Ei tarvinnut olla mikään ajatustenlukija, että tajusi Kharonin yrittävän päästä eroon minusta. Hän oli minua huomattavasti nopeampi ja - ikävä myöntää - kovemmassa kunnossa, minkä kolli vaikutti tiedostavan itsekin. Minulla oli kova työ jo pelkästään pysyä hänen perässään, mutta sitkeyteni ja lujan tahtoni ansiosta onnistuin lopulta siinä.
Seuraavaksi suuntasimme läheiselle lammelle, jossa meidän oli tarkoitus uida. En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vesi ei ollut minulle sinänsä mitenkään erityisen vieras elementti - sitä satoi taivaalta aina silloin tällöin. Uiminen sen sijaan oli aivan toinen juttu. En ollut varma, osasiko kukaan muu yhteisöstä Kharonin lisäksi uida, ja vaikka olisi osannutkin, minä en ainakaan osannut. Toisaalta, jos Kharon osasi uida, niin kyllä minäkin oppisin. Olihan minulla muutenkin tapana olla häntä parempi asioissa, jotka hän minulle opetti.
Tultuamme lammen luo silmäilin edessäni aukeavaa näkymää arvioivasti. Vesi oli värjäytynyt punertavaksi laskevan auringon valosta, ja paikoin sen pinta väreili tuulenvireen pyyhkäistessä sen ylitse. Pieni hymy levisi naamalleni - ei mikään noin kaunis voinut olla kovin vaarallinen. Uiminen kävisi varmasti yhtä helposti kuin pentujenleikki.
"Sinä ensin", Kharon maukui ja katsoi minua hieman haastava katse eriparisilmissään. Vastasin kollin haasteeseen hymähtäen.
"Jos kerran vaadit."
Astelin lammen rantaan itsevarmasti. Pysähdyin hetkeksi nauttimaan kasvoilleni puhaltavasta iltatuulesta, ennen kuin laskin toisen etukäpäläni veteen. Kylmä vesi sai jokaisen karvani nousemaan pystyyn aina hännänpäähän saakka. Tunsin Kharonin arvostelevan katseen polttavan turkkiani. Itsevarmuuteni rapisi silmissä, mutta minulla ei ollut pienintäkään aikomusta näyttää sitä herra Synkistelijälle. *Kyllä sinä osaat, Päivänsäde*, kannustin itseäni astuessani kokonaan veteen.
Rannan tuntumassa vesi ei vielä ihan yltänyt vatsaani. Tätä tuskin laskettiin vielä uimiseksi, joten minun pitäisi mennä syvemmälle. Luita ja ytimiäni nakertavasta kylmyydestä huolimatta kahlasin päättäväisesti eteenpäin.
Yhtäkkiä tunsin pohjan katoavan tassujeni alta ja humpasin veden alle. Paniikissa vedin vettä henkeen ja pyristelin pintaa kohti, jonka suunnasta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Vettä oli joka puolellani, ihan kuin se olisi nielaissut minut sisäänsä.

//Kharon?

"Tyrskytiikeri on yksi Päivänsäteen kasvattajista ja arvatenkin kertonut hänelle paljon metsäkissoista. Hänen ja Järkäleloikan taidot huomioon ottaen voi päätellä, että metsäkissat ovat tosi kova vastus yhteisölle”, arpinen naaras selitti osoitettuaan hännällään kohti kahta kollikissaa pesässä. Nyökkäsin hiljaa ymmärtämisen merkiksi. Rubiini hymyili selvästi ylpeästi itsestään, kun sai olla osa yhteisöä. "Minäkin osaan uida ja taistella", kerroin naaraalle. Pyrin pitämään ääneni ja ilmeeni mahdollisimman kovina mutta en tiedä kuinka hyvin kykenin siihen, sillä Rubiinin ylpeä hymy leveni entisestään. "Osaatko sinä uida?" kysyin itsevarmasti. "Osaan minä jotenkuten." Rubiini sai yhteisön vaikuttamaan kymmenen kertaa paremmalta paikalta kuin se oikeasti tuntui olevan. Ainakin sain syödäkseni kunnolla. "Elämäni erakkona ei ollut parasta mahdollista, koska en oikein osaa saalistaa", selitin. "Olin silloin vielä laihempi ja luisevampi kuin nyt." Turvallisuuden tunne, jonka Rubiini minulle toi oli jotain aivan uskomatonta ja erilaista. Epävarmuus tuntui kaikonneen mutta en oikein uskaltanut vielä rentoutua sillä tässä saattoi piileä jonkinmoinen jäynä. "Onko jotain muuta, mitä minun pitäisi tietää. En ole koskaan asunut kaksijalkalassa saati nähnyt kaksijalkoja", kysyin ja kerroin jotta naaraan olisi helpompi soveltaa tieto minulle. Rubiini näytti pohtivan hetken.
//Rubiini?

Rubiini ilahtui, kun Pähkinä halusi kuulla lisää metsäkissoista. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että naaras alkoi pehmetä hänelle vähitellen. Päivän loppuun mennessä he varmasti olisivat jo ystäviä!
“Minäkään en tiedä heistä paljoa”, Rubiini myönsi ja yritti samalla kaivella mielensä perukoilta tiedonmurusia, joita oli saanut Päivänsäteeltä. “He asuvat kaukana metsässä omilla reviireillään. He elävät isoissa yhteisöissä ja kouluttavat toisiaan eri asioissa: taistelemaan, saalistamaan - ja jopa uimaan! Päivänsäteen mukaan meidän on kasvatettava joukkojamme, mikäli mielimme kostaa heille.”
Pähkinä katsoi häntä kiinnostuneen näköisenä. Rubiini heilautti häntäänsä tyytyväisenä itseensä: Pähkinä haluaisi takuulla jäädä asumaan yhteisöön heidän kanssaan, kun nyt tiesi, että oli osa jotain isoa ja merkittävää. Rubiinista ainakin tuntui mahtavalta voida olla hyödyksi toisille.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka ovat entisiä metsäkissoja”, hän paljasti ja osoitti hännällään vuorollaan kahta kollia, jotka istuivat eri puolilla pesää puuhaamassa omiaan. Se oli varsin kummallista, sillä Rubiini oli tottunut näkemään heidät aina yhdessä. Olikohan heille tullut riitaa?
“Tyrskytiikeri on yksi Päivänsäteen kasvattajista ja arvatenkin kertonut hänelle paljon metsäkissoista. Hänen ja Järkäleloikan taidot huomioon ottaen voi päätellä, että metsäkissat ovat tosi kova vastus yhteisölle”, arpiturkkinen naaras jatkoi ja värähti samaan aikaan innosta ja pelosta ajatukselle.

//Pähkinä?

Olin kävellyt ympäriinsä jo monta päivää. Aurinko paistoi yhä kirkkaasti taivaalla. Halusinko mennä klaaneille? Kuitenkin se oli turhaa. Ei ollut hajujälkiä, ei tassunjälkiä. Arvasin että Punatähti oli kertonut kokoontumisesta katoamisestani. Naurahdin itsekseni. Turha oli etsiä! Pari auringonnousua sitten olin päätynyt pieneen notkoon. Se oli ollut suojapaikkani. Olin maannut siellä verisenä, mutta nyt olin voimissani. Etutassuuni oli kuitenkin tullut viiltoja. Kävelin rennosti metsän vierellä. Kaksijalkalaa ei näkynyt. Kävelin oksien varjossa kohti pientä aukiota. Suuntasin suoraan metsään. Paikka vaikutti oudon tutulta. Olinko käynyt täällä? En kuitenkaan haistanut mitään. Seurasin vain pensaspolkua. Aurinko alkoi hiljalleen painua alas. Päätin etsiä nukkumispaikan. Onneksi oli viherlehti. Muuten olisin kuollut kylmyyteen. Huomasin lehtipuiden kaartuvan ylitseni. Ilma muuttui kylmemmäksi. Käperryin nukkumaan lehtikasaan. Aamulla heräsin auringonvaloon. "Eikä!" ajattelin. Nyt muistin paikan. Olin Eloklaanin reviirillä! "Nyt pakoon." ajattelin. Singahdin ylös. Kuulin rapinaa pensaasta. Haistoin kissoja. Nousin tassuilleni. "Kuka olet?" kuului ääni edestäni. Huomasin edessäni kolme kissaa. En tunnistanut heitä. "Anteeksi, että tungeuduin reviirillenne." sanoin. "Hetkinen!" toinen kissa sanoi ja tuijotti minua. "Oletko sinä Loisketassu?" En ollut varma mitä vastaisin. Lopulta päädyin vastaamaan myöntävästi. "Olen." vastasin. "Siinä tapauksessa sinun kannattaa tulla leiriimme." hän sanoi. "Olen nykyään erakko." sanoin nopeasti. Kävelin heidän perässään kohti leiriä. Kun saavuimme leiriin, eteemme käveli kissa. "Hallavarjo, Hiilihammas, ja Aurinkotassu, kuka hän on?" kissa tiedusteli. "Hän on Loisketassu, Mesitähti." Hallavarjo sanoi ja vilkaisi minuun.

"Kuka vaan saa jatkaa?"

Naaras oli kertonut tarinansa avoimesti minulle ja kuvaillut Keijukaisen ystävällistä tarjousta tuoda kyseiset kissat kotiinsa. En enää muistanut toisesten kissojen nimiä. Olikohan toinen heistä ollut Nefiri… en ollut varma. "Saamme kyllä lopulta maiseman muutosta, sillä jonakin päivänä yhteisö marssii maiden ja mantujen halki etsimään pahoja metsäkissoja, jotka kerran tuhosivat yhteisön ja hylkäsivät Päivänsäteen", Rubiini kertoi. Maiseman muutosta? Lähtisimme metsäkissojen luo oletettavasti metsään. “Onko sinne pitkä matka?” kysyin jo hieman enemmän rentoutuen. Naaras oli kohtalaisen mukavaa seuraa ja koin voivani kysyä melkein mitä tahansa yhteisöstä. “On, sinne on hurjan pitkä matka mutta taitamme sen yhdessä”, vitivalkoinen naaras vastasi silmät loistaen. En voinut lukea hänen kasvoiltaan oliko hän innoissaan vai jotakin ihan muuta. En tuntenut naarasta tarpeeksi hyvin tietääkseni mitä tämän eleet ja ilmeet merkitsivät. Olin kyllä elänyt lähes koko elämäni yksin joten en oikein tiennyt paremmasta. “Voitko kertoa lisää niistä metsäkissoista?” kysyin jo menettäen töykeän sävyn äänestäni. Häntäni kääntyili vielä hieman ahdistuneesti mutta karvani eivät enää pörhistelleet pelon ja epävarmuuden takia.
//Rubiini?

Pähkinän kylmä äänensävy ei Rubiinin hetkauttanut - albino oli tottunut koleisiin vastauksiin yhteisössä asuessaan, sillä lähes tulkoon jokaisella tuntui olevan aina huono päivä, kun hän puhui näiden kanssa. Tämä tulokas, Pähkinä, ei siis ollut mikään poikkeus. Rubiinin mielestä tämä sopisi hyvin heidän joukkoonsa, jahka tämä ensin antaisi yhteisön jäsenille mahdollisuuden.
"Minä, Silver ja Nefiri satuimme vaeltelemaan näillä kulmilla joitakin kuita sitten. Törmäsimme Keijukaiseen eräällä kujalla, ja hän ystävällisesti tarjoutui viemään meidät kotiinsa, jossa saimme levätä ja syödä raskaan matkamme päätteeksi", Rubiini selitti iloisesti ja vilkaisi puhuessaan portaiden suuntaan, jonka yläpäässä yhteisön johtaja muutaman luottokissansa kanssa nukkui. "Sen jälkeen meitä ei kuitenkaan enää päästetty lähtemään. Ei se minua paljoa haittaa, sillä täällä meillä on turvallinen yösija ja ruokaa saatavilla vuoden ympäri. Voiko kissa parempaa paikkaa toivoakaan?"
Pähkinän ilme pysyi kovana, ja hän heilutteli häntäänsä hiukan levottomasti. Rubiini uskoi, että Pähkinällä oli varmasti vaikea sopeutua, sillä tämä oli aivan yksin. Rubiinilla oli sentään ollut tukenaan Silver ja Nefiri, ja myöhemmin hän oli ystävystynyt Päivänsäteen kanssa.
"Saamme kyllä lopulta maiseman muutosta, sillä jonakin päivänä yhteisö marssii maiden ja mantujen halki etsimään pahoja metsäkissoja, jotka kerran tuhosivat yhteisön ja hylkäsivät Päivänsäteen", hän kertoi Pähkinälle saman, minkä Päivänsäde oli kertonut hänelle aikanaan, kun he olivat tutustuneet toisiinsa.

