"Loistotassu, hei! Muistathan sinä minut? Olen Puh! Tahdotko sinä seuraa? Minulla ainakin on niin yksinäistä! Mehän voisimme vaikka pyydystää lehtiä tai käydä kiipeilemässä. Olen nähnyt sinut usean kerran puiden latvoissa, taidat pitää kiipeilystä yhtä paljon kuin minä?" Puh-niminen kotikisu sanoi. Loistotassu hymyili ystävällisesti. “Muistan minä sinut. Ja joo mennään vain kiipeilemään”, tummanharmaa kolli naukui ystävällisesti. Kolli ei ollut mitenkään mestari sosiaallisissa tilanteissa mutta itsekukin oli huono jossain asiassa. Loistotassu heilautti häntäänsä pois käpäliltään ja nousi käpälilleen. “Oletko hyvä kiipeilijä? Pidän itseäni sellaisena, sillä pidän kiipeilystä!” Puh höpötteli kollien tasuttaessa verkkaisesti kohti puita, jotka sijaitsivat kissojen käpälien alla olevan polun päässä. “Luulisin, että olen kohtalaisen hyvä”, Loistotassu sanoi itseään vähätellen. Oikeasti kiipeily oli kollin mielipuuhia ja hän oli taitava sännätessään puun epätasaista runkoa pitkin. “Entä tykkäätkö saalistaa?” kermanvärinen kissa naukui juuri, kun kaksikko kääntyi kaksijalkalan kadun kulmasta. Toverukset lähestyivät pikkuhiljaa metsäaluetta. “No. Kyllä minä saalistan joskus”, Loistotassu sanoi hieman ihmeissään kysymyksestä. “Tykkäätkö sinä saalistaa?” hetken empimisen jälkeen Loistotassu uskaltautui kysymään ja hymyili vienosti.
//Puh?

Valopentu ei ymmärtänyt, miksi emo oli tuonut hänet näin kauaksi pentutarhalta tämän kissan luo, jota tämä väitti hänen isäkseen. Emo näytti murheen murtamalta hymyillessäänkin, ja se sai Valopennun hätääntymään. Miksi emo itki?
"Tulen kaipaamaan sinua kovasti", naaras maukui ääni väristen ja kumartui lipaisemaan Valopennun korvia hellästi. Kollipentu katsoi emoaan hämmennyksen vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tuleman.
"Pidä huoli itsestäsi", emo sanoi oranssille kollille, joka oli tullut seisomaan Valopennun taakse. "Ja pojastamme", hän jatkoi ja nosti Valopennun Sammakoksi kutsutun kissan jalkoihin, kun tämä yritti hivuttautua kauemmaksi erakosta.
"Minä pidän", Sammakko lupasi ja hymyili lempeästi emolle. Valopentu katsoi kulmat kurtussa kahta täysikasvuista kissaa, turhautuneena ja hieman peloissaan.
Sen jälkeen emo vilkaisi Valopentuun kyynelten täyttämin silmin, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti hölkkäämään reipasta vauhtia poispäin. Valopentu parkaisi hädissään - minne emo oli menossa? Miksi hänet oli jätetty tänne tuon kollin kanssa?
"Emo!" hän huusi ja yritti sännätä naaraan perään, mutta Sammakko huitaisi paksun häntänsä hänen tielleen.
"Olen pahoillani, pentu, mutta en voi päästää sinua", Sammakko maukui hymyillen pahoittelevasti. "Emosi jätti sinut minun huostaani, ja tästä lähin minä pidän sinusta huolen."
"Ei!" Valopentu huudahti ja sähisi niin hurjasti kuin osasi, mikä lopulta kuulosti varsin säälittävältä yritykseltä. "Minä haluan emon mukaan! Haluan Kirkaspennun ja Taivaspennun luo!"
Sammakolla ei ollut aikomustakaan antaa Valopennun palata takaisin emon luokse, vaan tämä nappasi häntä niskanahasta ja lähti kantamaan aivan päinvastaiseen suuntaan emosta ja pentutarhasta. Valopentu rimpuili ja sähisi ja sihisi minkä ehti, mutta lopulta hän onnistui vain väsyttämään itsensä, eikä hän voinut kuin tyytyä kohtaloonsa.

Kun Valopentu seuraavan kerran avasi silmänsä, hän luuli jo hetken olevansa pentutarhassa turvassa sisarustensa kanssa, ennen kuin näki Sammakon köllöttelevän vieressään emon sijasta. Valopentu pomppasi tassuilleen ensin hieman säikähtäneenä, mutta nopeasti säikähdys vaihtui kiukuksi ja suruksi. Hänen sisällään mellasti niin monta erilaista tunnetta kerralla, että hän ei kyennyt käsittelemään mitään niistä.
"Onko sinulla nälkä, Valo?" Sammakko kysyi ja veti tassullaan kuollutta hiirtä lähemmäksi. Valopentu katsahti hiirenraatoon varautuneena. Hän oli jo pari kertaa maistanut riistaa emon maidon lisäksi, mutta hiirtä hän ei ollut vielä kokeillut.
"Maista pois vain, Valo", Sammakko jatkoi hiiren tyrkyttämistä, ja Valopennun korvaan särähti häiritsevästi, miten kolli jätti osan hänen nimestään sanomatta.
"Minä olen Valopentu, enkä mikään Valo!" hän vinkaisi närkästyneenä, ja Sammakko pudisteli naureskellen päätään.
"'Valopentu' ei ole oikein sopiva nimi erakolle", erakko naurahti. Valopentu katsoi Sammakkoa tyrmistyneenä.
"En minä ole mikään erakko vaan Valopentu!" hän jatkoi inttämistä, vaikkei oikeastaan tiennyt, mistä edes intteli. Hänen pienet pennun aivonsa eivät vielä kyenneet käsittämään, mitä merkitsi olla klaanikissa tai erakko. Hän tiesi vain, että hänen nimensä oli Valopentu ja hänen kotinsa oli Kuolonklaani.
Valopennun vatsa kurisi anelevasti - hänen viime ruokailustaan oli jo aikaa, eikä emo ollut täällä tarjoamassa tuoresaalista tai maitoa. Ainoa vaihtoehto oli Sammakon tarjoama hiiri.
"Ota vain." Sammakko työnsi jyrsijän pennun jalkojen eteen. Valopentu katsoi sitä vesi kielellä. Sitten hän vilkaisi Sammakkoon, joka katseli häntä edelleen hymyssä suin.
"En aio jäädä tänne sinun kanssasi", hän sanoi kollille tiukasti, sillä ei halunnut tämän saavan vääränlaista kuvaa tilanteesta sen perusteella, että suostui syömään hiirtä. "Menen heti huomenna takaisin emon luo, eikä minun tarvitse nähdä sinua enää ikinä."
Hymy ei kaikonut Sammakon kasvoilta, eikä tämä vastannut enää pennun kommenttiin mitään. Valopentu ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono merkki - kai hän pääsisi vielä kotiin?

Päiviä kului, ja Valo oli vähitellen tottunut uuteen kutsumanimeensä. Sammakkoa hän ei kuitenkaan kutsunut isäksi, sillä hän oli tälle yhä hieman katkera siitä, että tämä oli vienyt hänet emolta. Valo näki edelleen öisin unta emosta ja sisaruksistaan ja heräsi aamuisin heitä kaivaten. Välillä sydän puristi hänen rintaansa niin, ettei hänen tehnyt mieli syödä yhtään mitään, mutta Sammakko katsoi tarkkaan, että pentu nieli päivän aikana kurkustaan alas edes jotakin.
Valo kyyristeli heinikossa ja seurasi, kuinka Sammakko lähestyi vaanimalla maata pahaa-aavistamattomana nokkivaa lintua. Oranssi kolli keikutti takapäätään, ennen kuin loikkasi saalista kohti käpälät ojennettuina. Valo kuuli Sammakon harmistuneen sihahduksen, kun lintu ehti pyrähtää karkuun erakon kynsiltä. Sammakko palasi takaisin Valon luo virnistellen huolettoman näköisesti.
"Sepäs ottikin lentävän lähdön", kolli murjaisi vitsin, joka ei kuitenkaan saanut Valoa nauramaan. Valo huokaisi tylsistyneenä ja kääntyi katsomaan vieressään olevalla heinänkorrella kiipeävää ötökkää. Hänellä ei ikinä olisi ollut näin tylsää Kirkaspennun ja Taivaspennun kanssa.
"Kuules, keksitään iltapäivällä jotakin kivaa tekemistä, josta sinäkin tykkäät", Sammakko lupasi ja kosketti isolla käpälällään Valon päätä. "Nyt isä etsii meille jostakin syötävää, niin jaksamme puuhata kaikkea kivaa loppupäivän, jookos?"
Valo silmäili kollia arvostelevasti, muttei väittänyt vastaan. Hän epäili, osasiko tämä todella keksiä tekemistä, joka oli myös hänen mieleensä.
Pian he jatkoivat jo matkaa. He kävelivät aukealla alueella, jossa kasvoi paljon vaaleaa heinää, jonka joukossa vipelsi pieniä jyrsijöitä. Valo laahusti Sammakon perässä samalla, kun kolli haisteli ilmaa ja yritti löytää merkkejä riistasta. Erakko ilmeisesti löysi jotakin, sillä tämä käski Valoa jäädä odottamaan paikoilleen. Valo totteli mukisematta ja lysähti istumaan väsyneenä kaikesta kävelemisestä. Sammakko katosi heinikkoon, ja Valo jäi yksin.
Jokin pieni ötökkä vipelsi Valon jalkojen juuresta ja hän seuraili sitä katseellaan paremman tekemisen puutteessa. Yhtäkkiä Valo kuuli ylhäältä päin outoa kahinaa. Hän kallisti päänsä kenoon ja säikähti melkein kuoliaaksi nähdessään valtaisan linnun syöksyvän taivaalta itseään kohti kynnet ojennettuna. Valo kirkaisi kauhuissaan ja pinkaisi juoksuun.
Hän juoksi heinien seassa veri korvissaan kohisten ja keuhkoja poltellen. Pitkät heinät hidastivat hänen vauhtiaan, eikä hän uskaltanut pysähtyä katsomaan, oliko lintu jättänyt hänet rauhaan.
Valo kuitenkin tunsi, ettei ollut karistanut takaa-ajajaa kannoiltaan. Hän yritti saada jalkansa juoksemaan nopeammin, kun hän yhtäkkiä kompastui maassa olevaan kiveen ja lennähti kuperkeikalla heinikkoon.
Valo näki linnun valmistautuvan ilmassa uuteen syöksyyn. Hän käpertyi pieneksi keräksi ja huusi kaikin voimin: "Isä, apua!"
Siinä samassa joku tarrasi häntä niskanahasta kiinni ja lähti kiikuttamaan kovaa vauhtia kauaksi kiljuvasta petolinnusta. Valo avasi silmänsä ja tajusi Sammakon tulleen apuun. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt nähdessään oranssin kollin.
Lintu ei enää yrittänyt seurata heitä, kun he pääsivät metsään. Sammakko laski Valon maahan vasta, kun he turvallisessa paikassa metsän siimeksessä.
"Oletko kunnossa?" kolli kysyi heti ja tutkaili Valoa vammojen varalta. Valo nyökkäsi, ja hänen sisällään sykkinyt pelko purkautui itkuna. Hän painautui Sammakon jalkaa vasten ja nyyhkytti kovaan ääneen. Sammakko kumartui sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti.
"Kiitos, isä", Valo ynisi hiljaa ja painoi otsansa vasten kollin tukevaa jalkaa.
"Ei hätää, Valo", Sammakko hymisi ja hiljeni sitten yhtäkkiä. Hän pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi hämmennystä ja iloa äänessään: "Kutsuitko sinä minua juuri isäksi?"
Valo ei vastannut. Piti vain kiinni isästään eikä päästänyt irti.

Loistotassu: 4kp -

Sulkavirta: 101kp! -

Karju: 32kp! -

Jupiter: 10kp -

Puh: 6kp -

Paluu Eloklaaniin oli ollut oikea ratkaisu, ja olimme onneksemme molemmat selvinneet terveinä Kieron kanssa. Leimusilmä ja muut matkalaiset olivat palanneet matkaltaan ja yllätyksekseni he olivat löytäneet yrtin, joka oli tehonnut tautiin. Hetken jopa uskoin, että Leimusilmä oli oikeasti saanut unen kuolleilta kissoilta, jotka olivat kertoneet yrtistä ja sen sijainnista. Mutta sitten kun kuulin, että Leimusilmä on elänyt klaanin ulkopuolella ensimmäiset kuunsa, sain järkevän selityksen kaikelle tapahtuneelle. Uskoin, että Leimusilmä oli ennen klaaniin liittymistään nähnyt kyseistä yrttiä, ja siksi osasi lähteä hakemaan sitä oikeasta paikasta.
"Hei, anteeksi.. Voisitko vähän väistyä?" varovainen kysymys säikäytti minut. Käännyin katsomaan takanani seisovaa kissaa, joka pyrki ulos sotureiden pesästä. Siirryin nopeasti sivuun pesän sisäänkäynniltä ja katsoin pahoitellen naaraskissaa, jonka tunnistin Pehmoturkiksi.
"Pahoittelut, olin niin ajatuksissani että jäin tähän vain seisoskelemaan", naurahdin vaivaantuneesti. Naaras väläytti minulle hennon hymyn ja käveli tiehensä. Pehmoturkki oli yksi niistä kissoista, joihin olin viime aikoina tutustunut. Vaaleaturkkinen naaras oli mitä ystävällisin ja kohteliain kissa. Hän oli myös entinen erakko, aivan kuten minä ja Kierokin. Hän oli liittynyt Eloklaaniin, kun se oli vasta perustettu.
Aamu oli jo pitkällä, mutta aurinkoa ei näkynyt. Harmaat pilvet peittivät koko taivaan, eikä sinistä taivasta näkynyt lainkaan. Olin varma, että pian alkaisi sataa, niin painavilta pilvet näyttivät. Kiero oli lähtenyt auringonnousun partioon, joten olin vailla seuraa. Pääaukio oli hiljainen, vain muutama kissa oleskeli synkällä aukiolla. Katseeni pysähtyi ruskeaan naaraskissaan, joka kaitsi pentuja karhunvatukkapensaikon liepeillä. Tunnistin kolmijalkaisen naaraan nopeasti Hiilihampaan tyttäreksi. En ollut keskustellut hänen kanssaan, mutta tiesin hänen nimensä olevan Kimalaistoive. Naaraan kanssa ulkona leikki kaksi pentua, joista toinen oli punaruskea ja toinen valkomusta. Olin pari kertaa käynyt tervehtimässä pentuja pentutarhalla Mesitähden kanssa, joten lähdin epäröimättä kävelemään aukion halki heitä kohti. Kolmen kissan katse kääntyi nopeasti minun suuntaani, kun he huomasivat minun lähestyvän. Pennut olivat lopettaneet leikkinsä. Sammalpallo lojui hetken yksin maassa, kunnes naaraspentu nappasi sen käpäliinsä.
"Huomenta", tervehdin lähinnä pentuja, mutta vilkaisin myös Kimalaistoivetta, "leikittekö te sammalpallolla? Mesitähti kertoikin, että täällä pennut leikkivät niillä. Voisitteko opettaa minullekin säännöt?"

//Tähtimö?

