä sanoja klaanista. Toinenkin oli siis osaksi klaanikissa? Sitten Sammakko sanoi jotain, etteivät he olleet tavanneet kovinkaan montaa Valon ikäistä kissaa. Kuinka monta meidän ikäistämme metsässä edes eli?
“Ai…”, na’uin ja unohduin katselemaan Valon turkin yksityiskohtia.
“Isäni - Jupiter - on syntyjältään erakko mutta emoni on Kuolonklaanilainen”, sanoin. Toivoin, että asia, jota en aikaisemmin ollut sanonut ääneen ei hetkauttaisi juuri tapaamiani kissoja kovasti.
“Oletko sinäkin klaanista, Sammakko?” kysyin innostuneisuus äänestäni hiipien. Suljin kuitenkin sen pois ja yritin pitää ystävällisen ja herramiesmäisen puoleni esillä. Sisälläni poltteli tunne, joka kertoi ettei Valo halunnut minua tänne mutta en välittänyt - metsähän oli kaikkien ei vain Valon ja Sammakon paikka. Minua hermostutti jo aika lailla ja olisin halunnut jo luistaa tilanteesta sillä verukkeella, että minun piti saalistaa isälleni niinkuin olin jo aikaisemmin sanonut. En toisaalta halunnut kadota paikalla ja antaa vieläkin huonomman vaikutelman itsestäni Valon silmille.
//Valo?

Erakko oli kertonut nimensä olevan Salamanteri, ja kuulemma tämä oli tullut tänne vain saalistamaan isälleen ja itselleen. Valo piti sitä jo riittävänä syynä pitää näitä uhkana. Jos he kaikki metsästivät samassa metsässä, ei kilpailulta voinut välttyä, eikä Valo puolestaan ollut valmis antamaan omista saalistaan joillekin tuiki tuntemattomille.
Sammakko vilkaisi poikaansa merkitsevästi, kun Salamanteri oli sanonut olevan “hauska tutustua”. Mitä? Pitikö hänen valehdella ja esittää tunteen olevan molemminpuolinen? Valosta oli kaikkea muuta kuin hauska tutustua tähän riistavarkaaseen.
“Kuin myös”, hän mutisi lopulta isänsä painostamana, mutta ei vaivautunut vääntämään naamalleen edes tekohymyä. Hän toivoi, että hänen tympeä asenteensa ajaisi kissan pois heidän alueeltaan, kun tämä tajuaisi, ettei ollut tervetullut.
“Mistä päin sinä ja isäsi olette kotoisin?” Sammakko kyseli ystävällisesti. Valo tukahdutti huokauksen. Seuraavaksi tämä arvatenkin kertoisi Salamanterille heidän koko elämäntarinansa ja kutsuisi nämä syömään luokseen. Niin kävi melkein joka toinen kerta. Valo ei voinut ymmärtää isänsä huoletonta asennetta tuntemattomia kohtaan.
“Minun poikani Valo tässä on entinen klaanikissa. Hän on elänyt kanssani erakkona jo useamman kuun ajan, mutta emme ole vielä törmänneet kovinkaan moneen hänen ikäiseensä kissaan.” Sieltähän se tuli, juuri kuten Valo oli uumoillutkin. Tämän jälkeen Valon olisi käytävä isänsä kanssa vakava keskustelu aiheesta - hän ei tarvinnut Sammakkoa etsimään itselleen ystäviä. Itse asiassa hän ei tarvinnut ystäviä alkuunkaan. Riitti, että hänellä oli isänsä, ja se siitä.

//Manteri?

“Nuppujuova?” nau’uin hämilläni. Veljeni oli kyllä sivuuttanut minun kanssani olemisen ja kaveeranut Nuppujuovan kanssa hieman liikaakin.
“Hän juuri. Pyörresielu valitsi oikein, eikö?” emoni hymyili innoissaan ja onnellisen näköisenä.
“Olihan hän meidän ystävämme ihan pentuajoista lähtien, mutta en saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan kunnolla”, nau’uin. En hymyillyt ja se näytti huolestuttavan emoani.
“Onhan sinulla kaikki hyvin. Tiedän, että sinulla oli… no vaikeaa klaanissa. Haluatko kertoa siitä?” Orvokkisydän kysyi. Kaamoskukan aiheuttamat traumat jotka olin saanut huuhdottua mielestäni palasivat pikkuhiljaa ja minun oli pakko työntää ne pois, jotta en vaipuisi taas panikkitilaan.
“En. En tahdo puhua siitä”, sanoin pikaisesti ja hieman hermostuneesti.
“Voisimmeko millään kulkea yhdessä tai siis, jos vain tahdot?” kysyin hieman vaivaantuneesti.
“Kyllä se minulle käy. Lähdetäänkö vaikka liikkeelle?” Orvokkisydän kysyi.

“Orvokkisydän!” huusin. Olin haistanut jotain outoa - todella outoa.
“No? Mikä hätänä?” emon huusi ja jolkotti luokseni.
“Luulisin, että haistan Eloklaanin, mutta tämähän ei ole sen reviiriä!” nau’uin ihmeissäni. Mistä tässä oli kyse? Oliko Henkäystähti ajanut Eloklaanin sen reviiriltä? Ei voinut olla! Ei missään tapuksessa!
//Orvokki?

