Ennen auringonnousua huomasin, kuinka Taavi ja Ressu menivät kahdestaan juttelemaan kauemmaksi pesästä. Jäin paikalleni vartioon, vaikkei minun olisi tarvinnut enää istua vahtimassa, kun ensimmäiset olivat jo heränneet. Minua vain niin kiinnosti, mistä nuo kaksi kollia keskustelivat keskenään! Yritin siristellä tummanvihreitä silmiäni ja höristellä korviani kaksikon suuntaan, mutta turhaan. He olivat niin kaukana, etten millään olisi voinut kuulla mistä he juttelivat tai edes päätellä suiden liikkeistä, kun kollit olivat kääntyneenä enemmän itsestäni poispäin. Olisin niin halunnut kirmata kyselemään! Tiesin kuitenkin, että kaksikko oli tarkoituksella kuuloetäisyyden ulkopuolella. Sekös harmitti! Päivä oli kuitenkin alkamassa, sillä aurinko alkoi kapuamaan ylös taivaalle. Minä niin tykkäsin auringonnousuista ja laskuista! Minua ei harmittanut enää ollenkaan. Kyllä Taavi sitten kertoisi, jos asia koskisi jotakin tärkeää.
Pian koko joukkomme oli hereillä, joten päätin lähteä saalistamaan. Taavi ei ollut vielä pihahtanutkaan keskustelun tuloksista, kun kollit olivat viimein palanneet keskuuteemme. Kasa, jossa säilytimme riistamme, oli tyhjä. Minä olin oikeastaan ainoa, joka kykeni saamaan riistaa yleensä hyvällä todennäköisyydellä kiinni. Terttu ja Ressu yrittivät aina parhaansa, mutta se ei riittänyt valitettavasti riistalle. Vaikka olin aikaisemmin lupaillut pennulle toista, meillä koittaisi pian kovat ajat. Minä kyllä saalistaisin yötä päivää, jos se minusta riippuisi!
Tassuni liikkuivat sukkelaan lehtimaton päällä. Puut näyttivät alastomilta, mutta toisaalta minä pidin siitä, kuinka karulta maisema tällaisenaan näytti. Minun oli järkevin pysyä liikkeessä, sillä auringonnousun aikaan oli yleensä todella viileää. Kylmä osasi aina löytää tiensä iskeä ja värisyttää kehoa. Raotin leukojani ja yritin paikantaa hajujälkiä. Luokseni kantautui riistan haju, mutta jotain siinä oli pielessä. Hipsin hajujälkeä seuraten oikeaan suuntaan, ja pian ymmärsinkin syyn. Edessäni möllötti kuollut lintu, mutta se haiskahti aivan hirveän pahalta. Kallistelin hetken päätäni suuntaan ja toiseen. Mitäköhän linnulle oli käynyt? Taavi oli kuitenkin aina tehnyt selväksi, ettemme me koskaan turvautuisi variksenruokaan, vaan söisimme aina tuoretta riistaa. Mieluummin kärsisimme nälissämme kuin söisimme ruuaksi kelpaamatonta ruokaa. Niinpä peruutin variksenruuan luota ja jatkoin matkaani raikkaampaan ilmaan. Seuraavaksi sain vainun päästäisestä ja lähdinkin nopeasti yrittämään sitä.

Loppujen lopuksi päästäinen oli päässyt karkuun, mutta olin saanut pyydystettyä myyrän. Olin vielä yrittänyt oravaa, mutta sekin oli ollut tänään liian vikkelä minulle. Pieni harmitus kalvoi, kun tuoresaalista ei ollut tarjolla, ja olin epäonnistunut yrityksissäni. Helpotuksekseni Terttu oli käynyt metsällä ja saanut itselleen pienen hiirulaisen, joten jokaisen ei tarvinnut jatkaa päivää tyhjällä vatsalla. Ja olihan sitä syöty edellisenä päivänä, kyllä minä ainakin jaksoin. Koko loppupäivä minulla olisi aikaa saalistaa ja täyttää kasaa - ja sen tulisin tekemään!
"Olen pahoillani toverit, sain vain tämän päästäisen kiinni. Mutta ei syytä huoleen, minä jatkan kyllä saalistamista! Piristykääs nyt, Ressu myös! Miksi sinulla on tuollainen ilme kasvoilla? Hymyä huuleen!" puhelin toisille. Ressu vilkaisi minuun pikaisesti vihreillä silmillään, ja rauhallisesti kääntyi Taavin puoleen. Huomasin vasta, että jopa Kaiku oli pesän ulkopuolella Tertun vieressä ja kaikki olivat kerääntyneet kuuntelemaan Taavia. Valkea kolli mustilla laikuilla seisoi edessämme muiden istuessa, joten istuuduin itsekin alas.
"Me Ressun kanssa puhuimme auringonnousun aikaan, että meidän olisi hyvä päästä jatkamaan matkaa. Meidän tavoitteenamme on edelleenkin löytää klaanit, ja pyrkiä pääsemään jäseniksi. Tämä päätös pitää, ja uskon sen olevan jokaiselle parhaaksi. Meidän täytyy kuitenkin valmistautua lähtöön ja lähdemme matkaan vasta huomenna. Into voi johtaa saalistusta, jotta kaikki saavat tarpeeksi syödäkseen ennen lähtöä", Taavi ilmoitti asiansa tyynenä.
"Voi että! Kiitos Ressu, kiitos!" loikkasin kollin syleilyyn, kun toinen oli viimein suostunut jatkamaan matkaa. Ressu rauhallisesti työnsi minua poispäin, mutten antanut sen haitata. Voi tätä ilon päivää!
"Minä jään tänne pitämään seuraa sinulle, Kaiku", Taavi jatkoi siirtyen lähemmäs joukon nuorimmaista, "te muut voitte ottaa vastuun saalistamisesta."

Seuraava aamu valkeni ja olimme kaikki valveilla varhain. Ympärillämme vallitsi jännittynyt ilmapiiri, sillä jokainen kyllä tiesi, mitä tuleman piti. Jättäisimme tänään väliaikaisen pesämme aikeenamme löytää klaanit. Kukaan ei osannut arvella, kuinka kauan meillä menisi. Se ei kuitenkaan lannistanut intoani! Kömmin ulos pesästä napakkaan ja viileään ilmaan, joka tuuli heti vasten kasvoja. Aamulle oli eilen jo saalistettu, joten söimme ne ennen lähtöä. Minä olin lähestulkoon ainoastaan äänessä, muut olivat melko hiljaisina. En malttanut odottaa, milloin lähtisimme oikeasti!
"Nyt näyttää olevan valmista, lähdetään!" Taavi ilmoitti, kun jokainen oli saanut ruokailla rauhassa - minusta olisimme voineet pitää enemmänkin kiirettä. Kaiku vaikutti iloisemmalta kuin aikoihin, sillä hän todella odotti klaanin tuomaa luvattua turvaa. Loin toivottavasti viimeisen silmäyksen väliaikaiseen pesäämme, jonka rakentamiseen oli käytetty paljon vaivaa.
"Ollaankohan meitä jo vastassa?!" hihkuin askeltaen rivakasti muiden mukana.
"Mistäs ajattelit heidän saaneen tietää meidän tulostamme?" Ressu tokaisi. Terttu supatti kollin korvaan jotain, jonka jälkeen tuo hiljeni. Klaanien tuli olla parasta, mitä meille olisi ikinä tapahtunut! Olisimmepa voineet juosten pinkoa emmekä lyllertää näin hitaaseen tahtiin. Onneksi silmissä vaihtuvat maisemat saivat minut iloiseksi ja hymyilemään. Lehtisateen loppukin oli niin nättiä aikaa!

Väsymys painoi tassuissa matkan ajalta, kun Taavi yhtäkkiä pysähtyi. Olimme vasta vähän aikaa sitten pitäneet tauon, joten tämä ei voinut johtua siitä. Kollin häntä liikehti ja pysähtyi ylös merkkinä meille muillekin pysähtyä. Olin jo aukaisemassa suutani, mutta Taavin katse viesti, että nyt tuli olla hiljaa. Keltasilmäinen kolli raotti leukojaan ja haisteli ilmaa. Me muutkin seurasimme esimerkkiä. Nuohan kuuluivat toiselle kissalle - peräti useammalle! Hajusekoituksesta ei erottanut, monenko hajumerkit haistoimme, mutta monta niitä oli.
"Olemme saavuttaneet määränpäämme", Taavi sanoi ja ensimmäistä kertaa kuulin hänen äänessään huojennusta. Ressu näytti hämmentyneeltä, Kaiku oli innoissaan ja Tertun kasvoilla näkyi helpotus.
"Taavi! Sinä teit sen! Näettekö nyt, Taavi toi meidät perille!" iloitsin ja olin valmiina vilistämään löytämämme klaanin reviirille. Valkea kolli astui eteeni ja esti pääsyn eteenpäin. "Mitä nyt?"
"Vaikka me haemmekin pysyvää elinpaikkaa klaanista, emme voi silti rynnistää toisten reviirille tuollaisella vauhdilla. Lähdetään kulkemaan syvemmälle ihan rauhallisesti, niin meitä ei voida pitää uhkana", Taavi järkeili ja tämän katse kiersi muissa. Terttu nyökkäsi nopean vastauksen.
"Kuulostaa järkevältä", Ressu totesi ja tarkkaili ympäristöään. "Meidän olisi parasta liikkua, jotta ehdimme tavata jonkun ennen pimeän tuloa. Emme voi tietää, kuinka ison alueen reviiri kattaa."
"Eiköhän lähdetä liikkeelle! Pysytelkää takanani, Into ja Kaiku myös", Taavin ohjeistuksen mukaisesti asetuin kulkemaan hänen takanaan. Kollin askel oli varma, mutta tästä huomasi, että hän oli jatkuvasti valppaana ympäristön suhteen. Kaiku vieressäni vaikutti todella väsyneeltä, ja hän tarvitsisi pian lepoa. Sydämeni oli niin kevyt nyt, kun olimme saaneet haluamamme. Pääsisimme viimein maistamaan ihka oikeata klaanielämää!
Kuljimme yhä syvemmälle reviirin siimekseen keltasilmäisen kollin johdolla. Lehdet pitivät ääntä tassujemme alla. Olin keskittynyt miettimään, minkälaisen vastaanoton saisimme, kun Taavi oli jälleen pysähtynyt. En huomannut ollenkaan, joten kävelin suoraan Taaviin törmäten. Pudistelin hämmentyneenä päätäni, kunnes tajusin mikä oli tilanne. Edessämme etäämmällä oli kaksi oikeaa klaanikissaa!
"Tervehdys! Missä teidän pesä sijaitsee?" aloitin ja olin menossa kovaa vauhtia kohti kaksikkoa aikeenani tutustua uusiin tovereihin.
"Into, seis!" Taavin huudahdus sai minut pysähtymään niille sijoilleni. Olin yksin puolivälissä. Tajusin vasta tässä vaiheessa katsoa kaksikkoa tarkemmin. Kummallakaan ei ollut mitenkään ystävällistä ilmettä kasvoillaan - olikohan heillä jotain murheita mielessään? Vilkaistessa taakseni Kaiku oli jo piiloutunut Tertun taakse.
"Millä asialla liikutte Kuolonklaanin reviirillä?" hopeanharmaa naaras tummemmalla tabbykuviolla aloitti sananvaihdon. Naaraan äänensävy oli kylmä, eikä tämä vaikuttanut ollenkaan siltä, että olisi toivottamassa meitä tervetulleiksi. Taavi asteli vierelleni puoliväliin mustan naaraan vahtiessa tämän jokaista liikettä tarkasti.
"Nimeni on Taavi. Olemme matkanneet pitkän matkan ja toiveenamme on päästä liittymään klaaniinne. Näin aluksi haluaisin meille yösijan, lopusta voisimme päättää myöhemminkin", Taavi kertoi asiaa vakavana, eikä tämän äänestä kuultanut enää luontaista hyväntuulisuutta. "Kuulemani mukaan teillä on päällikkö, joka päättää näistä. Onko hänen puheilleen mahdollista päästä?"

// Tuhka tai Pimento?

Mesitähti oli kertonut Kurrelle rajapartioista, metsästyspartioista sekä Eloklaanin varapäälliköstä, Minttuliekistä. Partioista kuuleminen nosti hänen mielenkiintoaan klaanielämää kohtaan vain entisestään. Partiointi kuulosti tärkeältä, ja Kurre pohti mielessään, pääsisikö koskaan itse mukaan seuraamaan partiota sitten, kun hänen käpälänsä olisi taas kunnossa.
"Oletko sinä koskaan saalistanut?" Mesitähti kysyi.
Kurre mietti, mitä tämä oikein ajoi takaa kysymyksellään. Hän ei ollut saalistanut eläessään hiiren hiirtäkään. Ei tietenkään ollut, kun ei hänellä ollut koskaan ollut syytä opetella. Eikä ketään, joka olisi näyttänyt mallia. Häntä ei kuitenkaan enää hävettänyt myöntää sitä Mesitähdelle, joka oli aina vaikuttanut niin hyväksyvältä hänen kotikisuidentiteettinsä suhteen.
"En ole", Kurre vastasi valkealle kollille.
"Haluaisitko opetella? Siis sitten, kun käpäläsi on täysin kunnossa", Mesitähti kysyi tarkentaen.
'Mitä hän oikein tarkoittaa? Pääsisinkö tosiaan metsästyspartion mukaan?' nuori kolli mietti, tarkentaen katseensa päällikön silmiin.
"Olisihan se hyvä", Kurre kuitenkin totesi vain, näyttämättä mitään tunteita, vaikka hän todellisuudessa koki vahvan helpotuksen sekaista innostusta. Mesitähti nyökkäsi hymyillen tavalliseen tapaansa. Olisihan hänen pakko opetella, jotta alkuunkaan tulisi selviämään luonnossa, Kurre ajatteli. Hänen silmänsä epätarkentuivat jälleen, kun hän kävi läpi mielessään kuvitelmia siitä, miten etsisi riistan hajuja metsässä ja nummilla, ihka oikeiden sotureiden kanssa. Hänen oli tarkoitus kysyä vielä Mesitähdeltä, tarkoittiko tämä, että voisi opastaa Kurrea saalistamisessa, mutta päällikkö oli ehtinyt jo nousta ylös.
"No, mutta, minun täytyy nyt kyllä aloittaa päivän askareet. Muista sinä vielä lepuuttaa jalkaasi tänään ja syödä kunnolla. Nähdään myöhemmin!" valkea kolli maukaisi.
"Tietysti. Nähdään!" nau'uin pikaisesti, ennen kuin päällikkö lähti astelemaan Minttuliekin suuntaan. Minttuliekkiä ympäröivästä kissojen ryppäästä hän tunnisti silloin leiriin saapuessa vastaan tulleen kaksikon, Pohjaharhan ja Närhitassun. Närhitassun täytyi olla suunnilleen hänen ikäisensä, Kurre arveli. Hän pohti, millaista olisi olla soturioppilas. Koulutus oli varmasti rankkaa, hän tuumi. Hän yritti painaa mieleensä, että kysyisi Mesitähdeltä seuraavalla kerralla myös jotakin oppilaiden koulutuksesta.
Kurre päätti laahustaa takaisin parantajan pesälle. Liljatuuli katsahti pesän suuaukolle hänet nähdessään.
"Mietinkin, minne sinä katosit. Ehdin jo huolestua, että lähdit metsään tuon haavan kanssa", parantaja maukui.
"En nyt sentään. Kävin syömässä ja juttelemassa Mesitähdelle", Kurre tokaisi. Hän mietti, olivatko Liljatuuli ja Mesitähti vain hyviä esittämään välittävänsä, vai olisivatko he oikeasti voineet huolestua hänen vuokseen? Kurre ravisti nopeasti takatassuaan. Kermanvärinen kolli muistutti itselleen, ettei se ollut mahdollista. Eiväthän klaanikissat edes tunteneet häntä. Hän tassutti sammaltensa päälle ja asettui siihen. Nuoren, kotikisusyntyisen kissan sisällä tuntui tyhjältä.
'Eivät he minusta välitä. Ei kukaan välitä', tämä totesi mielessään.
Äkkiä hän tunsi olevansa taas täysin lamaantunut, kuin pelkkä tassun liikautuskin olisi ollut maailman raskain tehtävä. Hän toivoi vain nukahtavansa, jotta pääsisi jonnekin muualle, pakoon ajatuksistaan.

