Talvikkitakku juoksi Maustetassun rinnalla kohti Eloklaanin reviirin rajaa. Reviirin raja pilkotti jo kaksikon edessään ja Kuutamotassun tapaaminen lähestyi hetki hetkeltä. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi taas keksimään Kuutamotassulle vaikka mitä jekkuja toisen päänsä menoksi! Naaras osasi olla hiirenaivoinen ja tylsä, mutta samalla mustavalkoinen kissa oli myös paljon muutakin.
"Minä sitten rakastan juoksemista!" Talvikkitakku hihkaisi Maustetassulle pehmoinen hiiriotus suussaan. Erakkona olemisessa parasta oli, että hän sai juostua päivät pitkät eikä rajat olleet estämässä. Oikeastaan, Talvikkitakkua jopa hieman jännitti miten hän sopeutuisi takaisin klaanielämään. Klaanielämä oli hänestä tylsää. Hän harkitsi, että alkaisi piirittämään Kuutamotassua toden teolla ja yrittäisi saada naaraan lähtemään hänen kanssaan klaanista. Maustetassu kohautti olkiaan.
"Juokseminen ei ole varsinaisesti minun juttuni, mutta kiva, että sinä pidät siitä", Maustetassu naukaisi Talvikkitakulle. Kaksikko hidasti tahtiaan ja naaraskissan silmät söivät Eloklaanin tuttua reviiriä. Tätä hetkeä hän oli odottanut, mutta nyt paluu tuntui jopa hieman pelottavalta.
"Jännittääkö sinua?" mustavalkoinen ja tanakkarakenteinen naaras kysyi entiseltä eloklaanilaiselta. Hetken hiljaisuuden jälkeen punaturkkinen kissa nyökkäsi.
"Minä en ole varma miten minä sopeudun", Talvikkitakku myönsi lopulta ja kohautti olkiaan.
"Mutta kyllä minä sopeudun, olen päättänyt niin. Haluaisitko sinä palata Kuolonklaaniin?" Talvikkitakku kysyi Maustetassulta suoran kysymyksensä. Entinen oppilas ravisteli päätään välittömästi ja siitä hän päätteli, että naaraalla ei ollut mitään hinkua palata.
"Minulla ei ole mitään hinkua palata klaanielämään. Minä viihdyn erakkona ja hyvä niin. Klaanielämä ei ollut minua varten, tämä on", Maustetassu naukui Talvikkitakulle ja pysähtyi sitten rajan edustalle.
"Tästä eteenpäin sinun on mentävä yksin ja taidatkin osata tien leiriin minua paremmin. Toivottavasti asiasi järjestyvät, Talvikkitakku. Hyvää loppuelämää sinulle ja sille naaraallesi", Maustetassu toivotti ja väläytti pienen hymyn uudelle tuttavuudelleen.
"Kiitos, sitä samaa sinulle. Vaikka et sinä turkkia sukimatta kyllä ketään saa!" naaras naurahti huvittuneena ja virnisti tanakalle kissalle. Sen tehtyään naaraat heilauttivat toisilleen häntiään ja Talvikkitakku lähti vauhdikkain askelein kohti Eloklaanin leiriä. Naaraan vauhdilla matkaan ei mennyt paljoa ja hänen onnekseen hän ei myöskään törmännyt yhteenkään partioon. Siitä Talvikkitakku oli helpottunut, hän ei halunnut selitellä paluutaan kenellekään, vaikka naaras arvelikin, että joutuisi tekemään sen pian. Naaras jolkotteli Eloklaanin leirin suuaukosta sisälle ja sai välittömästi tiellensä muita kissoja.
"Kuka on päästänyt erakon leiriimme?" tummaturkkinen kissa kysyi muristen ja meinasi saada kimpaantuneen Talvikkitakun kimppuunsa.
"Kuules nyt sinä sivistymätön-!" punaruskea naaras oli naukumassa, kunnes hänen puheenvuoronsa keskeytti liiankin tuttu naukaisu:
"Talvikkitakku, oletko se todella sinä?" naaras kysyi lempeällä ja yllättyneellä äänensävyllä. Vihreäsilmäinen kissa ei edes vaivautunut katsomaan Minttuliekkiä silmään, vaan lähti itsevarmoin askelin kohti oppilaiden pesää.
"Kyllä, kyllä. Talvikkitakku on palannut, ei lisäkysymyksiä!" naaras huudahti kovaan ääneen ja kurkisti oppilaiden pesään. Pesässä ei kuitenkaan ollut Kuutamotassun tuoksua ja käytyään kaikki pedit läpi, mikään ei tuoksunut tutulta. Siitä hän päätteli mustavalkean naaraan saaneen jo soturinimensä. Siispä Talvikkitakku kiirehti soturien pesään ja aloitti naaraan pedin etsinnän. Tovin kuluttua hän löysikin erehdyttävästi Kuutamotassulta tuoksuvan pedin ja takkuturkkinen kissa rojahti sille makaamaan. Hah, Kuutamotassu tulisi kyllä yllättymään, kun hän löytäisi hänet pediltään, siitä Talvikkitakku oli täysin varma. Tämä tulisi olemaan jymy-yllätys.

//Kuutti? ;)<3
//KP-boosti

"Pidä kiirettä sen sinun turkkisi kanssa, jos haluat ehtiä klaanien luokse ennen auringon laskemista", Maustetassu hoputti Talvikkitakkua, joka suki turkkiaan tappavan hitaasti. Hän halusi jokaisen karvan olevan tarkasti omalla paikallaan. Naaras pyöräytti leikkisästi silmiään Maustetassulle, mokoma.
"Voin luvata, että et saa hurmattua itsellesi yhtäkään naarasta, jos et panosta turkkisi sukimiseen koskaan", naaraskissa näpäytti ja yllättyi itsekin siitä, mitä hän oli juuri päästänyt suustaan. Sitä paitsi, ei hänen tarvinnut hurmata ketään! Kuutamotassulla oli varmasti ollut piinaavaa ilman häntä. Entinen soturi ei halunnut myöntää itselleen, että hänen retkensä olisi ollut entistä parempi, jos mustavalkoinen naaras olisi ollut hänen matkaseuranaan.
"Me lähdemme nyt, tulet tai et", Maustetassu naukaisi turhautuneena punaturkkisen kissan hitauteen. Talvikkitakku irvisti toiselle, kun mustavalkoinen naaras oli kääntänyt hänelle selkänsä. Naaras joutui koko ajan kärsimään toisen hitaudesta, joten eikö se ollut oikeutettua, että Maustetassukin joutui odottelemaan.
"En yleensä kuljeskele täällä päin, joten haluan nopeasti takaisin pois klaanien luota", naaras kommentoi katsahtamatta Talvikkitakkuun. Punaturkkinen naaras tuhahti, mutta ei vastannut toiselle mitään. Hänen ei tehnyt enää mieli kysellä toiselta paljoa mitään, kunhan kulki Maustetassun perässä. Hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa entistä kuolonklaanilaista. Toinenhan voisi vaikka kieltäytyä viemästä häntä klaanien luokse ja sitten Talvikkitakku olisi kyllä pulassa. Toisaalta, maisemat alkoivat jo nyt näyttämään puhetta ja punaturkkisen kissan katsoessa tarkemmin, oli hän tainnut kulkea tämän metsän lävitse aiemmin..

//KP-boosti

Talvikkitakku loikkelehti Maustetassun rinnalla. Hänestä oli hassua, että hän oli törmännyt matkallaan myös toiseen entiseen klaanikissaan. Olikohan naaraalla erityisetkin syyt, miksi toinen oli lähtenyt? Talvikkitakku vilkaisi oppilasta uteliaana, hän halusi tietää. Heidän tiensä erkanisivat pian ja tuskin heistä ystäviä tulisi, mutta kaipa he voisivat keksiä jotain keskusteltavaakin.
"Niin, sinä olit entinen kuolonklaanilainen, miksi sinä lähdit?" punaturkkinen naaras kysyi suoraan. Aurinko paistoi taivaalla, se oli harvinainen näky tähän aikaan vuodesta ja Talvikkitakku antoi auringon lämmittää hänen takkuista turkkiaan. Naaras halusi pitää tauon ennen Eloklaaniin menoa, jotta hän saisi suittua turkkinsa huippukuntoon Kuutamotassua varten. Erakko ei oikeastaan tiennyt miksi hän halusi tehdä niin ja näyttää erityisen hyvältä Kuutamotassun silmissä. Kunhan hän nyt halusi.
"Ei minulla ole mitään erityistä syytä. Klaanielämä ei vain sopinut minulle, kaipasin vapautta", Maustetassu naukaisi olkiaan kohauttaen ja katsoi sitten pehmo-otusta kantavaa kissaa kysyvänä.
"Miksi sinä lähdit? Miksi sinä palaat?" Maustetassu uteli entiseltä eloklaanilaiselta, joka ryntäsi Maustetassun edelle. Hän huomasi metsän ja luonnon häämöttävän hänen edessään. Naaras loikkasi suurella loikalla ruohoalueelle ja heittäytyi selälleen. Enää hänen ei tarvitsisi kulkea kaksijalkaloiden lävitse! Pian he olisivat jo klaanien luona ja nyt olisikin sopiva hetki pitää turkin sukimis -tauko. Talvikkitakku istahti ja laski pehmohiiren tassuihinsa.
"Minä lähdin, koska entinen isäni ja emoni pettivät minut. Jos sinä ikinä koskaan eksyt tänne päin uudelleen, pysyttele kaukana Mesitähdestä ja Minttuliekistä. Heistä on vain harmia", naaras mutisi toiselle ja sukaisi takkuista rintaturkkiaan. Seuraava kysymys saikin hänet mietteliääksi. Miksi hän palasi? Erakkona elämä oli jopa melkein parempaa, vapaampaa ainakin. Saisi kuljeskella minne halusi eikä ollut pettureita.
"Palaan erään kissan takia, ei lisäkysymyksiä", Talvikkitakku naukaisi lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän ei halunnut puhua aiheesta enempää, sillä se olisi tarkoittanut, että olisi myönnettävä asioita ja sitä hän ei halunnut tehdä. Hän halusi miettiä asioita Kuutamotassun suhteen yksikseen. Talvikkitakku hymähti ja räpäytti silmiään.
"Häntä varten minä suin turkkini kuntoon, joten suo anteeksi. Me pidämmekin nyt pienen tauon", Talvikkitakku naukaisi Maustetassulle.

//KP-boosti

Talvikkitakku asteli kaksijalkalaan epäileväisenä. Hän oli erakkona tassutellut useita kertoja kaksijalkaloiden lävitse, mutta siitä huolimatta hän inhosi niitä yhtä paljon. Ne olivat inhottavia paikkoja, niissä ei tuoksunut metsä ja niissä oli paljon vaaroja. Naaras pörhisteli turkkiaan ja murahteli jotain epämääräistä. Hän tassutteli Maustetassun takana ja ryki kurkkuaan muutaman kerran.
"Pidä kiirettä, haluan pois täältä", punaturkkinen kissa huokaisi naaraalle, joka kulki hänestä harvinaisen hitaasti. Maustetassu kääntyi katsomaan tuttavuuttaan korvat luimussa ja hänen silmissään välähti ripaus tulisuutta.
"Kuulehan nyt neiti hienohelma, minä kuljen juuri sitä vauhtia mitä minä haluan! Minuahan eivät sinunlaiset kissat komentele", Maustetassu kivahti ja hidasti tahallaan vauhtia. Hetken Talvikkitakku harkitsi, että hän lähtisi itse suunnistamaan Eloklaania kohti, mutta tajusi sitten, että hänellä voisi mennä pidempään. Maustetassu voisi vaikka tietää oikoreitin! Hetken kuluttua mustavalkoinen naaras pysähtyi ja istahti kaksijalkalan oudolle kivetykselle.
"Minulla on nälkä. Minä menen nyt etsimään syötävää itselleni, suosittelen samaa myös sinulle. Jatkamme sen jälkeen, nähdään tässä", naaraserakko päätti ja sai Talvikkitakun huokaamaan äänekkäästi. Oliko toinen tosissaan? Tosin, jos jotain hän oli oppinut, niin sen, että Maustetassu oli todella itsepäinen eikä hänen kannattanut väittää naaraalle vastaan. Toinen ei kuitenkaan uskoisi häntä. Naaras tyytyi vain nyökkäämään hänelle. Hän söisi vasta metsässä, kaksijalkalasta ei kuitenkaan saisi hyvää ruokaa tai joutuisi vain taistelemaan kujakattien kanssa. Talvikkitakku silmäili kaksijalkojen katuja ja lähti tassuttelemaan ympäriinsä. Hän availi suutaan ja räpäytti silmiään. Pian hänen silmiinsä osui jotain mielenkiintoista. Hän löysi maasta pienen, vaaleanpunaisen ja pehmeän otuksen. Se muistutti hiirtä, mutta oli paljon pienempi ja eloton. Tämähän olisi mahtava tuliainen Kuutamotassulle! Talvikkitakku nappasi sen suuhunsa ja päätti viedä sen Eloklaaniin. Kun hiirtä puristi lujaa, kuului siitä pieni piippaus. Talvikkitakku päätti nimetä pehmo-otuksen Piippariksi. Naaras palasi heidän sopimaansa tapaamispaikkaansa ja jäi odottelemaan Maustetassua. Matkaa ei olisi enää kauaa! Pian Maustetassukin saapui paikalle ja naaraan huulista päätellen oli toinen löytänyt myös itselleen syötävää. Talvikkitakullakin oli nälkä, mutta hän päätti kestää sen.

