Kurre asteli Mesitähden perässä metsää kohti. Hän oli suostunut lähtemään tämän mukana klaanin leiriin, kun hänelle oli tarjottu mahdollisuus saada haavoittunut käpälänsä kuntoon, ruokaa ja yösija.
”Miten sinä loukkasit käpäläsi?" Mesitähti kysyi.
Kurre vilkaisi klaanin päällikköä epäröiden, kannattaisiko tälle avautua. Mesitähti oli vaikuttanut erittäin mukavalta tähän mennessä - liiankin mukavalta. Tämä sai Kurren epäilemään kissan aikeita entistä enemmän, niin ristiriitaista kuin se olikin. Olihan hänen hirveä kaksijalkansakin ollut aluksi mukava. Jokin Mesitähden ystävällisessä, rauhallisessa olemuksessa sai entisen kotikisun kuitenkin vastaamaan kysymykseen.
"Hirviö ajoi minua takaa, kun eksyin ukkospolulle. Hyppäsin turvaan viime tipassa, mutta löin käpäläni terävään kiveen."
"Se teki varmasti kipeää. Oletko sinä ensimmäistä kertaa ukkospolun tällä puolen?" Mesitähti tiedusteli. Kurre tunsi tämän arvioivan katseen nahassaan, ja jotenkin hänestä tuntui, että Mesitähti tiesi jo vastauksen. Tuntui, kuin valkea kissa olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan. Kuin tämä olisi mukamas voinut jotenkin samaistua hänen tuntemuksiinsa tai ymmärtää, mitä hän oli joutunut kokemaan. 'Hän voi ehkä päätellä minusta jotakin, mutta hän ei tiedä kaikkea, enkä ole velvollinen kertomaan hänelle mitään itsestäni', Kurre ajatteli. Hän ei kuitenkaan nähnyt syytä valehdella. Etenkin, kun vanhempi kolli tuntui jo tietävän, ettei Kurre ollut aikaisemmin liikkunut lähimaillakaan.
"Olen. Minulla ei ollut koskaan syytä ylittää ukkospolkua", Kurre selitti. Hän kierteli hiukan, sillä todellisuudessa nuoren kotikisun harvojen viiksikarvojenkin lukumäärä ylitti niiden kertojen määrän, mitä hän oli käynyt pihansa aitojen ulkopuolella. Niinä kertoinakaan Kurre ei ollut uskaltanut astua muutamaa ketunmittaa kauemmas aidasta. Ja täällä hän nyt oli, keskellä villiä luontoa, metsäkissojen armoilla. Mesitähti vain nyökkäsi tyynesti vastaukseksi. Valkean kollin kulmat olivat lievästi kurtussa, eikä Kurre osannut oikein lukea tämän ilmettä. Vaikuttiko Kurre kenties täysin säälittävältä hänen mielestään?
'Et sinä tiedä minusta mitään, joten ei tarvitse esittää, että ymmärtäisit minua. Myötätuntoisen naaman näyttäminen ei auta minua saamaan sitä elämää takaisin, joka minulla joskus oli', Kurre ajatteli itsekseen, mutta ei kehdannut sanoa sitä ääneen, etenkään, kun Mesitähti oli niin kunnioittava häntä kohtaan. Kurre tajusi pitävänsä niskakarvojaan pystyssä ärtymyksestä, ja pakotti ne alas toivoen, että menosuuntaan katseleva Mesitähti ei ollut ehtinyt huomata. Hänen täytyisi vielä pelata varman päälle, kunnes olisi varma, että oli oikeasti turvassa näiden klaanikissojen seurassa.
"Sanoit olevasi Eloklaanin päällikkö. Mutta mikä se Eloklaani oikein on? Johdatko sinä kaikkia siihen kuuluvia kissoja?" Kurre uskaltautui kysymään, ennen kuin Mesitähti ehti udella enempää. Samassa hän haistoi uusia kissojen hajuja sekoittuneena toisiinsa, jotka muistuttivat läheisesti Mesitähden ominaishajua. Heidän täytyi olla jo aivan leirin lähellä.

// Mesi?

Kurre tuijotti hänen piilopaikkansa löytänyttä, tuntematonta valkeaa kollia, jonka korvissa oli vaaleanruskeaa ja jonka kasvot olivat täynnä arpia.
”Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?" kissa kysyi rauhallisella äänellä. Äänensävy ei auttanut mitään, sillä Kurren sydän tuntui jyskyttävän kovempaan tahtiin kuin hirviön jalat.
”Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa”, tämä hurjannäköinen, arpinen kissa jatkoi. Hänen täytyi olla oikea metsäkissa, nuori kolli päätteli. Mutta mikä kumma oli Eloklaani? Ja miksi muukalaisella oli niin pitkä, omituinen nimi?
Kermanvärinen kotikisu nousi hitaasti jaloilleen selkäkarvat pystyssä, koettaen näyttää mahdollisimman suurelta, mutta kykenemättä piilottamaan pelkoaan. Kolli tiesi näyttävänsä heikolta, sillä hänen luunsa paistoivat turkin läpi. Metsäkissan yritys vaikuttaa ystävälliseltä olisi varmasti vain yritys hämätä. Ei heihin voinut luottaa. Kurre oli kuitenkin jokseenkin helpottunut, ettei tämä metsäkissa näyttänyt läheskään niin karmivalta, kun kotikisu oli mielessään kuvitellut. Kissa näytti aivan normaalin täysikasvuisen kissan kokoiselta, eikä hänellä ollut edes pitkiä, paksuja pedon hampaita. Oikeastaan tämä oli melko siro kolliksi, mutta lisäksi paljon hyväkuntoisemman näköinen kuin Kurre.
Kurren teki mieli olla vastaamatta ja juosta pois paikalta, mutta hänen voimansa eivät olisi riittäneet enää kauas. Mesitähdeksi esittäytynyt kissa katsoi Kurrea edelleen tyynesti, odottaen vastausta. Mesitähden takana muutama muu metsäkissa tuijotti Kurrea kysyvästi.
”Olen Kurre. Miksi luottaisin siihen, että teillä ei ole pahat aikeet?” hän sähähti varautuneena, katsetta irrottamatta.
"Rauhassa nyt. Jos tahtoisimme sinulle pahaa, niin olisimme ajaneet sinut heti pois reviiriltämme", Mesitähti sanoi rauhallisena.
"Tai hyökänneet kimppuusi", päällikön takana seisova vaaleanharmaa naaras lisäsi. Kurre oli näkevinään tämän painelevan kynsiään maata vasten jännittyneenä. Kolme muuta kissaa vaikuttivat rennommilta. Yksi heistä, kermanvärinen pieni naaras, katsoi Kurren käpälää huolestunut ilme kasvoillaan. Oliko tuo sääliä vai myötätuntoa? Nämä metsäkissat eivät tosiaankaan vaikuttaneet ilkeiltä. Kurren selkäkarvat siloittuivat hiljalleen. Hänen epäilyksensä kissoja kohtaan ei kuitenkaan hälvennyt.
"Olen pahoillani, että tunkeuduin reviirillenne. Ei ollut tarkoitus", Kurre maukui toiveikkaana siitä, että kissat päästäisivät hänet menemään. Hän painoi päänsä alas. "Se ei tule toistumaan enää, nyt kun tiedän."
Kermanvärisen kollin turkkia pisteli epämukavasti, kun Mesitähti arvioi häntä vihreillä silmillään. Kurren olisi tehnyt mieli kysyä, mikä Eloklaani oikein oli, mutta hänen empiessään tämä valkea päällikkö avasi suunsa jälleen.
"Kotikisut eksyvät tänne harvemmin. Onko sinulla kaikki hyvin?"
"En minä ole kotikisu", Kurre sanoi, mutta ei kuulostanut niin vakuuttavalta kuin oli yrittänyt. Kolli tunsi itsensä edelleen kotikisuksi, vaikka tiesi, ettei tulisi koskaan enää palaamaan kaksijalkalaan. Hän tuijotti ruohikkoa apea ilme kasvoillaan ja jatkoi:
"Tai oikeastaan olin ennen, mutta en enää. Ja pärjään kyllä, kiitos kysymästä."
Kurre kääntyi lähteäkseen, vaikka ei uskonut itsekään, että pärjäisi yksin metsässä vertavuotavan jalkansa kanssa. Jos hän törmäisi johonkin isoon petoeläimeen, hänen mahdollisuutensa selvitä olisivat kirpunpapanoita pienemmät. Kolli asteli hitaasti poispäin yrittäen peittää ontumisensa. Haavoittunut käpälä tuntui koko ajan aremmalta.
"Odota", kuului hänen takaansa.

// Mesi? (ps. Kurre voi lopulta suostuu tuleen leiriin esim. parantajan tai ruuan perässä, kun sil ei oo muuta vaihtoehtoo)

Suuret, harmaat rakennelmat kohosivat Valon silmien edessä kuin vuoret. Hän seisoi suojassa Sammakon vahvojen etukäpälien välissä ja ihmetteli muuttunutta maisemaa. Mitään tällaista pieni pentu ei ollut vielä nähnyt matkatessaan isänsä kanssa. Olivat he joihinkin outoihin, yksittäisiin kaksijalkojen kyhäelmiin törmänneet, mutta ne eivät olleet mitään verrattuna tämän järjestelmällisesti rakennetun kivilinnoituksen rinnalla. Valo olisi mieluusti kääntynyt ympäri ja palannut takaisin tutuille reiteille, joita he yleensä Sammakon kanssa käyttivät.
"Onko meidän aivan pakko mennä tuonne?" hän kysyi isältään turkki pörhössä. Sammakko naurahti ja kumartui nuolaisemaan poikansa päälakea rohkaisevasti.
"Hauskaa siitä tulee! Näemme varmasti paljon kaikenlaista jännää ja törmäämme uusiin kissoihin", oranssi kolli arveli hyväntuulisesti. Isän optimistinen asenne ei riittänyt vakuuttamaan Valoa.
"En halua nähdä mitään jännää tai törmätä uusiin kissoihin", hän sanoi hieman tympääntyneenä ja polki jalkaansa.
"Älähän nyt. Käydään vain nopeasti katsomassa, miltä siellä näyttää, ja tullaan takaisin", Sammakko maanitteli, ja ennen kuin Valo ehti vastata mitään, kolli oli jo lähtenyt hivuttautumaan kivisiä pesiä kohti, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata isäänsä.
Aivan uusi äänimaailma ympäröi Valon, kun hän seurasi isäänsä syvemmälle betoniseen sekasortoon. Jostain etäältä kuului koiran haukuntaa ja epämääräistä mölinää, jonka lähdettä Valo ei kyennyt määrittämään. Hän näki vilauksia pitkistä, kahdella jalalla kulkevista otuksista siellä täällä ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehonsa lävitse. Miten kammottavan näköisiä olioita!
Maa Valon anturoiden alla oli kylmä ja kivinen, ja se hankasi niitä vasten inhottavasti. Voi miten kovasti hän kaipasikaan jo pehmeällä ruoholla kävelemistä!
Yhtäkkiä edellä kulkevan Sammakon korvat ponnahtivat pystyyn ja kääntyilivät valppaasti puolelta toiselle kollin kuunnellessa jotakin. "Lähistöllä taitaa olla toisia kissoja", tämä tuumasi ääneen ja kuulosti Valon kauhuksi vähän liiankin innostuneelta asiasta. Kuten pentu oli pelännytkin, Sammakko lähti johdattamaan heitä kuulemansa äänen suuntaan, ja pian Valokin kuuli jo lähenevät naukaisut. Hänen olisi tehnyt mieli pysähtyä ja antaa isän mennä keskenään, mutta häntä ei järin houkutellut jäädä vieraaseen ympäristöön yksikseen.
Jos jotain hyvää, niin ainakin he pääsivät pois kiviseltä pinnalta kääntyessään turvallisemman näköiselle alueelle, jossa kasvoi paljon puita ja pensaita. Tuntui miltei utopiselta nähdä kaiken sen harmauden keskeltä löytyvän paikka, joka muistutti niin kovasti metsää. Valo katseli ympärilleen silmät suurina.
Kissojen äänet kuuluivat aina vain lähempää. Sammakko jatkoi rennosti eteenpäin, ja hetken kuluttua he löysivät erään puun luota kaksi kissaa. Toinen oli pyöreähkö ja kermanvärinen ja toinen harmaavalkoinen. Kaksikko ei aluksi huomannut heitä, ja Valo ehti hetken toivoa mielessään, että he voisivat kääntyä ympäri ja paeta paikalta vähin äänin, mutta sitten Sammakko avasi suunsa ja pilasi kaiken:
"Tervehdys! Oletteko paikallisia?" Isä käveli lähemmäksi kissoja hymyssä suin, ja Valo kipitti heti hänen kintereillään korvat luimussa ja karvat vähän pörhistettyinä. Pieni kolli piti huolen siitä, että pysyi visusti piilossa Sammakon takana muukalaisten katseilta. "Minä olen Sammakko ja tämä tässä on poikani Valo", isä jatkoi heti perään ja vilkaisi taakseen kätkeytyneeseen pentuun. Valo mulkoili isäänsä näreissään. "Tulimme seikkailulle tähän kaksijalkalaan." Sammakko kääntyi katsomaan kissoja edelleen hymyssä suin.
Valo kirosi isänsä mielessään, eikä päästänyt kahta kissaa epäluuloisen katseensa tarkastelusta.

//Puh ja Loisto?

Kurren kermanvärisen turkin oranssit raidat korostuivat nätisti, kun aamuauringon ensisäteet koskettivat torkkuvan kollin turkkia. Kotikisu raotti silmiään ja sai siristellä tovin, ennen kuin tottui kirkkauteen. Hän järkyttyi, kun tunsi kylmän maan polkuanturoissaan.
'Mitä ihmettä? Missä minä oikein olen?'
Kurrelta kesti vähän aikaa tajuta, että oli oikeasti viettänyt kokonaisen yön pihalla. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt paniikista. Pieni kolli nousi ylös ja sukaisi pari kertaa turkkiaan, sen ollessa sotkuinen tuulen ansiosta. Oman turkin nuoleminen rauhoitti vähän, koska se muistutti vieläkin emosta, mutta siitä huolimatta Kurren olo oli kurjempi kuin eilisiltana. Kaksijalka oli unohtanut hänet ulos. Kollin vatsa murisi äänekkäästi. Hän tajusi syöneensä viimeksi vuorokausi sitten.
Ei se mitään, hän antaisi kyllä kaksijalalleen anteeksi. Pitihän siitäkin tuntua pahalta tajutasseen jättäneensä kotikisun yksin pesän ulkopuolelle ilman ruokaa. Niin nuori kotikisu ainakin vakuutti itselleen. Kurre nosti päänsä pystyyn ja asteli pesän sisäänkäynnin eteen. Hänen mielensä oli kuitenkin niin matala, ettei hän saanut häntäänsä ystävällisesti pystyyn, vaikka olisi halunnut. Kurre alkoi naukumaan kovaan ääneen, samalla kun rapsutti seinää kiivaasti toisella etutassullaan. Nyt sisältä kuului askelia. Hän lopetti hetkeksi, mutta jatkoi heti, kun seinä ei auennutkaan.
Sivusilmällä kolli näki, kuinka jokin liikahti ikkunassa. Hän lopetti naukumisen ja ponnisti takajaloillaan hypätäkseen pihansa aidalle. Tasapainon saatuaan tämä käveli ketterästi kapeaa puuaitaa pitkin kaksijalanpesän ikkunan viereen. Näkymä ei ollut siitä kulmasta laaja, mutta juuri sopiva uloskäynnin edustan tarkkailuun. Kurre nosti etutassunsa varovasti kapealle ikkunan alustalle, jotta kurkottui näkemään sisälle vielä lähempää. Hänen kaksijalkaansa ei näkynyt, vaikka kolli olisi voinut vannoa, että oli kuullut askelia uloskäyntiseinän viereltä.
"Haloo! Olen täällä ulkona, tule päästämään minut kotiin!" Kurre ulvaisi ikkunaan päin.
Hän jatkoi naukumista, kunnes kuuli taas lähestyviä askeleita. Kaksijalka ilmestyi pesänsä uloskäynnin eteen. Se huomasi kermanvärisen kissan, ja Kurre kohtasi tämän katseen. Sitä oli hyvin vaikea tulkita. Miksei kaksijalka tehnyt mitään? Kurre maukaisi vielä kerran epätoivoisena, savuiset silmät sydämessä tuntuvasta kivusta kostuen, mutta kaksijalka vain tuijotti pelottavasti, kuin ilman tunteita. Aivan kuin joku olisi ottanut nuorelta kissalta hänen koko elämänsä pois varoittamatta, ilman mitään syytä. Todellisuus alkoi selkiintyä Kurrelle hetki hetkeltä. Eikö hänen kaksijalkansa rakastanutkaan häntä? Kotikisu ei ollut harkinnutkaan ajatusta mielessään, koska se tuntui liian kivuliaalta käsitellä, saatika hyväksyä.
Äkkiä kaksijalka löi ikkunaa kahdesti epämuodostuneella käpälällään. Kurre jähmettyi pelosta paikoilleen. Hän ei kyennyt liikkumaan, vaikka jokainen hänen kermanvärisistä käpälistään syyhysi halusta juosta niin kauas kuin mahdollista. Heti. Kaksijalka tuli ulos pesästään raivoissaan sekä huusi kotikisun naamaa päin huitoen etukäpäliään hyökkäävästi, kuin häädön merkiksi. Kurre tuijotti eteenpäin silmät selällään. Hän tiesi äänen olevan kova, mutta se tuntui jotenkin vaimenevan hänen korvissaan. Yhtäkkiä kollia alkoi heikottaa. Hän tajusi pystyvänsä taas liikuttamaan kehoaan. Siinä samassa kaksijalka kurkoitti tassullaan tuupatakseen Kurren alas aidalta. Kolli oli kuitenkin nopeampi. Hän kääntyi ympäri, hyppäsi alas aidan toiselle puolen ja juoksi. Ainoa ajatus hänen mielessään oli edessä olevien esteiden väistäminen sekä käpälien siirtäminen toisensa eteen niin nopeasti, kun nuoren kollin suinkaan oli mahdollista.

