Myy oli kertonut juuri ukkospolusta ja hirviöistä, ja Murua hirvitti ajatuskin moisista suurista otuksista. Hän toivoi vain, että kaksijalat pitäisivät ne aisoissa.
”Muru, tulitko sinäkin kotiin hirviön kyydissä? Oliko matka pitkä? Pelottiko sinuakin?" Kalle uteli. Murun mieleen palasivat muistot uuteen kotiin saapumisesta. Naaras värähti. Se oli ollut todella jännittävää! Muru ei ollut erityisemmin nauttinut hirviön mahassa olemisesta, mutta jännitys oli silloin vaihtunut innostukseksi heti hirviön pysähdyttyä.
”Tulin kyllä ja pelotti minua, mutta matka tuntui menevän nopeasti, vaikka olinkin vähän hermostunut”, Muru kertoi.
”Mutta ihan oikeaan kotiin minut sitten tuotiin. Olen niin iloinen, että saan asua sinun kanssasi Kalle!” Muru lisäsi kehräten.
”Kiva! Minäkin olen iloinen, että muutit kotiini!” Kalle maukui hymyillen. ”Tai siis meidän kotiimme.”
He kävelivät edelleen kylki kyljessä Myyn perässä. Äkkiä Muru haistoi jonkin oudon löyhkän.
”Mikä tuon on?” Muru kysyi ja painautui lähemmäksi Kallea, vilkuillen ympärilleen.
”Mikä? En minä näe mitään!” Kalle huudahti ja alkoi kääntelemään päätään ympäriinsä kuin kana. Sitten Kalle irtaantui Murusta ja alkoi pyörimään ympyrää.
”Rauhoitu, Kalle. Naapuruston kissat pitävät sinua ihan mielipuolisena, jos näkevät sinut aina hosumassa noin”, Myy torui Kallea, kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa. Murulla kävi hieman Kallea sääliksi, kun vanhempi naaras läksytti hänen ystäväänsä jatkuvasti. Kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti ystävänsä hännällään.
”Ai, anteeksi Myy. Muru näytti vain niin pelokkaalta”, Kalle sanoi Myylle ja siirsi sitten hämmentyneen katseensa Muruun.
”Tarkoitin tuota outoa hajua”, Muru selitti.
”Koiria vai?” Myy arvasi. Muru siirtyi lähemmäksi Myytä. Muru ei sanoisi sitä ääneen, mutta hän luotti enemmän Myyn kuin Kallen kykyihin puolustautua viholliselta. Kalle ei ilmeisesti ollut kuullut Myyn sanoja, sillä hetken päästä kolli huudahti:
”Hei, tuolta tulee koiria! Varokaa! Äkkiä pakoon!”
Nyt Murukin näki kaksi suurta, vaaleaturkkista koiraa kävelemässä yhden kaksijalan edellä heitä kohti kahden talon välistä. Häneen iski paniikki; eihän Kalle taas juoksisi pois?
”Kalle, rauhoitu nyt hyvän täh-” Myyn komennus jäi kesken, kun Kalle viiletti hänen edestään dramaattisesti, ulvaistein:
”Pelastautukoon ken voi!”
”Odota, Kalle!” Muru huusi. Naarasta pelotti kamalasti, vaikka hänen vieressään Myy näytti ihan rauhalliselta. Kalle teki lumessa U-käännöksen, mutta käpälät sutivat sen verran, että kolli ehti puoliksi törmätä ukkospolun toisella puolen kasvavaan puuhun. Päätä ravistellen Kalle kiiruhti takaisin Murun luokse.
”Anteeksi, Muru. Tule! Minä suojelen sinua!” Kalle maukaisi. Muru lähti juoksemaan pakoon Kallen vierellä ukkospolun toiselle piolelle. Sen jälkeen kuului lujaa haukuntaa: koirat olivat jo lähellä.
”Mihin me oikein menemme? Miksei me juosta kotiin?” Muru kysyi Kallelta vauhdissa, uskaltamatta pysähtyä. Hänen edellään juokseva Kalle ei joko kuullut tai ehtinyt vastata. Muru ei tiennyt, oliko Myy lähtenyt heidän peräänsä. Jos he hukkaisivat Myyn, se voisi olla huono asia. Muru vilkaisi taakseen, mutta naarasta ei näkynyt. Eikä onneksi koiriakaan.
Pian Kalle jarrutti pensaan taakse, joten Murukin pysähtyi. Kalle tuuppasi Murun hellästi pensaan taakse.
”Odota, tarkistan tilanteen”, Kalle sanoi ja kurkisti pensaan toiselle puolen.
”Eksytimme ne!” Kalle ilmoitti täpinöissään. Muru ei viitsinyt pilata ystävänsä iloa kertomalla, etteivät koirat olleet lähteneet heidän peräänsä.
”Hyvä. Kuule, palattaisiinko jo kotiin?” Muru naukaisi. Hänen kehonsa kävi edelleen ylikierroksilla pelosta, vaikka vaaraa ei näkynyt.
”Nyt jo?” Kalle kysyi, mutta näytti huolestuneelta katsoessaan Muruun päin.
Äkkiä heidän takaansa kuului rapinaa. Muru ja Kalle hätkähtivät yhtä aikaa ja kääntyivät katsomaan taakseen. Toisen pensaan takaa ilmestyi kaksi kissaa. Toisella ei ollut ollenkaan omia karvoja, mutta hänellä oli päällään vihreä kaksijalkojen tekemä turkki. Toisella kissalla oli kermanvärinen, punanaamioinen turkki.
”Hei! Keitä te olette?” kermanvärinen kissa kysyi. Molemmat muukalaiset näyttivät varsin viattomilta Murun mielestä, joten hän siloitti karvansa, kun tuntemattoman kollin äänensävy kuulosti niin ystävälliseltä. Karvaton kissa tuijotti Murua ja Kallea vuoron perään pää kallellaan.
”Minä olen Kalle!” Kalle esitteli itsensä ensin.
”Ja minä olen Muru”, Muru naukaisi ja väläytti kaksikolle hennon hymyn. ”Keitä te olette?”
”Minä olen Puh ja tässä on Nasu”, kermanvärinen kolli esitteli.
”Asutteko te lähistöllä?” Puh kysyi, ennen kuin Muru ehti kysyä samaa heiltä.
”Emme ole nähneet teitä aiemmin”, Nasu lisäsi hiukan ujon oloisena.
Muru toivoi, että Kalle ei alkaisi nyt pelleilemään. Muru ei halunnut nolata itseään uusien tuttavuuksien edessä. Naaras halusi antaa itsestään mahdollisimman sivistyneen ja siistin kuvan.

//Kalle?

Kalle oli niin täpinöissään, että aloillaan pysytteleminen tuotti vaikeuksia. Hän muisti, ettei Myy pitänyt siitä, kun hän kirmasi innoissaan edestakaisin ja kiljahteli leikkisästi taukoamatta, joten Kalle yritti olla rauhallisemmin. Hän oli lähtenyt ulos seikkailemaan Murun kanssa ja kaksikko oli hakenut Myyn mukaansa. Mustaturkkinen naapuri tunsi kaksijalkalan paremmin kuin Kalle, joka oli käynyt vain vähän siellä täällä katselemassa paikkoja. Kalle ei oikeastaan edes muistanut mitä missäkin oli. Hän ei oikein osannut keskittyä kokonaisuuteen, vaan muisti pieniä yksityiskohtia sieltä täältä paikoista, joissa hän oli käynyt.
Kallea vähän säälitti, kun Muru näytti olevan niin peloissaan. Hän yritti kannustaa ystäväänsä, joka onneksi sitten uskalsi loikata alas aidalta kahden muun kotikisun seuraan. Kun Muru oli päässyt pois lumikinoksesta, hän näytti entistä pelokkaammalta. Kalle katsoi huolestuneena pesätoveriaan, oliko Muru loukannut itsensä?
Kun kirjava kotikisunaaras kertoi olevansa peloissaan, Kalle ei tiennyt mitä sanoa. Hän yritti kuumeisesti miettiä, miten voisi saada Murun vähemmän pelokkaaksi. Mutta sitten Muru itse siirtyi lähemmäs Kallea niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan.
"Sopiiko, jos kuljen sinun vierelläsi näin?" naaras kysyi nyt hieman reippaammalla äänellä. Kallen kasvoille piirtyi iloinen hymy.
"Tietysti se sopii!" kolli hihkaisi leveästi hymyillen, "Myy! Myy! Voitko sinä viedä meidät siihen paikkaan jossa kasvaa puita? Muistatko kun veit minut sinne ennen kuin lumet tulivat?"
"Muistan minä, Kalle", Myy vastasi rauhallisella äänellä, "se pieni metsä taitaa olla tälle kerralle liian kaukana. Murun olisi hyvä tutustua ensin lähikujiin, ennen kuin lähdemme kauemmas seikkailemaan."
Kalle laski pettyneenä häntänsä ja päänsä alas. Hän vilkaisi surkeana Murua, mutta ei ollut hänelle vihainen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Kalle piristyi taas silmänräpäyksessä:
"Ei se mitään! Me voimme esitellä Murulle lähikujia, nekin ovat tosi mielenkiintoisia!"
Murunkin kasvoille levisi iloinen hymy.
"No niin, eiköhän sitten mennä, että ehditte takaisin ennen kuin kaksijalkanne tulevat", Myy virkkoi ja lähti johdattamaan kaksikkoa kauemmas aidasta. Muru ja Kalle kulkivat vanhemman naaraan perässä vierekkäin aivan kiinni toisissaan. Murun läheisyys tuntui mukavalta, ja Kalle alkoi kehrätä hiljaa. Nuori kollikissa nautti elämästään täysillä. Vaikka hänellä ja Murulla olikin välillä konflitkeja, hänen elämänsä oli muuttunut paljon hauskemmaksi Murun saapumisen jälkeen!
Kalle ja Muru seurasivat Myytä erään kaksijalanpesän pihan poikki ukkospolulle. Sen musta pinta oli jäänyt valkoisen lumen alle. Kaksijalat ja Hirviöt olivat tehneet maassa olevasta lumesta aivan kivikovaa ja liukasta tallomalla sen päälle. Onneksi Kallella oli kynnet, jotka maahan upottamalla hän pääsi vaivatta liikkumaan hieman liukkaammallakin maalla.
"Tämä on ukkospolku, kuten ehkä tiedätkin Muru. Kun lumet sulavat, niiden alta paljastuu sen musta ja kova pinta. Ukkospolkuja pitää varoa, sillä hirviöt eivät aina huomaa sitä ylittävää kissaa ja saattavat juosta yli", Myy opasti Murulle samat asiat kuin Kallellekin joitain kuita aiemmin. Kalle silmäili Murun reaktiota.
"Muru, tulitko sinäkin kotiin hirviön kyydissä?" Kalle tiedusteli uteliaana ja esitti heti perään toisenkin kysymyksen, "oliko matka pitkä? Pelottiko sinuakin?"

