”Et kai tullut hakemaan minua?” Toivetassu kysyi surullisena. Huokaisin apeasti ja kävelin Toivetassun eteen.
”Voi Toivetassu rakas, minulla oli sinua niin kova ikävä!” naukaisin lempeästi, ja painoin kuononi poikani poskelle. Toivetassu irtautui minusta ja meni kauemmas.
”Olen nykyään Toive, ja vastasitko kysymykseeni”, Toive naukaisi hämmentyneenä reaktiostani, mutta olin varma, että hänelläkin oli ollut minua kova ikävä.
”Voi Toive, en tullut hakemaan sinua, minä, minä, karkasin”, sanoin Toiveelle ja istahdin alas. ”Minulla on sinulle paljon kerrottavaa”, jatkoin ja painoin pääni. Toivetassu tuli varovaisesti lähemmäs.
”Mitä!? Miksi karkasit? Sinullahan oli kaikki hyvin, sinulla oli Pyörretassu, isä, Aamupentu ja Lumikkoviiksi”, Toivetassu naukaisi epäuskoisena siitä mitä olin sanonut. Katsoin Toivetassua silmiin, ja silmäni sumenivat surusta.
”Voi Toive, eivät asiani olleet niin hyvin kuin luulit. En olisi halunnut lähteä, mutta minun oli pakko”; sanoin ja poskelleni vierähti kyynel. Toive istuutui alas ja höristi korviaan.
”Mitä tapahtui?” hän naukui kysyvästi. Niiskautin nenääni ja katsoin Toivetassua silmiin.
”Isäsi”, aloitin ja pyyhkäisin tassullani kyyneleitäni. ”On kuollut”, jatkoin lausetta ja nyyhkäisin. ”Hänet murhattiin, kaikkien nähtävillä, Henkäystähti, murhasi isäsi silmieni edessä, vain kun hän kyseenalaisti hänen sääntöjään”, naukaisin vakavasti, ja poskilleni vieri lisää kyyneliä. ”En enää kestänyt sitä, Henkäystähti meni liian pitkälle, hän on kauhea julmuri, karkasin seuraavana päivänä, ja Lumikkoviiksi saattoi minut ukkospolulle. Sanoin hänelle että pitää hyvää huolta Pyörresielusta ja Aamupennusta”, naukaisin apeana, ja pyyhkäisin tassullani kyyneleet.
”Kai ymmärrät minua, voi Toive, ymmärräthän minua”, jatkoin ja katsoin rakasta poikaani silmiin.

// Toive?

Hetken samoiltuaan Toivetassu jäi istumaan puun vierelle hengittämään raskaasti. Hän tiesi suurinpiirtein missä oli. Mustaturkkinen kolli nousi, kun oli saanut hengityksensä tasaantumaan ja lähti jolkottamaan kohti tuntematonta. Hän tiesi ettei jaksaisi kulkea pitkään mutta hän silti jolkotti eteenpäin. Yhtäkkiä nenään tulvahti tutuhko tuoksu - emo. Toivetassun mieli samoili takaisin Kuolonklaaniin ja hän tajusi, että jos halusi tehdä päätöksen nimen muuttamisesta Toiveeksi Toivetassusta se oli tehtävä nyt, koska emo oli tullut etsimään häntä eikä Toivetassu halunnut olla enää kytköksissä Kuolonklaaniin. Selvä se sitten oli. Toive loikki kohti pensaiden takana liikkuvaa kissaa ja tunnisti tämän Orvokkisydämeksi.
“Emo?” Toive naukui iloisesti ja tajusi vasta sitten, että Orvokkisydän luuli hänen kuolleen.
“Toivetassu?” Orvokkisydän käännähti kohti Toivetta silmät ammollaan.
“Tiesin, etten kuvitellut, että haistoin hajusi täällä”, Orvokkisydän naukui.
“Miten olet elossa? Tai siis Lumikkoviiksi ja Höyhenhalla kertoivat sinun kuolleen. Höyhenhalla sai rangaistuksen”, Orvokkisydän sanoi. Oliko Höyhenhalla joutunut pahoihin vaikeuksiin?
“En kuollut. Se hirviö osui minuun ja lensin ukkospolun toiselle puolen”, Toive sanoi.
“Et kai tullut hakemaan minua?” Toive kysyi surullisena.
//Orvokki?

Muru: 30kp! -

Talvikkitakku: 43kp! -

Kalle: 53kp! -

Kun Muru oli mennyt kaksijalkojen hellittäväksi, Kalle oli tuntenut vatsassaan inhottavan muljahduksen. Yhtäkkiä kollista tuntui, että hän oli vain ilmaa ja aivan ulkopuolinen. Se sai nuoren kollin loikkaamaan alas puustaan ja kipittämään oleskelupedille. Kolli teki Murulle selväksi, ettei hän saanut omia kaksijalkoja, olihan Kalle ollut täällä sentään ensin! Kollin mielestä oli todella epäkohteliasta, miten Muru käyttäytyi pesän uutena kissana. Kalle heittäytyi naaraskaksijalan syliin ja sai hurjasti mukavia rapsutuksia. Kolli nautti täysin rinnoin ja näytti sen kehräämällä kovaäänisesti ja kiehnäämällä kaksijalkaa vasten.
Välillä vaaleaturkkinen kotikisu vilkuili Murua, joka nautti uroskaksijalan huomiosta. Kallen vatsassa muljahti taas, vaikka hän yritti muistuttaa itselleen, että kaksijalat kykenivät kyllä rakastamaan kahta kissaa. Hän ei vaan päässyt eroon inhottavasta ajatuksesta, että Muru oli tullut hänen kotiinsa viemään hänen kaksijalkansa.. Kalle kuitenkin piti Murusta, eikä hän halunnut ajatella toisesta pahaa, jonka vuoksi ajatukset tuntuivat entistä inhottavammilta.
"Älä lopeta", Kalle kehräsi, kun kaksijalka nosti käpälänsä pois kollikissan turkilta. Kissa käänsi siniset silmänsä naaraskaksijalkaan, joka muiskautti suukon hänen otsalleen. Kaksijalka nosti hellästi Kallen pois sylistään ja sanoi jotakin omalla kielellään.
"Eii! Älä mene", Kalle parkaisi kovaäänisesti, kun kaksijalka nousi ylös. Myös uroskaksijalka oli noussut ylös, ja nyt kahdella jalalla seisovat eläimet keskustelivat toisilleen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja Kalle seurasi tapahtumaa uteliaana pää kallellaan. Oltuaan hetken toisissaan kiinni, kaksijalat lähtivät eri suuntiin; toinen märkään paikkaan ja toinen nukkumapaikkaan.

Muru ja Kalle olivat jääneet kaksin, ja heidän ylleen oli laskeutunut hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi märästä paikasta kuuluva veden liplatus.
"Minä menen kyllä nyt nukkumaan", Kalle naukui haukotellen ja nousi ylös pehmeältä pediltä.
"Minuakin väsyttää. On ollut pitkä päivä", Muru vastasi venytellessään. Kalle loikkasi kovalle lattialle ja tassutteli kiipeilypuulleen. Kolli huomasin Murun jääneen pedille pesemään itseään. Kalle loikki parilla loikalla kiipeilypuun ylimmälle pedille, joka oli sotkeutunut kollikissan vaaleista karvoista. Kun Kalle etsi hyvää asentoa, hän mietti mielessään, kuinka hänen täytyisi jonain päivänä muistuttaa kaksijalkoja kiipeilypuun siistimisestä.
Päivä oli tosiaankin ollut raskas. Uusi pesätoveri ja paikkojen esitteleminen oli käynyt työstä, ja nyt Kalle oli hurjan väsynyt. Kolli nukahti nopeasti.

Murun saapumisesta oli kulunut jo pari päivää. Naaraskaksijalka oli poikkeuksellisesti pysynyt kaikki päivät kotona, mutta eilen uroskaksijalka oli tapansa mukaisesti lähtenyt aikaisin aamulla omille teilleen. Kalle oli tuntenut inhottavia muljahduksia vatsassaan, kun pesään ainoaksi jäänyt kaksijalka oli silitellyt Murua. Välittömästi nuori kollikissa oli pyrkinyt kaksijalkansa huomion keskipisteeksi ja mennyt myös pyytämään silityksiä. Kerran kolli oli mennyt kaksijalan ja Murun väliin, mutta se oli jäänyt viimeiseksi kerraksi Kallen nähdessä Murun terävän ilmeen. Hän ei halunnut suututtaa uutta ystäväänsä, joten tyytyi pyytämään rapsutuksia kaksijalan toiselta puolelta.
Tänä aamuna molemmat kaksijalat olivat heränneet aikaisin, ruokkineet kissat ja lähteneet sitten pois kotoa. Muru ja Kalle olivat jääneet ensimmäistä kertaa kahdestaan.
"Tahtoisitko sinä lähteä käymään ulkona?" Kalle tallusteli ruokapaikkaan ja esitti kysymyksen Murulle, joka oli loikannut ruokapaikan korkealle tasolle katselemaan ulos ikkunasta. Kirjavan naaraskissan terävä ja tarkkaavainen katse kääntyi Kalleen.
"Mennään vain, kunhan et jätä minua yksin. En tunne näitä piha-alueita lainkaan", Muru huomautti, eikä Kallella ollut mitään sitä vastaan. Hän nyökytteli iloisena päätään.
"Mennään sitten!" kolli hihkaisi ja kääntyi salamannopeasti ympäri, pinkaisten sitten juoksuun kohti oleskelupaikkaa. Kalle lähti liikkeelle niin vauhdilla, että hän suti hetken paikallaan ruokapaikan lattialla olevan lattiaturkin päällä. Turkki meni ihan mutkalle Kallen päästyä viimein matkaan. Kollikissa loikki oleskelupedin yli ja pudottautui kömpelösti maahan. Hänen vauhtinsa oli niin kova, että kissan pää kopsahti seinään. Kalle ravisteli hämillään päätään.
"Oho! Näitkö sinä Muru? Olin todella nopea!" Kalle naurahti ja käänsi katseensa Muruun, joka oli loikannut oleskelupedin selkänojalle.
"Näin kyllä ja kuulin myös", Muru vastasi ja loikkasi taitavasti selkänojalta reilu kissanmitan päässä olevalle ikkunalaudalle, josta he pääsisivät ulkotarhaan. Kalle seurasi toista kissaa ja kiilasi hänen eteensä ja meni ensin kiipeilypuun luokse, jonka takaa he pääsisivät ulos. Lunta oli satanut sen verran, että Kallen piti kaivautua sen läpi päästäkseen ulos. Sen seurauksena kollin pörröinen turkki oli aivan lumessa. Lumi osui Kallen rintakarvoihin hänen seistessä hangessa.
"Tule vain, se on vain lunta", Kalle naukui kannustavasti Murulle, joka lopulta työntyi raosta ulos. Kirjava naaras ravisteli turkiltaan enimmät lumet ja alkoi uteliaana tarkkailemaan pihaa, jota ympäröi korkea pensasaita. Yhtäkkiä Kallen mieleen muistui Myy. Olikohan hän pihalla?
"Hei! Mennään katsomaan onko Myy ulkona!" Kalle innostui ja lähti pinkomaan puuterilumessa kohti pensasaitaa, jonka toisella puolella Myyn koti oli.
"Kalle, odota!" Muru huudahti, mutta Kalle oli kovaa vauhtia pinkomassa eteenpäin, eikä hän innostukseltaan kuullut pesätoverinsa huudahdusta. Kalle rymisteli vauhdilla pensasaidan oksien välistä toiselle pihalle.
"Myy! Myy! Oletko sinä ulkona?!" Kalle huhuili vanhempaa naaraskissaa. Kallen iloksi musta naaraskissa ilmestyi kaksijalanpesänsä nurkan takaa ja katseli Myytä arvioiden.
"Onko jokin hätänä, Kalle?" Myy kysyi loikkiessaan kaiketi aiemmin tekemäänsä polkua pitkin Kallen luokse.
"Minä tahdon esitellä sinulle erään kissan! Sain uuden pesätoverin, tule!" Kalle hihkui niin innoissaan, ettei malttanut pysyä aloillaan.
"Rauhoitu Kalle, ei ole kohteliasta hosua tuolla tavalla", Myy torui nuorta kissaa emomaisella tavalla. Kalle veti syvään henkeä ja pahoitteli käytöstään. Sitten hän lähti Myyn edellä takaisin omalle pihalleen ja Murun luokse. Muru seisoi edelleen lähellä tarhaa. Kalle säikähti huomatessaan, ettei Muru näyttänyt iloiselta.
"Voi ei, onko jokin hullusti?" Kalle kysyi aidosti hämmentyneenä ja toivoi, ettei ollut taas loukannut ystäväänsä tahtomattaan…