Puh istuskeli vihreän roskapöntön päällä ja katseli maisemia uteliaana. Kylään oli laskeutunut hetki sitten ruska-aika ja puiden lehdet olivat kellastuneet. Puh katseli uteliaana, kun puiden lehdet leijailivat hiljakseen maahan. Kollikissa rakasti lehtikasoihin hyppelyä ja lehtien pyydystämistä, vaikka hän olikin kömpelön puoleinen tapaus. Ainoa missä hänen kömpelyys ei näkynyt, oli kiipeily. Puh katseli puiden latvoihin haaveilevasti, ehkäpä hän jopa voisi pitää pienen kiipeilyreissun? Kylässä ei ollut kovinkaan monia puita, mutta ne muutamat mitä siellä oli, ne Puh tunsi kuin omat tassunsa. Kollikissan ruskeisiin silmiin osui tummanharmaan värinen haaveissaan oleva kolli, Loistotassu. Puh oli jutellut entiselle eloklaanilaiselle muutaman kerran ja tiesi esimerkiksi sen, että Loistotassu oli entinen metsäkissa. Se oli Puhista mielenkiintoista, vaikka hän pelkäsikin metsäkissoja hieman. Hän oli kuitenkin niin utelias tapaus, että metsäkissat kiehtoivat häntä. Nasu ei kuitenkaan ollut aivan yhtä utelias, vaan pelkäsi metsäkissoja kahta kauheammin. Puh vilkaisi Nasun kotitalolle päin. Lehtisateen aikaan kolli pysytteli sisällä eikä toista ulkosalla näkynyt. Tai jos näkyi, niin villapaidan kanssa. Puh lipaisi huuliaan ja hykerteli itsekseen. Nälkä kaivoi hänen vatsaansa, mutta sosiaalisena kissana hän kaipasi myös seuraa ja Loistotassun seura houkutteli. Sosiaalisesti Loistotassu ei ollut mikään taitavin, mutta Puhista tummanharmaa kolli oli mukavaa seuraa. Kermanvalkea kissa loikkasi roskapöntön päältä märälle maalle ja lähti häntä korkealla kohti Loistotassua.
"Loistotassu, hei! Muistathan sinä minut? Olen Puh!" kotikisu esitteli itsensä ja väläytti iloisen hymyn toiselle.
"Tahdotko sinä seuraa? Minulla ainakin on niin yksinäistä! Mehän voisimme vaikka pyydystää lehtiä tai käydä kiipeilemässä. Olen nähnyt sinut usean kerran puiden latvoissa, taidat pitää kiipeilystä yhtä paljon kuin minä?" Puh naukui Loistotassulle ja kääräisi häntänsä käpäliensä suojaksi.

//Loisto?

Ehkä minussa ja hänessä on kenties jotain samaa." naukaisin hellästi. "Molemmat olemme sinun tosiystäviäsi. Haluatko tietää, mitä minä olen aina toivonut, ensitapaamisestamme asti?" kysyin. Höyhenen kasvoilla välähti innostunut katse. Vedin henkeä. Nyt minun täytyisi kertoa hänelle tunteistani. Vaikka olimme kertoneet jo, niin emme aidosti. "No?" Höyhenen silmät olivat kirkkaat. "Minä olen rakastanut sinua aina, ensitapaamisestamme lähtien." huokaisin. Nyt se tuntui helpolta kertoa. "Entä riitamme?" Höyhen kysyi. "Ei minulla ole väliä. Kumppanini ei tarvitse olla koko ajan sovitteleva, vaan haluan vaihtelevan kumppanin." selitin hiljaa. Yhtäkkiä tajusin sen: eihän Höyhen ollut vielä edes kumppanini! Hän oli kaunis naaras, jonka kanssa olin ystävystynyt monta kuuta sitten. Toivoin niin kovasti, että Höyhenen ja minun välillä olisi enemmänkin kuin ystävyyttä. Höyhen katsoi minua hetken. Näytti että hän nieleskelisi kyyneliä. Loin Höyheneen rakastavan katseen. Hetken oli ihan hiljaista. Ei kuulunut mitään. Ei kuulunut yhtään mitään. Ei edes kissarankkurin karjuntaa, vaikka olimme tosiaan sen pesän vieressä. Höyhen syöksyi viereeni. Hän painoi kuononsa lavoilleni. Huokaisin ja kiedoin häntäni Höyhenen ympärille. Hetken aikaa tuntui siltä, että olimme vain yksin maailmassa, minä ja Höyhen. Ehkäpä meistä tulisikin kumppaneita? Ehkä uni minusta ja valkoisesta naaraasta olikin totta? Entäpä jos se oli täysin totta? Saisimme pentuja? En tiennyt, olinko valmis siihen. Olinhan vielä aika nuori kissa. Loin Höyheneen lämpimän, rakastavan katseen. Huomasin Höyhenen silmiin nousevat kyyneleet. Yhtäkkiä kuului iso jyrähdys. Kissarankkuri tömisteli puiden takaa. Ensimmäistä kertaa näin sen. Se oli iso kaksijalka, jolla oli ruskea puku. Kädessä silla oli oudon näköinen häkki, jonka oudot kalterit kiilsivät uhkaavasti. Se jylisi jotain kaksijalkojen kielellä. Sitten se kurottautui nappamaan Höyhenen. "No et varmasti yritä!" karjaisin ja sivalsin sitä jalkaan. Höyhen oli hypännyt sen selkään ja raastanut sitä kynsillään. "Höyhen! Mene tuonne!" huusin. Höyhen pudisti päätään vastahakoisesti. Sitten hän puri kaksijalkaa lujasti. Kaksijalka lysähti maahan makaamaan. Siitä tihkui verta. "Mitä jos.." Höyhen aloitti. "Mitä mitä jos?" kysyin hämmästyneenä. "Niin että mitä jos tuon...kaksijalan..jotkut kaverit tulevat tänne ja.. tappavat meidät?" Höyhen kysyi pelokkaana. "Eivät ne varmaan tule." rauhoittelin. "Ja jos tulevatkin, eivät ne uskalla käydä kimppuumme." Koukistelin kynsiäni. Höyhen huomasi selvästi tilanteen ja lähti juoksemaan pois. Lähdin Höyhenen perään vilkaistuani kaksijalkaan. Se kömpi pystyyn ja nosti hurjannäköisen terävän esineen ja mylvähti. Lähdin pakoon. Hetken päästä Höyhenen häntä näkyi edessäpäin. "Höyhen hei." sanoin. Höyhen vilkaisi taakseen, mutta juoksi eteenpäin. "Miten menee kaksijalkaisella otuksella?" Höyhen tiedusteli. "Tarkoitatko minua vai kaksijalkaa?" kysyin. "Sinua." Höyhen naukaisi kiusoitellen. "Jaa, mitäs tässä. Ehkäpä täältä löytyisi söpö naaras kenen kanssa tehdä pentuja." vastasin virne kasvoillani. Höyhen vastasi hymyillen. Juoksimme yhdessä metsän poikki. "Kaksijalkala on vaarallinen." Höyhen ilmoitti. "Muistathan, joskus muutama kuu sitten, me asuimme vielä lähellä sitä paikkaa, jonne meidät vietiin kerran." "Siellä oli todella lähellä se kujakissayhteisö." "Kuulemma, ne menevät kaksijalkaloihin, partioivat, ja siellä ne etsivät lisää kissoja yhteisöönsä!" Höyhen huudahti. "Ihan kauheaa. Uhkailevatko ne?" kysyin pelokkaana. En kyllä todellakaan suostuisi mennä mihinkään kujakissayhteisöön, joissa olisi varmaan taas joku kissa jota kaikki palvelisivat.
"Höpö?"

Oli kulunut päivä ja yö siitä, kun olimme Kieron kanssa lähteneet Eloklaanin leiristä kertomatta kenellekään. Omatunto kolkutti ikävästi, kun ajattelin pulaan jättämiämme uusia ystäviämme. Eloklaanilaiset olivat olleet pääsääntöisesti vain mukavia meille, ja me olimme hylänneet heidät pahan paikan tullen. Yöllä en ollut nukkunut juurikaan. Ensimmäistä kertaa ikinä koin oloni turvattomaksi ollessani kahdestaan Kieron kanssa tuntemattomassa metsässä. Kenties se johtui siitä, että olin jo ehtinyt tottumaan klaanin tuomaan turvaan. Eloklaanissa yöt sai nukkua rauhassa tietäessään, että yövartiossa oleva soturi herättäisi kaikki heti, mikäli jotain tapahtuisi.
Aamun tullessa olin väsyneempi kuin aikoihin. Kiero oli lähtenyt saalistamaan, ja minä olin jäänyt heräilemään nukkumapaikallemme. Vanha ketunkolo oli ollut juuri sopiva meille molemmille, joskaan se ei ollut kovinkaan hyvä sateensuoja. Yöllä oli alkanut satamaan kaatamalla, ja turkkini oli kastunut inhottavasti. Kiero oli jatkanut uniaan märästä turkista huolimatta, mutta minä olin valvonut aina sateen loppumiseen saakka.
Mustikan varpujen lehdillä kimmelsi vesipisaroita. Silmäilin sinisiä, kosteita marjoja väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut, mutta se pysytteli visusti koko taivasta peittävän pilviverhon takana. Sää oli vähintäänkin yhtä harmaa kuin mieleni. Rasahdus sai minut valpastumaan, ja käänsin säikähtäneen katseeni tulijan puoleen.
Kiero seisoi aluskasvillisuuden seassa ja katsoi minua pahoitellen. Ruskean kollin hampaissa roikkui eloton jänis, jonka kolli kiikutti minun luokseni. Hänen huolestunut katseensa kertoi minulle sen, mitä en itse halunnut myöntää: minä kaipasin Eloklaania.
"Joo joo, kyllä minä tiedän", tuhahdin päätäni pudistellen, "meidän täytynee kääntyä takaisin." Kieron kasvoille piirtyi hento, tyytyväinen hymy ja tämä nyökäytti pienesti päätään.
Jaoimme veljeni saalistaman tuoresaaliin, jonka jälkeen matka kohti Eloklaania alkoi. Onneksemme emme eilen olleet kiirehtineet, joten arvelin pääsevämme takaisin ennen aurinkohuippua.

"Ehkä olisi parempi jättää kertomatta se, että olimme aikeissa jättää klaanin taaksemme", pohdin ääneen, kun raja alkoi lähestyä. Kiero nyökkäsi.
"Voisimme sanoa, että seurasimme jotain hajujälkeä", ehdotin mietteliäänä. Kiero vilkaisi minua nyt päätään pudistellen. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt ilme, joka kertoi, etten kykenisi päästämään uskottavasti suustani moista valhetta.
"Niin, en minä osaa valehdella sitten lainkaan", virnistin huvittuneena ja jatkoin vakavoituen, "ehkä he eivät huomanneet meidän hävinneen. Jos huomasivat, niin minä kyllä keksin jotain." Kiero nyökytteli taas tyytyväisenä päätään.
Raja häämötti jo edessämme, joten kiristimme tahtia. Ilmassa ei leijaillut tuoreita kissojen tuoksuja. Huoli leimahti sisälläni; oliko tilanne Eloklaanissa äitynyt niin pahaksi, ettei partiota oltu voitu järjestää? Koin syyllisyyttä siitä, että olimme lähteneet noin vain.
Juoksimme loppumatkan Eloklaanin leiriin, ja kävelimme sisään piikkihernetunnelista mahdollisimman normaalisti.
Pääaukio oli hiljainen, vaikka aurinko oli jo huipussaan. Normaalisti tähän aikaan avara aukio olisi kuhissut kissoja. Sairaus oli selvästi vaikuttanut klaaniin paljon. Valkoinen, tuttu kissa lähestyi meitä. Mesitähden kasvoilla oli kysyvä ilme. Päästyään puhe-etäisyydelle, päällikkö esitti meille kysymyksen:
"Missä te olette olleet? En löytänyt teitä aamulla sotureiden pesästä."
Pidätin jännittyneenä hengitystä. Olin maailman surkein valehtelija, mutta totuuden kertominen voisi saada eloklaanilaiset taas epäilemään meitä ja aikeitamme. Vilkaisin nopeasti Kieroa, joka katsoi minua luottavasti. Katseeni siirtyi takaisin Mesitähden vihreisiin silmiin.
"Kävimme vain ulkona", vastasin mahdollisimman tasaisella äänellä ja väläytin päällikölle hennon hymyn. Tavallaan en valehdellut, sillä me olimme käyneet ulkona; joskin ulkoilumme oli hieman pidempi mitä päällikkö oletti. Mesitähti nyökkäsi hymyillen.
"Aamun aikana tilanne on mennyt pahemmaksi. Jouduin jättämään aamun rajapartion välistä, sillä tuoresaaliin saaminen on nyt tärkeämpää. Voisitteko ottaa Salamataivaan mukaanne ja tarkastaa pohjois- ja länsirajat? Siitä olisi kova apu, sillä juuri nyt vähiten kaipaamme vihollisia seikkailemaan reviirillemme", päällikkö lausahti hymyillen, mutta kireyden saattoi kuulla tämän äänestään. En voinut edes kuvitella, miten paljon tällainen sairaus aiheutti päällikölle, joka oli loppupeleissä vastuussa koko klaanista ja sen jäsenistä.
"Tietysti. Miltä tämä Salamataivas näyttikään?" kysyin pohdiskellen ja silmäilin katseellani leiriä. Päällikkö käänsi päänsä sotureiden pesän edustalle, jossa istui kolme kissaa.
"Hän on tuolla, vaaleanharmaa raidallinen naaras. Ette varmasti voi erehtyä", päällikkö tokaisi. Nyökkäsin ja lähdimme rinnatusten Kieron kanssa kulkemaan kohti uutta tuttavuutta.

Hiilihampaan kiinnostus menneisyyttäni kohtaan sai minut iloiseksi. Ajattelin sen olevan merkki siitä, että kolli tosiaankin oli minun kaverini. Vaikka menneisyyteni oli melko karu, en pelännyt kertoa siitä muille. Arvelin, ettei Hiilihammas kuitenkaan jaksaisi kuunnella pitkää elämänkertaani, joten päätin pitää tarinani melko simppelinä:
"Synnyimme metsässä. Emon kuoleman aikoihin olimme vasta pentuja, emmekä tietystikään osanneet saalistaa omaa ruokaamme. Siispä siirryimme läheisen kaksijalkalan suojiin. Kuten aiemmin kerroin, elämä kaksijalkalassa ei ollut mitään herkkua. Saimme jatkuvasti pelätä henkemme puolesta, mutta ainakin kaksijalat antoivat meille ruokaa. Kasvettuamme siirryimme takaisin metsään ja olemme vain vaellelleet siitä asti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme pidempään paikoillamme."
Hiilihammas kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi. Olin tavannut Hiilihampaan vanhemmat muutamaan otteeseen, ja kolli vaikutti olevan selvä sekoitus vanhempiaan. Hänen emonsa oli ystävällinen ja puhui taukoamatta välillä jopa ohi suunsa, ja isä puhui harvoin, mutta viisaasti. Hiilihammas osasi tarvittaessa puhua, mutta oman kokemukseni mukaan myös kuunnella.
"Eikö jatkuva vaeltaminen paikasta toiseen ollut raskasta?" tabbykuvioinen soturi esitti vilpittömän kysymyksen. Kohautin lapojani.
"Sanoisin, että raskaampaa olisi ollut jäädä paikoilleen. Kaksin olisi ollut vaikea pitää yllä minkäänlaista reviiriä, sillä metsät vilisivät vaeltajia, joille olisimme olleet naurettavan helppo kohde", selitin rauhallisesti. Hiilihammas nyökytteli päätään.
"Siksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen tänne jäämisestä. Toisaalta elämä Eloklaanissa on tähän asti ollut mukavan helppoa, ei ole tarvinnut murehtia juuri mistään. Mutta en tiedä, olemmeko me Kieron kanssa valmiita elämään niin monen säännön alaisena, kun olemme tottuneet toimimaan oman tahtomme mukaan", selitin mietteliäänä.
"Se on varmasti vaikea päätös, jonka kanssa ei kannata hoppuilla", Hiilihammas naukaisi hennosti hymyillen.

