Tummanharmaa kolli istui haaveksimassa puutarhassaan. Hän kuljetti katsettaan puissa ja taivaissa pohtien jotain - jotain maan ja taivaan väliltä. Tämän ajatukset harhailivat toisinaan pilvimaailmoissa ja sitten taas ruuassa, klaaneissa tai kaksijaloissa. Hänen kaksijalkansa olivat hyvi kilttejä hänelle ja siksi Loistotassu pitikin heistä. Kolli nousi istuma-asennostaan ja loikkasi yli pihan aidan nenä värähdellen. Hän haisteli metsän tuoksuja. Yöllä oli satanut ja maa tuoksui vahvasti mullalle. Katsahtaen kaksijalkojensa pesän naapuripesään kolli mietti mitä tekisi seuraavaksi. Juuri ennen ulos tuloaan hän oli täyttänyt vatsansa herkullisilla nappuloilla ja makoillut sisällä auringon läiskässä mutta nyt hänellä oli energiaa johonkin muuhun. Loistotassu ei niinkään kaivannut Eloklaania mutta hän olisi halunnut tietää miten isän ja sisarusten laita oli. Kolli asteli vähän eteenpäin tutussa ympäristössään ja työnsi kuononsa saniaisten alle. Loistotassu inhosi matoja ja muita öttiäisiä kuollakseen ja vinkaisi hypähtäen taaksepäin, kun hänen kuononsa törmäsi johonkin koppakuoriaisen tapaiseen. Kolli oli saanut jo tarpeeksi puutarhan ulkopuolisesta maailmasta ja pinkaisi sisään kissanluukku heilahtaen. Hän tiesi haluavansa ulkoilla vielä mutta nyt ei ollut se hetki. Niinpä Loistotassu istuutui nahanpalasista tehdyn makuusijansa viereen ja alkoi pestä mutaisia käpäliään. Kun kolli oli saanut itsensä pestyksi, hän loikkasi pedille ja veti pari kierrosta pedin päällä tehdäkseen sen mukavammaksi. Hän kävi maaten pian ja nukahti päiväunilleen.

Päivänsäde: 5kp -

Höyhen: 24kp! -

Kehrääjä: 37kp! - Kehrääjä on ollut oppilasikäisenä jo 6 kuukautta, joten hänestä tulee automaattisesti soturi-ikäinen.

Jupiter: 18kp -

Tyrskytiikeri: 13kp -

Pähkinä: 8kp -

Rubiini: 4kp -

Loisketassu: 14kp - Jos Loisketassu on siirtynyt takaisin Kuolonklaaniin (olipa se sitten väliaikaisesti tai pysyvästi), ilmoittaisitko siitä ilmoituksiin. Voit kirjoittaa Loisketassulla seuraavat tarinat Kuolonklaanin tarinavieraskirjaan.

Järkäleloikka: 7kp -

Puh: 9kp -

Puh kipitti kaksijalkansa edellä kohti kaksijalkalan läheistä lampea. He kävivät siellä aina viherlehden aikaan polskimassa, mutta ihmisensä tapaan Puh oli vesipeto ja he uivat niin pitkälle lehtikatoon, kun vain oli mahdollista. Kollikissa päästi iloisia naukaisuja jokaisella askeleellaan ja hänen viiksensä värähtelivät. Tihku kulki hänen rinnallaan hieman epäileväisenä, naaras ei pitänyt uimisesta sitten lainkaan eikä myöskään osannut sitä. Puh katsahti hymyillen ystäväänsä ja vilkuili sitten puihin. Osa lehdistä oli alkanut jo kellastua, ruska-aika oli selvästi tekemässä tuloaan. Pian he pääsivät lammelle ja Puh tipsutti pyöreät korvat heilahdellen lammen rannalle. Puh katsoi peilikuvaansa vedestä ja hänen kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
"Katso Tihku, se olen minä!" Puh naukaisi iloisesti ja Tihku katsahti ystäväänsä huvittuneena.
"Minua sinä et kyllä saa tuonne veteen, se on takuulla jo kylmää enkä minä osaa uida", laikukas kissa naukaisi ja vetäisi häntänsä kehonsa ympärille lämmittääkseen itseään. Puh vilkaisi vielä Tihkuun, kunnes hän otti vauhtia ja loikkasi suurella loikalla veteen. Vesipisarat lennähtivät osittain Tihkun päälle ja saivat naaraan perääntymään kauemmaksi. Puhin turkki kastui välittömästi läpimäräksi ja viileä vesi valtasi kollikissan. Pyöreäpiirteinen kolli nautti viileän veden tuomasta tunteesta ja ravisteli päätään. Hänen piti aina varoa, ettei korviin menisi vettä. Yleensä hänen korvansa tulivat siitä kipeäksi ja kollin ihminen joutui viemään hänet leikkaajalle. Puh piti ihmisistä, joten hän kävi siellä aina mielellään. Siellä sai myös paljon herkkuja rapsutuksien lisäksi. Puh hymyili ja uiskenteli lähemmäksi kaksijalkaansa. Hän ei kuntonsa puolesta jaksanut uida kovinkaan pitkiä matkoja ja viileä vesi aiheutti omat kommervenkkinsä jaksamisen suhteen. Puh kävi puskemassa päällään ihmistään, joka välillä sukelsi veden alle. Kermanvärinen kolli kääntyi sitten ja lähti uimaan takaisin rannalle. Vesi väreili hänen ympärillään ja pikku hiljaa Puhille alkoi tulla kylmä. Kolli kömpi vedestä takaisin pientareelle ja ravisteli turkkiaan. Kollikissan turkki nousi pörhöön ja Puh alkoi sukimaan turkkiaan lämmittääkseen itseään. Hänen pitäisi saada veri kiertämään nopeasti normaaliin tapaan, jotta hänelle ei tulisi sen enempää vilu. Puh katsoi lammelle ja räpäytti silmiään. Hänen ihmisensä oli lähtenyt uimaan kohti rantaa ja Puhin häntä heilahteli iloisesti. Puh tiesi pääsevänsä ihmisensä reppuselkään tulomatkalla ja hän odotti sitä. Kermanvärinen kissa päästi ilmoille vaativia naukaisuja, kun hänen ihmisensä otti kankaisesta pussista ison kankaan, johon hän kuivasi Puhin turkkia hetken. Puh ravisteli turkkiaan uudelleen ja odotti, että ihminen sai kuivattua itsensä. Puhista oli hassua miten ihmisillä ei ollut turkkia, ne muistuttivat Nasua! Puh pyöri ihmisensä ympärillä ja ihmisen saatua vaatteet päällensä, Puh loikkasi toisen olkapäälle.

Järkäleloikka tökki lihakimpaletta tassullaan mietteliäänä ja huokaisi hiljaa. Elämä yhteisössä oli tuntunut viime aikoina raskaalta. Hän oli vältellyt Tyrskytiikeriä kaikin keinon eikä myöskään raidallinen kolli ollut hakeutunut hänen seuraansa. Kolli haukkasi kaksijalan roskien seasta löytyneestä lihapalasta palasen ja natusteli sitä pitkään. Liha oli sitkeää eikä erityisen hyvää, kollin suuhun se maistui jopa pilaantuneelta. Järkäleloikan makuaisti ei ollut paras, joten liha saattoi myös olla varsin tuoretta. Hän vain kaipasi enemmän tuoretta riistaa. Kaipa se menetteli, elämä kaksijalkalassa ei todellakaan ollut mitään herkkua. Ei sen jälkeen, kun hän oli menettänyt ystävänsä. Kai he olivat nyt olleet ystäviä? Niin Järkäleloikka ainakin uskoi. Tyrskytiikeri oli ollut ainoa kissa, johon hän oli oikeasti voinut jopa luottaa; ainakin hieman. Jokin kollissa veti häntä puoleensa oudolla ja kummallisella tavalla. Järkäleloikka hätkähti kuullessaan takaataan naukaisun:
"Toivottavasti sinua ei haittaa, jos liityn seuraasi." kuului ääni.
"Kaipaan juttuseuraa", naaraskissa selitti ja väräytti korvaansa. Järkäleloikka nielaisi jauhamansa lihapalasensa ja käänsi hitaasti katseensa valkeaan kissaan. Toinen oli ollut jo tovin yhteisössä ja olivathan he partioineet yhdessä muutamia kertoja. Kollikissa ei kuitenkaan tuntenut toista sen syvemmin, mutta kaipa hänen pitäisi tutustua myös muihin yhteisöläisiin. Ainakin tämän kaiken tapahtuneen jälkeen.
"Hei, liity vain", kolli naukui matalalla ja möreällä äänellä naaraalle. Hän katsahti ateriaansa, mutta nälkä oli jo kaikonnut. Hän työnsi lihan Nefirille ja katsoi toista varovaisesti silmiin. Katsekontakti ei ollut hänen suosikkijuttunsa, mutta muita seuraamalla hän oli oppinut sen olevan kohteliasta ja tärkeää.
"Ole hyvä, jos sinulla on nälkä", tummaturkkinen kissa mörähti kohteliaasti.
"Oletko viihtynyt yhteisössä?" Järkäleloikka kysyi lyhyesti ja hänen äänensä oli aika hiljainen.
"Pahoittelut, minä en muista milloin sinä liityit tänne", kolli pahoitteli heti perään, sillä hänen kysymyksensä olisi aika kummallinen mikäli Nefiri olisikin jo ollut yhteisössä pidempään. Järkäleloikka oli seuraajatyyppiä, joten hän yleensä oli hyvin perillä muiden asioista. Tyrskytiikeri oli kuitenkin pitänyt hänen ajatuksensa kiireisenä, mokoma kolli.. Kolli räpäytti silmiään ja katsahti taas Nefiriin.

//Nefiri?

"Sinua minä rakastan, sillä minulle ratkaisee luonne”, Jupiter naukaisi. Mulkoilin kollia epäuskoisena, mutta sydämeni ei ollut epävarma - tiesin kuuluvani klaaniin en Jupiterin luokse. Kuu oli jo noussut taivaalle. Katsoin kollia hiljaa kyyneleet sumentaen katseeni. Olimme olleet vasta oppilasikäisiä, kun olimme tavanneet. Olin vanhempi, kuin Jupiter mutta tämä oli kasvanut helposti isommaksi kuin minä ikinä kasvaisin. Jouduin kurkottamaan ylettääkseni koskettamaan kollin lapaa nenälläni, mutten välittänyt. Jupiter kietoi häntänsä ympärilleni, kun vuodatin kyyneliäni hänen turkkiinsa. Valkoinen häntä sulautui omaan turkkiini nätisti. Hiekanvärinen turkki tummemman ruskeilla raidoilla oli niin tuttu näky silmissäni, etten voinut ajatella elämää ilman sitä näkyä silmissäni. Kolli oli sekä komea, että ystävällinen. Ennen kaikkea tämä oli hyvä kuuntelija ja kuunteli mielellään uskoutumistani. Arvet vasemmassa etutassussani muistuttivat minua ajoista, jolloin olin ollut… ollut niin yksin… niin haavoittuvainen… niin… niin petollinen itselleni. Olin muuttunut niin paljon niistä ajoista, ettei muutosta voinut olla huomaamatta. Emoni ja veljeni olisivat varmasti ylpeitä minusta. Miteköhän Sielutassulla meni nyt? Hän oli varmasti jo soturi… Sielukukka tai Sielutuli, ehkä? Sielutassu oli paras veli, jonka olisin voinut toivoa. Tämä puolusti jopa uhkarohkeaa (pentuikäistä) siskoaan kunnialla. “Tiedätkö mitä?” kuiskasin Jupiterille. “No?” hän vastasi kiinnostuneena. “Minulla oli veli. Hänestä kerroinkin silloin - Sielutassu. Nyt todennäköisesti jo soturi. Hän puolusti minua aina pentuaikoinani - ja oppilasajoilla tietenkin. Muistutat minua hänestä”, kerroin haikeana. Kyyneleet juoksivat pitkin poskiani. Sydämeni tuntui tyhjältä ilman perhettäni.
//Jupi?