//Muru? D:

Muru ja Kalle olivat juuri saaneet ruokansa. Kalle oli kuitenkin erittäin epäkohteliaasti alkanut ahmimaan Murun ruokia, kun naaraalle olikin annettu ruoka ensin. Muru loukkaantui tästä melko paljon, eikä pitänyt siitä, että ruoka haiskahti nyt Kallelle. Kyllä Kallen olisi pitänyt tietää, että käytäntöihin kuului ruokkia ensin Murun kaltaiset, kauniit ja sivistyneet naaraat. Olihan Kalle pahoitellut, mutta Muru oli sen verran loukkaantunut — ja nälkäinen — ettei vastannut. Mitään sanomatta Muru oli kuitenkin alkanut syömään ruokiaan, kun Kallekin oli saanut omansa.
Pian hän kuuli Kallen ahmimisen loppuvan. Murulla oli vielä puolet ruuasta jäljellä. Se oli todella hyvää, kilpikonnavalkoinen naaras nautiskeli siitä rauhassa. Hän pysähtyi hetkeksi nuolemaan viiksiin tarttunutta ruokaa.
”Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!" Kalle siirtyi kyttäämään Murun kippoa ja nuoleskeli huuliaan. Murua otti päähän kollin käytös.
”Minähän syön koko ajan. Sinä hotkit todella nopeasti, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? Mehän sovimme, ettemme koske toistemme ruokiin, mutta teit senkin jo”, Muru sihahti tuohtuneena. Hänen häntänsä alkoi viuhtoa, mutta Muru yritti rauhoittua ja pakottaa sen pysymään paikallaan. Kalle näytti hieman hämmästyneen Murun vahvasta reaktiosta. Tämä peruutti pari askelta kauemmas Murun kiposta ja painoi päätään hieman alas.
”Ai… anteeksi. Luulin, että vatsasi oli jo täynnä, kun vain tuijottelit ruokaa.”
Muru muisti oman emonsa näyttäneen hyvin pelottavalta ärsyyntyessään ja pohti, muuttuivatko hänen omatkin silmänsä yhtä villeiksi. Naaras ei halunnut näyttää mitenkään uhkaavalta ja toivoi, ettei ollut pelästyttänyt uutta ystäväänsä, vaikka kolli olikin käyttäytynyt melko törpösti. Muru kuitenkin halusi vain syödä rauhassa loppuun.
”Ei se mitään. Saisinko nyt ruokarauhan, kiitos”, Muru maukaisi hennolla äänellä. Kalle nyökkäsi ja tassutteli muualle.

Saatuaan kipon tyhjäksi Muru jatkoi paikkojen tutkiskelua itsekseen. Kaksijalat kävivät välillä hänen luonaan, ilmeisesti tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Kun Muru oli käynyt kaikki nurkat ja piilopaikat läpi, hän pystyi vihdoin rauhoittumaan vähän. Uuden kodin hajut tuntuivat edelleen oudoilta, mutta ainakin Muru oli jo tottunut Kallen ominaistuoksuun.
Muru hiippaili oleskelupaikkaan, jossa kaksijalat istuivat suuren, pehmeän näköisen oleskelupedin päällä. Kalle makoili kiipeilypuunsa ylimmällä tasolla. Kaksijalat huomasivat Murun ja alkoivat hokea hänen nimeään ja kurottivat etutassujaan Murun suuntaan kutsuvasti. Muru naukaisi iloisena huomiosta, kipitti kaksijalkojen luokse ja hyppäsi oleskelupedille. Naaraskaksijalka antoi hänelle oikein kunnolla rapsutuksia samalla, kun kollikaksijalka paijasi kotikisun päätä ja selkää. Se rentoutti Murua ja hän uskaltautui asettumaan makuulle kaksijalkojen väliin kehräten kovaan ääneen. Hänestä tuntui, että hän voisi torkahtaa siihen.
Juuri, kun Muru oli nukahtamaisillaan, kuului läheltä käpälän askelia, joita seurasi Kallen ääni:
”Kuule, et sinä voi tulla tänne vain omimaan minun kaksijalkojani.”
Muru nosti hämillään päänsä, jolla oli nojannut naaraskaksijalkaa vasten. Kalle hyppäsi naaraskaksijalan toiselle puolelle ja änkesi sen syliin.
”Tämä on minun paikkani”, Kalle murahti.
”Ovat ne minunkin kaksijalkojani”, Muru muistutti puolustavana. Hän ei halunnut riidellä, vaikka ajatus kaksijalkojen jakamisesta tuntui kieltämättä vastenmieliseltä. Onneksi niitä oli kaksi, Muru ajatteli. Siihen tottuisi kyllä ajallaan. Kilpikonnaväritteinen naaras mulkaisi Kallea, kääntyi kollikaksijalan puolelle ja otti siinä mukavan asennon.

//Kalle? :0

Kalle ja Muru olivat juuri tutustuneet ruokapaikkaan Murun kysyessä ruoka-ajoista. Kalle osasi vastata siihen oikein hyvin, olihan hän asunut kaksijalkojensa luona jo useamman kuun.
"Aamulla hieman ennen auringonnousua, päivällä aurinkohuipun ja auringonlaskun välissä ja kolmas vielä auringonlaskun jälkeen", Kalle selosti kovalla äänellä samalla, kun tassutti Murun edellä kohti märän paikan ovea. Kalle pysähtyi oven eteen ja kokeili sitä käpälällään; se oli raollaan niin, että kollikissa sai vedettyä sen auki. Hän ei kuitenkaan livahtanut sisään pesään. Muru kurkisteli oven raosta ennen kuin se paukahti hiljaa takaisin kiinni.
"Tuota paikkaa kannattaa välttää erityisesti joinain aamuina ja iltoina. Kaksijalat eivät pese itseään nuolemalla, vaan ne käyvät vesisateessa tuolla noin. Kannattaa myös olla huolellinen tarpeita tehdessäsi, sillä nämä kaksijalat eivät pidä sottaisista peppukarvoista!" vaalea kolli naukui päätään pudistellen. Muru katsoi Kallea hieman hämmästyneenä, mutta naaraskissa nyökkäsi.
"Yritän muistaa tuon", kirjavaturkkinen kissa lupasi ja lähti Kallen perässä kohti oleskelupaikan perällä olevaa ikkunalautaa. Kalle loikkasi vaivalloisesti kapeahkolle laudalle ja joutui hetken hakea tasapainoaan, ettei hän mätkähtäisi takaisin maahan. Sitten kollikissa kääntyi katsomaan lattialle jäänyttä uutta ystäväänsä.
"Tule, mennään tutustumaan ulkotarhaan", Kalle tokaisi ja viittoi kissan perässään ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta. Ulkona oli hurjan kylmä, mutta onneksi Kallella oli paksu ja lämmin turkki. Hän pörhisteli karvojaan ja odotti Murun pääsevän myös ulos. Naaraskissa silmäili ihaillen valkeaa maisemaa. Kalle oli oppinut, että maahan satanut valkoinen höttö oli lunta ja sitä satoi aina Lehtikatoisin. Vihreä ruoho ja puiden lehdet palaisivat vasta sen jälkeen, kun Hiirenkorvan aika koittaisi. Kalle ei oikeastaan tiennyt, kauanko mikäkin vuodenaika tarkalleen kesti. Kalle oli syntynyt lämpimänä vuodenaikana ja Lehtisateen aikaan hän oli muuttanut omien kaksijalkojensa luokse pois emon ja sisarusten luota.
"Täällä minä ulkoilen", Kalle naukaisi ja loikkasi alas ikkunalaudalta tarhan soraiselle pohjalle. Lunta oli satanut tarhan verkkoaitojen läpi niin, että osa soraisesta maasta oli peittynyt myös lumeen. Kallen ulkokiipeilypuukin oli peittynyt lumeen, joten kaksijalat olivat peitelleet sen neljäsosakuu sitten pelottavalla, kahisevalla peitolla. Kalle kipitti peitellyn kiipeilypuunsa luokse ja viittoi Murun peräänsä:
"Tule, minä näytän sinulle jotain." Kirjava kissa käveli Kallen luokse ja kurkkasi kollikissan esimerkistä puun taakse. Siellä oli pieni, juuri ja juuri kissanmentävä rako, josta pääsi ulos tarhasta.
"Kaksijalat eivät tiedä, että minä pääsen ulos", Kalle kuiskasi ja vilkuili ikkunan suuntaan siltä varalta, että kaksijalat sattuisivat katselemaan heitä, "älä sinäkään kerro heille! Kun kaksijalat ovat poissa, minä tykkään käydä ulkona. Myy-kissa asuu ihan tuossa naapurissa tuon pensasaidan takana!" Muru kuunteli korva tarkkana Kallen kertomuksia, ja naaras nyökytteli nopeasti päätään.
"Salaisuutesi on turvassa, lupaan etten kerro heille", naaras lupasi hennosti hymyillen. Kalle hihkaisi innoissaan ja loikki takaisin ikkunalaudalle. Kaksikko palasi sisään pesään.

Loppupäivän Kalle ja Muru tutustuivat toisiinsa ja Kalle esitteli uudelle ystävälleen kotiaan. Muru tuntui ihan mukavalta kissalta, ja Kalle uskoi tulevansa hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen! Naamiokasvoinen kissa oli innoissaan siitä, että hän saisi leikkitoverin koko loppuelämäkseen. Kaikki asiat olivat paljon kivempia ystävän kanssa.
"Ruokaa!" Kalle parahti, kun kuuli kaksijalan kävelevän ruokapaikkaan. He olivat Murun kanssa parhaillaan oleskelupaikkaa halkovan huonekalun takana keskustelemassa nukkumapaikoista; Muru oli luvannut, että Kalle saisi pitää kiipeilypuun korkeimman pedin itsellään. Kalle pinkaisi juoksuun kohti ruokapaikkaa, jonne uroskaksijalka oli juuri kadonnut.
"Hei, odota minua!" Muru huudahti lähtiessään juoksemaan toisen kissan perään.
"Oiii, mitähän tänään on ruuaksi?!" Kalle hihkui ja heittäytyi selälleen makaamaan kaksijalkansa jalkojen juureen. Pitkäjalkainen kaksijalka oli vähällä kompastua maahan heittäytyneeseen kissaan, ja hän ähkäisi. Kalle tunnisti vain nimensä sanottavan ja kaksijalka jatkoi matkaa kohti kaksijalkojen ruokakaappia.
"Hei! Väärä suunta! Ei siellä ole minun ruokani!" Kalle tuhahti ja paineli kaksijalkansa perään. Kolli huomasi sivusilmällään myös Murun saapuneen ruokapaikkaan, mutta naaras tyytyi silmäilemään tapahtumaa ruokakuppien luota. Kalle loikki kaksijalkansa jalkojen juuressa ja kinusi kovaäänisesti ruokaa. Kun kaksijalka oli ottanut omasta ruokakaapistaan itselleen syötävää, se alkoi tuhahdella ja pudistella päätään. Siitä Kalle tiesi, että kaksijalka taipuisi viimein ruokkimaan nälkäkuoleman partaalla olevan Kallen! Kaksijalka jätti omat ruokansa ruokapaikan tasolle – jonne Kallekin halutessaan pääsisi hyppäämään – ja jatkoi matkaansa Kallen ruokakaapille. Toisin kuin normaalisti, nyt kaksijalka otti esiin yhden sijasta kaksi ruokapussia. Kalle huokaisi helpotuksesta.
"Katso Muru! Sinäkin saat oman ruokapussin!" Kalle loikki ympäri kaksijalkaansa. Kaksijalka avasi pussit ja käveli sitten kissojen ruokakupeille. Kalle ei voinut uskoa silmiään! Kaksijalka kumartui ensin Murun käyttämättömälle ruokakupille, vaikka Kalle oli tämän paikan ensimmäinen kissa!
"Ai, se taitaakin olla minun uusi kuppini! Ensimmäinen kissa ruokitaan aina ensin", Kalle ilmoitti Murulle ja syöksyi varoittamatta kirjavan kissan ja kaksijalan väliin uudelle ruokakupille. Kalle ehti jo saada suullisen ruokaa, kun kaksijalka veti hänet pois kupilta ja torui kissaa matalalla äänellään.
"Äh, se olikin sinun kuppisi. Sori Muru!" Kalle pahoitteli kipittäessään jo kohti omaa kuppiaan, jota kaksijalka oli siirtynyt täyttämään.

