“Arvostan neuvojanne - kiitos paljon”, Kehrääjä maukui normaalia kohteliaammin loikatessaan alas kivenlohkareelta. Nuori kolli oli keikahtaa lohkareen vieressä olevaa kantoa päin mutta jotenkin onnistui pitämään tasapainonsa. Hänen hännänpäänsä nyki, mutta kolli parhaansa mukaan yritti sivuuttaa rinnassaan kasvavan ahdistuksen, joka pikkuriikkisen vaikeutti hengittämistä.
Epäonnistunut laskeutuminen ei tietenkään ollut nuorelle kollille normaalia. Hän oli puolivahingossa joutunut taas muutamaa auringonnousua aikaisemmin riitoihin satunnaisen yksinkulkijan kanssa, eikä oikein uskaltanut laskea painoa loukkaantuneelle jalalleen. Se haittasi normaalisti nopealiikkeistä kollia ja sai hänet vaikuttamaan juuri syntyneeltä pennulta. Parhaansa mukaan epäonnistuneen laskeutumisen sivuuttaen Kehrääjä lähti kohti unipuutaan, jossa oli viettänyt muutaman edellisen yönsä. Hänen askeleensa olivat keveät, vaikka aina välillä hän varoikin astumasta väärällä tavalla ja joutui muuttamaan askelrytmiään.

Kehrääjä kävi päässä viimeaikoina käymiään keskusteluita. Hän oli jo hetken aikaa pyöritellyt mielessään ajatusta johonkin suurempaan kissajoukkoon liittymisestä. Tämä idea ei olisi tietenkään ilmestynyt hänen päähänsä ilman muutaman muun kissan apua. Hän oli kuullut Eloklaanista sattumalta tepastellessaan pitkin normaalia reittiään, utelias silmäpari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Entinen klaanikissa kuulemma. Ihmetteli Kehrääjän veristä raajaa, kyseli miten elämä hänellä sujui. Kehrääjä oli ollut koko keskustelun ajan passiivisaggressiivinen ja sarkastinen, kertonut lähinnä inhoavansa nykyistä elämäänsä. Hän oli vaikeamman kautta oppinut, ettei muiden asioihin kannattanut keskittyä. Tai koskea muiden riistakasoihin. Olivat epämukavan tarkkoja sellaisista asioista. Nämä viimeisimmät kissat eivät olleet tarjonneet hänelle minkäänlaista apua. Kiittäminen oli kuitenkin kohteliasta ja Kehrääjä oli tehnyt niin, kuten kuuluikin. Eivät voisi kutsua häntä epäkohteliaaksi, se olisi varmaa.

Aurinko laski taas. Kehrääjä tunsi muurahaisten taas leviävän hänen turkkiinsa. Hän oli ennen pitänyt yöstä, seikkaillut pitkin maita ja mantuja pimeyden turvin. Nyt se tuntui ahdistavalta ja jokainen varjoinen nurkka tuntui siltä, että sieltä ilmestyisi vihamielinen kissa kostamaan jotakin Kehrääjän tekemää. Suurin osa näistä ajatuksista oli tietenkin katastrofiajattelua ja Kehrääjä oli täysin tietoinen siitä. Ahdistus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja niinpä, pimeyden laskeutuessa Kehrääjä kiipesi lähimpään puuhun ja varmisti nukkuvansa ylimmällä ja paksuimmalla oksalla. Muutama kellastunut lehti putosi hänen astuessaan oksalle ja puun pinta oli kostea. Se oli ikävä muistutus kylmenevästä säästä, jota Kehrääjä joutuisi pian yksin kestämään ellei löytäisi jostakin parempaa paikkaa.
Hän pelkäsi enemmän muiden kissojen kynsiä turkissaan kuin mitään villieläimiä tai puusta putoamista. Vaalea kolli laski päänsä etutassujensa päälle ja katseli pilviselle taivaalle. Tähdetkin olivat jättäneet hänet rauhaan, ivallisesti piilottelivat pilvien takana. Kehrääjä ymmärsi kyllä hyvin. Hän ei ollut ikinä ollut tähtien suosikki.

Kehrääjän avatessa silmänsä seuraavan kerran oli aurinko jo nousemassa takaisin taivaalle. Hänen turkkinsa oli kostea ja viiksiä kutitti. Kollin noustessa istumaan muutama ruskea lehti putosi hänen päänsä päältä ja leijaili hitaasti maahan. Venyttelyn ja pitkän haukotuksen jälkeen Kehrääjä räpytteli silmiään hitaasti katsellessaan puuta ympäröivää aluetta. Hän kuuli vain tuulen huminan, muttei luottanut olevansa yksin.
Oksia alas kiivetessään Kehrääjä kuunteli yhä, varoi aiheuttamasta pienintäkään ääntä ja maahan päästyään seisoi paikallaan pitkän aikaa, tutkien ympäröivää aluetta sekä katseellaan että kuunnellen mahdollisten muiden kissojen varalta. Hänen vainoharhaisuutensa tuntui olevan huippulukemissa aina aamuisin ja hän pelkäsi nyt omia askeleitaankin. Hänen jokainen tekonsa oli harkittu ja tämäkin päivä oli suunnieltu etukäteen monia auringonnousuja aikaisemmin. Kehrääjä ei tahtonut enää luottaa tuuriin - sellainen toi selvästi vain ongelmia muiden, usein vihaisten kissojen muodossa. Muut, vihaiset kissat toivat mukanaan ikäviä, kivuliaita haavoja jotka eivät parantuneet muutaman päivän sisään toivomallakaan. Kehrääjän huonot parannustaidot eivät todellakaan auttaneet. Useimmiten hän nuoleskeli haavojaan viikkojenkin päästä, yritti kovasti muistaa ketä pitäisi varoa.
Haavoista puheenollen - Kehrääjä katsahti vasempaan etutassuunsa ja huokaisi syvään. Tassun yläpuolella oleva syvä haava oli jo arpeutumassa ja jos hyvö tuuri kävisi, siitä ei jäisi minkäänlaista jälkeä.

Kehrääjän onneksi alue oli hiljainen. Useimmat kissat pysyivät hänestä kaukana, eivätkä sen kummemmin metsästäneet häntä tarkoituksella. Ongelmia tuli vain silloin kun hän oli vähän liian uhkarohkea, meni vähän liian lähelle toisia tai metsästi liian lähellä tunnettujen kissojen aluetta. Alituinen vaara toi kuitenkin mukanaan pelon ja ahdistuksen, jonka muut kissat haistoivat varmasti kilometrien päähän. Kehrääjä ei jaksanut sitä enää. Nämä ajatukset veivät kollin taas takaisin miettimään Eloklaania. Tämän päivän tavoitteena olisi lyhentää matkaa hänen ja klaanin välissä, mahtavalla tuurilla jopa löytää paikka heidän riveistään. Nuorena ja hölmönä Kehrääjä arveli löytävänsä heti paikkansa kissojen seurasta ja saisi elää lopun elämäänsä pelkäämättä. Toiveajattelu parhaimmillaan.
Kehrääjä lähti kepein askelin pois unipuunsa luota. Päämääränä oli hänen suunnitelmansa keskus. Päätös lähteä kissajoukon luokse oli yllättävä päätös - Kehrääjä tulisi ikuisesti olemaan sama, luottamaton kissa vaikka halusi nyt tutustua uusiin asioihin. Vaikka hän kuinka sanoi itselleen muuttuvansa, ei kissa voi kokonaan hylätä vanhaa ajatusmaailmaansa. Klaanissa eläminen oli jotakin sellaista, mitä nuorempi Kehrääjä ei olisi ikinä tehnyt. Nuoremmalla kehrääjällä ei myöskään ollut tassussaan tai leuassaan arpea.

Kollin ajatukset kulkivat taas edellisiin keskusteluihin. Hän kävi kävellessään läpi mielessään muilta kissoilta kuulemiaan asioita, pohti klaanin parasta lähestymistapaa. Hän muisteli niiden kahden entisen klaanikissan tarinoita, sen yhden toisen reittineuvoja. Hän oli kuullut klaanikissoja kuvailtavan ‘pelottaviksi metsäkissoiksi’ - Kehrääjän mielessä mikään ei kumminkaan ollut kuiviin vuotamista pelottavampaa. Hän pelkäsi joka aamu avanneensa edelliset arvet selässään tai sen epämääräisen haavan korvassaan uudelleen. Tai sitten hän saattaisi kuolla nälkään. Mistäpä sitä tietäisi, milloin hän rikkoisi yhden jaloistaan eikä kykenisi saamaan enää kiinni puolikuolleita hiiriäkään? Näiden kahden asian ajattelu sai Kehrääjän hermostuneeksi, tuntui kuin kasa muurahaisia olisi muuttanut asumaan hänen lyhyeen turkkiinsa. Nytkin hän joutui väristelemään turkistaan pois tätä ikävää tunnetta, pakoilemaan sitä matkallaan kohti klaanikissoja. Metsäkissoja. Mitä lie.

Kehrääjä käveli rauhallista vauhtia eteenpäin ja aina välillä loikkasi satunnaisen kiven päälle, etsien katseellaan niitä maamerkkejä jotka kissat olivat ohimennen maininneet. Tämä nuori kolli oli ehkä huonoin mahdollinen suunnistaja koko kissojen asuttamalla alueella mutta oli vannonut itselleen ettei kääntyisi enää takaisin. Hän ei voisi kääntyä takaisin löytämättä näitä kirottuja metsäkissoja. Ajatus elämästä siellä ei jättäisi häntä rauhaan ja saisi jokaisen päivän vain tuntumaan entistä ahdistavammalta. Kehrääjä toivoi yhä saavansa paikan metsäkissojen rivissä ongelmitta mutta epäilyksen palatessa hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi miettimään sitä mahdollisuutta, että saisi heti lähtöpassit ja muutaman uuden haavan jota nuoleskella. Mihin hän sitten menisi, takaisin niiden entisten klaanikissojen luokseko neuvoja kyselemään? Ei ikipäivänä.
Hännänheilautuksella kolli hyppäsi alas kiveltään ja jatkoi hidasta tallusteluaan, aina välillä pysähtyen tutkimaan jotakin pientä ja täysin turhaa. Hän tiedosti täysin vain hidastavansa matkaansa, muttei jostakin käsittämättömästä syystä tahtonut nopeuttaa matkaansa. Hän arveli syynä olevan aikaisemmat epäilykset poiskäännyttämisestä mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Matka ei nopeutunut, vaikka hän kuinka heitti epäilykset uudelleen ja uudelleen siihen pimeään nurkkaan pääkopassaan, jossa olivat pentuna kuullut kauhutarinat ja selvät valheet muilta kissoilta.

Kehrääjä saattoi harrastaa katastrofiajattelua sekä yliajattelua mutta hän ei ollut hyvä tunteidensa ymmärtämisessä. Itsensä ymmärtäminen oli raskasta, epämukavaa ja likaista. Kun tarttui yhteen ajatukseen, täytti se kaiken tilan eikä jättänyt rauhaan. Aivan kuten jonkinlainen mutaklöntti turkissa, joka tarttui karvoihin ja lopulta oli helpompi repäistä irti kokonainen karvatuppo kuin yrittää selvittää pieniä takkuja. Sama asia toimi tunteiden kanssa. Oli helpompi vain sivuuttaa ne, irottaa kuvitteellinen tunnetukko muista ajatuksistasi ja kätkeä se kuvitteellisen seinän taakse. Ajatusten kohtaaminen ja selvittäminen oli raskasta, eikä todellakaan hyödyllistä tekemistä. Tämä jatkuva hidastelu oli taas kuin mutainen karvatuppo. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sivuuttaa sen olemassaoloa, sillä seuraavat askeleet tulisivat määräämään mitä Kehrääjän tulevaisuudessa tapahtui. Ehkä asioita olisi kuitenkin voinut selvitellä ENNEN kuin Kehrääjä oli lähtenyt pienelle seikkailulleen klaania etsimään. Nyt oli vähän myöhäistä. Ikävä tunne vatsanpohjassa teki hiljalleen tietä rintaan, jossa se sitten taas kuristaisi tehden matkasta kymmenen kertaa vaikeampaa.

