Hyvää yötä." kuiskasin Salamanterille. Salamanterin tuhiseva kuorsaus kuului korviini. Asetuin vuoteelleni. Katselin ympärilleni. Olin maailman onnellisin kissa, ainakin nyt. Toivoin, etten menettäisi Salamanteriakin, niin kuin menetin muut pentuni, ja Höyhenen. Toivoin että heillä olisi kaikki hyvin. Jos ei olisi, tulisin hakemaan heidät sieltä, vaikka väkisin. Ihan sama vaikka mitkä tahansa kissat minua estäisivät. Heidän turvallisuutensa oli tärkeintä, aina. Tiesin kumminkin, että minä olin valinnut erakkopolun, samoin Salamanteri. Sydäntäni raastoi se, että Salamanterikin olisi voinut mennä klaaniin halutessaan. Mutta hän oli halunnut jäädä tänne. Muut taas olivat halunneet mennä Höyhenen mukaan. Emonsa mukaan. "Minulla on sinut, Salamanteri, aina ja ikuisesti." kuiskasin. 'Ellet sinäkin halua lähteä pois.' minun oli pakko lisätä mielessäni. Silittelin pentuani hännälläni. Salamanteri käänsi kylkeään. Rakastin häntä. 'Kunpa muutkin pentuni olisivat täällä. Ja Höyhen.' ajattelin haikeana. Se oli ollut ihanaa aikaa, kun olimme kaikki vielä asuneet yhdessä. Sitä aikaa ei kuitenkaan enää ollut. Mennyttä ei voinut muuttaa. Se oli totta. Tulevaa kuitenkin pystyi, joten halusin pitää Salamanterin täällä. Asetuin vuoteelleni, nukkumaan seuraavaa päivää varten, josta tulisi taas seikkailuntäyteinen.

"Manteri? (Sori aika lyhyt.)"

Kurre oli turhaan jännittänyt Mesitähden vastausta, sillä päällikkö oli oitis toivottanut Kurren tervetulleeksi liittymään Eloklaanin jäseneksi ja sanonut, että uskoi hänestä tulevan vielä loistava soturi. Pitkästä aikaa Kurre oli tuntenut edes pientä yhteenkuuluvuuden tunnetta johonkin tajutessaan, että hänestä tulisi nyt ihka oikea klaanikissa.

Keskustelun jälkeen he olivat jatkaneet saalistusharjoituksia. Kurre oli napannut hiiren, vaikka olikin ollut täpärällä, ettei se päässyt karkuun. Mesitähdeltä oli kuitenkin jälleen herunut vain kehuja. Kurre ei osannut oikein reagoida niihin tai tiennyt, mitä olisi pitänyt tuntea. Hän tiesi vain, etteivät ne ainakaan tuntuneet huonolta. Ja eikö sekin ollut tavallaan jo positiivista?
”Nyt kun olet liittymässä Eloklaaniin, sinun on hyvä alkaa opettelemaan soturilakia. Jokaisen soturin on muistettava soturilaki ulkoa ja noudatettava jokaista kohtaa. Tuleva mestarisi opettaa sinulle soturilain, mutta voimme aloittaa jo nyt. Neljännessä kohdassa sanotaan, että saalista saa tappaa vain syötäväksi, ja Tähtiklaania on kiitettävä saaliseläimen hengestä", Mesitähti selitti seuraavaksi.
”Selvä”, Kurre vastasi.
’Soturilakia…’ nuori kolli pohti ja yritti muistella, mitä oli tähän mennessä kuullut siitä. Oliko silläkin jotakin tekemistä Tähtiklaanin kanssa? Kolli uskoi kuitenkin, ettei soturilain opettelussa olisi hänelle mitään ongelmaa. Hän oli kuitenkin hyvin hämillään, miksi eloklaanilaiset olivat niin varmoja Tähtiklaanin olemassaolosta, että kiittivät sitä riistasta. Elävät kissathan sen riistan pyydystivät, eivät kuolleet. Kurre piti kuitenkin parhaana toimia ohjeen mukaan ja kiittää Tähtiklaania — ainakin antaa ymmärtää tekevänsä niin — eikä lähteä kyseenalaistamaan klaanin uskontoa. Eihän hänen tarvitsisi sanoa sitä kenellekään ääneen, vaikka ei koskaan päätyisikään uskomaan tähän taianomaiseen Tähtiklaaniin. Tähtiklaani oli taatusti klaanisyntyisille ja pidempään klaanissa eläneille tärkeä, mutta Kurrelle Tähtiklaanilla ei ollut henkilökohtaisesti minkäänlaista erityistä merkitystä. Hän ei myöskään pitänyt sitä ajatusta houkuttelevana, että hakisi omaan elämäänsä merkitystä jo kauan sitten kuolleiden kissojen kautta.
Kurre havahtui ajatuksistaan, kun ehti vasta nyt prosessoida Mesitähden puhuneen ’tulevasta mestarista’.
”Kuka minun mestarikseni sitten tulee?” Kurre kysyi.
Nuori kolli ei tiennyt, oliko päätös jo tehty, mutta häntä harmitti nyt jo kovasti ajatus siitä, ettei Mesitähti voisi jatkaa hänen mestarinaan. Olihan tällä päällikön velvollisuudet hoidettavana. Vai voisiko tästä siitä huolimatta tulla hänen mestarinsa? Kurre toivoi hartaasti, että Mesitähti ei ainakaan valitsisi ketään sellaista soturia, jolla olisi ennakkoluuloja kotikisuista. Vielä pahempi olisi ollut sellainen mestari, joka loisi suuria paineita ja odottaisi liikoja nuorelta kotikisulta… Tai siis, entiseltä kotikisulta. Kurre koki jo valmiiksi niin voimakasta tarvetta todistaa itselleen, ettei ollut mikään kotikisu, ja tuotti itselleen jo niin paljon paineita uusien taitojen oppimisesta, että hänen itsetuntonsa tuskin kykenisi ottamaan vastaan enempää paineita.
Mesitähti oli katsellut häntä tovin pohtivan oloisena, vaikkakin hymyillen.
”En tiedä vielä”, tämä totesi viimein. ”Mutta älä sinä siitä murehdi, valinta on minun tehtäväni. Voit luottaa minuun, en tee hätiköityä päätöstä.”
Kurre nyökkäsi vain. Kyllä hän edelleen murehti, mutta yritti työntää ahdistuksen pois mielestään harjoitusten ajaksi. Hänen ei ollut alun perinkään ollut tarkoitus vaikuttaa stressaantuneelta, mutta Mesitähti oli jotenkin aavistanut hänen ajatuksensa neutraalista kysymyksestä huolimatta. Kurre ei oikein tiennyt, pitikö tästä päällikön kyvystä arvata hänen tunteitaan toisinaan niin selkeästi. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Hän myös piti itseään melko vaikeasti tulkittavana, joten se tuntui omituiselta, kun yksi kissa onnistui siinä noinkin usein.
”No niin, eiköhän lähdetä takaisin leiriä kohti. Ajattelin, että voisin matkalla pyydystää itse jotakin klaanille ja näyttää samalla sinulle mallia hieman erilaisesta hyökkäystekniikasta”, Mesitähti esitti.
Kurren suuret korvat kääntyivät eteenpäin valppaina, kun kollin kiinnostus heräsi.
”Kuulostaa hyvältä”, hän maukui vakavana, silmät mielenkiinnosta pyöreinä.
Mesitähti hymyili ja lähti kävelemään edellä.

Leiriin saavuttua Kurre kipitti Mesitähden perässä tuoresaaliskasalle pudottamaan hiirensä päällikön saalistaman mustarastaan viereen. Hän oli seurannut tarkkaan, kuinka Mesitähti oli odottanut paikallaan aluskasvillisuuden seassa, että lintu liikkuisi lähemmäs ja sitten napannut sen puoliksi ilmasta.
'Ehkä huomenna minäkin saan linnun', nuori kolli haaveili. Mielessään hän kuvitteli, miten onnistuisi hyppäämään ja nappaamaan lentoon lähtevän linnun kiinni, ennen kuin se ehtisi liian korkealle. Hän kuitenkin tiesi, että vaatisi paljon harjoitusta, ennen kuin sellainen liike onnistuisi häneltä yhtä täydellisesti kuin Mesitähdeltä.
'Minun on harjoiteltava kunnolla. Minun on opittava kaikki niin täydellisesti kuin mahdollista.'
Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisinä Kurren mielessä sen takia, että hän halusi tuntea elämänsä olevan merkityksellinen ja koki soturin taitojen oppimisen olevan kenties arvokkain asia, mistä hän nyt voisi löytää itselleen merkitystä. Lisäksi hän halusi todistaa muille, että hänenlaisestaan kotikisusta olisi taitavaksi soturiksi.
"Voit syödä joko nyt tai myöhemmin", Mesitähden sanat havahduttivat Kurren takaisin maailmaan.
"Ainiin, ajattelin pitää nimitysseremoniasi huomenna. Olet tainnut ehtiä nähdä jo parit oppilasnimitykset. Muistatko, miten niissä toimitaan vai haluatko, että kertaan sen sinulle?" päällikkö jatkoi kevyesti, kuin yrittäen vaikuttaa siltä, että nimitykset eivät olisi iso juttu. Kurren vatsanpohjaa kouraisi jännityksestä. Hän yritti muistella niitä aikaisemmin näkemiään seremonioita.
"No, kertaus ei varmaan olisi pahitteeksi", Kurre totesi. Mesitähti räpäytti silmiään myötäeläen.
"Niin minäkin ajattelin. Ei se ole monimutkaista, eikä sinun tarvitse tehdä juuri mitään, mutta on aina mukavampi, kun tietää mitä tapahtuu", valkea kolli maukui tyynesti. Sitten tämä selosti oppilasnimitysten kulun lyhyesti ja ytimekkäästi niin, että Kurre sai kuvan kaikesta olennaisesta - kuten siitä, että mestarin nenää tuli lopuksi koskettaa omallaan.

Kurren ruokahalu oli tiessään jännityksen vuoksi, joten Mesitähden hyvästeltyään hän oli siirtynyt leirin hiljaiselle reunustalle pesemään turkkiaan puhtaaksi. Kun viimeisetkin mutaiset häntäkarvat oli suittu, Kurre käänsi katseensa muutaman ketunmitan päähän, oppilaiden pesän suuntaan. Muutama oppilas oli syömässä sen läheisyydessä. Yksi heistä oli siniharmaa naaras valkoisilla tassuilla, toinen oli kilpikonnakuvioinen naaras ja kolmas ruskea, pitkäturkkinen kolli. Kurre ei tiennyt vieläkään muita oppilaita nimeltä kuin Närhitassun, joka ei sattunut nyt olemaan näköpiirissä, mutta pian hänen olisi pakko oppia tuntemaan kaikki eloklaanilaiset ikätoverinsa. Hyväksyisivätkö muut oppilaat Kurren heidän joukkoonsa? Saisiko hän milloinkaan näistä yhtäkään ystävää?
Kurre yritti työntää ahdistuneet ajatukset mielestään. Hän ei pystynyt olemaan täysin murehtimatta kaikkea, mutta ainakin hän päätti keskittyä ensin huomiseen nimitysseremoniaansa. Yhtäkkiä kermanvärisen kollin sydän pomppasi. Hän muisti ajatella vasta nyt, että saisi huomenna oppilasnimensä; oikean klaanikissan nimen. Kurrea ajatus uudesta nimestä ei kuitenkaan ahdistanut. Se jännitti yllättäen jopa hiukan hyvällä tavalla. Hänen kotikisunimensä ei enää määrittelisi häntä, vaan hänen klaaninimensä. Kurre halusi niin kovasti jättää kaiken menneisyytensä taakseen, että se, mikä kollin uudeksi nimeksi tulisi, ei ollut murehtimisen arvoinen asia.
Itse seremonia jännitti kollia kuitenkin niin paljon, että vaikka hänen oli jo pakko lähteä hakemaan ruokaa tuoresaaliskasasta, ei hän uskonut, että saisi nukuttua kunnolla. Kaikki tuntui hänestä niin äärettömän epätodelliselta.
'Minusta tulee oikea soturioppilas.'

//Mesi?

Salamanteri loikki aluskasvillisuudessa. Sade oli pyyhkinyt metsän ylitse ja raikasta tuoksua pursuili kaikkialta. Lehdillä oli pisaroita ja Salamanterin yksi lempi leikeistä oli työntää tassu lehden alle ja singota pisarat ympäriinsä ja sitten tulee paras osuus! Yrittää hyppiä niiden perään. Sitä hän tekikin nyt loikkien ympäriinsä. Juosten vain johonkin suuntaan hän alkoi haistaa toisten kissojen hajua.
*Missäköhän Jupiter on?* Salamanteri mietti. Hän unohti ajatuksen todella nopeasti, kun haistoi tuoretta kissan hajua.
“Lumikkoviiksi haistatko tuon?” vieras ääni sanoi toiselle kissalle.
*Niitä on enemmänkin?*
“Haistan. Se on varmasti vain joku ohikulkija”, Lumikkoviikseksi kutsuttu kissa naukui.
“Kävinkö kuitenkin katsomassa?” toisen kissan - kollin - ääni kuului sanovan.
“Ei! Minä menen”, Lumikkoviiksi sanoi hätäisesti ja tupsahti samaan pensaaseen, jossa Salamanteri piilotteli.
“Hei pikkuinen”, hän sanoi huomatessaan pennun. Salamanteri omaan rohkeaan tapaansa kallisti päätään.
“Hei vain Lumikkoviiksi”, Salamanteri sanoi. Lumikkoviiksi värähti.
“Mistä tunnet minut?” hän kysyi siristäen silmiään.
“Kuuntelin teitä!” Salamanteri sanoi ja nosti päänsä pystyyn.
“Ohhoh. Olet oikea salakuuntelija mutta kerroppas nimesi nuorukainen”, Lumikkoviiksi naukui hymyillen oikukkaasti.
“Olen Salamanteri”, Salamanteri kertoi tyytyväisenä itseensä. Lumikkoviiksen silmät suurenivat. “Salamanteri! Oletko se oikeasti sinä? Höyhenhallan pentu!” Lumikkoviiksi naukui innosta soikeana.
“Olen se minä. Onko Höyhen… miksikä kutsuit häntä? Höyhenpakkaseksi? Mutta onko hän kunnossa? Onko emo kunnossa?” Salamanteri innostui ja nousi takakäpälilleen hetkeksi seisomaan.
“Höyhenhalla. Hän voi mahtavasti ja sisaruksesi Untuvapentu, Hahtuvapentu ja Katajapentu voivat myös hyvin”, Lumikkoviiksi hymyili puhuessaan.
“Oi olen niin onnellinen tavatessani sinut!” Lumikkoviiksi naukui vielä.
“Jupiter. Isäni on myös hyvässä kunnossa ja olemme seikkailleet hänen kanssaan valtavasti. Olen oppinut paljon kaikkea esimerkiksi vaatimaan saalista ja kiipeilemään puuhun. En ole tosin saanut kiivetä korkealle, koska Jupiter pelkää, että loukkaannun”, Salamanteri kertoi innoissaan. “Ikävä keskeyttää ilonne, mutta meidän on edelleen häädettävä tämä pentu reviiriltämme”, saman kollin ääni kuului uudestaan ja hän työnsi päänsä sisään pensaaseen.
“Tässä on Höyhenhallan pentu Kalmakuu”, Lumikkoviiksi kertoi kollille kutsuen tätä Kalmakuuksi.
*Kalmakuu? Aika omituinen nimi.* Kalmakuun silmät levisivät.
“Hyvä tavata sinuakin mutta nyt meidän on mentävä rajalle anteeksi nuorukainen”, Kalmakuu sanoi.
“Minä voin viedä hänet”, Kalmakuu jatkoi ja nappasi Salamanterin niskanahasta. Hän alkoikin olla jo todella väsynyt joten kyyti rajalle ei haitannut. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja katosi pensaasta katsahtaen vielä kerran loistavin silmin Salamanteriin.

Jupiter otti uneliaan pentunsa vastaan rajalta ja kuljetti hänet pesään.
“Lumikkoviiksi-niminen soturi kertoi, että emo ja sisarukset ovat kunnossa”, Salamanteri kertoi isälleen pesässä ennen nukahtamistaan.
“Hyvää yötä”, Salamanteri sanoi vielä painaen muiston seikkailustaan mieleensä ainiaaksi.
“Hyvää yötä rakas pentuni”, Jupiter naukui ja silitteli Salamanterin turkkia uneen asti.

Ilmassa haisi tuhon katku, maailmassa oli kaaos ja heidän edessä vääjäämätön kuolema. Yksi isku. Kaksi. Kolme. Kop kop kop. Varjot valuivat notkeina repaleisten heinikkojen lomassa. Kuolleen kylmän auringon kummallinen polte kiemurteli Aaveen yllä ja leikitteli hänen turkillaan. Myös veitsenterävät haavaheinät huojuivat humaltuneesti tukahtuneessa ilmassa.
Kop. Kop kop.
Aave oli kohottanut sysimustan kuononsa kohti hitaasti kehittyvää tuomiopäivän taivasta. Tänään se oli epämääräisen harmaa, kuin likainen. Maailma kulki tälläkin hetkellä laahaavin askelin kohti kuolettavan sairautensa päätä. Päivää jolloin se murenisi teräviksi pieniksi kiteiksi ja lopulta jättäisi vain tyhjän tukehduttavan kuilun tassujen alle.
Musta kolli oli istunut paikallaan jo auringonnoususta lähtien ja yrittänyt tulkita linnun jatkuvan nakuttelun kryptistä viestiä ja se alkoi viimein avautua samanaikaisesti eläimen vahvojen öljynväristen siipien kanssa.
Tuomiopäivä on lähellä. Suuri yö tulee ja imee kaiken kissan muodossa kadotukseen. Metsän kissajoukot kerääntyvät koolle ja ovat valmiita uhraamaan itsensä suurelle yölle, jotta se voi ottaa todellisen muodon ja niittää kaikkien viattomat sielut.
“Onko kaikki hyvin?” Hehku kysyi silmin nähden järkyttyneeltä Aaveelta. Tanakan kollin turkki oli noussut sähköisesti pystyyn, kuin kurotellen mitä tahansa muuta kuin Aaveen kauhusta kimoilevaa ihoa.
“Se tulee pian.”
Hehku nyökkäsi.
“Tuho.” Aave hätkähti kuin olisi viimein vapaa liikkumaan kehonsa kahleista ja alkoi säntäillä edestakaisin. He kuolisivat kaikki.
Heidän yläpuolellaan pilvet olivat muodostaneet harmaan möykyn. Se oli selvästi kuoleman merkki, kissa, jonka katse ainoastaan sai jo Aaveen sielun kavahtamaan. Typertynyt Aave pystyi pudistelemaan enää päätään, eikä ilma ollut kuin vain piikikästä köynnöstä, joka edetessään keuhkoihin purki hänen sisuskalunsa auki, repien palaset irti toisistaan sille viiksikarvanvertaisista saumoista välittämättä. Ja lopulta Aaveesta oli jäljellä epämääräinen värisevä kasa osia ja tummaa nestettä.
Eikä tämä ollut unta. Tai oli, mutta osa siitä oli tapahtunut oikeasti. Vain unen kammottava loppu oli vielä todellisuudelta täyttämättä, mutta Aave tiesi, että maailma loppuisi pian, eikä sen tapahtumista voisi herätä.