Kalle oli jo syönyt, mutta Muru edelleenkin kyyhötti oman kuppinsa edessä. Vaaleaturkkinen kollikissa olisi halunnut lisää ruokaa ja hän oli jo nuollut ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi. Murulla sijaan oli vielä jonkin verran ruokaa syömättä, ja Kalle iski saman tien silmänsä toisen kuppiin.
"Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!" Kalle tarjoutui nuoliaan lipoen.

//Muru?

Muru tuijotti pelokkaan uteliaana nukkumishuonetta, jossa hän näki paikalleen jähmettyneen kiiltävän, punaisen otuksen, jolla oli pitkä kärsä. Kalle oli varoittanut Murua meteliä pitävästä otuksesta, joka halusi syödä kaiken.
”Kaksijalat esittelevät sille aina välillä pesää, ja silloin kannattaa pysyä poissa tieltä ellei halua tulla syödyksi!" Kalle varoitti. Tuuheaturkkinen kolli vaikutti vakavalta. Vaara tuntui olevan todellinen, ja Murua alkoi hieman pelottaa. Mutta minkä tähden kaksijalat pitäisivät sellaista otusta pesässään? Ja vielä ilman valjaita! Olihan kaksijalkojen pakko pystyä estämään sitä hyökkäämästä Kallen ja Murun kimppuun, eikö? Muru peruutti kauemmas huoneesta.
”Pysyn sitten kaukana siitä. Mutta mistä minä tiedän, onko se herännyt?” Muru ihmetteli.
”Se pitää tosi kovaa, jatkuvaa ulvontaa taukoamatta, kun se on hereillä. Et voi olla huomaamatta sitä, sen äänen kuulee pihalle asti!” Kalle kertoi.
Murun silmät levisivät. Hän toivoi kovasti, ettei se heräisi tänään. Naaras halusi totutella uuteen kotiinsa rauhassa.
”Mutta älä huoli. Se ei ole kovin nopea”, Kalle lisäsi, ja Muru mietti, oliko tämä huomannut hänen jännittyneisyytensä. Hän ei ollut varma, yrittikö Kalle alunperin vain pelotella häntä, vai yrittikö tämä nyt vain rauhoitella häntä.
”Se kuulostaa silti kamalalta otukselta”, Muru myönsi. ”En pidä kovista äänistä.”
”En minäkään”, Kalle maukui. ”Tule, mennään katsomaan ruokapaikkaa!”
Sininaamioinen kolli lähti johdattamaan Murua toiseen suuntaan häntä innokkaasti pystyssä. Muru seurasi perässä varuillaan, mustapunakirjava häntä alhaalla. Ruokapaikkaan astellessaan Muru katseli ympärilleen uteliaana. Se näytti erilaiselta kuin hänen emonkotinsa ruokapaikka, mutta vaikutti kotoisalta, ja lattialta tulvi tuoksahdus jostakin tutusta ruuasta. Se sai Murun tuntemaan olonsa hieman mukavammaksi.
”Tässä ovat sitten minun ruokakipponi!” Kalle sanoi neljättä sanaa painottaen. Äkkiä kolli pysähtyi ja näytti hämmentyneeltä. Muru käveli Kallen viereen.
”Ja nuo taitavat olla sinun kipposi”, Kalle maukui päätään kallistaen ja nosti toista etutassua hipaistakseen uusia, hännänmitan päähän Kallen kipoista ilmestyineitä kippoja. Muru ei tykännyt, että Kalle alkoi heti käpälöimään hänen kippoaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Muru työntyi Kallen ohi nuuhkimaan kippojaan. Niissä ei ollut kissan hajua. Naaras oli tyytyväinen, kun ne näyttivät puhtailta.
”Hyvä. Mihin aikaan meillä on täällä ruoka-ajat?” Muru tiedusteli ja katsahti Kalleen.

//Kalle?

Kalle oli herännyt siihen, kun hänen kaksijalkansa olivat tulleet kotiin oltuaan poissa taas koko päivän. Mutta kotikisun yllätykseksi kaksijalat eivät olleet kahdestaan, heidän mukanaan oli tuntematon kissa. Kissa oli sullottu Kallen koppaan, jossa kotikisu oli tuotu kotiinsa emonsa ja sisarustensa luota. Kalle oli pöyristynyt. Miten hänen kaksijalkansa olivat kehdanneet tuoda tuntemattoman kissan hänen omaan kotiinsa?
Kalle koki tarvetta puolustaa omaa reviiriään. Hän oli jo kipittämässä muukalaiskissan luokse, kun naaraskaksijalka oli kaapannut hänet syliinsä. Kalle rentoutui rakkaan kaksijalkansa sylissä tämän palkitessa kollia nameilla. Hetkeksi kolli jopa unohti vieraan kissan läsnäolon, mutta namien loppuessa hän kääntyi muukalaisen puoleen. Kissa oli Kallen kaksijalan sylissä ja söi Kallen nameja, uskomatonta! Naaraskissa ei näyttänyt ilkeältä, ennemminkin pelokkaalta, mutta Kalle jos joku tiesi, että viattomalta näyttävä asia saattoi olla vihollinen. Toinen kissa kertoi nimensä olevan Muru, ja esitti Kallelle kysymyksen:
"Kuka sinä olet?" Hetken ajan kollikissa mietti, uskaltaisiko vastata toisen kysymykseen. 'Entä jos hän onkin ilkeä metsäkissa ja tämä on vain ansa?' Kalle mietti. Myy oli kertonut Kallelle verenhimoisista metsäkissoista.
"Olen Kalle ja tämä on minun kotini", vaalea kissa rohkaistui sanomaan. Muru näytti hämmästyneeltä.
"Ai, onkohan tämä sitten myös minun uusi kotini?" tuuheaturkkinen naaras kysyi päätään kallistaen. Kalle käänsi katseensa kaksijalkaansa.
"Oletteko te alkaneet Murunkin palvelijoiksi?" kotikisu kysyi, mutta kaksijalalta ei saanut selvää vastausta. Se vain alkoi rapsuttaa käpälällään Kallen leukaa ja puhui outoa kaksijalkakieltään. Kun Kalle ei saanut vastausta kaksijalalta, hän kääntyi Murun puoleen nyt paljon rennommin kuin aiemmin. Kyllä hänen pesäänsä toinenkin kissa mahtuisi, olihan kaksijalkoja sentään kaksi! Ne kyllä antaisivat huomiota molemmille.
"No, kyllä se minulle sopii", Kalle tokaisi iloisesti hymyillen. Sitten kollikissan ilme synkkeni ja tämä siristi hieman uhkaavasti silmiään:
"Kunhan sinä et koske minun ruokiini." Muru tapitti toista kissaa vihreillä silmillään ja nyökytteli päätään.
"En tietenkään, kunhan sinäkään et koske minun ruokiini", kirjava naaras naukui nyt hieman rennommin kuin aiemmin. Murun kasvoilla oli helpottunut ilme tämän silmäillessä vuorotellen Kallea ja uutta kotiaan. Kalle toivoi, etteivät hänen kaksijalkansa vähentäisi hänen ruokamääräänsä sen vuoksi, että nyt pesässä asui toinenkin kissa. Jos niin kävisi, kolli tekisi toiselle selväksi, että ruoka kuului Kallelle. Kalle kuitenkin nyökkäsi, Muru saisi pitää ruokansa ainakin toistaiseksi.
Kaksijalat keskeyttivät kissojen keskustelun alkamalla puhumaan omaa kieltään. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne laskivat hitaasti molemmat kissat maahan vähän matkan päähän toisistaan. Muru haisi selvästi kotikisulle, ja Kalle sai huokaista helpotuksesta: hän ei ainakaan ollut metsäkissa. Kalle otti varovaisen askeleen lähemmäs Murua. Toisen lähestyminen jännitti, vaikkei kolli enää pitänytkään Murua uhkana. Kun Kalle pääsi viiksikarvan päähän Murusta, naaraskissa liikahti ja työnsi kuononsa lähemmäs toista kotikisua. Se sai vaaleaturkkisen Kallen säikähtämään. Kissan selkä pyöristyi, hänen karvansa nousivat pystyyn ja kollin suusta pääsi uhkaavaa sähinää. Se sai myös Murun säikähtämään. Kirjava naaraskissa painautui maata vasten ja kaksijalat kiiruhtivat kissojen luokse.
"Anteeksi", Kalle sanoi, kun kaksijalka siirsi häntä hieman kauemmas, "minä säikähdin vain." Murun kasvoille piirtyi hento hymy.
"Ei se mitään."
Kun Kallen karvat olivat siloittuneet, kaksijalka päästi hänet taas vapaaksi. Kolli tassutteli Murun luokse ja tällä kertaa varautui myös siihen, että toinen kissa saattaisi liikahtaa. Hetken kissat nuuhkivat kiinnostuneina toistensa tuoksuja. Hetken päästä Muru vetäytyi etäämmäs Kallesta ja jatkoi pesän tarkkailemista. Siinä vaiheessa kaksijalat olivat siirtyneet ison, avaran tilan pehmeälle huonekalulle istumaan. Ne olivat laittaneet seinällä olevan mustan seinäkoristeen päälle ja tällä hetkellä koriste näytti kuvaa kävelevistä kaksijaloista. Kallen huomio oli siirtynyt Murusta seinäkoristeeseen, kolli edelleen ihmetteli sitä, miten kaksijalat ja muut koristeessa näkyvät asiat olivat päässeet litteän esineen sisälle.
"Minä voin esitellä sinulle kotiani – tai siis meidän kotiamme", Kalle tarjoutui innostuneesti ja lähti jo reippain askelin kävelemään kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Muru seurasi kollia hitaammin ja Kalle joutuikin odottamaan naaras nukkumapaikan ovella. Naaraskissa silmäili tarkasti pesää ja Kallen teki mieli hoputtaa toista.
"Kaksijalat nukkuvat täällä", Kalle ilmoitti kovalla äänellä ja pujahti sisään huoneeseen ovenraosta. Muru käveli hänen peräänsä hämärään nukkumapaikkaan.
"Minäkin nukun aina välillä heidän kanssaan, mutta kaksijalat ovat kovia liikkumaan unissaan.. En pidä siitä, kun he meinaavat litistää minut öisin", Kalle ilmoitti virnistäen Murun kuunnellessa tarkasti. Kallen niskavillat nousivat taas pystyyn, kun hän näki kaksijalkojen pedin lähellä lepäävän otuksen. Sillä oli punainen, kiiltävä kilpi ja yksi letkumainen raaja, joka otuksen hereilläollessa imi sisäänsä kaiken mitä sai. Kalle pidätti kauhuissaan hengitystään ja perääntyi irrottamatta katsettaan otuksesta.
"Tule, mennään äkkiä pois!" Kalle parkaisi, kääntyi ympäri ja juoksi Muru kannoillaan takaisin kaksijalkojen oleskelupaikkaan. Kolli huokaisi helpotuksesta, otus ei ollut herännyt!
"Mitä nyt?" Muru kysyi ihmeissään ja kurkki ovenraosta sisään nukkumapaikkaan.
"Älä mene sinne, se otus on siellä!" Kalle naukui, "jos se herää, se pitää ihan hirvittävää meteliä ja syö kaiken! Kaksijalat esittelevät sille aina välillä pesää, ja silloin kannattaa pysyä poissa tieltä ellei halua tulla syödyksi!"