//KP-boosti

Talvikkitakku räpytteli silmiään tuntiessaan jonkun tökkäisevän häntä kovakouraisesti. Naaras raotti silmiään ja näytti kieltään Maustetassulle, joka tökki häntä itsepintaisesti.
"Herää, unikeko! Luulin sinun haluavan päästä klaanien luokse, minulla ei ole koko elämää aikaa odotella sinun heräämistä", Maustetassu naukaisi ja lopulta Talvikkitakku kampesi itsensä pystyyn. Hän venytteli tassujaan ja haukotteli äänekkäästi.
"Selvä selvä, mennään sitten. Minä en muutenkaan jaksaisi katsoa sinua kovinkaan kauaa", Talvikkitakku tuhahti uudelle tuttavuudelleen ja venytteli takakoipiaan uudelleen. Maustetassu ei vastannut hänelle mitään, vaan lähti kulkemaan metsän lävitse. Punaturkkinen kissa seurasi entistä kuolonklaanilaista väsyneenä, mutta terästi aistejaan, jotta toinen ei voisi yrittää mitään. Kuolonklaanilaisiin ei ollut mitään luottamista! He yrittivät aina keplotella ja juonitella, eikö? Sellainen kuva heistä naaraalla oli.
"Kauanko tästä on matkaa klaaneihin?" Talvikkitakku kysyi Maustetassulta. He olivat käyttäneet eilisen päivän matkaamiseen ja naaras toivoi, että matka ei olisi enää pitkä.
"Kaksi päivää, korkeintaan. Matkaamme pian kaksijalkalan lävitse, jonka jälkeen olemmekin jo ukkospolulla, jonka lähellä klaanit ovat", Maustetassu selitti Talvikkitakulle, joka tunsi helpotustaan. Erakkoelämä oli ollut kyllä hauskaa ja naaras päätti, että hän ottaisi jokavuotiset retket tavakseen! Hänen ei tarvitsisi kysyä Mesitähdeltä lupia, toinen kyllä ottaisi hänet aina takaisin. Talvikkitakku meinasi ajatuksissaan törmätä Maustetassuun, joka oli yllättäen pysähtynyt. Naaras meinasi kivahtaa toiselle, että heillä oli kiire, mutta sitten hän huomasi saman, minkä Maustetassukin oli huomannut. Heidän edessään oli pienikokoinen kettu . Naaras paljasti kyntensä ja väläytti koiraeläimelle hampaitaan.
"Painu matkoihisi, meillä on kiire", Talvikkitakku tuhahti ilvekselle, joka oli lähtenyt lähestymään heitä. Suurempi koiraeläin hyökkäsi Talvikkitakun kimppuun ja naaras ehti täpärästi väistämään kettua. Talvikkitakku löi petoa tassullaan ja kierähti sitten toisen petoeläimen takaa. Naaras hyppäsi äristen ketun selkään ja kynsi petoa vimmatusti. Naaras menetti tasapainonsa ketun liikahdellessa ja horjahti alas. Hän kuitenkin laskeutui neljälle tassulleen ja syöksähti välittömästi uudelleen ketun kimppuun. Peto kiljahti kivusta, kun kaksi naarasta oli sen kimpussa. He taistelivat yhteistyössä kettua vastaan ja pian punaturkkinen suippokuono otti jalat alleen. Talvikkitakku jahtasi kettua hetken, mutta varmistettuaan ketun todella paenneen, kääntyi hän Maustetassun luokse. Talvikkitakku sukaisi lapaansa, joka oli ottanut osumaa. Maustetassu oli onneksi kunnossa eikä vaikuttanut haavoittuneen. Kettu oli ollut selvästi nuori ja taistelutaidoton yksilö.
"Taisteleminen kieltämättä virkistää", Talvikkitakku naukaisi päätään heilauttaen, vaikka hänen sydämensä tykytti edelleen. Kettu olisi voinut olla paljon taitavampi ja esimerkiksi tappaa heidät. Onneksi niin ei ollut käynyt.
"Sinä näytät olevan ihan kunnossa enkä minäkään halua taukoa. Jatketaan", Talvikkitakku naukaisi päättäväisesti. Hän halusi päästä pian kaksijalkalaan, joka Maustetassun mukaan oli aivan lähimailla eikä tuhlata aikaansa metsässä haavojen paranteluun.

//KP-boosti

Muru katseli ihmeissään ulos kopan ritilöiden välistä. Kaikkialla näkyi jotakin uutta ja mielenkiintoista. Koppa liikkui kuitenkin niin kovaa vauhtia eteenpäin, että Murun oli hankala keskittyä kauaa mihinkään yhteen asiaan. Hän keskittyikin uusiin hajuihin, joita ilma tässä uudessa paikassa oli täynnä. Muru oli juuri tänään saanut ikiomat kaksijalkansa, jotka olivat tulleet hakemaan nuorta kisua melko yllättäen. Varautuneena, mutta uteliaana Muru oli tullut tutustumaan näihin ja lähtenyt hetken kuluttua innoissaan näiden mukaan, kohti uutta, ikiomaa kotia. Hän oli kuullut emoltaan, että Murun näköiset, kirjavat kissat olivat usein ne pentueen naaraat, joita tultiin hakemaan uuteen kotiin ensimmäisenä, joten Muru oli onnekseen osannut odottaa sitä. Olihan hänestä kieltämättä hyvin haikeaa jättää pentuetoverit taakseen, mutta se oli osa halutun ja kauniin kotikisun elämää. Muru tiesi tottuvansa siihen kyllä. Sitä paitsi, hän oli aina halunnut oman kodin.
Äkkiä koppa laskeutui maan tasalle. Muru erotti uuden kaksijalkansa suuret jalat kopan vieressä. Yhtäkkiä seinä avautui ja sen takaa paljastui uusi seinien ympäröimä maailma. Sisältä tulevat tuoksut olivat täysin erilaisia, kuin hänen syntymäkodissaan. Äkkiä Muru jähmettyi paikoilleen silmät selällään — naaras haistoi toisen kissan, vahvasti hänen kaksijaloilleen haisevan kollin, sisällä talossa.
”Luulin, että tämä olisi minun kotini. Toitteko minut jonkun toisen kissan kotiin? Onko tässä käynyt joku väärinkäsitys? Hei! Kuuletteko?” Muru alkoi naukumaan kaksijaloille kimeällä äänellä paniikissa.
Kaksijalan tassu ilmestyi kopan ritilän eteen. Muru nuuhkaisi sitä niin, että laikukas nenä osui siihen. Sitten kaksijalka avasi kopan ja alkoi paijaamaan Murun päätä. Se rauhoitti hiukan, mutta Muru oli edelleen niin kovin hämillään. Kenen koti tämä oikein oli? Hetken päästä kaksijalan käsi katosi edestä.
”Saanko minä nyt tulla ulos?” Muru maukui varautuneena. Häntä jännitti paljon, kuka kissa talossa oikein asui ja kuinka tämä suhtautuisi Muruun. Olihan tuo toinen kissa ollut täällä ensin. Muru ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä, sillä ajatus sai hänet kateelliseksi.
Kaksijalka ääntelehti myöntävään, lämpeään sävyyn, jonka Muru tulkitsi jonkinlaiseksi kannustukseksi tai myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen. Kilpikonnakuvioinen naaras kurkisti ulos kopasta ja vilkaisi kahdesti kummallekin puolelle. Hän veti päänsä nopeasti takaisin koppaan, kun näki liikettä edessä päin. Se oli vaalea, naamiokuvioinen, tuuheaturkkinen kolli. Kolli tapitti Murua sinisillä silmillään ja asteli hitain askelin lähemmäs koppaa ilmaa haistellen. Ennen kuin toinen kissa pääsi liian lähelle Murua, toinen kaksijaloista kauhaisi tämän ylös syliinsä. Muru tunsi mustasukkaisuuden piston. Miksei hän on ollut tuossa sylissä? Miksi hän oli täällä alhaalla, ahtaassa kopassa? Samassa jotakin herkullisen tuoksuista ilmestyi Murun eteen. Vesi kielellä hän uskaltautui hitaasti ja varoen ulos kopasta, namia rouskuttaen. Hän ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää! Silloin naaras tunsi selässään kevyitä silityksiä, minkä jälkeen toinen kaksijalka nosti Murun varovasti syliinsä. Muru katseli ympärilleen silmät pyöreinä. Kaksijalka näytti iloiselta ja se alkoi rapsuttaa Murun leukaa ja kaulurialuetta. Muru kehräsi kovaan ääneen iloisena ja puristi kynsillään kaksijalan käpälää. Hän halusi jäädä tähän koko päiväksi. Kun Muru vihdoin avasi taas silmänsä, hän huomasi kollikissan tuijottavan häneen edelleen hämillään toisen kaksijalan sylistä. Kolli lipoi huuliaan; kai tämäkin oli saanut sitä herkkua.
”Hei! Mi-minä olen Muru. Kuka sinä olet?” Muru naukaisi hennolla äänellä, hieman ujostellen, mutta silmät uteliaisuudesta ammollaan. Hän ei halunnut tehdä huonoa ensivaikutelmaa ja toivoi, ettei toinen kissa olisi vihamielinen. Kolli vaikutti Murusta ainakin rennolta kaksijalan sylissä ollessaan. Ja hän vaikutti pitävän samoista herkuista. Ehkä heistä voisi tulla hyviä ystäviä! Muru toivoi, että kaksijalat laskisivat heidät pian alas, jotta tutustuminen olisi helpompaa.

//Kalle? <3

Kalle: 64kp! -

Toivetassu: 9kp -

Salamanteri: 17kp -

Riku: 7kp -

Jupiter: 14kp -

Kehrääjä: 7kp -

Loistotassu: 8kp -

Puh: 18kp -

Talvikkitakku: 23kp! -

Valo: 9kp -

Talitintti hyppeli lumelle ripoteltujen siementen yllä keskittyneenä. Pian sen viereen lennähti toinen ja kolmaskin, molemmat kaksijalkojen tarjoaman aterian perässä. Valo ei uskaltanut liikauttaa viiksikarvaakaan, sillä pelkäsi säikyttävänsä siivekkäät tiehensä. Hänen vihreät silmänsä seurasivat tarkasti pikkulintujen liikkeitä samalla, kun hänen korvansa kuulostelivat kaksijalan pesästä kuuluvia ääniä.
Nuori kolli keinutti vähän takapäätään, liu'utti kyntensä ulos ja syöksähti lintuja kohti varoittamatta. Tintit lehahtivat lentoon samalla sydämenlyönnillä, mutta yksi niistä ei ollut yhtä onnekas kuin toverinsa. Valo painoi tassuillaan hädissään räpistelevää pikkulintua maata kohti ja tappoi sen nopealla ja tehokkaalla puraisulla niskaan, kuten oli oppinut Sammakolta.
"Hienosti napattu!" Oranssi kolli asteli ylpeän näköisenä esiin pensaan takaa. "Tällä kertaa maltoit odottaa tarpeeksi pitkään!"
Valo sylki höyheniä suustaan. "Se oli vaikeampaa kuin miltä näytti", hän murahti, mutta oli itsekin tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli kehittynyt saalistamisessa hurjasti parin viime kuun aikana sen jälkeen, kun Sammakko oli kunnolla alkanut opettaa hänelle selviytymistaitoja.
Valo oli kasvanut huimasti, ja hän oli jo miltei isänsä mittainen. Sammakko epäili, että hän kasvaisi vielä, ja Valon oli vaikea uskoa olevansa jonakin päivänä isompi kuin isänsä. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että isokokoisena olemisessa oli omat etunsa, sillä tuntemattomat kissat harvemmin lähestyivät itseään suurempia roikaleita.
Kaksijalan pesästä kuului yllättäen ääni, ja seinässä oleva luukku avautui. Vihaisesti mesoava lättänaama nakkasi kissoja kohti jotakin kovaa, jonka Valo ehti vain hädin tuskin väistämään. Miettimättä kahta kertaa hän nappasi talitintin suuhunsa ja lähti viilettämään isänsä perässä kauemmaksi kaksijalan reviiriltä.