Kun Kurre heräsi torkuiltaan, aurinko oli edelleen ylhäällä. Hän epäili kuitenkin nukkuneensa aurinkohuipun yli. Raidallinen kolli räpytteli savuisia silmiään tottuakseen taas kirkkauteen. Hän huomasi, että molemmat parantajat olivat poissa pesästä. Kai heillä oli tehtävää jossakin muuallakin, Kurre päätteli. Kermanvärinen kolli muisti, että Liljatuuli oli kehottanut häntä muistamaan puhdistaa haavaa itse tasaisin väliajoin, vaikka ei kuulemma liian usein. Kurre kurkotti vasempaan etukäpäläänsä ja alkoi nuolla tätä kauttaaltaan puhtaaksi. Siinä maistuivat yrttihauteen jämät, mikä sai kollin irvistämään ja lipomaan kieltään ilmassa. Kun tassu sekä haava oli pesty, siirtyi tämä toisen tassun polkuanturoihin. Kurrea ällötti vieläkin hiukan, miten paljon likaa polkuanturoihin tarttui luonnossa. Hän oli tottunut siihen, että ne pysyisivät pehmeinä ja sileinä.
Juuri, kun Kurre sai pesuhetkensä lopetettua tältä erää, hän haistoi Mesitähden lähellä pesän suuaukkoa. Valkea kolli asteli rauhallisin askelin sisälle pesään.
"Hei taas, Kurre. Anteeksi, kun lähdin niin äkkiä aamulla. Ajattelin, että keskustelumme jäi vähän kesken", Mesitähti maukui asetuttuaan istumaan hännänmitan päähän sammalvuoteestani.
"Ei se mitään. Ymmärrän, että sinulla on velvollisuuksia", Kurre vastasi kunnioittavasti.
"Niin, ja olisi minulla vielä lisää kysyttävää mielessä", nuori kolli lisäsi empien.
"Kysy pois vain", Mesitähti kehotti nyökäten.
Kurre mietti hetken hiljaa, mistä aloittaisi. Päällikkö vain odotti maltillisena.
"Tuota... Kun puhuit siitä saalistamisesta... Tarkoititko, että sinä voisit opettaa minua?" entinen kotikisu kysyi hämmentyneellä äänensävyllä, katsoen Mesitähteä kysyvästi. Hän toivoi, ettei vaikuttanut täysin kirpunaivoiselta päällikön silmissä. Kurre kuitenkin luottaisi Mesitähteen enemmän, kuin täysin tuntemattomista kissoista koostuvaan metsästyspartioon, vaikka hänen tassujaan syyhyttikin päästä joskus mukaan sellaiseen.

//Mesi?

Säpsähdin hereille kevyestä unestani, kun kuulin lähestyviä askeleita parantajan pesän suuaukolta. Silmiini piirtyi terävä muistikuva vihaisesta, lähestyvästä kaksijalasta. Käänsin pääni nopeasti tulijan suuntaan pidättäen hengitystäni. Jos en olisi tehnyt niin, olisin todennäköisesti tunnistanut tulijan jo aikaisemmin hajun perusteella. Olin kuitenkin jostakin syystä säikähtänyt ääntä aivan liikaa. Yritin peitellä pelästymistäni kurottaen takajalkani pitkään venytykseen, kun Mesitähti pysähtyi viereeni orava hampaissaan. Parantajan pesässä oli sen verran hämärää, että päättelin auringon olevan jo laskemassa.
"Anteeksi, jos herätin sinut", valkea kolli mumisi oravan takaa, "toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?"
Mesitähti laski oravan sammalpetini viereen. Arvioin päällikköä katseellani, epäilevänä tämän jatkuvasta hyväntahtoisuudesta.
"Ei se mitään, olen nukkunut melkein koko päivän, enkä ole syönyt aurinkohuipun jälkeen. Kiitos", sanoin haukotellen.
Haukkasin suuren palasen oravasta.
Helpotuksekseni päällikkö ei näyttänyt huomanneen, kuinka pahasti olin pelästynyt. Ilmeeni ei muuttunut paljoa, koska olin jostakin syystä kykenemätön näyttämään muuta kuin vakavaa naamaa. Ajattelin sen kuitenkin auttaneen peittämään, miten paljon olin sisäisesti säikähtänyt. En ymmärtänyt, miksi reaktioni oli ollut niin voimakas. Toisaalta minusta kyllä tuntui koko ajan siltä, että minun täytyisi olla varuillani siltä varalta, että jotakin pahaa tapahtuisi. En ollut sen vuoksi saanut kunnolla nukuttua ensimmäisenä yönäni Eloklaanin leirissä, joten olin torkkunut koko tämän päivän aurinkohuipusta eteenpäin, jolloin olin poistunut pesästä hetkeksi seuraamaan klaanikokousta. Pesä oli mukava ja suojaisa, mutta en vieläkään luottanut olevani turvassa - huolimatta siitä, kuinka mukavia Mesitähti ja Liljatuuli olivat minua kohtaan olleet. Leimusilmäkin oli toki ollut avulias, mutta en erityisemmin pitänyt tämän tavasta vitsailla joka toisesta asiasta, tämän ärsyttävän uteliaasta ja vilkkaasta temperamentista puhumattakaan. Suurin osa klaanin kissoista oli minulle kuitenkin edelleen tuntemattomia, enkä uskaltanut luottaa vielä noihin kolmeen tuntemaanikaan klaanikissaan.
"Syö sinä vain loput, olen täynnä", maukaisin Mesitähdelle, kun palasin taas maailmaan ajatuksistani.
"Selvä", tämä vastasi hotkaisten loput oravasta kahdella suurella haukkauksella. Tunsin oloni niin apeaksi, että ruokahaluni oli kadonnut kokonaan, vaikka tiedostin edelleen olevani aliravittu. Tunsin luuni aina turkin läpi kylkeä pestessä.
"Miten käpäläsi voi?" Mesitähti kysyi. Katsoin haavaani, joka näytti jo paremmalta kuin eilen, vaikka se punoittikin vielä pahannäköisesti.
"Paremmin", totesin nostamatta katsettani. En ollut ollenkaan juttelutuulella tänä iltana. "Se ei ole enää niin kipeä."
"Hyvä kuulla", päällikkö maukaisi. Pystyin kuvittelemaan tavanomaisen hymyn tämän kasvoilla. En kuitenkaan jaksanut katsella sellaista tänään. Oloni oli lattea. Kuin mikään ei olisi enää tuntunut miltään. Ei minua haavoittunut etukäpäläni kiinnostanut, sama se yhdestä haavasta. Olin jo menettänyt kaiken. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut kelata aikaa taaksepäin takaisin siihen aikaan, kun minulla oli vielä koti. Äkkiä mieleeni muistui kirkas kuva entisestä kaksijalanpesästäni. Kurjuuden tunne valtasi minut, mutta tuntui, että en kyennyt tuntemaan sitäkään täydessä mitassaan. Mietin sen olevan ehkä ihan hyvä, koska olin varma, että olisin muuten hukkunut surun tulvan joukkoon kuin kylmään veteen, johon tukehtuisin yksin, hitaasti. En kuitenkaan olisi enää tässä kohtaa yllättynyt, vaikka se olisikin ollut kohtaloni.
"Onko kaikki hyvin? Voit kyllä puhua minulle, jos sinulla on jotakin mielen päällä." Hätkähdin, ja havahduin taas ajatuksistani, kun tajusin Mesitähden olevan edelleen sammalpetini vieressä parantajanpesässä. Niskakarvani nousivat pystyyn.
"Ei minulla ole mitään puhuttavaa", tokaisin tylysti. Miksi Mesitähden täytyi koko ajan käyttäytyä, kuin olisin joku hädässä oleva pentu? En tarvinnut sääliä, vaan tarkoituksen elämälleni sekä paikan, joka tuntuisi kodilta. Olin yhtä ilman kanssa, ei minulle tarvinnut esittää ystävällistä naamaa, ajattelin tuohduksissani. Mesitähti näytti hieman yllättyneen äänensävystäni, mutta hänen rauhaisa olemuksensa ei muuttunut millään tapaa.
"Hyvä on. Tarkoitin lähinnä, että jos sinulle joskus tulee sellainen olo, että haluat puhua jollekin, niin olen kuulolla", valkea kolli sanoi tyynesti. Silotin niskakarvani ja yritin rauhoittua, mutta en saanut mielialaani yhtään paremmaksi. Kun en osannut vastata mitään, tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi. Välttelin jälleen päällikön katsetta tuijotellen tassuihini.
"No, taidankin tästä lähteä nukkumaan, mutta nähdään taas huomenna. Hyvää yötä sinulle, Kurre", Mesitähti maukui ja kääntyi lähteäkseen. Käänsin pääni valkean kollin suuntaan.
"Hyvää yötä", naukaisin hänen peräänsä. Mesitähti kääntyi pesän suuaukolla ja väläytti minulle hymyn, ennen kuin asteli ulos. Laskin pääni oikean tassuni päälle ja suljin silmäni välittömästi.
Jouduin kuitenkin avaamaan silmäni hetken päästä kuullessani liikettä, kun Leimusilmä asteli ohitseni ripein askelin. Sitten mustavalkoinen kolli tuli luokseni ja pudotti jotakin eteeni. Ne olivat tummia, pieniä siemeniä.
"Syö nämä unikonsiemenet, niin kipu ei häiritse yöuniasi", Leimusilmä selitti. Hän oli ilmeisesti huomannut hämmentyneen, epäilevän katseeni, jonka olin luonut siemeniin ensiksi, joten hän lisäsi virnistäen:
"En minä niitä myrkyttänyt ole. Vakuutan, että jos niissä olisi myrkkyä, sen olisi tehnyt joku muu."
Oliko hänestä tuossa oikeasti jotakin hauskaa? Nuoren kollin vitsailu ärsytti minua entisestään, joten en vaivautunut edes kiittämään. Ynähdin vain jotakin ymmärtämisen merkiksi ja lipaisin unikonsiemenet nopeasti suuhuni. Leimusilmä ei enää sanonut mitään, vaan poistui pesän perälle sinne, missä parantajat pitivät yrttejään. Otin mukavan asennon ja ummistin silmäni.

Seuraavana aamuna heräsin heti auringonnousun aikaan. Kampesin itseni ylös sammalvuoteelta ja notkistin selkäni pitkään venytykseen. Venytys tuntui etukäpälässäni hieman ikävältä, mutta kipu oli siedettävä. Tuntui, että olin vihdoinkin saanut kunnolliset unet. Olin herännyt vain muutaman kerran koko yön aikana. Yllätyin itsekin, miten pirteä oloni oli, kun muistelin eilistä fyysisen ja henkisen väsymyksen ryöppyäni. Näin liikettä pesän toisella laidalla, käänsin pääni ja huomasin Liljatuulen olevan jo hereillä. Parantaja tassutti luokseni rauhallisin askelin yrttituppo suussaan.
"Huomenta", naukaisin haukotellen.
"Huomenta. Katsotaanpa taas, miten haavasi on alkanut parantua", Liljatuuli naukui ja pysähtyi viereeni.
Nostin vasemman etujalkani ilmaan, jolloin tummanharmaa naaras asetti toisen käpälänsä sen alle tutkiakseen sitä lähemmin. Nopean vilkaisun jälkeen parantaja päästi irti ja antoi minulle merkin laskea tassu maahan.
"Luulen, että se paranee ihan normaalisti. Ympärys on hieman turvonnut, mutta se johtunee vain haavan syvyydestä. En näe merkkejä tulehduksesta. Kerro kuitenkin heti, jos se muuttuu kipeämmäksi", Liljatuuli sanoi vakuuttaen minut jälleen siitä, että kissa tiesi mistä puhui.
"Kerron", lupasin. "Ei se tunnu enää yhtä aralta kuin eilen", lisäsin.
"Hyvä. Laitetaan siihen kuitenkin vielä karhunvatukan lehtiä helpottamaan paranemisprosessia", parantaja sanoi. Hän paineli yrttihaudetta haavan päälle. Se tuntui rauhoittavalta - niin kuin minusta olisi oikeasti välitetty.
"Kiitos, Liljatuuli", maukaisin kiitollisena. Yritin puoliväkisin saada pienen, ystävällisen hymyn aikaan, mutta en tiennyt, onnistuinko. Liljatuuli kuitenkin räpäytti lempeästi silmiään minulle, ennen kuin meni herättämään Leimusilmää.
Minusta tuntui, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi välillä ulos ahtaasta pesästä täällä pensaiden kätköissä. Kävelin varovasti pesän suuaukolle tähystelemään leirin aukiota. Muutamia kissoja oli pesien edessä sukimassa itseään, mutta moni oli varmastikin vielä nukkumassa. Tuoresaaliskasa näytti säälittävän pieneltä tähän aikaan aamusta. Kuitenkin senkin ympärillä oli pari soturia, pienikokoinen musta kolli sekä hopeanharmaa naaras, syömässä aamupalaa. Astuin kokonaan ulos pesästä, kun olin varma, ettei pesän edustalla ollut ketään. Huomasin pienen joukon kissoja kerääntyvän leirin uloskäynnin eteen, ja kuulin yhden mainitsevan jotakin aamupartiosta. Vaikutti siltä, että asiat toimivat hyvin Eloklaanissa. Jokaisella kissalla tuntui olevan tehtävä. Olisinpa minäkin syntynyt tänne, ajattelin hetken. Klaanikissan elämä kuulosti kuitenkin myös rankalta. Olisi paljon työtä joka päivä, eikä saisi levätä milloin huvittaa, koska päällikkö ja varapäällikkö määräsivät asioista. Taisteluun joutumisen mahdollisuudesta puhumattakaan. Arvelin kuitenkin, että merkityksellisyyden kokemus klaania palvellessa hyvittäisi kaikki klaanisoturina olemisen huonot puolet.
Hetken aikaa eloklaanilaisten touhuja ja aamurutiineja tarkkailtuani, sekä pestyäni samalla turkkini siistiksi läpikotaisin, nouseva kiinnostus otti minusta vallan. Halusin kipeästi saada kuulla klaanin toiminnasta lisää. Samassa tunnistin Mesitähden valkean hahmon vaaleanruskeiden korvien ja etutassujen kera kävelemässä tuoresaaliskasaa kohti. Ajoitus oli niin täydellinen, että minun olisi pakko käyttää tilaisuus hyväksi. Lähdin kipittämään tuoresaaliskasalle, mutta jouduin hidastamaan tahtia, kun haava alkoi kipuilla käpäläni liikkeen seurauksena. Toivoin, ettei Mesitähti muistelisi edellisillan kiukkuani.
"Hyvää huomenta, Mesitähti!" maukaisin tervehdyksen, kun saavuin päällikön kuuloetäisyydelle.
"Huomenta päivää, Kurre", päällikkö maukui hymyillen. "Mikäpä sinut on saanut näin aikaisin jalkeille?"
Jäin empimään hetkeksi.
"Sain nukuttua paremmin, eikä minua huvittanut jäädä pesään lojumaan koko päiväksi, niin kuin eilen", selitin.
"Ymmärrän." Mesitähti nyökkäsi. "Haluatko jakaa mustarastaan kanssani?"
"Mikä ettei", tokaisin ilmeettömästi, mutta hyvilläni siitä, että saisin jälleen jotakin purtavaa. Vatsani tuntui taas olevan tyhjä.