//Muru? :o

Talvikkitakku juoksi Maustetassun rinnalla kohti Eloklaanin reviirin rajaa. Reviirin raja pilkotti jo kaksikon edessään ja Kuutamotassun tapaaminen lähestyi hetki hetkeltä. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi taas keksimään Kuutamotassulle vaikka mitä jekkuja toisen päänsä menoksi! Naaras osasi olla hiirenaivoinen ja tylsä, mutta samalla mustavalkoinen kissa oli myös paljon muutakin.
"Minä sitten rakastan juoksemista!" Talvikkitakku hihkaisi Maustetassulle pehmoinen hiiriotus suussaan. Erakkona olemisessa parasta oli, että hän sai juostua päivät pitkät eikä rajat olleet estämässä. Oikeastaan, Talvikkitakkua jopa hieman jännitti miten hän sopeutuisi takaisin klaanielämään. Klaanielämä oli hänestä tylsää. Hän harkitsi, että alkaisi piirittämään Kuutamotassua toden teolla ja yrittäisi saada naaraan lähtemään hänen kanssaan klaanista. Maustetassu kohautti olkiaan.
"Juokseminen ei ole varsinaisesti minun juttuni, mutta kiva, että sinä pidät siitä", Maustetassu naukaisi Talvikkitakulle. Kaksikko hidasti tahtiaan ja naaraskissan silmät söivät Eloklaanin tuttua reviiriä. Tätä hetkeä hän oli odottanut, mutta nyt paluu tuntui jopa hieman pelottavalta.
"Jännittääkö sinua?" mustavalkoinen ja tanakkarakenteinen naaras kysyi entiseltä eloklaanilaiselta. Hetken hiljaisuuden jälkeen punaturkkinen kissa nyökkäsi.
"Minä en ole varma miten minä sopeudun", Talvikkitakku myönsi lopulta ja kohautti olkiaan.
"Mutta kyllä minä sopeudun, olen päättänyt niin. Haluaisitko sinä palata Kuolonklaaniin?" Talvikkitakku kysyi Maustetassulta suoran kysymyksensä. Entinen oppilas ravisteli päätään välittömästi ja siitä hän päätteli, että naaraalla ei ollut mitään hinkua palata.
"Minulla ei ole mitään hinkua palata klaanielämään. Minä viihdyn erakkona ja hyvä niin. Klaanielämä ei ollut minua varten, tämä on", Maustetassu naukui Talvikkitakulle ja pysähtyi sitten rajan edustalle.
"Tästä eteenpäin sinun on mentävä yksin ja taidatkin osata tien leiriin minua paremmin. Toivottavasti asiasi järjestyvät, Talvikkitakku. Hyvää loppuelämää sinulle ja sille naaraallesi", Maustetassu toivotti ja väläytti pienen hymyn uudelle tuttavuudelleen.
"Kiitos, sitä samaa sinulle. Vaikka et sinä turkkia sukimatta kyllä ketään saa!" naaras naurahti huvittuneena ja virnisti tanakalle kissalle. Sen tehtyään naaraat heilauttivat toisilleen häntiään ja Talvikkitakku lähti vauhdikkain askelein kohti Eloklaanin leiriä. Naaraan vauhdilla matkaan ei mennyt paljoa ja hänen onnekseen hän ei myöskään törmännyt yhteenkään partioon. Siitä Talvikkitakku oli helpottunut, hän ei halunnut selitellä paluutaan kenellekään, vaikka naaras arvelikin, että joutuisi tekemään sen pian. Naaras jolkotteli Eloklaanin leirin suuaukosta sisälle ja sai välittömästi tiellensä muita kissoja.
"Kuka on päästänyt erakon leiriimme?" tummaturkkinen kissa kysyi muristen ja meinasi saada kimpaantuneen Talvikkitakun kimppuunsa.
"Kuules nyt sinä sivistymätön-!" punaruskea naaras oli naukumassa, kunnes hänen puheenvuoronsa keskeytti liiankin tuttu naukaisu:
"Talvikkitakku, oletko se todella sinä?" naaras kysyi lempeällä ja yllättyneellä äänensävyllä. Vihreäsilmäinen kissa ei edes vaivautunut katsomaan Minttuliekkiä silmään, vaan lähti itsevarmoin askelin kohti oppilaiden pesää.
"Kyllä, kyllä. Talvikkitakku on palannut, ei lisäkysymyksiä!" naaras huudahti kovaan ääneen ja kurkisti oppilaiden pesään. Pesässä ei kuitenkaan ollut Kuutamotassun tuoksua ja käytyään kaikki pedit läpi, mikään ei tuoksunut tutulta. Siitä hän päätteli mustavalkean naaraan saaneen jo soturinimensä. Siispä Talvikkitakku kiirehti soturien pesään ja aloitti naaraan pedin etsinnän. Tovin kuluttua hän löysikin erehdyttävästi Kuutamotassulta tuoksuvan pedin ja takkuturkkinen kissa rojahti sille makaamaan. Hah, Kuutamotassu tulisi kyllä yllättymään, kun hän löytäisi hänet pediltään, siitä Talvikkitakku oli täysin varma. Tämä tulisi olemaan jymy-yllätys.

//Kuutti? ;)<3
//KP-boosti

"Pidä kiirettä sen sinun turkkisi kanssa, jos haluat ehtiä klaanien luokse ennen auringon laskemista", Maustetassu hoputti Talvikkitakkua, joka suki turkkiaan tappavan hitaasti. Hän halusi jokaisen karvan olevan tarkasti omalla paikallaan. Naaras pyöräytti leikkisästi silmiään Maustetassulle, mokoma.
"Voin luvata, että et saa hurmattua itsellesi yhtäkään naarasta, jos et panosta turkkisi sukimiseen koskaan", naaraskissa näpäytti ja yllättyi itsekin siitä, mitä hän oli juuri päästänyt suustaan. Sitä paitsi, ei hänen tarvinnut hurmata ketään! Kuutamotassulla oli varmasti ollut piinaavaa ilman häntä. Entinen soturi ei halunnut myöntää itselleen, että hänen retkensä olisi ollut entistä parempi, jos mustavalkoinen naaras olisi ollut hänen matkaseuranaan.
"Me lähdemme nyt, tulet tai et", Maustetassu naukaisi turhautuneena punaturkkisen kissan hitauteen. Talvikkitakku irvisti toiselle, kun mustavalkoinen naaras oli kääntänyt hänelle selkänsä. Naaras joutui koko ajan kärsimään toisen hitaudesta, joten eikö se ollut oikeutettua, että Maustetassukin joutui odottelemaan.
"En yleensä kuljeskele täällä päin, joten haluan nopeasti takaisin pois klaanien luota", naaras kommentoi katsahtamatta Talvikkitakkuun. Punaturkkinen naaras tuhahti, mutta ei vastannut toiselle mitään. Hänen ei tehnyt enää mieli kysellä toiselta paljoa mitään, kunhan kulki Maustetassun perässä. Hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa entistä kuolonklaanilaista. Toinenhan voisi vaikka kieltäytyä viemästä häntä klaanien luokse ja sitten Talvikkitakku olisi kyllä pulassa. Toisaalta, maisemat alkoivat jo nyt näyttämään puhetta ja punaturkkisen kissan katsoessa tarkemmin, oli hän tainnut kulkea tämän metsän lävitse aiemmin..

//KP-boosti

Talvikkitakku loikkelehti Maustetassun rinnalla. Hänestä oli hassua, että hän oli törmännyt matkallaan myös toiseen entiseen klaanikissaan. Olikohan naaraalla erityisetkin syyt, miksi toinen oli lähtenyt? Talvikkitakku vilkaisi oppilasta uteliaana, hän halusi tietää. Heidän tiensä erkanisivat pian ja tuskin heistä ystäviä tulisi, mutta kaipa he voisivat keksiä jotain keskusteltavaakin.
"Niin, sinä olit entinen kuolonklaanilainen, miksi sinä lähdit?" punaturkkinen naaras kysyi suoraan. Aurinko paistoi taivaalla, se oli harvinainen näky tähän aikaan vuodesta ja Talvikkitakku antoi auringon lämmittää hänen takkuista turkkiaan. Naaras halusi pitää tauon ennen Eloklaaniin menoa, jotta hän saisi suittua turkkinsa huippukuntoon Kuutamotassua varten. Erakko ei oikeastaan tiennyt miksi hän halusi tehdä niin ja näyttää erityisen hyvältä Kuutamotassun silmissä. Kunhan hän nyt halusi.
"Ei minulla ole mitään erityistä syytä. Klaanielämä ei vain sopinut minulle, kaipasin vapautta", Maustetassu naukaisi olkiaan kohauttaen ja katsoi sitten pehmo-otusta kantavaa kissaa kysyvänä.
"Miksi sinä lähdit? Miksi sinä palaat?" Maustetassu uteli entiseltä eloklaanilaiselta, joka ryntäsi Maustetassun edelle. Hän huomasi metsän ja luonnon häämöttävän hänen edessään. Naaras loikkasi suurella loikalla ruohoalueelle ja heittäytyi selälleen. Enää hänen ei tarvitsisi kulkea kaksijalkaloiden lävitse! Pian he olisivat jo klaanien luona ja nyt olisikin sopiva hetki pitää turkin sukimis -tauko. Talvikkitakku istahti ja laski pehmohiiren tassuihinsa.
"Minä lähdin, koska entinen isäni ja emoni pettivät minut. Jos sinä ikinä koskaan eksyt tänne päin uudelleen, pysyttele kaukana Mesitähdestä ja Minttuliekistä. Heistä on vain harmia", naaras mutisi toiselle ja sukaisi takkuista rintaturkkiaan. Seuraava kysymys saikin hänet mietteliääksi. Miksi hän palasi? Erakkona elämä oli jopa melkein parempaa, vapaampaa ainakin. Saisi kuljeskella minne halusi eikä ollut pettureita.
"Palaan erään kissan takia, ei lisäkysymyksiä", Talvikkitakku naukaisi lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän ei halunnut puhua aiheesta enempää, sillä se olisi tarkoittanut, että olisi myönnettävä asioita ja sitä hän ei halunnut tehdä. Hän halusi miettiä asioita Kuutamotassun suhteen yksikseen. Talvikkitakku hymähti ja räpäytti silmiään.
"Häntä varten minä suin turkkini kuntoon, joten suo anteeksi. Me pidämmekin nyt pienen tauon", Talvikkitakku naukaisi Maustetassulle.