Seurasin vieretä, kun joku oranssiraidallinen kissa saapui paikalle ja riiteli minun ensiksi tapaamani kissan kanssa. Oranssiraidallinen oli kutsunut kilpikonnakuvioista Valoksi mutta oranssiraidallisen nimeä en ollut vielä saanut tietooni.
“No niin, kukas sinä olet?” Valon toveri kysyi. Olin toljottanut heidän kiistelyään sivusta ja nyt oranssiraidallinen kolli kysyi kysymyksensä sovittelevalla sävyllä. Tämä oli kokoajan kuitenkin ollut minun puolellani mutta en silti tiennyt luottaakko häneen.
“Olen Salamanteri enkä tullut tänne tekemään pahaa vaan saalistamaan isälleni ja minulle”, sanoin totuuden mukaisesti. Tiesin, että jos nyt valehtelisin ja he saisivat tietää sen he eivät luottaisi minuun yhtään enempää.
“Hei, Salamanteri”, oranssiraidallinen naukui, kun Valo seurasi vierestä vilkuillen minua epäluuloisena. Päätin olla olematta epäilyttävä.
“Keitä te sitten olette?” kysyin kiltisti. Minun oli vaikea pysyä paikoillani ja jännitin lapalihaksiani ja rentoutin ne miltei heti. Minua ei kiinnostanut sitten pätkääkään olla tässä tilanteessa mutta halusin selvitä siitä taistelutta.
“Olen Sammakko ja tämä tässä on poikani Valo”, Sammakoksi esittäytynyt kolli sanoi ja vilkaisi pentuunsa merkitsevästi.
“Hauska tavata”, sanoin. Isäni oli opettanut, että jos joku olisi vihamielinen minua kohtaan olisin aina heille ystävällinen ja pitäisin suuni kiinni, kun minulle puhutaan. Sen lisäksi hän oli sanonut, että silloin kun tilanne oli vakava minäkin olisin vakava ja niin sitten tietysti olin.
//Valo?

Kissa, johon Valo oli törmännyt, ei vaikuttanut miltään järjen jättiläiseltä ensivaikutelman perusteella. Ensin kolli ei ollut kuullut hänen varoitustaan, ja sittenkin kun tämä oli kuullut sen uudestaan, se ei tuntunut saavan tässä aikaan kummoisempaa reaktiota. Valo pörhisteli karvojaan turhautumisesta.
"No jos kerran kuulit, niin mitä vielä teet siinä", hän murisi happamasti ja otti askelen kohti muukalaista. "Jos on tarpeen, voin kyllä saatella sinut tassusta kiinni pitäen tarpeeksi pitkän välimatkan päähän. Tänne ei kaivata ulkopuolisia."
Kolli oli Valoa huomattavasti pienikokoisempi ja solakampi - luultavasti sen myötä myös nopeampia. Kuitenkin, jos tilanne kärjistyisi yhteenottoon asti, Valo uskoi pärjäävänsä tätä vastaan. Taisteleminen ei ollut hänen lempijuttujaan, mutta hän oli valmis myös siihen tarvittaessa.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Valo tunsi ärtymyksen tökkivän hermojaan takaraivossaan, kun kuuli Sammakon hämmentyneen naukaisun takaansa. Oranssiraidallinen kolli tassutti hänen vierelleen ja katsoi uteliaasti vierasta kissaa. "Onko tämä uusi ystäväsi?"
Valo kiepahti isäänsä kohti äkeissään. "Näyttääkö tämä sinusta siltä, että me olemme ystäviä? Ei - yritän ajaa tunkeilijaa pois alueeltamme!"
Sammakko räpytteli silmiään hiukan ihmeissään. "Valo, metsä kuuluu kaikille. Emme me omista sitä. Kyllä täällä on tilaa meille kaikille", kolli lausahti sovittelevaan sävyyn. Valo tuijotti isäänsä epäuskon vallassa.
Kaiken tämän jälkeen tämä oli vieläkin valmis päästämään muukalaisen kotiinsa? Ei, ehdoton ei! Mikäli Sammakko ei sitä tajunnut, Valo pitäisi itse huolen siitä, ettei sama toistuisi.
Huolimatta isästään Valo kääntyi täplikästä kollia kohti korvat luimistettuina. "Viimeinen varoitus: ala kalppia!" hän sähisi.
"Valo!" Sammakon ääneen oli tullut tiukkuutta. "Lopeta hyvän sään aikana. Tappeleminen on turhaa. Mikäli et pysty elämään rinta rinnan muiden kanssa, voimme yhtä hyvin itse siirtyä muualle."
Se sai Valon lopettamaan nokittelun. Kaikista vähiten hän halusi lähteä täältä, etenkin, kun hän oli vasta oppinut tuntemaan paikan. Hän antoi karvojensa silottua, muttei irrottanut tuimaa katsettaan erakosta.
"No niin, kukas sinä olet?" Sammakko kysyi toiselta kollilta huomattavasti ystävällisempään sävyyn. Valoa kismitti edelleen vietävästi, mutta hän piti kuononsa kiinni tämän kerran.