//Pähkinä?

Kharon oli viimein saanut hetken omaa aikaa ja kolli oli taas kerran löytänyt itsensä Keijukaisen luota. Hän oli pyytänyt yhteisön johtajalta lupaa päästä metsään etsimään paikkaa, jossa voisi seuraavana päivänä harjoitella Päivänsäteen kanssa. Jos naaras olisi ollut klaanissa, hän olisi jo ansainnut soturinimensä, mutta Keijukainen oli vaatinut Kharonia jatkamaan Päivänsäteen koulutusta. Yhteisön johtaja halusi varmistaa, että hänen kasvattityttärensä pärjäisi metsässä paremmin kuin yksikään klaanikissa. Lupa metsään lähdölle oli tullut, ja Kharon oli lähtenyt rähjäisestä kaksijalanpesästä kohti metsää.
Todellisuudessa Kharon oli menossa saalistamaan, eikä hän tuntenut lainkaan huonoa omatuntoa valehdeltuaan yhteisön johtajalle. Kaksijalkalasta ei löytynyt tuoresaalista, joten ruoka oli pääsääntöisesti kaksijalkojen jätteitä tai rottia. Kharon kaipasi metsää joka päivä enemmän, vaikka olikin tottunut liikkumaan hirviöitä ja kaksijalkoja kuhisevilla kaduilla.
Epäonnekseen harmaavalkoinen kolli kohtasi matkallaan Päivänsäteen, joka lupaa kysymättä lyöttäytyi hänen seuraansa, vaikka Kharon oli yrittänyt olla huomaamatta naarasta. Viime aikoina Kharon oli sulkeutunut yhä enemmän omaan kuoreensa, ja ainoa jonka seurassa hän viihtyi oli Deimos. Joka ikinen asia sai paksuturkkisen erakon ärsyyntymään. Juuri nyt häntä ärsytti suunnattoman paljon Päivänsäteen yliampuva pirteys.
"Miksi sinä olet aina noin äreänä? Olet vielä nuori mutta siitä huolimatta kuulostat ihan Arvelta tai joltakin muulta kärttyiseltä vanhukselta. Etkö haluaisi pitää vähän hauskaa välillä? Se on ihan tervettä", tummanharmaa naaras loikki Kharonin eteen ja pakotti hänet pysähtymään. Kolli kurtisti ärsyyntyneenä kulmiaan ja piiskasi hännällään ilmaa.
"Sitähän minä olen juuri menossa tekemään", Kharon murahti ja pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään, "joten väistyisitkö tieltäni?" Päivänsäde katsoi kollia epäilevästi, mutta tämän kasvoille piirtyi nopeasti tyytyväinen virne.
"Toki, mutta minä tulen mukaasi. Näytä, miten sinä pidät hauskaa", harmaa naaras totesi leuka pystyssä tehden Kharonille tilaa kulkea hänen ohitseen. Kharon ei ollut lainkaan tyytyväinen Päivänsäteen reaktioon. Ennen kaikkea erakko olisi halunnut olla yksin ja käskeä naaraan painua tiehensä, mutta kolli tiesi miten sitkeä naaras oli. Hän ei pääsisi hänestä noin vain eroon, joten ainoa vaihtoehto oli ottaa hänet mukaan.
"Ihan sama", laikukas kolli tuhahti ja pyyhälsi ripein askelin naaraan ohi syvemmälle metsään. Kharon kuuli Päivänsäteen askeleet perässään, ja kolli kiristi tahtinsa juoksuun. Hän tiesi Päivänsäteen olevan hitaampi juoksija, joten hän tosiaan joutuisi tehdä töitä päästäkseen Kharonin mukaan.
Juostessaan syvemmälle metsää, Kharon vilkaisi nopeasti taakseen. Välimatka hänen ja Päivänsäteen välillä oli kasvanut huomattavasti. Erakon kasvoille piirtyi tyytyväinen virne. Tämä juoksi vielä tovin ennen kuin pysähtyi. Päivänsäde-rukka sai hetken kuluttua kollin kiinni ja oli Kharonin mielestä varsin huvittava näky. Tummanharmaa naaras joutui hetken tasaamaan hengitystään ennen kuin sai sanaa suustaan.
"Eikö ole hauskaa?" kolli virnisti ivallisesti.
"Todella hupaisaa. No, mitä sitten?" Päivänsäde tuhahti silmiään siristäen. Naaraan pieni reaktio sai Kharonin hymyn hyytymään. Hän olisi toivonut Päivänsäteen luovuttavan ja palaavan takaisin yhteisöön.
"Seuraavaksi me menemme uimaan", Kharon keksi muistaessaan lähistöllä sijaitsevan pienen lammen. Kolli ei ollut mikään mestariuimari, mutta Lieskakajo oli ehtinyt klaanissa opettaa sen verran, että kyllä hän pinnalla pysyi. Päivänsäde sen sijaan oli tuskin koskaan edes käynyt vedessä, joten Kharon kuvitteli naaraan palaavan suorinta tietä takaisin kaksijalkalaan.

//Päivi?

“Hei! Minä olen Rubiini. Ajattelin, haluaisitko kenties syödä tämän hiiren kanssani?” Rubiini-niminen kissa kysyi. Karvani olivat pörhistyneet hiukan ja painauduin takanani olevaa seinää vasten. Kuitenkin jokin valkoisen naaraan ystävällisyydessä, siinä kuinka hän oli tuonut riistaa ja siinä kuinka hän kallisti päätään ihan inauksen veti minua puoleensa ja rentouduin hieman enkä enää jännittänyt lihaksiani vasten kylmää seinää. “Toki”, totesin lyhyesti edelleen epäileväinen katse silmissäni loistaen. En halunnut avata suutani vieraan naaraan lähellä sen enempää vaan katselin häntä suurin epäilevin silmin. Rubiinin haukattua ensimmäisen palan hiirestä otin mallia ja näykkäisin itsellenikin vähän. Vatsani ei suoranaisesti vaatinut ruokaa ja olin saanut kyllikseni jo monena päivänä mutta kylkiluuni varmasti näkyivät edelleen ja tiesin turkkini olevan nuhjuinen ja likainen kaiken kuljeskelun jälkeen mutten vaan voinut uhrata aikaa peseytymiselle, kun nämä kaikki kissat ympäröivät minua. Tiesin ja tulisin aina tietämään, ettei näin iso joukkio ollut minun juttuni mutta muuta tapaa selvitä hengissä ei ollut. Syötyämme hiiren loppuun Rubiini avasi suunsa ensikertaa hetkeen: “Mitä kautta löysitkään tänne?” Häntäni nyki hermostuneesti mutta päätin kuitenkin vastata. “Satuin vahingossa tänne kaksijalkalaan ja tuota… no sinä varmasti tiedät he toivat minut tänne”, selitin kylmällä äänellä. “Miten sinä päädyit tänne?” kysyin osoittaen kuitenkin kiinnostusta toveriani kohtaan. Arpinen naaras naurahti hengähtäen.
//Rubiini?

Tassuttelin Höyhenen vierellä. Meillä oli ollut taas riitaa. Höyhen katseli viereisiä pensaita. Turkkiani kihelmöi. Odotin että pensaista syöksyisi kettu tai mäyrä. Höyhen singahti pensaaseen. Tuijotin perään. "Höyhen?" kysyin. "Mitä?" Höyhen kummasteli. Hänellä oli suussaan mehevä orava. "Sait saaliin!" ilahduin. "Niin." Höyhen vastasi. Nyökkäsin. Ilma muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi. Oli hyvä saada riistaa varalle. Höyhen hypplehti eteenpäin. "Minne nyt?" kysyin. "Jonnekin." Höyhen totesi. Syvällä sisimmässäni toivoin, ettemme löytäisi klaaneille. En halunnut menettää Höyhentä. Lähtisinkö vain pois ja jättäisin Höyhenen klaaneille? Tuijotin eteenpäin. Kuulin hienoista rapinaa puusta. Sieltä pyrähti lintu. Höyhen lähti perään. Juoksimme pitkän matkan kunnes pysähdyimme huohottaen puron ääreen. "Pentujako tässä ollaan?" kiusoittelin Höyhentä. "Ehkä sinä, mutta minä en!" Höyhen nauroi. Joimme vettä. Maa oli erittäin märkä. Höyhen hyppäsi puroon. Loikkasin Höyhenen viereen. Höyhen roiskaisi päälleni vettä. Kahlasin syvemmälle ja heitin takaisin. "Osaatko uida?" selvitin. "En kauheasti." Höyhen totesi. Harpoin pois purosta. "Katso tätä." Höyhen kuiskasi. Käännyin heti katsomaan. Huomasin Höyhenen käpälien vieressä mustaa turkkia jossa oli tummanpunaisia veriläikkiä. "Mitä tuo on?" hämmästelin. "Kissan turkkia." Höyhen vastasi. Huomasin että Höyhentä pelotti. Minuakin jännitti ajatus, että verinen musta kissa tulisi esiin. Nappasin tukon hampaisiini. "Älä!" Höyhen ulvaisi. Heitin sen veteen. Veteen sekoittui verta. "Mitä teit!" Höyhen kivahti. "Mitä en!" sihahdin takaisin. Höyhenen karvat siloittuivat. "Miksi ihmeessä heitit tuon?" Höyhen kummasteli. "Etkö ymmärrä, että se verinen kissa voi olla täällä!" "Eikä voi." vastasin. "Voipas!" Höyhen huudahti. "Se voi olla vaikka missä." "Mitä se tekee karvatukolla?" minua lähes nauratti ajatus. "Se voi suuttua." Höyhen selitti. "Tuskinpa nyt kuitenkaan." vastasin. "Usko minua, Jupiter!" Höyhen huudahti. "Hyvä on, uskon!" vastasin. "Voihan se olla täällä." naukaisin. "Karva kyllä oli aika tuoretta.." Höyhen ponkaisi eteenpäin odottaen kissan hyökkäävän. "Meidän kannattaa lähteä." sanoin. "Se voi huomata!" Höyhen huutokuiskasi. "Peitetään hajujäljet." ehdotin. Höyhen nyökkäsi ja heitti jälkien päälle vettä. "Ja nyt pois!" Höyhen älähti. Juoksimme pois niin kovaa etten edes huomannut. Tajusin vasta niityn reunassa että olimme joutuneet jonnekin muualle. Höyhentä ei näkynyt. Löysin muutaman tassunjäljen. Seurasin niitä kaksijalkalaan. "Ei taas!" ajattelin. "Ei typeriä kaksijalkoja!"