Kollin askeleet olivat taas hidastuneet huomattavasti. Hän heräsi ajatuksistaan vasta linnun laskeutuessa aivan hänen eteensä. Se vaikutti tutkivan jotakin maassa, täysin sokeana vieressä seisovalle kissalle. Käytös oli Kehrääjän mielestä outoa ja hän tunsi omatunnon pistoksen kyyristyessään hyppyyn. Puolivahingossa hän astui kepin päälle ja lintu käänteli muutaman sekunnin päätään paniikkissa, lentäen sitten tiehensä huomatessaan Kehrääjän. Kolli nousi kyyryasennostaan ja ravisteli turkkiaan, eikä ajatellut lintua sen pidempää. Hän löytäisi varmasti muutakin syötävää - sellaista, joka oli täysissä voimissa. Lintu oli varmaan ollut sairas ja jos hän tosiaankin oli nyt lähestymässä metsäkissojen aluetta, oli parempi olla tappamatta mitään.

Kehrääjä jatkoi tallusteluaan eteenpäin, taas hyppien suurille kiville aina mahdollisuuden ilmestyessä eteen. Alue näytti entisten klaanikissojen kuvailemalta alueelta. Mikä parempaa, aurinkokaan ei ollut vielä päättänyt aivan kokonaan päivän matkaansa taivaalla. Kehrääjä ei tiennyt, kannattaisiko hänen etsiä heti ensimmäisenä tassuihinsa joku kissa kenelle puhua vai nukkua yön yli puussa. Ensimmäinen vaihtoehto voisi tuntua uhkaavalta illan tehdessä tuloaan mutta mitä jos kissat löytäisivät hänet reviiriltään ja suuttuisivat aamulla? Kehrääjän teki mieli repiä maa tassujensa alla, sillä jokainen päätös oli niin suuren yliajattelun takana ettei missään tuntunut olevan järkeä. Yksi asia oli kuitenkin varmaa - tämä oli hänelle kuvailtu alue, joten eksynyt kolli ei ollut. Se oli parempi kuin ei mitään. Jollei Kehrääjä olisi ollut repeytämässä kahteen suuntaan päätöstensä kanssa, olisi hän varmasti pomppinut ilosta aina taivaaseen saakka.

Nukuin Jupiterin lämpimän kehon vieressä kuono hautautuneena hänen turkkiinsa. Kolli tuhisi unessaan. Katselin auringonnousua onnellisena. Tuulen vire leikitteli turkeillamme ja lennätti lehtiä pari hännän mittaa kerrallaan. Tiesin matkamme olevan loppuvaiheillaan. Jotenkin tunsin sen kuinka kissat kotopuolessa olivat päiväpäivältä lähempänä. Joskus toivoin, ettemme löytäisi klaaneja sittenkään, koska Jupiterin vierellä oli niin ihanaa olla vaikkemme olleet edes kumppaneita - vielä. Kollin tuoksu leijailli ymärilläni ja sekoittui omaani ja metsän tuoksuun juuri täydellisesti. Mitä tapahtuisi, kun löytäisimme klaanit? Mietiskelin hiljaa itsekseni.
Jupiter alkoi heräillä pikku hiljaa ja hänen haukotellessaan nostin pääni hänen turkistaan. “Huomenta”, kehräsin haukotellen. Jupiter nousi pystyyn ja kehräsi takaisin. Hymyilin ja nousin myös pesästä. “Olisiko mitään jos menisin seikkailemaan yksin tällä kertaa?” kysyin hiljaa. “En tarkoita mitään pahaa!” kiirehdin sanomaan, kun Jupiter loi kasvoilleen pettyneen ilmeen. “Kai se käy”, kolli sanoi hymyillen hieman epäaidosti. Kosketin hännälläni hänen lapaansa nopeasti ja hyppelehdin saniaistenlehtien sekaan. Auringon säteet siivilöityivät oksien ja lehtien välitse maahan ja kulkivat turkkini ylitse, kun puikkelehdin eteenpäin nopeilla syöksähtävillä liikkeillä. Loikkasin kaksijalkalan kivisen aidan päälle lennähtäen ja laskeutuen siististi vauhdista. Tiesin kaksijalkojen olevan vaarallisia mutten välittänyt. Taiteilin kiviaidalla ja katselin ympärilleni. Jossain kauempana haukkui koira mutten välittänyt koska en menisi sen syvemmälle kaksijalkalan syövereihin.
Seikkailin vielä hetken ympäriinsä, kunnes pysähdyin lepäämään ja syömään. Jäljitin yhden hiiren nopeasti ja tapoin sen siistillä puraisulla. Nautin viherlehden ajalta pulskistuneen hiiren rauhallisesti ja jäin lepäämään lehtien alle lähelle paikkaa, johon olin jättänyt Jupiterin aamusella. Hiiri oli lihava ja meni helposti alas.
Kun olin saanut mahani täyteen ja lihakseni rennoiksi, nousin ylös. Huomasin olevani huomattavasti huonomassa kunnossa kuin olin ollut klaaneissa, koska saalistaminen uusilla aluella ei vaatinut paljoa ja rento käveleskely jäi aika vähiin niinä päivinä joina emme liikkuneet oikeasti paikasta toiseen. Venyttelin etutassujani ja lähdin etsimään juotavaa.
Pian löysin lammen, josta sain juodakseni puhdasta ja raikasta vettä - aivan toisenlaista kuin kaksijalkalassa silloin, kun olin jäänyt loukkuun sen hirveän kaksijalan luokse, joka oli kuitenkin myöhemmin tuonut Jupiterin luokseni. Olimme paenneet yhdessä ja nyt olimme tässä - lähempänä klaaneja kuin ikuisuuksiin; minä vain tunsin sen luissani! Olin varma, että löytäisimme klaanit ennen lehtikatoa. Lehti sade oli todellakin jo aluillaan ja se ilmeni sateilla ja kylmenevillä säillä. Vettä alkoi juuri tiputtaa taivaalta ja tajusin ettei meillä ollut suojaa! Lähdin nopeasti kohti pesäpaikkaamme.
Jupiter oli myös lähtenyt omille teilleen mutta palaisi varmaan jossain kohtaa. Etsiskelin sateensuojaista paikkaa hetken aikaa mutta tuloksetta. Pian turkkini oli jo läpimärkä ja mielialani laskenut maihin. Märkä maaperä muuttui hiljalleen mudaksi tietyistä kohdista ja kaikki muta, jonka päältä erehdyin kävelemään tarttui käpäliini raskaiksi möykyiksi. Vesi huuhteli möykyt pois nopeasti mutta olisin mieluummin pitänyt ne siinä, kuin tullut läpimäräksi.
Sade laantui nopeasti mutta aurinko oli jo laskenut ja ilma oli kylmä. Tämä ei ollut todellakaan minun päiväni! Olin onnekseni löytänyt kuusipuun ja kaivautunut sen juuriin syvälle havuihin. Ajatus siitä, että saattaisin ihan kuun tai parin päästä olla taas perheeni ja Lumikkoviiksen ja Huomenkyyhkyn luona sai minut pitämään kiinnostukseni yllä! En muuten olisi edes halunnut palata klaaniin mutta ystäväni ja perheeni olivat siellä ja vaikka sydäntäni särki ajatella näin niin jättäisin vaikka Jupiterin yksin klaanini ja perheeni ja ystävieni vuoksi. Sukuni oli klaanissa eikä siellä ollut tilaa erakkokumppanille saati puolielämälle ja salaiselle tapailulle klaanin rajojen ulkopuolella. Nyt ainoa toiveeni oli, että olisin saanut kasvaa klaaniissa mutta onneksi pentuaikani oli mennyt leppoisasti pentutarhassa ja leikkiessä veljeni Sielutassun kanssa. Olikohan veli saanut jo oman soturinimensä? Kaipasikohan hän minua? Hän ei edes tiennyt, että olin elossa. Mutta toisaalta en tiennyt itsekään oliko hän elossa tai oliko tämä se elämä, jonka haluaisin vai pitäisikö minun palata oikean sukuni luokse. Tiesin sisimmissäni aina kuuluvani klaaniin, joka kasvatti minut - Kuolonklaaniin. Ja haluaisin kasvattaa pentuni siellä turvassa, jonkun kollin kanssa. Mitäköhän Orvokkisydämelle kuului? Entä Huomenkyyhkylle? Entä Pikkukaaokselle? Emo ja isä olivat varmasti olleet suunniltaan huolesta minun kadottuani sinä pahaisena päivänä. Nyt onneksi tiesin, ettei se ollut syyni vaan se kaksijalka, joka minut nappasi oli varmasti ollut sellainen “kissa rankkuri” Jupiterin sanojen mukaan. Toivoin Jupiterin löytävän paikalle jossain kohtaa mutta en jaksanut nyt muuta, kuin nukkua. Sulin silmäni. Olin onneksi lähellä paikkaa jossa olimme Jupiterin kanssa eronneet, joten hän löytäisi minut pian. Olin jopa jättänyt hajujälkiä sateen loputtua joten se olisi helppoa. Nukahdin juurakkoon.

Kharon oli pelastanut minut hukkumiselta. Tärisin rannalla turkki ihoa vasten liimautuneena ja kylmissäni, mutta kolli sen kuin jaksoi ilkkua uintitaidottumuuttani. Jos en olisi ollut niin viluissani, olisin antanut hänen kuulla kunniansa.
"Kuka muka on väittänyt, että olen luonnonlahjakkuus?" sihahdin takaisin ja ravistelin turkkiani pontevasti. Pidin huolen siitä, että vesipisarat lensivät Kharonin päälle asti. Viekas virne nousi naamalleni, kun katsahdin kolliin uudestaan: "Vai olenko minä todellakin sinun mielestäsi niin lahjakas?"
Kharonin ilme tuimeni. Naurahdin ja kävin istumaan vähän horjahtaen. Vesi oli tehnyt turkistani raskaan ja lihaksistani hyytelöä. "Olet kyllä oikeassa - en minä Mesitähdelle vedessä pärjäisi. Täytyy vain toivoa, että olen perinyt surkeat uintitaitoni häneltä", mau'uin vitsikkäästi.
Jostain kauempaa kuului kaksijalkojen ääniä. Käänsin korviani niiden suuntaan, mutta en noussut seisomaan, sillä ne kuuluivat niin kaukaa, ettei niistä olisi meille uhkaa. Siirsin katseeni takaisin Kharoniin, joka seisoi edelleen vähän matkan päässä minusta. Hänen paksusta turkistaan tipahteli vesipisaroita.
Liikahdin takajalkojeni päällä ja emmin hetken, ennen kuin sanoin: "Kiitos kun pelastit minut." Kiitokseni oli vilpitön huolimatta Kharonin vahingoniloisesta asenteesta hätääni kohtaan. Kolli olisi voinut jättää minut hukkumaan halutessaan. Toisaalta, Keijukainen olisi varmasti etsinyt kollin käpäliinsä ja nirhannut tämän, jos niin olisi käynyt. Olin joka tapauksessa kiitollinen - ja vähän myös ärsyyntynyt.
"No, uimamestari, haluatko näyttää minulle, miten se oikeasti kuuluu tehdä?" kysyin ja katsoin Kharonia haastava virne naamallani. "Ehditkin jo tehdä alkulämmittelyt, joten lopun pitäisi käydä leikiten."

//Kharon?

Höyhen: 6kp -

Härmä: 7kp -

Päivänsäde: 17kp -

Nefiri: 8kp -

Rubiini: 16kp - Pisteet soturi-ikäisyyteen kasassa!

