Vieraat kissat piirittivät pientä Toivetassua ja hän pörhisti karvansa.
“En ole kuolonklaanilainen - enää”, hän naukui varovaisesti mutta yrittäen saada ääneensä itsevarmuutta, joka kuitenkin mursi kuvan rohkeasta vastaantaistelijasta.
“Enää? Sinussa on Kuolonklaanin hajua. Kertoisitko ystävällisesti, tietääkö Punatähti, että olet täällä?” harmaaturkkinen naaras kysyi.
“Punatähti? Hän on kuollut. Mutta ei Henkäystähti ei tiedä mitään hän lulee minun kuolleen”, Toivetassu möläytti ja tajusi sulkea suunsa vasta sanat ilmoille laukaistuaan. Kaksi naarasta hänen edessään tuntuivat ahdistavilta ja loivat ilmapiirin kireäksi.
"Kappas, sehän on varsin mielenkiintosta. Olet siis karkuri?" toinen kissoista sanoi.
“No käytännössä kyllä”, Toivetassu sanoi. Toivetassun teki mieli perääntyä ja kääriytyä palloksi. Hän ottikin pienen hiljaisen askeleen taaksepäin mutta toinen kissoista huomasi sen ja murahti.

"Ymmärrät varmaan, ettemme voi luottaa kaltaiseesi huijariin noin vain, mutta minä olen tänään armollinen. Saat pitää vapautesi ja kipittää tiehesi, kunhan pysyttelet kaukana molemmista klaaneista. Aiomme viipyä täällä hieman pidempään ja jos näen sinut toiste, en aio olla yhtä armollinen”, sama kissa, joka oli puhunut koko ajan sanoi taas. Toivetassu nyökkäsi.
“Mikä on nimesi?” toinen kissa, jolla oli kyljessä valkoinen laikku kysyi yllättäen.
“Olen Toivehämy”, hän sanoi empien hiukan ja takellellen sanoissaan. Toivehämy!? Ihan oikeasti? Miksi hän valehteli!
“Voitteko olla kertomatta minusta kellekkään?” hän kysyi vielä varovaisesti.
“Voin harkita asiaa. Noniin menehän siitä. Ja muista en ole ensikerralla näin armollinen”, toinen kissoista sanoi vielä. Toivetassu nyökkäsi ja kumarsi päätään hiukan kiitokseksi ja kipitti pois.

Jaksatko mennä kaksijalkalaan? On sinne kuitenkin vähän matkaa." sanoin. "Kyllä minä jaksan!" Salamanteri huudahti innoissaan. Kehräsin kollin innokkuudelle.
"Siellä on kuitenkin kaksijalkoja ja niiden hirviöitä. Ja ukkospolkuja." muistutin. "Mennään silti!" Salamanteri hyppi ympärilläni ja lisäsi vielä, että hän olisi takuulla voittanut jokaisen kaksijalan. 'Höyhen, kunpa näkisit poikamme nyt! Hän on melkoinen tutkiskelija.' ajattelin hieman haikeana.
"No mennään sitten." sanoin. Salamanteri huudahti innosta ja juoksi tassujeni perässä. Minusta oli mukavaa päästä tutkimaan uusia paikkoja, mutta toinen puoli minusta varoitti että Salamanteri saattaisi olla vaarassa. Päätin, etten ottaisi katsettani hänestä hetkeksikään. Salamanteri loikki edessäni. Pidättelin mrrau-naurahdusta. "Kuinka pitkä matka sinne kaksijalkalaan on? Onko siellä kivaa?" Salamanteri kyseli.
"Vielä on vähän matkaa. Kaksijaloista ei koskaan tiedä, mutta älä alennu kotikisuksi." varoitin. En hennonut kertoa Salamanterille siitä, että niiden hirviöiden pienikin osuma saattoi tappaa, ja kaksijalat saattoivat olla erittäin vihamielisiä, jos niiden kotikisuja kiusattaisiin. Pian kaksijalkalan isot, kiviset rakennukset näkyivät.
"Tuoko on kaksijalkala? Vau!" Salamanteri henkäisi. Tiesin, että Salamanteri ei koskaan ollut nähnyt ennen kaksijalkalaa. Minulle ne olivat valitettavan tuttuja. Olin joutunut kulkemaan monen sellaisen läpi. Menimme erään kukkulan alas, ja eteeni avautui tie kaksijalkalaan. Pienet, puiset kyhäelmät reunustivat sitä. Kaksijalkassa oli hirveä haju. Näin erään kissan seisomassa aidan päällä. "H-hei. Minä olen Jupiter ja tässä on poikani Salamanteri." esittelin. Näin Salamanterin kulkevan hieman kauempana. Kissa oli kuitenkin ehtinyt jo kadota pesäänsä. "Salamanteri, tänne!" ulvaisin. Juoksin ukkospolun läpi. Salamanteri seisoi pienellä aukiolla. "Täällä on vähän niin kuin metsässä paitsi tosi pahanhajuista!" Salamanteri vinkaisi. Nyökkäsin hieman pelokkaana. Kävelin eteenpäin, ja yhtäkkiä hirviö meni ohitseni.
"Mennään äkkiä tuonne." nau'uin.

Saavuimme kaksijalkalan toisen puolen lähelle. "Jos me haluamme mennä tuonne, meidän pitää uida tuo virta!" huudahdin. "En minä osaa uida." Salamanteri vinkaisi.
'En minäkään. Mutta minun on yritettävä.' ajattelin. Kuulin ohimenevien hirviöiden jylinän. Se loppui hetkeksi. "Salamanteri, kiipeä päälleni." käskin. Tällä kertaa Salamanteri teki niin kuin käskettiin ja kiipesi selkääni. Tunsin pienet kynnet nahkassani. Varmistin, että pentu piti lujasti kiinni. Solahdin veteen. Jäätävän kylmä vesi tuntui hirveältä. Minun piti uida enää muutama hännänmitta. Kauhoin tassuillani kovaa. Suuhuni tulvahti vettä. Yhtäkkiä tunsin kovan pinnan tassuissani. Tartuin siihen ja vedin itseni ylös. Olin aivan märkä. "Oletko kunnossa?" kysyin Salamanterilta huolestuneena.
"Manteri?"

Kalle loikoili väsyneenä kiipeilypuussaan ja katseli pesän valkoista kattoa. Oli jo aamu, mutta Kalle ei saanut unen päästä kiinni tietäessään, että kaksijalat heräisivät pian. Kotikisu oli riehunut koko yön ja yrittänyt herättää kaksijalkojaan leikkimään, mutta aivan turhaan. Tylsät kaksijalat olivat vain nukkuneet kuten joka yö. Kallen mielestä öisin oli hauska leikkiä, kun oli pimeää ja aivan hiljaista. Kalle oli juoksennellut yöllä ympäri kaksijalanpesää ja päästellyt hauskoja murahduksia aina, kun tämä hyökkäsi punaisen hiirilelunsa kimppuun. Pieni, punainen hiiri oli kotikisun lempilelu, sillä se oli juuri sopivan kokoinen suuhun laitettavaksi. Kalle usein kantoi leikin päätteeksi lelun kaksijalkojensa luokse, jos he vaikka tahtoisivat myös leikkiä sillä. Mutta usein kaksijalat vain heittivät sen pois niin, että Kalle joutui aina uudelleen ja uudelleen viedä sen heidän luokseen, kunnes kolli kyllästyi.
Kotikisun korvat nousivat pystyyn ja tämän sininen katse käännähti kaksijalkojen nukkumishuoneen suuntaan. Kalle kuuli linnunlaulua, joka tarkoitti kaksijalkojen heräämistä! Kolli ei oikein tiennyt, miten kaksijalat olivat saaneet lintuparat pienien, littanoiden esineiden sisään. Usein linnut lauloivat esineissä aamuisin, jonka jälkeen kaksijalat hiljensivät linnut. Innoissaan Kalle kapusi alas puustaan ja rynnisti kovaäänisesti maukuen nukkumispaikan ovelle.
"Hyvää huomenta!" kolli riemuitsi, kun naaraskaksijalka käveli häntä vastaan. Kaksijalka kumartui Kallen tasolle ja sanoi jotakin kaksijalkojen kielellä, silittäen samalla Kallen kaulaa. Kotikisun kurkusta pääsi kovaäänistä kehräystä, eikä hän olisi halunnut kaksijalkansa lopettavan. Mutta kuten aina, rapsutukset loppuivat aikanaan. Naaraskaksijalka nousi ylös ja käveli huoneeseen, jota Kalle kutsui märäksi paikaksi.
"Älä jätä minua!" Kalle mourusi ja kipitti kaksijalkansa perään. Huoneen sisäänkäyntinä toimiva valkoinen ovi oli mennyt kiinni, mutta Kalle tiesi saavansa sen auki, sillä hänen kaksijalkansa harvoin vetivät ovea kiinni asti. Kolli työnsi tassunsa oven väliin ja vetäisi sen auki. Hän varmisti, ettei märkä paikka ollut märkänä. Vaaleaturkkinen kotikisu oli liian hidas, sillä ovi sulkeutui hänen kuononsa edestä, jolloin kolli joutui avaamaan sen uudelleen.
"Miksi sinä et auta minua?" Kalle kysyi päästessään viimein varovaisin askelin sisään märkään paikkaan, joka nyt oli kuiva. Kaksijalka istui valkoisen asian päällä ja Kalle kuuli lorinaa. Kolli astui varovaisesti kauemmas kaksijalasta peläten, että tämä yrittäisi pestä Kallen. Sitten kaksijalka nousi ylös ja löi valkoisen asian kannen kiinni. Joskus kun kansi oli ollut auki, Kalle oli kurkistanut sinne: säiliö oli ollut täynnä vettä, joten kotikisu oli pysynyt siitä mielellään kaukana. Kalle käveli kaksijalkansa luokse ja puski kuonollaan sen karvatonta jalkaa samalla kehräten kovaäänisesti.
"Minä olen nälkäinen, voisitko sinä ruokkia minut?" Kalle kysyi mouruten, mutta kaksijalka ei vastannut. Ilokseen Kalle kuuli askeleita huoneen ulkopuolelta.
"Oi! Saisinkohan viimein ruokaa?! Anteeksi, minun täytyy nyt lähteä", Kalle huikkasi naaraspuoliselle kaksijalalle ja kiiruhti ulos märästä paikasta. Hän näki uroskaksijalan astuneen ulos nukkumispaikasta ja suuntaavan parhaillaan kohti ruokapaikkaa!
"Onnenpäivä!" Kalle riemuitsi ja juoksi kaksijalkansa pitkien jalkojen sekaan. Uroskaksijalka tokaisi jotakin väsyneenä Kallelle, joka alkoi pyydellä ruokaa kovaäänisesti. Kaksijalka varoi potkaisemasta jaloissaan pyörivää kissaa kävellessään ruokakaapille. Hän antoi Kallelle mitä maukkaimman aamiaisen, jota kolli alkoi mielissään syömään.

Kalle oli syönyt niin keskittyneesti, ettei ollut huomannut kaksijalkojen tekevän taas lähtöä. Kun kolli oli saanut maukkaan aamiaisensa viimeisteltyä ja nuoltua ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi, hän nosti päänsä ylös ja kuunteli tarkkaavaisesti.
"Voi ei!" Kalle parahti, kun hän kuuli kaksijalkojensa häärivän paikassa, jossa heidän ulkoturkkinsa olivat. Kotikisu kiiruhti nopeasti kaksijalkojensa luokse ja katsoi heitä pettyneinä. Kaksijalat olivat jo ulkoturkit päällä valmiina jättämään Kallen taas ypöyksin koko päiväksi..
"Ettehän te taas jätä minua, ettehän? Minä olisin halunnut viettää tämän päivän teidän kanssanne!" Kalle huokaisi ja käveli kaksijalkojensa luokse. Naaraskaksijalka kumartui taas kissan tasolle ja veti Kallen lähemmäs itseään. Hän koukkasi kotikisun syliinsä ja halasi Kallea kovasti. Se tuntui mukavalta, ja Kalle alkoi taas kehrätä. Hän hieroi poskeaan kaksijalan sileää poskea vasten onnessaan. Uroskaksijalkakin silitti naaraan sylissä olevaa Kallea, joka nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta.
Onni loppui taas lyhyeen, kun Kalle laskettiin maahan. Kaksijalat tokaisivat hänelle jotakin, jonka jälkeen he avasivat ulos vievän oven ja jättivät kissaraasun ypöyksin tyhjään kaksijalanpesään.
Hetken ajan surullinen Kalle istui oven edessä toivoen, että kaksijalat palaisivat takaisin. Mutta kun askeleet ulkoa vaimenivat, Kalle tiesi odottamisen olevan turhaa. Kaksijalat palaisivat vasta pitkän ajan kuluttua, joten Kallen olisi keksittävä itselleen puuhaa.
"Hmm, ehkäpä Myy on ulkona. Voisin mennä etsimään häntä", kolli naukui itsekseen ja lähti kipittämään kohti tarhaansa. Hän loikkasi hieman lyhyeksi jäävällä loikalla kohti ikkunalautaa. Kolli jäi roikkumaan siihen etukäpäliensä varaan ja joutui vetämään kaikilla voimillaan itsensä kokonaan ikkunalaudalle. Sitten kolli astui ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta ikiomaan tarhaansa. Kalle pörhisteli paksua turkkiaan päästyään kylmään ulkoilmaan.
"Hyi, onpa kylmä!" Kalle sanoi irvistäen. Hän vilkaisi vielä kerran sisälle siltä varalta, etä kaksijalat olisivatkin palanneet takaisin. Kolli näki vain tyhjän pesän, joten hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja käveli ulkokiipeilypuunsa luokse. Puu oli paljon pienempi ja huterampi kuin sisällä oleva puu, mutta kyllä se etenkin viherlehtisin kelpasi nokosten ottamiseen. Kalle työntyi puun takana olevasta raosta ulos tarhasta ja vilkuili vielä varovaisesti ikkunan suuntaan. Kaksijalat suuttuisivat hurjasti, jos he tietäisivät Kallen olevan yksin ulkona!
Joskus ne mokomat olivat pukeneet Kallelle päälle inhottavan kangaspalan ja yrittäneet viedä Kallen siinä ulos. Kolli ei ollut suostunut liikahtamaankaan, sillä hän oli tuntenut olonsa niin nöyryytetyksi. Eivät kissat tarvineet kaksijalkojen tavoin ylimääräisiä turkkeja päälleen!
Kalle oli innoissaan päästyään pihalle, vaikka ilmat olivatkin kylmenneet. Muutaman päivän ajan taivaasta maahan oli satanut valkoista höttöä, eikä Kalle ollut vielä päässyt tutkimaan sitä. Höttö oli kadonnut maasta, mutta edelleen siellä täällä oli pieniä valkoisia kohtia. Kotikisun katse käännähti kirkastuvalle taivaalle. Muutamat kimmeltävät valot loistivat yhä taivaalla, mutta ne katoaisivat pian aamun edetessä.
"Mrrauh!" Kalle sanoi loikkiessaan kohti valkoista läjää. Hän pysähtyi käpälät liukuen liukkaalla nurmikolla kasan eteen ja katseli sitä kummissaan. Kolli kokeili sitä etutassullaan, mutta veti käpälänsä nopeasti pois.
"Kylmää ja märkää, ei kiva!" Kalle tokaisi inhoten ja läimäisi käpälällään läjää. Kolli halusi kysyä Myyltä, mitä ihmettä se valkoinen höttö oli. Hän kiersi sen ja juoksi pihan toisella laidalla olevaan pensasaitaan. Kalle työntyi pensasaidan läpi sen toiselle puolelle Myyn pihalle.
"Myy?! Oletko sinä täällä?" vaalea kotikisu huhuili naapuriaan. Myyn kaksijalkojen pesä oli samanlainen kuin Kallenkin, tai ainakin ulkoa päin. Kalle ei ollut koskaan päässyt käymään Myyn kaksijalanpesän sisällä. Molemmat pesät olivat väriltään punaisia ja niissä oli mustat katot. Mutta Myyllä ei ollut ulkotarhaa, vaan hänen kaksijalkansa laskivat hänet ulos aina kun Myy niin halusi. Kalle ilahtui nähdessään mustaturkkisen naaraskissan astuvan esiin pesän seinustalla olevan ruusupensaan takaa. Kollikissa ravasi iloisena ystävänsä luokse.
"Oletko sinä ollut taas koko yön ulkona?" Kalle ihmetteli kovaan ääneen ja katsoi vanhempaa naaraskissaa silmät suurina. Lämpimässä viihtyvä Kalle ei käsittänyt, miten Myy uskalsi olla yöt ulkona!
"Olen. Tulepas tänne, niin näytän sinulle mitä sain kiinni", Myy tokaisi lämpimällä äänellä ja viittoi Kallen perässään ruusupensaan taakse. Vaaleaturkkinen kolli kiersi ystävänsä perässä pensaan. Ilmassa leijaili maukas tuoksu! Pian Kalle huomasi sen tulevan kuolleesta hiirestä, joka makasi kaksijalanpesän seinän ja ruusupensaan välissä. Kallen silmät suurenivat.
"Vau! Ihanko itse sen saalistit? Kävitkö sinä metsässä asti?" Kalle ihmetteli haltioituneena ja nuuhkaisi herkulliselta tuoksuvaa jyrsijää. Myy nyökytteli päätään.
"En mennyt kovin syvälle metsään, mutta saalistin sen itse. Ei se ole niin vaikeaa, voin joskus opettaa sinuakin", Myy kehuskeli. Kalle henkäisi:
"Ihanko totta? Nytkö? Voisitko opettaa minua nyt? Ole niin kilttiii!" Kalle anoi ja loikki innoissaan Myyn ympärillä.
"Seis! Rauhoitu Kalle, tuollainen käytös ei ole sopivaa hienolle kissalle", mustaturkkinen naaras naukaisi tiukalla äänellä ja katsoi Kallea tuimasti. Kotikisu katsoi pahoitellen vanhempaa kissaa ja yritti rauhoittua, mutta se oli vaikeaa, kun Kalle oli niin innoissaan.
"Koska sinä voisit opettaa minua?" Kalle kysyi nyt rauhallisemmalla äänellä, mutta kollin hännänpää nyki yhä innostuksesta. Nyt Myyn kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy. Se merkitsi sitä, että vanhempi naaras oli tyytyväinen Kallen käytökseen.
"En ainakaan tänään, koska olen kauhean väsynyt. Jos tahdot, voit syödä tuon hiiren, minä syön mielummin kotikisun muonaa, eikä kaksijalatkaan koskaan tahdo syödä heille saalistamiani eläimiä", Myy huokaisi päätään pudistellen. Kalle ei ollut uskoa korviaan! Saisiko hän lisää ruokaa? Onnenpäivä! Kolli innostui taas, mutta nyt hän yritti vähän peitellä sitä.
"Tietysti tahdon! Minulla on kaamea nälkä", Kalle intoili ja veti hiiren lähemmäs itseään, ettei Myy muuttaisi mieltään ja päättäisi itse syödä saalistaan. Nyt se oli Kallen ruoka, eikä hän jakaisi sitä kenenkään kanssa!
Kalle säpsähti, kun hän kuuli kaksijalanpesän oven aukeavan. Se päästi kovaäänisen narahduksen, jonka jälkeen kaksijalka astui ulos ovesta. Vaalea kotikisu kuuli, kuinka kaksijalka huusi jotakin.
"Minun on mentävä, kaksijalkani kaipaavat minua. Nähdään taas, Kalle", Myy tokaisi ystävällisellä äänellä ja kipitti kaksijalkansa luokse. Kalle odotti, että kaksijalka oli sulkenut oven perässään.
'Voi ei! Unohdin kysyä valkoisesta hötöstä', Kalle ajatteli surkeana, mutta käänsi sitten nälkäisen katseensa hiireen, 'noh, ehkä minä voin kysyä toisella kerralla..'
Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja meni syömään sitä lehdettömän pensasaidan toiselle puolen omalle pihalleen.
Ruokailun jälkeen Kallea väsytti kovasti, joten hän siirtyi takaisin kaksijalanpesän sisälle. Tyytyväinen ja kylläinen kotikisu otti oikein antoisat nokoset omassa kiipeilypuussaan.