Rubiini loikki ketterästi hämärällä kujalla Arven perässä laatikoita ja roska-askioita pitkin rikkoutuneen ikkunan luo. Hän sujahti arpisen kollin perässä sisälle kujakissayhteisön tukikohtaan, jossa seuraava partio valmistautui jo lähtemään kierrokselle. Nefiri oli heidän joukossaan, ja Rubiini naukaisi tälle iloisen tervehdyksensä, ennen kuin tämä hyppäsi hänen ohitseen ikkunalaudalle ja katosi kujalle muun partion perässä.
Pesässä oli hiljaista tähän aikaan päivästä. Päivänsäde oli kaiketi jossain päin kaksijalkalaa omilla seikkailuillaan ja Silver ulkona etsimässä ruokaa muiden kanssa. Rubiini katseli ympärilleen seuran toivossa. Hän oli energiaa täynnä eikä malttanut istua odottamassa ystäviensä paluuta koko päivää. Pian hänen katseensa osui huoneen nurkassa istuvaan Pähkinään, uuteen tulokkaaseen, joka ei vielä saanut poistua pesästä ilman valvojaa. Raidallinen naaras oli suurin piirtein hänen ikäisensä, joten hän päätti kokeilla lähestyä tätä. Kenties heistä voisi tulla vaikka ystävät!
Ensin Rubiini kävi kuitenkin noutamassa ruokakasasta hiiren, jonka hän ajatteli voivansa jakaa naaraan kanssa. Niinpä hän suuntasi Pähkinän luo hiiri hampaissaan.
Pähkinä katsahti häneen tuikeasti ja niskakarvat vähän epäluuloisesti pörhistyen. Rubiini laski hiiren lattialle ja siirsi sitä tassullaan lähemmäksi raidallista naarasta.
“Hei! Minä olen Rubiini. Ajattelin, haluaisitko kenties syödä tämän hiiren kanssani?” hän naukui kohteliaasti ja katsoi toista nuorta kissaa pää aavistuksen kallellaan.

//Pähkinä?

Nefiri oli päättänyt viimein yrittää ystävystyä kujakissayhteisön kissojen kanssa. Tämä päätös johtui monesta seikasta.
Kaikista ilmeisin syy oli se, että ystävät toivat turvaa. Nefiri tarvitsi kipeästi kissoja puolelleen, sillä nyt hänellä ei ollut muita kuin Rubiini ja ehkä Silver. Tietysti hän arvosti nuorempaa naarasta ja oli jo ehtinyt kiintyä häneen, mutta koska Rubiini oli nuori ja kokematon, ei hän kyennyt suojelemaan Nefiriä selkään puukottajilta, joita yhteisö oli varmasti täynnä. Keijukaiseen hän ei luottanut juuri enempää kuin hänet vasta tavattuaan, ja hänen lisäkseen yhteisö oli täynnä epäilyttävääkin epäilyttävämpiä erakkoja. Nefiri ei tarvinnut kissoja puolelleen siksi, että olisi aikeissa yrittää vallankaappausta tai mitään muuta hullua. Hän ei vain pitänyt ulkopuolisuuden tunteesta; hän halusi muuttaa asetelmaa, jossa hän koki olevansa yksin koko yhteisöä vastaan. Parikin ystävää, jotka turvaisivat hänen selustansa ja voisivat puolustaa häntä tarpeen tullen, auttaisivat kovin.
Eräs toinen tärkeä syy ystävien hankkimiselle oli se, ettei Nefiri yksinkertaisesti pitänyt yksin olemisesta. Hän oli tajunnut olevansa niitä kissoja, jotka pitivät uusien tuttavuuksien tapaamisesta. Ehkä se kaipuu, jota hän oli kokenut eläessään kahdestaan Ursan kanssa, oli kohdistunut juurikin muihin kissoihin. Oreon, Kikin ja Isan kanssa hän oli tuntenut olonsa mukavaksi, jopa kotoisaksi, ja Nefiri ikävöi tuota tunnetta. Hän halusi kipeästi olla muiden kissojen ympäröimä. Osin ehkä siksi, että voisi käyttää muita omaksi hyväkseen, mutta vain pieneltä osin. Päällimmäisenä hän halusi vain ystäviä.
Ennen kaikkea Nefiri halusi tavata jonkun samalla aallonpituudella olevan. Tällaista kissaa hän ei ollut tavannut Ursan jälkeen, eikä Ursakaan aina ollut tuntunut ymmärtävän häntä. Rubiini oli liian nuori, vaikka Nefiri hänestä pitikin. Silveristä Nefiri ei ollut koskaan erityisemmin välittänyt; kolli vaikutti liian kyyniseltä eikä Nefiri jaksanut uskoa, että tämä vieläkään luotti häneen. Leopardia oli turha edes mainita tässä asiassa.
Nämä ajatukset päässään pyörien Nefiri seurasi katseellaan seuraavaa "uhriaan". Järkäleloikalla oli kummallinen nimi, eikä se antanut juuri vihjeitä kollin persoonasta. Nefiri ei ollut paljoa puhunut erakon kanssa, sillä hän ei ylipäätään ollut puhunut monen yhteisöläisen kanssa eikä Järkäleloikka lisäksi ollut kovin äänekäs persoona. Hiljaisuus ei kuitenkaan naaraan mielessä ollut pahe missään nimessä. Hän oikeastaan piti harkitsevaisista ja rauhallisista kissoista.
Hetken harkittuaan valkoinen naaras nousi makuupaikaltaan ja asteli tummanharmaan kollikissan luo.
"Toivottavasti sinua ei haittaa, jos liityn seuraasi", Nefiri sanoi seisahduttuaan Järkäleloikan eteen. "Kaipaan juttuseuraa."

//Järksy?

Kaksijalanpennut juoksentelivat ympäriinsä nurmialueella. Ne jahtasivat mustavalkoista palloa, jota ne potkivat eteenpäin pitkillä, oudoilla jaloillaan. Oletin kyseessä olevan jonkin sortin leikki, joka muistutti minua sammalpallosta, jota meillä oli ollut tapana pelata Menninkäisen kanssa pentuina. Tyrskytiikeri oli usein tuonut metsäretkiltään mukanaan sammalta, josta hän oli pyöritellyt meille pallon leikkikaluksi. Se oli hyvää nopeus- ja refleksiharjoitusta nuorille pennuille, tai niin kolli oli ainakin väittänyt Keijukaiselle, vaikka todellisuudessa en uskonut sen olevan ainoa syy sammalpallojen kanssa telmimiselle.
Yhtäkkiä kaksijalkojen pallo lennähti kohti puskaa, josta käsin tarkkailin pentuja. Tanner tömisi nuorten kaksijalkojen juoksuaskelista. Peruutin syvemmälle pensaaseen pois niiden näkyvistä. Harmikseni pallo vieri kuitenkin osittain pensaan alle ja minun täytyi hylätä piilopaikkani.
Ryömin ulos pensaan toiselta puolelta, ja ravistelin pontevasti turkkiani päästyäni puistosta pois vievälle polulle. Koska pennut eivät vaikuttaneet huomanneen minua, istuuduin, lipaisin käpälääni ja pyyhin sillä naamaani.
"Päivänsäde." Kohotin katseeni yllättyneenä Tyrskytiikeriin, joka oli ilmestynyt jostakin eteeni. Kolli vilkuili varautuneesti siihen suuntaan, josta kaksijalanpentujen äänet kuuluivat. "Ei varmaan kannata sukia itseään näin näkyvällä paikalla. Tuskin haluat joutua uudestaan hirviön kyytiin."
"Eivät ne minua uudestaan kiinni saa", mau'uin keinauttaen hännälläni vähättelevästi. "Viimeksi meillä kävi vain huono tuuri."
Tyrskytiikerin hännänpää nyki tyytymättömästi, mutta hän ei ruvennut inttämään vastaan. Hän kaiketi tiesi, että asiasta väittely oli yhtä tyhjän kanssa, sillä hän ei saisi mitenkään käännettyä päätäni. Tulisin joka tapauksessa uudelleen samaan paikkaan varoituksista huolimatta.
"Minun on nyt mentävä. Olemme partiossa Leopardin, Hyökyaallon ja Keijon kanssa", Tyrskytiikeri naukui ja vilkaisi selkänsä yli ilmeisesti siihen suuntaan, jossa loput partiosta olivat. "Tahdotko liittyä seuraan?"
Pudistin päätäni. "Ei kiitos. Jään tänne vielä hetkeksi."
"Hyvä on. Ole kuitenkin varovainen." Tyrskytiikerin lähdettyä seurasin puiston menoa vielä jonkin aikaa, kunnes vaistoni alkoi vetää minua metsän suuntaan. Ilta-aurinko välkehti kaksijalkojen pesien ikkunoista, ja oli tullut viileää.
Nautin raikkaasta ilmasta, kun yhtäkkiä huomioni kiinnittyi kauempana edessäpäin kävelevään hahmoon. Tunnistin kissan oitis Kharoniksi. Hänkin oli näemmä menossa metsään. Pieni virne nousi naamalleni loikkiessani kollin perään.
"Hei, Kharon!" huusin hänelle, mutta se ei saanut kissaa pysähtymään. Kenties hän ei ollut kuullut minua - tai sitten häntä ei vain kiinnostanut kuunnella.
Saavutin kollin nopeasti. Kharon ei pysähtynyt vaan jatkoi kävelemistä, joten jäin kävelemään hänen rinnalleen. "Minäkin olen menossa metsään. Siellä on mukavan hiljaista tähän aikaan illasta", yritin aloittaa keskustelun.
"Olisikin, jos sinä et olisi siellä", Kharon jupisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pahastua kollin kommentista, mutta kyseisellä hetkellä olin varsin hyvällä tuulella, eikä Kharon onnistunut ärsyttämään minua tavalliseen tapaan.
"Miksi sinä olet aina noin äreänä? Olet vielä nuori mutta siitä huolimatta kuulostat ihan Arvelta tai joltakin muulta kärttyiseltä vanhukselta", huokaisin ja loikin kollin eteen pysäyttäen tämän. Kharon katsoi minua hännänpäätään ärsyyntyneenä heilutellen. "Etkö haluaisi pitää vähän hauskaa välillä? Se on ihan tervettä."

//Kharon?

Härmä kuunteli Keijukaisen selostusta tällä kertaa tarkalla korvalla - hän ei halunnut suututtaa naarasta enempää. Kuunnellessaan tarinaa kollin katse harhaili ympäristössä. Keijukainen ja Päivänsäde olivat tuoneet hänet kummalliseen pesään, joka oli heidän kertomansa mukaan joskus kuulunut kaksijalalle. Härmä katseli ihmetyksensä vaivoin peittäen pesän outoja rakenteita ja pintoja. Erakko ei ollut koskaan viettänyt aikaansa kaksijalkaloissa, ja nyt yhteen päästyään hän joutui suoraan kaksijalan pesään. Tunkkaista ja katkuista ilmaa hengittäessään Härmä ikävöi metsän avaruutta, mutta kaksijalan pesässä oli tietysti puolensa. Seinämät näyttivät pitävän hyvin tuulta ja suojaisivat varmasti kehnommaltakin säältä.
"Mesitähti ja Eloklaani tuhosivat yhteisön jo kertaalleen. Reiluuden nimissä minä tahdon tehdä heille samoin", Keijukainen kertoi tarinansa lopetukseksi. Härmää ei paljoa liikuttanut yhteisön tuhoutuminen, mutta hän ymmärsi erakkojoukon kostonhimon. Kenties hänen ja kujakissayhteisön yhteistyötä tulisi helpottamaan se, että he olivat samalla asialla. Härmä nyökkäsi sanattomaksi vastaukseksi.
"Nähtävästi sinäkin tunnet Eloklaanin? Mikä on sinun yhteytesi siihen klaaniin?"
Keijukaisen kysymys oli ollut odotettavissa, ja Härmä olikin punninnut vastaustaan tarkkaan. Hän oli kuitenkin hetken hiljaa kuin miettiäkseen sanojaan.
"Kun olin vasta pentu, asuin emoni kanssa Eloklaanin lähellä", Härmä aloitti tarinansa. "Hän puhui Eloklaanista aina ystävälliseen sävyyn. Hän sanoi heidän olevan vieraanvaraisia. Kuitenkin, kun emoni eräänä päivänä erehtyi saalistamaan heidän reviirillään, eloklaanilainen kissa tappoi hänet. Hän ei edes kuunnellut emoni anteeksipyyntöjä eikä antanut hänelle tilaisuutta selittää vahinkoaan. Ja noin vain minä jäin orvoksi.
Vannoin tappavani sen kissan. En tiedä hänen nimeään, mutta muistan hänen kasvonsa. Olin suunnitellut palaavani pian yksin kostamaan, mutta sitten tapasin teidät. Minulla kävi aikamoinen tuuri."
Härmä oli päättänyt, että oli parasta jättää Kanerva kokonaan mainitsematta. Hänen mentorinsa oli kuuluisa, ja oli todennäköistä, että joku yhteisön jäsenistä tiesi Kanervasta. Härmä taas ei tiennyt Kanervan menneisyydestä, eikä voinut olla varma siitä, ketkä olivat tämän ystäviä ja ketkä vihollisia. Erakko ei myöskään halunnut paljastaa Keijukaiselle yhtään enempää heikkoja kohtiaan kuin oli pakko.
"Taisinkin kertoa sinulle, että osaan parantaa", Härmä sanoi siirtäen katseensa jälleen harmaaseen naaraskissaan. "Luulen, että taidoistani voi olla teille hyötyä. Toisaalta näin hienosta kissajoukosta varmasti löytyy joku minua kyvykkäämpi. Vai kuinka?"