Ikuisuudelta kestäneen hetken jälkeen Kurre hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen. Ei ketään. Kaksijalka ei varmastikaan ollut vaivautunut lähtemään hänen peräänsä. Raidallinen kissa jarrutti keräämään happea hengästyneenä. Hänen tunteensa palasivat pintaan, jolloin hän tunsi hukkuvansa suruun. Hengittämisestä tuli entistä vaikeampaa, ja kollin oli pakko istahtaa aloilleen.
"Kukaan ei välitä minusta", hän kuiskasi itselleen. Kurre tunsi viiksellään pisaran, jonka hän tajusi olevan kyynel. Hänellä ei ollut enää kotia. Kurren näkökenttä sumeni.
Hänet havahdutti ajatuksistaan outo, voimistuva ääni. Äänen lähde kuulosti lähestyvän. Kolli valpastui kääntäen katseensä äänen suuntaan. Hän huomasi vasta nyt istuvansa sileällä, kovalla maalla. Se muistutti hänen pihansa kivipolkua, mutta oli valtavasti leveämpi ja jatkui silmän kantamattomiin. Sen oli pakko olla ukkospolku, josta hänen emonsa oli aikoinaan varoittanut. Kurre näki jonkun lähestyvän kaukaisuudessa ukkospolulla ja tunsi samassa maan alkavan täristä. Siiveniskun ajaksi kissa jähmettyi, mutta pinkaisi sitten juoksuun.
Hän kiiti jälleen niin nopeasti kuin käpälistään pääsi vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä iso jyrisevä hahmo oli lähestymässä. Kurre kuuli hirviön äänen yhä lähempänä ja lähempänä, mutta ei uskaltanut katsoa taakseen. Näinkö hänen elämänsä päättyisi? Ukkospolun toisella puolen oli puita vain harvakseltaan, mutta alue oli nuorelle kotikisulle täysin tuntematonta. Jos yhdenkin puun takana olisi lymynnyt raaka metsäkissa, olisi hän yhtä mennyttä kuin hirviön jalan alla. Puut loppuivat, ja oikealla laajeni avara nummi. Hirviön jyrinä täytti Kurren aistit jo täysin. Se oli lähellä. Hänen olisi muutettava suuntaa nyt. Kurre teki äkkikäännöksen liu'uttaen takakäpälät eteen ja ponkaisten sitten niillä oikealle. Ukkospolun vieressä oli pieni oja, eikä kolli ehtinyt valmistautumaan siihen, vaan kompastui käpäliinsä ja kieri ojan pohjalle kermanvärisenä rullana. Hän tömähti kivuliaasti oman päänsä kokoista kiveä päin teloen vasemman etukäpälänsä. Nuori kolli vinkaisi kivusta. Hän näki samaan aikaan sivusilmällä ison hirviön kiitävän järkyttävän kovaa vauhtia ohitseen ukkospolulla.

Kun Kurre oli saanut hengityksensä tasattua ja turkkinsa rutiininomaisesti siloitettua, huomasi tämä käpälässään jotakin punaista. 'Verta.' Tällaista hänen loppuelämänsä tulisi olemaan. Kollin olisi opeteltava huolehtimaan itse itsestään, koska kukaan muu ei enää tulisi huolehtimaan hänestä. Ensiksi olisi opeteltava pyydystämään ruokaa.
Hänen voimansa olivat jo vähällä loppua, mutta jotakin syötävää olisi saatava ennen iltaa. Kurre lähti laahustamaan eteenpäin käpälässä oleva haava vuotaen. Yöllä hän ei uskaltaisi liikkua tuntemattomassa maastossa, sillä metsäkissat varmasti metsästivät silloin. Kurrea puistatti ajatus siitä, miten pitkähampaiset villit kissat haistaisivat hänen verensä. Jos sellaisia oli olemassa, estikö jokin heitä muka syömästä pieniä kotikisuja? Raidallinen kolli kiihdytti askeliaan ja keskittyi hajuaistiinsa. Jossakin lähistöllä oli jänis. Ne olivat kuitenkin Kurrea isompia, todennäköisesti paremmin syöneempiäkin. Kuinka hänen onnistuisi napata sellainen, jos ei ollut koskaan pyydystänyt hiiren poikastakaan? Kotikisuun iski epätoivo. Kaikki olisi nyt kiinni selviytymisestä.
Samassa hän erotti jäniksen hajun seasta uuden hajun. Kissa! Olivatko metsäkissat jo hänen jäljillään?! Paniikissa Kurre syöksähti lähimmän, pidemmän heinäryppään sekaan ja jäi paikalleen matalana. Hän toivoi, että kermanvärinen, raidallinen turkki olisi edes tällä kertaa hyödyksi.
"Tämä ei ole kenenkään klaanilaisen verta", kuului ääni noin viden ketunmitan päästä. Kurren sydän hakkasi, mutta uupumuksesta huolimatta kotikisu olisi valmis puolustamaan itseään, jos muukalainen löytäisi hänet.
'Miksi olen niin kirpunaivo, että en odottanut verenvuodon lakkaamista', hän ajatteli vihaisena itselleen.

//Mesi? :o

Puh ilahtui ikihyviksi, kun Loistotassu naukui muistavansa hänet. Kermanvärisen kollin hymy vain leveni levenemistään, kun kolli naukui lähtevänsä kiipeilemään Puhin kanssa. Kotikisu muisteli, ettei Loistotassun vahvuus ollut sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei Puhia haitannut! Kaikki kissat olivat hyviä ja huonoja jossain, ja Puh oli päättänyt selvittää Loistotassun vahvuudet! Puh kysäisi leppoisasti oliko tummanharmaa kollikissa hyvä kiipeilijä ja Loistotassu vastasi olevansa kohtalaisen hyvä kiipeilijä. Sitten reissusta tulisi varsin onnistunut, sillä molemmille tulisi varmasti hauskaa! Kaksikon käpälät johdattelivat heitä askel askeleelta kohti metsäplänttiä, jossa Puh kävi paikoin kiipeilemässä. He keskustelivat saalistamisesta ja pienen hiljaisuuden jälkeen Loistotassu kysyi myös Puhilta tykkäsikö hän saalistaa. Tummanharmaa kolli hymyili pyöreäpiirteiselle kotikisulle vienosti ja sai Puhinkin taas hymyilemään. Jos jostain hän piti, niin siitä, kun kissat olivat iloisia ja hymyileviä. Puh ei piitannut negatiivisuudesta sitten lainkaan!
"Minä en oikein pidä saalistamisesta, en osaa sitä. Sitä paitsi minusta omalta ihmiseltä saatu ruoka on parasta, parempaa kuin hiiret tai muut. Olen liian hidas niille, hih! Mutta joskus maistoin Tihkun tuomaa myyrää, pidän kyllä kaikesta ruoasta ja oli se ihan hyvääkin! Oletko sinä tutustunut Tihkuun?" Puh kysyi Loistotassulta rennosti ja heilautti häntäänsä leppoisaan tapaan. Puh loikki iloiseen tapaansa ja kuunteli, kun Loistotassu maukui vastauksen hänen kysymykseensä. Kolli letkautti korvaansa ja hihkaisi ilosta, kun he olivat saapuneet pienelle metsäalueelle. Molemmat mittailivat puita katseellaan ja katselivat mikä puu olisi paras kiipeilyä varten.
"Puh, olisiko.. tuo sopiva?" Loistotassu kysyi hieman empien ja osoitti tassullaan vahvarunkoista puuta. Kermanvärinen kissa kipitti Loistotassun osoittaman puun luokse ja asetti tassunsa puunrunkoa vasten. Kollin häntä heilui iloisesti ja hän kääntyi taas katsomaan Loistotassua. Puhin silmät tuikkivat ilosta ja kolli nyökkäsi myöntävästi.
"Se sopii!" Puh maukaisi ja lähti kiipeämään entisen klaanikissan edellä.
"Sinulle varmaan tämä kiipeily on tuttuakin tutumpaa? Olet kuitenkin edellinen klaanikissa! Millaista elämäsi muuten oli?" kermanvärinen kollikissa uteli toiselta. Hän oli hyvin kiinnostunut kuulemaan millaista toisen elämä oli ollut ennen kotikisun elämää.

//Loistotassu?

Salamanteri nyökkäsi minulle. Ensimmäistä kertaa hänen puhetulvansa ei päässyt esiin. Kosketin hännälläni Salamanterin nenänpäätä ja kuiskasin hänelle: "Rakastan sinua." Salamanteri hymyili. "Niin minäkin." Muistin sen, kun minä ja Höyhen olimme tehneet tuota toisillemme vaikka kuinka paljon. Salamanteri oli minulle ainoa perheenjäsen. Voisin saada pentuja toisenkin naaraan kanssa? Nyt se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Halusin Höyhenen lähelleni. Huomasin pienen valkoisen hahmon, mutta se olikin vain kani. Ei tehnyt mieli edes saalistaa. "Isä, missä sinä olet?" Salamanteri kysyi. "Meidän piti mennä lehtometsään. Mitä siellä on?" "Vain saaliita ja lehtiä." vastasin. En halunnut näyttää pojalleni, että minulla oli ikävä Höyhentä. Entä jos hänelläkin olisi uusi kolli? Se tuntui mahdottomalta. "Miksi en saanut mennä siskojen ja veljen kanssa? Minne emo lähti?" Salamanteri kyseli. "Sinun sisaruksesi ovat turvassa, ihan toisaalla. Emosi on heidän kanssaan." selitin. Ymmärsin kuinka vaikeaa pentujen oli erota toisistaan. Ja toisesta vanhemmastaan! En itse ollut saanut kokea sitä tunnetta, koska minulla ei koskaan ollut sisaruksia tai perheenjäseniä. "Miksi minä en saanut mennä?" Salamanteri jatkoi kiihkeästi. "Sinä olet nyt täällä. Se paikka missä he ovat, on todella hurja ja kauhea. Älä mene sinne." murahdin. Salamanteri nyökkäsi hieman pelokkaana. "Nyt, mennään." komensin. Salamanteri kipitti jalkojeni vieressä. Kuulin hänen pienen vatsansa murinan. Itsellänikin oli nälkä, vaikka olin syönyt eilen jo kaksi oravaa. "Jos etsitään joku nukkumispaikka, ja sitten saalistetaan?" kysyin. "Joo." Salamanteri sanoi ja alkoi taas höpöttää itsekseen. Löysin pian puunrungon, joka näytti sen verran hyvältä että siinä pystyi nukkumaan. Keräsin lehtiä pehmusteeksi. Puussa oli jo valmiiksi paljon sammalta. "Salamanteri!" huusin poikaani. Salamanteri ilmestyi pää lehdissä. Hänen päänsä päällä oli jättimäinen tummanpunainen lehti. "Katso mitä löysin!" hän huudahti iloisena. "Hienoa." kehräsin huvittuneena. Salamanteri oli kyllä varsinainen ilontuoja! "Saanko ottaa sen? Meille tulee lämmin, jos laitat tuon lehden puunrungon sisälle." sanoin. Salamanteri nyökkäsi ylpeänä. Kehräsin kollille. Nappasin lehden ja asettelin sen puunrungon keskelle. Se oli noin kahden pennun kokoinen. Sitten Salamanterin vatsa murahti taas. "Isä! Minulla on nälkä!" hän kiljaisi. Laskin häntäni rauhoittavasti hänen selälleen ja silittelin sitä. "Ei mitään hätää. Käyn saalistamassa pikaisesti. Tuletko mukaan?" kysyin. "Joo!" Salamanteri kiljaisi. "Etkö haluakaan jäädä vartioimaan leiriämme?" kysyin pilke silmissäni. "Mäyrähyökkäykseltä?" Salamanteri tiedusteli ja vilkuili taakseen. "Ei, höpsö!" naurahdin. "Miltä sitten?" Salamanteri kysyi.
"Manteri?"

"Lehtometsä alkaa tuolta”, Jupiter kertoi ja osoitti kohti metsikköä aukion lähellä. Salamanteri nyökkäsi kiristäen otettaan isänsä karvoista, kun tämä kiristi tahtia ja harppoi isoilla askelilla saadakseen vauhtia oikeaan juoksuun. Sitten hän spurttasi vauhtia. Vesi hakkasi pienen Salamanterin kiiltävään turkkiin ja se oli jo läpimärkä, kun isä ja poika ehtivät puiden suojaan ja sujahtivat pensaiden alle. Musta laikullinen kolli loikkasi alas isänsä selästä ja laskeutui jaloilleen. Salamanteri hytisi turkki läpimärkänä kylmästä vedestä ja niiskaisi. “Miksi tulimme tänne?” hän sanoi nostellen pitkiä jalkojaan lämmitelläkseen. “Olemme suojassa sateelta ja voimme levätä. Onko sinulla kylmä?” Jupiter huolehti. Salamanteri nyökkäsi hitaasti räpytellen silmiään kiivaasti ja tutisten. “Rasvistele vesi turkistasi”, Jupiter ohjeisti ja näytti miten ravistaa vesi turkistaan. Salamanteri kokeili perässä ja roiskutteli vettä vähän joka puolelle. “Onko nyt hyvä?” Salamanteri kysyi koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. “On oikein hyvä”, Jupiter totesi rakkuden täyteisellä äänellä ja alkoi hieromaan tassullaan vahvasti pentunsa turkkia. Salamanteri oli edelleen innokkaan kuohun vallassa isänsä selässä ratsastamisen jälkeen mutta kylmyys ja väsymys alkoi pikkuhiljaa ottaa vallan ja tämä nukahti isänsä tassujen väliin painautuneena tämän rintaa vasten.

Valo: 31kp! -

Loistotassu: 4kp -

Höyhenhalla: 14kp -

Salamanteri: 5kp -

Karju: 8kp -

Jupiter: 12kp -

Into: 12kp -

Kurre: 19kp -

Kurre havahtui nokosiltaan kaksijalan ruokapuun alta, kun hän kuuli lähestyviä askelia kaksijalanpesän sisäänkäynnin ulkopuolelta. Hän höristi korviaan ja nosti päänsä valppaana pystyyn. Hänen kaksijalkansa avasi pesän sisäänkäynnin, astui sisään ja sulki sen sitten perässään. Kurre venytteli, avasi suunsa isoon haukotukseen, ja tassutteli oman kaksijalkansa luokse huomaten vatsansa kurnivan nälästä.
'Nyt, kun hän tuli kotiin, on pakko saada jotakin syötävää', Kurre ajatteli mielessään, mutta ei kuitenkaan ollut varma, olisiko kaksijalka samaa mieltä. Kermanvärinen kolli maukui anovasti kohdistaen katseensa ylöspäin. Kaksijalka ei ollut huomaavinaankaan, ei edes katsonut Kurren suuntaan. Kurre istui hiljaa paikallaan hämmentyneenä. Kolli painoi päänsä alas.
'Mikä minussa on vikana?' nuori kotikisu ajatteli tuijottaen lattiaa apea katse hopeisissa silmissään. Silloin pikku pentuna, kun emo oli näyttänyt mallia ruuan pyytämisessä, viesti oli aina mennyt perille. Kurren entiset kaksijalat olivat antaneet paljon enemmän ja useammin ruokaa hänelle ja hänen emolleen. Hän ei ollut varma, oliko vika hänessä vai kaksijalassa. Jokin siinä kuitenkin meni pieleen toistuvasti. Kurre ei kuitenkaan antanut periksi. Hän huomasi, että kaksijalka oli jo kävellyt toiselle puolen pesää. Kun kaksijalka näytti olevan tulossa takaisin Kurren suuntaan, tämä nousi reippaasti jaloilleen ja maukaisi äänekkäästi. Nuori kissa oli ymmärtänyt, että sillä mitä hän maukui ei oikeastaan ollut väliä, sillä kaksijalka ei ymmärtäisi kieltä kuitenkaan. Luiseva kissa kipitti jälleen kaksijalkaansa vastaan, mutta kaksijalka kääntyi sivulle, ennen kuin Kurre ehti hipaista kyljellään tämän jalkaa.
"Olenko minä näkymätön?" Kurre naukaisi kaksijalan suuntaan. Hänen oli täytynyt käyttää hieman korkeampaa ääntä puhuessaan, koska silloin kaksijalka kääntyi katsomaan kermanvärisen kissan suuntaan. Tämä piti jotakin muminaa muistuttavaa ääntä, mutta Kurre ei tiennyt, puhuiko kaksijalka hänelle vai itsekseen. Mitään muutosta ei kuitenkaan tästä huolimatta seurannut, sillä kaksijalka jatkoi pian omaa touhuamistaan. Kurre jähmettyi paikalleen. Hänhän oli aina käyttäytynyt niin mukavasti kaksijalkaa kohtaan. Emo oli opettanut, että kaksijalkoja kohtaan täytyy olla ystävällinen ja välittävä, jotta ne palvelevat ja välittävät takaisin. Kunnioitus on molemminpuolista, emo oli myös sanonut. Kaksijalka ei kuitenkaan tuntunut edes kunnioittavan Kurrea ollenkaan.
Kolli tuijotti kaksijalkaa, joka tuntui käyttäytyvän tänään tavallistakin omituisemmin puuhatessaan jotakin kaksijalanpesän ruokanurkkauksessa. Kurresta tuntui vaikealta ymmärtää kaksijalan toimia, saatika niiden syitä. Edellisenä päivänä raidallinen kolli oli vielä kehrännyt rintansa puhki saadessaan rapsutuksia kaksijalaltaan. Kurre uskoi käyttäytyneen silloin täysin samalla tapaa kaksijalkaa kohtaan kuin tänäänkin. Hän oli aistivinaan kaksijalassaan kireyttä ja pohti, oliko kenties aiheuttanut sen itse toimimalla väärin. Mutta hänhän oli käyttäytynyt alusta asti paljon kunnioittavammin ja välittävämmin kuin kaksijalka itse. Jos kerran niiden piti olla molemminpuolista, niin eihän hänellä itsellään ollut tällä hetkellä enää mitään syytä olla kumpaakaan, Kurre ajatteli.
Samalla hetkellä hän huomasi kaksijalan alkavan syödä jotakin ruokapuun ääressä. Hänen mielensä täytti ensimmäistä kertaa epätoivon ja syyllisyyden sijasta kiukunsekainen tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Se ei vain ollut alkuunkaan reilua. Äkkiä Kurre asteli ruokapuulle, asetti kyntensä yhteen sen monesta ohuesta rungoista ja alkoi kynsimään puuta kuin mielenosoituksena. Kaksijalka nousi ylös, kiinnittäen vihdoin huomionsa nuoreen kissaan. Kurre ei kuitenkaan olisi halunnut nähdä kaksijalan vihaista tuijotusta, ja hän lopetti raapimisen heti katuen heti impulsiivista tekoaan. Kaksijalan viha ei kuitenkaan laantunut, vaan tämä alkoi huutamaan jotakin kovaan ääneen Kurrea tuijottaen. Nuori kolli pelästyi äänen ja raivon voimakkuutta, ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Kaksijalka lähestyi Kurrea äkkinäisesti kaapaten hänet karvattomilla käpälillään ilmaan. Kurre vinkaisi avuttomana.
"Päästä irti! Minä vain halusin ruokani!"
Kurre tiesi, ettei kaksijalka ymmärtäisi, mutta tiesi kaksijaloilla olevan kyky lukea joitakin tunteita. Kaksijalka vei isoilla jaloillaan tömistellen Kurren kaksijalan pesän suuaukolle ja avasi tien ulos.
"Anteeksi!" Kurre naukui yhä pelottavan vihaiselle kaksijalalle epätoivoisesti, kimeällä äänellä. Se ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan heitti kissan käpälistään ulos nurmikolle. Kermanvärinen kolli jähmettyi paikoilleen, savuisen hopeat silmät järkytyksestä selällään. Kaksijalka sanoi vielä jotakin omalla kielellään korotetulla äänellä, mutta ei katsonutkaan Kurrea, ennen kuin kääntyi, käveli sisälle ja sulki pesän sisäänkäyntiaukon perässään.
"Ei... Odota! Olen pahoillani, hyvitän tekoni!" Kurre ulvaisi.
Kolli istui paikoillaan ja tuijotti suljettua sisäänkäyntiä. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Oliko hän täysin vastuuton kirpunaivo?
Sitten hän muisti, kuinka nälkäinen oli ja totesi, että ei olisi muuten toiminut yhtä harkitsemattomasti. Ehkä kaksijalkakin ymmärtäisi sen, ja ehkä kaksijalka itsekin oli vain ollut liian nälkäinen.
'Ei hätää. Kyllä minä pian pääsen sisälle syömään. Silloin on taas parempi olo', kolli rauhoitteli itseään. Hänen niskakarvansa silottuivat vähitellen. Hetken kuluttua Kurre asteli sisäänkäynnin eteen nostaen tassuaan raaputtaakseen puista seinää. Mitään ei kuulunut. Kurre oli varma, että kaksijalka kuuli hänen pyyntönsä päästä sisälle, joten hän päätti käpertyä nurmikolle odottamaan.