Kun Kalle heräsi seuraavan kerran, ulkona oli todella kirkasta. Auringonsäteet heijastuivat ikkunasta sisään. Kalle loikki alas kiipeilypuustaan ja katsahti taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten kaksijalat eivät tulisi vielä hetkeen kotiin. Kotikisulla oli tylsää yksin, joten hän päätti lähteä takaisin ulos. Myy oli varmasti yhä kotonaan nukkumassa, joten Kalle päätti kiertää kaksijalanpesänsä ympäri ja jatkoi matkaansa ukkospolkua pitkin kauemmas kotoaan. Vieri vieren oli aseteltu kaksijalanpesiä, joista jokainen muistutti ulkonäöllisesti Kallen kotipesää. Kaikki pesät ukkospolun tällä puolen olivat punaisia, mutta toisella puolen oli myös valkoisia ja ruskeita pesiä. Jokaista pesää reunusti korkea pensasaita, aivan kuten myös Kallen pesää. Kallen niskavillat nousivat pystyyn, kun hän kuuli lähistöltä Hirviön murinaa! Kotikisu pinkaisi läheiseen vedettömään ojaan piiloon ja katsoi, kuinka Hirviö peruutti pois läheisen kaksijalanpesän pihalta. Musta, kiiltäväpintainen Hirviö murisi hiljaa sen peruuttaessa ukkospolulle. Kalle seurasi peloissaan, kuinka Hirviön murina voimistui ja se lähti juoksemaan nopeammin kauemmas Kallesta. Kun Hirviö oli kadonnut kotikisun näkökentästä, hän uskalsi viimein jatkaa matkaansa.
Kalle ei etsinyt oikeastaan mitään. Hän vain tarkkaili kaksijalkalan kujia ja yritti pysyä näkymättömänä. Välillä hän joutui menemään läheisiin pensasaitoihin piiloon ukkospolulla käveleviltä kaksijalanpennuilta. Kalle ei pitänyt kaksijalanpennuista! Ne olivat kovaäänisiä ja kovakouraisia. Kallen kotiin oli joskus tullut kaksijalanpentu, joka oli repinyt Kallea turkista ja hännästä. Sen jälkeen kolli ei ollut päästänyt yhtäkään pikkukaksijalkaa luokseen!
Käveltyään jonkin matkaa, Kalle huomasi taivaalta putoilevan taas valkoista höttöä! Aluksi kotikisu yritti väistellä kylmiä ja märkiä, valkeita paakkuja, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kolli loikki edestakaisin ukkospolun reunalla ja yritti paeta sadetta onnistumatta siinä. Valkoiset, pienet lumihiutaleet putoilivat Kallen turkille ja kolli huomasi pian, etteivät ne olleetkaan kylmiä ja märkiä kuten maassa ollut valkoinen höttö.
"Mitä ihmettä tämä oikein on?" Kalle mutisi itsekseen ja katseli silmiään siristellen kohti kirkasta taivasta. Valkoiset pilvet olivat ilmestyneet tyhjästä ja peittäneet koko sinisen taivaan ja ihanan auringon.
"Se on lunta", lämmin naukaisu säikäytti Kallen. Hän säpsähti, pyöristi selkänsä ja kääntyi kauhistuneena taakseen hiipineen kissan puoleen. Kallen kynnet työntyivät esiin ja hänen turkkinsa nousi pystyyn. Kolli luimisteli tummia korviaan ja katsoi sinikilpikonnakuvioista kissaa. Naaraskissan kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun tämä kohtasi pelokkaan Kallen.
"Heh, anteeksi jos säikäytin sinut. Oletko ensi kertaa ulkona?" kissa kysyi ystävällisellä äänellä ja silmäili uteliaana Kallea. Nuori otikisu ei uskaltanut sanoa mitään, hän uskalsi hädin tuskin edes hengittää! Kalle katsoi kauhusta kankeana edessään seisovaa, täysin tuntematonta kissaa.
Sanaakaan sanomatta kolli pinkaisi juoksuun, kiisi naaraan ohi ja jatkoi matkaansa niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi kohti omaa kaksijalanpesäänsä. Pelästynyt Kalle-parka ei uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsi muukalaisen seuraavan häntä! Kalle ei ollut koskaan juossut niin kovaa kuin nyt. Hän pysähtyi vasta päästyään oman kaksijalanpesänsä luokse ja kierrettyään sen ympäri. Kolli vilkuili taakseen varmistaakseen, ettei sinikilpikonnakuvioinen kissa ollut seurannut häntä. Ketään ei näkynyt, joten Kalle pujahti takaisin tarhaansa ja kiiruhti sisään pesäänsä. Hän hengitti raskaasti ja yritti rauhoitella itseään.
"Tulisivatpa kaksijalat pian kotiin! Minua pelottaa olla yksin", Kalle mutisi itsekseen ja kipitti häntä maata laahaten kaksijalkojen nukkumapaikkaan. Hän ryömi kaksijalkojen pedin alle ja toivoi, ettei tuntematon kissa osaisi seurata häntä hänen kotiinsa. Kalle kyllä puolustaisi kotiaan viimeiseen saakka, mutta kaksijalat suuttuisivat, jos tulisivat kotiin ja kohtaisivat tuntemattoman kissan..

Heräsin siihen, kun tunsin maan katoavan tassujeni alta. Yksi kaksijalan pennuista oli nostanut minut syliinsä ja alkoi silitellä minua onnellisesti. Kehräsin ja nautiskelin mahdollisimman paljon. Kohta tunsin, kuinka maa altani katosi taan ja olin isomman kaksijalan pennun sylissä. Naukaisin iloisesti tervehdykset tälle ja tämä alkoi vastaukseksi rapsutella päätäni karvattomalla kädellään. Kohta en enään jaksanut paijailua ja naukaisin merkiksi, että halusin alas, mutta kaksijalka ei vieläkään laskenut minua alas. Näykkäsin tätä kädestä ärtyneenä ja tämä laski minut nopeasti alas samalla kun mutisi jotain mitä en voinut ymmärtää. Heilautin häntääni ja menin ruokakupilleni. Se oli tyhjä! Aloitin naukaisujen sarjan ja lopulta emo kaksijalka tuli laittamaan minulle kupin täyteen roksuja. Naukaisin kiitoksen ja siirryin syömään. Kuulin kuinka taas yksi kaksijalan pennuista tuli paikalle mutta ei kuitenkaan kaapannut minua. Tiesin, että niillä ei ollut lupaa tulla ottamaan minua, kun söin. Nautin hetkestä, jolloin sain viimein olla rauhassa. Kun olin viimein saanut syötyä, säntäsin äkkiä uloskäynnille naukumaan ja raapimaan sitä merkiksi, että halusin ulos. Kaksijalka raotti seinää ja työnnyin ulos. Katselin ulkoilmaa ja raotin suutani jos vaikka löytäisin jotain kiinnostavia hajuja. Hetken ajan pyörin siinä, mutta mitään ei löytynyt, joten lähdin harhailemaan metsään.
"Löytyisiköhän täältä mitään", mumisin samalla, kun tepastelin reippaasti eteenpäin. Loikin ja haistelin ilmaa. Haistoin riistaa, mutta niiden hajut lähtivät niin kauaksi, että en jaksanut lähteä niiden perään. Tepastelin rauhassa pitkin pensaita ja katselin miten ihmeelisaltä paikat näyttivät. Kohta ilta alkoi hämärtyä ja minun piti kääntyä takaisin. Vasta siinä vaiheessa tajusin kuinka kauaksi olin oikeasti lähtenyt. Loikin ja ravasin kohti pesää joka oli kadonnut jo kauan sitten näköpiiristä. Hetken ajan kuljeskelun jälkeen näin taas tutut seinät. Menin aukeavalle seinälle ja raavin sitä vimmatusti. Kohta kaksijalka tuli avaamaan seinän ja nosti minut syliinsä. Hän kantoi minut ruokakupilleni johon oli laitettu lisää ruokaa. Aloin syödä ruokaa kehräten. Mussutin nappuloita ja, kun olin syönyt tepastelin pedilleni nukkumaan.

Kuljeskellen aluskasvillisuudessa Salamanteri pohti kaikkea maan ja taivaan väliltä. Keskittymisvaikeudet eivät joskus olleet haitta vaan toisinaan jopa etu! Hän sai kokoajan uusia ideoita ja suunnitelmia sekä joskus muisti jopa uniaan ja unessa tajusi näkevänsä unta! Se oli siistiä. Jupiter istui todennäköisesti jossain lähistöllä, kun Salamanteri tutkiskeli ympäristöään. Kollipentu livahti saniaisten alta puun alle ja katsahti ylös. Puussa oli alaspäin taittunut alaoksa ja Salamanteri päätti koittaa onneaan. Hän loikkasi puunrunkoon kiinni ja kiipesi kynsiään avuksi käyttäen. Hän taiteili itsensä alaoksalle ja tasapainotteli pitkin sitä varovaisesti. Hän pääsi kiipeämään vielä yhdelle ylemmälle oksalle tasapainotteleman. Jupiterin askeleet kuuluivat tulevan kohti puuta. Salamanteri oli hiukan isänsä pään yläpuolella ja Jupiter huomasi poikansa nopeasti.
“Olet päässyt korkealle”, Jupiter sanoi lempeästi. “Pääsetkö alas?”
“Pääsen”, Salamanteri sanoi ja peruutti runkoa pitkin maahan.
“Voidaanko me mennä tutkimaan kaksijalkalaa? Siitä tulisi super jännää!” Salamanteri hihkui. Hän huiskautteli häntäänsä innoissaan ja se läpsähti lehtiin kovaäänisesti kahisten. Salamanteri luuli sen olleen saaliseläin ja hypähti sivuun haistellen ilmaa. Tajuttuaan sen olleen hänen oma häntänsä hän naurahti ja katsahti Jupiteriin odottavan anovasti.
//Jupi?

Huutoja oli kuulunut hetken ajan mutta Toivetassua ei koskaan sitten tultu etsimään. Hän makasi värjötellen kivien alla.

Joidenkin hetkien jälkeen Toivetassu heräsi tajuttomuudesta hiljaiseen naukuun.
“Hei. Muukalainen? Oletko kunnossa?” nauku kuului. Toivetassu raotti silmiään. Pienikokoinen ruskeankirjava naaras seisoi hänen edessään.
“M-m-mimmä mmömmö…” mustaturkkinen kolli mutisi jotain epäselvää.
“Haluatko apua?” ruskeankirjava sanoi.
“Tai siis voimme auttaa.” hän lisäsi. Toivetassun kurkkua kuristi ja hän nyökkäsi, koska ei pystynyt puhumaan. Hallunisaatiot olivat helpottaneet ja ahdistuksen sijasta rinnassa sykki tiedonhaluisuus ja ehkä hitusen elämänhalua nyt, kun hän ei enää ollut Kaamoskukan, Henkäystähden tai koko Kuolonklaanin vanki. Nyt hän oli sen sijasta vapaasielu!
Ruskearaidallisen takaa asteli mustavalkoinen kolli, joka vetäisi Toivetassun niskanahasta ylös.
“Olen Oreo ja tässä on Kiki”, mustavalkoinen sanoi raahattuaan Toivetassun ylös ojasta.
“Olen Toivetassu”, Toivetassu esittäytyi ja kömpi jaloilleen huterasti. Kikin ja Oreon välistä tassutti ruskea kaunis naaras. Toivetassun sydän läpätti hitusen kovempaa tämän nähdessä viehättävä naaras.
“Olen Ursa. Hei vain… Toivetassuko se oli?” Ursaksi esittäytynyt naaras sanoi.
“Olen Toivetassu joo ja hei Ursa”, Toivetassu sanoi. Hän oli taas hetkisen täysin oma itsensä.
“Sinulla on haavoja”, Ursa sanoi tutkaillen Toivetassun turkkia.
“Voin paikata ne. En minä paljoa osaa.”

Ruokaa, ruokaa ja vielä lisää ruokaa! Kalle katsoi haltioituneena huonetta, joka oli pullollaan sitä herkullista kissanruokaa, jota hänen kaksijalkansa hänelle antoivat. Vaaleaturkkinen kolli syöksähti innoissaan ruuan kimppuun ja oli alkamassa ahmimaan suuria suullisia märkää, mehukasta ruokaa. Mutta kun kissa avasi suunsa ja kumartui kohti herkkuateriaa, ruoka katosi! Kallen leuat hapuilivat tyhjää, eikä hän saanut suuhunsa lainkaan herkkuruokaansa!

