Kosketin kuonollani Höyhenen kuonoa. Tiesin kyllä, että Höyhen halusi klaaninsa luokse. Halusin vaihtaa aiheen muuhun, kunnes huomasin että olimme menneet paljon väärään suuntaan. "Käännytään." naukaisin. "Miksi?" Höyhen ihmetteli. "Polku ei ole täällä." vastasin. "Voimmehan me mennä tännekin katsomaan?" Höyhen sanoi. "Niinpä kai." tokaisin. Höyhen lähti juoksemaan eteenpäin. "Hei!" ulvaisin ja ryntäsin Höyhenen perään. Höyhen hyppeli edessäni ja loikkasi puun latvaan. "Oletko orava?" ihmettelin kiusoitellen. "Jos olisin, olisit jo aikoja sitten saanut terhoja päähäsi." Höyhen murahti leikkisästi. Ponkaisin itsekin puun latvaan. Aurinko oli juuri laskemassa. Taivas oli punertava. Painauduin Höyheneen kiinni. Höyhen laski tassunsa lapoihini. Katsahdin Höyheneen. Höyhen vilkaisi minuun. Katseemme kohtasivat. Hymyilin. Höyhenen viikset värisivät. Kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Höyhen kietoi häntänsä häntääni. Istuimme yhdessä auringonlaskussa. Tammipuun lehdistä näkyi hyvin koko metsä. Huomasin pienen, ränsistyneen mökin nummen keskellä. "Eikä ikinä, ikinä mennä tuonne!" naukaisin. Höyhen oli huomannut saman kuin minäkin. "Ei, ei todellakaan." Höyhen esitti kauhistunutta. Nauroimme yhdessä itsemme uuvuksiin. "Olisiko parasta kavuta alas?" kysyin. "Ei kai vielä?" kysyi Höyhen. "Miksi ei?" kummastelin. "Tai jos haluat nukkua puussa niin..." "Niin mitä?" kummasteli Höyhen. "Nukutaanko puussa?" kysyin. Arvasin, että Höyhen piti minua hulluna. "Hahaa, hyvä vitsi." sanoi Höyhen. "Ei kun oikeasti." sanoin. "Oletko tosissasi?" Höyhen ihmetteli. "No en todellakaan!" huudahdin ja heitin lehtiä Höyhenen päälle. "Tiesin, tiesin!" Höyhen sanoi ja kehräsi. Hymyilin Höyhenelle. Höyhen vastasi kauniilla katseellaan. Kapusin puusta alas. Höyhen tuli perässä. "Sitten pitää etsiä joku nukkumispaikka." totesin. "Niin pitääkin." vahvisti Höyhen. Nyökkäsin. Tassutin hieman eteenpäin. Höyhen tuli perässäni. "Jupiter, Jupiter, löysin juuri hyvän kolon!" Höyhen huudahti hengästyneenä. "Kolon?" kysyin. "Juuri niin, kolon!" Höyhen vahvisti ja harppoi seljapensaiden väliin. Tassutin hiljaa hänen perässään. "Kolossahan voisi olla kettu.. tai mäyrä?" ajattelin. Höyhen seisoi edessäni. "Mitä vielä odottelet?" Höyhen kummasteli. "Nyt mennään!" Höyhen ampaisi luolaan. Astuin varovasti luolan kivilattialle. Huokaisin helpottuneena. Ei luolassa mitään mäyriä ollut. Se oli vain luola. Hylätty luola.

"Höyhen?"

Murahdin kiukkuisesti. Tämä ei selvästikään ollut minun päiväni. Ärtymys velloi vatsassani enkä viitsinyt avata suutani jotten oksentaisi sanamyrskyä suustani - halusin vain olla hiljaa. Tassutimme eteenpäin reippaina. Jupiterin läsnäolo loi turvallisuuden tunteen jonkalaista en ollut koskaan ennen tuntenut. "Tiedätkö mitä Jupiter?" päätin kuitenkin avata suuni ja pidättelin vihaiset sanani sisälläni. "No?" toinen kysyi. "Olen onnekas mutta samalla aivan valtavan epäonnekas!" purskautin sanat suustani yhtenä hullunmyllynä. "Mitenniin?" kolli kysyi. Olin jo melkein soturi-ikäinen ja Jupiter oli vielä nuori ja nuorempi kuin minä mutta hän oli jo suurikokoisempi kuin minä ja sekin suututti minua suuresti. "Olen päättänyt löytää Kuolonklaanin. Ihan sama tuletko sinä vai et sydämeni kuuluu sinne enkä halua luopua kaikesta siitä!" sanoin jämäkästi ja käännähdin kollia kohti silmät roihuten päättäväisyyttä. Sydämeni oli päättänyt jo matkamme alussa, että kuuluin sinne mistä tulin ja sen paikan löytäisin vaikka henkeni uhalla. Vedin henkeä. Nyt olin epäreilu Jupiteria kohtaan. "Anteeksi", palautin lempeän rakastavan äänensävyni. "Mistä hyvästä?" Jupiter ärähti. "Kaikesta mitä olen tehnyt", selitin ja kosketin nenälläni kollin korvaa hellästi. Kauhistuin sitä kuinka jouduin hiukan kurkottamaan ylettääkseni siihen. "Annat kai anteeksi."
//Jupiter?

Keijukainen oli suostunut ehdotukseeni ja pyytänyt minua opastamaan meidät metsään. Minusta oli jännittävää päästä näyttämään Keijukaiselle, miten hyvin osasin jo liikkua metsässä. Kun kova kivipinta vaihtui pehmeäksi sammaleksi ja rakennukset puiksi, aistini terävöityivät vaistomaisesti. Aloin kiinnittää huomiota asioihin, joita kaksijalkalassa ei ollut tai niiden havaitseminen oli lähes mahdotonta liika melun ja hirviöistä lähtevän katkun takia.
Kävelin tottuneesti eteenpäin, samalla yrittäen etsiä meille sopivaa aukiota harjoittelemista varten. Yhtäkkiä nenääni pisti vieras haju - kissan haju. Epämiellyttävä tunne siitä, että meitä mahdollisesti tarkkailtiin paraikaa, sai niskakarvani pörhistymään. Keijukainen huomasi jännittyneisyyteni ja tuli viereeni.
"Onko jokin vialla?" naaras kysyi ja pälyili ympärilleen. Pakotin pitämään ilmeeni neutraalina, kun käännyin katsomaan häneen.
"Emme ole yksin", mau'uin hiljaisella äänellä, kuulostellen koko ajan mahdollisia ääniä, jotka voisivat ilmiantaa tunkeutujan olinpaikan.
Keijukaisen ilme ei värähtänytkään, mutta huomasin hänen katseestaan, että hänkin terävöityi.
"Minä käyn hakemassa harjoitusta varten sopivan kepin. Odota sinä tässä", sanoin sitten selvästi kuuluvammalla äänellä, siinä toivossa, että myös kuokkavieraamme kuulisi sen. Keijukainen jäi seisomaan aukealle paikalle hieman kireän näköisenä.
Lähdin tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan. Kun olin tarpeeksi pitkän etäisyyden päässä Keijukaisesta, haistelin ilmaa uudemman kerran. Tällä kertaa haju tuntui vahvana ja se muodosti selvän jäljen, jota oli helppo seurata.
Liikuin eteenpäin vaivihkaa ja ääneti, juuri niin kuin Kharon oli meitä opettanut. Saavutin hajun lähteen erään pensaan luota kyyristelemästä. Harmaaturkkinen kolli seurasi katseellaan yhä aukiolla odottavaa Keijukaista, mutta ei mennyt kauaa, kun hän jo huomasi minut.
"Terve", naukaisin ja kallistin aavistuksen päätäni. "Toisten vakoileminen ei ole kivasti tehty. Mikset tulisi tervehtimään meitä henkilökohtaisesti?"
Kolli suoristautui ja katsoi minua tyynesti - hän ei vaikuttanut pelkäävän lainkaan. "Hei vain. Pahoittelen, jos säikäytin teidät. En ollut varma, oletteko te uhka."
Katselin häntä pää edelleen hitusen kallellaan. "Se riippuu aivan sinusta. Me voimme olla sinulle uhka - tai sitten mahdollisuus."
Esittäydyimme toisillemme lyhyesti. Kollin nimi oli Härmä, eikä hän onnekseni vastustellut, kun pyysin seuraamaan itseäni. Vein hänet Keijukaisen puheille. Härmä käyttäytyi sangen kohteliaasti ja ystävällisesti puhuessaan meille, ja ilmeisesti Keijukainenkin tajusi, että tässä tilanteessa meille olisi edullisempaa käyttää diplomatiaa väkivoiman sijasta.
Niinpä Keijukainen ja minä vastasimme Härmän kysymyksiin kujakissayhteisöstä ja kerroimme hänelle suunnitelmastamme Eloklaanin varalle. Kun otimme klaanit puheeksi, Härmän kiinnostus vaikutti kasvavan. Hän kertoi itsestään sen verran, että osasi parantaa, mikä kuulosti minusta lupaavalta. Kujakissayhteisössä yrteistä ja parantamisesta ei tiennyt kukaan muu kuin Arpi, ja hänkin alkoi olla jo vanha. Härmän taidoille voisi olla käyttöä - etenkin, kun lopulta marssisimme sotaan Eloklaania vastaan.
Lyhyiden neuvottelujen jälkeen Härmä suostui tulemaan mukaamme. Hän vaikutti lähtevän mukaamme jopa ihan mielellään.
Harmi vain, että minun ja Keijukaisen yhteinen hetki oli päättynyt niin lyhyeen, mutta ainakin olimme löytäneet jotakin arvokasta korvikkeeksi.