//Manteri?

Jupiter loikkasi edessäni kohoavan koiran ja minun väliini. En pelännyt koiraa vaan isäni henkeä. Jupiter ärähti koiralle, joka oli hiukkasen suurempi kuin hän ja tönäisi minua taaksepäin sitten hän vivalsi koiraa. Saadessaan tilaisuuden Jupiter tuuppasi minut pensaikkoon.
“Ei tämä ole reilua! Haluan taistella!” älähdykseni purkautui suustani henkäyksenä sillä mätkähdin selälleni pensaan läpi maahan.
“Mene pois! Minä hoitelen tuon”, Jupiter huusi, kun työnnyin pensaan alta lehtiä turkistani pudistellen. Koira äkkäsi minut ja paljastin sille hampaani. Sen suusta pääsi kimeä korviahuumaava haukku ja se rynnisti minua kohti. Näin sen tilaisuuteni juosta karkuun haihtuvan hetkessä, kun koira rynnisti lähemmäs. Hengitin raskaasti ja sydämeni hakkasi pikavauhtia. Suljin silmäni, koska pelkäsin kuolevani sen nanosekunnin ajan. Yhtäkkiä joku rääkäisi ja koira älähti.
“Jupiter?” naukaisin ja avasin silmäni. Isäni huohotti paikoillaan seisten ja koiraa ei näkynyt missään.
“Se lähti käpälämäkeen”, Jupiter selitti, kun näki kummastuneen ilmeeni. Nyökkäsin huojentuneena. Pelko oli kaikonnut ja tielle astui pienoinen ärsyyntyminen.
“Olisin halunnut taistella sitä vastaan! En usko, että jänistin! Ensikerran minä häädän sen enkä aseta sinua vaaraan”, nau’uin vihaisesti. En ollut koskaan ollut niin vihainen itselleni - en edes silloin, kun päästin päivän ainoan saaliin käpälistäni. Suojelisin isääni yli kaiken muun, sillä hän oli varmasti ainut tuntemani kissa, joka ei lähtenyt rinnaltani hetkeksikään. Höyhen oli päättänyt lähteä takaisin Kuolonklaaniin mistä oli alunperinkin tullut ja sisareni Hahtuvapentu, Untuvapentu sekä ainoa veljeni Katajapentu olivat lähteneet emoni mukaan mutta itse olin päättänyt jäädä isäni seuraksi metsään sillä Kuolonklaani ei kuulostanut järin mukavalta paikalta.
“Minun tehtäväni on suojella sinua eikä toisinpäin. Nyt meidän kannattaa mennä sillä se rakki saattaa edelleen löytää meidät täältä”, Jupiter sanoi ja laski häntänsä lavoilleni. En karistanut sitä pois vaan kävelin isäni rinnalla pienelle leirillemme.
“Saanko mennä saalistamaan?” kysyin toiselta.
“Kunhan olet varovainen etkä ole kauaa tai mene kauas niin saat. Pysy turvassa, joohan? En halua menettää sinuakin”, Jupiter naukui ja hieroi nenäänsä otsaani vasten. Nyökyttelin.
“Tottakai”, sanoin ja loikin ulos pikkuiselta aukiolta. Tassutin puiden välissä maistellen ilmaa. Olin taas sotkeutunut ajatuksiini ja pian eteeni tupsahti kilpikonnakuvioinen kolli, joka oli ehkä parisen kuuta vanhempi kuin itse olin.
“Tämä on minun aluettani, joten sinuna alkaisin laputtaa”, kolli murahti. Tilanne tuli täysin puun takaa. En pelännyt kollia pätkääkään vaikka tämä uhkaili minua hampaat paljaina.
“Häh”, mutisin ja silmäni levisivät suuriksi. En saanut selvää kollin sanoista, koska ajatukseni olivat muualla.
“Sanoin, että tämä on minun aluettani ja jos et ala laputtaa häädän sinut omin käpälin ulos täältä”, kolli ärähti lujempaa kuin olisin ollut hidasjärkinen.
“En ole tyhmä kuulin kyllä”, mutisin ja toljotin kollia tavalla, joka sai hänet varmasti vakuuttumaan siitä, että olin juuri valehdellut.
//Valo?