Juuri sillä hetkellä Kallen silmät rävähtivät auki. Hän näki kaksijalanpesän tutun, valkoisen katon ja siinä roikkuvan koristeen, jonka kaksijalat laittoivat usein iltaisin loistamaan. Nälkä kurni Kalle-paran vatsassa, kun tämä kampesi itsensä ylös vuoteeltaan. Hänen rakkaat kaksijalkansa olivat pystyttäneet Kallelle ihan oman kiipeilypuun, joka oli Kallen lempipaikka ulkotarhan lisäksi. Kiipeilypuu sijaitsi keskellä isoa, avaraa huonetta, jossa kaksijalat päivisin viihtyivät. Kalle pääsi seurailemaan heidän toimiaan parhaalta paikalta, eikä mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Ei edes toisessa huoneessa avautuva ruokakaappi, vaikka kaksijalat kai niin kuvittelivat! Tästä paikasta Kalle näki – tai vähintään kuuli – jos koko pesässä tapahtui jotain mielenkiintoista.
Kollikissa pyöristi selkänsä ja venytteli samalla, kun hänen suunsa avautui isoon haukotukseen. Nälkäinen Kalle loikkasi kahdella loikalla alas puustaan pesän ruskealle, puiselle pohjalle. Kaksijalanpesä oli hiljainen, ja siitä Kalle tiesi kaksijalkojen vielä nukkuvan.
Mutta ulkona oli jo valoisaa.. Olivatko kaksijalat lähteneet jo pois, niin kuin heillä oli tapana tehdä?! Kalle säikähti kauhuissaan, oliko hän nukkunut niin sikeästi, ettei ollut kuullut kaksijalkojensa lähtevän?
“Apua! Oletteko te vielä täällä?” Kalle naukui kovaäänisesti ja kiiruhti huoneen poikki kaksijalkojen nukkumahuoneen luokse. Ovi oli raollaan, joten Kalle työnsi päänsä oven raosta sisään, jolloin se aukeni enemmän ja koko kissa mahtui hämärään huoneeseen.
“Haloo? Onko täällä ketään?” Kalle mourusi panikoiden ja kipitti kaksijalkojen pehmeän, suuren pedin vierelle. Kolli loikkasi kaksijalkojen pedille ja sai huokaista helpotuksesta. Kaksijalat sitten osasivatkin säikytellä! Useimmiten he heräsivät aikaisin, mutta sitten oli näitä päiviä, jolloin he nukkuivatkin pitkään ja olivat koko päivän kotona! Niitä päiviä Kalle rakasti, sillä hän vietti mielellään aikaa kaksijalkojensa kanssa.
Tummahäntäinen kotikisu tassutteli pehmeällä pedillä uroskaksijalan luokse. Hän nukkui sikeästi, mutta Kalle oli nälkäinen ja hän halusi ruokaa. Siispä kolli kumartui kaksijalan kasvojen eteen ja työnsi naamansa alle hiirenmitan päähän siitä. Sitten kolli päästi kovaäänisen naukaisun:
“Herätys!”
Kalle ei voinut olla hymyilemättä, kun herätys oli toiminut! Kaksijalka raotti silmiään ja katsoi naamansa edessä istuvaa Kallea. Aivan yllättäen kaksijalka liikahti ja karvaton, epämuodostunut käpälä työnsi Kallea hieman kauemmas. Kolli ei voinut uskoa tätä! Eikö kaksijalka antaisi hänelle ruokaa?
“Hei! Älä töni minua! Minulla on nälkä”, Kalle valitti mouruten ja työntyi lähemmäs unista kaksijalkaansa. Kissa alkoi kehrätä ja puski kuonollaan kaksijalan poskea. Kaksijalka ynähti jotain ja veti Kallen kainaloonsa.
‘Eikä! Apua!’ kotikisu ajatteli ja räpiköi itsensä nopeasti vapaaksi kaksijalan otteesta. Hän katsoi nyt tuimasti uroskaksijalan karvaisia kasvoja – tai oikeastaan karvoja oli vain suun ympärillä ja päälaella, mutta oli niitä kuitenkin isommalla pinta-alalla kuin naaraskaksijalalla!
“Ruokaaa!” Kalle komensi malttamattomana. Hänen vatsansa kurni jo niin kovasti, ettei hän kyennyt odottamaan enää hetkeäkään!
Komentaminen tuntui tehoavan, sillä nyt uroskaksijalka avasi silmänsä ja nousi istumaan.
“Vihdoinkin! Olen hurrrjan nälkäinen!” Kalle kehräsi ja painoi päänsä vasten kaksijalkansa kylkeä. Kun kaksijalka rapsutti käpälällään Kallen korvantaustaa, kolli kehräsi vain voimakkaammin ja painautui tiukemmin kaksijalkaansa vasten. Kalle rakasti kaksijalkojaan yli kaiken, vaikka he olivatkin välillä hieman hupsuja!
Hetken istuskelun jälkeen kaksijalka nousi ylös. Kalle silmäili uteliaana sen karvatonta kehoa, mutta ei ihmetellyt sitä enää. Kotikisu oli jo tottunut siihen, että kaksijalat olivat karvattomia ja muutenkin kummallisen näköisiä – nykyään he olivat oikeastaan jopa ihan tavallisia Kallen silmään.
Kalle vilkaisi naaraskaksijalkaa, joka oli vetänyt värikkään kankaan päänsä yli ja jatkoi yhä unia. Kolli päätti, että naaras saisi tänään nukkua pidempään, kunhan Kalle vain saisi nyt ruokaa! Tummakasvoinen kissa loikkasi alas pediltä ja kipitti kaksijalkansa kanssa ulos huoneesta. Kalle rakasti kaksijalkansa lähellä kävelemistä, mutta jostain syystä kömpelöt kaksijalat aina vahingossa osuivat jaloillaan häneen! Se ei Kallea hirveästi haitannut, koska usein häneen ei sattunut. Hän vain rakasti kaksijalkojensa lähellä olemista, niin pienet potkut silloin tällöin olivat ihan okei! Vaikka toisaalta, kaksijalat olisivat kyllä voineet katsoa vähän tarkemmin, mihin astuivat.. Mutta Kalle oli anteeksiantavainen, ei kukaan – etenkään kaksijalat – ollut täydellinen!

“Oi, mitä ruokaa minä tänään saan?” Kalle kysyi iloisena, kun he kulkivat kaksijalan kanssa ruokapaikkaan. Kaksijalka tokaisi jotakin, mutta nuori kissa ei tiennyt mitä. Kalle tunnisti kyllä oman nimensä ja sen, jos kaksijalka sanoi ei, mutta muuta hän ei ihan ymmärtänyt. Emo oli aikoinaan selittänyt, että kaksijalat puhuivat omaa kieltään, eikä sen ymmärtäminen ollut kissalle niin tärkeää. Tärkeintä oli, että kissa itse osasi ilmaista oman tahtonsa, ja että kaksijalat ymmärtäisivät sen!
Kallella oli käynyt tuuri, sillä hän oli saanut maailman parhaat kaksijalat!
“Ruokaa! Ruokaa! Ruokaaa!” Kalle hihkaisi innoissaan, kun kaksijalka käveli Kallen ruokakaapille. Kotikisu nousi takajaloilleen kaappia vasten ja komensi kaksijalkaansa olemaan nopeampi. Oli aivan lähellä, ettei Kalle olisi nääntynyt nälkään!
Vihdoin kaksijalka sai ruokapussin auki ja lähti talsimaan kohti Kallen ruokapaikkaa. Kolli kiersi innoissaan kaksijalkansa jalkojen seassa, ja kaksijalka-parka yritti väistellä jaloissaan pyörivää kissaa.
“Naminam! Minä olen tosi nälkäinen! Anna jo sitä ruokaa!” Kalle käskytti isolla äänellä. Kaksijalka kumartui laittamaan ruuan Kallen ruokakippoon, eikä kolli malttanut odottaa. Hän työnsi päänsä kupille niin, että tunsi jonkin märän koskevan hänen otsaansa. Kaksijalka oli taas sotkenut hänen otsansa ruualla.. Siinä taas huomattiin, miten epätäydellisiä kaksijalat olivat – olisi heidän pitänyt sen verran osata varoa, ettei sotkisi toisen otsaa ruualla!
Kaksijalka työnsi Kallen varovasti sivummas, kun hän täytti ruokakipon kokonaan. Sitten Kalle ryntäsi iloisesti ja nälissään naukuen ruokakipolleen ja alkoi hotkia ruokaansa.

Ruokailun jälkeen Kalle-parka joutui pesemään koko turkkinsa ja erityisesti sotkuisen otsansa. Hän oli siirtynyt kaksijalkojen nukkumapaikkaan, jossa naaraskaksijalka yhä nukkui. Kolli otti mukavan paikan kaksijalan pään viereltä ja alkoi pesemään itseään. Kolli nuoli keskipitkää turkkiaan pitkin vedoin nopeasti joka puolelta. Kalle ei ollut mikään siistein kissa – tärkeintä oli, että turkki oli edes melkein siisti. Sitten Kalle siirtyi otsansa kimppuun. Hän nuolaisi karhealla kielellään etukäpäläänsä ja hinkkasi sillä päälakeaan. Turkin peseminen ei ollut Kallen lempipuuhaa, mutta se voitti kaksijalkojen pesun mennen tullen! Pentuna Kallella oli käynyt muutama kakkavahinko, ja kaksijalat olivat vieneet hänet pesulle.. Siitä lähtien nuori kissa oli vältellyt märkää tilaa.
Pesun jälkeen vatsansa täyteen saanut Kalle ummisti silmänsä ja painoi päänsä rakkaan kaksijalkansa päätä vasten kovaäänisesti kehräten. Kolli vajosi nopeasti kevyeen uneen, mutta heräili vähän väliä kaksijalan liikkuessa..

Kurre: 48kp! -

Puh: 6kp -

Talvikkitakku: 26kp! -

Valo: 4kp -

Into: 7kp -

Aave: 6kp -

Salamanteri: 9kp -

Jupiter: 4kp -

Hyvää yötä." kuiskasin Salamanterille. Salamanterin tuhiseva kuorsaus kuului korviini. Asetuin vuoteelleni. Katselin ympärilleni. Olin maailman onnellisin kissa, ainakin nyt. Toivoin, etten menettäisi Salamanteriakin, niin kuin menetin muut pentuni, ja Höyhenen. Toivoin että heillä olisi kaikki hyvin. Jos ei olisi, tulisin hakemaan heidät sieltä, vaikka väkisin. Ihan sama vaikka mitkä tahansa kissat minua estäisivät. Heidän turvallisuutensa oli tärkeintä, aina. Tiesin kumminkin, että minä olin valinnut erakkopolun, samoin Salamanteri. Sydäntäni raastoi se, että Salamanterikin olisi voinut mennä klaaniin halutessaan. Mutta hän oli halunnut jäädä tänne. Muut taas olivat halunneet mennä Höyhenen mukaan. Emonsa mukaan. "Minulla on sinut, Salamanteri, aina ja ikuisesti." kuiskasin. 'Ellet sinäkin halua lähteä pois.' minun oli pakko lisätä mielessäni. Silittelin pentuani hännälläni. Salamanteri käänsi kylkeään. Rakastin häntä. 'Kunpa muutkin pentuni olisivat täällä. Ja Höyhen.' ajattelin haikeana. Se oli ollut ihanaa aikaa, kun olimme kaikki vielä asuneet yhdessä. Sitä aikaa ei kuitenkaan enää ollut. Mennyttä ei voinut muuttaa. Se oli totta. Tulevaa kuitenkin pystyi, joten halusin pitää Salamanterin täällä. Asetuin vuoteelleni, nukkumaan seuraavaa päivää varten, josta tulisi taas seikkailuntäyteinen.

"Manteri? (Sori aika lyhyt.)"

Kurre oli turhaan jännittänyt Mesitähden vastausta, sillä päällikkö oli oitis toivottanut Kurren tervetulleeksi liittymään Eloklaanin jäseneksi ja sanonut, että uskoi hänestä tulevan vielä loistava soturi. Pitkästä aikaa Kurre oli tuntenut edes pientä yhteenkuuluvuuden tunnetta johonkin tajutessaan, että hänestä tulisi nyt ihka oikea klaanikissa.

Keskustelun jälkeen he olivat jatkaneet saalistusharjoituksia. Kurre oli napannut hiiren, vaikka olikin ollut täpärällä, ettei se päässyt karkuun. Mesitähdeltä oli kuitenkin jälleen herunut vain kehuja. Kurre ei osannut oikein reagoida niihin tai tiennyt, mitä olisi pitänyt tuntea. Hän tiesi vain, etteivät ne ainakaan tuntuneet huonolta. Ja eikö sekin ollut tavallaan jo positiivista?
”Nyt kun olet liittymässä Eloklaaniin, sinun on hyvä alkaa opettelemaan soturilakia. Jokaisen soturin on muistettava soturilaki ulkoa ja noudatettava jokaista kohtaa. Tuleva mestarisi opettaa sinulle soturilain, mutta voimme aloittaa jo nyt. Neljännessä kohdassa sanotaan, että saalista saa tappaa vain syötäväksi, ja Tähtiklaania on kiitettävä saaliseläimen hengestä", Mesitähti selitti seuraavaksi.
”Selvä”, Kurre vastasi.
’Soturilakia…’ nuori kolli pohti ja yritti muistella, mitä oli tähän mennessä kuullut siitä. Oliko silläkin jotakin tekemistä Tähtiklaanin kanssa? Kolli uskoi kuitenkin, ettei soturilain opettelussa olisi hänelle mitään ongelmaa. Hän oli kuitenkin hyvin hämillään, miksi eloklaanilaiset olivat niin varmoja Tähtiklaanin olemassaolosta, että kiittivät sitä riistasta. Elävät kissathan sen riistan pyydystivät, eivät kuolleet. Kurre piti kuitenkin parhaana toimia ohjeen mukaan ja kiittää Tähtiklaania — ainakin antaa ymmärtää tekevänsä niin — eikä lähteä kyseenalaistamaan klaanin uskontoa. Eihän hänen tarvitsisi sanoa sitä kenellekään ääneen, vaikka ei koskaan päätyisikään uskomaan tähän taianomaiseen Tähtiklaaniin. Tähtiklaani oli taatusti klaanisyntyisille ja pidempään klaanissa eläneille tärkeä, mutta Kurrelle Tähtiklaanilla ei ollut henkilökohtaisesti minkäänlaista erityistä merkitystä. Hän ei myöskään pitänyt sitä ajatusta houkuttelevana, että hakisi omaan elämäänsä merkitystä jo kauan sitten kuolleiden kissojen kautta.
Kurre havahtui ajatuksistaan, kun ehti vasta nyt prosessoida Mesitähden puhuneen ’tulevasta mestarista’.
”Kuka minun mestarikseni sitten tulee?” Kurre kysyi.
Nuori kolli ei tiennyt, oliko päätös jo tehty, mutta häntä harmitti nyt jo kovasti ajatus siitä, ettei Mesitähti voisi jatkaa hänen mestarinaan. Olihan tällä päällikön velvollisuudet hoidettavana. Vai voisiko tästä siitä huolimatta tulla hänen mestarinsa? Kurre toivoi hartaasti, että Mesitähti ei ainakaan valitsisi ketään sellaista soturia, jolla olisi ennakkoluuloja kotikisuista. Vielä pahempi olisi ollut sellainen mestari, joka loisi suuria paineita ja odottaisi liikoja nuorelta kotikisulta… Tai siis, entiseltä kotikisulta. Kurre koki jo valmiiksi niin voimakasta tarvetta todistaa itselleen, ettei ollut mikään kotikisu, ja tuotti itselleen jo niin paljon paineita uusien taitojen oppimisesta, että hänen itsetuntonsa tuskin kykenisi ottamaan vastaan enempää paineita.
Mesitähti oli katsellut häntä tovin pohtivan oloisena, vaikkakin hymyillen.
”En tiedä vielä”, tämä totesi viimein. ”Mutta älä sinä siitä murehdi, valinta on minun tehtäväni. Voit luottaa minuun, en tee hätiköityä päätöstä.”
Kurre nyökkäsi vain. Kyllä hän edelleen murehti, mutta yritti työntää ahdistuksen pois mielestään harjoitusten ajaksi. Hänen ei ollut alun perinkään ollut tarkoitus vaikuttaa stressaantuneelta, mutta Mesitähti oli jotenkin aavistanut hänen ajatuksensa neutraalista kysymyksestä huolimatta. Kurre ei oikein tiennyt, pitikö tästä päällikön kyvystä arvata hänen tunteitaan toisinaan niin selkeästi. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Hän myös piti itseään melko vaikeasti tulkittavana, joten se tuntui omituiselta, kun yksi kissa onnistui siinä noinkin usein.
”No niin, eiköhän lähdetä takaisin leiriä kohti. Ajattelin, että voisin matkalla pyydystää itse jotakin klaanille ja näyttää samalla sinulle mallia hieman erilaisesta hyökkäystekniikasta”, Mesitähti esitti.
Kurren suuret korvat kääntyivät eteenpäin valppaina, kun kollin kiinnostus heräsi.
”Kuulostaa hyvältä”, hän maukui vakavana, silmät mielenkiinnosta pyöreinä.
Mesitähti hymyili ja lähti kävelemään edellä.