"Täällä kukaan ei hylkää sinua, eikä sinun tarvitse enää koskaan olla yksin. Voit saada kodin, jonka ansaitset. Ei enää kieroja isiä, jotka kohtelevat sinua kaltoin. Yhteisö on oikeuden paikka." Tuo naaras sylki suustaan pelkkiä totuuksia! Täällä olisin turvassa ja saisin murua rinnanalle. Toisaalta jokaikinen kissa, jonka olin täällä tavannut hoki samaa. Kohautin lapojani epäileväisesti. “Mietin sitä vielä, mutta ystäväksesi ryhdyn ilomielin, jos sen sallit”, naukaisin edelleen kylmällä äänensävyllä, mutta tarkoittaen syvältä sisimmistäni hyvää. Sydämeni pamppaili huolestuttavaa vauhtia - olin todella jännittynyt, koska tämä naaras oli elämäni ensimmäinen oikeasti mukava kissa! Hän sai minut rauhalliselle tuulelle ja loi todella turvallisen tunteen minulle. Hymyilin vienosti. Miksi Rubiinin kaltainen kaunis, mukava ja sosiaallinen naaras haluaisi olla minunkaltaiseni rumanloisen, töksäyttelevän rääpäleen ystävä. Tiesin jo ennalta, että naaras ei vastaisi ja käänsin katseeni pois värähtäen hieman. Kääräisin vaaleanruskean häntäni käpälilleni. Minusta tuntui erityisen laihalta, kun jokainen kissa, joka kulki ohitsemme oli saanut ruokaa kyllikseen lukemattomien kuiden ajan. Käänsin katseeni takaisin Rubiiniin. Hetki oli ollut todella lyhyt mutta ajatukseni olivat harhailleet todella pitkälle niin lyhyen ajan sisällä.
//Rubiini

Loisketassu!" Kalmakuu huusi. "Tule tänne." Kävelin närkästyneenä aukion poikki Kalmakuun luokse. "Aloitetaan koulutuksesi heti." Kalmakuu komensi. Nyökkäsin hiukan vastentahtoisesti. Vihasin reviirikierroksia. "Muistatko reviirin?" Kalmakuu tiedusteli. "Kai." vastasin kohauttaen olkapäitäni. "Aloitetaan metsästämisellä." Kalmakuu neuvoi. Minusta tuntui ärsyttävältä. Olin asunut yksin erakkona, joten miksi minun pitäisi aloittaa taas kaikesta tylsästä! Eikö Kalmakuu ottanut opikseen, sillä juuri sen takia olin lähtenyt klaanista. "Haistele ilmaa." Kalmakuu käski. "Mitä haistat?" Mietin, haluaisinko valehdella Kalmakuulle. Toisaalta oli lehtisade, ja en pärjännyt hirveän hyvin yksin. "Hiiren." vastasin totuudenmukaisesti. "Hyvä." Kalmakuu kehui. "Entä mitä muuta?" "Sateen." naukaisin. "Niin." Kalmakuu vastasi. "Näytä minulle miten hiiri otetaan kiinni." Hiivin lähemmäs hiirtä. Hiiri hypisteli pähkinää. Hiivin hitaasti sen viereen. Sitten hyppäsin sen kimppuun, ja taitoin siltä niskat nopealla ja ketterällä iskulla. Vein saaliin Kalmakuulle. Kalmakuu katsoi minua ilmeettömästi. Hän huiskautti häntäänsä sen merkiksi, että meidän piti mennä leiriin. Huomasin uhkaavat harmaat pilvet yläpuolellamme. "Mennään. Riitti tältä päivältä." Kalmakuu sanoi. Seurasin Kalmakuuta leiriin. Kalmakuu vilkaisi minuun. "Mene laittamaan makuusija." hän käski. Vatsani murisi. Enkö saisi yhtään ruokaa? Toisaalta olin syönyt tänään jo vesimyyrän. Menin pesään. Siellä oli paljon oppilaita. Kun astuin sisään, alkoi kiusallinen hiljaisuus. "Ja kuka sinäkin taas olet?" joku kolli sanoi pilkallisesti. "Jos viitsisit olla hiljaa, voisin kertoakin." sanoin tyynesti. Huomasin kollin katsovan minua ylimielisesti. "Minä olen Loisketassu." sanoin. "Ai se pelkurioppilas?" kolli sanoi nauraen. "Ja siinä taas nähdään." tuhahdin. Minua ei hetkauttanut tuollaiset jutut. "Minä olen Myrskytassu." eräs oppilas sanoi. "Minä Pyräkkätassu." hän sanoi. "Minä olen Pyörretassu." kolli sanoi. "Sinut minä muistankin." sanoin. "Entä se sisaruksesi..Toivetassu?" kysyin. "Parantajan pesässä." Pyörretassu vastasi. "Olen Kaamostassu." sanoi kolli joka oli sanonut loukkauksia. "Kiva nähdä." sanoin viileästi. "Sinä nukut kai tuossa vuoteessa." sanoi Myrskytassu. "Joo." vastasin. Sammalet olivat kuivuneita. Niiden seassa oli pari piikkiä. "Aih!" ärähdin mielessäni kuin piikki pisti polkuanturoitani.
"Kuka tahansa saa jatkaa?"

Kehrääjä oli hypätä turkistaan toisen kissan ilmestyessä aukiolle hänen taakseen; yllättyneenä tämä kääntyi tutkailemaan saapunutta katseellaan. Pienen hetken ajan kollin vahvin tunne oli pelko siitä, oliko tämä kissa joku kenet hän oli jo menneisyydessään tavannut ja suututtanut? Kissa ei kuitenkaan hyökkänyt ensimmäisenä, mikä sai Kehrääjän sydämen lopettamaan hakkaamisen kuin viimeistä päivää elettäisiin.

Tämä tuntematon kissa kertoi Kehrääjälle asioita, jotka hän tiesi jo entuudestaan. Tietenkin tämä oli kyseisen klaanin aluetta - siksihän hän oli täällä. Kehrääjän hännänpää nyki, ei niinkään ärtymyksestä. Tilanne oli vain.. kiusallisen ja ärsyttävän rajamailla, sai ikävän tunteen leviämään Kehrääjän turkkiin. Hän ei pitänyt keskustelun aloituksesta, sillä se kuulosti enemmän käskyltä tai nuhtelulta. Tuntemattoman kissan rauhallinen äänensävy ei mennyt ollenkaan yhteen viestin kanssa.
Kehrääjä nosti leukaansa aavistuksen verran. Vaikka tuntematon kissa oli häntä suurempi, tahtoi hän katsella tätä nenänvarttaan pitkin. Kokoero kaksikon välillä sai Kehrääjän tuntemaan olonsa jokseenkin uhatuksi - eikä hän pitänyt siitä.

“Olen täysin tietoinen siitä, missä olen”, Kehrääjä vastasi. Hänen äänensävynsä oli tarkoitus olla koppava, itsevarma - yritys kummassakin kuitenkin epäonnistui ja hänen äänensä oli käheä, sanat tulivat kollin suusta ulos vain vaivoin. Kolli ravisteli päätään mutta jatkoi sitten varmemmin.
“Tarkoitukseni ei ole loukata, tietenkään. Etsin.. etsin Eloklaania”, Kehrääjä selitti heti palaten normaaliin, kohteliaaseen tapaansa puhua joka hänellä oli tapana ottaa käyttöön aina tuntemattomien seurassa. Hänen hännänpäänsä nyki silti, merkkinä siitä ettei keskustelun suunta ollut vieläkään hänen mieleensä.
“Uskallan olettaa, että olet yksi heistä? Kun, kun kerrot heti siitä missä minun pitäisi ja ei pitäisi kulkea”, kolli uskaltautui jatkamaan, painottaen lauseen loppuosaa jokseenkin suolaisesti.

// omppu? :D

Mäyräkynnen kysymys sai minut närkästymään. "Minua ei kiinnosta mitä te tiedustelette?" sähähdin halveksivasti. Mäyräkynsi katseli minua kummastuneena. "Jos oli vielä jotain asiaa, niin ole sitten hiljaa!" kivahdin. Tiesin että Mäyräkynsi ei välttämättä loukkaantuisi, mutta kuitenkin! Nimeni oli tassu-loppuliitteinen mutta olin silti vanhempi kuin lähes kaikki oppilaat tällä hetkellä. Mietin naureskellen että miten muut oppilaat suhtautuvaisivat minuun. Kun saavuimme leiriin, Punatähti oli meitä vastassa. Henkäysvarjo seisoi hänen vieressään. "Loisketassu." Punatähti sanoi hitaasti. "Niinpä juuri." sanoin. "Muista että olet oppilas." Punatähti varoitti. "Jaaha." tuhahdin. Minuahan ei kiinnostanut vaikka puhuisin kenelle tahansa! Olin oppinut erakkona sen, että ei kannattanut luottaa kehenkään. "Tule pesääni, niin puhutaan tarkemmin." Punatähti sanoi viileästi. Seurasin Punatähteä hänen pesäänsä. Monet kissat supisivat ja tuijottivat minua. Menin Punatähden pesän sisälle. Punatähti katsoi minua silmiin. "Miksi lähdit Kuolonklaanista?" hän kysyi. Minun teki mieli sanoa Punatähdelle, että eikö hän parempaa kysymystä oikeasti keksinyt? Vaikka kuinka moni kissa oli tiedustellut minulta sitä. Olin valehdellut jokaiselle heistä. Heilautin häntääni väheksyvästi. "Minä en jaksanut olla täällä." vastasin. "Minut pistettiin tekemään sammalhommia, kun muut saivat taistella!" "Tiedäthän, että jokaisen kissan täytyy tehdä sammalhommia joskus." Punatähti sanoi. "Jopa päälliköiden." Pyörittelin silmiäni mielessäni. "Ai." sanoin. "No, mutta olin ajatellut asiaa." Punatähti jatkoi. "Jäät koeajalle."