//Muru? :3

Salamanteri vaani lintua keikkuen vahvan tammen oksalla. Lunta leijaili kylmyydestä värisevän kollin ympärillä mutta tämä yritti jatkaa eteenpäin hiukan jäisellä oksalla. Salamanteri tunsi isänsä katseen polttelevan hänen turkillaan oksien lomasta. Salamanteri yritti painaa keskittymisensä lintuun ja hiipiä sitä kohti lyhyin pienin askelin mutta hänen ajatuksensa tahtoivat karkailla ympäriinsä. Lintu nokki parhaillaan oksaa ja nyt olisi Salamanterin tilaisuus käydä sen kimppuun. Kolli hivuttautui sitä kohti hiljalleen. Onneksi kolli oli hyvä vaanija muuten lumisella oksalla vaaniminen olisi ollut vieläkin hankalampaa. Lintu nosti päänsä ja Salamanteri ojensi kaulansa ja tassunsa salaman nopeasti tappaakseen linnun siihen paikkaan. Lintu jäi oppilasikäisen kollin kynsiin ja tämä kiljahti voiton riemuisena. Lintu valahti veltoksi, kun Salamanteri puri sitä niskaan ja kiipesi sitten alas puusta isänsä luo.
“Hienoa työtä!” Jupiter naukaisi. Pikkuinen täplikäs kolli hymyili innoissaan. Hän ei ollut luonnostaan parhaita jäljittäjiä mutta vaanimispuoli oli uskomaton tämän omasta mielestään. Hän myös rakasti kiipeilyä joten koki parhaaksi yhdistää noita kahta sorttia välillä keskenään luodakseen ylivoimaisen lempipuuhan itselleen.
“Kiitos! Haluatko nauttia sen minun kanssani?” Salamanteri kysyi isältään innoissaan. Hän jakoi saaliita mielellään isänsä kanssa.
“Tottakai”, Jupiter naukui ja Salamanteri liu’utti linnun Jupiterille. Hänen isänsä haukkasi siitä ja siirsi sen sitten Salamanterille. He jakoivat sen puoliksi mutta Salamanterille jäi kalvava nälkä. Lehtikato oli ankara ja sekä kylmyys että nälkä jäytivät Salamanterin sisuksia.
“Jatketaan matkaa niin pysytään lämpimänä”, Jupiter naukui ja Salamanteri nyökkäsi ja lähti seuraamaan isäänsä.
“Voitko opettaa minua taistelemaan joskus?” Salamanteri kysyi isältään toiveikkaana.
//Jupiter?

Ilma oli pimeää ja kaikkialla haisi pullottava tomu. Aave tarkasteli kaninkolonsa seinän epämääräisiä juovia, jotka punoutuivat hänen sielunsa saavuttaessaan kiemurteleviksi yksisuuntaisiksi metsäpoluiksi, joiden varrella oli vain ja ainoastaan ahdistavia askeleiden alla pyöriviä pyöreitä kivipyörylöitä. Hän horjahteli ja hoippui kuin kissanmintusta juopuneena ja silmät mustina lautasina kuin pimeässä, eikä halustaan huolimatta voinut kuin edetä hänet mukaansa napanneen kivivirran viemänä ja toivoa saavuttavansa joskus tasaisen maan. Vaikka toisaalta mitä sillä oli väliä mitä Aave ahdistuksissaan, hänen vartensa väristessä ja veren kuivuessa uomiinsa kissan sisällä nousseessa ahdistuksen helteessä, tahtoikaan. Hän oli mitätön maan otus, joka toimi suuremman suurlähettiläänä ja teki sen, mitä hänen täytyi kaikessa mitättömässä mitättömyydessään ollakseen edes vähän avuksi särkyneelle kokonaisuudelle, jonka ehjänä pitäminen ja ylläpito oli yksinkertaisesti kaiken elinehto. Mutta sinä matosena mikä hän oli, hän vain jatkoi kaivautumistaan yhä syvemmälle kulmikkaan maan väliin ja tunsi mullantäyteisen hurmionsa kasvavan. Kaikki kävi järkeen! Täydellistä, kuten aina. (paitsi silloin kun kaikki tuntui epätäydelliseltä) Vai oliko tämä sittenkin sellainen epätäydellisyyden hetki? Kaikki oli yhtäkkiä hyvin epäselvää. Hänen kulkemansa polku, väylä, maahan painettu kurvi olikin jatkuvasti yksi ja sama. Kaikki olikin yhteisöllisyyden ympyrä. Aave ei selviäisi kuninkaallisesta tehtävästään yksin. Mutta kehen Aave saattoi luottaa näin epävarmoina aikoina, kun kuka tahansa saattoi olla vihollinen? Sitä hän ei voinut lukea seinän uomista. Hänen olisi vain seurattava vaistoaan. Harmi vain, että multa oli tainnut tukkia sen.

//Tästä tarinasta tuli erittäin outo, mutta Aave on sen verran pimeä kissa, että se tarvii vähän psykedeeliä tarinoihinsa XD

"Tahtoisitko sinä tehdä jotain muuta kuin leikkiä?" Kalle kysyi Murulta, kun he olivat kadottaneet hiiren jonnekin tassujen ulottumattomiin. Muru oli hieman huolestunut, kun hänen kömpelö ystävänsä oli lyönyt päänsä niin pahan kuuloisesti, ja hämmentynyt, kun Kalle vaikutti olevan täysin kunnossa. Se kyllä kävi tietyllä tapaa ihan järkeen.
"Tehdään vain. Onko sinulla jotain mielessä?" Muru maukaisi päätään kallistaen.
"Mielessä mitä?" Kalle kysyi. Muru vilkaisi sivulle hämmentyneenä ja pohti, oliko Kalle sittenkin saanut pahemman tällin päähänsä.
"Tarkoitin, että mitä sinä haluaisit tehdä?" Muru selvensi. Hänellä ei itsellään ollut juuri ideoita; Kalle tuntui olevan heistä kahdesta se, joka aina keksi jotakin hauskaa puuhaa.
"Mitäs jos mentäisiin nyt yhdessä ulos tutkimaan paikkoja!" Kalle innostui.
"No, miksi ei..." Muru empi. Hän muisti kuitenkin Kallen luvanneen, ettei enää jättäisi häntä yksin.
"Mutta ei mennä kauas, eihän, Kalle?"
"Ai miksi ei?" Kalle ihmetteli. Kolli oli jo lähtövalmiina, mutta Muru siirtyi vaivihkaa hänen eteensä.
"En halua mennä kauas kotipihasta. Meille voi sattua jotakin pahaa. Mitä jos eksymme?" Muru sanoi hiukan ahdistuneena.
"Älä huoli, Muru, ei meille käy mitään", Kalle vakuutti hymyillen. "Ja voidaan ottaa Myy mukaan, niin ei ainakaan eksytä!"
Kalle oli jo pinkomassa kohti ikkunaluukkua, ennen kuin Muru ehti harkitakaan vastaavansa. Muru ei voinut olla miettimättä, miksi Kalle oli niin innoissaan tästä naapurissa asuvasta Myystä. Myyn ottaminen mukaan olisi kuitenkin järkevää. Naaras lähti pinkomaan ystävänsä perässä ulos tarhaan, johon Kalle oli hänen yllätyksekseen jäänyt odottamaan häntä.
"Tule Muru, mennään hakemaan Myy yhdessä!" Kalle maukaisi tohkeissaan.
Kolli ryömi kömpelösti ulos tarhasta niin, että verkkoon jäi kaksi uutta valkeaa karvatuppoa. Kun Murukin vihdoin pääsi tarhan toiselle puolelle, hän kipitti Kallen rinnalla aidalle ja kaksikko hyppäsi sen ylitse Myyn pihalle. Muru vilkuili ympärilleen epävarmana. Hän ei pystynyt peittämään sitä, että oli hiukan peloissaan tällä oudolla reviirillä.
"Myy! Hei Myy! Me tarvitsisimme matkaoppaan!" Kalle huuteli pihalla, kun mustaa kissaa ei näkynyt. Muru piti turkkinsa kiinni Kallen kyljessä.
"Ehkä hän on ehtinyt mennä sisälle päiväunille", Muru sanoi ja lisäsi sitten tiukemmin: "Meidän ei pitäisi häiritä häntä."
"Ei, kun kyllä hän kohta tulee!" Kalle vakuutteli.
Ennen kuin Kalle ehti mouruta kovempaa, Myy asteli esiin pihan toisella puolen kasvavien pensaiden lomasta.
"Mitä nyt taas?"
"Me lähdemme seikkailulle!" Kalle ei ollut pysyä käpälissään ja polki maata tassuillaan. Murua hieman nolotti Kallen käytös. Myykään ei näyttänyt lopen innostuneelta. Muru vaihtoi katseita vanhemman naaraskissan kanssa ja väläytti tälle pahoittelevan ilmeen. Musta naaras pysähtyi nuoren kotikisukaksikon eteen häntä siististi etukäpälien päällä.
"Seikkailulle? Miten se minuun liittyy?" Myy kysyi kohdistaen katseensa Kallen kaulurialueen karvoihin.
"Kalle, mitä sinulle on oikein käynyt? Siistisit nyt hyvä kolli turkkisi. Näytät aivan rähjäiseltä kujakissalta!" Myy kauhisteli. Kallen kulmat kurtistuivat ja Muru pelkäsi, että tämä ottaisi Myyn höpinät tunteisiinsa. Kalle sukaisi rintaansa kahdesti.
"Ne vain menivät sotkuun, kun Kalle juoksi niin lujaa", Muru sepitti, yrittäen pelastaa tilanteen. Myy katsahti Murua ja sitten taas Kallea, eikä vastannut.
"Niin, me ajattelimme käydä hiukan tutkimassa lähiympäristöä", Muru kertoi. Kallen innostus palasi siinä samassa.
"Niin! Tulisit mukaan, Myy! Tunnet alueen paremmin!" kolli kurnutti.
"Te olette kyllä ailahtelevainen kaksikko... mieli muuttuu koko ajan. No, hyvä on... Tulen mukaanne tämän kerran", Myy maukui hieman lempeämmin. Muru ei ollut varma, oliko Myy huomannut hänen jännittyneisyytensä.
"Kivaa!" Kalle riemuitsi. Muru jäi istumaan paikalleen, kun Kalle loikki Myyn uloimmalle aidalle. Sen toisessa kulmassa oli korkea lumikinos, jota pitkin pääsi aidan yli leikiten. Muru ja Myy pinkoivat Kallen jäljessä kinoksen päälle. Murua pelotti hiukan hypätä aidan toiselle puolelle; siellä oli niin avaraa, eikä juuri mitään mihin voisi piiloutua. Ties mitä vaaroja voisi tulla eteen! Muru ei voisi edes piiloutua lumeen, niin kuin Kalle voisi, jos osaisi peittää päänsä ja häntänsä. Myy näytti kuitenkin odottavan, että Muru laskeutuisi alas ensin.
"Kaikki hyvin", Myy maukui lämpimästi. Se muistutti Murua emosta.
"Tule vain, Muru! Minä odotan täällä!" Kalle kannusti alhaalta ja hymyili.
Kilpikonnavalkoinen naaras loikkasi sulavasti alas käpälät upoten lumeen. Hän pelästyi vähän sen ollessa syvempää, kuin hän oli odottanut. Muru sai kuitenkin itsensä kammettua polulle, jossa Kalle istui, ja kyyristyi kollin viereen. Myy laskeutui heidän eteensä. Muru jäi katselemaan ympärilleen varuillaan.
"Muru, onko kaikki hyvin?" Muru kohtasi Kallen huolestuneen sinisen katseen.
"O-on... Miten niin?"
"Sinä täriset", Kalle sanoi ja siirtyi lähemmäksi Murua. Jännitys helpotti huomattavasti, kun hän sai tuntea Kallen vierellään.
"Minua pelottaa kyllä vähäsen..." Muru myönsi. Uteliaisuus kuitenkin voitti pelon: Muru halusi saada tietää, mitä kaikkea muuta maailma piti sisällään. Kunhan hän pääsisi äkkiä kotiin omaan vuoteeseen heti, jos tulisi vastaan jotain pelottavaa.
Myy näytti siltä, että olisi jo ehdottamassa takaisin kääntymistä, mutta Muru katsahti seikkailuvalmiiseen Kalleen.
"Sopiiko, jos kuljen sinun vierelläsi näin?" Muru kysyi turkki kiinni Kallen turkissa. Hän halusi varmistaa, ettei erkaantuisi Kallesta. Ystävän lämpö tuntui tutulta ja turvalliselta.