Nieltyämme viimeisetkin rippeet mustarastaasta, yritin aloittaa keskustelua klaanin tavoista.
"Tuota... haluaisin kysyä muutamaa asiaa", aloitin. Mesitähti käänsi vaaleanvihreän katseensa minua kohti avoimesti, kiinnostuneen oloisena.
"Kysy pois."
"Sanoit, että on kaksi klaania. Mutta mikä sitten on Tähtiklaani?" kysyin pohdiskellen. "Kuulin Liljatuulen mainitsevan jotakin siitä eilen."
"Tähtiklaani on tähtikissojen klaani taivaalla, jonne kuolevat klaanikissat pääsevät. Tähtiklaani puhuu parantajille, ja opastaa Eloklaania sen tarvitessa apua. Tähtiklaani antaa Eloklaanin päällikölle aina yhdeksän henkeä," Mesitähti selitti. Yritin arvioida päällikköä katseellani. Yhdeksän henkeä? Miten se olisi muka mahdollista? En kuitenkaan raaskinut kyseenalaistaa asiaa, sillä Tähtiklaaniin uskominen vaikutti olevan tärkeä osa klaanin perustaa.
"Mielenkiintoista", maukaisin.
"Entä voisitko kertoa minulle, mitä partiot ovat ja miten ne toimivat?" jatkoin kiinnostuneena, kun Mesitähti ei vaikuttanut kiireiseltä.

// Mesi?

Salamanteri: 10kp -

Jupiter: 14kp - Edellisessä arvioinnissa Jupiterille lisättiin vahingossa 6kp liikaa, joten lisäsin hänelle nyt vain 8kp.

Puh: 7kp -

Kurre: 64kp! -

Valo: 11kp -

Into: 17kp -

Päivät tuntuivat matelevan eteenpäin, enkä millään olisi malttanut pysyä aloillani, kun klaanikissat ja heidän suuret reviirinsä odottivat. Meillä oli kuitenkin paljon hommaa hoidettavana väliaikaisessa paikassamme, joten tekemisen puutteesta ei ollut kyse. Kyllä minä mielelläni touhusin muiden mieliksi. Se oli oikein mukavaa!
Lehtisade läheni kuitenkin loppuaan, eivätkä jatkuvasti kylmenevät päivät ja yöt sopineet minulle valitettavasti ollenkaan. Jatkuvasti oli liian viileä. Tämän takia olin koko aamun etsinyt erilaisia pesäntekotarpeita, jotta saisimme seinistä paksummat. Näin lämpö pysyisi toivon mukaan sisällä paremmin, eikä karkaisi seinämiin jääneistä raoista ulos. Oli mielenkiintoista, miten pystyimme omalla kehon lämmöllämme lämmittämään pesän ihan mukavaksi paikaksi. Pesä oli ahtaamman puoleinen, varsinkin kun olin vuorannut sammaleella sisäpuolta parhaani mukaan, joten saisimme kaikki nukkua kylki kyljessä. Olin hyvin tyytyväinen suorittamaani työhön, ja olin saanut Taaviltakin kehuja. Minä sitten niin pidin tuosta meidän Taavista!
"Into?" korviini kantautui juurikin Taaville kuuluva ääni, joka huhuili minua pesän suunnalta. Punertavia ja kellertäviä lehtiä oli hampaideni välissä kunnon tukko, kun kipitin mustalaikkuisen kollin luokse. Pudotin lehdet nopeasti maahan.
"Oliko sinulla jotain asiaa, kuomaseni?" hihkuin ja odotin jo kovasti, mitä toinen olisi keksinyt pääni menoksi.
"Terttu ja Ressu ovat menossa saalistamaan ja minulla on muuta. Jää tänne vahtimaan Kaikua, kunnes joku meistä palaa takaisin", Taavi kertoi asiansa tasaisella äänensävyllään. Nyökyttelin vimmatusti päätäni.
"Onnistuu! Onko Kaiku jo syönyt vai nappasenko hänelle tuosta kasasta hiiren?" puhelin viitaten hännälläni kasaan, johon olin pyydystänyt edellisen päivän puolella hiiren ja oravan.
"Ota vain. Hei sitten", Taavi maukaisi ja keltasilmäinen kolli lampsi tiehensä. Jäin hetkeksi katselemaan kollin perään hymyillen, kunnes sujahdin kuusenoksaverhon läpi pesän hämäryyteen hiiri mukanani. Räpyttelin tummanvihreitä silmiäni hetken, jotta ne tottuisivat pimeyteen. Hetkessä huomasinkin harmaanruskean tabbykuvioisen naaraan vierittelemässä sammalpalloa edessään. Kaiku oli kovassa vauhdissa leikkiensä kanssa.
"Saanko minäkin liittyä seuraan?" mumisin hiiri edelleen hampaissani. Laskin sen nopeasti alas. Kaiku katsahti minuun kullanruskeilla silmillään.
"Voisitko ensin vastata yhteen kysymykseeni? Se on todella tärkeää", Kaiku huokaisi.
"Tietenkin, anna palaa vaan! Minä olen täällä kuule ihan sinua varten ja vastaan ihan niin moneen kysymykseen kuin tarvitset vastauksia", sanoin ja istahdin lähelle naaraspentua. Kaiku näytti empivältä hetken kuin hän ei olisi tiennyt, miten muotoilisi sanojaan.
"Jäämmekö... jäämmekö me tänne ainiaaksi? Eikö meidän pitänyt jatkaa, kunnes löydämme klaanit?" Kaiku sanoi ja katseli tassujaan. "Kuulin, kun Terttu ja Ressu puhuivat, että riistaa tuskin löytyy tuskin ollenkaan lehtikadon aikaan. Kuulemma pitää käyttää koko päivä pelkästään metsästämiseen ja minäkin olen tiellä, kun jonkun täytyy aina olla vahtimassa..."
Pennun ääni hieman värisi ja pystyin aistimaan aitoa pelkoa tämän olemuksessa. Toinen oli selvästi jo pidempäänkin miettinyt asiaa, ja joltain oli unohtunut selittää suunnitelmaamme paremmin naaraalle. Lähestyin Kaikua ja asetin lohduttavasti häntäni tämän lavalle. Hymyilin suurinta hymyä.
"Kaikki tulee menemään hyvin, usko pois! Turha murehtia turhista asioista, eihän lehtikato ole vielä mailla eikä halmeilla! Nyt otetaan ihan rennosti ja pelataan sammalpalloa. Minä metsästän sinulle lehtikadonkin aikaan niin monta hiirtä kuin haluat, luettele lukumääriä vaan. Ota koppi!" sanelin ja koukkasin sammalpalloa tassullani kohti Kaikua. Pentu näytti piristyvän silmissä, vaikka edelleenkin jokin näytti hieman vaivaavan häntä. Hetken kun pelasimme sammalpalloa ihan täysillä, ne vähäisemmätkin murheet näyttivät katoavan naaraan mielestä. Tämän kasvoilla oli pirteä ja iloinen ilme. Olin suorittanut tehtäväni! Olin kuitenkin itse sitä mieltä, että mitä pikemmin jatkaisimme matkaamme sen parempi. Ressu ei vain oikein ollut sen kannalla ollenkaan, mutta ehkä Taavi saisi hänenkin mielensä muuttumaan.
"Eiköhän sinun olisi aika syödä", sanoin pennulle, kun olimme ehtineet jo touhuta pitkän tovin. Nappasin hiiren hampaisiini ja kuljetin sen toisen eteen. Kaiku alkoi syömään hyvällä ruokahalulla, ja mielessäni välähti, että ehkä syömisen olisi voinut ajoittaa aiemmaksikin. Istahdin itse sammalvuoteelle kärsimättömänä. Pesän ulkopuolelta kuului askelia. Se sai minut nousemaan ylös ja liikuttelemaan korviani. Puheensorina paljasti, että Taavi oli palannut yhdessä muiden kanssa. Ilta oli edennyt jo pitkälle, ja meidän kaikkien olisi aika painua maaten. Taavi jäi tapansa mukaan ensimmäisenä pitämään vahtia, sen jälkeen nousisi Ressu, sitten Terttu ja viimeisenä minä aamuvirkkuna varhain. Saisikohan klaanissa nukkua läpi yön?
"Joko olette valmiina yöpuulle?" tabbykuvioinen kolli naukui ja asettui nopeasti aloilleen.
"Saitteko paljon saalista? Löytyikö alueelta mitään jännittävää? Ja hei, mitä puhuitte Taavin kanssa? Jos suunnittelitte jo lähtöä, niin minäkin haluan kuulla siitä. No, kertokaas nyt toverit, mitä olette puuhailleet?" puhelin iloiseen sävyyn.
"Jonkin verran", Terttu sanoi lysähtäen hänkin makaamaan, "Taavi ei puhunut lähdöstä mitään." Sanat saivat Ressun tuhahtamaan samalla, kun tämä siisti turkkiaan. Olisin esittänyt useammankin jatkokysymyksen, mutta tiesin sen vain hermostuttavan Ressua. En tiennyt miksi, mutta en minä halunnut kollia tahallani hermostuttaa.
"Eiköhän panna maaten niin vartiointikin sujuu selvemmissä merkeissä", Ressu totesi ja sulki jo silmänsä. Kaiku toivotti kaikille hyvät yöt käpertyen hiiren syönnin jälkeen valkoisen suuren naaraan viereen. Minäkin tyydyin kohtalooni, sillä kyllä minä uneksiakin tykkäsin! Ummistin silmäni ja hetkessä olin kadonnut unien maailmaan.

Kävelin Salamanterin vierellä. Hiljensin askeleideni tahtia, kun huomasin Salamanterin jäävän jälkeen. Kolli kipitti luokseni. Salamanteri hypähteli tohkeissaan. Olin viemässä kollipentua ensimmäistä kertaa saalistamaan. Vaikka hän olikin nuori, niin kyllähän hänellekin pitäisi opettaa saalistamista. Ei täällä ollut niitä niinsanottuja klaanitovereita auttamassa. Laskin häntäni kevyesti poikani lavoille ja kuiskasin hänelle: "Älä metelöi niin paljon. Saaliit heräävät, ja pian on jo lehtikato!" Salamanteri vaikeni heti. Katselin huvittuneena Salamanteria. Haistelin ilmaa. Hyvällä tuurilla löytäisin saaliin, huonolla en. En kuitenkaan antanut todellakaan sitä tapahtuvan, että en saisikaan saalista! Salamanteri tarvitsi riistaa! Olin itse hyvin voimakas ja kestäisin kyllä päivän ilman riistaa, mutta eihän pieni, parikuinen pikkukissa kestänyt sellaista! Minulla oli pelissä enemmän kuin oma henkeni: minulla oli Salamanteri. En halunnut näyttää kollille, että klaanissa olisi parempi elää. Vaikka olihan siellä. Huomasin pienen hiirenhajun. Lähdin seuraamaan hajujälkeä. Vedin samalla Salamanterin mukaani, sillä hän oli jäänyt katsomaan paatsamapensaassa olevaa muurahaista. Salamanteri kiirehti heti luokseni. "Mitä löysit? Saanko auttaa? Miltä orava maistuu?" Salamanteri kyseli. Suhahdin Salamanterin hiljaiseksi. "Hiiri, on tuolla pajun juurissa. Aion napata sen, joten ole hiljempaa." sanoin toivoen että en loukannut kollia. Salamanteri nyökkäsi ja kyyristyi. Katselin hiirtä ensin tiukasti. Sitten levitin käpäläni hyppyyn. Hyppäsin vähän liiankin korkealle. Hiiri huomasi sen ja käytti tilaisuuden hyväkseen. Se sujahti nopeasti pajun juurien alle. "Eih!" ajattelin. Laskeduin alas. Salamanteri tuli esiin pensaasta. "Etkö saanut sitä?" Salamanteri kysyi. "En. Äh, jatketaan." tuhahdin pettyneenä. Yhtäkkiä huomasin pienen puron, jossa oli vesimyyrä. Purossa oli jo ohut jääkerros, mutta uskoin sen kestävän. "Vesimyyrä." kuiskasin Salamanterille. "Vau! Miltä se maistuu?" Salamanteri kysyi ääneen. Yhtäkkiä kolli laski päänsä alas häpeävänä. Katsoin jäähän. Vesimyyrä ampaisi minua kohti. Hyppäsin esiin ja taitoin sen niskat. Vesimyyrä oli lihava: siitä saisi hyvän aterian. "Tällä kertaa hänen puheliaisuudestaan oli hyötyä!" ajattelin. "En olisi ehkä saanut tuota saalista ilman sinua!" kehuin. Salamanteri näytti ylpeältä ja röyhisti rintaansa. "Sinustahan on tullut isäsi kaltainen!" totesin. Salamanteri näytti iloiselta. Silitin kollin päätä.
"Manteri?"

"Miltä sitten?" Salamanteri kysyi hämmästyneenä. “No et miltään tule mukaan”, hänen isänsä maukui hymyillen ilkikurisesti. Pentu ei ymmärtänyt vitsin päälle mutta hymyili silti leveästi. Hän loikkelehti jo pikkuhiljaa kuolleen aluskasvillisuuden sekaan. Hän maisteli ilmaa kuten isä oli opettanut. Jupiter kuiskasi hiljaa. “Haistatko tuon? Tiedätkö minkä riistaeläimen haju se on?” hän kysyi. Salamanteri haisteli ja maisteli ilmaa nenä väpättäen kuin jäniksellä. Hän haistoi myskisen hajun tulevan jostain läheltä. “Haistan sen nyt”, Salamanteri haistoi ja yritti saada päähänsä minkä eläimen se oli. Se varmasti täyttäsi pikkupennun vatsan hyvin mutta ensin se pitäisi saada kiinni. “Se on hiiri ja ääni tulee tuolta”, Jupiter auttoi ja osoitti käpälällään oksien sekaan. Salamanteri tarkensi katseensa pulskaan ruskeaan hiireen. “Katso, kun naappaan sen sinulle”, Jupiter kuiskasi ja lähti hiipimään kohti poloista hiirtä, joka joutuisi kohta hurjan nälkäisen pennun suihin, vai karkaisiko se? Siitä Salamanteri ei vielä voinut olla varma katsellessaan isäänsä saalistamassa ja vaanimassa pahaa aavistamatonta saalistaan. Salamanteri tsemppasi isäänsä milessään. Jupiter iski käpälänsä hiiren niskaan ja se rusahti inhottavasti. Hän nosti poloisen hampaisiinsa ja toi sen Salamanterin eteen. “Näin ei ehkä tapahdu enää, kun osaat saalistaa itse. Sitten saalistat oman ruokasi mutta älä huoli opetan sinua kyllä”, Jupiter sanoi huvittuneena, kun kiittämättä Salamanteri hotki hiiren kitaansa. “Ainiin kiitos isä”, hän muisti sitten. “Mennään takaisin leiriimme”, Jupiter sanoi, kun hänen poikansa oli saanut syötyä. He tallustelivat pesäänsä ja Salamanteri kävi vaihtamassa omat ja isänsä makuualuset nopeasti ennen nukkumaan menoa ahkera, kun oli. “Hyvää yötä sitten”, hän naukui maatessaan uusilla tuoreilla makuualusilla, jotka he olivat keränneet isän kanssa päiviä sitten ja jotka oli jouduttu vielä kuivattamaan ennen käyttämistä märän sään takia.