Aurinko oli alkanut laskea ja ilta viiletä, kun Kurre havahtui hereille. Kurre ei ollut ajatellut nukahtavansa, sillä hän ei ollut torkkunut ulkona edes omalla pihallaan montaa kertaa. Kurre ei myöskään muistanut olleensa eläessään ulkona näin viileässä säässä. Laiha kotikisu oli maannut paikallaan niin kauan, että hytisi tuulen sipaistessa lyhyttä turkkiaan. Hän mietti, miten ihmeessä ne emon tarinoiden villit metsäkissat oikein tarkenivat taivasalla. Jos metsäkissat olivat totta, Kurre päätteli, että heillä olisi pakko olla paksumpi turkki tai yliluonnollisia voimia. Sisällä lämpimässä oli niin paljon mukavampaa. Kolli kohdisti katseensa pesän läpinäkyvään seinään, jota kaksijalat kutsuivat ikkunaksi. Sisällä paloi yleensä pesän oma valo, mutta se oli jo sammutettu. Kylmät väreet kulkivat Kurren selkäpiitä pitkin, mutta hän ei ollut varma, johtuiko se tuulesta vai tunteesta, että kaikki ei ollut hyvin. Valojen sammuminen tarkoitti aina, että kaksijalka meni nukkumaan. Mutta ei niin voinut olla. Eihän hänen kaksijalkansa jättäisi häntä yöksi ulos... Eihän?
Kurre halusi luottaa edelleen, että kaksijalka tulisi hakemaan hänet sisälle hetkellä millä hyvänsä. Niinpä hän ummisti silmänsä jälleen, upottaen kasvonsa tuuhean hännän alle suojaan tuulelta.

Havahduin hereille kuullessani armotonta haukkumanimien viljelyä. Ressu siellä taas latoi taivaan täydeltä asiaa Taavin suuntaan. Ryömin ulos eilen rakentamastamme pesästä, jotta minun olisi mahdollista selvittää, mitä kaksikon välillä oli tänään tapahtunut.
"Ressu, kuuntele nyt! Olen varma, että se kissa puhui totta. Emme voi olla kaukana klaaneista. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että olen varma siitä? Siellä olemme turvassa ja pääsemme osaksi verkostoa, eikä meidän sen jälkeen tarvitse enää pelätä", mustalaikkuinen kolli lausui tasaisella äänensävyllä. Tämän keltaisesta katseesta huokui vilpittömyys.
"Niinhän sinä ketunläjä väität. Miten voi olla, ettet edes tullut kysyneeksi sen kissan nimeä? Olemme matkanneet jo pitkään ja ihan turhan takia. Minä en jaksa, kuuletko, minä en jaksa", Ressun ääni muuttui epätoivoiseksi loppua kohden, kunnes se hiipui täysin olemattomiin. Hymyillen loikin kaksikon välille.
"Raukka-Ressu ja Parka-Taavi, nyt hymyä huuleen toverit! Minä luotan Taaviin täydestä sydämestäni, se on varma. Te muutkin luotatte, olettehan te täällä! Nyt saalistetaan oikein kunnon herkkuaamupalat kaikille, niin tulee parempi mieli", puhelin tohkeissani ja lähestulkoon steppasin paikallani. "Käyn herättämässä Tertun mukaani metsästysretkelle."
"Kiitos, Into", Taavi sanoi ja väläytti minulle hymyn. Kuinka komean hymyn keltasilmä omasikin! "Jääkäämme tänne nyt lepäämään pidempään. Ehdimme jatkaa klaanien etsintää myöhemminkin."
Taavin sanat näyttivät kelpaavan Ressulle, sillä punertava kolli nyökkäsi ja katosi pesäämme. Kipaisin tämän perässä pesän hämäryyteen. Olimme eilen valinneet paikaksi kaatuneen puunrungon, jonka kanto-osan juurakkoon oli taiteiltu suojaa kuusenoksista, risuista ja lähistöltä löytyneestä piikkiherneestä. Se ei kauhean tilava ollut, mutta näin ilmojen viiletessä oli ihana nukkua vieritysten. Oli varsin tärkeää, että Kaiku sai tarvitsemansa lämmön. Olihan hän pentuikäinen vielä. Meidän muiden tehtävä oli suojella ja pitää huolta nuorimmaisestamme.
"Terttu! Nousepas ylös niin lähdetään metsästämään!" hihkuin ja tökin suurta valkeaa naarasta ylös. Terttu raotti vaaleanruskeita silmiään ja loi lämpimän katseen minuun. Pian toisen kasvoille muodostui kuitenkin hieman hämmentynyt ilme.
"Emmekö jatkakaan matkaa?" naaras kysyi. Pudistelin päätäni.
"Ressulle iski jäätävä väsy ja sen pitänee nyt ottaa useammat torkut", sanelin.
"Toisin sanoen, Taavin mielestä on järkevää asettua hetkeksi aloillemme tänne", Ressu täydensi kertomustani ja asettui harmaanruskean pennun vierelle sammalvuoteelle. Kaiku jatkoi tyytyväisenä uniaan, inahti vain pikaisesti.
"Mutta nyt retkelle, Terttu! Ei hukata aamun ensimmäisiä säteitä, ne ovat niin kauniita! Ne ovat ensimmäiset säteet täällä ja haluan kovasti nähdä ne", sanoin yrittäen saada suurikokoista kissaa liikkeelle. Terttu hymähti huvittuneena. Onneksi tämä pian nousi ylös ja asteli ulos pesästä minä hänen vanavedessään. Olisipa naaras liikkunut hieman nopeammin! Olin niin innoissani ensimmäisestä saalistuskerrasta juuri tällä paikalla.
"Olkaa varovaisia! En ole ehtinyt tutustumaan maastoon tarpeeksi. Pysytelkää mieluiten niin lähellä pesää kuin kykenette", Taavi julisti ja jakeli meille ohjeita. Terttu tyytyi nyökkäämään.
"Olemmehan me, kuomaseni!" hihkuin ja lähdin suin päin etsimään mahdollisia hajujälkiä. Oi, kuinka nautinkaan elämästäni! Siitä tuntui olevan todella pitkä aika, kun Taavi kertoi törmänneensä johonkin ohikulkumatkalla olevaan kissaan, joka osasi kertoa hänelle metsässä asustavista klaaneista. Taavi oli välittänyt tiedon heti meille muille. Klaanit olivat kuulostaneet niin ihmeellisiltä. Heillä oli kuulemani mukaan oma reviiri, jossa he asustivat. Klaaniin kuului monta jäsentä ja nämä jäsenet pitivät toisistaan huolta. Oli monta tassuparia auttamassa ja suojelemassa. Sitä me kaipasimmekin! Olimme lähteneet melko nopeasti matkaan, mutta matka oli ollut paljon pidempi, mitä olimme odottaneet. Ainoa reittiohjeen kuullut oli Taavi, mutta minä luotin kyllä, että kolli tiesi missä mentiin. Olimme matkanneet jo niin pitkälle, että olisi ollut sääli luovuttaa nyt. Me kaikki halusimme ympärillemme turvaa ja sitä klaanien kuului meille tarjota. En olisi itse halunnut ottaa rauhallisemmin vaan jatkaa matkaa, mutta Ressu oli totisesti nokostensa tarpeessa. Toivottavasti emme kuitenkaan asettuisi tälle paikalle ikuisuuksiksi!

Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. "Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?" hän kysyi. "Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki." selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. "Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Niin minä ja emosi tapasimme." vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. "Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän." murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. "Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja." ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. "Isä, minne me mennään?" Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. "Mennään..tuonne." sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. "Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä." sanoin. "Ei kun minä pärjään itse." Salamanteri ähkäisi. "Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin." kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. "Sitten mennään!" ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. "Lisää!" hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. "Isä, minne sinä jäit?" Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. "Lehtometsä alkaa tuolta." sanoin Salamanterille.Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. "Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?" hän kysyi. "Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki." selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. "Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Niin minä ja emosi tapasimme." vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. "Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän." murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. "Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja." ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. "Isä, minne me mennään?" Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. "Mennään..tuonne." sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. "Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä." sanoin. "Ei kun minä pärjään itse." Salamanteri ähkäisi. "Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin." kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. "Sitten mennään!" ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. "Lisää!" hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. "Isä, minne sinä jäit?" Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. "Lehtometsä alkaa tuolta." sanoin Salamanterille.
"Manteri?"

"En yhtäkään", Tähtimöpentu myönsi ja jatkoi pian omahyväisellä äänensävyllä, "mutta Mutatassu on kertonut minulle teidänlaisistanne hulttioista.”
Pennun viattomuus ja hyväuskoisuus sai minut hymyilemään. Tähtimöpennun ilmeestä päätellen hän ei ollut kovinkaan tyytyväinen siihen reaktioon, jonka hän oli saanut minussa aikaan. Niinpä tietysti: joku nuori ja hölmö, mistään mitään tietävä oppilas oli päässyt kertomaan keksimiään faktoja tälle pikkuruiselle pennulle, joka tietysti hyväuskoisena oli niellyt jokaisen valheen epäilemättä niitä. Pudistelin huvittuneena päätäni.
"Voi voi, tämä Mutatassu on ikävä kyllä kovin väärässä, mikäli hän kuvittelee syntyperän vaikuttavan kissan viisauteen tai tyhmyyteen", lausahdin ja kumarruin Tähtimöpennun tasolle, "minä kun nimittäin olen harvinaisen viisas ja nopeaälyinen, vaikka erakko olenkin."
Tähtimöpentu silmäili minua epäuskoisena, hän ei tainnut vakuuttua sanoistani. En kuitenkaan voinut lakata hymyilemästä. Pennun viattomuus oli niin huvittavaa. Tähtimöpennun taivutteleminen saattaisi viedä enemmän aikaa kuin kuvittelin, mutta en pitänyt sitä lainkaan mahdottomana.
"Olen nähnyt elämäni aikana paljon asioita ja erilaisia kissoja. Olen oppinut näkemään, kuka on hyvä ja kuka ei. Sinun isäsi on hyvä kissa, ja niin taatusti olet sinäkin. Siksi on kovin hämmentävää, että ajattelet noin minusta ja muista erakoista", tokaisin lämpimällä äänellä ja kohtasin Tähtimöpennun katseen.

//Tähtimö?

Kasvoilleni hiipi huvittunut virne ja suustani pääsi naurahdus, kun kuulin Tähtimöpennun sanat. En ehkä pitänyt tuntemattomista kissoista, mutta pennut olivat poikkeus. Minä pidin pennuista, vaikkei itselleni ollutkaan moisia siunaantunut.
“Isäni? Isäni on Mesitähti! Hänhän on päällikkö ei sinunlaisesi erakko voi olla minun isäni ja Eloklaanin päällikön tuttava!” Tähtimöpentu oli tokaissut uhmakkaasti. Selkeästi Eloklaanin päällikkö ei ollut ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa tyttärensä kanssa jakaakseen tälle viisaita ajatuksiaan. Joku muu oli ehtinyt ensin, ja pennun ajatusmaailma näytti olevan nyt jo kovasti erilainen kuin hänen vanhempiensa. Hyvällä tuurilla joku voisi saada pennun pään käännettyä, ellei hänen mielensä ollut jo pilalla. Siinä tapauksessa kukaan ei voisi Tähtimöpennulle mitään, ja tämä tulisi todennäköisesti inhoamaan minua ja muita erakkoja lopun ikäänsä.
"Voi, totta se vain on. Sinun isäsi on oikein hieno kissa, joka kykenee hyväksymään muut piittamatta heidän syntyperästään", lausahdin yhä hymyillen. Tähtimöpentu kurtisti epäuskoisena kulmiaan.
"Voimme kyllä jatkaa myös tästä aiheesta puhumista, mutta tuo sammalpallo kuulostaa minun korvaani houkuttelevammalta. Miten on, osaavatko päällikön pennut opettaa tällaiselle erakolle sammalpallon säännöt?" kysäisin hymyillen. Aioin näyttää erityisesti tälle Tähtimöpennulle, ettei erakkoveri tehnyt minusta lainkaan huonompaa kissaa - päinvastoin.

//Tähtimö?

“Emo! Minne sinä menet?!” Salamanteri huusi pörhitellen karvojaan. “Emoo!” pikkupentu parkui häntä heiluen. “Ei hätää. Ei hätää”, Jupiter rauhoitteli poikaansa silittäen hänen selkäänsä. Pentu heräsi painajaisestaan makuusijalta, jossa tuoksui vielä Höyhenen, Untuvapennun, Katajapennun ja Hahtuvapennun tuoksut. “Haluan emon luo!” kollipentu parkui. “Höyhen meni klaaniin saat ehkä joskus vielä nähdä hänet mutta nyt elämme kaksin”, Jupiter maukui ystävällisesti. “Mentäisiinkö lähemmäs kaksijalkalaa saisit uutta tutkittavaa?” Jupiter ehdotti. “En tahdo”, Salamanteri naukui masentuneena. “Meidän täytyy tehdä jotain emme voi vain kadota masennukseen”, Jupiter sanoi ja nosti pieneksi jääneen pennun ilman kautta käpälilleen. Pienien tassujen tepsutus kuului, kun pikkuinen asteli ulos onton puunrungon sisältä. “Mennäänkö me?” hän kysyi innokas sävy ääneensä palaten. Jupiter ohitti pennun, joka lähti pian tämän perään nopeilla hölkkä askelilla. Täysikasvuinen kissa ei huomannut hidastaa askeliaan joten pikkuinen pentu puuskutti jo aikalailla, kun he saapuivat kaksijalkalalle. Jupiterin pysähdyttyä Salamanteri kellahti selälleen paljastaen pentukarvan täyteisen pikimustan vatsansa. Jupiter pörrötti poikansa pääkarvoja ja käänsi hänet takaisin vatsalleen. “Haluatko mennä tutkimaan paikkoja?” Jupiter kysyi. “Haluan mutten vielä nyt juuri minua väsyttää”, Salamanteri totesi haukotellen. “Pitäisikö meidän kuitenkin mennä tutkimaan vähän ja etsiä paikat jossa nukkua?” Jupiter ehdotti ja nousi istumasta seisaalleen. Salamanteri nyökkäsi ja ponnisti itsensä käpälilleen. “Noniin mennään”, Jupiter sanoi ja heilautti häntäänsä. “Mennään vain, mutta ovatko kaksijalat pelottavia?!” Salamanteri naukui silmät suurina ja uteliaina.
//Jupiter? :D

Iso, kiiltävä olento syöksyi karjuen Valon ja Sammakon ohi harmaata polkua pitkin. Valo painautui tiiviimmin isänsä turkkia vasten ja yritti suojata korvansa ärjyvältä ääneltä, joka otuksesta lähti.
"Nyt voimme mennä", Sammako sanoi, kun ärisijä oli mennyt menojaan, ja nappasi Valon kantoon. Kolli jolkutti harmaan polun yli kiireesti, ja Valo katsoi, miten maa liikkui hänen ilmassa roikkuvien jalkojensa alla.
Polun toisella puolella Sammakko laski Valon takaisin maahan ja lähti johdattamaan häntä kauemmaksi siitä. Valo tepasteli isänsä perässä ja yritti olla jäämättä jälkeen.
"Mikä se pahalta haiseva olio oli?" hän kysyi tältä vähän ajan päästä, kun he pysähtyivät pitämään lyhyen tauon.
"Niitä kutsutaan hirviöiksi", Sammakko selitti samalla, kun suki aivan hujan hajan sojottavia karvojaan. Valo matki häntä ja ryhtyi nuolemaan omaa turkkiaan tarmokkain kielenvedoin.
"Mitä hirviöt tekevät?" Valo kysyi uteliaana.
"Lähinnä ne juoksevat Ukkospolkua pitkin kaksijalkaloiden välillä", Sammakko vastasi kuin se olisi ollut mitenkään ihmeellistä tai outoa. Valo kurtisti kulmiaan.
"Mikä on kaksijalkala?"
"Paikka, jossa asuu kaksijalkoja."
"Mitä ovat kaksijalat?"
Sammakko kaiketi huomasi, että Valon pää alkoi paisua vastaamattomista kysymyksistä, ja naukui: "Saat sen ja paljon muuta selville huomenna, kun saavumme sellaiseen."
"Menemmekö me kaksijalkalaan?" Valo hämmästyi. "Mutta miksi?"
"Koska se on seikkailu", kolli virnisti leikkisästi ja kurkotti nuolaisemaan pennun päälakea. Valo nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sillä päätään, jonka karvat isä oli sekoittanut. Sammakko naurahti huvittuneena pennun reaktiosta.
"Pitääkö meidän aina seikkailla?" Valo huokaisi ja kellahti kyljelleen. Hänen tassujaan särki päivän kävelyn jälkeen. "Emmekö me voisi vain olla paikoillaan?"
Sammakko hymyili edelleen ja kallisti päätään katsoessaan poikaansa. "Mutta eihän se olisi hauskaa. Elämästä täytyy nauttia. Koskaan ei voi tietää, milloin potkaisee tyhjää."
"Potkaisee tyhjää?" Valo kummasteli.
Sammakko näytti siltä, että tajusi juuri lipsauttaneensa jotakin, mitä Valon ei olisi kuulunut tietää vielä. Kuin virhettään peitelläkseen kolli rojahti maahan selälleen ja nappasi Valon otteeseensa. Valo kikatti läpsiessään isänsä kasvoja ja väistellessään tämän isoja tassuja.
"Se on sellainen asia, josta sinun ei tarvitse vielä murehtia", Sammakko murahti leikin päätyttyä ja kosketti Valon nenää omallaan. "Seikkailu on osa elämää, ja sinäkin varmasti opit pitämään siitä, kunhan ensin vähän kasvat etkä väsy niin nopeasti."
Valo katsoi isänsä vihreisiin silmiin, joista hän näki omien iloisten kasvojensa heijastuksen. Hän nyökäytti päätään ja kävi makaamaan Sammakon rinnan päälle. Jos kerran isä sanoi, että hän oppisi pitämään seikkailuista, niin hän varmastikin oppisi.