Isä ja poika uskalsivat pysähtyä vasta kun olivat suojassa metsässä. Valo tiputti linnun maahan ja rupesi sukimaan säikähdyksestä pörhistynyttä turkkiaan. Oli kirkas pakkaspäivä, ja kylmyys pisteli nuoren erakon polkuanturoita ja nenää.
"Se oli täpärällä", Sammakko vislasi. Valo mulkaisi isäänsä hieman nyreissään.
"Minähän sanoin, että ei ole hyvä idea saalistaa kaksijalkojen pihoilta", hän sanoi. "Kiinnijäämisen riski on liian suuri - samoin kuin hengen lähdön!"
"Niin, mutta meille ei käynyt kuinkaan, vai mitä?" Sammakko lepytteli ja kumartui nuuhkaisemaan talitinttiä. "Ja saimme vielä ruokaakin!"
Valo vain huokaisi ja pudisteli päätään. Hänen isänsä huolettomuus ajoi hänet hermoraunioksi. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun oranssiraidallinen kolli oli päätynyt ottamaan suuren riskin saadakseen ruokaa heille. Sammakon kyltymän seikkailunjano ajoi tätä koko ajan liikkeelle, kun taas Valo olisi mieluummin pysytellyt tutussa ja turvallisessa metsässä ja selviytynyt sen tarjoamilla antimilla.
"Ota tuosta vähän murua rinnan alle, niin loppuu tuo murjotus", Sammakko maukui leikkisästi ja tuuppasi linnun poikansa eteen. Valo vilkaisi isäänsä yhä hieman vihaisena, mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt ateriasta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis ripityksensä kanssa, vaan jatkaisi heti, kun oli saanut syötyä loppuun.

Talvikkitakku oli matkannut kaksijalkojensa hirviön sisällä jo tovin. Naaras hengitteli hermostuneen raskaasti, hirviön sisällä oli tunkkaisaa ja tukalaa. Naaraasta tuntui, että häneltä loppuisi happi. Entä jos hänen kaksijalkansa tappaisivat hänet tähän paikkaan? Hirviö oli naaraasta varmasti ansa! Talvikkitakkua myös pelotti, että hän ei enää löytäisi takaisin Kuutamotassun luokse, jos hirviö matkaisi kovinkin kauas. Pian kuitenkin Talvikkitakun yllätykseksi hirviö pysähtyi. Naaras katseli koppinsa ruudullisesta kehikosta ulkopuolelle ja pian kaksijalka avasi hänen puoleisen hirviön suuaukon. Kaksijalka otti hänen koppinsa ja laski sen maahan. Talvikkitakku pörhisteli karvojaan näyttääkseen entistä suuremmalta ja pörröisemmältä kissalta. Häneen eivät kaksijalat enää koskisivat! Kaksijalka raotti kopin luukkua ja yritti kädellään saada punaturkkisesta naaraasta otetta. Talvikkitakku näki tilaisuutensa tulleen. Hän keräsi käpäliinsä paljon voimaa, singahti karvapallon lailla päin kopin suuaukkoa, joka revähti voimasta auki. Naaraan kaksijalka säikähti yhtäkkistä äkkiliikettä ja täten Talvikkitakku sai etumatkaa. Hän lähti juoksemaan summan mutikassa suoraan eteenpäin. Naaraan onneksi hänellä oli nopeat ja pitkähköt jalat, joilla hän voisi juosta taitavasti kaksijalkaansa karkuun. Hyvästi kotikisun laiska ja tylsä elämä, tervetuloa erakon vapaa ja villi elämä! Tätä Talvikkitakku oli kaivannut, ruohoa ja maata käpäliensä alla. Naaras olisi voinut heittäytyä maahan makaamaan ja hinkkaamaan turkkiaan, mutta hän tunsi edelleen tarvetta paeta. Hänen olisi pakko päästä mahdollisimman kauas kaksijalastaan, jotta hän ei enää joutuisi kaksijalanpesään loukkuun. Puut ja maisemat vilisivät naaraan silmissään, ja tovin päästä hän uskalsi laskea juoksuvauhdin rennompaan jolkotteluun. Talvikkitakku puuskutti hengästymisestä, kotikisuna hän ei ollut päässyt liikkumaan. Naarasta ärsytti, hänen hyvä kuntonsa oli mennyttä.
"Hei! Oletko uusi näillä main?" kuului tuntematon naukaisu, joka säikäytti ajatuksissaan olevan Talvikkitakun. Naaras käännähti äänen suuntaan, paljasti kyntensä ja sähisi tanakkarakenteiselle naaraalle pelokkaana. Mustaturkkinen naaras tapitti Talvikkitakkua hieman kummastuneena, mutta tuon katseessa oli kuitenkin tulta ja tappuraa.
"Kuka olet?" Talvikkitakku tivasi ja väläytti naaraskissalle hampaitaan. Jos naaraskissa yrittäisi jotain, toinen saisi vastata siitä hänen kynsilleen ja hampailleen. Naaras räpäytti silmiään ja naaraat tuijottivat toisiaan hyvin haastavasti. Lopulta Maustetassu vetäisi kyntensä sisäänsä.
"Olen Maustetassu", toinen vastasi lopulta ja kohotti kylmäänsä kysyen punaturkin nimeä. Talvikkitakun sydän sykähti, -tassu? Oliko toinen entinen klaanikissa? Maustetassu ei kuulostanut tai näyttänyt tutulta, joten hän päätteli entisen oppilaan olevan joko Kuolonklaanista tai sitten syntynyt hänen jälkeensä. Ties vaikka olisi Mesitähden miljoonas pentu!
"Maustetassu? Oletko entinen klaanikissa, kerta nimesi päättyy -tassuun?" Talvikkitakku kysyi ja siristeli silmiään. Naaras saattaisi olla vaikka vaarallinen!
"Olen, olen Kuolonklaanista. Mistä sinä tiedät klaanit?" Maustetassu kysyi ja rapsutti kylkeään tassullaan. Naaras harkitsi hetken, että valehtelisi, mutta tajusi sitten jotain. Maustetassuhan voisi ohjata hänet klaanien luokse!
"Olen Talvikkitakku, entinen eloklaanilainen. Osaatko sinä reitin klaanien luokse?" punaruskea naaras kysyi toiveikkaasti ja sai vastaukseksi olkien kohautuksen.
"Kaipa minä osaan, mutta en yleensä vaeltele siellä päin. Minä voin harkita, että neuvon sinut sinne, klaanit eivät ole kovinkaan kaukana", naaras vastasi hetken harkinnan jälkeen. Talvikkitakku nyökkäsi toiselle ja vetäisi kyntensä myös sisään. Hän ei luottanut entiseen kuolonklaanilaiseen ja päätti pysyä varuillaan, mutta toinen oli hänen ainoa toivonsa löytää tie klaanien luokse. Talvikkitakku oli myös iloinen siitä tiedosta, että he eivät olleet kovinkaan kaukana klaaneista. Ei naaras varsinaisesti klaanielämää kaivannut, mutta Kuutamotassua hän halusi päästä taas ärsyttämään. Mesitähdelle tai Minttuliekille hän ei kyllä puhuisi ikinä!
"Selvä, kiitos. Olisi äärimmäisen tärkeää, että minä pääsisin sinne", Talvikkitakku selitti toiselle ja kääräisi häntänsä takajalkojensa suojaksi.
"Aijaa. No, minä en kuitenkaan jaksa lähteä vielä tänään. Minä voin näyttää missä minä nukun, niin voit nukkua siellä kanssani, niin voimme lähteä heti aamunkoitteessa", Maustetassu päätti ja lähti Talvikkitakun vastausta odottamatta kohti nukkumapaikkaansa. Talvikkitakusta toinen vaikutti hyvin itsepäiseltä ja entisellä soturittarella oli sellainen kutina, että seuraavista päivistä tulisi hyvin haastavia.

//KP-boosti

Puh loikki kaksijalkalan ulkopuolella hyväntuulisena. Hän oli juuri syönyt makoisan aterian ja oli täynnä energiaa. Nasu ei ollut vieläkään palannut matkaltaan ja Puhilla oli todella tylsää. Valoa ja Sammakkoaan ei ollut näkynyt toviin. Loistotassukin oli kiireinen eikä Tihkuakaan näkynyt missään. Siispä Puh oli päättänyt lähteä etsimään itselleen muuta puuhaa. Puh tutkiskeli maasta löytyviä roskia ja hänen häntänsä väpätti innoissaan. Puh paloi halusta löytää itselleen uusia seikkailuja. Puh kohotti kuonoaan uteliaana ja lähti astelemaan kohti kaksijalan läheistä pientä metsää. Hän oli käynyt siellä muutamia kertoja, mutta metsä ei ollut lainkaan tuttu. Puh ei tuntenut luontoa itselleen turvalliseksi ympäristöksi, päinvastoin. Häntä jopa hieman pelotti, että sielläkin olisi metsäkissoja, vaikka Sammakko oli vakuuttanut niiden asuvan aivan toisesta suunnassa. Puh säikähti oksaa, joka räsähti hänen tassunsa alla. Siitäkin huolimatta uteliaisuus vei hänen voiton ja hän jatkoi matkaansa. Puh ei kotikisuna ymmärtänyt tarkentaa aistiaan tai keskittyä ympäristöön turvallisuuden kannalta. Hän vain tutki kaikkia eteensä tulevia risuja ja nahistuneita kasveja. Puh loikkasi kömpelösti pienen puunrungon yli, mikään ei hidastaisi hänen alkavaa seikkailua! Pian Puhin nenään leijaili kaksijalkalasta tuttu tuoksu, joka pysäytti hänet neljälle tassulleen. Metsän poikki oli kulkenut koira, ilmassa tuoksui aivan kaksijalkalan koirille. Puh nielaisi. Nasu oli kertonut, etteivät kaikki koirat olleet ystävällisiä. Ystävyskaksikko oli törmännyt kerran kaksijalkalassa suureen ja mustaan koiraan, johon Puh olisi halunnut tehdä tarkempaa tuttavuutta, mutta Nasu oli varoittanut ystäväänsä menemästä lähemmäksi. Puhin pehmeä karva nousi pystyyn ja kolli painoi itsensä vasten kylmää maata. Kolli kuunteli tarkasti ja kuuli kuin kuulikin lähestyviä askelia. Koiran löyhkä läheni ja pian hän erottikin suurikokoisen, raskasrakenteisen ja valkoisen koiran. Kollikissan ja narttukoiran katseet kohtasivat. Samalla sekunnilla Puh otti käpälät alleen ja lähti juoksemaan pois metsästä. Kolli oli hyvin hidas ja hän kuuli kuinka koira saavutti häntä askel askeleelta. Puh tunsi koiraeläimen tarraavan häntä korvasta ja kolli valmistui omaan kuolemaansa. Hän tunsi katumusta, että oli lähtenyt metsään seikkailulle. Kuitenkin kaksijalan huuto keskeytti suuren koiran puuhailut ja hetken harkinnan jälkeen koira päästi Puhista kiinni. Vaaleaturkkinen kissa jatkoi juoksuaan, häntä pelotti eikä kolli ajatellut rationaalisesti. Hän halusi juosta jonnekin kauas turvaan ja sen jälkeen palata kotiin. Mutta missä suunnassa koti edes oli? Puh oli jo tovin harhaillut ympäriinsä eikä alue ollut enää tuttu. Puh luikahti puskaan piiloon ja päätti jäädä odottamaan pelastusta. Hän tunsi korvastaan vuotavan verta ja kollia pelotti. Puh pyyhkäisi korvaansa ja katsoi sitten tassuaan, johon oli jäänyt hieman verta. Oliko hänen korvansa lähtenyt kokonaan irti?

