Kuin tilauksesta Päivänsäde oli löytänyt kissan, joka oli vakoillut meitä metsän siimeksessä. Tämä oli oiva esimerkki siitä, miksi en nauttinut metsässä olosta. Kuka tahansa saattoi parhaillaan vakoilla meitä ilman, että huomasin sitä. Metsä oli täynnä erilaisia hajuja, jotka häiritsivät keskittymistäni. Sain kiittää onneani, että Päivänsäde oli havainnut muukalaisen ja toi hänet luokseni. Kollikissa oli kertonut nimensä olevan Härmä. Raidallinen kolli puhui kohteliaasti eikä vaikuttanut olevan meille uhka, mutta olin oppinut, ettei kehenkään voinut luottaa. Hän lähti mukaamme vapaaehtoisesti, joka oli poikkeuksellista. Usein uudet tulokkaat piti joko huijata mukaamme tai viedä väkisin pesälle.
Matkalla pesälle selitin muukalaiselle yhteisömme historiasta kaiken oleellisen mitä tämän tuli tietää. Härmä kulki minun ja Päivänsäteen välissä kaksijalkalan kujia pitkin. Minä kuljin uuden tuttavuutemme edellä ja Päivänsäde otti paikan hänen takaansa. Oli huolehdittava, ettei Härmä pääsisi vahingossakaan karkuun. Tarvitsimme nimittäin mahdollisimman paljon täysikasvuisia kissoja joukkoihimme taistelemaan Mesitähteä vastaan.
Olin kertonut matkan aikana Härmälle kujakissayhteisöstä, jättämättä tietysti mainitsematta sen, että hän tulisi elämään loppuikänsä yhteisön jäsenenä. Se olisi saattanut säikäyttää harmaan kissan ja saada tämän yrittämään jotakin typerää. Sen sijaan kerroin yhteisön historiasta, Mesitähdestä ja siitä, miten kokosin yhteisön uudestaan lähes tyhjästä. Kertoessani hyökkäyksestä Eloklaaniin, Härmän kiinnostus näytti heräävän. Kolli kiri nopeasti rinnalleni. Käänsin nopeasti katseeni erakkoon, jos tämä olisikin yrittänyt jotakin. Sen sijaan hän esitti minulle kysymyksen:
"Oletan, että teillä ja Eloklaanilla on jotain historiaa. Mistä syystä suunnittelette hyökkäystä?" Kissan kysymys sai minut turhautumaan, jonka merkiksi kasvoilleni piirtyi ärsyyntynyt ilme. Kolli oli juuri paljastanut, ettei tämä ollut kuunnellut minua lainkaan. Minua uututti, miten toinen oli antanut minun jaaritella historiastamme ties kuinka pitkään kuuntelematta lainkaan.
"Kun saavut tuntemattoman kissajoukon reviirille ja sinulle kerrotaan heidän historiastaan, on ihan kohteliasta kuunnella", murahdin luoden uhkaavan silmäyksen muukalaiseen. Koska en halunnut tehdä kissasta vihollistamme, loihdin nopeasti kasvoilleni ystävällisemmän ilmeen:
"Onneksesi kohtasit minut, etkä jotakuta muuta. Minä nimittäin ymmärrän, että uudessa ympäristössä on varmasti vaikeaa keskittyä kuuntelemaan. Kenties on parempi, että kerron sinulle tarinamme uudestaan pesällämme, joka itse asiassa on tässä näin."
Seisoimme kolmistaan ränsistyneen kaksijalanpesän edessä. Härmä ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, mutta hän seurasi meitä sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Pesän alataso oli hiljainen, vain muutamat jäsenet oleskelivat avarassa tilassa. Heidän katseensa kääntyivät meidän suuntaamme.
"Tule, yläkerrassa voimme puhua rauhassa", sanoin ja viitoin Härmän perässäni portaikkoon. Myös Päivänsäde tuli mukanamme.
Yläkerta oli tyhjillään, joten saisimme keskustella kaikessa rauhassa. Aloitin yhteisön tarinan taas ihan alusta ja kerroin Mesitähdestä ja matkastamme klaanien luokse, sekä muokatun tarinamme siitä, miten Päivänsäde oli päätynyt luoksemme. Päivänsäde oli kuullut tarinasta tämän version, jonka mukaan Mesitähti oli hylännyt hänet ja me olimme pelastaneet pienen pennun varmalta kuolemalta.
"Mesitähti ja Eloklaani tuhosivat yhteisön jo kertaalleen. Reiluuden nimissä minä tahdon tehdä heille samoin. Nähtävästi sinäkin tunnet Eloklaanin? Mikä on sinun yhteytesi siihen klaaniin?" kysyin siristäen silmiäni. Härmä saattoi hyvinkin olla entinen eloklaanilainen tai heidän ystävänsä. Mikäli näin olisi, minun olisi tapettava hänet. En voisi ottaa riskiä, että Härmä pääsisi karkuun ja lähtisi kertomaan vihollisillemme aikeistamme. Se tuhoaisi koko suunnitelmamme.

//Härmä?

Härmä oli kohdannut sangen kiinnostavan kaksikon. Heistä nuorempi oli kertonut nimekseen Päivänsäde ja vanhemman naaraan nimi oli Keijukainen. Nimien perusteella olisi voinut kuvitella noiden kahden olevan hyväntahtoisia ja kilttejä kissoja, mutta Härmä ei ollut niin luottavainen. Viimeistään Kanervan lähtö oli osoittanut hänelle, ettei elämässä voinut luottaa muihin kuin itseensä. Kollikissa kuitenkin varoi näyttämästä epäluuloisuutta kasvoillaan ja viritti piirteilleen hymynkaltaisen.
Päivänsäde ja Keijukainen kertoivat kuuluvansa kujakissayhteisöön. Härmä muisteli aiemmin tapaamansa erakkonaaraan varoitusta: kujakissayhteisö ei koskaan päästäisi häntä pois kaksijalkalasta. Hiljaa mielessään hän kehitteli pakosuunnitelmaa esittäen samalla kuuntelevansa tarkalla korvalla, kun Keijukainen kertoi yhteisön historiasta. Härmä ei ollut mikään nopein kissa, joten ei ollut ollenkaan varmaa, ehtisikö hän juoksemaan kaksikkoa pakoon vaikka pääsisikin ehkä yllättämään heidät. Hän oli taitava taistelija, mutta näiden kahden osaamisesta hänellä ei ollut hajuakaan. Kenties hän voisi tehdä yllätyshyökkäyksen ja haavoittaa toista kissoista sen verran, ettei tämän toveri lähtisi hänen peräänsä.
Härmä oli jo valmistautumassa sivaltamaan Päivänsädettä kasvoihin - nuorempi kissa todennäköisesti olisi helpompi kohde - kun maininta "Eloklaanista" kiinnitti kollin huomion. Ei ollut mitään varmuutta siitä, että tämä klaani oli se sama, josta Kanerva oli puhunut. Toisaalta, kuinka monta tällaista klaania maailmaan oikein mahtui? Härmä päätti rentoutua hetkeksi ja keskittyi tarkemmin Keijukaisen ja Päivänsäteen selostukseen. He kertoivat, että kujakissayhteisön aikeena oli hyökkäys Eloklaaniin. Jos tämä klaani oli tosiaan se, josta Härmän emon tappaja löytyisi, hyökkäykseen osallistuminen sopisi hänelle vallan mainiosti.
Pitemmittä puheitta Härmä suostui kaksikon mukaan.
Erakko huomasi pian, että luottamuksen puute oli molemminpuolista: matkalla yhteisön majapaikkaan Keijukainen ja Päivänsäde kulkivat toinen hänen edessään ja toinen takana, kaiketi estääkseen hänen pakenemisensa. Härmä ei voinut tuomita kaksikkoa, oli vain tervettä suhtautua vieraaseen kissaan epäluottavaisesti. Niin Kanervakin oli aina sanonut, vaikkei ollut noudattanutkaan omaa ohjettaan; Härmän mielestä hänen mentorinsa oli aina ollut vähän liian luottavainen ja sinisilmäinen.
Härmän kujakissayhteisö kohtaan tuntemaa luottamusta ei ainakaan lisännyt se, ettei hän tiennyt ollenkaan, miksi joukkio oli hyökkäämässä Eloklaaniin. Asia kiinnosti häntä kovasti - mitä Eloklaani oli mahtanut tehdä kujakissoille? Kenties Härmän emon murhaaja ei ollut ollenkaan poikkeus klaanissa, ehkä Eloklaani oli pullollaan verenhimoisia tappajia.
Kolli kiri nopeasti hänen edellään kulkevan Keijukaisen kiinni.
"Oletan, että teillä ja Eloklaanilla on jotain historiaa", Härmä kysyi tunnustellen. "Mistä syystä suunnittelette hyökkäystä?"

//Keiju?

Minä pidän sinusta. Olin toistanut noita sanoja pääni sisällä monta kertaa päivässä jo neljäntoista päivän ajan. Siltikään en ollut kyennyt vielä käsittelemään niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia.
Välimme Järkäleloikan kanssa olivat olleet viimeisen puolen kuun aikana… oudot. Kumpikin vältteli toista, ja jos satuimmekin törmäämään jossakin, jompikumpi käänsi aina katseensa toiseen suuntaan ja jatkoi matkaa mitään sanomatta. Se tuntui piinaavalta. Halusin puhua asiasta kollin kanssa, mutta päädyin aina perääntymään, sillä en oikeastaan itsekään vielä tiennyt, mistä minun olisi pitänyt puhua. Siitäkö, että hän oli sanonut pitävänsä minusta? Vaiko kenties omista tuntemuksistani? Ne nyt ainakin olivat niin sekaisin, etten edes minä itse saanut niistä mitään tolkkua.
Nukkumisesta ei ollut tullut viime aikoina oikein mitään epämääräisen ajatuksenjuoksun vuoksi. Sen seurauksena tapaamiset Kuutamotassun kanssa olivat jääneet lyhyemmiksi kuin yleensä, ja uskoin naaraan panneen sen myös merkille.
Päivien unettomuuden ja päivittäisen fyysisen rasituksen ansiosta olin kuitenkin tänä yönä onnistunut nukahtamaan ilman suurempia vaikeuksia. Tapasimme Kuutamotassun kanssa jälleen joella, josta olimme jatkaneet matkaa metsään. Kuuntelin puolella korvalla oppilaan selostusta Talvikkitassusta, naaraan oppilastoverista, joka kuulosti oikealta maanvaivalta Kuutamotassun puheiden perusteella.
Yhtäkkiä viereltäni kuulunut tasainen puheensorina katkesi, mikä sai myös omat ajatukseni hiljenemään. Katsahdin Kuutamotassuun, joka rypisti otsaansa selvästi tyytymättömänä.
"Tiikeri, mikä sinua oikein vaivaa? Olet ollut poissaoleva jo ties vaikka kuinka kauan! Onko sinulla ongelmia? Kai tiedät, että voit puhua minulle?" Kuutamotassun huolenpito oli liikuttavaa. Järkäleloikan ja Päivänsäteen lisäksi ketään tuskin kiinnosti, miten minulla meni, joten vaivauduin aniharvoin jakamaan ajatuksiani muiden kanssa ilman painavaa syytä.
"On eräs ongelma", myönsin lopulta ja huokaisin. Kuutamotassun korvat olivat kääntyneet minuun päin, ja oppilaan kasvoilla oli odottava ilme.
"Mikä ongelma?"
Jäin hetkeksi empimään. Tunteista puhuminen tuntui typerältä, nössöltä. Voisiko Kuutamotassu enää nähdä minua samalla tavalla, jos yhtäkkiä alkaisin avata hänelle sydämen tuskiani?
Tunsin hännän laskeutuvan lavoilleni. Se tuntui oudolta, melkein kuin Kuutamotassu olisi oikeasti ollut siinä vieressäni, vaikka todellisuudessa hän oli päivien matkan päässä Eloklaanissa.
"Sinä voit luottaa minuun, Tiikeri. Mitä se ikinä onkaan, lupaan auttaa sinua sen kanssa."
Eloklaanilaisen sanat saivat minut rentoutumaan hieman. Voisin luottaa Kuutamotassuun. Vaikka hän tuskin koskaan voisi luottaa minuun - hänen koko käsityksensä minusta perustui valheisiin, joita olin hänelle syöttänyt ensitapaamisestamme lähtien. Jos totuus menneisyydestäni tulisi joskus ilmi, olisi varmaa, ettei naaras ikinä antaisi minulle anteeksi. Pidin kuitenkin järkevämpänä - ja turvallisempana - pitää oikean henkilöllisyyteni salassa.
Niinpä minä kerroin Kuutamotassulle Järkäleloikasta - käytin hänestä tosin nimeä Järkäle, turvallisuussyistä sekin - ja hänen tunnustuksestaan. Yllätyin siitä, miten kypsästi Kuutamotassu suhtautui kaikkeen sanomaani. Hän kyseli minulta kysymyksiä ja minä vastailin hänelle omien tuntemusteni pohjalta. Puhuessani tunsin omien ajatusteni ja tunteideni selkiytyvän vähitellen. Lopulta oli aika ilmiselvää, että myös minä pidin Järkäleloikasta - tyhmänä en ollut sitä vain vielä aiemmin tajunnut.
"En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vältellyt häntä viimeiset puoli kuuta. Hän tuskin enää halua edes puhua minulle", murahdin hieman lannistuneena. Kuutamotassu tuuppasi ystävällisesti tassullaan lapaani ja virnisti.
"Se selviää ainoastaan lähestymällä häntä. Vaikea uskoa, että sinunlaisesi köriläs pelkää mitään tai ketään", oppilas vitsaili. Naurahdin, ja hymy pyrki nyt myös omalle naamalleni.
"Tietäisitpä vain."
Kujakissayhteisön äänet alkoivat sekoittua unen äänimaailmaan, mistä tiesin, että yhteinen aikamme läheni loppuaan. Metsä ja Kuutamotassun hahmo olivat alkaneet jo haalistua.
"Sinä pystyt siihen kyllä. Anna mennä, Tiikeri", Kuutamotassu kannusti ja vinkkasi minulle vielä silmää, ennen kuin pimeys laskeutui ympärilleni ja tunsin kaksijalkojen pesän puisen lattian allani.
Raotin silmiäni ja katselin ympärilleni isossa huoneessa, jossa kissat valmistautuivat päivän tehtäviin. Katseeni pysähtyi Järkäleloikan kohdalla. Tummaturkkinen kolli suki turkkiaan seinän vieressä, selkä minuun päin käännettynä. Tunsin sydämeni alkavan pamppailla nopeammin.
Minä pidän sinusta myös. Minun on vain saatava sanotuksi se sinulle.