//Kalle?<3

Toive: 8kp -

Orvokkisydän: 10kp -

Muru: 20kp! -

Kalle: 26kp! -

Valo: 5kp -

Tihku: 13kp -

Riku: 4kp -

Kalle oli hyvin, hyvin surullinen, mutta kieltämättä Murun aidolta vaikuttava anteeksipyyntö tuntui helpottavan hieman kollin oloa. Nuori kolli oli pysynyt vaiti, sillä hän ei halunnut loukata Murua hänen päässään pyörivillä, hieman ilkeillä ajatuksilla. Juuri nyt Kallesta tuntui siltä, että Muru oli inhottava ja epäreilu! Hän oli käyttänyt Kallen hyväntahtoisuutta hyväkseen ja pilkannut Kallea kesken rennon leikkimisen. Mutta nähdessään miten suruissaan ja aidosti pahoillaan Muru oli, Kallen oli hellyttävä. Ei hän voinut olla vihainen kissalle, joka teki niin paljon saadakseen anteeksi.
Kyyneleet silmissä Kalle käänsi käänsi sumuisen katseensa Muruun. Kotikisukolli niiskaisi ja katsoi surkeana ystäväänsä.
"Ky-kyllä minä uskon", Kalle niiskutti itkien, "mutta minä en pidä siitä, että sinä huijaat minua. Ei ystävät tee toisille niin.." Muru näytti helpottuneelta, mutta edelleen hyvin pahoillaan olevalta.
"Olen niin pahoillani, että loukkasin sinua Kalle. Minä en tiennyt, ettet sinä pidä sellaisesta. Mutta nyt kun tiedän, en tee enää niin", kirjava kissa naukui vaimealla äänellä. Hento, lohdullinen hymy pyyhki surumielisen ilmeen pois Kallen kasvoilta. Kollin kurkusta kumpusi hiljainen kehräys, kun tämä puski kuonollaan Murun poskea.
"Voi Muru, sinä olet todella hyvä ystävä!" Kalle hihkaisi ja hetkessä hän oli jo unohtanut surunsa. Kolli vetäytyi kauemmas Murusta ja katsoi häntä kiitollisena.
"Voisimmeko me leikkiä vielä vähän? Mutta tällä kertaa ei saa huijata toista!" Kalle naukaisi leikkisästi. Muru näytti olevan vielä vähän suruissaan äskeisestä, ja Kalle halusi piristää ystäväänsä. Hänen onnekseen Murunkin kasvoille piirtyi hento hymy:
"Leikitään vain."
Kalle loikki ystävänsä edellä pois kylmästä ulkoilmasta takaisin pesän lämpöön. Kotikisukolli hyppäsi iloisena maahan ja kipitti häntä pystyssä takaisin hiirilelun luokse. Muru tuli pesätoverinsa perässä hieman varovaisemmin, muttei naaras näyttänyt enää ihan niin surulliselta.
"Ota koppi!" Kalle hihkaisi iloisena ja läimäytti käpälällään lelun vauhdilla kohti Murua. Naaraskissa loikkasi ilmaan nähdessään lähestyvän lelun. Kalle katsoi ihaillen, kun Muru onnistui nappaamaan hiiren käpäliinsä suoraan ilmasta!
"Vau! Olet tosi taitava!" Kalle riemuitsi eikä malttanut pysyä paikoillaan. Muru laskeutui näppärästi kovalle maalle ja pelasi hetken itsekseen hiirellä saadakseen sen kunnolla käpäliinsä. Kun Muru oli saanut hiiren hallintaansa, hän iski sen voimalla kohti Kallea. Innostunut Kalle oli hieman liian hidas, ja hiirilelu kiisi hänen ohitseen. Kalle katsoi pettyneenä, kun hiiri liukui maata pitkin suoraan kohti märkäpaikan vieressä olevaa huonekalua, joka oli niin matala, ettei Kalle tai Muru pääsisi sen alle. Kalle yritti pelastaa hiirilelun ja syöksyi empimättä käpälät sutien sen perään. Kuten arvata saattaa, kollikissa oli taas liian hidas. Kömpelö Kalle juoksi vauhdilla kohti hiirtä, mutta se vilahti jo valkean huonekalun alle. Kalle ei tajunnut hidastaa tahtiaan ja hän törmäsi vauhdista pää edellä laatikon muotoiseen huonekaluun.
Pökkyräinen Kalle kökötti hetken aloillaan. Kolahdus päähän oli ollut melko voimakas, mutta kömpelö kotikisu oli jo tottunut siihen.
"Voi ei! Oletko sinä kunnossa?" Muru kysyi huolestuneena ravatessaan ystävänsä luokse. Kallen sininen, hämmentynyt katse kääntyi Murun puoleen.
"Joo, mutta me menetimme hiiren! Tuonne alle ei pääse, ja se on syönyt jo monta hauskaa lelua.. Vain kaksijalat osaavat ottaa ne sieltä pois", Kalle huokaisi ja katsoi Murua pahoillaan, "tahtoisitko sinä tehdä jotain muuta kuin leikkiä?"

//Muru? :o

Olin ollut kipeänä jo jonkin aikaa ja minusta tuntui inhottavalta vain kököttää kotona. Katselin voimattomana ulos isosta kylmäähohkaavasta ikkunasta. Tunsin kotiväkeni askeleet lattialla. Ne kuljeskelivat oudon levottomasti ympäriinsä. En ymmärtänyt miksi he olivat kaikki niin tolaltaan. Ne mörisivät keskenään paljon ja kävivät aina välissä katsomassa minua. Naukaisin ja siinä samassa silmänräpäyksessä kaikki kaksijalat vaikuttivat olevan luonani paijaamassa minua. Kehräsin onnellisena, mutta kaksijaloista hahkasi huoli ja pelko ja ehkä myös suru. Henkitys rohisten nousin ylös ja menin kaksijalkojen jalkojen juureen kiehnäämään. Kohta yksi kaksijalka nosti minut syliinsä ja kantoi minut mukanaan hirviön vatsaan. Katselin kotiväkeäni josta osa pakkautui mukaan hirviöön ja osa jäi odottamaan pesälle. Hirviö murisi koko matkan. Kun pääsimme perille, tunnistin hajun. Olimme leikkaajalla. Tosin se ei yleisimmin tehnyt mitään pahaa ja se antoi minulle herkkuja, joten minua ei oikeastaan jännittänyt. Menimme sisään ja kaksijalka asetti minut kylmälle pöydälle makaamaan. Leikkaaja silitteli minua hellästi ja laittoi sitten jonkinlaisen piikin minulle. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni muuttui kevyemmäksi. Naukaisin vielä kerran ja vajosin sitten ikuiseen uneen.

Kalle oli pujahtanut ulos ikkunaluukusta mitään sanomatta, ja Muru kipitti äkkiä hänen peräänsä. Kalle ei näyttänyt pitäneen Murun hämäyksestä, mutta Muru ei ymmärtänyt, miksi Kalle otti sellaisen leikin niin kovin vakavasti. Naaraalle tuli kuitenkin huono omatunto, kun oli pahoittanut Kallen mielen.
Muru loikkasi ikkunalaudalle ja kurkisti ulos: Kalle istui alhaalla maassa pää painuksissa ja mumisi itsekseen jotakin, mistä Muru ei saanut selvää. Tuuheaturkkinen kolli näytti surkealta. Murun mielestä Kalle oli kieltämättä hiukan liian dramaattinen — itsehän Kalle oli halunnut leikkiä. Vai esittikö Kalle vain loukkaantunutta, koska oli juuri hetkeä aikaisemmin loukannut itse Murun tunteita? Muru laskeutui äkkiä Kallen viereen ja oli kuulevansa niiskutusta. Itkettikö Kallea? Muru nuuhkaisi varovasti Kallea, josta huokui surua. Kolli ei esittänyt, vaan hänelle oli ihan oikeasti tullut paha mieli, kuten naaras oli pelännyt.
”Voi ei! Tuliko sinulle noin paha mieli?” Muru naukaisi nyt myös surullisena. Kalle käänsi päänsä poispäin.
”Älä yritä. Sinä vain teet pilkkaa minusta!” Kalle niiskutti.
”Anna anteeksi, Kalle! Minä vain laskin leikkiä, ihan tosi”, Muru sanoi hiljaa, pahoitteleva ilme kasvoillaan. Hänellä oli kamala olo siitä, että oli saanut Kallen tuntemaan olonsa pilkatuksi. Miten typerä Muru olikaan ollut! Kilpikonnavalkoinen naaras halusi ennen kaikkea olla hyvä ystävä, eikä hän kestänyt nähdä Kallea noin surkeana. Kunpa vain Murun uusi ystävä uskoisi häntä!
Kun Kalle ei sanonut mitään, Murunkin silmät alkoivat vettyä. Muru astui varovaisesti lähemmäksi Kallea, joka tuijotti maata, eikä vieläkään katsonut Murun suuntaan. Hän puski hellästi sininaamioisen ystävänsä poskea ja korvaa.
"Uskothan sinä, etten tarkoittanut pahaa?" Muru kysyi ääni väristen ja sukaisi kielellään Kallen korvantaustaa sovittelevasti. Silloin kollin pää kääntyi refleksinomaisesti.
"Voi Kalle, sano jotain!" Muru parahti itku kurkussa. Hän yritti tavoittaa Kallen katsetta epätoivoisilla, anovilla silmillään. Muru ajatteli antavansa Kallen härnätä häntä niin paljon, kuin tämä jaksaisi, jos kolli vain antaisi hänelle anteeksi...