Leiriin saavuttua Kurre kipitti Mesitähden perässä tuoresaaliskasalle pudottamaan hiirensä päällikön saalistaman mustarastaan viereen. Hän oli seurannut tarkkaan, kuinka Mesitähti oli odottanut paikallaan aluskasvillisuuden seassa, että lintu liikkuisi lähemmäs ja sitten napannut sen puoliksi ilmasta.
'Ehkä huomenna minäkin saan linnun', nuori kolli haaveili. Mielessään hän kuvitteli, miten onnistuisi hyppäämään ja nappaamaan lentoon lähtevän linnun kiinni, ennen kuin se ehtisi liian korkealle. Hän kuitenkin tiesi, että vaatisi paljon harjoitusta, ennen kuin sellainen liike onnistuisi häneltä yhtä täydellisesti kuin Mesitähdeltä.
'Minun on harjoiteltava kunnolla. Minun on opittava kaikki niin täydellisesti kuin mahdollista.'
Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisinä Kurren mielessä sen takia, että hän halusi tuntea elämänsä olevan merkityksellinen ja koki soturin taitojen oppimisen olevan kenties arvokkain asia, mistä hän nyt voisi löytää itselleen merkitystä. Lisäksi hän halusi todistaa muille, että hänenlaisestaan kotikisusta olisi taitavaksi soturiksi.
"Voit syödä joko nyt tai myöhemmin", Mesitähden sanat havahduttivat Kurren takaisin maailmaan.
"Ainiin, ajattelin pitää nimitysseremoniasi huomenna. Olet tainnut ehtiä nähdä jo parit oppilasnimitykset. Muistatko, miten niissä toimitaan vai haluatko, että kertaan sen sinulle?" päällikkö jatkoi kevyesti, kuin yrittäen vaikuttaa siltä, että nimitykset eivät olisi iso juttu. Kurren vatsanpohjaa kouraisi jännityksestä. Hän yritti muistella niitä aikaisemmin näkemiään seremonioita.
"No, kertaus ei varmaan olisi pahitteeksi", Kurre totesi. Mesitähti räpäytti silmiään myötäeläen.
"Niin minäkin ajattelin. Ei se ole monimutkaista, eikä sinun tarvitse tehdä juuri mitään, mutta on aina mukavampi, kun tietää mitä tapahtuu", valkea kolli maukui tyynesti. Sitten tämä selosti oppilasnimitysten kulun lyhyesti ja ytimekkäästi niin, että Kurre sai kuvan kaikesta olennaisesta - kuten siitä, että mestarin nenää tuli lopuksi koskettaa omallaan.

Kurren ruokahalu oli tiessään jännityksen vuoksi, joten Mesitähden hyvästeltyään hän oli siirtynyt leirin hiljaiselle reunustalle pesemään turkkiaan puhtaaksi. Kun viimeisetkin mutaiset häntäkarvat oli suittu, Kurre käänsi katseensa muutaman ketunmitan päähän, oppilaiden pesän suuntaan. Muutama oppilas oli syömässä sen läheisyydessä. Yksi heistä oli siniharmaa naaras valkoisilla tassuilla, toinen oli kilpikonnakuvioinen naaras ja kolmas ruskea, pitkäturkkinen kolli. Kurre ei tiennyt vieläkään muita oppilaita nimeltä kuin Närhitassun, joka ei sattunut nyt olemaan näköpiirissä, mutta pian hänen olisi pakko oppia tuntemaan kaikki eloklaanilaiset ikätoverinsa. Hyväksyisivätkö muut oppilaat Kurren heidän joukkoonsa? Saisiko hän milloinkaan näistä yhtäkään ystävää?
Kurre yritti työntää ahdistuneet ajatukset mielestään. Hän ei pystynyt olemaan täysin murehtimatta kaikkea, mutta ainakin hän päätti keskittyä ensin huomiseen nimitysseremoniaansa. Yhtäkkiä kermanvärisen kollin sydän pomppasi. Hän muisti ajatella vasta nyt, että saisi huomenna oppilasnimensä; oikean klaanikissan nimen. Kurrea ajatus uudesta nimestä ei kuitenkaan ahdistanut. Se jännitti yllättäen jopa hiukan hyvällä tavalla. Hänen kotikisunimensä ei enää määrittelisi häntä, vaan hänen klaaninimensä. Kurre halusi niin kovasti jättää kaiken menneisyytensä taakseen, että se, mikä kollin uudeksi nimeksi tulisi, ei ollut murehtimisen arvoinen asia.
Itse seremonia jännitti kollia kuitenkin niin paljon, että vaikka hänen oli jo pakko lähteä hakemaan ruokaa tuoresaaliskasasta, ei hän uskonut, että saisi nukuttua kunnolla. Kaikki tuntui hänestä niin äärettömän epätodelliselta.
'Minusta tulee oikea soturioppilas.'

//Mesi?

Salamanteri loikki aluskasvillisuudessa. Sade oli pyyhkinyt metsän ylitse ja raikasta tuoksua pursuili kaikkialta. Lehdillä oli pisaroita ja Salamanterin yksi lempi leikeistä oli työntää tassu lehden alle ja singota pisarat ympäriinsä ja sitten tulee paras osuus! Yrittää hyppiä niiden perään. Sitä hän tekikin nyt loikkien ympäriinsä. Juosten vain johonkin suuntaan hän alkoi haistaa toisten kissojen hajua.
*Missäköhän Jupiter on?* Salamanteri mietti. Hän unohti ajatuksen todella nopeasti, kun haistoi tuoretta kissan hajua.
“Lumikkoviiksi haistatko tuon?” vieras ääni sanoi toiselle kissalle.
*Niitä on enemmänkin?*
“Haistan. Se on varmasti vain joku ohikulkija”, Lumikkoviikseksi kutsuttu kissa naukui.
“Kävinkö kuitenkin katsomassa?” toisen kissan - kollin - ääni kuului sanovan.
“Ei! Minä menen”, Lumikkoviiksi sanoi hätäisesti ja tupsahti samaan pensaaseen, jossa Salamanteri piilotteli.
“Hei pikkuinen”, hän sanoi huomatessaan pennun. Salamanteri omaan rohkeaan tapaansa kallisti päätään.
“Hei vain Lumikkoviiksi”, Salamanteri sanoi. Lumikkoviiksi värähti.
“Mistä tunnet minut?” hän kysyi siristäen silmiään.
“Kuuntelin teitä!” Salamanteri sanoi ja nosti päänsä pystyyn.
“Ohhoh. Olet oikea salakuuntelija mutta kerroppas nimesi nuorukainen”, Lumikkoviiksi naukui hymyillen oikukkaasti.
“Olen Salamanteri”, Salamanteri kertoi tyytyväisenä itseensä. Lumikkoviiksen silmät suurenivat. “Salamanteri! Oletko se oikeasti sinä? Höyhenhallan pentu!” Lumikkoviiksi naukui innosta soikeana.
“Olen se minä. Onko Höyhen… miksikä kutsuit häntä? Höyhenpakkaseksi? Mutta onko hän kunnossa? Onko emo kunnossa?” Salamanteri innostui ja nousi takakäpälilleen hetkeksi seisomaan.
“Höyhenhalla. Hän voi mahtavasti ja sisaruksesi Untuvapentu, Hahtuvapentu ja Katajapentu voivat myös hyvin”, Lumikkoviiksi hymyili puhuessaan.
“Oi olen niin onnellinen tavatessani sinut!” Lumikkoviiksi naukui vielä.
“Jupiter. Isäni on myös hyvässä kunnossa ja olemme seikkailleet hänen kanssaan valtavasti. Olen oppinut paljon kaikkea esimerkiksi vaatimaan saalista ja kiipeilemään puuhun. En ole tosin saanut kiivetä korkealle, koska Jupiter pelkää, että loukkaannun”, Salamanteri kertoi innoissaan. “Ikävä keskeyttää ilonne, mutta meidän on edelleen häädettävä tämä pentu reviiriltämme”, saman kollin ääni kuului uudestaan ja hän työnsi päänsä sisään pensaaseen.
“Tässä on Höyhenhallan pentu Kalmakuu”, Lumikkoviiksi kertoi kollille kutsuen tätä Kalmakuuksi.
*Kalmakuu? Aika omituinen nimi.* Kalmakuun silmät levisivät.
“Hyvä tavata sinuakin mutta nyt meidän on mentävä rajalle anteeksi nuorukainen”, Kalmakuu sanoi.
“Minä voin viedä hänet”, Kalmakuu jatkoi ja nappasi Salamanterin niskanahasta. Hän alkoikin olla jo todella väsynyt joten kyyti rajalle ei haitannut. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja katosi pensaasta katsahtaen vielä kerran loistavin silmin Salamanteriin.

Jupiter otti uneliaan pentunsa vastaan rajalta ja kuljetti hänet pesään.
“Lumikkoviiksi-niminen soturi kertoi, että emo ja sisarukset ovat kunnossa”, Salamanteri kertoi isälleen pesässä ennen nukahtamistaan.
“Hyvää yötä”, Salamanteri sanoi vielä painaen muiston seikkailustaan mieleensä ainiaaksi.
“Hyvää yötä rakas pentuni”, Jupiter naukui ja silitteli Salamanterin turkkia uneen asti.

Ilmassa haisi tuhon katku, maailmassa oli kaaos ja heidän edessä vääjäämätön kuolema. Yksi isku. Kaksi. Kolme. Kop kop kop. Varjot valuivat notkeina repaleisten heinikkojen lomassa. Kuolleen kylmän auringon kummallinen polte kiemurteli Aaveen yllä ja leikitteli hänen turkillaan. Myös veitsenterävät haavaheinät huojuivat humaltuneesti tukahtuneessa ilmassa.
Kop. Kop kop.
Aave oli kohottanut sysimustan kuononsa kohti hitaasti kehittyvää tuomiopäivän taivasta. Tänään se oli epämääräisen harmaa, kuin likainen. Maailma kulki tälläkin hetkellä laahaavin askelin kohti kuolettavan sairautensa päätä. Päivää jolloin se murenisi teräviksi pieniksi kiteiksi ja lopulta jättäisi vain tyhjän tukehduttavan kuilun tassujen alle.
Musta kolli oli istunut paikallaan jo auringonnoususta lähtien ja yrittänyt tulkita linnun jatkuvan nakuttelun kryptistä viestiä ja se alkoi viimein avautua samanaikaisesti eläimen vahvojen öljynväristen siipien kanssa.
Tuomiopäivä on lähellä. Suuri yö tulee ja imee kaiken kissan muodossa kadotukseen. Metsän kissajoukot kerääntyvät koolle ja ovat valmiita uhraamaan itsensä suurelle yölle, jotta se voi ottaa todellisen muodon ja niittää kaikkien viattomat sielut.
“Onko kaikki hyvin?” Hehku kysyi silmin nähden järkyttyneeltä Aaveelta. Tanakan kollin turkki oli noussut sähköisesti pystyyn, kuin kurotellen mitä tahansa muuta kuin Aaveen kauhusta kimoilevaa ihoa.
“Se tulee pian.”
Hehku nyökkäsi.
“Tuho.” Aave hätkähti kuin olisi viimein vapaa liikkumaan kehonsa kahleista ja alkoi säntäillä edestakaisin. He kuolisivat kaikki.
Heidän yläpuolellaan pilvet olivat muodostaneet harmaan möykyn. Se oli selvästi kuoleman merkki, kissa, jonka katse ainoastaan sai jo Aaveen sielun kavahtamaan. Typertynyt Aave pystyi pudistelemaan enää päätään, eikä ilma ollut kuin vain piikikästä köynnöstä, joka edetessään keuhkoihin purki hänen sisuskalunsa auki, repien palaset irti toisistaan sille viiksikarvanvertaisista saumoista välittämättä. Ja lopulta Aaveesta oli jäljellä epämääräinen värisevä kasa osia ja tummaa nestettä.
Eikä tämä ollut unta. Tai oli, mutta osa siitä oli tapahtunut oikeasti. Vain unen kammottava loppu oli vielä todellisuudelta täyttämättä, mutta Aave tiesi, että maailma loppuisi pian, eikä sen tapahtumista voisi herätä.

Heräsin Taavin huutoon. Hetkessä olin valveilla hätääntyneenä. Meitä kohti rynnisti useampia kissoja, en edes ehtinyt laskemaan montako niitä oli. Ainakin silmämääräisesti enemmän kuin meitä. Suuri kolli joukon kärjessä oli iskeytymässä tuimana Taavin kimppuun, mutta onneksi Terttu ehti väliin. En kuitenkaan ehtinyt kauaa keskittyä kahteen toveriini, kun huomasin, kuinka yksi kissoista iskeytyi Kaikuun kiinni. Nopeasti päättyi pennun elämä vieraan kissan kynsiin. Kuinka kehtasivat! Kuinka uskalsivat! Kuinka saattoivat! Silmäni ammottivat kauhusta. Taavi ja Terttu taistelivat hengestään, ja pian Ressunkin luona oli kaksi kissaa kiertämässä tätä. Molemmat kissoista olivat suurempia kuin Ressu, punaruskea ja toinen tummanharmaa. Ressun katse oli sellainen, millaisena en ollut sitä vielä ikinä nähnyt. Olin nähnyt hänet vihaisena, mutten koskaan tällaisena. Hän suorastaan huokui vihaa. Kolli oli juuri todistanut läheltä pikkuruisen pennun kuoleman, eikä hän antaisi sitä anteeksi. Ikinä. Täysin raivon vallassa toverini puolusti henkeään, mutta ei se riittänyt näille verenhimoisille olennoille. Punaruskea kolli painoi Ressun maahan ja nopeasti tummanharmaa oli tämän kurkussa kiinni. Korvia repivä huuto ja huomasin, kuinka kallisarvoisen ystäväni katse lasittui. Teki mieli oksentaa tähän paikkaan. Ehkä teinkin niin. En ollut varma. Huomasin kookkaan vaaleanruskean turkin omaavan naaraan juoksevan minua kohti. Pyörähdin ympäri ja lähdin pötkimään pakoon niin lujaa kuin tassuistani suinkaan pääsin. Kuulin askeleet vähintäänkin yhtä nopeina takanani. Sydän takoi rinnassani hakaten tietään ulos. Ei sekään kestänyt tällaista. Voi Kaiku! Voi Ressu! Voi Taavi ja Terttu! Vaikka kuinka yritin tarpoa eteenpäin askeleet eivät vaimenneet takanani. Ja sitten -
Kaikki kävi niin nopeasti. Naaras iskeytyi kiinni häntääni ja pysäytti etenemiseni. Lysähdin vatsalleni maahan. Kynnet tarttuivat selkääni ja riuhtaisivat minut ympäri selälleni. Vatsani oli täysin paljas, kaulani myös. Päälläni naaras ei aikaillut vaan toimi heti. Tunsin kuinka verta alkoi pulputa vuolaasti ulos. Sitten en enää tuntenutkaan mitään. Räpyttelin silmiäni, mutta ympäristö hämärtyi näkökentässäni. Hiljalleen vaivuin ikuiseen uneen, josta minua ei saisi hereille ikinä.