Järkäleloikka kulki kaduilla hiljaisena kuin hiiri. Hän askelsi raskaasti ja tuhahteli välillä. Hän oli ehkä kujakissayhteisön huonoin kissa mitä tunneasioihin tuli ja nyt hän oli jotenkin päätynyt niiden ääreen. Järkäleloikka jatkoi matkaansa, kunnes löysi sopivan hiljaisen kujan. Hän pujahti metallisten ruoka-astioiden väliin ja katsahti ympärilleen. Hyvä, ei merkkejä muista kissoista. Järkäleloikka halusi ajatella rauhassa eikä kaivannut turhia keskeyttäviä tekijöitä. Koli vetäisi syvään henkeä ja huokaisi raskaasti. Tyrskytiikeri, tuo entinen eloklaanilainen tuntui aiheuttavan kollikissalle jonkinmoista päänvaivaa. Järkäleloikkaa kiehtoi Tyrskytiikerin ajatusmaailma ja persoona. Jokin kollin ulkonäössä veti häntä myös kovasti puoleensa. Järkäleloikka siirteli pikkukiviä käpälillään, miksi tätä tunnetta nyt kutsuttiinkaan? Lopulta kolli muisti, hän oli kuullut Kuolonklaanissa puhuttavan ihastumisesta. Ihastuminen.. Sana maistui hassulta Järkäleloikan suussa, mutta jokin hänen sisällään kertoi, että Järkäleloikka oli ihastunut Tyrskytiikeriin. Olihan roteva kolli hänestä kaikin puolin komea, vaikka tummaturkkinen kissa ei sitä kenellekään myöntänyt; ei edes kunnolla itsellekään. Kolli huokaisi uudestaan, mikä olikaan tehnyt asioista näin vaikeita? Tunteet tuntuivat vain vaikeuttavan kaikkia asioita, olisi paljon helpompaa ilman niitä. Kollikissa tuhahti, mokoma Tyrskytiikeri... Järkäleloikka jatkoi asioiden sovittelua päässään ja hänen karvansa pörhistyivät, kun kolli mietti miten Tyrskytiikeri oli puhunut Pähkinälle. Järkäleloikan mieli musteni hieman, miksi kujakissayhteisöläisen oli oltava niin mukava uudella tulokkaalle? Pähkinä saisi hänestä häipyä sinne minne aurinkokaan ei paistanut, mutta harmikseen Keijukainen oli näistä asioista eri mieltä. Siinä oli Järkäleloikan mielestä myös yksi kissa, jolle olisi erityinen paikka Pimeyden metsässä. Tai jossain muualla, minne nyt harmaaturkki uskoikaan. Vai uskoiko naaras mihinkään? Sen hän oli huomannut monissa yhteisöläisissä, etteivät he uskoneet mihinkään. Se oli Järkäleloikan mielestä hieman outoa, sillä hänen oma uskonsa oli niin vahva. Pääsisiköhän hän Pimeyden metsään erakkona? Järkäleloikka nousi ylös, olisi piilotettava omat tunteet, jotta hän voisi toimia normaalisti ja tehokkaasti.

Kollikissa lähti askeltamaan kohti suosikkipaikkaansa koko kaksijalkalassa. Se oli pieni, mutta sitäkin kotoisampi viheralue. Hän näki siellä usein kaksijalkoja koirineen, koirat nostivat Järkäleloikan karvat pystyyn. Hän ei pitänyt niiden isoista torahampaista ja omasi sen verran itsesuojeluvaistoa, että varoi menemästä niiden lähelle. Koirat olivat hänestä kuitenkin jollain tapaa kiehtovia, ne muistuttivat jopa hieman kissoja. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt koiraa ja tuskin koiratkaan puhuivat kissaa. Järkäleloikka mietti, voisikohan hän jotenkin oppia puhumaan koiraa? Olisikohan koko yhteisössä yhtäkään kissaa, joka osaisi puhua koiraa? Järkäleloikka nautti ruohosta käpälien alla ja kiipesi lähimpään puuhun taitavasti. Kiipeily oli ehdottomasti Järkäleloikan mielipuuhaa ja hänet näkikin usein oksastossa nauttimassa elämästään. Järkäleloikka asettui mukavaan makuuasentoon. Välillä hän todella mietti lähtemistä, mutta jokin piti hänen käpälänsä visusti yhteisössä. Ottaisikohan Kuolonklaani hänet vielä takaisin? Järkäleloikka tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen asemansa tulisi olemaan ikuisesti huono ja häntä tultaisiin pitämään petturina. Se oli Järkäleloikasta ansaittua, petturi hän olikin. Kolli hieraisi kuonostaan roskan pois ja katseli yläilmoista maailman menoa. Tänne hän voisi jopa jäädäkin, perustaa oman pesän puuhun.

Tuhahdin. En ikinä, koskaan asuisi klaanien kanssa! Vihasin klaaneja jo ihan tarpeeksi. En myöskään halunnut että Höyhentä ruvettaisiin haukkumaan minun takiani, koska olin erakko. Kuulemma siinä Kuolonklaanissa oltiin aika tarkkoja siitä, oliko kissa klaanisyntyinen vai ei. Tiesin myös, että en osaisi hallita itseäni, ja todennäköisesti alkaisin tappelemaan kissojen kanssa. "Anteeksi, Höyhen, mutta jos sinä varmasti haluat lähteä klaaneille, sinun täytyy mennä ilman minua." naukaisin pahoittelevasti. Sydäntäni raasti se, että joutuisin jättämään Höyhenen. Unelmieni kissan. Mutta en eläisi jos joutuisin elämään paikassa, jonne en ikinä haluaisi mennä. Mieluummin voisin asua täällä. En ymmärtänyt, että tuliko Höyhen tänne vain sen takia, että saisi kumppanin. Vai miksi Höyhen ei vain lähtenyt ilman minua ja hankkinut itselleen kumppania klaaneista? En tiennyt mitä tehdä. Halusiko Höyhen klaanielämää vai erakkoelämää? Jos hän halusi klaanielämää, minä voisin yhtä hyvin vain kuolla. Jos hän halusi erakkoelämää, niin meillä olisi vielä mahdollisuus. Höyhen vaikutti surulliselta. Laskin häntäni hänen lavoilleen. Höyhen karisti sen ja ryntäsi pieneen pesäämme. Vilkaisin Höyhenen perään. Asetuin makaamaan pensaiden viereen. En tiennyt mitä ajatella. Höyhen oli klaanikissa, ja minä erakko. Meidän suhteestamme tulisi vaikeaa. Huokaisin. Miksi en voinut? Miksi en voinut? Miksi en voinut lähteä klaaneille? päässäni soi. Murisin hiljaa. Viiltelin hiekkaan pieniä viiltoja. Höyhen tassutti pesästä ulos. Olin hiljaa. Höyhen katsahti minuun. En reagoinut mitenkään. Huiskautin vain hännälläni. Höyhen tassutti luokseni. Hän asettui makaamaan viereeni turkki väreillen. Höyhen selvästi halusi sanoa minulle jotain. Mutta mitä? Siitä en ollut varma. "Mitä asiaa?" kysyin vain. Tajusin, että tuo oli ollut hieman töykeää. Höyhen säpsähti. "Ei ollut tarkoitus loukata." murahdin. Höyhen rauhoittui. "Ei sinun ole pakko." Höyhen naukaisi. "Ei kai." ajattelin. "Onko sinun?" kysyin. "En tiedä." Höyhen vastasi. Olin helpottunut. Höyhen kuitenkin vaikutti haluavansa klaaneille. "Kuule, voin auttaa sinua etsimään klaanit." sanoin. "Kiitos." Höyhen vastasi. "Mutta siitä en ole varma, että liitynkö koskaan niihin." sanoin. "Tai että annetaanko minun liittyä." jatkoin. "Niin." Höyhen sanoi ajatuksissaan. "Kuolonklaanissa kyllä arvostetaan hyviä taistelijoita." Höyhen naukaisi. "Mutta tuskin erakkosyntyistä." tuhahdin. "Onhan Kuolonklaanissa erakkosyntyisiä." Höyhen huomautti. "Miten kuvittelet klaanin suhtautuvan minuun?" kuiskasin. "Voi olla, että sinua ei oteta heti ystävällisesti vastaan." Höyhen naukaisi. "Mutta jos vähän opit tuntemaan klaania ja niiden tapoja, niin sitten sinusta voi tulla oikea klaanikissa." Minua puistatti. Höyhen halusi, että tulisin klaaneihin. En itse halunnut. "Ei sillä ole väliä, mitä juuri muut sinusta ajattelevat." Höyhen sanoi hiljaa. "Sillä on väliä, mitä sinä ajattelet." "Haluatko edes kuulla, mitä ajattelen?" kysyin. "Haluan." Höyhen sanoi painokkaasti. Tiesin silloin, että asiasta oli turha luikerrella pois. Huokaisin ja aloitin. "En, en halua." sanoin. "Minne?" Höyhenen silmissä välähti epätoivo. "Klaaneihin." vastasin ja painoin pääni alas. Höyhen yritti suostutella minua. "Etkö halua olla ystäväni?" Höyhen sihahti. "Haluan!" ärähdin. "Ystävyys ei tarkoita sitä, että seuraisin sinua joka paikkaan!" "Luulin, että rakastamme toisiamme niin paljon, että tulisit!" Höyhen murahti. "Mitä väliä sillä on?" kysyin. "Kiinnostaako sinua edes!" Höyhen ulvaisi. "En tiedä." sanoin synkästi. Kiepahdin ympäri ja lähdin. Höyhen jäi katselemaan perääni. Menin vaahterapuille. En halunnut lähteä kokonaan. Kuulin käpälänaskelia. Arvasin niiden olevan Höyhen. Olin oikeassa. Höyhen seisoi edessäni. "Haluatko jatkaa tappelua?" ärähdin. "En!" Höyhen kivahti. "Tiedän, ettet halua." Höyhen naukaisi. "Se ei kuitenkaan voi estää ystävyyttämme." "Haluan jatkaa matkaa." Höyhen sanoi. "Niin minäkin." vastasin. Tassutimme yhdessä vaahterapuilta pois.

"Höyhen?"

Murahdin kiukkuisesti Järkäleloikan käytöksestä. En siitä, että minulle kettuiltiin ja olisin halunnut tehdä vastarintaa mutta kolli ehti loikkia pois. "Pahoittelen toverini nuivaa asennetta", Tyrskytiikeri sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. "Voimme tehdä nopean esittelykierroksen, ennen kuin menemme tapaamaan yhteisön johtajaa." Nyökkäsin vastaukseksi nopeasti ja nousin sitten. "Kuka tämä teidän johtajanne on?" kysyin nostaen kuonoani itsevarmasti. "Meidän johtajamme on nimeltään Keijukainen. Hän on karski katujen kasvatti, jonka ansiosta meillä kodittomilla on nyt paikka, jota kutsua omaksi", Tyrskytiikeri selitti viattoman näköisesti mutta ketkeruus tätä Keijukaista kohtaan kuului hänen äänestään läpi.

Esiteltyään majapaikan Tyrskytiikeri istahti pesän reunaan. "Vaatimatonhan tämä on, mutta kelpaa meille oikein hyvin", hän totesi. Nyökkäsin hyväksyvästi ja katselin vielä ympärilleni. Oppisin tuntemaan joka kissan nimeltä sillä jäisin tänne varmasti. "Keijukainen ei ole juuri nyt paikalla, mutta uskon puhuvani hänen puolestaan, kun sanon, että myös sinä olet tervetullut asumaan luoksemme. Meillä on täällä kyllä runsaasti tilaa, eikä sinun tarvitse nähdä nälkää enää tämän jälkeen." "Niin", sanoin mutta en uskaltanut sanoa päätöstäni ääneen. En tiennyt yhtään oliko järkevää jäädä mutta minusta tuntui etten lähtisi enää jos jäisin tänne. "Voinhan minä jäädä", sanoin. Ei siitä mitään haittaakaan olisi. "Hienoa! Näytän sinulle mistä ja mihin voit tehdä vuoteesi." Tyrskytiikeri nousi ja tassutti hakemaan jotain. En pitänyt kollin ystävällisyydestä ja siitä tekaistusta hymystä hänen kasvoillaan mutta päätin sietää sen tämän kerran.