//Kalle? :C

Katselin ulos ikkunalaudalta, ja suin turkkiani. Kotikisuksi tulemisen jälkeen, turkistan oli tullut kiiltävämpi, ja vatsani oli pyöristynyt enemmän ruuan myötä. Vanhemman puoleinen naaras omistajani oli tosi mukava, hän aina helli minua, ja teki hyvää ruokaa. Kuulin alakerrasta omistajani kutsun, tiesin, että oli ruoka aika. Hyppäsin ikkunalaudalta omistajani sängylle, jossa minäkin nukuin usein. Sängyltä hypähdin lattialle, ja tassutin nopein askelin kohti portaita, niin että lyhyet kynteni rapisivat lattiaa vasten. Omistajani leikkasi kynteni usein, niin etten pystynyt enää kiipeilemään edes puissa, mutta en ollut vihainen, sillä pidin omistajastani niin paljon. Hyppelin portaat alas, niin että kaulapantani tiuku helisi kauniisti, ja suuntasin ruokahuoneeseen, mistä olin kuullut omistajani kutsun. Näin kyyryselkäisen omistajani kaatavan ruokakuppiini raksuja, naukuin hänelle iloisesti ja aloin nakertamaan raksujani. Ilmassa leijui lihan haju, joten omistajani oli paistamassa lihaa, toivoin kovin, että minäkin saisin vähän. Söin viimeisen raksun ja katselin ylös, missä omistajani paistoi lihaa. Naukuin pyytävästi, mutta sain vastaukseksi kielteistä kaksijalan ääntelyä. Tiesin etten tänään saanut lihaa, joten tassutin ovelle, johon oli äskettäin asennettu minua varten kissanluukku. Menin luukun läpi, pihalla oli ohut lumipeite, ja ilma oli kolea. Pörhistin ilmavaa turkkiani, ja tassutin pihan läpi, hyppäsin aidalle ja katselin ympärilleni. Ukkospolku, joka oli aitani toisella puolella, oli hiljainen. Näköpiirissäni ei ollut yhtäkään hirviötä, ja olin kiitollinen, kun minun omistajallani ei ollut hirviötä. Katsoin pihaa vasta päätä minun pihaani, jossa Puh asui. Kolli oli kadonnut jäljettömiin yhtenä päivänä, olin käynyt katsomassa oliko hän siellä, kun olin huolestunut kun häntä ei ollut näkynyt. Kun olin käynyt Puhin talolla, en ollut haistanut kollin tuoretta hajua mistään, toivoin vain, että missä Puh olikaan, hän oli kunnossa ja onnellinen. Huomasin että tien yli tassutti nopeasti karvaton kissa, jonka tunnistin Nasuksi. Nasu oli ollut omistajiensa kanssa reissussa, joten en ollut nähnyt kollia hetkeen, mutta olin ilahtunut nähnessäni hänet. Nasun päällä oli villapaita, ja kolli näytti olevan kylmissään. Nasu ilahtui hiukan nähdessään minut aidalla, kolli katsoi ympärilleen, kuin etsien jotain, ja käänsi taas katseensa minuun.
”Hei Ti-tihku, e-etsinkin sinua, ole-oletko nähnyt Puhia? Kävin ka-katsomassa hänen taloltaan, mu-mutta hän ei ollut siellä”, Nasu naukui arasti ja katseli Puhin taloa. Katsoin Nasua, ja sitten Puhin taloa, huokaisin ja avasin suuni.
”En tiedä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, hän on kadonnut”, sanoi Nasulle ystävällisesti. Nasu katsoi huolestunut pilke silmissään Puhin taloa, ja sitten minua. ”Ai, no kiitos”, Nasu naukui huolestuneella äänellä, ja käännähti ympäri. Nasu tassutti ukkospolun yli, omalle pihalleen. Katsoin Nasun perään hymyillen, ja hyppäsin alas aidalta. Kävelin eteenpäin, ehkä pieni lenkki metsässä tekisi hyvää, ja ehkä löytäisin Puhinkin! Tassutin eteenpäin, ajatuksissani, niin että en huomannut ähellä olevaa kissaa. Kolli hyppäsi vasten kylkeäni, ja rääkäisin säikähtäneenä. Kermanvaalea kolli, jolla oli tummemmat raidat, painoi minua vasten maata. Kollin kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Mulkaisin kollia uhkaavasti.
”Pois päältäni, kirppukasa”, sihahdin halveksivasti kollille. Kolli näytti yllättyneeltä, ja päästi minut otteestaan. Nousin istumaan ja katsoin kollia silmiin, siistin kielelläni turkkini, ja kääräisin siististi häntäni tassujeni päälle.
”Kuka olet?” kolli kysyi uteliaasti. Katsoin kollia ilkikurisesti silmiin ja hymyilin. ”Mitä se sinulle kuuluu?” naukuin piikittelevällä sävyllä, ja katsoin muualle. ”Minä olen Raita”, Raita esittäytyi ärsyyntyneen kuuloisena. Katsoin kollia ja hymyilin. ”Minä olen Tihku”, esittäydyin Raidalle, ja hymyilin. Raita nyökkäsi.
”Uskallakkin enää hypätä päälleni”, sanoin uhkaavasti, ja nousin seisomaan. Raidan viikset väpättivät huvittuneesti.
”me näemme vielä kotikisu, ei kun siis, Tihku”, Raita huikkasi lapansa yli, tassuttaessaan syvemmälle metsään. ”Nähdään kirppukasa”, huudahdin lapani yli ja naurahdin, Raita oli huvittava mielestäni. Tassutin kohti kotia, ja hyppäsin aidalle, hyppäsin nurmelle, joka oli lumen peitossa. Tassutin sisään kissanluukusta, ja suuntasin yläkertaan. Ilokseni omistajani maasi sängyllä, ja luki kirjaa. Hyppäsin sängylle, ja kiehnäsin omistajani ympärillä. Asetuin makaamaan hänen syliinsä, ja hän silitti minua hellästi. Pian vaivuin uneen.

Valo kulki isänsä perässä kapealla polulla, jonka riistaeläimet olivat polkeneet lumeen. Tuoreet hajujäljet kutkuttelivat houkuttelevasti Valon nenää, mutta hänen vatsansa oli kylläinen juuri syödyn aterian jälkeen. Ei ollut mitään järkeä saalistaa enempää kuin tarvitsi.
Sammakon hännänpää heilui nuoren kollin nenän edessä kutsuvasti. Valon katse seurasi sitä tarkasti kuin saaliseläintä, ja silmänräpäyksessä hänen tassunsa olivat jo sen kimpussa. Sammakko ulahti yllättyneenä ja vetäisi häntänsä kauemmaksi. Valo veti kyntensä sisään ja virnisti isälleen pahoittelevasti.
"Anteeksi", hän sanoi nopeasti. "Refleksi."
Sammakon säikähtänyt ilme pehmeni nopeasti huvittuneeksi hymyksi. Kolli heilutteli häntäänsä Valon edessä - tällä kertaa tarkoituksella -, ja Valo yritti saada sen kiinni.
Kaksikko peuhasi lumessa tovin, Valo Sammakkoa takaa-ajaen. Leikin loputtua nuori erakko lysähti hankeen makaamaan hengästyneenä. Myös Sammakko istahti alas läähättäen. He vilkaisivat toisiaan ja puhkesivat molemmat nauramaan samaan aikaan nähdessään, miten sekaisilta ja epäsiisteiltä heidän turkkinsa näyttivät.
Lähistöltä kuuluva rasahdus keskeytti isän ja pojan sydäntä lämmittävän hetken. Valon korvat ponnahtivat pystyyn, ja hän vilkuili ympärilleen valpastuneena. Pian hänen katseensa osui puun takaa pilkistävään oranssinpunertavan turkkiin, ja silmänräpäyksen ajan kolli ehti luulla sitä ketuksi. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä puun takaa kurkistikin nuori kissa. Ilmassa tuoksui vahvasti kaksijaloilta, ja Valo arveli kyseessä olevan kotikisu. Hän katsoi suurin piirtein oman ikäistään kollia korvat luimussa ja niskakarvat hieman varautuneesti pystyssä.
"Oi, terve!" Sammakko tervehti muukalaista ystävällisesti huomattuaan uuden kissan. "Emme huomanneetkaan sinua siellä. Kuka olet?"
Valo kirosi mielessään sitä, miten sosiaalinen hänen isänsä oli - aina puhumassa tuntemattomille ja hiomassa uusia ystävyyssuhteita.

//Riku?

Katsoin loukkaantuneena toivetta silmiin, minulla oli ymmärrettävä syy lähteä. Heilautin häntääni muutaman kerran turhautuneena ja nostin huultani Toiveelle.
”Kuinka kehtaat sanoa noin! Aamupentu oli onnellinen Kuolonklaanissa, en olisi voinut raahata häntä mukaan! Enkä olisi pystynyt elämään päivää kauemmin klaanissa, minkä johtaja murhasi Mäyräkynnen”, Sähähdin ja katsoin silmät leiskuten vihaa Toivetta. Toive näytti säikähtäneeltä. Käännähdin ympäri ja nostin leukaani, nousin seisomaan ja tassutin eteenpäin, toive oli saanut minut todenteolla vihaiseksi. Toive tuli perääni nopeasti ja käveli rinnallani.'
”Minä pyysin anteeksi emo, emo, anna anteeksi”, Toive pyysi, katsoin nenääni nyrpistäen poikaani ja pysähdyin. Istahdin alas ja välttelin Toiveen katsetta. Lumihiutale tippui kuonolleni ja aivastin. Katseeni pehmeni yhtäkkiä, ja hymyilin Toiveelle lempeästi. Purskahdin nauruun ja hymyilin. Toive katsoi minua kummastuneena.
”Emo”, Toive naukui hämmentyneenä. Nauroin vielä ja lopetin pian, mutta viikseni väpättivät huvittuneena.
”Anteeksi, en vain ikinä ole ollut noin vihainen. Ja saat anteeksi”, naukuin lempeästi hymyillen. Huokaisin helpottuneena ja suljin silmäni, annoin lumihiutaleiden tippua naamalleni. ”Mutta olen yhä loukkaantunut”, jatkoin hymyillen. Toive nyökkäisi vaivaantuneena. Katson häntä lempeästi ja huokaisin.
”No, en ehtinyt sanoa kaikkia kuulumisia”, jatkoin hymyillen. Olin ylpeä Pyörreselusta, joka oli hankkinut kunnollisen, mukavan, ja kohteliaan kumppanin. Ja toivoin, että hän saisi joskus tämän kanssa pentuja, vaikka en koskaan näkisi heitä.
”Pyörresielulla on kumppani”, kehräsin onnellisena. Toiveen ilme muuttui epäilevästi.
”Kuka?” Hän kysyi uteliaasti. Hymyilin onnellisesti, Toive varmaankin pitää pyörresielun valinnasta!
”Hänen kumppaninsa on Nuppujuova, hän on mukava ja kohtelias, on täydellinen Pyörresielulle!” Naukuin onnellisesti hymyillen.

// Toive?

Toive kurtisti otsaansa. Mäyräkynis oli kuollut? Oliko se totta?
“Mäyräkynsikö?” Toive sanoi hiljaa. Hän tunsi sydämessään piston emonsa puolesta. Oli varmasti tosi vaikeaa menettää kumppaninsa.
“Olen pahoillani”, Toive naukui hieman epäluuloisesti. Hän ei ollut koskaan pitänyt isästään oikeasti.
“Jos haluat jutella, olen aina tässä. Mitä Pyörretassulle kuuluu? Entä Aamupentu-paralle?” musta kolli kysyi tiedonjanoisena. Hän halusi tietää kaiken tapahtuneen.
“Pyörretassu on nykyään Pyörresielu ja Aamupentu jäi pentutarhalle Lumikkoviiksen hoiviin”, Orvokkisydän kertoi.
“Miten olit niin julma! Jätit Aamupennun varttumaan ilman emoaan! En usko tätä todeksi.” lauseen loppua kohden Toive rauhoittui mutta viuhtoi hännällään suutuksissaan. Hän oli todella rakastanut siskoaan. Orvokkisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä.
“Toivon, että olisin jäänyt niin olisin voinut pitää hänestä huolen, kun emo, joka on myös minun omani ei osannut itse”, Toiveen syytös kajahti metsässä, joka oli hiljennyt kuin taikaiskusta. Taivaalta satoi edelleen lumihiutaleita, jotka sulivat turkkiin siihen osuessaan.
“Anteeksi”, Toive katui heti sanojaan nähdessään emonsa loukkaantuneen ilmeen. Hän toivoi emon antavan anteeksi hänen raivon puuskansa, joka oli yllättänyt jopa hänet.
//Orvokki?

Muru oli läimäissyt hiirilelun kohti Kallea, mutta vaaleaturkkinen kolli ei nähnyt lelua missään. Hän yritti etsiä sitä ihmeissään, kunnes tunsi yllättäen jonkin iskeytyvän hänen häntäänsä.
"Lankaan menit!" Muru maukui iloisesti, mutta Kalle ei ollut iloinen. Muru oli huijannut häntä kesken hauskan leikin ja saanut Kallen säikähtämään. Kalle katsoi kirjavaa naaraskissaa vakavana hetken hiljaa. Hiljaisuuden aikana Murun hymy hyytyi:
"Onko kaikki hyvin? Ethän sinä suuttunut, Kalle?"
Kalle ei tiennyt mitä sanoa. Tietysti hän oli loukkaantunut, kun hänen ystäväkseen luulema Muru olikin pilkannut ja huijannut nuorta kissaa leikkiessä! Kallen sininen katse kääntyi leluhiireen. Häntä ei huvittanut enää leikkiä, joten kolli jätti hiiren paikoilleen ja nousi ylös.
"Minne sinä menet?" Muru kysyi nyt jo huolestuneena, mutta suivaantunut Kalle ei halunnut vastata. Kalle oli tehnyt aiemmin kaikkensa lepytelläkseen toista, ja nyt hän oli loukannut Kallea hirvittävällä tavalla. Sininaamioinen kissa tallusteli häntä maata laahaten kohti ulkotarhaa. Hän vilkaisi vielä kerran erittäin pettyneenä Murua, ennen kuin loikkasi ikkunalaudalle ja pujahti kissanluukusta kylmään ulkoilmaan. Kalle laskeutui tarhan lumiselle maalle ja huokaisi syvään ja mietti puoliääneen:
"Muru pitää minua vain pilkkanaan... Miksi ihmeessä hän halusi huijata minua niin?"
Kalle alkoi niiskuttaa osittain kylmästä ja osittain lähestyvän itkun vuoksi. Hän olisi niin kovasti halunnut olla Murun ystävä, jonka vuoksi naaraan käytös tuntui erityisen pahalta.