Kurre oli saapunut Mesitähden perässä Eloklaanin leiriin, ja päällikkö oli esitellyt hänelle leiriä sekä kertonut lyhyesti klaanin jäsenistä. Entistä kotikisua kiehtoi kovasti, millaista klaanisoturin elämä oikein mahtoi olla. Vaikka hän pysyi edelleen varuillaan, hän ihaili salaa näkemiään lihaksikkaita, määrätietoisia eloklaanin sotureita, joista osa kuljetti tuoresaalista kasaan. He näyttivät siltä, että heidän elämällään oli jokin tärkeä merkitys. Kurre tunsi kateuden piston ajatellessaan sitä. Mesitähden ääni havahdutti hänet jälleen omasta ajatuskuplastaan.
"Me olemme menossa parantajan pesään, joka sijaitsee tuolla karhunvatukkapensaan luona. Liljatuuli ja Leimusilmä ovat oikein mukavia, ja he hoitavat käpäläsi kuntoon silmänräpäyksessä. Tahdotko vielä katsella leiriä vai mennäänkö saman tien parantajan pesälle?" Mesitähti kysyi ja katsoi häneen odottaen vastausta rauhallisena.
Kurre huomasi, että hänellä oli oikeastaan todella heikko olo. Vaikka hänen käpälänsä kipuili edelleen ja haava näytti pahalta, tuntui verenvuoto jo suurimmilta osin tyrehtyneen. Käpälä ei tuntunut Kurresta enää miltään hirmuiseen nälkään ja heikotukseen verrattuna.
"O-oikeastaan...", Kurre aloitti epävarmana siitä, olisiko töykeää pyytää heti syötävää. Hän ei halunnut katsoa Mesitähteen, vaikka tunsi tämän silmät turkissaan."Voisinko ensin saada hieman jotakin syödäkseni? Uskon, että käpäläni voi odottaa sen aikaa. Ei se niin kipeä ole." Syvä haava oli todella kipeä, mutta Kurre ei halunnut mainita mitään heikotuksestaan, jotta ei antaisi itsestään liian heikkoa kuvaa klaanikissoille. Eihän hänellä ollut mitään syytä luottaa heihin. Mesitähti käyttäytyi mukavasti häntä kohtaan, mutta sehän saattoi olla vain manipulointia, eikä Kurre edes tuntenut vielä ketään muuta klaanista.
"Tottahan toki", Mesitähti vastasi hymyillen, ja heilautti häntäänsä tuoresaaliskasan suuntaan. "Syö vain rauhassa vatsasi täyteen. Voin saattaa sinut parantajan pesälle heti sen jälkeen."
"Kiitos paljon", Kurre maukaisi kiitollisena ja nyökkäsi kunnioittavasti päällikölle. Kun kermanvärinen kolli lähti astelemaan tuoresaaliskasalle, oli hän kuitenkin vähällä horjahtaa kumoon. Hän toivoi, ettei ehtisi pyörtyä ennen kuin saisi ruokaa suuhunsa. Kurre yritti peittää hoiperteluaan, mutta turhaan. Tuoresaaliskasalle päästyään hän valitsi lähimmän saaliin välittämättä siitä, mitä se oli, ja otti ison palan riistaa suuhunsa. Maku oli jotakin täysin uutta, mutta Kurre ei kyennyt keskittymään siihen, mitä se oli. Hän halusi vain vatsansa täyteen. Luiseva kolli hotki mehukkaan saaliin suihinsa niin nopeasti kuin pystyi. Hänen olonsa helpottui heti huomattavasti, vaikka hänestä tuntuikin siltä, että olisi voinut syödä kokonaisen hevosen. Kurre nappasi vielä pienen hiiren kasan reunalta. Kun kolli oli saanut senkin hotkittua niin, että hiiren luiden ympärille ei jäänyt puolikasta suupalaakaan, hän lipaisi huuliaan. Kolli ei uskonut hänen pieneen mahaansa mahtuvan yhtään enempää ruokaa, tai vaikka olisikin mahtunut, ei Kurre olisi kyllä kehdannut ottaakaan yhtään enempää. Vaikka hänen apeutensa ei ollut kadonnut mihinkään, oli hänellä nyt fyysisesti paljon parempi olo. Kurre näki sivusilmällään valkean hahmon vaaleanruskeilla etuassuilla. Mesitähti oli kävellyt hänen viereensä.
"Onko nyt parempi?" tämä kysyi. Mesitähti oli taatusti huomannut hänen hoipertelevat askeleensa, mistä Kurre ei pitänyt. Nuori, raidallinen kolli halusi kaikista vähiten vaikuttaa säälittävältä jonkun silmissä. Mesitähti ei ollut kuitenkaan kuulostanut liian säälivältä, vaikka tämä Kurren mielestä vaikuttikin säälivän häntä hiukan. Se ei ollut häirinnyt kollia niin pahasti, koska päällikkö oli puhunut entiselle kotikisulle niin kuin kenelle tahansa kissalle. Kuin Kurre olisi ollut yhtä arvokas. Se tuntui hyvältä, vaikka hän tiesikin, ettei hänellä todellisuudessa ollut mitään arvoa. Kaksijalka oli näyttänyt sen harvinaisen selvästi.
"Joo, nyt on paljon parempi, kiitos", Kurre maukui. Mesitähti hymyili taas, vaikka Kurren ilme pysyi edelleen vakavana.
"Tulehan, niin esittelen sinut Liljatuulelle ja Leimusilmälle. Voit luottaa, että haavasi on hyvissä käpälissä heidän luonaan", Mesitähti sanoi johdattaen Kurrea karhuvatukkapensaikkoa kohti.
Aurinko alkoi jo laskea. kun Kurre pujahti sisään parantajan pesään päällikön perässä. Pesään astellessaan nuori kolli vilkuili varuillaan joka suuntaan. Pesässä oli omituisen voimakas kasvien tuoksu, ja Kurre näki erilaisia yrttejä siististi järjesteltynä pesän perällä. Hän katseli ympärilleen tutkiskellen. Yrttien luona kyyhötti pienikokoinen, tummanharmaa naaras, jolla oli joitakin valkoisia kohtia turkissaan. Pesän toisessa reunassa makasi sammalten päällä tumma tabbykuvioinen kolli, jonka Kurre päätteli olevan joko parannettavana tai parantumassa jostakin.
"Iltaa, Liljatuuli. Tässä on Kurre, löysimme hänet nummilta. Hän on loukannut käpälänsä", Mesitähti maukui, ja pesän perällä istuva parantaja kääntyi tutkailemaan Kurrea katseellaan. "Kurre, tässä on sisareni Liljatuuli." Tummanharmaa naaras tassutti lähemmäs.
"Hei", Kurre tervehti nyökäten.
"Hei vain. Annas kun katson sitä käpälää", Liljatuuli naukaisi lempeästi. Kurre nosti kuivuneen veren peittämän käpälän, joka oli iskeytynyt terävään kiveen kovalla voimalla kieriessäni ojan pohjalle. Tapaturma oli sattunut vasta tänään aurinkohuipun aikaan, mutta Kurresta tuntui, että siitä olisi kulunut jo ikuisuus. Hän sai kylmiä väreitä, kun muisto jyrisevästä ukkospolusta palautui hänen mieleensä.
"Haava näyttää pahalta, se on harvinaisen syvä", parantaja maukaisi tassua tutkiskellen. "Voisit aluksi nuolla kuivuneet veret pois ja puhdistaa haavan. Se on tärkeää, ettei se vain pääse tulehtumaan. Tuon sinulle sitten yrttejä", tämä jatkoi.
"Selvä", Kurre maukui ja teki työtä käskettyä. Parantajan läsnäolo tuntui jotenkin yllättävän rauhoittavalta, ja Kurre oli jo melko vakuuttunut siitä, että tämä kissa tiesi mitä oli tekemässä. Hänestä oli erittäin kiehtovaa ajatella, miten parantaja tiesi mihin käyttää mitäkin yrttiä. Eloklaani ei varmastikaan olisi selvinnyt ilman parantajien tietoja ja taitoja.
"Minua tuskin tarvitaan täällä enää, joten taidan tästä palata pesälleni", Mesitähti maukaisi katsahtaen ensiksi Liljatuulta ja sitten Kurrea.
"Tule vain kertomaan minulle, jos kaipaat jotakin. Löydät minut pesästäni tai sen lähistöltä", valkoinen päällikkö lisäsi.
Kurrella kesti jostakin syystä hetki, ennen kuin tajusi Mesitähden puhuvan hänelle. Hän mietti, mahtoivatko kaikki kissat Eloklaanissa käyttäytyä noin ystävällisesti ja avuliaasti, kuin Mesitähti ja Liljatuuli. Vaikka entisellä kotikisulla oli edelleen epäilykset pinnassa, oli hän syvästi kiitollinen klaanilta saamastaan avusta. Kurre oli vakuuttunut, ettei olisi selvinnyt yksin montaa päivää. Eihän hän edes osannut metsästää. Kurre mietti, kehtaisiko kysyä neuvoa metsästämiseen ennen kuin hänen majoittumisensa Eloklaanin leirissä päättyisi. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa lähtöä tekevän Mesitähden suuntaan. Riippumatta siitä, mistä syystä päällikkö oli kohdellut häntä niin mukavasti, olisi hänen omasta mielestään parasta osoittaa kiitollisuutensa tätä kohtaan.
"Mesitähti hei", Kurre naukaisi, ennen kuin tämä ehti ulos parantajan pesästä.
"Niin?" Mesitähti kääntyi katsomaan taakseen.
Ennen kuin Kurre ehti sanoa asiansa, pesään pelmahti Mesitähden ohitse pieni mustavalkoinen kolli, joka kantoi hampaissaan jotakin yrttikimppua.
"Oho. Melkein törmättiin!" mustavalkoinen kolli naurahti huvittuneena. Kurre ei ymmärtänyt, mikä hänestä oli niin hauskaa.
"Olen Leimusilmä, klaanin parantajaoppilas. Kukas sinä olet?" tämä maukui hymyn pilke keltaisissa silmissään.
"Nimeni on Kurre. Mesitähti toi minut tänne, jotta saisin käpäläni kuntoon", Kurre selitti. Hän yritti olla näyttämättä ärtymystään siitä, miten Leimusilmä oli keskeyttänyt hänen keskustelunsa Mesitähden kanssa. Päällikkö odotti kuitenkin, että Leimusilmä katosi pesän perälle yrtteineen ja katsoi Kurreen odottavasti.
"Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi", Kurre sanoi katsoen Mesitähteä silmiin kuin tehdäkseen lupauksen. Samassa Leimusilmä palasi takaisin uusien yrttien kera, jotka tämä laski Kurren eteen. Parantajaoppilas alkoi vuorostaan tutkailla Kurren käpälää.

// Mesi ja Leimu?

Kurre asteli Mesitähden perässä metsää kohti. Hän oli suostunut lähtemään tämän mukana klaanin leiriin, kun hänelle oli tarjottu mahdollisuus saada haavoittunut käpälänsä kuntoon, ruokaa ja yösija.
”Miten sinä loukkasit käpäläsi?" Mesitähti kysyi.
Kurre vilkaisi klaanin päällikköä epäröiden, kannattaisiko tälle avautua. Mesitähti oli vaikuttanut erittäin mukavalta tähän mennessä - liiankin mukavalta. Tämä sai Kurren epäilemään kissan aikeita entistä enemmän, niin ristiriitaista kuin se olikin. Olihan hänen hirveä kaksijalkansakin ollut aluksi mukava. Jokin Mesitähden ystävällisessä, rauhallisessa olemuksessa sai entisen kotikisun kuitenkin vastaamaan kysymykseen.
"Hirviö ajoi minua takaa, kun eksyin ukkospolulle. Hyppäsin turvaan viime tipassa, mutta löin käpäläni terävään kiveen."
"Se teki varmasti kipeää. Oletko sinä ensimmäistä kertaa ukkospolun tällä puolen?" Mesitähti tiedusteli. Kurre tunsi tämän arvioivan katseen nahassaan, ja jotenkin hänestä tuntui, että Mesitähti tiesi jo vastauksen. Tuntui, kuin valkea kissa olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan. Kuin tämä olisi mukamas voinut jotenkin samaistua hänen tuntemuksiinsa tai ymmärtää, mitä hän oli joutunut kokemaan. 'Hän voi ehkä päätellä minusta jotakin, mutta hän ei tiedä kaikkea, enkä ole velvollinen kertomaan hänelle mitään itsestäni', Kurre ajatteli. Hän ei kuitenkaan nähnyt syytä valehdella. Etenkin, kun vanhempi kolli tuntui jo tietävän, ettei Kurre ollut aikaisemmin liikkunut lähimaillakaan.
"Olen. Minulla ei ollut koskaan syytä ylittää ukkospolkua", Kurre selitti. Hän kierteli hiukan, sillä todellisuudessa nuoren kotikisun harvojen viiksikarvojenkin lukumäärä ylitti niiden kertojen määrän, mitä hän oli käynyt pihansa aitojen ulkopuolella. Niinä kertoinakaan Kurre ei ollut uskaltanut astua muutamaa ketunmittaa kauemmas aidasta. Ja täällä hän nyt oli, keskellä villiä luontoa, metsäkissojen armoilla. Mesitähti vain nyökkäsi tyynesti vastaukseksi. Valkean kollin kulmat olivat lievästi kurtussa, eikä Kurre osannut oikein lukea tämän ilmettä. Vaikuttiko Kurre kenties täysin säälittävältä hänen mielestään?
'Et sinä tiedä minusta mitään, joten ei tarvitse esittää, että ymmärtäisit minua. Myötätuntoisen naaman näyttäminen ei auta minua saamaan sitä elämää takaisin, joka minulla joskus oli', Kurre ajatteli itsekseen, mutta ei kehdannut sanoa sitä ääneen, etenkään, kun Mesitähti oli niin kunnioittava häntä kohtaan. Kurre tajusi pitävänsä niskakarvojaan pystyssä ärtymyksestä, ja pakotti ne alas toivoen, että menosuuntaan katseleva Mesitähti ei ollut ehtinyt huomata. Hänen täytyisi vielä pelata varman päälle, kunnes olisi varma, että oli oikeasti turvassa näiden klaanikissojen seurassa.
"Sanoit olevasi Eloklaanin päällikkö. Mutta mikä se Eloklaani oikein on? Johdatko sinä kaikkia siihen kuuluvia kissoja?" Kurre uskaltautui kysymään, ennen kuin Mesitähti ehti udella enempää. Samassa hän haistoi uusia kissojen hajuja sekoittuneena toisiinsa, jotka muistuttivat läheisesti Mesitähden ominaishajua. Heidän täytyi olla jo aivan leirin lähellä.

// Mesi?