Tyrskytiikeri palasi pian hampaissaan roikkuen jonkinlainen nahka. "Se on kaksijalkojen vanha nahanpala tee siitä itsellesi sopiva makuusija", hän sanoi. Nyökkäsin kunnioittavasti ja otin nahanpalasta kiinni. Vein sen raahaten yhteen nurkkaan, jonka Tyrskytiikeri oli minulle valinnut ja asettelin sen makuusijan tapaiseksi. "Täytyisikö sinun nyt esitellä minut muille kissoille", sanoin taas nostaen päätäni. Katseeni oli hieman ehkä liian ilkeä mutta annoin epäilyksien tätä joukkoa kohtaan tulvia ylitseni vesiputouksen lailla.
// Tyrsky

En ymmärtänyt, mikä Järkäleloikkaan oli mennyt, kun tämä ensin tiuskittuaan Pähkinälle kääntyi sitten mitään sanomatta ympäri ja poistui paikalta. Katsoin hänen peräänsä kulmat kurtussa, voimatta käsittää kollin omituista käytöstä. Täytyisi jutella hänen kanssaan myöhemmin, kunhan Pähkinä olisi saatu asettumaan taloksi.
"Pahoittelen toverini nuivaa asennetta", sanoin sitten pahoittelevasti vieraallemme - tai siis tulevalle yhteisön jäsenellemme - ja käännyin katsomaan tähän päin. Vaikka tällainen mielistely soti vahvasti luontoani vastaan, se toimi tässä tilanteessa varmasti paremmin kuin kynsillä uhkailu.
"Voimme tehdä nopean esittelykierroksen, ennen kuin menemme tapaamaan yhteisön johtajaa." En tiennyt, miten Keijukainen suhtautuisi uuteen tulijaan. Tietysti naaras olisi mielissään joukkojensa kasvusta, mutta oli aivan toinen asia, lähtisikö hän taivuttelemaan kissaa puolelleen pehmeän vallan keinoin vai määräisikö tämän jatkuvaan valvontaan ja eristyksiin, kunnes erakko olisi sopeutettu.
"Kuka tämä teidän johtajanne on?" Pähkinä uteli, kun lähdimme kiertämään rakennusta läpi.
Mieleni olisi niin kovasti tehnyt kuvata Keijukaista kaikkien tämän huonojen puolien valossa ja kertoa, millainen raivostuttava katti naaras todellisuudessa olikaan, mutta jälleen kerran hillitsin itseni. Yhteisöön ei saatu jäseniä puhumalla totta - muille piti kertoa se, minkä nämä halusivat kuulla.
"Meidän johtajamme on nimeltään Keijukainen. Hän on karski katujen kasvatti, jonka ansiosta meillä kodittomilla on nyt paikka, jota kutsua omaksi", kerroin yrittäen kuulostaa niin ihailevalta kuin vain osasin, vaikka helppoa se ei ollut. Keijukainen ei nimittäin lukeutunut suosikkikissoihini millään muotoa.
Esittelin Pähkinälle alakerran, jossa kaikki yhteisön jäsenet muutamia erityistapauksia lukuun ottamatta nukkuivat. Sen jälkeen näytin hänelle yläkerran, jossa Keijukainen, Arpi, Mäihä ja Päivänsäde nukkuivat, mutta pidin visiitin lyhyenä, sillä en uskonut Keijukaisen ilahtuvan saadessaan tietää, että juuri minä olin käynyt tallomassa hänen nukkumapaikkaansa.
"Vaatimatonhan tämä on, mutta kelpaa meille oikein hyvin", tokaisin Pähkinälle tullessamme takaisin alakertaan, jossa osa kissoista oli sukimassa turkkiaan tai muuten vain viettämässä aikaa partioiden välissä. "Keijukainen ei ole juuri nyt paikalla, mutta uskon puhuvani hänen puolestaan, kun sanon, että myös sinä olet tervetullut asumaan luoksemme. Meillä on täällä kyllä runsaasti tilaa, eikä sinun tarvitse nähdä nälkää enää tämän jälkeen."
Pähkinän vastaus ratkaisisi sen, miten suhtautuisin häneen jatkossa. Mikäli naaras päättäisi kieltäytyä, hänet olisi pakotettava jäämään, mutta jos tämä taas haluaisikin jäädä vapaaehtoisesti, no, mitään ongelmaa ei olisi. Sitten vain tuttuun tapaan opastaisin hänelle, mistä hän voisi rakentaa itselleen vuoteen, ja lopuksi esittelisin hänet vielä muulle porukalle.

//Pähkinä?

Istuskelin odottelemassa Jupiteria, joka oli hetki sitten lähtenyt saalistamaan. Pian hänen palasikin jo orava ja hiiri hampaissaan roikkuen. “Sinulla oli hyvä pyyntionni sitten”, sanoin hymyillen tekopirteästi. Tiesin kollin haluavan minun olevan onnellinen mutta en tiennyt olinko oikeasti. Kaipasin klaaniani niin kovasti, että uupumus matkan jälkeen ja suru klaanitovereideni kaipaamisesta kaiversivat mielessäni. Huomasin kollin huomanneen oikean mielen tilani ja huokaisin tuskaisesti. Jupiter laski oravan ja hiiren paikkaan jossa yleensä säilytimme saaliita. Kujakissayhteisön hajut pitivät meitä kauempana kaksijalkalasta nyt, kun tiesimme heidän ottaneen Pähkinä-nimisen erakon riveihinsä. Olimme leiriytyneet syvemmälle metsään piiloon, koska emme haluneet mukaan siihen todennäköisesti raakalaismaiseen joukkioon. “Haluaisin oikeasti palata klaaniini”, sanoin hieman syyllisesti. “Viihtyisit varmasti!” suostuttelin vielä mutta arvasin sen olevan täysin turhaa, koska ei Jupiter halunnut jättää erakko-elämäämme taakse. Tiesin hänen viihtyvän metsissä kanssani kahden kesken. “Reviirillä on metsää ja nummea.” En uskaltanut niiden sanojen jälkeen todeta enää mitään, ettei sustuttelu menisi yli. Mehän voisimme etsiä klaanit yhdessä. Odotin jännittyneenä mitä kolli vastaisi kysymykseeni. Mutta eihän klaanien löytymistäkään ole vielä lukkoon lyöty, joten voisimmehan me eksyä matkalla ja elää hänen toiveidensa mukaista elämää - mitä minä oikein ajattelen!
//Jupiter?

Nukahdin helposti. Päivä oli ollut ihana. Tunsin tassujeni vapisevan, kun kävin nukkumaan. Näin unta hopeisesta kuusta, josta satoi höyheniä. Höyhenet olivat harmaavalkoisia. Näin unta, kuinka makasin höyhenien alla ja turkissani kimalteli pieniä tähtiä. Silmäni olivat kirkkaat ja tuikkivat. Keltainen valo heijastui silmistäni kiveen, joka loi valoa aukiolle. Näin kuinka tähtisoturi kosketti kuonoani ja lausui: "Sinä olet voimakas kissa." "Tahdot sitä, mikä ei ole sinulle parasta, mutta haluat silti." "Suojelet kaikkia." "Olet rohkea, viisas, ja avulias." "Ole kuin nytkin, Jupiter!" tähtisoturi huusi ja katosi sumuun. "Ole kuin nytkin." ajattelin. Olin herännyt uneen. Höyhen tuhisi yhä vuoteessaan. Olisi epäkohteliasta mennä herättämään Höyhen unen takia. "Unen!" ajattelin. "Ihan vain unen." "Unia tulee ja menee." sihadin hampaideni välistä ja avasin silmäni. Olin todella outo kissa. Näinkö juuri ennustuksen? Höyhen oli kertonut minulle "Synkästä Metsästä." Tajusin että kissa oli kehunut minua. Mistä ihmeen synkästä metsästä tuommoinen tuli? "Luota itseesi, Jupiter." ääni pääni sisällä sanoi. Säikähdin. "Mikä tuo oli?" kuiskasin. Olin peloissani. Tunsin itseni, joten pitäisikö minun lähteä? En halunnut noin vain jättää Höyhentä, joten päätin nukkua vielä. Höyhen oli kuitenkin unelmieni naaras. Olin kuullut ihmeellisistä kissajoukoista joiden leiri olisi lähistöllä. He olivat kai jokin kujakissayhteisö. Mietin, että olisivatko he klaani, vai sellainen kuin minä ja Höyhen. Ehkäpä he osaisivat neuvoa tien klaaneille? En kuitenkaan välttämättä halunnut Höyhenen siirtyvän takaisin klaaninsa luokse. Halusin olla hänen kanssaan. Elää sitä elämää, jota toivoin. Höyhen oli minusta kuitenkin paljon vanhempi kuin minä. Olin vasta pentu. Tai no, en ollut ihan pentuikäinen enää. Mutta olin kyllä paljon nuorempi kuin Höyhen. Nukahdin taas. Kun heräsin, oli päivä jo pitkällä. Oli jo melkein ilta. "Mitäs sinä nyt noin kauan nukuit?" Höyhen kysyi kiusoittelevasti. "Ja mitäs sinä nyt näin aikaisin heräsit?" naukaisin takaisin. "Koska en ole sellainen samanlainen unikeko kuin sinä?" Höyhen esitti huolestunutta. "Minäkö unikeko?" kysyin muka loukkaantuneena. "Voi, en ole, kehtaatkin!" ärähdin leikkisästi ja purskahdin nauruun. Höyhen kaatui minua päin. Autoin hänet tassuilleen, mutta sen jälkeen kieriskelin maassa naurusta. Höyhen lyyhistyi. Mietin, että jos siinä olisi ollut kissa, se olisi varmasti kuollut naurusta. "Ihan...totta...Höyhen..." yritin. "Tämä ei ole hauskaa." tuhahdin. "Sinä vanhaa esittävä kissanroikale!" Höyhen tuhahti kiusoittelevasti. Pyörittelin silmiäni. Halusin nyt lopettaa tämän ihme leikin. "No jaa, ehkäpä nyt lopetetaan." Höyhen totesi. "Ellet sinä halua?" Höyhen yllytti minua. "En." murahdin. Olin juuri nappaamassa kasasta riistaa, mutta kasa oli tyhjä. Vilkaisin Höyheneen. Eikö hän ollut käynyt saalistamassa? "Nythän oli sinun vuorosi saalistaa?" Höyhen kysyi kummastuneena. "Aivan." totesin ja lähdin metsään. Haistelin ilmaa kiihkeästi. Leirin lähellä ei näkynyt muita hajuja kuin Höyhenen ja minun. Metsän reunassa tuntui voimakas kissantuoksu. Ryntäsin heti pois. Se ihme kulkukissajoukko oli kai merkannut reviirinsä tarkasti! Tammilehdon luona ei ollut enää muiden kissojen hajua. Löysin sieltä vain punaisen sulan.