Höyhen heräili pesässään Jupiterin viereltä. Oliko kaikki tämä ollut sittenkin unta? Oliko hän tiineenä? Kantoiko hän Jupiterin - elämänsä rakkauden - pentuja? Kyllä, se oli totta. Hän haukotteli raukena ja vilkaisi Jupiteriin, joka nukkui pää soturittaren kupeella. Kolli tiesi pennuista ja odotti niitä innolla. Hän nukkui joka yö pää kumppaninsa kupeella varmistaen, että tuntisi iltaisin niiden liikkeet. Höyhenen sydäntä särki se, että hän joutuisi viemään osan pennuista ja itsensä Kuolonklaaniin ja riistämään samalla osan Jupiterin perheestä. Hiekanvärisen kollin korvat liikahtivat ja tämä alkoi heräillä. Räpytellen unihiekkaa silmistään hän alkoi kehräämään. “Älä huoli saat tavata pennut aivan pian”, Höyhen naurahti ja hymyili lempeästi kumppanilleen. “Onko sinulla kipuja?” Jupiter kysyi huolissaan. “Vähän. Ei pahoja”, Höyhen kertoi. Hänen vatsaansa oli supistellut edellisyön, joten hän oli varma, että pennut syntyisivät pian. “Voinko auttaa jotenkin?” Jupiter kysyi nousten ylös. “Teen mitä vain.” “Ei tarvitse juuri nyt. Mutta jos et pane pahaksesi ole tässä vielä hetki minusta tuntuu, että pennut syntyvät kohta”, soturitar naukui anelevasti. Jupiter laskeutui takaisin makuulle ja silitteli hännällään naaraan selkää.
Supistukset jatkuivat päivän mittaan ja pian Höyhen pääsikin jo tosi toimiin. Supistukset alkoivat olla jo niin kovia, ettei hän voinut kuin mouruta ja ponnistaa. Pian ensimmäinen pentu syntyi maailmaan ja sen mustakellertävä laikkuisen turkkisen kollin jälkeen syntyi vielä kaksi naarasta ja kolli. Jupiter ja Höyhen nimesivät kissanpojat Salamanteriksi, Untuvapennuksi, Hahtuvapennuksi ja Katajapennuksi. Heidän esikoisensa jäisi Jupiterin luokse ja muut matkaisivat klaaniin Höyhenen itsensä kanssa. Salamanteri oli musta kolli kellertävillä laikuilla, Untuvapentu oli valkoinen naaras ruskeilla raidoilla, Hahtuvapentu oli myös valkoinen naaras ja Katajapentu oli hiekanvärinen kolli. He kaikki olivat täydellisiä.
Oli kulunut puolitoista kuuta pentujen syntymästä ja he olivat nyt vieroitusikäisiä, joka tarkoittaisi Höyhenen, Untuvapennun, Katajapennun ja Hahtuvapennun palaamista klaaniin. Pennut olivat puuhakkaita ja leikkivät keskenään kaiken aikaa. Oli sääli erottaa niin läheiset pikkuiset toisistaan. Hahtuvapentu oli aivan kuin pieni Höyhen itse! “Anna anteeksi tämä. Toivottavasti näämme vielä”, Höyhen kuiskaisi Jupiterin korvaan viimeisiksi sanoikseen. “Tämä on omaksi parhaakseni en voisi elää ulkona klaanistani.” Salamanteri keskeytti vanhempiensa herkän hetken tunkemalla esiin Höyhenen etujalkojen välistä. “Miksi olette noin surullisia? Ei tarvitse olla!” huoleton pentu sanoi ja hymyili onnellisuuttaan. “Emo lähtee sisarien ja veljen kanssa Kuolonklaaniin. Hän hän on puhunut teille siitä klaanista”, Jupiter sanoi. “Näkyillään, rakas”, Höyhen sanoi ja kosketti Jupiterin nenää omallaan. “Katajapentu, lopeta Hahtuvapennun kanssa tappelu ja tulkaa kumpainenkin tänne. Untuvapentu tule sinäkin”, Höyhen sanoi emollisella äänellään ja hymyili pennuilleen. Vain Jupiter tiesi hänen surustaan. “Me lähdemme nyt sanokaa hei hei isälle ja Salamanterille.” Höyhen nosti Hahtuvapennun niskanahasta ja paimensi muut pennut matkaan. “Hei hei”, Salamanteri sanoi isänsä auttamana. “Miksi viet meidät pois?” Untuvapentu kysyi hiljaa. “En vie teitä pois me lähdemme yhdessä”, Höyhen selitti. “Mihin emo menee!” Salamanteri kirkui itkuisella äänellä, joka rikkoi Höyhenen sydämen moniin palasiin. “Mennään jatketaan vain”, Höyhen paimensi pentuja.
Pian he olivat rajalla. Perheen entinen pesä oli lähellä rajaa siirtoa varten. Nyt olisi vielä helppo perua tämä. Ei! Olen päässyt tähän asti enää en lähde takaisin, Höyhen ajatteli ja astui rajan ylitse. Pennut vinkuivat hiljaa. “Emo meitä väsyttää”, Katajapentu sanoi itkuisella äänellä hänkin. “Missä isä? Missä veli?” Hahtuvapentu parkui. “Älkää itkekö pikkuiset, kohta olemme Kuolonklaanin pentutarhan suojissa”, Höyhen lohdutti. “Mennään syvemmälle löydämme leiriin itsekin”, hän sanoi ja paimensi pentuja edellään.
Saniaiset kahisivat ja esiin astui arpinen soturi - Mäyräkynsi! “Mäyräkynsi oletko se sinä!?” Höyhen huudahti. “Höyhentassu?” Mäyräkynnen silmät suurenivat järkytyksestä. “Keitä nämä pennut ovat?” hän kysyi. “Pennut tässä on Mäyräkynsi. Mäyräkynsi tässä ovat Katajapentu, Hahtuvapentu ja Untuvapentu”, Höyhen esitteli kissat toisilleen. “Sinulla on pentuja?” Mäyräkynsi kysyi ihmeissään. “On”, Höyhen vastasi. “Vie meidät leiriin ja ole sitten nopea. Pennut jäätyvät kuoliaiksi tässä säässä”, Höyhen aneli ja Mäyräkynsi johdatti heidät leiriin, jossa Höyhen pääsi suoraan Punatähden puheille.
Ilta oli edennyt niin pitkälle ja pennut olivat niin nälkäisiä, että Punatähti oli antanut seurueen levätä pentutarhassa seuraavaan aamuun. “Höyhentassu? En uskonut, että näkisin sinua enää koskaan!” Huomenkyyhky oli tervehtinyt vanhaa ystäväänsä ja Lumikkoviiksikin oli reagoinut lähes samoin. Nyt Höyhen ja pennut lepäisivät ensi aamua varten.

"Loistotassu, hei! Muistathan sinä minut? Olen Puh! Tahdotko sinä seuraa? Minulla ainakin on niin yksinäistä! Mehän voisimme vaikka pyydystää lehtiä tai käydä kiipeilemässä. Olen nähnyt sinut usean kerran puiden latvoissa, taidat pitää kiipeilystä yhtä paljon kuin minä?" Puh-niminen kotikisu sanoi. Loistotassu hymyili ystävällisesti. “Muistan minä sinut. Ja joo mennään vain kiipeilemään”, tummanharmaa kolli naukui ystävällisesti. Kolli ei ollut mitenkään mestari sosiaallisissa tilanteissa mutta itsekukin oli huono jossain asiassa. Loistotassu heilautti häntäänsä pois käpäliltään ja nousi käpälilleen. “Oletko hyvä kiipeilijä? Pidän itseäni sellaisena, sillä pidän kiipeilystä!” Puh höpötteli kollien tasuttaessa verkkaisesti kohti puita, jotka sijaitsivat kissojen käpälien alla olevan polun päässä. “Luulisin, että olen kohtalaisen hyvä”, Loistotassu sanoi itseään vähätellen. Oikeasti kiipeily oli kollin mielipuuhia ja hän oli taitava sännätessään puun epätasaista runkoa pitkin. “Entä tykkäätkö saalistaa?” kermanvärinen kissa naukui juuri, kun kaksikko kääntyi kaksijalkalan kadun kulmasta. Toverukset lähestyivät pikkuhiljaa metsäaluetta. “No. Kyllä minä saalistan joskus”, Loistotassu sanoi hieman ihmeissään kysymyksestä. “Tykkäätkö sinä saalistaa?” hetken empimisen jälkeen Loistotassu uskaltautui kysymään ja hymyili vienosti.
//Puh?

Valopentu ei ymmärtänyt, miksi emo oli tuonut hänet näin kauaksi pentutarhalta tämän kissan luo, jota tämä väitti hänen isäkseen. Emo näytti murheen murtamalta hymyillessäänkin, ja se sai Valopennun hätääntymään. Miksi emo itki?
"Tulen kaipaamaan sinua kovasti", naaras maukui ääni väristen ja kumartui lipaisemaan Valopennun korvia hellästi. Kollipentu katsoi emoaan hämmennyksen vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tuleman.
"Pidä huoli itsestäsi", emo sanoi oranssille kollille, joka oli tullut seisomaan Valopennun taakse. "Ja pojastamme", hän jatkoi ja nosti Valopennun Sammakoksi kutsutun kissan jalkoihin, kun tämä yritti hivuttautua kauemmaksi erakosta.
"Minä pidän", Sammakko lupasi ja hymyili lempeästi emolle. Valopentu katsoi kulmat kurtussa kahta täysikasvuista kissaa, turhautuneena ja hieman peloissaan.
Sen jälkeen emo vilkaisi Valopentuun kyynelten täyttämin silmin, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti hölkkäämään reipasta vauhtia poispäin. Valopentu parkaisi hädissään - minne emo oli menossa? Miksi hänet oli jätetty tänne tuon kollin kanssa?
"Emo!" hän huusi ja yritti sännätä naaraan perään, mutta Sammakko huitaisi paksun häntänsä hänen tielleen.
"Olen pahoillani, pentu, mutta en voi päästää sinua", Sammakko maukui hymyillen pahoittelevasti. "Emosi jätti sinut minun huostaani, ja tästä lähin minä pidän sinusta huolen."
"Ei!" Valopentu huudahti ja sähisi niin hurjasti kuin osasi, mikä lopulta kuulosti varsin säälittävältä yritykseltä. "Minä haluan emon mukaan! Haluan Kirkaspennun ja Taivaspennun luo!"
Sammakolla ei ollut aikomustakaan antaa Valopennun palata takaisin emon luokse, vaan tämä nappasi häntä niskanahasta ja lähti kantamaan aivan päinvastaiseen suuntaan emosta ja pentutarhasta. Valopentu rimpuili ja sähisi ja sihisi minkä ehti, mutta lopulta hän onnistui vain väsyttämään itsensä, eikä hän voinut kuin tyytyä kohtaloonsa.

Kun Valopentu seuraavan kerran avasi silmänsä, hän luuli jo hetken olevansa pentutarhassa turvassa sisarustensa kanssa, ennen kuin näki Sammakon köllöttelevän vieressään emon sijasta. Valopentu pomppasi tassuilleen ensin hieman säikähtäneenä, mutta nopeasti säikähdys vaihtui kiukuksi ja suruksi. Hänen sisällään mellasti niin monta erilaista tunnetta kerralla, että hän ei kyennyt käsittelemään mitään niistä.
"Onko sinulla nälkä, Valo?" Sammakko kysyi ja veti tassullaan kuollutta hiirtä lähemmäksi. Valopentu katsahti hiirenraatoon varautuneena. Hän oli jo pari kertaa maistanut riistaa emon maidon lisäksi, mutta hiirtä hän ei ollut vielä kokeillut.
"Maista pois vain, Valo", Sammakko jatkoi hiiren tyrkyttämistä, ja Valopennun korvaan särähti häiritsevästi, miten kolli jätti osan hänen nimestään sanomatta.
"Minä olen Valopentu, enkä mikään Valo!" hän vinkaisi närkästyneenä, ja Sammakko pudisteli naureskellen päätään.
"'Valopentu' ei ole oikein sopiva nimi erakolle", erakko naurahti. Valopentu katsoi Sammakkoa tyrmistyneenä.
"En minä ole mikään erakko vaan Valopentu!" hän jatkoi inttämistä, vaikkei oikeastaan tiennyt, mistä edes intteli. Hänen pienet pennun aivonsa eivät vielä kyenneet käsittämään, mitä merkitsi olla klaanikissa tai erakko. Hän tiesi vain, että hänen nimensä oli Valopentu ja hänen kotinsa oli Kuolonklaani.
Valopennun vatsa kurisi anelevasti - hänen viime ruokailustaan oli jo aikaa, eikä emo ollut täällä tarjoamassa tuoresaalista tai maitoa. Ainoa vaihtoehto oli Sammakon tarjoama hiiri.
"Ota vain." Sammakko työnsi jyrsijän pennun jalkojen eteen. Valopentu katsoi sitä vesi kielellä. Sitten hän vilkaisi Sammakkoon, joka katseli häntä edelleen hymyssä suin.
"En aio jäädä tänne sinun kanssasi", hän sanoi kollille tiukasti, sillä ei halunnut tämän saavan vääränlaista kuvaa tilanteesta sen perusteella, että suostui syömään hiirtä. "Menen heti huomenna takaisin emon luo, eikä minun tarvitse nähdä sinua enää ikinä."
Hymy ei kaikonut Sammakon kasvoilta, eikä tämä vastannut enää pennun kommenttiin mitään. Valopentu ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono merkki - kai hän pääsisi vielä kotiin?