//Keiju?

Tassutin edestakaisin. Olimme matkanneet taas monia päiviä (toivottavasti) kohti klaaneja. Pörhistelin karvojani. En tiennyt miten suhtautua siihen, että minulla ja Jupiterilla oli taas riitaa. Hän oli todella outo jotenkin etäinen ja hiljainen. Olimme olleet sanomatta sanaakaan jo jonkin aikaa mutta, kun viimeiset auringon säteet valaisivat metsää viistosti yhä nopeammin ja ilta-aurinko lämmitti koko ajan vain vähemmän en voinut olla ajattelematta tulevaa lehtisadetta. Suoraan sanoen kammoksuin ajatusta kahdestaan Jupiterin kanssa lumen täyteisessä metsässä. Sitä paitsi ikävöin klaaniani joka hetki enemmän. Ainoa tilaisuus unohtaa se ja jättää ajatukset taka alalle oli, kun olin Jupiterin kanssa. Hän oli elämäni rakkaus mutta en kestänyt totuutta, että meidän välimme eivät kestäisi edes kuuta. Puut kahisivat ympärilläni. Päätin tehdä jotain, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Päätin mennä Jupiterin luokse sopimaan riitamme. En ollut varma miten kolli suhtautuisi siihen mutta repäisin maasta pari kukkasta ja nostin ne hampaisiini. Astelin kohti pesäämme, johon olimme päättäneet tehdä omat makuusijamme erikseen. Jupiterin keltainen turkki hohteli kullan sävyjä, kun ilta aurinko osui siihen. Hän hengitti rauhallisesti mutta ei nukkunut. Astelin hänen luokseen ja laskin kantamani orkideat hänen käpälilleen. "Tulin pyytämään anteeksi", sanoin lempeästi mutta ilmeestäni hän ei voinut lukea mitään. Tai ehkä, jos hän tunsi minut tarpeeksi hyvin hän tiesi kärsimykseni ja kipuni. Värisin ja poskeani pitkin vierähti kyynel. Jupiter nousi yhdessä hetkessä vierelleni ja laski kuononsa lavalleni. Siitä tiesin, ettei hän ollut hylännyt minua vaan olimme taas sovussa. Orkideat olivat pudonneet kollin käpäliltä makuusijalle mutta en ottanut siitä itseeni vaan muistin tärkeimmän - olemme nyt sovussa. Nuolaisin hänen korvaansa. "Ikävä keskeyttää herkkä hetki mutta meidän pitäsi saalistaa", tokaisin. Turkkiani kuumotti mutta tunnelma keveni, kun aloimme kehräämään yhdessä. “Mennään”, hoputin Jupiteria ja lähdin johdattamaan häntä kohti kallioita pitkin polkuja. Metsä kahisi ympärillämme ja kaikki tuntui taas hyvältä.
//Jupiter?

Höyhen: 23kp! -

Pähkinä: 12kp -

Järkäleloikka: 17kp -

Jupiter: 46kp! -

Tyrskytiikeri: 41kp! -

Päivänsäde: 9kp -

Roska: 25kp! -

Härmä: 8kp -

Keijukainen: 11kp -

Sulkavirta: 22kp! -

"Herätys, unikeko", lempeä kehräys herätti Sulkavirran unesta. Naaras avasi hitaasti kellertävän vihreät silmänsä ja räpytteli niitä unisena. Hän kohtasi Ruskalinnun lempeän, sinisen katseen. Oranssin kollin kasvoilla oli rakastava hymy, kun hän puski kuonollaan kumppaninsa poskea.
"Aurinko on juuri noussut. Lähdetäänkö tutkimaan kaksijalkalaa?" entinen eloklaanilainen kysyi. Väsymys hävisi hetkessä, kun Sulkavirta muisti kaksijalkalan, jonka liepeille he olivat asettuneet yöksi. Kaksikko oli jättänyt klaanit taakseen pari kuuta aiemmin, ja he olivat vaeltaneet siellä täällä koko retkensä ajan.
Eilen illalla he olivat saapuneet erään kaksijalkalan rajalle, mutta pimenevä ilta ja täysin tuntematon kaksijalkala eivät olleet houkutelleet. Kumppanukset olivat päättäneet viettää yön metsässä ja suunnata kaksijalkalaan aamun koittaessa. Matkansa aikana kissat olivat törmänneet pariin suurempaan kaksijalkalaan, mutta päätyneet aina lopulta kiertämään ne. Sulkavirta eikä sen koommin Ruskalintukaan ollut koskaan käynyt kaksijalkalassa, joten oli kaiketi parempi aloittaa pienestä sellaisesta. Suurissa kaksijalkaloissa piili varmasti enemmän vaaroja pienempiin verrattuna.
Raidallinen naaras nousi ylös venytellen.
"Mennäänkö heti?" hän kysyi leikkisästi virnistäen. Ruskalintu nyökkäsi:
"Jos käymme ihan pikaisesti vain ja palaamme sitten metsään saalistamaan ennen aurinkohuippua?"
Sulkavirta empi hetken. Hän olisi mielellään kolunnut koko kaksijalkalan heti läpikotaisin, mutta naaras tiesi, että hänen olisi kuunneltava myös Ruskalinnun toiveita. Siispä naaras vuorostaan nyökkäsi.
"Hyvä on, Käydään vain vähän tutkimassa, millaista kaksijalkalassa oikeasti on", harmaanruskea naaras hymyili ja astui kumppaninsa perässä pois pähkinäpensaan alta. Naaras oli hieman jännittynyt, mutta kuitenkin hyvin innoissaan tulevasta päivästä. Hän oli aina miettinyt, mitä kaksijalkala todella piti sisällään. Joidenkin Kuolonklaaniin saapuneiden entisten erakoiden mukaan ainakin hurjasti kaksijalkoja, niiden pentuja sekä hirviöitä. Enemmistö klaanikissoista kaihti mielellään kaksijalkoja, mutta Sulkavirtaa ne kiehtoivat aivan kuten kaikki uusi ja jännittävä.
Sulkavirta silmäili puita, jotka kasvoivat tällä alueella harvakseltaan. Aluskasvillisuuskin oli lähes olematonta. Maasta puski esiin vihreitä ruohonkorsia ja nousevan auringon säteet pääsivät lähes esteettömästi pähkinäpensaan luokse. Entinen kuolonklaanilainen nautti hetken auringonsäteistä. Ne lämmittivät päivä päivältä enemmän. Hiirenkorva vaihtuisi pian viherlehteen.
Kaksikko lähti yhteistuumin kävelemään etäämmälle pensaasta kohti kaksijalkalaa. He hidastivat tahtiaan saapuessaan puisen aidan luokse. Aidassa oli isoja rakoja, joten molemmat pystyivät ongelmitta kulkemaan sen läpi. Sulkavirta silmäili hetken ajan kaksijalkalan maisemia. Heidän edessään seisoi punainen, puusta rakennettu kaksijalanpesä, jonka edustalla kasvoi erivärisiä kukkia. Siellä täällä pesän pihalla lojui joitain kummia esineitä, jotka kaiketi kuuluivat kaksijaloille. Sulkavirta hiipi Ruskalinnun edellä pihan poikki pesän edessä kasvavan pensaikon luokse.
"Odota", Ruskalintu kuiskasi, kun Sulkavirta oli jatkamassa matkaa pesän toiselle puolelle. Raidallinen naaras vilkaisi kumppaniaan, joka oli keskittynyt kuulostelemaan jotakin.
"Kaksijalkoja, ne tulevat tänne päin. Odotetaan hetki tässä", oranssi kolli ehdotti. Nyt vasta Sulkavirta kuuli lähestyvät, raskaat askeleet. Hetken kuluttua kulman takaa ilmestyi täysikasvuinen kaksijalka, joka laahusti pensaan edestä kulkevan kivistä polkua pitkin eteenpäin. Sulkavirta kääntyi uteliaana katsomaan, kuinka kaksijalka asteli pesän seinän luokse. Naaras kuuli pientä kilinää, kun kaksijalka roikotti jotakin kiiltelevää käpälissään. Sulkavirta ei erottanut, mitä kaksijalka tarkalleen teki, mutta yhtäkkiä pesän seinä aukesi. Kaksijalka hävisi sisään pesään ja sulki aukon perässään.
"Kiehtovaa", naaras virnisti ja kääntyi ympäri lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä kerran Ruskalintua, joka nyökkäsi. Sulkavirta astui pois pensaan oksien suojasta ja kulki varovaisin askelin kivistä polkua pitkin kaksijalan pesän kulmalle. Kulman takana oli ukkospolku, joka vaikutti hiljaiselta. Jostain kaukaa kantautui hirviön matalaa murinaa, ja Sulkavirta näki yhden hirviön nukkuvan polun toisella puolella, kaksijalanpesän alla.
"Tule”, naaras naukui kumppanilleen ja kipitti ukkospolulle. Aurinko oli lämmittänyt polun mustaa pintaa. Sulkavirta olisi mielellään kellahtanut polulle makaamaan ja nauttimaan auringon lämmöstä, mutta kaksijalkala vei tällä kertaa voiton. Hän halusi päästä syvemmälle kaksijalkalaan ja nähdä, millaista elämä siellä oli. Sulkavirta kulki melko huolettomasti ukkospolkua pitkin eteenpäin, yhä vain kauemmas metsän turvasta. Ruskalintu kiiruhti kumppaninsa vierelle ja väläytti tälle lämpimän hymyn.
“Hirviö lähestyy”, oranssi kolli kuiskasi ja viittoi raidallisen naaraan perässään polun vierellä olevaan matalaan, kuivaan ojaan. Sulkavirta seurasi kollia ja kumartui nurmea vasten, kun hirviö juoksi hitaasti heidän ohitseen.
“Hirviöt kulkevat täällä hitaampaa kuin metsien keskellä”, Sulkavirta huomasi ja seurasi katseellaan kauemmas lipuvaa, kiiltäväpintaista hirviötä.
“Ehkä ne pelkäävät metsiä, ja haluavat siksi sieltä äkkiä pois”, Ruskalintu ehdotti leikkisästi virnistäen. Sulkavirran mielestä se oli ihan järkeenkäypä ajatus.
“Mikä tuo on?” Ruskalinnun katse oli kääntynyt Sulkavirrasta ojassa olevaan onkaloon. Pimeä onkalo johti ukkospolun alle.
“Tuskin ainakaan mikään kaksijalkojen kulkureitti”, naaras naukui mietteliäänä, “katsotaanko minne se johtaa?” Ruskalintu katsoi naarasta mietteliäänä.
“Ehkä se ei ole hyvä ajatus”, kolli tokaisi irvistäen, “se ei näytä kovin houkuttelevalta.” Sulkavirta oli pettynyt, mutta ymmärsi kumppaninsa pointin. Hän nyökäytti hitaasti päätään ja nousi ylös ojan pohjalta Ruskalintu perässään. Kaksikko kulki hyvän matkaa ukkospolkua pitkin eteenpäin, kunnes heidän ympäristönsä alkoi muuttua.
Puiset, harvaan rakennetut kaksijalanpesät vaihtuivat kivisiksi, korkeammiksi pesiksi, jotka oli rakennettu lähelle toisiaan. Hirviöitä ja kaksijalkoja alkoi näkyä paljon enemmän, ja kaksikon piti piiloutua niiden katseilta vähän väliä. Ukkospolun vierellä kasvoi kauniita, siistittyjä pensaita ja nätissä rivissä seisovia puita. Se näytti Sulkavirran mielestä luonnottomalta, sillä metsässä puut kasvoivat miten sattuu ja pensaat olivat huomattavasti sotkuisemman näköisiä. Kaksikko pujahti ruusupensaikkoon piiloon, kun kaksijalka pyyhälsi heidän ohitseen jonkin oudon vekottimen päällä istuen.
“Hyh, mikä ihme tuo oli?” Sulkavirta ihmetteli ja työnsi päänsä ulos pensaikosta nähdäkseen kaksijalan vielä tarkemmin. Se kuitenkin pyyhälsi kovaa vauhtia eteenpäin ja katosi nopeasti naaraan näköpiiristä.
“Jokin kaksijalkojen juttu taas”, Ruskalintu veikkasi. Sulkavirran nenään tulvahti kaikkien kaksijalkalan katkujen seasta jokin hyvä tuoksu. Naaras perääntyi takaisin ruusupensaikkoon ja kääntyi ympäri, työntäen päänsä ulos toisesta suunnasta. Pensaikon tällä puolen ei ollut ukkospolkua, vaan pieni nurmialue. Monen ketunmitan päässä oli kaksijalka, joka istui puisen hökkelin päällä kiiltävän, pyöreän pallon edessä. Pallosta nousi savua, ja Sulkavirta päätteli hyvän tuoksun tulevan kaksijalkalan suunnalta. Naaras katsoi, kuinka kaksijalanpesän kulman takaa esiin juoksi kolme kaksijalanpentua; kaksi hieman isompaa ja yksi sellainen, joka hädin tuskin pysyi pystyssä. Ne kiljahtelivat iloisesti. Sulkavirran mielestä kaksijalat eivät vaikuttaneet lainkaan vihamielisiltä, kuten klaanissa heitä oli kuvailtu. Entinen soturi kuuli viereltään matalaa murinaa, ja naaras vilkaisi kysyvästi Ruskalintua. Kolli irvisti leikkisästi. Murina oli kuulunut tämän vatsasta.
“Tuo taisi olla merkki siitä, että meidän on palattava takaisin metsään”, Sulkavirta naukui hieman pettyneenä.
“Anteeksi, minulla on ihan kamala nälkä. Voimme palata takaisin kaksijalkalaan heti syömisen jälkeen”, kollikissa ehdotti ja puski hellästi kuonollaan Sulkavirran poskea. Naaras päästi ilmoille kehräyksen, ennen kuin kääntyi taas ympäri ja lähti kulkemaan takaisin samaa reittiä kuin he olivat tulleetkin.