"Höyhen!" Jupiter huudahti. “Miksi huudat?” kysyin huvittuneena. Olin pistänyt naamani veteen ja pidättänyt henkeä sen aikaa niin olin saanut turkkiani virkistettyä. Olin läpimärkä. Rakastin vettä ja osasin, jopa uida hiukan. “Katso!” naukaisin ja antauduin lammen armoille. Lampi oli pienempi kuin Hehkulampi Kuolonklaanin reviirillä. Minulla oli ikävä jopa sitä! Värähdin, kun vesi imeytyi turkkiini. Se oli kylmää viherlehdestä huolimatta. Sukelsin pinnanalle ja kuulin Jupiterin paniikin. Pulpahdin pinnalle ja pärskäisin vettä pois suustani. “Hei, rauhoitu”, nau’uin ja raahauduin turkki painavana laahaten kollin luo. “Oletko kunnossa?” kysyin. “Olen”, Jupiter vastasi hymyillen. Hän ei todella vaikuttanut siltä. Päätin olla vain hiljaa. Laskin kuononi kollin lavalle, jolle yletin kurkottamatta mutta kaulaani sain hiukan venyttää. Jupiter nuolaisi korvaani ja nousi vedestä. “Saalistanko?” hän kysyi. Nyökkäsin hymyillen. “Menen lepäämään luolaan”, totesin ja loikin polulle. Kävelin sitä pitkin yksin. Se palautti mieleeni sen hetken, kun etsin nukkumapaikkaa yksin ennen Jupiterin tapaamista - en sen jälkeen ollut kävellyt yksin miltei ollenkaan. Maistelin ilmaa saaliin varalta vain saadakseni aisteilleni jotain tekemistä. Haistoin oravan ja hiiren matkan varrella mutta jätin ne omiin oloihinsa. Menin sisälle luolaan ja hakeuduin kylmälle kallion osalle, johon paistoi aurinko. Kävin siihen kyljelleni lepäämään ja odottamaan Jupiteria. Huomaamattani ennen Jupiterin saapumista nukahdin sille paikalle.
//Jupi?

Istuin uloskäynti-ikkunan edessä sijaitsevalla puisella tasolla ja odotin Leopardin paluuta. Naaras oli lähtenyt Keijon ja Silverin kanssa etsimään ruokaa kaksijalkalan kujilta. Leopardilaikukas naaras oli vihdoin ja viimein luvannut viedä minut ja Hyökyaallon ulos pesästä. Hento ja Mesiläinen pääsisivät ulos meidän jälkeemme. Kieltämättä olisi ollut turhan riskialtista viedä neljä nuorta kissaa yksin ensimmäistä kertaa ulos. Olin kuullut paljon kertomuksia siitä, millainen kaksijalkala oli ja mitä kaikkia vaaroja siellä piili, mutta en osaisi tehdä mitään, mikäli kohtaisin niitä.
Käänsin hetkeksi katseeni pois kujalta ja käännyin katsomaan Tyrskytiikeriä, joka oli tovi sitten saapunut pesään tuntemattoman kissan kanssa. Vaaleanruskea raidallinen naaras oli aikalailla saman ikäinen kuin minä ja sisarukseni. Hän oli uusi kujakissayhteisön jäsen, halusi sitä tai ei, sillä jokainen, joka käpälällään astui kaksijalkalaan oli tullut jäädäkseen.
Kuulin jonkun lähestyvän pesän ulkopuolelta, joten katseeni kääntyi uudesta tulokkaasta takaisin kujalle. Kun näin partion loikkivan ikkunalle, jouduin pudottautumaan alas ikkunalaudalta tehdäkseni heille tietä. Leopardi loikkasi sulavalla loikalla sisään pesään, suussaan metallinen pieni astia. Leopardilaikukkaan naaraan perässä tuli kaksi muuta kissaa. Hieman pulskahkon Keijon liikkeet eivät olleet puoleksikaan yhtä sulavia kuin hänen edellään kulkevan Leopardin. Kolli pääsi hädin tuskin sisään pesään ja sisään päästyään tämä vaappui eteenpäin hauskan näköisesti. Keijo oli toisinaan hieman laiska, mutta loppujen lopuksi hyvin harmiton. Mitä olin hänen toimiaan seuraillut, hän yritti tulla toimeen kaikkien kanssa. Keijosta näki jo kaukaa, ettei hän nauttinut tehtävistään yhteisössä, mutta jokin toistaiseksi tuntematon syy sai hänet nauttimaan olostaan luonamme.
"Sinä oletkin jo aivan valmiina lähtöön", Leopardi tassutti luokseni hymyillen. Hän oli vienyt metalliastian alatason keskustaan ja hakenut Hyökyaallon mukaansa. Vastasin pienellä nyökkäyksellä. Täysikasvuinen naaras loikkasi ikkunalaudalle ja viittoi meidät peräänsä.
"Olkaa varovaisia, ettette putoa", naaras huolehti. Annoin Hyökyaallon mennä ensimmäisenä. Siro kolli loikkasi ketterästi alas ikkunalaudalta Leopardin esimerkin lailla. Kun kolli pääsi loikkaamaan seuraavalle, alemmalle tasolle, pudottauduin itsekin alas ikkunalaudalta. Olimme harjoitelleet loikkimista ja pyrkineet edistämään tasapainoamme alakerran perällä sijaitsevien tasojen avulla, joten pidemmätkin pudotukset hoituivat ongelmitta.
Muutaman loikan jälkeen pääsin maahan metallisen säiliön kautta. Maa oli täysin erilainen kuin pesän puinen, sileä lattia. Seisoin parhaillani mustalla pinnalla, joka tuntui käpälieni alla epämukavemmalta kuin pesän pohja. Maa oli sotkuinen ja siellä täällä lojui roskia ja pikkuruisia kiviä, jotka pistelivät inhottavasti polkuanturoitani. Leopardi kääntyi meidän puoleemme hymyillen.
“Painakaa tarkasti tämä kaksijalkalan pesä ja sen ympäristö mieleenne, jotta tunnistatte sen jos joudumme erilleen. Käydään ihan pikaisesti vain kiertämässä tätä lähialuetta”, laikukas naaras sanoi lämpimällä äänellään ja viittoi meidät peräänsä. Päästin taas veljeni edelleni, sillä halusin kulkea kaikessa rauhassa jälkimmäisenä, jotta ehtisin tarkastella uutta elinympäristöäni mahdollisimman tarkasti.
Kaksijalanpesä jossa asuimme, oli huomattavasti rähjäisemmän näköinen kuin ne pesät, mitä sen ympärillä oli. Muiden pesien seinät olivat puhtaita ja huomattavasti kirkkaamman värisiä, kun omamme oli haalistunut ja rapistunut. Pesämme ikkuna-aukot oli peitetty puilla, mutta muiden pesien ikkunat olivat avonaisia. Olisin halunnut tietää, miksi juuri tämä pesä oli valikoitunut kujakissayhteisön tukikohdaksi, eikä ennemmin joku parempikuntoisista. Mietin mielessäni, että ehkä syy oli juurikin se, että pesä oli niin huonokuntoinen. Kaksijalat varmasti karttoivat pesän kaukaa, sillä kuka nyt haluaisi elää tämän näköisessä röttelössä, kun vieressä oli parempiakin. Tykästyin ajatukseen ja päätinkin mielessäni, että niin siinä oli täytynyt käydä. Kujakissayhteisön perustaja oli kuollut kauan, kauan sitten, joten en saisi koskaan todellista syytä selville.
Leopardi kulki rauhallisin askelin kaksijalkojen pesien seiniä pitkin eteenpäin, varmistaen vähän väliä meidän olevan yhä hänen perässään. Ränsistynyt pesä jäi taaksemme suunnatessamme eteenpäin. Kävelin Leopardin ja Hyökyaallon perässä kaksijalan pesien varjoissa ja silmäilin uteliaana ympäristöä. Kaksijalkalan äänet olivat paljon kovempia pesän ulkopuolella. Vähän väliä kuulin hirviön murahtavan jossain kauempana, mutten osannut paikantaa mistä ääni tuli. Välillä ohitsemme pyyhälsi kovaäänisesti muriseva hirviö. Pelkäsin hirviöiden huomaavan meidät, mutta ne kaikki kulkivat ohitsemme pysähtymättä. Neljännen hirviön juostessa ohitsemme, osasin ottaa jo vähän rennommin, aivan kuten Leopardikin teki. Hän vähät välitti hirviöistä, jotka juoksivat pienen ukkospolun vieressä olevaa, suurempaa ukkospolkua pitkin.
Olimme ohittaneet neljä suurta, korkeaa kaksijalan pesää, kun Leopardi kääntyi erään pesän kulmalta vasemmalle. Kävelin veljeni perässä pienemmälle kujalle, joka muistutti hieman pesämme sisäänkäyntinä toimivaa kujaa. Tämän kujan perällä ei kuitenkaan ollut tasaista kiviseinää, vaan puinen aita. Leopardi käveli ripein askelin aidan luokse ja kumartui kurkistamaan sen alaosassa sijaitsevan aukon kautta sen toiselle puolelle. Aukko oli melko pieni, mutta kyllä siitä täysikasvuinen kissakin mahtuisi. Kuulin hirviöiden juoksevan aidan takana. Mihin Leopardi oli oikein viemässä meitä?
“Mitä sen toisella puolella on?” Hyökyaalto kysyi ja yritti kurkkia Leopardin ohi aukosta. Laikukas naaras kääntyi puoleemme kasvoillaan tuttu, lämmin hymy.
“Siellä on ukkospolku, joka meidän tulee ylittää päästäksemme nurmialueelle. Kuulette varmaan hirviöiden murinan? Niitä juoksee vähän väliä ukkospolun yli, joten meidän on odotettava hetki sopivaa väliä. Kun annan merkin, juoskaa perässäni suoraan ukkospolun yli pysähtymättä”, naaras ohjeisti. Me molemmat nyökkäsimme merkiksi, että olimme ymmärtäneet kasvattajamme käskyn. Leopardi työnsi taas päänsä aidan toiselle puolen ja jäi odottamaan. Kuulin, kuinka hirviöt juoksivat puisen aidan toisella puolen vauhdikkaasti ohi. Pian murina vaikeni, ja jäljelle jäi vain kauemmas lipuvat äänet. Leopardi antoi merkin ja syöksyi vauhdilla aukosta läpi. Mesiläinen seurasi laikukasta naarasta juosten ja minä seurasin veljeäni. Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ukkospolun mustaa pintaa pitkin sen toiselle puolelle. Pysähdyin käpälät liukuen nurmelle Leopardin luokse ja käännyin uteliaana katsomaan taaksemme jäänyttä, kivipintaista ukkospolkua. Seuraava hirviö pyyhälsi jo ohitsemme. Kumarruin matalaksi, sillä polun ja meidän välillä matkaa oli vain parin ketunmitan verran. Kun hirviö juoksi vauhdikkaasti ohi, saatoin tuntea sen kovan vauhdin turkillani, kun vauhdista syntynyt tuulenpuuska takertui siihen.
“Se meni todella hyvin”, Leopardi kehui leveä hymy kasvoillaan ja työntyi edellämme läpi pensaasta, josta pääsi nurmialueelle, “tällaisia alueita on kaksijalkalassa muutamia. Usein alueet ovat katuja rauhallisempia, kun täällä on vain vanhoja kaksijalkoja, joskus pentuja ja koiriakin. Kaksijalat pysyttelevät useimmiten tuolla pienellä ukkospolulla, joka kulkee nurmialueen läpi. Ne saattavat istua täällä ja nauttia lämmöstä viherlehtisin.” Silmäilin tarkkaavaisena maisemaa, joka poikkesi täysin kaksijalkalan harmaudesta. Nurmi oli vihreää ja siellä täällä kasvoi pensaita ja puita. Joissakin pensaissa oli kauniita, erivärisiä kukkia. Oliko tämä pieni metsä kaksijalkalan keskellä? Täytyi olla, vaikken ihan ymmärtänytkään, miksi kaksijalat olivat halunneet metsän kaksijalkalaan.
Leopardi johdatti meidät pensaiden suojassa eteenpäin. Mesiläinen kulki ripein askelin naaraan kannoilla, mutta minä huomaamattani jättäydyin vähän kauemmaksi kaksikosta. Katselin kaksijalkoja, jotka kulkivat kävellen nurmialuetta halkovaa polkua pitkin. Osa kaksijaloista oli yksin, mutta toiset kulkivat kaksistaan tai isommissa porukoissa. Mitä useampi kaksijalka oli yhdessä paikassa, sitä isompi ääni niistä kuului. Nuoremmat kaksijalat olivat selvästi kaikista äänekkäimpiä. Olisin halunnut jäädä seuraamaan kaksijalkojen puuhia, mutta epäonnekseni Leopardi johdatti meidät pois nurmialueelta.
“Älä jää jälkeen”, vaaleanruskea naaras hoputti minua, kun matkaa välillemme oli kertynyt yli ketunmitan verran. Huokaisin pettyneenä ja kiristin tahtiani saavuttaakseni veljeni ja Leopardin.
“Ehdit kyllä katsella kaksijalkalaa enemmän kuin tarpeeksesi, kunhan vain kasvat ensin vähän”, naaras lupasi lämpimällä äänellään. En olisi jaksanut enää odottaa. Olin viettänyt kuusi kuuta pesässämme ja nyt viimein olin päässyt ulos. Minulle olisi riittänyt edes pieni rauhallinen hetki tarkkailla kaksijalkoja, mutta Leopardi ei ymmärtänyt sitä. Pettyneenä kuljin Hyökyaallon ja Leopardin perässä toista reittiä takaisin pesällemme. Tämäkin reitti kulki pitkälti syrjäisempien katujen läpi niin, että olimme piilossa kaksijalkojen katseilta. Harmi, ajattelin mielessäni. Olisin mielelläni kulkenut kaksijalkojen lähellä ja seurannut heidän toimiaan.