Heräsin Taavin huutoon. Hetkessä olin valveilla hätääntyneenä. Meitä kohti rynnisti useampia kissoja, en edes ehtinyt laskemaan montako niitä oli. Ainakin silmämääräisesti enemmän kuin meitä. Suuri kolli joukon kärjessä oli iskeytymässä tuimana Taavin kimppuun, mutta onneksi Terttu ehti väliin. En kuitenkaan ehtinyt kauaa keskittyä kahteen toveriini, kun huomasin, kuinka yksi kissoista iskeytyi Kaikuun kiinni. Nopeasti päättyi pennun elämä vieraan kissan kynsiin. Kuinka kehtasivat! Kuinka uskalsivat! Kuinka saattoivat! Silmäni ammottivat kauhusta. Taavi ja Terttu taistelivat hengestään, ja pian Ressunkin luona oli kaksi kissaa kiertämässä tätä. Molemmat kissoista olivat suurempia kuin Ressu, punaruskea ja toinen tummanharmaa. Ressun katse oli sellainen, millaisena en ollut sitä vielä ikinä nähnyt. Olin nähnyt hänet vihaisena, mutten koskaan tällaisena. Hän suorastaan huokui vihaa. Kolli oli juuri todistanut läheltä pikkuruisen pennun kuoleman, eikä hän antaisi sitä anteeksi. Ikinä. Täysin raivon vallassa toverini puolusti henkeään, mutta ei se riittänyt näille verenhimoisille olennoille. Punaruskea kolli painoi Ressun maahan ja nopeasti tummanharmaa oli tämän kurkussa kiinni. Korvia repivä huuto ja huomasin, kuinka kallisarvoisen ystäväni katse lasittui. Teki mieli oksentaa tähän paikkaan. Ehkä teinkin niin. En ollut varma. Huomasin kookkaan vaaleanruskean turkin omaavan naaraan juoksevan minua kohti. Pyörähdin ympäri ja lähdin pötkimään pakoon niin lujaa kuin tassuistani suinkaan pääsin. Kuulin askeleet vähintäänkin yhtä nopeina takanani. Sydän takoi rinnassani hakaten tietään ulos. Ei sekään kestänyt tällaista. Voi Kaiku! Voi Ressu! Voi Taavi ja Terttu! Vaikka kuinka yritin tarpoa eteenpäin askeleet eivät vaimenneet takanani. Ja sitten -
Kaikki kävi niin nopeasti. Naaras iskeytyi kiinni häntääni ja pysäytti etenemiseni. Lysähdin vatsalleni maahan. Kynnet tarttuivat selkääni ja riuhtaisivat minut ympäri selälleni. Vatsani oli täysin paljas, kaulani myös. Päälläni naaras ei aikaillut vaan toimi heti. Tunsin kuinka verta alkoi pulputa vuolaasti ulos. Sitten en enää tuntenutkaan mitään. Räpyttelin silmiäni, mutta ympäristö hämärtyi näkökentässäni. Hiljalleen vaivuin ikuiseen uneen, josta minua ei saisi hereille ikinä.

Puhiksi esittäytynyt kissa oli Valosta epäilyttävän ystävällinen ja hymyili liikaa. Mitä kavalia ajatuksia kolli mahtoikaan piilotella tuon pyöreän päänsä sisällä? Kuitenkin, kun tämä mainitsi puheissaan metsäkissat, Valo ei voinut olla höristämättä korviaan kiinnostuneena - puhuiko kotikisu Kuolonklaanista?
"Mukava tavata teidät molemmat", Sammakko maukui iloisesti maassa köllöttävälle Puhille sekä yhä ylhäällä puussa roikkuvalle Loistotassulle. Loistotassun nimi herätti Valossa muistoja ajoistaan pentutarhalla sisarustensa kanssa. Heidän luonaan siivoamassa oli käynyt pariin kertaan nuoria kissoja, joiden nimi oli loppunut -tassuun.
"Ruoka maistuisi meille kyllä, vai mitä?" isä lisäsi ja vilkaisi takaansa kurkkivaan Valoon, joka katsoi takaisin kulmat epäluuloisesti kurtussa. Hän olisi mieluummin syönyt jossain kaksijalkalan ulkopuolella, kaukana näistä oudoista ja tuiki tuntemattomista kissoista.
"Ja mitä tulee niihin 'metsäkissoihin', taidat tarkoittaa klaanikissoja", Sammakko jatkoi sitten ja istuutui alas. Kolli kiepautti häntänsä käpälilleen, ja Valo kyyristyi hänen selkänsä taakse siten, että pystyi yhä tarkkailemaan parin hännänmitan päässä loikovaa Puhia. "Poikani Valo on Kuolonklaanista, samoin kuin emonsakin. Minä olen syntyjäni erakko."
Sammakon katse hakeutui puussa olevaan Loistotassuun. "Onko hänkin siis Kuolonklaanista? Vai siitä toisesta?" hän kysyi Puhilta. Valo kallisti hiukan ihmeissään päätään - mistä toisesta? Oliko muka muitakin klaaneja kuin Kuolonklaani?

//Puh?

Talvikkitakku venytteli vasenta etukoipeaan autuaasti ja päästi ilmoille suuren haukotuksen. Punaturkkinen naaras ravisteli päätään väsyneenä ja huiskautti häntäänsä. Ilmat olivat viilenneet jo tovi sitten ja naaraan suurin huolenaihe oli miten Kuutamotassu pärjäisi ilman häntä? Nyt hänellä ei ollut ketään lämmittämässä petiään! Vai oliko..? Talvikkitakku nielaisi ja katsahti maahan heiveröisenä. Kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty märkää sammalta. Oliko Kuutamotassu jo löytänyt itselleen uuden parhaan ystävän, kenties kumppanin? Talvikkitakku tuhahti. Mikäli asia todella olisi noin, olisi Kuutamotassulla hyvin huono maku. Talvikkitakun hyväntuulisuus katosi välittömästi, kun hän edes ajattelikin asiaa. Hän nousi ylös ja kolautti selkänsä puiseen, pyöreään hökkeliin missä hän oli yöpynyt viime yön. Naaraskissa sähähti äkäisenä ja väläytti majapaikalleen hampaita. Kaksijalan kujat näyttivät yhtä ankeilta, kuin aina ja hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti pois. Talvikkitakun käpälät syyhysivät takaisin metsään. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti asua kaksijalkalassa? Ei naaras ainakaan! Talvikkitakun vihertävät silmät selasivat harmaita kujia turhautuneina, mutta pian hänen katseensa osui metalliseen pönttöön. Eräs laiskanpulskea kotikisu oli neuvonut hänelle, että kaksijalat heittivät syömäkelpoista ruokaa niihin. Punaturkista se ruoka ei ollut lähelläkään syömäkelpoista, mutta kai se paremman puutteessa kelpasi. Talvikkitakku lähti kulkemaan kohti ruoka-astiaa nälkäisenä ja naaraan vatsan äänekäs kurina kuului taatusti Eloklaaniin asti. Talvikkitakku loikkasi harmaata ruokapönttöä päin ja kaatoi sen. Roskien löyhkä leijaili hänen nenäänsä ja se sai punaturkkisen kissan nyrpistämään nenäänsä ällötyksestä. Talvikkitakku työnsi päänsä roskien sekaan ja tassullaan kävi niitä läpi. Talvikkitakku nosteli hampaillaan epämääräisiä asioita pois ja pian hän löysikin jotain syötävää. Naaras oli juuri nostamassa lihakimpaleen itselleen, kunnes jokin työnsi hänet syrjään. Talvikkitakku horjahti ja päästi ilmoille kimakan sähähdyksen. Harmaaturkkinen ja laikullinen kissa otti itselleen Talvikkitakun löytämän lihapalasen. Punaturkki katsoi häijyn näköistä kollia vihaisena ja näytti kujakollille koko hammasrivistönsä.
"Se kuuluu minulle. Päästä irti tai saat katua", Talvikkitakku sihahti hampaidensa välistä ja paljasti kyntensä. Naaras oli jo valmiiksi huonolla tuurilla ja kollin röyhkeä toiminta oli vain lisännyt hänen pahaa mieltään.
"Kaduilla eivät päde kotikisujen säännöt", tuntematon kolli murahti lyhytsanaisesti ja ylimielisesti. Kolli kääntyi lähteäkseen ja Talvikkitakku pörhisteli karvojaan. Hän oli löytänyt sen lihan ensin, olisi siis reilua, että hän saisi syödäkseen ensin. Harmaaturkki saisi etsiä itselleen muuta syötävää, mutta tuo kuului hänelle.
"Ensinnäkin, en ole kotikisu, vaan tulen Eloklaanista. Ja toisekseen, tuo liha on MINUN, annan sinulle viimeisen varoituksen. Tänne se tai pistän sinut anelemaan armoa", Talvikkitakku kivahti ja alkoi todella tympääntyä kujakissan käytökseen. Kolli kääntyi taas katsomaan Talvikkitakkua. Uhkaava kissa otti yhden askeleen lähemmäksi korkeaa naarasta, joka tapitti vanhempaa kollia äkäisenä.
"Tai mitä, luuletko että pelkään tuollaista pehmokisua?" harmaaturkkinen kissa kysyi ivallisesti ja tuhahti. Talvikkitakku rääkäisi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi taitavasti hiilenharmaan kissan selkään. Naaras raapi kollin lyhyttä turkkia vimmatusti ja oli juuri tarraamassa tuntemattoman kissan korvaan, kunnes kolli heittäytyi selälleen. Talvikkitakku ei ehtinyt loikata kissan alta pois, vaan litistyi kissan alle. Talvikkutakku ulahti kivusta, sillä hänen lentäessään selälleen, jokin tuntui lävistävän hänen selkänsä. Naaras puri huultaan, jotta ei huutaisi pahemmin. Onneksi kujakolli ei ollut sen suurempi, joten muutamalla potkulla hän sai kollin liikkumaan. Talvikkitakun kurkusta kumpusi murina, kun hän katsoi silmästä silmään kissaa.
"Olisi varmaan reilua, jos edes kertoisit nimesi, niin tiedän ketä vastaan minä taistelen", kolli naukaisi ja sai naaraan hyvin epäluuloiseksi. Mitä toinen halusi? Kaksijalkala oli muutenkin hänelle epämieluisa ympäristö ja tämän alueen kissat vaikuttivat kaikki hyvin epäluotettavilta. Talvikkitakku oli avaamassa suunsa, mutta päätyi vain tapittamaan kollia.
"Tiikeri, senkö sinä halusit tietää?" kolli murahti ja kohotti kulmiaan kysyvänä.

Naaraskissan katse harhaili ja pian se osui hänen lihakimpaleensa. Naaras avasi suunsa, mutta syöksähti lihapalasen luokse ja nappasi sen nopeasti hampaisiinsa. Kivistävä tunne selässä tuntui lamaannuttavan hänet, mutta Talvikkitakku säntäsi juoksuun. Hän kääntyi katsomaan Tiikeriksi esittäytynyttä kissaa ja virnuili toiselle voitonhimoisesti.
"Talvikkitakku, senkö sinä ruokarosmo halusit tietää?" punaturkkinen kissa mumisi ruoka suussa ja kiihdytti pitkillä koivilla vauhtiaan. Naaraan selän kipu tuntui hidastavan häntä hieman, mutta katsoessaan taakseen, oli Tiikeri jo kadonnut. Naaraskissa virnisti, toinen oli taatusti luovuttanut! Kaksijalkalan harmaat kadut vilisivät hänen silmissään ja pian naaras uskalsi hiljentää nopean juoksunsa hiljaisemmaksi jolkotteluksi.
"Talvikkitakku yksi, Tiikeri nolla!" punaturkkinen naukaisi ylpeästi.
Naaraskissa unohti kuitenkin katsoa eteensä ja pian hänen vasemmaltaan puolelta, pimeältä kujalta syöksähti hänen eteensä kolli. Talvikkitakku kompastui hiilenharmaaseen kolliin ja lensi täyttä häkää harmaalle kivikadulle. Talvikkitakku tuiskahti naamalleen ja kiljahti säikähdyksestä.
"Tiikeri yksi, Talvikkitakku yksi", sama hiilenharmaa kissa murjaisi ja katsoi maassa retkottavaa naarasta ylimielisen huvittuneena. Talvikkitakun teki mieli kirota toinen alimpaan Pimeyden metsään, mutta hän tyytyi vain mulkoilemaan Tiikeriä vihaisesti.
"Tuon sinä teit aivan tahallasi, halpamainen temppu! Kunhan minä vain nousen tästä niin - auts - nyljen sinut elävältä!" Talvikkitakku ulahti ja raivo hänen sisällään kiehui yhä suuremmin. Naaraasta tuntui, että hän voisi repiä kollin silmät tuon päästä. Tiikeri tuli katsomaan naarasta hieman lähempää ja tutki etenkin Talvikkitakun selkää.
"Vie kapinen kuonosi pois turkistani, kuuletko?!" Talvikkitakku komensi tuota, mutta Tiikeri ei järkähtänytkään. Kolli tarttui johonkin ja vetäisi varovaisesti vierasesineen naaraan selästä. Punertava kissa pakotti itsensä pysymään paikallaan, jotta ei kävisi hiilenharmaan kissan kimppuun. Naaras tunsi kuinka veri tahri hänen turkkinsa entistä punertavammaksi. Pian Tiikeri sai työnsä valmiiksi ja heitti läpinäkyvän, terävän palasen Talvikkitakun tassujen juureen. Naaras nuuhkaisi veristä esinettä ja katsoi Tiikeriä happamana. Hän ei aikonut edes kiittää toista, sillä kolli oli aiheuttanut hänelle tarpeeksi päänvaivaa. Tiikeri kohautti olkiaan, nappasi Talvikkitakun löytämän lihapalasen ja jolkotteli sitten matkoihinsa. Talvikkitakku älähti hiilenharmaan kollin perään, mutta toinen vaikutti tuntevan kaksijalkalan kadut häntä paremmin. Mikäli hän ikinä enää törmäisi tuohon kapiturkkiin, saisi hän kuulla kunniansa. Talvikkitakku kampesi itsensä ylös ja varoi astumasta terävään palaan. Takuulla Tiikeri oli juoninut sen hänen selkäänsä, mokoma maanvaiva. Ärtymys ei ottanut laantuakseen, joten naaras lähti suorastaan myrskynmerkkinä kulkemaan kaksijalkalan harmaita katuja pitkin.

Hetken tallattujaan kaksijalkalan polkuja pitkin Talvikkitakun nenään leijaili herkullinen tuoksu. Oliko se todella... liha? Naaras seurasi lihan herkullista tuoksua avonaiselle kaksijalanpesälle. Surkeana jäljittäjänä hänellä oli jonkinlaisia vaikeuksia jäljittämisessä. Naaras kurkisti varovaisesti sisälle ja hänen viiksensä väpättivät uteliaina. Kaikista vähiten hän luotti kaksijalkoihin, mutta pesässä ei vaikuttanut olevan ketään.. Naaras hiipi pesään sisään hiljaa ja seurasi lihan tuoksua. Miten se olikin näin voimakas? Naaras pysähtyi kuin seinään, sillä kaksijalan löyhkä oli täällä vahvempi. Naaras loikkasi oudolla, puiselle tasolle ja tunsi kuumuuden leijailevan ilmassa. Talvikkitakku katsoi kummastuneena pyöreää esinettä, jonka sisällä oli lihaa. Esine piti rätisevää ääntä ja siitä lenteli kuumia roiskeita naaraan kuonolle. Talvikkitakku ravisteli itseään ja vahingossa pudotti läpinäkyvän purnukan kaksijalanpesän lattialle. Naaras säpsähti ääntä ja asteli lähemmäs lihoja. Hän laski tassunsa pyöreän esineen sisälle, mutta se oli virhe. Naaras ei ollut koskaan tuntenut yhtä polttavaa kipua anturassaan. Hän kompuroi itsensä, esineen ja lihat lattialle. Naaras vinkaisi ja laskeutui kolmelle tassulle kömpelösti. Hän sukaisi anturaansa muutaman kerran ja niiskaisi. Miksi mikään ei tuntunut menevän suunnitelmien mukaisesti. Hän ei ehtinyt miettiä kauempaa, sillä hän kuuli kaksijalan lähestyvän häntä. Miettimättä hän nappasi suuhunsa kuuman lihan ja juoksi se suussaan ulos. Hänen vasenta anturaansa poltteli edelleen, naaraan selkää kivisti ja Talvikkitakun kasvot olivat naarmuilla. Nälkä lisäsi hänen kiukkuaan ja naaras oli päättänyt syödä tämän lihan. Tätä ei veisi häneltä pois kaksijalka tai se typerä kujakollikaan! Talvikkitakku lähestyi pesän suuaukkoa, mutta huomasi sen sulkeutuneen. Talvikkitakku nielaisi ja ainoa mitä hän keksi, oli lihan hotkaiseminen. Hän nielaisi sen lähes yhtenä suukappaleena ja yskäisi muutaman kerran. Talvikkitakun sydän hakkasi hänen sisällään, hän oli jumissa kaksijalanpesässä. Mitä hän tekisi nyt?