"Höyhen?"

Järkäleloikka seurasi happamana ja vakavailmeisenä muukalaisen keskustelua Tyrskytiikerin kanssa. Kolli tunsi karvojensa pörhistyvän, kun raidallinen kolli oli niin pirun ystävällinen tuolle muukalaiselle. Kolli ei sanonut mitään, mutta jakoi Pähkinäksi esittäytyneelle kissalle mulkaisuja. Pah, mikä nimi tuollainen Maapähkinä edes oli? Kuulosti harvinaisen typerältä. Järkäleloikka hoki itselleen, että hänen pitäisi keskittyä ja unohtaa kaikki tälläiset tunteet. Tyrskytiikerin hymyillessä Pähkinälle kollin viimeisetkin aivosolut tuntuivat murskaantuvan ja hän jättäytyi tympääntyneenä jälkeen. Kolli kuuli Tyrskytiikerin kysyvän häneltä jotain, mutta hän ei vaivautunut vastaamaan. Pähkinä ja Tyrskytiikeri vaihtoivat muutamia sanoja Järkäleloikan uppoutuessa mietteisiinsä. Kollikissa odotti, että muut menivät ensin ja yritti tuuppia Pähkinää kujakissayhteisön majapaikkaan sisälle. Menisi jo eikä hidastelisi. Järkäleloikka joka ei koskaan ollut tunteidensa vietävissä, oli nyt myrtyneenä siitä, että Tyrskytiikeri oli vain ystävällinen uudelle yhteisöläiselle. Kolli kyllä pitäisi Pähkinää tarkasti silmällä. Pähkinä käski heitä esittelemään paikkaa hänelle ja Järkäleloikka katsoi toista pahalla silmällä.
"Sinä et sanele mitä me teemme", Järkäleloikka murahti ja katsoi, kun Tyrskytiikeri antoi rotan Pähkinälle. Tummaturkkinen kissa vilkaisi kaksikkoa ja peruutti sitten hieman. Järkäleloikka mulkaisi viimeisen kerran Pähkinää ja katsahti vielä Tyrskytiikeriin.
Sen jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähti tassuttelemaan ulos pesästä. Järkäleloikka kiihdytti vauhtiaan ja suorastaan loikkasi pesästä ulos. Järkäleloikka inhosi mustasukkaisuuden tunnetta, jonka hän tunsi katsoessaan naarasta ja Tyrskytiikeriä. Kollin silmät kapenivat viiruiksi, kun hän tuijotti kaksijalkalan kapeita katuja. Ne tuntuivat harvinaisen painostavilta ja kolli lähti kulkemaan harmaassa kaksijalkalassa tuohtuneena. Hän toivoi, ettei törmäisi kehenkään, etenkään Tyrskytiikeriin ja Pähkinään. Mutta ei kolli myöskään kaivannut kenenkään muun yhteisöläisen seuraa tällä hetkellä. Kolli potkaisi pikkukiven kauemmaksi käpälistään, miten hän olikin saattanut käyttäytyä näin typerän lapsellisesti? Kuin joku pahainen kakara! Järkäleloikka pihahti hiljaa ja loikkasi kiikkumaan aidan päälle. Hän istahti siihen ja jäi katselemaan maisemia pohtivaisena. Tähtiklaanikin hiipi hänen mieleen, kolli oli jäänyt pohtimaan Tyrskytiikerin kertomaa taivaallisesta klaanista. Kumma juttu. Tähtiklaani oli hänestä edelleen aika outo asia, hänen olisi otettava siitä selvää.

// Tyrsky tai Pähkinä?

"Hauska tutustua, Pähkinä! Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä tässä on ystäväni Järkäleloikka", Tyrskytiikeri esitteli itsensä ja hiljaisen ystävänsä. Järkäleloikaksi esitelty kissa nyökäytti vakavailmeisenä päätään kuin vahvistaakseen ystävänsa sanat ja ilmoittaaksen olevansa vielä kärryillä. Mittailin heitä katseellani hetken. "Mihin suuntaan meidän pitää mennä?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni. "Seuraa vain meitä, niin me näytämme reitin", Tyrskytiikeri sanoi hymyillen hiukan ja lähti johdattamaan minua ja edelleen puhumatonta ystäväänsä pitkin kaksijalkalan katuja. Kollit kuiskivat jotain hetken mutta päätin olla välittämättä ja annoin Järkäleloikan mennä taakseni, kun hän työntyi sinne. Epämukava epäluottamuksen tunne tulvi heti turkilleni mutten välittänyt. Tyrskytiikeri puolestaan hidasti askeliaan sen verran, että käveli minun kanssani samaa tahtia.

Hetken päästä saavuimme paikkaan, jossa selvästi oli hylätty kaksijalan pesä - varmasti heidän päämajansa. Kaksijalan pesä oli pensaiden peitossa. Tyrskytiikeri johdatti minut ovelle hyppien tasoilta toisille. Seurasin häntä hieman huterasti ja meinasin tipahtaa yhdessä kohtaa mutta Järkäleloikka otti minun niskanahastani nopeasti ja vetäisi minut takasin. "Tervetuloa kujakissayhteisön kotiin, Pähkinä!" Tyrskytiikeri maukaisi juhlavasti ja pujahti edeltä sisään. Astuin sisään Järkäleloikan hieman usuttamana. En antanut tämän kuitenkaan töykätä minua sisään joten menin lopulta itse. Pesä oli tilava ja jopa ihan kelvollisen näköinen kodiksi. “Teidän pitää esitellä tämä paikka minulle”, sanoin ja nostin kuonoani hiukan. Katselin ympärilleni - epäluonnolliset seinät, lattia ja tasot, jotka selvästi veivät toiseen osaan pesää. “Tietenkin sen jälkeen, kun olet syönyt ja puhunut johtajamme kanssa”, Tyrskytiikeri vakuutti ja ojensi minulle rotan, jonka hän oli repäissyt jostain. “Kiitos.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja haukkasin lihaa nälkäisenä. Kalusin rotan nopeasti. “Noniin näytättekö nyt paikat?” sanoin pureskeltuani viimeiset rotan rippeet suussani.
//Tyrsky tai Järkäle?

Halusin jo jatkaa matkaa mutta toisaalta sydämmeni kertoi minulle, että meidän olisi pysähdyttävä tähän metsän reunaan. “Jäädään tänne”, sanoin ja istuuduin varjoon puunalle. Ensimmäinen viherlehteni oli koittamassa ja olin innoissani tulevasta lehtisateesta jahka eläisin siihen asti. "Mitä mieltä olet tästä paikasta? Jäädäänkö tänne hetkeksi?" kysyin ystävälliseen sävyyn. "Jäädään vain mutta saalistetaan ensin", vastasi Jupiter. Pudistin päätäni hieman karistaakseni kaksijalkalan yököttävät hajut pois kimpustani ja aloin sitten etsimään ruokaa aistit valppaina saaliseläimien varalta. Hymyilin iloisesti hyrähtäen, kun huomasin joen. Kahlasin sen rantaan pestäkseni kaksijalkojen hajut pois. Jupiter loiskahti veteen roiskuttaen sitä joka puolelle. Läimäisin vettä käpälälläni ja kehräsin. Pärskähdykset lensivät suoraan toista naamaan ja hyrähdin innosta. Jupiter hyrähti kehräämään innoissaan ja läiskäisi vettä minuun päin. Väistin veden suurimmat pärskeet mutta kastuin silti hiukkasen. Olimme hetken vesisotaa kunnes kumpikin meistä oli likomärkä ja uuvuksissa. Loput voimat pitäisi käyttää vielä ruuan etsimiseen. Nousin ylös joesta ja ravistelin turkkiani. En kääntynyt katsomaan mitä ystäväni teki vaan lähdin oitis etsimään purtavaa. Haistoin hiiren myskisen tuoksun. Rakastin metsää! Jäljitin hiiren ja hiivin sitä kohti aluskasvillisuudessa. Saniaiset ympäröivät minua. Hiivin hiiren lähelle ja iskin sitä salakavalasti päähän. Sain sen hengiltä nopeasti mutta se oli niin ruipelo, ettei se olisi riittänyt edes pennulle. Vein hiiren kuitenkin Jupiterille. Kolli oli majoittunut puun alle ja alkanut etsiä sammalia makuualusten tekemiseksi.

Ilta alkoi jo sarastaa, kun ehdin takaisin toiselta metsästys retkeltäni. Olin saanut oravan ja myyrän ja vein ne Jupiterin luokse iloisesti kehräten. "Tässä", sanoin ja ojensin myyrän hänelle. Otin itse oravan ja aloin kaluta sitä nälkäisenä. "Kiitos", hän sanoi ja nyökkäsi ensin ennen kuin alkoi syödä myyräänsä. Jupiter oli tehnyt meille yhteisen makuusijan ja olin iloinen hänen tekemästään päätöksestä. Astelin sen luokse, kun olin syönyt. Hypähdin pienehkön kuopan pojalle ja otin toiselta reunalta hyvän paikan ja asetuin levolle. Pian Jupiterkin oli syönyt ja käpertyi viereeni nukkumaan. Nukahdin syvään ja rauhalliseen uneen.