Jupiter: 7kp -

Pähkinä: 12kp -

Kharon: 18kp -

Loisketassu: 9kp -

Keijukainen: 7kp -

Roska: 22kp! -

"Herätys, pikkuinen", Leopardin pehmeä ääni herätti minut. Raotin hitaasti silmiäni ja kohtasin leopardikuvioisen naaraan vaaleanvihreän katseen.
"Keijukainen määräsi sinut kujapartioon Arven, Deimoksen, Silverin ja Menninkäisen kanssa", naaras kuiskasi lämpimällä äänellään ja sipaisi karhealla kielellään päälakeani. Veätydyin nopeasti pois naaraskissan luota ja kampesin itseni pystyyn. Notkistin selkäni isoon venytykseen ja haukottelin väsyneenä. Leopardi jatkoi matkaansa kohti pentuetovereitani, jotka nukkuivat vieretysten parin hiirenmitan päässä minusta. Kolme ikätoveriani viihtyivät lähekkäin, mutta minä tykkäsin nukkua yksin.
Räpyttelin yhä unisia silmiäni ja käänsin katseeni Leopardin laikukkaasta turkista pesän uloskäynnille, jossa kujapartion muut jäsenet jo odottivat. Nousin ylös ja lähdin kävelemään partiota kohti. Kohtasin Arven ainoan silmän terävän katseen, sillä oletin arpiturkkisen kissan johtavan partiota. Kun saavuin paikalle, Arpi käski muun partion perässään ulos pesästä.
Loikin ketterästi tuttua reittiä alas ikkunalta, joka toimi pesän sisäänkäyntinä. Arpi odotti kujalla hetken, että kaikki partion jäsenet olivat päässeet ulos.
"Miten on Roska, pärjäätkö kujapartiossa jo ilman ohjausta?" Arpi kohdisti harmaansinisen katseensa minuun. Inhosin sitä, kuinka myös kolme muuta silmäparia kääntyi minun puoleeni. Tämä oli vasta kolmas kujapartioni, ja todennäköisesti olisin kaivannut vielä hieman ohjeistusta, mutten halunnut tehdä itsestäni numeroa, joten päädyin vastaamaan helpomman vaihtoehdon:
"Pärjään." Arpi nyökkäsi tyytyväisenä.
"Siinä tapauksessa sinä saat pysytellä joukon hännillä ja tarkkailla selustaamme", vanha oranssiturkkinen kolli tokaisi ja viittoi partion perässään isommalle kadulle. Arven antama vastuu sai vatsassani muljahtamaan. Tiesin, että mikäli suoriutuisin tästä huonosti, Menninkäinen pitäisi huolen, että jokainen yhteisön jäsen tiesi minun mokanneen. Se jos joku tuntui inhottavalta ajatukselta, että muut kissat mulkoilisivat minua ja kuiskisivat hiljaa selkäni takana. En halunnut huomiota muilta. Mitä huomaamattomampi olin, sen parempi.
Muiden tarkkaileminen oli lempipuuhiani, mutta tämä tehtävä tuntui haastavalta. Nyt minulla ei ollut tiettyä kohdetta jota seurasin, vaan jouduin etsimään ympäristöstämme mahdollisia vaaroja. En ollut edes varma, tunnistaisinko lähestyvää vaaraa mikäli kohtaisimme sellaisen. Tiesin, että kaksijalat, hirviöt ja koirat olivat liian lähelle tullessaan vaaraksi meille, mutta Leopardin sanojen mukaan kaksijalkala oli täynnä erilaisia vaaroja.
Yritin rentoutua ja etsin katseellani kujilta tuntemattomia kissoja tai meitä lähestyviä vaaroja, mutta mitään ei näkynyt. Välillä katseeni harhautui edessäni kulkevaan Menninkäiseen. Kolli käveli eteenpäin ylväänä häntä ja leuka kohti taivasta. Hänen liikkeensä muistuttivat enemmän tanssia kuin kävelyä, niin keveästi leopardilaikukas kolli liikkui. Ulkonäöltään ja eleiltään hän oli ilmiselvästi Leopardin poika, mutta mikään muu hänessä ei viitannut moiseen. Menninkäinen oli kunnon lörpöttelijä, joka puhui mitä sylki suuhun toi. Joka käänteessä hän oli ärsyttämässä muita tai tekemässä jekkuja, jotka eivät olleet hauskoja muiden kuin hänen itsensä mielestä.
"Haloo? Lakkaa toljottamasta senkin hiirenaivo", huomaamattani Menninkäinen oli kääntänyt katseensa minuun ja hänen terävä ärähdyksensä sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Kohtasin erakkokissan kullanruskean katseen empimättä.
"Ei sinun pitänyt minua tarkkailla, vaan selustaamme", leopardilaikukas kolli pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään ja heilautti häntäänsä niin, että se oli vähällä osua minua kasvoihini. Hidastin tahtiani hieman pidentääkseni välimatkaa edelläni kulkevaan kolliin. En vaivautunut vastaamaan hänelle mitään, sillä tiesin kollin yrittävän vain provosoida minua. Käänsin vain kylmänviileästi katseeni pois Menninkäisestä ja silmäilin kujaa, jota pitkin parhaillaan kuljimme. Aurinko oli vasta nousemassa, joten kaksijalkalassa oli yhä hämärää. Suurimmilla kaduilla loisti yhä pienet auringot, jotka valaisivat öistä kaksijalkalaa.
"Tiesitkö, että olet aika tylsää seuraa? On kohteliasta edes vastata, kun vanhempi kissa puhuttelee", Menninkäinen jatkoi tuhahtaen. Kohotin välinpitämättömänä kulmiani ja pudistelin huvittuneena päätäni. Menninkäinen oli yhteisön täysikasvuisista kissoista yksi kokemattomimmista sekä nuorimmista, ja nyt hän jo kuvitteli itsestään liikoja.
"Ei minulla ole sinulle mitään asiaa", lausahdin mahdollisimman rauhallisesti, yrittäen olla ärsyttämättä Menninkäistä. Kolli hidasti tahtiaan ja jättäytyi minun vierelleni, ja jäimme hieman jälkeen muusta partiosta. Erakon kullanruskea katse porautui minuun ja hän näytti siltä, että voisi koska tahansa hyökätä kimppuuni.
"Eikö sinulle ole opetettu käytöstapoja? En ihmettele, kun olet minun emoni kasvattama", Menninkäinen murahti painottaen sanoja 'minun emoni.' Siristin silmiäni ja kohautin lapojani.
"Näköjään ovat käytöstavat unohtuneet myös sinulta. Eikö sinun emosi opettanut, että nuoremmille täytyy näyttää hyvää esimerkkiä?" vastasin koppavasti, päättäen samalla lähteä mukaan Menninkäisen typerään leikkiin. Samalla vilkuilin edellämme kulkevia Arpea, Deimosta ja Silveriä, jotka eivät näyttäneet välittävän juttelustamme. Sitten silmäilin hetkisen ympäristöämme, kun ylitimme suuremman ukkospolun ja suuntasimme kohti kaksijalkalan laitamia. Kun pääsimme alueelle, jossa kaksijalanpesät olivat puisia, pienempiä ja toisistaan kauemmas rakennettuja, käänsin katseeni takaisin Menninkäiseen. Kollin kasvoilla oli nyrpeä ilme, ja tämä selvästi halusi jatkaa keskustelua. Kollin kullanruskea katse kohdistui taas pienen hetken kuluttua minuun.
"Minulla sentään on emo! Sinullapa ei ole vanhempia ollenkaan, kun Mäihäkin pitää enemmän minusta kuin omista pennuistaan", Menninkäinen ilkkui tyytyväisesti virnuillen. Hän tosiaan näytti olevan ylpeä siitä, miten kekseliään loukkauksen hän oli heittänyt ilmoille. Hänen epäonnekseen solvaus ei tuntunut missään. Olin itse asiassa jopa tyytyväinen siitä, että olin lähestulkoon orpo. Leopardi oli kasvattanut minut ja sisarukseni, mutten muistanut emostamme mitään. Tiesin Mäihän olevan isämme, muttei hän koskaan ollut ottanut varsinaista isän roolia.
"Ei se minua haittaa, sinä voit kyllä pitää Mäihän, en minä häntä kaipaa", tokaisin lapojani kohauttaen. Menninkäinen katsoi minua hetken aikaa, kunnes kolli kiristi taas tahtiaan ja otti vanhan paikkansa partiossa. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kolli oma-aloitteisesti jätti minut rauhaan. Jos Menninkäisen kaltaisille öykkäreille näytti, että heidän sanansa saivat aikaan pienenkin reaktion, ei heistä päässyt koskaan eroon. Sitä eivät olleet Hento ja Hyökyaalto tajunneet, sillä Menninkäinen oli edelleen vähän väliä heidän kimpussaan.
Kaksijalkalan raja häämötti edessämme. Katselin metsään kiinnostuneena. Keijukainen oli sanonut, ettemme saisi poistua kaksijalkalasta ennen kuin osasimme liikkua siellä kunnolla. Sen jälkeen joku entisistä metsäkissoista alkaisi kaiketi opettamaan meitä liikkumaan metsässä. Yhteisön suunnitelmien mukaan jättäisimme oikean hetken tullen kaksijalkalan hetkellisesti taaksemme. Keijukainen halusi kostaa Eloklaanille, jonka vuoksi meidänkin olisi hylättävä oma kotimme. Toisaalta minua kiehtoi ajatus uudenlaisesta elämästä ja kissoista, jotka elivät metsässä.

Partion ollessa viimein ohi, aurinko porotti jo korkealla taivaalla. Emme olleet kohdanneet vihollisia tai mitään muutakaan poikkeavaa, joten olin omasta mielestäni suoriutunut Arven antamasta tehtävästä melko hyvin. Menninkäinenkin oli älynnyt pysyä hiljaa loppupartion ajan.
Loikin muiden perässä sisään rähjäiseen kaksijalanpesään, jonka alataso suorastaan kuhisi kissoja. Nopealla silmäyksellä jokainen kujakissayhteisön jäsen näytti olevan paikalla. Avara tila tyhjeni kuitenkin nopeasti, kun Keijukainen, Mäihä ja Arpi suuntasivat yläkertaan, yksi kujapartio ulos pesästä ja Päivänsäde ja Kharon pian heidän jälkeensä omille teilleen. Ruokaa etsinyt partio oli tuonut löytönsä tilan keskustaan. Olin yllättynyt, sillä kaksijaloilta jääneiden jätteiden lisäksi lattialla makasi eloton siimahäntäinen hiiri. Nappasin sen empimättä hampaisiini ja siirryin kaluamaan saalista kauemmas muista.