//KP-boosti

Talvikkitakku asteli kaksijalkalaan epäileväisenä. Hän oli erakkona tassutellut useita kertoja kaksijalkaloiden lävitse, mutta siitä huolimatta hän inhosi niitä yhtä paljon. Ne olivat inhottavia paikkoja, niissä ei tuoksunut metsä ja niissä oli paljon vaaroja. Naaras pörhisteli turkkiaan ja murahteli jotain epämääräistä. Hän tassutteli Maustetassun takana ja ryki kurkkuaan muutaman kerran.
"Pidä kiirettä, haluan pois täältä", punaturkkinen kissa huokaisi naaraalle, joka kulki hänestä harvinaisen hitaasti. Maustetassu kääntyi katsomaan tuttavuuttaan korvat luimussa ja hänen silmissään välähti ripaus tulisuutta.
"Kuulehan nyt neiti hienohelma, minä kuljen juuri sitä vauhtia mitä minä haluan! Minuahan eivät sinunlaiset kissat komentele", Maustetassu kivahti ja hidasti tahallaan vauhtia. Hetken Talvikkitakku harkitsi, että hän lähtisi itse suunnistamaan Eloklaania kohti, mutta tajusi sitten, että hänellä voisi mennä pidempään. Maustetassu voisi vaikka tietää oikoreitin! Hetken kuluttua mustavalkoinen naaras pysähtyi ja istahti kaksijalkalan oudolle kivetykselle.
"Minulla on nälkä. Minä menen nyt etsimään syötävää itselleni, suosittelen samaa myös sinulle. Jatkamme sen jälkeen, nähdään tässä", naaraserakko päätti ja sai Talvikkitakun huokaamaan äänekkäästi. Oliko toinen tosissaan? Tosin, jos jotain hän oli oppinut, niin sen, että Maustetassu oli todella itsepäinen eikä hänen kannattanut väittää naaraalle vastaan. Toinen ei kuitenkaan uskoisi häntä. Naaras tyytyi vain nyökkäämään hänelle. Hän söisi vasta metsässä, kaksijalkalasta ei kuitenkaan saisi hyvää ruokaa tai joutuisi vain taistelemaan kujakattien kanssa. Talvikkitakku silmäili kaksijalkojen katuja ja lähti tassuttelemaan ympäriinsä. Hän availi suutaan ja räpäytti silmiään. Pian hänen silmiinsä osui jotain mielenkiintoista. Hän löysi maasta pienen, vaaleanpunaisen ja pehmeän otuksen. Se muistutti hiirtä, mutta oli paljon pienempi ja eloton. Tämähän olisi mahtava tuliainen Kuutamotassulle! Talvikkitakku nappasi sen suuhunsa ja päätti viedä sen Eloklaaniin. Kun hiirtä puristi lujaa, kuului siitä pieni piippaus. Talvikkitakku päätti nimetä pehmo-otuksen Piippariksi. Naaras palasi heidän sopimaansa tapaamispaikkaansa ja jäi odottelemaan Maustetassua. Matkaa ei olisi enää kauaa! Pian Maustetassukin saapui paikalle ja naaraan huulista päätellen oli toinen löytänyt myös itselleen syötävää. Talvikkitakullakin oli nälkä, mutta hän päätti kestää sen.

//KP-boosti

Talvikkitakku räpytteli silmiään tuntiessaan jonkun tökkäisevän häntä kovakouraisesti. Naaras raotti silmiään ja näytti kieltään Maustetassulle, joka tökki häntä itsepintaisesti.
"Herää, unikeko! Luulin sinun haluavan päästä klaanien luokse, minulla ei ole koko elämää aikaa odotella sinun heräämistä", Maustetassu naukaisi ja lopulta Talvikkitakku kampesi itsensä pystyyn. Hän venytteli tassujaan ja haukotteli äänekkäästi.
"Selvä selvä, mennään sitten. Minä en muutenkaan jaksaisi katsoa sinua kovinkaan kauaa", Talvikkitakku tuhahti uudelle tuttavuudelleen ja venytteli takakoipiaan uudelleen. Maustetassu ei vastannut hänelle mitään, vaan lähti kulkemaan metsän lävitse. Punaturkkinen kissa seurasi entistä kuolonklaanilaista väsyneenä, mutta terästi aistejaan, jotta toinen ei voisi yrittää mitään. Kuolonklaanilaisiin ei ollut mitään luottamista! He yrittivät aina keplotella ja juonitella, eikö? Sellainen kuva heistä naaraalla oli.
"Kauanko tästä on matkaa klaaneihin?" Talvikkitakku kysyi Maustetassulta. He olivat käyttäneet eilisen päivän matkaamiseen ja naaras toivoi, että matka ei olisi enää pitkä.
"Kaksi päivää, korkeintaan. Matkaamme pian kaksijalkalan lävitse, jonka jälkeen olemmekin jo ukkospolulla, jonka lähellä klaanit ovat", Maustetassu selitti Talvikkitakulle, joka tunsi helpotustaan. Erakkoelämä oli ollut kyllä hauskaa ja naaras päätti, että hän ottaisi jokavuotiset retket tavakseen! Hänen ei tarvitsisi kysyä Mesitähdeltä lupia, toinen kyllä ottaisi hänet aina takaisin. Talvikkitakku meinasi ajatuksissaan törmätä Maustetassuun, joka oli yllättäen pysähtynyt. Naaras meinasi kivahtaa toiselle, että heillä oli kiire, mutta sitten hän huomasi saman, minkä Maustetassukin oli huomannut. Heidän edessään oli pienikokoinen kettu . Naaras paljasti kyntensä ja väläytti koiraeläimelle hampaitaan.
"Painu matkoihisi, meillä on kiire", Talvikkitakku tuhahti ilvekselle, joka oli lähtenyt lähestymään heitä. Suurempi koiraeläin hyökkäsi Talvikkitakun kimppuun ja naaras ehti täpärästi väistämään kettua. Talvikkitakku löi petoa tassullaan ja kierähti sitten toisen petoeläimen takaa. Naaras hyppäsi äristen ketun selkään ja kynsi petoa vimmatusti. Naaras menetti tasapainonsa ketun liikahdellessa ja horjahti alas. Hän kuitenkin laskeutui neljälle tassulleen ja syöksähti välittömästi uudelleen ketun kimppuun. Peto kiljahti kivusta, kun kaksi naarasta oli sen kimpussa. He taistelivat yhteistyössä kettua vastaan ja pian punaturkkinen suippokuono otti jalat alleen. Talvikkitakku jahtasi kettua hetken, mutta varmistettuaan ketun todella paenneen, kääntyi hän Maustetassun luokse. Talvikkitakku sukaisi lapaansa, joka oli ottanut osumaa. Maustetassu oli onneksi kunnossa eikä vaikuttanut haavoittuneen. Kettu oli ollut selvästi nuori ja taistelutaidoton yksilö.
"Taisteleminen kieltämättä virkistää", Talvikkitakku naukaisi päätään heilauttaen, vaikka hänen sydämensä tykytti edelleen. Kettu olisi voinut olla paljon taitavampi ja esimerkiksi tappaa heidät. Onneksi niin ei ollut käynyt.
"Sinä näytät olevan ihan kunnossa enkä minäkään halua taukoa. Jatketaan", Talvikkitakku naukaisi päättäväisesti. Hän halusi päästä pian kaksijalkalaan, joka Maustetassun mukaan oli aivan lähimailla eikä tuhlata aikaansa metsässä haavojen paranteluun.

//KP-boosti

Muru katseli ihmeissään ulos kopan ritilöiden välistä. Kaikkialla näkyi jotakin uutta ja mielenkiintoista. Koppa liikkui kuitenkin niin kovaa vauhtia eteenpäin, että Murun oli hankala keskittyä kauaa mihinkään yhteen asiaan. Hän keskittyikin uusiin hajuihin, joita ilma tässä uudessa paikassa oli täynnä. Muru oli juuri tänään saanut ikiomat kaksijalkansa, jotka olivat tulleet hakemaan nuorta kisua melko yllättäen. Varautuneena, mutta uteliaana Muru oli tullut tutustumaan näihin ja lähtenyt hetken kuluttua innoissaan näiden mukaan, kohti uutta, ikiomaa kotia. Hän oli kuullut emoltaan, että Murun näköiset, kirjavat kissat olivat usein ne pentueen naaraat, joita tultiin hakemaan uuteen kotiin ensimmäisenä, joten Muru oli onnekseen osannut odottaa sitä. Olihan hänestä kieltämättä hyvin haikeaa jättää pentuetoverit taakseen, mutta se oli osa halutun ja kauniin kotikisun elämää. Muru tiesi tottuvansa siihen kyllä. Sitä paitsi, hän oli aina halunnut oman kodin.
Äkkiä koppa laskeutui maan tasalle. Muru erotti uuden kaksijalkansa suuret jalat kopan vieressä. Yhtäkkiä seinä avautui ja sen takaa paljastui uusi seinien ympäröimä maailma. Sisältä tulevat tuoksut olivat täysin erilaisia, kuin hänen syntymäkodissaan. Äkkiä Muru jähmettyi paikoilleen silmät selällään — naaras haistoi toisen kissan, vahvasti hänen kaksijaloilleen haisevan kollin, sisällä talossa.
”Luulin, että tämä olisi minun kotini. Toitteko minut jonkun toisen kissan kotiin? Onko tässä käynyt joku väärinkäsitys? Hei! Kuuletteko?” Muru alkoi naukumaan kaksijaloille kimeällä äänellä paniikissa.
Kaksijalan tassu ilmestyi kopan ritilän eteen. Muru nuuhkaisi sitä niin, että laikukas nenä osui siihen. Sitten kaksijalka avasi kopan ja alkoi paijaamaan Murun päätä. Se rauhoitti hiukan, mutta Muru oli edelleen niin kovin hämillään. Kenen koti tämä oikein oli? Hetken päästä kaksijalan käsi katosi edestä.
”Saanko minä nyt tulla ulos?” Muru maukui varautuneena. Häntä jännitti paljon, kuka kissa talossa oikein asui ja kuinka tämä suhtautuisi Muruun. Olihan tuo toinen kissa ollut täällä ensin. Muru ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä, sillä ajatus sai hänet kateelliseksi.
Kaksijalka ääntelehti myöntävään, lämpeään sävyyn, jonka Muru tulkitsi jonkinlaiseksi kannustukseksi tai myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen. Kilpikonnakuvioinen naaras kurkisti ulos kopasta ja vilkaisi kahdesti kummallekin puolelle. Hän veti päänsä nopeasti takaisin koppaan, kun näki liikettä edessä päin. Se oli vaalea, naamiokuvioinen, tuuheaturkkinen kolli. Kolli tapitti Murua sinisillä silmillään ja asteli hitain askelin lähemmäs koppaa ilmaa haistellen. Ennen kuin toinen kissa pääsi liian lähelle Murua, toinen kaksijaloista kauhaisi tämän ylös syliinsä. Muru tunsi mustasukkaisuuden piston. Miksei hän on ollut tuossa sylissä? Miksi hän oli täällä alhaalla, ahtaassa kopassa? Samassa jotakin herkullisen tuoksuista ilmestyi Murun eteen. Vesi kielellä hän uskaltautui hitaasti ja varoen ulos kopasta, namia rouskuttaen. Hän ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää! Silloin naaras tunsi selässään kevyitä silityksiä, minkä jälkeen toinen kaksijalka nosti Murun varovasti syliinsä. Muru katseli ympärilleen silmät pyöreinä. Kaksijalka näytti iloiselta ja se alkoi rapsuttaa Murun leukaa ja kaulurialuetta. Muru kehräsi kovaan ääneen iloisena ja puristi kynsillään kaksijalan käpälää. Hän halusi jäädä tähän koko päiväksi. Kun Muru vihdoin avasi taas silmänsä, hän huomasi kollikissan tuijottavan häneen edelleen hämillään toisen kaksijalan sylistä. Kolli lipoi huuliaan; kai tämäkin oli saanut sitä herkkua.
”Hei! Mi-minä olen Muru. Kuka sinä olet?” Muru naukaisi hennolla äänellä, hieman ujostellen, mutta silmät uteliaisuudesta ammollaan. Hän ei halunnut tehdä huonoa ensivaikutelmaa ja toivoi, ettei toinen kissa olisi vihamielinen. Kolli vaikutti Murusta ainakin rennolta kaksijalan sylissä ollessaan. Ja hän vaikutti pitävän samoista herkuista. Ehkä heistä voisi tulla hyviä ystäviä! Muru toivoi, että kaksijalat laskisivat heidät pian alas, jotta tutustuminen olisi helpompaa.