Kuin tilauksesta Päivänsäde oli löytänyt kissan, joka oli vakoillut meitä metsän siimeksessä. Tämä oli oiva esimerkki siitä, miksi en nauttinut metsässä olosta. Kuka tahansa saattoi parhaillaan vakoilla meitä ilman, että huomasin sitä. Metsä oli täynnä erilaisia hajuja, jotka häiritsivät keskittymistäni. Sain kiittää onneani, että Päivänsäde oli havainnut muukalaisen ja toi hänet luokseni. Kollikissa oli kertonut nimensä olevan Härmä. Raidallinen kolli puhui kohteliaasti eikä vaikuttanut olevan meille uhka, mutta olin oppinut, ettei kehenkään voinut luottaa. Hän lähti mukaamme vapaaehtoisesti, joka oli poikkeuksellista. Usein uudet tulokkaat piti joko huijata mukaamme tai viedä väkisin pesälle.
Matkalla pesälle selitin muukalaiselle yhteisömme historiasta kaiken oleellisen mitä tämän tuli tietää. Härmä kulki minun ja Päivänsäteen välissä kaksijalkalan kujia pitkin. Minä kuljin uuden tuttavuutemme edellä ja Päivänsäde otti paikan hänen takaansa. Oli huolehdittava, ettei Härmä pääsisi vahingossakaan karkuun. Tarvitsimme nimittäin mahdollisimman paljon täysikasvuisia kissoja joukkoihimme taistelemaan Mesitähteä vastaan.
Olin kertonut matkan aikana Härmälle kujakissayhteisöstä, jättämättä tietysti mainitsematta sen, että hän tulisi elämään loppuikänsä yhteisön jäsenenä. Se olisi saattanut säikäyttää harmaan kissan ja saada tämän yrittämään jotakin typerää. Sen sijaan kerroin yhteisön historiasta, Mesitähdestä ja siitä, miten kokosin yhteisön uudestaan lähes tyhjästä. Kertoessani hyökkäyksestä Eloklaaniin, Härmän kiinnostus näytti heräävän. Kolli kiri nopeasti rinnalleni. Käänsin nopeasti katseeni erakkoon, jos tämä olisikin yrittänyt jotakin. Sen sijaan hän esitti minulle kysymyksen:
"Oletan, että teillä ja Eloklaanilla on jotain historiaa. Mistä syystä suunnittelette hyökkäystä?" Kissan kysymys sai minut turhautumaan, jonka merkiksi kasvoilleni piirtyi ärsyyntynyt ilme. Kolli oli juuri paljastanut, ettei tämä ollut kuunnellut minua lainkaan. Minua uututti, miten toinen oli antanut minun jaaritella historiastamme ties kuinka pitkään kuuntelematta lainkaan.
"Kun saavut tuntemattoman kissajoukon reviirille ja sinulle kerrotaan heidän historiastaan, on ihan kohteliasta kuunnella", murahdin luoden uhkaavan silmäyksen muukalaiseen. Koska en halunnut tehdä kissasta vihollistamme, loihdin nopeasti kasvoilleni ystävällisemmän ilmeen:
"Onneksesi kohtasit minut, etkä jotakuta muuta. Minä nimittäin ymmärrän, että uudessa ympäristössä on varmasti vaikeaa keskittyä kuuntelemaan. Kenties on parempi, että kerron sinulle tarinamme uudestaan pesällämme, joka itse asiassa on tässä näin."
Seisoimme kolmistaan ränsistyneen kaksijalanpesän edessä. Härmä ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, mutta hän seurasi meitä sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Pesän alataso oli hiljainen, vain muutamat jäsenet oleskelivat avarassa tilassa. Heidän katseensa kääntyivät meidän suuntaamme.
"Tule, yläkerrassa voimme puhua rauhassa", sanoin ja viitoin Härmän perässäni portaikkoon. Myös Päivänsäde tuli mukanamme.
Yläkerta oli tyhjillään, joten saisimme keskustella kaikessa rauhassa. Aloitin yhteisön tarinan taas ihan alusta ja kerroin Mesitähdestä ja matkastamme klaanien luokse, sekä muokatun tarinamme siitä, miten Päivänsäde oli päätynyt luoksemme. Päivänsäde oli kuullut tarinasta tämän version, jonka mukaan Mesitähti oli hylännyt hänet ja me olimme pelastaneet pienen pennun varmalta kuolemalta.
"Mesitähti ja Eloklaani tuhosivat yhteisön jo kertaalleen. Reiluuden nimissä minä tahdon tehdä heille samoin. Nähtävästi sinäkin tunnet Eloklaanin? Mikä on sinun yhteytesi siihen klaaniin?" kysyin siristäen silmiäni. Härmä saattoi hyvinkin olla entinen eloklaanilainen tai heidän ystävänsä. Mikäli näin olisi, minun olisi tapettava hänet. En voisi ottaa riskiä, että Härmä pääsisi karkuun ja lähtisi kertomaan vihollisillemme aikeistamme. Se tuhoaisi koko suunnitelmamme.

//Härmä?

Härmä oli kohdannut sangen kiinnostavan kaksikon. Heistä nuorempi oli kertonut nimekseen Päivänsäde ja vanhemman naaraan nimi oli Keijukainen. Nimien perusteella olisi voinut kuvitella noiden kahden olevan hyväntahtoisia ja kilttejä kissoja, mutta Härmä ei ollut niin luottavainen. Viimeistään Kanervan lähtö oli osoittanut hänelle, ettei elämässä voinut luottaa muihin kuin itseensä. Kollikissa kuitenkin varoi näyttämästä epäluuloisuutta kasvoillaan ja viritti piirteilleen hymynkaltaisen.
Päivänsäde ja Keijukainen kertoivat kuuluvansa kujakissayhteisöön. Härmä muisteli aiemmin tapaamansa erakkonaaraan varoitusta: kujakissayhteisö ei koskaan päästäisi häntä pois kaksijalkalasta. Hiljaa mielessään hän kehitteli pakosuunnitelmaa esittäen samalla kuuntelevansa tarkalla korvalla, kun Keijukainen kertoi yhteisön historiasta. Härmä ei ollut mikään nopein kissa, joten ei ollut ollenkaan varmaa, ehtisikö hän juoksemaan kaksikkoa pakoon vaikka pääsisikin ehkä yllättämään heidät. Hän oli taitava taistelija, mutta näiden kahden osaamisesta hänellä ei ollut hajuakaan. Kenties hän voisi tehdä yllätyshyökkäyksen ja haavoittaa toista kissoista sen verran, ettei tämän toveri lähtisi hänen peräänsä.
Härmä oli jo valmistautumassa sivaltamaan Päivänsädettä kasvoihin - nuorempi kissa todennäköisesti olisi helpompi kohde - kun maininta "Eloklaanista" kiinnitti kollin huomion. Ei ollut mitään varmuutta siitä, että tämä klaani oli se sama, josta Kanerva oli puhunut. Toisaalta, kuinka monta tällaista klaania maailmaan oikein mahtui? Härmä päätti rentoutua hetkeksi ja keskittyi tarkemmin Keijukaisen ja Päivänsäteen selostukseen. He kertoivat, että kujakissayhteisön aikeena oli hyökkäys Eloklaaniin. Jos tämä klaani oli tosiaan se, josta Härmän emon tappaja löytyisi, hyökkäykseen osallistuminen sopisi hänelle vallan mainiosti.
Pitemmittä puheitta Härmä suostui kaksikon mukaan.
Erakko huomasi pian, että luottamuksen puute oli molemminpuolista: matkalla yhteisön majapaikkaan Keijukainen ja Päivänsäde kulkivat toinen hänen edessään ja toinen takana, kaiketi estääkseen hänen pakenemisensa. Härmä ei voinut tuomita kaksikkoa, oli vain tervettä suhtautua vieraaseen kissaan epäluottavaisesti. Niin Kanervakin oli aina sanonut, vaikkei ollut noudattanutkaan omaa ohjettaan; Härmän mielestä hänen mentorinsa oli aina ollut vähän liian luottavainen ja sinisilmäinen.
Härmän kujakissayhteisö kohtaan tuntemaa luottamusta ei ainakaan lisännyt se, ettei hän tiennyt ollenkaan, miksi joukkio oli hyökkäämässä Eloklaaniin. Asia kiinnosti häntä kovasti - mitä Eloklaani oli mahtanut tehdä kujakissoille? Kenties Härmän emon murhaaja ei ollut ollenkaan poikkeus klaanissa, ehkä Eloklaani oli pullollaan verenhimoisia tappajia.
Kolli kiri nopeasti hänen edellään kulkevan Keijukaisen kiinni.
"Oletan, että teillä ja Eloklaanilla on jotain historiaa", Härmä kysyi tunnustellen. "Mistä syystä suunnittelette hyökkäystä?"

//Keiju?