Kharon seurasi sivusta, kuinka Päivänsäde asteli itsevarmasti kohti vettä. Erakko oli yllättynyt, kuinka helposti naaraskissa asteli kylmään veteen ja askel askeleelta vain syvemmälle. Kharon oli aiemminkin käynyt lammella uimassa, joten hän tiesi pohjan olevan äkkisyvää. Kolli oli juuri varoittamassa Päivänsädettä siitä, mutta naaras oli liikkunut liian nopeasti. Harmaa turkki katosi veden alle ja alkoi armoton räpiköinti. Vettä roiskahteli ympäriinsä, välillä Päivänsäde hävisi näkyvistä ja välillä Kharon erotti jonkun kissan ruumiinosista.
Empimättä Kharon syöksähti nopeasti kohti lampea ja pulahti veteen. Vesi kasteli paksun turkin nopeasti. Kylmyys tuntui inhottavalta iholla, mutta Kharon ei pysähtynyt. Hän ui nopeasti Päivänsäteen luokse ja yritti saada otetta naaraan turkista. Se oli huomattavan vaikeaa, sillä Päivänsäde räpiköi holtittomasti yrittäessään löytää tietään pinnalle. Kharon väisteli parhaansa mukaan naaraskissan potkuja, mutta molempien epäonneksi Päivänsäteen jalka iskeytyi suoraan vasten laikukkaan kollin kasvoja. Kharon oli vähällä vetää vettä henkeensä, joten tämän oli peräännyttävä ja käytävä pinnalla.
Erakko ui takaisin pintaan ja veti syvään henkeä. Hänen katseensa kääntyi kohtaan, jossa Päivänsäde yhä räpiköi. Kolli huomasi, miten naaraan liikkeet alkoivat hidastua. Hän tiesi, että nyt olisi toimittava nopeasti. Kharon puri hampaansa yhteen ja sukelsi taas pinnan alle kohti Päivänsädettä. Hänen onnistui väistää erakkonaaraan vettä halkovat käpälät ja tarttua kiinni naaraan niskanahkaan. Kenties Päivänsäde ymmärsi avun tulleen tai sitten hän menetti tajuntansa, mutta naaras lopetti sätkimisen heti siihen paikkaan. Kharon ui takaisin pintaan ja etsi katseellaan rannan, josta he olivat tulleet veteen. Kolli kauhoi voimakkaasti käpälillään vettä ja potki takajaloillaan vauhtia. Pian jalat ylsivät jo pohjaan, ja erakko kantoi Päivänsäteen rantaan.
Hän pudotti naaraan kuivalle maalle ja ravisteli turkiltaan enimmät vedet pois. Päivänsäde alkoi yskiä armottomasti, ja pian tämä kampesi itsensä jo huterille jaloilleen. Naaraan koko keho tärisi holtittomasti, kun tuo nosti tummansinisen katseensa Kharoniin. Kollin kasvoille piirtyi hänen tahtomattaan vahingoniloinen virne. Kerrankin hän oli jossain parempi kuin Päivänsäde, joka oli itse täydellisyys.
"Mitä sinä virnuilet?" naaras kivahti ja yskäisi vielä muutaman kerran. Kharon kohautti lapojaan.
"Et näköjään olekaan luonnonlahjakkuus kaikessa", valkoturkkinen kolli kiusasi naurahtaen, "tiedätpähän ainakin, ettei sinun kannata ottaa Mesitähdestä mittaa vedessä; häviäisit ennen kuin hän edes ehtii koskea sinuun."

//Päivi?

Kissan kysymys sai minut hätkähtämään. "En minä välitä." sanoin. En ollut ajatellut asiaa niin, että joutuisin taas Kuolonklaaniin. "Luulisi kuolonklaanilaisen välittävän." Leimusilmä totesi ja katsoi minua silmiin. "Miten niin?" kummastelin. Leimusilmä ei vastannut. Käpälääni oli kiedottu side. "Etkö halua mennä sinne?" Leimusilmä kysyi ja vilkuili minua kysyvästi. "Miksi muuten olisin lähtenyt erakoksi?" haastoin. "Ja en, en halua!" "Onko sinua kohdeltu kaltoin siellä?" Leimusilmä tiedusteli. "Ei ole." naukaisin. "Miksi sitten lähdit sieltä?" Leimusilmä kysyi taas. Minua alkoi painostaa. "Siksi että elämä oli siellä tylsää." sanoin. "Ei minua kiinnosta, vaikka Punatähti lähettäisi kymmenen etsintäpartiota perääni." "Ei minua silti kukaan oikeasti kaipaa." "Kuka on mestarisi?" Leimusilmä kysyi. "Kalmakuu." vastasin kylmästi. "Tai oli." Leimusilmä näytti mieteeliäältä. "Ehkä sinun olisi parasta jäädä tänne yöksi." hän sanoi. "Luuletko muka, että haluaisin." ajattelin mulkoillen Leimusilmää. Leimusilmä tuntui arvaavan ajatukseni. "Sitten lähdet klaanitoveriesi luo." Mietin, miten raivostunut Kalmakuu olisi. En tiennyt. Olisin varmasti rutkasti muita jäljessä. Olisivatko Pyörrepentu ja Toivepentu..nyt jo varmaan -tassuja jo sotureita? Miten oikein selviäisin tästä?

"Leimu?"

Kuuntelin tyytyväisenä Härmän tarinaa siitä, miten eloklaanilainen oli surmannut hänen emonsa. En olisi uskonut eloklaanilaisen alentuvan moiseen, ja pieni epäilys hiipi mieleeni. Tyrskytiikeri oli karkotettu Eloklaanista, kun tämä oli tappanut kissan, joten tarina kuulosti uskomattomalta. En vaivautunut mainitsemaan asiasta uudelle tuttavuudelle, sillä hänen kaunansa Eloklaania kohtaan oli hyväksi yhteisölle ja suunnitelmallemme. Sillä verukkeella saisimme Härmän varmasti mielellään liittymään joukkoihimme.
"Taisinkin kertoa sinulle, että osaan parantaa. Luulen, että taidoistani voi olla teille hyötyä. Toisaalta näin hienosta kissajoukosta varmasti löytyy joku minua kyvykkäämpi. Vai kuinka?" kolli tokaisi kohdistaen katseensa minuun. Vastasin erakon katseeseen heikko hymy kasvoillani, yrittäen lukea Härmän vakavaa ilmettä. Olin varma, että kolli yritti päästä vain hyvään asemaan silmissäni. Kenties kissa osasi vain muutaman parannusniksin ja yritti luikerrella sen avulla suosiooni.
"Niin, ei meillä ole varsinaista pulaa parannustaitoisista kissoista", tokaisin lapojani kohauttaen, "me emme tarvitse parantajia, vaan taistelijoita. Eloklaania ei kukisteta parannustaidoilla, vaan älyllä ja tarvittaessa raa'alla voimalla. Osaatko sinä taistella?" Pidin ääneni rauhallisena, mutta katseeni oli tiukka. En halunnut antaa Härmän kuvitella, että hän olisi meille korvaamaton, vaikka todellisuudessa Arpi mahtoi olla ainoa parannustaitoinen kissa yhteisössä. Arpikin alkoi jo olla vanha, joten parantaja olisi hyvä lisä joukkoihimme, jos hän vain osaisi pitää huolta itsestään. En halunnut matkalle kissaa, joka roikkuisi toimeettomana mukanamme syöden meidän ruokamme vain siksi, että joku ehkä saattaisi loukkaantua ja tarvita häntä.
"Osaan kyllä", harmaaraidallinen kolli nyökäytti päätään. Väläytin kissalle pienen hymyn ja nyökkäsin tyytyväisenä.
"Sepä hyvä, sovit siis erinomaisesti joukkoihimme", kerroin hymyillen ystävällisesti. En tiennyt oliko raidallinen kolli jo käsittänyt sen, ettei hän saanut itse valita liittymistään, mutta pian se ainakin selviäisi.
"Koska olet uusi täällä, et saa liikkua kaksijalkalassa omin päin. Joku yhteisön jäsenistä kulkee siis koko ajan mukanasi, kunnes osoitat olevasi luottamuksemme arvoinen. Jatkossa et poistu kaksijalkalan ulkopuolelle ilman minun lupaani. Ymmärrät varmasti, että meidän on oltava varuillamme. Jokainen uusi tulokas saattaa olla vihollinen, joka juoksee suorinta tietä kertomaan aikeistamme Mesitähdelle, kun silmä välttää", huokaisin tiukka ilme kasvoillani. Todellisuudessahan asia ei ollut ihan näin, mutta kenties näin Härmä suhtautuisi hieman positiivisemmin siihen, että joku hengittäisi jatkossa hänen niskaansa koko ajan.

//Härmä?

Pähkinä ei kertomansa mukaan ollut koskaan nähnyt kaksijalkoja, mikä kuulosti Rubiinista vähän kummalliselta. Ehkä se johtui siitä, että Rubiini itse oli entinen kotikisu ja asunut yhden sellaisen kanssa monia kuita sitten. Välillä hän näki Ukkoa unissaan ja aamulla herätessään muisti, miten paljon kaipasikaan vanhaa kaksijalkaa. Ukon ajatteleminen toi hänen mieleensä myös Safiirin ja Byronin ja heidän huolettoman yhteiselonsa ennen tulipaloa, joka oli muuttanut kaiken.
“Kaksijalkoja ei ole syytä pelätä”, Rubiini maukui sitten, sillä tottahan se oli - ainakin hänen omien kokemustensa pohjalta. Hän ei ollut ikinä törmännyt yhteenkään kaksijalkaan, joka olisi halunnut tehdä pahaa hänelle. Toki Päivänsäde oli joutunut kerran Kharonin kanssa niiden kaappaamaksi, mutta Rubiini oli aivan varma, etteivät ne olleet tarkoittaneet mitään pahaa. Olivathan he lopulta tulleet takaisin, eikä kaksijaloista oltu kuultu sen koommin.
“Kaksijalkalassa liikkuessa tulet törmäämään kaksijalkoihin tahtomattakin. Tämä on niiden asuinaluetta. Jotkut niistä antavat jopa ruokaa meille!” hän jatkoi ja muisteli niitä kertoja, kun oli kerjännyt kaksijaloilta ruokaa ennen yhteisöön saapumista. “Yleensä yhteisön jäsenet kuitenkin pyrkivät välttelemään niitä, emmekä mene niiden lähelle, ellei ole aivan pakko.”

//Pähkinä?

Ei tarvinnut olla mikään ajatustenlukija, että tajusi Kharonin yrittävän päästä eroon minusta. Hän oli minua huomattavasti nopeampi ja - ikävä myöntää - kovemmassa kunnossa, minkä kolli vaikutti tiedostavan itsekin. Minulla oli kova työ jo pelkästään pysyä hänen perässään, mutta sitkeyteni ja lujan tahtoni ansiosta onnistuin lopulta siinä.
Seuraavaksi suuntasimme läheiselle lammelle, jossa meidän oli tarkoitus uida. En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vesi ei ollut minulle sinänsä mitenkään erityisen vieras elementti - sitä satoi taivaalta aina silloin tällöin. Uiminen sen sijaan oli aivan toinen juttu. En ollut varma, osasiko kukaan muu yhteisöstä Kharonin lisäksi uida, ja vaikka olisi osannutkin, minä en ainakaan osannut. Toisaalta, jos Kharon osasi uida, niin kyllä minäkin oppisin. Olihan minulla muutenkin tapana olla häntä parempi asioissa, jotka hän minulle opetti.
Tultuamme lammen luo silmäilin edessäni aukeavaa näkymää arvioivasti. Vesi oli värjäytynyt punertavaksi laskevan auringon valosta, ja paikoin sen pinta väreili tuulenvireen pyyhkäistessä sen ylitse. Pieni hymy levisi naamalleni - ei mikään noin kaunis voinut olla kovin vaarallinen. Uiminen kävisi varmasti yhtä helposti kuin pentujenleikki.
"Sinä ensin", Kharon maukui ja katsoi minua hieman haastava katse eriparisilmissään. Vastasin kollin haasteeseen hymähtäen.
"Jos kerran vaadit."
Astelin lammen rantaan itsevarmasti. Pysähdyin hetkeksi nauttimaan kasvoilleni puhaltavasta iltatuulesta, ennen kuin laskin toisen etukäpäläni veteen. Kylmä vesi sai jokaisen karvani nousemaan pystyyn aina hännänpäähän saakka. Tunsin Kharonin arvostelevan katseen polttavan turkkiani. Itsevarmuuteni rapisi silmissä, mutta minulla ei ollut pienintäkään aikomusta näyttää sitä herra Synkistelijälle. *Kyllä sinä osaat, Päivänsäde*, kannustin itseäni astuessani kokonaan veteen.
Rannan tuntumassa vesi ei vielä ihan yltänyt vatsaani. Tätä tuskin laskettiin vielä uimiseksi, joten minun pitäisi mennä syvemmälle. Luita ja ytimiäni nakertavasta kylmyydestä huolimatta kahlasin päättäväisesti eteenpäin.
Yhtäkkiä tunsin pohjan katoavan tassujeni alta ja humpasin veden alle. Paniikissa vedin vettä henkeen ja pyristelin pintaa kohti, jonka suunnasta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Vettä oli joka puolellani, ihan kuin se olisi nielaissut minut sisäänsä.

//Kharon?