Puhiksi esittäytynyt kissa oli Valosta epäilyttävän ystävällinen ja hymyili liikaa. Mitä kavalia ajatuksia kolli mahtoikaan piilotella tuon pyöreän päänsä sisällä? Kuitenkin, kun tämä mainitsi puheissaan metsäkissat, Valo ei voinut olla höristämättä korviaan kiinnostuneena - puhuiko kotikisu Kuolonklaanista?
"Mukava tavata teidät molemmat", Sammakko maukui iloisesti maassa köllöttävälle Puhille sekä yhä ylhäällä puussa roikkuvalle Loistotassulle. Loistotassun nimi herätti Valossa muistoja ajoistaan pentutarhalla sisarustensa kanssa. Heidän luonaan siivoamassa oli käynyt pariin kertaan nuoria kissoja, joiden nimi oli loppunut -tassuun.
"Ruoka maistuisi meille kyllä, vai mitä?" isä lisäsi ja vilkaisi takaansa kurkkivaan Valoon, joka katsoi takaisin kulmat epäluuloisesti kurtussa. Hän olisi mieluummin syönyt jossain kaksijalkalan ulkopuolella, kaukana näistä oudoista ja tuiki tuntemattomista kissoista.
"Ja mitä tulee niihin 'metsäkissoihin', taidat tarkoittaa klaanikissoja", Sammakko jatkoi sitten ja istuutui alas. Kolli kiepautti häntänsä käpälilleen, ja Valo kyyristyi hänen selkänsä taakse siten, että pystyi yhä tarkkailemaan parin hännänmitan päässä loikovaa Puhia. "Poikani Valo on Kuolonklaanista, samoin kuin emonsakin. Minä olen syntyjäni erakko."
Sammakon katse hakeutui puussa olevaan Loistotassuun. "Onko hänkin siis Kuolonklaanista? Vai siitä toisesta?" hän kysyi Puhilta. Valo kallisti hiukan ihmeissään päätään - mistä toisesta? Oliko muka muitakin klaaneja kuin Kuolonklaani?

//Puh?

Talvikkitakku venytteli vasenta etukoipeaan autuaasti ja päästi ilmoille suuren haukotuksen. Punaturkkinen naaras ravisteli päätään väsyneenä ja huiskautti häntäänsä. Ilmat olivat viilenneet jo tovi sitten ja naaraan suurin huolenaihe oli miten Kuutamotassu pärjäisi ilman häntä? Nyt hänellä ei ollut ketään lämmittämässä petiään! Vai oliko..? Talvikkitakku nielaisi ja katsahti maahan heiveröisenä. Kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty märkää sammalta. Oliko Kuutamotassu jo löytänyt itselleen uuden parhaan ystävän, kenties kumppanin? Talvikkitakku tuhahti. Mikäli asia todella olisi noin, olisi Kuutamotassulla hyvin huono maku. Talvikkitakun hyväntuulisuus katosi välittömästi, kun hän edes ajattelikin asiaa. Hän nousi ylös ja kolautti selkänsä puiseen, pyöreään hökkeliin missä hän oli yöpynyt viime yön. Naaraskissa sähähti äkäisenä ja väläytti majapaikalleen hampaita. Kaksijalan kujat näyttivät yhtä ankeilta, kuin aina ja hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti pois. Talvikkitakun käpälät syyhysivät takaisin metsään. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti asua kaksijalkalassa? Ei naaras ainakaan! Talvikkitakun vihertävät silmät selasivat harmaita kujia turhautuneina, mutta pian hänen katseensa osui metalliseen pönttöön. Eräs laiskanpulskea kotikisu oli neuvonut hänelle, että kaksijalat heittivät syömäkelpoista ruokaa niihin. Punaturkista se ruoka ei ollut lähelläkään syömäkelpoista, mutta kai se paremman puutteessa kelpasi. Talvikkitakku lähti kulkemaan kohti ruoka-astiaa nälkäisenä ja naaraan vatsan äänekäs kurina kuului taatusti Eloklaaniin asti. Talvikkitakku loikkasi harmaata ruokapönttöä päin ja kaatoi sen. Roskien löyhkä leijaili hänen nenäänsä ja se sai punaturkkisen kissan nyrpistämään nenäänsä ällötyksestä. Talvikkitakku työnsi päänsä roskien sekaan ja tassullaan kävi niitä läpi. Talvikkitakku nosteli hampaillaan epämääräisiä asioita pois ja pian hän löysikin jotain syötävää. Naaras oli juuri nostamassa lihakimpaleen itselleen, kunnes jokin työnsi hänet syrjään. Talvikkitakku horjahti ja päästi ilmoille kimakan sähähdyksen. Harmaaturkkinen ja laikullinen kissa otti itselleen Talvikkitakun löytämän lihapalasen. Punaturkki katsoi häijyn näköistä kollia vihaisena ja näytti kujakollille koko hammasrivistönsä.
"Se kuuluu minulle. Päästä irti tai saat katua", Talvikkitakku sihahti hampaidensa välistä ja paljasti kyntensä. Naaras oli jo valmiiksi huonolla tuurilla ja kollin röyhkeä toiminta oli vain lisännyt hänen pahaa mieltään.
"Kaduilla eivät päde kotikisujen säännöt", tuntematon kolli murahti lyhytsanaisesti ja ylimielisesti. Kolli kääntyi lähteäkseen ja Talvikkitakku pörhisteli karvojaan. Hän oli löytänyt sen lihan ensin, olisi siis reilua, että hän saisi syödäkseen ensin. Harmaaturkki saisi etsiä itselleen muuta syötävää, mutta tuo kuului hänelle.
"Ensinnäkin, en ole kotikisu, vaan tulen Eloklaanista. Ja toisekseen, tuo liha on MINUN, annan sinulle viimeisen varoituksen. Tänne se tai pistän sinut anelemaan armoa", Talvikkitakku kivahti ja alkoi todella tympääntyä kujakissan käytökseen. Kolli kääntyi taas katsomaan Talvikkitakkua. Uhkaava kissa otti yhden askeleen lähemmäksi korkeaa naarasta, joka tapitti vanhempaa kollia äkäisenä.
"Tai mitä, luuletko että pelkään tuollaista pehmokisua?" harmaaturkkinen kissa kysyi ivallisesti ja tuhahti. Talvikkitakku rääkäisi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi taitavasti hiilenharmaan kissan selkään. Naaras raapi kollin lyhyttä turkkia vimmatusti ja oli juuri tarraamassa tuntemattoman kissan korvaan, kunnes kolli heittäytyi selälleen. Talvikkitakku ei ehtinyt loikata kissan alta pois, vaan litistyi kissan alle. Talvikkutakku ulahti kivusta, sillä hänen lentäessään selälleen, jokin tuntui lävistävän hänen selkänsä. Naaras puri huultaan, jotta ei huutaisi pahemmin. Onneksi kujakolli ei ollut sen suurempi, joten muutamalla potkulla hän sai kollin liikkumaan. Talvikkitakun kurkusta kumpusi murina, kun hän katsoi silmästä silmään kissaa.
"Olisi varmaan reilua, jos edes kertoisit nimesi, niin tiedän ketä vastaan minä taistelen", kolli naukaisi ja sai naaraan hyvin epäluuloiseksi. Mitä toinen halusi? Kaksijalkala oli muutenkin hänelle epämieluisa ympäristö ja tämän alueen kissat vaikuttivat kaikki hyvin epäluotettavilta. Talvikkitakku oli avaamassa suunsa, mutta päätyi vain tapittamaan kollia.
"Tiikeri, senkö sinä halusit tietää?" kolli murahti ja kohotti kulmiaan kysyvänä.

Naaraskissan katse harhaili ja pian se osui hänen lihakimpaleensa. Naaras avasi suunsa, mutta syöksähti lihapalasen luokse ja nappasi sen nopeasti hampaisiinsa. Kivistävä tunne selässä tuntui lamaannuttavan hänet, mutta Talvikkitakku säntäsi juoksuun. Hän kääntyi katsomaan Tiikeriksi esittäytynyttä kissaa ja virnuili toiselle voitonhimoisesti.
"Talvikkitakku, senkö sinä ruokarosmo halusit tietää?" punaturkkinen kissa mumisi ruoka suussa ja kiihdytti pitkillä koivilla vauhtiaan. Naaraan selän kipu tuntui hidastavan häntä hieman, mutta katsoessaan taakseen, oli Tiikeri jo kadonnut. Naaraskissa virnisti, toinen oli taatusti luovuttanut! Kaksijalkalan harmaat kadut vilisivät hänen silmissään ja pian naaras uskalsi hiljentää nopean juoksunsa hiljaisemmaksi jolkotteluksi.
"Talvikkitakku yksi, Tiikeri nolla!" punaturkkinen naukaisi ylpeästi.
Naaraskissa unohti kuitenkin katsoa eteensä ja pian hänen vasemmaltaan puolelta, pimeältä kujalta syöksähti hänen eteensä kolli. Talvikkitakku kompastui hiilenharmaaseen kolliin ja lensi täyttä häkää harmaalle kivikadulle. Talvikkitakku tuiskahti naamalleen ja kiljahti säikähdyksestä.
"Tiikeri yksi, Talvikkitakku yksi", sama hiilenharmaa kissa murjaisi ja katsoi maassa retkottavaa naarasta ylimielisen huvittuneena. Talvikkitakun teki mieli kirota toinen alimpaan Pimeyden metsään, mutta hän tyytyi vain mulkoilemaan Tiikeriä vihaisesti.
"Tuon sinä teit aivan tahallasi, halpamainen temppu! Kunhan minä vain nousen tästä niin - auts - nyljen sinut elävältä!" Talvikkitakku ulahti ja raivo hänen sisällään kiehui yhä suuremmin. Naaraasta tuntui, että hän voisi repiä kollin silmät tuon päästä. Tiikeri tuli katsomaan naarasta hieman lähempää ja tutki etenkin Talvikkitakun selkää.
"Vie kapinen kuonosi pois turkistani, kuuletko?!" Talvikkitakku komensi tuota, mutta Tiikeri ei järkähtänytkään. Kolli tarttui johonkin ja vetäisi varovaisesti vierasesineen naaraan selästä. Punertava kissa pakotti itsensä pysymään paikallaan, jotta ei kävisi hiilenharmaan kissan kimppuun. Naaras tunsi kuinka veri tahri hänen turkkinsa entistä punertavammaksi. Pian Tiikeri sai työnsä valmiiksi ja heitti läpinäkyvän, terävän palasen Talvikkitakun tassujen juureen. Naaras nuuhkaisi veristä esinettä ja katsoi Tiikeriä happamana. Hän ei aikonut edes kiittää toista, sillä kolli oli aiheuttanut hänelle tarpeeksi päänvaivaa. Tiikeri kohautti olkiaan, nappasi Talvikkitakun löytämän lihapalasen ja jolkotteli sitten matkoihinsa. Talvikkitakku älähti hiilenharmaan kollin perään, mutta toinen vaikutti tuntevan kaksijalkalan kadut häntä paremmin. Mikäli hän ikinä enää törmäisi tuohon kapiturkkiin, saisi hän kuulla kunniansa. Talvikkitakku kampesi itsensä ylös ja varoi astumasta terävään palaan. Takuulla Tiikeri oli juoninut sen hänen selkäänsä, mokoma maanvaiva. Ärtymys ei ottanut laantuakseen, joten naaras lähti suorastaan myrskynmerkkinä kulkemaan kaksijalkalan harmaita katuja pitkin.

Hetken tallattujaan kaksijalkalan polkuja pitkin Talvikkitakun nenään leijaili herkullinen tuoksu. Oliko se todella... liha? Naaras seurasi lihan herkullista tuoksua avonaiselle kaksijalanpesälle. Surkeana jäljittäjänä hänellä oli jonkinlaisia vaikeuksia jäljittämisessä. Naaras kurkisti varovaisesti sisälle ja hänen viiksensä väpättivät uteliaina. Kaikista vähiten hän luotti kaksijalkoihin, mutta pesässä ei vaikuttanut olevan ketään.. Naaras hiipi pesään sisään hiljaa ja seurasi lihan tuoksua. Miten se olikin näin voimakas? Naaras pysähtyi kuin seinään, sillä kaksijalan löyhkä oli täällä vahvempi. Naaras loikkasi oudolla, puiselle tasolle ja tunsi kuumuuden leijailevan ilmassa. Talvikkitakku katsoi kummastuneena pyöreää esinettä, jonka sisällä oli lihaa. Esine piti rätisevää ääntä ja siitä lenteli kuumia roiskeita naaraan kuonolle. Talvikkitakku ravisteli itseään ja vahingossa pudotti läpinäkyvän purnukan kaksijalanpesän lattialle. Naaras säpsähti ääntä ja asteli lähemmäs lihoja. Hän laski tassunsa pyöreän esineen sisälle, mutta se oli virhe. Naaras ei ollut koskaan tuntenut yhtä polttavaa kipua anturassaan. Hän kompuroi itsensä, esineen ja lihat lattialle. Naaras vinkaisi ja laskeutui kolmelle tassulle kömpelösti. Hän sukaisi anturaansa muutaman kerran ja niiskaisi. Miksi mikään ei tuntunut menevän suunnitelmien mukaisesti. Hän ei ehtinyt miettiä kauempaa, sillä hän kuuli kaksijalan lähestyvän häntä. Miettimättä hän nappasi suuhunsa kuuman lihan ja juoksi se suussaan ulos. Hänen vasenta anturaansa poltteli edelleen, naaraan selkää kivisti ja Talvikkitakun kasvot olivat naarmuilla. Nälkä lisäsi hänen kiukkuaan ja naaras oli päättänyt syödä tämän lihan. Tätä ei veisi häneltä pois kaksijalka tai se typerä kujakollikaan! Talvikkitakku lähestyi pesän suuaukkoa, mutta huomasi sen sulkeutuneen. Talvikkitakku nielaisi ja ainoa mitä hän keksi, oli lihan hotkaiseminen. Hän nielaisi sen lähes yhtenä suukappaleena ja yskäisi muutaman kerran. Talvikkitakun sydän hakkasi hänen sisällään, hän oli jumissa kaksijalanpesässä. Mitä hän tekisi nyt?

Loistotassu ei ehtinyt vastata Puhin kysymykseen klaanielämästä, sillä paikalle saapui kaksi tuntematonta kissaa. Puh katseli vierailijoita puun oksastolta uteliaana ja väläytti kaksikolle leveän, aurinkoisen ja iloisen hymyn. Vanhempi kolli kysyi Puhilta ja Luistotassulta olivatko he paikallisia. Se sai kermanvalkean kollin nyökkäämään empimättä. Loistotassu loikkasi vielä yhden oksan korkeammalle ja mutisi jotain kiireistään. Puh nyökkäsi kotikisukollille ja lähti itse laskeutumaan kömpelösti alas. Kolli pyllähti viimeiseltä oksalta alas ja jäi istumaan hassuun asentoon kissojen esittäytyessä.
"Hauska tavata Sammakko, hauska tavata Valo! Minä olen Puh, hauska saada uusia ystäviä!" Puh maukaisi aurinkoisesti ja kellahti selälleen, paljastaen vatsansa kaksikolle. Pienempi kissoista vaikutti epäluuloiselta, mutta Puh oli varsin tottunut siihen. Moni kissa oli epäluuloinen saapuessaan kaksijalkalaan.
"Oletteko te ajatelleet viipyä pitkäänkin? Minulla olisi ainakin tarjota teille syötävää mikäli olette nälkäisiä", Puh tarjosi ystävällisesti ja tapitti vuorotellen molempia kissoja.
"Tuo harmaavalkea kissa on muuten Loistotassu, hän oli ennen niitä metsäkissoja, mutta nykyään elää emonsa kanssa täällä kotikissoina", Puh naukaisi ja huomasi Valon kiinnostuneen hänen sanoistaan hieman. Puh otti ruohikolla parempaa asentoa ja sukaisi takakäpäläänsä, johon oli jäänyt vihertävä laikku ruohosta. Hän nyökkäsi sitten ja viittoi kissakaksikkoa istumaan hänen lähistölleen.
"Ovatko ne metsäkissat teille tuttuja? Oletteko te kenties itsekin niitä vaiko kulkijoita? Kotikisuja ette taida olla, sillä ette ole täältä päin ja harva kotikisu kulkee pitkälle", Puh järkeili ja hymyili sitten uteliaasti. Hän oli kiinnostunut tietämään näiden kahden kissan taustoista tarkemminkin. Kollista oli aina mukava saada uusia ystäviä! Puh suki pehmeää turkkiaan, mutta piti katseensa Sammakossa ja Valossa. Vanhempi kolli vaikutti hyvinkin ystävälliseltä ja avoimelta kissalta, nuorempi oli taas huomattavasti varautuneempi.