Kaksijalkalan haju erottui jo voimakkaana vaikka en ollut edes kovin lähellä sitä. Menin siitä huolimatta lähemmäs kaksijalkalaa. Arvasin että Höyhen olisi siellä. Yhtäkkiä tajusin jotain hyvin tärkeää: tämä voisi olla sama kaksijalkala, jossa asui kissarankkuri. Höyhen saattoi olla vaarassa! Ajatus siitä sai minut nopeaan juoksuun. Juoksin hurjaa vauhtia kaksijalkalan kaduilla. Törmäsin joihinkin kotikisuihin. "Hei, osaatteko kertoa minulle oletteko nähneet ohimennen täällä kissoja?" kysyin punaruskealta naaraalta joka asettui aidalle. "Ai hei." naaras naukaisi. "En minä ole ketään nähnyt." "Tuosta viereisestä mökistä voi myös kysyä, siellä asuu paljon kissoja." "Kiitos." sanoin naaraskissalle. "Eipä mitään." kissa vastasi hymyillen. Juoksin kohti seuraavaa paikkaa. Se oli pienen hiekkapolun päässä. Polkuanturoitani sattui kovasti kivinen pohja. Saavuin ladolle. "Hei!" huudahdin. Eteeni tuli muutama harmaaraidallinen kolli. "Tervehdys." vanhin kolleista sanoi. Nyökkäsin kohteliaasti. "Oletteko sattumoisin nähneet erästä harmaavalkoista naarasta?" kysyin. "Emme ole." vastasivat muut kissat. "Minä..ehkä?" vastasi vanhin. "Missä?" kysyin kiihkeästi. "Yksi kissa vietiin kissarankkurille jokin aika sitten." selitti vanha kolli. "Niin?" painostin. "Siitä on kai muutama kuu." kolli jatkoi haaveksivasti. "Itse asiassa kaksi kissaa." nuorin kolli sanoi väliin. "Niin." vastasi vanhin. "Kaksi kissaa." "No, toinen oli harmaavalkoinen." "Ja se toinen oli hiekanvärinen kolli, jolla oli keltaiset silmät..oliko hänen nimensä Jupiter?" Hätkähdin. Hän muisti minut ja Höyhenen. "Anteeksi, minä olen Jupiter." sanoin. "Se toinen kissa..on ystäväni Höyhen." selitin. "Aivan!" vanha kissa huusi. "Sitten olette oikeilla jäljillä." "Höyhen ei ole täällä, mutta kissarankkuri vangitsi eilen toisenkin kissan." "Se toinen kissa tietää." "Selvä." sanoin reippaasti. "Kiitos paljon ajastanne." Kolli vastasi nyökäytyksellä. Lähdin harppomaan poispäin. Olipa hyvä että sain apua! Kävelin ulos kaksijalkalasta. Mietin missä rankkurin mökki olisi. Kissa oli kuulemma tehnyt pahojaan joten se oli häkissä rankkurin mökissä. Juoksin metsän laitaan. Kissan laimea tuoksu tuntui paatsamapensaasta. Pujahdin siitä läpi. Tajusin etten ollut syönyt yhtään mitään koko päivään. Kunpa metsästä löytyisi ruokaa. Ajatuskin mehevästä hiirestä sai veden nousemaan suuhuni. Tassutin eteenpäin hitaasti. Yhtäkkiä näin sen: ruskea mökki aukion keskellä! Peräännyin hitaasti, karvat pystyssä. Tassutin mökin taakse jännittyneenä. Jännitin lihakseni ja ponnistin mökin ikkunalle. Kiskoin itseni viimeisillä voimillani ikkunan päälle. Kurkistin näkyikö rankkuria. Ei näkynyt. Pujahdin ikkunan läpi. Ikkuna viisti vatsakarvojani. Hyppäsin eteenpäin. Tuuli tuntui turkissani kun lensin ilman halki tasanteelle. Huomasin metallisen häkin. Siellä oli vaaleanruskea kissa. "Auta." kissa kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä ilmeettömänä. Huitaisin outoa häkkyrää häkin keskellä. Se räksähti auki. Metallihäkkyrät hajosivat ja kissa kömpi ulos. "Kiitos!" naaraskissa sanoi ja painoi kuononsa kiinni lapoihini. Katsahdin häntä. En todellakaan halunnut luoda häneen suhdetta! "No niin, minulla on sinulle asiaa." sanoin. "Nopeasti, ennen kuin kissarankkuri tulee!" sähähti naaraskissa. "Oletko nähnyt harmaavalkoista naarasta?" kysyin. "Olenhan minä." kissa vastasi heilauttaen häntäänsä. "Sellainen meni tuosta juuri ohi." "Kiitos!" huusin ja ampaisin hirveää vauhtia ulos mökistä. Juuri silloin rankkuri tuli sisään. Se karjaisi ja meni sisään mökkiin. Juoksin todella nopeasti metsään. Harmaa häntä vilahti edessäni. Hyppäsin korkealle. Laskeduin jonkun päälle. Tassuihini oli takertunut harmaata turkkia. Kissa katsahti ylös. "No hei." sanoin. "Hei, Jupiter." kissa vastasi yhä hengästyneenä. "Höyhen?" kysyin hämmentyneenä. "Niin." Höyhen vastasi. "Ihanaa että olet siinä." itkin. Höyhenen silmissä näkyi pilke. "Nähtävästi et jätä minua noin helpolla." Höyhen totesi. "En varmasti." lupasin. "Miksi oikein lähdit?" kysyin mielessäni pyörineen kysymyksen. "Minun takianiko?" "Jos sinulla on uusi kolli, niin voinhan minä mennä kaksijalkalaan." Höyhen katseli minua hetken. "Lähdit etsimään klaaneja." sanoin painokkaasti. Höyhen käänsi katseensa. "Se on totta, eikö niin?" kysyin. "Niin on." Höyhen vastasi. Käänsin katseeni poispäin Höyhenestä. Aloin lähteä pois. Tähän tämä päättyi. "Odota." Höyhen sanoi niin hiljaa, että kuulin sen hädin tuskin. "Mitä enää." kysyin kylmästi. "Luulin että pidät minusta vain ulkonäköni takia." Höyhen sanoi. En osannut vastata. "En todellakaan." sähähdin. Höyhen näytti loukkaantuneelta. "Minä en ota ketään vain kaunista kissaa koskaan kumppanikseni." sanoin painokkaasti. "En koskaan." "Sinua minä rakastan, sillä minulle ratkaisee luonne." Höyhen tuijotti minua hiljaa. Yö alkoi jo tulla.
"Höyhen?"

Minä en täältä lähde minnekään." sähähdin kollille. "Sinun täytyy." Hiilihammas sanoi. "Klaanitoverisi kaipaavat sinua." "Eivätkä." mutisin hiljaa. Minun teki mieli tiuskaista Hiilihampaalle, että mitä hän muka Kuolonklaanista tiesi. Tiesin että Punatähti ei olisi armollinen minulle. Muutama pentu tassutti katsomaan minua. "Tulkaa tänne!" eräs kuningatar huusi. Pennut juoksivat heti pois. Mulkoilin heidän peräänsä. En tietenkään tekisi pennuille mitään, mutta ymmärsin kyllä kissojen huolen. Kuka nyt muka päästäisi pennun *murhaajan* luokse? Heilautin häntääni vihaisesti. "Olkoon Tähtiklaani.. tai Synkkä Metsä kanssasi." Mesitähti totesi. Nyökkäsin hitaasti. "Kiitos." kuiskasin. Mesitähti vilkaisi minuun. Sitten kissat poistuivat yksi kerrallaan. Kävelin Hiilihampaan takana. Silmäilin kiihkeästi taakseni. Halusin lähteä juoksuun ja juosta niin kauas ettei Hiilihammas löytäisi minua. Voisin mennä kujakissayhteisöön. Siellä olisi kissoja auttamassa. Tai sitten ei. Tassutin synkkänä metsän poikki. Hiilihammas vilkaisi minuun. Arvasin hänen ajattelevan sitä että pidinkö klaanistani. Yllätyksenä minulle Hiilihammas kysyi sitä. "No en!" kivahdin. Mitä järkeä minun olisi lähteä klaanista, jos pitäisin siitä? "Olemme pian rajalla." Hiilihammas ilmoitti. Nyökkäsin jäykästi. Menimme vähän matkaa eteenpäin. "Odotetaan partiota." Hiilihammas sanoi. Tuijotin eteenpäin. "Nyt tulee." Hiilihammas naukaisi. Odotin korvat pystyssä partiota. Hetken päästä pensas kahahti ja esiin tuli neljä kissaa. Partion johdossa oli Mäyräkynsi.

"Hiili tai Mäyrä?"

Sade oli loppunut jo ennen nukahtamista mutta maa oli märkä ja kuusen oksista tippui vesipisaroita. Yöllä oli selväti satanut, kun olin ollut unessa ja turkkini oli aivan märkä. Juurakko allani tuntui epämukavalta ja, kun nousin tunsin piikin tarttuneen jonnekin päin selkääni. Ravistelin vettä pois paksusta ja pehmeästä karvapeitteestäni. Haukottelin uneliaana ja livahdin kuusen oksien alitse. Turkkini tarttui neulasiin mutta lähti irti sen suuremilta vahingoilta säästyneenä. Alunperin valkoinen turkkini oli ihan mudan peitossa. Venyttelin ojentamalla tassujani eteenpäin niin pitkälle kuin sain. Vatsani melkein hipoi maata ja, kun nousin huomasin vatsakarvojenikin kastuneen mutaan. En välittänyt siitä, koska tiesin sateen alkavan uudestaan minä hetkenä hyvänsä. Ilma oli painostava, kun kuljin metsässä eteenpäin. Etsin Jupiteria kuumeisesti mutta tämä oli varmasti lähtenyt pois pettyneenä. Päätin jäädä puunjuurelle odottelemaan, että saisin jonkun merkin Jupiterin siainnista. En olisi halunnut pahoittaa hänen mieltään niin mutta joskus vain tuntui paremmalta olla yksin. Vaikka rakastin Jupiteria hän on alkanut tuntumaan, ettei Jupiter välittänyt minusta vaan ulkonäöstäni. Kolli vain katseli minua ja saalisti minulle vaikka olisin osannut saalistaa itsekin. Murahdin ja laskin pääni käpälilleni.

Rubiini tunsi myötätuntoa Pähkinää kohtaan: raidallinen naaras kuulosti menettäneen paljon, aivan kuten hänkin.
"Otan osaa", Rubiini maukui hiljaa ja painoi päänsä kunnioittavasti. Pähkinä pysyi hetken vaiti, kunnes vastasi:
"Kiitos."
"Tiedätkös, minullakin oli sisko", Rubiini sanoi sitten ja kohotti punertavan katseensa toiseen naaraaseen. "Hän kuitenkin hylkäsi minut ja lähti kasvatti-isämme kanssa jonnekin. Toinen puoli minusta kaipaaa häntä, toinen toivoo, etteivät tiemme enää koskaan risteä."
Pähkinä katsoi häntä hieman hämmästyneenä. Kenties tämä ei ollut odottanut, että Rubiinin kaltainen ilopilleri osaisi kantaa kaunaa ketään kohtaan - etenkään omalle siskolleen. Rubiinia itseäänkin pelotti se puoli hänessä: pimeä, katkeroitunut puoli, joka paukutti hänen takaraivoaan aina välillä ja vaati oikeutta.
Rubiini ravisteli synkät ajatukset mielestään. "Se on nyt kuitenkin ollutta ja mennyttä. Yhteisö on uusi perheeni, ja niin se voi olla myös sinunkin, jos haluat", hän naukui pehmeästi ja hymyili Pähkinälle. "Täällä kukaan ei hylkää sinua, eikä sinun tarvitse enää koskaan olla yksin. Voit saada kodin, jonka ansaitset. Ei enää kieroja isiä, jotka kohtelevat sinua kaltoin. Yhteisö on oikeuden paikka."
Rubiini todella toivoi, että Pähkinä harkitsisi edes hänen sanojaan. Hänestä olisi ollut niin mukava saada uusi ystävä yhteisöön.