Partiosta ja keskustelusta Hiilihampaan kanssa oli kulunut joitakin päiviä. Tuntematon muukalainen oli pari päivää sitten saapunut Eloklaanin leiriin etsimään parannuskeinoa sairauteensa. Ja eipä tietenkään Eloklaanin parantajat olleet osanneet muukalaista auttaa, joten tämä oli kupsahtanut pian leiriin saapumisen jälkeen. Kapinen kissa oli samalla tartuttanut tämän mystisen sairauden eloklaanilaisiin.
Moni vahvakin soturi oli joutunut parantajan pesälle taistelemaan hengestään. Parantajaoppilas Leimusilmä oli varmaankin nukkunut hyvin, kun tämä oli sanojensa mukaan saanut esi-isiltään apua ongelmatilanteeseen. Koska kaikki Eloklaanissa tuntuivat uskovan näihin mielikuvituskissoihin, Mesitähti oli lähettänyt kourallisen kissoja etsimään Leimusilmän johdolla yrttejä, jotka parantaisivat mystisen sairauden. Minä en uskonut moiseen hölynpölyyn, enkä halunnut jäädä Eloklaaniin kuolemaan.
Siispä olimme viime yönä hiippailleet Kieron kanssa ulos leiristä ja suunnanneet kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Emme olleet kertoneet lähtöaikeistamme kenellekään. Pahimmassa tapauksessa olisin tuntenut liian suurta sääliä eloklaanilaisia kohtaan ja pyörtänyt päätökseni.
"Eivät he jää kaipaamaan meitä", vakuuttelin Kierolle, kun kuljimme yhä vain kauemmas Eloklaanin reviirin rajasta. Veli vilkaisi minua. Hänen katseensa kertoi sen, mitä minä en halunnut sanoa ääneen: me jäisimme kaipaamaan eloklaanilaisia. Kieltämättä tuntui oudolta olla taas kaksin oman onnemme nojassa. Olimme eläneet herroiksi Eloklaanissa, jossa saalista riitti ja olo oli turvallinen.
"Älä katso minua noin. Sinä tiedät, etten minä halua riskeerata henkiämme. Jos olisimme jääneet, se tauti olisi iskenyt meihin ja vienyt meidät mukanaan. Me olemme liian nuoria kuolemaan", tokaisin kärkkäästi ja ravistelin päätäni. Kiero päästi ilmoille pienen huokauksen.
"Pysähdytään saalistamaan", tokaisin hidastaen tahtiani, "eikä enää sanaakaan Eloklaanista."
Kiero siristi silmiään ja kohautti lapojaan. Lähdimme eri suuntiin etsimään itsellemme ruokaa. Askel askeleelta mieleni kävi raskaammaksi. Tuntui kuin olisimme pettäneet uudet ystävämme, oikeastaan niinhän me olimmekin. Eloklaanilaiset olivat paikanneet haavamme ja pitäneet meistä huolta, ja me olimme jättäneet heidät sanaakaan sanomatta. Ravistelin päätäni työntääkseni ajatukset sivuun, nyt oli keskityttävä saalistamiseen.

Sulkavirta kulki Ruskalinnun vierellä eteenpäin puiden lomassa. Lehtisade oli saapunut ja kaksikko oli jättänyt kaksijalkalan taakseen. He olivat viherlehden lopun tutkineet kaksijalkalaa ja sen elämää, ja nyt vasta päättäneet jatkaa matkaansa pois kaksijalkalasta. Sulkavirta oli nauttinut jännityksen tunteesta, kun he olivat kulkeneet kaksijalkalan kaduilla väistellen kaksijalkoja, hirviöitä ja koiria. Naaras oli myös oppinut paljon hyödyllistä kaksijaloista sekä hirviöistä. Kaikista yllättävintä oli se, etteivät kaikki kaksijalat olleet pahoja kuten klaanissa oli annettu ymmärtää. Kaksikko oli viettänyt aikaa erään vanhan kaksijalkanaaraan kanssa, joka oli rapsutellut heitä ja antanut tuoretta kalaakin. Sulkavirta ei olisi voinut kuvitella, miten mukavalta kaksijalan silitys tuntui. Kaikki kaksijalat eivät kuitenkaan olleet yhtä miellyttäviä; moni heistä oli yrittänyt heitellä kivillä tai muilla irtoesineillä silmiensä eteen saapuvia kissoja.
Kaksijalan syrjäkujat olivat suorastaan kuhisseet kissoja. Hekin olivat kuten kaksijalat; osa kilttejä ja osa äärimmäisen ilkeitä. Kaksijalkalan kissoilla tuntui olevan omat reviirit aivan kuten klaaneilla metsässä. He eivät olleet pitäneet siitä, kun Sulkavirta ja Ruskalintu olivat kulkeneet reviirillään.
Mutta nyt kaksijalkala oli takanapäin, ja kaksikko keskittyi tulevaan. He eivät halunneet asettua aloilleen, vaan tutkia metsiä ja etsiä uusia tuttavuuksia. Viimeiset vuodenajat olivat olleet Sulkavirran elämän parhaimmat. Hän sai herätä koska halusi, nukkua missä halusi ja saalistaa kun siltä tuntui. Kukaan ei ollut koko ajan hengittämässsä niskaan ja varmistamassa, ettei vahingossakaan astunut liian lähelle toisen klaanin rajaa. Sulkavirta sai kulkea aivan missä halusi, eikä kukaan ollut komentelemassa häntä. Ja kaikista parasta tässä kaikessa oli se, että myös Ruskalintu nautti heidän vapaudestaan.
"Tiedätkö yhtään, minne Merkurius ja Taivaslaulu perheineen lähtivät jättäessään Eloklaanin?" Sulkavirta rikkoi hiljaisuuden ja käänsi katseensa kumppaniinsa. Ruskalintu näytti mietteliäältä.
"Luulen, että he kävivät vanhassa kodissamme. He puhuivat haluavansa löytää uuden kodin, joten tuskin he jäivät sinne. Miksi sinä sellaista kysyt?" oranssi kolli kysyi päätään kallistaen. Sulkavirta koahutti lapojaan;
"Jos vaikka olisit halunnut löytää heidät." Hymy nousi Ruskalinnun kasvoille ja kolli puski hellästi kuonollaan Sulkavirran raidallista turkkia.
"Loistava ajatus, muttei minulla ole harmaintakaan aavistusta, mistä edes etsiä. He voivat olla ihan missä tahansa ja kuinka kaukana tahansa”, entinen eloklaanilainen huomautti.
“Niin, olet kyllä aivan oikeassa. Minusta olisi niin mukavaa tavata muutkin perheenjäsenesi Coronan lisäksi. Puhut heistä aina niin kauniisti ja tunnut ikävöivän heitä”, raidallinen naaraskissa naukaisi hennosti hymyillen. Ruskalinnun hymy haihtui ja kollin ilme muuttui haikeaksi. Tämän sininen katse lipui kohti taivasta.
“Kieltämättä minulla on kova ikävä heitä, mutta niin on Lauhalaukkaakin. Toivon, että kohtaan heidät kaikki vielä jonain päivänä”, kolli huokaisi, “ikävöitkö sinä yhä kuolonklaanilaisia?” Sulkavirta oli yrittänyt olla ajattelematta perhettään ja ystäviään, jotka hän oli jättänyt taakseen lähdettyään Kuolonklaanista. Erityisesti Aaltosalaman ajatteleminen sai aikaan ikävän piston rinnassa. Raidallinen soturi oli lähtenyt ilman hyvästejä. Hän oli varma, että klaaniin jäänyt ystävä inhosi häntä.
“Tietysti, mutta olen ennemmin vapaa sinun kanssasi. Klaanissa eläessä tuntui, kuin olisin ollut pentu joka eli pentutarhalla; Kuolonklaanin reviiri oli minun pentutarhani. Nämä viimeiset kuut sinun kanssasi ovat olleet elämäni parhaimmat”, harmaanruskea naaras kehräsi iloisesti. Ruskalintu hymyili:
“Niin minunkin. Vaikka kaipaankin perhettäni, ainoa kissa jonka oikeasti tarvitsen olet sinä.” Sulkavirta oli korviaan myöten rakastunut hänen rinnallaan astelevaan oranssiturkkiseen kissaan.

Kaksikko oli saavuttanut rajan, johon metsä päättyi. He seisoivat parhaillaan kaksijalkalan aidan edessä. Kaksijalkalan korkeat kivipesät kurottelivat taivaita ja näkyivät kaukaa tänne saakka. Sulkavirta saattoi haistaa tuoreita kissojen hajujälkiä. Paikalla oli vastikään ollut ainakin neljä kissaa, ja Sulkavirta arveli tämänkin kaksijalkalan pitävän sisällään kaikenlaisia jengejä kuten edellinenkin kaksijalkala. Sulkavirta joutui haistelemaan ilmaa hieman tarkemmin, sillä hän kuvitteli haistavansa tuttuja tuoksuja. Naaras ei osannut yhdistää hajua, joten hän arveli hajun olevan peräisin kaksijalkalasta. Ne kaikki varmasti haisivat aivan samalle.
“Mitä luulet, pitäisikö meidän kiertää kaksijalkala vai kulkea sen läpi?” Ruskalintu kysyi kumppaninsa mielipidettä. Sulkavirta katsoi vuorotellen oranssia kollia ja kaksijalkalan aitaa mietteliäänä. Toisaalta kaksijalkalat yhä kiehtoivat raidallista naarasta, mutta kiviset ukkospolut ja niiden päällä kävely olivat joinain päivinä saaneet soturin polkuanturat verille, eikä hän kaivannut sitä ollenkaan. Loppujen lopuksi naaras päätyi helppoon ratkaisuun:
“Kierretään vain. Olen viettänyt ihan tarpeeksi aikaa kaksijalkalassa viime aikoina. Tämä kylläkin vaikuttaa suuremmalta kuin se missä aiemmin olimme, mutta tuskin me mitään erityistä menetämme. Metsätkin ovat täynnä seikkailuja.” Ruskalintu nyökkäsi ja lähti kulkemaan aidan viertä pitkin eteenpäin Sulkavirta kannoillaan.
“Kuinkakohan kaukana olemme jo klaaneista?” Ruskalintu pohti ja kääntyi matkakumppaninsa puoleen. Sulkavirta kohautti lapojaan.
“Arvelisin, että todella kaukana”, naaras vastasi mietteliäänä, “mutta meidän matkamme on vasta alussa. Minä aion ainakin kulkea niin pitkälle kuin jalat vain kantavat!” Ruskalintu virnisti leikkisästi.
“Ja minä menen sinne minne sinäkin”, kolli lupasi. Kaksikko otti hieman välimatkaa aitaan ja palasivat syvemmälle metsään. Toisinaan he törmäsivät kissojen hajujälkiin, joista osa oli tuoreempia kuin toiset.
“Parempi olla varuillaan, täällä on paljon kissojen tuoksuja”, Ruskalintu huomautti ympäristöään silmäillen. Vaikka Sulkavirran hajuaisti olikin normaalia heikompi, myös hän haistoi selvästi metsässä risteilevien kissojen jäljet, joskaan naaras ei erottanut niitä kovin selvästi toisistaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään mahdollisten vihollisten varalta myös muilla aisteillaan. Naaraan katse pyyhki tarkasti metsän pohjaa ja korvat kääntyilivät jokaisen rasahduksen perässä. Yhtäkkiä naaraalle tuli epämukava tunne, aivan kuin he olisivat olleet vaarassa.
“Ehkä meidän pitäisi siirtyä kauemmas kaksijalkalasta. Minulla on inhottava tunne tästä paikasta”, Sulkavirta sanoi ja vilkaisi nopeasti Ruskalintua. Kolli ei ehtinyt sanoa mitään, kun yllättäen kaksi kissaa astuivat kaksikon tielle parin ketunmittaa edessäpäin sijaitsevien pensaiden takaa. Sulkavirta ja Ruskalintu pysähtyivät aloilleen ja valmistautuivat kohtaamaan mahdollisesti vihamieliset vastaantulijat. Valkea laikukas kolli oli vierellään olevaa tummanharmaata naaraskissaa kookkaampi. Sulkavirran hämmästynyt katse pysähtyi valkoturkkisen erakon erivärisiin silmiin. Aivan kuin naaras olisi nähnyt tämän kissan aiemmin jossain.
“Te liikutte liian lähellä meidän kaksijalkalaamme”, tummanharmaa naaraskissa sai terävällä lausahduksellaan Sulkavirran huomion. Naaraan katse kiinnittyi kissan kasvoja halkovaan valkeaan laikkuun ja kauniin tummansinisiin silmiin.
“Olemme vain ohikulkumatkalla”, Sulkavirta tokaisi ääni väristen ja vilkaisi vierellään seisovaa Ruskalintua. Kolli oli jähmettynyt aloilleen ja tämä näytti ottaneen tuijotuskilpailun parin ketunmitan päässä seisovan kollin kanssa. Raidallinen naaras pukkasi hellästi kumppaniaan kylkeen, ja Ruskalintu säpsähti ja käänsi sinisen katseensa Sulkavirtaan. Kollin katse oli täynnä hämmennystä, joka nopeasti muuttui iloon, kun oranssi kolli käänsi katseensa takaisin eriparisilmät omaavaan kolliin. Sulkavirran päässä risteili lukuisia kysymyksiä. Tunsiko Ruskalintu vastaantulijan?
“Haavetassu?” erakko henkäisi ja astui askeleen lähemmäs, “oletko se todella sinä?” Ruskalinnun lähestyminen sai tummanharmaan naaraskissan valpastumaan. Hänkin otti uhkaavasti askeleen eteenpäin ja mulkaisi kysyvästi kissaa, jota Ruskalintu oli kutsunut Haavetassuksi.
“Tunnetko sinä tämän kissan?” naaraskissa vaati saada tietää. Sulkavirta seurasi tapahtumia sivusta ja toivoi, ettei uhkaavalta vaikuttava naaraskissa kävisi hänen kumppaninsa päälle. Soturittaren katse kohdistui taas valkoturkkiseen kissaan, joka silmäili Ruskalintua säikähtäneen oloisena. Nyt Sulkavirtakin keksi, miksi kolli oli ollut niin tutun näköinen; kissa oli entinen eloklaanilainen ja Ruskalinnun veli. Haavetassun kasvoilla oli ilme, joka näytti pitävän sisällään miljoonaa eri tunnetilaa; niistä vahvimpina esiin nousivat pelko, hämmennys ja ilo.
“Tunnen”, Haavetassu vastasi ääni väristen vilkaisematta vierellään seisovan naaraan puoleen. Paksuturkkinen kissa otti nopean askeleen lähemmäs Ruskalintua ja kävi katseellaan läpi tämän oranssin turkin.
"Et uskokaan, mutta juttelimme isästä ja emosta sekä teistä vain hetki sitten! Voi, kuinka olen kaivannutkaan teitä! Missä muut ovat? En malta odottaa, että pääsen esittelemään kaikille Sulkavirran!” Ruskalintu oli hetkessä muuttunut uhkaavasta soturista lähemmäs innostunutta pikkupentua. Kolli ei malttanut pysyä aloillaan, vaan tallusteli ympäriinsä Haavetassun edessä. Ilo katosi Haavetassun kasvoilta ja muuttui murheelliseen ilmeeseen. Se sai Ruskalinnun pysähtymään. Sulkavirta tajusi tilanteen nopeasti ja otti askeleen eteenpäin ja asettui aivan Ruskalinnun vierelle. Haavetassun kylmät ja katkerat sanat jäädyttivät tunnelman lopullisesti:
“Ei ole muita kuin minä ja Deimos eli Uskotassu. Ruskalintu, kaikki muut ovat kuolleet. Meidän vanhempamme ovat matkanneet Tähtiklaaniin jo monta kuuta sitten. Et sinä voi esitellä heille enää ketään.” Haavetassun surullinen ilme oli muuttunut vihaiseksi. Kollin häntä piiskasi maata niin, että aluskasvillisuuden seassa lojuvat lehdet lehahtivat ilmaan ja laskeutuivat vähän matkan päähän takaisin maahan. Ruskalinnun keho alkoi täristä ja kyyneleet täyttivät soturin siniset silmät. Oranssi kissa nojautui Sulkavirtaa vasten ja kissan hengitys muuttui raskaaksi. Naaras ei ollut koskaan nähnyt kumppaniaan sellaisena. Kaikki ilo oli kadonnut Ruskalinnusta silmänräpäyksessä, ja kolli oli vähällä lyyhistyä maahan.
“Et ole oikeutettu itkemään heidän puolestaan”, Haavetassun sanat saivat Sulkavirrankin säpsähtämään. Oliko hän kuullut oikein?
“Jos olisit rakastanut heitä oikeasti, et koskaan olisi päästänyt heitä lähtemään Eloklaanista”, valkea kolli ärähti hampaitaan väläyttäen. Tilanne oli muuttunut hetkessä uhkaavaksi. Sulkavirta asettui musertuneen kumppaninsa eteen, ettei Haavetassu kävisi tämän kimppuun. Raidallinen naaras tiesi, ettei Ruskalintu olisi tuossa tilassa kykeneväinen taistelemaan, eikä naaras itse voisi millään voittaa kahta kissaa yksin.
“Älä ole aina niin dramaattinen”, tummanharmaan naaraskissa tokaisi silmiään pyöräyttäen ja astui Sulkavirran ja Haavetassun väliin. Haavetassu ei näyttänyt arvostavan toverinsa tekoa, sillä kolli kääntyi nopeasti ympäri ja lähti juoksemaan kohti kaksijalkalaa.
Sulkavirta kääntyi kumppaninsa puoleen:
“Pärjäätkö sinä?” Ruskalintu nosti itkuisen katseensa raidalliseen naaraaseen ja nyökkäsi pienesti. Kolli nousi ylös ja yritti koota itsensä. Sulkavirta sen sijaan kääntyi tummanharmaan naaraan puoleen.
“Taitaa olla parasta, että tulette mukanani kaksijalkalaan. Uutinen taisi olla aika kova pala toverillesi. Saatte levätä kaikessa rauhassa pesässämme, kyllä Kharon - tai siis Haavetassu varmasti rauhoittuu. Minä olen muuten Päivänsäde”, tummanharmaa naaras esittäytyi nyt huomattavasti rauhallisemmalla äänellä. Kissan kasvoille oli piirtynyt hento hymynkaltainen, ja Sulkavirta näki kissan olevan hitusen jännittynyt. Kukapa ei olisi ollut, kun oli jäänyt yksin metsään kahden ventovieraan kanssa?
“Se voisi olla hyvä idea”, Sulkavirta vastasi tietämättään, että oli juuri tehnyt yhden elämänsä huonoimman valinnan. Ruskalintukin nyökytteli päätään, ja kaksikko lähti Päivänsäteen perässä kohti kaksijalkalaa.