Hento: 4kp -

Roska: 14kp -

Nefiri: 12kp -

Höyhen: 37kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Päivänsäde: 12kp -

Tihku: 8kp -

Mäihä: 9kp -

Tyrskytiikeri: 26kp! -

Jupiter: 60kp! -

Järkäleloikka: 8kp -

Puh: 11kp -

Härmä: 74kp! -

Keijukainen: 16kp -

Hassel: 3kp -

Rubiini: 5kp -

Kharon: 8kp -

Pähkinä: 8kp -

Nälkiintyneeksi ja heikossa kunnossa olevaksi kissaksi tämä erakko jaksoi kysellä paljon. Ehkä se oli maalaisjärki, joka kielsi olemaan luottamasta epäilyttävän anteliaisiin muukalaisiin, tai sitten kokemuksesta opittua varovaisuutta. Ehdin jo hetken pelätä, että meidän täytyisi turvautua voimakeinoihin saadaksemme hänet mukaamme, mutta ilmeisesti onnistuin puhumaan puolestamme tarpeeksi vakuuttavasti, sillä kissa tarjoutui tulemaan kanssamme ihan vapaaehtoisesti. Hienosti hoidettu, Tyrskytiikeri!
Erakko esitteli itsensä Maapähkinäksi, mutta pyysi käyttämään nimeä Pähkinä. Suoraan sanottuna Pähkinä kuulosti paremmalta myös omaan korvaani.
"Hauska tutustua, Pähkinä! Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä tässä on ystäväni Järkäleloikka", esittelin itseni sekä edelleen vieressäni tuppisuuna seisovan Järkäleloikan. Järkälemäinen kolli nyökäytti vakavailmeisenä päätään kuin vahvistaakseen juuri sanomani.
Pähkinä katsoi vuorotellen minua ja Järkäleloikkaa. "Mihin suuntaan meidän pitää mennä?" hän kysyi sitten ja vilkuili ympärilleen kuin yrittäen arvioida, kuinka pitkä matka päämajallemme oli.
"Seuraa vain meitä, niin me näytämme reitin", vakuutin ja käännähdin ympäri palatakseni siihen suuntaan, josta olimme tulleet Järkäleloikan kanssa. Järkäleloikka kääntyi samalla ympäri ja minä kurkotin kuiskaamaan hänen korvaansa, että tämä kävelisi Pähkinän takana - ihan vain siltä varalta, jos uusi tuttavamme yrittäisi jostain syystä karata.
Järkäleloikka nyökäytti päätään äänettömästi ja jättäytyi kulkemaan hännille. Itse hidastin askeliani sen verran, että pystyin kävelemään Pähkinän kanssa samaa tahtia.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme hylätylle kaksijalkojen pesälle, joka oli näin viherlehden aikaan osittain piilossa vehreiden pensaiden takana. Johdatin Pähkinän sille puolelle rakennusta, jossa sisäänkäynti sijaitsi. Loikin tuttuun tapaan puulaatikoita ja roska-astioita pitkin ikkunalle, josta pääsi sisälle rakennukseen.
"Tervetuloa kujakissayhteisön kotiin, Pähkinä!" mau'uin juhlavasti ja luikahdin edeltä sisään.

//Pähkinä?

Hei!" ulvaisin ja lähdin Höyhenen perään. Höyhen hyppeli edelläni. Juoksimme pientä polkua pitkin kohti kaksijalkojen outoa häkkyrää. "Jouduimme roskapaikalle." tuhahdin. Höyhen katseli minua kysyvästi ja nyrpisti nenäänsä. "Kauhea haju, eikö totta?" kysyin. "Totta!" Höyhen sanoi ja yritti päästä pois. "Missäköhän täällä on toinen tie?" kysyi Höyhen. "En tiedä." vastasin. "Mennään katsomaan!" Tassutimme niljaista polkua pitkin. Paikka oli täynnä outoja kaksijalkojen juttuja, roskia, rottia, ja raatoja. Olin myös kuullut että joskus kaksijalat hylkäsivät kissansa sinne. Se oli kauhea paikka! Huomasin pienen hierakkapensaan niityn vieressä. "Mennäänkö tuonne?" kysyin ja osoitin niittyä. "Vaikka?" Höyhen kysyi. "Ei täällä ole muita paikkoja." Olin samaa mieltä Höyhenen kanssa. Emme halunneet jäädä nukkumaan roskapaikalle. Joskus lehtisateen aikaan isot hirviöt tulivat tuhoamaan roskat. Jotkut kissat olivat jääneet niiden kynsiin. Höyhen nappasi hierakkaa hampaisiinsa. "Miksi sinä nyt tuota otit?" kysyin hämmästyneenä. "Hierakka on yrttiä, jolla parannetaan naarmut." vastasi Höyhen. En ollut kuullutkaan yrteistä. Ja että niillä parantuisi? Nyökkäsin vain hiljaa ja jatkoin matkaa. Tassutin pitkien vaaleiden korsien läpi. Ne viistivät turkkiani. "Aih!" ulvaisin kivusta. "Mitä nyt?" Höyhen kysyi huolestuneena. "Ei mitään, pelkkä piikki vain." vastasin. Höyhen katsoi tassujani. "Piikki on aika syvällä." Höyhen ilmoitti. "Saako sen pois?" kysyin peloissani. "Saa, mutta se voi sattua hiukan." Höyhen vastasi. Nyökkäsin. Minulle ei ollut ennen käynyt näin. Ojensin tassuni Höyhenelle. Höyhen nappasi sen ja veti sen piiki irti. Piikki lähti. Tassusta vuoti hieman verta. Höyhen laittoi hierakanlehden tassuni päälle. Hän nappasi vielä hämähäkinseittiä ja kietoi tassuni sillä. "Eiköhän tämä riitä." Höyhen naukaisi ja nuolaisi tassuani.

"Höyhen?"

Käännyin tien kulmasta ja yllätyksekseni eteeni tupsahtivat kaksi kollia. "Tervehdys", toinen kolli kissa sanoi hymyillen hieman vaivalloisen näköisesti. "Näytät siltä, että takanasi on pitkä ja raskas matka. Sinulla kävi tuuri, sillä olet saapunut kujakissayhteisön alueelle! Me otamme kaukaisetkin vierailijat lämpimästi vastaan ja tarjoamme yösijan ja syötävää. Miltä kuulostaa?" samainen vieras kolli jatkoi. “Kujakissayhteisö?” kysyin hieman epäileväisesti. “Onko tämä nimenomaan teidän alueenne?” Kollit katsahtivat toisiinsa taas. “Tavallaan”, tummanruskea roteva kolli sanoi. Tiesin kuinka säälittävältä vaikutin heidän silmissään laihana ja aliravittuna mutten välittänyt. “Mitä te sitten yleisesti teette?” kysyin uteliaana. “Autamme kodittomia kulkijoita tarjoamme ruokaa ja yösijan ja niin pois päin.” Katselin ympärilleni. Kaipasin todella metsää se kutsui minua puoleensa mutten voinut vastustaa ruokaa ja suojapaikkaa. “Mistä hankitte ruokaa täällä?” “Kaksijalat jättävät jälkeensä jos monen moista ruokaa ja hiiriä ja rottia esiintyy vähänväliä jostain kulman takaa”, kissa kertoi. “Meiltä jäi esittelyt välistä. Olen Maapähkinä kutsukaa Pähkinäksi”, sanoin ja esittelin itseni. “Keitä te olittekaan? Ainiin ja voin tulla mukaanne.”
// Tyrsky tai Järkäle

Hämmästyin, kun Järkäleloikka kysyi yllättäen, mikä Tähtiklaani oli. En tiennyt, mistä kolli oli kuullut siitä - kenties olin itse joskus tupissut siitä ääneen jotakin -, mutta yritin parhaani mukaan keksiä, miten selittäisin asian hänelle. Muistelin kuulleeni joskus, että edes Tähtiklaanista puhuminen Kuolonklaanissa oli kielletty kokonaan, joten se selittäisi toverini tietämättömyyden.
"Tähtiklaani on tavallaan klaani, mutta ei kuitenkaan", aloitin ja otin vähän mukavamman asennon. Järkäleloikka kallisti aavistuksen päätään, selvästi uteliaana kuulemaan enemmän.
"Se on paikka Hopeahännässä, jonne kaikki esi-isämme ovat menneet kuoltuaan ja jonne mekin menemme, kun on meidän aikamme. Tosin sinne eivät pääse kaikki - vain ne, jotka siihen hartaimmin uskovat tai ovat muuten esi-isien mielestä paikkansa siellä ansainneet", jatkoin, ja samalla mieleeni palautuivat Korppisiiven kertomukset Tähtiklaanista ja sieltä meitä varjelevista esi-isistä. Olin ollut vielä pentu, kun naaras oli vienyt minut illalla ulos katsomaan tähtiä ja kertonut samalla tarinoita esi-isistä.
"Uskotko sinä siihen?" Järkäleloikan kysymys yllätti minut jälleen, vaikka olisihan minun pitänyt osata odottaa sen tulevan.
En ollut puhunut omasta uskostani saati Tähtiklaanista kellekään kujakissayhteisössä, en edes Päivänsäteelle, sillä Keijukainen olisi taatusti hurjistunut siitä ja repinyt sisälmykseni ulos. Kujakissayhteisön johtajasta oli jo tarpeeksi paha, että hänen kasvattityttärestään yritettiin muokata metsäkissaa. Itse olin salaa iloinen siitä, että Päivänsäde sai mahdollisuuden tutustua juuriinsa paremmin. Loppujen lopuksi naaraan suonissa virtasi klaanikissan veri, ja metsä veti häntä luontaisesti puoleensa Keijukaisen estelyistä huolimatta.
Tajusin unohtuneeni - jälleen - omiin ajatuksiini, kun Järkäleloikka selvitti kurkkuaan kuuluvasti, irrottamatta kuitenkaan sinisten silmiensä läpitunkevaa katsetta minusta. Räpyttelin silmiäni hiukan hämilläni ja vilkaisin vaivihkaa toisaalle saadakseni ajatukseni selkenemään.
"Kyllä minä uskon", vastasin sitten vakaalla äänellä ja siirsin katseeni takaisin tummaturkkiseen erakkoon. "Olisin kuitenkin otettu, jos et kertoisi tästä kellekään. En usko Keijukaisen katsovan asiaa hyvällä: hän inhoaa klaanikissoja ja kaikkea heihin liittyvää koko sydämensä pohjasta."
Järkäleloikka nyökkäsi ymmärtäväisesti. "En kerro", kolli lupasi. Naamalleni levisi huojentunut virnistys.
"Hyvä. Mitä sanoisit, jos lähdettäisiin käymään vähän jaloittelemassa? Ulkona näyttäisi olevan hyvä sää, eikä minua huvita viettää yhtään enempää aikaa tässä homeisessa loukossa kuin on pakko", mau'uin irvistäen ja otin jo suuntaa vihjailevasti askelen ikkunaa kohti.
"Mikäpäs siinä", Järkäleloikka murahti myöntyvästi. Hymyilin hänelle nopeasti ja loikin edeltä rikkinäiselle ikkunalle, josta sisälle rakennukseen pääsi paistamaan lämmin auringonvalo.