//Pähkinä?

“Kaksijalkalassa liikkuessa tulet törmäämään kaksijalkoihin tahtomattakin. Tämä on niiden asuinaluetta. Jotkut niistä antavat jopa ruokaa meille!” Rubiini kertoili muistellen selvästi muiden hänelle kertomia asioita tai omia kokemuksiaan. “Yleensä yhteisön jäsenet kuitenkin pyrkivät välttelemään niitä, emmekä mene niiden lähelle, ellei ole aivan pakko.” Nyökkäisin. “Ne kuulostavat hirveiltä otuksilta!” nau’uin epävarmasti. “No eivät ne kaikki ainakaan niin hirveitä ole”, Rubiini sanoi hieman pettyneeltä reaktiooni. “En ole ihan varma miten päädyin lopulta omilleni isäni kanssa mutta luulisin isäni kertoneen minulle kaksijalkojen siepanneen emoni”, kerroin muistellen ankarasti isäni sanoja. Isä oli lopulta pettänyt minut ja yrittänyt satuttaa minua joten olin lähtenyt karkuun sisareni kanssa. Sisar oli kuollut vain juuri ja juuri noin seitsen kuisena. Olin edelleen todella todella todella vihainen isälleni, koska sisareni kuolema oli täysin hänen vikansa! Rubiini huomasi selvästi hiljaisuuteni ja katseli minua tutkivasti. “Isäni teki minulle katalan tempun, kun olin nuori. Hän hylkäsi minut ja sisareni, kun olimme vasta pentuja”, kerroin. “Ikävää”, Rubiini naukaisi, “Missä siskosi on nyt?” Katsahdin varpaisiini. Muisto siskosta riipaisi sydäntäni aivan yhtä paljon kuin muistoni isästäni. “Hän on kuollut”, vastasin apeasti.

Metalliastia kaatui rymisten ja leväytti haisevan sisältönsä pitkin kapeaa kujaa. Nenääni nyrpistäen ryhdyin tonkimaan jätteitä, yrittäen löytää jotakin syötäväksi kelpaavaa. Kaksijalkojenruoka oli kaikin puolin vastenmielistä, mutta sen oli kelvattava paremman puutteessa. Nyt kun lehtisade oli alkanut, riista vähenisi metsästä ja sen lähiympäristöstä. Päivänsäde varmasti toisi metsäretkiltään kaiken löytämänsä riistan pesälle, mutta muut luultavasti ehtisivät napsia ne parempiin suihin ennen kuin ehtisin edes haaveilla moisesta.
Tämä metalliastia oli täynnä pelkkää kirjaimellista roskaa. Nekin asiat, jotka etäisesti muistuttivat jotakin syötävää, näyttivät niin pilaantuneilta, etten aikonut edes koskea niihin. Jatkoin etsintöjä seuraavalta kujalta, josta löytyi taas muutama koskematon metalliastia läpi koluttavaksi.
Korvani kääntyivät takaapäin kuuluvien äänten suuntaan. Ehdin nähdä vilaukselta, miten Järkäleloikka ohitti minut Arven, Nefirin ja Hennon kanssa. Nelikko oli ilmeisesti partioimassa. Nielin pettymykseni ja keskityin sitten taas kaatamaan roska-astioita. Emme olleet puhuneet Järkäleloikan kanssa sitten puistossa tapahtuneen, ja pelkäsin menettäväni hänet vähitellen. En tiennyt, oliko liian myöhäistä tunnustaa kollille, että minäkin pidin hänestä, vai olisiko se tehnyt väleistämme vain entistä oudommat. ‘
Huokaisin ja annoin roskien olla. Ehtisin etsiä ruokaa joskus toiste. Jätin metalliastiat lojumaan kujalle ja livahdin kävelykadulle, josta jatkoin vastakkaiseen suuntaan partiosta. Suuntasin askeleeni metsään, jossa toivoin voivani saada rauhaa sekavilta ajatuksiltani. Järkäleloikan lisäksi mielessäni pyöri lähestyvä taistelu Mesitähteä ja eloklaanilaisia vastaan. Päivänsäde oli jo kyllin vanha ja taidokas kohtaamaan Eloklaanin päällikön, vaikka hän yhä jatkoikin harjoittelua Kharonin kanssa Keijukaisen toiveesta. Minusta oli vain hyvä, että Päivänsäde jaksoi harjoitella ja kehittää taitojaan - sen myötä onnistumisemme mahdollisuudet kasvaisivat. Silti en voinut ajattelematta sitä, että taistelu klaanikissoja vastaan koituisi todennäköisesti monen yhteisön jäsenen kohtaloksi. Minun olisi myös oltava valmis kohtaamaan vanhempani taistelukentällä.
Lintu pyrähti lentoon puun juurelta vain muutaman hännänmitan päässä. Säikähtäneenä liimauduin paikoilleni ja jäin tuijottamaan sen perään korvat luimistettuna. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut koko eläintä. Pahus - siinä oli päässyt karkuun mehevä saalis.
Pettyneenä hitaisiin hoksottimiini kävelin läheisen puron luo ja kävin makaamaan sen viereen käpälät alleni vedettyinä. Vesi juoksi kapeassa uomassa ja kuljetti mukanaan kellastuneita lehtiä. Oma kuvajaiseni heijastui epäselvästi puron liikkuvasta pinnasta, enkä voinut sanoa tunnistavani itseäni siitä. Paljon oli muuttunut niistä ajoista, kun olin tavannut Keijukaisen ja Mäihän ja auttanut näitä kokoamaan yhteisön uudelleen Mesitähdelle kostaakseni. Minä olin muuttunut.
Monta vuodenaikaa olin elänyt pelkällä vihan voimalla, ainoana tavoitteenani kostaa Eloklaanille epäoikeudenmukainen kohteluni. Sitten olimme kaapanneet Päivänsäteen ja olin tutustunut Järkäleloikkaan - ja yhtäkkiä minulla olikin jälleen perhe. Välillä unohdin, miksi todella olin yhteisössä, ja se sai minut hieman surulliseksi. Koko tähänastisen elämäni olin omistanut kostolle ja katkeruudelle, ja totta puhuakseni se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. En tietenkään voinut sanoa ajatuksistani kellekään ääneen - se olisi saattanut tehdä jo valmiiksi huonosta asemastani vielä huonomman.
Tuijotin vettä turtuneena. En ollut koskaan menettänyt uskoani Tähtiklaaniin, vaikka soturilaista oli erakkoelämän myötä tullut minulle mitättömämpi. Esi-isäni vihasivat minua, aivan varmasti vihasivat. Oli ihme, etteivät he olleet jo lähettäneet jonkinlaista vitsausta kiusakseni - siis Keijukaisen lisäksi. Ehkä olin todella ansainnut sen. Ehkä minulla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia puolustella Karpalonenän vahingossa surmaamista. Ehkä olin vain murhaaja.
Säpsähdin, kun yläpuolellani olevasta puusta leijaili lehtiä niskaani. Ravistelin päätäni ja vaihdoin vähän asentoani. Samalla mieleeni ilmestyi Kuutamotassun kuva. Tiesin naaraan olevan Eloklaanista, ja mikäli suunnitelmamme todella toimeenpantaisiin, olisi minun kohdattava myös hänet viimein. Tähän asti Kuutamotassu oli tuntenut minut Tiikerinä, yksin elävänä erakkona, mutta kun todellinen identiteettini paljastuisi hänelle, ystävyytemme tulisi varmasti murrospisteeseen. Siinä oli taas yksi syy, miksi kostoretkelle marssiminen ei kauheasti houkutellut enää.
Nousin lopulta ylös ja loikkasin puron yli jatkaakseni matkaa syvemmälle metsään. Voisin yhtä hyvin saalistaa, kun kerran olin tänne asti tullut. Ehkä se saisi levottomat ajatukseni hiljaiseksi vähäksi aikaa.

Nuuskin ilmaa. Olin lähtenyt omille teilleni huomattuani Höyhenen poissaolon. Minne Höyhen meni? Pyörin ympäri metsää. Yhtäkkiä huomasin tuoreen jäljen. Tunnistin hajun heti: Höyhen! Hän oli lähtenyt etsimään klaaneja. Hän oli karannut. Minua raivostutti. Noin vain Höyhen jätti minut. Menköön etsimään uusia kolleja! Tästä lähtien minä etsisin riistani yksin, eläisin yksin, olisin vain yksin! Ei minua enää kiinnostanut. Höyhen rakasti klaanejaan, minä tätä elämää. Lähdin sanaakaan sanomatta pois. Alkoi sataa. Halusin suojaan. Tunsin pakottavaa tarvetta kääntyä. Käännyin ja lähdin juoksemaan. Suljin silmäni. Sadepisarat tipahtelivat taivaasta. Silmäni sumenivat. Kompastuin puunjuureen. Makasin maassa mutaisena. Nousin ylös. Olin yltä päältä märkä. Näin mielessäni Höyhenen silmät. Sen kun juoksimme yhdessä metsässä. Kaiken, mitä olimme tehneet. Ryntäsin juoksuun. Mitä väliä, vaikka joku tappaisi minut. Halusin varmistaa, että Höyhen olisi turvassa. "Höyhen!" ulvaisin viimeisen kerran. Lysähdin puun alle makaamaan. Nukahdin. Näin unta. Unessa näin harmaan naaraan, jonka vieressä oli pieniä pentuja. Unen kolli katseli verisenä, mutta rakastavasti pentujaan. Huomasin kollin silmät ja turkin. Tajusin että se olin minä itse. "Minun täytyy löytää Höyhen!" ajattelin. "Keinolla millä hyvänsä."

"Höyhen?"