Minä pidän sinusta. Olin toistanut noita sanoja pääni sisällä monta kertaa päivässä jo neljäntoista päivän ajan. Siltikään en ollut kyennyt vielä käsittelemään niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia.
Välimme Järkäleloikan kanssa olivat olleet viimeisen puolen kuun aikana… oudot. Kumpikin vältteli toista, ja jos satuimmekin törmäämään jossakin, jompikumpi käänsi aina katseensa toiseen suuntaan ja jatkoi matkaa mitään sanomatta. Se tuntui piinaavalta. Halusin puhua asiasta kollin kanssa, mutta päädyin aina perääntymään, sillä en oikeastaan itsekään vielä tiennyt, mistä minun olisi pitänyt puhua. Siitäkö, että hän oli sanonut pitävänsä minusta? Vaiko kenties omista tuntemuksistani? Ne nyt ainakin olivat niin sekaisin, etten edes minä itse saanut niistä mitään tolkkua.
Nukkumisesta ei ollut tullut viime aikoina oikein mitään epämääräisen ajatuksenjuoksun vuoksi. Sen seurauksena tapaamiset Kuutamotassun kanssa olivat jääneet lyhyemmiksi kuin yleensä, ja uskoin naaraan panneen sen myös merkille.
Päivien unettomuuden ja päivittäisen fyysisen rasituksen ansiosta olin kuitenkin tänä yönä onnistunut nukahtamaan ilman suurempia vaikeuksia. Tapasimme Kuutamotassun kanssa jälleen joella, josta olimme jatkaneet matkaa metsään. Kuuntelin puolella korvalla oppilaan selostusta Talvikkitassusta, naaraan oppilastoverista, joka kuulosti oikealta maanvaivalta Kuutamotassun puheiden perusteella.
Yhtäkkiä viereltäni kuulunut tasainen puheensorina katkesi, mikä sai myös omat ajatukseni hiljenemään. Katsahdin Kuutamotassuun, joka rypisti otsaansa selvästi tyytymättömänä.
"Tiikeri, mikä sinua oikein vaivaa? Olet ollut poissaoleva jo ties vaikka kuinka kauan! Onko sinulla ongelmia? Kai tiedät, että voit puhua minulle?" Kuutamotassun huolenpito oli liikuttavaa. Järkäleloikan ja Päivänsäteen lisäksi ketään tuskin kiinnosti, miten minulla meni, joten vaivauduin aniharvoin jakamaan ajatuksiani muiden kanssa ilman painavaa syytä.
"On eräs ongelma", myönsin lopulta ja huokaisin. Kuutamotassun korvat olivat kääntyneet minuun päin, ja oppilaan kasvoilla oli odottava ilme.
"Mikä ongelma?"
Jäin hetkeksi empimään. Tunteista puhuminen tuntui typerältä, nössöltä. Voisiko Kuutamotassu enää nähdä minua samalla tavalla, jos yhtäkkiä alkaisin avata hänelle sydämen tuskiani?
Tunsin hännän laskeutuvan lavoilleni. Se tuntui oudolta, melkein kuin Kuutamotassu olisi oikeasti ollut siinä vieressäni, vaikka todellisuudessa hän oli päivien matkan päässä Eloklaanissa.
"Sinä voit luottaa minuun, Tiikeri. Mitä se ikinä onkaan, lupaan auttaa sinua sen kanssa."
Eloklaanilaisen sanat saivat minut rentoutumaan hieman. Voisin luottaa Kuutamotassuun. Vaikka hän tuskin koskaan voisi luottaa minuun - hänen koko käsityksensä minusta perustui valheisiin, joita olin hänelle syöttänyt ensitapaamisestamme lähtien. Jos totuus menneisyydestäni tulisi joskus ilmi, olisi varmaa, ettei naaras ikinä antaisi minulle anteeksi. Pidin kuitenkin järkevämpänä - ja turvallisempana - pitää oikean henkilöllisyyteni salassa.
Niinpä minä kerroin Kuutamotassulle Järkäleloikasta - käytin hänestä tosin nimeä Järkäle, turvallisuussyistä sekin - ja hänen tunnustuksestaan. Yllätyin siitä, miten kypsästi Kuutamotassu suhtautui kaikkeen sanomaani. Hän kyseli minulta kysymyksiä ja minä vastailin hänelle omien tuntemusteni pohjalta. Puhuessani tunsin omien ajatusteni ja tunteideni selkiytyvän vähitellen. Lopulta oli aika ilmiselvää, että myös minä pidin Järkäleloikasta - tyhmänä en ollut sitä vain vielä aiemmin tajunnut.
"En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vältellyt häntä viimeiset puoli kuuta. Hän tuskin enää halua edes puhua minulle", murahdin hieman lannistuneena. Kuutamotassu tuuppasi ystävällisesti tassullaan lapaani ja virnisti.
"Se selviää ainoastaan lähestymällä häntä. Vaikea uskoa, että sinunlaisesi köriläs pelkää mitään tai ketään", oppilas vitsaili. Naurahdin, ja hymy pyrki nyt myös omalle naamalleni.
"Tietäisitpä vain."
Kujakissayhteisön äänet alkoivat sekoittua unen äänimaailmaan, mistä tiesin, että yhteinen aikamme läheni loppuaan. Metsä ja Kuutamotassun hahmo olivat alkaneet jo haalistua.
"Sinä pystyt siihen kyllä. Anna mennä, Tiikeri", Kuutamotassu kannusti ja vinkkasi minulle vielä silmää, ennen kuin pimeys laskeutui ympärilleni ja tunsin kaksijalkojen pesän puisen lattian allani.
Raotin silmiäni ja katselin ympärilleni isossa huoneessa, jossa kissat valmistautuivat päivän tehtäviin. Katseeni pysähtyi Järkäleloikan kohdalla. Tummaturkkinen kolli suki turkkiaan seinän vieressä, selkä minuun päin käännettynä. Tunsin sydämeni alkavan pamppailla nopeammin.
Minä pidän sinusta myös. Minun on vain saatava sanotuksi se sinulle.

"Höyhen!" Jupiter huudahti. “Miksi huudat?” kysyin huvittuneena. Olin pistänyt naamani veteen ja pidättänyt henkeä sen aikaa niin olin saanut turkkiani virkistettyä. Olin läpimärkä. Rakastin vettä ja osasin, jopa uida hiukan. “Katso!” naukaisin ja antauduin lammen armoille. Lampi oli pienempi kuin Hehkulampi Kuolonklaanin reviirillä. Minulla oli ikävä jopa sitä! Värähdin, kun vesi imeytyi turkkiini. Se oli kylmää viherlehdestä huolimatta. Sukelsin pinnanalle ja kuulin Jupiterin paniikin. Pulpahdin pinnalle ja pärskäisin vettä pois suustani. “Hei, rauhoitu”, nau’uin ja raahauduin turkki painavana laahaten kollin luo. “Oletko kunnossa?” kysyin. “Olen”, Jupiter vastasi hymyillen. Hän ei todella vaikuttanut siltä. Päätin olla vain hiljaa. Laskin kuononi kollin lavalle, jolle yletin kurkottamatta mutta kaulaani sain hiukan venyttää. Jupiter nuolaisi korvaani ja nousi vedestä. “Saalistanko?” hän kysyi. Nyökkäsin hymyillen. “Menen lepäämään luolaan”, totesin ja loikin polulle. Kävelin sitä pitkin yksin. Se palautti mieleeni sen hetken, kun etsin nukkumapaikkaa yksin ennen Jupiterin tapaamista - en sen jälkeen ollut kävellyt yksin miltei ollenkaan. Maistelin ilmaa saaliin varalta vain saadakseni aisteilleni jotain tekemistä. Haistoin oravan ja hiiren matkan varrella mutta jätin ne omiin oloihinsa. Menin sisälle luolaan ja hakeuduin kylmälle kallion osalle, johon paistoi aurinko. Kävin siihen kyljelleni lepäämään ja odottamaan Jupiteria. Huomaamattani ennen Jupiterin saapumista nukahdin sille paikalle.
//Jupi?