Kalle ja Muru olivat paenneet koiraa ja joutuneet eroon Myystä. Nuori kollikissa kyllä tunsi jotenkuten naapuruston ja arveli osaavansa takaisin kotiin. Yllättäen he olivat törmänneet kahteen tuntemattomaan kissaan. Erityisesti toinen kissoista näytti hyvin pelottavalta Kallen mielestä; hänellä ei ollut lainkaan omia karvoja ja kollikissan yllä oli samanlainen turkki kuin kaksijaloillakin. Kalle ei ollut koskaan nähnyt sellaista kissaa. He esittäytyivät ja myös Kalle rohkeni kertomaan nimensä. Kolli oli kuitenkin hyvin varuillaan, sillä hän ei tiennyt olivatko muukalaiset ystäviä. Toinen kissoista – se jolla oli omat karvat – kertoi joutuneensa vastikään metsäkissojen kynsiin. Kallen niskavillat nousivat pystyyn. Hän oli kuullut metsäkissoista ja pelkäsi heitä kovasti. Puhiksi esittäytyneen kissan kertomuksen jälkeen kolli oli entistä vahvemmin sitä mieltä, ettei hän ikimaailmassa haluaisi joutua metsäkissojen luokse! Kissat vaikuttivat ihan ystävällisiltä, mutta silti Kallea vieläkin pelotti.
Kissat olivat kysyneet, asuivatko Muru ja Kalle lähistöllä, eivätkä he edes antaneet Kallelle aikaa vastata. Se sai kotikisukollin olon entistä epämukavammaksi, kun Puh heti perään esitti jo seuraavat kysymykset:
"Mutta tahdotteko te olla ystäviämme? Emme ole nähneet teitä ennen, kuten Nasu sanoi. Oletteko te siis uusia näillä main?"
Kalle ei vieläkään ihan tiennyt, mitä hän ajatteli kaksikosta. He vaikuttivat kyllä ihan kilteiltä...
"Kyllä me voimme olla, jos te ette kerro meistä metsäkissoille!" Kalle vastasi innokkaasti ennen kuin Muru ehti sanoa mitään.
"Emme me ole uusia, me asumme..", Kalle alkoi silmäillä ympäristöään yrittäen etsiä omaa kaksijalanpesäänsä, muttei sitä näkynyt, "noh, tuolla jossain vain." Puh ja Nasu kuuntelivat hymyillen heitä nuorempaa kollikissaa.
"Oletteko te matkalla jonnekin?" Puh kysyi päätään kallistaen. Kalle vilkaisi kysyvästi Murua. Kun kirjava kotikisunaaras ei näyttänyt vastaavan, oli Kallen avattava taas suunsa.
"Pakenimme kammottavia koiria!" Kalle kertoi ylidramaattisesti, "ne meinasivat tappaa meidät!" Vaaleaturkkinen kollikissa vilkaisi Murua, kuin hakien tältä tukea liioiteltuun tarinaansa, mutta Muru katsoi ystäväänsä vain kulmiaan kurtistaen. Kallen sininen katse kääntyi takaisin heidän uusiin ystäviinsä, jotka katsoivat Kallea silmät suurina.
"Hui, onneksi te kuitenkin selvisitte", Nasu sanoi varovaisesti hymyillen. Kalle nyökytteli päätään.
"Oli tipalla, että emme olisi selvinneet!" kotikisukolli liioitteli. Siltä hänestä ainakin oli tuntunut, kun koirat olivat lähestyneet ja he olivat Murun kanssa juosseet pakoon henkensä edestä!
"Entä te, missä te asutte? Asutteko te samassa pesässä? Millaiset kaksijalat teillä ovat? Entä onko teillä ruokaa? Minulla on kamala nälkä!" Kalle lateli kysymyksiä kysymysten perään ja kesken kaiken hän tunsi vatsansa kurnivan. Vaikka hän oli saanut edellisen ateriansa viimeksi aamulla, siitä tuntui olevan paljon kauemmin aikaa!

//Puh tai Muru?

Muru: 31kp! -

Aave: 5kp -

Salamanteri: 5kp -

Kalle: 10kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Jupiter: 7kp -

Puh: 20kp! -

Valo: 22kp! -

“Apua!” Epätoivoinen avunhuuto havahdutti Valon hereille unesta pensaan juurelta. Myös Sammakko oli herännyt ääneen ja höristeli nyt korviaan valpastuneena. Kohta sama ääni pyysi apua uudestaan, ja Sammakko ponkaisi jalkeille. Valo katsoi häntä yhä hieman unisena.
“Joku tarvitsee apua”, isä maukui hieman patistelevaan sävyyn, ja Valo tiesi, ettei voinut jäädä vain makoilemaan. Hän punnersi itsensä ylös ja seurasi isänsä perässä hyytävään pakkasyöhön.
Kuunvalo langetti pitkiä varjoja valkoiseen metsään, ja jokainen ääni oksan napsahduksesta metsikössä rapisteleviin eläimiin kuului kristallinkirkkaasti pakkasen ansiosta. Valo ei pitänyt tästä alkuunkaan. Täällä ulkona he olivat helppoa riistaa ketuille, ilveksille ja ties mille pedoille, joille heidän lumessa narskahtelevat askelensa olivat suorastaan kuin kutsu herkuttelemaan kissanlihalla.
“Mennään takaisin, jooko”, Valo aneli Sammakkoa, mutta oranssiturkkinen kolli pudisteli päätään torpaten poikansa pyynnön.
“Valo, meidän on autettava, jos jollakulla on hätä. Etkö haluaisi, että sinua autettaisiin, jos itse olisit pulassa?” Sammakolla oli hyvä pointti - jopa niin hyvä, ettei edes Valo voinut väittää siihen enää vastaan.