“Tiedätkö sinä, mitä meidän vanhemmillemme ja Coronalle tapahtui?” Ruskalintu avasi keskustelun, kun kolmikko oli saapunut kaksijalkalan puolelle. Sulkavirta silmäili tarkkaavaisesti harvakseen rakennettuja, puisia pesiä ja niiden pihoilla oleskelevia kaksijalkoja pentuineen. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa he pääsivät, sitä tiheämmin pesät oli rakennettu ja harvemmassa puut ja ruoho olivat.
Päivänsäde kohautti lapojaan.
“Kharon ei juurikaan puhu siitä. Joku petoeläin kai tappoi heidät”, naaras lausahti ja viittoi kaksikon perässään oikealle kääntyvälle kujalle. Sulkavirta huomasi, että aihe oli vaikea Ruskalinnulle. Naaras saattoi vain kuvitella, miten pahalta toisesta tuntui. Hänestä olisi varmasti tuntunut samalta, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisi kuollut, sillä naaraan omat vanhemmat eivät olleet koskaan olleet hänelle kovinkaan läheisiä.
“Minne sinä tarkalleen ottaen viet meitä?” Sulkavirta osallistui keskusteluun, kun Päivänsäde ja Ruskalintu hiljenivät. Tummaturkkinen naaras vilkaisi taas takanaan kulkevia kissoja.
“Kyllä se teille pian selviää.”

Päivänsäde johdatti Sulkavirran ja Ruskalinnun yhä vain syvemmälle kaksijalkalaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään ja edellään kulkevaa Päivänsädettä. Naaras näytti liikkuvan kaksijalkalassa aivan rennosti, ja väisteli kuin automaattisesti vastaan tulevia kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Naaras ylitti ukkospolut itsevarmasti ja näytti tosiaan tietävän mitä teki. Sulkavirta tunsi Päivänsäteen rinnalla itsensä aivan hölmöksi ja tumpeloksi, sillä raidallinen naaras joutui koko ajan harkitsemaan jokaista liikettään selvitäkseen hengissä. Lopulta Päivänsäde pysähtyi suurelle kadulle ukkospolulle, jota pitkin ei kulkenut hirviöitä. Hirviöt juoksivat pienemmän ukkospolun vierellä sijaitsevaa isompaa ukkospolua pitkin.
Polun molemmilla puolin oli valtavia, kivestä tehtyjä kaksijalanpesiä. Jokaisen pesän erotti toisistaan pienet kujat niiden välissä. Muuten pesät näyttivät hyväkuntoisilta, mutta yksi erottui selvästi muista. Juurikin se pesä, jonka eteen Päivänsäde oli astellut, oli huomattavasti ränsistyneempi kuin ympärillä olevat. Pesän seinä oli haalistunut ja sen edustalla kasvavat kasvit olivat kasvaneet aivan holtittomasti aivan kuin kasvit metsässä. Pesän seinällä olevat aukot oli peitetty puilla.
“Seuratkaa vain minua”, Päivänsäde kehotti ja asteli pesän sivussa sijaitsevalle pienelle kujalle. Sulkavirta vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka nyökkäsi. Siispä kaksikko päätyi kulkemaan Päivänsäteen perässä kujalla lojuvia astioita pitkin ylös pesän seinustalla olevan aukon luokse. Sulkavirta työntyi sisään tunkkaiseen pesään. Yllätyksekseen soturitar kohtasi lukuisia silmäpareja, jotka kääntyivät hämärässä pesässä heidän puoleensa. Kun myös Ruskalintu oli päässyt sisälle, Päivänsäde viittoi kaksikon perässään vasemmalle. Sulkavirran katse pysytteli arpiturkkisessa kissassa, joka mulkoili kolmikkoa ainoalla silmällään. Kylmät väreet kulkivat entisen kuolonklaanilaisen selkäpiitä pitkin. Paha tunne valtasi naaraan mielen taas. Mihin he olivat oikein joutuneet?
Varovaisin askelin Sulkavirta ja Ruskalintu seurasivat Päivänsädettä yläkertaan.
“Keijukainen, minä ja Kharon löysimme metsästä uusia tuttavuuksia. Tai oikeastaan vanhoja, sillä tämä toinen taitaa olla Kharonin tuttava Eloklaanista”, Päivänsäteen äänestä suorastaan hehkui ylpeys, kun tämä kertoi löydöstään tälle Keijukaiselle. Sulkavirta asteli varautuneena kokonaan pois portaikosta ja yllättyi tunnistaessaan avaran tilan keskellä lepäävän kissan.
“Hentotassu?” Sulkavirta kallisti hämillään päätään. Naaras ei voinut uskoa silmiään. Hänen edessään oli ihan oikeasti kissa, joka oli vuodenaikoja sitten paennut klaaneista Mesitähden pentu mukanaan. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ja Sulkavirran äimistynyt katse kääntyi Päivänsäteeseen - tai itse asiassa Kärsämöpentuun. Samassa pelko alkoi jyskyttämään raidallisen naaraan takaraivossa. Hän otti nopean askeleen taaksepäin, mutta samassa Keijukaiseksi kutsuttu Hentotassu pinkaisi itsensä pystyyn ja kiiruhti portaikkoon, estäen Sulkavirran lähdön. Harmaanruskea naaras kohtasi harmaan kissan vihreän katseen.
“Mihin sinulle tuli yhtäkkiä niin kiire? Älkää vielä lähtekö, vaihdetaan ensin kuulumisia. Sulkavirtahan sinä olit, eikö niin?” Keijukainen kysyi ja loihti kasvoilleen saman hymyn, johon Sulkavirta oli ehtinyt tottua naaraan ollessa Kuolonklaanissa. Kaiketi vaihtoehtoja ei ollut, sillä yläkertaan saapui pian myös toinen vanha tuttavuus, jonka Sulkavirta tunnisti Leopardiksi. Joukosta puuttui enää vain Tyrskytassu, joka varmasti myös lymyili jossakin ränsistyneen pesän syövereissä.
Sulkavirta tunsi olonsa hyvin ahdistuneeksi ja nurkkaan ajetuksi. Hän oli saanut selville mysteerin, jota metsässä oli puitu vielä monta kuuta kolmikon lähdön jälkeen. Keijukainen, Leopardi ja Tyrskytassu olivat aikoinaan ottaneet näyttävän lähdön klaaneista: suurten harjoitusten päätteeksi he olivat riistäneet yhden hengen Mesitähdeltä ja vieneet päällikön vastasyntyneen pennun. Jopa kuolonklaanilaiset olivat sen jälkeen pitäneet silmänsä auki tummanharmaan pennun ja kolmen varkaan varalta.
“Kas, vanhoja tuttuja”, Leopardi myhäili ja asteli rennoin askelin Keijukaisen rinnalle. Kolli sai Keijukaiselta tuiman katseen, joka sai likaisenvalkean kollin hymähtämään ja siirtymään kauemmas muista kissoista.
Keijukainen viittoi Sulkavirran edellään Leopardin perään pois portaikosta. Naaras vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka edelleen näytti olevan vain varjo itsestään. Kolli vaikutti poissaolevalta ja apaattiselta, Sulkavirta koki olevansa aivan yksin tässä ahdistavassa tilanteessa. Naaraalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin toimia Keijukaisen pyynnön mukaisesti ja jäädä keskustelemaan hänen kanssaan.
“Tervetuloa Kujakissayhteisöön”, Keijukainen naukui rempseästi, “mikä tuo teidät niin kauas klaaneista?” Sulkavirran päässä risteili ristiriitaisia ajatuksia. Keijukainen oli aina vaikuttanut lempeältä ja lämpimältä kissalta, joten mikä ihme oli saanut hänet kidnappaamaan Mesitähden pennun? Oliko se kaikki esitystä, vai oliko kidnappaus ollut Leopardin ja Tyrskytassun idea? Epätodennäköistä, sillä Keijukainen vaikutti olevan paikan johtaja, kerta Leopardikin toimi hänen tahtonsa mukaan. Sulkavirta vilkaisi kumppaniaan, mutta ei näyttänyt saavan hänestä apua vastaamiseen. Siispä naaras kohdisti katseensa Keijukaiseen ja päätti hoitaa keskustelut itse.
“Lähdin Kuolonklaanista, koska tahdoin seikkailla ja olla vapaa. Törmäsin jonkun ajan kuluttua Ruskalintuun, joka oli lähtenyt Eloklaanista etsimään vanhempiaan ja muuta perhettään. Siitä asti olemme pitäneet yhtä”, naaras päästi suustaan valheen, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hän oli päättänyt kertoa tämän tarinan, jos koskaan päätyisi takaisin Kuolonklaaniin. Se olisi ainoa mahdollisuus saada jäädä klaaniin, koska klaanien välinen kumppanuus oli ankarasti kielletty.
“Jaahas, en kylläkään ole yllättynyt. Klaaneissa oli aika tiukat rajat eikä juurikaan vapautta, ymmärrän siis päätöksesi vallan hyvin”, Keijukainen vakuutteli. Sulkavirran katse käväisi Mesitähden pennussa, jonka kolmikko oli näemmä nimennyt uudelleen Päivänsäteeksi.
“Tässä on Päivänsäde, minun, Tyrskytiikerin ja Mäihän tytär”, Keijukainen tokaisi ja käänsi katseensa Päivänsäteen kautta takaisin Sulkavirtaan. Naaraan lämmin ja lempeä ilme oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, kylmäksi ja uhkaavaksi. Taas lisää kysymyksiä nousi Sulkavirran mieleen: eikö Päivänsäde tiennyt historiastaan? Mikäli Sulkavirta luki tilannetta oikein, Päivänsäteen vanhemmat olivat asia, josta ei juuri nyt olisi hyvä keskustella, jos halusi päästä hengissä ulos tästä tunkkaisesta pesästä.
Sulkavirta nyökäytti nopeasti päätään, ja hänen onnekseen Keijukainen käänsi taas katseensa Päivänsäteen suuntaan ja naukui rauhallisella ja lempeällä äänellä:
“Päivänsäde, sinun osuutesi oli tässä. Selitän vanhalle toverilleni ja hänen ystävälleen yhteisön säännöt, mene sinä vain jatkamaan omia puuhiasi.” Päivänsäde katsoi harmaata naaraskissaa epäröiden, mutta nyökkäsi.
“Olisin minäkin voinut sen tehdä”, naaras mumisi, mutta lähti ilman sen suurempaa niskurointia. Sulkavirta seurasi katseellaan, kuinka Mesitähden tytär poistui yläkerrasta. Nyt paikalla oli enää vain Sulkavirta, Ruskalintu, Keijukainen ja Leopardi.
“Me emme tulleet jäädäksemme. Kuten sanottu, lähdin klaanista elääkseni ilman sääntöjä ja rajoja. Ymmärrät varmaan”, Sulkavirta naukui rauhallisella äänellä ja yritti hymyillä, mutta oli liian hermostunut. Naaraan kasvoille piirtyi vain jokin etäisesti hymyä muistuttava virne. Keijukainen pudisteli päätään pahoitellen.
“Voi, ikävä kyllä se ei ole mahdollista. Katsos kun kerran astuitte kaksijalkalaan, teistä tuli minun alaisiani. Niin Kujakissayhteisö toimii; kukaan tänne saapunut ei pääse pois. Mutta minä vakuutan, että sinä ja rakkaasi voitte saada oikein antoisan elämän minun kaksijalkalassani”, Keijukainen lupasi iloisesti hymyillen. Sulkavirta siristi vihertäviä silmiään epäuskoisena. Naaraan vatsassa muljahti, hänen olisi pitänyt vain luottaa tuntemuksiinsa aiemmin ja pysytellä kaukana tästä kaksijalkalasta. Harmaanruskean naaraan katse siirtyi Keijukaisesta yläkerran seinissä oleviin aukkoihin. Ne oli peitetty lankuilla, jotka repsottivat. Valo pääsi siivilöitymään raoista sisään pesään. Aukot olivat niin pieniä, ettei niistä pääsisi karkuun.
“Älä turhaan etsi pakoreittiä, Sulkavirta. Ainoa tie ulos pesästä on se, mistä tulitte sisään. Jos yrität jotain, yhteisön jäsenet ottavat teidät kyllä kiinni ja tuovat aina vain takaisin. Ja joka kerta, kun yritätte jotain, palaatte hieman huonommassa kunnossa kuin aiemmin”, Keijukainen lausahti edelleen hymyillen. Naaraan uhkaavat sanat ja kasvoilla lymyilevä lämmin hymy olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Se sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hän oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Keijukainen tosiaan oli paha kissa, eikä Sulkavirralla ollut mitään mahdollisuuksia päästä pois kaksijalkalasta.
“Älkää näyttäkö noin pettyneeltä, on minulla teille hyviäkin uutisia”, harmaa naaraskissa tokaisi ja pyyhkäisi hännällään ilmaa. Sulkavirta kallisti uteliaana päätään.
“Jos käyttäydytte hyvin, pääsette meidän mukanamme pienelle vierailulle klaanien luokse”, Keijukainen hihkaisi iloisena, “viimekertainen vierailumme meni vähän mönkään, joten ajattelimme ottaa uusinnan. Tällä kertaa me tapamme Mesitähden pysyvästi Päivänsäteen avulla.”
“Miksi te tahdotte tappaa Mesitähden?” Sulkavirta ei saanut pidettyä suutaan kiinni. Naaras huomasi sivusilmällään, kuinka Ruskalintukin oli nostanut päänsä ylös ja kuunteli keskustelua.
“Se onkin pitkä tarina, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, meillä on vanhoja kaunoja. Mesitähti nimittäin tappoi kauan sitten yhteisön johtajan. Ilman minua koko yhteisö olisi nyt vain historiaa. Olen nähnyt kovan työn saadakseni paikan taas kukoistamaan, ja tahdon kostaa Mesitähdelle hänen julman tekonsa”, Keijukainen tuhahti päätään pudistellen. Sulkavirta ei tiennyt mitä ajatella. Kaikki kuulemansa tuntui aivan uskomattomalta. Naaras ei itse tuntenut Mesitähteä, mutta eloklaanilaispäällikkö oli aina vaikuttanut juuri sellaiselta kissalta, joka ei tekisi pahaa kenellekään.
“Vieläkö tahdotte kysyä jotakin yhteisöstä tai suunnitelmistamme?” Keijukainen kysyi yhä hymyillen. Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka sinisten silmien katse oli kohdistunut puiseen maahan. Naaras halusi mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta päästäkseen keskustelemaan kumppaninsa kanssa kahdestaan. Ruskalintu oli varmasti aivan palasina kaiken kuulemansa johdosta.
“Jos käyttäydymme hyvin, pääsemme siis mukaanne? Mitä tähän hyvin käyttäytymiseen sisältyy?” raidallinen naaras kysyi. Hän ei varsinaisesti hinkunut takaisin metsään klaanien luokse, mutta se kuulosti paremmalta kuin tähän tunkkaiseen pesään jääminen. Keijukainen näytti tyytyväiseltä, mutta Sulkavirta oli huomaavinaan pienen epäilyksen harmaan kissan kasvoilla.
“Niin. Se tarkoittaa sitä, että toimitte yhteisön sääntöjen mukaisesti ja tottelette minua. Ennen kuin olen varma teidän uskollisuudestanne yhteisöä kohtaan, ette saa poistua pesästä ilman yhteisön virallisia jäseniä. Joku kulkee mukananne siis koko ajan, ja päivänne kuluvat kujapartioissa tai ruokaa etsiessä. Metsään teillä ei ole enää mitään asiaa, ellen minä anna teille lupaa”, Keijukainen lateli sääntöjä tottuneen oloisesti ja varsin itsevarmasti. Sulkavirran korvaan kaikki naaraan kertoma kuulosti aivan uskomattomalta! Sen lisäksi, että häntä vahdittaisiin, naaras joutuisi pysyttelemään pelkästään kaksijalkalassa. Vaikka kaksijalkala oli mielenkiintoinen paikka, naaras oli kuitenkin pohjimmiltaan metsäkissa. Jo nyt hän kaipasi metsän raitista ilmaa ja tuoksuja.
Naaras puri hampaitaan yhteen. Mikäli hän koskaan enää halusi päästä pois kaksijalkalasta, olisi vain taivuttava Keijukaisen ja tämän yhteisön tahtoon.
“Uskon, että pystymme noudattamaan noita sääntöjä”, naaras totesi väkinäisesti. Keijukainen hymyili tyytyväisenä.
“Voitte nyt poistua alakertaan. Rakentakaa omat vuoteenne sinne ja pitäkää huoli, että noudatatte näitä sääntöjä”, Keijukainen myhäili ja nyökkäsi portaikon suuntaan. Ruskalintu oli taas nostanut päänsä ylös, ja kolli kulki Sulkavirran perässä pois yläkerrasta.