Kävelimme kujia pitkin rauhassa. Hento tuulenvire värisytti välillä karvoja, mutta se tuntui vain miellyttävältä näin lämpimällä kelillä. Sekä minulla että Järkäleloikalla oli paksuhkot turkit, joten tällainen ilma ei ollut meille mitenkään ihanteellinen. Siksi pysyttelimmekin lähinnä rakennusten varjoissa ja vältimme kävelemästä nopeasti lämpenevällä kivipinnalla, joka päällysti lähes kaikkia kaksijalkalan teitä.
Käännyimme erään rakennuksen nurkan takaa uudelle tielle, kun yhtäkkiä tajusimme seisovamme vastatusten vieraan kissan kanssa. Kissa katsoi minut vähintäänkin yhtä yllättyneenä. Panin merkille, miten laihalta ja huonokuntoiselta erakko näytti. Hän oli tullut kujakissayhteisön alueelle, joten hänen vaihtoehtonsa olivat vähäiset - joko hän tulisi mukaamme vapaaehtoisesti tai sitten vaikeamman kautta. Arvelin kuitenkin, että tästä tilanteesta saatettaisiin selvitä paremmin puhumalla, sillä kissa näytti todellakin olevan ruoan ja nesteytyksen tarpeessa.
"Tervehdys", tervehdin naarasta ystävällisesti ja nyökäytin päätäni. Vilkaisin vihjaavasti vieressäni jännittyneenä seisovaa Järkäleloikkaa, joka lopulta seurasi hieman kankeasti esimerkkiäni ja nyökkäsi myös tervehdyksen eleenä. Pakotin kasvoilleni hymyntapaisen. "Näytät siltä, että takanasi on pitkä ja raskas matka. Sinulla kävi tuuri, sillä olet saapunut kujakissayhteisön alueelle! Me otamme kaukaisetkin vierailijat lämpimästi vastaan ja tarjoamme yösijan ja syötävää. Miltä kuulostaa?"
Olin varma, että Keijukainen tai Mäihä olisi osannut puhua vakuuttavammin kuin minä - tiimistä minä olin yleensä se, joka hoiti asiat raa'alla voimalla. Tämä kissa oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että tappelu olisi voinut koitua hänen kohtalokseen. Niinpä oli yritettävä käyttää diplomaattisempaa lähestymistapaa, ja toivoin todella, että se toimisi.

//Pähkinä?

“Lahopuut”, Jupiter sanoi hengästyneenä. “Levätään hetki. Alkaa olla kuuma”, sanoin ja istuuduin yhden puun varjoon. Jupiter istuutui viereeni. Valkoinen turkkini oli aivan hiekan ja lian peitossa. Aloin sukimaan turkkiani. Jupiter suki omaa hiekanväristä turkkiaan. “Onko sinulla nälkä?” kysyin ja nostin katseeni komeaan kolliin. Vatsani kurisi hieman. “Sinulla selvästi on”, Jupiter naurahti mrrau-naurun. “Niin on”, myönsin. “Etsitään jotain”, Jupiter nousi ylös ja maisteli ilmaa kuono korkealla. Hymyilin, koska olin vain niin onnellinen hänen seurastaan. Tunsin kuuluvani tänne mutta eniten kaikista paikoista maailmassa kuuluin Jupiterin rinnalle. Toivoin salaa, ettemme löytäisi klaaneihin vaan jäisimme vaeltaman ikuisiksi ajoiksi tänne ja jatkaisimme vaelluksiamme myöhemmin sitten Pimeyden Metsässä. Jupiter palasi pian pensaikosta myyrä hampaissaan. “Se oli nopeaa”, kehuin ystävääni hymyillen. “Syö sinä se”, Jupiter sanoi ja työnsi myyrän eteeni. “Eikö sinulla ole nälkä?” Jupiter pudisti päätään vastaukseksi. Katsoin kollia varmistuakseni asiasta. En tiennyt mitä se auttoi joten haukkasin myyrästä ensimmäiset palaset. Kun olin saanut vatsani täyteen, annoin loput Jupiterille. “Vaadin, että syöt loput itse en halua näännyttää sinua”, sanoin eikä Jupiter voinut muuta kuin alistua tahtooni. Se tuntui hyvältä. Kolli söi mukisematta myyrän loppuun. Kun kolli oli lopettanut kosketin kollin selkää ja huusin: “Hippa!” Lähdin juoksemaan pakoon.
//Jupiter?

Pähkinä hiipi hiljaa kohti saalistaan. Hiiri näytti makoisalta nälkiintyneen kissan silmiin. Naaraan köpelöt käpälät kuitenkin sekoittivat hänen ajatuksensa ja Pähkinä kupsahti kumoon. Hän läiskäisi käpälänsä hiiren päälle ja sai kuin saikin sen poloisen rääpäleen kiinni kömpelyydestään huolimatta. Se oli pelkkä onnenkantamoinen mutta jos naaras ei olisi saanut tätä vaivaista hiirtä hän olisi todennäköisesti kuollut nälkään. Aliravittu ja erittäin luiseva Pähkinä kävi hiiren kimppuun ahnaasti. Hän söi sen nopeasti. Nälkä kalvoi edelleen naaraan sisuksia mutta hän ei välittänyt vaan käytti kaiken voimansa ruuan etsimiseen. Pähkinällä täytyisi olla todella hyvä tuuri, jos hän aikoi saada jotain kiinni vielä tämän päivän aikana. Hän maisteli ilmaa. Hetken jäljittämisen jälkeen hän huomasi lihavan myyrän tonkimassa jotain lehdistä. Vesi herahti aliravitun naaraan kielelle ja tämä päätti lähteä ottamaan myyrää kiinni. Pähkinä vaani myyrää hetken mutta päätti sitten käyttää nopeuttaan hyödyksi ja pinkaisi myyrän päälle. Hetken ajojahdin jälkeen hengästynyt Pähkinä vihdoin sai syödäkseen kunnollisen aterian. Kylkiluita olisi voinut vaikka laskea naaraan kyljistä mutta hän ei piitannut kunhan sai jotain murua rinnanalle. Pähkinä nosti päänsä ja nuuski ilmaa. Hän haistoi kissoja - vieraita kissoja. Maukas myyrä oli se ainoa asia, joka lämmitti naaraan mieltä hieman. Raikas viherlehden alun tuuli pörötti naaraan turkkia ja tämä tuuletti tunteitaan pinkaisemalla juoksuun. Naaras nautti polttavasta vapauden tunteesta ja juoksun jälkeisestä hengästymisestä. Pähkinä juoksi kunnes jalat eivät tuntuneet enää kantavan. Hän oli juossut pitkään ja oli todella hengästynyt. Hän levähti puunjuurelle. Pähkinä kävi makuulle sopivaan varjoiseen kohtaan yhden kitukasvuisen puun juurelle kaksijalkalan lähelle. Levättyään tarpeeksi hän lähti taas kulkemaan.
// Tyrsky tai Järkäle?

Pinnistelin yrittäessäni kuulla Höyhenen äänen. Sydämeni pysähtyi hetkeksi. "Niin minäkin sinua." vastasin. Olin yhä kauhistunut siitä, miten Höyhen oli satuttanut itseään. Höyhen painoi päänsä alas. Nuolaisin hänen päätään rauhoittavasti. Höyhen lysähti maahan. Istahdin hänen viereensä kannustavana. "Ei ole sinun vikasi, että kissa kuoli." naukaisin. "Se tuntuu silti pahalta." Höyhen vastasi kuiskaten. "Ymmärrän." naukaisin. "Et voi kuitenkaan syyttää itseäsi tuosta." "Syytän silti." tuhahti Höyhen. Nuolaisin käpälääni. Ymmärsin, että Höyhenen oli parasta miettiä asiaa yksin. Istahdin puiden keskelle torkkumaan. Lämmin valo hohti turkissani. Oli mukavaa elää lämpimällä säällä. Höyhen oli kertonut että klaanien kielellä tämä oli viherlehti. "Viherlehti." makustelin sanaa suussani. "Kuulostaa.. hieman omituiselta." En uskonut että minusta tulisi hyvä klaanikissa. En tullut toimeen monen kanssa. Olin erakkoluonne, koska olinhan minä syntynyt erakoksi! En sopinut muiden joukkoon. Nukuin sikeästi. Ilmeisesti kuorsasin aika kovaa, koska Höyhen naurahti kun heräsin. "Kuorsasit kuin mäyrä!" Höyhen kiusoitteli. "Varo, tai saat mäyrän päällesi!" ärähdin leikkisästi. Leikkitaistelu oli taas käynnissä. Olimme molemmat nuoria, innokkaita kissoja, jotka rakastivat toisiaan. "Meistä tulisi hyvät kumppanit." ajattelin. "Jatketaan matkaa!" Höyhen huudahti. Olin jo melkein unohtanut matkamme. Tassutimme isojen mäntyjen välistä sammalkasvustolle. Sammalta kasvoi tiheässä riveissä, ja ne olivat kuivuneet auringon lämmössä. Karheat sammalet tarjosivat hyvän pesäpaikan hiirille. "Saalistetaanko?" kysyin. "Minulla on ainakin kauhea nälkä!" "Hyvä on." Höyhen vastasi. Haistelin ilmaa kiihkeästi. Haistoin laimean kaksijalan hajun, ja männynpihkan haju erottui tuoreena. Haistoin myös monia hiiriä ja myyrän myskinhajun. Hiivin hitaasti hiiren luo. Syöksyin sen kimppuun. Taitoin hiireltä niskat ja laskin sen kiven päälle. Höyhen oli saanut ison myyrän. Myyrä oli melkein kokoiseni. Olin iloinen siitä, että saaliita liikkui nyt enemmän. Haukkasin hiirtä. Pureskelin sitä tyytyväisenä. Höyhen söi myyrää. Myyrä oli tuplasti isompi kuin hiireni. Söin hiiren loppuun ja nuolaisin huuliani tyytyväisenä. "Mennäänkö?" kysyin. "Totta kai!" Höyhen vastasi ja ampaisi juoksuun. "Hei!" huusin Höyhenen perään. "Odota!" Höyhen ei kuitenkaan kuunnellut. Hän juoksi nopeasti. En itse ollut hyvä juoksija. Kompastuin aina. Loikin kantojen yli ja ponnistin lopulta Höyhenkin yli. "Mistäs sinä siihen putkahdit?" Höyhen kummasteli. Hyppelin polun päähän. Höyhen ravasi perässäni. Viime hetkellä Höyhen rynnisti ohitseni. "Minä voitin!" Höyhen ulvaisi ja löi takatassuillaan ilmaa. Hymyilin onnellisena. Minulta ei puuttunut mitään. Höyhen oli se, mitä olin kaivannut pitkän ajan. Höyhen oli täydellinen. Pidin hänestä. Aluksi olimme olleet hieman vihamielisiä toisiamme kohtaan, mutta rakastimme toisiamme. Kosketin kuonollani Höyhenen kuonoa. Höyhen vastasi silmänräpäytyksellä. Sidoimme häntämme toisiinsa. Painauduin kiinni Höyhenen pehmeään turkkiin. Juoksimme niin että hiekka pöllysi. Pysähdyin puuskuttamaan. Höyhen veti henkeä. Olimme juosseet jo kauan. Huomasin että olimme lahopuiden luona. Olin kuullut paikasta.

//Höyhen?