He löysivät pian etsimänsä: erään puun juurella kyyhötti musta naaraskissa, surkeana ja nälkiintyneen näköisenä. Sammakko ei epäröinyt lähestyessään muukalaista.
“Sinäkö kutsuit apua?” kolli kysyi naaraalta.
“Kutsuin”, kissa vastasi ääni väristen, “ja te vastasitte.”
“Mikä on hätänä?” Sammakko kumartui nuuhkaisemaan naarasta. Valo pysyi etäämmällä, silmäillen rähjääntynyttä kissaa epäluuloisena.
“Nyrjäytin nilkkani, enkä ole pystynyt saalistamaan moneen päivään”, naaras selitti vaikeroiden. “Näännyn pian nälkään, enkä pysty puolustamaan itseäni pedoilta…”
“Älä huoli. Me autamme sinua poikani kanssa.” Isän sanat saivat Valon niskakarvat nousemaan pystyyn. Tietenkin hän halusi auttaa, jos joku oli avun tarpeessa, mutta jokin tässä kissassa sai hänen sisälmyksensä kihelmöimään epämukavasti.
“Eikö vain, Valo?” Sammakko kääntyi katsomaan poikaansa.
“Joo, tietenkin…” Valo mutisi vastaukseksi ja tassutti epäröiden isänsä ja vieraan luo.
Hän auttoi isäänsä nostamaan kissan tämän selkään, minkä jälkeen he lähtivät kulkemaan hitaasti takaisin kohti heidän tämän hetkistä pesäänsä. Perillä Sammakko auttoi naaraan lepäämään pensaan alle.
“Valo, hakisitko varastostamme jotakin syötävää ystävällemme?” isä pyysi, eikä Valo viitsinyt väittää vastaan. Niinpä hän suuntasi vähän matkan päässä sijaitsevan männyn luokse, jonka juurikkoon kaksikko oli kaivanut montun ruokansa säilömistä varten. Kovina pakkaspäivinä ruokamontusta oli ollut paljon hyötyä, sillä kylmällä ilmalla saalistaminen kulutti vain turhaan energiaa. Siksi he olivat päätyneet saalistamaan varastoon niin paljon riistaa kuin se vain oli mahdollista.
Valo kaivoi osittain lumen alle hautautuneen montun auki ja valikoi sieltä myyrän. Sen jälkeen hän peitteli jälkensä hyvin, jottei kukaan toinen kulkukissa tai petoeläin erehtyisi heidän ruokavarastolleen, ja palasi takaisin isänsä ja vieraan luo. Hän pudotti myyrän naaraan eteen ja siirtyi sitten syrjemmäksi sukimaan turkkiaan edelleen hieman hermostuneena poikkeavasta tilanteesta.
“Voit levätä täällä niin kauan kuin tarvitsee”, Sammakko lupasi kissalle, joka oli ryhtynyt repimään ahnaasti palasia irti myyrästä. Kissa kohotti katseensa punertavaturkkiseen kollin ja väläytti tälle kiitollisen hammashymyn. Valo värähti nähdessään tämän vinot ja osittain mustuneet hampaat.
“Kiitos kovasti. Tulen varmasti viihtymään täällä kanssanne.”

Päivät kuluivat, eikä Kuuksi esittäytynyt muukalainen osoittanut minkäänlaisia merkkejä lähtemisestä. Päinvastoin, naaras vaikutti asettuneen ihan taloksi. Sammakon ja Valon ruokavarastot vain hupenivat, mutta isä oli edelleen sitä mieltä, että oli oikein auttaa loukkaantunutta naarasta, joka ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Valon puolesta kissa olisi saanut suksia kuuseen jo aikoja sitten.
Eräänä aamuna Valo jäi kahdestaan Kuun kanssa, kun Sammakko lähti saalistamaan. Nuori kolli pysytteli hyvän välimatkan päässä heidän vieraastaan, joka haisi pahemmalta kuin raato. Kuu sen kuin vain kuorsasi menemään pehmeällä lehtipohjalla ja vähät välitti Valon nyrpistelystä. Valoakin väsytti, mutta hän ei kyennyt ummistamaan silmiään vieraan kissan läsnäollessa. Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja Valo vaipui kevyeen uneen.
Jonkin ajan päästä Valo heräsi uudelleen. Hän räpytteli silmiään unenpöpperöisenä ja avasi sitten suunsa makoisaan haukotukseen. Kylläpä nokoset olivat tehneet terää! Hän vilkaisin nukkuvan Kuun suuntaan… Hetkinen - missä Kuu oli? Unisuus karisi nopeasti pois Valon jäsenistä, kun hän pomppasi pystyyn ja kiiruhti pensaan uloskäynnille. Hän kurkisti ulos pesästä ja näki ympärillä vain lunta, puita ja hangessa risteileviä polkuja. Kuun voimakas ominaistuoksu leijaili ilmassa vahvana, ja Valo lähti seuraamaan sitä epäilysten kasvaessa hänen mielensä perukoilla.
Pian hänelle valkeni, mihin suuntaan musta naaras oli ollut matkalla, ja se sai hänen käpäliinsä vauhtia. Kuitenkin, kun hän ehti perille, oli jo liian myöhäistä. Männyn juuressa sijainnut monttu oli kaivettu auki ja lumeen oli sekoittunut multapaakkuja. Kuusta ei näkynyt enää jälkeäkään, vaikkakin Valo pystyi haistamaan hänen olleen täällä vähän aikaa sitten. Erakko tassutti montun luo ja kurkisti sinne: Kuu oli vienyt mennessään viimeisetkin tuoresaaliin muruset.
Kiukku poltteli Valon sisuskaluja. Kaikki se passaaminen ja hyysääminen - ja tässä kiitos! Hän huitaisi kynsillään läheistä juurta ja päästi turhautuneen ärähdyksen.
“Valo, mikä hätänä?” Sammakko oli ilmestynyt hänen taakseen roikottaen suussaan pikkulintua, jonka tämä oli arvatenkin käynyt nappaamassa kaksijalkojen pihalta.
Valo kiepahti isäänsä kohti karvat pystyssä. “Se kirottu kulkukatti vei meidän ruokamme!” hän sähähti vihoissaan.
Sammakon silmät laajenivat ällistyksestä, ja tämä tuli Valon vierelle katsomaan tyhjänä ammottavaa monttua. “Mutta eihän hänen pitänyt pystyä kävelemään”, kolli kummasteli.
“Selvästikin hänen jalkansa koki jonkin ihmeparannuksen, minkä ansiosta hän pystyi pihistämään ruokamme kiitoksena kaikesta huolenpidostamme.” Valo oli hurjan vihainen. Hän oli vihainen Kuulle, vihainen isälleen, mutta ennen kaikkea hän oli vihainen itselleen. Hänen olisi pitänyt häätää se siivellä eläjä matkoihinsa hyvän aikaa sitten.
“Valo…” isä yritti, mutta Valo ei suostunut kuuntelemaan.
“Menen saalistamaan - ja tällä kertaa en anna kenenkään ulkopuolisen kajota ruokiimme”, hän tiuskaisi ja paineli matkoihinsa, jättäen Sammakon tuijottamaan tyhjää monttua.