//Muru? :-(

Kalle oli ollut erittäin pahoillaan ja luvannut Murulle, ettei jättäisi tätä enää koskaan yksin. Murulle oli tullut jo hieman parempi olo, kun Kalle oli vaikuttanut niin välittävältä. Naaraasta tuntui jopa hieman surkealta Kallen puolesta; tuuheaturkkinen kolli ei selvästikään ollut tarkoittanut pahoittaa hänen mieltään.
Kalle oli lähtenyt kiipeilypuussa makaavan Murun luota nukkumishuoneen suuntaan ja palannut pian puun vierelle mustavalkoinen hiiri hampaissaan. Murun sydän suli heti, kun hän näki hiirilelun. Se oli hyvin ajattelevaista Kallelta.
"Tule, Muru! Leikitään sellaista, että lyödään hiirtä tassuillamme vuorotellen toisillemme!" Kalle maukaisi hymyillen. Muru oli erittäin positiivisesti yllättynyt, miten iloisena Kalle oli valmis jakamaan lelunsa Murun kanssa. Muru laskeutui alas kiipeilypuusta hento hymy kasvoillaan. Kilpikonnavalkoisella naaraalla oli jo sen verran parempi olo, että hänen häntänsäkin nousi pystyyn.
"Leikitään vain! Mutta minun pitää varoittaa sinua, että olen aika hyvä siinä", Muru kurnahti leikkimielisesti. "Leikimme sitä aina sisarusteni kanssa!"
"No, se nähdään!" Kallen suusta pääsi innostunut mrrau tämän viskatessa hiiri nopeasti Murun suuntaan.
Muru ehti nipin napin pysäyttää hiiren vasemmalla etutassullaan. Isolla tassulla oli helppo osua hiireen. Naaras löi hiirtä kovalla voimalla, jolloin se viskautui takaisin Kallen käpäliin. Naamiokuvioinen kolli loikkasi refleksistä hassun näköisesti ilmaan, mutta tähtäsi laskeutuessaan nopean iskun mustavalkoiseen hiireen. Hiiri kiiti lattiaa pitkin Murun ohitse, mutta kilpikonnakuvioinen naaras lähti hyppelehtimään sen perään innostuneena. Muru otti hiiren hampaisiinsa ja toi sen takaisin, hiukan lähemmäksi Kallea. Laskettuaan hiiren eteensä, Muru päätti yrittää hämätä Kallea hiukan. Hän nosti valkoista tassuaan, mutta huitaisikin sillä ilmaa. Kalle nosti jo toisen etukäpälänsä ilmaan ja näytti hämmentyneeltä, kuin ei olisi tiennyt, mihin hiiri oli kadonnut. Muru kuitenkin löi hiiren Kallelle vasta nyt toisella tassullaan.
"Mitä ihmettä?" Kalle huudahti, kun hiiri osui hänen tummaan häntäänsä.
"Lankaan menit!" Muru naukaisi viikset väristen.

//Kalle? ^^

Kalle oli aidosti hyvin pahoillaan siitä, että oli onnistunut vahingossa loukkaamaan Murua. Innostunut kollikissa oli unohtanut heidän sopimuksensa ja Kalle oli tosissaan luullut Murun tulevan hänen perässä naapurin puolelle. Murua ei ollut enää kiinnostanut pihalla olo, vaan naaras oli kiiruhtanut nopeasti takaisin sisälle Kalle kintereillään. Kirjava naaraskissa oli loikkinut kiipeilypuun alemmalle pedille, kun Kalle saapui sisään pesään. Kolli huomasi Murun astelleen häntänsä kasvoilleen ja sulkeneen silmänsä.
'Voi ei! Hän on varmasti todella vihainen minulle', Kalle mietti suruissaan. Kotikisu yritti kuumeisesti pohtia, kuinka voisi saada toisen paremmalle tuulelle. Nuori kissa muisteli, mitä emo ja Myy olivat hänelle opettaneet. Kallella oli pentunakin ollut tapana ajattelemattomuudellaan loukata muita. Kalle vain sattui menemään tunne edellä ja silloin hän unohti kaiken muun. Tahallaan Kalle ei ikimaailmassa loukkaisi ketään!
Yhtäkkiä Kalle muisti, että emo oli aikoinaan käskenyt Kallea pyytämään anteeksi veljeltään ja piristämään häntä. Kolli nyökytteli tyytyväisenä päätään; niin hän tekisi nyt Murullekin!
"Muru hei", kolli naukui ja loikki kömpelösti ylös kiipeilypuuhun pedille, joka sijaitsi Murun petiä hieman alempana. Kirjava naaras raotti silmiään ja katsoi Kallea tuimasti, selvästi yhä loukkaantuneena.
"Anteeksi, ihan oikeastikaan minun ei ollut tarkoitus jättää sinua yksin", Kalle huokaisi hiljaa ja jatkoi vaimealla äänellä miltei kuiskaten, "lupaan, etten tee niin enää koskaan." Muru nosti hitaasti päätään ja katsoi mietteliäänä Kallea.
"Lupaatko oikeasti?" kirjava naaras varmisti, aivan kuin hän ei olisi luottanut Kallen sanaan! Se oli toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä Kallen lupaukset eivät aina kestäneet kovin pitkään, sillä kuten sanottu, kolli unohti lupauksensa melko nopeasti innostuessaan jostakin. Kalle nyökytteli kuitenkin päätään, sillä hän ei itse tiennyt, ettei välttämättä osaisi pitää lupaustaan.
"Lupaan! En koskaan enää tahdo loukata sinua!" kolli hihkaisi niin täpinöissään, että menetti tasapainonsa ja oli vähällä pudota puusta. Hän horjahti jo alas pediltä, mutta onnekseen hän sai kiinni pedin laidasta. Hetken kolli roikkui ilmassa, ennen kuin sai kammettua itsensä takaisin pedille.
"Huh, sepä oli lähellä! Tahdotko sinä leikkiä? Tule, leikitään hiirellä!" Kalle ehdotti ja loikki jo kömpelöin liikkein alas lattian tasolle. Viimeisellä loikalla Kalle oli vähällä lentää nenälleen. Sitten hän juoksi kovaa vauhtia kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Kollin vauhti oli liian kova, ja hän joutui jarruttamaan käpälät liukuen. Kuten arvata saattaa, Kalle ei saanut vauhtiaan hidastumaan tarpeeksi, vaan hän törmäsi käytävällä olevaan kaksijalkojen neliskanttiseen huonekaluun. Törmäyksestä hämillään oleva Kalle ravisteli päätään, nousi ylös ja käveli nukkumapaikkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän muisteli pelanneensa hiirilelun kaksijalkojen pedin alle ennen Murun saapumista.. Kalle työntyi pedin alle ja alkoi silmäillä lattiaa. Pölyä oli paljon, mutta sen seasta kotikisu erotti mustavalkoisen hiirensä! Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja palasi takaisin kiipeilypuun lähelle.
"Tule, Muru! Leikitään sellaista, että lyödään hiirtä tassuillamme vuorotellen toisillemme!" Kalle ehdotti hymyillen. Lelun jakaminen oli tavallisesti Kallelle vaikeaa, mutta nyt hänen oli saatava Muru piristymään. Kaiken lisäksi tämä hiiri ei kuulunut Kallen lempileluihin, joten hän voisi ihan hyvin antaa sen vaikka kokonaan Murulle.

//Muru?

Muru oli lähtenyt Kallen perässä ulos tarhasta, kun he olivat jääneet kotiin kaksin. Muru oli lähtenyt mukaan sillä ehdolla, ettei Kalle jättäisi häntä yksin. Muru oli äärimmäisen varovainen kissa, eikä hän pitänyt outojen paikkojen tuomasta epävarmuudesta. Ties mitä vaaroja ja yllätyksiä ulkona tulisi vastaan. Hehän voisivat eksyä! Tai pahempaa, joutua tappeluun, jos eksyisivät vahingossa jonkun toisen kissan reviirille. Kaikesta huolimatta Kalle oli kuitenkin viilettänyt heti pensasaidan läpi Myy-nimistä, naapurissa asuvaa kissaa etsimään ja jättänyt Murun taakseen, vaikka naaras oli vielä pyytänyt Kallea odottamaan. Muru oli erittäin pettynyt Kallen huomioimattomasta käytöksestä — sekä ennen kaikkea kauhuissaan ympäriltä kuuluvista, uusista äänistä, joihin nuori naaras ei ollut tottunut. Mistä hän tietäisi, mitkä äänet ennustivat vaaraa?
Muru kyyhötti jännityksestä täristen tarhan ulkopuolella vielä, kun Kalle palasi takaisin vanhempi, mustavalkoinen naaraskissa perässään. Sen täytyi olla Myy.
”Voi ei, onko jokin hullusti?" Kalle kysyi hyvin hämmentyneen näköisenä, kiiruhtaen takaisin Murun luokse.
”Jätit minut yksin!” Muru mourahti kimeästi, samaan aikaan loukkaantuneena sekä peloissaan. Hän oli kuitenkin helpottunut, kun Kalle oli palannut takaisin niin pian.
”Anna anteeksi, Muru! Luulin, että tulisit perässäni”, Kalle vonkaisi pahoittelevana. Muru ei vastannut mitään. Naaraasta tuntui edelleen kurjalta, vaikka hän tiesikin, että Kalle oli vain hieman pöhelö.
”Tuo ei kyllä ollut reilusti tehty, Kalle”, Myy oli ilmaantunut Kallen viereen ja katsoi kollia tiukasti. Muru oli kiitollinen tuesta. Kalle näytti kuitenkin apealta. Myyn katse lämpeni hänen katsoessaan Muruun.
”Sinä olet siis se Kallen uusi ystävä. Minä olen Myy, mukava tavata”, mustavalkoinen naaras maukui lämpimästi ja lisäsi sitten: ”Onpa sinulla nätti ja hyväkuntoinen turkki!”
Myyn sanat piristivät Murua hiukan, vaikka hän oli edelleen hyvin loukkaantunut Kallelle.
”Kiitos. Niin, ja minun nimeni on Muru”, Muru maukui.
”Hei! Mitä jos mentäisiin yhdessä tutkimaan naapurustoa!” Kalle ehdotti innoissaan.
”Minä menen kyllä sisälle”, Muru tokaisi.
”Oli mukava tavata sinut, Myy”, hän naukaisi, ennen kuin pujahti takaisin tarhaan Kallea vilkaisematta, häntä alhaalla.
”Odota!” kuului nuoren kollin ulvaus.
Muru kipitti oleskeluhuoneeseen ja hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen. Kilpikonnavalkoinen naaras käpertyi siihen, asetti tuuhean häntänsä kuonon päälle ja sulki silmänsä.
Samassa ikkunalta kuului ryminää, kun Kalle tupsahti kömpelösti sisälle. Muru raotti silmiään kulmat kurtussa ja naaraan kasvoille piirtyi tuima ilme. Kalle näytti huolestuneelta löntystellessään kiipeilypuun luokse. Muru tiesi, että antaisi vielä Kallelle anteeksi, mutta hän tunsi edelleen olonsa kurjaksi. Kalle saisi kyllä ensin todistaa, että hän välittäisi Murusta, ja että Muru voisi luottaa häneen, naaras ajatteli.