//Kalle? <3

Kalle: 64kp! -

Toivetassu: 9kp -

Salamanteri: 17kp -

Riku: 7kp -

Jupiter: 14kp -

Kehrääjä: 7kp -

Loistotassu: 8kp -

Puh: 18kp -

Talvikkitakku: 23kp! -

Valo: 9kp -

Talitintti hyppeli lumelle ripoteltujen siementen yllä keskittyneenä. Pian sen viereen lennähti toinen ja kolmaskin, molemmat kaksijalkojen tarjoaman aterian perässä. Valo ei uskaltanut liikauttaa viiksikarvaakaan, sillä pelkäsi säikyttävänsä siivekkäät tiehensä. Hänen vihreät silmänsä seurasivat tarkasti pikkulintujen liikkeitä samalla, kun hänen korvansa kuulostelivat kaksijalan pesästä kuuluvia ääniä.
Nuori kolli keinutti vähän takapäätään, liu'utti kyntensä ulos ja syöksähti lintuja kohti varoittamatta. Tintit lehahtivat lentoon samalla sydämenlyönnillä, mutta yksi niistä ei ollut yhtä onnekas kuin toverinsa. Valo painoi tassuillaan hädissään räpistelevää pikkulintua maata kohti ja tappoi sen nopealla ja tehokkaalla puraisulla niskaan, kuten oli oppinut Sammakolta.
"Hienosti napattu!" Oranssi kolli asteli ylpeän näköisenä esiin pensaan takaa. "Tällä kertaa maltoit odottaa tarpeeksi pitkään!"
Valo sylki höyheniä suustaan. "Se oli vaikeampaa kuin miltä näytti", hän murahti, mutta oli itsekin tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli kehittynyt saalistamisessa hurjasti parin viime kuun aikana sen jälkeen, kun Sammakko oli kunnolla alkanut opettaa hänelle selviytymistaitoja.
Valo oli kasvanut huimasti, ja hän oli jo miltei isänsä mittainen. Sammakko epäili, että hän kasvaisi vielä, ja Valon oli vaikea uskoa olevansa jonakin päivänä isompi kuin isänsä. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että isokokoisena olemisessa oli omat etunsa, sillä tuntemattomat kissat harvemmin lähestyivät itseään suurempia roikaleita.
Kaksijalan pesästä kuului yllättäen ääni, ja seinässä oleva luukku avautui. Vihaisesti mesoava lättänaama nakkasi kissoja kohti jotakin kovaa, jonka Valo ehti vain hädin tuskin väistämään. Miettimättä kahta kertaa hän nappasi talitintin suuhunsa ja lähti viilettämään isänsä perässä kauemmaksi kaksijalan reviiriltä.

Isä ja poika uskalsivat pysähtyä vasta kun olivat suojassa metsässä. Valo tiputti linnun maahan ja rupesi sukimaan säikähdyksestä pörhistynyttä turkkiaan. Oli kirkas pakkaspäivä, ja kylmyys pisteli nuoren erakon polkuanturoita ja nenää.
"Se oli täpärällä", Sammakko vislasi. Valo mulkaisi isäänsä hieman nyreissään.
"Minähän sanoin, että ei ole hyvä idea saalistaa kaksijalkojen pihoilta", hän sanoi. "Kiinnijäämisen riski on liian suuri - samoin kuin hengen lähdön!"
"Niin, mutta meille ei käynyt kuinkaan, vai mitä?" Sammakko lepytteli ja kumartui nuuhkaisemaan talitinttiä. "Ja saimme vielä ruokaakin!"
Valo vain huokaisi ja pudisteli päätään. Hänen isänsä huolettomuus ajoi hänet hermoraunioksi. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun oranssiraidallinen kolli oli päätynyt ottamaan suuren riskin saadakseen ruokaa heille. Sammakon kyltymän seikkailunjano ajoi tätä koko ajan liikkeelle, kun taas Valo olisi mieluummin pysytellyt tutussa ja turvallisessa metsässä ja selviytynyt sen tarjoamilla antimilla.
"Ota tuosta vähän murua rinnan alle, niin loppuu tuo murjotus", Sammakko maukui leikkisästi ja tuuppasi linnun poikansa eteen. Valo vilkaisi isäänsä yhä hieman vihaisena, mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt ateriasta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis ripityksensä kanssa, vaan jatkaisi heti, kun oli saanut syötyä loppuun.

Talvikkitakku oli matkannut kaksijalkojensa hirviön sisällä jo tovin. Naaras hengitteli hermostuneen raskaasti, hirviön sisällä oli tunkkaisaa ja tukalaa. Naaraasta tuntui, että häneltä loppuisi happi. Entä jos hänen kaksijalkansa tappaisivat hänet tähän paikkaan? Hirviö oli naaraasta varmasti ansa! Talvikkitakkua myös pelotti, että hän ei enää löytäisi takaisin Kuutamotassun luokse, jos hirviö matkaisi kovinkin kauas. Pian kuitenkin Talvikkitakun yllätykseksi hirviö pysähtyi. Naaras katseli koppinsa ruudullisesta kehikosta ulkopuolelle ja pian kaksijalka avasi hänen puoleisen hirviön suuaukon. Kaksijalka otti hänen koppinsa ja laski sen maahan. Talvikkitakku pörhisteli karvojaan näyttääkseen entistä suuremmalta ja pörröisemmältä kissalta. Häneen eivät kaksijalat enää koskisivat! Kaksijalka raotti kopin luukkua ja yritti kädellään saada punaturkkisesta naaraasta otetta. Talvikkitakku näki tilaisuutensa tulleen. Hän keräsi käpäliinsä paljon voimaa, singahti karvapallon lailla päin kopin suuaukkoa, joka revähti voimasta auki. Naaraan kaksijalka säikähti yhtäkkistä äkkiliikettä ja täten Talvikkitakku sai etumatkaa. Hän lähti juoksemaan summan mutikassa suoraan eteenpäin. Naaraan onneksi hänellä oli nopeat ja pitkähköt jalat, joilla hän voisi juosta taitavasti kaksijalkaansa karkuun. Hyvästi kotikisun laiska ja tylsä elämä, tervetuloa erakon vapaa ja villi elämä! Tätä Talvikkitakku oli kaivannut, ruohoa ja maata käpäliensä alla. Naaras olisi voinut heittäytyä maahan makaamaan ja hinkkaamaan turkkiaan, mutta hän tunsi edelleen tarvetta paeta. Hänen olisi pakko päästä mahdollisimman kauas kaksijalastaan, jotta hän ei enää joutuisi kaksijalanpesään loukkuun. Puut ja maisemat vilisivät naaraan silmissään, ja tovin päästä hän uskalsi laskea juoksuvauhdin rennompaan jolkotteluun. Talvikkitakku puuskutti hengästymisestä, kotikisuna hän ei ollut päässyt liikkumaan. Naarasta ärsytti, hänen hyvä kuntonsa oli mennyttä.
"Hei! Oletko uusi näillä main?" kuului tuntematon naukaisu, joka säikäytti ajatuksissaan olevan Talvikkitakun. Naaras käännähti äänen suuntaan, paljasti kyntensä ja sähisi tanakkarakenteiselle naaraalle pelokkaana. Mustaturkkinen naaras tapitti Talvikkitakkua hieman kummastuneena, mutta tuon katseessa oli kuitenkin tulta ja tappuraa.
"Kuka olet?" Talvikkitakku tivasi ja väläytti naaraskissalle hampaitaan. Jos naaraskissa yrittäisi jotain, toinen saisi vastata siitä hänen kynsilleen ja hampailleen. Naaras räpäytti silmiään ja naaraat tuijottivat toisiaan hyvin haastavasti. Lopulta Maustetassu vetäisi kyntensä sisäänsä.
"Olen Maustetassu", toinen vastasi lopulta ja kohotti kylmäänsä kysyen punaturkin nimeä. Talvikkitakun sydän sykähti, -tassu? Oliko toinen entinen klaanikissa? Maustetassu ei kuulostanut tai näyttänyt tutulta, joten hän päätteli entisen oppilaan olevan joko Kuolonklaanista tai sitten syntynyt hänen jälkeensä. Ties vaikka olisi Mesitähden miljoonas pentu!
"Maustetassu? Oletko entinen klaanikissa, kerta nimesi päättyy -tassuun?" Talvikkitakku kysyi ja siristeli silmiään. Naaras saattaisi olla vaikka vaarallinen!
"Olen, olen Kuolonklaanista. Mistä sinä tiedät klaanit?" Maustetassu kysyi ja rapsutti kylkeään tassullaan. Naaras harkitsi hetken, että valehtelisi, mutta tajusi sitten jotain. Maustetassuhan voisi ohjata hänet klaanien luokse!
"Olen Talvikkitakku, entinen eloklaanilainen. Osaatko sinä reitin klaanien luokse?" punaruskea naaras kysyi toiveikkaasti ja sai vastaukseksi olkien kohautuksen.
"Kaipa minä osaan, mutta en yleensä vaeltele siellä päin. Minä voin harkita, että neuvon sinut sinne, klaanit eivät ole kovinkaan kaukana", naaras vastasi hetken harkinnan jälkeen. Talvikkitakku nyökkäsi toiselle ja vetäisi kyntensä myös sisään. Hän ei luottanut entiseen kuolonklaanilaiseen ja päätti pysyä varuillaan, mutta toinen oli hänen ainoa toivonsa löytää tie klaanien luokse. Talvikkitakku oli myös iloinen siitä tiedosta, että he eivät olleet kovinkaan kaukana klaaneista. Ei naaras varsinaisesti klaanielämää kaivannut, mutta Kuutamotassua hän halusi päästä taas ärsyttämään. Mesitähdelle tai Minttuliekille hän ei kyllä puhuisi ikinä!
"Selvä, kiitos. Olisi äärimmäisen tärkeää, että minä pääsisin sinne", Talvikkitakku selitti toiselle ja kääräisi häntänsä takajalkojensa suojaksi.
"Aijaa. No, minä en kuitenkaan jaksa lähteä vielä tänään. Minä voin näyttää missä minä nukun, niin voit nukkua siellä kanssani, niin voimme lähteä heti aamunkoitteessa", Maustetassu päätti ja lähti Talvikkitakun vastausta odottamatta kohti nukkumapaikkaansa. Talvikkitakusta toinen vaikutti hyvin itsepäiseltä ja entisellä soturittarella oli sellainen kutina, että seuraavista päivistä tulisi hyvin haastavia.