Loistotassu ei ehtinyt vastata Puhin kysymykseen klaanielämästä, sillä paikalle saapui kaksi tuntematonta kissaa. Puh katseli vierailijoita puun oksastolta uteliaana ja väläytti kaksikolle leveän, aurinkoisen ja iloisen hymyn. Vanhempi kolli kysyi Puhilta ja Luistotassulta olivatko he paikallisia. Se sai kermanvalkean kollin nyökkäämään empimättä. Loistotassu loikkasi vielä yhden oksan korkeammalle ja mutisi jotain kiireistään. Puh nyökkäsi kotikisukollille ja lähti itse laskeutumaan kömpelösti alas. Kolli pyllähti viimeiseltä oksalta alas ja jäi istumaan hassuun asentoon kissojen esittäytyessä.
"Hauska tavata Sammakko, hauska tavata Valo! Minä olen Puh, hauska saada uusia ystäviä!" Puh maukaisi aurinkoisesti ja kellahti selälleen, paljastaen vatsansa kaksikolle. Pienempi kissoista vaikutti epäluuloiselta, mutta Puh oli varsin tottunut siihen. Moni kissa oli epäluuloinen saapuessaan kaksijalkalaan.
"Oletteko te ajatelleet viipyä pitkäänkin? Minulla olisi ainakin tarjota teille syötävää mikäli olette nälkäisiä", Puh tarjosi ystävällisesti ja tapitti vuorotellen molempia kissoja.
"Tuo harmaavalkea kissa on muuten Loistotassu, hän oli ennen niitä metsäkissoja, mutta nykyään elää emonsa kanssa täällä kotikissoina", Puh naukaisi ja huomasi Valon kiinnostuneen hänen sanoistaan hieman. Puh otti ruohikolla parempaa asentoa ja sukaisi takakäpäläänsä, johon oli jäänyt vihertävä laikku ruohosta. Hän nyökkäsi sitten ja viittoi kissakaksikkoa istumaan hänen lähistölleen.
"Ovatko ne metsäkissat teille tuttuja? Oletteko te kenties itsekin niitä vaiko kulkijoita? Kotikisuja ette taida olla, sillä ette ole täältä päin ja harva kotikisu kulkee pitkälle", Puh järkeili ja hymyili sitten uteliaasti. Hän oli kiinnostunut tietämään näiden kahden kissan taustoista tarkemminkin. Kollista oli aina mukava saada uusia ystäviä! Puh suki pehmeää turkkiaan, mutta piti katseensa Sammakossa ja Valossa. Vanhempi kolli vaikutti hyvinkin ystävälliseltä ja avoimelta kissalta, nuorempi oli taas huomattavasti varautuneempi.

Mesitähti oli luvannut, että voisi opettaa Kurrea taas seuraavana päivänä sitten, kun olisi palannut auringonnousun rajapartiostaan. Päällikkö oli ollut ilahtunut Kurren ensimmäisestä saaliista ja antanut kunnon kehut, mikä oli lämmittänyt nuoren kollin mieltä entisestään. Kun Kurre oli saapunut Mesitähden johdolla leiriin hänen itse nappaamansa orava tiiviisti hampaissaan, Mesitähti oli saattanut hänet klaaninvanhimpien pesälle, jossa nuori vierailija tulisi yöpymään ainakin toistaiseksi.

Kurre katseli sammalalusillaan makaavia, tehtävistään vapautettuja kissoja, jotka olivat taatusti eläneet lukemattomia vuodenaikoja. Hän epäröi hieman, miten nämä suhtautuisivat häneen. Kurre ei ollut myöskään varma, miten hänen olisi pitänyt suhtautua klaaninvanhimpiin.
"Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille", Mesitähti sanoi ja hipaisi samalla Kurren kermanväristä turkkia hännällään.
Kurre vilkuili hetken aikaa klaaninvanhimmasta toiseen ja toivoi, ettei hänen epäröintinsä näkynyt läpi. Nokilintu, joka oli ehtinyt avata suunsakin jo heidän astuessa pesään, oli erittäin tummanruskea naaras, jonka toinen takatassu oli valkoinen. Tämän vieressä nukkuva Hiilloskatse taas oli tabbykuvioinen, tummanruskea kolli. Heidän vasemmalla puolellaan hopeanvalkoinen kolli, Hopeaputous, katseli Kurrea uteliaan oloisena, ja toisella puolella pesää valkoinen, kilpikonnalaikkuinen naaras, Kirsikkakuono tapitti häntä varautuneen oloisena.
"Hei kaikki", Kurre tervehti hieman vaisusti ja nyökkäsi samalla, pudotettuaan oravan suustaan.
Hän asettui Mesitähden osoittamalle vapaalle sammalpedille.
"Hei vain", Hopeaputous maukui.
Kirsikkakuonokin räpäytti silmiään hänelle ystävällisen tervehdyksen eleenä. Mesitähti vaikutti arvioivan Kurrea hetken katseellaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tämän mielessä liikkui. Hänen turkkiaan pisteli aina epämukavasti, kun joku kiinnitti häneen niin tarkkaan huomiota pitemmän aikaa. Nyt hänen suuntaansa katseli kuitenkin useampi kissa, joista suurin osa oli tuntemattomia. Kermanvärinen kolli vältteli muiden katseita ja otti makupalan oravastaan kiusallisena.
"Jätän teidät nyt jatkamaan rauhassa tutustumista", Mesitähti onneksi rikkoi hiljaisuuden ja lisäsi hymyillen:
"Nähdään sitten huomenna pääaukiolla heti aurinkohuipun jälkeen, Kurre."
"Hyvä on. Huomiseen, Mesitähti", Kurre vastasi ja jatkoi sitten oravan syömistä.
Heti, kun päällikkö oli kadonnut näkyvistä, Nokilintu avasi jälleen suunsa:
"No, mutta Kurre, mistäs sinun tassusi löysivät Eloklaaniin? Aiotko jäädä pitkäksi aikaa?"
"Onko sinulla sukulaisia täällä?" Hopeaputouksen oli välttämättä jatkettava kysymysten virtaa.
Kurre teki parhaansa pitääkseen malttinsa. Hän yritti ajatella, kuinka nämä olivat vain höperöjä vanhuksia, jotka kaipasivat juttuseuraa. Hänen polkuanturoitaan kuitenkin pisteli ärtymys, kun Nokilintu ja Hopeaputous yrittivät heti udella häneltä kaikkea henkilökohtaista. Kurre pureskeli suunsa rauhassa tyhjäksi, yrittäen samalla pysyä rauhallisena, ennen kuin vastasi lyhyesti:
"Ei ole. Tulen kaksijalkalasta."
Hän ei halunnut katsoa klaaninvanhimpia silmiin, joten hänen oli vaikea arvioida, miten nämä oikein reagoivat hänen kotikisutaustaisuuteensa.
"Lähditkö pois? Vai meinaatko palata takaisin? Harva kotikisu jättäisi leppoisan elämänsä taakse noin vain", Nokilintu hämmästeli. "Ja olet niin nuorikin!"
Kurren sisällä kiehahti. Mikä näitä vanhoja kirppukasoja vaivasi? Miksi he luulivat olevansa oikeutettuja tietämään kaiken? Hän ei vastannut Nokilinnulle, vaan jatkoi syömistä vaiti kuin ei olisi kuullutkaan. Hänestä ei tuntunut hyvältä ajatukselta tiuskia klaaninvanhimmille, sillä oli ymmärtänyt heidän olevan arvostettuja klaanin keskuudessa.
"Ei sinun ole pakko kertoa", Kirsikkakuono kehräsi lempeästi. Se ei kuitenkaan auttanut enää.
"En palaa takaisin", Kurre tokaisi hampaat irvessä.
Hetkeksi tuli hiljaista, mutta Kirsikkakuono maukui sitten rauhalliseen äänensävyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut:
"Mukavaa, että löysit tiesi Eloklaanin luokse, Kurre. On aina ihana saada vierailijoita."
Kurren niskakarvat silottuivat.
"Voi, se on kerrassaan sydäntä lämmittävää!" Nokilintu kehräsi väliin.
"Mukava olla täällä", Kurre vastasi Kirsikkakuonolle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras sentään kunnioitti hänen yksityisyyttään.
Tunnelma neutralisoitui hiljalleen, kun klaaninvanhimmat alkoivat rupatella keskenään. Kurre nielaisi viimeisen palansa oravasta, joka oli ollut oikein erityisen murea ja maukas. Hän tuumi, mahtoiko se johtua vain siitä, että se oli ollut hänen ensimmäinen oma saaliinsa. Kolli oli tohkeissaan siitä, että saisi ehkä huomenna pyydystettyä jotakin muuta. Tämä säpsähti ulos ajatuksistaan, kun kuuli nimensä:
"Hei Kurre, et vastannut mitään toiseen kysymykseeni." Se oli Nokilintu, joka jatkoi: "Kauanko aiot viipyä täällä?"
Kirsikkakuono väläytti Kurrelle omituisen katseen, jonka Kurre arvioi huolestuneeksi. Hopeaputous loi Nokilintuun tiukan, varoittavan katseen. Kurre oli kuitenkin jo ehtinyt leppyä saatuaan vatsansa täydeksi, eikä hän pitänyt kysymystä yhtä tunkeilevana. Hän kohautti raidallisia lapojaan. Nuori kolli oli juuri vastaamassa, ettei oikeastaan tiennyt, kun Nokilintu keskeytti hänet.
"Vai oletko ajatellut jäädä ja liittyä klaaniin?" tumma naaras rohisi kullankeltaiset silmät uteliaasti mutta ystävällisesti kiiluen. Kurren sydän jätti lyönnin välistä. 'Jäädä ja liittyä klaaniin?'
Entinen kotikisu tajusi tuijottavansa eteenpäin silmät pyöreinä. Nokilintu ja kumppanit odottivat vastausta uteliaat ilmeet kasvoillaan. Kurre ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, että klaaniin liittyminen voisi olla yksi realistinen vaihtoehto. Hän oli haaveillut ajatuksesta lähinnä vain ajatusleikkinä, joka oli lähtenyt sotureiden ihailemisesta. Nyt hän kuitenkin luotti jo Mesitähteen sen verran hyvin, että harkitakseen klaaniin liittymistä hänen täytyisi vain luottaa itseensä ja siihen, että hänestä olisi oikeaksi metsäkissaksi - että hänestä voisi jonain päivänä tulla soturi.
"Tuota..." Kurre empi.
"En tiedä", hän myönsi vakavana. "Luuletteko te, että minusta olisi soturioppilaaksi?"
Jostakin syystä hän luotti klaaninvanhinten arviointikykyyn, vaikka ei erityisemmin heistä pitänytkään. Hänen vatsaansa kouraisi, kun hän jännitti, mitä he vastaisivat.
"Miksei olisi?" Nokilintu ihmetteli. "Sinun pienistä tassuistasihan sujuu metsästyskin jo mainiosti! Et sinä mikään kotikisu ole."
"Olen samaa mieltä", Kirsikkakuono kehräsi rohkaisevasti ja hymyili. "Emmekä mekään klaanisyntyisiä ole", tämä lisäsi.

Seuraavana aamuna Kurre avasi silmänsä hyvin hämillään siitä, missä oikein oli nukkunut. Sitten hän muisti, että oli siirtynyt klaaninvanhimpien pesään. Edellisen illan keskustelut pyörivät hänen päässään. Se, mitä klaaninvanhimmat olivat hänestä sanoneet, oli vaikuttanut suuresti hänen pystyvyysuskoonsa. Hän ei ollut ehkä kaikista itsevarmin kissa, mutta ainakin hän oli nyt varma siitä, mitä halusi elämältään.
Kurre venytteli ojentaen etutassujaan, ennen kuin tassutti ulos pesästä yrittäen olla herättämättä klaaninvanhimpia. Oikeasti häntä kiinnosti vähemmän se, että joku heistä heräisi kuin se, että ei itse joutuisi taas kuuntelemaan heidän turhanpäiväisiä höpinöitään. Kolli katsahti ylös. Aurinkohuippuun ei olisi kauan. Hän katseli epäilevänä ympärilleen. Aukiolla ei ollut onneksi kauhean paljon kissoja. Hän ei pitänyt siitä, että muut tuijottaisivat, saatikka olisivat tulleet puhumaan. Pari oppilasta lähti mestariensa perässä ulos leiristä. Tuoresaaliskasalla ei ollut kuin muutama soturi, joista yksi lähti jolkuttamaan pentutarhan suuntaan kani hampaissaan. Kasa ei näyttänyt erityisen suurelta, mutta Kurrella ei oikeastaan ollut edes nälkä. Häntä jännitti aivan liikaa, jotta olisi pystynytkään syömään. Niinpä hän jäi paikalleen sukimaan turkkinsa puhtaaksi läpikotaisin. Siitä huolimatta, että kolli oli pessyt mutaisen turkkinsa kokonaan kolmesti edellisen auringonlaskun aikaan, tunsi hän edelleen pienen löyhkän vatsassa, hännässä ja tassuissaan. Kurre oli kaksijalkalassa tottunut pitämään turkkinsa kiiltävän puhtaana poikkeuksetta, joten hänellä olisi vielä paljon totuttavaa, mitä tuli metsän epäpuhtauksiin. Kurre oli huomannut sään alkavan kylmetä, mikä oli sekin hänelle jo haaste itsessään.
Kun kermanvärinen kolli oli saanut turkkinsa puhtaaksi, hän havahtui mietteistään nähdessään lähestyvän, valkean hahmon.
"Siinähän sinä olet! Oletko valmis tämän päivän harjoituksiin?" Mesitähti maukui iloisena.
Nuori kolli nyökkäsi. "Olen."
Hän yritti piilottaa hermostuneisuutensa kävellessään Mesitähden kanssa kohti leirin uloskäyntitunnelia. Piikkihernetunnelin toisella puolella Kurre pysähtyi. Hänen sydämensä jyskytti.
"Hei, M-Mesitähti..."
"Niin, Kurre?" Mesitähti kääntyi, pysähtyi ja hymyili. Tämän katse oli niin avoin, että Kurresta tuntuikin yllättävän helpolta puhua.
"Silloin, kun pyysin sinua kertomaan, jos voisin tehdä mitään vastapalvelukseksi, käskit minun elää itseäni varten ja tehdä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi", hän aloitti ja muisti ajatelleensa, kuinka se ei ollut mikään oikea vastaus. Mesitähti odotti tyynesti, mutta Kurre oli aistivinaan hänessä pienen hämmennyksen. Vaikka Kurre ei tiennyt ollenkaan, millaisen vastauksen tulisi saamaan, hän jatkoi empimättä:
"No, minusta tuntuu, että tiedän nyt, mikä minut tekee iloiseksi. Haluan liittyä Eloklaaniin."

// Mesi?

Kurre: 89kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Into: 49kp! -

Jupiter: 13kp -

Kurre oli harjoitellut muutamaan otteeseen Mesitähden näyttämää hyökkäystekniikkaa saman vaanimisasennon kanssa. Mesitähti oli luvannut, että hän pääsisi kokeilemaan tekniikoita oikean riistan nappaamiseen sen jälkeen.
"Oikein hyvä, kyllä me näillä alkuun pääsemme", Mesitähti sanoi heilauttaen häntäänsä ja jatkoi: "Seuraavaksi tehtävänäsi on etsiä saalis ja yrittää saada se kiinni. Voit hyödyntää hajuaistisi lisäksi myös näköaistiasi; kun maa on mutainen, eläinten jäljet jäävät helposti näkyviin."
Kurre ei oikein osannut lukea päällikön ilmettä. Oliko tämä tyytyväinen hänen liikkeisiinsä vai halusiko tämä vain kannustaa häntä surkeista liikkeistä huolimatta? Kurre tyytyi jälleen vain nyökkäämään ilmaisten, että oli ymmärtänyt ohjeen. Hän käänsi mutaiset tassunsa toiseen suuntaan ja lähti kävelemään eteenpäin, virittäen kaikki aistinsa riistan merkkien varalle. Parin hännänmitan päässä hän kuitenkin kääntyi vielä Mesitähden puoleen.
"Mitä jos eksyn metsään? Kaikki näyttää niin samalta täällä."
"Et sinä eksy ja jos eksyt, tunnistat kyllä hajumerkkimme reviirin rajalla", Mesitähti vakuutti hieman huvittuneen oloisena.
"Ai, niin joo", Kurre maukaisi nopeasti, kykenemättä hymyilemään. Hän ei ollut huvittunut mistään sen päivän jälkeen, kun oli jättänyt kaksijalkalan, vaikka pystyi kyllä ymmärtämään toisinaan, miksi toisia kissoja huvitti.
"Lykkyä tykö!" valkea päällikkö toivotti, kun Kurre suhahti eteenpäin saniaisten läpi.
Hän mietti, seuraisiko Mesitähti häntä nähdäkseen, miten hän onnistuisi. Mutta väliäkö sillä, hän ajatteli. Entinen kotikisu halusi kaikista eniten todistaa itselleen, että osaisi saalistaa; että hän oikeasti pärjäisi yksin luonnossa.
Hetken käveltyään Kurre pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään tarkemmin. Mesitähti oli opastanut hyödyntämään maassa näkyviä jälkiä, mutta mutainen maa Kurren ympärillä oli niin sotkuinen, ettei hän osannut tunnistaa, oliko jokin pieni eläin liikkunut siellä, saatikka mihin suuntaan. Hän oli tunnistavinaan muutaman tassunjäljen ja pohti, oliko metsästyspartio kenties jo ollut täällä tänään ja säikyttänyt kaiken lopun riistan jonnekin kauemmas. Äkkiä Kurren korvat värähtivät. Jostakin läheltä kuului rapinaa. Kurre käänsi katseensa vasemmalle ja nuuhki ilmaa. Hiiri!
Pieni jyrsijä nakersi jotakin muutaman ketunmitan päässä, pienen puun juurella. Kurre ei nähnyt sitä kunnolla, sillä kermanvärisen kissan ja pikkuruisen hiiren välissä oli pensas. Se oli todennäköisesti pelastanut tilanteen, sillä hiiri ei ollut huomannut Kurren pysähtyneen pensaan taakse. Vaalearaitainen kolli kyyristyi jälleen harjoittelemaansa vaanimisasentoon ja yritti kiinnittää huomiota häntänsä laskemiseen, vaikka vihasi sitä tunnetta, kun tuuhea häntä hipaisi märkää, likaista metsämaata. Kurre lähti varovasti hiipimään hiirtä kohti pensaan viertä pitkin. Pensaan jälkeen ei ollut kuitenkaan enää mitään, mihin kolli olisi voinut maastoutua. Häneen iski epävarmuus. 'Se on liian kaukana.'
Kurre ei olisi mitenkään päässyt tarpeeksi lähelle ilman, että hiiri näkisi hänet. Hän muutti strategiaansa; hänen täytyisi nyt olla nopea. Entinen kotikisu liikkui vielä pari askelta vatsa maata viistäen, keikautti takapuoltaan kerran nopeasti puolelta toiselle ja ponkaisi hiirtä kohti kahdella suurella loikalla. Ensimmäiseen loikkaan noustessa hiiri kuitenkin huomasi Kurren, jähmettyi sekunniksi sekä pinkaisi juoksuun. Kurren onnistui läimäyttää hiiren takapuolta kynsillään, mutta ei osunut kunnolla. Hetken aikaa tämä jahtasi hiirtä, kunnes se katosi jonnekin aluskasvillisuuden sekaan.
"Hiirenpapanat!" Kurre sihahti turhautuneena istuutuessaan alas sammalmättäälle. Entinen kotikisu lipaisi hermostuneena tassuaan. Nuori kolli ei ollut enää niin varma siitä, olisiko hänestä metsäkissaksi.
'Ei minusta tule koskaan mitään', hän ajatteli, kun synkkyys valtasi hänen mielensä jälleen. Mitä jos hän olikin vain huono kaikessa? Ehkä hän oli niin viallinen, että hänen kohtalonsa olisi vain epäonnistua kaikessa kerta toisensa jälkeen. Ehkä hänen kaksijalkansa oli ollut oikeassa.
'Olen surkea kissa. Ei minun pitäisi edes olla olemassa.'
Kurre kyykistyi alas silmät sumeana ja hukkui itsesäälin kierteeseen.
'Miksi luulin, että minusta olisi villikissaksi, jos en kerran osaa edes olla kotikisu? Miksi edes innostuin ajatuksesta? Mitä mielihyvää Mesitähti saa siitä, kun uskottelee, että minusta voisi tulla jotakin, kun en kerran opi mitään?'