//Kalle? :(

”Et kai tullut hakemaan minua?” Toivetassu kysyi surullisena. Huokaisin apeasti ja kävelin Toivetassun eteen.
”Voi Toivetassu rakas, minulla oli sinua niin kova ikävä!” naukaisin lempeästi, ja painoin kuononi poikani poskelle. Toivetassu irtautui minusta ja meni kauemmas.
”Olen nykyään Toive, ja vastasitko kysymykseeni”, Toive naukaisi hämmentyneenä reaktiostani, mutta olin varma, että hänelläkin oli ollut minua kova ikävä.
”Voi Toive, en tullut hakemaan sinua, minä, minä, karkasin”, sanoin Toiveelle ja istahdin alas. ”Minulla on sinulle paljon kerrottavaa”, jatkoin ja painoin pääni. Toivetassu tuli varovaisesti lähemmäs.
”Mitä!? Miksi karkasit? Sinullahan oli kaikki hyvin, sinulla oli Pyörretassu, isä, Aamupentu ja Lumikkoviiksi”, Toivetassu naukaisi epäuskoisena siitä mitä olin sanonut. Katsoin Toivetassua silmiin, ja silmäni sumenivat surusta.
”Voi Toive, eivät asiani olleet niin hyvin kuin luulit. En olisi halunnut lähteä, mutta minun oli pakko”; sanoin ja poskelleni vierähti kyynel. Toive istuutui alas ja höristi korviaan.
”Mitä tapahtui?” hän naukui kysyvästi. Niiskautin nenääni ja katsoin Toivetassua silmiin.
”Isäsi”, aloitin ja pyyhkäisin tassullani kyyneleitäni. ”On kuollut”, jatkoin lausetta ja nyyhkäisin. ”Hänet murhattiin, kaikkien nähtävillä, Henkäystähti, murhasi isäsi silmieni edessä, vain kun hän kyseenalaisti hänen sääntöjään”, naukaisin vakavasti, ja poskilleni vieri lisää kyyneliä. ”En enää kestänyt sitä, Henkäystähti meni liian pitkälle, hän on kauhea julmuri, karkasin seuraavana päivänä, ja Lumikkoviiksi saattoi minut ukkospolulle. Sanoin hänelle että pitää hyvää huolta Pyörresielusta ja Aamupennusta”, naukaisin apeana, ja pyyhkäisin tassullani kyyneleet.
”Kai ymmärrät minua, voi Toive, ymmärräthän minua”, jatkoin ja katsoin rakasta poikaani silmiin.

// Toive?

Hetken samoiltuaan Toivetassu jäi istumaan puun vierelle hengittämään raskaasti. Hän tiesi suurinpiirtein missä oli. Mustaturkkinen kolli nousi, kun oli saanut hengityksensä tasaantumaan ja lähti jolkottamaan kohti tuntematonta. Hän tiesi ettei jaksaisi kulkea pitkään mutta hän silti jolkotti eteenpäin. Yhtäkkiä nenään tulvahti tutuhko tuoksu - emo. Toivetassun mieli samoili takaisin Kuolonklaaniin ja hän tajusi, että jos halusi tehdä päätöksen nimen muuttamisesta Toiveeksi Toivetassusta se oli tehtävä nyt, koska emo oli tullut etsimään häntä eikä Toivetassu halunnut olla enää kytköksissä Kuolonklaaniin. Selvä se sitten oli. Toive loikki kohti pensaiden takana liikkuvaa kissaa ja tunnisti tämän Orvokkisydämeksi.
“Emo?” Toive naukui iloisesti ja tajusi vasta sitten, että Orvokkisydän luuli hänen kuolleen.
“Toivetassu?” Orvokkisydän käännähti kohti Toivetta silmät ammollaan.
“Tiesin, etten kuvitellut, että haistoin hajusi täällä”, Orvokkisydän naukui.
“Miten olet elossa? Tai siis Lumikkoviiksi ja Höyhenhalla kertoivat sinun kuolleen. Höyhenhalla sai rangaistuksen”, Orvokkisydän sanoi. Oliko Höyhenhalla joutunut pahoihin vaikeuksiin?
“En kuollut. Se hirviö osui minuun ja lensin ukkospolun toiselle puolen”, Toive sanoi.
“Et kai tullut hakemaan minua?” Toive kysyi surullisena.
//Orvokki?

Muru: 30kp! -

Talvikkitakku: 43kp! -

Kalle: 53kp! -

Kun Muru oli mennyt kaksijalkojen hellittäväksi, Kalle oli tuntenut vatsassaan inhottavan muljahduksen. Yhtäkkiä kollista tuntui, että hän oli vain ilmaa ja aivan ulkopuolinen. Se sai nuoren kollin loikkaamaan alas puustaan ja kipittämään oleskelupedille. Kolli teki Murulle selväksi, ettei hän saanut omia kaksijalkoja, olihan Kalle ollut täällä sentään ensin! Kollin mielestä oli todella epäkohteliasta, miten Muru käyttäytyi pesän uutena kissana. Kalle heittäytyi naaraskaksijalan syliin ja sai hurjasti mukavia rapsutuksia. Kolli nautti täysin rinnoin ja näytti sen kehräämällä kovaäänisesti ja kiehnäämällä kaksijalkaa vasten.
Välillä vaaleaturkkinen kotikisu vilkuili Murua, joka nautti uroskaksijalan huomiosta. Kallen vatsassa muljahti taas, vaikka hän yritti muistuttaa itselleen, että kaksijalat kykenivät kyllä rakastamaan kahta kissaa. Hän ei vaan päässyt eroon inhottavasta ajatuksesta, että Muru oli tullut hänen kotiinsa viemään hänen kaksijalkansa.. Kalle kuitenkin piti Murusta, eikä hän halunnut ajatella toisesta pahaa, jonka vuoksi ajatukset tuntuivat entistä inhottavammilta.
"Älä lopeta", Kalle kehräsi, kun kaksijalka nosti käpälänsä pois kollikissan turkilta. Kissa käänsi siniset silmänsä naaraskaksijalkaan, joka muiskautti suukon hänen otsalleen. Kaksijalka nosti hellästi Kallen pois sylistään ja sanoi jotakin omalla kielellään.
"Eii! Älä mene", Kalle parkaisi kovaäänisesti, kun kaksijalka nousi ylös. Myös uroskaksijalka oli noussut ylös, ja nyt kahdella jalalla seisovat eläimet keskustelivat toisilleen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja Kalle seurasi tapahtumaa uteliaana pää kallellaan. Oltuaan hetken toisissaan kiinni, kaksijalat lähtivät eri suuntiin; toinen märkään paikkaan ja toinen nukkumapaikkaan.

Muru ja Kalle olivat jääneet kaksin, ja heidän ylleen oli laskeutunut hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi märästä paikasta kuuluva veden liplatus.
"Minä menen kyllä nyt nukkumaan", Kalle naukui haukotellen ja nousi ylös pehmeältä pediltä.
"Minuakin väsyttää. On ollut pitkä päivä", Muru vastasi venytellessään. Kalle loikkasi kovalle lattialle ja tassutteli kiipeilypuulleen. Kolli huomasin Murun jääneen pedille pesemään itseään. Kalle loikki parilla loikalla kiipeilypuun ylimmälle pedille, joka oli sotkeutunut kollikissan vaaleista karvoista. Kun Kalle etsi hyvää asentoa, hän mietti mielessään, kuinka hänen täytyisi jonain päivänä muistuttaa kaksijalkoja kiipeilypuun siistimisestä.
Päivä oli tosiaankin ollut raskas. Uusi pesätoveri ja paikkojen esitteleminen oli käynyt työstä, ja nyt Kalle oli hurjan väsynyt. Kolli nukahti nopeasti.

Murun saapumisesta oli kulunut jo pari päivää. Naaraskaksijalka oli poikkeuksellisesti pysynyt kaikki päivät kotona, mutta eilen uroskaksijalka oli tapansa mukaisesti lähtenyt aikaisin aamulla omille teilleen. Kalle oli tuntenut inhottavia muljahduksia vatsassaan, kun pesään ainoaksi jäänyt kaksijalka oli silitellyt Murua. Välittömästi nuori kollikissa oli pyrkinyt kaksijalkansa huomion keskipisteeksi ja mennyt myös pyytämään silityksiä. Kerran kolli oli mennyt kaksijalan ja Murun väliin, mutta se oli jäänyt viimeiseksi kerraksi Kallen nähdessä Murun terävän ilmeen. Hän ei halunnut suututtaa uutta ystäväänsä, joten tyytyi pyytämään rapsutuksia kaksijalan toiselta puolelta.
Tänä aamuna molemmat kaksijalat olivat heränneet aikaisin, ruokkineet kissat ja lähteneet sitten pois kotoa. Muru ja Kalle olivat jääneet ensimmäistä kertaa kahdestaan.
"Tahtoisitko sinä lähteä käymään ulkona?" Kalle tallusteli ruokapaikkaan ja esitti kysymyksen Murulle, joka oli loikannut ruokapaikan korkealle tasolle katselemaan ulos ikkunasta. Kirjavan naaraskissan terävä ja tarkkaavainen katse kääntyi Kalleen.
"Mennään vain, kunhan et jätä minua yksin. En tunne näitä piha-alueita lainkaan", Muru huomautti, eikä Kallella ollut mitään sitä vastaan. Hän nyökytteli iloisena päätään.
"Mennään sitten!" kolli hihkaisi ja kääntyi salamannopeasti ympäri, pinkaisten sitten juoksuun kohti oleskelupaikkaa. Kalle lähti liikkeelle niin vauhdilla, että hän suti hetken paikallaan ruokapaikan lattialla olevan lattiaturkin päällä. Turkki meni ihan mutkalle Kallen päästyä viimein matkaan. Kollikissa loikki oleskelupedin yli ja pudottautui kömpelösti maahan. Hänen vauhtinsa oli niin kova, että kissan pää kopsahti seinään. Kalle ravisteli hämillään päätään.
"Oho! Näitkö sinä Muru? Olin todella nopea!" Kalle naurahti ja käänsi katseensa Muruun, joka oli loikannut oleskelupedin selkänojalle.
"Näin kyllä ja kuulin myös", Muru vastasi ja loikkasi taitavasti selkänojalta reilu kissanmitan päässä olevalle ikkunalaudalle, josta he pääsisivät ulkotarhaan. Kalle seurasi toista kissaa ja kiilasi hänen eteensä ja meni ensin kiipeilypuun luokse, jonka takaa he pääsisivät ulos. Lunta oli satanut sen verran, että Kallen piti kaivautua sen läpi päästäkseen ulos. Sen seurauksena kollin pörröinen turkki oli aivan lumessa. Lumi osui Kallen rintakarvoihin hänen seistessä hangessa.
"Tule vain, se on vain lunta", Kalle naukui kannustavasti Murulle, joka lopulta työntyi raosta ulos. Kirjava naaras ravisteli turkiltaan enimmät lumet ja alkoi uteliaana tarkkailemaan pihaa, jota ympäröi korkea pensasaita. Yhtäkkiä Kallen mieleen muistui Myy. Olikohan hän pihalla?
"Hei! Mennään katsomaan onko Myy ulkona!" Kalle innostui ja lähti pinkomaan puuterilumessa kohti pensasaitaa, jonka toisella puolella Myyn koti oli.
"Kalle, odota!" Muru huudahti, mutta Kalle oli kovaa vauhtia pinkomassa eteenpäin, eikä hän innostukseltaan kuullut pesätoverinsa huudahdusta. Kalle rymisteli vauhdilla pensasaidan oksien välistä toiselle pihalle.
"Myy! Myy! Oletko sinä ulkona?!" Kalle huhuili vanhempaa naaraskissaa. Kallen iloksi musta naaraskissa ilmestyi kaksijalanpesänsä nurkan takaa ja katseli Myytä arvioiden.
"Onko jokin hätänä, Kalle?" Myy kysyi loikkiessaan kaiketi aiemmin tekemäänsä polkua pitkin Kallen luokse.
"Minä tahdon esitellä sinulle erään kissan! Sain uuden pesätoverin, tule!" Kalle hihkui niin innoissaan, ettei malttanut pysyä aloillaan.
"Rauhoitu Kalle, ei ole kohteliasta hosua tuolla tavalla", Myy torui nuorta kissaa emomaisella tavalla. Kalle veti syvään henkeä ja pahoitteli käytöstään. Sitten hän lähti Myyn edellä takaisin omalle pihalleen ja Murun luokse. Muru seisoi edelleen lähellä tarhaa. Kalle säikähti huomatessaan, ettei Muru näyttänyt iloiselta.
"Voi ei, onko jokin hullusti?" Kalle kysyi aidosti hämmentyneenä ja toivoi, ettei ollut taas loukannut ystäväänsä tahtomattaan…