Kurre tuijotti hänen piilopaikkansa löytänyttä, tuntematonta valkeaa kollia, jonka korvissa oli vaaleanruskeaa ja jonka kasvot olivat täynnä arpia.
”Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?" kissa kysyi rauhallisella äänellä. Äänensävy ei auttanut mitään, sillä Kurren sydän tuntui jyskyttävän kovempaan tahtiin kuin hirviön jalat.
”Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa”, tämä hurjannäköinen, arpinen kissa jatkoi. Hänen täytyi olla oikea metsäkissa, nuori kolli päätteli. Mutta mikä kumma oli Eloklaani? Ja miksi muukalaisella oli niin pitkä, omituinen nimi?
Kermanvärinen kotikisu nousi hitaasti jaloilleen selkäkarvat pystyssä, koettaen näyttää mahdollisimman suurelta, mutta kykenemättä piilottamaan pelkoaan. Kolli tiesi näyttävänsä heikolta, sillä hänen luunsa paistoivat turkin läpi. Metsäkissan yritys vaikuttaa ystävälliseltä olisi varmasti vain yritys hämätä. Ei heihin voinut luottaa. Kurre oli kuitenkin jokseenkin helpottunut, ettei tämä metsäkissa näyttänyt läheskään niin karmivalta, kun kotikisu oli mielessään kuvitellut. Kissa näytti aivan normaalin täysikasvuisen kissan kokoiselta, eikä hänellä ollut edes pitkiä, paksuja pedon hampaita. Oikeastaan tämä oli melko siro kolliksi, mutta lisäksi paljon hyväkuntoisemman näköinen kuin Kurre.
Kurren teki mieli olla vastaamatta ja juosta pois paikalta, mutta hänen voimansa eivät olisi riittäneet enää kauas. Mesitähdeksi esittäytynyt kissa katsoi Kurrea edelleen tyynesti, odottaen vastausta. Mesitähden takana muutama muu metsäkissa tuijotti Kurrea kysyvästi.
”Olen Kurre. Miksi luottaisin siihen, että teillä ei ole pahat aikeet?” hän sähähti varautuneena, katsetta irrottamatta.
"Rauhassa nyt. Jos tahtoisimme sinulle pahaa, niin olisimme ajaneet sinut heti pois reviiriltämme", Mesitähti sanoi rauhallisena.
"Tai hyökänneet kimppuusi", päällikön takana seisova vaaleanharmaa naaras lisäsi. Kurre oli näkevinään tämän painelevan kynsiään maata vasten jännittyneenä. Kolme muuta kissaa vaikuttivat rennommilta. Yksi heistä, kermanvärinen pieni naaras, katsoi Kurren käpälää huolestunut ilme kasvoillaan. Oliko tuo sääliä vai myötätuntoa? Nämä metsäkissat eivät tosiaankaan vaikuttaneet ilkeiltä. Kurren selkäkarvat siloittuivat hiljalleen. Hänen epäilyksensä kissoja kohtaan ei kuitenkaan hälvennyt.
"Olen pahoillani, että tunkeuduin reviirillenne. Ei ollut tarkoitus", Kurre maukui toiveikkaana siitä, että kissat päästäisivät hänet menemään. Hän painoi päänsä alas. "Se ei tule toistumaan enää, nyt kun tiedän."
Kermanvärisen kollin turkkia pisteli epämukavasti, kun Mesitähti arvioi häntä vihreillä silmillään. Kurren olisi tehnyt mieli kysyä, mikä Eloklaani oikein oli, mutta hänen empiessään tämä valkea päällikkö avasi suunsa jälleen.
"Kotikisut eksyvät tänne harvemmin. Onko sinulla kaikki hyvin?"
"En minä ole kotikisu", Kurre sanoi, mutta ei kuulostanut niin vakuuttavalta kuin oli yrittänyt. Kolli tunsi itsensä edelleen kotikisuksi, vaikka tiesi, ettei tulisi koskaan enää palaamaan kaksijalkalaan. Hän tuijotti ruohikkoa apea ilme kasvoillaan ja jatkoi:
"Tai oikeastaan olin ennen, mutta en enää. Ja pärjään kyllä, kiitos kysymästä."
Kurre kääntyi lähteäkseen, vaikka ei uskonut itsekään, että pärjäisi yksin metsässä vertavuotavan jalkansa kanssa. Jos hän törmäisi johonkin isoon petoeläimeen, hänen mahdollisuutensa selvitä olisivat kirpunpapanoita pienemmät. Kolli asteli hitaasti poispäin yrittäen peittää ontumisensa. Haavoittunut käpälä tuntui koko ajan aremmalta.
"Odota", kuului hänen takaansa.

// Mesi? (ps. Kurre voi lopulta suostuu tuleen leiriin esim. parantajan tai ruuan perässä, kun sil ei oo muuta vaihtoehtoo)

Suuret, harmaat rakennelmat kohosivat Valon silmien edessä kuin vuoret. Hän seisoi suojassa Sammakon vahvojen etukäpälien välissä ja ihmetteli muuttunutta maisemaa. Mitään tällaista pieni pentu ei ollut vielä nähnyt matkatessaan isänsä kanssa. Olivat he joihinkin outoihin, yksittäisiin kaksijalkojen kyhäelmiin törmänneet, mutta ne eivät olleet mitään verrattuna tämän järjestelmällisesti rakennetun kivilinnoituksen rinnalla. Valo olisi mieluusti kääntynyt ympäri ja palannut takaisin tutuille reiteille, joita he yleensä Sammakon kanssa käyttivät.
"Onko meidän aivan pakko mennä tuonne?" hän kysyi isältään turkki pörhössä. Sammakko naurahti ja kumartui nuolaisemaan poikansa päälakea rohkaisevasti.
"Hauskaa siitä tulee! Näemme varmasti paljon kaikenlaista jännää ja törmäämme uusiin kissoihin", oranssi kolli arveli hyväntuulisesti. Isän optimistinen asenne ei riittänyt vakuuttamaan Valoa.
"En halua nähdä mitään jännää tai törmätä uusiin kissoihin", hän sanoi hieman tympääntyneenä ja polki jalkaansa.
"Älähän nyt. Käydään vain nopeasti katsomassa, miltä siellä näyttää, ja tullaan takaisin", Sammakko maanitteli, ja ennen kuin Valo ehti vastata mitään, kolli oli jo lähtenyt hivuttautumaan kivisiä pesiä kohti, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata isäänsä.
Aivan uusi äänimaailma ympäröi Valon, kun hän seurasi isäänsä syvemmälle betoniseen sekasortoon. Jostain etäältä kuului koiran haukuntaa ja epämääräistä mölinää, jonka lähdettä Valo ei kyennyt määrittämään. Hän näki vilauksia pitkistä, kahdella jalalla kulkevista otuksista siellä täällä ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehonsa lävitse. Miten kammottavan näköisiä olioita!
Maa Valon anturoiden alla oli kylmä ja kivinen, ja se hankasi niitä vasten inhottavasti. Voi miten kovasti hän kaipasikaan jo pehmeällä ruoholla kävelemistä!
Yhtäkkiä edellä kulkevan Sammakon korvat ponnahtivat pystyyn ja kääntyilivät valppaasti puolelta toiselle kollin kuunnellessa jotakin. "Lähistöllä taitaa olla toisia kissoja", tämä tuumasi ääneen ja kuulosti Valon kauhuksi vähän liiankin innostuneelta asiasta. Kuten pentu oli pelännytkin, Sammakko lähti johdattamaan heitä kuulemansa äänen suuntaan, ja pian Valokin kuuli jo lähenevät naukaisut. Hänen olisi tehnyt mieli pysähtyä ja antaa isän mennä keskenään, mutta häntä ei järin houkutellut jäädä vieraaseen ympäristöön yksikseen.
Jos jotain hyvää, niin ainakin he pääsivät pois kiviseltä pinnalta kääntyessään turvallisemman näköiselle alueelle, jossa kasvoi paljon puita ja pensaita. Tuntui miltei utopiselta nähdä kaiken sen harmauden keskeltä löytyvän paikka, joka muistutti niin kovasti metsää. Valo katseli ympärilleen silmät suurina.
Kissojen äänet kuuluivat aina vain lähempää. Sammakko jatkoi rennosti eteenpäin, ja hetken kuluttua he löysivät erään puun luota kaksi kissaa. Toinen oli pyöreähkö ja kermanvärinen ja toinen harmaavalkoinen. Kaksikko ei aluksi huomannut heitä, ja Valo ehti hetken toivoa mielessään, että he voisivat kääntyä ympäri ja paeta paikalta vähin äänin, mutta sitten Sammakko avasi suunsa ja pilasi kaiken:
"Tervehdys! Oletteko paikallisia?" Isä käveli lähemmäksi kissoja hymyssä suin, ja Valo kipitti heti hänen kintereillään korvat luimussa ja karvat vähän pörhistettyinä. Pieni kolli piti huolen siitä, että pysyi visusti piilossa Sammakon takana muukalaisten katseilta. "Minä olen Sammakko ja tämä tässä on poikani Valo", isä jatkoi heti perään ja vilkaisi taakseen kätkeytyneeseen pentuun. Valo mulkoili isäänsä näreissään. "Tulimme seikkailulle tähän kaksijalkalaan." Sammakko kääntyi katsomaan kissoja edelleen hymyssä suin.
Valo kirosi isänsä mielessään, eikä päästänyt kahta kissaa epäluuloisen katseensa tarkastelusta.

//Puh ja Loisto?

Kurren kermanvärisen turkin oranssit raidat korostuivat nätisti, kun aamuauringon ensisäteet koskettivat torkkuvan kollin turkkia. Kotikisu raotti silmiään ja sai siristellä tovin, ennen kuin tottui kirkkauteen. Hän järkyttyi, kun tunsi kylmän maan polkuanturoissaan.
'Mitä ihmettä? Missä minä oikein olen?'
Kurrelta kesti vähän aikaa tajuta, että oli oikeasti viettänyt kokonaisen yön pihalla. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt paniikista. Pieni kolli nousi ylös ja sukaisi pari kertaa turkkiaan, sen ollessa sotkuinen tuulen ansiosta. Oman turkin nuoleminen rauhoitti vähän, koska se muistutti vieläkin emosta, mutta siitä huolimatta Kurren olo oli kurjempi kuin eilisiltana. Kaksijalka oli unohtanut hänet ulos. Kollin vatsa murisi äänekkäästi. Hän tajusi syöneensä viimeksi vuorokausi sitten.
Ei se mitään, hän antaisi kyllä kaksijalalleen anteeksi. Pitihän siitäkin tuntua pahalta tajutasseen jättäneensä kotikisun yksin pesän ulkopuolelle ilman ruokaa. Niin nuori kotikisu ainakin vakuutti itselleen. Kurre nosti päänsä pystyyn ja asteli pesän sisäänkäynnin eteen. Hänen mielensä oli kuitenkin niin matala, ettei hän saanut häntäänsä ystävällisesti pystyyn, vaikka olisi halunnut. Kurre alkoi naukumaan kovaan ääneen, samalla kun rapsutti seinää kiivaasti toisella etutassullaan. Nyt sisältä kuului askelia. Hän lopetti hetkeksi, mutta jatkoi heti, kun seinä ei auennutkaan.
Sivusilmällä kolli näki, kuinka jokin liikahti ikkunassa. Hän lopetti naukumisen ja ponnisti takajaloillaan hypätäkseen pihansa aidalle. Tasapainon saatuaan tämä käveli ketterästi kapeaa puuaitaa pitkin kaksijalanpesän ikkunan viereen. Näkymä ei ollut siitä kulmasta laaja, mutta juuri sopiva uloskäynnin edustan tarkkailuun. Kurre nosti etutassunsa varovasti kapealle ikkunan alustalle, jotta kurkottui näkemään sisälle vielä lähempää. Hänen kaksijalkaansa ei näkynyt, vaikka kolli olisi voinut vannoa, että oli kuullut askelia uloskäyntiseinän viereltä.
"Haloo! Olen täällä ulkona, tule päästämään minut kotiin!" Kurre ulvaisi ikkunaan päin.
Hän jatkoi naukumista, kunnes kuuli taas lähestyviä askeleita. Kaksijalka ilmestyi pesänsä uloskäynnin eteen. Se huomasi kermanvärisen kissan, ja Kurre kohtasi tämän katseen. Sitä oli hyvin vaikea tulkita. Miksei kaksijalka tehnyt mitään? Kurre maukaisi vielä kerran epätoivoisena, savuiset silmät sydämessä tuntuvasta kivusta kostuen, mutta kaksijalka vain tuijotti pelottavasti, kuin ilman tunteita. Aivan kuin joku olisi ottanut nuorelta kissalta hänen koko elämänsä pois varoittamatta, ilman mitään syytä. Todellisuus alkoi selkiintyä Kurrelle hetki hetkeltä. Eikö hänen kaksijalkansa rakastanutkaan häntä? Kotikisu ei ollut harkinnutkaan ajatusta mielessään, koska se tuntui liian kivuliaalta käsitellä, saatika hyväksyä.
Äkkiä kaksijalka löi ikkunaa kahdesti epämuodostuneella käpälällään. Kurre jähmettyi pelosta paikoilleen. Hän ei kyennyt liikkumaan, vaikka jokainen hänen kermanvärisistä käpälistään syyhysi halusta juosta niin kauas kuin mahdollista. Heti. Kaksijalka tuli ulos pesästään raivoissaan sekä huusi kotikisun naamaa päin huitoen etukäpäliään hyökkäävästi, kuin häädön merkiksi. Kurre tuijotti eteenpäin silmät selällään. Hän tiesi äänen olevan kova, mutta se tuntui jotenkin vaimenevan hänen korvissaan. Yhtäkkiä kollia alkoi heikottaa. Hän tajusi pystyvänsä taas liikuttamaan kehoaan. Siinä samassa kaksijalka kurkoitti tassullaan tuupatakseen Kurren alas aidalta. Kolli oli kuitenkin nopeampi. Hän kääntyi ympäri, hyppäsi alas aidan toiselle puolen ja juoksi. Ainoa ajatus hänen mielessään oli edessä olevien esteiden väistäminen sekä käpälien siirtäminen toisensa eteen niin nopeasti, kun nuoren kollin suinkaan oli mahdollista.