Kurre kadotti ajantajun, eikä tiennyt kuinka kauan oli kyyhöttänyt apeana paikallaan, kun sananjalat hänen takanaan sihahtivat. Kurre kääntyi ja oli mielessään jo hyväksynyt, että kettu tai mäyrä olisi tullut viemään hänet pois, kun Mesitähti jolkutti hänen viereensä.
"Mitä kävi? Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi huolestuneen oloisena. Kurre ei halunnut katsoa valkean kollin sääliviin silmiin.
"Hiiri pääsi karkuun. En usko, että minusta oikeasti on tähän", Kurre totesi monotonisella äänellä ja yritti samalla palata takaisin maailmaan sekavista ajatuksistaan.
"Hei, sehän oli vasta ensimmäinen yrityksesi! Harva klaanisyntyinen oppilaskaan onnistuu heti ensimmäisellä kerralla", Mesitähti muistutti.
"Minun olisi ehkä pitänyt sanoa se sinulle, ennen kuin lähdit etsimään riistaa", vanhempi kolli jatkoi pahoittelevalla äänensävyllä.
Kurre nosti päätään. Oliko hän sittenkin vain odottanut itseltään liikoja? Ehkä hänen täytyisi yrittää vielä, jotta voisi olla varma, että ei ollutkaan siinä huonompi kuin muut. Mesitähti oli ilmeisesti huomannut hänen katseensa kirkastuvan, sillä tämän kasvoille nousi taas hymy, kun hän maukui:
"Yritä vielä uudelleen. Liikkeesi olivat hyviä! Voimme toki myös jatkaa huomenna, jos olet liian väsynyt."
Kurre olisi halunnut jatkaa, mutta sisimmässään hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää toista epäonnistumisen tunnetta.
"Jos jatketaan huomenna. Lepo tekisi hyvää", kermanvärinen kolli vastasi pidättäen huokausta, mutta ei katsonut Mesitähteä silmiin. Hän ei osannut tulkita Mesitähden reaktiota, mutta tämä vain vastastasi myöntyvästi ja sipaisi Kurren lapaa hännällään, ilmeisesti merkiksi seurata. Vai oliko se sittenkin lohduttava ele?

Kurre käveli Mesitähden perässä monien tassujen mutaan muodostamaa polkua pitkin leiriä kohti. Kun Eloklaanin leirin sisäänkäyntiä koristavat suuret kivet ilmestyivät jo näkyviin, Kurre sai äkkiä tuulen mukana vainun. Hän pysähtyi suuret, kermanväriset korvat höröllä. Mesitähti ei huomannut, että hän oli jättäytynyt jälkeen ja tämä jatkoi matkaa leirin sisäänkäyntiä kohti. Kurre kääntyi ja hiipi hiljaa saniaisryppään sekaan. Hänen edessään orava kaivoi maata suuren männyn juurella. Se oli selkä Kurreen päin sekä vain noin kahden ketunmitan päässä. Kurre kyyristyi äkkiä, keskitti terävän katseensa oravaan, otti muutaman hitaan askeleen eteenpäin saniaisten seassa ja hyökkäsi kynnet ojossa. Kollin etutassut laskeutuivat täydellisesti oravan niskaan, ja kun tämä rimpuili päästäkseen irti, Kurre painoi saaliin maata vasten ja näykkäisi sen nopeasti hengiltä.
'Minun ensimmäinen saaliini!' entinen kotikisu ajatteli tohkeissaan. Hänen synkät ajatuksensa olivat siinä samassa kadonneet tiehensä. Kurre hätkähti kuullessaan rasahduksen.
"Mahtavaa!" Mesitähden ääni kuului hänen takaansa. Hänen äänestään tunnisti leveän hymyn. Oliko päällikkö nähnyt kaiken? Ensimmäistä kertaa Kurre tunsi pientä ylpeyttä itsestään. Hän ei ollut uskoa silmiään tuijottaessaan juuri nappaamaansa saalista.
"Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?" Kurre maukaisi tohkeissaan, silmät pyöreinä, vaikka ei saanutkaan isoa hymyä kasvoilleen. Nuorta kollia syyhytti päästä jatkamaan harjoittelua heti huomenna.

// Me sí? :')

Kehossani kupli samanaikaisesti innostus, jännitys ja hämmennys. Olin luullut koko ajan klaaneja etsiessämme, että kaikista vaikein osa oli itsessään niiden löytäminen. Ei ollut tullut mieleenkään, että liittymistä tarvitsisi jollakin tasolla harkita. Kun Punatähti oli kahden muun kissan kanssa jättänyt meidät viidestään, Taavi oli selittänyt meille, ettei kukaan noin vain ottaisi joukkoonsa tuntemattomia kissoja. Taavi kuitenkin ilmoitti olevansa hyvin varma, että päällikkö suostuisi hänen pyyntöönsä, sillä kollin mukaan heissä ei ollut mitään sellaista, mikä estäisi suostumisen. Punatähti oli muutenkin hänen mielestään vaikuttanut reilulta kissalta, ja olin kyllä itse täysin samaa mieltä. Laikukas kolli ilmoitti kuitenkin, ettei hän ollut varma kahdesta muusta kissasta. Minunkaan mielestäni he eivät olleet ihan sellaisia, mitä olisi odottanut. Minusta kuitenkin tuntui, että jos emme olisi olleet tervetulleita, meitä ei olisi jätetty odottamaan reviirille vastausta. Kaipa klaanissa vain haluttiin valmistautua meitä varten! Niin sen täytyi olla!
"Pidetään silti mielessä, että meitä ei ole vielä hyväksytty klaaniin. En usko saavamme kieltävää vastausta, mutta jos saisimme, meidän on pidettävä mielemme avoinna ja yritettävä löytää jokin muu ratkaisu lehtikadon varalle", Taavi päätti puheensa.
"Millaista siellä oli? Näittekö te jo pesän?" Kaiku kyseli heti, kun Taavi oli hiljentynyt.
"Aivan mahtavaa! Ette arvaakaan, kuinka hyvät oltavat näillä klaanikissoilla on! Siellä on varmasti tilaa meille kaikille, niin iso paikka se oli. Eikä siellä ollut pelkästään yhtä pesää, vaan niitä oli useampia. En oikein tiedä, miten ne toimivat, mutta kaipa jokainen saa valita oman pesänsä... En tiedä, täytyy kysyä!" selittäessäni liikuskelin ympäriinsä yrittäen kuvittaa näkemääni liikkeilläni.
"Se todella kuulostaa hyvältä", Terttu totesi hymyillen.
"Olen samaa mieltä. Oli sittenkin hyvä päätös jatkaa matkaa", haalean tabbykuvioinnin omaava Ressu myönsi. Nyökyttelin tyytyväisenä päätäni.
"Kyllä meidän Taavi tietää mitä tekee!" huudahdin. Samassa muistin, että päällikkö oli antanut luvan saalistaa heidän reviirillään. Meille kaikille oli varmasti jo ehtinyt kerääntymään nälkä, joten voisimme hyödyntää ajan ja saalistaa.
"Minä taidan kokeilla onneani riistan suhteen. Saa nähdä millaisia herkkupaloja täällä on tarjolla!" naukaisin innoissani. "Haluatko Terttu tulla mukaani?"
"Haluan minä", suuri naaras vastasi nousten paikaltaan ylös. Lähdimme Tertun kanssa kokeilemaan onneamme.

Olimme saaneet muutaman riistan kiinni ja jakamalla kaiken tasapuolisesti saimme jokainen hieman syödäksemme. Syömisen jälkeen oli huomattavasti mukavampi yrittää nukkua, kun vatsa ei huutanut tyhjyyttään. Vielä ihan viimeiset valonsäteet kajastivat taivaanrannasta kauniina.
"Kiitos kaikille, että olette jaksaneet näin hyvin. Yrittäkäämme nyt nukkua ja toivotaan, että saamme odottamamme vastauksen huomenna", Taavi maukaisi hyväntuulisena. "Nukkukaa hyvin."
Terttu väläytti vastaukseksi hymyn ja Ressu tyytyi nyökkäämään. Kaiku oli ehtinyt jo nukahtamaan aikaisemmin, sillä raukka oli ollut aivan väsynyt. Nyt hän kuitenkin saisi ansaitsemansa levon.
"Oikein kauniita unia teille!" sanoin vielä käpertyessäni kerälle. Minä niin rakastin näitä tovereitani. Pitkästä aikaa minäkin pystyin olemaan ilman huolen häivää. Kaikki vaikutti kääntyvän vihdoinkin paremmaksi. Olisi helpottavaa, jos meidän ei tarvitsisi enää olla yksin vastuussa itsestämme vaan ympärillämme olisi muita jakamassa tätä vastuuta. Lehtikato oli jo pitkään kummitellut edessäpäin, ja oli selvää, että meille olisi voinut käydä huonosti pelkästään tällä joukolla. Kyllä kaikki sen tiesivät, jopa Kaiku oli vähän väliä ilmaissut huolensa. Käänsin katsettani Tertun vierellä tuhisevaan harmaanruskeaan pentuun. Olin niin onnellinen, että Kaiku saisi turvallisemman elämän. Kuolonklaani vaikutti turvalliselta paikalta. Kissoja oli myös sen verran paljon, että klaani vaikutti selviävän hyvin sitä kohtaamista uhista. Toista se oli meillä keskenään. Mielikuvissani elin turvallista klaanielämää, sellaista minkälaista sen ajattelin olevan, ja hetkessä vaivuin syvään uneen.

Matka päällikköä tapaamaan oli kulunut hiljaisuudessa. Ainoastaan minä ja Taavi olimme vaihtaneet muutaman sanan. Mietin, olivatko kaikki klaanikissat yhtä hiljaisia? Minulle tulisi kyllä nopeasti tylsää, jos kukaan ei puhuisi mitään! Toivottavasti toiset olisivat vähän puheliaampaa sorttia!
Olimme mitä ilmeisemmin saapuneet perille ja katselin ihaillen ympärilleni. Tämä paikkahan oli valtava! Eri puolilla näkyi ilmeisesti pesiä, ja vasta nyt minulle valkeni kuinka isosta kissajoukosta oli kysymys. Meidän oman ahtaan väliaikaisen pesämme jälkeen kaikki näytti todella paljon paremmalta. Paikka vaikutti myös suojaisalta ja turvalliselta, sillä sitä reunusti kiviseinät, jotka oli vuorattu sammaleella. En voinut kuin ihastella ympäristöä.
Musta naaras palasi jonkin ajan kuluttua luoksemme suuren punaruskean kollin kanssa. Tämän toisessa korvassa oli lovi ja ehdin jo hetken miettiä, mistä kissa oli sen siihen saanut.
"Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, Punatähti. Pimentovarjo kertoi, että halusitte tavata minut", päälliköksi esittäytynyt kissa kertoi vakavana, "mitä asianne koskee?"
Mustan naaraan nimi oli siis Pimentovarjo. Olisin halunnut kysyä tabbykuvioisen naaraan nimeä myös, mutta tiesin, ettei nyt ollut oikea hetki. Kyllä sen ehtisi myöhemminkin! Katsahdin nopeasti vierelläni seisovaan Taaviin, joka näytti pohtivan pienen hetken sanojaan.
"Olemme matkanneet luoksenne toiveenamme päästä klaaninne jäseniksi. Nimeni on Taavi, ja tämä tässä vierelläni on Into. Meitä odottaa vielä kolme muuta leirin ulkopuolella. Joukkoomme kuuluu myös yksi pentu, ja kaipaisimme turvallisempaa yösijaa niin hänelle kuin meille muillekin. Arvostaisimme kovasti, jos voisitte harkita pyyntöämme", Taavi selitti rauhallisesti toistamiseen asiamme. Punatähden kirkkaanvihreät silmät näyttivät arvioivan meitä tarkasti. Hymyilin kollille leveintä hymyäni. Ehkä se edesauttaisi asiaa.

//Tuhka tai Pimento?

Hämmästelin, miten kaksi kissaa kohtelivat meitä. Eivät toivottaneet tervetulleeksi eivätkä edes tervehtineet meitä. Mielessäni hyrräsi monen moista erilaista syytä kaksikon käytökselle. Taavi vierelläni en kuitenkaan viitsinyt alkaa kyselemään sen enempää, kun kolli oli jo kerran kieltänyt lähestymästä heitä. Siinä olikin tekemistä, sillä paloin halusta esittää kysymyksiä! Keitä he olivat? Mitkä heidän nimensä olivat? Millaista klaanielämä oikeasti olisi?
Naaraista toinen, mustaturkkinen, antoi luvan vain minulle ja Taaville tulla mukaan. Siirsin katsettani takanamme odottaviin Terttuun, Ressuun ja Kaikuun, mutta heiltä ei kuulunut vastaväitteitä. Kaiku näytti sen verran pelokkaalta, että ehkä Taavi järkeili sen takia olevan hyvä suostua pyyntöön. Olin silti erityisen innoissani, sillä pääsisin Taavin mukaan!
"Älkää kuitenkaan odottako lämmintä vastaanottoa", mustaturkkinen lisäsi vielä tuhahtaen. Kallistin päätäni hämmentyneenä. Mitä tuo oikein tarkoitti? Se kaikki mitä Taavi oli kertonut meille klaaneista kuulosti niin ihmeelliseltä, niin hyvältä, että meidän oli ollut aivan pakko matkustaa niiden luokse. Tämä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä odotin. Luotin täysin siihen, että näillä kahdella oli vain jostain syystä huonompi päivä ja heti huomenna he jo olisivat hymyssä suin pahoittelemassa käytöstään. Niin sen täytyi olla!
Musta naaras lähti hopeanharmaan kissan kanssa johdattamaan minua ja Taavia syvemmälle metsään. Musta naaras loi vielä viimeisen vilkaisun muihin, jotka olivat jääneet odottamaan taaksemme. Tuo siristeli harmaansinisiä silmiään ja kääntyi sitten eteenpäin. En olisi ollenkaan malttanut pysyä aloillani, kun etenimme.
"Ihan rauhassa, Into. Minä voin sitten hoitaa puhumisen", Taavi maukui taas hyväntuulisena suuntaani. Nyökyttelin päätäni.
"Sinä oletkin niin taitava puhuja!" hihkaisin kovaan ääneen hymyillen. Taavi kurtisti hieman kulmiaan, ja minusta tuntui, että nyt piti taas olla hiljaa. Kahden tuntemattoman kissan katse kävikin aika tiuhaan meissä kahdessa kuin vahtien meitä. Vaikka mitä varten meitä nyt olisi pitänyt vahtia?

//Tuhka tai Pimento?