"Tyrskytiikeri on yksi Päivänsäteen kasvattajista ja arvatenkin kertonut hänelle paljon metsäkissoista. Hänen ja Järkäleloikan taidot huomioon ottaen voi päätellä, että metsäkissat ovat tosi kova vastus yhteisölle”, arpinen naaras selitti osoitettuaan hännällään kohti kahta kollikissaa pesässä. Nyökkäsin hiljaa ymmärtämisen merkiksi. Rubiini hymyili selvästi ylpeästi itsestään, kun sai olla osa yhteisöä. "Minäkin osaan uida ja taistella", kerroin naaraalle. Pyrin pitämään ääneni ja ilmeeni mahdollisimman kovina mutta en tiedä kuinka hyvin kykenin siihen, sillä Rubiinin ylpeä hymy leveni entisestään. "Osaatko sinä uida?" kysyin itsevarmasti. "Osaan minä jotenkuten." Rubiini sai yhteisön vaikuttamaan kymmenen kertaa paremmalta paikalta kuin se oikeasti tuntui olevan. Ainakin sain syödäkseni kunnolla. "Elämäni erakkona ei ollut parasta mahdollista, koska en oikein osaa saalistaa", selitin. "Olin silloin vielä laihempi ja luisevampi kuin nyt." Turvallisuuden tunne, jonka Rubiini minulle toi oli jotain aivan uskomatonta ja erilaista. Epävarmuus tuntui kaikonneen mutta en oikein uskaltanut vielä rentoutua sillä tässä saattoi piileä jonkinmoinen jäynä. "Onko jotain muuta, mitä minun pitäisi tietää. En ole koskaan asunut kaksijalkalassa saati nähnyt kaksijalkoja", kysyin ja kerroin jotta naaraan olisi helpompi soveltaa tieto minulle. Rubiini näytti pohtivan hetken.
//Rubiini?

Rubiini ilahtui, kun Pähkinä halusi kuulla lisää metsäkissoista. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että naaras alkoi pehmetä hänelle vähitellen. Päivän loppuun mennessä he varmasti olisivat jo ystäviä!
“Minäkään en tiedä heistä paljoa”, Rubiini myönsi ja yritti samalla kaivella mielensä perukoilta tiedonmurusia, joita oli saanut Päivänsäteeltä. “He asuvat kaukana metsässä omilla reviireillään. He elävät isoissa yhteisöissä ja kouluttavat toisiaan eri asioissa: taistelemaan, saalistamaan - ja jopa uimaan! Päivänsäteen mukaan meidän on kasvatettava joukkojamme, mikäli mielimme kostaa heille.”
Pähkinä katsoi häntä kiinnostuneen näköisenä. Rubiini heilautti häntäänsä tyytyväisenä itseensä: Pähkinä haluaisi takuulla jäädä asumaan yhteisöön heidän kanssaan, kun nyt tiesi, että oli osa jotain isoa ja merkittävää. Rubiinista ainakin tuntui mahtavalta voida olla hyödyksi toisille.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka ovat entisiä metsäkissoja”, hän paljasti ja osoitti hännällään vuorollaan kahta kollia, jotka istuivat eri puolilla pesää puuhaamassa omiaan. Se oli varsin kummallista, sillä Rubiini oli tottunut näkemään heidät aina yhdessä. Olikohan heille tullut riitaa?
“Tyrskytiikeri on yksi Päivänsäteen kasvattajista ja arvatenkin kertonut hänelle paljon metsäkissoista. Hänen ja Järkäleloikan taidot huomioon ottaen voi päätellä, että metsäkissat ovat tosi kova vastus yhteisölle”, arpiturkkinen naaras jatkoi ja värähti samaan aikaan innosta ja pelosta ajatukselle.

//Pähkinä?

Olin kävellyt ympäriinsä jo monta päivää. Aurinko paistoi yhä kirkkaasti taivaalla. Halusinko mennä klaaneille? Kuitenkin se oli turhaa. Ei ollut hajujälkiä, ei tassunjälkiä. Arvasin että Punatähti oli kertonut kokoontumisesta katoamisestani. Naurahdin itsekseni. Turha oli etsiä! Pari auringonnousua sitten olin päätynyt pieneen notkoon. Se oli ollut suojapaikkani. Olin maannut siellä verisenä, mutta nyt olin voimissani. Etutassuuni oli kuitenkin tullut viiltoja. Kävelin rennosti metsän vierellä. Kaksijalkalaa ei näkynyt. Kävelin oksien varjossa kohti pientä aukiota. Suuntasin suoraan metsään. Paikka vaikutti oudon tutulta. Olinko käynyt täällä? En kuitenkaan haistanut mitään. Seurasin vain pensaspolkua. Aurinko alkoi hiljalleen painua alas. Päätin etsiä nukkumispaikan. Onneksi oli viherlehti. Muuten olisin kuollut kylmyyteen. Huomasin lehtipuiden kaartuvan ylitseni. Ilma muuttui kylmemmäksi. Käperryin nukkumaan lehtikasaan. Aamulla heräsin auringonvaloon. "Eikä!" ajattelin. Nyt muistin paikan. Olin Eloklaanin reviirillä! "Nyt pakoon." ajattelin. Singahdin ylös. Kuulin rapinaa pensaasta. Haistoin kissoja. Nousin tassuilleni. "Kuka olet?" kuului ääni edestäni. Huomasin edessäni kolme kissaa. En tunnistanut heitä. "Anteeksi, että tungeuduin reviirillenne." sanoin. "Hetkinen!" toinen kissa sanoi ja tuijotti minua. "Oletko sinä Loisketassu?" En ollut varma mitä vastaisin. Lopulta päädyin vastaamaan myöntävästi. "Olen." vastasin. "Siinä tapauksessa sinun kannattaa tulla leiriimme." hän sanoi. "Olen nykyään erakko." sanoin nopeasti. Kävelin heidän perässään kohti leiriä. Kun saavuimme leiriin, eteemme käveli kissa. "Hallavarjo, Hiilihammas, ja Aurinkotassu, kuka hän on?" kissa tiedusteli. "Hän on Loisketassu, Mesitähti." Hallavarjo sanoi ja vilkaisi minuun.

"Kuka vaan saa jatkaa?"

Naaras oli kertonut tarinansa avoimesti minulle ja kuvaillut Keijukaisen ystävällistä tarjousta tuoda kyseiset kissat kotiinsa. En enää muistanut toisesten kissojen nimiä. Olikohan toinen heistä ollut Nefiri… en ollut varma. "Saamme kyllä lopulta maiseman muutosta, sillä jonakin päivänä yhteisö marssii maiden ja mantujen halki etsimään pahoja metsäkissoja, jotka kerran tuhosivat yhteisön ja hylkäsivät Päivänsäteen", Rubiini kertoi. Maiseman muutosta? Lähtisimme metsäkissojen luo oletettavasti metsään. “Onko sinne pitkä matka?” kysyin jo hieman enemmän rentoutuen. Naaras oli kohtalaisen mukavaa seuraa ja koin voivani kysyä melkein mitä tahansa yhteisöstä. “On, sinne on hurjan pitkä matka mutta taitamme sen yhdessä”, vitivalkoinen naaras vastasi silmät loistaen. En voinut lukea hänen kasvoiltaan oliko hän innoissaan vai jotakin ihan muuta. En tuntenut naarasta tarpeeksi hyvin tietääkseni mitä tämän eleet ja ilmeet merkitsivät. Olin kyllä elänyt lähes koko elämäni yksin joten en oikein tiennyt paremmasta. “Voitko kertoa lisää niistä metsäkissoista?” kysyin jo menettäen töykeän sävyn äänestäni. Häntäni kääntyili vielä hieman ahdistuneesti mutta karvani eivät enää pörhistelleet pelon ja epävarmuuden takia.
//Rubiini?

Pähkinän kylmä äänensävy ei Rubiinin hetkauttanut - albino oli tottunut koleisiin vastauksiin yhteisössä asuessaan, sillä lähes tulkoon jokaisella tuntui olevan aina huono päivä, kun hän puhui näiden kanssa. Tämä tulokas, Pähkinä, ei siis ollut mikään poikkeus. Rubiinin mielestä tämä sopisi hyvin heidän joukkoonsa, jahka tämä ensin antaisi yhteisön jäsenille mahdollisuuden.
"Minä, Silver ja Nefiri satuimme vaeltelemaan näillä kulmilla joitakin kuita sitten. Törmäsimme Keijukaiseen eräällä kujalla, ja hän ystävällisesti tarjoutui viemään meidät kotiinsa, jossa saimme levätä ja syödä raskaan matkamme päätteeksi", Rubiini selitti iloisesti ja vilkaisi puhuessaan portaiden suuntaan, jonka yläpäässä yhteisön johtaja muutaman luottokissansa kanssa nukkui. "Sen jälkeen meitä ei kuitenkaan enää päästetty lähtemään. Ei se minua paljoa haittaa, sillä täällä meillä on turvallinen yösija ja ruokaa saatavilla vuoden ympäri. Voiko kissa parempaa paikkaa toivoakaan?"
Pähkinän ilme pysyi kovana, ja hän heilutteli häntäänsä hiukan levottomasti. Rubiini uskoi, että Pähkinällä oli varmasti vaikea sopeutua, sillä tämä oli aivan yksin. Rubiinilla oli sentään ollut tukenaan Silver ja Nefiri, ja myöhemmin hän oli ystävystynyt Päivänsäteen kanssa.
"Saamme kyllä lopulta maiseman muutosta, sillä jonakin päivänä yhteisö marssii maiden ja mantujen halki etsimään pahoja metsäkissoja, jotka kerran tuhosivat yhteisön ja hylkäsivät Päivänsäteen", hän kertoi Pähkinälle saman, minkä Päivänsäde oli kertonut hänelle aikanaan, kun he olivat tutustuneet toisiinsa.

//Pähkinä?