Mesitähti oli luvannut, että voisi opettaa Kurrea taas seuraavana päivänä sitten, kun olisi palannut auringonnousun rajapartiostaan. Päällikkö oli ollut ilahtunut Kurren ensimmäisestä saaliista ja antanut kunnon kehut, mikä oli lämmittänyt nuoren kollin mieltä entisestään. Kun Kurre oli saapunut Mesitähden johdolla leiriin hänen itse nappaamansa orava tiiviisti hampaissaan, Mesitähti oli saattanut hänet klaaninvanhimpien pesälle, jossa nuori vierailija tulisi yöpymään ainakin toistaiseksi.

Kurre katseli sammalalusillaan makaavia, tehtävistään vapautettuja kissoja, jotka olivat taatusti eläneet lukemattomia vuodenaikoja. Hän epäröi hieman, miten nämä suhtautuisivat häneen. Kurre ei ollut myöskään varma, miten hänen olisi pitänyt suhtautua klaaninvanhimpiin.
"Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille", Mesitähti sanoi ja hipaisi samalla Kurren kermanväristä turkkia hännällään.
Kurre vilkuili hetken aikaa klaaninvanhimmasta toiseen ja toivoi, ettei hänen epäröintinsä näkynyt läpi. Nokilintu, joka oli ehtinyt avata suunsakin jo heidän astuessa pesään, oli erittäin tummanruskea naaras, jonka toinen takatassu oli valkoinen. Tämän vieressä nukkuva Hiilloskatse taas oli tabbykuvioinen, tummanruskea kolli. Heidän vasemmalla puolellaan hopeanvalkoinen kolli, Hopeaputous, katseli Kurrea uteliaan oloisena, ja toisella puolella pesää valkoinen, kilpikonnalaikkuinen naaras, Kirsikkakuono tapitti häntä varautuneen oloisena.
"Hei kaikki", Kurre tervehti hieman vaisusti ja nyökkäsi samalla, pudotettuaan oravan suustaan.
Hän asettui Mesitähden osoittamalle vapaalle sammalpedille.
"Hei vain", Hopeaputous maukui.
Kirsikkakuonokin räpäytti silmiään hänelle ystävällisen tervehdyksen eleenä. Mesitähti vaikutti arvioivan Kurrea hetken katseellaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tämän mielessä liikkui. Hänen turkkiaan pisteli aina epämukavasti, kun joku kiinnitti häneen niin tarkkaan huomiota pitemmän aikaa. Nyt hänen suuntaansa katseli kuitenkin useampi kissa, joista suurin osa oli tuntemattomia. Kermanvärinen kolli vältteli muiden katseita ja otti makupalan oravastaan kiusallisena.
"Jätän teidät nyt jatkamaan rauhassa tutustumista", Mesitähti onneksi rikkoi hiljaisuuden ja lisäsi hymyillen:
"Nähdään sitten huomenna pääaukiolla heti aurinkohuipun jälkeen, Kurre."
"Hyvä on. Huomiseen, Mesitähti", Kurre vastasi ja jatkoi sitten oravan syömistä.
Heti, kun päällikkö oli kadonnut näkyvistä, Nokilintu avasi jälleen suunsa:
"No, mutta Kurre, mistäs sinun tassusi löysivät Eloklaaniin? Aiotko jäädä pitkäksi aikaa?"
"Onko sinulla sukulaisia täällä?" Hopeaputouksen oli välttämättä jatkettava kysymysten virtaa.
Kurre teki parhaansa pitääkseen malttinsa. Hän yritti ajatella, kuinka nämä olivat vain höperöjä vanhuksia, jotka kaipasivat juttuseuraa. Hänen polkuanturoitaan kuitenkin pisteli ärtymys, kun Nokilintu ja Hopeaputous yrittivät heti udella häneltä kaikkea henkilökohtaista. Kurre pureskeli suunsa rauhassa tyhjäksi, yrittäen samalla pysyä rauhallisena, ennen kuin vastasi lyhyesti:
"Ei ole. Tulen kaksijalkalasta."
Hän ei halunnut katsoa klaaninvanhimpia silmiin, joten hänen oli vaikea arvioida, miten nämä oikein reagoivat hänen kotikisutaustaisuuteensa.
"Lähditkö pois? Vai meinaatko palata takaisin? Harva kotikisu jättäisi leppoisan elämänsä taakse noin vain", Nokilintu hämmästeli. "Ja olet niin nuorikin!"
Kurren sisällä kiehahti. Mikä näitä vanhoja kirppukasoja vaivasi? Miksi he luulivat olevansa oikeutettuja tietämään kaiken? Hän ei vastannut Nokilinnulle, vaan jatkoi syömistä vaiti kuin ei olisi kuullutkaan. Hänestä ei tuntunut hyvältä ajatukselta tiuskia klaaninvanhimmille, sillä oli ymmärtänyt heidän olevan arvostettuja klaanin keskuudessa.
"Ei sinun ole pakko kertoa", Kirsikkakuono kehräsi lempeästi. Se ei kuitenkaan auttanut enää.
"En palaa takaisin", Kurre tokaisi hampaat irvessä.
Hetkeksi tuli hiljaista, mutta Kirsikkakuono maukui sitten rauhalliseen äänensävyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut:
"Mukavaa, että löysit tiesi Eloklaanin luokse, Kurre. On aina ihana saada vierailijoita."
Kurren niskakarvat silottuivat.
"Voi, se on kerrassaan sydäntä lämmittävää!" Nokilintu kehräsi väliin.
"Mukava olla täällä", Kurre vastasi Kirsikkakuonolle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras sentään kunnioitti hänen yksityisyyttään.
Tunnelma neutralisoitui hiljalleen, kun klaaninvanhimmat alkoivat rupatella keskenään. Kurre nielaisi viimeisen palansa oravasta, joka oli ollut oikein erityisen murea ja maukas. Hän tuumi, mahtoiko se johtua vain siitä, että se oli ollut hänen ensimmäinen oma saaliinsa. Kolli oli tohkeissaan siitä, että saisi ehkä huomenna pyydystettyä jotakin muuta. Tämä säpsähti ulos ajatuksistaan, kun kuuli nimensä:
"Hei Kurre, et vastannut mitään toiseen kysymykseeni." Se oli Nokilintu, joka jatkoi: "Kauanko aiot viipyä täällä?"
Kirsikkakuono väläytti Kurrelle omituisen katseen, jonka Kurre arvioi huolestuneeksi. Hopeaputous loi Nokilintuun tiukan, varoittavan katseen. Kurre oli kuitenkin jo ehtinyt leppyä saatuaan vatsansa täydeksi, eikä hän pitänyt kysymystä yhtä tunkeilevana. Hän kohautti raidallisia lapojaan. Nuori kolli oli juuri vastaamassa, ettei oikeastaan tiennyt, kun Nokilintu keskeytti hänet.
"Vai oletko ajatellut jäädä ja liittyä klaaniin?" tumma naaras rohisi kullankeltaiset silmät uteliaasti mutta ystävällisesti kiiluen. Kurren sydän jätti lyönnin välistä. 'Jäädä ja liittyä klaaniin?'
Entinen kotikisu tajusi tuijottavansa eteenpäin silmät pyöreinä. Nokilintu ja kumppanit odottivat vastausta uteliaat ilmeet kasvoillaan. Kurre ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, että klaaniin liittyminen voisi olla yksi realistinen vaihtoehto. Hän oli haaveillut ajatuksesta lähinnä vain ajatusleikkinä, joka oli lähtenyt sotureiden ihailemisesta. Nyt hän kuitenkin luotti jo Mesitähteen sen verran hyvin, että harkitakseen klaaniin liittymistä hänen täytyisi vain luottaa itseensä ja siihen, että hänestä olisi oikeaksi metsäkissaksi - että hänestä voisi jonain päivänä tulla soturi.
"Tuota..." Kurre empi.
"En tiedä", hän myönsi vakavana. "Luuletteko te, että minusta olisi soturioppilaaksi?"
Jostakin syystä hän luotti klaaninvanhinten arviointikykyyn, vaikka ei erityisemmin heistä pitänytkään. Hänen vatsaansa kouraisi, kun hän jännitti, mitä he vastaisivat.
"Miksei olisi?" Nokilintu ihmetteli. "Sinun pienistä tassuistasihan sujuu metsästyskin jo mainiosti! Et sinä mikään kotikisu ole."
"Olen samaa mieltä", Kirsikkakuono kehräsi rohkaisevasti ja hymyili. "Emmekä mekään klaanisyntyisiä ole", tämä lisäsi.

Seuraavana aamuna Kurre avasi silmänsä hyvin hämillään siitä, missä oikein oli nukkunut. Sitten hän muisti, että oli siirtynyt klaaninvanhimpien pesään. Edellisen illan keskustelut pyörivät hänen päässään. Se, mitä klaaninvanhimmat olivat hänestä sanoneet, oli vaikuttanut suuresti hänen pystyvyysuskoonsa. Hän ei ollut ehkä kaikista itsevarmin kissa, mutta ainakin hän oli nyt varma siitä, mitä halusi elämältään.
Kurre venytteli ojentaen etutassujaan, ennen kuin tassutti ulos pesästä yrittäen olla herättämättä klaaninvanhimpia. Oikeasti häntä kiinnosti vähemmän se, että joku heistä heräisi kuin se, että ei itse joutuisi taas kuuntelemaan heidän turhanpäiväisiä höpinöitään. Kolli katsahti ylös. Aurinkohuippuun ei olisi kauan. Hän katseli epäilevänä ympärilleen. Aukiolla ei ollut onneksi kauhean paljon kissoja. Hän ei pitänyt siitä, että muut tuijottaisivat, saatikka olisivat tulleet puhumaan. Pari oppilasta lähti mestariensa perässä ulos leiristä. Tuoresaaliskasalla ei ollut kuin muutama soturi, joista yksi lähti jolkuttamaan pentutarhan suuntaan kani hampaissaan. Kasa ei näyttänyt erityisen suurelta, mutta Kurrella ei oikeastaan ollut edes nälkä. Häntä jännitti aivan liikaa, jotta olisi pystynytkään syömään. Niinpä hän jäi paikalleen sukimaan turkkinsa puhtaaksi läpikotaisin. Siitä huolimatta, että kolli oli pessyt mutaisen turkkinsa kokonaan kolmesti edellisen auringonlaskun aikaan, tunsi hän edelleen pienen löyhkän vatsassa, hännässä ja tassuissaan. Kurre oli kaksijalkalassa tottunut pitämään turkkinsa kiiltävän puhtaana poikkeuksetta, joten hänellä olisi vielä paljon totuttavaa, mitä tuli metsän epäpuhtauksiin. Kurre oli huomannut sään alkavan kylmetä, mikä oli sekin hänelle jo haaste itsessään.
Kun kermanvärinen kolli oli saanut turkkinsa puhtaaksi, hän havahtui mietteistään nähdessään lähestyvän, valkean hahmon.
"Siinähän sinä olet! Oletko valmis tämän päivän harjoituksiin?" Mesitähti maukui iloisena.
Nuori kolli nyökkäsi. "Olen."
Hän yritti piilottaa hermostuneisuutensa kävellessään Mesitähden kanssa kohti leirin uloskäyntitunnelia. Piikkihernetunnelin toisella puolella Kurre pysähtyi. Hänen sydämensä jyskytti.
"Hei, M-Mesitähti..."
"Niin, Kurre?" Mesitähti kääntyi, pysähtyi ja hymyili. Tämän katse oli niin avoin, että Kurresta tuntuikin yllättävän helpolta puhua.
"Silloin, kun pyysin sinua kertomaan, jos voisin tehdä mitään vastapalvelukseksi, käskit minun elää itseäni varten ja tehdä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi", hän aloitti ja muisti ajatelleensa, kuinka se ei ollut mikään oikea vastaus. Mesitähti odotti tyynesti, mutta Kurre oli aistivinaan hänessä pienen hämmennyksen. Vaikka Kurre ei tiennyt ollenkaan, millaisen vastauksen tulisi saamaan, hän jatkoi empimättä:
"No, minusta tuntuu, että tiedän nyt, mikä minut tekee iloiseksi. Haluan liittyä Eloklaaniin."

// Mesi?

Kurre: 89kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Into: 49kp! -

Jupiter: 13kp -

Kurre oli harjoitellut muutamaan otteeseen Mesitähden näyttämää hyökkäystekniikkaa saman vaanimisasennon kanssa. Mesitähti oli luvannut, että hän pääsisi kokeilemaan tekniikoita oikean riistan nappaamiseen sen jälkeen.
"Oikein hyvä, kyllä me näillä alkuun pääsemme", Mesitähti sanoi heilauttaen häntäänsä ja jatkoi: "Seuraavaksi tehtävänäsi on etsiä saalis ja yrittää saada se kiinni. Voit hyödyntää hajuaistisi lisäksi myös näköaistiasi; kun maa on mutainen, eläinten jäljet jäävät helposti näkyviin."
Kurre ei oikein osannut lukea päällikön ilmettä. Oliko tämä tyytyväinen hänen liikkeisiinsä vai halusiko tämä vain kannustaa häntä surkeista liikkeistä huolimatta? Kurre tyytyi jälleen vain nyökkäämään ilmaisten, että oli ymmärtänyt ohjeen. Hän käänsi mutaiset tassunsa toiseen suuntaan ja lähti kävelemään eteenpäin, virittäen kaikki aistinsa riistan merkkien varalle. Parin hännänmitan päässä hän kuitenkin kääntyi vielä Mesitähden puoleen.
"Mitä jos eksyn metsään? Kaikki näyttää niin samalta täällä."
"Et sinä eksy ja jos eksyt, tunnistat kyllä hajumerkkimme reviirin rajalla", Mesitähti vakuutti hieman huvittuneen oloisena.
"Ai, niin joo", Kurre maukaisi nopeasti, kykenemättä hymyilemään. Hän ei ollut huvittunut mistään sen päivän jälkeen, kun oli jättänyt kaksijalkalan, vaikka pystyi kyllä ymmärtämään toisinaan, miksi toisia kissoja huvitti.
"Lykkyä tykö!" valkea päällikkö toivotti, kun Kurre suhahti eteenpäin saniaisten läpi.
Hän mietti, seuraisiko Mesitähti häntä nähdäkseen, miten hän onnistuisi. Mutta väliäkö sillä, hän ajatteli. Entinen kotikisu halusi kaikista eniten todistaa itselleen, että osaisi saalistaa; että hän oikeasti pärjäisi yksin luonnossa.
Hetken käveltyään Kurre pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään tarkemmin. Mesitähti oli opastanut hyödyntämään maassa näkyviä jälkiä, mutta mutainen maa Kurren ympärillä oli niin sotkuinen, ettei hän osannut tunnistaa, oliko jokin pieni eläin liikkunut siellä, saatikka mihin suuntaan. Hän oli tunnistavinaan muutaman tassunjäljen ja pohti, oliko metsästyspartio kenties jo ollut täällä tänään ja säikyttänyt kaiken lopun riistan jonnekin kauemmas. Äkkiä Kurren korvat värähtivät. Jostakin läheltä kuului rapinaa. Kurre käänsi katseensa vasemmalle ja nuuhki ilmaa. Hiiri!
Pieni jyrsijä nakersi jotakin muutaman ketunmitan päässä, pienen puun juurella. Kurre ei nähnyt sitä kunnolla, sillä kermanvärisen kissan ja pikkuruisen hiiren välissä oli pensas. Se oli todennäköisesti pelastanut tilanteen, sillä hiiri ei ollut huomannut Kurren pysähtyneen pensaan taakse. Vaalearaitainen kolli kyyristyi jälleen harjoittelemaansa vaanimisasentoon ja yritti kiinnittää huomiota häntänsä laskemiseen, vaikka vihasi sitä tunnetta, kun tuuhea häntä hipaisi märkää, likaista metsämaata. Kurre lähti varovasti hiipimään hiirtä kohti pensaan viertä pitkin. Pensaan jälkeen ei ollut kuitenkaan enää mitään, mihin kolli olisi voinut maastoutua. Häneen iski epävarmuus. 'Se on liian kaukana.'
Kurre ei olisi mitenkään päässyt tarpeeksi lähelle ilman, että hiiri näkisi hänet. Hän muutti strategiaansa; hänen täytyisi nyt olla nopea. Entinen kotikisu liikkui vielä pari askelta vatsa maata viistäen, keikautti takapuoltaan kerran nopeasti puolelta toiselle ja ponkaisi hiirtä kohti kahdella suurella loikalla. Ensimmäiseen loikkaan noustessa hiiri kuitenkin huomasi Kurren, jähmettyi sekunniksi sekä pinkaisi juoksuun. Kurren onnistui läimäyttää hiiren takapuolta kynsillään, mutta ei osunut kunnolla. Hetken aikaa tämä jahtasi hiirtä, kunnes se katosi jonnekin aluskasvillisuuden sekaan.
"Hiirenpapanat!" Kurre sihahti turhautuneena istuutuessaan alas sammalmättäälle. Entinen kotikisu lipaisi hermostuneena tassuaan. Nuori kolli ei ollut enää niin varma siitä, olisiko hänestä metsäkissaksi.
'Ei minusta tule koskaan mitään', hän ajatteli, kun synkkyys valtasi hänen mielensä jälleen. Mitä jos hän olikin vain huono kaikessa? Ehkä hän oli niin viallinen, että hänen kohtalonsa olisi vain epäonnistua kaikessa kerta toisensa jälkeen. Ehkä hänen kaksijalkansa oli ollut oikeassa.
'Olen surkea kissa. Ei minun pitäisi edes olla olemassa.'
Kurre kyykistyi alas silmät sumeana ja hukkui itsesäälin kierteeseen.
'Miksi luulin, että minusta olisi villikissaksi, jos en kerran osaa edes olla kotikisu? Miksi edes innostuin ajatuksesta? Mitä mielihyvää Mesitähti saa siitä, kun uskottelee, että minusta voisi tulla jotakin, kun en kerran opi mitään?'