Ilta saapui, ja ränsistyneen kaksijalanpesän alakerrassa oli hämärää. Ainoat valonlähteet olivat suuremmalta kadulta tulevat valot. Valoa ei juurikaan päässyt sisään pesään, sillä seinässä olevat aukot oli peitelty, vaikkakin melko huolimattomasti. Valoa kajasti sisään lankkujen raoista. Ruskalintu oli ollut hiljaa koko sen ajan, kun he olivat olleet yhteisössä. Sulkavirta oli rakentanut erään leopardilaikukkaan, mukavan naaraskissan avustuksella pedin kaksikolle. He olivat käyttäneet varsin ihmeellisiä asioita pedin rakentamiseen, ja Sulkavirta ikävöi nyt jo mukavia sammalia, joiden päällä hän oli tottunut nukkumaan. Raidallisen naaraan ihmetykseksi, leopardilaikukas kissa oli maininnut olevansa Leopardi. Joko yhteisössä oli kaksi saman nimistä kissaa tai sitten tämä Kuolonklaanissa vieraillut kissa oli valehdellut nimensä. Naaras oli jättänyt Sulkavirran ja Ruskalinnun kahdestaan ja poistunut aukion toiselle puolelle. Alakerta oli täynnä kissoja, jotka lepäsivät omilla vuoteillaan tai keskustelivat. Paikka oli hyvin erilainen kuin klaanien leirit. Toki suojassa tuulelta ja sateelta, joka taisi olla ihan hyvä asia. Ainakaan Sulkavirta ei kastuisi nukkuessaan.
“Miten sinä voit?” raidallinen naaras kysyi ja puski hellästi kuonollaan vuoteella makaavan Ruskalinnun poskea. Kollin sininen katse osoitti tyhjyyteen.
“Vaikea uskoa, että he ovat oikeasti poissa. Miten Haavetassu saattoikaan syyttää minua siitä?” kolli henkäisi kääntämättä katsettaan kumppaniinsa. Sulkavirta huokaisi hiljaa ja painoi päänsä lohduttavasti kollin turkkia vasten.
“En usko, että hän tarkoitti sitä”, Sulkavirta vakuutti, mutta Ruskalintu ei tuntunut vaikuttuvan naaraan sanoista. Kolli kohautti lapojaan.
Pesään astui taas uusia kissoja. Joukon ensimmäisenä seinän aukosta ilmestyi tuttu hahmo, jonka Sulkavirta tunnsiti Tyrskytassuksi - joka kaiketi tunnettiin nykyään Tyrskytiikerinä, jos Keijukaiseen oli luottamista. Tummanruskea kolli näytti samalta kuin silloin, kun Sulkavirta oli viimeksi nähnyt hänet.
Kollin perässä tuli kolme muuta kissaa; pulska, tabbykuvioinen ruskea kolli, Haavetassu ja suuri tummanharmaa kolli. Myös Ruskalinnun katse kääntyi tulijoihin. Tummanharmaa kolli ja Haavetassu kääntyivät katsomaan oranssia kollia ja Sulkavirtaa. Sulkavirran yllätykseksi tummanharmaan kissan kasvoille levisi iloinen hymy. Kissa vilkaisi nopeasti Haavetassua ja sanoi tälle jotakin, mitä Sulkavirta ei kuullut. Sitten kissa lähti Haavetassun vierellä kävelemään kohti matkaajia.
“Ruskalintu! Ihana nähdä sinua”, harmaa kissa hymyili haikeasti, “Kharon kertoi, että hän löysi sinut metsästä aiemmin tänään.” Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka kasvoille oli hiipinyt heikko hymy.
“Oletteko luopuneet klaaninimistänne?” Ruskalintu esitti kysymyksen hämmentyneenä, “olen iloinen, että olet kunnossa.” Sulkavirta ymmärsi nopeasti harmaan kollin olevan Uskotassu, joka oli myös Ruskalinnun veli.
“Olemme. Minä olen tätä nykyä Deimos. Erakkonimet sopivat paremmin suuhun nyt, kun emme elä enää Eloklaanissa”, tumma kolli lausui rauhallisella äänellä. Ruskalintu nyökäytti pienesti päätään.
“Se on hieno nimi. Emo ja isäkö nimenne keksivät?” oranssi kolli kysyi vaisusti. Deimos nyökkäsi ja vilkaisi vierellään seisovaa Haavetassua eli Kharonia. Kaikki uusi informaatio ja päivän tapahtumat saivat Sulkavirran pään pyörälle. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut jättää kuulumisten vaihdot huomiselle ja nukkua. Naaras toivoi tämän olevan vain pahaa unta ja toivoi, että herätessään hän huomaisi olevansa taas metsässä Ruskalinnun kanssa.
Kharon tuijotti tuima ilme kasvoillaan Ruskalintua. Sulkavirta ei ihan ymmärtänyt, millä tavalla oranssi kolli olisi millään tavoin syyllinen heidän vanhempansa kuolemaan.
“Sinun on paras nukkua toinen silmä auki. Sinä et kuulu tänne”, Kharon murahti irrottamatta katsettaan veljestään.
“Miksi sinä syytät minua, Kharon? En minä ole tehnyt mitään”, oranssi kolli lausui ääni väristen. Se sai Kharonin ilmeen muuttumaan entistä vihaisemmaksi.
“Sinä päästit meidät lähtemään klaanista, sinä ja Mesitähti ette tehneet mitään, kun Merkurius ja Taivaslaulu halusivat lähteä! Jos olisit yrittänyt kovemmin, he olisivat vielä elossa”, Kharon ärähti kovaan ääneen ja astui uhkaavasti taas lähemmäs Ruskalintua. Deimos näytti säikähtävän veljensä reaktiota ja kolli astui nopeasti Kharonin vierelle. Myös Sulkavirta valpastui. Hän ei antaisi yhdenkään kissan käydä kumppaninsa kimppuun, vaan oli valmis puolustamaan kollia vaikka henkensä uhalla.
“En minä olisi voinut estellä heitä. He olivat tulleet Eloklaaniin vain minun vuokseni, eivätkä he olleet onnellisia”, Ruskalintu sopersi onnettomana.
“Parempi se olisi ollut kuin tämä. Sinun ja Mesitähden takia he ovat kuolleet, enkä minä näe heitä enää koskaan! Te veitte minulta kaiken, mitä minä rakastin, kaiken millä oli merkitystä!” Kharon oli nyt aivan raivon partaalla, ja Sulkavirta koki olonsa uhatuksi. Naaras nousi ylös, jos Kharon olisikin päättänyt hyökätä Ruskalinnun kimppuun. Raidallinen soturi huomasi, kuinka alakerrassa olevat kissat olivat uteliaina kääntyneet heidän suuntaansa.
“Kharon, älä”, Deimos sopersi hiljaa ja yritti saada kontaktin veljeensä, mutta Kharonin katse oli tiukasti nauliintunut Ruskalintuun, “ei se ollut Ruskalinnun vika. Sinun täytyy rauhoittua nyt ennen kuin teet jotakin harkitsematonta.” Kharonin hurjistunut katse kääntyi nopeasti pentuetoveriinsa. Hetken Sulkavirta luuli, että valkoturkkinen kolli hyökkäisi Deimoksen kimppuun, mutta sen sijaan Kharon ottikin askeleen taaksepäin. Taas erakko pakeni paikalta sanaakaan sanomatta.
Tunnelma oli muuttunut synkäksi. Ruskalinnun pettynyt katse oli laskeutunut taas pölyiseen, puiseen maahan. Deimos katsoi veljensä perään surumielisenä.
“Hän muuttui niin vihaiseksi emon, isän ja Coronan kuoleman jälkeen”, Deimos huokaisi päätään pudistellen, “välillä minusta tuntuu, että hän elää vain kostaakseen Mesitähdelle. Jostain syystä hän uskoo, että emo ja muut olisivat elossa, jos Mesitähti ei olisi antanut heidän lähteä klaanista… Hän on kuitenkin minun veljeni, enkä tahdo menettää häntä, jonka vuoksi minun on oltava hänen tukenaan. Toivon, että jonain päivänä hänen vihansa laantuu ja saan veljeni taas takaisin.” Ruskalintu katsahti pahoillaan veljeensä.
“Minä ymmärrän sinua”, oranssi kissa vakuutti hiljaisella äänellä, “mutta en ymmärrä Kharonia. On väärin, että hän syyttää minua.” Sulkavirta erotti kollin puheesta hitusen vihaa, joka oli aivan uutta. Hän ei koskaan ollut nähnyt Ruskalinnun olevan vihainen, naaras oli jopa luullut, ettei kolli osannut tuntea moista tunnetta.
“Niin, mutta olen varma, että jonain päivänä hän leppyy. Ei hän ole kokonaan poissa, me saamme kyllä veljemme vielä takaisin”, Deimos naukui niin vakuuttavasti, että Sulkavirta melkein jopa uskoi sen. Mutta Kharonin käytöksen perusteella Deimos vain toiveajatteli. Hän halusi uskoa niin, mutta Sulkavirran näkemän mukaan Kharon oli muuttunut lopullisesti. Jos kissa oli niin kiinni vihassa, ei sellaisesta päässyt ulos noin vain.
“Mutta minä jätän teidät nyt lepäämään. Olette varmasti kovin väsyneitä raskaan päivän jälkeen. Nähdään taas huomenna”, Deimos lausahti rauhallisesti ja väläytti kaksikolle ystävällisen hymyn. Ruskalintu nyökkäsi:
“Nähdään.”
Kun Deimos lähti pois Sulkavirran ja Ruskalinnun luota, raidallinen naaras kääntyi kumppaninsa puoleen.
“Kyllä me tästä jotenkin selviämme. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, eikö niin?” naaras kysyi ja puski hellästi kollin turkkia. Ruskalintu käänsi sinisen katseensa naaraaseen. Molempien kasvoille piirtyi pienet hymyt, kun he katsoivat toisiaan silmiin.
“Selviän sinun kanssasi ihan mistä vain. Kiitos, että olet siinä.”