Päiviä kului, ja Valo oli vähitellen tottunut uuteen kutsumanimeensä. Sammakkoa hän ei kuitenkaan kutsunut isäksi, sillä hän oli tälle yhä hieman katkera siitä, että tämä oli vienyt hänet emolta. Valo näki edelleen öisin unta emosta ja sisaruksistaan ja heräsi aamuisin heitä kaivaten. Välillä sydän puristi hänen rintaansa niin, ettei hänen tehnyt mieli syödä yhtään mitään, mutta Sammakko katsoi tarkkaan, että pentu nieli päivän aikana kurkustaan alas edes jotakin.
Valo kyyristeli heinikossa ja seurasi, kuinka Sammakko lähestyi vaanimalla maata pahaa-aavistamattomana nokkivaa lintua. Oranssi kolli keikutti takapäätään, ennen kuin loikkasi saalista kohti käpälät ojennettuina. Valo kuuli Sammakon harmistuneen sihahduksen, kun lintu ehti pyrähtää karkuun erakon kynsiltä. Sammakko palasi takaisin Valon luo virnistellen huolettoman näköisesti.
"Sepäs ottikin lentävän lähdön", kolli murjaisi vitsin, joka ei kuitenkaan saanut Valoa nauramaan. Valo huokaisi tylsistyneenä ja kääntyi katsomaan vieressään olevalla heinänkorrella kiipeävää ötökkää. Hänellä ei ikinä olisi ollut näin tylsää Kirkaspennun ja Taivaspennun kanssa.
"Kuules, keksitään iltapäivällä jotakin kivaa tekemistä, josta sinäkin tykkäät", Sammakko lupasi ja kosketti isolla käpälällään Valon päätä. "Nyt isä etsii meille jostakin syötävää, niin jaksamme puuhata kaikkea kivaa loppupäivän, jookos?"
Valo silmäili kollia arvostelevasti, muttei väittänyt vastaan. Hän epäili, osasiko tämä todella keksiä tekemistä, joka oli myös hänen mieleensä.
Pian he jatkoivat jo matkaa. He kävelivät aukealla alueella, jossa kasvoi paljon vaaleaa heinää, jonka joukossa vipelsi pieniä jyrsijöitä. Valo laahusti Sammakon perässä samalla, kun kolli haisteli ilmaa ja yritti löytää merkkejä riistasta. Erakko ilmeisesti löysi jotakin, sillä tämä käski Valoa jäädä odottamaan paikoilleen. Valo totteli mukisematta ja lysähti istumaan väsyneenä kaikesta kävelemisestä. Sammakko katosi heinikkoon, ja Valo jäi yksin.
Jokin pieni ötökkä vipelsi Valon jalkojen juuresta ja hän seuraili sitä katseellaan paremman tekemisen puutteessa. Yhtäkkiä Valo kuuli ylhäältä päin outoa kahinaa. Hän kallisti päänsä kenoon ja säikähti melkein kuoliaaksi nähdessään valtaisan linnun syöksyvän taivaalta itseään kohti kynnet ojennettuna. Valo kirkaisi kauhuissaan ja pinkaisi juoksuun.
Hän juoksi heinien seassa veri korvissaan kohisten ja keuhkoja poltellen. Pitkät heinät hidastivat hänen vauhtiaan, eikä hän uskaltanut pysähtyä katsomaan, oliko lintu jättänyt hänet rauhaan.
Valo kuitenkin tunsi, ettei ollut karistanut takaa-ajajaa kannoiltaan. Hän yritti saada jalkansa juoksemaan nopeammin, kun hän yhtäkkiä kompastui maassa olevaan kiveen ja lennähti kuperkeikalla heinikkoon.
Valo näki linnun valmistautuvan ilmassa uuteen syöksyyn. Hän käpertyi pieneksi keräksi ja huusi kaikin voimin: "Isä, apua!"
Siinä samassa joku tarrasi häntä niskanahasta kiinni ja lähti kiikuttamaan kovaa vauhtia kauaksi kiljuvasta petolinnusta. Valo avasi silmänsä ja tajusi Sammakon tulleen apuun. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt nähdessään oranssin kollin.
Lintu ei enää yrittänyt seurata heitä, kun he pääsivät metsään. Sammakko laski Valon maahan vasta, kun he turvallisessa paikassa metsän siimeksessä.
"Oletko kunnossa?" kolli kysyi heti ja tutkaili Valoa vammojen varalta. Valo nyökkäsi, ja hänen sisällään sykkinyt pelko purkautui itkuna. Hän painautui Sammakon jalkaa vasten ja nyyhkytti kovaan ääneen. Sammakko kumartui sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti.
"Kiitos, isä", Valo ynisi hiljaa ja painoi otsansa vasten kollin tukevaa jalkaa.
"Ei hätää, Valo", Sammakko hymisi ja hiljeni sitten yhtäkkiä. Hän pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi hämmennystä ja iloa äänessään: "Kutsuitko sinä minua juuri isäksi?"
Valo ei vastannut. Piti vain kiinni isästään eikä päästänyt irti.

Loistotassu: 4kp -

Sulkavirta: 101kp! -

Karju: 32kp! -

Jupiter: 10kp -

Puh: 6kp -

Paluu Eloklaaniin oli ollut oikea ratkaisu, ja olimme onneksemme molemmat selvinneet terveinä Kieron kanssa. Leimusilmä ja muut matkalaiset olivat palanneet matkaltaan ja yllätyksekseni he olivat löytäneet yrtin, joka oli tehonnut tautiin. Hetken jopa uskoin, että Leimusilmä oli oikeasti saanut unen kuolleilta kissoilta, jotka olivat kertoneet yrtistä ja sen sijainnista. Mutta sitten kun kuulin, että Leimusilmä on elänyt klaanin ulkopuolella ensimmäiset kuunsa, sain järkevän selityksen kaikelle tapahtuneelle. Uskoin, että Leimusilmä oli ennen klaaniin liittymistään nähnyt kyseistä yrttiä, ja siksi osasi lähteä hakemaan sitä oikeasta paikasta.
"Hei, anteeksi.. Voisitko vähän väistyä?" varovainen kysymys säikäytti minut. Käännyin katsomaan takanani seisovaa kissaa, joka pyrki ulos sotureiden pesästä. Siirryin nopeasti sivuun pesän sisäänkäynniltä ja katsoin pahoitellen naaraskissaa, jonka tunnistin Pehmoturkiksi.
"Pahoittelut, olin niin ajatuksissani että jäin tähän vain seisoskelemaan", naurahdin vaivaantuneesti. Naaras väläytti minulle hennon hymyn ja käveli tiehensä. Pehmoturkki oli yksi niistä kissoista, joihin olin viime aikoina tutustunut. Vaaleaturkkinen naaras oli mitä ystävällisin ja kohteliain kissa. Hän oli myös entinen erakko, aivan kuten minä ja Kierokin. Hän oli liittynyt Eloklaaniin, kun se oli vasta perustettu.
Aamu oli jo pitkällä, mutta aurinkoa ei näkynyt. Harmaat pilvet peittivät koko taivaan, eikä sinistä taivasta näkynyt lainkaan. Olin varma, että pian alkaisi sataa, niin painavilta pilvet näyttivät. Kiero oli lähtenyt auringonnousun partioon, joten olin vailla seuraa. Pääaukio oli hiljainen, vain muutama kissa oleskeli synkällä aukiolla. Katseeni pysähtyi ruskeaan naaraskissaan, joka kaitsi pentuja karhunvatukkapensaikon liepeillä. Tunnistin kolmijalkaisen naaraan nopeasti Hiilihampaan tyttäreksi. En ollut keskustellut hänen kanssaan, mutta tiesin hänen nimensä olevan Kimalaistoive. Naaraan kanssa ulkona leikki kaksi pentua, joista toinen oli punaruskea ja toinen valkomusta. Olin pari kertaa käynyt tervehtimässä pentuja pentutarhalla Mesitähden kanssa, joten lähdin epäröimättä kävelemään aukion halki heitä kohti. Kolmen kissan katse kääntyi nopeasti minun suuntaani, kun he huomasivat minun lähestyvän. Pennut olivat lopettaneet leikkinsä. Sammalpallo lojui hetken yksin maassa, kunnes naaraspentu nappasi sen käpäliinsä.
"Huomenta", tervehdin lähinnä pentuja, mutta vilkaisin myös Kimalaistoivetta, "leikittekö te sammalpallolla? Mesitähti kertoikin, että täällä pennut leikkivät niillä. Voisitteko opettaa minullekin säännöt?"

//Tähtimö?

Puh istuskeli vihreän roskapöntön päällä ja katseli maisemia uteliaana. Kylään oli laskeutunut hetki sitten ruska-aika ja puiden lehdet olivat kellastuneet. Puh katseli uteliaana, kun puiden lehdet leijailivat hiljakseen maahan. Kollikissa rakasti lehtikasoihin hyppelyä ja lehtien pyydystämistä, vaikka hän olikin kömpelön puoleinen tapaus. Ainoa missä hänen kömpelyys ei näkynyt, oli kiipeily. Puh katseli puiden latvoihin haaveilevasti, ehkäpä hän jopa voisi pitää pienen kiipeilyreissun? Kylässä ei ollut kovinkaan monia puita, mutta ne muutamat mitä siellä oli, ne Puh tunsi kuin omat tassunsa. Kollikissan ruskeisiin silmiin osui tummanharmaan värinen haaveissaan oleva kolli, Loistotassu. Puh oli jutellut entiselle eloklaanilaiselle muutaman kerran ja tiesi esimerkiksi sen, että Loistotassu oli entinen metsäkissa. Se oli Puhista mielenkiintoista, vaikka hän pelkäsikin metsäkissoja hieman. Hän oli kuitenkin niin utelias tapaus, että metsäkissat kiehtoivat häntä. Nasu ei kuitenkaan ollut aivan yhtä utelias, vaan pelkäsi metsäkissoja kahta kauheammin. Puh vilkaisi Nasun kotitalolle päin. Lehtisateen aikaan kolli pysytteli sisällä eikä toista ulkosalla näkynyt. Tai jos näkyi, niin villapaidan kanssa. Puh lipaisi huuliaan ja hykerteli itsekseen. Nälkä kaivoi hänen vatsaansa, mutta sosiaalisena kissana hän kaipasi myös seuraa ja Loistotassun seura houkutteli. Sosiaalisesti Loistotassu ei ollut mikään taitavin, mutta Puhista tummanharmaa kolli oli mukavaa seuraa. Kermanvalkea kissa loikkasi roskapöntön päältä märälle maalle ja lähti häntä korkealla kohti Loistotassua.
"Loistotassu, hei! Muistathan sinä minut? Olen Puh!" kotikisu esitteli itsensä ja väläytti iloisen hymyn toiselle.
"Tahdotko sinä seuraa? Minulla ainakin on niin yksinäistä! Mehän voisimme vaikka pyydystää lehtiä tai käydä kiipeilemässä. Olen nähnyt sinut usean kerran puiden latvoissa, taidat pitää kiipeilystä yhtä paljon kuin minä?" Puh naukui Loistotassulle ja kääräisi häntänsä käpäliensä suojaksi.

//Loisto?

Ehkä minussa ja hänessä on kenties jotain samaa." naukaisin hellästi. "Molemmat olemme sinun tosiystäviäsi. Haluatko tietää, mitä minä olen aina toivonut, ensitapaamisestamme asti?" kysyin. Höyhenen kasvoilla välähti innostunut katse. Vedin henkeä. Nyt minun täytyisi kertoa hänelle tunteistani. Vaikka olimme kertoneet jo, niin emme aidosti. "No?" Höyhenen silmät olivat kirkkaat. "Minä olen rakastanut sinua aina, ensitapaamisestamme lähtien." huokaisin. Nyt se tuntui helpolta kertoa. "Entä riitamme?" Höyhen kysyi. "Ei minulla ole väliä. Kumppanini ei tarvitse olla koko ajan sovitteleva, vaan haluan vaihtelevan kumppanin." selitin hiljaa. Yhtäkkiä tajusin sen: eihän Höyhen ollut vielä edes kumppanini! Hän oli kaunis naaras, jonka kanssa olin ystävystynyt monta kuuta sitten. Toivoin niin kovasti, että Höyhenen ja minun välillä olisi enemmänkin kuin ystävyyttä. Höyhen katsoi minua hetken. Näytti että hän nieleskelisi kyyneliä. Loin Höyheneen rakastavan katseen. Hetken oli ihan hiljaista. Ei kuulunut mitään. Ei kuulunut yhtään mitään. Ei edes kissarankkurin karjuntaa, vaikka olimme tosiaan sen pesän vieressä. Höyhen syöksyi viereeni. Hän painoi kuononsa lavoilleni. Huokaisin ja kiedoin häntäni Höyhenen ympärille. Hetken aikaa tuntui siltä, että olimme vain yksin maailmassa, minä ja Höyhen. Ehkäpä meistä tulisikin kumppaneita? Ehkä uni minusta ja valkoisesta naaraasta olikin totta? Entäpä jos se oli täysin totta? Saisimme pentuja? En tiennyt, olinko valmis siihen. Olinhan vielä aika nuori kissa. Loin Höyheneen lämpimän, rakastavan katseen. Huomasin Höyhenen silmiin nousevat kyyneleet. Yhtäkkiä kuului iso jyrähdys. Kissarankkuri tömisteli puiden takaa. Ensimmäistä kertaa näin sen. Se oli iso kaksijalka, jolla oli ruskea puku. Kädessä silla oli oudon näköinen häkki, jonka oudot kalterit kiilsivät uhkaavasti. Se jylisi jotain kaksijalkojen kielellä. Sitten se kurottautui nappamaan Höyhenen. "No et varmasti yritä!" karjaisin ja sivalsin sitä jalkaan. Höyhen oli hypännyt sen selkään ja raastanut sitä kynsillään. "Höyhen! Mene tuonne!" huusin. Höyhen pudisti päätään vastahakoisesti. Sitten hän puri kaksijalkaa lujasti. Kaksijalka lysähti maahan makaamaan. Siitä tihkui verta. "Mitä jos.." Höyhen aloitti. "Mitä mitä jos?" kysyin hämmästyneenä. "Niin että mitä jos tuon...kaksijalan..jotkut kaverit tulevat tänne ja.. tappavat meidät?" Höyhen kysyi pelokkaana. "Eivät ne varmaan tule." rauhoittelin. "Ja jos tulevatkin, eivät ne uskalla käydä kimppuumme." Koukistelin kynsiäni. Höyhen huomasi selvästi tilanteen ja lähti juoksemaan pois. Lähdin Höyhenen perään vilkaistuani kaksijalkaan. Se kömpi pystyyn ja nosti hurjannäköisen terävän esineen ja mylvähti. Lähdin pakoon. Hetken päästä Höyhenen häntä näkyi edessäpäin. "Höyhen hei." sanoin. Höyhen vilkaisi taakseen, mutta juoksi eteenpäin. "Miten menee kaksijalkaisella otuksella?" Höyhen tiedusteli. "Tarkoitatko minua vai kaksijalkaa?" kysyin. "Sinua." Höyhen naukaisi kiusoitellen. "Jaa, mitäs tässä. Ehkäpä täältä löytyisi söpö naaras kenen kanssa tehdä pentuja." vastasin virne kasvoillani. Höyhen vastasi hymyillen. Juoksimme yhdessä metsän poikki. "Kaksijalkala on vaarallinen." Höyhen ilmoitti. "Muistathan, joskus muutama kuu sitten, me asuimme vielä lähellä sitä paikkaa, jonne meidät vietiin kerran." "Siellä oli todella lähellä se kujakissayhteisö." "Kuulemma, ne menevät kaksijalkaloihin, partioivat, ja siellä ne etsivät lisää kissoja yhteisöönsä!" Höyhen huudahti. "Ihan kauheaa. Uhkailevatko ne?" kysyin pelokkaana. En kyllä todellakaan suostuisi mennä mihinkään kujakissayhteisöön, joissa olisi varmaan taas joku kissa jota kaikki palvelisivat.
"Höpö?"

Oli kulunut päivä ja yö siitä, kun olimme Kieron kanssa lähteneet Eloklaanin leiristä kertomatta kenellekään. Omatunto kolkutti ikävästi, kun ajattelin pulaan jättämiämme uusia ystäviämme. Eloklaanilaiset olivat olleet pääsääntöisesti vain mukavia meille, ja me olimme hylänneet heidät pahan paikan tullen. Yöllä en ollut nukkunut juurikaan. Ensimmäistä kertaa ikinä koin oloni turvattomaksi ollessani kahdestaan Kieron kanssa tuntemattomassa metsässä. Kenties se johtui siitä, että olin jo ehtinyt tottumaan klaanin tuomaan turvaan. Eloklaanissa yöt sai nukkua rauhassa tietäessään, että yövartiossa oleva soturi herättäisi kaikki heti, mikäli jotain tapahtuisi.
Aamun tullessa olin väsyneempi kuin aikoihin. Kiero oli lähtenyt saalistamaan, ja minä olin jäänyt heräilemään nukkumapaikallemme. Vanha ketunkolo oli ollut juuri sopiva meille molemmille, joskaan se ei ollut kovinkaan hyvä sateensuoja. Yöllä oli alkanut satamaan kaatamalla, ja turkkini oli kastunut inhottavasti. Kiero oli jatkanut uniaan märästä turkista huolimatta, mutta minä olin valvonut aina sateen loppumiseen saakka.
Mustikan varpujen lehdillä kimmelsi vesipisaroita. Silmäilin sinisiä, kosteita marjoja väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut, mutta se pysytteli visusti koko taivasta peittävän pilviverhon takana. Sää oli vähintäänkin yhtä harmaa kuin mieleni. Rasahdus sai minut valpastumaan, ja käänsin säikähtäneen katseeni tulijan puoleen.
Kiero seisoi aluskasvillisuuden seassa ja katsoi minua pahoitellen. Ruskean kollin hampaissa roikkui eloton jänis, jonka kolli kiikutti minun luokseni. Hänen huolestunut katseensa kertoi minulle sen, mitä en itse halunnut myöntää: minä kaipasin Eloklaania.
"Joo joo, kyllä minä tiedän", tuhahdin päätäni pudistellen, "meidän täytynee kääntyä takaisin." Kieron kasvoille piirtyi hento, tyytyväinen hymy ja tämä nyökäytti pienesti päätään.
Jaoimme veljeni saalistaman tuoresaaliin, jonka jälkeen matka kohti Eloklaania alkoi. Onneksemme emme eilen olleet kiirehtineet, joten arvelin pääsevämme takaisin ennen aurinkohuippua.