//KP-boosti

Heräsin aamuun. Yhtäkkiä näin edessäni Salamanterin. Hän kantoi edessään kuutta hiirtä. 'Vau! Hän on todella hyvä. Tullut isäänsä.' ajattelin ylpeänä. "Todella hienoa, Salamanteri! Sinulla kävi loistava onni! Sinusta tulee tätä menoa metsän nopein saalistaja!" sanoin ylpeänä silmät loistaen. Salamanteri hyppi paikallaan tohkeissaan. Laskin häntäni hänen selälleen. "Hienosti tehty. Syömmekö me, mitä mieltä itse saalistaja on?" kysyin häneltä.
"Voidaanko syödä? Minulla on hirveä nälkä!" Salamanteri huudahti. Nyökkäsin lempeästi. Tämä päivä oli alkanut todella hyvin. Vasta eilen eräs kissa nimeltään Loistotassu oli puhunut meille ja kertonut reittiä. En ollut luottanut tähän kissaan: vaikka hän ehkä olikin juttuseuraksi Salamanterille, halusin taivaltaa poikani kanssa yksin ja meidän piti löytää oma tiemme. Salamanteri oli jo käynyt hiiren kimppuun. Hän söi sitä pitkin haukkauksin. Katselin vierestä ylpeänä. Tuntui siltä, että vasta eilen hän olisi ollut pikkupentu, joka oli kävellyt perässäni metsässä. Vaikka, Salamanteri oli kasvanut nopeasti.
'Oppilasikäinen hän varmasti jo on, sellaista sanaa ainakin Höyhen käytti.' ajattelin hieman haikeana. Nappasin itsekin hiirestä palan. Söimme kummatkin kaksi hiirtä.
"Säästetään loput illemmalle." päätin. Salamanteri nyökkäsi. Hautasimme hiiret kuoppaan, sillä kettu tai toinen kissa voisi viedä ne. "Mennäänkö tutkimaan metsää? Mitä jos siellä on kaksijalkoja?" Salamanteri kyseli.
"No, voidaan mennä. Paikka on kumminkin vieras, joten pysy perässäni." suostuin. Toivoin, ettei Salamanteri lähtisi omin lupineen kauemmas. Musta kolli kumminkin pysyi perässäni vähän aikaa. Kävelin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Märät vesipisarat tipahtelivat puista niskaani. Yhtäkkiä en enää nähnyt Salamanteria. Kollia ei näkynyt takanani. "Salamanteri! Tulehan nyt." nau'uin. Hetken päästä hän hölkytti kukkulan ylitse. Heilautin korviani helpottuneena. Onneksi hän oli kunnossa! "Tule, mennään. Meillä on vielä pitkä matka." sanoin. Salamanteri hyppäsi viereeni.
"Manteri?"

Talvikkitakku raapi uusien kaksijalkojensa suuaukkoa sinnikkäästi. Hänen kaulassaan oleva vaaleansininen panta hiersi naarasta ja pannan kello kilisi naaraan korviin ärsyttävästi. Taatusti Kuutamotassulla ei ollut näin kurjaa, naaras oli taatusti soturi ja nautti tällä hetkellä vapauden suomasta hurmasta! Sen sijaan Talvikkitakku joutui kykkimään pienessä ja inhottavassa kaksijalanpesässä. Hän oli jäänyt sinne jumiin ja hetki sen jälkeen kaksijalat olivat laittaneet hänen kaulaansa pannan. Pesässä tuoksui myös toinen kissa ja naaras oli järkeillyt olevansa kotikisun reviirillä. Hän oli nähnyt pesätoverinsa useaan kertaan, mutta yritettyään tiedustella ulospääsyä, oli hän saanut vastaukseksi vain sähinöitä. Talvikkitakku tuhahti, olivatko kaikki kotikisut näin töykeitä ja ilkeitä? Mokomat laiskat kirppusäkit, hän kyllä näyttäisi heille! Punaturkkinen kissa kihisi kiukusta, kun pesän suuaukko ei edelleenkään auennut. Omituinen suuaukko oli täynnä naaraan kynnen jälkiä. Talvikkitakku oli yrittänyt kaivaa siitä läpi, mutta siihen ei tullut, kuin pieniä naarmuja. Joutuisiko hän elämään tässä pesässä koko loppuelämänsä? Talvikkitakkua huoletti se, hän halusi jo palata Kuutamotassun luokse. Toisaalta, hän ei halunnut vieläkään kohdata Mesitähteä tai Minttuliekkiä. Hän voisi johtaa Eloklaania yksin, korkeintaan Laventelitaivaan ja Kuutamotassun kanssa. Talvikkitakku tunsi kaksijalkojensa nostavan hänet ilmaan ja punaturkkinen naaras sähisi villisti. Hän yritti rimpuilla ja raapia kaksijalkoja, mutta molemmat heistä olivat varustautuneet eivätkä hätkähtäneet naaraan rimpuiluja. Pian Talvikkitakku luovutti ja alistui kohtaloonsa. Hänen kaksijalkansa nosti naaraan muoviseen koppiin, jonka oven he sulkivat. Sentään entinen soturitar näki metallisesta ovesta ja yrittikin kurotella tassullaan ulos. Hän ei mahtunut kunnolla kääntymään tai nousemaan pystyyn. Se turhautti naaraskissaa entisestään. Kaksijalka nosti kopin ilmaan ja lähti sen kanssa kohti pesän suuaukkoa. Kaksijalat jutustelivat jotain keskenään ja avasivat suuaukon. Naaras alkoi innostumaan, voisiko hän päästä vapauteen? Talvikkitakku mourusi äänekkäästi ja yritti huitoa tassullaan, mutta turhaa. Hän oli edelleen jumissa. Miten ikinä hän voisi päästä täältä karkuun? Sisimmässään Talvikkitakkua pelotti ja hän aneli Tähtiklaanilta armoa. Naaraskissa ei kuitenkaan tiennyt välittikö Tähtiklaani hänestä enää tai ulottuiko heidän valtansa edes tänne asti?

//KP-boosti

“Ei tarvitse me löydämme nukkumapaikan itsekin”, Jupiter sanoi.
“Mene vain kaksijalkosesi luo me pärjäämme tällä informaatiolla”, hän lisäsi hieman töykeästi.
“Selvä. Öö.. Minä tästä menen, jos te selviätte”, Loistotassu naukui ja hyppelehti pois.
“Kiitos!” Salamanteri huikkasi vielä. Loistotassu hävisi näköpiiristä ja Salamanteri haukotteli.
“Matkataanko me sinne palaneelle kaksijalan pesälle?” hän sanoi väsyneenä.
“Joo kai se on ainut vaihtoehto”, Jupiter naukui.
“Siellä on hiiriäkin! Saanhan saalistaa niitä? Saanhan!” Salamanteri aneli loikkien kohti paikkaa josta kaksikko oli tullut.
“Saat sinä. Menoksi nyt”, Jupiter sanoi ja he kävelivät vaiti palaneelle kaksijalan pesälle. Vaiti oli sana, jota ei voinut yleensä käyttää Salamanteria ympäröivää ilmapiiriä kuvaillessaan mutta nyt, koska tuo oli päivän seikkailuista väsynyt hän ihmeellistä mutta totta oli kyllä hiljaa ja laahusteli Jupiterin perässä. Jupiterkaan ei enää jaksanut kantaa häntä pitkiä matkoja, minkä takia hänen täytyi kävellä.

*Aamulla*
Salamanteri heräsi palaneessa kaksijalan pesässä. Hän oli ilmeisesti miltei nukahtanut matkalla, minkä takia hän ei muistanut viime illasta kunnolla juuri mitään. Hän haistoi hiirien hajua ja hiiltynyttä puuta. Jupiter nukkui vielä, joten Salamanteri päätti yllättää hänet ja saalistaa hieman hiiriä. Hän vaani hiiriä koko aamupäivän ja sai saaliiksi kuusi pientä vikisijää joista riittäisi kummallekkin isälle ja pojalle kolme!
“Herätys, isä! Saalistin meille”, Salamanteri herätteli isäänsä toivoen, että tämä arvostaisi hänen tekoaan.
//Jupi?

Puh räpäytti silmiään hämmentyneesti hymyillen. Miten Valo saattoi olla entinen metsäkissa, kun toinen oli niin pieni ja suloinen? Puhin mielikuvissa kaikki metsäkissat olivat suurikokoisia ja salakavalan oloisia, Valo ei ainakaan vastannut hänen mielikuvaansa.
"Tulkaahan sitten, seuratkaa johtajaa, heh. Siis minua! Minä näytän tien grillatun kanan äärelle", Puh naukaisi juhlallisesti. Hän oli huomannut omistajansa ottaneen aamulla kanaa sulamaan ja hän paloi halusta ehtiä kotiin ruokailemaan. Siitä riittäisi kyllä varmasti myös vierailijoillekin. Puh jolkotteli leppoisasti kaksikon edellä ja aina välillä kääntyi katsomaan seurasiko pieni kissaperhe häntä. Hänen ilokseen Sammakko ja Valo tassuttelivat aivan Puhin kannoilla.
"Niistä metsä- tarkoitan klaanikissoista, Loistotassu on oli jossain Eloisten kissojen laumassa. En oikein muista näitä termejä. Tuo talo tuossa on minun! Sieltä saa parasta ruokaa, poiketkaa koska tahansa, jos teille tulee nälkä", Puh naukui ja sukelsi kissanluukustaan sisälle. Puhin kynnet rapisivat pesän lattiaa vasten, kun hän kipitti ruokahuoneeseen. Kollikissan nenään tulvi herkullinen tuoksu ja kolli loikkasi hieman kömpelösti tasolle. Puh haukkasi grillatusta kanasta pienen palasen, nielaisi sen salamana, jonka jälkeen hän nappasi kokonaisen kanan suuhunsa. Hänen uudet ystävänsä olivat jääneet pesän suuaukolle odottelemaan ateriaa. Puh loikkasi kissanluukusta takaisin ulos ja kohtasi Valon epäilevän katseen. Sammakko hymyili pyöreäpiirteiselle kollikissalle kiitollisena Puh laski kanan maahan. Hän repäisi uusille tuttavuuksilleen suurimman osan ja laski sen Sammakon käpälien juureen.
"Tuossa, olkaa hyvät! Tahdotteko te aterioida minun kanssani?" Puh tiedusteli kaksikolta hymyillen. Kolli toivoi, että saisi molemmilta myöntävän vastauksen.
"Se olisi mukavaa, mutta meidän on kyllä nyt jatkettava matkaa. Kiitos ateriasta ja toivottavasti törmätään vielä!" Sammakko naukui pahoitellen. Puh toivotti kaksikolle hyvää matkaa ja kumartui sitten ateriansa pariin. Missäköhän Nasu oli? Kolli lähti usein kaksijalkojensa kanssa lomamatkalle ja Puh arveli Nasun olevan taas jossain seikkailulla! Puh päätti, että hän lähtisi itsekseen tai vaikka ystäviensä kanssa pian seikkailemaan. Nyt hän halusi vain aterioida mieliruokansa loppuun ja sen jälkeen painua sisälle ottamaan kunnon nokoset!

//KP-boosti

“No Eloklaanissa elin emoni Daisyn ja isäni Mesitähden kanssa mutta he erosivat ja sitten Daisy lähti takaisin tänne kotikisuksi ja minä lähdin hänen mukaansa. Eloklaani on Kuolonklaanin toisella puolen. Siellä me opettelimme uimaan ja muuta”, Loistotassu kertoi varsin innokkaalle Salamanterille, jonka emo oli Kuolonklaanissa ja isä tuossa hänen vieressään. Kolli oli tuskin oppilasikäinen ja hiukan typerä. Loistotassu oli pelastanut Salamanterin kiitävältä kaksijalan vekottimelta joita kulki usein hänen puutarhansa ohi. Ne olivat joskus sinisiä joskus kirkkaapunaisia niinkuin tämä oli ollut.
“Oliko se kivaa? Asua Eloklaanissa? Siellä oli varmasti paljon kissoja!” Salamanteri kysyi. Tuo kolli vaikutti jo hiukan uupuneelta ja hänen isänsä silitteli häntä hännällään. He olivat hetki sitten ärisseet keskenään nyt he jo olivat sovussa.
“Se ei ollut minua varten”, Loistotassu totesi. Eloklaani oli ollut täynnä kissoja ja hiljaiselo kotikisuna sopi kollille paremmin. Daisy sitäpaitsi oli lähellä ja Puh hänen uusi ystävänsä. Tämä vaelteleva kaksikko vaikutti siltä, että he tarvitsivat suojaa ja ruokaa.
“Ai. Olemme vaeltaneet ihan aamusta asti! Minä olen hyvä kiipeilijä! Tykkään kiivetä korkeille oksille niinkuin tuo!” Salamanteri höpötteli ja osoitti yhtä puuta, jonka alaoksat olivat Loistotassulle aika alhaalla mutta pienelle melkein oppilaan kokoiselle pennulle ne olivat korkealla.
“Vau. Minäkin pidän kiipeilystä”, Loistotassu totesi keräillen vielä rohkeutta naukua jotain majapaikan ja ruuan tarjoamisesta. Hän ei tosiaan haluaisi kaksikkoa omaan kaksijalan pesäänsä toistaiseksi, koska ei tuntenut heitä vielä tarpeeksi hyvin ja hänen sosiaallinen energia alkoi ehtyä hitaasti mutta varmasti.
“Oletko hyväkin siinä? Opettettiinko sinulle sitä Eloklaanissa?” Salamanteri kysyi.
“No olen ihan kohtalaisen hyvä. Kyllä minulle opetettiin sitä klaanissa”, Loistotassu kertoi ja päätti olla kertoilematta mestareista joista kollilla olisi varmasti lisää kysymyksiä vaikka kuinka.
“Meidän pitäisi mennä etsimään yösijaa”, Jupiter naukui.
“Kiitos Loistotassu, että pelastit poikani ja kiitos, kun jaksoit vastata hänen kysymyksiinsä”, vierestä juttelua seurannut Jupiter sanoi hymyillen jo hieman suopeammin.
“Täältä vähän Kuolonklaanin rajaa kohti on palanut kaksijalan pesä, jos haluatte yöpyä siellä. Siellä ei ole pitkään aikaan liikkunut ketään ja se paikka kuhisee hiiriä”, Loistotassu uskaltautui naukumaan vaikka hiljaisesti naukuikin.
“Voin johdattaa teidät sinnepäin ja ohi tuon virran tuolla”, Loistotassu sanoi, koska oli pannut metkille kaksikon märät jalat ja Salamanterin märän vatsaturkin aiemmin.
//Jupi?