Kiirehdin Salamanterin perään. Kolli oli taitava tilaisuuden tullen pomppia ympäriinsä. "Salamanteri hei, pysähdyhän!" älähdin. Sain kollin muutamalla harppaisulla kiinni. "Isä, minne me mennään? Tuonnekko kuusaman alle? Vai tuonne?" Salamanteri kyseli. Huokaisin rakastuksesta. Pikku pentuni osasi olla joskus ärsyttävä, mutta yleensä hän oli oikein ystävällinen ja kerta kaikkiaan puhelias pikkukissa. Laskin paksun häntäni Salamanterin selälle ja silittelin sitä. "Hei, me menemme hieman kauemmas, tuon vaahteran juurakkoon." nau'uin kun Salamanteri oli menossa kohti männyssä olevaa aukkoa. Salamanteri käänsi päätään minua kohti. 'Tarmoa sitä kissalla riittää', ajattelin. 'Vaikka metsän täytteeksi.' Ohjasin hänet turkkiini kiinni. En halunnut nyt menettää ainoata ystävääni, ainoaa sukulaistani joka asuisi täällä. Halusin kovasti nähdä taas Höyhenen ja muut pentuni. Se oli kumminkin mahdotonta, enkä ikinä, koskaan haluaisi mennä klaaniin. Se oli kuitenkin minun tieni. Höyhenellä oli omansa. Ties, vaikka hänellä olisi uusi kumppani. Ehkä hän halusi päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Pudistelin päätäni surullisesti. Salamanteri oli taas mennyt edelleni. Olin taas uppoutunut ajatuksiini liikaa. "Salamanteri hei! Odotahan vähän! Juurakko on ihan toisessa suunnassa!" huudahdin. Salamanteri käännähti minua kohti. 'Aina sinua täytyy olla vahtimassa', ajattelin. Päätin pitää katseeni tiukasti Salamanterissa. Käänsin hänen päätään hännälläni. "Katsos tuolla se juurakko on, tuolla ihan lähellä pientä puroa." selitin. Toivoin että kolli kuuntelisi. Kävelin puun viereen. Salamanteri tuli perässäni. "Tämäkö?" Salamanteri kysyi. "Tämä kyllä. Me menemme tämän..ööh..alle." sanoin miettien, miten olisin voinut sanoa loogisemmin. "Alle? Vau. Miten me päästään? Kaivatko tunnelin?" Salamanteri kysyi. Tuhahdin mielessäni. Olin tosiaan sanonut epäselvästi. "No joudun minä hieman kaivamaan. Muuten juurakko on jo valmis." vastasin. Salamanteri nyökkäsi nopeasti ja tutki ympäristöä. Aloin itsekin varmistamaan, että puu oli varmasti turvallinen, että siellä kestäisi olla edes yhden yön. Ulkona oli kuitenkin jäätävän kylmä. En halunnut nukkua missään pienessä ja kosteassa juurakossa, ja arvelin ettei Salamanterikaan halunnut. Nostin puuta hieman. Se oli hankalaa, mutta olin voimakas. Puu nousi hieman rusahtaen, joka sai karvani nousemaan pystyyn. Jos puu nyt kaatuisi, mitä ihmettä tekisin? Kuitenkaan puu ei horjunut. Puu paljasti juurakkonsa, ja ne olivat aivan toisenlaiset kun olin odottanut. Ne olivat erittäin kuivat ja tarjosivat hyvän suojapaikan. 'Onnenpotku! Ensimmäinen moneen päivään!' ajattelin onnellisena. "Salamanteri! Tulehan katsomaan mitä löysin!" huudahdin. Musta kolli kipitti katsomaan. "Puun juurakko? Onko se tuon näköinen? Nukutaanko me siellä?" Salamanteri kysäisi. "Nukumme. Se näyttää epämukavalta, mutta on oikeasti ihan mukava." selitin. 'Paitsi ei lehtikatona', ajattelin. Löntystin keräämään lisää sammalia. Sammalta ei tuntunut näkyvän missään. Ja jos vähän löysikin, se oli aivan kovaa. Vihdoin ja viimein löysin puusta sammalta pariksi vuoteeksi. Revin ne irti ja muotoilin jonkinlaiset vuoteet. Lähdin viemään niitä suussani. Saavuin pian sille aukiolle, jossa puu sijaitsi. Toivoin että Salamanteri ei olisi lähtenyt täältä! Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi: Salamanteri testasi juurakkoa. "Aika kovaa." kuulin hänen mutisevan. Kävelin kollin luokse ja laskin vuoteeni maahan. "Siinä meille sammalvuoteet." tokaisin. Katselin ympärilleni. Aukio oli varjoisa, puiden peittämä. Sen keskellä oli sileä, leveä kivi. Nousin kiven päälle katsomaan paikkaa. Puut reunustivat pientä puroa, josta saattoi käydä hakemassa vettä. Puron toisella puolella taas oli valoisempaa, mutta sen puolen peittivät lakastuneet lehdet. Puron yli levittäytyi iso kataja. Sen päällä pystyisi varmasti kävelemään puron poikki. Paikka oli ihanteellinen leiripaikka, ainakin joksikin aikaa. Vilkuilin vähän väliä Salamanteria. Hyppäsin alas kiveltä. Laskeuduin suoraan keskelle sammalia. Onneksi näin Salamanterin olleen vieneen jo oman vuoteensa juurakkoon. Olin siis vain pöllyttänyt omat sammaleni. Sammalia oli joka paikassa. Huokaisin tylsistyneenä. Nyt minulla olisi puuhaa. Hain loput sammalet. Kasasin ne jonkinlaiseen sotkuiseen kasaan. Tein vuoteeni valmiiksi. Vilkaisin taivasta. Se oli jo hämärä. "Salamanteri, mennään nukkumaan." komensin. Salamanteri tuli kanssani. Asetuimme vuoteillemme. "Hyvää yötä, Salamanteri." kuiskasin.
"Manteri?"

Kun kaksi auringonnousua oli kulunut, Mesitähti oli vihdoinkin tullut hakemaan Kurrea lupaamiinsa saalistusharjoituksiin. Liljatuulen arvio oli pitänyt paikkansa, ja Kurren arpea peitti nyt paksu rupi, eikä siihen sattunut enää. Vaikka kolea keli ei ollut kaikista imartelevin, oli Kurre innoissaan harjoitusten aloittamisesta. Märkä, mutainen metsämaa tassujen alla oli kuvottanut entistä kotikisua, kun tämä oli astellut päällikön perässä ulos leiristä. Kurre oli kuitenkin yrittänyt peittää inhon tunteensa ja muistuttanut itselleen, että siihen olisi vain pakko tottua. Ei olisi vaihtoehtoja, etenkään näihin aikoihin, kun sateet tuntuivat vain lisääntyvän ja kaikkialla oli kosteaa.

Nyt he olivat pysähtyneet keskelle metsää, sen verran kauas leiristä, ettei sitä enää näkynyt. Mesitähti oli sanonut, että metsän pienten eläinten saalistamisesta olisi hyvä aloittaa. Valkea kolli oli pudottautunut vaanimisasentoon näyttääkseen Kurrelle mallia.
"Kun vaanit saalista, pysyttele aina mahdollisimman matalana, kas näin. Huolehdi, ettei häntäsi laahaa maassa tai ole liian korkealla. Samalla kun liikut eteenpäin, katso mihin astut. Yksikin pieni rasahdus saa saaliin kuulemaan sinut ja karkaamaan", Mesitähti selosti.
Nuori, kermanvärinen kolli katseli tarkkaan päällikön asentoa ja yritti painaa mieleensä mahdollisimman monta yksityiskohtaa. Lopulta Mesitähti nousi ylös.
"Sinun vuorosi kokeilla. Ei hätää, jos et heti ensimmäisellä kerralla onnistu. Harva eloklaanilainenkaan osaa tätä heti", vanhempi kolli sanoi hymyillen.
"Selvä."
Kurre pudottautui hieman vastahakoisesti maahan niin, että vatsakarvat kostuivat. Hän värähti kylmästä, mutta yritti sitten sulkea kaiken muun ympäriltään ja keskittyä ainoastaan vaanimisasentoon. Hän laski häntäänsä alas, niin kuin Mesitähti oli neuvonut, ja varoi laskemasta sitä märkään maahan asti. Oranssiraitainen kolli otti muutaman, varovaisen askeleen eteenpäin.
"Ei ollenkaan huono!" Mesitähti kehui. "Saat kyllä laskettua häntääsi vielä reilusti enemmän."
Kurre ei osannut reagoida kehuihin, joten hän vain laski häntäänsä lisää ja jatkoi askeliin keskittymistä.
"Näinkö? Vai onko se vieläkin liian korkealla?" Kurre kysyi ja vilkaisi Mesitähteen. Hän ei katsonut, mihin laski seuraavan käpälänsä, ja oksa rusahti hänen allaan. 'Hiirenpapanat!'
"Nyt on jo paljon parempi", Mesitähti maukui hymyillen, eikä Kurren hämmennykseksi kommentoinut oksan rusahdusta mitenkään. Oppilasikäinen kolli jatkoi liikkumista vaanimisasennossa vielä vähän aikaa, samalla kun Mesitähti antoi lisää vinkkejä saalistustilanteisiin metsässä.
"Metsässä täytyy aina muistaa käyttää aluskasvillisuutta hyväksi", päällikkö selosti. "Sen sekaan on helppo piiloutua, mutta täytyy kuitenkin myös muistaa varoa, ettei heiluta saniaisia liikaa. Se säikyttää pienenkin riistan pois."
Kurre kuunteli kiinnostuneena ja nyökkäsi nopeasti.
"Hyvä on, tuo riittää toistaiseksi. Nouse vain ylös hetkeksi, niin näytän seuraavaksi pari hyökkäämistekniikkaa", Mesitähti jatkoi hymyillen. Kurre nousi ylös pakottaen itsensä olemaan sukaisematta likaantuneita vatsakarvojaan. Hän odotti kiinnostuneena, että päällikkö näyttäisi jälleen esimerkkiä.
'Tämä harjoittelu on siistimpää, kuin ajattelinkaan. Pääsisinpä jo metsästämään oikeasti!' Kurre ajatteli, vaikka ei näyttänytkään normaalia iloisemmalta ulospäin. Entinen kotikisu katosi päänsä sisälle kuvittelemaan, kuinka nappaisi ensimmäisen hiirensä ja todistaisi, että kotikisustakin on metsäkissojen tavoille.
"Milloin saan kokeilla noita tekniikoita oikeaan riistaan?" Kurre kysyi, kun hänestä tuntui äkkiä hankalalta keskittyä ajatustensa ulkopuolelle. Hän toivoi, ettei ollut vaikuttanut töykeältä, kun tajusi keskeyttäneensä Mesitähden opetushetken. Kurre ravisti päätään nopeasti nolostuneena, yrittäen keskittyä ympärilleen, ennen kuin hyökkäystä demonstroiva Mesitähti kääntyi tämän puoleen.

//Mesi?

Mesitähti oli lupautunut opettamaan Kurrea saalistamaan sitten, kun kollin käpälä olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa. Hän oli hieman häkeltynyt asiasta; olihan tämä itse klaanipäällikkö. Taatusti tällä olisi tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin näyttää jollekin klaanin reviirille eksyneelle avuttomalle kotikisulle, kuinka riistaa pyydystetään, Kurre ajatteli. Hän oli kuitenkin pitkästä aikaa näin tohkeissaan jostakin. Hän pääsisi opettelemaan saalistusta ja vieläpä noin kokeneen kissan opastuksella! Kurre oli myös tyytyväinen siitä, että pystyisi jonain päivänä hyvittämään kaikki syömänsä ruuat klaanille, kunhan metsästys alkaisi sujua. Sitä ennen hän ei suostunut lähtemään Eloklaanista.
"Oletko sinä ehtinyt vielä tutustumaan muihin eloklaanilaisiin?" Mesitähti kysyi ja katsoi Kurreen hymyillen.
Nuori kermanvärinen kolli pudisti päätään. Eihän hänellä ollut mitään syytä yrittää tutustua eloklaanin muihin kissoihin. Sitä paitsi klaanissa oli todella paljon kissoja, eikä Kurre uskonut, että oppisi tunnistamaankaan kaikkia, jos olisikin yrittänyt kehittää keskustelua muiden kanssa. Se häntä ei kuitenkaan ollut kiinnostanut tippaakaan. 'Eivät ne minua tajuaisi.'
"En ole", entinen kotikisu vastasi kallistaen päätään. "Miten niin?"
Kurre katsoi Mesitähteen, joka näytti harkitsevan sanojaan hetken aikaa.
"Ajattelin vain, että sinusta voisi ehkä olla kiva jutella ikäistesi kanssa", päällikkö pohti. Kurresta ajatus ei tuntunut millään tapaa kiinnostavalta, mutta ei toisaalta myöskään yhtä vastenmieliseltä, kuin täysikasvuisiin sotureihin tutustuminen.
"Mutta tee toki kuten itse tykkäät", Mesitähti jatkoi hymyillen tavalliseen tapaansa ja jatkoi: "Meillä on niin monta oppilasta, että varmasti joku heistä olisi samanhenkistä seuraa."
Kurre ei olisi ollut asiasta niin varma, mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen.
"Niin, no... Eihän sitä tiedä, ennen kuin selvittää", Kurre sanoi, vaikka olikin edelleen vastahakoinen ajatukselle, että aloittaisi itse keskustelun jonkun oppilaan kanssa. Hän tiesi kuitenkin, että Mesitähden tarkoitus oli hyvä. Sen vuoksi hän halusi näyttää arvostavansa päällikön ehdotusta.
"Niinpä", valkea kolli vastasi tyytyväisen oloisena. Kurre oli aistivinaan hänessä myös pientä yllättyneisyyttä.
"En usko, että haavaani tarvitsee parannella enää kauaa", Kurre maukui vaihtaen puheenaihetta. Hän jätti mainitsematta, että oli muutenkin jo paremmassa kunnossa, kun oli saanut syötyä kyllikseen. Vaikka kylkiluut näkyivät edelleen turkin läpi, ei nuorella kollilla ollut enää ollut niin heikko olo. Sen oli täytynyt johtua aliravitsemuksesta.
"Se on hyvä. Annetaan parantajien kuitenkin arvioida se", Mesitähti sanoi. Kermanvärinen kolli vain nyökkäsi.
'Mutta kun en jaksa lojua täällä enää montaa päivää. Haluan jo saalistusharjoituksiin", Kurre ajatteli kärsimättömänä. Entinen kotikisu olisi halunnut alkaa aktiiviseksi myös siitä syystä, että saisi harhautuksen jatkuvasti mielessä vellovista, synkistä ajatuksistaan. Hän kaipasi niin kipeästi kotiin, vaikka tiesi, ettei hänellä ollut sellaista. Ja vaikka joka kerta, kun savusilmäinen kolli ajatteli entistä kaksijalanpesäänsä, häneen iski se sama, sielun hukuttava ahdistuksen tunne, jonka tämä pelkäsi käyvän niin pahaksi, että oksentaisi. Kurre hätkähti ja palasi maailmaan ajatuksistaan. Mesitähti näytti siltä, kuin olisi kysymässä taas, oliko kaikki hyvin, mutta pysyikin hiljaa.
Samassa Liljatuuli saapui paikalle.
"Haavaasi täytyisi vilkaista taas", pienikokoinen parantaja tokaisi.
"Toki", Kurre vastasi. Tummanharmaa naaras tutkaili käpälää, ja paineli sitten tavalliseen tapaansa tuttua yrttihaudetta sen päälle.
"Onko se vielä kipeä?" Liljatuuli kysyi. "Tarvitsetko vielä ensi yöksi unikonsiemeniä?"
"Vähän arka, mutta uskon pärjääväni yön jo ilman niitä, kiitos", Kurre vakuutti. Liljatuuli nyökkäsi.
"Mitä luulet, kauanko sitä täytyy vielä parannella?" laiha kermanvärinen kolli tiedusteli.
"No, tarkkailisin sitä kyllä vielä parin auringonnousun ajan. Rupi ei ole vielä kovin paksu. Sinun täytyy kuitenkin varoa, ettet lyö sitä mihinkään uudestaan, kun lähdet täältä", Liljatuuli vastasi lempeästi.
"Selvä, kiitos paljon, Liljatuuli", Kurre maukui helpottuneena. Ei enää montaa päivää, että hän pääsisi ulos leiristä saalistusharjoituksiin.
"Voimmeko siis aloittaa harjoitukset heti kahden auringonnousun päästä?" entinen kotikisu kysyi toiveikkaana Mesitähdeltä, joka istui edelleen hänen ja Liljatuulen vieressä.

// Mesi?

Ennen auringonnousua huomasin, kuinka Taavi ja Ressu menivät kahdestaan juttelemaan kauemmaksi pesästä. Jäin paikalleni vartioon, vaikkei minun olisi tarvinnut enää istua vahtimassa, kun ensimmäiset olivat jo heränneet. Minua vain niin kiinnosti, mistä nuo kaksi kollia keskustelivat keskenään! Yritin siristellä tummanvihreitä silmiäni ja höristellä korviani kaksikon suuntaan, mutta turhaan. He olivat niin kaukana, etten millään olisi voinut kuulla mistä he juttelivat tai edes päätellä suiden liikkeistä, kun kollit olivat kääntyneenä enemmän itsestäni poispäin. Olisin niin halunnut kirmata kyselemään! Tiesin kuitenkin, että kaksikko oli tarkoituksella kuuloetäisyyden ulkopuolella. Sekös harmitti! Päivä oli kuitenkin alkamassa, sillä aurinko alkoi kapuamaan ylös taivaalle. Minä niin tykkäsin auringonnousuista ja laskuista! Minua ei harmittanut enää ollenkaan. Kyllä Taavi sitten kertoisi, jos asia koskisi jotakin tärkeää.
Pian koko joukkomme oli hereillä, joten päätin lähteä saalistamaan. Taavi ei ollut vielä pihahtanutkaan keskustelun tuloksista, kun kollit olivat viimein palanneet keskuuteemme. Kasa, jossa säilytimme riistamme, oli tyhjä. Minä olin oikeastaan ainoa, joka kykeni saamaan riistaa yleensä hyvällä todennäköisyydellä kiinni. Terttu ja Ressu yrittivät aina parhaansa, mutta se ei riittänyt valitettavasti riistalle. Vaikka olin aikaisemmin lupaillut pennulle toista, meillä koittaisi pian kovat ajat. Minä kyllä saalistaisin yötä päivää, jos se minusta riippuisi!
Tassuni liikkuivat sukkelaan lehtimaton päällä. Puut näyttivät alastomilta, mutta toisaalta minä pidin siitä, kuinka karulta maisema tällaisenaan näytti. Minun oli järkevin pysyä liikkeessä, sillä auringonnousun aikaan oli yleensä todella viileää. Kylmä osasi aina löytää tiensä iskeä ja värisyttää kehoa. Raotin leukojani ja yritin paikantaa hajujälkiä. Luokseni kantautui riistan haju, mutta jotain siinä oli pielessä. Hipsin hajujälkeä seuraten oikeaan suuntaan, ja pian ymmärsinkin syyn. Edessäni möllötti kuollut lintu, mutta se haiskahti aivan hirveän pahalta. Kallistelin hetken päätäni suuntaan ja toiseen. Mitäköhän linnulle oli käynyt? Taavi oli kuitenkin aina tehnyt selväksi, ettemme me koskaan turvautuisi variksenruokaan, vaan söisimme aina tuoretta riistaa. Mieluummin kärsisimme nälissämme kuin söisimme ruuaksi kelpaamatonta ruokaa. Niinpä peruutin variksenruuan luota ja jatkoin matkaani raikkaampaan ilmaan. Seuraavaksi sain vainun päästäisestä ja lähdinkin nopeasti yrittämään sitä.