"Ehkä olisi parempi jättää kertomatta se, että olimme aikeissa jättää klaanin taaksemme", pohdin ääneen, kun raja alkoi lähestyä. Kiero nyökkäsi.
"Voisimme sanoa, että seurasimme jotain hajujälkeä", ehdotin mietteliäänä. Kiero vilkaisi minua nyt päätään pudistellen. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt ilme, joka kertoi, etten kykenisi päästämään uskottavasti suustani moista valhetta.
"Niin, en minä osaa valehdella sitten lainkaan", virnistin huvittuneena ja jatkoin vakavoituen, "ehkä he eivät huomanneet meidän hävinneen. Jos huomasivat, niin minä kyllä keksin jotain." Kiero nyökytteli taas tyytyväisenä päätään.
Raja häämötti jo edessämme, joten kiristimme tahtia. Ilmassa ei leijaillut tuoreita kissojen tuoksuja. Huoli leimahti sisälläni; oliko tilanne Eloklaanissa äitynyt niin pahaksi, ettei partiota oltu voitu järjestää? Koin syyllisyyttä siitä, että olimme lähteneet noin vain.
Juoksimme loppumatkan Eloklaanin leiriin, ja kävelimme sisään piikkihernetunnelista mahdollisimman normaalisti.
Pääaukio oli hiljainen, vaikka aurinko oli jo huipussaan. Normaalisti tähän aikaan avara aukio olisi kuhissut kissoja. Sairaus oli selvästi vaikuttanut klaaniin paljon. Valkoinen, tuttu kissa lähestyi meitä. Mesitähden kasvoilla oli kysyvä ilme. Päästyään puhe-etäisyydelle, päällikkö esitti meille kysymyksen:
"Missä te olette olleet? En löytänyt teitä aamulla sotureiden pesästä."
Pidätin jännittyneenä hengitystä. Olin maailman surkein valehtelija, mutta totuuden kertominen voisi saada eloklaanilaiset taas epäilemään meitä ja aikeitamme. Vilkaisin nopeasti Kieroa, joka katsoi minua luottavasti. Katseeni siirtyi takaisin Mesitähden vihreisiin silmiin.
"Kävimme vain ulkona", vastasin mahdollisimman tasaisella äänellä ja väläytin päällikölle hennon hymyn. Tavallaan en valehdellut, sillä me olimme käyneet ulkona; joskin ulkoilumme oli hieman pidempi mitä päällikkö oletti. Mesitähti nyökkäsi hymyillen.
"Aamun aikana tilanne on mennyt pahemmaksi. Jouduin jättämään aamun rajapartion välistä, sillä tuoresaaliin saaminen on nyt tärkeämpää. Voisitteko ottaa Salamataivaan mukaanne ja tarkastaa pohjois- ja länsirajat? Siitä olisi kova apu, sillä juuri nyt vähiten kaipaamme vihollisia seikkailemaan reviirillemme", päällikkö lausahti hymyillen, mutta kireyden saattoi kuulla tämän äänestään. En voinut edes kuvitella, miten paljon tällainen sairaus aiheutti päällikölle, joka oli loppupeleissä vastuussa koko klaanista ja sen jäsenistä.
"Tietysti. Miltä tämä Salamataivas näyttikään?" kysyin pohdiskellen ja silmäilin katseellani leiriä. Päällikkö käänsi päänsä sotureiden pesän edustalle, jossa istui kolme kissaa.
"Hän on tuolla, vaaleanharmaa raidallinen naaras. Ette varmasti voi erehtyä", päällikkö tokaisi. Nyökkäsin ja lähdimme rinnatusten Kieron kanssa kulkemaan kohti uutta tuttavuutta.

Hiilihampaan kiinnostus menneisyyttäni kohtaan sai minut iloiseksi. Ajattelin sen olevan merkki siitä, että kolli tosiaankin oli minun kaverini. Vaikka menneisyyteni oli melko karu, en pelännyt kertoa siitä muille. Arvelin, ettei Hiilihammas kuitenkaan jaksaisi kuunnella pitkää elämänkertaani, joten päätin pitää tarinani melko simppelinä:
"Synnyimme metsässä. Emon kuoleman aikoihin olimme vasta pentuja, emmekä tietystikään osanneet saalistaa omaa ruokaamme. Siispä siirryimme läheisen kaksijalkalan suojiin. Kuten aiemmin kerroin, elämä kaksijalkalassa ei ollut mitään herkkua. Saimme jatkuvasti pelätä henkemme puolesta, mutta ainakin kaksijalat antoivat meille ruokaa. Kasvettuamme siirryimme takaisin metsään ja olemme vain vaellelleet siitä asti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme pidempään paikoillamme."
Hiilihammas kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi. Olin tavannut Hiilihampaan vanhemmat muutamaan otteeseen, ja kolli vaikutti olevan selvä sekoitus vanhempiaan. Hänen emonsa oli ystävällinen ja puhui taukoamatta välillä jopa ohi suunsa, ja isä puhui harvoin, mutta viisaasti. Hiilihammas osasi tarvittaessa puhua, mutta oman kokemukseni mukaan myös kuunnella.
"Eikö jatkuva vaeltaminen paikasta toiseen ollut raskasta?" tabbykuvioinen soturi esitti vilpittömän kysymyksen. Kohautin lapojani.
"Sanoisin, että raskaampaa olisi ollut jäädä paikoilleen. Kaksin olisi ollut vaikea pitää yllä minkäänlaista reviiriä, sillä metsät vilisivät vaeltajia, joille olisimme olleet naurettavan helppo kohde", selitin rauhallisesti. Hiilihammas nyökytteli päätään.
"Siksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen tänne jäämisestä. Toisaalta elämä Eloklaanissa on tähän asti ollut mukavan helppoa, ei ole tarvinnut murehtia juuri mistään. Mutta en tiedä, olemmeko me Kieron kanssa valmiita elämään niin monen säännön alaisena, kun olemme tottuneet toimimaan oman tahtomme mukaan", selitin mietteliäänä.
"Se on varmasti vaikea päätös, jonka kanssa ei kannata hoppuilla", Hiilihammas naukaisi hennosti hymyillen.

Partiosta ja keskustelusta Hiilihampaan kanssa oli kulunut joitakin päiviä. Tuntematon muukalainen oli pari päivää sitten saapunut Eloklaanin leiriin etsimään parannuskeinoa sairauteensa. Ja eipä tietenkään Eloklaanin parantajat olleet osanneet muukalaista auttaa, joten tämä oli kupsahtanut pian leiriin saapumisen jälkeen. Kapinen kissa oli samalla tartuttanut tämän mystisen sairauden eloklaanilaisiin.
Moni vahvakin soturi oli joutunut parantajan pesälle taistelemaan hengestään. Parantajaoppilas Leimusilmä oli varmaankin nukkunut hyvin, kun tämä oli sanojensa mukaan saanut esi-isiltään apua ongelmatilanteeseen. Koska kaikki Eloklaanissa tuntuivat uskovan näihin mielikuvituskissoihin, Mesitähti oli lähettänyt kourallisen kissoja etsimään Leimusilmän johdolla yrttejä, jotka parantaisivat mystisen sairauden. Minä en uskonut moiseen hölynpölyyn, enkä halunnut jäädä Eloklaaniin kuolemaan.
Siispä olimme viime yönä hiippailleet Kieron kanssa ulos leiristä ja suunnanneet kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Emme olleet kertoneet lähtöaikeistamme kenellekään. Pahimmassa tapauksessa olisin tuntenut liian suurta sääliä eloklaanilaisia kohtaan ja pyörtänyt päätökseni.
"Eivät he jää kaipaamaan meitä", vakuuttelin Kierolle, kun kuljimme yhä vain kauemmas Eloklaanin reviirin rajasta. Veli vilkaisi minua. Hänen katseensa kertoi sen, mitä minä en halunnut sanoa ääneen: me jäisimme kaipaamaan eloklaanilaisia. Kieltämättä tuntui oudolta olla taas kaksin oman onnemme nojassa. Olimme eläneet herroiksi Eloklaanissa, jossa saalista riitti ja olo oli turvallinen.
"Älä katso minua noin. Sinä tiedät, etten minä halua riskeerata henkiämme. Jos olisimme jääneet, se tauti olisi iskenyt meihin ja vienyt meidät mukanaan. Me olemme liian nuoria kuolemaan", tokaisin kärkkäästi ja ravistelin päätäni. Kiero päästi ilmoille pienen huokauksen.
"Pysähdytään saalistamaan", tokaisin hidastaen tahtiani, "eikä enää sanaakaan Eloklaanista."
Kiero siristi silmiään ja kohautti lapojaan. Lähdimme eri suuntiin etsimään itsellemme ruokaa. Askel askeleelta mieleni kävi raskaammaksi. Tuntui kuin olisimme pettäneet uudet ystävämme, oikeastaan niinhän me olimmekin. Eloklaanilaiset olivat paikanneet haavamme ja pitäneet meistä huolta, ja me olimme jättäneet heidät sanaakaan sanomatta. Ravistelin päätäni työntääkseni ajatukset sivuun, nyt oli keskityttävä saalistamiseen.

Sulkavirta kulki Ruskalinnun vierellä eteenpäin puiden lomassa. Lehtisade oli saapunut ja kaksikko oli jättänyt kaksijalkalan taakseen. He olivat viherlehden lopun tutkineet kaksijalkalaa ja sen elämää, ja nyt vasta päättäneet jatkaa matkaansa pois kaksijalkalasta. Sulkavirta oli nauttinut jännityksen tunteesta, kun he olivat kulkeneet kaksijalkalan kaduilla väistellen kaksijalkoja, hirviöitä ja koiria. Naaras oli myös oppinut paljon hyödyllistä kaksijaloista sekä hirviöistä. Kaikista yllättävintä oli se, etteivät kaikki kaksijalat olleet pahoja kuten klaanissa oli annettu ymmärtää. Kaksikko oli viettänyt aikaa erään vanhan kaksijalkanaaraan kanssa, joka oli rapsutellut heitä ja antanut tuoretta kalaakin. Sulkavirta ei olisi voinut kuvitella, miten mukavalta kaksijalan silitys tuntui. Kaikki kaksijalat eivät kuitenkaan olleet yhtä miellyttäviä; moni heistä oli yrittänyt heitellä kivillä tai muilla irtoesineillä silmiensä eteen saapuvia kissoja.
Kaksijalan syrjäkujat olivat suorastaan kuhisseet kissoja. Hekin olivat kuten kaksijalat; osa kilttejä ja osa äärimmäisen ilkeitä. Kaksijalkalan kissoilla tuntui olevan omat reviirit aivan kuten klaaneilla metsässä. He eivät olleet pitäneet siitä, kun Sulkavirta ja Ruskalintu olivat kulkeneet reviirillään.
Mutta nyt kaksijalkala oli takanapäin, ja kaksikko keskittyi tulevaan. He eivät halunneet asettua aloilleen, vaan tutkia metsiä ja etsiä uusia tuttavuuksia. Viimeiset vuodenajat olivat olleet Sulkavirran elämän parhaimmat. Hän sai herätä koska halusi, nukkua missä halusi ja saalistaa kun siltä tuntui. Kukaan ei ollut koko ajan hengittämässsä niskaan ja varmistamassa, ettei vahingossakaan astunut liian lähelle toisen klaanin rajaa. Sulkavirta sai kulkea aivan missä halusi, eikä kukaan ollut komentelemassa häntä. Ja kaikista parasta tässä kaikessa oli se, että myös Ruskalintu nautti heidän vapaudestaan.
"Tiedätkö yhtään, minne Merkurius ja Taivaslaulu perheineen lähtivät jättäessään Eloklaanin?" Sulkavirta rikkoi hiljaisuuden ja käänsi katseensa kumppaniinsa. Ruskalintu näytti mietteliäältä.
"Luulen, että he kävivät vanhassa kodissamme. He puhuivat haluavansa löytää uuden kodin, joten tuskin he jäivät sinne. Miksi sinä sellaista kysyt?" oranssi kolli kysyi päätään kallistaen. Sulkavirta koahutti lapojaan;
"Jos vaikka olisit halunnut löytää heidät." Hymy nousi Ruskalinnun kasvoille ja kolli puski hellästi kuonollaan Sulkavirran raidallista turkkia.
"Loistava ajatus, muttei minulla ole harmaintakaan aavistusta, mistä edes etsiä. He voivat olla ihan missä tahansa ja kuinka kaukana tahansa”, entinen eloklaanilainen huomautti.
“Niin, olet kyllä aivan oikeassa. Minusta olisi niin mukavaa tavata muutkin perheenjäsenesi Coronan lisäksi. Puhut heistä aina niin kauniisti ja tunnut ikävöivän heitä”, raidallinen naaraskissa naukaisi hennosti hymyillen. Ruskalinnun hymy haihtui ja kollin ilme muuttui haikeaksi. Tämän sininen katse lipui kohti taivasta.
“Kieltämättä minulla on kova ikävä heitä, mutta niin on Lauhalaukkaakin. Toivon, että kohtaan heidät kaikki vielä jonain päivänä”, kolli huokaisi, “ikävöitkö sinä yhä kuolonklaanilaisia?” Sulkavirta oli yrittänyt olla ajattelematta perhettään ja ystäviään, jotka hän oli jättänyt taakseen lähdettyään Kuolonklaanista. Erityisesti Aaltosalaman ajatteleminen sai aikaan ikävän piston rinnassa. Raidallinen soturi oli lähtenyt ilman hyvästejä. Hän oli varma, että klaaniin jäänyt ystävä inhosi häntä.
“Tietysti, mutta olen ennemmin vapaa sinun kanssasi. Klaanissa eläessä tuntui, kuin olisin ollut pentu joka eli pentutarhalla; Kuolonklaanin reviiri oli minun pentutarhani. Nämä viimeiset kuut sinun kanssasi ovat olleet elämäni parhaimmat”, harmaanruskea naaras kehräsi iloisesti. Ruskalintu hymyili:
“Niin minunkin. Vaikka kaipaankin perhettäni, ainoa kissa jonka oikeasti tarvitsen olet sinä.” Sulkavirta oli korviaan myöten rakastunut hänen rinnallaan astelevaan oranssiturkkiseen kissaan.

Kaksikko oli saavuttanut rajan, johon metsä päättyi. He seisoivat parhaillaan kaksijalkalan aidan edessä. Kaksijalkalan korkeat kivipesät kurottelivat taivaita ja näkyivät kaukaa tänne saakka. Sulkavirta saattoi haistaa tuoreita kissojen hajujälkiä. Paikalla oli vastikään ollut ainakin neljä kissaa, ja Sulkavirta arveli tämänkin kaksijalkalan pitävän sisällään kaikenlaisia jengejä kuten edellinenkin kaksijalkala. Sulkavirta joutui haistelemaan ilmaa hieman tarkemmin, sillä hän kuvitteli haistavansa tuttuja tuoksuja. Naaras ei osannut yhdistää hajua, joten hän arveli hajun olevan peräisin kaksijalkalasta. Ne kaikki varmasti haisivat aivan samalle.
“Mitä luulet, pitäisikö meidän kiertää kaksijalkala vai kulkea sen läpi?” Ruskalintu kysyi kumppaninsa mielipidettä. Sulkavirta katsoi vuorotellen oranssia kollia ja kaksijalkalan aitaa mietteliäänä. Toisaalta kaksijalkalat yhä kiehtoivat raidallista naarasta, mutta kiviset ukkospolut ja niiden päällä kävely olivat joinain päivinä saaneet soturin polkuanturat verille, eikä hän kaivannut sitä ollenkaan. Loppujen lopuksi naaras päätyi helppoon ratkaisuun:
“Kierretään vain. Olen viettänyt ihan tarpeeksi aikaa kaksijalkalassa viime aikoina. Tämä kylläkin vaikuttaa suuremmalta kuin se missä aiemmin olimme, mutta tuskin me mitään erityistä menetämme. Metsätkin ovat täynnä seikkailuja.” Ruskalintu nyökkäsi ja lähti kulkemaan aidan viertä pitkin eteenpäin Sulkavirta kannoillaan.
“Kuinkakohan kaukana olemme jo klaaneista?” Ruskalintu pohti ja kääntyi matkakumppaninsa puoleen. Sulkavirta kohautti lapojaan.
“Arvelisin, että todella kaukana”, naaras vastasi mietteliäänä, “mutta meidän matkamme on vasta alussa. Minä aion ainakin kulkea niin pitkälle kuin jalat vain kantavat!” Ruskalintu virnisti leikkisästi.
“Ja minä menen sinne minne sinäkin”, kolli lupasi. Kaksikko otti hieman välimatkaa aitaan ja palasivat syvemmälle metsään. Toisinaan he törmäsivät kissojen hajujälkiin, joista osa oli tuoreempia kuin toiset.
“Parempi olla varuillaan, täällä on paljon kissojen tuoksuja”, Ruskalintu huomautti ympäristöään silmäillen. Vaikka Sulkavirran hajuaisti olikin normaalia heikompi, myös hän haistoi selvästi metsässä risteilevien kissojen jäljet, joskaan naaras ei erottanut niitä kovin selvästi toisistaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään mahdollisten vihollisten varalta myös muilla aisteillaan. Naaraan katse pyyhki tarkasti metsän pohjaa ja korvat kääntyilivät jokaisen rasahduksen perässä. Yhtäkkiä naaraalle tuli epämukava tunne, aivan kuin he olisivat olleet vaarassa.
“Ehkä meidän pitäisi siirtyä kauemmas kaksijalkalasta. Minulla on inhottava tunne tästä paikasta”, Sulkavirta sanoi ja vilkaisi nopeasti Ruskalintua. Kolli ei ehtinyt sanoa mitään, kun yllättäen kaksi kissaa astuivat kaksikon tielle parin ketunmittaa edessäpäin sijaitsevien pensaiden takaa. Sulkavirta ja Ruskalintu pysähtyivät aloilleen ja valmistautuivat kohtaamaan mahdollisesti vihamieliset vastaantulijat. Valkea laikukas kolli oli vierellään olevaa tummanharmaata naaraskissaa kookkaampi. Sulkavirran hämmästynyt katse pysähtyi valkoturkkisen erakon erivärisiin silmiin. Aivan kuin naaras olisi nähnyt tämän kissan aiemmin jossain.
“Te liikutte liian lähellä meidän kaksijalkalaamme”, tummanharmaa naaraskissa sai terävällä lausahduksellaan Sulkavirran huomion. Naaraan katse kiinnittyi kissan kasvoja halkovaan valkeaan laikkuun ja kauniin tummansinisiin silmiin.
“Olemme vain ohikulkumatkalla”, Sulkavirta tokaisi ääni väristen ja vilkaisi vierellään seisovaa Ruskalintua. Kolli oli jähmettynyt aloilleen ja tämä näytti ottaneen tuijotuskilpailun parin ketunmitan päässä seisovan kollin kanssa. Raidallinen naaras pukkasi hellästi kumppaniaan kylkeen, ja Ruskalintu säpsähti ja käänsi sinisen katseensa Sulkavirtaan. Kollin katse oli täynnä hämmennystä, joka nopeasti muuttui iloon, kun oranssi kolli käänsi katseensa takaisin eriparisilmät omaavaan kolliin. Sulkavirran päässä risteili lukuisia kysymyksiä. Tunsiko Ruskalintu vastaantulijan?
“Haavetassu?” erakko henkäisi ja astui askeleen lähemmäs, “oletko se todella sinä?” Ruskalinnun lähestyminen sai tummanharmaan naaraskissan valpastumaan. Hänkin otti uhkaavasti askeleen eteenpäin ja mulkaisi kysyvästi kissaa, jota Ruskalintu oli kutsunut Haavetassuksi.
“Tunnetko sinä tämän kissan?” naaraskissa vaati saada tietää. Sulkavirta seurasi tapahtumia sivusta ja toivoi, ettei uhkaavalta vaikuttava naaraskissa kävisi hänen kumppaninsa päälle. Soturittaren katse kohdistui taas valkoturkkiseen kissaan, joka silmäili Ruskalintua säikähtäneen oloisena. Nyt Sulkavirtakin keksi, miksi kolli oli ollut niin tutun näköinen; kissa oli entinen eloklaanilainen ja Ruskalinnun veli. Haavetassun kasvoilla oli ilme, joka näytti pitävän sisällään miljoonaa eri tunnetilaa; niistä vahvimpina esiin nousivat pelko, hämmennys ja ilo.
“Tunnen”, Haavetassu vastasi ääni väristen vilkaisematta vierellään seisovan naaraan puoleen. Paksuturkkinen kissa otti nopean askeleen lähemmäs Ruskalintua ja kävi katseellaan läpi tämän oranssin turkin.
"Et uskokaan, mutta juttelimme isästä ja emosta sekä teistä vain hetki sitten! Voi, kuinka olen kaivannutkaan teitä! Missä muut ovat? En malta odottaa, että pääsen esittelemään kaikille Sulkavirran!” Ruskalintu oli hetkessä muuttunut uhkaavasta soturista lähemmäs innostunutta pikkupentua. Kolli ei malttanut pysyä aloillaan, vaan tallusteli ympäriinsä Haavetassun edessä. Ilo katosi Haavetassun kasvoilta ja muuttui murheelliseen ilmeeseen. Se sai Ruskalinnun pysähtymään. Sulkavirta tajusi tilanteen nopeasti ja otti askeleen eteenpäin ja asettui aivan Ruskalinnun vierelle. Haavetassun kylmät ja katkerat sanat jäädyttivät tunnelman lopullisesti:
“Ei ole muita kuin minä ja Deimos eli Uskotassu. Ruskalintu, kaikki muut ovat kuolleet. Meidän vanhempamme ovat matkanneet Tähtiklaaniin jo monta kuuta sitten. Et sinä voi esitellä heille enää ketään.” Haavetassun surullinen ilme oli muuttunut vihaiseksi. Kollin häntä piiskasi maata niin, että aluskasvillisuuden seassa lojuvat lehdet lehahtivat ilmaan ja laskeutuivat vähän matkan päähän takaisin maahan. Ruskalinnun keho alkoi täristä ja kyyneleet täyttivät soturin siniset silmät. Oranssi kissa nojautui Sulkavirtaa vasten ja kissan hengitys muuttui raskaaksi. Naaras ei ollut koskaan nähnyt kumppaniaan sellaisena. Kaikki ilo oli kadonnut Ruskalinnusta silmänräpäyksessä, ja kolli oli vähällä lyyhistyä maahan.
“Et ole oikeutettu itkemään heidän puolestaan”, Haavetassun sanat saivat Sulkavirrankin säpsähtämään. Oliko hän kuullut oikein?
“Jos olisit rakastanut heitä oikeasti, et koskaan olisi päästänyt heitä lähtemään Eloklaanista”, valkea kolli ärähti hampaitaan väläyttäen. Tilanne oli muuttunut hetkessä uhkaavaksi. Sulkavirta asettui musertuneen kumppaninsa eteen, ettei Haavetassu kävisi tämän kimppuun. Raidallinen naaras tiesi, ettei Ruskalintu olisi tuossa tilassa kykeneväinen taistelemaan, eikä naaras itse voisi millään voittaa kahta kissaa yksin.
“Älä ole aina niin dramaattinen”, tummanharmaan naaraskissa tokaisi silmiään pyöräyttäen ja astui Sulkavirran ja Haavetassun väliin. Haavetassu ei näyttänyt arvostavan toverinsa tekoa, sillä kolli kääntyi nopeasti ympäri ja lähti juoksemaan kohti kaksijalkalaa.
Sulkavirta kääntyi kumppaninsa puoleen:
“Pärjäätkö sinä?” Ruskalintu nosti itkuisen katseensa raidalliseen naaraaseen ja nyökkäsi pienesti. Kolli nousi ylös ja yritti koota itsensä. Sulkavirta sen sijaan kääntyi tummanharmaan naaraan puoleen.
“Taitaa olla parasta, että tulette mukanani kaksijalkalaan. Uutinen taisi olla aika kova pala toverillesi. Saatte levätä kaikessa rauhassa pesässämme, kyllä Kharon - tai siis Haavetassu varmasti rauhoittuu. Minä olen muuten Päivänsäde”, tummanharmaa naaras esittäytyi nyt huomattavasti rauhallisemmalla äänellä. Kissan kasvoille oli piirtynyt hento hymynkaltainen, ja Sulkavirta näki kissan olevan hitusen jännittynyt. Kukapa ei olisi ollut, kun oli jäänyt yksin metsään kahden ventovieraan kanssa?
“Se voisi olla hyvä idea”, Sulkavirta vastasi tietämättään, että oli juuri tehnyt yhden elämänsä huonoimman valinnan. Ruskalintukin nyökytteli päätään, ja kaksikko lähti Päivänsäteen perässä kohti kaksijalkalaa.