Jaksatko saalistaa?" Höyhen kysyi minulta. "Kai." vastasin. "Selvä." Höyhen tokaisi ja harppoi ulos pesästä. Menin Höyhenen perään. Höyhen kulki edelläni ja kiersi pientä, varjoista mäntypolkua. Oli ihanaa päästä vihdoin varjoon. Muualla oli niin kuuma, että sinne melkein paloi. "Mistä löysit tämän polun?" kysyin. "Kun kävin hakemassa yrttejä, niin huomasin kaksi puuta, ja pienen rotkon jonka vieressä oli tämä." Höyhen vastasi. "Ja on täällä lampikin, jos juoda haluat." Ajatus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. "Kuinka pitkä matka sinne lammelle on?" kysyin. "Älä nyt taas väitä, että haluat mennä sinne!" Höyhen kiusoitteli. "En todellakaan!" huudahdin. "Jos sinä siis haluat." Virnistin Höyhenelle ilkikurisesti. Höyhen hymyili. "No, sinne on vain pari ketunmittaa." Höyhen totesi. "Ketunmittaa?" hämmästyin. En tiennyt mitä ketunmitta tarkoitti. Kai se oli joku klaanien asia. "Niin, ketunmittaa." Höyhen sanoi selvästi hämmästyneenä. Olin hiljaa. "Aivan!" Höyhen yhtäkkiä huudahti. "Mitä aivan?" ihmettelin. "Etkö tiennyt mitä tarkoitti ketunmitta?" Höyhen kysyi. "Totta kai tiesin!" valehtelin tyhmästi. En halunnut näyttää nololta Höyhenen edessä. Yritin pakottaa katseestani uskottavaa. Sain naamalleni vain hölmön hymyn ja pienen silmäntuikkeen. "Voit kertoa minulle, jos et tiennyt." Höyhen sanoi. "En naura, enkä pilkkaa." Olin hiljaa. En todellakaan myöntäisi sitä tässä! "Ööh.. totta kai minä tiesin!" valehtelin taas. "Ai." Höyhen sanoi. "Selvä." Höyhen huiskautti häntäänsä. Löin itseäni päähän. Olin hirveä valehtelija. Valehtelin jopa ihastukselleni! "No, tässä se lampi nyt olisi." Höyhen sanoi. Kumarruin juomaan. Höyhen latki vettä hiljaisena. Vesi oli kirkasta, ja ihanan kylmää. "Höyhen?" kysyin. Höyhen ei vastannut. "Höyhen!" huusin napakasti.

"Höyhen?"

Pähkinän koko olemus kieli epäluuloisuudesta minua ja koko yhteisöä kohtaan. Siitä huolimatta naaras oli päättänyt jäädä. Kenties hän oli tajunnut, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Ihan miten vain, minua alkoi vähitellen kyllästyttää kiltin ja helposti lähestyttävän kissan leikkiminen. Halusin päästä uudesta toveristani eroon niin pian kuin suinkin mahdollista.
"Minä esittelen sinut heille saman tien", murahdin kasvoillani kuivahko hymy. "Seuraa perässä."
Vein Pähkinän toiselle puolelle huonetta, jossa Leopardi, Arpi, Keijo sekä Mäihän neljä pentua puuhailivat omiaan. En vieläkään kyennyt ymmärtämään, miten Mäihä oli ylipäätään onnistunut lisääntymään kenenkään kanssa. Sen naaraan täytyi olla joko vajaaälyinen tai sokea.
"Ystävät hyvät, tässä on uusi toverinne, Pähkinä. Jätänkin teidät tutustumaan toisiinne paremmin - minulla nähkääs on velvollisuuksia suoritettavana." Kaunokielisyyteni ei purrut Arpeen, joka tuijotti minua murhaavasti ainoalla ehjällä silmällään. Oliko todella niin outoa kuulla minun päästävän suustani ystävällisyyksiä? No, hällä väliä, pääasia oli, että Pähkinä oli nyt jonkun muun kontolla.
Jäämättä jahkailemaan suuntasin ulos pesästä. Järkäleloikan eriskummallinen käytös samaan aikaan huoletti ja suututti minua. Miten hän oli kehdannut jättää minut sillä tavalla yksin? Luulin, että me olimme tiimi tai vähintäänkin ystäviä. Entiset klaanikissat, joiden piti pitää yhtä selvitäkseen kaksijalkalan kauhuista. Se kolli saisi kyllä kuulla kunniansa, jahka löytäisin hänet!

Järkäleloikka oli kissaksi poikkeuksellisen isokokoinen, joten oli suoranainen ihme, että hänenlaisensa köriläs pystyi tuosta vain katoamaan. Kävin läpi paikat, joissa tavallisesti partioimme yhdessä, mutta kollista ei näkynyt edes viiksikarvan vilausta. Aloin hiljalleen turhautua.
Säpsähdin kuullessani koiran alkavan haukkumaan jossain lähellä. Paria sydämenlyöntiä myöhemmin pensaan läpi rymisteli iso, musta koira. Pinkaisin juoksuun vaistomaisesti. Viimeksi, kun olin ottanut yhteen tuollaisen otuksen kanssa, olin menettänyt toisen korvani sekä arvostukseni Keijukaisen ja silloin varsin pienen yhteisömme silmissä. Toinen puoli minusta halusi kääntyä ja taistella, toinen kirkui minua juoksemaan henkeni edestä. Ja juuri niin minä teinkin.
Edessäpäin oli pieni viheralue, jossa näkyi kasvavan puita ja pensaita. Suuntasin sinne niin vikkelästi kuin pystyin ja livahdin piiloon lähimpään pensaaseen. Sydän rinnassa jyskyttäen odotin, että koiran musta pää ilmestyisi jostain eteeni ja se purisi pääni poikki. Oli kuitenki hiljaista, eikä koirasta näkynyt merkkiäkään.
Ryömin varovasti ulos pensaasta ja kurkistin jalkakäytävälle, jota pitkin koira oli minua jahdannut. Helpotus valtasi ruumiini, kun näin kaksijalan kytkemässä petoa kiinni naruun, jollaisen avulla se piti sitä aisoissa. Jos olisin viitsinyt, olisin näyttänyt koiralle kieltä ja huutanut jotain oikein nasevaa, mutta en ollut valmis uuteen hippaleikkiin aivan heti.
Erotin ilmassa valjun hajun, jonka olisin - ehkä vähän outoa kyllä - tunnistanut vaikka silmät kiinni. Järkäleloikka oli mennyt tästä. Käännyin katsomaan takanani aukeavaa viheraluetta. Voisiko kolli olla siellä? Ainut tapa selvittää se oli mennä itse katsomaan.
Sukelsin takaisin pensaikkoon, kunnes putkahdin ulos sen toiselta puolelta. Käveleskelin vehreällä nurmikolla yrittäen löytää lisää vihjeitä oikukkaan ystäväni olinpaikasta.
Silmäni havaitsivat liikettä eräässä puussa, ja hetki sen jälkeen näin Järkäleloikan tumman hahmon makoilemassa oksalla. Heilautin häntääni turhautuneena. Noin rotevaksi kissaksi Järkäleloikka kiipesi yllättävän sulavasti puihin. Minä puolestani en ollut korkeiden paikkojen ystävä, enkä liioin hallinnut kiipeämisen jaloa taitoa. Tämän kerran päätin kuitenkin yrittää.
Loikkasin puunjuurelta kiinni sen runkoon ja rupesin hilaamaan itseäni varovasti ylöspäin. Käpälä käpälältä liikuin eteenpäin, peläten joka hetki putoavani ja kokevani ikävän lopun. Kuin Tähtiklaanin armosta onnistuin pääsemään perille, ja tarrauduin kynsilläni tiukasti kiinni oksaan, jolla Järkäleloikkakin makasi. Kolli katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisena, mutta hänen ilmeessään oli muutakin. Jotain sellaista, mitä en osannut pukea sanoiksi.
"Kiva, kun olit auttamassa minua Pähkinän kanssa", sarkastisuus äänessäni oli selvästi havaittavissa. "Meidän ansiostamme hän on nyt osa kujakissayhteisöä. Eikun hetkinen - sinähän karkasit kesken kaiken ja jätit minut selviämään yksin hänen kanssaan. Mikä ihme sinuun meni?"
Katsoin Järkäleloikkaa tiukasti. Hänen käytöksensä ihmetytti ja vihastutti minua.
"Minä pidän sinusta", entinen kuolonklaanilainen töksäytti varoittamatta.
"Sinä… pidät minusta?" toistin kuin mikäkin idiootti. Tuijotin häntä leuka hieman auki loksahtaneena ja silmät laajentuneina.
Järkäleloikka nyökkäsi, hän näytti itsekin yllättyneeltä omista sanoistaan.
"Minä…" Totta puhuen menin aivan lukkoon. Yhtäkkiä kaikki menikin niin oudoksi. Sydämeni hakkasi hurjasti ja tunsin turkkini alla kihelmöintiä.
"Minun pitää mennä."
Siitä huolimatta jatkoin typerästi käyttäytymistä ja pakenin pois paikalta. Laskeuduin kömpelösti alas puusta ja juoksin kauaksi viheralueesta, kauaksi Järkäleloikasta ja omituisista tuntemuksistani häntä kohtaan.
Tyrskytiikeri, sinä olet massiivinen ääliö.