Kharon oli viimein saanut hetken omaa aikaa ja kolli oli taas kerran löytänyt itsensä Keijukaisen luota. Hän oli pyytänyt yhteisön johtajalta lupaa päästä metsään etsimään paikkaa, jossa voisi seuraavana päivänä harjoitella Päivänsäteen kanssa. Jos naaras olisi ollut klaanissa, hän olisi jo ansainnut soturinimensä, mutta Keijukainen oli vaatinut Kharonia jatkamaan Päivänsäteen koulutusta. Yhteisön johtaja halusi varmistaa, että hänen kasvattityttärensä pärjäisi metsässä paremmin kuin yksikään klaanikissa. Lupa metsään lähdölle oli tullut, ja Kharon oli lähtenyt rähjäisestä kaksijalanpesästä kohti metsää.
Todellisuudessa Kharon oli menossa saalistamaan, eikä hän tuntenut lainkaan huonoa omatuntoa valehdeltuaan yhteisön johtajalle. Kaksijalkalasta ei löytynyt tuoresaalista, joten ruoka oli pääsääntöisesti kaksijalkojen jätteitä tai rottia. Kharon kaipasi metsää joka päivä enemmän, vaikka olikin tottunut liikkumaan hirviöitä ja kaksijalkoja kuhisevilla kaduilla.
Epäonnekseen harmaavalkoinen kolli kohtasi matkallaan Päivänsäteen, joka lupaa kysymättä lyöttäytyi hänen seuraansa, vaikka Kharon oli yrittänyt olla huomaamatta naarasta. Viime aikoina Kharon oli sulkeutunut yhä enemmän omaan kuoreensa, ja ainoa jonka seurassa hän viihtyi oli Deimos. Joka ikinen asia sai paksuturkkisen erakon ärsyyntymään. Juuri nyt häntä ärsytti suunnattoman paljon Päivänsäteen yliampuva pirteys.
"Miksi sinä olet aina noin äreänä? Olet vielä nuori mutta siitä huolimatta kuulostat ihan Arvelta tai joltakin muulta kärttyiseltä vanhukselta. Etkö haluaisi pitää vähän hauskaa välillä? Se on ihan tervettä", tummanharmaa naaras loikki Kharonin eteen ja pakotti hänet pysähtymään. Kolli kurtisti ärsyyntyneenä kulmiaan ja piiskasi hännällään ilmaa.
"Sitähän minä olen juuri menossa tekemään", Kharon murahti ja pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään, "joten väistyisitkö tieltäni?" Päivänsäde katsoi kollia epäilevästi, mutta tämän kasvoille piirtyi nopeasti tyytyväinen virne.
"Toki, mutta minä tulen mukaasi. Näytä, miten sinä pidät hauskaa", harmaa naaras totesi leuka pystyssä tehden Kharonille tilaa kulkea hänen ohitseen. Kharon ei ollut lainkaan tyytyväinen Päivänsäteen reaktioon. Ennen kaikkea erakko olisi halunnut olla yksin ja käskeä naaraan painua tiehensä, mutta kolli tiesi miten sitkeä naaras oli. Hän ei pääsisi hänestä noin vain eroon, joten ainoa vaihtoehto oli ottaa hänet mukaan.
"Ihan sama", laikukas kolli tuhahti ja pyyhälsi ripein askelin naaraan ohi syvemmälle metsään. Kharon kuuli Päivänsäteen askeleet perässään, ja kolli kiristi tahtinsa juoksuun. Hän tiesi Päivänsäteen olevan hitaampi juoksija, joten hän tosiaan joutuisi tehdä töitä päästäkseen Kharonin mukaan.
Juostessaan syvemmälle metsää, Kharon vilkaisi nopeasti taakseen. Välimatka hänen ja Päivänsäteen välillä oli kasvanut huomattavasti. Erakon kasvoille piirtyi tyytyväinen virne. Tämä juoksi vielä tovin ennen kuin pysähtyi. Päivänsäde-rukka sai hetken kuluttua kollin kiinni ja oli Kharonin mielestä varsin huvittava näky. Tummanharmaa naaras joutui hetken tasaamaan hengitystään ennen kuin sai sanaa suustaan.
"Eikö ole hauskaa?" kolli virnisti ivallisesti.
"Todella hupaisaa. No, mitä sitten?" Päivänsäde tuhahti silmiään siristäen. Naaraan pieni reaktio sai Kharonin hymyn hyytymään. Hän olisi toivonut Päivänsäteen luovuttavan ja palaavan takaisin yhteisöön.
"Seuraavaksi me menemme uimaan", Kharon keksi muistaessaan lähistöllä sijaitsevan pienen lammen. Kolli ei ollut mikään mestariuimari, mutta Lieskakajo oli ehtinyt klaanissa opettaa sen verran, että kyllä hän pinnalla pysyi. Päivänsäde sen sijaan oli tuskin koskaan edes käynyt vedessä, joten Kharon kuvitteli naaraan palaavan suorinta tietä takaisin kaksijalkalaan.

//Päivi?

“Hei! Minä olen Rubiini. Ajattelin, haluaisitko kenties syödä tämän hiiren kanssani?” Rubiini-niminen kissa kysyi. Karvani olivat pörhistyneet hiukan ja painauduin takanani olevaa seinää vasten. Kuitenkin jokin valkoisen naaraan ystävällisyydessä, siinä kuinka hän oli tuonut riistaa ja siinä kuinka hän kallisti päätään ihan inauksen veti minua puoleensa ja rentouduin hieman enkä enää jännittänyt lihaksiani vasten kylmää seinää. “Toki”, totesin lyhyesti edelleen epäileväinen katse silmissäni loistaen. En halunnut avata suutani vieraan naaraan lähellä sen enempää vaan katselin häntä suurin epäilevin silmin. Rubiinin haukattua ensimmäisen palan hiirestä otin mallia ja näykkäisin itsellenikin vähän. Vatsani ei suoranaisesti vaatinut ruokaa ja olin saanut kyllikseni jo monena päivänä mutta kylkiluuni varmasti näkyivät edelleen ja tiesin turkkini olevan nuhjuinen ja likainen kaiken kuljeskelun jälkeen mutten vaan voinut uhrata aikaa peseytymiselle, kun nämä kaikki kissat ympäröivät minua. Tiesin ja tulisin aina tietämään, ettei näin iso joukkio ollut minun juttuni mutta muuta tapaa selvitä hengissä ei ollut. Syötyämme hiiren loppuun Rubiini avasi suunsa ensikertaa hetkeen: “Mitä kautta löysitkään tänne?” Häntäni nyki hermostuneesti mutta päätin kuitenkin vastata. “Satuin vahingossa tänne kaksijalkalaan ja tuota… no sinä varmasti tiedät he toivat minut tänne”, selitin kylmällä äänellä. “Miten sinä päädyit tänne?” kysyin osoittaen kuitenkin kiinnostusta toveriani kohtaan. Arpinen naaras naurahti hengähtäen.
//Rubiini?

Tassuttelin Höyhenen vierellä. Meillä oli ollut taas riitaa. Höyhen katseli viereisiä pensaita. Turkkiani kihelmöi. Odotin että pensaista syöksyisi kettu tai mäyrä. Höyhen singahti pensaaseen. Tuijotin perään. "Höyhen?" kysyin. "Mitä?" Höyhen kummasteli. Hänellä oli suussaan mehevä orava. "Sait saaliin!" ilahduin. "Niin." Höyhen vastasi. Nyökkäsin. Ilma muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi. Oli hyvä saada riistaa varalle. Höyhen hypplehti eteenpäin. "Minne nyt?" kysyin. "Jonnekin." Höyhen totesi. Syvällä sisimmässäni toivoin, ettemme löytäisi klaaneille. En halunnut menettää Höyhentä. Lähtisinkö vain pois ja jättäisin Höyhenen klaaneille? Tuijotin eteenpäin. Kuulin hienoista rapinaa puusta. Sieltä pyrähti lintu. Höyhen lähti perään. Juoksimme pitkän matkan kunnes pysähdyimme huohottaen puron ääreen. "Pentujako tässä ollaan?" kiusoittelin Höyhentä. "Ehkä sinä, mutta minä en!" Höyhen nauroi. Joimme vettä. Maa oli erittäin märkä. Höyhen hyppäsi puroon. Loikkasin Höyhenen viereen. Höyhen roiskaisi päälleni vettä. Kahlasin syvemmälle ja heitin takaisin. "Osaatko uida?" selvitin. "En kauheasti." Höyhen totesi. Harpoin pois purosta. "Katso tätä." Höyhen kuiskasi. Käännyin heti katsomaan. Huomasin Höyhenen käpälien vieressä mustaa turkkia jossa oli tummanpunaisia veriläikkiä. "Mitä tuo on?" hämmästelin. "Kissan turkkia." Höyhen vastasi. Huomasin että Höyhentä pelotti. Minuakin jännitti ajatus, että verinen musta kissa tulisi esiin. Nappasin tukon hampaisiini. "Älä!" Höyhen ulvaisi. Heitin sen veteen. Veteen sekoittui verta. "Mitä teit!" Höyhen kivahti. "Mitä en!" sihahdin takaisin. Höyhenen karvat siloittuivat. "Miksi ihmeessä heitit tuon?" Höyhen kummasteli. "Etkö ymmärrä, että se verinen kissa voi olla täällä!" "Eikä voi." vastasin. "Voipas!" Höyhen huudahti. "Se voi olla vaikka missä." "Mitä se tekee karvatukolla?" minua lähes nauratti ajatus. "Se voi suuttua." Höyhen selitti. "Tuskinpa nyt kuitenkaan." vastasin. "Usko minua, Jupiter!" Höyhen huudahti. "Hyvä on, uskon!" vastasin. "Voihan se olla täällä." naukaisin. "Karva kyllä oli aika tuoretta.." Höyhen ponkaisi eteenpäin odottaen kissan hyökkäävän. "Meidän kannattaa lähteä." sanoin. "Se voi huomata!" Höyhen huutokuiskasi. "Peitetään hajujäljet." ehdotin. Höyhen nyökkäsi ja heitti jälkien päälle vettä. "Ja nyt pois!" Höyhen älähti. Juoksimme pois niin kovaa etten edes huomannut. Tajusin vasta niityn reunassa että olimme joutuneet jonnekin muualle. Höyhentä ei näkynyt. Löysin muutaman tassunjäljen. Seurasin niitä kaksijalkalaan. "Ei taas!" ajattelin. "Ei typeriä kaksijalkoja!"

Rubiini loikki ketterästi hämärällä kujalla Arven perässä laatikoita ja roska-askioita pitkin rikkoutuneen ikkunan luo. Hän sujahti arpisen kollin perässä sisälle kujakissayhteisön tukikohtaan, jossa seuraava partio valmistautui jo lähtemään kierrokselle. Nefiri oli heidän joukossaan, ja Rubiini naukaisi tälle iloisen tervehdyksensä, ennen kuin tämä hyppäsi hänen ohitseen ikkunalaudalle ja katosi kujalle muun partion perässä.
Pesässä oli hiljaista tähän aikaan päivästä. Päivänsäde oli kaiketi jossain päin kaksijalkalaa omilla seikkailuillaan ja Silver ulkona etsimässä ruokaa muiden kanssa. Rubiini katseli ympärilleen seuran toivossa. Hän oli energiaa täynnä eikä malttanut istua odottamassa ystäviensä paluuta koko päivää. Pian hänen katseensa osui huoneen nurkassa istuvaan Pähkinään, uuteen tulokkaaseen, joka ei vielä saanut poistua pesästä ilman valvojaa. Raidallinen naaras oli suurin piirtein hänen ikäisensä, joten hän päätti kokeilla lähestyä tätä. Kenties heistä voisi tulla vaikka ystävät!
Ensin Rubiini kävi kuitenkin noutamassa ruokakasasta hiiren, jonka hän ajatteli voivansa jakaa naaraan kanssa. Niinpä hän suuntasi Pähkinän luo hiiri hampaissaan.
Pähkinä katsahti häneen tuikeasti ja niskakarvat vähän epäluuloisesti pörhistyen. Rubiini laski hiiren lattialle ja siirsi sitä tassullaan lähemmäksi raidallista naarasta.
“Hei! Minä olen Rubiini. Ajattelin, haluaisitko kenties syödä tämän hiiren kanssani?” hän naukui kohteliaasti ja katsoi toista nuorta kissaa pää aavistuksen kallellaan.

//Pähkinä?