“Tiedätkö sinä, mitä meidän vanhemmillemme ja Coronalle tapahtui?” Ruskalintu avasi keskustelun, kun kolmikko oli saapunut kaksijalkalan puolelle. Sulkavirta silmäili tarkkaavaisesti harvakseen rakennettuja, puisia pesiä ja niiden pihoilla oleskelevia kaksijalkoja pentuineen. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa he pääsivät, sitä tiheämmin pesät oli rakennettu ja harvemmassa puut ja ruoho olivat.
Päivänsäde kohautti lapojaan.
“Kharon ei juurikaan puhu siitä. Joku petoeläin kai tappoi heidät”, naaras lausahti ja viittoi kaksikon perässään oikealle kääntyvälle kujalle. Sulkavirta huomasi, että aihe oli vaikea Ruskalinnulle. Naaras saattoi vain kuvitella, miten pahalta toisesta tuntui. Hänestä olisi varmasti tuntunut samalta, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisi kuollut, sillä naaraan omat vanhemmat eivät olleet koskaan olleet hänelle kovinkaan läheisiä.
“Minne sinä tarkalleen ottaen viet meitä?” Sulkavirta osallistui keskusteluun, kun Päivänsäde ja Ruskalintu hiljenivät. Tummaturkkinen naaras vilkaisi taas takanaan kulkevia kissoja.
“Kyllä se teille pian selviää.”

Päivänsäde johdatti Sulkavirran ja Ruskalinnun yhä vain syvemmälle kaksijalkalaan. Sulkavirta tarkkaili ympäristöään ja edellään kulkevaa Päivänsädettä. Naaras näytti liikkuvan kaksijalkalassa aivan rennosti, ja väisteli kuin automaattisesti vastaan tulevia kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Naaras ylitti ukkospolut itsevarmasti ja näytti tosiaan tietävän mitä teki. Sulkavirta tunsi Päivänsäteen rinnalla itsensä aivan hölmöksi ja tumpeloksi, sillä raidallinen naaras joutui koko ajan harkitsemaan jokaista liikettään selvitäkseen hengissä. Lopulta Päivänsäde pysähtyi suurelle kadulle ukkospolulle, jota pitkin ei kulkenut hirviöitä. Hirviöt juoksivat pienemmän ukkospolun vierellä sijaitsevaa isompaa ukkospolua pitkin.
Polun molemmilla puolin oli valtavia, kivestä tehtyjä kaksijalanpesiä. Jokaisen pesän erotti toisistaan pienet kujat niiden välissä. Muuten pesät näyttivät hyväkuntoisilta, mutta yksi erottui selvästi muista. Juurikin se pesä, jonka eteen Päivänsäde oli astellut, oli huomattavasti ränsistyneempi kuin ympärillä olevat. Pesän seinä oli haalistunut ja sen edustalla kasvavat kasvit olivat kasvaneet aivan holtittomasti aivan kuin kasvit metsässä. Pesän seinällä olevat aukot oli peitetty puilla.
“Seuratkaa vain minua”, Päivänsäde kehotti ja asteli pesän sivussa sijaitsevalle pienelle kujalle. Sulkavirta vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka nyökkäsi. Siispä kaksikko päätyi kulkemaan Päivänsäteen perässä kujalla lojuvia astioita pitkin ylös pesän seinustalla olevan aukon luokse. Sulkavirta työntyi sisään tunkkaiseen pesään. Yllätyksekseen soturitar kohtasi lukuisia silmäpareja, jotka kääntyivät hämärässä pesässä heidän puoleensa. Kun myös Ruskalintu oli päässyt sisälle, Päivänsäde viittoi kaksikon perässään vasemmalle. Sulkavirran katse pysytteli arpiturkkisessa kissassa, joka mulkoili kolmikkoa ainoalla silmällään. Kylmät väreet kulkivat entisen kuolonklaanilaisen selkäpiitä pitkin. Paha tunne valtasi naaraan mielen taas. Mihin he olivat oikein joutuneet?
Varovaisin askelin Sulkavirta ja Ruskalintu seurasivat Päivänsädettä yläkertaan.
“Keijukainen, minä ja Kharon löysimme metsästä uusia tuttavuuksia. Tai oikeastaan vanhoja, sillä tämä toinen taitaa olla Kharonin tuttava Eloklaanista”, Päivänsäteen äänestä suorastaan hehkui ylpeys, kun tämä kertoi löydöstään tälle Keijukaiselle. Sulkavirta asteli varautuneena kokonaan pois portaikosta ja yllättyi tunnistaessaan avaran tilan keskellä lepäävän kissan.
“Hentotassu?” Sulkavirta kallisti hämillään päätään. Naaras ei voinut uskoa silmiään. Hänen edessään oli ihan oikeasti kissa, joka oli vuodenaikoja sitten paennut klaaneista Mesitähden pentu mukanaan. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ja Sulkavirran äimistynyt katse kääntyi Päivänsäteeseen - tai itse asiassa Kärsämöpentuun. Samassa pelko alkoi jyskyttämään raidallisen naaraan takaraivossa. Hän otti nopean askeleen taaksepäin, mutta samassa Keijukaiseksi kutsuttu Hentotassu pinkaisi itsensä pystyyn ja kiiruhti portaikkoon, estäen Sulkavirran lähdön. Harmaanruskea naaras kohtasi harmaan kissan vihreän katseen.
“Mihin sinulle tuli yhtäkkiä niin kiire? Älkää vielä lähtekö, vaihdetaan ensin kuulumisia. Sulkavirtahan sinä olit, eikö niin?” Keijukainen kysyi ja loihti kasvoilleen saman hymyn, johon Sulkavirta oli ehtinyt tottua naaraan ollessa Kuolonklaanissa. Kaiketi vaihtoehtoja ei ollut, sillä yläkertaan saapui pian myös toinen vanha tuttavuus, jonka Sulkavirta tunnisti Leopardiksi. Joukosta puuttui enää vain Tyrskytassu, joka varmasti myös lymyili jossakin ränsistyneen pesän syövereissä.
Sulkavirta tunsi olonsa hyvin ahdistuneeksi ja nurkkaan ajetuksi. Hän oli saanut selville mysteerin, jota metsässä oli puitu vielä monta kuuta kolmikon lähdön jälkeen. Keijukainen, Leopardi ja Tyrskytassu olivat aikoinaan ottaneet näyttävän lähdön klaaneista: suurten harjoitusten päätteeksi he olivat riistäneet yhden hengen Mesitähdeltä ja vieneet päällikön vastasyntyneen pennun. Jopa kuolonklaanilaiset olivat sen jälkeen pitäneet silmänsä auki tummanharmaan pennun ja kolmen varkaan varalta.
“Kas, vanhoja tuttuja”, Leopardi myhäili ja asteli rennoin askelin Keijukaisen rinnalle. Kolli sai Keijukaiselta tuiman katseen, joka sai likaisenvalkean kollin hymähtämään ja siirtymään kauemmas muista kissoista.
Keijukainen viittoi Sulkavirran edellään Leopardin perään pois portaikosta. Naaras vilkaisi epäröiden Ruskalintua, joka edelleen näytti olevan vain varjo itsestään. Kolli vaikutti poissaolevalta ja apaattiselta, Sulkavirta koki olevansa aivan yksin tässä ahdistavassa tilanteessa. Naaraalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin toimia Keijukaisen pyynnön mukaisesti ja jäädä keskustelemaan hänen kanssaan.
“Tervetuloa Kujakissayhteisöön”, Keijukainen naukui rempseästi, “mikä tuo teidät niin kauas klaaneista?” Sulkavirran päässä risteili ristiriitaisia ajatuksia. Keijukainen oli aina vaikuttanut lempeältä ja lämpimältä kissalta, joten mikä ihme oli saanut hänet kidnappaamaan Mesitähden pennun? Oliko se kaikki esitystä, vai oliko kidnappaus ollut Leopardin ja Tyrskytassun idea? Epätodennäköistä, sillä Keijukainen vaikutti olevan paikan johtaja, kerta Leopardikin toimi hänen tahtonsa mukaan. Sulkavirta vilkaisi kumppaniaan, mutta ei näyttänyt saavan hänestä apua vastaamiseen. Siispä naaras kohdisti katseensa Keijukaiseen ja päätti hoitaa keskustelut itse.
“Lähdin Kuolonklaanista, koska tahdoin seikkailla ja olla vapaa. Törmäsin jonkun ajan kuluttua Ruskalintuun, joka oli lähtenyt Eloklaanista etsimään vanhempiaan ja muuta perhettään. Siitä asti olemme pitäneet yhtä”, naaras päästi suustaan valheen, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hän oli päättänyt kertoa tämän tarinan, jos koskaan päätyisi takaisin Kuolonklaaniin. Se olisi ainoa mahdollisuus saada jäädä klaaniin, koska klaanien välinen kumppanuus oli ankarasti kielletty.
“Jaahas, en kylläkään ole yllättynyt. Klaaneissa oli aika tiukat rajat eikä juurikaan vapautta, ymmärrän siis päätöksesi vallan hyvin”, Keijukainen vakuutteli. Sulkavirran katse käväisi Mesitähden pennussa, jonka kolmikko oli näemmä nimennyt uudelleen Päivänsäteeksi.
“Tässä on Päivänsäde, minun, Tyrskytiikerin ja Mäihän tytär”, Keijukainen tokaisi ja käänsi katseensa Päivänsäteen kautta takaisin Sulkavirtaan. Naaraan lämmin ja lempeä ilme oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, kylmäksi ja uhkaavaksi. Taas lisää kysymyksiä nousi Sulkavirran mieleen: eikö Päivänsäde tiennyt historiastaan? Mikäli Sulkavirta luki tilannetta oikein, Päivänsäteen vanhemmat olivat asia, josta ei juuri nyt olisi hyvä keskustella, jos halusi päästä hengissä ulos tästä tunkkaisesta pesästä.
Sulkavirta nyökäytti nopeasti päätään, ja hänen onnekseen Keijukainen käänsi taas katseensa Päivänsäteen suuntaan ja naukui rauhallisella ja lempeällä äänellä:
“Päivänsäde, sinun osuutesi oli tässä. Selitän vanhalle toverilleni ja hänen ystävälleen yhteisön säännöt, mene sinä vain jatkamaan omia puuhiasi.” Päivänsäde katsoi harmaata naaraskissaa epäröiden, mutta nyökkäsi.
“Olisin minäkin voinut sen tehdä”, naaras mumisi, mutta lähti ilman sen suurempaa niskurointia. Sulkavirta seurasi katseellaan, kuinka Mesitähden tytär poistui yläkerrasta. Nyt paikalla oli enää vain Sulkavirta, Ruskalintu, Keijukainen ja Leopardi.
“Me emme tulleet jäädäksemme. Kuten sanottu, lähdin klaanista elääkseni ilman sääntöjä ja rajoja. Ymmärrät varmaan”, Sulkavirta naukui rauhallisella äänellä ja yritti hymyillä, mutta oli liian hermostunut. Naaraan kasvoille piirtyi vain jokin etäisesti hymyä muistuttava virne. Keijukainen pudisteli päätään pahoitellen.
“Voi, ikävä kyllä se ei ole mahdollista. Katsos kun kerran astuitte kaksijalkalaan, teistä tuli minun alaisiani. Niin Kujakissayhteisö toimii; kukaan tänne saapunut ei pääse pois. Mutta minä vakuutan, että sinä ja rakkaasi voitte saada oikein antoisan elämän minun kaksijalkalassani”, Keijukainen lupasi iloisesti hymyillen. Sulkavirta siristi vihertäviä silmiään epäuskoisena. Naaraan vatsassa muljahti, hänen olisi pitänyt vain luottaa tuntemuksiinsa aiemmin ja pysytellä kaukana tästä kaksijalkalasta. Harmaanruskean naaraan katse siirtyi Keijukaisesta yläkerran seinissä oleviin aukkoihin. Ne oli peitetty lankuilla, jotka repsottivat. Valo pääsi siivilöitymään raoista sisään pesään. Aukot olivat niin pieniä, ettei niistä pääsisi karkuun.
“Älä turhaan etsi pakoreittiä, Sulkavirta. Ainoa tie ulos pesästä on se, mistä tulitte sisään. Jos yrität jotain, yhteisön jäsenet ottavat teidät kyllä kiinni ja tuovat aina vain takaisin. Ja joka kerta, kun yritätte jotain, palaatte hieman huonommassa kunnossa kuin aiemmin”, Keijukainen lausahti edelleen hymyillen. Naaraan uhkaavat sanat ja kasvoilla lymyilevä lämmin hymy olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Se sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hän oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Keijukainen tosiaan oli paha kissa, eikä Sulkavirralla ollut mitään mahdollisuuksia päästä pois kaksijalkalasta.
“Älkää näyttäkö noin pettyneeltä, on minulla teille hyviäkin uutisia”, harmaa naaraskissa tokaisi ja pyyhkäisi hännällään ilmaa. Sulkavirta kallisti uteliaana päätään.
“Jos käyttäydytte hyvin, pääsette meidän mukanamme pienelle vierailulle klaanien luokse”, Keijukainen hihkaisi iloisena, “viimekertainen vierailumme meni vähän mönkään, joten ajattelimme ottaa uusinnan. Tällä kertaa me tapamme Mesitähden pysyvästi Päivänsäteen avulla.”
“Miksi te tahdotte tappaa Mesitähden?” Sulkavirta ei saanut pidettyä suutaan kiinni. Naaras huomasi sivusilmällään, kuinka Ruskalintukin oli nostanut päänsä ylös ja kuunteli keskustelua.
“Se onkin pitkä tarina, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, meillä on vanhoja kaunoja. Mesitähti nimittäin tappoi kauan sitten yhteisön johtajan. Ilman minua koko yhteisö olisi nyt vain historiaa. Olen nähnyt kovan työn saadakseni paikan taas kukoistamaan, ja tahdon kostaa Mesitähdelle hänen julman tekonsa”, Keijukainen tuhahti päätään pudistellen. Sulkavirta ei tiennyt mitä ajatella. Kaikki kuulemansa tuntui aivan uskomattomalta. Naaras ei itse tuntenut Mesitähteä, mutta eloklaanilaispäällikkö oli aina vaikuttanut juuri sellaiselta kissalta, joka ei tekisi pahaa kenellekään.
“Vieläkö tahdotte kysyä jotakin yhteisöstä tai suunnitelmistamme?” Keijukainen kysyi yhä hymyillen. Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka sinisten silmien katse oli kohdistunut puiseen maahan. Naaras halusi mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta päästäkseen keskustelemaan kumppaninsa kanssa kahdestaan. Ruskalintu oli varmasti aivan palasina kaiken kuulemansa johdosta.
“Jos käyttäydymme hyvin, pääsemme siis mukaanne? Mitä tähän hyvin käyttäytymiseen sisältyy?” raidallinen naaras kysyi. Hän ei varsinaisesti hinkunut takaisin metsään klaanien luokse, mutta se kuulosti paremmalta kuin tähän tunkkaiseen pesään jääminen. Keijukainen näytti tyytyväiseltä, mutta Sulkavirta oli huomaavinaan pienen epäilyksen harmaan kissan kasvoilla.
“Niin. Se tarkoittaa sitä, että toimitte yhteisön sääntöjen mukaisesti ja tottelette minua. Ennen kuin olen varma teidän uskollisuudestanne yhteisöä kohtaan, ette saa poistua pesästä ilman yhteisön virallisia jäseniä. Joku kulkee mukananne siis koko ajan, ja päivänne kuluvat kujapartioissa tai ruokaa etsiessä. Metsään teillä ei ole enää mitään asiaa, ellen minä anna teille lupaa”, Keijukainen lateli sääntöjä tottuneen oloisesti ja varsin itsevarmasti. Sulkavirran korvaan kaikki naaraan kertoma kuulosti aivan uskomattomalta! Sen lisäksi, että häntä vahdittaisiin, naaras joutuisi pysyttelemään pelkästään kaksijalkalassa. Vaikka kaksijalkala oli mielenkiintoinen paikka, naaras oli kuitenkin pohjimmiltaan metsäkissa. Jo nyt hän kaipasi metsän raitista ilmaa ja tuoksuja.
Naaras puri hampaitaan yhteen. Mikäli hän koskaan enää halusi päästä pois kaksijalkalasta, olisi vain taivuttava Keijukaisen ja tämän yhteisön tahtoon.
“Uskon, että pystymme noudattamaan noita sääntöjä”, naaras totesi väkinäisesti. Keijukainen hymyili tyytyväisenä.
“Voitte nyt poistua alakertaan. Rakentakaa omat vuoteenne sinne ja pitäkää huoli, että noudatatte näitä sääntöjä”, Keijukainen myhäili ja nyökkäsi portaikon suuntaan. Ruskalintu oli taas nostanut päänsä ylös, ja kolli kulki Sulkavirran perässä pois yläkerrasta.