Loppujen lopuksi päästäinen oli päässyt karkuun, mutta olin saanut pyydystettyä myyrän. Olin vielä yrittänyt oravaa, mutta sekin oli ollut tänään liian vikkelä minulle. Pieni harmitus kalvoi, kun tuoresaalista ei ollut tarjolla, ja olin epäonnistunut yrityksissäni. Helpotuksekseni Terttu oli käynyt metsällä ja saanut itselleen pienen hiirulaisen, joten jokaisen ei tarvinnut jatkaa päivää tyhjällä vatsalla. Ja olihan sitä syöty edellisenä päivänä, kyllä minä ainakin jaksoin. Koko loppupäivä minulla olisi aikaa saalistaa ja täyttää kasaa - ja sen tulisin tekemään!
"Olen pahoillani toverit, sain vain tämän päästäisen kiinni. Mutta ei syytä huoleen, minä jatkan kyllä saalistamista! Piristykääs nyt, Ressu myös! Miksi sinulla on tuollainen ilme kasvoilla? Hymyä huuleen!" puhelin toisille. Ressu vilkaisi minuun pikaisesti vihreillä silmillään, ja rauhallisesti kääntyi Taavin puoleen. Huomasin vasta, että jopa Kaiku oli pesän ulkopuolella Tertun vieressä ja kaikki olivat kerääntyneet kuuntelemaan Taavia. Valkea kolli mustilla laikuilla seisoi edessämme muiden istuessa, joten istuuduin itsekin alas.
"Me Ressun kanssa puhuimme auringonnousun aikaan, että meidän olisi hyvä päästä jatkamaan matkaa. Meidän tavoitteenamme on edelleenkin löytää klaanit, ja pyrkiä pääsemään jäseniksi. Tämä päätös pitää, ja uskon sen olevan jokaiselle parhaaksi. Meidän täytyy kuitenkin valmistautua lähtöön ja lähdemme matkaan vasta huomenna. Into voi johtaa saalistusta, jotta kaikki saavat tarpeeksi syödäkseen ennen lähtöä", Taavi ilmoitti asiansa tyynenä.
"Voi että! Kiitos Ressu, kiitos!" loikkasin kollin syleilyyn, kun toinen oli viimein suostunut jatkamaan matkaa. Ressu rauhallisesti työnsi minua poispäin, mutten antanut sen haitata. Voi tätä ilon päivää!
"Minä jään tänne pitämään seuraa sinulle, Kaiku", Taavi jatkoi siirtyen lähemmäs joukon nuorimmaista, "te muut voitte ottaa vastuun saalistamisesta."

Seuraava aamu valkeni ja olimme kaikki valveilla varhain. Ympärillämme vallitsi jännittynyt ilmapiiri, sillä jokainen kyllä tiesi, mitä tuleman piti. Jättäisimme tänään väliaikaisen pesämme aikeenamme löytää klaanit. Kukaan ei osannut arvella, kuinka kauan meillä menisi. Se ei kuitenkaan lannistanut intoani! Kömmin ulos pesästä napakkaan ja viileään ilmaan, joka tuuli heti vasten kasvoja. Aamulle oli eilen jo saalistettu, joten söimme ne ennen lähtöä. Minä olin lähestulkoon ainoastaan äänessä, muut olivat melko hiljaisina. En malttanut odottaa, milloin lähtisimme oikeasti!
"Nyt näyttää olevan valmista, lähdetään!" Taavi ilmoitti, kun jokainen oli saanut ruokailla rauhassa - minusta olisimme voineet pitää enemmänkin kiirettä. Kaiku vaikutti iloisemmalta kuin aikoihin, sillä hän todella odotti klaanin tuomaa luvattua turvaa. Loin toivottavasti viimeisen silmäyksen väliaikaiseen pesäämme, jonka rakentamiseen oli käytetty paljon vaivaa.
"Ollaankohan meitä jo vastassa?!" hihkuin askeltaen rivakasti muiden mukana.
"Mistäs ajattelit heidän saaneen tietää meidän tulostamme?" Ressu tokaisi. Terttu supatti kollin korvaan jotain, jonka jälkeen tuo hiljeni. Klaanien tuli olla parasta, mitä meille olisi ikinä tapahtunut! Olisimmepa voineet juosten pinkoa emmekä lyllertää näin hitaaseen tahtiin. Onneksi silmissä vaihtuvat maisemat saivat minut iloiseksi ja hymyilemään. Lehtisateen loppukin oli niin nättiä aikaa!

Väsymys painoi tassuissa matkan ajalta, kun Taavi yhtäkkiä pysähtyi. Olimme vasta vähän aikaa sitten pitäneet tauon, joten tämä ei voinut johtua siitä. Kollin häntä liikehti ja pysähtyi ylös merkkinä meille muillekin pysähtyä. Olin jo aukaisemassa suutani, mutta Taavin katse viesti, että nyt tuli olla hiljaa. Keltasilmäinen kolli raotti leukojaan ja haisteli ilmaa. Me muutkin seurasimme esimerkkiä. Nuohan kuuluivat toiselle kissalle - peräti useammalle! Hajusekoituksesta ei erottanut, monenko hajumerkit haistoimme, mutta monta niitä oli.
"Olemme saavuttaneet määränpäämme", Taavi sanoi ja ensimmäistä kertaa kuulin hänen äänessään huojennusta. Ressu näytti hämmentyneeltä, Kaiku oli innoissaan ja Tertun kasvoilla näkyi helpotus.
"Taavi! Sinä teit sen! Näettekö nyt, Taavi toi meidät perille!" iloitsin ja olin valmiina vilistämään löytämämme klaanin reviirille. Valkea kolli astui eteeni ja esti pääsyn eteenpäin. "Mitä nyt?"
"Vaikka me haemmekin pysyvää elinpaikkaa klaanista, emme voi silti rynnistää toisten reviirille tuollaisella vauhdilla. Lähdetään kulkemaan syvemmälle ihan rauhallisesti, niin meitä ei voida pitää uhkana", Taavi järkeili ja tämän katse kiersi muissa. Terttu nyökkäsi nopean vastauksen.
"Kuulostaa järkevältä", Ressu totesi ja tarkkaili ympäristöään. "Meidän olisi parasta liikkua, jotta ehdimme tavata jonkun ennen pimeän tuloa. Emme voi tietää, kuinka ison alueen reviiri kattaa."
"Eiköhän lähdetä liikkeelle! Pysytelkää takanani, Into ja Kaiku myös", Taavin ohjeistuksen mukaisesti asetuin kulkemaan hänen takanaan. Kollin askel oli varma, mutta tästä huomasi, että hän oli jatkuvasti valppaana ympäristön suhteen. Kaiku vieressäni vaikutti todella väsyneeltä, ja hän tarvitsisi pian lepoa. Sydämeni oli niin kevyt nyt, kun olimme saaneet haluamamme. Pääsisimme viimein maistamaan ihka oikeata klaanielämää!
Kuljimme yhä syvemmälle reviirin siimekseen keltasilmäisen kollin johdolla. Lehdet pitivät ääntä tassujemme alla. Olin keskittynyt miettimään, minkälaisen vastaanoton saisimme, kun Taavi oli jälleen pysähtynyt. En huomannut ollenkaan, joten kävelin suoraan Taaviin törmäten. Pudistelin hämmentyneenä päätäni, kunnes tajusin mikä oli tilanne. Edessämme etäämmällä oli kaksi oikeaa klaanikissaa!
"Tervehdys! Missä teidän pesä sijaitsee?" aloitin ja olin menossa kovaa vauhtia kohti kaksikkoa aikeenani tutustua uusiin tovereihin.
"Into, seis!" Taavin huudahdus sai minut pysähtymään niille sijoilleni. Olin yksin puolivälissä. Tajusin vasta tässä vaiheessa katsoa kaksikkoa tarkemmin. Kummallakaan ei ollut mitenkään ystävällistä ilmettä kasvoillaan - olikohan heillä jotain murheita mielessään? Vilkaistessa taakseni Kaiku oli jo piiloutunut Tertun taakse.
"Millä asialla liikutte Kuolonklaanin reviirillä?" hopeanharmaa naaras tummemmalla tabbykuviolla aloitti sananvaihdon. Naaraan äänensävy oli kylmä, eikä tämä vaikuttanut ollenkaan siltä, että olisi toivottamassa meitä tervetulleiksi. Taavi asteli vierelleni puoliväliin mustan naaraan vahtiessa tämän jokaista liikettä tarkasti.
"Nimeni on Taavi. Olemme matkanneet pitkän matkan ja toiveenamme on päästä liittymään klaaniinne. Näin aluksi haluaisin meille yösijan, lopusta voisimme päättää myöhemminkin", Taavi kertoi asiaa vakavana, eikä tämän äänestä kuultanut enää luontaista hyväntuulisuutta. "Kuulemani mukaan teillä on päällikkö, joka päättää näistä. Onko hänen puheilleen mahdollista päästä?"

// Tuhka tai Pimento?

Mesitähti oli kertonut Kurrelle rajapartioista, metsästyspartioista sekä Eloklaanin varapäälliköstä, Minttuliekistä. Partioista kuuleminen nosti hänen mielenkiintoaan klaanielämää kohtaan vain entisestään. Partiointi kuulosti tärkeältä, ja Kurre pohti mielessään, pääsisikö koskaan itse mukaan seuraamaan partiota sitten, kun hänen käpälänsä olisi taas kunnossa.
"Oletko sinä koskaan saalistanut?" Mesitähti kysyi.
Kurre mietti, mitä tämä oikein ajoi takaa kysymyksellään. Hän ei ollut saalistanut eläessään hiiren hiirtäkään. Ei tietenkään ollut, kun ei hänellä ollut koskaan ollut syytä opetella. Eikä ketään, joka olisi näyttänyt mallia. Häntä ei kuitenkaan enää hävettänyt myöntää sitä Mesitähdelle, joka oli aina vaikuttanut niin hyväksyvältä hänen kotikisuidentiteettinsä suhteen.
"En ole", Kurre vastasi valkealle kollille.
"Haluaisitko opetella? Siis sitten, kun käpäläsi on täysin kunnossa", Mesitähti kysyi tarkentaen.
'Mitä hän oikein tarkoittaa? Pääsisinkö tosiaan metsästyspartion mukaan?' nuori kolli mietti, tarkentaen katseensa päällikön silmiin.
"Olisihan se hyvä", Kurre kuitenkin totesi vain, näyttämättä mitään tunteita, vaikka hän todellisuudessa koki vahvan helpotuksen sekaista innostusta. Mesitähti nyökkäsi hymyillen tavalliseen tapaansa. Olisihan hänen pakko opetella, jotta alkuunkaan tulisi selviämään luonnossa, Kurre ajatteli. Hänen silmänsä epätarkentuivat jälleen, kun hän kävi läpi mielessään kuvitelmia siitä, miten etsisi riistan hajuja metsässä ja nummilla, ihka oikeiden sotureiden kanssa. Hänen oli tarkoitus kysyä vielä Mesitähdeltä, tarkoittiko tämä, että voisi opastaa Kurrea saalistamisessa, mutta päällikkö oli ehtinyt jo nousta ylös.
"No, mutta, minun täytyy nyt kyllä aloittaa päivän askareet. Muista sinä vielä lepuuttaa jalkaasi tänään ja syödä kunnolla. Nähdään myöhemmin!" valkea kolli maukaisi.
"Tietysti. Nähdään!" nau'uin pikaisesti, ennen kuin päällikkö lähti astelemaan Minttuliekin suuntaan. Minttuliekkiä ympäröivästä kissojen ryppäästä hän tunnisti silloin leiriin saapuessa vastaan tulleen kaksikon, Pohjaharhan ja Närhitassun. Närhitassun täytyi olla suunnilleen hänen ikäisensä, Kurre arveli. Hän pohti, millaista olisi olla soturioppilas. Koulutus oli varmasti rankkaa, hän tuumi. Hän yritti painaa mieleensä, että kysyisi Mesitähdeltä seuraavalla kerralla myös jotakin oppilaiden koulutuksesta.
Kurre päätti laahustaa takaisin parantajan pesälle. Liljatuuli katsahti pesän suuaukolle hänet nähdessään.
"Mietinkin, minne sinä katosit. Ehdin jo huolestua, että lähdit metsään tuon haavan kanssa", parantaja maukui.
"En nyt sentään. Kävin syömässä ja juttelemassa Mesitähdelle", Kurre tokaisi. Hän mietti, olivatko Liljatuuli ja Mesitähti vain hyviä esittämään välittävänsä, vai olisivatko he oikeasti voineet huolestua hänen vuokseen? Kurre ravisti nopeasti takatassuaan. Kermanvärinen kolli muistutti itselleen, ettei se ollut mahdollista. Eiväthän klaanikissat edes tunteneet häntä. Hän tassutti sammaltensa päälle ja asettui siihen. Nuoren, kotikisusyntyisen kissan sisällä tuntui tyhjältä.
'Eivät he minusta välitä. Ei kukaan välitä', tämä totesi mielessään.
Äkkiä hän tunsi olevansa taas täysin lamaantunut, kuin pelkkä tassun liikautuskin olisi ollut maailman raskain tehtävä. Hän toivoi vain nukahtavansa, jotta pääsisi jonnekin muualle, pakoon ajatuksistaan.

Kun Kurre heräsi torkuiltaan, aurinko oli edelleen ylhäällä. Hän epäili kuitenkin nukkuneensa aurinkohuipun yli. Raidallinen kolli räpytteli savuisia silmiään tottuakseen taas kirkkauteen. Hän huomasi, että molemmat parantajat olivat poissa pesästä. Kai heillä oli tehtävää jossakin muuallakin, Kurre päätteli. Kermanvärinen kolli muisti, että Liljatuuli oli kehottanut häntä muistamaan puhdistaa haavaa itse tasaisin väliajoin, vaikka ei kuulemma liian usein. Kurre kurkotti vasempaan etukäpäläänsä ja alkoi nuolla tätä kauttaaltaan puhtaaksi. Siinä maistuivat yrttihauteen jämät, mikä sai kollin irvistämään ja lipomaan kieltään ilmassa. Kun tassu sekä haava oli pesty, siirtyi tämä toisen tassun polkuanturoihin. Kurrea ällötti vieläkin hiukan, miten paljon likaa polkuanturoihin tarttui luonnossa. Hän oli tottunut siihen, että ne pysyisivät pehmeinä ja sileinä.
Juuri, kun Kurre sai pesuhetkensä lopetettua tältä erää, hän haistoi Mesitähden lähellä pesän suuaukkoa. Valkea kolli asteli rauhallisin askelin sisälle pesään.
"Hei taas, Kurre. Anteeksi, kun lähdin niin äkkiä aamulla. Ajattelin, että keskustelumme jäi vähän kesken", Mesitähti maukui asetuttuaan istumaan hännänmitan päähän sammalvuoteestani.
"Ei se mitään. Ymmärrän, että sinulla on velvollisuuksia", Kurre vastasi kunnioittavasti.
"Niin, ja olisi minulla vielä lisää kysyttävää mielessä", nuori kolli lisäsi empien.
"Kysy pois vain", Mesitähti kehotti nyökäten.
Kurre mietti hetken hiljaa, mistä aloittaisi. Päällikkö vain odotti maltillisena.
"Tuota... Kun puhuit siitä saalistamisesta... Tarkoititko, että sinä voisit opettaa minua?" entinen kotikisu kysyi hämmentyneellä äänensävyllä, katsoen Mesitähteä kysyvästi. Hän toivoi, ettei vaikuttanut täysin kirpunaivoiselta päällikön silmissä. Kurre kuitenkin luottaisi Mesitähteen enemmän, kuin täysin tuntemattomista kissoista koostuvaan metsästyspartioon, vaikka hänen tassujaan syyhyttikin päästä joskus mukaan sellaiseen.

//Mesi?