Seuraavat päivät kuluivat saalistaessa. Valo oli suostutellut isänsä vaihtamaan heidän pesäpaikkansa muualle, samaten kuin ruokavaraston. Ei ollut enää turvallista pitää niitä samoilla paikoilla, kun Kuu tiesi niiden sijainnin. Naaras saattaisi käydä varkaissa uudestaan, ja sitten heidän olisi jälleen aloitettava alusta.
Valo oli lähtenyt metsään etsimään tuoreita hajujälkiä, mutta riistasta ei näkynyt merkkiäkään. Kolli oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei heti huomannut eteensä tupsahtanutta kissaa. Nähdessään mustan turkin, hänen mieleensä palasi Kuun kuva, mutta katsottuaan tarkemmin hän huomasi, että kyseisen kissan turkissa oli kellertäviä läiskiä. Vaikka kissa ei ollutkaan Kuu, se ei saanut Valoa yhtään huojentuneemmaksi. Taas yksi ventovieras, joka varmasti halusi viedä heidän ruokansa.
“Tämä on minun aluettani, joten sinuna alkaisin laputtaa”, hän murahti suurin piirtein omanikäiselleen kollille, joka ei näyttänyt pelkäävän häntä lainkaan.

//Manteri?

Puh katsoi valkoruskeaa, lyhytturkkista kollikissaa kiitollisena. Mesitähti oli tämän klaanin tai lauman,- Puh ei vieläkään ollut varma kumpi se oli -, johtaja. Kolli oli tarjonnut hänelle suojapaikan ja lämpimän pesän missä toipua sen tumman kissan aiheuttamista vammoista. Puh oli toiselle ikuisesti kiitollinen siitä ja samoin myös Lieskakajolle, joka oli pelastanut hänet. Vaaleaa kissaa harmitti, että toinen oli saanut hänen auttamisestaan rangaistuksen, mutta Puhin mieltä helpotti se, että Lieskakajo oli vakuuttanut selviämänsä siitä. Puhista oli hassua miten kissat elivät metsässä tälläisessä hierarkiassa. Toisaalta se oli myös kollista sangen kiinnostavaa, asiat tuntuivat toimivan todella hyvin. Mesitähti oli viimeisinä päivinä tutustuttanut Puhia kollin pyynnöstä hieman klaanin toimintatapoihin. Ne kiehtoivat Puhia kovin, mutta hän ei ollut valmis hylkäämään kotikisun elämäänsä. Kollin viikset värähtivät. Hänen oli pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin pois, mutta sitten ilkeät kissat ja se pahis klaani oli hyökännyt. Puh ei osannut taistella ja traumoistaan johtuen, hän oli pysytellyt visusti pesässä sammalien alla.
“Hei, Mesitähti. Minä tulin kiittämään vielä sinua ja muita kissaystäviäsi. Olen todella kiitollinen siitä, että te pelastitte minut ja annoitte minun toipua täällä. Siispä minä tarjoan sinulle auttavan tassuni. Jos ikinä koskaan tarvitsette apuani, löydätte minut kaksijalkalasta. En ehkä osaa taistella tai saalistaakaan kovin kummoisesti, mutta kenties voin auttaa jollain muulla tavoin. Tarjoamalla suojaa taikka sitten joitain kasveja, niitä kasvaa kaksijalkalassa todella paljon! En voi kuitenkaan mitenkään liian pelottavalla tavalla auttaa teitä, hih!” Puh tarjoutui ja hymyili toiselle suloisesti. Mesitähti nyökkäsi ja väläytti pienen hymyn kotikisulle.
“Minä lähden nyt, kenties törmäämme vielä. Toivottavasti voitatte ne pahat ja pelottavat kissat, hyrr! Heippa sitten!” Puh naukaisi hyvästinsä päällikölle, joka oli naukaissut pitävänsä Puhin tarjouksen mielessänsä ja lähettävänsä Hallavarjon saattamaan hänet. Kotikisu nyökkäsi muutaman kerran pontevasti. Puh käänsi vielä päätään ja katsoi kukkulalla hyöriviä kissoja. Osa heistä söi aamupalaa, osa sukivat toistensa turkkeja ja osa juttelivat toistensa kanssa. Puh tunsi piston sydämessään, hänellä oli niin kova ikävä kissaystäviään; Nasua ja Tihkua erityisesti! Sen lisäksi kollikissa kaipasi grillattua kanaa ja hänen omaa kaksijalkaansa. Puhin haavoja edelleen kiristi ja liikkuminen tuntui välillä vaikealta. Kylmä ilma ei ainakaan auttanut tähän tuntemukseen. Kolli odotti ilolla, että pääsisi lämpimän takkatulen ääreen lämmittelemään. Hänen omistajansa oli varmasti huolesta soikeana! Puhia harmitti, että hän oli tällä tavoin kadonnut. Entä jos hänen kaksijalkansa oli jo ottanut uuden kissan? Tai entä jos Nasulla oli jo uusi paras ystävä? Puh ei enää kestänyt, hänen oli pakko päästä takaisin kotiinsa! Pian valkoinen kissa asteli aukiolta Puhin vierelle. Kollin katse oli onneton ja tyhjä. Puh huomasi heti, että vanhemmalla kollilla oli murheita. Puhin ajatukset liitelivät heti taisteluun, olikohan toinen menettänyt jonkun kissan siellä? Tai kissoja? Puh kun ei tuntenut muiden kissojen perhesuhteita.