“Arvostan neuvojanne - kiitos paljon”, Kehrääjä maukui normaalia kohteliaammin loikatessaan alas kivenlohkareelta. Nuori kolli oli keikahtaa lohkareen vieressä olevaa kantoa päin mutta jotenkin onnistui pitämään tasapainonsa. Hänen hännänpäänsä nyki, mutta kolli parhaansa mukaan yritti sivuuttaa rinnassaan kasvavan ahdistuksen, joka pikkuriikkisen vaikeutti hengittämistä.
Epäonnistunut laskeutuminen ei tietenkään ollut nuorelle kollille normaalia. Hän oli puolivahingossa joutunut taas muutamaa auringonnousua aikaisemmin riitoihin satunnaisen yksinkulkijan kanssa, eikä oikein uskaltanut laskea painoa loukkaantuneelle jalalleen. Se haittasi normaalisti nopealiikkeistä kollia ja sai hänet vaikuttamaan juuri syntyneeltä pennulta. Parhaansa mukaan epäonnistuneen laskeutumisen sivuuttaen Kehrääjä lähti kohti unipuutaan, jossa oli viettänyt muutaman edellisen yönsä. Hänen askeleensa olivat keveät, vaikka aina välillä hän varoikin astumasta väärällä tavalla ja joutui muuttamaan askelrytmiään.

Kehrääjä kävi päässä viimeaikoina käymiään keskusteluita. Hän oli jo hetken aikaa pyöritellyt mielessään ajatusta johonkin suurempaan kissajoukkoon liittymisestä. Tämä idea ei olisi tietenkään ilmestynyt hänen päähänsä ilman muutaman muun kissan apua. Hän oli kuullut Eloklaanista sattumalta tepastellessaan pitkin normaalia reittiään, utelias silmäpari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Entinen klaanikissa kuulemma. Ihmetteli Kehrääjän veristä raajaa, kyseli miten elämä hänellä sujui. Kehrääjä oli ollut koko keskustelun ajan passiivisaggressiivinen ja sarkastinen, kertonut lähinnä inhoavansa nykyistä elämäänsä. Hän oli vaikeamman kautta oppinut, ettei muiden asioihin kannattanut keskittyä. Tai koskea muiden riistakasoihin. Olivat epämukavan tarkkoja sellaisista asioista. Nämä viimeisimmät kissat eivät olleet tarjonneet hänelle minkäänlaista apua. Kiittäminen oli kuitenkin kohteliasta ja Kehrääjä oli tehnyt niin, kuten kuuluikin. Eivät voisi kutsua häntä epäkohteliaaksi, se olisi varmaa.

Aurinko laski taas. Kehrääjä tunsi muurahaisten taas leviävän hänen turkkiinsa. Hän oli ennen pitänyt yöstä, seikkaillut pitkin maita ja mantuja pimeyden turvin. Nyt se tuntui ahdistavalta ja jokainen varjoinen nurkka tuntui siltä, että sieltä ilmestyisi vihamielinen kissa kostamaan jotakin Kehrääjän tekemää. Suurin osa näistä ajatuksista oli tietenkin katastrofiajattelua ja Kehrääjä oli täysin tietoinen siitä. Ahdistus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja niinpä, pimeyden laskeutuessa Kehrääjä kiipesi lähimpään puuhun ja varmisti nukkuvansa ylimmällä ja paksuimmalla oksalla. Muutama kellastunut lehti putosi hänen astuessaan oksalle ja puun pinta oli kostea. Se oli ikävä muistutus kylmenevästä säästä, jota Kehrääjä joutuisi pian yksin kestämään ellei löytäisi jostakin parempaa paikkaa.
Hän pelkäsi enemmän muiden kissojen kynsiä turkissaan kuin mitään villieläimiä tai puusta putoamista. Vaalea kolli laski päänsä etutassujensa päälle ja katseli pilviselle taivaalle. Tähdetkin olivat jättäneet hänet rauhaan, ivallisesti piilottelivat pilvien takana. Kehrääjä ymmärsi kyllä hyvin. Hän ei ollut ikinä ollut tähtien suosikki.

Kehrääjän avatessa silmänsä seuraavan kerran oli aurinko jo nousemassa takaisin taivaalle. Hänen turkkinsa oli kostea ja viiksiä kutitti. Kollin noustessa istumaan muutama ruskea lehti putosi hänen päänsä päältä ja leijaili hitaasti maahan. Venyttelyn ja pitkän haukotuksen jälkeen Kehrääjä räpytteli silmiään hitaasti katsellessaan puuta ympäröivää aluetta. Hän kuuli vain tuulen huminan, muttei luottanut olevansa yksin.
Oksia alas kiivetessään Kehrääjä kuunteli yhä, varoi aiheuttamasta pienintäkään ääntä ja maahan päästyään seisoi paikallaan pitkän aikaa, tutkien ympäröivää aluetta sekä katseellaan että kuunnellen mahdollisten muiden kissojen varalta. Hänen vainoharhaisuutensa tuntui olevan huippulukemissa aina aamuisin ja hän pelkäsi nyt omia askeleitaankin. Hänen jokainen tekonsa oli harkittu ja tämäkin päivä oli suunnieltu etukäteen monia auringonnousuja aikaisemmin. Kehrääjä ei tahtonut enää luottaa tuuriin - sellainen toi selvästi vain ongelmia muiden, usein vihaisten kissojen muodossa. Muut, vihaiset kissat toivat mukanaan ikäviä, kivuliaita haavoja jotka eivät parantuneet muutaman päivän sisään toivomallakaan. Kehrääjän huonot parannustaidot eivät todellakaan auttaneet. Useimmiten hän nuoleskeli haavojaan viikkojenkin päästä, yritti kovasti muistaa ketä pitäisi varoa.
Haavoista puheenollen - Kehrääjä katsahti vasempaan etutassuunsa ja huokaisi syvään. Tassun yläpuolella oleva syvä haava oli jo arpeutumassa ja jos hyvö tuuri kävisi, siitä ei jäisi minkäänlaista jälkeä.

Kehrääjän onneksi alue oli hiljainen. Useimmat kissat pysyivät hänestä kaukana, eivätkä sen kummemmin metsästäneet häntä tarkoituksella. Ongelmia tuli vain silloin kun hän oli vähän liian uhkarohkea, meni vähän liian lähelle toisia tai metsästi liian lähellä tunnettujen kissojen aluetta. Alituinen vaara toi kuitenkin mukanaan pelon ja ahdistuksen, jonka muut kissat haistoivat varmasti kilometrien päähän. Kehrääjä ei jaksanut sitä enää. Nämä ajatukset veivät kollin taas takaisin miettimään Eloklaania. Tämän päivän tavoitteena olisi lyhentää matkaa hänen ja klaanin välissä, mahtavalla tuurilla jopa löytää paikka heidän riveistään. Nuorena ja hölmönä Kehrääjä arveli löytävänsä heti paikkansa kissojen seurasta ja saisi elää lopun elämäänsä pelkäämättä. Toiveajattelu parhaimmillaan.
Kehrääjä lähti kepein askelin pois unipuunsa luota. Päämääränä oli hänen suunnitelmansa keskus. Päätös lähteä kissajoukon luokse oli yllättävä päätös - Kehrääjä tulisi ikuisesti olemaan sama, luottamaton kissa vaikka halusi nyt tutustua uusiin asioihin. Vaikka hän kuinka sanoi itselleen muuttuvansa, ei kissa voi kokonaan hylätä vanhaa ajatusmaailmaansa. Klaanissa eläminen oli jotakin sellaista, mitä nuorempi Kehrääjä ei olisi ikinä tehnyt. Nuoremmalla kehrääjällä ei myöskään ollut tassussaan tai leuassaan arpea.

Kollin ajatukset kulkivat taas edellisiin keskusteluihin. Hän kävi kävellessään läpi mielessään muilta kissoilta kuulemiaan asioita, pohti klaanin parasta lähestymistapaa. Hän muisteli niiden kahden entisen klaanikissan tarinoita, sen yhden toisen reittineuvoja. Hän oli kuullut klaanikissoja kuvailtavan ‘pelottaviksi metsäkissoiksi’ - Kehrääjän mielessä mikään ei kumminkaan ollut kuiviin vuotamista pelottavampaa. Hän pelkäsi joka aamu avanneensa edelliset arvet selässään tai sen epämääräisen haavan korvassaan uudelleen. Tai sitten hän saattaisi kuolla nälkään. Mistäpä sitä tietäisi, milloin hän rikkoisi yhden jaloistaan eikä kykenisi saamaan enää kiinni puolikuolleita hiiriäkään? Näiden kahden asian ajattelu sai Kehrääjän hermostuneeksi, tuntui kuin kasa muurahaisia olisi muuttanut asumaan hänen lyhyeen turkkiinsa. Nytkin hän joutui väristelemään turkistaan pois tätä ikävää tunnetta, pakoilemaan sitä matkallaan kohti klaanikissoja. Metsäkissoja. Mitä lie.

Kehrääjä käveli rauhallista vauhtia eteenpäin ja aina välillä loikkasi satunnaisen kiven päälle, etsien katseellaan niitä maamerkkejä jotka kissat olivat ohimennen maininneet. Tämä nuori kolli oli ehkä huonoin mahdollinen suunnistaja koko kissojen asuttamalla alueella mutta oli vannonut itselleen ettei kääntyisi enää takaisin. Hän ei voisi kääntyä takaisin löytämättä näitä kirottuja metsäkissoja. Ajatus elämästä siellä ei jättäisi häntä rauhaan ja saisi jokaisen päivän vain tuntumaan entistä ahdistavammalta. Kehrääjä toivoi yhä saavansa paikan metsäkissojen rivissä ongelmitta mutta epäilyksen palatessa hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi miettimään sitä mahdollisuutta, että saisi heti lähtöpassit ja muutaman uuden haavan jota nuoleskella. Mihin hän sitten menisi, takaisin niiden entisten klaanikissojen luokseko neuvoja kyselemään? Ei ikipäivänä.
Hännänheilautuksella kolli hyppäsi alas kiveltään ja jatkoi hidasta tallusteluaan, aina välillä pysähtyen tutkimaan jotakin pientä ja täysin turhaa. Hän tiedosti täysin vain hidastavansa matkaansa, muttei jostakin käsittämättömästä syystä tahtonut nopeuttaa matkaansa. Hän arveli syynä olevan aikaisemmat epäilykset poiskäännyttämisestä mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Matka ei nopeutunut, vaikka hän kuinka heitti epäilykset uudelleen ja uudelleen siihen pimeään nurkkaan pääkopassaan, jossa olivat pentuna kuullut kauhutarinat ja selvät valheet muilta kissoilta.

Kehrääjä saattoi harrastaa katastrofiajattelua sekä yliajattelua mutta hän ei ollut hyvä tunteidensa ymmärtämisessä. Itsensä ymmärtäminen oli raskasta, epämukavaa ja likaista. Kun tarttui yhteen ajatukseen, täytti se kaiken tilan eikä jättänyt rauhaan. Aivan kuten jonkinlainen mutaklöntti turkissa, joka tarttui karvoihin ja lopulta oli helpompi repäistä irti kokonainen karvatuppo kuin yrittää selvittää pieniä takkuja. Sama asia toimi tunteiden kanssa. Oli helpompi vain sivuuttaa ne, irottaa kuvitteellinen tunnetukko muista ajatuksistasi ja kätkeä se kuvitteellisen seinän taakse. Ajatusten kohtaaminen ja selvittäminen oli raskasta, eikä todellakaan hyödyllistä tekemistä. Tämä jatkuva hidastelu oli taas kuin mutainen karvatuppo. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sivuuttaa sen olemassaoloa, sillä seuraavat askeleet tulisivat määräämään mitä Kehrääjän tulevaisuudessa tapahtui. Ehkä asioita olisi kuitenkin voinut selvitellä ENNEN kuin Kehrääjä oli lähtenyt pienelle seikkailulleen klaania etsimään. Nyt oli vähän myöhäistä. Ikävä tunne vatsanpohjassa teki hiljalleen tietä rintaan, jossa se sitten taas kuristaisi tehden matkasta kymmenen kertaa vaikeampaa.