//KP-boosti

Puh loikki kaksijalkalan ulkopuolella hyväntuulisena. Hän oli juuri syönyt makoisan aterian ja oli täynnä energiaa. Nasu ei ollut vieläkään palannut matkaltaan ja Puhilla oli todella tylsää. Valoa ja Sammakkoaan ei ollut näkynyt toviin. Loistotassukin oli kiireinen eikä Tihkuakaan näkynyt missään. Siispä Puh oli päättänyt lähteä etsimään itselleen muuta puuhaa. Puh tutkiskeli maasta löytyviä roskia ja hänen häntänsä väpätti innoissaan. Puh paloi halusta löytää itselleen uusia seikkailuja. Puh kohotti kuonoaan uteliaana ja lähti astelemaan kohti kaksijalan läheistä pientä metsää. Hän oli käynyt siellä muutamia kertoja, mutta metsä ei ollut lainkaan tuttu. Puh ei tuntenut luontoa itselleen turvalliseksi ympäristöksi, päinvastoin. Häntä jopa hieman pelotti, että sielläkin olisi metsäkissoja, vaikka Sammakko oli vakuuttanut niiden asuvan aivan toisesta suunnassa. Puh säikähti oksaa, joka räsähti hänen tassunsa alla. Siitäkin huolimatta uteliaisuus vei hänen voiton ja hän jatkoi matkaansa. Puh ei kotikisuna ymmärtänyt tarkentaa aistiaan tai keskittyä ympäristöön turvallisuuden kannalta. Hän vain tutki kaikkia eteensä tulevia risuja ja nahistuneita kasveja. Puh loikkasi kömpelösti pienen puunrungon yli, mikään ei hidastaisi hänen alkavaa seikkailua! Pian Puhin nenään leijaili kaksijalkalasta tuttu tuoksu, joka pysäytti hänet neljälle tassulleen. Metsän poikki oli kulkenut koira, ilmassa tuoksui aivan kaksijalkalan koirille. Puh nielaisi. Nasu oli kertonut, etteivät kaikki koirat olleet ystävällisiä. Ystävyskaksikko oli törmännyt kerran kaksijalkalassa suureen ja mustaan koiraan, johon Puh olisi halunnut tehdä tarkempaa tuttavuutta, mutta Nasu oli varoittanut ystäväänsä menemästä lähemmäksi. Puhin pehmeä karva nousi pystyyn ja kolli painoi itsensä vasten kylmää maata. Kolli kuunteli tarkasti ja kuuli kuin kuulikin lähestyviä askelia. Koiran löyhkä läheni ja pian hän erottikin suurikokoisen, raskasrakenteisen ja valkoisen koiran. Kollikissan ja narttukoiran katseet kohtasivat. Samalla sekunnilla Puh otti käpälät alleen ja lähti juoksemaan pois metsästä. Kolli oli hyvin hidas ja hän kuuli kuinka koira saavutti häntä askel askeleelta. Puh tunsi koiraeläimen tarraavan häntä korvasta ja kolli valmistui omaan kuolemaansa. Hän tunsi katumusta, että oli lähtenyt metsään seikkailulle. Kuitenkin kaksijalan huuto keskeytti suuren koiran puuhailut ja hetken harkinnan jälkeen koira päästi Puhista kiinni. Vaaleaturkkinen kissa jatkoi juoksuaan, häntä pelotti eikä kolli ajatellut rationaalisesti. Hän halusi juosta jonnekin kauas turvaan ja sen jälkeen palata kotiin. Mutta missä suunnassa koti edes oli? Puh oli jo tovin harhaillut ympäriinsä eikä alue ollut enää tuttu. Puh luikahti puskaan piiloon ja päätti jäädä odottamaan pelastusta. Hän tunsi korvastaan vuotavan verta ja kollia pelotti. Puh pyyhkäisi korvaansa ja katsoi sitten tassuaan, johon oli jäänyt hieman verta. Oliko hänen korvansa lähtenyt kokonaan irti?

//KP-boosti

Heräsin aamuun. Yhtäkkiä näin edessäni Salamanterin. Hän kantoi edessään kuutta hiirtä. 'Vau! Hän on todella hyvä. Tullut isäänsä.' ajattelin ylpeänä. "Todella hienoa, Salamanteri! Sinulla kävi loistava onni! Sinusta tulee tätä menoa metsän nopein saalistaja!" sanoin ylpeänä silmät loistaen. Salamanteri hyppi paikallaan tohkeissaan. Laskin häntäni hänen selälleen. "Hienosti tehty. Syömmekö me, mitä mieltä itse saalistaja on?" kysyin häneltä.
"Voidaanko syödä? Minulla on hirveä nälkä!" Salamanteri huudahti. Nyökkäsin lempeästi. Tämä päivä oli alkanut todella hyvin. Vasta eilen eräs kissa nimeltään Loistotassu oli puhunut meille ja kertonut reittiä. En ollut luottanut tähän kissaan: vaikka hän ehkä olikin juttuseuraksi Salamanterille, halusin taivaltaa poikani kanssa yksin ja meidän piti löytää oma tiemme. Salamanteri oli jo käynyt hiiren kimppuun. Hän söi sitä pitkin haukkauksin. Katselin vierestä ylpeänä. Tuntui siltä, että vasta eilen hän olisi ollut pikkupentu, joka oli kävellyt perässäni metsässä. Vaikka, Salamanteri oli kasvanut nopeasti.
'Oppilasikäinen hän varmasti jo on, sellaista sanaa ainakin Höyhen käytti.' ajattelin hieman haikeana. Nappasin itsekin hiirestä palan. Söimme kummatkin kaksi hiirtä.
"Säästetään loput illemmalle." päätin. Salamanteri nyökkäsi. Hautasimme hiiret kuoppaan, sillä kettu tai toinen kissa voisi viedä ne. "Mennäänkö tutkimaan metsää? Mitä jos siellä on kaksijalkoja?" Salamanteri kyseli.
"No, voidaan mennä. Paikka on kumminkin vieras, joten pysy perässäni." suostuin. Toivoin, ettei Salamanteri lähtisi omin lupineen kauemmas. Musta kolli kumminkin pysyi perässäni vähän aikaa. Kävelin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Märät vesipisarat tipahtelivat puista niskaani. Yhtäkkiä en enää nähnyt Salamanteria. Kollia ei näkynyt takanani. "Salamanteri! Tulehan nyt." nau'uin. Hetken päästä hän hölkytti kukkulan ylitse. Heilautin korviani helpottuneena. Onneksi hän oli kunnossa! "Tule, mennään. Meillä on vielä pitkä matka." sanoin. Salamanteri hyppäsi viereeni.
"Manteri?"

Talvikkitakku raapi uusien kaksijalkojensa suuaukkoa sinnikkäästi. Hänen kaulassaan oleva vaaleansininen panta hiersi naarasta ja pannan kello kilisi naaraan korviin ärsyttävästi. Taatusti Kuutamotassulla ei ollut näin kurjaa, naaras oli taatusti soturi ja nautti tällä hetkellä vapauden suomasta hurmasta! Sen sijaan Talvikkitakku joutui kykkimään pienessä ja inhottavassa kaksijalanpesässä. Hän oli jäänyt sinne jumiin ja hetki sen jälkeen kaksijalat olivat laittaneet hänen kaulaansa pannan. Pesässä tuoksui myös toinen kissa ja naaras oli järkeillyt olevansa kotikisun reviirillä. Hän oli nähnyt pesätoverinsa useaan kertaan, mutta yritettyään tiedustella ulospääsyä, oli hän saanut vastaukseksi vain sähinöitä. Talvikkitakku tuhahti, olivatko kaikki kotikisut näin töykeitä ja ilkeitä? Mokomat laiskat kirppusäkit, hän kyllä näyttäisi heille! Punaturkkinen kissa kihisi kiukusta, kun pesän suuaukko ei edelleenkään auennut. Omituinen suuaukko oli täynnä naaraan kynnen jälkiä. Talvikkitakku oli yrittänyt kaivaa siitä läpi, mutta siihen ei tullut, kuin pieniä naarmuja. Joutuisiko hän elämään tässä pesässä koko loppuelämänsä? Talvikkitakkua huoletti se, hän halusi jo palata Kuutamotassun luokse. Toisaalta, hän ei halunnut vieläkään kohdata Mesitähteä tai Minttuliekkiä. Hän voisi johtaa Eloklaania yksin, korkeintaan Laventelitaivaan ja Kuutamotassun kanssa. Talvikkitakku tunsi kaksijalkojensa nostavan hänet ilmaan ja punaturkkinen naaras sähisi villisti. Hän yritti rimpuilla ja raapia kaksijalkoja, mutta molemmat heistä olivat varustautuneet eivätkä hätkähtäneet naaraan rimpuiluja. Pian Talvikkitakku luovutti ja alistui kohtaloonsa. Hänen kaksijalkansa nosti naaraan muoviseen koppiin, jonka oven he sulkivat. Sentään entinen soturitar näki metallisesta ovesta ja yrittikin kurotella tassullaan ulos. Hän ei mahtunut kunnolla kääntymään tai nousemaan pystyyn. Se turhautti naaraskissaa entisestään. Kaksijalka nosti kopin ilmaan ja lähti sen kanssa kohti pesän suuaukkoa. Kaksijalat jutustelivat jotain keskenään ja avasivat suuaukon. Naaras alkoi innostumaan, voisiko hän päästä vapauteen? Talvikkitakku mourusi äänekkäästi ja yritti huitoa tassullaan, mutta turhaa. Hän oli edelleen jumissa. Miten ikinä hän voisi päästä täältä karkuun? Sisimmässään Talvikkitakkua pelotti ja hän aneli Tähtiklaanilta armoa. Naaraskissa ei kuitenkaan tiennyt välittikö Tähtiklaani hänestä enää tai ulottuiko heidän valtansa edes tänne asti?

//KP-boosti

“Ei tarvitse me löydämme nukkumapaikan itsekin”, Jupiter sanoi.
“Mene vain kaksijalkosesi luo me pärjäämme tällä informaatiolla”, hän lisäsi hieman töykeästi.
“Selvä. Öö.. Minä tästä menen, jos te selviätte”, Loistotassu naukui ja hyppelehti pois.
“Kiitos!” Salamanteri huikkasi vielä. Loistotassu hävisi näköpiiristä ja Salamanteri haukotteli.
“Matkataanko me sinne palaneelle kaksijalan pesälle?” hän sanoi väsyneenä.
“Joo kai se on ainut vaihtoehto”, Jupiter naukui.
“Siellä on hiiriäkin! Saanhan saalistaa niitä? Saanhan!” Salamanteri aneli loikkien kohti paikkaa josta kaksikko oli tullut.
“Saat sinä. Menoksi nyt”, Jupiter sanoi ja he kävelivät vaiti palaneelle kaksijalan pesälle. Vaiti oli sana, jota ei voinut yleensä käyttää Salamanteria ympäröivää ilmapiiriä kuvaillessaan mutta nyt, koska tuo oli päivän seikkailuista väsynyt hän ihmeellistä mutta totta oli kyllä hiljaa ja laahusteli Jupiterin perässä. Jupiterkaan ei enää jaksanut kantaa häntä pitkiä matkoja, minkä takia hänen täytyi kävellä.

*Aamulla*
Salamanteri heräsi palaneessa kaksijalan pesässä. Hän oli ilmeisesti miltei nukahtanut matkalla, minkä takia hän ei muistanut viime illasta kunnolla juuri mitään. Hän haistoi hiirien hajua ja hiiltynyttä puuta. Jupiter nukkui vielä, joten Salamanteri päätti yllättää hänet ja saalistaa hieman hiiriä. Hän vaani hiiriä koko aamupäivän ja sai saaliiksi kuusi pientä vikisijää joista riittäisi kummallekkin isälle ja pojalle kolme!
“Herätys, isä! Saalistin meille”, Salamanteri herätteli isäänsä toivoen, että tämä arvostaisi hänen tekoaan.
//Jupi?

Puh räpäytti silmiään hämmentyneesti hymyillen. Miten Valo saattoi olla entinen metsäkissa, kun toinen oli niin pieni ja suloinen? Puhin mielikuvissa kaikki metsäkissat olivat suurikokoisia ja salakavalan oloisia, Valo ei ainakaan vastannut hänen mielikuvaansa.
"Tulkaahan sitten, seuratkaa johtajaa, heh. Siis minua! Minä näytän tien grillatun kanan äärelle", Puh naukaisi juhlallisesti. Hän oli huomannut omistajansa ottaneen aamulla kanaa sulamaan ja hän paloi halusta ehtiä kotiin ruokailemaan. Siitä riittäisi kyllä varmasti myös vierailijoillekin. Puh jolkotteli leppoisasti kaksikon edellä ja aina välillä kääntyi katsomaan seurasiko pieni kissaperhe häntä. Hänen ilokseen Sammakko ja Valo tassuttelivat aivan Puhin kannoilla.
"Niistä metsä- tarkoitan klaanikissoista, Loistotassu on oli jossain Eloisten kissojen laumassa. En oikein muista näitä termejä. Tuo talo tuossa on minun! Sieltä saa parasta ruokaa, poiketkaa koska tahansa, jos teille tulee nälkä", Puh naukui ja sukelsi kissanluukustaan sisälle. Puhin kynnet rapisivat pesän lattiaa vasten, kun hän kipitti ruokahuoneeseen. Kollikissan nenään tulvi herkullinen tuoksu ja kolli loikkasi hieman kömpelösti tasolle. Puh haukkasi grillatusta kanasta pienen palasen, nielaisi sen salamana, jonka jälkeen hän nappasi kokonaisen kanan suuhunsa. Hänen uudet ystävänsä olivat jääneet pesän suuaukolle odottelemaan ateriaa. Puh loikkasi kissanluukusta takaisin ulos ja kohtasi Valon epäilevän katseen. Sammakko hymyili pyöreäpiirteiselle kollikissalle kiitollisena Puh laski kanan maahan. Hän repäisi uusille tuttavuuksilleen suurimman osan ja laski sen Sammakon käpälien juureen.
"Tuossa, olkaa hyvät! Tahdotteko te aterioida minun kanssani?" Puh tiedusteli kaksikolta hymyillen. Kolli toivoi, että saisi molemmilta myöntävän vastauksen.
"Se olisi mukavaa, mutta meidän on kyllä nyt jatkettava matkaa. Kiitos ateriasta ja toivottavasti törmätään vielä!" Sammakko naukui pahoitellen. Puh toivotti kaksikolle hyvää matkaa ja kumartui sitten ateriansa pariin. Missäköhän Nasu oli? Kolli lähti usein kaksijalkojensa kanssa lomamatkalle ja Puh arveli Nasun olevan taas jossain seikkailulla! Puh päätti, että hän lähtisi itsekseen tai vaikka ystäviensä kanssa pian seikkailemaan. Nyt hän halusi vain aterioida mieliruokansa loppuun ja sen jälkeen painua sisälle ottamaan kunnon nokoset!