Ikuisuudelta kestäneen hetken jälkeen Kurre hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen. Ei ketään. Kaksijalka ei varmastikaan ollut vaivautunut lähtemään hänen peräänsä. Raidallinen kissa jarrutti keräämään happea hengästyneenä. Hänen tunteensa palasivat pintaan, jolloin hän tunsi hukkuvansa suruun. Hengittämisestä tuli entistä vaikeampaa, ja kollin oli pakko istahtaa aloilleen.
"Kukaan ei välitä minusta", hän kuiskasi itselleen. Kurre tunsi viiksellään pisaran, jonka hän tajusi olevan kyynel. Hänellä ei ollut enää kotia. Kurren näkökenttä sumeni.
Hänet havahdutti ajatuksistaan outo, voimistuva ääni. Äänen lähde kuulosti lähestyvän. Kolli valpastui kääntäen katseensä äänen suuntaan. Hän huomasi vasta nyt istuvansa sileällä, kovalla maalla. Se muistutti hänen pihansa kivipolkua, mutta oli valtavasti leveämpi ja jatkui silmän kantamattomiin. Sen oli pakko olla ukkospolku, josta hänen emonsa oli aikoinaan varoittanut. Kurre näki jonkun lähestyvän kaukaisuudessa ukkospolulla ja tunsi samassa maan alkavan täristä. Siiveniskun ajaksi kissa jähmettyi, mutta pinkaisi sitten juoksuun.
Hän kiiti jälleen niin nopeasti kuin käpälistään pääsi vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä iso jyrisevä hahmo oli lähestymässä. Kurre kuuli hirviön äänen yhä lähempänä ja lähempänä, mutta ei uskaltanut katsoa taakseen. Näinkö hänen elämänsä päättyisi? Ukkospolun toisella puolen oli puita vain harvakseltaan, mutta alue oli nuorelle kotikisulle täysin tuntematonta. Jos yhdenkin puun takana olisi lymynnyt raaka metsäkissa, olisi hän yhtä mennyttä kuin hirviön jalan alla. Puut loppuivat, ja oikealla laajeni avara nummi. Hirviön jyrinä täytti Kurren aistit jo täysin. Se oli lähellä. Hänen olisi muutettava suuntaa nyt. Kurre teki äkkikäännöksen liu'uttaen takakäpälät eteen ja ponkaisten sitten niillä oikealle. Ukkospolun vieressä oli pieni oja, eikä kolli ehtinyt valmistautumaan siihen, vaan kompastui käpäliinsä ja kieri ojan pohjalle kermanvärisenä rullana. Hän tömähti kivuliaasti oman päänsä kokoista kiveä päin teloen vasemman etukäpälänsä. Nuori kolli vinkaisi kivusta. Hän näki samaan aikaan sivusilmällä ison hirviön kiitävän järkyttävän kovaa vauhtia ohitseen ukkospolulla.

Kun Kurre oli saanut hengityksensä tasattua ja turkkinsa rutiininomaisesti siloitettua, huomasi tämä käpälässään jotakin punaista. 'Verta.' Tällaista hänen loppuelämänsä tulisi olemaan. Kollin olisi opeteltava huolehtimaan itse itsestään, koska kukaan muu ei enää tulisi huolehtimaan hänestä. Ensiksi olisi opeteltava pyydystämään ruokaa.
Hänen voimansa olivat jo vähällä loppua, mutta jotakin syötävää olisi saatava ennen iltaa. Kurre lähti laahustamaan eteenpäin käpälässä oleva haava vuotaen. Yöllä hän ei uskaltaisi liikkua tuntemattomassa maastossa, sillä metsäkissat varmasti metsästivät silloin. Kurrea puistatti ajatus siitä, miten pitkähampaiset villit kissat haistaisivat hänen verensä. Jos sellaisia oli olemassa, estikö jokin heitä muka syömästä pieniä kotikisuja? Raidallinen kolli kiihdytti askeliaan ja keskittyi hajuaistiinsa. Jossakin lähistöllä oli jänis. Ne olivat kuitenkin Kurrea isompia, todennäköisesti paremmin syöneempiäkin. Kuinka hänen onnistuisi napata sellainen, jos ei ollut koskaan pyydystänyt hiiren poikastakaan? Kotikisuun iski epätoivo. Kaikki olisi nyt kiinni selviytymisestä.
Samassa hän erotti jäniksen hajun seasta uuden hajun. Kissa! Olivatko metsäkissat jo hänen jäljillään?! Paniikissa Kurre syöksähti lähimmän, pidemmän heinäryppään sekaan ja jäi paikalleen matalana. Hän toivoi, että kermanvärinen, raidallinen turkki olisi edes tällä kertaa hyödyksi.
"Tämä ei ole kenenkään klaanilaisen verta", kuului ääni noin viden ketunmitan päästä. Kurren sydän hakkasi, mutta uupumuksesta huolimatta kotikisu olisi valmis puolustamaan itseään, jos muukalainen löytäisi hänet.
'Miksi olen niin kirpunaivo, että en odottanut verenvuodon lakkaamista', hän ajatteli vihaisena itselleen.

//Mesi? :o

Puh ilahtui ikihyviksi, kun Loistotassu naukui muistavansa hänet. Kermanvärisen kollin hymy vain leveni levenemistään, kun kolli naukui lähtevänsä kiipeilemään Puhin kanssa. Kotikisu muisteli, ettei Loistotassun vahvuus ollut sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei Puhia haitannut! Kaikki kissat olivat hyviä ja huonoja jossain, ja Puh oli päättänyt selvittää Loistotassun vahvuudet! Puh kysäisi leppoisasti oliko tummanharmaa kollikissa hyvä kiipeilijä ja Loistotassu vastasi olevansa kohtalaisen hyvä kiipeilijä. Sitten reissusta tulisi varsin onnistunut, sillä molemmille tulisi varmasti hauskaa! Kaksikon käpälät johdattelivat heitä askel askeleelta kohti metsäplänttiä, jossa Puh kävi paikoin kiipeilemässä. He keskustelivat saalistamisesta ja pienen hiljaisuuden jälkeen Loistotassu kysyi myös Puhilta tykkäsikö hän saalistaa. Tummanharmaa kolli hymyili pyöreäpiirteiselle kotikisulle vienosti ja sai Puhinkin taas hymyilemään. Jos jostain hän piti, niin siitä, kun kissat olivat iloisia ja hymyileviä. Puh ei piitannut negatiivisuudesta sitten lainkaan!
"Minä en oikein pidä saalistamisesta, en osaa sitä. Sitä paitsi minusta omalta ihmiseltä saatu ruoka on parasta, parempaa kuin hiiret tai muut. Olen liian hidas niille, hih! Mutta joskus maistoin Tihkun tuomaa myyrää, pidän kyllä kaikesta ruoasta ja oli se ihan hyvääkin! Oletko sinä tutustunut Tihkuun?" Puh kysyi Loistotassulta rennosti ja heilautti häntäänsä leppoisaan tapaan. Puh loikki iloiseen tapaansa ja kuunteli, kun Loistotassu maukui vastauksen hänen kysymykseensä. Kolli letkautti korvaansa ja hihkaisi ilosta, kun he olivat saapuneet pienelle metsäalueelle. Molemmat mittailivat puita katseellaan ja katselivat mikä puu olisi paras kiipeilyä varten.
"Puh, olisiko.. tuo sopiva?" Loistotassu kysyi hieman empien ja osoitti tassullaan vahvarunkoista puuta. Kermanvärinen kissa kipitti Loistotassun osoittaman puun luokse ja asetti tassunsa puunrunkoa vasten. Kollin häntä heilui iloisesti ja hän kääntyi taas katsomaan Loistotassua. Puhin silmät tuikkivat ilosta ja kolli nyökkäsi myöntävästi.
"Se sopii!" Puh maukaisi ja lähti kiipeämään entisen klaanikissan edellä.
"Sinulle varmaan tämä kiipeily on tuttuakin tutumpaa? Olet kuitenkin edellinen klaanikissa! Millaista elämäsi muuten oli?" kermanvärinen kollikissa uteli toiselta. Hän oli hyvin kiinnostunut kuulemaan millaista toisen elämä oli ollut ennen kotikisun elämää.

//Loistotassu?

Salamanteri nyökkäsi minulle. Ensimmäistä kertaa hänen puhetulvansa ei päässyt esiin. Kosketin hännälläni Salamanterin nenänpäätä ja kuiskasin hänelle: "Rakastan sinua." Salamanteri hymyili. "Niin minäkin." Muistin sen, kun minä ja Höyhen olimme tehneet tuota toisillemme vaikka kuinka paljon. Salamanteri oli minulle ainoa perheenjäsen. Voisin saada pentuja toisenkin naaraan kanssa? Nyt se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Halusin Höyhenen lähelleni. Huomasin pienen valkoisen hahmon, mutta se olikin vain kani. Ei tehnyt mieli edes saalistaa. "Isä, missä sinä olet?" Salamanteri kysyi. "Meidän piti mennä lehtometsään. Mitä siellä on?" "Vain saaliita ja lehtiä." vastasin. En halunnut näyttää pojalleni, että minulla oli ikävä Höyhentä. Entä jos hänelläkin olisi uusi kolli? Se tuntui mahdottomalta. "Miksi en saanut mennä siskojen ja veljen kanssa? Minne emo lähti?" Salamanteri kyseli. "Sinun sisaruksesi ovat turvassa, ihan toisaalla. Emosi on heidän kanssaan." selitin. Ymmärsin kuinka vaikeaa pentujen oli erota toisistaan. Ja toisesta vanhemmastaan! En itse ollut saanut kokea sitä tunnetta, koska minulla ei koskaan ollut sisaruksia tai perheenjäseniä. "Miksi minä en saanut mennä?" Salamanteri jatkoi kiihkeästi. "Sinä olet nyt täällä. Se paikka missä he ovat, on todella hurja ja kauhea. Älä mene sinne." murahdin. Salamanteri nyökkäsi hieman pelokkaana. "Nyt, mennään." komensin. Salamanteri kipitti jalkojeni vieressä. Kuulin hänen pienen vatsansa murinan. Itsellänikin oli nälkä, vaikka olin syönyt eilen jo kaksi oravaa. "Jos etsitään joku nukkumispaikka, ja sitten saalistetaan?" kysyin. "Joo." Salamanteri sanoi ja alkoi taas höpöttää itsekseen. Löysin pian puunrungon, joka näytti sen verran hyvältä että siinä pystyi nukkumaan. Keräsin lehtiä pehmusteeksi. Puussa oli jo valmiiksi paljon sammalta. "Salamanteri!" huusin poikaani. Salamanteri ilmestyi pää lehdissä. Hänen päänsä päällä oli jättimäinen tummanpunainen lehti. "Katso mitä löysin!" hän huudahti iloisena. "Hienoa." kehräsin huvittuneena. Salamanteri oli kyllä varsinainen ilontuoja! "Saanko ottaa sen? Meille tulee lämmin, jos laitat tuon lehden puunrungon sisälle." sanoin. Salamanteri nyökkäsi ylpeänä. Kehräsin kollille. Nappasin lehden ja asettelin sen puunrungon keskelle. Se oli noin kahden pennun kokoinen. Sitten Salamanterin vatsa murahti taas. "Isä! Minulla on nälkä!" hän kiljaisi. Laskin häntäni rauhoittavasti hänen selälleen ja silittelin sitä. "Ei mitään hätää. Käyn saalistamassa pikaisesti. Tuletko mukaan?" kysyin. "Joo!" Salamanteri kiljaisi. "Etkö haluakaan jäädä vartioimaan leiriämme?" kysyin pilke silmissäni. "Mäyrähyökkäykseltä?" Salamanteri tiedusteli ja vilkuili taakseen. "Ei, höpsö!" naurahdin. "Miltä sitten?" Salamanteri kysyi.
"Manteri?"

"Lehtometsä alkaa tuolta”, Jupiter kertoi ja osoitti kohti metsikköä aukion lähellä. Salamanteri nyökkäsi kiristäen otettaan isänsä karvoista, kun tämä kiristi tahtia ja harppoi isoilla askelilla saadakseen vauhtia oikeaan juoksuun. Sitten hän spurttasi vauhtia. Vesi hakkasi pienen Salamanterin kiiltävään turkkiin ja se oli jo läpimärkä, kun isä ja poika ehtivät puiden suojaan ja sujahtivat pensaiden alle. Musta laikullinen kolli loikkasi alas isänsä selästä ja laskeutui jaloilleen. Salamanteri hytisi turkki läpimärkänä kylmästä vedestä ja niiskaisi. “Miksi tulimme tänne?” hän sanoi nostellen pitkiä jalkojaan lämmitelläkseen. “Olemme suojassa sateelta ja voimme levätä. Onko sinulla kylmä?” Jupiter huolehti. Salamanteri nyökkäsi hitaasti räpytellen silmiään kiivaasti ja tutisten. “Rasvistele vesi turkistasi”, Jupiter ohjeisti ja näytti miten ravistaa vesi turkistaan. Salamanteri kokeili perässä ja roiskutteli vettä vähän joka puolelle. “Onko nyt hyvä?” Salamanteri kysyi koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. “On oikein hyvä”, Jupiter totesi rakkuden täyteisellä äänellä ja alkoi hieromaan tassullaan vahvasti pentunsa turkkia. Salamanteri oli edelleen innokkaan kuohun vallassa isänsä selässä ratsastamisen jälkeen mutta kylmyys ja väsymys alkoi pikkuhiljaa ottaa vallan ja tämä nukahti isänsä tassujen väliin painautuneena tämän rintaa vasten.