//Järksy? ;)

"Olepa hyvä." sanoin somasti. Heti sen jälkeen kyyneleet pyrkivät esiin ja yritin peitellä niitä. Jupiter kömpi käpälilleen mutta ne pettivät. Säntäsin kollin turkkiin kiinni. Työnsin nenäni hänen turkkiinsa ja itkin. Olin elänyt pelossa viimeiset päivät. Jupiterin menettämisen pelko oli suurin sen hetkisistä huolistani, koska ainoan ystävän, rakkauteni kohteen ja matkakumppanin menettäminen olisi lopettanut matkani siihen. Värisin hiljaa. Jupiter silitti hännällään turkkiani. “Ei mitään hätää olen tässä”, Jupiter kuiskasi hiljaa. Yritin nostaa isomman kollin käpälilleen. Kokoeromme vaikeutti prosessia mutta viimein sain Jupiterin ylös. Hänen käpälänsä kantoivat juuri ja juuri. Kolli nojasi minuun ja jouduin nojaamaan takaisin jotten olisi kaatunut hänen painonsa ollabs. Pian Jupiter pystyi jo kävelemään itsekseen. Raahasin jäniksen jonka olin aiemmin hänelle saalistanut sisään. Laskin sen Jupiterin makuusijan reunalle. Kolli tuli heti paikalle ja kävi istumaan sen eteen. Nyökkäsin hänelle ja istuuduin itsekin. Jupiter ahmi jäniksen nopeasti suihinsa. Sitten hän katsahti minuun selvästi nolostuneena. “Et syönyt itse”, hän sanoi huolissaan. “Ei se mitään söin aiemmin”, sanoin hymyillen. “Pidä huoli siitä, ettet näänny vaikka huolehditkin minusta ja pidän siitä kovasti”, hän sanoi huolehtivasti. “Pidän, pidän.” Haukottelin. Olin valvonut viimeiset kaksi päivää. “Mene nukkumaan vain minä pärjään kyllä”, hän usutti minut petiin. Käperryin sammalille. Nukahdin nopeasti syvään uneen jota todella tarvitsin.
//Jupi? (kirjota vaik aamusta tai jostain saalistuksesta)

Luolan pohja oli sileä. Haistelin luolaa siltä varalta, että jos siellä olikin joku petoeläin. Pudistelin päätäni. "Kyllä Höyhen olisi sen huomannut, jos täällä olisi ollut mäyrä!" puolikuiskasin. Höyhen katsahti minuun kummastuneena. "Et kai luullut, että muka olisin vienyt meidät mäyrän pesään?" Höyhen ihmetteli. "En!" huudahdin. "Etkö?" Höyhen painosti. "No.. en ollut varma siitä, koska tämä..öö..vaikuttaa mäyrän luolalta?" sanoin. Tunsin itseni typeräksi, ketunläjäksi, joka ei osannut mitään! Höyhen naurahti. "Jaahas." Höyhen tuhahti. En ollut varma loukkaantuiko hän. "Hei.." aloitin. "Ei se ollut totta." "Ai mikä?" Höyhen kummasteli ja jatkoi sammalien muotoilua. "Se mitä sanoin siitä luolasta." naukaisin. "Tämä on paras paikka!" "En uskonutkaan sitä." Höyhen vastasi hiljaa. "Olet joskus aika outo." En ollut varma loukkaantuakko vai olla iloinen siitä, että Höyhen ei ollutkaan haukkunut minua surkeaksi ketunläjäksi. Pidin kuitenkin suuni kiinni ja jatkoin vuoteen tekemistä. Höyhen yritti katsoa minua. En vastannut katseeseen. Höyhen vilkaisi minua kummastuneena. Nyökkäsin. Höyhen syöksyi viereeni. Hän kietoi häntänsä tiukasti kiinni häntääni. Katseemme kohtasivat. Pyörittelin mielessäni silmiäni. Miksi tämä oli tälläistä? Totta kai rakastin Höyhentä, mutta emmekö voineet puhua normaalisti? Oli kyllä todella ihanaa olla Höyhenen vieressä. Vaikka minua olisi uhattu tappamisella, niin olisin kuitenkin jäänyt Höyhenen luo. "Ja pentujemme." ajattelin. Heitin heti ajatuksen pois päästäni. Oli liian aikaista pennuille! Emme kumpikaan olleet vielä valmiita siihen. Emme olleet edes kumppaneita! Olimme vain ystäviä, joilla oli tunteita toisiaan kohtaan. Höyhen hymyili minulle. Vastasin hymyyn. Irrottauduin Höyhenen otteesta. "No, meidän olisi parasta jatkaa hommaa." sanoin. Höyhen nyökkäsi. Olin kyllä surkea ystävä. Miksi en osannut olla tuollainen! Tein vuoteen valmiiksi. "Lähden saalistamaan." naukaisin Höyhenelle. "Selvä." Höyhen totesi. Harpoin metsään. Olin iloinen siitä, että viherlehti oli alkanut. Riistaa oli paljon enemmän. Löysin nopeasti oravan hajujäljen. Seurasin sitä tammipuiden luo. Huomasin puun vieressä paljon syötyjä käpyjä ja terhoja. Orava nakersi käpyä. Ponnistin kaikin voimin oravan kimppuun. Orava kiljaisi ja ryntäsi puuhun. Iskin oravaa kurkkuun. Orava valahti veltoksi. Hymähdin iloisena saaliista. Nappasin oravaa hännästä kiinni. Päätin haudata sen. Kaivoin kuopan. Maa oli ihanan märkää. Vilvoittelin käpäliäni mullassa. Lähdin saalistamaan vielä jotain. Ehdin tassutella metsässä hyvän tovin, kunnes kuulin pulun äänen. Hiivin hitaasti kohti ääntä. Huomasin pulun. Pulu oli harmaa. En ollut kokenut lintusaalistaja. Lennähdin ilman halki kohti pulua. Pulu vain lehahti lentoon. Hyppäsin ennen kuin pulu ehti oksalle. Pulu vain rääkäisi ja repi itseään irti. Pitelin pulusta tiukasti kiinni. Halusin tämän saaliin! Pulu nokkaisi minua terävällä nokallaan. Tassuuni alkoi muodostua verta. Tassuani kirveli. Päästin irti. Pulu lähti lentoon. Tuijotin tassuani. Veri oli vuotanut kirkkaanpunaisena maahan. Tassu vuoti yhä enemmän verta. Lähdin kohti luolaa. Muistin vasta puolivälissä matkaa oravan. Minun piti hakea se. Lähdin könyämään kohti tammipuita. En halunnut tuottaa Höyhenelle pettymystä. Minun oli hankala kävellä. Tuhahdin. Halusin sen saaliin. Sätin itseäni. Kaivoin vaivalloisesti oravan esiin. Lähdin raahaamaan sitä luolaan. Luolan kohdalla olin jo niin uupunut ja veressä, että lysähdin maahan. Kuulin henkäisyn, kun Höyhen tuli paikalle. En pystynyt sanomaan mitään, kunnes silmissäni sumeni. Heräsin vasta monen päivän päästä. Tassuni oli parantunut. Huokaisin helpottuneena. Missä Höyhen oli? Nousin ylös. Luola oli tyhjä. Tassutin ulos ja mietin, mitä oli tapahtunut. Kuulin pensaasta rapinaa. Höyhen tuli esiin. "Jupiter!" Höyhen ulvaisi. "Ihanaa että olet kunnossa!" Kehräsin. Höyhen osasi kyllä piristää minua! "Kiitos kun pelastit henkeni." sanoin. "Olepa hyvä." Höyhen vastasi kauniilla äänellä.

"Höyhen?"

Kosketin kuonollani Höyhenen kuonoa. Tiesin kyllä, että Höyhen halusi klaaninsa luokse. Halusin vaihtaa aiheen muuhun, kunnes huomasin että olimme menneet paljon väärään suuntaan. "Käännytään." naukaisin. "Miksi?" Höyhen ihmetteli. "Polku ei ole täällä." vastasin. "Voimmehan me mennä tännekin katsomaan?" Höyhen sanoi. "Niinpä kai." tokaisin. Höyhen lähti juoksemaan eteenpäin. "Hei!" ulvaisin ja ryntäsin Höyhenen perään. Höyhen hyppeli edessäni ja loikkasi puun latvaan. "Oletko orava?" ihmettelin kiusoitellen. "Jos olisin, olisit jo aikoja sitten saanut terhoja päähäsi." Höyhen murahti leikkisästi. Ponkaisin itsekin puun latvaan. Aurinko oli juuri laskemassa. Taivas oli punertava. Painauduin Höyheneen kiinni. Höyhen laski tassunsa lapoihini. Katsahdin Höyheneen. Höyhen vilkaisi minuun. Katseemme kohtasivat. Hymyilin. Höyhenen viikset värisivät. Kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Höyhen kietoi häntänsä häntääni. Istuimme yhdessä auringonlaskussa. Tammipuun lehdistä näkyi hyvin koko metsä. Huomasin pienen, ränsistyneen mökin nummen keskellä. "Eikä ikinä, ikinä mennä tuonne!" naukaisin. Höyhen oli huomannut saman kuin minäkin. "Ei, ei todellakaan." Höyhen esitti kauhistunutta. Nauroimme yhdessä itsemme uuvuksiin. "Olisiko parasta kavuta alas?" kysyin. "Ei kai vielä?" kysyi Höyhen. "Miksi ei?" kummastelin. "Tai jos haluat nukkua puussa niin..." "Niin mitä?" kummasteli Höyhen. "Nukutaanko puussa?" kysyin. Arvasin, että Höyhen piti minua hulluna. "Hahaa, hyvä vitsi." sanoi Höyhen. "Ei kun oikeasti." sanoin. "Oletko tosissasi?" Höyhen ihmetteli. "No en todellakaan!" huudahdin ja heitin lehtiä Höyhenen päälle. "Tiesin, tiesin!" Höyhen sanoi ja kehräsi. Hymyilin Höyhenelle. Höyhen vastasi kauniilla katseellaan. Kapusin puusta alas. Höyhen tuli perässä. "Sitten pitää etsiä joku nukkumispaikka." totesin. "Niin pitääkin." vahvisti Höyhen. Nyökkäsin. Tassutin hieman eteenpäin. Höyhen tuli perässäni. "Jupiter, Jupiter, löysin juuri hyvän kolon!" Höyhen huudahti hengästyneenä. "Kolon?" kysyin. "Juuri niin, kolon!" Höyhen vahvisti ja harppoi seljapensaiden väliin. Tassutin hiljaa hänen perässään. "Kolossahan voisi olla kettu.. tai mäyrä?" ajattelin. Höyhen seisoi edessäni. "Mitä vielä odottelet?" Höyhen kummasteli. "Nyt mennään!" Höyhen ampaisi luolaan. Astuin varovasti luolan kivilattialle. Huokaisin helpottuneena. Ei luolassa mitään mäyriä ollut. Se oli vain luola. Hylätty luola.