//Muru? D:

Muru ja Kalle olivat juuri saaneet ruokansa. Kalle oli kuitenkin erittäin epäkohteliaasti alkanut ahmimaan Murun ruokia, kun naaraalle olikin annettu ruoka ensin. Muru loukkaantui tästä melko paljon, eikä pitänyt siitä, että ruoka haiskahti nyt Kallelle. Kyllä Kallen olisi pitänyt tietää, että käytäntöihin kuului ruokkia ensin Murun kaltaiset, kauniit ja sivistyneet naaraat. Olihan Kalle pahoitellut, mutta Muru oli sen verran loukkaantunut — ja nälkäinen — ettei vastannut. Mitään sanomatta Muru oli kuitenkin alkanut syömään ruokiaan, kun Kallekin oli saanut omansa.
Pian hän kuuli Kallen ahmimisen loppuvan. Murulla oli vielä puolet ruuasta jäljellä. Se oli todella hyvää, kilpikonnavalkoinen naaras nautiskeli siitä rauhassa. Hän pysähtyi hetkeksi nuolemaan viiksiin tarttunutta ruokaa.
”Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!" Kalle siirtyi kyttäämään Murun kippoa ja nuoleskeli huuliaan. Murua otti päähän kollin käytös.
”Minähän syön koko ajan. Sinä hotkit todella nopeasti, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? Mehän sovimme, ettemme koske toistemme ruokiin, mutta teit senkin jo”, Muru sihahti tuohtuneena. Hänen häntänsä alkoi viuhtoa, mutta Muru yritti rauhoittua ja pakottaa sen pysymään paikallaan. Kalle näytti hieman hämmästyneen Murun vahvasta reaktiosta. Tämä peruutti pari askelta kauemmas Murun kiposta ja painoi päätään hieman alas.
”Ai… anteeksi. Luulin, että vatsasi oli jo täynnä, kun vain tuijottelit ruokaa.”
Muru muisti oman emonsa näyttäneen hyvin pelottavalta ärsyyntyessään ja pohti, muuttuivatko hänen omatkin silmänsä yhtä villeiksi. Naaras ei halunnut näyttää mitenkään uhkaavalta ja toivoi, ettei ollut pelästyttänyt uutta ystäväänsä, vaikka kolli olikin käyttäytynyt melko törpösti. Muru kuitenkin halusi vain syödä rauhassa loppuun.
”Ei se mitään. Saisinko nyt ruokarauhan, kiitos”, Muru maukaisi hennolla äänellä. Kalle nyökkäsi ja tassutteli muualle.

Saatuaan kipon tyhjäksi Muru jatkoi paikkojen tutkiskelua itsekseen. Kaksijalat kävivät välillä hänen luonaan, ilmeisesti tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Kun Muru oli käynyt kaikki nurkat ja piilopaikat läpi, hän pystyi vihdoin rauhoittumaan vähän. Uuden kodin hajut tuntuivat edelleen oudoilta, mutta ainakin Muru oli jo tottunut Kallen ominaistuoksuun.
Muru hiippaili oleskelupaikkaan, jossa kaksijalat istuivat suuren, pehmeän näköisen oleskelupedin päällä. Kalle makoili kiipeilypuunsa ylimmällä tasolla. Kaksijalat huomasivat Murun ja alkoivat hokea hänen nimeään ja kurottivat etutassujaan Murun suuntaan kutsuvasti. Muru naukaisi iloisena huomiosta, kipitti kaksijalkojen luokse ja hyppäsi oleskelupedille. Naaraskaksijalka antoi hänelle oikein kunnolla rapsutuksia samalla, kun kollikaksijalka paijasi kotikisun päätä ja selkää. Se rentoutti Murua ja hän uskaltautui asettumaan makuulle kaksijalkojen väliin kehräten kovaan ääneen. Hänestä tuntui, että hän voisi torkahtaa siihen.
Juuri, kun Muru oli nukahtamaisillaan, kuului läheltä käpälän askelia, joita seurasi Kallen ääni:
”Kuule, et sinä voi tulla tänne vain omimaan minun kaksijalkojani.”
Muru nosti hämillään päänsä, jolla oli nojannut naaraskaksijalkaa vasten. Kalle hyppäsi naaraskaksijalan toiselle puolelle ja änkesi sen syliin.
”Tämä on minun paikkani”, Kalle murahti.
”Ovat ne minunkin kaksijalkojani”, Muru muistutti puolustavana. Hän ei halunnut riidellä, vaikka ajatus kaksijalkojen jakamisesta tuntui kieltämättä vastenmieliseltä. Onneksi niitä oli kaksi, Muru ajatteli. Siihen tottuisi kyllä ajallaan. Kilpikonnaväritteinen naaras mulkaisi Kallea, kääntyi kollikaksijalan puolelle ja otti siinä mukavan asennon.

//Kalle? :0

Kalle ja Muru olivat juuri tutustuneet ruokapaikkaan Murun kysyessä ruoka-ajoista. Kalle osasi vastata siihen oikein hyvin, olihan hän asunut kaksijalkojensa luona jo useamman kuun.
"Aamulla hieman ennen auringonnousua, päivällä aurinkohuipun ja auringonlaskun välissä ja kolmas vielä auringonlaskun jälkeen", Kalle selosti kovalla äänellä samalla, kun tassutti Murun edellä kohti märän paikan ovea. Kalle pysähtyi oven eteen ja kokeili sitä käpälällään; se oli raollaan niin, että kollikissa sai vedettyä sen auki. Hän ei kuitenkaan livahtanut sisään pesään. Muru kurkisteli oven raosta ennen kuin se paukahti hiljaa takaisin kiinni.
"Tuota paikkaa kannattaa välttää erityisesti joinain aamuina ja iltoina. Kaksijalat eivät pese itseään nuolemalla, vaan ne käyvät vesisateessa tuolla noin. Kannattaa myös olla huolellinen tarpeita tehdessäsi, sillä nämä kaksijalat eivät pidä sottaisista peppukarvoista!" vaalea kolli naukui päätään pudistellen. Muru katsoi Kallea hieman hämmästyneenä, mutta naaraskissa nyökkäsi.
"Yritän muistaa tuon", kirjavaturkkinen kissa lupasi ja lähti Kallen perässä kohti oleskelupaikan perällä olevaa ikkunalautaa. Kalle loikkasi vaivalloisesti kapeahkolle laudalle ja joutui hetken hakea tasapainoaan, ettei hän mätkähtäisi takaisin maahan. Sitten kollikissa kääntyi katsomaan lattialle jäänyttä uutta ystäväänsä.
"Tule, mennään tutustumaan ulkotarhaan", Kalle tokaisi ja viittoi kissan perässään ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta. Ulkona oli hurjan kylmä, mutta onneksi Kallella oli paksu ja lämmin turkki. Hän pörhisteli karvojaan ja odotti Murun pääsevän myös ulos. Naaraskissa silmäili ihaillen valkeaa maisemaa. Kalle oli oppinut, että maahan satanut valkoinen höttö oli lunta ja sitä satoi aina Lehtikatoisin. Vihreä ruoho ja puiden lehdet palaisivat vasta sen jälkeen, kun Hiirenkorvan aika koittaisi. Kalle ei oikeastaan tiennyt, kauanko mikäkin vuodenaika tarkalleen kesti. Kalle oli syntynyt lämpimänä vuodenaikana ja Lehtisateen aikaan hän oli muuttanut omien kaksijalkojensa luokse pois emon ja sisarusten luota.
"Täällä minä ulkoilen", Kalle naukaisi ja loikkasi alas ikkunalaudalta tarhan soraiselle pohjalle. Lunta oli satanut tarhan verkkoaitojen läpi niin, että osa soraisesta maasta oli peittynyt myös lumeen. Kallen ulkokiipeilypuukin oli peittynyt lumeen, joten kaksijalat olivat peitelleet sen neljäsosakuu sitten pelottavalla, kahisevalla peitolla. Kalle kipitti peitellyn kiipeilypuunsa luokse ja viittoi Murun peräänsä:
"Tule, minä näytän sinulle jotain." Kirjava kissa käveli Kallen luokse ja kurkkasi kollikissan esimerkistä puun taakse. Siellä oli pieni, juuri ja juuri kissanmentävä rako, josta pääsi ulos tarhasta.
"Kaksijalat eivät tiedä, että minä pääsen ulos", Kalle kuiskasi ja vilkuili ikkunan suuntaan siltä varalta, että kaksijalat sattuisivat katselemaan heitä, "älä sinäkään kerro heille! Kun kaksijalat ovat poissa, minä tykkään käydä ulkona. Myy-kissa asuu ihan tuossa naapurissa tuon pensasaidan takana!" Muru kuunteli korva tarkkana Kallen kertomuksia, ja naaras nyökytteli nopeasti päätään.
"Salaisuutesi on turvassa, lupaan etten kerro heille", naaras lupasi hennosti hymyillen. Kalle hihkaisi innoissaan ja loikki takaisin ikkunalaudalle. Kaksikko palasi sisään pesään.

Loppupäivän Kalle ja Muru tutustuivat toisiinsa ja Kalle esitteli uudelle ystävälleen kotiaan. Muru tuntui ihan mukavalta kissalta, ja Kalle uskoi tulevansa hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen! Naamiokasvoinen kissa oli innoissaan siitä, että hän saisi leikkitoverin koko loppuelämäkseen. Kaikki asiat olivat paljon kivempia ystävän kanssa.
"Ruokaa!" Kalle parahti, kun kuuli kaksijalan kävelevän ruokapaikkaan. He olivat Murun kanssa parhaillaan oleskelupaikkaa halkovan huonekalun takana keskustelemassa nukkumapaikoista; Muru oli luvannut, että Kalle saisi pitää kiipeilypuun korkeimman pedin itsellään. Kalle pinkaisi juoksuun kohti ruokapaikkaa, jonne uroskaksijalka oli juuri kadonnut.
"Hei, odota minua!" Muru huudahti lähtiessään juoksemaan toisen kissan perään.
"Oiii, mitähän tänään on ruuaksi?!" Kalle hihkui ja heittäytyi selälleen makaamaan kaksijalkansa jalkojen juureen. Pitkäjalkainen kaksijalka oli vähällä kompastua maahan heittäytyneeseen kissaan, ja hän ähkäisi. Kalle tunnisti vain nimensä sanottavan ja kaksijalka jatkoi matkaa kohti kaksijalkojen ruokakaappia.
"Hei! Väärä suunta! Ei siellä ole minun ruokani!" Kalle tuhahti ja paineli kaksijalkansa perään. Kolli huomasi sivusilmällään myös Murun saapuneen ruokapaikkaan, mutta naaras tyytyi silmäilemään tapahtumaa ruokakuppien luota. Kalle loikki kaksijalkansa jalkojen juuressa ja kinusi kovaäänisesti ruokaa. Kun kaksijalka oli ottanut omasta ruokakaapistaan itselleen syötävää, se alkoi tuhahdella ja pudistella päätään. Siitä Kalle tiesi, että kaksijalka taipuisi viimein ruokkimaan nälkäkuoleman partaalla olevan Kallen! Kaksijalka jätti omat ruokansa ruokapaikan tasolle – jonne Kallekin halutessaan pääsisi hyppäämään – ja jatkoi matkaansa Kallen ruokakaapille. Toisin kuin normaalisti, nyt kaksijalka otti esiin yhden sijasta kaksi ruokapussia. Kalle huokaisi helpotuksesta.
"Katso Muru! Sinäkin saat oman ruokapussin!" Kalle loikki ympäri kaksijalkaansa. Kaksijalka avasi pussit ja käveli sitten kissojen ruokakupeille. Kalle ei voinut uskoa silmiään! Kaksijalka kumartui ensin Murun käyttämättömälle ruokakupille, vaikka Kalle oli tämän paikan ensimmäinen kissa!
"Ai, se taitaakin olla minun uusi kuppini! Ensimmäinen kissa ruokitaan aina ensin", Kalle ilmoitti Murulle ja syöksyi varoittamatta kirjavan kissan ja kaksijalan väliin uudelle ruokakupille. Kalle ehti jo saada suullisen ruokaa, kun kaksijalka veti hänet pois kupilta ja torui kissaa matalalla äänellään.
"Äh, se olikin sinun kuppisi. Sori Muru!" Kalle pahoitteli kipittäessään jo kohti omaa kuppiaan, jota kaksijalka oli siirtynyt täyttämään.