Päästyään ylös vedestä jaloilleen maan pinnalle Salamanteri ravisteli turkkiaan niin, että pisarat sinkoilivat.
“Oletko kunnossa?” Jupiteri kysyi huolissaan.
“Olen kunnossa isä!” Salamanteri hihkaisi ja loikahteli kaksijalkalan kaduille. Jupiter seurasi häntä rauhallisemmin.
“Tämä on ihan mahtava paikka! Paljon hajuja ja kaikkea!” Salamanteri vinkaisi innoissaan ja ryntäsi haistelemaan ympäriinsä ja katselemaan.
“Älä mene liian pitkälle”, Jupiter naukui ja katseli, kun Salamanteri asteli rohkeasti pidemmälle. Yhtäkkiä Jupiterin takaa tuli kirkkaanpunainen vekotin, joka juoksi suoraan Salamanteria kohti. Se oli kuin nopea viiva ja Salamanteri vinkui peloissaan. Tuntematon kissa iskeytyi nuorukaisen kylkeen ja heitti tämän täpärästi pois tieltä. Tummanharmaa ja mustaturkki sekoittuivat, kun kaksikko pyörähti pallona kohti kaksijalkalan kivi seinää tömähtäen ja kissat erkanivat toisistaan. Salamanteri vapisi hiukan säikähdyksestä ja Jupiter ryntäsi Salamanterin luokse.
“Oletko kunnossa!?” Jupiter naukui kovaan ääneen.
“Hyss”, vieraskissa hyssytteli.
“Ette halua paikalle koiria ettehän”, hän sanoi hiljaisesti.
“Kuka sinä olet?” Salamanteri kääntyi salamana kohti vierasta kissaa.
“Olen Loistotassu”, Loistotassu esittäytyi hiljaisella äänellä.
“Pelastit pentuni. Olen todella kiitollinen”, Jupiter naukui.
“Tässä on minun isäni hän on Jupiter ja minä olen Salamanteri! Emoni on Kuolonklaanissa! Tulitko sinäkin sieltä? Sinulla on hassu nimi, Loistotassu!” Salamanteri naukui innoissaan. Loistotassua selvästi ujostutti hiukan ja kolli hymyili ihan pikkuisen. Salamanteri hymyili leveästi takaisin uudelle ystävälleen.
“Ole ystävällinen Salamanteri. Hän pelasti henkesi”, Jupiter kuiskutti poikansa korvaan.
“Minä asuin ennen muinoin Eloklaanissa”, Loistotassu naukui hymyillen vienosti pennulle.
“Eloklaani? Mikä se on? Onko olemassa toinen klaani? Minä haluan sinne! Se kuulostaa kivemmalta kuin Kuolonklaani!” Salamanteri jatkoi puhetulvaansa.
“Haluaisin jutella niiden kissojen kanssa! Ovatko he mukavia? Kuolonklaanilaiset ovat kuulemma ihan tyhmiä ja ilkeitä! Yksi ei ollut! Lumikkoviiksi oli aivan mukava! Hän kertoi kaikkea kivaa! Haluaisin kysyä Eloklaanilta kaikkea! Millaista siellä on asua, Loistotassu? Voidaanko me mennä sinne isä?” Salamanteri höpötti.
“On olemassa toinenkin klaani mutta me emme mene sinne”, Jupiter sähähti.
“Miksi emme?” Salamanteri vaikeni eikä enää kertoillut kaikesta mitä haluaisi Eloklaanilta kysyä.
“Sinä ja minä emme kuulu klaaniin ja se on selvä!” Jupiter ärähti jo vihaisena. Salamanteri säikähti ja painautui kiviseinää vasten takanaan.
“Millaista Eloklaanissa on asua ja missä se sitten on? Onko se täällä kaksijalkalassa?” Salamanteri kohdisti kysymyksensä Loistotassulle, joka näytti pohtivan kysymystä.
//Loisto?

Kehrääjän jokainen hälytyskello pääkopan perällä alkoi soimaan kun ilmoille heitettiin tarjous tuntemattomien kissojen leiriin menemisestä. Hän ei kuitenkaan voinut enää kääntyä takaisin. Palaaminen sinne mistä hän oli tullut ei olisi järkevää - hän olisi silloin tehnyt koko tämän matkan turhaan. Suppisuuna Kehrääjä seurasi uutta tuttavuuttaan tutkien jokaista eteen sattuvaa kiveä ja keppiä aina siihen asti, että toinen tuntematon kissa ilmestyi paikalle. Kehrääjä piti tätä kissaa huomattavasti uhkaavana ja piti hyvän välimatkan jopa matkan jatkuessa. Hän piti katseensa maassa välttääkseen katsekontaktia kenenkään kanssa. Turhan riidan haastaminen ei ollut kollin mieleen ja katsekontaktista seurasi usein vain riitoihin johtavia kysymyksiä. Matkan jatkuessa hiljaisuudessa Kehrääjän häntä nyki - ei oikeastaan ärtymyksestä. Syynä oli jokin muu tunne, sellainen joka muistutti enemmänkin hermostuneisuutta tai kärsimättömyyttä. Hän yritti ravistaa tunteen turkistaan, muttei onnistunut siinä. Vastatessaan juuri esittäytyneen Omenahuuman kysymykseen Kehrääjä kuulosti siltä kuin olisi ollut tukehtumassa puolimätään riistaan tai nähnyt juuri aaveen ja menettänyt puhetaitonsa.

"Kehrääjä - " Kehrääjä aloitti ja oli heti kompastua johonkin. Hän kääntyi 180 astetta nähdäkseen mihin oli kompastunut, muttei löytänyt sen lähdettä enää ja jatkoi puhumista aikaisempaa keskittyneempänä. "Olen Kehrääjä. Kuulin teistä joiltakin entisiltä klaanikissoilta, tai, niin uskoisin. Niin he esittelivät itsensä. Älä kysy heidän nimiään - En muistaisi kumminkaan."
Kehrääjä oli normaaliakin huonompi keskustelussa. Hän joutui vähän väliä pysähtymään miettimään mitä sanoisi seuraavaksi ja hänellä kesti tuskallisen kauan selittää pikkumatkansa kotikujaltaan klaanin reviirille. Hän mainitsi ongelmansa muiden kissojen kanssa ja jatkuvat taisteluiden häviämiset mutta empi mainitessaan epämääräisiä juuriaan ja asuinpaikkaansa, joka tuntui vaihtuvan aivan yhtä nopeasti kuin Kehrääjän mielentilat. Nopeasti, siis.

Kehrääjä katsahti nopeasti taakseen ennenkuin uskaltautui nostamaan uuden puheenaiheen esiin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Yksin ollessaan Kehrääjä olisi varmasti huokaissut helpotuksesta.
"Aikaisempi kissa, se äkäinen, kuka hän oli?" kolli kysäisi katse taas Omenahuumassa. Häntä ei sen kummemmin kiinnostanut tavata tätä kissaa uudelleen. Oli kuitenkin todennäköistä, että hän tulisi tapaamaan ärhentelijän uudelleen ennemmin tai myöhemmin. Ajatus tästä vahvistui kaksikon luultavasti lähestyessä leiriä.

Vieraat kissat piirittivät pientä Toivetassua ja hän pörhisti karvansa.
“En ole kuolonklaanilainen - enää”, hän naukui varovaisesti mutta yrittäen saada ääneensä itsevarmuutta, joka kuitenkin mursi kuvan rohkeasta vastaantaistelijasta.
“Enää? Sinussa on Kuolonklaanin hajua. Kertoisitko ystävällisesti, tietääkö Punatähti, että olet täällä?” harmaaturkkinen naaras kysyi.
“Punatähti? Hän on kuollut. Mutta ei Henkäystähti ei tiedä mitään hän lulee minun kuolleen”, Toivetassu möläytti ja tajusi sulkea suunsa vasta sanat ilmoille laukaistuaan. Kaksi naarasta hänen edessään tuntuivat ahdistavilta ja loivat ilmapiirin kireäksi.
"Kappas, sehän on varsin mielenkiintosta. Olet siis karkuri?" toinen kissoista sanoi.
“No käytännössä kyllä”, Toivetassu sanoi. Toivetassun teki mieli perääntyä ja kääriytyä palloksi. Hän ottikin pienen hiljaisen askeleen taaksepäin mutta toinen kissoista huomasi sen ja murahti.

"Ymmärrät varmaan, ettemme voi luottaa kaltaiseesi huijariin noin vain, mutta minä olen tänään armollinen. Saat pitää vapautesi ja kipittää tiehesi, kunhan pysyttelet kaukana molemmista klaaneista. Aiomme viipyä täällä hieman pidempään ja jos näen sinut toiste, en aio olla yhtä armollinen”, sama kissa, joka oli puhunut koko ajan sanoi taas. Toivetassu nyökkäsi.
“Mikä on nimesi?” toinen kissa, jolla oli kyljessä valkoinen laikku kysyi yllättäen.
“Olen Toivehämy”, hän sanoi empien hiukan ja takellellen sanoissaan. Toivehämy!? Ihan oikeasti? Miksi hän valehteli!
“Voitteko olla kertomatta minusta kellekkään?” hän kysyi vielä varovaisesti.
“Voin harkita asiaa. Noniin menehän siitä. Ja muista en ole ensikerralla näin armollinen”, toinen kissoista sanoi vielä. Toivetassu nyökkäsi ja kumarsi päätään hiukan kiitokseksi ja kipitti pois.

Jaksatko mennä kaksijalkalaan? On sinne kuitenkin vähän matkaa." sanoin. "Kyllä minä jaksan!" Salamanteri huudahti innoissaan. Kehräsin kollin innokkuudelle.
"Siellä on kuitenkin kaksijalkoja ja niiden hirviöitä. Ja ukkospolkuja." muistutin. "Mennään silti!" Salamanteri hyppi ympärilläni ja lisäsi vielä, että hän olisi takuulla voittanut jokaisen kaksijalan. 'Höyhen, kunpa näkisit poikamme nyt! Hän on melkoinen tutkiskelija.' ajattelin hieman haikeana.
"No mennään sitten." sanoin. Salamanteri huudahti innosta ja juoksi tassujeni perässä. Minusta oli mukavaa päästä tutkimaan uusia paikkoja, mutta toinen puoli minusta varoitti että Salamanteri saattaisi olla vaarassa. Päätin, etten ottaisi katsettani hänestä hetkeksikään. Salamanteri loikki edessäni. Pidättelin mrrau-naurahdusta. "Kuinka pitkä matka sinne kaksijalkalaan on? Onko siellä kivaa?" Salamanteri kyseli.
"Vielä on vähän matkaa. Kaksijaloista ei koskaan tiedä, mutta älä alennu kotikisuksi." varoitin. En hennonut kertoa Salamanterille siitä, että niiden hirviöiden pienikin osuma saattoi tappaa, ja kaksijalat saattoivat olla erittäin vihamielisiä, jos niiden kotikisuja kiusattaisiin. Pian kaksijalkalan isot, kiviset rakennukset näkyivät.
"Tuoko on kaksijalkala? Vau!" Salamanteri henkäisi. Tiesin, että Salamanteri ei koskaan ollut nähnyt ennen kaksijalkalaa. Minulle ne olivat valitettavan tuttuja. Olin joutunut kulkemaan monen sellaisen läpi. Menimme erään kukkulan alas, ja eteeni avautui tie kaksijalkalaan. Pienet, puiset kyhäelmät reunustivat sitä. Kaksijalkassa oli hirveä haju. Näin erään kissan seisomassa aidan päällä. "H-hei. Minä olen Jupiter ja tässä on poikani Salamanteri." esittelin. Näin Salamanterin kulkevan hieman kauempana. Kissa oli kuitenkin ehtinyt jo kadota pesäänsä. "Salamanteri, tänne!" ulvaisin. Juoksin ukkospolun läpi. Salamanteri seisoi pienellä aukiolla. "Täällä on vähän niin kuin metsässä paitsi tosi pahanhajuista!" Salamanteri vinkaisi. Nyökkäsin hieman pelokkaana. Kävelin eteenpäin, ja yhtäkkiä hirviö meni ohitseni.
"Mennään äkkiä tuonne." nau'uin.