Kollin askeleet olivat taas hidastuneet huomattavasti. Hän heräsi ajatuksistaan vasta linnun laskeutuessa aivan hänen eteensä. Se vaikutti tutkivan jotakin maassa, täysin sokeana vieressä seisovalle kissalle. Käytös oli Kehrääjän mielestä outoa ja hän tunsi omatunnon pistoksen kyyristyessään hyppyyn. Puolivahingossa hän astui kepin päälle ja lintu käänteli muutaman sekunnin päätään paniikkissa, lentäen sitten tiehensä huomatessaan Kehrääjän. Kolli nousi kyyryasennostaan ja ravisteli turkkiaan, eikä ajatellut lintua sen pidempää. Hän löytäisi varmasti muutakin syötävää - sellaista, joka oli täysissä voimissa. Lintu oli varmaan ollut sairas ja jos hän tosiaankin oli nyt lähestymässä metsäkissojen aluetta, oli parempi olla tappamatta mitään.

Kehrääjä jatkoi tallusteluaan eteenpäin, taas hyppien suurille kiville aina mahdollisuuden ilmestyessä eteen. Alue näytti entisten klaanikissojen kuvailemalta alueelta. Mikä parempaa, aurinkokaan ei ollut vielä päättänyt aivan kokonaan päivän matkaansa taivaalla. Kehrääjä ei tiennyt, kannattaisiko hänen etsiä heti ensimmäisenä tassuihinsa joku kissa kenelle puhua vai nukkua yön yli puussa. Ensimmäinen vaihtoehto voisi tuntua uhkaavalta illan tehdessä tuloaan mutta mitä jos kissat löytäisivät hänet reviiriltään ja suuttuisivat aamulla? Kehrääjän teki mieli repiä maa tassujensa alla, sillä jokainen päätös oli niin suuren yliajattelun takana ettei missään tuntunut olevan järkeä. Yksi asia oli kuitenkin varmaa - tämä oli hänelle kuvailtu alue, joten eksynyt kolli ei ollut. Se oli parempi kuin ei mitään. Jollei Kehrääjä olisi ollut repeytämässä kahteen suuntaan päätöstensä kanssa, olisi hän varmasti pomppinut ilosta aina taivaaseen saakka.

Nukuin Jupiterin lämpimän kehon vieressä kuono hautautuneena hänen turkkiinsa. Kolli tuhisi unessaan. Katselin auringonnousua onnellisena. Tuulen vire leikitteli turkeillamme ja lennätti lehtiä pari hännän mittaa kerrallaan. Tiesin matkamme olevan loppuvaiheillaan. Jotenkin tunsin sen kuinka kissat kotopuolessa olivat päiväpäivältä lähempänä. Joskus toivoin, ettemme löytäisi klaaneja sittenkään, koska Jupiterin vierellä oli niin ihanaa olla vaikkemme olleet edes kumppaneita - vielä. Kollin tuoksu leijailli ymärilläni ja sekoittui omaani ja metsän tuoksuun juuri täydellisesti. Mitä tapahtuisi, kun löytäisimme klaanit? Mietiskelin hiljaa itsekseni.
Jupiter alkoi heräillä pikku hiljaa ja hänen haukotellessaan nostin pääni hänen turkistaan. “Huomenta”, kehräsin haukotellen. Jupiter nousi pystyyn ja kehräsi takaisin. Hymyilin ja nousin myös pesästä. “Olisiko mitään jos menisin seikkailemaan yksin tällä kertaa?” kysyin hiljaa. “En tarkoita mitään pahaa!” kiirehdin sanomaan, kun Jupiter loi kasvoilleen pettyneen ilmeen. “Kai se käy”, kolli sanoi hymyillen hieman epäaidosti. Kosketin hännälläni hänen lapaansa nopeasti ja hyppelehdin saniaistenlehtien sekaan. Auringon säteet siivilöityivät oksien ja lehtien välitse maahan ja kulkivat turkkini ylitse, kun puikkelehdin eteenpäin nopeilla syöksähtävillä liikkeillä. Loikkasin kaksijalkalan kivisen aidan päälle lennähtäen ja laskeutuen siististi vauhdista. Tiesin kaksijalkojen olevan vaarallisia mutten välittänyt. Taiteilin kiviaidalla ja katselin ympärilleni. Jossain kauempana haukkui koira mutten välittänyt koska en menisi sen syvemmälle kaksijalkalan syövereihin.
Seikkailin vielä hetken ympäriinsä, kunnes pysähdyin lepäämään ja syömään. Jäljitin yhden hiiren nopeasti ja tapoin sen siistillä puraisulla. Nautin viherlehden ajalta pulskistuneen hiiren rauhallisesti ja jäin lepäämään lehtien alle lähelle paikkaa, johon olin jättänyt Jupiterin aamusella. Hiiri oli lihava ja meni helposti alas.
Kun olin saanut mahani täyteen ja lihakseni rennoiksi, nousin ylös. Huomasin olevani huomattavasti huonomassa kunnossa kuin olin ollut klaaneissa, koska saalistaminen uusilla aluella ei vaatinut paljoa ja rento käveleskely jäi aika vähiin niinä päivinä joina emme liikkuneet oikeasti paikasta toiseen. Venyttelin etutassujani ja lähdin etsimään juotavaa.
Pian löysin lammen, josta sain juodakseni puhdasta ja raikasta vettä - aivan toisenlaista kuin kaksijalkalassa silloin, kun olin jäänyt loukkuun sen hirveän kaksijalan luokse, joka oli kuitenkin myöhemmin tuonut Jupiterin luokseni. Olimme paenneet yhdessä ja nyt olimme tässä - lähempänä klaaneja kuin ikuisuuksiin; minä vain tunsin sen luissani! Olin varma, että löytäisimme klaanit ennen lehtikatoa. Lehti sade oli todellakin jo aluillaan ja se ilmeni sateilla ja kylmenevillä säillä. Vettä alkoi juuri tiputtaa taivaalta ja tajusin ettei meillä ollut suojaa! Lähdin nopeasti kohti pesäpaikkaamme.
Jupiter oli myös lähtenyt omille teilleen mutta palaisi varmaan jossain kohtaa. Etsiskelin sateensuojaista paikkaa hetken aikaa mutta tuloksetta. Pian turkkini oli jo läpimärkä ja mielialani laskenut maihin. Märkä maaperä muuttui hiljalleen mudaksi tietyistä kohdista ja kaikki muta, jonka päältä erehdyin kävelemään tarttui käpäliini raskaiksi möykyiksi. Vesi huuhteli möykyt pois nopeasti mutta olisin mieluummin pitänyt ne siinä, kuin tullut läpimäräksi.
Sade laantui nopeasti mutta aurinko oli jo laskenut ja ilma oli kylmä. Tämä ei ollut todellakaan minun päiväni! Olin onnekseni löytänyt kuusipuun ja kaivautunut sen juuriin syvälle havuihin. Ajatus siitä, että saattaisin ihan kuun tai parin päästä olla taas perheeni ja Lumikkoviiksen ja Huomenkyyhkyn luona sai minut pitämään kiinnostukseni yllä! En muuten olisi edes halunnut palata klaaniin mutta ystäväni ja perheeni olivat siellä ja vaikka sydäntäni särki ajatella näin niin jättäisin vaikka Jupiterin yksin klaanini ja perheeni ja ystävieni vuoksi. Sukuni oli klaanissa eikä siellä ollut tilaa erakkokumppanille saati puolielämälle ja salaiselle tapailulle klaanin rajojen ulkopuolella. Nyt ainoa toiveeni oli, että olisin saanut kasvaa klaaniissa mutta onneksi pentuaikani oli mennyt leppoisasti pentutarhassa ja leikkiessä veljeni Sielutassun kanssa. Olikohan veli saanut jo oman soturinimensä? Kaipasikohan hän minua? Hän ei edes tiennyt, että olin elossa. Mutta toisaalta en tiennyt itsekään oliko hän elossa tai oliko tämä se elämä, jonka haluaisin vai pitäisikö minun palata oikean sukuni luokse. Tiesin sisimmissäni aina kuuluvani klaaniin, joka kasvatti minut - Kuolonklaaniin. Ja haluaisin kasvattaa pentuni siellä turvassa, jonkun kollin kanssa. Mitäköhän Orvokkisydämelle kuului? Entä Huomenkyyhkylle? Entä Pikkukaaokselle? Emo ja isä olivat varmasti olleet suunniltaan huolesta minun kadottuani sinä pahaisena päivänä. Nyt onneksi tiesin, ettei se ollut syyni vaan se kaksijalka, joka minut nappasi oli varmasti ollut sellainen “kissa rankkuri” Jupiterin sanojen mukaan. Toivoin Jupiterin löytävän paikalle jossain kohtaa mutta en jaksanut nyt muuta, kuin nukkua. Sulin silmäni. Olin onneksi lähellä paikkaa jossa olimme Jupiterin kanssa eronneet, joten hän löytäisi minut pian. Olin jopa jättänyt hajujälkiä sateen loputtua joten se olisi helppoa. Nukahdin juurakkoon.

Kharon oli pelastanut minut hukkumiselta. Tärisin rannalla turkki ihoa vasten liimautuneena ja kylmissäni, mutta kolli sen kuin jaksoi ilkkua uintitaidottumuuttani. Jos en olisi ollut niin viluissani, olisin antanut hänen kuulla kunniansa.
"Kuka muka on väittänyt, että olen luonnonlahjakkuus?" sihahdin takaisin ja ravistelin turkkiani pontevasti. Pidin huolen siitä, että vesipisarat lensivät Kharonin päälle asti. Viekas virne nousi naamalleni, kun katsahdin kolliin uudestaan: "Vai olenko minä todellakin sinun mielestäsi niin lahjakas?"
Kharonin ilme tuimeni. Naurahdin ja kävin istumaan vähän horjahtaen. Vesi oli tehnyt turkistani raskaan ja lihaksistani hyytelöä. "Olet kyllä oikeassa - en minä Mesitähdelle vedessä pärjäisi. Täytyy vain toivoa, että olen perinyt surkeat uintitaitoni häneltä", mau'uin vitsikkäästi.
Jostain kauempaa kuului kaksijalkojen ääniä. Käänsin korviani niiden suuntaan, mutta en noussut seisomaan, sillä ne kuuluivat niin kaukaa, ettei niistä olisi meille uhkaa. Siirsin katseeni takaisin Kharoniin, joka seisoi edelleen vähän matkan päässä minusta. Hänen paksusta turkistaan tipahteli vesipisaroita.
Liikahdin takajalkojeni päällä ja emmin hetken, ennen kuin sanoin: "Kiitos kun pelastit minut." Kiitokseni oli vilpitön huolimatta Kharonin vahingoniloisesta asenteesta hätääni kohtaan. Kolli olisi voinut jättää minut hukkumaan halutessaan. Toisaalta, Keijukainen olisi varmasti etsinyt kollin käpäliinsä ja nirhannut tämän, jos niin olisi käynyt. Olin joka tapauksessa kiitollinen - ja vähän myös ärsyyntynyt.
"No, uimamestari, haluatko näyttää minulle, miten se oikeasti kuuluu tehdä?" kysyin ja katsoin Kharonia haastava virne naamallani. "Ehditkin jo tehdä alkulämmittelyt, joten lopun pitäisi käydä leikiten."