Kalle oli jo syönyt, mutta Muru edelleenkin kyyhötti oman kuppinsa edessä. Vaaleaturkkinen kollikissa olisi halunnut lisää ruokaa ja hän oli jo nuollut ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi. Murulla sijaan oli vielä jonkin verran ruokaa syömättä, ja Kalle iski saman tien silmänsä toisen kuppiin.
"Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!" Kalle tarjoutui nuoliaan lipoen.

//Muru?

Muru tuijotti pelokkaan uteliaana nukkumishuonetta, jossa hän näki paikalleen jähmettyneen kiiltävän, punaisen otuksen, jolla oli pitkä kärsä. Kalle oli varoittanut Murua meteliä pitävästä otuksesta, joka halusi syödä kaiken.
”Kaksijalat esittelevät sille aina välillä pesää, ja silloin kannattaa pysyä poissa tieltä ellei halua tulla syödyksi!" Kalle varoitti. Tuuheaturkkinen kolli vaikutti vakavalta. Vaara tuntui olevan todellinen, ja Murua alkoi hieman pelottaa. Mutta minkä tähden kaksijalat pitäisivät sellaista otusta pesässään? Ja vielä ilman valjaita! Olihan kaksijalkojen pakko pystyä estämään sitä hyökkäämästä Kallen ja Murun kimppuun, eikö? Muru peruutti kauemmas huoneesta.
”Pysyn sitten kaukana siitä. Mutta mistä minä tiedän, onko se herännyt?” Muru ihmetteli.
”Se pitää tosi kovaa, jatkuvaa ulvontaa taukoamatta, kun se on hereillä. Et voi olla huomaamatta sitä, sen äänen kuulee pihalle asti!” Kalle kertoi.
Murun silmät levisivät. Hän toivoi kovasti, ettei se heräisi tänään. Naaras halusi totutella uuteen kotiinsa rauhassa.
”Mutta älä huoli. Se ei ole kovin nopea”, Kalle lisäsi, ja Muru mietti, oliko tämä huomannut hänen jännittyneisyytensä. Hän ei ollut varma, yrittikö Kalle alunperin vain pelotella häntä, vai yrittikö tämä nyt vain rauhoitella häntä.
”Se kuulostaa silti kamalalta otukselta”, Muru myönsi. ”En pidä kovista äänistä.”
”En minäkään”, Kalle maukui. ”Tule, mennään katsomaan ruokapaikkaa!”
Sininaamioinen kolli lähti johdattamaan Murua toiseen suuntaan häntä innokkaasti pystyssä. Muru seurasi perässä varuillaan, mustapunakirjava häntä alhaalla. Ruokapaikkaan astellessaan Muru katseli ympärilleen uteliaana. Se näytti erilaiselta kuin hänen emonkotinsa ruokapaikka, mutta vaikutti kotoisalta, ja lattialta tulvi tuoksahdus jostakin tutusta ruuasta. Se sai Murun tuntemaan olonsa hieman mukavammaksi.
”Tässä ovat sitten minun ruokakipponi!” Kalle sanoi neljättä sanaa painottaen. Äkkiä kolli pysähtyi ja näytti hämmentyneeltä. Muru käveli Kallen viereen.
”Ja nuo taitavat olla sinun kipposi”, Kalle maukui päätään kallistaen ja nosti toista etutassua hipaistakseen uusia, hännänmitan päähän Kallen kipoista ilmestyineitä kippoja. Muru ei tykännyt, että Kalle alkoi heti käpälöimään hänen kippoaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Muru työntyi Kallen ohi nuuhkimaan kippojaan. Niissä ei ollut kissan hajua. Naaras oli tyytyväinen, kun ne näyttivät puhtailta.
”Hyvä. Mihin aikaan meillä on täällä ruoka-ajat?” Muru tiedusteli ja katsahti Kalleen.

//Kalle?

Kalle oli herännyt siihen, kun hänen kaksijalkansa olivat tulleet kotiin oltuaan poissa taas koko päivän. Mutta kotikisun yllätykseksi kaksijalat eivät olleet kahdestaan, heidän mukanaan oli tuntematon kissa. Kissa oli sullottu Kallen koppaan, jossa kotikisu oli tuotu kotiinsa emonsa ja sisarustensa luota. Kalle oli pöyristynyt. Miten hänen kaksijalkansa olivat kehdanneet tuoda tuntemattoman kissan hänen omaan kotiinsa?
Kalle koki tarvetta puolustaa omaa reviiriään. Hän oli jo kipittämässä muukalaiskissan luokse, kun naaraskaksijalka oli kaapannut hänet syliinsä. Kalle rentoutui rakkaan kaksijalkansa sylissä tämän palkitessa kollia nameilla. Hetkeksi kolli jopa unohti vieraan kissan läsnäolon, mutta namien loppuessa hän kääntyi muukalaisen puoleen. Kissa oli Kallen kaksijalan sylissä ja söi Kallen nameja, uskomatonta! Naaraskissa ei näyttänyt ilkeältä, ennemminkin pelokkaalta, mutta Kalle jos joku tiesi, että viattomalta näyttävä asia saattoi olla vihollinen. Toinen kissa kertoi nimensä olevan Muru, ja esitti Kallelle kysymyksen:
"Kuka sinä olet?" Hetken ajan kollikissa mietti, uskaltaisiko vastata toisen kysymykseen. 'Entä jos hän onkin ilkeä metsäkissa ja tämä on vain ansa?' Kalle mietti. Myy oli kertonut Kallelle verenhimoisista metsäkissoista.
"Olen Kalle ja tämä on minun kotini", vaalea kissa rohkaistui sanomaan. Muru näytti hämmästyneeltä.
"Ai, onkohan tämä sitten myös minun uusi kotini?" tuuheaturkkinen naaras kysyi päätään kallistaen. Kalle käänsi katseensa kaksijalkaansa.
"Oletteko te alkaneet Murunkin palvelijoiksi?" kotikisu kysyi, mutta kaksijalalta ei saanut selvää vastausta. Se vain alkoi rapsuttaa käpälällään Kallen leukaa ja puhui outoa kaksijalkakieltään. Kun Kalle ei saanut vastausta kaksijalalta, hän kääntyi Murun puoleen nyt paljon rennommin kuin aiemmin. Kyllä hänen pesäänsä toinenkin kissa mahtuisi, olihan kaksijalkoja sentään kaksi! Ne kyllä antaisivat huomiota molemmille.
"No, kyllä se minulle sopii", Kalle tokaisi iloisesti hymyillen. Sitten kollikissan ilme synkkeni ja tämä siristi hieman uhkaavasti silmiään:
"Kunhan sinä et koske minun ruokiini." Muru tapitti toista kissaa vihreillä silmillään ja nyökytteli päätään.
"En tietenkään, kunhan sinäkään et koske minun ruokiini", kirjava naaras naukui nyt hieman rennommin kuin aiemmin. Murun kasvoilla oli helpottunut ilme tämän silmäillessä vuorotellen Kallea ja uutta kotiaan. Kalle toivoi, etteivät hänen kaksijalkansa vähentäisi hänen ruokamääräänsä sen vuoksi, että nyt pesässä asui toinenkin kissa. Jos niin kävisi, kolli tekisi toiselle selväksi, että ruoka kuului Kallelle. Kalle kuitenkin nyökkäsi, Muru saisi pitää ruokansa ainakin toistaiseksi.
Kaksijalat keskeyttivät kissojen keskustelun alkamalla puhumaan omaa kieltään. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne laskivat hitaasti molemmat kissat maahan vähän matkan päähän toisistaan. Muru haisi selvästi kotikisulle, ja Kalle sai huokaista helpotuksesta: hän ei ainakaan ollut metsäkissa. Kalle otti varovaisen askeleen lähemmäs Murua. Toisen lähestyminen jännitti, vaikkei kolli enää pitänytkään Murua uhkana. Kun Kalle pääsi viiksikarvan päähän Murusta, naaraskissa liikahti ja työnsi kuononsa lähemmäs toista kotikisua. Se sai vaaleaturkkisen Kallen säikähtämään. Kissan selkä pyöristyi, hänen karvansa nousivat pystyyn ja kollin suusta pääsi uhkaavaa sähinää. Se sai myös Murun säikähtämään. Kirjava naaraskissa painautui maata vasten ja kaksijalat kiiruhtivat kissojen luokse.
"Anteeksi", Kalle sanoi, kun kaksijalka siirsi häntä hieman kauemmas, "minä säikähdin vain." Murun kasvoille piirtyi hento hymy.
"Ei se mitään."
Kun Kallen karvat olivat siloittuneet, kaksijalka päästi hänet taas vapaaksi. Kolli tassutteli Murun luokse ja tällä kertaa varautui myös siihen, että toinen kissa saattaisi liikahtaa. Hetken kissat nuuhkivat kiinnostuneina toistensa tuoksuja. Hetken päästä Muru vetäytyi etäämmäs Kallesta ja jatkoi pesän tarkkailemista. Siinä vaiheessa kaksijalat olivat siirtyneet ison, avaran tilan pehmeälle huonekalulle istumaan. Ne olivat laittaneet seinällä olevan mustan seinäkoristeen päälle ja tällä hetkellä koriste näytti kuvaa kävelevistä kaksijaloista. Kallen huomio oli siirtynyt Murusta seinäkoristeeseen, kolli edelleen ihmetteli sitä, miten kaksijalat ja muut koristeessa näkyvät asiat olivat päässeet litteän esineen sisälle.
"Minä voin esitellä sinulle kotiani – tai siis meidän kotiamme", Kalle tarjoutui innostuneesti ja lähti jo reippain askelin kävelemään kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Muru seurasi kollia hitaammin ja Kalle joutuikin odottamaan naaras nukkumapaikan ovella. Naaraskissa silmäili tarkasti pesää ja Kallen teki mieli hoputtaa toista.
"Kaksijalat nukkuvat täällä", Kalle ilmoitti kovalla äänellä ja pujahti sisään huoneeseen ovenraosta. Muru käveli hänen peräänsä hämärään nukkumapaikkaan.
"Minäkin nukun aina välillä heidän kanssaan, mutta kaksijalat ovat kovia liikkumaan unissaan.. En pidä siitä, kun he meinaavat litistää minut öisin", Kalle ilmoitti virnistäen Murun kuunnellessa tarkasti. Kallen niskavillat nousivat taas pystyyn, kun hän näki kaksijalkojen pedin lähellä lepäävän otuksen. Sillä oli punainen, kiiltävä kilpi ja yksi letkumainen raaja, joka otuksen hereilläollessa imi sisäänsä kaiken mitä sai. Kalle pidätti kauhuissaan hengitystään ja perääntyi irrottamatta katsettaan otuksesta.
"Tule, mennään äkkiä pois!" Kalle parkaisi, kääntyi ympäri ja juoksi Muru kannoillaan takaisin kaksijalkojen oleskelupaikkaan. Kolli huokaisi helpotuksesta, otus ei ollut herännyt!
"Mitä nyt?" Muru kysyi ihmeissään ja kurkki ovenraosta sisään nukkumapaikkaan.
"Älä mene sinne, se otus on siellä!" Kalle naukui, "jos se herää, se pitää ihan hirvittävää meteliä ja syö kaiken! Kaksijalat esittelevät sille aina välillä pesää, ja silloin kannattaa pysyä poissa tieltä ellei halua tulla syödyksi!"

//Muru? :o