Säpsähdin hereille kevyestä unestani, kun kuulin lähestyviä askeleita parantajan pesän suuaukolta. Silmiini piirtyi terävä muistikuva vihaisesta, lähestyvästä kaksijalasta. Käänsin pääni nopeasti tulijan suuntaan pidättäen hengitystäni. Jos en olisi tehnyt niin, olisin todennäköisesti tunnistanut tulijan jo aikaisemmin hajun perusteella. Olin kuitenkin jostakin syystä säikähtänyt ääntä aivan liikaa. Yritin peitellä pelästymistäni kurottaen takajalkani pitkään venytykseen, kun Mesitähti pysähtyi viereeni orava hampaissaan. Parantajan pesässä oli sen verran hämärää, että päättelin auringon olevan jo laskemassa.
"Anteeksi, jos herätin sinut", valkea kolli mumisi oravan takaa, "toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?"
Mesitähti laski oravan sammalpetini viereen. Arvioin päällikköä katseellani, epäilevänä tämän jatkuvasta hyväntahtoisuudesta.
"Ei se mitään, olen nukkunut melkein koko päivän, enkä ole syönyt aurinkohuipun jälkeen. Kiitos", sanoin haukotellen.
Haukkasin suuren palasen oravasta.
Helpotuksekseni päällikkö ei näyttänyt huomanneen, kuinka pahasti olin pelästynyt. Ilmeeni ei muuttunut paljoa, koska olin jostakin syystä kykenemätön näyttämään muuta kuin vakavaa naamaa. Ajattelin sen kuitenkin auttaneen peittämään, miten paljon olin sisäisesti säikähtänyt. En ymmärtänyt, miksi reaktioni oli ollut niin voimakas. Toisaalta minusta kyllä tuntui koko ajan siltä, että minun täytyisi olla varuillani siltä varalta, että jotakin pahaa tapahtuisi. En ollut sen vuoksi saanut kunnolla nukuttua ensimmäisenä yönäni Eloklaanin leirissä, joten olin torkkunut koko tämän päivän aurinkohuipusta eteenpäin, jolloin olin poistunut pesästä hetkeksi seuraamaan klaanikokousta. Pesä oli mukava ja suojaisa, mutta en vieläkään luottanut olevani turvassa - huolimatta siitä, kuinka mukavia Mesitähti ja Liljatuuli olivat minua kohtaan olleet. Leimusilmäkin oli toki ollut avulias, mutta en erityisemmin pitänyt tämän tavasta vitsailla joka toisesta asiasta, tämän ärsyttävän uteliaasta ja vilkkaasta temperamentista puhumattakaan. Suurin osa klaanin kissoista oli minulle kuitenkin edelleen tuntemattomia, enkä uskaltanut luottaa vielä noihin kolmeen tuntemaanikaan klaanikissaan.
"Syö sinä vain loput, olen täynnä", maukaisin Mesitähdelle, kun palasin taas maailmaan ajatuksistani.
"Selvä", tämä vastasi hotkaisten loput oravasta kahdella suurella haukkauksella. Tunsin oloni niin apeaksi, että ruokahaluni oli kadonnut kokonaan, vaikka tiedostin edelleen olevani aliravittu. Tunsin luuni aina turkin läpi kylkeä pestessä.
"Miten käpäläsi voi?" Mesitähti kysyi. Katsoin haavaani, joka näytti jo paremmalta kuin eilen, vaikka se punoittikin vielä pahannäköisesti.
"Paremmin", totesin nostamatta katsettani. En ollut ollenkaan juttelutuulella tänä iltana. "Se ei ole enää niin kipeä."
"Hyvä kuulla", päällikkö maukaisi. Pystyin kuvittelemaan tavanomaisen hymyn tämän kasvoilla. En kuitenkaan jaksanut katsella sellaista tänään. Oloni oli lattea. Kuin mikään ei olisi enää tuntunut miltään. Ei minua haavoittunut etukäpäläni kiinnostanut, sama se yhdestä haavasta. Olin jo menettänyt kaiken. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut kelata aikaa taaksepäin takaisin siihen aikaan, kun minulla oli vielä koti. Äkkiä mieleeni muistui kirkas kuva entisestä kaksijalanpesästäni. Kurjuuden tunne valtasi minut, mutta tuntui, että en kyennyt tuntemaan sitäkään täydessä mitassaan. Mietin sen olevan ehkä ihan hyvä, koska olin varma, että olisin muuten hukkunut surun tulvan joukkoon kuin kylmään veteen, johon tukehtuisin yksin, hitaasti. En kuitenkaan olisi enää tässä kohtaa yllättynyt, vaikka se olisikin ollut kohtaloni.
"Onko kaikki hyvin? Voit kyllä puhua minulle, jos sinulla on jotakin mielen päällä." Hätkähdin, ja havahduin taas ajatuksistani, kun tajusin Mesitähden olevan edelleen sammalpetini vieressä parantajanpesässä. Niskakarvani nousivat pystyyn.
"Ei minulla ole mitään puhuttavaa", tokaisin tylysti. Miksi Mesitähden täytyi koko ajan käyttäytyä, kuin olisin joku hädässä oleva pentu? En tarvinnut sääliä, vaan tarkoituksen elämälleni sekä paikan, joka tuntuisi kodilta. Olin yhtä ilman kanssa, ei minulle tarvinnut esittää ystävällistä naamaa, ajattelin tuohduksissani. Mesitähti näytti hieman yllättyneen äänensävystäni, mutta hänen rauhaisa olemuksensa ei muuttunut millään tapaa.
"Hyvä on. Tarkoitin lähinnä, että jos sinulle joskus tulee sellainen olo, että haluat puhua jollekin, niin olen kuulolla", valkea kolli sanoi tyynesti. Silotin niskakarvani ja yritin rauhoittua, mutta en saanut mielialaani yhtään paremmaksi. Kun en osannut vastata mitään, tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi. Välttelin jälleen päällikön katsetta tuijotellen tassuihini.
"No, taidankin tästä lähteä nukkumaan, mutta nähdään taas huomenna. Hyvää yötä sinulle, Kurre", Mesitähti maukui ja kääntyi lähteäkseen. Käänsin pääni valkean kollin suuntaan.
"Hyvää yötä", naukaisin hänen peräänsä. Mesitähti kääntyi pesän suuaukolla ja väläytti minulle hymyn, ennen kuin asteli ulos. Laskin pääni oikean tassuni päälle ja suljin silmäni välittömästi.
Jouduin kuitenkin avaamaan silmäni hetken päästä kuullessani liikettä, kun Leimusilmä asteli ohitseni ripein askelin. Sitten mustavalkoinen kolli tuli luokseni ja pudotti jotakin eteeni. Ne olivat tummia, pieniä siemeniä.
"Syö nämä unikonsiemenet, niin kipu ei häiritse yöuniasi", Leimusilmä selitti. Hän oli ilmeisesti huomannut hämmentyneen, epäilevän katseeni, jonka olin luonut siemeniin ensiksi, joten hän lisäsi virnistäen:
"En minä niitä myrkyttänyt ole. Vakuutan, että jos niissä olisi myrkkyä, sen olisi tehnyt joku muu."
Oliko hänestä tuossa oikeasti jotakin hauskaa? Nuoren kollin vitsailu ärsytti minua entisestään, joten en vaivautunut edes kiittämään. Ynähdin vain jotakin ymmärtämisen merkiksi ja lipaisin unikonsiemenet nopeasti suuhuni. Leimusilmä ei enää sanonut mitään, vaan poistui pesän perälle sinne, missä parantajat pitivät yrttejään. Otin mukavan asennon ja ummistin silmäni.

Seuraavana aamuna heräsin heti auringonnousun aikaan. Kampesin itseni ylös sammalvuoteelta ja notkistin selkäni pitkään venytykseen. Venytys tuntui etukäpälässäni hieman ikävältä, mutta kipu oli siedettävä. Tuntui, että olin vihdoinkin saanut kunnolliset unet. Olin herännyt vain muutaman kerran koko yön aikana. Yllätyin itsekin, miten pirteä oloni oli, kun muistelin eilistä fyysisen ja henkisen väsymyksen ryöppyäni. Näin liikettä pesän toisella laidalla, käänsin pääni ja huomasin Liljatuulen olevan jo hereillä. Parantaja tassutti luokseni rauhallisin askelin yrttituppo suussaan.
"Huomenta", naukaisin haukotellen.
"Huomenta. Katsotaanpa taas, miten haavasi on alkanut parantua", Liljatuuli naukui ja pysähtyi viereeni.
Nostin vasemman etujalkani ilmaan, jolloin tummanharmaa naaras asetti toisen käpälänsä sen alle tutkiakseen sitä lähemmin. Nopean vilkaisun jälkeen parantaja päästi irti ja antoi minulle merkin laskea tassu maahan.
"Luulen, että se paranee ihan normaalisti. Ympärys on hieman turvonnut, mutta se johtunee vain haavan syvyydestä. En näe merkkejä tulehduksesta. Kerro kuitenkin heti, jos se muuttuu kipeämmäksi", Liljatuuli sanoi vakuuttaen minut jälleen siitä, että kissa tiesi mistä puhui.
"Kerron", lupasin. "Ei se tunnu enää yhtä aralta kuin eilen", lisäsin.
"Hyvä. Laitetaan siihen kuitenkin vielä karhunvatukan lehtiä helpottamaan paranemisprosessia", parantaja sanoi. Hän paineli yrttihaudetta haavan päälle. Se tuntui rauhoittavalta - niin kuin minusta olisi oikeasti välitetty.
"Kiitos, Liljatuuli", maukaisin kiitollisena. Yritin puoliväkisin saada pienen, ystävällisen hymyn aikaan, mutta en tiennyt, onnistuinko. Liljatuuli kuitenkin räpäytti lempeästi silmiään minulle, ennen kuin meni herättämään Leimusilmää.
Minusta tuntui, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi välillä ulos ahtaasta pesästä täällä pensaiden kätköissä. Kävelin varovasti pesän suuaukolle tähystelemään leirin aukiota. Muutamia kissoja oli pesien edessä sukimassa itseään, mutta moni oli varmastikin vielä nukkumassa. Tuoresaaliskasa näytti säälittävän pieneltä tähän aikaan aamusta. Kuitenkin senkin ympärillä oli pari soturia, pienikokoinen musta kolli sekä hopeanharmaa naaras, syömässä aamupalaa. Astuin kokonaan ulos pesästä, kun olin varma, ettei pesän edustalla ollut ketään. Huomasin pienen joukon kissoja kerääntyvän leirin uloskäynnin eteen, ja kuulin yhden mainitsevan jotakin aamupartiosta. Vaikutti siltä, että asiat toimivat hyvin Eloklaanissa. Jokaisella kissalla tuntui olevan tehtävä. Olisinpa minäkin syntynyt tänne, ajattelin hetken. Klaanikissan elämä kuulosti kuitenkin myös rankalta. Olisi paljon työtä joka päivä, eikä saisi levätä milloin huvittaa, koska päällikkö ja varapäällikkö määräsivät asioista. Taisteluun joutumisen mahdollisuudesta puhumattakaan. Arvelin kuitenkin, että merkityksellisyyden kokemus klaania palvellessa hyvittäisi kaikki klaanisoturina olemisen huonot puolet.
Hetken aikaa eloklaanilaisten touhuja ja aamurutiineja tarkkailtuani, sekä pestyäni samalla turkkini siistiksi läpikotaisin, nouseva kiinnostus otti minusta vallan. Halusin kipeästi saada kuulla klaanin toiminnasta lisää. Samassa tunnistin Mesitähden valkean hahmon vaaleanruskeiden korvien ja etutassujen kera kävelemässä tuoresaaliskasaa kohti. Ajoitus oli niin täydellinen, että minun olisi pakko käyttää tilaisuus hyväksi. Lähdin kipittämään tuoresaaliskasalle, mutta jouduin hidastamaan tahtia, kun haava alkoi kipuilla käpäläni liikkeen seurauksena. Toivoin, ettei Mesitähti muistelisi edellisillan kiukkuani.
"Hyvää huomenta, Mesitähti!" maukaisin tervehdyksen, kun saavuin päällikön kuuloetäisyydelle.
"Huomenta päivää, Kurre", päällikkö maukui hymyillen. "Mikäpä sinut on saanut näin aikaisin jalkeille?"
Jäin empimään hetkeksi.
"Sain nukuttua paremmin, eikä minua huvittanut jäädä pesään lojumaan koko päiväksi, niin kuin eilen", selitin.
"Ymmärrän." Mesitähti nyökkäsi. "Haluatko jakaa mustarastaan kanssani?"
"Mikä ettei", tokaisin ilmeettömästi, mutta hyvilläni siitä, että saisin jälleen jotakin purtavaa. Vatsani tuntui taas olevan tyhjä.

Nieltyämme viimeisetkin rippeet mustarastaasta, yritin aloittaa keskustelua klaanin tavoista.
"Tuota... haluaisin kysyä muutamaa asiaa", aloitin. Mesitähti käänsi vaaleanvihreän katseensa minua kohti avoimesti, kiinnostuneen oloisena.
"Kysy pois."
"Sanoit, että on kaksi klaania. Mutta mikä sitten on Tähtiklaani?" kysyin pohdiskellen. "Kuulin Liljatuulen mainitsevan jotakin siitä eilen."
"Tähtiklaani on tähtikissojen klaani taivaalla, jonne kuolevat klaanikissat pääsevät. Tähtiklaani puhuu parantajille, ja opastaa Eloklaania sen tarvitessa apua. Tähtiklaani antaa Eloklaanin päällikölle aina yhdeksän henkeä," Mesitähti selitti. Yritin arvioida päällikköä katseellani. Yhdeksän henkeä? Miten se olisi muka mahdollista? En kuitenkaan raaskinut kyseenalaistaa asiaa, sillä Tähtiklaaniin uskominen vaikutti olevan tärkeä osa klaanin perustaa.
"Mielenkiintoista", maukaisin.
"Entä voisitko kertoa minulle, mitä partiot ovat ja miten ne toimivat?" jatkoin kiinnostuneena, kun Mesitähti ei vaikuttanut kiireiseltä.

// Mesi?

Salamanteri: 10kp -

Jupiter: 14kp - Edellisessä arvioinnissa Jupiterille lisättiin vahingossa 6kp liikaa, joten lisäsin hänelle nyt vain 8kp.

Puh: 7kp -

Kurre: 64kp! -

Valo: 11kp -

Into: 17kp -

Päivät tuntuivat matelevan eteenpäin, enkä millään olisi malttanut pysyä aloillani, kun klaanikissat ja heidän suuret reviirinsä odottivat. Meillä oli kuitenkin paljon hommaa hoidettavana väliaikaisessa paikassamme, joten tekemisen puutteesta ei ollut kyse. Kyllä minä mielelläni touhusin muiden mieliksi. Se oli oikein mukavaa!
Lehtisade läheni kuitenkin loppuaan, eivätkä jatkuvasti kylmenevät päivät ja yöt sopineet minulle valitettavasti ollenkaan. Jatkuvasti oli liian viileä. Tämän takia olin koko aamun etsinyt erilaisia pesäntekotarpeita, jotta saisimme seinistä paksummat. Näin lämpö pysyisi toivon mukaan sisällä paremmin, eikä karkaisi seinämiin jääneistä raoista ulos. Oli mielenkiintoista, miten pystyimme omalla kehon lämmöllämme lämmittämään pesän ihan mukavaksi paikaksi. Pesä oli ahtaamman puoleinen, varsinkin kun olin vuorannut sammaleella sisäpuolta parhaani mukaan, joten saisimme kaikki nukkua kylki kyljessä. Olin hyvin tyytyväinen suorittamaani työhön, ja olin saanut Taaviltakin kehuja. Minä sitten niin pidin tuosta meidän Taavista!
"Into?" korviini kantautui juurikin Taaville kuuluva ääni, joka huhuili minua pesän suunnalta. Punertavia ja kellertäviä lehtiä oli hampaideni välissä kunnon tukko, kun kipitin mustalaikkuisen kollin luokse. Pudotin lehdet nopeasti maahan.
"Oliko sinulla jotain asiaa, kuomaseni?" hihkuin ja odotin jo kovasti, mitä toinen olisi keksinyt pääni menoksi.
"Terttu ja Ressu ovat menossa saalistamaan ja minulla on muuta. Jää tänne vahtimaan Kaikua, kunnes joku meistä palaa takaisin", Taavi kertoi asiansa tasaisella äänensävyllään. Nyökyttelin vimmatusti päätäni.
"Onnistuu! Onko Kaiku jo syönyt vai nappasenko hänelle tuosta kasasta hiiren?" puhelin viitaten hännälläni kasaan, johon olin pyydystänyt edellisen päivän puolella hiiren ja oravan.
"Ota vain. Hei sitten", Taavi maukaisi ja keltasilmäinen kolli lampsi tiehensä. Jäin hetkeksi katselemaan kollin perään hymyillen, kunnes sujahdin kuusenoksaverhon läpi pesän hämäryyteen hiiri mukanani. Räpyttelin tummanvihreitä silmiäni hetken, jotta ne tottuisivat pimeyteen. Hetkessä huomasinkin harmaanruskean tabbykuvioisen naaraan vierittelemässä sammalpalloa edessään. Kaiku oli kovassa vauhdissa leikkiensä kanssa.
"Saanko minäkin liittyä seuraan?" mumisin hiiri edelleen hampaissani. Laskin sen nopeasti alas. Kaiku katsahti minuun kullanruskeilla silmillään.
"Voisitko ensin vastata yhteen kysymykseeni? Se on todella tärkeää", Kaiku huokaisi.
"Tietenkin, anna palaa vaan! Minä olen täällä kuule ihan sinua varten ja vastaan ihan niin moneen kysymykseen kuin tarvitset vastauksia", sanoin ja istahdin lähelle naaraspentua. Kaiku näytti empivältä hetken kuin hän ei olisi tiennyt, miten muotoilisi sanojaan.
"Jäämmekö... jäämmekö me tänne ainiaaksi? Eikö meidän pitänyt jatkaa, kunnes löydämme klaanit?" Kaiku sanoi ja katseli tassujaan. "Kuulin, kun Terttu ja Ressu puhuivat, että riistaa tuskin löytyy tuskin ollenkaan lehtikadon aikaan. Kuulemma pitää käyttää koko päivä pelkästään metsästämiseen ja minäkin olen tiellä, kun jonkun täytyy aina olla vahtimassa..."
Pennun ääni hieman värisi ja pystyin aistimaan aitoa pelkoa tämän olemuksessa. Toinen oli selvästi jo pidempäänkin miettinyt asiaa, ja joltain oli unohtunut selittää suunnitelmaamme paremmin naaraalle. Lähestyin Kaikua ja asetin lohduttavasti häntäni tämän lavalle. Hymyilin suurinta hymyä.
"Kaikki tulee menemään hyvin, usko pois! Turha murehtia turhista asioista, eihän lehtikato ole vielä mailla eikä halmeilla! Nyt otetaan ihan rennosti ja pelataan sammalpalloa. Minä metsästän sinulle lehtikadonkin aikaan niin monta hiirtä kuin haluat, luettele lukumääriä vaan. Ota koppi!" sanelin ja koukkasin sammalpalloa tassullani kohti Kaikua. Pentu näytti piristyvän silmissä, vaikka edelleenkin jokin näytti hieman vaivaavan häntä. Hetken kun pelasimme sammalpalloa ihan täysillä, ne vähäisemmätkin murheet näyttivät katoavan naaraan mielestä. Tämän kasvoilla oli pirteä ja iloinen ilme. Olin suorittanut tehtäväni! Olin kuitenkin itse sitä mieltä, että mitä pikemmin jatkaisimme matkaamme sen parempi. Ressu ei vain oikein ollut sen kannalla ollenkaan, mutta ehkä Taavi saisi hänenkin mielensä muuttumaan.
"Eiköhän sinun olisi aika syödä", sanoin pennulle, kun olimme ehtineet jo touhuta pitkän tovin. Nappasin hiiren hampaisiini ja kuljetin sen toisen eteen. Kaiku alkoi syömään hyvällä ruokahalulla, ja mielessäni välähti, että ehkä syömisen olisi voinut ajoittaa aiemmaksikin. Istahdin itse sammalvuoteelle kärsimättömänä. Pesän ulkopuolelta kuului askelia. Se sai minut nousemaan ylös ja liikuttelemaan korviani. Puheensorina paljasti, että Taavi oli palannut yhdessä muiden kanssa. Ilta oli edennyt jo pitkälle, ja meidän kaikkien olisi aika painua maaten. Taavi jäi tapansa mukaan ensimmäisenä pitämään vahtia, sen jälkeen nousisi Ressu, sitten Terttu ja viimeisenä minä aamuvirkkuna varhain. Saisikohan klaanissa nukkua läpi yön?
"Joko olette valmiina yöpuulle?" tabbykuvioinen kolli naukui ja asettui nopeasti aloilleen.
"Saitteko paljon saalista? Löytyikö alueelta mitään jännittävää? Ja hei, mitä puhuitte Taavin kanssa? Jos suunnittelitte jo lähtöä, niin minäkin haluan kuulla siitä. No, kertokaas nyt toverit, mitä olette puuhailleet?" puhelin iloiseen sävyyn.
"Jonkin verran", Terttu sanoi lysähtäen hänkin makaamaan, "Taavi ei puhunut lähdöstä mitään." Sanat saivat Ressun tuhahtamaan samalla, kun tämä siisti turkkiaan. Olisin esittänyt useammankin jatkokysymyksen, mutta tiesin sen vain hermostuttavan Ressua. En tiennyt miksi, mutta en minä halunnut kollia tahallani hermostuttaa.
"Eiköhän panna maaten niin vartiointikin sujuu selvemmissä merkeissä", Ressu totesi ja sulki jo silmänsä. Kaiku toivotti kaikille hyvät yöt käpertyen hiiren syönnin jälkeen valkoisen suuren naaraan viereen. Minäkin tyydyin kohtalooni, sillä kyllä minä uneksiakin tykkäsin! Ummistin silmäni ja hetkessä olin kadonnut unien maailmaan.