Istuin uloskäynti-ikkunan edessä sijaitsevalla puisella tasolla ja odotin Leopardin paluuta. Naaras oli lähtenyt Keijon ja Silverin kanssa etsimään ruokaa kaksijalkalan kujilta. Leopardilaikukas naaras oli vihdoin ja viimein luvannut viedä minut ja Hyökyaallon ulos pesästä. Hento ja Mesiläinen pääsisivät ulos meidän jälkeemme. Kieltämättä olisi ollut turhan riskialtista viedä neljä nuorta kissaa yksin ensimmäistä kertaa ulos. Olin kuullut paljon kertomuksia siitä, millainen kaksijalkala oli ja mitä kaikkia vaaroja siellä piili, mutta en osaisi tehdä mitään, mikäli kohtaisin niitä.
Käänsin hetkeksi katseeni pois kujalta ja käännyin katsomaan Tyrskytiikeriä, joka oli tovi sitten saapunut pesään tuntemattoman kissan kanssa. Vaaleanruskea raidallinen naaras oli aikalailla saman ikäinen kuin minä ja sisarukseni. Hän oli uusi kujakissayhteisön jäsen, halusi sitä tai ei, sillä jokainen, joka käpälällään astui kaksijalkalaan oli tullut jäädäkseen.
Kuulin jonkun lähestyvän pesän ulkopuolelta, joten katseeni kääntyi uudesta tulokkaasta takaisin kujalle. Kun näin partion loikkivan ikkunalle, jouduin pudottautumaan alas ikkunalaudalta tehdäkseni heille tietä. Leopardi loikkasi sulavalla loikalla sisään pesään, suussaan metallinen pieni astia. Leopardilaikukkaan naaraan perässä tuli kaksi muuta kissaa. Hieman pulskahkon Keijon liikkeet eivät olleet puoleksikaan yhtä sulavia kuin hänen edellään kulkevan Leopardin. Kolli pääsi hädin tuskin sisään pesään ja sisään päästyään tämä vaappui eteenpäin hauskan näköisesti. Keijo oli toisinaan hieman laiska, mutta loppujen lopuksi hyvin harmiton. Mitä olin hänen toimiaan seuraillut, hän yritti tulla toimeen kaikkien kanssa. Keijosta näki jo kaukaa, ettei hän nauttinut tehtävistään yhteisössä, mutta jokin toistaiseksi tuntematon syy sai hänet nauttimaan olostaan luonamme.
"Sinä oletkin jo aivan valmiina lähtöön", Leopardi tassutti luokseni hymyillen. Hän oli vienyt metalliastian alatason keskustaan ja hakenut Hyökyaallon mukaansa. Vastasin pienellä nyökkäyksellä. Täysikasvuinen naaras loikkasi ikkunalaudalle ja viittoi meidät peräänsä.
"Olkaa varovaisia, ettette putoa", naaras huolehti. Annoin Hyökyaallon mennä ensimmäisenä. Siro kolli loikkasi ketterästi alas ikkunalaudalta Leopardin esimerkin lailla. Kun kolli pääsi loikkaamaan seuraavalle, alemmalle tasolle, pudottauduin itsekin alas ikkunalaudalta. Olimme harjoitelleet loikkimista ja pyrkineet edistämään tasapainoamme alakerran perällä sijaitsevien tasojen avulla, joten pidemmätkin pudotukset hoituivat ongelmitta.
Muutaman loikan jälkeen pääsin maahan metallisen säiliön kautta. Maa oli täysin erilainen kuin pesän puinen, sileä lattia. Seisoin parhaillani mustalla pinnalla, joka tuntui käpälieni alla epämukavemmalta kuin pesän pohja. Maa oli sotkuinen ja siellä täällä lojui roskia ja pikkuruisia kiviä, jotka pistelivät inhottavasti polkuanturoitani. Leopardi kääntyi meidän puoleemme hymyillen.
“Painakaa tarkasti tämä kaksijalkalan pesä ja sen ympäristö mieleenne, jotta tunnistatte sen jos joudumme erilleen. Käydään ihan pikaisesti vain kiertämässä tätä lähialuetta”, laikukas naaras sanoi lämpimällä äänellään ja viittoi meidät peräänsä. Päästin taas veljeni edelleni, sillä halusin kulkea kaikessa rauhassa jälkimmäisenä, jotta ehtisin tarkastella uutta elinympäristöäni mahdollisimman tarkasti.
Kaksijalanpesä jossa asuimme, oli huomattavasti rähjäisemmän näköinen kuin ne pesät, mitä sen ympärillä oli. Muiden pesien seinät olivat puhtaita ja huomattavasti kirkkaamman värisiä, kun omamme oli haalistunut ja rapistunut. Pesämme ikkuna-aukot oli peitetty puilla, mutta muiden pesien ikkunat olivat avonaisia. Olisin halunnut tietää, miksi juuri tämä pesä oli valikoitunut kujakissayhteisön tukikohdaksi, eikä ennemmin joku parempikuntoisista. Mietin mielessäni, että ehkä syy oli juurikin se, että pesä oli niin huonokuntoinen. Kaksijalat varmasti karttoivat pesän kaukaa, sillä kuka nyt haluaisi elää tämän näköisessä röttelössä, kun vieressä oli parempiakin. Tykästyin ajatukseen ja päätinkin mielessäni, että niin siinä oli täytynyt käydä. Kujakissayhteisön perustaja oli kuollut kauan, kauan sitten, joten en saisi koskaan todellista syytä selville.
Leopardi kulki rauhallisin askelin kaksijalkojen pesien seiniä pitkin eteenpäin, varmistaen vähän väliä meidän olevan yhä hänen perässään. Ränsistynyt pesä jäi taaksemme suunnatessamme eteenpäin. Kävelin Leopardin ja Hyökyaallon perässä kaksijalan pesien varjoissa ja silmäilin uteliaana ympäristöä. Kaksijalkalan äänet olivat paljon kovempia pesän ulkopuolella. Vähän väliä kuulin hirviön murahtavan jossain kauempana, mutten osannut paikantaa mistä ääni tuli. Välillä ohitsemme pyyhälsi kovaäänisesti muriseva hirviö. Pelkäsin hirviöiden huomaavan meidät, mutta ne kaikki kulkivat ohitsemme pysähtymättä. Neljännen hirviön juostessa ohitsemme, osasin ottaa jo vähän rennommin, aivan kuten Leopardikin teki. Hän vähät välitti hirviöistä, jotka juoksivat pienen ukkospolun vieressä olevaa, suurempaa ukkospolkua pitkin.
Olimme ohittaneet neljä suurta, korkeaa kaksijalan pesää, kun Leopardi kääntyi erään pesän kulmalta vasemmalle. Kävelin veljeni perässä pienemmälle kujalle, joka muistutti hieman pesämme sisäänkäyntinä toimivaa kujaa. Tämän kujan perällä ei kuitenkaan ollut tasaista kiviseinää, vaan puinen aita. Leopardi käveli ripein askelin aidan luokse ja kumartui kurkistamaan sen alaosassa sijaitsevan aukon kautta sen toiselle puolelle. Aukko oli melko pieni, mutta kyllä siitä täysikasvuinen kissakin mahtuisi. Kuulin hirviöiden juoksevan aidan takana. Mihin Leopardi oli oikein viemässä meitä?
“Mitä sen toisella puolella on?” Hyökyaalto kysyi ja yritti kurkkia Leopardin ohi aukosta. Laikukas naaras kääntyi puoleemme kasvoillaan tuttu, lämmin hymy.
“Siellä on ukkospolku, joka meidän tulee ylittää päästäksemme nurmialueelle. Kuulette varmaan hirviöiden murinan? Niitä juoksee vähän väliä ukkospolun yli, joten meidän on odotettava hetki sopivaa väliä. Kun annan merkin, juoskaa perässäni suoraan ukkospolun yli pysähtymättä”, naaras ohjeisti. Me molemmat nyökkäsimme merkiksi, että olimme ymmärtäneet kasvattajamme käskyn. Leopardi työnsi taas päänsä aidan toiselle puolen ja jäi odottamaan. Kuulin, kuinka hirviöt juoksivat puisen aidan toisella puolen vauhdikkaasti ohi. Pian murina vaikeni, ja jäljelle jäi vain kauemmas lipuvat äänet. Leopardi antoi merkin ja syöksyi vauhdilla aukosta läpi. Mesiläinen seurasi laikukasta naarasta juosten ja minä seurasin veljeäni. Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ukkospolun mustaa pintaa pitkin sen toiselle puolelle. Pysähdyin käpälät liukuen nurmelle Leopardin luokse ja käännyin uteliaana katsomaan taaksemme jäänyttä, kivipintaista ukkospolkua. Seuraava hirviö pyyhälsi jo ohitsemme. Kumarruin matalaksi, sillä polun ja meidän välillä matkaa oli vain parin ketunmitan verran. Kun hirviö juoksi vauhdikkaasti ohi, saatoin tuntea sen kovan vauhdin turkillani, kun vauhdista syntynyt tuulenpuuska takertui siihen.
“Se meni todella hyvin”, Leopardi kehui leveä hymy kasvoillaan ja työntyi edellämme läpi pensaasta, josta pääsi nurmialueelle, “tällaisia alueita on kaksijalkalassa muutamia. Usein alueet ovat katuja rauhallisempia, kun täällä on vain vanhoja kaksijalkoja, joskus pentuja ja koiriakin. Kaksijalat pysyttelevät useimmiten tuolla pienellä ukkospolulla, joka kulkee nurmialueen läpi. Ne saattavat istua täällä ja nauttia lämmöstä viherlehtisin.” Silmäilin tarkkaavaisena maisemaa, joka poikkesi täysin kaksijalkalan harmaudesta. Nurmi oli vihreää ja siellä täällä kasvoi pensaita ja puita. Joissakin pensaissa oli kauniita, erivärisiä kukkia. Oliko tämä pieni metsä kaksijalkalan keskellä? Täytyi olla, vaikken ihan ymmärtänytkään, miksi kaksijalat olivat halunneet metsän kaksijalkalaan.
Leopardi johdatti meidät pensaiden suojassa eteenpäin. Mesiläinen kulki ripein askelin naaraan kannoilla, mutta minä huomaamattani jättäydyin vähän kauemmaksi kaksikosta. Katselin kaksijalkoja, jotka kulkivat kävellen nurmialuetta halkovaa polkua pitkin. Osa kaksijaloista oli yksin, mutta toiset kulkivat kaksistaan tai isommissa porukoissa. Mitä useampi kaksijalka oli yhdessä paikassa, sitä isompi ääni niistä kuului. Nuoremmat kaksijalat olivat selvästi kaikista äänekkäimpiä. Olisin halunnut jäädä seuraamaan kaksijalkojen puuhia, mutta epäonnekseni Leopardi johdatti meidät pois nurmialueelta.
“Älä jää jälkeen”, vaaleanruskea naaras hoputti minua, kun matkaa välillemme oli kertynyt yli ketunmitan verran. Huokaisin pettyneenä ja kiristin tahtiani saavuttaakseni veljeni ja Leopardin.
“Ehdit kyllä katsella kaksijalkalaa enemmän kuin tarpeeksesi, kunhan vain kasvat ensin vähän”, naaras lupasi lämpimällä äänellään. En olisi jaksanut enää odottaa. Olin viettänyt kuusi kuuta pesässämme ja nyt viimein olin päässyt ulos. Minulle olisi riittänyt edes pieni rauhallinen hetki tarkkailla kaksijalkoja, mutta Leopardi ei ymmärtänyt sitä. Pettyneenä kuljin Hyökyaallon ja Leopardin perässä toista reittiä takaisin pesällemme. Tämäkin reitti kulki pitkälti syrjäisempien katujen läpi niin, että olimme piilossa kaksijalkojen katseilta. Harmi, ajattelin mielessäni. Olisin mielelläni kulkenut kaksijalkojen lähellä ja seurannut heidän toimiaan.

Jaksatko saalistaa?" Höyhen kysyi minulta. "Kai." vastasin. "Selvä." Höyhen tokaisi ja harppoi ulos pesästä. Menin Höyhenen perään. Höyhen kulki edelläni ja kiersi pientä, varjoista mäntypolkua. Oli ihanaa päästä vihdoin varjoon. Muualla oli niin kuuma, että sinne melkein paloi. "Mistä löysit tämän polun?" kysyin. "Kun kävin hakemassa yrttejä, niin huomasin kaksi puuta, ja pienen rotkon jonka vieressä oli tämä." Höyhen vastasi. "Ja on täällä lampikin, jos juoda haluat." Ajatus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. "Kuinka pitkä matka sinne lammelle on?" kysyin. "Älä nyt taas väitä, että haluat mennä sinne!" Höyhen kiusoitteli. "En todellakaan!" huudahdin. "Jos sinä siis haluat." Virnistin Höyhenelle ilkikurisesti. Höyhen hymyili. "No, sinne on vain pari ketunmittaa." Höyhen totesi. "Ketunmittaa?" hämmästyin. En tiennyt mitä ketunmitta tarkoitti. Kai se oli joku klaanien asia. "Niin, ketunmittaa." Höyhen sanoi selvästi hämmästyneenä. Olin hiljaa. "Aivan!" Höyhen yhtäkkiä huudahti. "Mitä aivan?" ihmettelin. "Etkö tiennyt mitä tarkoitti ketunmitta?" Höyhen kysyi. "Totta kai tiesin!" valehtelin tyhmästi. En halunnut näyttää nololta Höyhenen edessä. Yritin pakottaa katseestani uskottavaa. Sain naamalleni vain hölmön hymyn ja pienen silmäntuikkeen. "Voit kertoa minulle, jos et tiennyt." Höyhen sanoi. "En naura, enkä pilkkaa." Olin hiljaa. En todellakaan myöntäisi sitä tässä! "Ööh.. totta kai minä tiesin!" valehtelin taas. "Ai." Höyhen sanoi. "Selvä." Höyhen huiskautti häntäänsä. Löin itseäni päähän. Olin hirveä valehtelija. Valehtelin jopa ihastukselleni! "No, tässä se lampi nyt olisi." Höyhen sanoi. Kumarruin juomaan. Höyhen latki vettä hiljaisena. Vesi oli kirkasta, ja ihanan kylmää. "Höyhen?" kysyin. Höyhen ei vastannut. "Höyhen!" huusin napakasti.

"Höyhen?"

Pähkinän koko olemus kieli epäluuloisuudesta minua ja koko yhteisöä kohtaan. Siitä huolimatta naaras oli päättänyt jäädä. Kenties hän oli tajunnut, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Ihan miten vain, minua alkoi vähitellen kyllästyttää kiltin ja helposti lähestyttävän kissan leikkiminen. Halusin päästä uudesta toveristani eroon niin pian kuin suinkin mahdollista.
"Minä esittelen sinut heille saman tien", murahdin kasvoillani kuivahko hymy. "Seuraa perässä."
Vein Pähkinän toiselle puolelle huonetta, jossa Leopardi, Arpi, Keijo sekä Mäihän neljä pentua puuhailivat omiaan. En vieläkään kyennyt ymmärtämään, miten Mäihä oli ylipäätään onnistunut lisääntymään kenenkään kanssa. Sen naaraan täytyi olla joko vajaaälyinen tai sokea.
"Ystävät hyvät, tässä on uusi toverinne, Pähkinä. Jätänkin teidät tutustumaan toisiinne paremmin - minulla nähkääs on velvollisuuksia suoritettavana." Kaunokielisyyteni ei purrut Arpeen, joka tuijotti minua murhaavasti ainoalla ehjällä silmällään. Oliko todella niin outoa kuulla minun päästävän suustani ystävällisyyksiä? No, hällä väliä, pääasia oli, että Pähkinä oli nyt jonkun muun kontolla.
Jäämättä jahkailemaan suuntasin ulos pesästä. Järkäleloikan eriskummallinen käytös samaan aikaan huoletti ja suututti minua. Miten hän oli kehdannut jättää minut sillä tavalla yksin? Luulin, että me olimme tiimi tai vähintäänkin ystäviä. Entiset klaanikissat, joiden piti pitää yhtä selvitäkseen kaksijalkalan kauhuista. Se kolli saisi kyllä kuulla kunniansa, jahka löytäisin hänet!