"Höyhen?"

Murahdin kiukkuisesti. Tämä ei selvästikään ollut minun päiväni. Ärtymys velloi vatsassani enkä viitsinyt avata suutani jotten oksentaisi sanamyrskyä suustani - halusin vain olla hiljaa. Tassutimme eteenpäin reippaina. Jupiterin läsnäolo loi turvallisuuden tunteen jonkalaista en ollut koskaan ennen tuntenut. "Tiedätkö mitä Jupiter?" päätin kuitenkin avata suuni ja pidättelin vihaiset sanani sisälläni. "No?" toinen kysyi. "Olen onnekas mutta samalla aivan valtavan epäonnekas!" purskautin sanat suustani yhtenä hullunmyllynä. "Mitenniin?" kolli kysyi. Olin jo melkein soturi-ikäinen ja Jupiter oli vielä nuori ja nuorempi kuin minä mutta hän oli jo suurikokoisempi kuin minä ja sekin suututti minua suuresti. "Olen päättänyt löytää Kuolonklaanin. Ihan sama tuletko sinä vai et sydämeni kuuluu sinne enkä halua luopua kaikesta siitä!" sanoin jämäkästi ja käännähdin kollia kohti silmät roihuten päättäväisyyttä. Sydämeni oli päättänyt jo matkamme alussa, että kuuluin sinne mistä tulin ja sen paikan löytäisin vaikka henkeni uhalla. Vedin henkeä. Nyt olin epäreilu Jupiteria kohtaan. "Anteeksi", palautin lempeän rakastavan äänensävyni. "Mistä hyvästä?" Jupiter ärähti. "Kaikesta mitä olen tehnyt", selitin ja kosketin nenälläni kollin korvaa hellästi. Kauhistuin sitä kuinka jouduin hiukan kurkottamaan ylettääkseni siihen. "Annat kai anteeksi."
//Jupiter?

Keijukainen oli suostunut ehdotukseeni ja pyytänyt minua opastamaan meidät metsään. Minusta oli jännittävää päästä näyttämään Keijukaiselle, miten hyvin osasin jo liikkua metsässä. Kun kova kivipinta vaihtui pehmeäksi sammaleksi ja rakennukset puiksi, aistini terävöityivät vaistomaisesti. Aloin kiinnittää huomiota asioihin, joita kaksijalkalassa ei ollut tai niiden havaitseminen oli lähes mahdotonta liika melun ja hirviöistä lähtevän katkun takia.
Kävelin tottuneesti eteenpäin, samalla yrittäen etsiä meille sopivaa aukiota harjoittelemista varten. Yhtäkkiä nenääni pisti vieras haju - kissan haju. Epämiellyttävä tunne siitä, että meitä mahdollisesti tarkkailtiin paraikaa, sai niskakarvani pörhistymään. Keijukainen huomasi jännittyneisyyteni ja tuli viereeni.
"Onko jokin vialla?" naaras kysyi ja pälyili ympärilleen. Pakotin pitämään ilmeeni neutraalina, kun käännyin katsomaan häneen.
"Emme ole yksin", mau'uin hiljaisella äänellä, kuulostellen koko ajan mahdollisia ääniä, jotka voisivat ilmiantaa tunkeutujan olinpaikan.
Keijukaisen ilme ei värähtänytkään, mutta huomasin hänen katseestaan, että hänkin terävöityi.
"Minä käyn hakemassa harjoitusta varten sopivan kepin. Odota sinä tässä", sanoin sitten selvästi kuuluvammalla äänellä, siinä toivossa, että myös kuokkavieraamme kuulisi sen. Keijukainen jäi seisomaan aukealle paikalle hieman kireän näköisenä.
Lähdin tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan. Kun olin tarpeeksi pitkän etäisyyden päässä Keijukaisesta, haistelin ilmaa uudemman kerran. Tällä kertaa haju tuntui vahvana ja se muodosti selvän jäljen, jota oli helppo seurata.
Liikuin eteenpäin vaivihkaa ja ääneti, juuri niin kuin Kharon oli meitä opettanut. Saavutin hajun lähteen erään pensaan luota kyyristelemästä. Harmaaturkkinen kolli seurasi katseellaan yhä aukiolla odottavaa Keijukaista, mutta ei mennyt kauaa, kun hän jo huomasi minut.
"Terve", naukaisin ja kallistin aavistuksen päätäni. "Toisten vakoileminen ei ole kivasti tehty. Mikset tulisi tervehtimään meitä henkilökohtaisesti?"
Kolli suoristautui ja katsoi minua tyynesti - hän ei vaikuttanut pelkäävän lainkaan. "Hei vain. Pahoittelen, jos säikäytin teidät. En ollut varma, oletteko te uhka."
Katselin häntä pää edelleen hitusen kallellaan. "Se riippuu aivan sinusta. Me voimme olla sinulle uhka - tai sitten mahdollisuus."
Esittäydyimme toisillemme lyhyesti. Kollin nimi oli Härmä, eikä hän onnekseni vastustellut, kun pyysin seuraamaan itseäni. Vein hänet Keijukaisen puheille. Härmä käyttäytyi sangen kohteliaasti ja ystävällisesti puhuessaan meille, ja ilmeisesti Keijukainenkin tajusi, että tässä tilanteessa meille olisi edullisempaa käyttää diplomatiaa väkivoiman sijasta.
Niinpä Keijukainen ja minä vastasimme Härmän kysymyksiin kujakissayhteisöstä ja kerroimme hänelle suunnitelmastamme Eloklaanin varalle. Kun otimme klaanit puheeksi, Härmän kiinnostus vaikutti kasvavan. Hän kertoi itsestään sen verran, että osasi parantaa, mikä kuulosti minusta lupaavalta. Kujakissayhteisössä yrteistä ja parantamisesta ei tiennyt kukaan muu kuin Arpi, ja hänkin alkoi olla jo vanha. Härmän taidoille voisi olla käyttöä - etenkin, kun lopulta marssisimme sotaan Eloklaania vastaan.
Lyhyiden neuvottelujen jälkeen Härmä suostui tulemaan mukaamme. Hän vaikutti lähtevän mukaamme jopa ihan mielellään.
Harmi vain, että minun ja Keijukaisen yhteinen hetki oli päättynyt niin lyhyeen, mutta ainakin olimme löytäneet jotakin arvokasta korvikkeeksi.

Järkäleloikka kulki kaduilla hiljaisena kuin hiiri. Hän askelsi raskaasti ja tuhahteli välillä. Hän oli ehkä kujakissayhteisön huonoin kissa mitä tunneasioihin tuli ja nyt hän oli jotenkin päätynyt niiden ääreen. Järkäleloikka jatkoi matkaansa, kunnes löysi sopivan hiljaisen kujan. Hän pujahti metallisten ruoka-astioiden väliin ja katsahti ympärilleen. Hyvä, ei merkkejä muista kissoista. Järkäleloikka halusi ajatella rauhassa eikä kaivannut turhia keskeyttäviä tekijöitä. Koli vetäisi syvään henkeä ja huokaisi raskaasti. Tyrskytiikeri, tuo entinen eloklaanilainen tuntui aiheuttavan kollikissalle jonkinmoista päänvaivaa. Järkäleloikkaa kiehtoi Tyrskytiikerin ajatusmaailma ja persoona. Jokin kollin ulkonäössä veti häntä myös kovasti puoleensa. Järkäleloikka siirteli pikkukiviä käpälillään, miksi tätä tunnetta nyt kutsuttiinkaan? Lopulta kolli muisti, hän oli kuullut Kuolonklaanissa puhuttavan ihastumisesta. Ihastuminen.. Sana maistui hassulta Järkäleloikan suussa, mutta jokin hänen sisällään kertoi, että Järkäleloikka oli ihastunut Tyrskytiikeriin. Olihan roteva kolli hänestä kaikin puolin komea, vaikka tummaturkkinen kissa ei sitä kenellekään myöntänyt; ei edes kunnolla itsellekään. Kolli huokaisi uudestaan, mikä olikaan tehnyt asioista näin vaikeita? Tunteet tuntuivat vain vaikeuttavan kaikkia asioita, olisi paljon helpompaa ilman niitä. Kollikissa tuhahti, mokoma Tyrskytiikeri... Järkäleloikka jatkoi asioiden sovittelua päässään ja hänen karvansa pörhistyivät, kun kolli mietti miten Tyrskytiikeri oli puhunut Pähkinälle. Järkäleloikan mieli musteni hieman, miksi kujakissayhteisöläisen oli oltava niin mukava uudella tulokkaalle? Pähkinä saisi hänestä häipyä sinne minne aurinkokaan ei paistanut, mutta harmikseen Keijukainen oli näistä asioista eri mieltä. Siinä oli Järkäleloikan mielestä myös yksi kissa, jolle olisi erityinen paikka Pimeyden metsässä. Tai jossain muualla, minne nyt harmaaturkki uskoikaan. Vai uskoiko naaras mihinkään? Sen hän oli huomannut monissa yhteisöläisissä, etteivät he uskoneet mihinkään. Se oli Järkäleloikan mielestä hieman outoa, sillä hänen oma uskonsa oli niin vahva. Pääsisiköhän hän Pimeyden metsään erakkona? Järkäleloikka nousi ylös, olisi piilotettava omat tunteet, jotta hän voisi toimia normaalisti ja tehokkaasti.

Kollikissa lähti askeltamaan kohti suosikkipaikkaansa koko kaksijalkalassa. Se oli pieni, mutta sitäkin kotoisampi viheralue. Hän näki siellä usein kaksijalkoja koirineen, koirat nostivat Järkäleloikan karvat pystyyn. Hän ei pitänyt niiden isoista torahampaista ja omasi sen verran itsesuojeluvaistoa, että varoi menemästä niiden lähelle. Koirat olivat hänestä kuitenkin jollain tapaa kiehtovia, ne muistuttivat jopa hieman kissoja. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt koiraa ja tuskin koiratkaan puhuivat kissaa. Järkäleloikka mietti, voisikohan hän jotenkin oppia puhumaan koiraa? Olisikohan koko yhteisössä yhtäkään kissaa, joka osaisi puhua koiraa? Järkäleloikka nautti ruohosta käpälien alla ja kiipesi lähimpään puuhun taitavasti. Kiipeily oli ehdottomasti Järkäleloikan mielipuuhaa ja hänet näkikin usein oksastossa nauttimassa elämästään. Järkäleloikka asettui mukavaan makuuasentoon. Välillä hän todella mietti lähtemistä, mutta jokin piti hänen käpälänsä visusti yhteisössä. Ottaisikohan Kuolonklaani hänet vielä takaisin? Järkäleloikka tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen asemansa tulisi olemaan ikuisesti huono ja häntä tultaisiin pitämään petturina. Se oli Järkäleloikasta ansaittua, petturi hän olikin. Kolli hieraisi kuonostaan roskan pois ja katseli yläilmoista maailman menoa. Tänne hän voisi jopa jäädäkin, perustaa oman pesän puuhun.