Kävelin Salamanterin vierellä. Hiljensin askeleideni tahtia, kun huomasin Salamanterin jäävän jälkeen. Kolli kipitti luokseni. Salamanteri hypähteli tohkeissaan. Olin viemässä kollipentua ensimmäistä kertaa saalistamaan. Vaikka hän olikin nuori, niin kyllähän hänellekin pitäisi opettaa saalistamista. Ei täällä ollut niitä niinsanottuja klaanitovereita auttamassa. Laskin häntäni kevyesti poikani lavoille ja kuiskasin hänelle: "Älä metelöi niin paljon. Saaliit heräävät, ja pian on jo lehtikato!" Salamanteri vaikeni heti. Katselin huvittuneena Salamanteria. Haistelin ilmaa. Hyvällä tuurilla löytäisin saaliin, huonolla en. En kuitenkaan antanut todellakaan sitä tapahtuvan, että en saisikaan saalista! Salamanteri tarvitsi riistaa! Olin itse hyvin voimakas ja kestäisin kyllä päivän ilman riistaa, mutta eihän pieni, parikuinen pikkukissa kestänyt sellaista! Minulla oli pelissä enemmän kuin oma henkeni: minulla oli Salamanteri. En halunnut näyttää kollille, että klaanissa olisi parempi elää. Vaikka olihan siellä. Huomasin pienen hiirenhajun. Lähdin seuraamaan hajujälkeä. Vedin samalla Salamanterin mukaani, sillä hän oli jäänyt katsomaan paatsamapensaassa olevaa muurahaista. Salamanteri kiirehti heti luokseni. "Mitä löysit? Saanko auttaa? Miltä orava maistuu?" Salamanteri kyseli. Suhahdin Salamanterin hiljaiseksi. "Hiiri, on tuolla pajun juurissa. Aion napata sen, joten ole hiljempaa." sanoin toivoen että en loukannut kollia. Salamanteri nyökkäsi ja kyyristyi. Katselin hiirtä ensin tiukasti. Sitten levitin käpäläni hyppyyn. Hyppäsin vähän liiankin korkealle. Hiiri huomasi sen ja käytti tilaisuuden hyväkseen. Se sujahti nopeasti pajun juurien alle. "Eih!" ajattelin. Laskeduin alas. Salamanteri tuli esiin pensaasta. "Etkö saanut sitä?" Salamanteri kysyi. "En. Äh, jatketaan." tuhahdin pettyneenä. Yhtäkkiä huomasin pienen puron, jossa oli vesimyyrä. Purossa oli jo ohut jääkerros, mutta uskoin sen kestävän. "Vesimyyrä." kuiskasin Salamanterille. "Vau! Miltä se maistuu?" Salamanteri kysyi ääneen. Yhtäkkiä kolli laski päänsä alas häpeävänä. Katsoin jäähän. Vesimyyrä ampaisi minua kohti. Hyppäsin esiin ja taitoin sen niskat. Vesimyyrä oli lihava: siitä saisi hyvän aterian. "Tällä kertaa hänen puheliaisuudestaan oli hyötyä!" ajattelin. "En olisi ehkä saanut tuota saalista ilman sinua!" kehuin. Salamanteri näytti ylpeältä ja röyhisti rintaansa. "Sinustahan on tullut isäsi kaltainen!" totesin. Salamanteri näytti iloiselta. Silitin kollin päätä.
"Manteri?"

"Miltä sitten?" Salamanteri kysyi hämmästyneenä. “No et miltään tule mukaan”, hänen isänsä maukui hymyillen ilkikurisesti. Pentu ei ymmärtänyt vitsin päälle mutta hymyili silti leveästi. Hän loikkelehti jo pikkuhiljaa kuolleen aluskasvillisuuden sekaan. Hän maisteli ilmaa kuten isä oli opettanut. Jupiter kuiskasi hiljaa. “Haistatko tuon? Tiedätkö minkä riistaeläimen haju se on?” hän kysyi. Salamanteri haisteli ja maisteli ilmaa nenä väpättäen kuin jäniksellä. Hän haistoi myskisen hajun tulevan jostain läheltä. “Haistan sen nyt”, Salamanteri haistoi ja yritti saada päähänsä minkä eläimen se oli. Se varmasti täyttäsi pikkupennun vatsan hyvin mutta ensin se pitäisi saada kiinni. “Se on hiiri ja ääni tulee tuolta”, Jupiter auttoi ja osoitti käpälällään oksien sekaan. Salamanteri tarkensi katseensa pulskaan ruskeaan hiireen. “Katso, kun naappaan sen sinulle”, Jupiter kuiskasi ja lähti hiipimään kohti poloista hiirtä, joka joutuisi kohta hurjan nälkäisen pennun suihin, vai karkaisiko se? Siitä Salamanteri ei vielä voinut olla varma katsellessaan isäänsä saalistamassa ja vaanimassa pahaa aavistamatonta saalistaan. Salamanteri tsemppasi isäänsä milessään. Jupiter iski käpälänsä hiiren niskaan ja se rusahti inhottavasti. Hän nosti poloisen hampaisiinsa ja toi sen Salamanterin eteen. “Näin ei ehkä tapahdu enää, kun osaat saalistaa itse. Sitten saalistat oman ruokasi mutta älä huoli opetan sinua kyllä”, Jupiter sanoi huvittuneena, kun kiittämättä Salamanteri hotki hiiren kitaansa. “Ainiin kiitos isä”, hän muisti sitten. “Mennään takaisin leiriimme”, Jupiter sanoi, kun hänen poikansa oli saanut syötyä. He tallustelivat pesäänsä ja Salamanteri kävi vaihtamassa omat ja isänsä makuualuset nopeasti ennen nukkumaan menoa ahkera, kun oli. “Hyvää yötä sitten”, hän naukui maatessaan uusilla tuoreilla makuualusilla, jotka he olivat keränneet isän kanssa päiviä sitten ja jotka oli jouduttu vielä kuivattamaan ennen käyttämistä märän sään takia.

Kurre oli saapunut Mesitähden perässä Eloklaanin leiriin, ja päällikkö oli esitellyt hänelle leiriä sekä kertonut lyhyesti klaanin jäsenistä. Entistä kotikisua kiehtoi kovasti, millaista klaanisoturin elämä oikein mahtoi olla. Vaikka hän pysyi edelleen varuillaan, hän ihaili salaa näkemiään lihaksikkaita, määrätietoisia eloklaanin sotureita, joista osa kuljetti tuoresaalista kasaan. He näyttivät siltä, että heidän elämällään oli jokin tärkeä merkitys. Kurre tunsi kateuden piston ajatellessaan sitä. Mesitähden ääni havahdutti hänet jälleen omasta ajatuskuplastaan.
"Me olemme menossa parantajan pesään, joka sijaitsee tuolla karhunvatukkapensaan luona. Liljatuuli ja Leimusilmä ovat oikein mukavia, ja he hoitavat käpäläsi kuntoon silmänräpäyksessä. Tahdotko vielä katsella leiriä vai mennäänkö saman tien parantajan pesälle?" Mesitähti kysyi ja katsoi häneen odottaen vastausta rauhallisena.
Kurre huomasi, että hänellä oli oikeastaan todella heikko olo. Vaikka hänen käpälänsä kipuili edelleen ja haava näytti pahalta, tuntui verenvuoto jo suurimmilta osin tyrehtyneen. Käpälä ei tuntunut Kurresta enää miltään hirmuiseen nälkään ja heikotukseen verrattuna.
"O-oikeastaan...", Kurre aloitti epävarmana siitä, olisiko töykeää pyytää heti syötävää. Hän ei halunnut katsoa Mesitähteen, vaikka tunsi tämän silmät turkissaan."Voisinko ensin saada hieman jotakin syödäkseni? Uskon, että käpäläni voi odottaa sen aikaa. Ei se niin kipeä ole." Syvä haava oli todella kipeä, mutta Kurre ei halunnut mainita mitään heikotuksestaan, jotta ei antaisi itsestään liian heikkoa kuvaa klaanikissoille. Eihän hänellä ollut mitään syytä luottaa heihin. Mesitähti käyttäytyi mukavasti häntä kohtaan, mutta sehän saattoi olla vain manipulointia, eikä Kurre edes tuntenut vielä ketään muuta klaanista.
"Tottahan toki", Mesitähti vastasi hymyillen, ja heilautti häntäänsä tuoresaaliskasan suuntaan. "Syö vain rauhassa vatsasi täyteen. Voin saattaa sinut parantajan pesälle heti sen jälkeen."
"Kiitos paljon", Kurre maukaisi kiitollisena ja nyökkäsi kunnioittavasti päällikölle. Kun kermanvärinen kolli lähti astelemaan tuoresaaliskasalle, oli hän kuitenkin vähällä horjahtaa kumoon. Hän toivoi, ettei ehtisi pyörtyä ennen kuin saisi ruokaa suuhunsa. Kurre yritti peittää hoiperteluaan, mutta turhaan. Tuoresaaliskasalle päästyään hän valitsi lähimmän saaliin välittämättä siitä, mitä se oli, ja otti ison palan riistaa suuhunsa. Maku oli jotakin täysin uutta, mutta Kurre ei kyennyt keskittymään siihen, mitä se oli. Hän halusi vain vatsansa täyteen. Luiseva kolli hotki mehukkaan saaliin suihinsa niin nopeasti kuin pystyi. Hänen olonsa helpottui heti huomattavasti, vaikka hänestä tuntuikin siltä, että olisi voinut syödä kokonaisen hevosen. Kurre nappasi vielä pienen hiiren kasan reunalta. Kun kolli oli saanut senkin hotkittua niin, että hiiren luiden ympärille ei jäänyt puolikasta suupalaakaan, hän lipaisi huuliaan. Kolli ei uskonut hänen pieneen mahaansa mahtuvan yhtään enempää ruokaa, tai vaikka olisikin mahtunut, ei Kurre olisi kyllä kehdannut ottaakaan yhtään enempää. Vaikka hänen apeutensa ei ollut kadonnut mihinkään, oli hänellä nyt fyysisesti paljon parempi olo. Kurre näki sivusilmällään valkean hahmon vaaleanruskeilla etuassuilla. Mesitähti oli kävellyt hänen viereensä.
"Onko nyt parempi?" tämä kysyi. Mesitähti oli taatusti huomannut hänen hoipertelevat askeleensa, mistä Kurre ei pitänyt. Nuori, raidallinen kolli halusi kaikista vähiten vaikuttaa säälittävältä jonkun silmissä. Mesitähti ei ollut kuitenkaan kuulostanut liian säälivältä, vaikka tämä Kurren mielestä vaikuttikin säälivän häntä hiukan. Se ei ollut häirinnyt kollia niin pahasti, koska päällikkö oli puhunut entiselle kotikisulle niin kuin kenelle tahansa kissalle. Kuin Kurre olisi ollut yhtä arvokas. Se tuntui hyvältä, vaikka hän tiesikin, ettei hänellä todellisuudessa ollut mitään arvoa. Kaksijalka oli näyttänyt sen harvinaisen selvästi.
"Joo, nyt on paljon parempi, kiitos", Kurre maukui. Mesitähti hymyili taas, vaikka Kurren ilme pysyi edelleen vakavana.
"Tulehan, niin esittelen sinut Liljatuulelle ja Leimusilmälle. Voit luottaa, että haavasi on hyvissä käpälissä heidän luonaan", Mesitähti sanoi johdattaen Kurrea karhuvatukkapensaikkoa kohti.
Aurinko alkoi jo laskea. kun Kurre pujahti sisään parantajan pesään päällikön perässä. Pesään astellessaan nuori kolli vilkuili varuillaan joka suuntaan. Pesässä oli omituisen voimakas kasvien tuoksu, ja Kurre näki erilaisia yrttejä siististi järjesteltynä pesän perällä. Hän katseli ympärilleen tutkiskellen. Yrttien luona kyyhötti pienikokoinen, tummanharmaa naaras, jolla oli joitakin valkoisia kohtia turkissaan. Pesän toisessa reunassa makasi sammalten päällä tumma tabbykuvioinen kolli, jonka Kurre päätteli olevan joko parannettavana tai parantumassa jostakin.
"Iltaa, Liljatuuli. Tässä on Kurre, löysimme hänet nummilta. Hän on loukannut käpälänsä", Mesitähti maukui, ja pesän perällä istuva parantaja kääntyi tutkailemaan Kurrea katseellaan. "Kurre, tässä on sisareni Liljatuuli." Tummanharmaa naaras tassutti lähemmäs.
"Hei", Kurre tervehti nyökäten.
"Hei vain. Annas kun katson sitä käpälää", Liljatuuli naukaisi lempeästi. Kurre nosti kuivuneen veren peittämän käpälän, joka oli iskeytynyt terävään kiveen kovalla voimalla kieriessäni ojan pohjalle. Tapaturma oli sattunut vasta tänään aurinkohuipun aikaan, mutta Kurresta tuntui, että siitä olisi kulunut jo ikuisuus. Hän sai kylmiä väreitä, kun muisto jyrisevästä ukkospolusta palautui hänen mieleensä.
"Haava näyttää pahalta, se on harvinaisen syvä", parantaja maukaisi tassua tutkiskellen. "Voisit aluksi nuolla kuivuneet veret pois ja puhdistaa haavan. Se on tärkeää, ettei se vain pääse tulehtumaan. Tuon sinulle sitten yrttejä", tämä jatkoi.
"Selvä", Kurre maukui ja teki työtä käskettyä. Parantajan läsnäolo tuntui jotenkin yllättävän rauhoittavalta, ja Kurre oli jo melko vakuuttunut siitä, että tämä kissa tiesi mitä oli tekemässä. Hänestä oli erittäin kiehtovaa ajatella, miten parantaja tiesi mihin käyttää mitäkin yrttiä. Eloklaani ei varmastikaan olisi selvinnyt ilman parantajien tietoja ja taitoja.
"Minua tuskin tarvitaan täällä enää, joten taidan tästä palata pesälleni", Mesitähti maukaisi katsahtaen ensiksi Liljatuulta ja sitten Kurrea.
"Tule vain kertomaan minulle, jos kaipaat jotakin. Löydät minut pesästäni tai sen lähistöltä", valkoinen päällikkö lisäsi.
Kurrella kesti jostakin syystä hetki, ennen kuin tajusi Mesitähden puhuvan hänelle. Hän mietti, mahtoivatko kaikki kissat Eloklaanissa käyttäytyä noin ystävällisesti ja avuliaasti, kuin Mesitähti ja Liljatuuli. Vaikka entisellä kotikisulla oli edelleen epäilykset pinnassa, oli hän syvästi kiitollinen klaanilta saamastaan avusta. Kurre oli vakuuttunut, ettei olisi selvinnyt yksin montaa päivää. Eihän hän edes osannut metsästää. Kurre mietti, kehtaisiko kysyä neuvoa metsästämiseen ennen kuin hänen majoittumisensa Eloklaanin leirissä päättyisi. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa lähtöä tekevän Mesitähden suuntaan. Riippumatta siitä, mistä syystä päällikkö oli kohdellut häntä niin mukavasti, olisi hänen omasta mielestään parasta osoittaa kiitollisuutensa tätä kohtaan.
"Mesitähti hei", Kurre naukaisi, ennen kuin tämä ehti ulos parantajan pesästä.
"Niin?" Mesitähti kääntyi katsomaan taakseen.
Ennen kuin Kurre ehti sanoa asiansa, pesään pelmahti Mesitähden ohitse pieni mustavalkoinen kolli, joka kantoi hampaissaan jotakin yrttikimppua.
"Oho. Melkein törmättiin!" mustavalkoinen kolli naurahti huvittuneena. Kurre ei ymmärtänyt, mikä hänestä oli niin hauskaa.
"Olen Leimusilmä, klaanin parantajaoppilas. Kukas sinä olet?" tämä maukui hymyn pilke keltaisissa silmissään.
"Nimeni on Kurre. Mesitähti toi minut tänne, jotta saisin käpäläni kuntoon", Kurre selitti. Hän yritti olla näyttämättä ärtymystään siitä, miten Leimusilmä oli keskeyttänyt hänen keskustelunsa Mesitähden kanssa. Päällikkö odotti kuitenkin, että Leimusilmä katosi pesän perälle yrtteineen ja katsoi Kurreen odottavasti.
"Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi", Kurre sanoi katsoen Mesitähteä silmiin kuin tehdäkseen lupauksen. Samassa Leimusilmä palasi takaisin uusien yrttien kera, jotka tämä laski Kurren eteen. Parantajaoppilas alkoi vuorostaan tutkailla Kurren käpälää.

// Mesi ja Leimu?