Seuraavana aamuna Sulkavirta heräsi siihen, kun joku tökkäsi hänen lapaansa. Naaras säpsähti hereille ja pettymyksekseen huomasi olevansa yhä ränsistyneessä kaksijalanpesässä. Eilinen ei siis ollut unta, vaan ihan täyttä totta. He olivat jumissa tässä kaksijalkalassa, eivätkä pääsisi koskaan pois, jos he eivät käyttäytyisi Keijukaisen sääntöjen mukaisesti.
Naaras kohtasi väsyneillä silmillään eilen näkemänsä arpiturkkisen, luisevan yksisilmäisen kissan. Näky oli jopa hieman pelottava. Kissa vaikutti niin vanhalta ja rähjäiseltä, että jos hän olisi maannut maassa, häntä olisi voinut luulla ruumiiksi.
“Kujapartion aika. Sinä lähdet minun mukaani, ystäväsi saa jäädä nukkumaan”, kolli ilmoitti murahtaen. Sulkavirta vilkaisi vierellään sikeästi nukkuvaa Ruskalintua. Hän olisi halunnut kertoa kollille lähtevänsä, muttei raaskinut herättää tätä. Siispä naaras nousi ylös niin hiljaa kuin pystyi ja suuntasi arpiturkkisen kissan perässä pesän uloskäynnille. Kaiketi partioon oli tulossa myös kolme muuta kissaa; Deimos, hopeanharmaa kolli ja nuori, musta naaraskissa. Sulkavirrasta tuntui epämiellyttävältä, kun jokainen partion jäsen Deimosta lukuun ottamatta tuntui silmäilevän häntä arvostellen. Eivätkö he ennen olleet kissaa nähneet?
“Mennään”, arpiturkkinen kolli sanoi ja johdatti partion perässään alas kujalle. Sulkavirta silmäili uteliaana ympäristöä. Suuremmalla kadulla juoksi vähän väliä hirviöitä, ja pari kaksijalkaa metelöi jossain nurkan takana. Koiran haukunta kantautui jostain kaukaisuudesta Sulkavirran korviin.
“Kertoiko Keijukainen sinulle partioista?” arpinen kolli kysyi ja kohdisti ainoan silmänsä katseen Sulkavirtaan. Myös muut partion jäsenet kääntyivät soturin puoleen.
“Ei muuta kuin sen, että joudun osallistumaan sellaisiin”, naaras vastasi nopeasti. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi ja alkoi selittää partion toimintaa:
“Kierrämme kaksijalkalaa vieraiden kissojen varalta. Jos haistat, näet tai kuulet toisen kissan, ilmoita siitä välittömästi muulle partiolle. Yritämme aluksi saada vieraat mukaamme hyvällä, mutta tarvittaessa käytämme kovempia otteita. Ketään, joka on astunut kaksijalkalaan, ei päästetä täältä pois. Jos tilanne käy mahdottomaksi, tapamme muukalaisen. Tärkein sääntö on, että kukaan ei poistu elävänä tästä kaksijalkalasta.”
Ehdottomuus ja raakuus sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Viimeistään nyt hänelle tuli selväksi, ettei pakoa kannattanut edes harkita. Soturi halusi pitää henkensä. Naaras nyökytteli nopeasti päätään.
“Eli pidän siis silmäni auki muiden kissojen varalta”, hän tokaisi. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi tyytyväisenä.
“Deimos, sinä pidät silmällä.. Mikä sinun nimesi olikaan?” yksisilmäinen kolli kysyi ja käänsi katseensa Deimoksesta Sulkavirtaan.
“Sulkavirta.. Minun nimeni on Sulkavirta”, naaras sopersi nopeasti.
“Niin, Sulkavirtaa. Silver, sinä kuljet partion hännillä ja Roska, sinun paikkasi on minun perässäni”, vanha kolli oli selvästi tottunut yhteisön käytäntöihin, sillä hän jakeli ohjeita kuin olisi tehnyt sitä aina. Sulkavirran katse pysähtyi mustaan naaraskissaan, jota kolli oli kutsunut Roskaksi. Naaras ei ollut ihan varma, oliko kolli nimitellyt kissaa, vai oliko jollakulla oikeasti niin karmea nimi? Voi kissaparkaa, Sulkavirta ajatteli.
Arpinen kissa lähti johdattamaan partiota suuremmalle kadulle. Sulkavirran vatsassa myllersi edelleen. Seuraavista kuista tulisi takuulla hänen koko elämänsä raskaimmat. Jos Sulkavirta oli kokenut Kuolonklaanissa olevansa pentutarhan vankina oleva pentu, niin nyt hän ei tuntenut olevansa sitä. Hänellä ei ollut enää minkäänlaista vapautta päättää omista asioistaan.

Tummanharmaa kolli istui haaveksimassa puutarhassaan. Hän kuljetti katsettaan puissa ja taivaissa pohtien jotain - jotain maan ja taivaan väliltä. Tämän ajatukset harhailivat toisinaan pilvimaailmoissa ja sitten taas ruuassa, klaaneissa tai kaksijaloissa. Hänen kaksijalkansa olivat hyvi kilttejä hänelle ja siksi Loistotassu pitikin heistä. Kolli nousi istuma-asennostaan ja loikkasi yli pihan aidan nenä värähdellen. Hän haisteli metsän tuoksuja. Yöllä oli satanut ja maa tuoksui vahvasti mullalle. Katsahtaen kaksijalkojensa pesän naapuripesään kolli mietti mitä tekisi seuraavaksi. Juuri ennen ulos tuloaan hän oli täyttänyt vatsansa herkullisilla nappuloilla ja makoillut sisällä auringon läiskässä mutta nyt hänellä oli energiaa johonkin muuhun. Loistotassu ei niinkään kaivannut Eloklaania mutta hän olisi halunnut tietää miten isän ja sisarusten laita oli. Kolli asteli vähän eteenpäin tutussa ympäristössään ja työnsi kuononsa saniaisten alle. Loistotassu inhosi matoja ja muita öttiäisiä kuollakseen ja vinkaisi hypähtäen taaksepäin, kun hänen kuononsa törmäsi johonkin koppakuoriaisen tapaiseen. Kolli oli saanut jo tarpeeksi puutarhan ulkopuolisesta maailmasta ja pinkaisi sisään kissanluukku heilahtaen. Hän tiesi haluavansa ulkoilla vielä mutta nyt ei ollut se hetki. Niinpä Loistotassu istuutui nahanpalasista tehdyn makuusijansa viereen ja alkoi pestä mutaisia käpäliään. Kun kolli oli saanut itsensä pestyksi, hän loikkasi pedille ja veti pari kierrosta pedin päällä tehdäkseen sen mukavammaksi. Hän kävi maaten pian ja nukahti päiväunilleen.

Päivänsäde: 5kp -

Höyhen: 24kp! -

Kehrääjä: 37kp! - Kehrääjä on ollut oppilasikäisenä jo 6 kuukautta, joten hänestä tulee automaattisesti soturi-ikäinen.

Jupiter: 18kp -

Tyrskytiikeri: 13kp -

Pähkinä: 8kp -

Rubiini: 4kp -

Loisketassu: 14kp - Jos Loisketassu on siirtynyt takaisin Kuolonklaaniin (olipa se sitten väliaikaisesti tai pysyvästi), ilmoittaisitko siitä ilmoituksiin. Voit kirjoittaa Loisketassulla seuraavat tarinat Kuolonklaanin tarinavieraskirjaan.

Järkäleloikka: 7kp -

Puh: 9kp -

Puh kipitti kaksijalkansa edellä kohti kaksijalkalan läheistä lampea. He kävivät siellä aina viherlehden aikaan polskimassa, mutta ihmisensä tapaan Puh oli vesipeto ja he uivat niin pitkälle lehtikatoon, kun vain oli mahdollista. Kollikissa päästi iloisia naukaisuja jokaisella askeleellaan ja hänen viiksensä värähtelivät. Tihku kulki hänen rinnallaan hieman epäileväisenä, naaras ei pitänyt uimisesta sitten lainkaan eikä myöskään osannut sitä. Puh katsahti hymyillen ystäväänsä ja vilkuili sitten puihin. Osa lehdistä oli alkanut jo kellastua, ruska-aika oli selvästi tekemässä tuloaan. Pian he pääsivät lammelle ja Puh tipsutti pyöreät korvat heilahdellen lammen rannalle. Puh katsoi peilikuvaansa vedestä ja hänen kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
"Katso Tihku, se olen minä!" Puh naukaisi iloisesti ja Tihku katsahti ystäväänsä huvittuneena.
"Minua sinä et kyllä saa tuonne veteen, se on takuulla jo kylmää enkä minä osaa uida", laikukas kissa naukaisi ja vetäisi häntänsä kehonsa ympärille lämmittääkseen itseään. Puh vilkaisi vielä Tihkuun, kunnes hän otti vauhtia ja loikkasi suurella loikalla veteen. Vesipisarat lennähtivät osittain Tihkun päälle ja saivat naaraan perääntymään kauemmaksi. Puhin turkki kastui välittömästi läpimäräksi ja viileä vesi valtasi kollikissan. Pyöreäpiirteinen kolli nautti viileän veden tuomasta tunteesta ja ravisteli päätään. Hänen piti aina varoa, ettei korviin menisi vettä. Yleensä hänen korvansa tulivat siitä kipeäksi ja kollin ihminen joutui viemään hänet leikkaajalle. Puh piti ihmisistä, joten hän kävi siellä aina mielellään. Siellä sai myös paljon herkkuja rapsutuksien lisäksi. Puh hymyili ja uiskenteli lähemmäksi kaksijalkaansa. Hän ei kuntonsa puolesta jaksanut uida kovinkaan pitkiä matkoja ja viileä vesi aiheutti omat kommervenkkinsä jaksamisen suhteen. Puh kävi puskemassa päällään ihmistään, joka välillä sukelsi veden alle. Kermanvärinen kolli kääntyi sitten ja lähti uimaan takaisin rannalle. Vesi väreili hänen ympärillään ja pikku hiljaa Puhille alkoi tulla kylmä. Kolli kömpi vedestä takaisin pientareelle ja ravisteli turkkiaan. Kollikissan turkki nousi pörhöön ja Puh alkoi sukimaan turkkiaan lämmittääkseen itseään. Hänen pitäisi saada veri kiertämään nopeasti normaaliin tapaan, jotta hänelle ei tulisi sen enempää vilu. Puh katsoi lammelle ja räpäytti silmiään. Hänen ihmisensä oli lähtenyt uimaan kohti rantaa ja Puhin häntä heilahteli iloisesti. Puh tiesi pääsevänsä ihmisensä reppuselkään tulomatkalla ja hän odotti sitä. Kermanvärinen kissa päästi ilmoille vaativia naukaisuja, kun hänen ihmisensä otti kankaisesta pussista ison kankaan, johon hän kuivasi Puhin turkkia hetken. Puh ravisteli turkkiaan uudelleen ja odotti, että ihminen sai kuivattua itsensä. Puhista oli hassua miten ihmisillä ei ollut turkkia, ne muistuttivat Nasua! Puh pyöri ihmisensä ympärillä ja ihmisen saatua vaatteet päällensä, Puh loikkasi toisen olkapäälle.

Järkäleloikka tökki lihakimpaletta tassullaan mietteliäänä ja huokaisi hiljaa. Elämä yhteisössä oli tuntunut viime aikoina raskaalta. Hän oli vältellyt Tyrskytiikeriä kaikin keinon eikä myöskään raidallinen kolli ollut hakeutunut hänen seuraansa. Kolli haukkasi kaksijalan roskien seasta löytyneestä lihapalasta palasen ja natusteli sitä pitkään. Liha oli sitkeää eikä erityisen hyvää, kollin suuhun se maistui jopa pilaantuneelta. Järkäleloikan makuaisti ei ollut paras, joten liha saattoi myös olla varsin tuoretta. Hän vain kaipasi enemmän tuoretta riistaa. Kaipa se menetteli, elämä kaksijalkalassa ei todellakaan ollut mitään herkkua. Ei sen jälkeen, kun hän oli menettänyt ystävänsä. Kai he olivat nyt olleet ystäviä? Niin Järkäleloikka ainakin uskoi. Tyrskytiikeri oli ollut ainoa kissa, johon hän oli oikeasti voinut jopa luottaa; ainakin hieman. Jokin kollissa veti häntä puoleensa oudolla ja kummallisella tavalla. Järkäleloikka hätkähti kuullessaan takaataan naukaisun:
"Toivottavasti sinua ei haittaa, jos liityn seuraasi." kuului ääni.
"Kaipaan juttuseuraa", naaraskissa selitti ja väräytti korvaansa. Järkäleloikka nielaisi jauhamansa lihapalasensa ja käänsi hitaasti katseensa valkeaan kissaan. Toinen oli ollut jo tovin yhteisössä ja olivathan he partioineet yhdessä muutamia kertoja. Kollikissa ei kuitenkaan tuntenut toista sen syvemmin, mutta kaipa hänen pitäisi tutustua myös muihin yhteisöläisiin. Ainakin tämän kaiken tapahtuneen jälkeen.
"Hei, liity vain", kolli naukui matalalla ja möreällä äänellä naaraalle. Hän katsahti ateriaansa, mutta nälkä oli jo kaikonnut. Hän työnsi lihan Nefirille ja katsoi toista varovaisesti silmiin. Katsekontakti ei ollut hänen suosikkijuttunsa, mutta muita seuraamalla hän oli oppinut sen olevan kohteliasta ja tärkeää.
"Ole hyvä, jos sinulla on nälkä", tummaturkkinen kissa mörähti kohteliaasti.
"Oletko viihtynyt yhteisössä?" Järkäleloikka kysyi lyhyesti ja hänen äänensä oli aika hiljainen.
"Pahoittelut, minä en muista milloin sinä liityit tänne", kolli pahoitteli heti perään, sillä hänen kysymyksensä olisi aika kummallinen mikäli Nefiri olisikin jo ollut yhteisössä pidempään. Järkäleloikka oli seuraajatyyppiä, joten hän yleensä oli hyvin perillä muiden asioista. Tyrskytiikeri oli kuitenkin pitänyt hänen ajatuksensa kiireisenä, mokoma kolli.. Kolli räpäytti silmiään ja katsahti taas Nefiriin.

//Nefiri?

"Sinua minä rakastan, sillä minulle ratkaisee luonne”, Jupiter naukaisi. Mulkoilin kollia epäuskoisena, mutta sydämeni ei ollut epävarma - tiesin kuuluvani klaaniin en Jupiterin luokse. Kuu oli jo noussut taivaalle. Katsoin kollia hiljaa kyyneleet sumentaen katseeni. Olimme olleet vasta oppilasikäisiä, kun olimme tavanneet. Olin vanhempi, kuin Jupiter mutta tämä oli kasvanut helposti isommaksi kuin minä ikinä kasvaisin. Jouduin kurkottamaan ylettääkseni koskettamaan kollin lapaa nenälläni, mutten välittänyt. Jupiter kietoi häntänsä ympärilleni, kun vuodatin kyyneliäni hänen turkkiinsa. Valkoinen häntä sulautui omaan turkkiini nätisti. Hiekanvärinen turkki tummemman ruskeilla raidoilla oli niin tuttu näky silmissäni, etten voinut ajatella elämää ilman sitä näkyä silmissäni. Kolli oli sekä komea, että ystävällinen. Ennen kaikkea tämä oli hyvä kuuntelija ja kuunteli mielellään uskoutumistani. Arvet vasemmassa etutassussani muistuttivat minua ajoista, jolloin olin ollut… ollut niin yksin… niin haavoittuvainen… niin… niin petollinen itselleni. Olin muuttunut niin paljon niistä ajoista, ettei muutosta voinut olla huomaamatta. Emoni ja veljeni olisivat varmasti ylpeitä minusta. Miteköhän Sielutassulla meni nyt? Hän oli varmasti jo soturi… Sielukukka tai Sielutuli, ehkä? Sielutassu oli paras veli, jonka olisin voinut toivoa. Tämä puolusti jopa uhkarohkeaa (pentuikäistä) siskoaan kunnialla. “Tiedätkö mitä?” kuiskasin Jupiterille. “No?” hän vastasi kiinnostuneena. “Minulla oli veli. Hänestä kerroinkin silloin - Sielutassu. Nyt todennäköisesti jo soturi. Hän puolusti minua aina pentuaikoinani - ja oppilasajoilla tietenkin. Muistutat minua hänestä”, kerroin haikeana. Kyyneleet juoksivat pitkin poskiani. Sydämeni tuntui tyhjältä ilman perhettäni.
//Jupi?