Tuhahdin. En ikinä, koskaan asuisi klaanien kanssa! Vihasin klaaneja jo ihan tarpeeksi. En myöskään halunnut että Höyhentä ruvettaisiin haukkumaan minun takiani, koska olin erakko. Kuulemma siinä Kuolonklaanissa oltiin aika tarkkoja siitä, oliko kissa klaanisyntyinen vai ei. Tiesin myös, että en osaisi hallita itseäni, ja todennäköisesti alkaisin tappelemaan kissojen kanssa. "Anteeksi, Höyhen, mutta jos sinä varmasti haluat lähteä klaaneille, sinun täytyy mennä ilman minua." naukaisin pahoittelevasti. Sydäntäni raasti se, että joutuisin jättämään Höyhenen. Unelmieni kissan. Mutta en eläisi jos joutuisin elämään paikassa, jonne en ikinä haluaisi mennä. Mieluummin voisin asua täällä. En ymmärtänyt, että tuliko Höyhen tänne vain sen takia, että saisi kumppanin. Vai miksi Höyhen ei vain lähtenyt ilman minua ja hankkinut itselleen kumppania klaaneista? En tiennyt mitä tehdä. Halusiko Höyhen klaanielämää vai erakkoelämää? Jos hän halusi klaanielämää, minä voisin yhtä hyvin vain kuolla. Jos hän halusi erakkoelämää, niin meillä olisi vielä mahdollisuus. Höyhen vaikutti surulliselta. Laskin häntäni hänen lavoilleen. Höyhen karisti sen ja ryntäsi pieneen pesäämme. Vilkaisin Höyhenen perään. Asetuin makaamaan pensaiden viereen. En tiennyt mitä ajatella. Höyhen oli klaanikissa, ja minä erakko. Meidän suhteestamme tulisi vaikeaa. Huokaisin. Miksi en voinut? Miksi en voinut? Miksi en voinut lähteä klaaneille? päässäni soi. Murisin hiljaa. Viiltelin hiekkaan pieniä viiltoja. Höyhen tassutti pesästä ulos. Olin hiljaa. Höyhen katsahti minuun. En reagoinut mitenkään. Huiskautin vain hännälläni. Höyhen tassutti luokseni. Hän asettui makaamaan viereeni turkki väreillen. Höyhen selvästi halusi sanoa minulle jotain. Mutta mitä? Siitä en ollut varma. "Mitä asiaa?" kysyin vain. Tajusin, että tuo oli ollut hieman töykeää. Höyhen säpsähti. "Ei ollut tarkoitus loukata." murahdin. Höyhen rauhoittui. "Ei sinun ole pakko." Höyhen naukaisi. "Ei kai." ajattelin. "Onko sinun?" kysyin. "En tiedä." Höyhen vastasi. Olin helpottunut. Höyhen kuitenkin vaikutti haluavansa klaaneille. "Kuule, voin auttaa sinua etsimään klaanit." sanoin. "Kiitos." Höyhen vastasi. "Mutta siitä en ole varma, että liitynkö koskaan niihin." sanoin. "Tai että annetaanko minun liittyä." jatkoin. "Niin." Höyhen sanoi ajatuksissaan. "Kuolonklaanissa kyllä arvostetaan hyviä taistelijoita." Höyhen naukaisi. "Mutta tuskin erakkosyntyistä." tuhahdin. "Onhan Kuolonklaanissa erakkosyntyisiä." Höyhen huomautti. "Miten kuvittelet klaanin suhtautuvan minuun?" kuiskasin. "Voi olla, että sinua ei oteta heti ystävällisesti vastaan." Höyhen naukaisi. "Mutta jos vähän opit tuntemaan klaania ja niiden tapoja, niin sitten sinusta voi tulla oikea klaanikissa." Minua puistatti. Höyhen halusi, että tulisin klaaneihin. En itse halunnut. "Ei sillä ole väliä, mitä juuri muut sinusta ajattelevat." Höyhen sanoi hiljaa. "Sillä on väliä, mitä sinä ajattelet." "Haluatko edes kuulla, mitä ajattelen?" kysyin. "Haluan." Höyhen sanoi painokkaasti. Tiesin silloin, että asiasta oli turha luikerrella pois. Huokaisin ja aloitin. "En, en halua." sanoin. "Minne?" Höyhenen silmissä välähti epätoivo. "Klaaneihin." vastasin ja painoin pääni alas. Höyhen yritti suostutella minua. "Etkö halua olla ystäväni?" Höyhen sihahti. "Haluan!" ärähdin. "Ystävyys ei tarkoita sitä, että seuraisin sinua joka paikkaan!" "Luulin, että rakastamme toisiamme niin paljon, että tulisit!" Höyhen murahti. "Mitä väliä sillä on?" kysyin. "Kiinnostaako sinua edes!" Höyhen ulvaisi. "En tiedä." sanoin synkästi. Kiepahdin ympäri ja lähdin. Höyhen jäi katselemaan perääni. Menin vaahterapuille. En halunnut lähteä kokonaan. Kuulin käpälänaskelia. Arvasin niiden olevan Höyhen. Olin oikeassa. Höyhen seisoi edessäni. "Haluatko jatkaa tappelua?" ärähdin. "En!" Höyhen kivahti. "Tiedän, ettet halua." Höyhen naukaisi. "Se ei kuitenkaan voi estää ystävyyttämme." "Haluan jatkaa matkaa." Höyhen sanoi. "Niin minäkin." vastasin. Tassutimme yhdessä vaahterapuilta pois.

"Höyhen?"

Murahdin kiukkuisesti Järkäleloikan käytöksestä. En siitä, että minulle kettuiltiin ja olisin halunnut tehdä vastarintaa mutta kolli ehti loikkia pois. "Pahoittelen toverini nuivaa asennetta", Tyrskytiikeri sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. "Voimme tehdä nopean esittelykierroksen, ennen kuin menemme tapaamaan yhteisön johtajaa." Nyökkäsin vastaukseksi nopeasti ja nousin sitten. "Kuka tämä teidän johtajanne on?" kysyin nostaen kuonoani itsevarmasti. "Meidän johtajamme on nimeltään Keijukainen. Hän on karski katujen kasvatti, jonka ansiosta meillä kodittomilla on nyt paikka, jota kutsua omaksi", Tyrskytiikeri selitti viattoman näköisesti mutta ketkeruus tätä Keijukaista kohtaan kuului hänen äänestään läpi.

Esiteltyään majapaikan Tyrskytiikeri istahti pesän reunaan. "Vaatimatonhan tämä on, mutta kelpaa meille oikein hyvin", hän totesi. Nyökkäsin hyväksyvästi ja katselin vielä ympärilleni. Oppisin tuntemaan joka kissan nimeltä sillä jäisin tänne varmasti. "Keijukainen ei ole juuri nyt paikalla, mutta uskon puhuvani hänen puolestaan, kun sanon, että myös sinä olet tervetullut asumaan luoksemme. Meillä on täällä kyllä runsaasti tilaa, eikä sinun tarvitse nähdä nälkää enää tämän jälkeen." "Niin", sanoin mutta en uskaltanut sanoa päätöstäni ääneen. En tiennyt yhtään oliko järkevää jäädä mutta minusta tuntui etten lähtisi enää jos jäisin tänne. "Voinhan minä jäädä", sanoin. Ei siitä mitään haittaakaan olisi. "Hienoa! Näytän sinulle mistä ja mihin voit tehdä vuoteesi." Tyrskytiikeri nousi ja tassutti hakemaan jotain. En pitänyt kollin ystävällisyydestä ja siitä tekaistusta hymystä hänen kasvoillaan mutta päätin sietää sen tämän kerran.

Tyrskytiikeri palasi pian hampaissaan roikkuen jonkinlainen nahka. "Se on kaksijalkojen vanha nahanpala tee siitä itsellesi sopiva makuusija", hän sanoi. Nyökkäsin kunnioittavasti ja otin nahanpalasta kiinni. Vein sen raahaten yhteen nurkkaan, jonka Tyrskytiikeri oli minulle valinnut ja asettelin sen makuusijan tapaiseksi. "Täytyisikö sinun nyt esitellä minut muille kissoille", sanoin taas nostaen päätäni. Katseeni oli hieman ehkä liian ilkeä mutta annoin epäilyksien tätä joukkoa kohtaan tulvia ylitseni vesiputouksen lailla.
// Tyrsky

En ymmärtänyt, mikä Järkäleloikkaan oli mennyt, kun tämä ensin tiuskittuaan Pähkinälle kääntyi sitten mitään sanomatta ympäri ja poistui paikalta. Katsoin hänen peräänsä kulmat kurtussa, voimatta käsittää kollin omituista käytöstä. Täytyisi jutella hänen kanssaan myöhemmin, kunhan Pähkinä olisi saatu asettumaan taloksi.
"Pahoittelen toverini nuivaa asennetta", sanoin sitten pahoittelevasti vieraallemme - tai siis tulevalle yhteisön jäsenellemme - ja käännyin katsomaan tähän päin. Vaikka tällainen mielistely soti vahvasti luontoani vastaan, se toimi tässä tilanteessa varmasti paremmin kuin kynsillä uhkailu.
"Voimme tehdä nopean esittelykierroksen, ennen kuin menemme tapaamaan yhteisön johtajaa." En tiennyt, miten Keijukainen suhtautuisi uuteen tulijaan. Tietysti naaras olisi mielissään joukkojensa kasvusta, mutta oli aivan toinen asia, lähtisikö hän taivuttelemaan kissaa puolelleen pehmeän vallan keinoin vai määräisikö tämän jatkuvaan valvontaan ja eristyksiin, kunnes erakko olisi sopeutettu.
"Kuka tämä teidän johtajanne on?" Pähkinä uteli, kun lähdimme kiertämään rakennusta läpi.
Mieleni olisi niin kovasti tehnyt kuvata Keijukaista kaikkien tämän huonojen puolien valossa ja kertoa, millainen raivostuttava katti naaras todellisuudessa olikaan, mutta jälleen kerran hillitsin itseni. Yhteisöön ei saatu jäseniä puhumalla totta - muille piti kertoa se, minkä nämä halusivat kuulla.
"Meidän johtajamme on nimeltään Keijukainen. Hän on karski katujen kasvatti, jonka ansiosta meillä kodittomilla on nyt paikka, jota kutsua omaksi", kerroin yrittäen kuulostaa niin ihailevalta kuin vain osasin, vaikka helppoa se ei ollut. Keijukainen ei nimittäin lukeutunut suosikkikissoihini millään muotoa.
Esittelin Pähkinälle alakerran, jossa kaikki yhteisön jäsenet muutamia erityistapauksia lukuun ottamatta nukkuivat. Sen jälkeen näytin hänelle yläkerran, jossa Keijukainen, Arpi, Mäihä ja Päivänsäde nukkuivat, mutta pidin visiitin lyhyenä, sillä en uskonut Keijukaisen ilahtuvan saadessaan tietää, että juuri minä olin käynyt tallomassa hänen nukkumapaikkaansa.
"Vaatimatonhan tämä on, mutta kelpaa meille oikein hyvin", tokaisin Pähkinälle tullessamme takaisin alakertaan, jossa osa kissoista oli sukimassa turkkiaan tai muuten vain viettämässä aikaa partioiden välissä. "Keijukainen ei ole juuri nyt paikalla, mutta uskon puhuvani hänen puolestaan, kun sanon, että myös sinä olet tervetullut asumaan luoksemme. Meillä on täällä kyllä runsaasti tilaa, eikä sinun tarvitse nähdä nälkää enää tämän jälkeen."
Pähkinän vastaus ratkaisisi sen, miten suhtautuisin häneen jatkossa. Mikäli naaras päättäisi kieltäytyä, hänet olisi pakotettava jäämään, mutta jos tämä taas haluaisikin jäädä vapaaehtoisesti, no, mitään ongelmaa ei olisi. Sitten vain tuttuun tapaan opastaisin hänelle, mistä hän voisi rakentaa itselleen vuoteen, ja lopuksi esittelisin hänet vielä muulle porukalle.