Valo: 31kp! -

Loistotassu: 4kp -

Höyhenhalla: 14kp -

Salamanteri: 5kp -

Karju: 8kp -

Jupiter: 12kp -

Into: 12kp -

Kurre: 19kp -

Kurre havahtui nokosiltaan kaksijalan ruokapuun alta, kun hän kuuli lähestyviä askelia kaksijalanpesän sisäänkäynnin ulkopuolelta. Hän höristi korviaan ja nosti päänsä valppaana pystyyn. Hänen kaksijalkansa avasi pesän sisäänkäynnin, astui sisään ja sulki sen sitten perässään. Kurre venytteli, avasi suunsa isoon haukotukseen, ja tassutteli oman kaksijalkansa luokse huomaten vatsansa kurnivan nälästä.
'Nyt, kun hän tuli kotiin, on pakko saada jotakin syötävää', Kurre ajatteli mielessään, mutta ei kuitenkaan ollut varma, olisiko kaksijalka samaa mieltä. Kermanvärinen kolli maukui anovasti kohdistaen katseensa ylöspäin. Kaksijalka ei ollut huomaavinaankaan, ei edes katsonut Kurren suuntaan. Kurre istui hiljaa paikallaan hämmentyneenä. Kolli painoi päänsä alas.
'Mikä minussa on vikana?' nuori kotikisu ajatteli tuijottaen lattiaa apea katse hopeisissa silmissään. Silloin pikku pentuna, kun emo oli näyttänyt mallia ruuan pyytämisessä, viesti oli aina mennyt perille. Kurren entiset kaksijalat olivat antaneet paljon enemmän ja useammin ruokaa hänelle ja hänen emolleen. Hän ei ollut varma, oliko vika hänessä vai kaksijalassa. Jokin siinä kuitenkin meni pieleen toistuvasti. Kurre ei kuitenkaan antanut periksi. Hän huomasi, että kaksijalka oli jo kävellyt toiselle puolen pesää. Kun kaksijalka näytti olevan tulossa takaisin Kurren suuntaan, tämä nousi reippaasti jaloilleen ja maukaisi äänekkäästi. Nuori kissa oli ymmärtänyt, että sillä mitä hän maukui ei oikeastaan ollut väliä, sillä kaksijalka ei ymmärtäisi kieltä kuitenkaan. Luiseva kissa kipitti jälleen kaksijalkaansa vastaan, mutta kaksijalka kääntyi sivulle, ennen kuin Kurre ehti hipaista kyljellään tämän jalkaa.
"Olenko minä näkymätön?" Kurre naukaisi kaksijalan suuntaan. Hänen oli täytynyt käyttää hieman korkeampaa ääntä puhuessaan, koska silloin kaksijalka kääntyi katsomaan kermanvärisen kissan suuntaan. Tämä piti jotakin muminaa muistuttavaa ääntä, mutta Kurre ei tiennyt, puhuiko kaksijalka hänelle vai itsekseen. Mitään muutosta ei kuitenkaan tästä huolimatta seurannut, sillä kaksijalka jatkoi pian omaa touhuamistaan. Kurre jähmettyi paikalleen. Hänhän oli aina käyttäytynyt niin mukavasti kaksijalkaa kohtaan. Emo oli opettanut, että kaksijalkoja kohtaan täytyy olla ystävällinen ja välittävä, jotta ne palvelevat ja välittävät takaisin. Kunnioitus on molemminpuolista, emo oli myös sanonut. Kaksijalka ei kuitenkaan tuntunut edes kunnioittavan Kurrea ollenkaan.
Kolli tuijotti kaksijalkaa, joka tuntui käyttäytyvän tänään tavallistakin omituisemmin puuhatessaan jotakin kaksijalanpesän ruokanurkkauksessa. Kurresta tuntui vaikealta ymmärtää kaksijalan toimia, saatika niiden syitä. Edellisenä päivänä raidallinen kolli oli vielä kehrännyt rintansa puhki saadessaan rapsutuksia kaksijalaltaan. Kurre uskoi käyttäytyneen silloin täysin samalla tapaa kaksijalkaa kohtaan kuin tänäänkin. Hän oli aistivinaan kaksijalassaan kireyttä ja pohti, oliko kenties aiheuttanut sen itse toimimalla väärin. Mutta hänhän oli käyttäytynyt alusta asti paljon kunnioittavammin ja välittävämmin kuin kaksijalka itse. Jos kerran niiden piti olla molemminpuolista, niin eihän hänellä itsellään ollut tällä hetkellä enää mitään syytä olla kumpaakaan, Kurre ajatteli.
Samalla hetkellä hän huomasi kaksijalan alkavan syödä jotakin ruokapuun ääressä. Hänen mielensä täytti ensimmäistä kertaa epätoivon ja syyllisyyden sijasta kiukunsekainen tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Se ei vain ollut alkuunkaan reilua. Äkkiä Kurre asteli ruokapuulle, asetti kyntensä yhteen sen monesta ohuesta rungoista ja alkoi kynsimään puuta kuin mielenosoituksena. Kaksijalka nousi ylös, kiinnittäen vihdoin huomionsa nuoreen kissaan. Kurre ei kuitenkaan olisi halunnut nähdä kaksijalan vihaista tuijotusta, ja hän lopetti raapimisen heti katuen heti impulsiivista tekoaan. Kaksijalan viha ei kuitenkaan laantunut, vaan tämä alkoi huutamaan jotakin kovaan ääneen Kurrea tuijottaen. Nuori kolli pelästyi äänen ja raivon voimakkuutta, ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Kaksijalka lähestyi Kurrea äkkinäisesti kaapaten hänet karvattomilla käpälillään ilmaan. Kurre vinkaisi avuttomana.
"Päästä irti! Minä vain halusin ruokani!"
Kurre tiesi, ettei kaksijalka ymmärtäisi, mutta tiesi kaksijaloilla olevan kyky lukea joitakin tunteita. Kaksijalka vei isoilla jaloillaan tömistellen Kurren kaksijalan pesän suuaukolle ja avasi tien ulos.
"Anteeksi!" Kurre naukui yhä pelottavan vihaiselle kaksijalalle epätoivoisesti, kimeällä äänellä. Se ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan heitti kissan käpälistään ulos nurmikolle. Kermanvärinen kolli jähmettyi paikoilleen, savuisen hopeat silmät järkytyksestä selällään. Kaksijalka sanoi vielä jotakin omalla kielellään korotetulla äänellä, mutta ei katsonutkaan Kurrea, ennen kuin kääntyi, käveli sisälle ja sulki pesän sisäänkäyntiaukon perässään.
"Ei... Odota! Olen pahoillani, hyvitän tekoni!" Kurre ulvaisi.
Kolli istui paikoillaan ja tuijotti suljettua sisäänkäyntiä. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Oliko hän täysin vastuuton kirpunaivo?
Sitten hän muisti, kuinka nälkäinen oli ja totesi, että ei olisi muuten toiminut yhtä harkitsemattomasti. Ehkä kaksijalkakin ymmärtäisi sen, ja ehkä kaksijalka itsekin oli vain ollut liian nälkäinen.
'Ei hätää. Kyllä minä pian pääsen sisälle syömään. Silloin on taas parempi olo', kolli rauhoitteli itseään. Hänen niskakarvansa silottuivat vähitellen. Hetken kuluttua Kurre asteli sisäänkäynnin eteen nostaen tassuaan raaputtaakseen puista seinää. Mitään ei kuulunut. Kurre oli varma, että kaksijalka kuuli hänen pyyntönsä päästä sisälle, joten hän päätti käpertyä nurmikolle odottamaan.

Aurinko oli alkanut laskea ja ilta viiletä, kun Kurre havahtui hereille. Kurre ei ollut ajatellut nukahtavansa, sillä hän ei ollut torkkunut ulkona edes omalla pihallaan montaa kertaa. Kurre ei myöskään muistanut olleensa eläessään ulkona näin viileässä säässä. Laiha kotikisu oli maannut paikallaan niin kauan, että hytisi tuulen sipaistessa lyhyttä turkkiaan. Hän mietti, miten ihmeessä ne emon tarinoiden villit metsäkissat oikein tarkenivat taivasalla. Jos metsäkissat olivat totta, Kurre päätteli, että heillä olisi pakko olla paksumpi turkki tai yliluonnollisia voimia. Sisällä lämpimässä oli niin paljon mukavampaa. Kolli kohdisti katseensa pesän läpinäkyvään seinään, jota kaksijalat kutsuivat ikkunaksi. Sisällä paloi yleensä pesän oma valo, mutta se oli jo sammutettu. Kylmät väreet kulkivat Kurren selkäpiitä pitkin, mutta hän ei ollut varma, johtuiko se tuulesta vai tunteesta, että kaikki ei ollut hyvin. Valojen sammuminen tarkoitti aina, että kaksijalka meni nukkumaan. Mutta ei niin voinut olla. Eihän hänen kaksijalkansa jättäisi häntä yöksi ulos... Eihän?
Kurre halusi luottaa edelleen, että kaksijalka tulisi hakemaan hänet sisälle hetkellä millä hyvänsä. Niinpä hän ummisti silmänsä jälleen, upottaen kasvonsa tuuhean hännän alle suojaan tuulelta.

Havahduin hereille kuullessani armotonta haukkumanimien viljelyä. Ressu siellä taas latoi taivaan täydeltä asiaa Taavin suuntaan. Ryömin ulos eilen rakentamastamme pesästä, jotta minun olisi mahdollista selvittää, mitä kaksikon välillä oli tänään tapahtunut.
"Ressu, kuuntele nyt! Olen varma, että se kissa puhui totta. Emme voi olla kaukana klaaneista. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että olen varma siitä? Siellä olemme turvassa ja pääsemme osaksi verkostoa, eikä meidän sen jälkeen tarvitse enää pelätä", mustalaikkuinen kolli lausui tasaisella äänensävyllä. Tämän keltaisesta katseesta huokui vilpittömyys.
"Niinhän sinä ketunläjä väität. Miten voi olla, ettet edes tullut kysyneeksi sen kissan nimeä? Olemme matkanneet jo pitkään ja ihan turhan takia. Minä en jaksa, kuuletko, minä en jaksa", Ressun ääni muuttui epätoivoiseksi loppua kohden, kunnes se hiipui täysin olemattomiin. Hymyillen loikin kaksikon välille.
"Raukka-Ressu ja Parka-Taavi, nyt hymyä huuleen toverit! Minä luotan Taaviin täydestä sydämestäni, se on varma. Te muutkin luotatte, olettehan te täällä! Nyt saalistetaan oikein kunnon herkkuaamupalat kaikille, niin tulee parempi mieli", puhelin tohkeissani ja lähestulkoon steppasin paikallani. "Käyn herättämässä Tertun mukaani metsästysretkelle."
"Kiitos, Into", Taavi sanoi ja väläytti minulle hymyn. Kuinka komean hymyn keltasilmä omasikin! "Jääkäämme tänne nyt lepäämään pidempään. Ehdimme jatkaa klaanien etsintää myöhemminkin."
Taavin sanat näyttivät kelpaavan Ressulle, sillä punertava kolli nyökkäsi ja katosi pesäämme. Kipaisin tämän perässä pesän hämäryyteen. Olimme eilen valinneet paikaksi kaatuneen puunrungon, jonka kanto-osan juurakkoon oli taiteiltu suojaa kuusenoksista, risuista ja lähistöltä löytyneestä piikkiherneestä. Se ei kauhean tilava ollut, mutta näin ilmojen viiletessä oli ihana nukkua vieritysten. Oli varsin tärkeää, että Kaiku sai tarvitsemansa lämmön. Olihan hän pentuikäinen vielä. Meidän muiden tehtävä oli suojella ja pitää huolta nuorimmaisestamme.
"Terttu! Nousepas ylös niin lähdetään metsästämään!" hihkuin ja tökin suurta valkeaa naarasta ylös. Terttu raotti vaaleanruskeita silmiään ja loi lämpimän katseen minuun. Pian toisen kasvoille muodostui kuitenkin hieman hämmentynyt ilme.
"Emmekö jatkakaan matkaa?" naaras kysyi. Pudistelin päätäni.
"Ressulle iski jäätävä väsy ja sen pitänee nyt ottaa useammat torkut", sanelin.
"Toisin sanoen, Taavin mielestä on järkevää asettua hetkeksi aloillemme tänne", Ressu täydensi kertomustani ja asettui harmaanruskean pennun vierelle sammalvuoteelle. Kaiku jatkoi tyytyväisenä uniaan, inahti vain pikaisesti.
"Mutta nyt retkelle, Terttu! Ei hukata aamun ensimmäisiä säteitä, ne ovat niin kauniita! Ne ovat ensimmäiset säteet täällä ja haluan kovasti nähdä ne", sanoin yrittäen saada suurikokoista kissaa liikkeelle. Terttu hymähti huvittuneena. Onneksi tämä pian nousi ylös ja asteli ulos pesästä minä hänen vanavedessään. Olisipa naaras liikkunut hieman nopeammin! Olin niin innoissani ensimmäisestä saalistuskerrasta juuri tällä paikalla.
"Olkaa varovaisia! En ole ehtinyt tutustumaan maastoon tarpeeksi. Pysytelkää mieluiten niin lähellä pesää kuin kykenette", Taavi julisti ja jakeli meille ohjeita. Terttu tyytyi nyökkäämään.
"Olemmehan me, kuomaseni!" hihkuin ja lähdin suin päin etsimään mahdollisia hajujälkiä. Oi, kuinka nautinkaan elämästäni! Siitä tuntui olevan todella pitkä aika, kun Taavi kertoi törmänneensä johonkin ohikulkumatkalla olevaan kissaan, joka osasi kertoa hänelle metsässä asustavista klaaneista. Taavi oli välittänyt tiedon heti meille muille. Klaanit olivat kuulostaneet niin ihmeellisiltä. Heillä oli kuulemani mukaan oma reviiri, jossa he asustivat. Klaaniin kuului monta jäsentä ja nämä jäsenet pitivät toisistaan huolta. Oli monta tassuparia auttamassa ja suojelemassa. Sitä me kaipasimmekin! Olimme lähteneet melko nopeasti matkaan, mutta matka oli ollut paljon pidempi, mitä olimme odottaneet. Ainoa reittiohjeen kuullut oli Taavi, mutta minä luotin kyllä, että kolli tiesi missä mentiin. Olimme matkanneet jo niin pitkälle, että olisi ollut sääli luovuttaa nyt. Me kaikki halusimme ympärillemme turvaa ja sitä klaanien kuului meille tarjota. En olisi itse halunnut ottaa rauhallisemmin vaan jatkaa matkaa, mutta Ressu oli totisesti nokostensa tarpeessa. Toivottavasti emme kuitenkaan asettuisi tälle paikalle ikuisuuksiksi!

Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. "Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?" hän kysyi. "Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki." selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. "Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Niin minä ja emosi tapasimme." vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. "Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän." murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. "Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja." ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. "Isä, minne me mennään?" Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. "Mennään..tuonne." sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. "Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä." sanoin. "Ei kun minä pärjään itse." Salamanteri ähkäisi. "Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin." kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. "Sitten mennään!" ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. "Lisää!" hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. "Isä, minne sinä jäit?" Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. "Lehtometsä alkaa tuolta." sanoin Salamanterille.Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. "Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?" hän kysyi. "Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki." selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. "Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Niin minä ja emosi tapasimme." vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. "Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän." murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. "Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja." ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. "Isä, minne me mennään?" Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. "Mennään..tuonne." sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. "Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä." sanoin. "Ei kun minä pärjään itse." Salamanteri ähkäisi. "Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin." kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. "Sitten mennään!" ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. "Lisää!" hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. "Isä, minne sinä jäit?" Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. "Lehtometsä alkaa tuolta." sanoin Salamanterille.
"Manteri?"

"En yhtäkään", Tähtimöpentu myönsi ja jatkoi pian omahyväisellä äänensävyllä, "mutta Mutatassu on kertonut minulle teidänlaisistanne hulttioista.”
Pennun viattomuus ja hyväuskoisuus sai minut hymyilemään. Tähtimöpennun ilmeestä päätellen hän ei ollut kovinkaan tyytyväinen siihen reaktioon, jonka hän oli saanut minussa aikaan. Niinpä tietysti: joku nuori ja hölmö, mistään mitään tietävä oppilas oli päässyt kertomaan keksimiään faktoja tälle pikkuruiselle pennulle, joka tietysti hyväuskoisena oli niellyt jokaisen valheen epäilemättä niitä. Pudistelin huvittuneena päätäni.
"Voi voi, tämä Mutatassu on ikävä kyllä kovin väärässä, mikäli hän kuvittelee syntyperän vaikuttavan kissan viisauteen tai tyhmyyteen", lausahdin ja kumarruin Tähtimöpennun tasolle, "minä kun nimittäin olen harvinaisen viisas ja nopeaälyinen, vaikka erakko olenkin."
Tähtimöpentu silmäili minua epäuskoisena, hän ei tainnut vakuuttua sanoistani. En kuitenkaan voinut lakata hymyilemästä. Pennun viattomuus oli niin huvittavaa. Tähtimöpennun taivutteleminen saattaisi viedä enemmän aikaa kuin kuvittelin, mutta en pitänyt sitä lainkaan mahdottomana.
"Olen nähnyt elämäni aikana paljon asioita ja erilaisia kissoja. Olen oppinut näkemään, kuka on hyvä ja kuka ei. Sinun isäsi on hyvä kissa, ja niin taatusti olet sinäkin. Siksi on kovin hämmentävää, että ajattelet noin minusta ja muista erakoista", tokaisin lämpimällä äänellä ja kohtasin Tähtimöpennun katseen.

//Tähtimö?