Järkäleloikka oli kissaksi poikkeuksellisen isokokoinen, joten oli suoranainen ihme, että hänenlaisensa köriläs pystyi tuosta vain katoamaan. Kävin läpi paikat, joissa tavallisesti partioimme yhdessä, mutta kollista ei näkynyt edes viiksikarvan vilausta. Aloin hiljalleen turhautua.
Säpsähdin kuullessani koiran alkavan haukkumaan jossain lähellä. Paria sydämenlyöntiä myöhemmin pensaan läpi rymisteli iso, musta koira. Pinkaisin juoksuun vaistomaisesti. Viimeksi, kun olin ottanut yhteen tuollaisen otuksen kanssa, olin menettänyt toisen korvani sekä arvostukseni Keijukaisen ja silloin varsin pienen yhteisömme silmissä. Toinen puoli minusta halusi kääntyä ja taistella, toinen kirkui minua juoksemaan henkeni edestä. Ja juuri niin minä teinkin.
Edessäpäin oli pieni viheralue, jossa näkyi kasvavan puita ja pensaita. Suuntasin sinne niin vikkelästi kuin pystyin ja livahdin piiloon lähimpään pensaaseen. Sydän rinnassa jyskyttäen odotin, että koiran musta pää ilmestyisi jostain eteeni ja se purisi pääni poikki. Oli kuitenki hiljaista, eikä koirasta näkynyt merkkiäkään.
Ryömin varovasti ulos pensaasta ja kurkistin jalkakäytävälle, jota pitkin koira oli minua jahdannut. Helpotus valtasi ruumiini, kun näin kaksijalan kytkemässä petoa kiinni naruun, jollaisen avulla se piti sitä aisoissa. Jos olisin viitsinyt, olisin näyttänyt koiralle kieltä ja huutanut jotain oikein nasevaa, mutta en ollut valmis uuteen hippaleikkiin aivan heti.
Erotin ilmassa valjun hajun, jonka olisin - ehkä vähän outoa kyllä - tunnistanut vaikka silmät kiinni. Järkäleloikka oli mennyt tästä. Käännyin katsomaan takanani aukeavaa viheraluetta. Voisiko kolli olla siellä? Ainut tapa selvittää se oli mennä itse katsomaan.
Sukelsin takaisin pensaikkoon, kunnes putkahdin ulos sen toiselta puolelta. Käveleskelin vehreällä nurmikolla yrittäen löytää lisää vihjeitä oikukkaan ystäväni olinpaikasta.
Silmäni havaitsivat liikettä eräässä puussa, ja hetki sen jälkeen näin Järkäleloikan tumman hahmon makoilemassa oksalla. Heilautin häntääni turhautuneena. Noin rotevaksi kissaksi Järkäleloikka kiipesi yllättävän sulavasti puihin. Minä puolestani en ollut korkeiden paikkojen ystävä, enkä liioin hallinnut kiipeämisen jaloa taitoa. Tämän kerran päätin kuitenkin yrittää.
Loikkasin puunjuurelta kiinni sen runkoon ja rupesin hilaamaan itseäni varovasti ylöspäin. Käpälä käpälältä liikuin eteenpäin, peläten joka hetki putoavani ja kokevani ikävän lopun. Kuin Tähtiklaanin armosta onnistuin pääsemään perille, ja tarrauduin kynsilläni tiukasti kiinni oksaan, jolla Järkäleloikkakin makasi. Kolli katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisena, mutta hänen ilmeessään oli muutakin. Jotain sellaista, mitä en osannut pukea sanoiksi.
"Kiva, kun olit auttamassa minua Pähkinän kanssa", sarkastisuus äänessäni oli selvästi havaittavissa. "Meidän ansiostamme hän on nyt osa kujakissayhteisöä. Eikun hetkinen - sinähän karkasit kesken kaiken ja jätit minut selviämään yksin hänen kanssaan. Mikä ihme sinuun meni?"
Katsoin Järkäleloikkaa tiukasti. Hänen käytöksensä ihmetytti ja vihastutti minua.
"Minä pidän sinusta", entinen kuolonklaanilainen töksäytti varoittamatta.
"Sinä… pidät minusta?" toistin kuin mikäkin idiootti. Tuijotin häntä leuka hieman auki loksahtaneena ja silmät laajentuneina.
Järkäleloikka nyökkäsi, hän näytti itsekin yllättyneeltä omista sanoistaan.
"Minä…" Totta puhuen menin aivan lukkoon. Yhtäkkiä kaikki menikin niin oudoksi. Sydämeni hakkasi hurjasti ja tunsin turkkini alla kihelmöintiä.
"Minun pitää mennä."
Siitä huolimatta jatkoin typerästi käyttäytymistä ja pakenin pois paikalta. Laskeuduin kömpelösti alas puusta ja juoksin kauaksi viheralueesta, kauaksi Järkäleloikasta ja omituisista tuntemuksistani häntä kohtaan.
Tyrskytiikeri, sinä olet massiivinen ääliö.

//Järksy? ;)

"Olepa hyvä." sanoin somasti. Heti sen jälkeen kyyneleet pyrkivät esiin ja yritin peitellä niitä. Jupiter kömpi käpälilleen mutta ne pettivät. Säntäsin kollin turkkiin kiinni. Työnsin nenäni hänen turkkiinsa ja itkin. Olin elänyt pelossa viimeiset päivät. Jupiterin menettämisen pelko oli suurin sen hetkisistä huolistani, koska ainoan ystävän, rakkauteni kohteen ja matkakumppanin menettäminen olisi lopettanut matkani siihen. Värisin hiljaa. Jupiter silitti hännällään turkkiani. “Ei mitään hätää olen tässä”, Jupiter kuiskasi hiljaa. Yritin nostaa isomman kollin käpälilleen. Kokoeromme vaikeutti prosessia mutta viimein sain Jupiterin ylös. Hänen käpälänsä kantoivat juuri ja juuri. Kolli nojasi minuun ja jouduin nojaamaan takaisin jotten olisi kaatunut hänen painonsa ollabs. Pian Jupiter pystyi jo kävelemään itsekseen. Raahasin jäniksen jonka olin aiemmin hänelle saalistanut sisään. Laskin sen Jupiterin makuusijan reunalle. Kolli tuli heti paikalle ja kävi istumaan sen eteen. Nyökkäsin hänelle ja istuuduin itsekin. Jupiter ahmi jäniksen nopeasti suihinsa. Sitten hän katsahti minuun selvästi nolostuneena. “Et syönyt itse”, hän sanoi huolissaan. “Ei se mitään söin aiemmin”, sanoin hymyillen. “Pidä huoli siitä, ettet näänny vaikka huolehditkin minusta ja pidän siitä kovasti”, hän sanoi huolehtivasti. “Pidän, pidän.” Haukottelin. Olin valvonut viimeiset kaksi päivää. “Mene nukkumaan vain minä pärjään kyllä”, hän usutti minut petiin. Käperryin sammalille. Nukahdin nopeasti syvään uneen jota todella tarvitsin.
//Jupi? (kirjota vaik aamusta tai jostain saalistuksesta)

Luolan pohja oli sileä. Haistelin luolaa siltä varalta, että jos siellä olikin joku petoeläin. Pudistelin päätäni. "Kyllä Höyhen olisi sen huomannut, jos täällä olisi ollut mäyrä!" puolikuiskasin. Höyhen katsahti minuun kummastuneena. "Et kai luullut, että muka olisin vienyt meidät mäyrän pesään?" Höyhen ihmetteli. "En!" huudahdin. "Etkö?" Höyhen painosti. "No.. en ollut varma siitä, koska tämä..öö..vaikuttaa mäyrän luolalta?" sanoin. Tunsin itseni typeräksi, ketunläjäksi, joka ei osannut mitään! Höyhen naurahti. "Jaahas." Höyhen tuhahti. En ollut varma loukkaantuiko hän. "Hei.." aloitin. "Ei se ollut totta." "Ai mikä?" Höyhen kummasteli ja jatkoi sammalien muotoilua. "Se mitä sanoin siitä luolasta." naukaisin. "Tämä on paras paikka!" "En uskonutkaan sitä." Höyhen vastasi hiljaa. "Olet joskus aika outo." En ollut varma loukkaantuakko vai olla iloinen siitä, että Höyhen ei ollutkaan haukkunut minua surkeaksi ketunläjäksi. Pidin kuitenkin suuni kiinni ja jatkoin vuoteen tekemistä. Höyhen yritti katsoa minua. En vastannut katseeseen. Höyhen vilkaisi minua kummastuneena. Nyökkäsin. Höyhen syöksyi viereeni. Hän kietoi häntänsä tiukasti kiinni häntääni. Katseemme kohtasivat. Pyörittelin mielessäni silmiäni. Miksi tämä oli tälläistä? Totta kai rakastin Höyhentä, mutta emmekö voineet puhua normaalisti? Oli kyllä todella ihanaa olla Höyhenen vieressä. Vaikka minua olisi uhattu tappamisella, niin olisin kuitenkin jäänyt Höyhenen luo. "Ja pentujemme." ajattelin. Heitin heti ajatuksen pois päästäni. Oli liian aikaista pennuille! Emme kumpikaan olleet vielä valmiita siihen. Emme olleet edes kumppaneita! Olimme vain ystäviä, joilla oli tunteita toisiaan kohtaan. Höyhen hymyili minulle. Vastasin hymyyn. Irrottauduin Höyhenen otteesta. "No, meidän olisi parasta jatkaa hommaa." sanoin. Höyhen nyökkäsi. Olin kyllä surkea ystävä. Miksi en osannut olla tuollainen! Tein vuoteen valmiiksi. "Lähden saalistamaan." naukaisin Höyhenelle. "Selvä." Höyhen totesi. Harpoin metsään. Olin iloinen siitä, että viherlehti oli alkanut. Riistaa oli paljon enemmän. Löysin nopeasti oravan hajujäljen. Seurasin sitä tammipuiden luo. Huomasin puun vieressä paljon syötyjä käpyjä ja terhoja. Orava nakersi käpyä. Ponnistin kaikin voimin oravan kimppuun. Orava kiljaisi ja ryntäsi puuhun. Iskin oravaa kurkkuun. Orava valahti veltoksi. Hymähdin iloisena saaliista. Nappasin oravaa hännästä kiinni. Päätin haudata sen. Kaivoin kuopan. Maa oli ihanan märkää. Vilvoittelin käpäliäni mullassa. Lähdin saalistamaan vielä jotain. Ehdin tassutella metsässä hyvän tovin, kunnes kuulin pulun äänen. Hiivin hitaasti kohti ääntä. Huomasin pulun. Pulu oli harmaa. En ollut kokenut lintusaalistaja. Lennähdin ilman halki kohti pulua. Pulu vain lehahti lentoon. Hyppäsin ennen kuin pulu ehti oksalle. Pulu vain rääkäisi ja repi itseään irti. Pitelin pulusta tiukasti kiinni. Halusin tämän saaliin! Pulu nokkaisi minua terävällä nokallaan. Tassuuni alkoi muodostua verta. Tassuani kirveli. Päästin irti. Pulu lähti lentoon. Tuijotin tassuani. Veri oli vuotanut kirkkaanpunaisena maahan. Tassu vuoti yhä enemmän verta. Lähdin kohti luolaa. Muistin vasta puolivälissä matkaa oravan. Minun piti hakea se. Lähdin könyämään kohti tammipuita. En halunnut tuottaa Höyhenelle pettymystä. Minun oli hankala kävellä. Tuhahdin. Halusin sen saaliin. Sätin itseäni. Kaivoin vaivalloisesti oravan esiin. Lähdin raahaamaan sitä luolaan. Luolan kohdalla olin jo niin uupunut ja veressä, että lysähdin maahan. Kuulin henkäisyn, kun Höyhen tuli paikalle. En pystynyt sanomaan mitään, kunnes silmissäni sumeni. Heräsin vasta monen päivän päästä. Tassuni oli parantunut. Huokaisin helpottuneena. Missä Höyhen oli? Nousin ylös. Luola oli tyhjä. Tassutin ulos ja mietin, mitä oli tapahtunut. Kuulin pensaasta rapinaa. Höyhen tuli esiin. "Jupiter!" Höyhen ulvaisi. "Ihanaa että olet kunnossa!" Kehräsin. Höyhen osasi kyllä piristää minua! "Kiitos kun pelastit henkeni." sanoin. "Olepa hyvä." Höyhen vastasi kauniilla äänellä.

"Höyhen?"