Kurre kadotti ajantajun, eikä tiennyt kuinka kauan oli kyyhöttänyt apeana paikallaan, kun sananjalat hänen takanaan sihahtivat. Kurre kääntyi ja oli mielessään jo hyväksynyt, että kettu tai mäyrä olisi tullut viemään hänet pois, kun Mesitähti jolkutti hänen viereensä.
"Mitä kävi? Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi huolestuneen oloisena. Kurre ei halunnut katsoa valkean kollin sääliviin silmiin.
"Hiiri pääsi karkuun. En usko, että minusta oikeasti on tähän", Kurre totesi monotonisella äänellä ja yritti samalla palata takaisin maailmaan sekavista ajatuksistaan.
"Hei, sehän oli vasta ensimmäinen yrityksesi! Harva klaanisyntyinen oppilaskaan onnistuu heti ensimmäisellä kerralla", Mesitähti muistutti.
"Minun olisi ehkä pitänyt sanoa se sinulle, ennen kuin lähdit etsimään riistaa", vanhempi kolli jatkoi pahoittelevalla äänensävyllä.
Kurre nosti päätään. Oliko hän sittenkin vain odottanut itseltään liikoja? Ehkä hänen täytyisi yrittää vielä, jotta voisi olla varma, että ei ollutkaan siinä huonompi kuin muut. Mesitähti oli ilmeisesti huomannut hänen katseensa kirkastuvan, sillä tämän kasvoille nousi taas hymy, kun hän maukui:
"Yritä vielä uudelleen. Liikkeesi olivat hyviä! Voimme toki myös jatkaa huomenna, jos olet liian väsynyt."
Kurre olisi halunnut jatkaa, mutta sisimmässään hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää toista epäonnistumisen tunnetta.
"Jos jatketaan huomenna. Lepo tekisi hyvää", kermanvärinen kolli vastasi pidättäen huokausta, mutta ei katsonut Mesitähteä silmiin. Hän ei osannut tulkita Mesitähden reaktiota, mutta tämä vain vastastasi myöntyvästi ja sipaisi Kurren lapaa hännällään, ilmeisesti merkiksi seurata. Vai oliko se sittenkin lohduttava ele?

Kurre käveli Mesitähden perässä monien tassujen mutaan muodostamaa polkua pitkin leiriä kohti. Kun Eloklaanin leirin sisäänkäyntiä koristavat suuret kivet ilmestyivät jo näkyviin, Kurre sai äkkiä tuulen mukana vainun. Hän pysähtyi suuret, kermanväriset korvat höröllä. Mesitähti ei huomannut, että hän oli jättäytynyt jälkeen ja tämä jatkoi matkaa leirin sisäänkäyntiä kohti. Kurre kääntyi ja hiipi hiljaa saniaisryppään sekaan. Hänen edessään orava kaivoi maata suuren männyn juurella. Se oli selkä Kurreen päin sekä vain noin kahden ketunmitan päässä. Kurre kyyristyi äkkiä, keskitti terävän katseensa oravaan, otti muutaman hitaan askeleen eteenpäin saniaisten seassa ja hyökkäsi kynnet ojossa. Kollin etutassut laskeutuivat täydellisesti oravan niskaan, ja kun tämä rimpuili päästäkseen irti, Kurre painoi saaliin maata vasten ja näykkäisi sen nopeasti hengiltä.
'Minun ensimmäinen saaliini!' entinen kotikisu ajatteli tohkeissaan. Hänen synkät ajatuksensa olivat siinä samassa kadonneet tiehensä. Kurre hätkähti kuullessaan rasahduksen.
"Mahtavaa!" Mesitähden ääni kuului hänen takaansa. Hänen äänestään tunnisti leveän hymyn. Oliko päällikkö nähnyt kaiken? Ensimmäistä kertaa Kurre tunsi pientä ylpeyttä itsestään. Hän ei ollut uskoa silmiään tuijottaessaan juuri nappaamaansa saalista.
"Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?" Kurre maukaisi tohkeissaan, silmät pyöreinä, vaikka ei saanutkaan isoa hymyä kasvoilleen. Nuorta kollia syyhytti päästä jatkamaan harjoittelua heti huomenna.

// Me sí? :')

Kehossani kupli samanaikaisesti innostus, jännitys ja hämmennys. Olin luullut koko ajan klaaneja etsiessämme, että kaikista vaikein osa oli itsessään niiden löytäminen. Ei ollut tullut mieleenkään, että liittymistä tarvitsisi jollakin tasolla harkita. Kun Punatähti oli kahden muun kissan kanssa jättänyt meidät viidestään, Taavi oli selittänyt meille, ettei kukaan noin vain ottaisi joukkoonsa tuntemattomia kissoja. Taavi kuitenkin ilmoitti olevansa hyvin varma, että päällikkö suostuisi hänen pyyntöönsä, sillä kollin mukaan heissä ei ollut mitään sellaista, mikä estäisi suostumisen. Punatähti oli muutenkin hänen mielestään vaikuttanut reilulta kissalta, ja olin kyllä itse täysin samaa mieltä. Laikukas kolli ilmoitti kuitenkin, ettei hän ollut varma kahdesta muusta kissasta. Minunkaan mielestäni he eivät olleet ihan sellaisia, mitä olisi odottanut. Minusta kuitenkin tuntui, että jos emme olisi olleet tervetulleita, meitä ei olisi jätetty odottamaan reviirille vastausta. Kaipa klaanissa vain haluttiin valmistautua meitä varten! Niin sen täytyi olla!
"Pidetään silti mielessä, että meitä ei ole vielä hyväksytty klaaniin. En usko saavamme kieltävää vastausta, mutta jos saisimme, meidän on pidettävä mielemme avoinna ja yritettävä löytää jokin muu ratkaisu lehtikadon varalle", Taavi päätti puheensa.
"Millaista siellä oli? Näittekö te jo pesän?" Kaiku kyseli heti, kun Taavi oli hiljentynyt.
"Aivan mahtavaa! Ette arvaakaan, kuinka hyvät oltavat näillä klaanikissoilla on! Siellä on varmasti tilaa meille kaikille, niin iso paikka se oli. Eikä siellä ollut pelkästään yhtä pesää, vaan niitä oli useampia. En oikein tiedä, miten ne toimivat, mutta kaipa jokainen saa valita oman pesänsä... En tiedä, täytyy kysyä!" selittäessäni liikuskelin ympäriinsä yrittäen kuvittaa näkemääni liikkeilläni.
"Se todella kuulostaa hyvältä", Terttu totesi hymyillen.
"Olen samaa mieltä. Oli sittenkin hyvä päätös jatkaa matkaa", haalean tabbykuvioinnin omaava Ressu myönsi. Nyökyttelin tyytyväisenä päätäni.
"Kyllä meidän Taavi tietää mitä tekee!" huudahdin. Samassa muistin, että päällikkö oli antanut luvan saalistaa heidän reviirillään. Meille kaikille oli varmasti jo ehtinyt kerääntymään nälkä, joten voisimme hyödyntää ajan ja saalistaa.
"Minä taidan kokeilla onneani riistan suhteen. Saa nähdä millaisia herkkupaloja täällä on tarjolla!" naukaisin innoissani. "Haluatko Terttu tulla mukaani?"
"Haluan minä", suuri naaras vastasi nousten paikaltaan ylös. Lähdimme Tertun kanssa kokeilemaan onneamme.

Olimme saaneet muutaman riistan kiinni ja jakamalla kaiken tasapuolisesti saimme jokainen hieman syödäksemme. Syömisen jälkeen oli huomattavasti mukavampi yrittää nukkua, kun vatsa ei huutanut tyhjyyttään. Vielä ihan viimeiset valonsäteet kajastivat taivaanrannasta kauniina.
"Kiitos kaikille, että olette jaksaneet näin hyvin. Yrittäkäämme nyt nukkua ja toivotaan, että saamme odottamamme vastauksen huomenna", Taavi maukaisi hyväntuulisena. "Nukkukaa hyvin."
Terttu väläytti vastaukseksi hymyn ja Ressu tyytyi nyökkäämään. Kaiku oli ehtinyt jo nukahtamaan aikaisemmin, sillä raukka oli ollut aivan väsynyt. Nyt hän kuitenkin saisi ansaitsemansa levon.
"Oikein kauniita unia teille!" sanoin vielä käpertyessäni kerälle. Minä niin rakastin näitä tovereitani. Pitkästä aikaa minäkin pystyin olemaan ilman huolen häivää. Kaikki vaikutti kääntyvän vihdoinkin paremmaksi. Olisi helpottavaa, jos meidän ei tarvitsisi enää olla yksin vastuussa itsestämme vaan ympärillämme olisi muita jakamassa tätä vastuuta. Lehtikato oli jo pitkään kummitellut edessäpäin, ja oli selvää, että meille olisi voinut käydä huonosti pelkästään tällä joukolla. Kyllä kaikki sen tiesivät, jopa Kaiku oli vähän väliä ilmaissut huolensa. Käänsin katsettani Tertun vierellä tuhisevaan harmaanruskeaan pentuun. Olin niin onnellinen, että Kaiku saisi turvallisemman elämän. Kuolonklaani vaikutti turvalliselta paikalta. Kissoja oli myös sen verran paljon, että klaani vaikutti selviävän hyvin sitä kohtaamista uhista. Toista se oli meillä keskenään. Mielikuvissani elin turvallista klaanielämää, sellaista minkälaista sen ajattelin olevan, ja hetkessä vaivuin syvään uneen.

Matka päällikköä tapaamaan oli kulunut hiljaisuudessa. Ainoastaan minä ja Taavi olimme vaihtaneet muutaman sanan. Mietin, olivatko kaikki klaanikissat yhtä hiljaisia? Minulle tulisi kyllä nopeasti tylsää, jos kukaan ei puhuisi mitään! Toivottavasti toiset olisivat vähän puheliaampaa sorttia!
Olimme mitä ilmeisemmin saapuneet perille ja katselin ihaillen ympärilleni. Tämä paikkahan oli valtava! Eri puolilla näkyi ilmeisesti pesiä, ja vasta nyt minulle valkeni kuinka isosta kissajoukosta oli kysymys. Meidän oman ahtaan väliaikaisen pesämme jälkeen kaikki näytti todella paljon paremmalta. Paikka vaikutti myös suojaisalta ja turvalliselta, sillä sitä reunusti kiviseinät, jotka oli vuorattu sammaleella. En voinut kuin ihastella ympäristöä.
Musta naaras palasi jonkin ajan kuluttua luoksemme suuren punaruskean kollin kanssa. Tämän toisessa korvassa oli lovi ja ehdin jo hetken miettiä, mistä kissa oli sen siihen saanut.
"Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, Punatähti. Pimentovarjo kertoi, että halusitte tavata minut", päälliköksi esittäytynyt kissa kertoi vakavana, "mitä asianne koskee?"
Mustan naaraan nimi oli siis Pimentovarjo. Olisin halunnut kysyä tabbykuvioisen naaraan nimeä myös, mutta tiesin, ettei nyt ollut oikea hetki. Kyllä sen ehtisi myöhemminkin! Katsahdin nopeasti vierelläni seisovaan Taaviin, joka näytti pohtivan pienen hetken sanojaan.
"Olemme matkanneet luoksenne toiveenamme päästä klaaninne jäseniksi. Nimeni on Taavi, ja tämä tässä vierelläni on Into. Meitä odottaa vielä kolme muuta leirin ulkopuolella. Joukkoomme kuuluu myös yksi pentu, ja kaipaisimme turvallisempaa yösijaa niin hänelle kuin meille muillekin. Arvostaisimme kovasti, jos voisitte harkita pyyntöämme", Taavi selitti rauhallisesti toistamiseen asiamme. Punatähden kirkkaanvihreät silmät näyttivät arvioivan meitä tarkasti. Hymyilin kollille leveintä hymyäni. Ehkä se edesauttaisi asiaa.

//Tuhka tai Pimento?

Hämmästelin, miten kaksi kissaa kohtelivat meitä. Eivät toivottaneet tervetulleeksi eivätkä edes tervehtineet meitä. Mielessäni hyrräsi monen moista erilaista syytä kaksikon käytökselle. Taavi vierelläni en kuitenkaan viitsinyt alkaa kyselemään sen enempää, kun kolli oli jo kerran kieltänyt lähestymästä heitä. Siinä olikin tekemistä, sillä paloin halusta esittää kysymyksiä! Keitä he olivat? Mitkä heidän nimensä olivat? Millaista klaanielämä oikeasti olisi?
Naaraista toinen, mustaturkkinen, antoi luvan vain minulle ja Taaville tulla mukaan. Siirsin katsettani takanamme odottaviin Terttuun, Ressuun ja Kaikuun, mutta heiltä ei kuulunut vastaväitteitä. Kaiku näytti sen verran pelokkaalta, että ehkä Taavi järkeili sen takia olevan hyvä suostua pyyntöön. Olin silti erityisen innoissani, sillä pääsisin Taavin mukaan!
"Älkää kuitenkaan odottako lämmintä vastaanottoa", mustaturkkinen lisäsi vielä tuhahtaen. Kallistin päätäni hämmentyneenä. Mitä tuo oikein tarkoitti? Se kaikki mitä Taavi oli kertonut meille klaaneista kuulosti niin ihmeelliseltä, niin hyvältä, että meidän oli ollut aivan pakko matkustaa niiden luokse. Tämä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä odotin. Luotin täysin siihen, että näillä kahdella oli vain jostain syystä huonompi päivä ja heti huomenna he jo olisivat hymyssä suin pahoittelemassa käytöstään. Niin sen täytyi olla!
Musta naaras lähti hopeanharmaan kissan kanssa johdattamaan minua ja Taavia syvemmälle metsään. Musta naaras loi vielä viimeisen vilkaisun muihin, jotka olivat jääneet odottamaan taaksemme. Tuo siristeli harmaansinisiä silmiään ja kääntyi sitten eteenpäin. En olisi ollenkaan malttanut pysyä aloillani, kun etenimme.
"Ihan rauhassa, Into. Minä voin sitten hoitaa puhumisen", Taavi maukui taas hyväntuulisena suuntaani. Nyökyttelin päätäni.
"Sinä oletkin niin taitava puhuja!" hihkaisin kovaan ääneen hymyillen. Taavi kurtisti hieman kulmiaan, ja minusta tuntui, että nyt piti taas olla hiljaa. Kahden tuntemattoman kissan katse kävikin aika tiuhaan meissä kahdessa kuin vahtien meitä. Vaikka mitä varten meitä nyt olisi pitänyt vahtia?

//Tuhka tai Pimento?