//Kharon?

Höyhen: 6kp -

Härmä: 7kp -

Päivänsäde: 17kp -

Nefiri: 8kp -

Rubiini: 16kp - Pisteet soturi-ikäisyyteen kasassa!

Jupiter: 7kp -

Pähkinä: 12kp -

Kharon: 18kp -

Loisketassu: 9kp -

Keijukainen: 7kp -

Roska: 22kp! -

"Herätys, pikkuinen", Leopardin pehmeä ääni herätti minut. Raotin hitaasti silmiäni ja kohtasin leopardikuvioisen naaraan vaaleanvihreän katseen.
"Keijukainen määräsi sinut kujapartioon Arven, Deimoksen, Silverin ja Menninkäisen kanssa", naaras kuiskasi lämpimällä äänellään ja sipaisi karhealla kielellään päälakeani. Veätydyin nopeasti pois naaraskissan luota ja kampesin itseni pystyyn. Notkistin selkäni isoon venytykseen ja haukottelin väsyneenä. Leopardi jatkoi matkaansa kohti pentuetovereitani, jotka nukkuivat vieretysten parin hiirenmitan päässä minusta. Kolme ikätoveriani viihtyivät lähekkäin, mutta minä tykkäsin nukkua yksin.
Räpyttelin yhä unisia silmiäni ja käänsin katseeni Leopardin laikukkaasta turkista pesän uloskäynnille, jossa kujapartion muut jäsenet jo odottivat. Nousin ylös ja lähdin kävelemään partiota kohti. Kohtasin Arven ainoan silmän terävän katseen, sillä oletin arpiturkkisen kissan johtavan partiota. Kun saavuin paikalle, Arpi käski muun partion perässään ulos pesästä.
Loikin ketterästi tuttua reittiä alas ikkunalta, joka toimi pesän sisäänkäyntinä. Arpi odotti kujalla hetken, että kaikki partion jäsenet olivat päässeet ulos.
"Miten on Roska, pärjäätkö kujapartiossa jo ilman ohjausta?" Arpi kohdisti harmaansinisen katseensa minuun. Inhosin sitä, kuinka myös kolme muuta silmäparia kääntyi minun puoleeni. Tämä oli vasta kolmas kujapartioni, ja todennäköisesti olisin kaivannut vielä hieman ohjeistusta, mutten halunnut tehdä itsestäni numeroa, joten päädyin vastaamaan helpomman vaihtoehdon:
"Pärjään." Arpi nyökkäsi tyytyväisenä.
"Siinä tapauksessa sinä saat pysytellä joukon hännillä ja tarkkailla selustaamme", vanha oranssiturkkinen kolli tokaisi ja viittoi partion perässään isommalle kadulle. Arven antama vastuu sai vatsassani muljahtamaan. Tiesin, että mikäli suoriutuisin tästä huonosti, Menninkäinen pitäisi huolen, että jokainen yhteisön jäsen tiesi minun mokanneen. Se jos joku tuntui inhottavalta ajatukselta, että muut kissat mulkoilisivat minua ja kuiskisivat hiljaa selkäni takana. En halunnut huomiota muilta. Mitä huomaamattomampi olin, sen parempi.
Muiden tarkkaileminen oli lempipuuhiani, mutta tämä tehtävä tuntui haastavalta. Nyt minulla ei ollut tiettyä kohdetta jota seurasin, vaan jouduin etsimään ympäristöstämme mahdollisia vaaroja. En ollut edes varma, tunnistaisinko lähestyvää vaaraa mikäli kohtaisimme sellaisen. Tiesin, että kaksijalat, hirviöt ja koirat olivat liian lähelle tullessaan vaaraksi meille, mutta Leopardin sanojen mukaan kaksijalkala oli täynnä erilaisia vaaroja.
Yritin rentoutua ja etsin katseellani kujilta tuntemattomia kissoja tai meitä lähestyviä vaaroja, mutta mitään ei näkynyt. Välillä katseeni harhautui edessäni kulkevaan Menninkäiseen. Kolli käveli eteenpäin ylväänä häntä ja leuka kohti taivasta. Hänen liikkeensä muistuttivat enemmän tanssia kuin kävelyä, niin keveästi leopardilaikukas kolli liikkui. Ulkonäöltään ja eleiltään hän oli ilmiselvästi Leopardin poika, mutta mikään muu hänessä ei viitannut moiseen. Menninkäinen oli kunnon lörpöttelijä, joka puhui mitä sylki suuhun toi. Joka käänteessä hän oli ärsyttämässä muita tai tekemässä jekkuja, jotka eivät olleet hauskoja muiden kuin hänen itsensä mielestä.
"Haloo? Lakkaa toljottamasta senkin hiirenaivo", huomaamattani Menninkäinen oli kääntänyt katseensa minuun ja hänen terävä ärähdyksensä sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Kohtasin erakkokissan kullanruskean katseen empimättä.
"Ei sinun pitänyt minua tarkkailla, vaan selustaamme", leopardilaikukas kolli pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään ja heilautti häntäänsä niin, että se oli vähällä osua minua kasvoihini. Hidastin tahtiani hieman pidentääkseni välimatkaa edelläni kulkevaan kolliin. En vaivautunut vastaamaan hänelle mitään, sillä tiesin kollin yrittävän vain provosoida minua. Käänsin vain kylmänviileästi katseeni pois Menninkäisestä ja silmäilin kujaa, jota pitkin parhaillaan kuljimme. Aurinko oli vasta nousemassa, joten kaksijalkalassa oli yhä hämärää. Suurimmilla kaduilla loisti yhä pienet auringot, jotka valaisivat öistä kaksijalkalaa.
"Tiesitkö, että olet aika tylsää seuraa? On kohteliasta edes vastata, kun vanhempi kissa puhuttelee", Menninkäinen jatkoi tuhahtaen. Kohotin välinpitämättömänä kulmiani ja pudistelin huvittuneena päätäni. Menninkäinen oli yhteisön täysikasvuisista kissoista yksi kokemattomimmista sekä nuorimmista, ja nyt hän jo kuvitteli itsestään liikoja.
"Ei minulla ole sinulle mitään asiaa", lausahdin mahdollisimman rauhallisesti, yrittäen olla ärsyttämättä Menninkäistä. Kolli hidasti tahtiaan ja jättäytyi minun vierelleni, ja jäimme hieman jälkeen muusta partiosta. Erakon kullanruskea katse porautui minuun ja hän näytti siltä, että voisi koska tahansa hyökätä kimppuuni.
"Eikö sinulle ole opetettu käytöstapoja? En ihmettele, kun olet minun emoni kasvattama", Menninkäinen murahti painottaen sanoja 'minun emoni.' Siristin silmiäni ja kohautin lapojani.
"Näköjään ovat käytöstavat unohtuneet myös sinulta. Eikö sinun emosi opettanut, että nuoremmille täytyy näyttää hyvää esimerkkiä?" vastasin koppavasti, päättäen samalla lähteä mukaan Menninkäisen typerään leikkiin. Samalla vilkuilin edellämme kulkevia Arpea, Deimosta ja Silveriä, jotka eivät näyttäneet välittävän juttelustamme. Sitten silmäilin hetkisen ympäristöämme, kun ylitimme suuremman ukkospolun ja suuntasimme kohti kaksijalkalan laitamia. Kun pääsimme alueelle, jossa kaksijalanpesät olivat puisia, pienempiä ja toisistaan kauemmas rakennettuja, käänsin katseeni takaisin Menninkäiseen. Kollin kasvoilla oli nyrpeä ilme, ja tämä selvästi halusi jatkaa keskustelua. Kollin kullanruskea katse kohdistui taas pienen hetken kuluttua minuun.
"Minulla sentään on emo! Sinullapa ei ole vanhempia ollenkaan, kun Mäihäkin pitää enemmän minusta kuin omista pennuistaan", Menninkäinen ilkkui tyytyväisesti virnuillen. Hän tosiaan näytti olevan ylpeä siitä, miten kekseliään loukkauksen hän oli heittänyt ilmoille. Hänen epäonnekseen solvaus ei tuntunut missään. Olin itse asiassa jopa tyytyväinen siitä, että olin lähestulkoon orpo. Leopardi oli kasvattanut minut ja sisarukseni, mutten muistanut emostamme mitään. Tiesin Mäihän olevan isämme, muttei hän koskaan ollut ottanut varsinaista isän roolia.
"Ei se minua haittaa, sinä voit kyllä pitää Mäihän, en minä häntä kaipaa", tokaisin lapojani kohauttaen. Menninkäinen katsoi minua hetken aikaa, kunnes kolli kiristi taas tahtiaan ja otti vanhan paikkansa partiossa. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kolli oma-aloitteisesti jätti minut rauhaan. Jos Menninkäisen kaltaisille öykkäreille näytti, että heidän sanansa saivat aikaan pienenkin reaktion, ei heistä päässyt koskaan eroon. Sitä eivät olleet Hento ja Hyökyaalto tajunneet, sillä Menninkäinen oli edelleen vähän väliä heidän kimpussaan.
Kaksijalkalan raja häämötti edessämme. Katselin metsään kiinnostuneena. Keijukainen oli sanonut, ettemme saisi poistua kaksijalkalasta ennen kuin osasimme liikkua siellä kunnolla. Sen jälkeen joku entisistä metsäkissoista alkaisi kaiketi opettamaan meitä liikkumaan metsässä. Yhteisön suunnitelmien mukaan jättäisimme oikean hetken tullen kaksijalkalan hetkellisesti taaksemme. Keijukainen halusi kostaa Eloklaanille, jonka vuoksi meidänkin olisi hylättävä oma kotimme. Toisaalta minua kiehtoi ajatus uudenlaisesta elämästä ja kissoista, jotka elivät metsässä.