"Täällä kukaan ei hylkää sinua, eikä sinun tarvitse enää koskaan olla yksin. Voit saada kodin, jonka ansaitset. Ei enää kieroja isiä, jotka kohtelevat sinua kaltoin. Yhteisö on oikeuden paikka." Tuo naaras sylki suustaan pelkkiä totuuksia! Täällä olisin turvassa ja saisin murua rinnanalle. Toisaalta jokaikinen kissa, jonka olin täällä tavannut hoki samaa. Kohautin lapojani epäileväisesti. “Mietin sitä vielä, mutta ystäväksesi ryhdyn ilomielin, jos sen sallit”, naukaisin edelleen kylmällä äänensävyllä, mutta tarkoittaen syvältä sisimmistäni hyvää. Sydämeni pamppaili huolestuttavaa vauhtia - olin todella jännittynyt, koska tämä naaras oli elämäni ensimmäinen oikeasti mukava kissa! Hän sai minut rauhalliselle tuulelle ja loi todella turvallisen tunteen minulle. Hymyilin vienosti. Miksi Rubiinin kaltainen kaunis, mukava ja sosiaallinen naaras haluaisi olla minunkaltaiseni rumanloisen, töksäyttelevän rääpäleen ystävä. Tiesin jo ennalta, että naaras ei vastaisi ja käänsin katseeni pois värähtäen hieman. Kääräisin vaaleanruskean häntäni käpälilleni. Minusta tuntui erityisen laihalta, kun jokainen kissa, joka kulki ohitsemme oli saanut ruokaa kyllikseen lukemattomien kuiden ajan. Käänsin katseeni takaisin Rubiiniin. Hetki oli ollut todella lyhyt mutta ajatukseni olivat harhailleet todella pitkälle niin lyhyen ajan sisällä.
//Rubiini

Loisketassu!" Kalmakuu huusi. "Tule tänne." Kävelin närkästyneenä aukion poikki Kalmakuun luokse. "Aloitetaan koulutuksesi heti." Kalmakuu komensi. Nyökkäsin hiukan vastentahtoisesti. Vihasin reviirikierroksia. "Muistatko reviirin?" Kalmakuu tiedusteli. "Kai." vastasin kohauttaen olkapäitäni. "Aloitetaan metsästämisellä." Kalmakuu neuvoi. Minusta tuntui ärsyttävältä. Olin asunut yksin erakkona, joten miksi minun pitäisi aloittaa taas kaikesta tylsästä! Eikö Kalmakuu ottanut opikseen, sillä juuri sen takia olin lähtenyt klaanista. "Haistele ilmaa." Kalmakuu käski. "Mitä haistat?" Mietin, haluaisinko valehdella Kalmakuulle. Toisaalta oli lehtisade, ja en pärjännyt hirveän hyvin yksin. "Hiiren." vastasin totuudenmukaisesti. "Hyvä." Kalmakuu kehui. "Entä mitä muuta?" "Sateen." naukaisin. "Niin." Kalmakuu vastasi. "Näytä minulle miten hiiri otetaan kiinni." Hiivin lähemmäs hiirtä. Hiiri hypisteli pähkinää. Hiivin hitaasti sen viereen. Sitten hyppäsin sen kimppuun, ja taitoin siltä niskat nopealla ja ketterällä iskulla. Vein saaliin Kalmakuulle. Kalmakuu katsoi minua ilmeettömästi. Hän huiskautti häntäänsä sen merkiksi, että meidän piti mennä leiriin. Huomasin uhkaavat harmaat pilvet yläpuolellamme. "Mennään. Riitti tältä päivältä." Kalmakuu sanoi. Seurasin Kalmakuuta leiriin. Kalmakuu vilkaisi minuun. "Mene laittamaan makuusija." hän käski. Vatsani murisi. Enkö saisi yhtään ruokaa? Toisaalta olin syönyt tänään jo vesimyyrän. Menin pesään. Siellä oli paljon oppilaita. Kun astuin sisään, alkoi kiusallinen hiljaisuus. "Ja kuka sinäkin taas olet?" joku kolli sanoi pilkallisesti. "Jos viitsisit olla hiljaa, voisin kertoakin." sanoin tyynesti. Huomasin kollin katsovan minua ylimielisesti. "Minä olen Loisketassu." sanoin. "Ai se pelkurioppilas?" kolli sanoi nauraen. "Ja siinä taas nähdään." tuhahdin. Minua ei hetkauttanut tuollaiset jutut. "Minä olen Myrskytassu." eräs oppilas sanoi. "Minä Pyräkkätassu." hän sanoi. "Minä olen Pyörretassu." kolli sanoi. "Sinut minä muistankin." sanoin. "Entä se sisaruksesi..Toivetassu?" kysyin. "Parantajan pesässä." Pyörretassu vastasi. "Olen Kaamostassu." sanoi kolli joka oli sanonut loukkauksia. "Kiva nähdä." sanoin viileästi. "Sinä nukut kai tuossa vuoteessa." sanoi Myrskytassu. "Joo." vastasin. Sammalet olivat kuivuneita. Niiden seassa oli pari piikkiä. "Aih!" ärähdin mielessäni kuin piikki pisti polkuanturoitani.
"Kuka tahansa saa jatkaa?"

Kehrääjä oli hypätä turkistaan toisen kissan ilmestyessä aukiolle hänen taakseen; yllättyneenä tämä kääntyi tutkailemaan saapunutta katseellaan. Pienen hetken ajan kollin vahvin tunne oli pelko siitä, oliko tämä kissa joku kenet hän oli jo menneisyydessään tavannut ja suututtanut? Kissa ei kuitenkaan hyökkänyt ensimmäisenä, mikä sai Kehrääjän sydämen lopettamaan hakkaamisen kuin viimeistä päivää elettäisiin.

Tämä tuntematon kissa kertoi Kehrääjälle asioita, jotka hän tiesi jo entuudestaan. Tietenkin tämä oli kyseisen klaanin aluetta - siksihän hän oli täällä. Kehrääjän hännänpää nyki, ei niinkään ärtymyksestä. Tilanne oli vain.. kiusallisen ja ärsyttävän rajamailla, sai ikävän tunteen leviämään Kehrääjän turkkiin. Hän ei pitänyt keskustelun aloituksesta, sillä se kuulosti enemmän käskyltä tai nuhtelulta. Tuntemattoman kissan rauhallinen äänensävy ei mennyt ollenkaan yhteen viestin kanssa.
Kehrääjä nosti leukaansa aavistuksen verran. Vaikka tuntematon kissa oli häntä suurempi, tahtoi hän katsella tätä nenänvarttaan pitkin. Kokoero kaksikon välillä sai Kehrääjän tuntemaan olonsa jokseenkin uhatuksi - eikä hän pitänyt siitä.

“Olen täysin tietoinen siitä, missä olen”, Kehrääjä vastasi. Hänen äänensävynsä oli tarkoitus olla koppava, itsevarma - yritys kummassakin kuitenkin epäonnistui ja hänen äänensä oli käheä, sanat tulivat kollin suusta ulos vain vaivoin. Kolli ravisteli päätään mutta jatkoi sitten varmemmin.
“Tarkoitukseni ei ole loukata, tietenkään. Etsin.. etsin Eloklaania”, Kehrääjä selitti heti palaten normaaliin, kohteliaaseen tapaansa puhua joka hänellä oli tapana ottaa käyttöön aina tuntemattomien seurassa. Hänen hännänpäänsä nyki silti, merkkinä siitä ettei keskustelun suunta ollut vieläkään hänen mieleensä.
“Uskallan olettaa, että olet yksi heistä? Kun, kun kerrot heti siitä missä minun pitäisi ja ei pitäisi kulkea”, kolli uskaltautui jatkamaan, painottaen lauseen loppuosaa jokseenkin suolaisesti.

// omppu? :D

Mäyräkynnen kysymys sai minut närkästymään. "Minua ei kiinnosta mitä te tiedustelette?" sähähdin halveksivasti. Mäyräkynsi katseli minua kummastuneena. "Jos oli vielä jotain asiaa, niin ole sitten hiljaa!" kivahdin. Tiesin että Mäyräkynsi ei välttämättä loukkaantuisi, mutta kuitenkin! Nimeni oli tassu-loppuliitteinen mutta olin silti vanhempi kuin lähes kaikki oppilaat tällä hetkellä. Mietin naureskellen että miten muut oppilaat suhtautuvaisivat minuun. Kun saavuimme leiriin, Punatähti oli meitä vastassa. Henkäysvarjo seisoi hänen vieressään. "Loisketassu." Punatähti sanoi hitaasti. "Niinpä juuri." sanoin. "Muista että olet oppilas." Punatähti varoitti. "Jaaha." tuhahdin. Minuahan ei kiinnostanut vaikka puhuisin kenelle tahansa! Olin oppinut erakkona sen, että ei kannattanut luottaa kehenkään. "Tule pesääni, niin puhutaan tarkemmin." Punatähti sanoi viileästi. Seurasin Punatähteä hänen pesäänsä. Monet kissat supisivat ja tuijottivat minua. Menin Punatähden pesän sisälle. Punatähti katsoi minua silmiin. "Miksi lähdit Kuolonklaanista?" hän kysyi. Minun teki mieli sanoa Punatähdelle, että eikö hän parempaa kysymystä oikeasti keksinyt? Vaikka kuinka moni kissa oli tiedustellut minulta sitä. Olin valehdellut jokaiselle heistä. Heilautin häntääni väheksyvästi. "Minä en jaksanut olla täällä." vastasin. "Minut pistettiin tekemään sammalhommia, kun muut saivat taistella!" "Tiedäthän, että jokaisen kissan täytyy tehdä sammalhommia joskus." Punatähti sanoi. "Jopa päälliköiden." Pyörittelin silmiäni mielessäni. "Ai." sanoin. "No, mutta olin ajatellut asiaa." Punatähti jatkoi. "Jäät koeajalle."

Kaksijalkalan haju erottui jo voimakkaana vaikka en ollut edes kovin lähellä sitä. Menin siitä huolimatta lähemmäs kaksijalkalaa. Arvasin että Höyhen olisi siellä. Yhtäkkiä tajusin jotain hyvin tärkeää: tämä voisi olla sama kaksijalkala, jossa asui kissarankkuri. Höyhen saattoi olla vaarassa! Ajatus siitä sai minut nopeaan juoksuun. Juoksin hurjaa vauhtia kaksijalkalan kaduilla. Törmäsin joihinkin kotikisuihin. "Hei, osaatteko kertoa minulle oletteko nähneet ohimennen täällä kissoja?" kysyin punaruskealta naaraalta joka asettui aidalle. "Ai hei." naaras naukaisi. "En minä ole ketään nähnyt." "Tuosta viereisestä mökistä voi myös kysyä, siellä asuu paljon kissoja." "Kiitos." sanoin naaraskissalle. "Eipä mitään." kissa vastasi hymyillen. Juoksin kohti seuraavaa paikkaa. Se oli pienen hiekkapolun päässä. Polkuanturoitani sattui kovasti kivinen pohja. Saavuin ladolle. "Hei!" huudahdin. Eteeni tuli muutama harmaaraidallinen kolli. "Tervehdys." vanhin kolleista sanoi. Nyökkäsin kohteliaasti. "Oletteko sattumoisin nähneet erästä harmaavalkoista naarasta?" kysyin. "Emme ole." vastasivat muut kissat. "Minä..ehkä?" vastasi vanhin. "Missä?" kysyin kiihkeästi. "Yksi kissa vietiin kissarankkurille jokin aika sitten." selitti vanha kolli. "Niin?" painostin. "Siitä on kai muutama kuu." kolli jatkoi haaveksivasti. "Itse asiassa kaksi kissaa." nuorin kolli sanoi väliin. "Niin." vastasi vanhin. "Kaksi kissaa." "No, toinen oli harmaavalkoinen." "Ja se toinen oli hiekanvärinen kolli, jolla oli keltaiset silmät..oliko hänen nimensä Jupiter?" Hätkähdin. Hän muisti minut ja Höyhenen. "Anteeksi, minä olen Jupiter." sanoin. "Se toinen kissa..on ystäväni Höyhen." selitin. "Aivan!" vanha kissa huusi. "Sitten olette oikeilla jäljillä." "Höyhen ei ole täällä, mutta kissarankkuri vangitsi eilen toisenkin kissan." "Se toinen kissa tietää." "Selvä." sanoin reippaasti. "Kiitos paljon ajastanne." Kolli vastasi nyökäytyksellä. Lähdin harppomaan poispäin. Olipa hyvä että sain apua! Kävelin ulos kaksijalkalasta. Mietin missä rankkurin mökki olisi. Kissa oli kuulemma tehnyt pahojaan joten se oli häkissä rankkurin mökissä. Juoksin metsän laitaan. Kissan laimea tuoksu tuntui paatsamapensaasta. Pujahdin siitä läpi. Tajusin etten ollut syönyt yhtään mitään koko päivään. Kunpa metsästä löytyisi ruokaa. Ajatuskin mehevästä hiirestä sai veden nousemaan suuhuni. Tassutin eteenpäin hitaasti. Yhtäkkiä näin sen: ruskea mökki aukion keskellä! Peräännyin hitaasti, karvat pystyssä. Tassutin mökin taakse jännittyneenä. Jännitin lihakseni ja ponnistin mökin ikkunalle. Kiskoin itseni viimeisillä voimillani ikkunan päälle. Kurkistin näkyikö rankkuria. Ei näkynyt. Pujahdin ikkunan läpi. Ikkuna viisti vatsakarvojani. Hyppäsin eteenpäin. Tuuli tuntui turkissani kun lensin ilman halki tasanteelle. Huomasin metallisen häkin. Siellä oli vaaleanruskea kissa. "Auta." kissa kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä ilmeettömänä. Huitaisin outoa häkkyrää häkin keskellä. Se räksähti auki. Metallihäkkyrät hajosivat ja kissa kömpi ulos. "Kiitos!" naaraskissa sanoi ja painoi kuononsa kiinni lapoihini. Katsahdin häntä. En todellakaan halunnut luoda häneen suhdetta! "No niin, minulla on sinulle asiaa." sanoin. "Nopeasti, ennen kuin kissarankkuri tulee!" sähähti naaraskissa. "Oletko nähnyt harmaavalkoista naarasta?" kysyin. "Olenhan minä." kissa vastasi heilauttaen häntäänsä. "Sellainen meni tuosta juuri ohi." "Kiitos!" huusin ja ampaisin hirveää vauhtia ulos mökistä. Juuri silloin rankkuri tuli sisään. Se karjaisi ja meni sisään mökkiin. Juoksin todella nopeasti metsään. Harmaa häntä vilahti edessäni. Hyppäsin korkealle. Laskeduin jonkun päälle. Tassuihini oli takertunut harmaata turkkia. Kissa katsahti ylös. "No hei." sanoin. "Hei, Jupiter." kissa vastasi yhä hengästyneenä. "Höyhen?" kysyin hämmentyneenä. "Niin." Höyhen vastasi. "Ihanaa että olet siinä." itkin. Höyhenen silmissä näkyi pilke. "Nähtävästi et jätä minua noin helpolla." Höyhen totesi. "En varmasti." lupasin. "Miksi oikein lähdit?" kysyin mielessäni pyörineen kysymyksen. "Minun takianiko?" "Jos sinulla on uusi kolli, niin voinhan minä mennä kaksijalkalaan." Höyhen katseli minua hetken. "Lähdit etsimään klaaneja." sanoin painokkaasti. Höyhen käänsi katseensa. "Se on totta, eikö niin?" kysyin. "Niin on." Höyhen vastasi. Käänsin katseeni poispäin Höyhenestä. Aloin lähteä pois. Tähän tämä päättyi. "Odota." Höyhen sanoi niin hiljaa, että kuulin sen hädin tuskin. "Mitä enää." kysyin kylmästi. "Luulin että pidät minusta vain ulkonäköni takia." Höyhen sanoi. En osannut vastata. "En todellakaan." sähähdin. Höyhen näytti loukkaantuneelta. "Minä en ota ketään vain kaunista kissaa koskaan kumppanikseni." sanoin painokkaasti. "En koskaan." "Sinua minä rakastan, sillä minulle ratkaisee luonne." Höyhen tuijotti minua hiljaa. Yö alkoi jo tulla.
"Höyhen?"