Kiirehdin Salamanterin perään. Kolli oli taitava tilaisuuden tullen pomppia ympäriinsä. "Salamanteri hei, pysähdyhän!" älähdin. Sain kollin muutamalla harppaisulla kiinni. "Isä, minne me mennään? Tuonnekko kuusaman alle? Vai tuonne?" Salamanteri kyseli. Huokaisin rakastuksesta. Pikku pentuni osasi olla joskus ärsyttävä, mutta yleensä hän oli oikein ystävällinen ja kerta kaikkiaan puhelias pikkukissa. Laskin paksun häntäni Salamanterin selälle ja silittelin sitä. "Hei, me menemme hieman kauemmas, tuon vaahteran juurakkoon." nau'uin kun Salamanteri oli menossa kohti männyssä olevaa aukkoa. Salamanteri käänsi päätään minua kohti. 'Tarmoa sitä kissalla riittää', ajattelin. 'Vaikka metsän täytteeksi.' Ohjasin hänet turkkiini kiinni. En halunnut nyt menettää ainoata ystävääni, ainoaa sukulaistani joka asuisi täällä. Halusin kovasti nähdä taas Höyhenen ja muut pentuni. Se oli kumminkin mahdotonta, enkä ikinä, koskaan haluaisi mennä klaaniin. Se oli kuitenkin minun tieni. Höyhenellä oli omansa. Ties, vaikka hänellä olisi uusi kumppani. Ehkä hän halusi päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Pudistelin päätäni surullisesti. Salamanteri oli taas mennyt edelleni. Olin taas uppoutunut ajatuksiini liikaa. "Salamanteri hei! Odotahan vähän! Juurakko on ihan toisessa suunnassa!" huudahdin. Salamanteri käännähti minua kohti. 'Aina sinua täytyy olla vahtimassa', ajattelin. Päätin pitää katseeni tiukasti Salamanterissa. Käänsin hänen päätään hännälläni. "Katsos tuolla se juurakko on, tuolla ihan lähellä pientä puroa." selitin. Toivoin että kolli kuuntelisi. Kävelin puun viereen. Salamanteri tuli perässäni. "Tämäkö?" Salamanteri kysyi. "Tämä kyllä. Me menemme tämän..ööh..alle." sanoin miettien, miten olisin voinut sanoa loogisemmin. "Alle? Vau. Miten me päästään? Kaivatko tunnelin?" Salamanteri kysyi. Tuhahdin mielessäni. Olin tosiaan sanonut epäselvästi. "No joudun minä hieman kaivamaan. Muuten juurakko on jo valmis." vastasin. Salamanteri nyökkäsi nopeasti ja tutki ympäristöä. Aloin itsekin varmistamaan, että puu oli varmasti turvallinen, että siellä kestäisi olla edes yhden yön. Ulkona oli kuitenkin jäätävän kylmä. En halunnut nukkua missään pienessä ja kosteassa juurakossa, ja arvelin ettei Salamanterikaan halunnut. Nostin puuta hieman. Se oli hankalaa, mutta olin voimakas. Puu nousi hieman rusahtaen, joka sai karvani nousemaan pystyyn. Jos puu nyt kaatuisi, mitä ihmettä tekisin? Kuitenkaan puu ei horjunut. Puu paljasti juurakkonsa, ja ne olivat aivan toisenlaiset kun olin odottanut. Ne olivat erittäin kuivat ja tarjosivat hyvän suojapaikan. 'Onnenpotku! Ensimmäinen moneen päivään!' ajattelin onnellisena. "Salamanteri! Tulehan katsomaan mitä löysin!" huudahdin. Musta kolli kipitti katsomaan. "Puun juurakko? Onko se tuon näköinen? Nukutaanko me siellä?" Salamanteri kysäisi. "Nukumme. Se näyttää epämukavalta, mutta on oikeasti ihan mukava." selitin. 'Paitsi ei lehtikatona', ajattelin. Löntystin keräämään lisää sammalia. Sammalta ei tuntunut näkyvän missään. Ja jos vähän löysikin, se oli aivan kovaa. Vihdoin ja viimein löysin puusta sammalta pariksi vuoteeksi. Revin ne irti ja muotoilin jonkinlaiset vuoteet. Lähdin viemään niitä suussani. Saavuin pian sille aukiolle, jossa puu sijaitsi. Toivoin että Salamanteri ei olisi lähtenyt täältä! Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi: Salamanteri testasi juurakkoa. "Aika kovaa." kuulin hänen mutisevan. Kävelin kollin luokse ja laskin vuoteeni maahan. "Siinä meille sammalvuoteet." tokaisin. Katselin ympärilleni. Aukio oli varjoisa, puiden peittämä. Sen keskellä oli sileä, leveä kivi. Nousin kiven päälle katsomaan paikkaa. Puut reunustivat pientä puroa, josta saattoi käydä hakemassa vettä. Puron toisella puolella taas oli valoisempaa, mutta sen puolen peittivät lakastuneet lehdet. Puron yli levittäytyi iso kataja. Sen päällä pystyisi varmasti kävelemään puron poikki. Paikka oli ihanteellinen leiripaikka, ainakin joksikin aikaa. Vilkuilin vähän väliä Salamanteria. Hyppäsin alas kiveltä. Laskeuduin suoraan keskelle sammalia. Onneksi näin Salamanterin olleen vieneen jo oman vuoteensa juurakkoon. Olin siis vain pöllyttänyt omat sammaleni. Sammalia oli joka paikassa. Huokaisin tylsistyneenä. Nyt minulla olisi puuhaa. Hain loput sammalet. Kasasin ne jonkinlaiseen sotkuiseen kasaan. Tein vuoteeni valmiiksi. Vilkaisin taivasta. Se oli jo hämärä. "Salamanteri, mennään nukkumaan." komensin. Salamanteri tuli kanssani. Asetuimme vuoteillemme. "Hyvää yötä, Salamanteri." kuiskasin.
"Manteri?"

Kun kaksi auringonnousua oli kulunut, Mesitähti oli vihdoinkin tullut hakemaan Kurrea lupaamiinsa saalistusharjoituksiin. Liljatuulen arvio oli pitänyt paikkansa, ja Kurren arpea peitti nyt paksu rupi, eikä siihen sattunut enää. Vaikka kolea keli ei ollut kaikista imartelevin, oli Kurre innoissaan harjoitusten aloittamisesta. Märkä, mutainen metsämaa tassujen alla oli kuvottanut entistä kotikisua, kun tämä oli astellut päällikön perässä ulos leiristä. Kurre oli kuitenkin yrittänyt peittää inhon tunteensa ja muistuttanut itselleen, että siihen olisi vain pakko tottua. Ei olisi vaihtoehtoja, etenkään näihin aikoihin, kun sateet tuntuivat vain lisääntyvän ja kaikkialla oli kosteaa.

Nyt he olivat pysähtyneet keskelle metsää, sen verran kauas leiristä, ettei sitä enää näkynyt. Mesitähti oli sanonut, että metsän pienten eläinten saalistamisesta olisi hyvä aloittaa. Valkea kolli oli pudottautunut vaanimisasentoon näyttääkseen Kurrelle mallia.
"Kun vaanit saalista, pysyttele aina mahdollisimman matalana, kas näin. Huolehdi, ettei häntäsi laahaa maassa tai ole liian korkealla. Samalla kun liikut eteenpäin, katso mihin astut. Yksikin pieni rasahdus saa saaliin kuulemaan sinut ja karkaamaan", Mesitähti selosti.
Nuori, kermanvärinen kolli katseli tarkkaan päällikön asentoa ja yritti painaa mieleensä mahdollisimman monta yksityiskohtaa. Lopulta Mesitähti nousi ylös.
"Sinun vuorosi kokeilla. Ei hätää, jos et heti ensimmäisellä kerralla onnistu. Harva eloklaanilainenkaan osaa tätä heti", vanhempi kolli sanoi hymyillen.
"Selvä."
Kurre pudottautui hieman vastahakoisesti maahan niin, että vatsakarvat kostuivat. Hän värähti kylmästä, mutta yritti sitten sulkea kaiken muun ympäriltään ja keskittyä ainoastaan vaanimisasentoon. Hän laski häntäänsä alas, niin kuin Mesitähti oli neuvonut, ja varoi laskemasta sitä märkään maahan asti. Oranssiraitainen kolli otti muutaman, varovaisen askeleen eteenpäin.
"Ei ollenkaan huono!" Mesitähti kehui. "Saat kyllä laskettua häntääsi vielä reilusti enemmän."
Kurre ei osannut reagoida kehuihin, joten hän vain laski häntäänsä lisää ja jatkoi askeliin keskittymistä.
"Näinkö? Vai onko se vieläkin liian korkealla?" Kurre kysyi ja vilkaisi Mesitähteen. Hän ei katsonut, mihin laski seuraavan käpälänsä, ja oksa rusahti hänen allaan. 'Hiirenpapanat!'
"Nyt on jo paljon parempi", Mesitähti maukui hymyillen, eikä Kurren hämmennykseksi kommentoinut oksan rusahdusta mitenkään. Oppilasikäinen kolli jatkoi liikkumista vaanimisasennossa vielä vähän aikaa, samalla kun Mesitähti antoi lisää vinkkejä saalistustilanteisiin metsässä.
"Metsässä täytyy aina muistaa käyttää aluskasvillisuutta hyväksi", päällikkö selosti. "Sen sekaan on helppo piiloutua, mutta täytyy kuitenkin myös muistaa varoa, ettei heiluta saniaisia liikaa. Se säikyttää pienenkin riistan pois."
Kurre kuunteli kiinnostuneena ja nyökkäsi nopeasti.
"Hyvä on, tuo riittää toistaiseksi. Nouse vain ylös hetkeksi, niin näytän seuraavaksi pari hyökkäämistekniikkaa", Mesitähti jatkoi hymyillen. Kurre nousi ylös pakottaen itsensä olemaan sukaisematta likaantuneita vatsakarvojaan. Hän odotti kiinnostuneena, että päällikkö näyttäisi jälleen esimerkkiä.
'Tämä harjoittelu on siistimpää, kuin ajattelinkaan. Pääsisinpä jo metsästämään oikeasti!' Kurre ajatteli, vaikka ei näyttänytkään normaalia iloisemmalta ulospäin. Entinen kotikisu katosi päänsä sisälle kuvittelemaan, kuinka nappaisi ensimmäisen hiirensä ja todistaisi, että kotikisustakin on metsäkissojen tavoille.
"Milloin saan kokeilla noita tekniikoita oikeaan riistaan?" Kurre kysyi, kun hänestä tuntui äkkiä hankalalta keskittyä ajatustensa ulkopuolelle. Hän toivoi, ettei ollut vaikuttanut töykeältä, kun tajusi keskeyttäneensä Mesitähden opetushetken. Kurre ravisti päätään nopeasti nolostuneena, yrittäen keskittyä ympärilleen, ennen kuin hyökkäystä demonstroiva Mesitähti kääntyi tämän puoleen.

//Mesi?

Mesitähti oli lupautunut opettamaan Kurrea saalistamaan sitten, kun kollin käpälä olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa. Hän oli hieman häkeltynyt asiasta; olihan tämä itse klaanipäällikkö. Taatusti tällä olisi tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin näyttää jollekin klaanin reviirille eksyneelle avuttomalle kotikisulle, kuinka riistaa pyydystetään, Kurre ajatteli. Hän oli kuitenkin pitkästä aikaa näin tohkeissaan jostakin. Hän pääsisi opettelemaan saalistusta ja vieläpä noin kokeneen kissan opastuksella! Kurre oli myös tyytyväinen siitä, että pystyisi jonain päivänä hyvittämään kaikki syömänsä ruuat klaanille, kunhan metsästys alkaisi sujua. Sitä ennen hän ei suostunut lähtemään Eloklaanista.
"Oletko sinä ehtinyt vielä tutustumaan muihin eloklaanilaisiin?" Mesitähti kysyi ja katsoi Kurreen hymyillen.
Nuori kermanvärinen kolli pudisti päätään. Eihän hänellä ollut mitään syytä yrittää tutustua eloklaanin muihin kissoihin. Sitä paitsi klaanissa oli todella paljon kissoja, eikä Kurre uskonut, että oppisi tunnistamaankaan kaikkia, jos olisikin yrittänyt kehittää keskustelua muiden kanssa. Se häntä ei kuitenkaan ollut kiinnostanut tippaakaan. 'Eivät ne minua tajuaisi.'
"En ole", entinen kotikisu vastasi kallistaen päätään. "Miten niin?"
Kurre katsoi Mesitähteen, joka näytti harkitsevan sanojaan hetken aikaa.
"Ajattelin vain, että sinusta voisi ehkä olla kiva jutella ikäistesi kanssa", päällikkö pohti. Kurresta ajatus ei tuntunut millään tapaa kiinnostavalta, mutta ei toisaalta myöskään yhtä vastenmieliseltä, kuin täysikasvuisiin sotureihin tutustuminen.
"Mutta tee toki kuten itse tykkäät", Mesitähti jatkoi hymyillen tavalliseen tapaansa ja jatkoi: "Meillä on niin monta oppilasta, että varmasti joku heistä olisi samanhenkistä seuraa."
Kurre ei olisi ollut asiasta niin varma, mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen.
"Niin, no... Eihän sitä tiedä, ennen kuin selvittää", Kurre sanoi, vaikka olikin edelleen vastahakoinen ajatukselle, että aloittaisi itse keskustelun jonkun oppilaan kanssa. Hän tiesi kuitenkin, että Mesitähden tarkoitus oli hyvä. Sen vuoksi hän halusi näyttää arvostavansa päällikön ehdotusta.
"Niinpä", valkea kolli vastasi tyytyväisen oloisena. Kurre oli aistivinaan hänessä myös pientä yllättyneisyyttä.
"En usko, että haavaani tarvitsee parannella enää kauaa", Kurre maukui vaihtaen puheenaihetta. Hän jätti mainitsematta, että oli muutenkin jo paremmassa kunnossa, kun oli saanut syötyä kyllikseen. Vaikka kylkiluut näkyivät edelleen turkin läpi, ei nuorella kollilla ollut enää ollut niin heikko olo. Sen oli täytynyt johtua aliravitsemuksesta.
"Se on hyvä. Annetaan parantajien kuitenkin arvioida se", Mesitähti sanoi. Kermanvärinen kolli vain nyökkäsi.
'Mutta kun en jaksa lojua täällä enää montaa päivää. Haluan jo saalistusharjoituksiin", Kurre ajatteli kärsimättömänä. Entinen kotikisu olisi halunnut alkaa aktiiviseksi myös siitä syystä, että saisi harhautuksen jatkuvasti mielessä vellovista, synkistä ajatuksistaan. Hän kaipasi niin kipeästi kotiin, vaikka tiesi, ettei hänellä ollut sellaista. Ja vaikka joka kerta, kun savusilmäinen kolli ajatteli entistä kaksijalanpesäänsä, häneen iski se sama, sielun hukuttava ahdistuksen tunne, jonka tämä pelkäsi käyvän niin pahaksi, että oksentaisi. Kurre hätkähti ja palasi maailmaan ajatuksistaan. Mesitähti näytti siltä, kuin olisi kysymässä taas, oliko kaikki hyvin, mutta pysyikin hiljaa.
Samassa Liljatuuli saapui paikalle.
"Haavaasi täytyisi vilkaista taas", pienikokoinen parantaja tokaisi.
"Toki", Kurre vastasi. Tummanharmaa naaras tutkaili käpälää, ja paineli sitten tavalliseen tapaansa tuttua yrttihaudetta sen päälle.
"Onko se vielä kipeä?" Liljatuuli kysyi. "Tarvitsetko vielä ensi yöksi unikonsiemeniä?"
"Vähän arka, mutta uskon pärjääväni yön jo ilman niitä, kiitos", Kurre vakuutti. Liljatuuli nyökkäsi.
"Mitä luulet, kauanko sitä täytyy vielä parannella?" laiha kermanvärinen kolli tiedusteli.
"No, tarkkailisin sitä kyllä vielä parin auringonnousun ajan. Rupi ei ole vielä kovin paksu. Sinun täytyy kuitenkin varoa, ettet lyö sitä mihinkään uudestaan, kun lähdet täältä", Liljatuuli vastasi lempeästi.
"Selvä, kiitos paljon, Liljatuuli", Kurre maukui helpottuneena. Ei enää montaa päivää, että hän pääsisi ulos leiristä saalistusharjoituksiin.
"Voimmeko siis aloittaa harjoitukset heti kahden auringonnousun päästä?" entinen kotikisu kysyi toiveikkaana Mesitähdeltä, joka istui edelleen hänen ja Liljatuulen vieressä.

// Mesi?