Partion ollessa viimein ohi, aurinko porotti jo korkealla taivaalla. Emme olleet kohdanneet vihollisia tai mitään muutakaan poikkeavaa, joten olin omasta mielestäni suoriutunut Arven antamasta tehtävästä melko hyvin. Menninkäinenkin oli älynnyt pysyä hiljaa loppupartion ajan.
Loikin muiden perässä sisään rähjäiseen kaksijalanpesään, jonka alataso suorastaan kuhisi kissoja. Nopealla silmäyksellä jokainen kujakissayhteisön jäsen näytti olevan paikalla. Avara tila tyhjeni kuitenkin nopeasti, kun Keijukainen, Mäihä ja Arpi suuntasivat yläkertaan, yksi kujapartio ulos pesästä ja Päivänsäde ja Kharon pian heidän jälkeensä omille teilleen. Ruokaa etsinyt partio oli tuonut löytönsä tilan keskustaan. Olin yllättynyt, sillä kaksijaloilta jääneiden jätteiden lisäksi lattialla makasi eloton siimahäntäinen hiiri. Nappasin sen empimättä hampaisiini ja siirryin kaluamaan saalista kauemmas muista.

Kharon seurasi sivusta, kuinka Päivänsäde asteli itsevarmasti kohti vettä. Erakko oli yllättynyt, kuinka helposti naaraskissa asteli kylmään veteen ja askel askeleelta vain syvemmälle. Kharon oli aiemminkin käynyt lammella uimassa, joten hän tiesi pohjan olevan äkkisyvää. Kolli oli juuri varoittamassa Päivänsädettä siitä, mutta naaras oli liikkunut liian nopeasti. Harmaa turkki katosi veden alle ja alkoi armoton räpiköinti. Vettä roiskahteli ympäriinsä, välillä Päivänsäde hävisi näkyvistä ja välillä Kharon erotti jonkun kissan ruumiinosista.
Empimättä Kharon syöksähti nopeasti kohti lampea ja pulahti veteen. Vesi kasteli paksun turkin nopeasti. Kylmyys tuntui inhottavalta iholla, mutta Kharon ei pysähtynyt. Hän ui nopeasti Päivänsäteen luokse ja yritti saada otetta naaraan turkista. Se oli huomattavan vaikeaa, sillä Päivänsäde räpiköi holtittomasti yrittäessään löytää tietään pinnalle. Kharon väisteli parhaansa mukaan naaraskissan potkuja, mutta molempien epäonneksi Päivänsäteen jalka iskeytyi suoraan vasten laikukkaan kollin kasvoja. Kharon oli vähällä vetää vettä henkeensä, joten tämän oli peräännyttävä ja käytävä pinnalla.
Erakko ui takaisin pintaan ja veti syvään henkeä. Hänen katseensa kääntyi kohtaan, jossa Päivänsäde yhä räpiköi. Kolli huomasi, miten naaraan liikkeet alkoivat hidastua. Hän tiesi, että nyt olisi toimittava nopeasti. Kharon puri hampaansa yhteen ja sukelsi taas pinnan alle kohti Päivänsädettä. Hänen onnistui väistää erakkonaaraan vettä halkovat käpälät ja tarttua kiinni naaraan niskanahkaan. Kenties Päivänsäde ymmärsi avun tulleen tai sitten hän menetti tajuntansa, mutta naaras lopetti sätkimisen heti siihen paikkaan. Kharon ui takaisin pintaan ja etsi katseellaan rannan, josta he olivat tulleet veteen. Kolli kauhoi voimakkaasti käpälillään vettä ja potki takajaloillaan vauhtia. Pian jalat ylsivät jo pohjaan, ja erakko kantoi Päivänsäteen rantaan.
Hän pudotti naaraan kuivalle maalle ja ravisteli turkiltaan enimmät vedet pois. Päivänsäde alkoi yskiä armottomasti, ja pian tämä kampesi itsensä jo huterille jaloilleen. Naaraan koko keho tärisi holtittomasti, kun tuo nosti tummansinisen katseensa Kharoniin. Kollin kasvoille piirtyi hänen tahtomattaan vahingoniloinen virne. Kerrankin hän oli jossain parempi kuin Päivänsäde, joka oli itse täydellisyys.
"Mitä sinä virnuilet?" naaras kivahti ja yskäisi vielä muutaman kerran. Kharon kohautti lapojaan.
"Et näköjään olekaan luonnonlahjakkuus kaikessa", valkoturkkinen kolli kiusasi naurahtaen, "tiedätpähän ainakin, ettei sinun kannata ottaa Mesitähdestä mittaa vedessä; häviäisit ennen kuin hän edes ehtii koskea sinuun."

//Päivi?

Kissan kysymys sai minut hätkähtämään. "En minä välitä." sanoin. En ollut ajatellut asiaa niin, että joutuisin taas Kuolonklaaniin. "Luulisi kuolonklaanilaisen välittävän." Leimusilmä totesi ja katsoi minua silmiin. "Miten niin?" kummastelin. Leimusilmä ei vastannut. Käpälääni oli kiedottu side. "Etkö halua mennä sinne?" Leimusilmä kysyi ja vilkuili minua kysyvästi. "Miksi muuten olisin lähtenyt erakoksi?" haastoin. "Ja en, en halua!" "Onko sinua kohdeltu kaltoin siellä?" Leimusilmä tiedusteli. "Ei ole." naukaisin. "Miksi sitten lähdit sieltä?" Leimusilmä kysyi taas. Minua alkoi painostaa. "Siksi että elämä oli siellä tylsää." sanoin. "Ei minua kiinnosta, vaikka Punatähti lähettäisi kymmenen etsintäpartiota perääni." "Ei minua silti kukaan oikeasti kaipaa." "Kuka on mestarisi?" Leimusilmä kysyi. "Kalmakuu." vastasin kylmästi. "Tai oli." Leimusilmä näytti mieteeliäältä. "Ehkä sinun olisi parasta jäädä tänne yöksi." hän sanoi. "Luuletko muka, että haluaisin." ajattelin mulkoillen Leimusilmää. Leimusilmä tuntui arvaavan ajatukseni. "Sitten lähdet klaanitoveriesi luo." Mietin, miten raivostunut Kalmakuu olisi. En tiennyt. Olisin varmasti rutkasti muita jäljessä. Olisivatko Pyörrepentu ja Toivepentu..nyt jo varmaan -tassuja jo sotureita? Miten oikein selviäisin tästä?

"Leimu?"

Kuuntelin tyytyväisenä Härmän tarinaa siitä, miten eloklaanilainen oli surmannut hänen emonsa. En olisi uskonut eloklaanilaisen alentuvan moiseen, ja pieni epäilys hiipi mieleeni. Tyrskytiikeri oli karkotettu Eloklaanista, kun tämä oli tappanut kissan, joten tarina kuulosti uskomattomalta. En vaivautunut mainitsemaan asiasta uudelle tuttavuudelle, sillä hänen kaunansa Eloklaania kohtaan oli hyväksi yhteisölle ja suunnitelmallemme. Sillä verukkeella saisimme Härmän varmasti mielellään liittymään joukkoihimme.
"Taisinkin kertoa sinulle, että osaan parantaa. Luulen, että taidoistani voi olla teille hyötyä. Toisaalta näin hienosta kissajoukosta varmasti löytyy joku minua kyvykkäämpi. Vai kuinka?" kolli tokaisi kohdistaen katseensa minuun. Vastasin erakon katseeseen heikko hymy kasvoillani, yrittäen lukea Härmän vakavaa ilmettä. Olin varma, että kolli yritti päästä vain hyvään asemaan silmissäni. Kenties kissa osasi vain muutaman parannusniksin ja yritti luikerrella sen avulla suosiooni.
"Niin, ei meillä ole varsinaista pulaa parannustaitoisista kissoista", tokaisin lapojani kohauttaen, "me emme tarvitse parantajia, vaan taistelijoita. Eloklaania ei kukisteta parannustaidoilla, vaan älyllä ja tarvittaessa raa'alla voimalla. Osaatko sinä taistella?" Pidin ääneni rauhallisena, mutta katseeni oli tiukka. En halunnut antaa Härmän kuvitella, että hän olisi meille korvaamaton, vaikka todellisuudessa Arpi mahtoi olla ainoa parannustaitoinen kissa yhteisössä. Arpikin alkoi jo olla vanha, joten parantaja olisi hyvä lisä joukkoihimme, jos hän vain osaisi pitää huolta itsestään. En halunnut matkalle kissaa, joka roikkuisi toimeettomana mukanamme syöden meidän ruokamme vain siksi, että joku ehkä saattaisi loukkaantua ja tarvita häntä.
"Osaan kyllä", harmaaraidallinen kolli nyökäytti päätään. Väläytin kissalle pienen hymyn ja nyökkäsin tyytyväisenä.
"Sepä hyvä, sovit siis erinomaisesti joukkoihimme", kerroin hymyillen ystävällisesti. En tiennyt oliko raidallinen kolli jo käsittänyt sen, ettei hän saanut itse valita liittymistään, mutta pian se ainakin selviäisi.
"Koska olet uusi täällä, et saa liikkua kaksijalkalassa omin päin. Joku yhteisön jäsenistä kulkee siis koko ajan mukanasi, kunnes osoitat olevasi luottamuksemme arvoinen. Jatkossa et poistu kaksijalkalan ulkopuolelle ilman minun lupaani. Ymmärrät varmasti, että meidän on oltava varuillamme. Jokainen uusi tulokas saattaa olla vihollinen, joka juoksee suorinta tietä kertomaan aikeistamme Mesitähdelle, kun silmä välttää", huokaisin tiukka ilme kasvoillani. Todellisuudessahan asia ei ollut ihan näin, mutta kenties näin Härmä suhtautuisi hieman positiivisemmin siihen, että joku hengittäisi jatkossa hänen niskaansa koko ajan.

//Härmä?

Pähkinä ei kertomansa mukaan ollut koskaan nähnyt kaksijalkoja, mikä kuulosti Rubiinista vähän kummalliselta. Ehkä se johtui siitä, että Rubiini itse oli entinen kotikisu ja asunut yhden sellaisen kanssa monia kuita sitten. Välillä hän näki Ukkoa unissaan ja aamulla herätessään muisti, miten paljon kaipasikaan vanhaa kaksijalkaa. Ukon ajatteleminen toi hänen mieleensä myös Safiirin ja Byronin ja heidän huolettoman yhteiselonsa ennen tulipaloa, joka oli muuttanut kaiken.
“Kaksijalkoja ei ole syytä pelätä”, Rubiini maukui sitten, sillä tottahan se oli - ainakin hänen omien kokemustensa pohjalta. Hän ei ollut ikinä törmännyt yhteenkään kaksijalkaan, joka olisi halunnut tehdä pahaa hänelle. Toki Päivänsäde oli joutunut kerran Kharonin kanssa niiden kaappaamaksi, mutta Rubiini oli aivan varma, etteivät ne olleet tarkoittaneet mitään pahaa. Olivathan he lopulta tulleet takaisin, eikä kaksijaloista oltu kuultu sen koommin.
“Kaksijalkalassa liikkuessa tulet törmäämään kaksijalkoihin tahtomattakin. Tämä on niiden asuinaluetta. Jotkut niistä antavat jopa ruokaa meille!” hän jatkoi ja muisteli niitä kertoja, kun oli kerjännyt kaksijaloilta ruokaa ennen yhteisöön saapumista. “Yleensä yhteisön jäsenet kuitenkin pyrkivät välttelemään niitä, emmekä mene niiden lähelle, ellei ole aivan pakko.”

//Pähkinä?