Saavuimme kaksijalkalan toisen puolen lähelle. "Jos me haluamme mennä tuonne, meidän pitää uida tuo virta!" huudahdin. "En minä osaa uida." Salamanteri vinkaisi.
'En minäkään. Mutta minun on yritettävä.' ajattelin. Kuulin ohimenevien hirviöiden jylinän. Se loppui hetkeksi. "Salamanteri, kiipeä päälleni." käskin. Tällä kertaa Salamanteri teki niin kuin käskettiin ja kiipesi selkääni. Tunsin pienet kynnet nahkassani. Varmistin, että pentu piti lujasti kiinni. Solahdin veteen. Jäätävän kylmä vesi tuntui hirveältä. Minun piti uida enää muutama hännänmitta. Kauhoin tassuillani kovaa. Suuhuni tulvahti vettä. Yhtäkkiä tunsin kovan pinnan tassuissani. Tartuin siihen ja vedin itseni ylös. Olin aivan märkä. "Oletko kunnossa?" kysyin Salamanterilta huolestuneena.
"Manteri?"

Kalle loikoili väsyneenä kiipeilypuussaan ja katseli pesän valkoista kattoa. Oli jo aamu, mutta Kalle ei saanut unen päästä kiinni tietäessään, että kaksijalat heräisivät pian. Kotikisu oli riehunut koko yön ja yrittänyt herättää kaksijalkojaan leikkimään, mutta aivan turhaan. Tylsät kaksijalat olivat vain nukkuneet kuten joka yö. Kallen mielestä öisin oli hauska leikkiä, kun oli pimeää ja aivan hiljaista. Kalle oli juoksennellut yöllä ympäri kaksijalanpesää ja päästellyt hauskoja murahduksia aina, kun tämä hyökkäsi punaisen hiirilelunsa kimppuun. Pieni, punainen hiiri oli kotikisun lempilelu, sillä se oli juuri sopivan kokoinen suuhun laitettavaksi. Kalle usein kantoi leikin päätteeksi lelun kaksijalkojensa luokse, jos he vaikka tahtoisivat myös leikkiä sillä. Mutta usein kaksijalat vain heittivät sen pois niin, että Kalle joutui aina uudelleen ja uudelleen viedä sen heidän luokseen, kunnes kolli kyllästyi.
Kotikisun korvat nousivat pystyyn ja tämän sininen katse käännähti kaksijalkojen nukkumishuoneen suuntaan. Kalle kuuli linnunlaulua, joka tarkoitti kaksijalkojen heräämistä! Kolli ei oikein tiennyt, miten kaksijalat olivat saaneet lintuparat pienien, littanoiden esineiden sisään. Usein linnut lauloivat esineissä aamuisin, jonka jälkeen kaksijalat hiljensivät linnut. Innoissaan Kalle kapusi alas puustaan ja rynnisti kovaäänisesti maukuen nukkumispaikan ovelle.
"Hyvää huomenta!" kolli riemuitsi, kun naaraskaksijalka käveli häntä vastaan. Kaksijalka kumartui Kallen tasolle ja sanoi jotakin kaksijalkojen kielellä, silittäen samalla Kallen kaulaa. Kotikisun kurkusta pääsi kovaäänistä kehräystä, eikä hän olisi halunnut kaksijalkansa lopettavan. Mutta kuten aina, rapsutukset loppuivat aikanaan. Naaraskaksijalka nousi ylös ja käveli huoneeseen, jota Kalle kutsui märäksi paikaksi.
"Älä jätä minua!" Kalle mourusi ja kipitti kaksijalkansa perään. Huoneen sisäänkäyntinä toimiva valkoinen ovi oli mennyt kiinni, mutta Kalle tiesi saavansa sen auki, sillä hänen kaksijalkansa harvoin vetivät ovea kiinni asti. Kolli työnsi tassunsa oven väliin ja vetäisi sen auki. Hän varmisti, ettei märkä paikka ollut märkänä. Vaaleaturkkinen kotikisu oli liian hidas, sillä ovi sulkeutui hänen kuononsa edestä, jolloin kolli joutui avaamaan sen uudelleen.
"Miksi sinä et auta minua?" Kalle kysyi päästessään viimein varovaisin askelin sisään märkään paikkaan, joka nyt oli kuiva. Kaksijalka istui valkoisen asian päällä ja Kalle kuuli lorinaa. Kolli astui varovaisesti kauemmas kaksijalasta peläten, että tämä yrittäisi pestä Kallen. Sitten kaksijalka nousi ylös ja löi valkoisen asian kannen kiinni. Joskus kun kansi oli ollut auki, Kalle oli kurkistanut sinne: säiliö oli ollut täynnä vettä, joten kotikisu oli pysynyt siitä mielellään kaukana. Kalle käveli kaksijalkansa luokse ja puski kuonollaan sen karvatonta jalkaa samalla kehräten kovaäänisesti.
"Minä olen nälkäinen, voisitko sinä ruokkia minut?" Kalle kysyi mouruten, mutta kaksijalka ei vastannut. Ilokseen Kalle kuuli askeleita huoneen ulkopuolelta.
"Oi! Saisinkohan viimein ruokaa?! Anteeksi, minun täytyy nyt lähteä", Kalle huikkasi naaraspuoliselle kaksijalalle ja kiiruhti ulos märästä paikasta. Hän näki uroskaksijalan astuneen ulos nukkumispaikasta ja suuntaavan parhaillaan kohti ruokapaikkaa!
"Onnenpäivä!" Kalle riemuitsi ja juoksi kaksijalkansa pitkien jalkojen sekaan. Uroskaksijalka tokaisi jotakin väsyneenä Kallelle, joka alkoi pyydellä ruokaa kovaäänisesti. Kaksijalka varoi potkaisemasta jaloissaan pyörivää kissaa kävellessään ruokakaapille. Hän antoi Kallelle mitä maukkaimman aamiaisen, jota kolli alkoi mielissään syömään.

Kalle oli syönyt niin keskittyneesti, ettei ollut huomannut kaksijalkojen tekevän taas lähtöä. Kun kolli oli saanut maukkaan aamiaisensa viimeisteltyä ja nuoltua ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi, hän nosti päänsä ylös ja kuunteli tarkkaavaisesti.
"Voi ei!" Kalle parahti, kun hän kuuli kaksijalkojensa häärivän paikassa, jossa heidän ulkoturkkinsa olivat. Kotikisu kiiruhti nopeasti kaksijalkojensa luokse ja katsoi heitä pettyneinä. Kaksijalat olivat jo ulkoturkit päällä valmiina jättämään Kallen taas ypöyksin koko päiväksi..
"Ettehän te taas jätä minua, ettehän? Minä olisin halunnut viettää tämän päivän teidän kanssanne!" Kalle huokaisi ja käveli kaksijalkojensa luokse. Naaraskaksijalka kumartui taas kissan tasolle ja veti Kallen lähemmäs itseään. Hän koukkasi kotikisun syliinsä ja halasi Kallea kovasti. Se tuntui mukavalta, ja Kalle alkoi taas kehrätä. Hän hieroi poskeaan kaksijalan sileää poskea vasten onnessaan. Uroskaksijalkakin silitti naaraan sylissä olevaa Kallea, joka nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta.
Onni loppui taas lyhyeen, kun Kalle laskettiin maahan. Kaksijalat tokaisivat hänelle jotakin, jonka jälkeen he avasivat ulos vievän oven ja jättivät kissaraasun ypöyksin tyhjään kaksijalanpesään.
Hetken ajan surullinen Kalle istui oven edessä toivoen, että kaksijalat palaisivat takaisin. Mutta kun askeleet ulkoa vaimenivat, Kalle tiesi odottamisen olevan turhaa. Kaksijalat palaisivat vasta pitkän ajan kuluttua, joten Kallen olisi keksittävä itselleen puuhaa.
"Hmm, ehkäpä Myy on ulkona. Voisin mennä etsimään häntä", kolli naukui itsekseen ja lähti kipittämään kohti tarhaansa. Hän loikkasi hieman lyhyeksi jäävällä loikalla kohti ikkunalautaa. Kolli jäi roikkumaan siihen etukäpäliensä varaan ja joutui vetämään kaikilla voimillaan itsensä kokonaan ikkunalaudalle. Sitten kolli astui ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta ikiomaan tarhaansa. Kalle pörhisteli paksua turkkiaan päästyään kylmään ulkoilmaan.
"Hyi, onpa kylmä!" Kalle sanoi irvistäen. Hän vilkaisi vielä kerran sisälle siltä varalta, etä kaksijalat olisivatkin palanneet takaisin. Kolli näki vain tyhjän pesän, joten hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja käveli ulkokiipeilypuunsa luokse. Puu oli paljon pienempi ja huterampi kuin sisällä oleva puu, mutta kyllä se etenkin viherlehtisin kelpasi nokosten ottamiseen. Kalle työntyi puun takana olevasta raosta ulos tarhasta ja vilkuili vielä varovaisesti ikkunan suuntaan. Kaksijalat suuttuisivat hurjasti, jos he tietäisivät Kallen olevan yksin ulkona!
Joskus ne mokomat olivat pukeneet Kallelle päälle inhottavan kangaspalan ja yrittäneet viedä Kallen siinä ulos. Kolli ei ollut suostunut liikahtamaankaan, sillä hän oli tuntenut olonsa niin nöyryytetyksi. Eivät kissat tarvineet kaksijalkojen tavoin ylimääräisiä turkkeja päälleen!
Kalle oli innoissaan päästyään pihalle, vaikka ilmat olivatkin kylmenneet. Muutaman päivän ajan taivaasta maahan oli satanut valkoista höttöä, eikä Kalle ollut vielä päässyt tutkimaan sitä. Höttö oli kadonnut maasta, mutta edelleen siellä täällä oli pieniä valkoisia kohtia. Kotikisun katse käännähti kirkastuvalle taivaalle. Muutamat kimmeltävät valot loistivat yhä taivaalla, mutta ne katoaisivat pian aamun edetessä.
"Mrrauh!" Kalle sanoi loikkiessaan kohti valkoista läjää. Hän pysähtyi käpälät liukuen liukkaalla nurmikolla kasan eteen ja katseli sitä kummissaan. Kolli kokeili sitä etutassullaan, mutta veti käpälänsä nopeasti pois.
"Kylmää ja märkää, ei kiva!" Kalle tokaisi inhoten ja läimäisi käpälällään läjää. Kolli halusi kysyä Myyltä, mitä ihmettä se valkoinen höttö oli. Hän kiersi sen ja juoksi pihan toisella laidalla olevaan pensasaitaan. Kalle työntyi pensasaidan läpi sen toiselle puolelle Myyn pihalle.
"Myy?! Oletko sinä täällä?" vaalea kotikisu huhuili naapuriaan. Myyn kaksijalkojen pesä oli samanlainen kuin Kallenkin, tai ainakin ulkoa päin. Kalle ei ollut koskaan päässyt käymään Myyn kaksijalanpesän sisällä. Molemmat pesät olivat väriltään punaisia ja niissä oli mustat katot. Mutta Myyllä ei ollut ulkotarhaa, vaan hänen kaksijalkansa laskivat hänet ulos aina kun Myy niin halusi. Kalle ilahtui nähdessään mustaturkkisen naaraskissan astuvan esiin pesän seinustalla olevan ruusupensaan takaa. Kollikissa ravasi iloisena ystävänsä luokse.
"Oletko sinä ollut taas koko yön ulkona?" Kalle ihmetteli kovaan ääneen ja katsoi vanhempaa naaraskissaa silmät suurina. Lämpimässä viihtyvä Kalle ei käsittänyt, miten Myy uskalsi olla yöt ulkona!
"Olen. Tulepas tänne, niin näytän sinulle mitä sain kiinni", Myy tokaisi lämpimällä äänellä ja viittoi Kallen perässään ruusupensaan taakse. Vaaleaturkkinen kolli kiersi ystävänsä perässä pensaan. Ilmassa leijaili maukas tuoksu! Pian Kalle huomasi sen tulevan kuolleesta hiirestä, joka makasi kaksijalanpesän seinän ja ruusupensaan välissä. Kallen silmät suurenivat.
"Vau! Ihanko itse sen saalistit? Kävitkö sinä metsässä asti?" Kalle ihmetteli haltioituneena ja nuuhkaisi herkulliselta tuoksuvaa jyrsijää. Myy nyökytteli päätään.
"En mennyt kovin syvälle metsään, mutta saalistin sen itse. Ei se ole niin vaikeaa, voin joskus opettaa sinuakin", Myy kehuskeli. Kalle henkäisi:
"Ihanko totta? Nytkö? Voisitko opettaa minua nyt? Ole niin kilttiii!" Kalle anoi ja loikki innoissaan Myyn ympärillä.
"Seis! Rauhoitu Kalle, tuollainen käytös ei ole sopivaa hienolle kissalle", mustaturkkinen naaras naukaisi tiukalla äänellä ja katsoi Kallea tuimasti. Kotikisu katsoi pahoitellen vanhempaa kissaa ja yritti rauhoittua, mutta se oli vaikeaa, kun Kalle oli niin innoissaan.
"Koska sinä voisit opettaa minua?" Kalle kysyi nyt rauhallisemmalla äänellä, mutta kollin hännänpää nyki yhä innostuksesta. Nyt Myyn kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy. Se merkitsi sitä, että vanhempi naaras oli tyytyväinen Kallen käytökseen.
"En ainakaan tänään, koska olen kauhean väsynyt. Jos tahdot, voit syödä tuon hiiren, minä syön mielummin kotikisun muonaa, eikä kaksijalatkaan koskaan tahdo syödä heille saalistamiani eläimiä", Myy huokaisi päätään pudistellen. Kalle ei ollut uskoa korviaan! Saisiko hän lisää ruokaa? Onnenpäivä! Kolli innostui taas, mutta nyt hän yritti vähän peitellä sitä.
"Tietysti tahdon! Minulla on kaamea nälkä", Kalle intoili ja veti hiiren lähemmäs itseään, ettei Myy muuttaisi mieltään ja päättäisi itse syödä saalistaan. Nyt se oli Kallen ruoka, eikä hän jakaisi sitä kenenkään kanssa!
Kalle säpsähti, kun hän kuuli kaksijalanpesän oven aukeavan. Se päästi kovaäänisen narahduksen, jonka jälkeen kaksijalka astui ulos ovesta. Vaalea kotikisu kuuli, kuinka kaksijalka huusi jotakin.
"Minun on mentävä, kaksijalkani kaipaavat minua. Nähdään taas, Kalle", Myy tokaisi ystävällisellä äänellä ja kipitti kaksijalkansa luokse. Kalle odotti, että kaksijalka oli sulkenut oven perässään.
'Voi ei! Unohdin kysyä valkoisesta hötöstä', Kalle ajatteli surkeana, mutta käänsi sitten nälkäisen katseensa hiireen, 'noh, ehkä minä voin kysyä toisella kerralla..'
Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja meni syömään sitä lehdettömän pensasaidan toiselle puolen omalle pihalleen.
Ruokailun jälkeen Kallea väsytti kovasti, joten hän siirtyi takaisin kaksijalanpesän sisälle. Tyytyväinen ja kylläinen kotikisu otti oikein antoisat nokoset omassa kiipeilypuussaan.