TW (itsemurha)


“Ehkä hän näki harhoja”, Jupiter sanoi. Värähdin. “Tai sitten hän ei halunnut elää”, sanoin synkkänä ja jatkoin matkaa. Jupiter lähti perääni ja luotin hänen seuraavan minua. Tassutimme pitkään hiljaa. Pyörittelin päässäni kaikkea kuolemiseen ja elämän halun puutokseen liittyvää. “Tein nämä haavat itse”, sanoin ja käännähdin kohti takanani kulkevaa kollia. Osoitin toisella käpälälläni arpista käpälääni. “Et kai”, Jupiter katsoi minuun pelästyneenä. Katsoin takaisin enkä hymyillyt. “Minulla oli hiukan ongelmia itsetunnon kanssa”, kuiskasin kyyneleet valuen silmistäni. Jupiter lähestyi minua ja kosketti nenällään omaa nenääni. Jähmetyin hetkeksi mutta hymyilin sitten hiukan. Kolli nojautui minua vasten lämmittäväksi ja suojelevaksi keräksi. Hänen tapaamisensa oli se asia, joka oli uupunut elämästäni liian pitkään mutta onneksi nyt minulla oli hänet. Kehräsin edelleen itkuisena. “Älä koskaan koskaan luulekkaan ettet olisi tarpeeksi hyvä, kaunis tai rohkea!” kolli tolkutti minulle lempeään sävyyn. “Olet juuri hyv noin omana itsenäsi niinkuin kaikki muutkin ovat hyviä juuri niinkuin ovat.” Kehräsin kollin kauniille sanoille. Tiesin olevani rakastunut tähän kolliin ja jotenkin aistin vasta rakkautta kollin suunnasta. “Rakastan sinua”, kuiskasin hiljaa niin, että kolli joutui pinnistelemään kuullakseen minun ääneni.
// Jupi?

Härmää sapetti. Ilma oli karsea, häntä koko päivän riivannut vesisade oli ehkä laantumaan päin, mutta napakka tuuli kiusasi edelleen. Maaperä oli kosteaa ja ruoho liukasta; moneen kertaan Härmä oli ollut kaatua mutaiseen maahan tassun livettyä väärään suuntaan. Riistasta ei ollut hetkeen näkynyt vilaustakaan, eikä hän ollut näiltä main erottanut vahvoja hajujälkiä. Nälkä kurisi vatsassa, mutta Härmän ei auttanut muuta kuin ottaa tiukempi ote edelleen mukanaan kuljettamistaan yrteistä ja pantava tassua toisen eteen.
Eniten häntä tietysti ärsytti se, että kuun kestäneet etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta. Kanervaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut, eikä Härmä ollut tullut yhtään lähemmäs mentorinsa löytämistä. Välillä hän oli tavannut kissoja, joista osaan he olivat aiemmin törmänneet Kanervan kanssa. Kukaan ei ollut nähnyt Kanervaa. Kerran eräs vanhempi erakko oli kertonut tavanneensa jonkun naaraan kuvaukseen sopivan, mutta johtolangan päästä Härmä oli löytänyt vain erään Kanervaa hiukan muistuttavan kotikisun.
Etsiminen alkoi todella turhauttaa Härmää, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Viime aikoina hänestä oli kyllä alkanut tuntua yhä enemmän siltä, ettei Kanervaa koskaan tulisi löytymäänkään, mutta Härmä ei silti ollut valmis luovuttamaan. Hänen olisi löydettävä Kanerva, vaikka siihen menisi koko loppuelämä.
Kanervan ohella Härmä oli alkanut myös etsiä klaaneja. Hän oli kysellyt niistä tapaamiltaan erakoilta, mutta kaikki vaikuttivat tietävän enintään yhtä paljon kuin hän jo valmiiksi tiesi. Joidenkin mielestä klaanit olivat pelkkä myytti - legenda, jota jotkut suurisuiset olivat päässeet paisuttelemaan liikaa. Jotkut vain nauroivat hänelle ja katsoivat kuin mielipuolta. Härmä oli kuitenkin varma siitä, että klaanit todella olivat olemassa. Kanerva oli uskonut niin ja Kanerva oli aina oikeassa.
Härmä oli viime päivinä huomannut, että kissat vaikuttivat tietävän klaaneista vähemmän kuin hänen kotimetsässään. Tästä hän arveli, että oli suuntaamassa vain kauemmas klaaneista. Tietysti hän olisi voinut kääntyä takaisinpäin, mutta sitten koko reissu olisi ollut täysin turha. Sitä paitsi Kanerva saattaisi löytyä täältäpäin.
Härmä huokaisi helpotuksesta, kun pääsi märältä maalta turvaan kaksijalkojen polulle. Hän ravisteli vettä tassuistaan ja nuolaisi niitä pari kertaa. Sitten hän katsoi polulla eteenpäin ja sai hämmästyä.
Edessä näkyi paljon suuria rakennelmia, jotka koon puolesta kuuluivat kenties kaksijaloille. Härmä ei ainakaan keksinyt mitään muita otuksia, jotka olisivat voineet elää noin isoissa pesissä. Lisäksi hän erotti lukuisten tuntemattomien tuoksujen joukosta hirviöiden katkun - hirviöt ja kaksijalat kulkivat aina yhdessä, niin oli Kanervakin kertonut. Astellessaan lähemmäs hän huomasikin pari kaksijalkaista otusta erään rakennelman ulkopuolella, mikä vahvisti hänen oletuksensa.
Härmä kuuli oikealta puoleltaan hiljaisen naurahduksen ja käännähti säpsähtäen äänen suuntaan. Hänen katseensa kohtasi tumman naaraan erikoiset oranssit silmät. Härmä kurtisti kulmiaan; jotenkin tämä kissa ei tuntunut lupaavan mitään hyvää.
“Mitä naureskelet?” harmaa erakko kysyi mumisten yrttipakkauksensa takaa. Kissa katsoi häntä kiinnostuneena ja pudisti päätään.
“Onko tämä ensimmäinen kertasi kaksijalkalassa?” kissa kysyi, mutta näytti jo tietävän vastauksen. “Näytit niin hämmästyneeltä.”
Härmä pyöräytti silmiään.
“Oletpa sinä sitten tarkkavainen”, hän mutisi tarkkaillen kissan kaksijalkalaksi kutsumaa aluetta. Hän ei ollut koskaan käynyt missään vastaavassa, Härmä oli syntynyt ja kasvanut metsässä. Tietysti hän oli kuullut kaksijaloista paljon ja nähnytkin muutaman, mutta näin lähelle heidän elämäänsä nuori erakko ei ollut koskaan päässyt.
Hän oli kuitenkin utelias. Uusi alue tarkoitti uusia yrttejä. Kenties Kanerva oli ajatellut samaa ja Härmä löytäisikin hänet täältä. Hetken asiaa harkittuaan harmaa kolli lähti astelemaan kaksijalkalan suuntaan.
“Sinuna miettisin tarkkaan tuonne menemistä”, musta naaras sanoi ja sai Härmän pysähtymään. Hän katsoi kysyvästi taakseen noihin kummallisiin, oransseihin silmiin. Kissa kohotti välinpitämättömästi lapojaan.
“Jos sinne kerran joudut, et koskaan pääse pois. Tuota kaksijalkalaa hallitsee kujakissayhteisö.”
Härmä oli tänään saanut kuulla liikaa uusia sanoja. Miksi hän edes kuunteli tätä vierasta kissaa? Ei häneen ollut luottamista. Erakko päätti sivuuttaa toisen sanat kokonaan ja jatkoi matkaansa kaksijalkalaan.

Kaksijalkalan lähestyessä Härmää alkoi hiukan kaduttaa hänen päätöksensä. Hän ei vielä ollut edes astunut kaksijalkalaan, ja nyt jo hajut tuntuivat hyvin voimakkailta. Hirviöiden katku oli täällä hyvin vahva, ja siihen sekoittui myös muita kummallisia tuoksuja, jotka joko saivat hänet lähes oksentamaan tai veden herahtamaan hänen kielelleen.
Härmä katseli metsän turvista, miten kaksijalat liikuskelivat pesiensä ympärillä. Mitähän ne tekisivät jos näkisivät hänet? Yrittäisivätköhän ne kenties ottaa hänet kiinni tai jotain? Mieluiten Härmä ei jäisi kaksijalan uhriksi, joten hänen oli oltava hyvin varovainen. Kaiken lisäksi hänen oli varottava tätä kujakissayhteisöä, sillä hän ei myöskään halunnut jäädä kaksijalkalaan ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta ei ollut mitään varmuutta siitä, että yhteisö oli oikeasti olemassa.
Härmä jännittyi kun kuuli läheltä puhetta. Hän katseli varuillaan ympärilleen ja huomasi kaksi kissaa aivan lähellä. Hän sätti itseään siitä, ettei ollut huomannut kaksikkoa, mutta ei jähmettynyt paikoilleen vaan hiipi varovasti lähemmäs. Kollin harmaansiniset silmät seurasivat tarkasti kaksikkoa erään pensaan suojista.

//Keiju tai Päivi?