//Pähkinä?

Istuskelin odottelemassa Jupiteria, joka oli hetki sitten lähtenyt saalistamaan. Pian hänen palasikin jo orava ja hiiri hampaissaan roikkuen. “Sinulla oli hyvä pyyntionni sitten”, sanoin hymyillen tekopirteästi. Tiesin kollin haluavan minun olevan onnellinen mutta en tiennyt olinko oikeasti. Kaipasin klaaniani niin kovasti, että uupumus matkan jälkeen ja suru klaanitovereideni kaipaamisesta kaiversivat mielessäni. Huomasin kollin huomanneen oikean mielen tilani ja huokaisin tuskaisesti. Jupiter laski oravan ja hiiren paikkaan jossa yleensä säilytimme saaliita. Kujakissayhteisön hajut pitivät meitä kauempana kaksijalkalasta nyt, kun tiesimme heidän ottaneen Pähkinä-nimisen erakon riveihinsä. Olimme leiriytyneet syvemmälle metsään piiloon, koska emme haluneet mukaan siihen todennäköisesti raakalaismaiseen joukkioon. “Haluaisin oikeasti palata klaaniini”, sanoin hieman syyllisesti. “Viihtyisit varmasti!” suostuttelin vielä mutta arvasin sen olevan täysin turhaa, koska ei Jupiter halunnut jättää erakko-elämäämme taakse. Tiesin hänen viihtyvän metsissä kanssani kahden kesken. “Reviirillä on metsää ja nummea.” En uskaltanut niiden sanojen jälkeen todeta enää mitään, ettei sustuttelu menisi yli. Mehän voisimme etsiä klaanit yhdessä. Odotin jännittyneenä mitä kolli vastaisi kysymykseeni. Mutta eihän klaanien löytymistäkään ole vielä lukkoon lyöty, joten voisimmehan me eksyä matkalla ja elää hänen toiveidensa mukaista elämää - mitä minä oikein ajattelen!
//Jupiter?

Nukahdin helposti. Päivä oli ollut ihana. Tunsin tassujeni vapisevan, kun kävin nukkumaan. Näin unta hopeisesta kuusta, josta satoi höyheniä. Höyhenet olivat harmaavalkoisia. Näin unta, kuinka makasin höyhenien alla ja turkissani kimalteli pieniä tähtiä. Silmäni olivat kirkkaat ja tuikkivat. Keltainen valo heijastui silmistäni kiveen, joka loi valoa aukiolle. Näin kuinka tähtisoturi kosketti kuonoani ja lausui: "Sinä olet voimakas kissa." "Tahdot sitä, mikä ei ole sinulle parasta, mutta haluat silti." "Suojelet kaikkia." "Olet rohkea, viisas, ja avulias." "Ole kuin nytkin, Jupiter!" tähtisoturi huusi ja katosi sumuun. "Ole kuin nytkin." ajattelin. Olin herännyt uneen. Höyhen tuhisi yhä vuoteessaan. Olisi epäkohteliasta mennä herättämään Höyhen unen takia. "Unen!" ajattelin. "Ihan vain unen." "Unia tulee ja menee." sihadin hampaideni välistä ja avasin silmäni. Olin todella outo kissa. Näinkö juuri ennustuksen? Höyhen oli kertonut minulle "Synkästä Metsästä." Tajusin että kissa oli kehunut minua. Mistä ihmeen synkästä metsästä tuommoinen tuli? "Luota itseesi, Jupiter." ääni pääni sisällä sanoi. Säikähdin. "Mikä tuo oli?" kuiskasin. Olin peloissani. Tunsin itseni, joten pitäisikö minun lähteä? En halunnut noin vain jättää Höyhentä, joten päätin nukkua vielä. Höyhen oli kuitenkin unelmieni naaras. Olin kuullut ihmeellisistä kissajoukoista joiden leiri olisi lähistöllä. He olivat kai jokin kujakissayhteisö. Mietin, että olisivatko he klaani, vai sellainen kuin minä ja Höyhen. Ehkäpä he osaisivat neuvoa tien klaaneille? En kuitenkaan välttämättä halunnut Höyhenen siirtyvän takaisin klaaninsa luokse. Halusin olla hänen kanssaan. Elää sitä elämää, jota toivoin. Höyhen oli minusta kuitenkin paljon vanhempi kuin minä. Olin vasta pentu. Tai no, en ollut ihan pentuikäinen enää. Mutta olin kyllä paljon nuorempi kuin Höyhen. Nukahdin taas. Kun heräsin, oli päivä jo pitkällä. Oli jo melkein ilta. "Mitäs sinä nyt noin kauan nukuit?" Höyhen kysyi kiusoittelevasti. "Ja mitäs sinä nyt näin aikaisin heräsit?" naukaisin takaisin. "Koska en ole sellainen samanlainen unikeko kuin sinä?" Höyhen esitti huolestunutta. "Minäkö unikeko?" kysyin muka loukkaantuneena. "Voi, en ole, kehtaatkin!" ärähdin leikkisästi ja purskahdin nauruun. Höyhen kaatui minua päin. Autoin hänet tassuilleen, mutta sen jälkeen kieriskelin maassa naurusta. Höyhen lyyhistyi. Mietin, että jos siinä olisi ollut kissa, se olisi varmasti kuollut naurusta. "Ihan...totta...Höyhen..." yritin. "Tämä ei ole hauskaa." tuhahdin. "Sinä vanhaa esittävä kissanroikale!" Höyhen tuhahti kiusoittelevasti. Pyörittelin silmiäni. Halusin nyt lopettaa tämän ihme leikin. "No jaa, ehkäpä nyt lopetetaan." Höyhen totesi. "Ellet sinä halua?" Höyhen yllytti minua. "En." murahdin. Olin juuri nappaamassa kasasta riistaa, mutta kasa oli tyhjä. Vilkaisin Höyheneen. Eikö hän ollut käynyt saalistamassa? "Nythän oli sinun vuorosi saalistaa?" Höyhen kysyi kummastuneena. "Aivan." totesin ja lähdin metsään. Haistelin ilmaa kiihkeästi. Leirin lähellä ei näkynyt muita hajuja kuin Höyhenen ja minun. Metsän reunassa tuntui voimakas kissantuoksu. Ryntäsin heti pois. Se ihme kulkukissajoukko oli kai merkannut reviirinsä tarkasti! Tammilehdon luona ei ollut enää muiden kissojen hajua. Löysin sieltä vain punaisen sulan.


"Höyhen?"

Järkäleloikka seurasi happamana ja vakavailmeisenä muukalaisen keskustelua Tyrskytiikerin kanssa. Kolli tunsi karvojensa pörhistyvän, kun raidallinen kolli oli niin pirun ystävällinen tuolle muukalaiselle. Kolli ei sanonut mitään, mutta jakoi Pähkinäksi esittäytyneelle kissalle mulkaisuja. Pah, mikä nimi tuollainen Maapähkinä edes oli? Kuulosti harvinaisen typerältä. Järkäleloikka hoki itselleen, että hänen pitäisi keskittyä ja unohtaa kaikki tälläiset tunteet. Tyrskytiikerin hymyillessä Pähkinälle kollin viimeisetkin aivosolut tuntuivat murskaantuvan ja hän jättäytyi tympääntyneenä jälkeen. Kolli kuuli Tyrskytiikerin kysyvän häneltä jotain, mutta hän ei vaivautunut vastaamaan. Pähkinä ja Tyrskytiikeri vaihtoivat muutamia sanoja Järkäleloikan uppoutuessa mietteisiinsä. Kollikissa odotti, että muut menivät ensin ja yritti tuuppia Pähkinää kujakissayhteisön majapaikkaan sisälle. Menisi jo eikä hidastelisi. Järkäleloikka joka ei koskaan ollut tunteidensa vietävissä, oli nyt myrtyneenä siitä, että Tyrskytiikeri oli vain ystävällinen uudelle yhteisöläiselle. Kolli kyllä pitäisi Pähkinää tarkasti silmällä. Pähkinä käski heitä esittelemään paikkaa hänelle ja Järkäleloikka katsoi toista pahalla silmällä.
"Sinä et sanele mitä me teemme", Järkäleloikka murahti ja katsoi, kun Tyrskytiikeri antoi rotan Pähkinälle. Tummaturkkinen kissa vilkaisi kaksikkoa ja peruutti sitten hieman. Järkäleloikka mulkaisi viimeisen kerran Pähkinää ja katsahti vielä Tyrskytiikeriin.
Sen jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähti tassuttelemaan ulos pesästä. Järkäleloikka kiihdytti vauhtiaan ja suorastaan loikkasi pesästä ulos. Järkäleloikka inhosi mustasukkaisuuden tunnetta, jonka hän tunsi katsoessaan naarasta ja Tyrskytiikeriä. Kollin silmät kapenivat viiruiksi, kun hän tuijotti kaksijalkalan kapeita katuja. Ne tuntuivat harvinaisen painostavilta ja kolli lähti kulkemaan harmaassa kaksijalkalassa tuohtuneena. Hän toivoi, ettei törmäisi kehenkään, etenkään Tyrskytiikeriin ja Pähkinään. Mutta ei kolli myöskään kaivannut kenenkään muun yhteisöläisen seuraa tällä hetkellä. Kolli potkaisi pikkukiven kauemmaksi käpälistään, miten hän olikin saattanut käyttäytyä näin typerän lapsellisesti? Kuin joku pahainen kakara! Järkäleloikka pihahti hiljaa ja loikkasi kiikkumaan aidan päälle. Hän istahti siihen ja jäi katselemaan maisemia pohtivaisena. Tähtiklaanikin hiipi hänen mieleen, kolli oli jäänyt pohtimaan Tyrskytiikerin kertomaa taivaallisesta klaanista. Kumma juttu. Tähtiklaani oli hänestä edelleen aika outo asia, hänen olisi otettava siitä selvää.

// Tyrsky tai Pähkinä?

"Hauska tutustua, Pähkinä! Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä tässä on ystäväni Järkäleloikka", Tyrskytiikeri esitteli itsensä ja hiljaisen ystävänsä. Järkäleloikaksi esitelty kissa nyökäytti vakavailmeisenä päätään kuin vahvistaakseen ystävänsa sanat ja ilmoittaaksen olevansa vielä kärryillä. Mittailin heitä katseellani hetken. "Mihin suuntaan meidän pitää mennä?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni. "Seuraa vain meitä, niin me näytämme reitin", Tyrskytiikeri sanoi hymyillen hiukan ja lähti johdattamaan minua ja edelleen puhumatonta ystäväänsä pitkin kaksijalkalan katuja. Kollit kuiskivat jotain hetken mutta päätin olla välittämättä ja annoin Järkäleloikan mennä taakseni, kun hän työntyi sinne. Epämukava epäluottamuksen tunne tulvi heti turkilleni mutten välittänyt. Tyrskytiikeri puolestaan hidasti askeliaan sen verran, että käveli minun kanssani samaa tahtia.