Kun Kalle heräsi seuraavan kerran, ulkona oli todella kirkasta. Auringonsäteet heijastuivat ikkunasta sisään. Kalle loikki alas kiipeilypuustaan ja katsahti taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten kaksijalat eivät tulisi vielä hetkeen kotiin. Kotikisulla oli tylsää yksin, joten hän päätti lähteä takaisin ulos. Myy oli varmasti yhä kotonaan nukkumassa, joten Kalle päätti kiertää kaksijalanpesänsä ympäri ja jatkoi matkaansa ukkospolkua pitkin kauemmas kotoaan. Vieri vieren oli aseteltu kaksijalanpesiä, joista jokainen muistutti ulkonäöllisesti Kallen kotipesää. Kaikki pesät ukkospolun tällä puolen olivat punaisia, mutta toisella puolen oli myös valkoisia ja ruskeita pesiä. Jokaista pesää reunusti korkea pensasaita, aivan kuten myös Kallen pesää. Kallen niskavillat nousivat pystyyn, kun hän kuuli lähistöltä Hirviön murinaa! Kotikisu pinkaisi läheiseen vedettömään ojaan piiloon ja katsoi, kuinka Hirviö peruutti pois läheisen kaksijalanpesän pihalta. Musta, kiiltäväpintainen Hirviö murisi hiljaa sen peruuttaessa ukkospolulle. Kalle seurasi peloissaan, kuinka Hirviön murina voimistui ja se lähti juoksemaan nopeammin kauemmas Kallesta. Kun Hirviö oli kadonnut kotikisun näkökentästä, hän uskalsi viimein jatkaa matkaansa.
Kalle ei etsinyt oikeastaan mitään. Hän vain tarkkaili kaksijalkalan kujia ja yritti pysyä näkymättömänä. Välillä hän joutui menemään läheisiin pensasaitoihin piiloon ukkospolulla käveleviltä kaksijalanpennuilta. Kalle ei pitänyt kaksijalanpennuista! Ne olivat kovaäänisiä ja kovakouraisia. Kallen kotiin oli joskus tullut kaksijalanpentu, joka oli repinyt Kallea turkista ja hännästä. Sen jälkeen kolli ei ollut päästänyt yhtäkään pikkukaksijalkaa luokseen!
Käveltyään jonkin matkaa, Kalle huomasi taivaalta putoilevan taas valkoista höttöä! Aluksi kotikisu yritti väistellä kylmiä ja märkiä, valkeita paakkuja, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kolli loikki edestakaisin ukkospolun reunalla ja yritti paeta sadetta onnistumatta siinä. Valkoiset, pienet lumihiutaleet putoilivat Kallen turkille ja kolli huomasi pian, etteivät ne olleetkaan kylmiä ja märkiä kuten maassa ollut valkoinen höttö.
"Mitä ihmettä tämä oikein on?" Kalle mutisi itsekseen ja katseli silmiään siristellen kohti kirkasta taivasta. Valkoiset pilvet olivat ilmestyneet tyhjästä ja peittäneet koko sinisen taivaan ja ihanan auringon.
"Se on lunta", lämmin naukaisu säikäytti Kallen. Hän säpsähti, pyöristi selkänsä ja kääntyi kauhistuneena taakseen hiipineen kissan puoleen. Kallen kynnet työntyivät esiin ja hänen turkkinsa nousi pystyyn. Kolli luimisteli tummia korviaan ja katsoi sinikilpikonnakuvioista kissaa. Naaraskissan kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun tämä kohtasi pelokkaan Kallen.
"Heh, anteeksi jos säikäytin sinut. Oletko ensi kertaa ulkona?" kissa kysyi ystävällisellä äänellä ja silmäili uteliaana Kallea. Nuori otikisu ei uskaltanut sanoa mitään, hän uskalsi hädin tuskin edes hengittää! Kalle katsoi kauhusta kankeana edessään seisovaa, täysin tuntematonta kissaa.
Sanaakaan sanomatta kolli pinkaisi juoksuun, kiisi naaraan ohi ja jatkoi matkaansa niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi kohti omaa kaksijalanpesäänsä. Pelästynyt Kalle-parka ei uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsi muukalaisen seuraavan häntä! Kalle ei ollut koskaan juossut niin kovaa kuin nyt. Hän pysähtyi vasta päästyään oman kaksijalanpesänsä luokse ja kierrettyään sen ympäri. Kolli vilkuili taakseen varmistaakseen, ettei sinikilpikonnakuvioinen kissa ollut seurannut häntä. Ketään ei näkynyt, joten Kalle pujahti takaisin tarhaansa ja kiiruhti sisään pesäänsä. Hän hengitti raskaasti ja yritti rauhoitella itseään.
"Tulisivatpa kaksijalat pian kotiin! Minua pelottaa olla yksin", Kalle mutisi itsekseen ja kipitti häntä maata laahaten kaksijalkojen nukkumapaikkaan. Hän ryömi kaksijalkojen pedin alle ja toivoi, ettei tuntematon kissa osaisi seurata häntä hänen kotiinsa. Kalle kyllä puolustaisi kotiaan viimeiseen saakka, mutta kaksijalat suuttuisivat, jos tulisivat kotiin ja kohtaisivat tuntemattoman kissan..

Heräsin siihen, kun tunsin maan katoavan tassujeni alta. Yksi kaksijalan pennuista oli nostanut minut syliinsä ja alkoi silitellä minua onnellisesti. Kehräsin ja nautiskelin mahdollisimman paljon. Kohta tunsin, kuinka maa altani katosi taan ja olin isomman kaksijalan pennun sylissä. Naukaisin iloisesti tervehdykset tälle ja tämä alkoi vastaukseksi rapsutella päätäni karvattomalla kädellään. Kohta en enään jaksanut paijailua ja naukaisin merkiksi, että halusin alas, mutta kaksijalka ei vieläkään laskenut minua alas. Näykkäsin tätä kädestä ärtyneenä ja tämä laski minut nopeasti alas samalla kun mutisi jotain mitä en voinut ymmärtää. Heilautin häntääni ja menin ruokakupilleni. Se oli tyhjä! Aloitin naukaisujen sarjan ja lopulta emo kaksijalka tuli laittamaan minulle kupin täyteen roksuja. Naukaisin kiitoksen ja siirryin syömään. Kuulin kuinka taas yksi kaksijalan pennuista tuli paikalle mutta ei kuitenkaan kaapannut minua. Tiesin, että niillä ei ollut lupaa tulla ottamaan minua, kun söin. Nautin hetkestä, jolloin sain viimein olla rauhassa. Kun olin viimein saanut syötyä, säntäsin äkkiä uloskäynnille naukumaan ja raapimaan sitä merkiksi, että halusin ulos. Kaksijalka raotti seinää ja työnnyin ulos. Katselin ulkoilmaa ja raotin suutani jos vaikka löytäisin jotain kiinnostavia hajuja. Hetken ajan pyörin siinä, mutta mitään ei löytynyt, joten lähdin harhailemaan metsään.
"Löytyisiköhän täältä mitään", mumisin samalla, kun tepastelin reippaasti eteenpäin. Loikin ja haistelin ilmaa. Haistoin riistaa, mutta niiden hajut lähtivät niin kauaksi, että en jaksanut lähteä niiden perään. Tepastelin rauhassa pitkin pensaita ja katselin miten ihmeelisaltä paikat näyttivät. Kohta ilta alkoi hämärtyä ja minun piti kääntyä takaisin. Vasta siinä vaiheessa tajusin kuinka kauaksi olin oikeasti lähtenyt. Loikin ja ravasin kohti pesää joka oli kadonnut jo kauan sitten näköpiiristä. Hetken ajan kuljeskelun jälkeen näin taas tutut seinät. Menin aukeavalle seinälle ja raavin sitä vimmatusti. Kohta kaksijalka tuli avaamaan seinän ja nosti minut syliinsä. Hän kantoi minut ruokakupilleni johon oli laitettu lisää ruokaa. Aloin syödä ruokaa kehräten. Mussutin nappuloita ja, kun olin syönyt tepastelin pedilleni nukkumaan.

Kuljeskellen aluskasvillisuudessa Salamanteri pohti kaikkea maan ja taivaan väliltä. Keskittymisvaikeudet eivät joskus olleet haitta vaan toisinaan jopa etu! Hän sai kokoajan uusia ideoita ja suunnitelmia sekä joskus muisti jopa uniaan ja unessa tajusi näkevänsä unta! Se oli siistiä. Jupiter istui todennäköisesti jossain lähistöllä, kun Salamanteri tutkiskeli ympäristöään. Kollipentu livahti saniaisten alta puun alle ja katsahti ylös. Puussa oli alaspäin taittunut alaoksa ja Salamanteri päätti koittaa onneaan. Hän loikkasi puunrunkoon kiinni ja kiipesi kynsiään avuksi käyttäen. Hän taiteili itsensä alaoksalle ja tasapainotteli pitkin sitä varovaisesti. Hän pääsi kiipeämään vielä yhdelle ylemmälle oksalle tasapainotteleman. Jupiterin askeleet kuuluivat tulevan kohti puuta. Salamanteri oli hiukan isänsä pään yläpuolella ja Jupiter huomasi poikansa nopeasti.
“Olet päässyt korkealle”, Jupiter sanoi lempeästi. “Pääsetkö alas?”
“Pääsen”, Salamanteri sanoi ja peruutti runkoa pitkin maahan.
“Voidaanko me mennä tutkimaan kaksijalkalaa? Siitä tulisi super jännää!” Salamanteri hihkui. Hän huiskautteli häntäänsä innoissaan ja se läpsähti lehtiin kovaäänisesti kahisten. Salamanteri luuli sen olleen saaliseläin ja hypähti sivuun haistellen ilmaa. Tajuttuaan sen olleen hänen oma häntänsä hän naurahti ja katsahti Jupiteriin odottavan anovasti.
//Jupi?