//KP-boosti

“No Eloklaanissa elin emoni Daisyn ja isäni Mesitähden kanssa mutta he erosivat ja sitten Daisy lähti takaisin tänne kotikisuksi ja minä lähdin hänen mukaansa. Eloklaani on Kuolonklaanin toisella puolen. Siellä me opettelimme uimaan ja muuta”, Loistotassu kertoi varsin innokkaalle Salamanterille, jonka emo oli Kuolonklaanissa ja isä tuossa hänen vieressään. Kolli oli tuskin oppilasikäinen ja hiukan typerä. Loistotassu oli pelastanut Salamanterin kiitävältä kaksijalan vekottimelta joita kulki usein hänen puutarhansa ohi. Ne olivat joskus sinisiä joskus kirkkaapunaisia niinkuin tämä oli ollut.
“Oliko se kivaa? Asua Eloklaanissa? Siellä oli varmasti paljon kissoja!” Salamanteri kysyi. Tuo kolli vaikutti jo hiukan uupuneelta ja hänen isänsä silitteli häntä hännällään. He olivat hetki sitten ärisseet keskenään nyt he jo olivat sovussa.
“Se ei ollut minua varten”, Loistotassu totesi. Eloklaani oli ollut täynnä kissoja ja hiljaiselo kotikisuna sopi kollille paremmin. Daisy sitäpaitsi oli lähellä ja Puh hänen uusi ystävänsä. Tämä vaelteleva kaksikko vaikutti siltä, että he tarvitsivat suojaa ja ruokaa.
“Ai. Olemme vaeltaneet ihan aamusta asti! Minä olen hyvä kiipeilijä! Tykkään kiivetä korkeille oksille niinkuin tuo!” Salamanteri höpötteli ja osoitti yhtä puuta, jonka alaoksat olivat Loistotassulle aika alhaalla mutta pienelle melkein oppilaan kokoiselle pennulle ne olivat korkealla.
“Vau. Minäkin pidän kiipeilystä”, Loistotassu totesi keräillen vielä rohkeutta naukua jotain majapaikan ja ruuan tarjoamisesta. Hän ei tosiaan haluaisi kaksikkoa omaan kaksijalan pesäänsä toistaiseksi, koska ei tuntenut heitä vielä tarpeeksi hyvin ja hänen sosiaallinen energia alkoi ehtyä hitaasti mutta varmasti.
“Oletko hyväkin siinä? Opettettiinko sinulle sitä Eloklaanissa?” Salamanteri kysyi.
“No olen ihan kohtalaisen hyvä. Kyllä minulle opetettiin sitä klaanissa”, Loistotassu kertoi ja päätti olla kertoilematta mestareista joista kollilla olisi varmasti lisää kysymyksiä vaikka kuinka.
“Meidän pitäisi mennä etsimään yösijaa”, Jupiter naukui.
“Kiitos Loistotassu, että pelastit poikani ja kiitos, kun jaksoit vastata hänen kysymyksiinsä”, vierestä juttelua seurannut Jupiter sanoi hymyillen jo hieman suopeammin.
“Täältä vähän Kuolonklaanin rajaa kohti on palanut kaksijalan pesä, jos haluatte yöpyä siellä. Siellä ei ole pitkään aikaan liikkunut ketään ja se paikka kuhisee hiiriä”, Loistotassu uskaltautui naukumaan vaikka hiljaisesti naukuikin.
“Voin johdattaa teidät sinnepäin ja ohi tuon virran tuolla”, Loistotassu sanoi, koska oli pannut metkille kaksikon märät jalat ja Salamanterin märän vatsaturkin aiemmin.
//Jupi?

Päästyään ylös vedestä jaloilleen maan pinnalle Salamanteri ravisteli turkkiaan niin, että pisarat sinkoilivat.
“Oletko kunnossa?” Jupiteri kysyi huolissaan.
“Olen kunnossa isä!” Salamanteri hihkaisi ja loikahteli kaksijalkalan kaduille. Jupiter seurasi häntä rauhallisemmin.
“Tämä on ihan mahtava paikka! Paljon hajuja ja kaikkea!” Salamanteri vinkaisi innoissaan ja ryntäsi haistelemaan ympäriinsä ja katselemaan.
“Älä mene liian pitkälle”, Jupiter naukui ja katseli, kun Salamanteri asteli rohkeasti pidemmälle. Yhtäkkiä Jupiterin takaa tuli kirkkaanpunainen vekotin, joka juoksi suoraan Salamanteria kohti. Se oli kuin nopea viiva ja Salamanteri vinkui peloissaan. Tuntematon kissa iskeytyi nuorukaisen kylkeen ja heitti tämän täpärästi pois tieltä. Tummanharmaa ja mustaturkki sekoittuivat, kun kaksikko pyörähti pallona kohti kaksijalkalan kivi seinää tömähtäen ja kissat erkanivat toisistaan. Salamanteri vapisi hiukan säikähdyksestä ja Jupiter ryntäsi Salamanterin luokse.
“Oletko kunnossa!?” Jupiter naukui kovaan ääneen.
“Hyss”, vieraskissa hyssytteli.
“Ette halua paikalle koiria ettehän”, hän sanoi hiljaisesti.
“Kuka sinä olet?” Salamanteri kääntyi salamana kohti vierasta kissaa.
“Olen Loistotassu”, Loistotassu esittäytyi hiljaisella äänellä.
“Pelastit pentuni. Olen todella kiitollinen”, Jupiter naukui.
“Tässä on minun isäni hän on Jupiter ja minä olen Salamanteri! Emoni on Kuolonklaanissa! Tulitko sinäkin sieltä? Sinulla on hassu nimi, Loistotassu!” Salamanteri naukui innoissaan. Loistotassua selvästi ujostutti hiukan ja kolli hymyili ihan pikkuisen. Salamanteri hymyili leveästi takaisin uudelle ystävälleen.
“Ole ystävällinen Salamanteri. Hän pelasti henkesi”, Jupiter kuiskutti poikansa korvaan.
“Minä asuin ennen muinoin Eloklaanissa”, Loistotassu naukui hymyillen vienosti pennulle.
“Eloklaani? Mikä se on? Onko olemassa toinen klaani? Minä haluan sinne! Se kuulostaa kivemmalta kuin Kuolonklaani!” Salamanteri jatkoi puhetulvaansa.
“Haluaisin jutella niiden kissojen kanssa! Ovatko he mukavia? Kuolonklaanilaiset ovat kuulemma ihan tyhmiä ja ilkeitä! Yksi ei ollut! Lumikkoviiksi oli aivan mukava! Hän kertoi kaikkea kivaa! Haluaisin kysyä Eloklaanilta kaikkea! Millaista siellä on asua, Loistotassu? Voidaanko me mennä sinne isä?” Salamanteri höpötti.
“On olemassa toinenkin klaani mutta me emme mene sinne”, Jupiter sähähti.
“Miksi emme?” Salamanteri vaikeni eikä enää kertoillut kaikesta mitä haluaisi Eloklaanilta kysyä.
“Sinä ja minä emme kuulu klaaniin ja se on selvä!” Jupiter ärähti jo vihaisena. Salamanteri säikähti ja painautui kiviseinää vasten takanaan.
“Millaista Eloklaanissa on asua ja missä se sitten on? Onko se täällä kaksijalkalassa?” Salamanteri kohdisti kysymyksensä Loistotassulle, joka näytti pohtivan kysymystä.
//Loisto?

Kehrääjän jokainen hälytyskello pääkopan perällä alkoi soimaan kun ilmoille heitettiin tarjous tuntemattomien kissojen leiriin menemisestä. Hän ei kuitenkaan voinut enää kääntyä takaisin. Palaaminen sinne mistä hän oli tullut ei olisi järkevää - hän olisi silloin tehnyt koko tämän matkan turhaan. Suppisuuna Kehrääjä seurasi uutta tuttavuuttaan tutkien jokaista eteen sattuvaa kiveä ja keppiä aina siihen asti, että toinen tuntematon kissa ilmestyi paikalle. Kehrääjä piti tätä kissaa huomattavasti uhkaavana ja piti hyvän välimatkan jopa matkan jatkuessa. Hän piti katseensa maassa välttääkseen katsekontaktia kenenkään kanssa. Turhan riidan haastaminen ei ollut kollin mieleen ja katsekontaktista seurasi usein vain riitoihin johtavia kysymyksiä. Matkan jatkuessa hiljaisuudessa Kehrääjän häntä nyki - ei oikeastaan ärtymyksestä. Syynä oli jokin muu tunne, sellainen joka muistutti enemmänkin hermostuneisuutta tai kärsimättömyyttä. Hän yritti ravistaa tunteen turkistaan, muttei onnistunut siinä. Vastatessaan juuri esittäytyneen Omenahuuman kysymykseen Kehrääjä kuulosti siltä kuin olisi ollut tukehtumassa puolimätään riistaan tai nähnyt juuri aaveen ja menettänyt puhetaitonsa.

"Kehrääjä - " Kehrääjä aloitti ja oli heti kompastua johonkin. Hän kääntyi 180 astetta nähdäkseen mihin oli kompastunut, muttei löytänyt sen lähdettä enää ja jatkoi puhumista aikaisempaa keskittyneempänä. "Olen Kehrääjä. Kuulin teistä joiltakin entisiltä klaanikissoilta, tai, niin uskoisin. Niin he esittelivät itsensä. Älä kysy heidän nimiään - En muistaisi kumminkaan."
Kehrääjä oli normaaliakin huonompi keskustelussa. Hän joutui vähän väliä pysähtymään miettimään mitä sanoisi seuraavaksi ja hänellä kesti tuskallisen kauan selittää pikkumatkansa kotikujaltaan klaanin reviirille. Hän mainitsi ongelmansa muiden kissojen kanssa ja jatkuvat taisteluiden häviämiset mutta empi mainitessaan epämääräisiä juuriaan ja asuinpaikkaansa, joka tuntui vaihtuvan aivan yhtä nopeasti kuin Kehrääjän mielentilat. Nopeasti, siis.

Kehrääjä katsahti nopeasti taakseen ennenkuin uskaltautui nostamaan uuden puheenaiheen esiin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Yksin ollessaan Kehrääjä olisi varmasti huokaissut helpotuksesta.
"Aikaisempi kissa, se äkäinen, kuka hän oli?" kolli kysäisi katse taas Omenahuumassa. Häntä ei sen kummemmin kiinnostanut tavata tätä kissaa uudelleen. Oli kuitenkin todennäköistä, että hän tulisi tapaamaan ärhentelijän uudelleen ennemmin tai myöhemmin. Ajatus tästä vahvistui kaksikon luultavasti lähestyessä leiriä.