Ilta saapui, ja ränsistyneen kaksijalanpesän alakerrassa oli hämärää. Ainoat valonlähteet olivat suuremmalta kadulta tulevat valot. Valoa ei juurikaan päässyt sisään pesään, sillä seinässä olevat aukot oli peitelty, vaikkakin melko huolimattomasti. Valoa kajasti sisään lankkujen raoista. Ruskalintu oli ollut hiljaa koko sen ajan, kun he olivat olleet yhteisössä. Sulkavirta oli rakentanut erään leopardilaikukkaan, mukavan naaraskissan avustuksella pedin kaksikolle. He olivat käyttäneet varsin ihmeellisiä asioita pedin rakentamiseen, ja Sulkavirta ikävöi nyt jo mukavia sammalia, joiden päällä hän oli tottunut nukkumaan. Raidallisen naaraan ihmetykseksi, leopardilaikukas kissa oli maininnut olevansa Leopardi. Joko yhteisössä oli kaksi saman nimistä kissaa tai sitten tämä Kuolonklaanissa vieraillut kissa oli valehdellut nimensä. Naaras oli jättänyt Sulkavirran ja Ruskalinnun kahdestaan ja poistunut aukion toiselle puolelle. Alakerta oli täynnä kissoja, jotka lepäsivät omilla vuoteillaan tai keskustelivat. Paikka oli hyvin erilainen kuin klaanien leirit. Toki suojassa tuulelta ja sateelta, joka taisi olla ihan hyvä asia. Ainakaan Sulkavirta ei kastuisi nukkuessaan.
“Miten sinä voit?” raidallinen naaras kysyi ja puski hellästi kuonollaan vuoteella makaavan Ruskalinnun poskea. Kollin sininen katse osoitti tyhjyyteen.
“Vaikea uskoa, että he ovat oikeasti poissa. Miten Haavetassu saattoikaan syyttää minua siitä?” kolli henkäisi kääntämättä katsettaan kumppaniinsa. Sulkavirta huokaisi hiljaa ja painoi päänsä lohduttavasti kollin turkkia vasten.
“En usko, että hän tarkoitti sitä”, Sulkavirta vakuutti, mutta Ruskalintu ei tuntunut vaikuttuvan naaraan sanoista. Kolli kohautti lapojaan.
Pesään astui taas uusia kissoja. Joukon ensimmäisenä seinän aukosta ilmestyi tuttu hahmo, jonka Sulkavirta tunnsiti Tyrskytassuksi - joka kaiketi tunnettiin nykyään Tyrskytiikerinä, jos Keijukaiseen oli luottamista. Tummanruskea kolli näytti samalta kuin silloin, kun Sulkavirta oli viimeksi nähnyt hänet.
Kollin perässä tuli kolme muuta kissaa; pulska, tabbykuvioinen ruskea kolli, Haavetassu ja suuri tummanharmaa kolli. Myös Ruskalinnun katse kääntyi tulijoihin. Tummanharmaa kolli ja Haavetassu kääntyivät katsomaan oranssia kollia ja Sulkavirtaa. Sulkavirran yllätykseksi tummanharmaan kissan kasvoille levisi iloinen hymy. Kissa vilkaisi nopeasti Haavetassua ja sanoi tälle jotakin, mitä Sulkavirta ei kuullut. Sitten kissa lähti Haavetassun vierellä kävelemään kohti matkaajia.
“Ruskalintu! Ihana nähdä sinua”, harmaa kissa hymyili haikeasti, “Kharon kertoi, että hän löysi sinut metsästä aiemmin tänään.” Sulkavirta vilkaisi Ruskalintua, jonka kasvoille oli hiipinyt heikko hymy.
“Oletteko luopuneet klaaninimistänne?” Ruskalintu esitti kysymyksen hämmentyneenä, “olen iloinen, että olet kunnossa.” Sulkavirta ymmärsi nopeasti harmaan kollin olevan Uskotassu, joka oli myös Ruskalinnun veli.
“Olemme. Minä olen tätä nykyä Deimos. Erakkonimet sopivat paremmin suuhun nyt, kun emme elä enää Eloklaanissa”, tumma kolli lausui rauhallisella äänellä. Ruskalintu nyökäytti pienesti päätään.
“Se on hieno nimi. Emo ja isäkö nimenne keksivät?” oranssi kolli kysyi vaisusti. Deimos nyökkäsi ja vilkaisi vierellään seisovaa Haavetassua eli Kharonia. Kaikki uusi informaatio ja päivän tapahtumat saivat Sulkavirran pään pyörälle. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut jättää kuulumisten vaihdot huomiselle ja nukkua. Naaras toivoi tämän olevan vain pahaa unta ja toivoi, että herätessään hän huomaisi olevansa taas metsässä Ruskalinnun kanssa.
Kharon tuijotti tuima ilme kasvoillaan Ruskalintua. Sulkavirta ei ihan ymmärtänyt, millä tavalla oranssi kolli olisi millään tavoin syyllinen heidän vanhempansa kuolemaan.
“Sinun on paras nukkua toinen silmä auki. Sinä et kuulu tänne”, Kharon murahti irrottamatta katsettaan veljestään.
“Miksi sinä syytät minua, Kharon? En minä ole tehnyt mitään”, oranssi kolli lausui ääni väristen. Se sai Kharonin ilmeen muuttumaan entistä vihaisemmaksi.
“Sinä päästit meidät lähtemään klaanista, sinä ja Mesitähti ette tehneet mitään, kun Merkurius ja Taivaslaulu halusivat lähteä! Jos olisit yrittänyt kovemmin, he olisivat vielä elossa”, Kharon ärähti kovaan ääneen ja astui uhkaavasti taas lähemmäs Ruskalintua. Deimos näytti säikähtävän veljensä reaktiota ja kolli astui nopeasti Kharonin vierelle. Myös Sulkavirta valpastui. Hän ei antaisi yhdenkään kissan käydä kumppaninsa kimppuun, vaan oli valmis puolustamaan kollia vaikka henkensä uhalla.
“En minä olisi voinut estellä heitä. He olivat tulleet Eloklaaniin vain minun vuokseni, eivätkä he olleet onnellisia”, Ruskalintu sopersi onnettomana.
“Parempi se olisi ollut kuin tämä. Sinun ja Mesitähden takia he ovat kuolleet, enkä minä näe heitä enää koskaan! Te veitte minulta kaiken, mitä minä rakastin, kaiken millä oli merkitystä!” Kharon oli nyt aivan raivon partaalla, ja Sulkavirta koki olonsa uhatuksi. Naaras nousi ylös, jos Kharon olisikin päättänyt hyökätä Ruskalinnun kimppuun. Raidallinen soturi huomasi, kuinka alakerrassa olevat kissat olivat uteliaina kääntyneet heidän suuntaansa.
“Kharon, älä”, Deimos sopersi hiljaa ja yritti saada kontaktin veljeensä, mutta Kharonin katse oli tiukasti nauliintunut Ruskalintuun, “ei se ollut Ruskalinnun vika. Sinun täytyy rauhoittua nyt ennen kuin teet jotakin harkitsematonta.” Kharonin hurjistunut katse kääntyi nopeasti pentuetoveriinsa. Hetken Sulkavirta luuli, että valkoturkkinen kolli hyökkäisi Deimoksen kimppuun, mutta sen sijaan Kharon ottikin askeleen taaksepäin. Taas erakko pakeni paikalta sanaakaan sanomatta.
Tunnelma oli muuttunut synkäksi. Ruskalinnun pettynyt katse oli laskeutunut taas pölyiseen, puiseen maahan. Deimos katsoi veljensä perään surumielisenä.
“Hän muuttui niin vihaiseksi emon, isän ja Coronan kuoleman jälkeen”, Deimos huokaisi päätään pudistellen, “välillä minusta tuntuu, että hän elää vain kostaakseen Mesitähdelle. Jostain syystä hän uskoo, että emo ja muut olisivat elossa, jos Mesitähti ei olisi antanut heidän lähteä klaanista… Hän on kuitenkin minun veljeni, enkä tahdo menettää häntä, jonka vuoksi minun on oltava hänen tukenaan. Toivon, että jonain päivänä hänen vihansa laantuu ja saan veljeni taas takaisin.” Ruskalintu katsahti pahoillaan veljeensä.
“Minä ymmärrän sinua”, oranssi kissa vakuutti hiljaisella äänellä, “mutta en ymmärrä Kharonia. On väärin, että hän syyttää minua.” Sulkavirta erotti kollin puheesta hitusen vihaa, joka oli aivan uutta. Hän ei koskaan ollut nähnyt Ruskalinnun olevan vihainen, naaras oli jopa luullut, ettei kolli osannut tuntea moista tunnetta.
“Niin, mutta olen varma, että jonain päivänä hän leppyy. Ei hän ole kokonaan poissa, me saamme kyllä veljemme vielä takaisin”, Deimos naukui niin vakuuttavasti, että Sulkavirta melkein jopa uskoi sen. Mutta Kharonin käytöksen perusteella Deimos vain toiveajatteli. Hän halusi uskoa niin, mutta Sulkavirran näkemän mukaan Kharon oli muuttunut lopullisesti. Jos kissa oli niin kiinni vihassa, ei sellaisesta päässyt ulos noin vain.
“Mutta minä jätän teidät nyt lepäämään. Olette varmasti kovin väsyneitä raskaan päivän jälkeen. Nähdään taas huomenna”, Deimos lausahti rauhallisesti ja väläytti kaksikolle ystävällisen hymyn. Ruskalintu nyökkäsi:
“Nähdään.”
Kun Deimos lähti pois Sulkavirran ja Ruskalinnun luota, raidallinen naaras kääntyi kumppaninsa puoleen.
“Kyllä me tästä jotenkin selviämme. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, eikö niin?” naaras kysyi ja puski hellästi kollin turkkia. Ruskalintu käänsi sinisen katseensa naaraaseen. Molempien kasvoille piirtyi pienet hymyt, kun he katsoivat toisiaan silmiin.
“Selviän sinun kanssasi ihan mistä vain. Kiitos, että olet siinä.”

Seuraavana aamuna Sulkavirta heräsi siihen, kun joku tökkäsi hänen lapaansa. Naaras säpsähti hereille ja pettymyksekseen huomasi olevansa yhä ränsistyneessä kaksijalanpesässä. Eilinen ei siis ollut unta, vaan ihan täyttä totta. He olivat jumissa tässä kaksijalkalassa, eivätkä pääsisi koskaan pois, jos he eivät käyttäytyisi Keijukaisen sääntöjen mukaisesti.
Naaras kohtasi väsyneillä silmillään eilen näkemänsä arpiturkkisen, luisevan yksisilmäisen kissan. Näky oli jopa hieman pelottava. Kissa vaikutti niin vanhalta ja rähjäiseltä, että jos hän olisi maannut maassa, häntä olisi voinut luulla ruumiiksi.
“Kujapartion aika. Sinä lähdet minun mukaani, ystäväsi saa jäädä nukkumaan”, kolli ilmoitti murahtaen. Sulkavirta vilkaisi vierellään sikeästi nukkuvaa Ruskalintua. Hän olisi halunnut kertoa kollille lähtevänsä, muttei raaskinut herättää tätä. Siispä naaras nousi ylös niin hiljaa kuin pystyi ja suuntasi arpiturkkisen kissan perässä pesän uloskäynnille. Kaiketi partioon oli tulossa myös kolme muuta kissaa; Deimos, hopeanharmaa kolli ja nuori, musta naaraskissa. Sulkavirrasta tuntui epämiellyttävältä, kun jokainen partion jäsen Deimosta lukuun ottamatta tuntui silmäilevän häntä arvostellen. Eivätkö he ennen olleet kissaa nähneet?
“Mennään”, arpiturkkinen kolli sanoi ja johdatti partion perässään alas kujalle. Sulkavirta silmäili uteliaana ympäristöä. Suuremmalla kadulla juoksi vähän väliä hirviöitä, ja pari kaksijalkaa metelöi jossain nurkan takana. Koiran haukunta kantautui jostain kaukaisuudesta Sulkavirran korviin.
“Kertoiko Keijukainen sinulle partioista?” arpinen kolli kysyi ja kohdisti ainoan silmänsä katseen Sulkavirtaan. Myös muut partion jäsenet kääntyivät soturin puoleen.
“Ei muuta kuin sen, että joudun osallistumaan sellaisiin”, naaras vastasi nopeasti. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi ja alkoi selittää partion toimintaa:
“Kierrämme kaksijalkalaa vieraiden kissojen varalta. Jos haistat, näet tai kuulet toisen kissan, ilmoita siitä välittömästi muulle partiolle. Yritämme aluksi saada vieraat mukaamme hyvällä, mutta tarvittaessa käytämme kovempia otteita. Ketään, joka on astunut kaksijalkalaan, ei päästetä täältä pois. Jos tilanne käy mahdottomaksi, tapamme muukalaisen. Tärkein sääntö on, että kukaan ei poistu elävänä tästä kaksijalkalasta.”
Ehdottomuus ja raakuus sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Viimeistään nyt hänelle tuli selväksi, ettei pakoa kannattanut edes harkita. Soturi halusi pitää henkensä. Naaras nyökytteli nopeasti päätään.
“Eli pidän siis silmäni auki muiden kissojen varalta”, hän tokaisi. Arpiturkkinen kissa nyökkäsi tyytyväisenä.
“Deimos, sinä pidät silmällä.. Mikä sinun nimesi olikaan?” yksisilmäinen kolli kysyi ja käänsi katseensa Deimoksesta Sulkavirtaan.
“Sulkavirta.. Minun nimeni on Sulkavirta”, naaras sopersi nopeasti.
“Niin, Sulkavirtaa. Silver, sinä kuljet partion hännillä ja Roska, sinun paikkasi on minun perässäni”, vanha kolli oli selvästi tottunut yhteisön käytäntöihin, sillä hän jakeli ohjeita kuin olisi tehnyt sitä aina. Sulkavirran katse pysähtyi mustaan naaraskissaan, jota kolli oli kutsunut Roskaksi. Naaras ei ollut ihan varma, oliko kolli nimitellyt kissaa, vai oliko jollakulla oikeasti niin karmea nimi? Voi kissaparkaa, Sulkavirta ajatteli.
Arpinen kissa lähti johdattamaan partiota suuremmalle kadulle. Sulkavirran vatsassa myllersi edelleen. Seuraavista kuista tulisi takuulla hänen koko elämänsä raskaimmat. Jos Sulkavirta oli kokenut Kuolonklaanissa olevansa pentutarhan vankina oleva pentu, niin nyt hän ei tuntenut olevansa sitä. Hänellä ei ollut enää minkäänlaista vapautta päättää omista asioistaan.