Huutoja oli kuulunut hetken ajan mutta Toivetassua ei koskaan sitten tultu etsimään. Hän makasi värjötellen kivien alla.

Joidenkin hetkien jälkeen Toivetassu heräsi tajuttomuudesta hiljaiseen naukuun.
“Hei. Muukalainen? Oletko kunnossa?” nauku kuului. Toivetassu raotti silmiään. Pienikokoinen ruskeankirjava naaras seisoi hänen edessään.
“M-m-mimmä mmömmö…” mustaturkkinen kolli mutisi jotain epäselvää.
“Haluatko apua?” ruskeankirjava sanoi.
“Tai siis voimme auttaa.” hän lisäsi. Toivetassun kurkkua kuristi ja hän nyökkäsi, koska ei pystynyt puhumaan. Hallunisaatiot olivat helpottaneet ja ahdistuksen sijasta rinnassa sykki tiedonhaluisuus ja ehkä hitusen elämänhalua nyt, kun hän ei enää ollut Kaamoskukan, Henkäystähden tai koko Kuolonklaanin vanki. Nyt hän oli sen sijasta vapaasielu!
Ruskearaidallisen takaa asteli mustavalkoinen kolli, joka vetäisi Toivetassun niskanahasta ylös.
“Olen Oreo ja tässä on Kiki”, mustavalkoinen sanoi raahattuaan Toivetassun ylös ojasta.
“Olen Toivetassu”, Toivetassu esittäytyi ja kömpi jaloilleen huterasti. Kikin ja Oreon välistä tassutti ruskea kaunis naaras. Toivetassun sydän läpätti hitusen kovempaa tämän nähdessä viehättävä naaras.
“Olen Ursa. Hei vain… Toivetassuko se oli?” Ursaksi esittäytynyt naaras sanoi.
“Olen Toivetassu joo ja hei Ursa”, Toivetassu sanoi. Hän oli taas hetkisen täysin oma itsensä.
“Sinulla on haavoja”, Ursa sanoi tutkaillen Toivetassun turkkia.
“Voin paikata ne. En minä paljoa osaa.”

Ruokaa, ruokaa ja vielä lisää ruokaa! Kalle katsoi haltioituneena huonetta, joka oli pullollaan sitä herkullista kissanruokaa, jota hänen kaksijalkansa hänelle antoivat. Vaaleaturkkinen kolli syöksähti innoissaan ruuan kimppuun ja oli alkamassa ahmimaan suuria suullisia märkää, mehukasta ruokaa. Mutta kun kissa avasi suunsa ja kumartui kohti herkkuateriaa, ruoka katosi! Kallen leuat hapuilivat tyhjää, eikä hän saanut suuhunsa lainkaan herkkuruokaansa!

Juuri sillä hetkellä Kallen silmät rävähtivät auki. Hän näki kaksijalanpesän tutun, valkoisen katon ja siinä roikkuvan koristeen, jonka kaksijalat laittoivat usein iltaisin loistamaan. Nälkä kurni Kalle-paran vatsassa, kun tämä kampesi itsensä ylös vuoteeltaan. Hänen rakkaat kaksijalkansa olivat pystyttäneet Kallelle ihan oman kiipeilypuun, joka oli Kallen lempipaikka ulkotarhan lisäksi. Kiipeilypuu sijaitsi keskellä isoa, avaraa huonetta, jossa kaksijalat päivisin viihtyivät. Kalle pääsi seurailemaan heidän toimiaan parhaalta paikalta, eikä mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Ei edes toisessa huoneessa avautuva ruokakaappi, vaikka kaksijalat kai niin kuvittelivat! Tästä paikasta Kalle näki – tai vähintään kuuli – jos koko pesässä tapahtui jotain mielenkiintoista.
Kollikissa pyöristi selkänsä ja venytteli samalla, kun hänen suunsa avautui isoon haukotukseen. Nälkäinen Kalle loikkasi kahdella loikalla alas puustaan pesän ruskealle, puiselle pohjalle. Kaksijalanpesä oli hiljainen, ja siitä Kalle tiesi kaksijalkojen vielä nukkuvan.
Mutta ulkona oli jo valoisaa.. Olivatko kaksijalat lähteneet jo pois, niin kuin heillä oli tapana tehdä?! Kalle säikähti kauhuissaan, oliko hän nukkunut niin sikeästi, ettei ollut kuullut kaksijalkojensa lähtevän?
“Apua! Oletteko te vielä täällä?” Kalle naukui kovaäänisesti ja kiiruhti huoneen poikki kaksijalkojen nukkumahuoneen luokse. Ovi oli raollaan, joten Kalle työnsi päänsä oven raosta sisään, jolloin se aukeni enemmän ja koko kissa mahtui hämärään huoneeseen.
“Haloo? Onko täällä ketään?” Kalle mourusi panikoiden ja kipitti kaksijalkojen pehmeän, suuren pedin vierelle. Kolli loikkasi kaksijalkojen pedille ja sai huokaista helpotuksesta. Kaksijalat sitten osasivatkin säikytellä! Useimmiten he heräsivät aikaisin, mutta sitten oli näitä päiviä, jolloin he nukkuivatkin pitkään ja olivat koko päivän kotona! Niitä päiviä Kalle rakasti, sillä hän vietti mielellään aikaa kaksijalkojensa kanssa.
Tummahäntäinen kotikisu tassutteli pehmeällä pedillä uroskaksijalan luokse. Hän nukkui sikeästi, mutta Kalle oli nälkäinen ja hän halusi ruokaa. Siispä kolli kumartui kaksijalan kasvojen eteen ja työnsi naamansa alle hiirenmitan päähän siitä. Sitten kolli päästi kovaäänisen naukaisun:
“Herätys!”
Kalle ei voinut olla hymyilemättä, kun herätys oli toiminut! Kaksijalka raotti silmiään ja katsoi naamansa edessä istuvaa Kallea. Aivan yllättäen kaksijalka liikahti ja karvaton, epämuodostunut käpälä työnsi Kallea hieman kauemmas. Kolli ei voinut uskoa tätä! Eikö kaksijalka antaisi hänelle ruokaa?
“Hei! Älä töni minua! Minulla on nälkä”, Kalle valitti mouruten ja työntyi lähemmäs unista kaksijalkaansa. Kissa alkoi kehrätä ja puski kuonollaan kaksijalan poskea. Kaksijalka ynähti jotain ja veti Kallen kainaloonsa.
‘Eikä! Apua!’ kotikisu ajatteli ja räpiköi itsensä nopeasti vapaaksi kaksijalan otteesta. Hän katsoi nyt tuimasti uroskaksijalan karvaisia kasvoja – tai oikeastaan karvoja oli vain suun ympärillä ja päälaella, mutta oli niitä kuitenkin isommalla pinta-alalla kuin naaraskaksijalalla!
“Ruokaaa!” Kalle komensi malttamattomana. Hänen vatsansa kurni jo niin kovasti, ettei hän kyennyt odottamaan enää hetkeäkään!
Komentaminen tuntui tehoavan, sillä nyt uroskaksijalka avasi silmänsä ja nousi istumaan.
“Vihdoinkin! Olen hurrrjan nälkäinen!” Kalle kehräsi ja painoi päänsä vasten kaksijalkansa kylkeä. Kun kaksijalka rapsutti käpälällään Kallen korvantaustaa, kolli kehräsi vain voimakkaammin ja painautui tiukemmin kaksijalkaansa vasten. Kalle rakasti kaksijalkojaan yli kaiken, vaikka he olivatkin välillä hieman hupsuja!
Hetken istuskelun jälkeen kaksijalka nousi ylös. Kalle silmäili uteliaana sen karvatonta kehoa, mutta ei ihmetellyt sitä enää. Kotikisu oli jo tottunut siihen, että kaksijalat olivat karvattomia ja muutenkin kummallisen näköisiä – nykyään he olivat oikeastaan jopa ihan tavallisia Kallen silmään.
Kalle vilkaisi naaraskaksijalkaa, joka oli vetänyt värikkään kankaan päänsä yli ja jatkoi yhä unia. Kolli päätti, että naaras saisi tänään nukkua pidempään, kunhan Kalle vain saisi nyt ruokaa! Tummakasvoinen kissa loikkasi alas pediltä ja kipitti kaksijalkansa kanssa ulos huoneesta. Kalle rakasti kaksijalkansa lähellä kävelemistä, mutta jostain syystä kömpelöt kaksijalat aina vahingossa osuivat jaloillaan häneen! Se ei Kallea hirveästi haitannut, koska usein häneen ei sattunut. Hän vain rakasti kaksijalkojensa lähellä olemista, niin pienet potkut silloin tällöin olivat ihan okei! Vaikka toisaalta, kaksijalat olisivat kyllä voineet katsoa vähän tarkemmin, mihin astuivat.. Mutta Kalle oli anteeksiantavainen, ei kukaan – etenkään kaksijalat – ollut täydellinen!

“Oi, mitä ruokaa minä tänään saan?” Kalle kysyi iloisena, kun he kulkivat kaksijalan kanssa ruokapaikkaan. Kaksijalka tokaisi jotakin, mutta nuori kissa ei tiennyt mitä. Kalle tunnisti kyllä oman nimensä ja sen, jos kaksijalka sanoi ei, mutta muuta hän ei ihan ymmärtänyt. Emo oli aikoinaan selittänyt, että kaksijalat puhuivat omaa kieltään, eikä sen ymmärtäminen ollut kissalle niin tärkeää. Tärkeintä oli, että kissa itse osasi ilmaista oman tahtonsa, ja että kaksijalat ymmärtäisivät sen!
Kallella oli käynyt tuuri, sillä hän oli saanut maailman parhaat kaksijalat!
“Ruokaa! Ruokaa! Ruokaaa!” Kalle hihkaisi innoissaan, kun kaksijalka käveli Kallen ruokakaapille. Kotikisu nousi takajaloilleen kaappia vasten ja komensi kaksijalkaansa olemaan nopeampi. Oli aivan lähellä, ettei Kalle olisi nääntynyt nälkään!
Vihdoin kaksijalka sai ruokapussin auki ja lähti talsimaan kohti Kallen ruokapaikkaa. Kolli kiersi innoissaan kaksijalkansa jalkojen seassa, ja kaksijalka-parka yritti väistellä jaloissaan pyörivää kissaa.
“Naminam! Minä olen tosi nälkäinen! Anna jo sitä ruokaa!” Kalle käskytti isolla äänellä. Kaksijalka kumartui laittamaan ruuan Kallen ruokakippoon, eikä kolli malttanut odottaa. Hän työnsi päänsä kupille niin, että tunsi jonkin märän koskevan hänen otsaansa. Kaksijalka oli taas sotkenut hänen otsansa ruualla.. Siinä taas huomattiin, miten epätäydellisiä kaksijalat olivat – olisi heidän pitänyt sen verran osata varoa, ettei sotkisi toisen otsaa ruualla!
Kaksijalka työnsi Kallen varovasti sivummas, kun hän täytti ruokakipon kokonaan. Sitten Kalle ryntäsi iloisesti ja nälissään naukuen ruokakipolleen ja alkoi hotkia ruokaansa.

Ruokailun jälkeen Kalle-parka joutui pesemään koko turkkinsa ja erityisesti sotkuisen otsansa. Hän oli siirtynyt kaksijalkojen nukkumapaikkaan, jossa naaraskaksijalka yhä nukkui. Kolli otti mukavan paikan kaksijalan pään viereltä ja alkoi pesemään itseään. Kolli nuoli keskipitkää turkkiaan pitkin vedoin nopeasti joka puolelta. Kalle ei ollut mikään siistein kissa – tärkeintä oli, että turkki oli edes melkein siisti. Sitten Kalle siirtyi otsansa kimppuun. Hän nuolaisi karhealla kielellään etukäpäläänsä ja hinkkasi sillä päälakeaan. Turkin peseminen ei ollut Kallen lempipuuhaa, mutta se voitti kaksijalkojen pesun mennen tullen! Pentuna Kallella oli käynyt muutama kakkavahinko, ja kaksijalat olivat vieneet hänet pesulle.. Siitä lähtien nuori kissa oli vältellyt märkää tilaa.
Pesun jälkeen vatsansa täyteen saanut Kalle ummisti silmänsä ja painoi päänsä rakkaan kaksijalkansa päätä vasten kovaäänisesti kehräten. Kolli vajosi nopeasti kevyeen uneen, mutta heräili vähän väliä kaksijalan liikkuessa..

Kurre: 48kp! -

Puh: 6kp -

Talvikkitakku: 26kp! -

Valo: 4kp -

Into: 7kp -

Aave: 6kp -

Salamanteri: 9kp -

Jupiter: 4kp -