“Mennäänhän sitten, saatan sinut ulos leiristä”, soturikolli naukaisi lopulta hiljaisella äänellä ja ohjasi Puhia pois väliaikaisesta leiripaikasta. Puhilla ei yleensä ollut paras tilannetaju, mutta nähtyään maailmaa oman, pehmeän kotikisuelämänsä ulkopuolelta, ymmärsi hän pysyä nyt visusti hiljaa. Metsäkissat osasivat olla niin raakoja tapauksia, paitsi eloklaanilaiset. Heistä Puh piti, vaikkakin hieman edelleen vierasti joitakin todella arpisia tapauksia. Toisaalta, olihan Mesitähdellä ja Lieskakajollakin arpia! Eivät he siltikään olleet kovinkaan pelottavia tapauksia, vaan oikeastaan todella mukavia kissoja. Hento lumisade peitti metsää entistä enemmän valkoisen töhnän suojiin. Puh piti yleensä lumesta, mutta nyt hän halusi päästä vain lämpimään tai edes tuttuun kaksijalkaan. Metsässä oli välillä ihan mukava käydä, se päivä ei kuitenkaan ollut nyt tai tuskin olisi edes hetkeen. Kollit eivät vaihtaneet yhden yhtä sanaa tassutellessaan kohti rajaa. Puh värähti katsoessaan Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle. Siellä kaikki hänen kokemansa kamaluus oli tapahtunut.. Hallavarjo ohjasi nuoren kotikisun kauemmaksi klaanien välisestä rajasta.
"On parempi, että me nyt pysyttelemme kaukana Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisestä rajasta. Minä en luota yhteenkään kuolonklaanilaiseen, en etenkään sodanjulistuksen jälkeen", Hallavarjo sanahti toiselle, mutta tajusi sitten hymyillä nuorelle kollikissalle. Puh vain nyökkäsi hieman häpeissään, taas hänen uteliaisuutensa oli meinannut johtaa isoihinkin ongelmiin! Kaikista vähiten Puh nyt halusi aiheuttaa ongelmia Hallavarjolle tai Eloklaanille. Pian he pääsivät Eloklaanin ja reviirittömän alueen rajalle.
“Matkani päättyy tähän. Menet vain tuonne päin ja sitten löydät ukkospolun. Ylität sen varovaisesti ja oikealla on sitten kaksijalka”, Hallavarjo opasti nuorta kotikisua, joka nyökkäsi valkealle kollille hieman epävarmasti, mutta reipastui sitten. Kyllä hän pärjäisi hyvin! Puh otti ensimmäisen askeleen reviirittömälle alueelle ja taakse vilkaistessaan, oli valkea kolli jo kadonnut lumisateen pyörteisiin.