Hetken päästä saavuimme paikkaan, jossa selvästi oli hylätty kaksijalan pesä - varmasti heidän päämajansa. Kaksijalan pesä oli pensaiden peitossa. Tyrskytiikeri johdatti minut ovelle hyppien tasoilta toisille. Seurasin häntä hieman huterasti ja meinasin tipahtaa yhdessä kohtaa mutta Järkäleloikka otti minun niskanahastani nopeasti ja vetäisi minut takasin. "Tervetuloa kujakissayhteisön kotiin, Pähkinä!" Tyrskytiikeri maukaisi juhlavasti ja pujahti edeltä sisään. Astuin sisään Järkäleloikan hieman usuttamana. En antanut tämän kuitenkaan töykätä minua sisään joten menin lopulta itse. Pesä oli tilava ja jopa ihan kelvollisen näköinen kodiksi. “Teidän pitää esitellä tämä paikka minulle”, sanoin ja nostin kuonoani hiukan. Katselin ympärilleni - epäluonnolliset seinät, lattia ja tasot, jotka selvästi veivät toiseen osaan pesää. “Tietenkin sen jälkeen, kun olet syönyt ja puhunut johtajamme kanssa”, Tyrskytiikeri vakuutti ja ojensi minulle rotan, jonka hän oli repäissyt jostain. “Kiitos.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja haukkasin lihaa nälkäisenä. Kalusin rotan nopeasti. “Noniin näytättekö nyt paikat?” sanoin pureskeltuani viimeiset rotan rippeet suussani.
//Tyrsky tai Järkäle?

Halusin jo jatkaa matkaa mutta toisaalta sydämmeni kertoi minulle, että meidän olisi pysähdyttävä tähän metsän reunaan. “Jäädään tänne”, sanoin ja istuuduin varjoon puunalle. Ensimmäinen viherlehteni oli koittamassa ja olin innoissani tulevasta lehtisateesta jahka eläisin siihen asti. "Mitä mieltä olet tästä paikasta? Jäädäänkö tänne hetkeksi?" kysyin ystävälliseen sävyyn. "Jäädään vain mutta saalistetaan ensin", vastasi Jupiter. Pudistin päätäni hieman karistaakseni kaksijalkalan yököttävät hajut pois kimpustani ja aloin sitten etsimään ruokaa aistit valppaina saaliseläimien varalta. Hymyilin iloisesti hyrähtäen, kun huomasin joen. Kahlasin sen rantaan pestäkseni kaksijalkojen hajut pois. Jupiter loiskahti veteen roiskuttaen sitä joka puolelle. Läimäisin vettä käpälälläni ja kehräsin. Pärskähdykset lensivät suoraan toista naamaan ja hyrähdin innosta. Jupiter hyrähti kehräämään innoissaan ja läiskäisi vettä minuun päin. Väistin veden suurimmat pärskeet mutta kastuin silti hiukkasen. Olimme hetken vesisotaa kunnes kumpikin meistä oli likomärkä ja uuvuksissa. Loput voimat pitäisi käyttää vielä ruuan etsimiseen. Nousin ylös joesta ja ravistelin turkkiani. En kääntynyt katsomaan mitä ystäväni teki vaan lähdin oitis etsimään purtavaa. Haistoin hiiren myskisen tuoksun. Rakastin metsää! Jäljitin hiiren ja hiivin sitä kohti aluskasvillisuudessa. Saniaiset ympäröivät minua. Hiivin hiiren lähelle ja iskin sitä salakavalasti päähän. Sain sen hengiltä nopeasti mutta se oli niin ruipelo, ettei se olisi riittänyt edes pennulle. Vein hiiren kuitenkin Jupiterille. Kolli oli majoittunut puun alle ja alkanut etsiä sammalia makuualusten tekemiseksi.

Ilta alkoi jo sarastaa, kun ehdin takaisin toiselta metsästys retkeltäni. Olin saanut oravan ja myyrän ja vein ne Jupiterin luokse iloisesti kehräten. "Tässä", sanoin ja ojensin myyrän hänelle. Otin itse oravan ja aloin kaluta sitä nälkäisenä. "Kiitos", hän sanoi ja nyökkäsi ensin ennen kuin alkoi syödä myyräänsä. Jupiter oli tehnyt meille yhteisen makuusijan ja olin iloinen hänen tekemästään päätöksestä. Astelin sen luokse, kun olin syönyt. Hypähdin pienehkön kuopan pojalle ja otin toiselta reunalta hyvän paikan ja asetuin levolle. Pian Jupiterkin oli syönyt ja käpertyi viereeni nukkumaan. Nukahdin syvään ja rauhalliseen uneen.

Hento: 4kp -

Roska: 14kp -

Nefiri: 12kp -

Höyhen: 37kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Päivänsäde: 12kp -

Tihku: 8kp -

Mäihä: 9kp -

Tyrskytiikeri: 26kp! -

Jupiter: 60kp! -

Järkäleloikka: 8kp -

Puh: 11kp -

Härmä: 74kp! -

Keijukainen: 16kp -

Hassel: 3kp -

Rubiini: 5kp -

Kharon: 8kp -

Pähkinä: 8kp -

Nälkiintyneeksi ja heikossa kunnossa olevaksi kissaksi tämä erakko jaksoi kysellä paljon. Ehkä se oli maalaisjärki, joka kielsi olemaan luottamasta epäilyttävän anteliaisiin muukalaisiin, tai sitten kokemuksesta opittua varovaisuutta. Ehdin jo hetken pelätä, että meidän täytyisi turvautua voimakeinoihin saadaksemme hänet mukaamme, mutta ilmeisesti onnistuin puhumaan puolestamme tarpeeksi vakuuttavasti, sillä kissa tarjoutui tulemaan kanssamme ihan vapaaehtoisesti. Hienosti hoidettu, Tyrskytiikeri!
Erakko esitteli itsensä Maapähkinäksi, mutta pyysi käyttämään nimeä Pähkinä. Suoraan sanottuna Pähkinä kuulosti paremmalta myös omaan korvaani.
"Hauska tutustua, Pähkinä! Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä tässä on ystäväni Järkäleloikka", esittelin itseni sekä edelleen vieressäni tuppisuuna seisovan Järkäleloikan. Järkälemäinen kolli nyökäytti vakavailmeisenä päätään kuin vahvistaakseen juuri sanomani.
Pähkinä katsoi vuorotellen minua ja Järkäleloikkaa. "Mihin suuntaan meidän pitää mennä?" hän kysyi sitten ja vilkuili ympärilleen kuin yrittäen arvioida, kuinka pitkä matka päämajallemme oli.
"Seuraa vain meitä, niin me näytämme reitin", vakuutin ja käännähdin ympäri palatakseni siihen suuntaan, josta olimme tulleet Järkäleloikan kanssa. Järkäleloikka kääntyi samalla ympäri ja minä kurkotin kuiskaamaan hänen korvaansa, että tämä kävelisi Pähkinän takana - ihan vain siltä varalta, jos uusi tuttavamme yrittäisi jostain syystä karata.
Järkäleloikka nyökäytti päätään äänettömästi ja jättäytyi kulkemaan hännille. Itse hidastin askeliani sen verran, että pystyin kävelemään Pähkinän kanssa samaa tahtia.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme hylätylle kaksijalkojen pesälle, joka oli näin viherlehden aikaan osittain piilossa vehreiden pensaiden takana. Johdatin Pähkinän sille puolelle rakennusta, jossa sisäänkäynti sijaitsi. Loikin tuttuun tapaan puulaatikoita ja roska-astioita pitkin ikkunalle, josta pääsi sisälle rakennukseen.
"Tervetuloa kujakissayhteisön kotiin, Pähkinä!" mau'uin juhlavasti ja luikahdin edeltä sisään.

//Pähkinä?

Hei!" ulvaisin ja lähdin Höyhenen perään. Höyhen hyppeli edelläni. Juoksimme pientä polkua pitkin kohti kaksijalkojen outoa häkkyrää. "Jouduimme roskapaikalle." tuhahdin. Höyhen katseli minua kysyvästi ja nyrpisti nenäänsä. "Kauhea haju, eikö totta?" kysyin. "Totta!" Höyhen sanoi ja yritti päästä pois. "Missäköhän täällä on toinen tie?" kysyi Höyhen. "En tiedä." vastasin. "Mennään katsomaan!" Tassutimme niljaista polkua pitkin. Paikka oli täynnä outoja kaksijalkojen juttuja, roskia, rottia, ja raatoja. Olin myös kuullut että joskus kaksijalat hylkäsivät kissansa sinne. Se oli kauhea paikka! Huomasin pienen hierakkapensaan niityn vieressä. "Mennäänkö tuonne?" kysyin ja osoitin niittyä. "Vaikka?" Höyhen kysyi. "Ei täällä ole muita paikkoja." Olin samaa mieltä Höyhenen kanssa. Emme halunneet jäädä nukkumaan roskapaikalle. Joskus lehtisateen aikaan isot hirviöt tulivat tuhoamaan roskat. Jotkut kissat olivat jääneet niiden kynsiin. Höyhen nappasi hierakkaa hampaisiinsa. "Miksi sinä nyt tuota otit?" kysyin hämmästyneenä. "Hierakka on yrttiä, jolla parannetaan naarmut." vastasi Höyhen. En ollut kuullutkaan yrteistä. Ja että niillä parantuisi? Nyökkäsin vain hiljaa ja jatkoin matkaa. Tassutin pitkien vaaleiden korsien läpi. Ne viistivät turkkiani. "Aih!" ulvaisin kivusta. "Mitä nyt?" Höyhen kysyi huolestuneena. "Ei mitään, pelkkä piikki vain." vastasin. Höyhen katsoi tassujani. "Piikki on aika syvällä." Höyhen ilmoitti. "Saako sen pois?" kysyin peloissani. "Saa, mutta se voi sattua hiukan." Höyhen vastasi. Nyökkäsin. Minulle ei ollut ennen käynyt näin. Ojensin tassuni Höyhenelle. Höyhen nappasi sen ja veti sen piiki irti. Piikki lähti. Tassusta vuoti hieman verta. Höyhen laittoi hierakanlehden tassuni päälle. Hän nappasi vielä hämähäkinseittiä ja kietoi tassuni sillä. "Eiköhän tämä riitä." Höyhen naukaisi ja nuolaisi tassuani.

"Höyhen?"

Käännyin tien kulmasta ja yllätyksekseni eteeni tupsahtivat kaksi kollia. "Tervehdys", toinen kolli kissa sanoi hymyillen hieman vaivalloisen näköisesti. "Näytät siltä, että takanasi on pitkä ja raskas matka. Sinulla kävi tuuri, sillä olet saapunut kujakissayhteisön alueelle! Me otamme kaukaisetkin vierailijat lämpimästi vastaan ja tarjoamme yösijan ja syötävää. Miltä kuulostaa?" samainen vieras kolli jatkoi. “Kujakissayhteisö?” kysyin hieman epäileväisesti. “Onko tämä nimenomaan teidän alueenne?” Kollit katsahtivat toisiinsa taas. “Tavallaan”, tummanruskea roteva kolli sanoi. Tiesin kuinka säälittävältä vaikutin heidän silmissään laihana ja aliravittuna mutten välittänyt. “Mitä te sitten yleisesti teette?” kysyin uteliaana. “Autamme kodittomia kulkijoita tarjoamme ruokaa ja yösijan ja niin pois päin.” Katselin ympärilleni. Kaipasin todella metsää se kutsui minua puoleensa mutten voinut vastustaa ruokaa ja suojapaikkaa. “Mistä hankitte ruokaa täällä?” “Kaksijalat jättävät jälkeensä jos monen moista ruokaa ja hiiriä ja rottia esiintyy vähänväliä jostain kulman takaa”, kissa kertoi. “Meiltä jäi esittelyt välistä. Olen Maapähkinä kutsukaa Pähkinäksi”, sanoin ja esittelin itseni. “Keitä te olittekaan? Ainiin ja voin tulla mukaanne.”
// Tyrsky tai Järkäle