Kasvoilleni hiipi huvittunut virne ja suustani pääsi naurahdus, kun kuulin Tähtimöpennun sanat. En ehkä pitänyt tuntemattomista kissoista, mutta pennut olivat poikkeus. Minä pidin pennuista, vaikkei itselleni ollutkaan moisia siunaantunut.
“Isäni? Isäni on Mesitähti! Hänhän on päällikkö ei sinunlaisesi erakko voi olla minun isäni ja Eloklaanin päällikön tuttava!” Tähtimöpentu oli tokaissut uhmakkaasti. Selkeästi Eloklaanin päällikkö ei ollut ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa tyttärensä kanssa jakaakseen tälle viisaita ajatuksiaan. Joku muu oli ehtinyt ensin, ja pennun ajatusmaailma näytti olevan nyt jo kovasti erilainen kuin hänen vanhempiensa. Hyvällä tuurilla joku voisi saada pennun pään käännettyä, ellei hänen mielensä ollut jo pilalla. Siinä tapauksessa kukaan ei voisi Tähtimöpennulle mitään, ja tämä tulisi todennäköisesti inhoamaan minua ja muita erakkoja lopun ikäänsä.
"Voi, totta se vain on. Sinun isäsi on oikein hieno kissa, joka kykenee hyväksymään muut piittamatta heidän syntyperästään", lausahdin yhä hymyillen. Tähtimöpentu kurtisti epäuskoisena kulmiaan.
"Voimme kyllä jatkaa myös tästä aiheesta puhumista, mutta tuo sammalpallo kuulostaa minun korvaani houkuttelevammalta. Miten on, osaavatko päällikön pennut opettaa tällaiselle erakolle sammalpallon säännöt?" kysäisin hymyillen. Aioin näyttää erityisesti tälle Tähtimöpennulle, ettei erakkoveri tehnyt minusta lainkaan huonompaa kissaa - päinvastoin.

//Tähtimö?

“Emo! Minne sinä menet?!” Salamanteri huusi pörhitellen karvojaan. “Emoo!” pikkupentu parkui häntä heiluen. “Ei hätää. Ei hätää”, Jupiter rauhoitteli poikaansa silittäen hänen selkäänsä. Pentu heräsi painajaisestaan makuusijalta, jossa tuoksui vielä Höyhenen, Untuvapennun, Katajapennun ja Hahtuvapennun tuoksut. “Haluan emon luo!” kollipentu parkui. “Höyhen meni klaaniin saat ehkä joskus vielä nähdä hänet mutta nyt elämme kaksin”, Jupiter maukui ystävällisesti. “Mentäisiinkö lähemmäs kaksijalkalaa saisit uutta tutkittavaa?” Jupiter ehdotti. “En tahdo”, Salamanteri naukui masentuneena. “Meidän täytyy tehdä jotain emme voi vain kadota masennukseen”, Jupiter sanoi ja nosti pieneksi jääneen pennun ilman kautta käpälilleen. Pienien tassujen tepsutus kuului, kun pikkuinen asteli ulos onton puunrungon sisältä. “Mennäänkö me?” hän kysyi innokas sävy ääneensä palaten. Jupiter ohitti pennun, joka lähti pian tämän perään nopeilla hölkkä askelilla. Täysikasvuinen kissa ei huomannut hidastaa askeliaan joten pikkuinen pentu puuskutti jo aikalailla, kun he saapuivat kaksijalkalalle. Jupiterin pysähdyttyä Salamanteri kellahti selälleen paljastaen pentukarvan täyteisen pikimustan vatsansa. Jupiter pörrötti poikansa pääkarvoja ja käänsi hänet takaisin vatsalleen. “Haluatko mennä tutkimaan paikkoja?” Jupiter kysyi. “Haluan mutten vielä nyt juuri minua väsyttää”, Salamanteri totesi haukotellen. “Pitäisikö meidän kuitenkin mennä tutkimaan vähän ja etsiä paikat jossa nukkua?” Jupiter ehdotti ja nousi istumasta seisaalleen. Salamanteri nyökkäsi ja ponnisti itsensä käpälilleen. “Noniin mennään”, Jupiter sanoi ja heilautti häntäänsä. “Mennään vain, mutta ovatko kaksijalat pelottavia?!” Salamanteri naukui silmät suurina ja uteliaina.
//Jupiter? :D

Iso, kiiltävä olento syöksyi karjuen Valon ja Sammakon ohi harmaata polkua pitkin. Valo painautui tiiviimmin isänsä turkkia vasten ja yritti suojata korvansa ärjyvältä ääneltä, joka otuksesta lähti.
"Nyt voimme mennä", Sammako sanoi, kun ärisijä oli mennyt menojaan, ja nappasi Valon kantoon. Kolli jolkutti harmaan polun yli kiireesti, ja Valo katsoi, miten maa liikkui hänen ilmassa roikkuvien jalkojensa alla.
Polun toisella puolella Sammakko laski Valon takaisin maahan ja lähti johdattamaan häntä kauemmaksi siitä. Valo tepasteli isänsä perässä ja yritti olla jäämättä jälkeen.
"Mikä se pahalta haiseva olio oli?" hän kysyi tältä vähän ajan päästä, kun he pysähtyivät pitämään lyhyen tauon.
"Niitä kutsutaan hirviöiksi", Sammakko selitti samalla, kun suki aivan hujan hajan sojottavia karvojaan. Valo matki häntä ja ryhtyi nuolemaan omaa turkkiaan tarmokkain kielenvedoin.
"Mitä hirviöt tekevät?" Valo kysyi uteliaana.
"Lähinnä ne juoksevat Ukkospolkua pitkin kaksijalkaloiden välillä", Sammakko vastasi kuin se olisi ollut mitenkään ihmeellistä tai outoa. Valo kurtisti kulmiaan.
"Mikä on kaksijalkala?"
"Paikka, jossa asuu kaksijalkoja."
"Mitä ovat kaksijalat?"
Sammakko kaiketi huomasi, että Valon pää alkoi paisua vastaamattomista kysymyksistä, ja naukui: "Saat sen ja paljon muuta selville huomenna, kun saavumme sellaiseen."
"Menemmekö me kaksijalkalaan?" Valo hämmästyi. "Mutta miksi?"
"Koska se on seikkailu", kolli virnisti leikkisästi ja kurkotti nuolaisemaan pennun päälakea. Valo nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sillä päätään, jonka karvat isä oli sekoittanut. Sammakko naurahti huvittuneena pennun reaktiosta.
"Pitääkö meidän aina seikkailla?" Valo huokaisi ja kellahti kyljelleen. Hänen tassujaan särki päivän kävelyn jälkeen. "Emmekö me voisi vain olla paikoillaan?"
Sammakko hymyili edelleen ja kallisti päätään katsoessaan poikaansa. "Mutta eihän se olisi hauskaa. Elämästä täytyy nauttia. Koskaan ei voi tietää, milloin potkaisee tyhjää."
"Potkaisee tyhjää?" Valo kummasteli.
Sammakko näytti siltä, että tajusi juuri lipsauttaneensa jotakin, mitä Valon ei olisi kuulunut tietää vielä. Kuin virhettään peitelläkseen kolli rojahti maahan selälleen ja nappasi Valon otteeseensa. Valo kikatti läpsiessään isänsä kasvoja ja väistellessään tämän isoja tassuja.
"Se on sellainen asia, josta sinun ei tarvitse vielä murehtia", Sammakko murahti leikin päätyttyä ja kosketti Valon nenää omallaan. "Seikkailu on osa elämää, ja sinäkin varmasti opit pitämään siitä, kunhan ensin vähän kasvat etkä väsy niin nopeasti."
Valo katsoi isänsä vihreisiin silmiin, joista hän näki omien iloisten kasvojensa heijastuksen. Hän nyökäytti päätään ja kävi makaamaan Sammakon rinnan päälle. Jos kerran isä sanoi, että hän oppisi pitämään seikkailuista, niin hän varmastikin oppisi.

Höyhen heräili pesässään Jupiterin viereltä. Oliko kaikki tämä ollut sittenkin unta? Oliko hän tiineenä? Kantoiko hän Jupiterin - elämänsä rakkauden - pentuja? Kyllä, se oli totta. Hän haukotteli raukena ja vilkaisi Jupiteriin, joka nukkui pää soturittaren kupeella. Kolli tiesi pennuista ja odotti niitä innolla. Hän nukkui joka yö pää kumppaninsa kupeella varmistaen, että tuntisi iltaisin niiden liikkeet. Höyhenen sydäntä särki se, että hän joutuisi viemään osan pennuista ja itsensä Kuolonklaaniin ja riistämään samalla osan Jupiterin perheestä. Hiekanvärisen kollin korvat liikahtivat ja tämä alkoi heräillä. Räpytellen unihiekkaa silmistään hän alkoi kehräämään. “Älä huoli saat tavata pennut aivan pian”, Höyhen naurahti ja hymyili lempeästi kumppanilleen. “Onko sinulla kipuja?” Jupiter kysyi huolissaan. “Vähän. Ei pahoja”, Höyhen kertoi. Hänen vatsaansa oli supistellut edellisyön, joten hän oli varma, että pennut syntyisivät pian. “Voinko auttaa jotenkin?” Jupiter kysyi nousten ylös. “Teen mitä vain.” “Ei tarvitse juuri nyt. Mutta jos et pane pahaksesi ole tässä vielä hetki minusta tuntuu, että pennut syntyvät kohta”, soturitar naukui anelevasti. Jupiter laskeutui takaisin makuulle ja silitteli hännällään naaraan selkää.
Supistukset jatkuivat päivän mittaan ja pian Höyhen pääsikin jo tosi toimiin. Supistukset alkoivat olla jo niin kovia, ettei hän voinut kuin mouruta ja ponnistaa. Pian ensimmäinen pentu syntyi maailmaan ja sen mustakellertävä laikkuisen turkkisen kollin jälkeen syntyi vielä kaksi naarasta ja kolli. Jupiter ja Höyhen nimesivät kissanpojat Salamanteriksi, Untuvapennuksi, Hahtuvapennuksi ja Katajapennuksi. Heidän esikoisensa jäisi Jupiterin luokse ja muut matkaisivat klaaniin Höyhenen itsensä kanssa. Salamanteri oli musta kolli kellertävillä laikuilla, Untuvapentu oli valkoinen naaras ruskeilla raidoilla, Hahtuvapentu oli myös valkoinen naaras ja Katajapentu oli hiekanvärinen kolli. He kaikki olivat täydellisiä.
Oli kulunut puolitoista kuuta pentujen syntymästä ja he olivat nyt vieroitusikäisiä, joka tarkoittaisi Höyhenen, Untuvapennun, Katajapennun ja Hahtuvapennun palaamista klaaniin. Pennut olivat puuhakkaita ja leikkivät keskenään kaiken aikaa. Oli sääli erottaa niin läheiset pikkuiset toisistaan. Hahtuvapentu oli aivan kuin pieni Höyhen itse! “Anna anteeksi tämä. Toivottavasti näämme vielä”, Höyhen kuiskaisi Jupiterin korvaan viimeisiksi sanoikseen. “Tämä on omaksi parhaakseni en voisi elää ulkona klaanistani.” Salamanteri keskeytti vanhempiensa herkän hetken tunkemalla esiin Höyhenen etujalkojen välistä. “Miksi olette noin surullisia? Ei tarvitse olla!” huoleton pentu sanoi ja hymyili onnellisuuttaan. “Emo lähtee sisarien ja veljen kanssa Kuolonklaaniin. Hän hän on puhunut teille siitä klaanista”, Jupiter sanoi. “Näkyillään, rakas”, Höyhen sanoi ja kosketti Jupiterin nenää omallaan. “Katajapentu, lopeta Hahtuvapennun kanssa tappelu ja tulkaa kumpainenkin tänne. Untuvapentu tule sinäkin”, Höyhen sanoi emollisella äänellään ja hymyili pennuilleen. Vain Jupiter tiesi hänen surustaan. “Me lähdemme nyt sanokaa hei hei isälle ja Salamanterille.” Höyhen nosti Hahtuvapennun niskanahasta ja paimensi muut pennut matkaan. “Hei hei”, Salamanteri sanoi isänsä auttamana. “Miksi viet meidät pois?” Untuvapentu kysyi hiljaa. “En vie teitä pois me lähdemme yhdessä”, Höyhen selitti. “Mihin emo menee!” Salamanteri kirkui itkuisella äänellä, joka rikkoi Höyhenen sydämen moniin palasiin. “Mennään jatketaan vain”, Höyhen paimensi pentuja.
Pian he olivat rajalla. Perheen entinen pesä oli lähellä rajaa siirtoa varten. Nyt olisi vielä helppo perua tämä. Ei! Olen päässyt tähän asti enää en lähde takaisin, Höyhen ajatteli ja astui rajan ylitse. Pennut vinkuivat hiljaa. “Emo meitä väsyttää”, Katajapentu sanoi itkuisella äänellä hänkin. “Missä isä? Missä veli?” Hahtuvapentu parkui. “Älkää itkekö pikkuiset, kohta olemme Kuolonklaanin pentutarhan suojissa”, Höyhen lohdutti. “Mennään syvemmälle löydämme leiriin itsekin”, hän sanoi ja paimensi pentuja edellään.
Saniaiset kahisivat ja esiin astui arpinen soturi - Mäyräkynsi! “Mäyräkynsi oletko se sinä!?” Höyhen huudahti. “Höyhentassu?” Mäyräkynnen silmät suurenivat järkytyksestä. “Keitä nämä pennut ovat?” hän kysyi. “Pennut tässä on Mäyräkynsi. Mäyräkynsi tässä ovat Katajapentu, Hahtuvapentu ja Untuvapentu”, Höyhen esitteli kissat toisilleen. “Sinulla on pentuja?” Mäyräkynsi kysyi ihmeissään. “On”, Höyhen vastasi. “Vie meidät leiriin ja ole sitten nopea. Pennut jäätyvät kuoliaiksi tässä säässä”, Höyhen aneli ja Mäyräkynsi johdatti heidät leiriin, jossa Höyhen pääsi suoraan Punatähden puheille.
Ilta oli edennyt niin pitkälle ja pennut olivat niin nälkäisiä, että Punatähti oli antanut seurueen levätä pentutarhassa seuraavaan aamuun. “Höyhentassu? En uskonut, että näkisin sinua enää koskaan!” Huomenkyyhky oli tervehtinyt vanhaa ystäväänsä ja Lumikkoviiksikin oli reagoinut lähes samoin. Nyt Höyhen ja pennut lepäisivät ensi aamua varten.

"Loistotassu, hei! Muistathan sinä minut? Olen Puh! Tahdotko sinä seuraa? Minulla ainakin on niin yksinäistä! Mehän voisimme vaikka pyydystää lehtiä tai käydä kiipeilemässä. Olen nähnyt sinut usean kerran puiden latvoissa, taidat pitää kiipeilystä yhtä paljon kuin minä?" Puh-niminen kotikisu sanoi. Loistotassu hymyili ystävällisesti. “Muistan minä sinut. Ja joo mennään vain kiipeilemään”, tummanharmaa kolli naukui ystävällisesti. Kolli ei ollut mitenkään mestari sosiaallisissa tilanteissa mutta itsekukin oli huono jossain asiassa. Loistotassu heilautti häntäänsä pois käpäliltään ja nousi käpälilleen. “Oletko hyvä kiipeilijä? Pidän itseäni sellaisena, sillä pidän kiipeilystä!” Puh höpötteli kollien tasuttaessa verkkaisesti kohti puita, jotka sijaitsivat kissojen käpälien alla olevan polun päässä. “Luulisin, että olen kohtalaisen hyvä”, Loistotassu sanoi itseään vähätellen. Oikeasti kiipeily oli kollin mielipuuhia ja hän oli taitava sännätessään puun epätasaista runkoa pitkin. “Entä tykkäätkö saalistaa?” kermanvärinen kissa naukui juuri, kun kaksikko kääntyi kaksijalkalan kadun kulmasta. Toverukset lähestyivät pikkuhiljaa metsäaluetta. “No. Kyllä minä saalistan joskus”, Loistotassu sanoi hieman ihmeissään kysymyksestä. “Tykkäätkö sinä saalistaa?” hetken empimisen jälkeen Loistotassu uskaltautui kysymään ja hymyili vienosti.
//Puh?