Minä en täältä lähde minnekään." sähähdin kollille. "Sinun täytyy." Hiilihammas sanoi. "Klaanitoverisi kaipaavat sinua." "Eivätkä." mutisin hiljaa. Minun teki mieli tiuskaista Hiilihampaalle, että mitä hän muka Kuolonklaanista tiesi. Tiesin että Punatähti ei olisi armollinen minulle. Muutama pentu tassutti katsomaan minua. "Tulkaa tänne!" eräs kuningatar huusi. Pennut juoksivat heti pois. Mulkoilin heidän peräänsä. En tietenkään tekisi pennuille mitään, mutta ymmärsin kyllä kissojen huolen. Kuka nyt muka päästäisi pennun *murhaajan* luokse? Heilautin häntääni vihaisesti. "Olkoon Tähtiklaani.. tai Synkkä Metsä kanssasi." Mesitähti totesi. Nyökkäsin hitaasti. "Kiitos." kuiskasin. Mesitähti vilkaisi minuun. Sitten kissat poistuivat yksi kerrallaan. Kävelin Hiilihampaan takana. Silmäilin kiihkeästi taakseni. Halusin lähteä juoksuun ja juosta niin kauas ettei Hiilihammas löytäisi minua. Voisin mennä kujakissayhteisöön. Siellä olisi kissoja auttamassa. Tai sitten ei. Tassutin synkkänä metsän poikki. Hiilihammas vilkaisi minuun. Arvasin hänen ajattelevan sitä että pidinkö klaanistani. Yllätyksenä minulle Hiilihammas kysyi sitä. "No en!" kivahdin. Mitä järkeä minun olisi lähteä klaanista, jos pitäisin siitä? "Olemme pian rajalla." Hiilihammas ilmoitti. Nyökkäsin jäykästi. Menimme vähän matkaa eteenpäin. "Odotetaan partiota." Hiilihammas sanoi. Tuijotin eteenpäin. "Nyt tulee." Hiilihammas naukaisi. Odotin korvat pystyssä partiota. Hetken päästä pensas kahahti ja esiin tuli neljä kissaa. Partion johdossa oli Mäyräkynsi.

"Hiili tai Mäyrä?"

Sade oli loppunut jo ennen nukahtamista mutta maa oli märkä ja kuusen oksista tippui vesipisaroita. Yöllä oli selväti satanut, kun olin ollut unessa ja turkkini oli aivan märkä. Juurakko allani tuntui epämukavalta ja, kun nousin tunsin piikin tarttuneen jonnekin päin selkääni. Ravistelin vettä pois paksusta ja pehmeästä karvapeitteestäni. Haukottelin uneliaana ja livahdin kuusen oksien alitse. Turkkini tarttui neulasiin mutta lähti irti sen suuremilta vahingoilta säästyneenä. Alunperin valkoinen turkkini oli ihan mudan peitossa. Venyttelin ojentamalla tassujani eteenpäin niin pitkälle kuin sain. Vatsani melkein hipoi maata ja, kun nousin huomasin vatsakarvojenikin kastuneen mutaan. En välittänyt siitä, koska tiesin sateen alkavan uudestaan minä hetkenä hyvänsä. Ilma oli painostava, kun kuljin metsässä eteenpäin. Etsin Jupiteria kuumeisesti mutta tämä oli varmasti lähtenyt pois pettyneenä. Päätin jäädä puunjuurelle odottelemaan, että saisin jonkun merkin Jupiterin siainnista. En olisi halunnut pahoittaa hänen mieltään niin mutta joskus vain tuntui paremmalta olla yksin. Vaikka rakastin Jupiteria hän on alkanut tuntumaan, ettei Jupiter välittänyt minusta vaan ulkonäöstäni. Kolli vain katseli minua ja saalisti minulle vaikka olisin osannut saalistaa itsekin. Murahdin ja laskin pääni käpälilleni.

Rubiini tunsi myötätuntoa Pähkinää kohtaan: raidallinen naaras kuulosti menettäneen paljon, aivan kuten hänkin.
"Otan osaa", Rubiini maukui hiljaa ja painoi päänsä kunnioittavasti. Pähkinä pysyi hetken vaiti, kunnes vastasi:
"Kiitos."
"Tiedätkös, minullakin oli sisko", Rubiini sanoi sitten ja kohotti punertavan katseensa toiseen naaraaseen. "Hän kuitenkin hylkäsi minut ja lähti kasvatti-isämme kanssa jonnekin. Toinen puoli minusta kaipaaa häntä, toinen toivoo, etteivät tiemme enää koskaan risteä."
Pähkinä katsoi häntä hieman hämmästyneenä. Kenties tämä ei ollut odottanut, että Rubiinin kaltainen ilopilleri osaisi kantaa kaunaa ketään kohtaan - etenkään omalle siskolleen. Rubiinia itseäänkin pelotti se puoli hänessä: pimeä, katkeroitunut puoli, joka paukutti hänen takaraivoaan aina välillä ja vaati oikeutta.
Rubiini ravisteli synkät ajatukset mielestään. "Se on nyt kuitenkin ollutta ja mennyttä. Yhteisö on uusi perheeni, ja niin se voi olla myös sinunkin, jos haluat", hän naukui pehmeästi ja hymyili Pähkinälle. "Täällä kukaan ei hylkää sinua, eikä sinun tarvitse enää koskaan olla yksin. Voit saada kodin, jonka ansaitset. Ei enää kieroja isiä, jotka kohtelevat sinua kaltoin. Yhteisö on oikeuden paikka."
Rubiini todella toivoi, että Pähkinä harkitsisi edes hänen sanojaan. Hänestä olisi ollut niin mukava saada uusi ystävä yhteisöön.

//Pähkinä?

“Kaksijalkalassa liikkuessa tulet törmäämään kaksijalkoihin tahtomattakin. Tämä on niiden asuinaluetta. Jotkut niistä antavat jopa ruokaa meille!” Rubiini kertoili muistellen selvästi muiden hänelle kertomia asioita tai omia kokemuksiaan. “Yleensä yhteisön jäsenet kuitenkin pyrkivät välttelemään niitä, emmekä mene niiden lähelle, ellei ole aivan pakko.” Nyökkäisin. “Ne kuulostavat hirveiltä otuksilta!” nau’uin epävarmasti. “No eivät ne kaikki ainakaan niin hirveitä ole”, Rubiini sanoi hieman pettyneeltä reaktiooni. “En ole ihan varma miten päädyin lopulta omilleni isäni kanssa mutta luulisin isäni kertoneen minulle kaksijalkojen siepanneen emoni”, kerroin muistellen ankarasti isäni sanoja. Isä oli lopulta pettänyt minut ja yrittänyt satuttaa minua joten olin lähtenyt karkuun sisareni kanssa. Sisar oli kuollut vain juuri ja juuri noin seitsen kuisena. Olin edelleen todella todella todella vihainen isälleni, koska sisareni kuolema oli täysin hänen vikansa! Rubiini huomasi selvästi hiljaisuuteni ja katseli minua tutkivasti. “Isäni teki minulle katalan tempun, kun olin nuori. Hän hylkäsi minut ja sisareni, kun olimme vasta pentuja”, kerroin. “Ikävää”, Rubiini naukaisi, “Missä siskosi on nyt?” Katsahdin varpaisiini. Muisto siskosta riipaisi sydäntäni aivan yhtä paljon kuin muistoni isästäni. “Hän on kuollut”, vastasin apeasti.

Metalliastia kaatui rymisten ja leväytti haisevan sisältönsä pitkin kapeaa kujaa. Nenääni nyrpistäen ryhdyin tonkimaan jätteitä, yrittäen löytää jotakin syötäväksi kelpaavaa. Kaksijalkojenruoka oli kaikin puolin vastenmielistä, mutta sen oli kelvattava paremman puutteessa. Nyt kun lehtisade oli alkanut, riista vähenisi metsästä ja sen lähiympäristöstä. Päivänsäde varmasti toisi metsäretkiltään kaiken löytämänsä riistan pesälle, mutta muut luultavasti ehtisivät napsia ne parempiin suihin ennen kuin ehtisin edes haaveilla moisesta.
Tämä metalliastia oli täynnä pelkkää kirjaimellista roskaa. Nekin asiat, jotka etäisesti muistuttivat jotakin syötävää, näyttivät niin pilaantuneilta, etten aikonut edes koskea niihin. Jatkoin etsintöjä seuraavalta kujalta, josta löytyi taas muutama koskematon metalliastia läpi koluttavaksi.
Korvani kääntyivät takaapäin kuuluvien äänten suuntaan. Ehdin nähdä vilaukselta, miten Järkäleloikka ohitti minut Arven, Nefirin ja Hennon kanssa. Nelikko oli ilmeisesti partioimassa. Nielin pettymykseni ja keskityin sitten taas kaatamaan roska-astioita. Emme olleet puhuneet Järkäleloikan kanssa sitten puistossa tapahtuneen, ja pelkäsin menettäväni hänet vähitellen. En tiennyt, oliko liian myöhäistä tunnustaa kollille, että minäkin pidin hänestä, vai olisiko se tehnyt väleistämme vain entistä oudommat. ‘
Huokaisin ja annoin roskien olla. Ehtisin etsiä ruokaa joskus toiste. Jätin metalliastiat lojumaan kujalle ja livahdin kävelykadulle, josta jatkoin vastakkaiseen suuntaan partiosta. Suuntasin askeleeni metsään, jossa toivoin voivani saada rauhaa sekavilta ajatuksiltani. Järkäleloikan lisäksi mielessäni pyöri lähestyvä taistelu Mesitähteä ja eloklaanilaisia vastaan. Päivänsäde oli jo kyllin vanha ja taidokas kohtaamaan Eloklaanin päällikön, vaikka hän yhä jatkoikin harjoittelua Kharonin kanssa Keijukaisen toiveesta. Minusta oli vain hyvä, että Päivänsäde jaksoi harjoitella ja kehittää taitojaan - sen myötä onnistumisemme mahdollisuudet kasvaisivat. Silti en voinut ajattelematta sitä, että taistelu klaanikissoja vastaan koituisi todennäköisesti monen yhteisön jäsenen kohtaloksi. Minun olisi myös oltava valmis kohtaamaan vanhempani taistelukentällä.
Lintu pyrähti lentoon puun juurelta vain muutaman hännänmitan päässä. Säikähtäneenä liimauduin paikoilleni ja jäin tuijottamaan sen perään korvat luimistettuna. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut koko eläintä. Pahus - siinä oli päässyt karkuun mehevä saalis.
Pettyneenä hitaisiin hoksottimiini kävelin läheisen puron luo ja kävin makaamaan sen viereen käpälät alleni vedettyinä. Vesi juoksi kapeassa uomassa ja kuljetti mukanaan kellastuneita lehtiä. Oma kuvajaiseni heijastui epäselvästi puron liikkuvasta pinnasta, enkä voinut sanoa tunnistavani itseäni siitä. Paljon oli muuttunut niistä ajoista, kun olin tavannut Keijukaisen ja Mäihän ja auttanut näitä kokoamaan yhteisön uudelleen Mesitähdelle kostaakseni. Minä olin muuttunut.
Monta vuodenaikaa olin elänyt pelkällä vihan voimalla, ainoana tavoitteenani kostaa Eloklaanille epäoikeudenmukainen kohteluni. Sitten olimme kaapanneet Päivänsäteen ja olin tutustunut Järkäleloikkaan - ja yhtäkkiä minulla olikin jälleen perhe. Välillä unohdin, miksi todella olin yhteisössä, ja se sai minut hieman surulliseksi. Koko tähänastisen elämäni olin omistanut kostolle ja katkeruudelle, ja totta puhuakseni se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. En tietenkään voinut sanoa ajatuksistani kellekään ääneen - se olisi saattanut tehdä jo valmiiksi huonosta asemastani vielä huonomman.
Tuijotin vettä turtuneena. En ollut koskaan menettänyt uskoani Tähtiklaaniin, vaikka soturilaista oli erakkoelämän myötä tullut minulle mitättömämpi. Esi-isäni vihasivat minua, aivan varmasti vihasivat. Oli ihme, etteivät he olleet jo lähettäneet jonkinlaista vitsausta kiusakseni - siis Keijukaisen lisäksi. Ehkä olin todella ansainnut sen. Ehkä minulla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia puolustella Karpalonenän vahingossa surmaamista. Ehkä olin vain murhaaja.
Säpsähdin, kun yläpuolellani olevasta puusta leijaili lehtiä niskaani. Ravistelin päätäni ja vaihdoin vähän asentoani. Samalla mieleeni ilmestyi Kuutamotassun kuva. Tiesin naaraan olevan Eloklaanista, ja mikäli suunnitelmamme todella toimeenpantaisiin, olisi minun kohdattava myös hänet viimein. Tähän asti Kuutamotassu oli tuntenut minut Tiikerinä, yksin elävänä erakkona, mutta kun todellinen identiteettini paljastuisi hänelle, ystävyytemme tulisi varmasti murrospisteeseen. Siinä oli taas yksi syy, miksi kostoretkelle marssiminen ei kauheasti houkutellut enää.
Nousin lopulta ylös ja loikkasin puron yli jatkaakseni matkaa syvemmälle metsään. Voisin yhtä hyvin saalistaa, kun kerran olin tänne asti tullut. Ehkä se saisi levottomat ajatukseni hiljaiseksi vähäksi aikaa.

Nuuskin ilmaa. Olin lähtenyt omille teilleni huomattuani Höyhenen poissaolon. Minne Höyhen meni? Pyörin ympäri metsää. Yhtäkkiä huomasin tuoreen jäljen. Tunnistin hajun heti: Höyhen! Hän oli lähtenyt etsimään klaaneja. Hän oli karannut. Minua raivostutti. Noin vain Höyhen jätti minut. Menköön etsimään uusia kolleja! Tästä lähtien minä etsisin riistani yksin, eläisin yksin, olisin vain yksin! Ei minua enää kiinnostanut. Höyhen rakasti klaanejaan, minä tätä elämää. Lähdin sanaakaan sanomatta pois. Alkoi sataa. Halusin suojaan. Tunsin pakottavaa tarvetta kääntyä. Käännyin ja lähdin juoksemaan. Suljin silmäni. Sadepisarat tipahtelivat taivaasta. Silmäni sumenivat. Kompastuin puunjuureen. Makasin maassa mutaisena. Nousin ylös. Olin yltä päältä märkä. Näin mielessäni Höyhenen silmät. Sen kun juoksimme yhdessä metsässä. Kaiken, mitä olimme tehneet. Ryntäsin juoksuun. Mitä väliä, vaikka joku tappaisi minut. Halusin varmistaa, että Höyhen olisi turvassa. "Höyhen!" ulvaisin viimeisen kerran. Lysähdin puun alle makaamaan. Nukahdin. Näin unta. Unessa näin harmaan naaraan, jonka vieressä oli pieniä pentuja. Unen kolli katseli verisenä, mutta rakastavasti pentujaan. Huomasin kollin silmät ja turkin. Tajusin että se olin minä itse. "Minun täytyy löytää Höyhen!" ajattelin. "Keinolla millä hyvänsä."

"Höyhen?"