Nefiri oli päättänyt viimein yrittää ystävystyä kujakissayhteisön kissojen kanssa. Tämä päätös johtui monesta seikasta.
Kaikista ilmeisin syy oli se, että ystävät toivat turvaa. Nefiri tarvitsi kipeästi kissoja puolelleen, sillä nyt hänellä ei ollut muita kuin Rubiini ja ehkä Silver. Tietysti hän arvosti nuorempaa naarasta ja oli jo ehtinyt kiintyä häneen, mutta koska Rubiini oli nuori ja kokematon, ei hän kyennyt suojelemaan Nefiriä selkään puukottajilta, joita yhteisö oli varmasti täynnä. Keijukaiseen hän ei luottanut juuri enempää kuin hänet vasta tavattuaan, ja hänen lisäkseen yhteisö oli täynnä epäilyttävääkin epäilyttävämpiä erakkoja. Nefiri ei tarvinnut kissoja puolelleen siksi, että olisi aikeissa yrittää vallankaappausta tai mitään muuta hullua. Hän ei vain pitänyt ulkopuolisuuden tunteesta; hän halusi muuttaa asetelmaa, jossa hän koki olevansa yksin koko yhteisöä vastaan. Parikin ystävää, jotka turvaisivat hänen selustansa ja voisivat puolustaa häntä tarpeen tullen, auttaisivat kovin.
Eräs toinen tärkeä syy ystävien hankkimiselle oli se, ettei Nefiri yksinkertaisesti pitänyt yksin olemisesta. Hän oli tajunnut olevansa niitä kissoja, jotka pitivät uusien tuttavuuksien tapaamisesta. Ehkä se kaipuu, jota hän oli kokenut eläessään kahdestaan Ursan kanssa, oli kohdistunut juurikin muihin kissoihin. Oreon, Kikin ja Isan kanssa hän oli tuntenut olonsa mukavaksi, jopa kotoisaksi, ja Nefiri ikävöi tuota tunnetta. Hän halusi kipeästi olla muiden kissojen ympäröimä. Osin ehkä siksi, että voisi käyttää muita omaksi hyväkseen, mutta vain pieneltä osin. Päällimmäisenä hän halusi vain ystäviä.
Ennen kaikkea Nefiri halusi tavata jonkun samalla aallonpituudella olevan. Tällaista kissaa hän ei ollut tavannut Ursan jälkeen, eikä Ursakaan aina ollut tuntunut ymmärtävän häntä. Rubiini oli liian nuori, vaikka Nefiri hänestä pitikin. Silveristä Nefiri ei ollut koskaan erityisemmin välittänyt; kolli vaikutti liian kyyniseltä eikä Nefiri jaksanut uskoa, että tämä vieläkään luotti häneen. Leopardia oli turha edes mainita tässä asiassa.
Nämä ajatukset päässään pyörien Nefiri seurasi katseellaan seuraavaa "uhriaan". Järkäleloikalla oli kummallinen nimi, eikä se antanut juuri vihjeitä kollin persoonasta. Nefiri ei ollut paljoa puhunut erakon kanssa, sillä hän ei ylipäätään ollut puhunut monen yhteisöläisen kanssa eikä Järkäleloikka lisäksi ollut kovin äänekäs persoona. Hiljaisuus ei kuitenkaan naaraan mielessä ollut pahe missään nimessä. Hän oikeastaan piti harkitsevaisista ja rauhallisista kissoista.
Hetken harkittuaan valkoinen naaras nousi makuupaikaltaan ja asteli tummanharmaan kollikissan luo.
"Toivottavasti sinua ei haittaa, jos liityn seuraasi", Nefiri sanoi seisahduttuaan Järkäleloikan eteen. "Kaipaan juttuseuraa."

//Järksy?

Kaksijalanpennut juoksentelivat ympäriinsä nurmialueella. Ne jahtasivat mustavalkoista palloa, jota ne potkivat eteenpäin pitkillä, oudoilla jaloillaan. Oletin kyseessä olevan jonkin sortin leikki, joka muistutti minua sammalpallosta, jota meillä oli ollut tapana pelata Menninkäisen kanssa pentuina. Tyrskytiikeri oli usein tuonut metsäretkiltään mukanaan sammalta, josta hän oli pyöritellyt meille pallon leikkikaluksi. Se oli hyvää nopeus- ja refleksiharjoitusta nuorille pennuille, tai niin kolli oli ainakin väittänyt Keijukaiselle, vaikka todellisuudessa en uskonut sen olevan ainoa syy sammalpallojen kanssa telmimiselle.
Yhtäkkiä kaksijalkojen pallo lennähti kohti puskaa, josta käsin tarkkailin pentuja. Tanner tömisi nuorten kaksijalkojen juoksuaskelista. Peruutin syvemmälle pensaaseen pois niiden näkyvistä. Harmikseni pallo vieri kuitenkin osittain pensaan alle ja minun täytyi hylätä piilopaikkani.
Ryömin ulos pensaan toiselta puolelta, ja ravistelin pontevasti turkkiani päästyäni puistosta pois vievälle polulle. Koska pennut eivät vaikuttaneet huomanneen minua, istuuduin, lipaisin käpälääni ja pyyhin sillä naamaani.
"Päivänsäde." Kohotin katseeni yllättyneenä Tyrskytiikeriin, joka oli ilmestynyt jostakin eteeni. Kolli vilkuili varautuneesti siihen suuntaan, josta kaksijalanpentujen äänet kuuluivat. "Ei varmaan kannata sukia itseään näin näkyvällä paikalla. Tuskin haluat joutua uudestaan hirviön kyytiin."
"Eivät ne minua uudestaan kiinni saa", mau'uin keinauttaen hännälläni vähättelevästi. "Viimeksi meillä kävi vain huono tuuri."
Tyrskytiikerin hännänpää nyki tyytymättömästi, mutta hän ei ruvennut inttämään vastaan. Hän kaiketi tiesi, että asiasta väittely oli yhtä tyhjän kanssa, sillä hän ei saisi mitenkään käännettyä päätäni. Tulisin joka tapauksessa uudelleen samaan paikkaan varoituksista huolimatta.
"Minun on nyt mentävä. Olemme partiossa Leopardin, Hyökyaallon ja Keijon kanssa", Tyrskytiikeri naukui ja vilkaisi selkänsä yli ilmeisesti siihen suuntaan, jossa loput partiosta olivat. "Tahdotko liittyä seuraan?"
Pudistin päätäni. "Ei kiitos. Jään tänne vielä hetkeksi."
"Hyvä on. Ole kuitenkin varovainen." Tyrskytiikerin lähdettyä seurasin puiston menoa vielä jonkin aikaa, kunnes vaistoni alkoi vetää minua metsän suuntaan. Ilta-aurinko välkehti kaksijalkojen pesien ikkunoista, ja oli tullut viileää.
Nautin raikkaasta ilmasta, kun yhtäkkiä huomioni kiinnittyi kauempana edessäpäin kävelevään hahmoon. Tunnistin kissan oitis Kharoniksi. Hänkin oli näemmä menossa metsään. Pieni virne nousi naamalleni loikkiessani kollin perään.
"Hei, Kharon!" huusin hänelle, mutta se ei saanut kissaa pysähtymään. Kenties hän ei ollut kuullut minua - tai sitten häntä ei vain kiinnostanut kuunnella.
Saavutin kollin nopeasti. Kharon ei pysähtynyt vaan jatkoi kävelemistä, joten jäin kävelemään hänen rinnalleen. "Minäkin olen menossa metsään. Siellä on mukavan hiljaista tähän aikaan illasta", yritin aloittaa keskustelun.
"Olisikin, jos sinä et olisi siellä", Kharon jupisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pahastua kollin kommentista, mutta kyseisellä hetkellä olin varsin hyvällä tuulella, eikä Kharon onnistunut ärsyttämään minua tavalliseen tapaan.
"Miksi sinä olet aina noin äreänä? Olet vielä nuori mutta siitä huolimatta kuulostat ihan Arvelta tai joltakin muulta kärttyiseltä vanhukselta", huokaisin ja loikin kollin eteen pysäyttäen tämän. Kharon katsoi minua hännänpäätään ärsyyntyneenä heilutellen. "Etkö haluaisi pitää vähän hauskaa välillä? Se on ihan tervettä."

//Kharon?

Härmä kuunteli Keijukaisen selostusta tällä kertaa tarkalla korvalla - hän ei halunnut suututtaa naarasta enempää. Kuunnellessaan tarinaa kollin katse harhaili ympäristössä. Keijukainen ja Päivänsäde olivat tuoneet hänet kummalliseen pesään, joka oli heidän kertomansa mukaan joskus kuulunut kaksijalalle. Härmä katseli ihmetyksensä vaivoin peittäen pesän outoja rakenteita ja pintoja. Erakko ei ollut koskaan viettänyt aikaansa kaksijalkaloissa, ja nyt yhteen päästyään hän joutui suoraan kaksijalan pesään. Tunkkaista ja katkuista ilmaa hengittäessään Härmä ikävöi metsän avaruutta, mutta kaksijalan pesässä oli tietysti puolensa. Seinämät näyttivät pitävän hyvin tuulta ja suojaisivat varmasti kehnommaltakin säältä.
"Mesitähti ja Eloklaani tuhosivat yhteisön jo kertaalleen. Reiluuden nimissä minä tahdon tehdä heille samoin", Keijukainen kertoi tarinansa lopetukseksi. Härmää ei paljoa liikuttanut yhteisön tuhoutuminen, mutta hän ymmärsi erakkojoukon kostonhimon. Kenties hänen ja kujakissayhteisön yhteistyötä tulisi helpottamaan se, että he olivat samalla asialla. Härmä nyökkäsi sanattomaksi vastaukseksi.
"Nähtävästi sinäkin tunnet Eloklaanin? Mikä on sinun yhteytesi siihen klaaniin?"
Keijukaisen kysymys oli ollut odotettavissa, ja Härmä olikin punninnut vastaustaan tarkkaan. Hän oli kuitenkin hetken hiljaa kuin miettiäkseen sanojaan.
"Kun olin vasta pentu, asuin emoni kanssa Eloklaanin lähellä", Härmä aloitti tarinansa. "Hän puhui Eloklaanista aina ystävälliseen sävyyn. Hän sanoi heidän olevan vieraanvaraisia. Kuitenkin, kun emoni eräänä päivänä erehtyi saalistamaan heidän reviirillään, eloklaanilainen kissa tappoi hänet. Hän ei edes kuunnellut emoni anteeksipyyntöjä eikä antanut hänelle tilaisuutta selittää vahinkoaan. Ja noin vain minä jäin orvoksi.
Vannoin tappavani sen kissan. En tiedä hänen nimeään, mutta muistan hänen kasvonsa. Olin suunnitellut palaavani pian yksin kostamaan, mutta sitten tapasin teidät. Minulla kävi aikamoinen tuuri."
Härmä oli päättänyt, että oli parasta jättää Kanerva kokonaan mainitsematta. Hänen mentorinsa oli kuuluisa, ja oli todennäköistä, että joku yhteisön jäsenistä tiesi Kanervasta. Härmä taas ei tiennyt Kanervan menneisyydestä, eikä voinut olla varma siitä, ketkä olivat tämän ystäviä ja ketkä vihollisia. Erakko ei myöskään halunnut paljastaa Keijukaiselle yhtään enempää heikkoja kohtiaan kuin oli pakko.
"Taisinkin kertoa sinulle, että osaan parantaa", Härmä sanoi siirtäen katseensa jälleen harmaaseen naaraskissaan. "Luulen, että taidoistani voi olla teille hyötyä. Toisaalta näin hienosta kissajoukosta varmasti löytyy joku minua kyvykkäämpi. Vai kuinka?"

//Keiju?

Tassutin edestakaisin. Olimme matkanneet taas monia päiviä (toivottavasti) kohti klaaneja. Pörhistelin karvojani. En tiennyt miten suhtautua siihen, että minulla ja Jupiterilla oli taas riitaa. Hän oli todella outo jotenkin etäinen ja hiljainen. Olimme olleet sanomatta sanaakaan jo jonkin aikaa mutta, kun viimeiset auringon säteet valaisivat metsää viistosti yhä nopeammin ja ilta-aurinko lämmitti koko ajan vain vähemmän en voinut olla ajattelematta tulevaa lehtisadetta. Suoraan sanoen kammoksuin ajatusta kahdestaan Jupiterin kanssa lumen täyteisessä metsässä. Sitä paitsi ikävöin klaaniani joka hetki enemmän. Ainoa tilaisuus unohtaa se ja jättää ajatukset taka alalle oli, kun olin Jupiterin kanssa. Hän oli elämäni rakkaus mutta en kestänyt totuutta, että meidän välimme eivät kestäisi edes kuuta. Puut kahisivat ympärilläni. Päätin tehdä jotain, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Päätin mennä Jupiterin luokse sopimaan riitamme. En ollut varma miten kolli suhtautuisi siihen mutta repäisin maasta pari kukkasta ja nostin ne hampaisiini. Astelin kohti pesäämme, johon olimme päättäneet tehdä omat makuusijamme erikseen. Jupiterin keltainen turkki hohteli kullan sävyjä, kun ilta aurinko osui siihen. Hän hengitti rauhallisesti mutta ei nukkunut. Astelin hänen luokseen ja laskin kantamani orkideat hänen käpälilleen. "Tulin pyytämään anteeksi", sanoin lempeästi mutta ilmeestäni hän ei voinut lukea mitään. Tai ehkä, jos hän tunsi minut tarpeeksi hyvin hän tiesi kärsimykseni ja kipuni. Värisin ja poskeani pitkin vierähti kyynel. Jupiter nousi yhdessä hetkessä vierelleni ja laski kuononsa lavalleni. Siitä tiesin, ettei hän ollut hylännyt minua vaan olimme taas sovussa. Orkideat olivat pudonneet kollin käpäliltä makuusijalle mutta en ottanut siitä itseeni vaan muistin tärkeimmän - olemme nyt sovussa. Nuolaisin hänen korvaansa. "Ikävä keskeyttää herkkä hetki mutta meidän pitäsi saalistaa", tokaisin. Turkkiani kuumotti mutta tunnelma keveni, kun aloimme kehräämään yhdessä. “Mennään”, hoputin Jupiteria ja lähdin johdattamaan häntä kohti kallioita pitkin polkuja. Metsä kahisi ympärillämme ja kaikki tuntui taas hyvältä.
//Jupiter?