Puh asteli villapaitaisen Nasun kanssa kaksijalkalan kaduilla. He jutustelivat kollin matkastaan. Nasu kertoi olleensa hyvin huolissaan Puhista ja etsineensä ystäväänsä kaikkialta.
"Minä todella pelkäsin, että sinä kuolisit!" Nasu vinkaisi hiljaa, mutta hänestä huomasi, että kolli oli hyvin iloinen parhaan ystävänsä paluusta. Puhia harmitti kuinka hän oli aiheuttanut huolta kaikille. Ensimmäisenä kotiin päästyään hänen kaksijalkansa oli vienyt hänet leikkaajalle tarkistukseen ja sen jälkeen lämpimään kylpyyn. Puhista tuntui taas rakastetulta! Kaksikko asteli pensaan takaa takaisin polulle ja välittömästi kollin suklaanruskeisiin silmiin osuivat kaksi tuntematonta kissaa. He tuoksuivat turvalliselle, kotikisuille. Nasu katsoi tulokkaita ujosti, sillä hän kovasti pelkäsi metsä kissoihin törmäämistä. Nelikko esittelivät itsensä toisille. Kolli kertoi olevansa Kalle ja naaras taas Muru.
"Säikähdin jo, että te olisitte olleet metsäkissoja! Minä nimittäin eksyin tässä hetki sitten, sitten minun kimppuuni hyökkäsi metsäkissa ja toinen pelasti minut. Se oli aivan kamalaa! Ei kannata mennä tuonne päin. Tai on siellä myös hyviäkin kissoja, he pitivät minusta huolta ja antoivat ilmaista ruokaa! Mutta sitten pahat kissat hyökkäsivät sinne taas", Puh selitti innoissaan tarinaansa, joka kuulosti jo hieman uskomattomalta. Etenkin ilmainen ruoka.
"Mutta tahdotteko te olla ystäviämme? Emme ole nähneet teitä ennen, kuten Nasu sanoi. Oletteko te siis uusia näillä main?" Puh kysyi vielä pää kallellaan ja hymyili iloisesti uusille tuttavuuksilleen. Heistä voisi todellakin tulla hyviä ystäviä!

//Kalle ja Muru?

Ei nyt ihan vielä. Olet rehkinyt jo kokonaisen aamun! Eiköhän meidän pitäisi vähän levätä." kehräsin. Naurahdin mielessäni poikani innokkuudelle. Hän oli varmastikin perinyt sen Höyheneltä. Näin yhä mielessäni, kuinka olimme Höyhenen kanssa yhä yhdessä. "Eikä! Minä olen levännyt jo! Opeta minulle jotain, ole kiltti?" Salamanteri kysyi. Kehräsin huvittuneena mielessäni. Oli hyvä että hänessä oli tarmoa. "No, enköhän minä voi sinulle jotain opettaa. Mitä haluaisit oppia, hyökkäystä vai puolustusta?" kysyin häneltä. Salamanteri hyppi paikallaan innostuneena. "Molempia!" tämä huudahti. Olin parempi puolustuksessa kuin hyökkäyksessä. Höyhen oli aina ollut se hyökkääjä, koska hän oli minua parempi. Pullistin lihaksiani.
"Eiköhän aloiteta." totesin ja istahdin maahan. Salamanteri syöksyi viereeni. "Aluksi voimme harjoitella hyökkäystä. Tule sinä tuosta pensaan takaa, ja yritä yllättää minut." neuvoin. Salamanterin musta häntä huiski innoissaan hänen juostessaan pensaan taakse. Mietin, miten tämä sujuisi. 'Varmasti hyvin. Salamanteri on innokas oppimaan!' ajattelin iloisena. Käännyin katselemaan pensasta päin. "Mrr...täältä löytyy takuulla hyviä saaliita. Joku on selvästi saalistanut minulle." murisin ja yritin esittää vihollista. Kiersin saaliskasamme muutamaan kertaan. Yhtäkkiä näin mustan turkin vilahduksen. Salamanteri vinkaisi ja hyppäsi päälleni. "Mikä sieltä tulee? Apua, hyökkäys! Olen voimaton!" huudahdin huvittuneena. Salamanteri hihkui pidellessään minusta kiinni. Tunsin pienet ja terävät kynnet. "Jee! Minä voitin vihollisen!" Salamanteri hihkaisi. "Etpäs voittanutkaan!" ulvahdin ja lysähdin maahan. Tarrasin kiinni Salamanterista ja kierimme ympäri aukiota. Varoin laskemasta liikaa painoa Salamanterin varaan. Hetken päästä nousin turkki lumisena. Salamanteri ravisteli lunta päästään. "Vai sellainen taistelu sitten?" kysyin pilke silmissäni. Salamanteri huohotti. "Se oli kivaa!" tämä huudahti hetken päästä. Huokaisin. Yhtäkkiä kuulin voimakasta haukkua. "M-mikä tuo on?" Salamanteri kysyi pelokkaana. Esiin rynnisti pieni koira. Se syöksyi kimppumme. Sen kimeä haukku oli korviahuumaavaa. En tiennyt mitä tehdä. "Salamanteri! Juokse!" rääkäisin. Kyllä minä yhdelle pienelle koiralle pärjäisin. Mutta Salamanteri ei varmasti! Etsin katseellani hänen mustaa turkkiaan. Koira haukkui kovaa ja tappeli jonkun kanssa. Syöksyin äkkiä alas. Näin Salamanterin ärisevän ja yrittävän sivaltaa koiraa. Nappasin poikani äkkiä pois. "Mene! Minä hoitelen tuon!" älähdin ja tönäisin hänet pensaaseen. En ehtinyt jäädä katsomaan oliko hän kunnossa, kun koira jo takoi minua käpälillään.

"Manteri?"