Söin hiiren loppuun. Katsoin Höyhenen silmiin. Ne olivat kirkkaat. "No, mitäs asiaa sinulla oli?" naukaisin rennosti. "Ei kun mitä asiaa sinulla oli?" Höyhen kysyi huvittuneena. "Ei mitään." naukaisin hieman nolona. "Kyllä sinulla oli." Höyhen naukaisi hämmästyneenä. "Ei ollut!" huusin hieman liian kovaa. Höyhen säikähti. "Kyllä minä tunnen sinut, Jupiter!" hän naukaisi. "Mutta tiedän kyllä ettet välttämättä kerro minulle kaikkea.." Olin hämmästynyt. Ihan kuin Höyhen salaisi jotain. Totta puhuen kyllä minäkin salasin, mutta pelkäsin. Päätin pakottaa itseni tietämättömäksi. En kuitenkaan osannut. Huokaisin syvään. "No, en tiedä nyt mitä tehdä." tunnustin. "Salaatko jotain?" Höyhen kysyi. "Me molemmat salaamme." naukaisin. "Eli salaat!" Höyhen huudahti. "Niin sinäkin." naukaisin. "Se tarkoittaa että sovimme yhteen." ajattelin. "Molemmat salaamme asioita." Höyhen vilkaisi minuun. "Kerrommeko?" kysyin. "Emme." Höyhen naukaisi. Olin yhä vielä hyvin hämmästynyt. Mikä asia piti pitää noin salassa? "Entäpä jos..." sanoin vahingossa ääneen. "Mitä entäpä jos?" Höyhen kysyi. "Mietin vain ääneen." naukaisin. Tunsin itseni surkeaksi kumppaniksi. En osannut mitään. Höyhen ansaitsisi parempaa. Emme vielä olleet kumppaneita, ystäviä vain. Tassutin kohti pensaita. Turkistani roikkui hiirennahkaa. Pudistin ne pois ärtyneenä. Istuin pensaan viereen. Aurinko valaisi minua mukavasti. Höyhen tuli viereeni. Hän vilkaisi minuun. Esitin etten huomannut. Tajusin sen olevan turhaa. "No, mitä asiaa?" kysyin. "Haluan pyytää anteeksi." Höyhen naukaisi. "Niin minäkin." vastasin. Tuntui kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Kaikki oli taas hyvin. Höyhen painoi päänsä lapoihini. Nuolaisin häntä hellästi. "Pitäisikö lähteä lähemmäs klaaneja?" Höyhen kysyi. En tiennyt mitä vastata. "Ja minun oli pitänyt kysyä... mitä mieltä olet meistä klaanikissoista nyt?" Höyhen kysyi. Mietin hetken. "Mitä tarkoitat sillä?" kysyin. Tunsin olevani kyselijä. "Että mitä mieltä olet klaanien kissoista?" Höyhen jatkoi. En osannut vastata. En ymmärtänyt. "En tunne vielä kaikkia." naukaisin. "Mutta nyt tuntemasi kissat?" Höyhen kysyi kiihkeästi. Huomasin, että oli turha jatkaa keskustelua edemmäs. Minun oli vastattava. "No... nyt tuntemieni kissojen perusteella, te olette ihan mukavia." vastasin. Huomasin että nyt oli loistava tilaisuus. "Varsinkin sinä." naukaisin hellästi. Höyhenen kasvoilla kävi virnistys. Sitten hän pudisti päätään ja pakotti kasvoilleen vakavan ilmeen. "Jaahas." hän naukaisi. Tunsin että Höyhen yritti pidätellä naurua. Katselin häntä hieman huvittuneena. Höyhen avasi suunsa sanoakseen jotain mutta vaikeni sitten. "No, kaipaatko sinä klaaniisi?" kysyin. "En tiedä." Höyhen vastasi. "Ehkä." "Minulla on kyllä ikävä emoani, isääni, ja muita klaanitovereitani." "Miksi sitten lähdit sieltä?" mielessäni häälyi kysymys. En kuitenkaan kehdannut sanoa sitä koska se kuulostaisi epäkohteliaalta. Olin hiljaa hetken. "Lähdemmekö?" Höyhen kysyi. "Minne?" vastasin. "No sinne lähemmäs klaaneja." Höyhen vastasi. "Ai niin." vastasin. "Onko sinne pitkä matka?" kysyin. "En tiedä sitä." Höyhen naukaisi. "En ole käynyt täällä ennen." Olin itsekin hieman hukassa. Tiesin paikan, mutta en osannut tietä klaaneille. En edes tiennyt klaaneista ennen kuin Höyhen oli kertonut minulle niistä. Klaanien säännöt kuulostivat monimutkaisilta. Olin tottunut elämään ilman sääntöjä yksin. Säännöt olivat mielestäni hieman epäreiluja. "Lähdetään vain." vastasin. "Mutta en lupaa että se on helppoa." "En uskonutkaan sitä." Höyhen vastasi. Minun teki mieli kysyä, että mitä hän sillä tarkoitti. Pidin kuitenkin suuni kiinni. Tassutimme tuttua vaahterapuupolkua sen kissan ruumispaikalle. Huomasin Höyhenen silmissä yhä surullisen katseen, kun vilkaisimme ruumista. Se oli jo mädäntynyt. Tassutimme seljapensaille. "Minne tästä?" Höyhen kysyi. "Sinähän se klaanikissa olet." naukaisin vastaukseksi. Höyhen ei vastannut. Hän kiipesi tammipuun latvaan. Huomasin puussa vaaleanruskeaa karvaa. "Kissan karvaa." henkäisin. "Kissan?" Höyhen kysyi. "Onko täällä ollut kissa?" Karva oli pörröistä pentukarvaa. Se oli vaaleanruskeaa. "Samanlaista kuin sen kissan karvaa, joka kuoli." henkäisin hämmästyneenä. Höyhen tuijotti minua epäuskoisena. "Todennäköisesti kissa on pudonnut latvasta." naukaisin. "Miksi kukaan kissa haluaisi kiivetä latvaan ja hypätä alas?" Höyhen kysyi. "Varsinkin jos tietää kuolevansa!" "Entä jos hän ei tiennyt." ajattelin. "Ja vaikka olisi tiennytkin, mikä syy hänellä oli tehdä niin?" "Ehkä hän näki harhakuvia?" kysyin. "Ei sitä tiedä?" Höyhen vastasi. "Ei niin." vastasin hiljaa.

//Höyhen?

Nefiri kuunteli Rubiinia kiinnostuneena. Hän ei tiennyt nuoremman naaraan menneisyydestä paljoa, ja vaikka tämä oli muuten melko avoin ja ehkä Nefirin makuun liiankin luottavainen, ei Rubiini juuri puhunut perheestään ja siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän oli kertonut, että Safiiri ja Byron olivat jättäneet hänet yksin. Mutta miksi he olivat niin tehneet? Ehkä Safiiri ei tosiaan ollut kovin hyvä sisko, kuten valkoinen naaras oli kertonut. Niin oli helppo ajatella, sillä Rubiinista oli vaikea kuvitella mitään pahaa. Nefirikin oli mielessään automaattisesti syyttänyt Safiiria. Hän oli kuitenkin luonteeltaan kyseenalaistava ja kriittinen, eikä voinut olla ajattelematta, että ehkä oli arvioinut Rubiinin väärin. Ehkä Safiirilla ja Byronilla oli ollut syynsä jättää hänet. *Epätodennäköistä*, Nefiri tuumi silti. Vaikka hän ei tuntenut Rubiinia tarpeeksi ollakseen täysin varma asiasta, nuori erakko vaikutti liian hyvätahtoiselta ja naiivilta tehdäkseen mitään pahaa. Eikä hänestä harmiakaan ollut, Rubiini oli innokas oppimaan ja oli käynyt kujakissayhteisössäkin partioissa mukisematta.
Nefiri pudisti päätään. Ei ollut järkeä yrittää spekuloida asiaa sen enempää, eihän hän tiennyt kolmikon historiasta mitään.
"Minun on parempi sinun ja Silverin kanssa, kuin Safiirin ja Byronin. He jättivät minut, mutta te ette ikinä tekisi niin."
Rubiinin lausahdus herätti Nefirin ajatuksistaan. Naaras oli iloinen siitä, että Rubiini luotti häneen jo niin paljon, että asetti hänet Silverin rinnalle. Nefirin tyytyväisyys asiaan kuitenkin säikähdytti hänet itsensä, sillä se ei ollut pelkästään iloa siitä, että Rubiini näki hänet ystävänään. Tuohon tyytyväisyyden tunteeseen sisältyi jotain muuta, josta Nefiri ei pitänyt ja jota hän ei halunnut jäädä tarkemmin pohtimaan. Siksi hän karisti nopeasti ajatuksensa siitä, että Rubiinin luottamus tulisi olemaan sangen hyödyllistä.
"Tietenkään emme", Nefiri vastasi hymyillen. Oli vain yksi tapaus, jossa hän voisi ikinä harkita jättävänsä Rubiinin: jos tämä estäisi Nefiriä tappamasta Isan murhaajan.

Olin nukkumassa, kun pesässä oleskelevien kissojen äänet tunkeutuivat uneeni. Uni hälveni hiljalleen ja raotin väsyneitä silmiäni. Kujakissayhteisön jäsenet parveilivat pesän alatason aukiolla, kun Keijukainen jakoi kuja- ja ruuanetsintäpartioita lähellä portaikkoa, jonka vierellä me nukuimme. Auringonsäteet tunkeutuivat pesään ikkunoita peittävien lankkujen raoista ja valaisivat koko alatason melko hyvin. Nostin hitaasti pääni ylös pehmeästä pesästäni ja vilkaisin viereisellä pedillä nukkuvia veljiäni. Roska ja Hyökyaalto olivat taas nukkuneet samalla vuoteella Leopardin kanssa, mutta Mesiläistä ei näkynyt. Leopardin silmät olivat auki, mutta hän makoili yhä pentuetovereideni luona ja katseli Keijukaisen ja yhteisön muiden jäsenien suuntaan tarkkaavaisesti.
Sivusilmälläni näin Mesiläisen pesän perällä olevan tason päällä. Pentu tasapainotteli tason reunalla keskittyneesti. Keijukainen hiljeni, ja kissat alkoivat kerääntyä pienempiin porukoihin. Käänsin taas katseeni heidän suuntaansa. Arpi otti toisen kujapartion johdettavakseen ja Mäihä toisen. Deimos, Silver ja Rubiini oli kaiketi laitettu etsimään ruokaa.
Päivänsäde, Kharon ja Nefiri vetäytyivät kauemmas pesästä ulos pyrkivistä kissoista. Arvelin, että saisin tämän aamupäivän seurailla heidän tekemisiään, jos he kerta jäisivät vartioimaan pesää.
Pesä hiljeni, kun Keijukainen kiiruhti takaisin ylätasolle ja partiot lähtivät matkoihinsa. Nälkä kurni inhottavasti vatsassani. Tiesin, että ruokaa ei nyt olisi tarjolla. Olisi odotettava siihen saakka, että Deimos, Silver ja Rubiini palaisivat takaisin ja toisivat toivottavasti mukanaan edes jotakin syötävää. Kaksijalkalan kujilta ei tunnetusti löytynyt mitään erityisen maukasta tai ravitsevaa ruokaa, vaan lähinnä jotakin epämääräistä, joka ei tosiaankaan ollut kovin herkullista. Olin saanut pari kertaa tilaisuuden maistaa tuoresaalista, jota Kharon, Päivänsäde ja Menninkäinen olivat tuoneet kaksijalkalan ulkopuolelta.
Tiesin, että Kharon koulutti kahta itseään nuorempaa kissaa elämään metsässä, jotta he voisivat tulevaisuudessa kohdata metsäkissat ja tappaa heidän johtajansa. Tai no tehtävä oli lähinnä Päivänsäteen, en ollut ihan varma, miksi Menninkäistä koulutettiin myös. Menninkäinen oli varsin tylsä ja koruton persoona. Hänen koko elämänsä vaikutti pyörivän Mäihän ympärillä, eikä kollilla tainnut olla edes yhtä omaa ajatusta. Mäihän täytyi nauttia siitä huomiosta, jota hän sai Leopardin pojalta päivittäin.
Seurasin katseellani Päivänsädettä, joka asteli rennoin askelin Kharonin luokse. Hänen suunsa avautui, mutten kuullut puhetta tänne asti, vaikka kuinka yritin höristää korviani. Kaksikon keskustelu vaikutti rauhanomaiselta, ja arvelinkin heidän juttelevan jotain turhanpäiväisyyksiä.
Kun pesässä oli aivan hiljaista, väsymys palasi takaisin. Etsin paremman asennon vuoteeltani ja kiepautin itseni kerälle, asettaen häntäni aivan kuononi vierelle. Suljin silmäni, eikä mennyt kauaakaan kun vajosin taas uneen.