Höyhen: 23kp! -

Pähkinä: 12kp -

Järkäleloikka: 17kp -

Jupiter: 46kp! -

Tyrskytiikeri: 41kp! -

Päivänsäde: 9kp -

Roska: 25kp! -

Härmä: 8kp -

Keijukainen: 11kp -

Sulkavirta: 22kp! -

"Herätys, unikeko", lempeä kehräys herätti Sulkavirran unesta. Naaras avasi hitaasti kellertävän vihreät silmänsä ja räpytteli niitä unisena. Hän kohtasi Ruskalinnun lempeän, sinisen katseen. Oranssin kollin kasvoilla oli rakastava hymy, kun hän puski kuonollaan kumppaninsa poskea.
"Aurinko on juuri noussut. Lähdetäänkö tutkimaan kaksijalkalaa?" entinen eloklaanilainen kysyi. Väsymys hävisi hetkessä, kun Sulkavirta muisti kaksijalkalan, jonka liepeille he olivat asettuneet yöksi. Kaksikko oli jättänyt klaanit taakseen pari kuuta aiemmin, ja he olivat vaeltaneet siellä täällä koko retkensä ajan.
Eilen illalla he olivat saapuneet erään kaksijalkalan rajalle, mutta pimenevä ilta ja täysin tuntematon kaksijalkala eivät olleet houkutelleet. Kumppanukset olivat päättäneet viettää yön metsässä ja suunnata kaksijalkalaan aamun koittaessa. Matkansa aikana kissat olivat törmänneet pariin suurempaan kaksijalkalaan, mutta päätyneet aina lopulta kiertämään ne. Sulkavirta eikä sen koommin Ruskalintukaan ollut koskaan käynyt kaksijalkalassa, joten oli kaiketi parempi aloittaa pienestä sellaisesta. Suurissa kaksijalkaloissa piili varmasti enemmän vaaroja pienempiin verrattuna.
Raidallinen naaras nousi ylös venytellen.
"Mennäänkö heti?" hän kysyi leikkisästi virnistäen. Ruskalintu nyökkäsi:
"Jos käymme ihan pikaisesti vain ja palaamme sitten metsään saalistamaan ennen aurinkohuippua?"
Sulkavirta empi hetken. Hän olisi mielellään kolunnut koko kaksijalkalan heti läpikotaisin, mutta naaras tiesi, että hänen olisi kuunneltava myös Ruskalinnun toiveita. Siispä naaras vuorostaan nyökkäsi.
"Hyvä on, Käydään vain vähän tutkimassa, millaista kaksijalkalassa oikeasti on", harmaanruskea naaras hymyili ja astui kumppaninsa perässä pois pähkinäpensaan alta. Naaras oli hieman jännittynyt, mutta kuitenkin hyvin innoissaan tulevasta päivästä. Hän oli aina miettinyt, mitä kaksijalkala todella piti sisällään. Joidenkin Kuolonklaaniin saapuneiden entisten erakoiden mukaan ainakin hurjasti kaksijalkoja, niiden pentuja sekä hirviöitä. Enemmistö klaanikissoista kaihti mielellään kaksijalkoja, mutta Sulkavirtaa ne kiehtoivat aivan kuten kaikki uusi ja jännittävä.
Sulkavirta silmäili puita, jotka kasvoivat tällä alueella harvakseltaan. Aluskasvillisuuskin oli lähes olematonta. Maasta puski esiin vihreitä ruohonkorsia ja nousevan auringon säteet pääsivät lähes esteettömästi pähkinäpensaan luokse. Entinen kuolonklaanilainen nautti hetken auringonsäteistä. Ne lämmittivät päivä päivältä enemmän. Hiirenkorva vaihtuisi pian viherlehteen.
Kaksikko lähti yhteistuumin kävelemään etäämmälle pensaasta kohti kaksijalkalaa. He hidastivat tahtiaan saapuessaan puisen aidan luokse. Aidassa oli isoja rakoja, joten molemmat pystyivät ongelmitta kulkemaan sen läpi. Sulkavirta silmäili hetken ajan kaksijalkalan maisemia. Heidän edessään seisoi punainen, puusta rakennettu kaksijalanpesä, jonka edustalla kasvoi erivärisiä kukkia. Siellä täällä pesän pihalla lojui joitain kummia esineitä, jotka kaiketi kuuluivat kaksijaloille. Sulkavirta hiipi Ruskalinnun edellä pihan poikki pesän edessä kasvavan pensaikon luokse.
"Odota", Ruskalintu kuiskasi, kun Sulkavirta oli jatkamassa matkaa pesän toiselle puolelle. Raidallinen naaras vilkaisi kumppaniaan, joka oli keskittynyt kuulostelemaan jotakin.
"Kaksijalkoja, ne tulevat tänne päin. Odotetaan hetki tässä", oranssi kolli ehdotti. Nyt vasta Sulkavirta kuuli lähestyvät, raskaat askeleet. Hetken kuluttua kulman takaa ilmestyi täysikasvuinen kaksijalka, joka laahusti pensaan edestä kulkevan kivistä polkua pitkin eteenpäin. Sulkavirta kääntyi uteliaana katsomaan, kuinka kaksijalka asteli pesän seinän luokse. Naaras kuuli pientä kilinää, kun kaksijalka roikotti jotakin kiiltelevää käpälissään. Sulkavirta ei erottanut, mitä kaksijalka tarkalleen teki, mutta yhtäkkiä pesän seinä aukesi. Kaksijalka hävisi sisään pesään ja sulki aukon perässään.
"Kiehtovaa", naaras virnisti ja kääntyi ympäri lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä kerran Ruskalintua, joka nyökkäsi. Sulkavirta astui pois pensaan oksien suojasta ja kulki varovaisin askelin kivistä polkua pitkin kaksijalan pesän kulmalle. Kulman takana oli ukkospolku, joka vaikutti hiljaiselta. Jostain kaukaa kantautui hirviön matalaa murinaa, ja Sulkavirta näki yhden hirviön nukkuvan polun toisella puolella, kaksijalanpesän alla.
"Tule”, naaras naukui kumppanilleen ja kipitti ukkospolulle. Aurinko oli lämmittänyt polun mustaa pintaa. Sulkavirta olisi mielellään kellahtanut polulle makaamaan ja nauttimaan auringon lämmöstä, mutta kaksijalkala vei tällä kertaa voiton. Hän halusi päästä syvemmälle kaksijalkalaan ja nähdä, millaista elämä siellä oli. Sulkavirta kulki melko huolettomasti ukkospolkua pitkin eteenpäin, yhä vain kauemmas metsän turvasta. Ruskalintu kiiruhti kumppaninsa vierelle ja väläytti tälle lämpimän hymyn.
“Hirviö lähestyy”, oranssi kolli kuiskasi ja viittoi raidallisen naaraan perässään polun vierellä olevaan matalaan, kuivaan ojaan. Sulkavirta seurasi kollia ja kumartui nurmea vasten, kun hirviö juoksi hitaasti heidän ohitseen.
“Hirviöt kulkevat täällä hitaampaa kuin metsien keskellä”, Sulkavirta huomasi ja seurasi katseellaan kauemmas lipuvaa, kiiltäväpintaista hirviötä.
“Ehkä ne pelkäävät metsiä, ja haluavat siksi sieltä äkkiä pois”, Ruskalintu ehdotti leikkisästi virnistäen. Sulkavirran mielestä se oli ihan järkeenkäypä ajatus.
“Mikä tuo on?” Ruskalinnun katse oli kääntynyt Sulkavirrasta ojassa olevaan onkaloon. Pimeä onkalo johti ukkospolun alle.
“Tuskin ainakaan mikään kaksijalkojen kulkureitti”, naaras naukui mietteliäänä, “katsotaanko minne se johtaa?” Ruskalintu katsoi naarasta mietteliäänä.
“Ehkä se ei ole hyvä ajatus”, kolli tokaisi irvistäen, “se ei näytä kovin houkuttelevalta.” Sulkavirta oli pettynyt, mutta ymmärsi kumppaninsa pointin. Hän nyökäytti hitaasti päätään ja nousi ylös ojan pohjalta Ruskalintu perässään. Kaksikko kulki hyvän matkaa ukkospolkua pitkin eteenpäin, kunnes heidän ympäristönsä alkoi muuttua.
Puiset, harvaan rakennetut kaksijalanpesät vaihtuivat kivisiksi, korkeammiksi pesiksi, jotka oli rakennettu lähelle toisiaan. Hirviöitä ja kaksijalkoja alkoi näkyä paljon enemmän, ja kaksikon piti piiloutua niiden katseilta vähän väliä. Ukkospolun vierellä kasvoi kauniita, siistittyjä pensaita ja nätissä rivissä seisovia puita. Se näytti Sulkavirran mielestä luonnottomalta, sillä metsässä puut kasvoivat miten sattuu ja pensaat olivat huomattavasti sotkuisemman näköisiä. Kaksikko pujahti ruusupensaikkoon piiloon, kun kaksijalka pyyhälsi heidän ohitseen jonkin oudon vekottimen päällä istuen.
“Hyh, mikä ihme tuo oli?” Sulkavirta ihmetteli ja työnsi päänsä ulos pensaikosta nähdäkseen kaksijalan vielä tarkemmin. Se kuitenkin pyyhälsi kovaa vauhtia eteenpäin ja katosi nopeasti naaraan näköpiiristä.
“Jokin kaksijalkojen juttu taas”, Ruskalintu veikkasi. Sulkavirran nenään tulvahti kaikkien kaksijalkalan katkujen seasta jokin hyvä tuoksu. Naaras perääntyi takaisin ruusupensaikkoon ja kääntyi ympäri, työntäen päänsä ulos toisesta suunnasta. Pensaikon tällä puolen ei ollut ukkospolkua, vaan pieni nurmialue. Monen ketunmitan päässä oli kaksijalka, joka istui puisen hökkelin päällä kiiltävän, pyöreän pallon edessä. Pallosta nousi savua, ja Sulkavirta päätteli hyvän tuoksun tulevan kaksijalkalan suunnalta. Naaras katsoi, kuinka kaksijalanpesän kulman takaa esiin juoksi kolme kaksijalanpentua; kaksi hieman isompaa ja yksi sellainen, joka hädin tuskin pysyi pystyssä. Ne kiljahtelivat iloisesti. Sulkavirran mielestä kaksijalat eivät vaikuttaneet lainkaan vihamielisiltä, kuten klaanissa heitä oli kuvailtu. Entinen soturi kuuli viereltään matalaa murinaa, ja naaras vilkaisi kysyvästi Ruskalintua. Kolli irvisti leikkisästi. Murina oli kuulunut tämän vatsasta.
“Tuo taisi olla merkki siitä, että meidän on palattava takaisin metsään”, Sulkavirta naukui hieman pettyneenä.
“Anteeksi, minulla on ihan kamala nälkä. Voimme palata takaisin kaksijalkalaan heti syömisen jälkeen”, kollikissa ehdotti ja puski hellästi kuonollaan Sulkavirran poskea. Naaras päästi ilmoille kehräyksen, ennen kuin kääntyi taas ympäri ja lähti kulkemaan takaisin samaa reittiä kuin he olivat tulleetkin.