Järkäleloikan kysymys tulevaisuuden suunnitelmistani sen jälkeen, kun Mesitähti olisi kukistettu, pysäytti minut miettimään hetkeksi. Niin tosiaan - mitä sitten, kun olisin saavuttanut elämäni päätavoitteen eli koston? Eloklaaniin en tahtonut enää palata, eikä minua sen erityisemmin houkutellut anastaa päällikön paikkaakaan. Sitä paitsi, jos joku ottaisi vallan Eloklaanissa voittomme jälkeen, se olisi joko Keijukainen tai Päivänsäde - totta puhue minä en edes halunnut ryhtyä siihen hommaan.
"Suoraan sanottuna en tiedä vielä", vastasin Järkäleloikalle heikosti virnistäen. "Kaipa se selviää aikanaan. Sitä paitsi, emmehän voi edes tietää, onnistummeko kukistamaan Mesitähteä. Saatamme ihan hyvin kaikki epäonnistua surkeasti yrittäessä ja kuolla."
Järkäleloikan naamalla oli vakava ilme, kun hän nyökäytti päätään. "Niin…"
"No, ei synkistellä sitä nyt liikaa", tokaisin sitten ja nousin seisomaan. Ravistelin turkkiani ja katsahdin ohimennen taivaalle - oli aika palata takaisin yhteisön luo. "Tähtiklaani yksin tietää, mitä tulee tapahtumaan."

Oli kulunut jo pitempi aika siitä, kun olimme Järkäleloikan kanssa nujertaneet joukon riidanhaluisia erakoita alueeltamme. Ruumiit oli käyty hautaamassa kauemmaksi kaksijalkalasta, ja lisäksi kujilla partiointia oli tehostettu, jotta vastaavanlaiset tilanteet eivät pääsisi jatkossa toistumaan.
Näkemäni unet olivat muuttuneet entistä oudommiksi. Viimeisimmässä unessani olin jutellut aiemminkin unissani esiintyneen mustavalkoisen nuorukaisen kanssa, joka oli kertonut nimensä olevan Kuutamotassu. Naaras oli myös sanonut olevansa Eloklaanista, mikä oli saanut minut hieman varpailleni. En tiennyt, millaisia juttuja klaanissa minusta oikein leviteltiin, joten olin päättänyt varmuuden vuoksi esiintyä peitenimellä "Tiikeri". Halusin selvittää, minkä vuoksi näin Kuutamotassua unissani ja mikä oppilaassa vaikutti niin oudon tutulta.
Heräsin eräänä aamuna tavalliseen tapaan omalta paikaltani alakerrasta. Osa pedeistä oli tyhjillään, mistä päättelin näiden lähteneen joko partioimaan tai keräämään ruokaa. Nousin istumaan ja sukaisin ajatuksiini uppoutuneena pariin kertaan sojottavia karvojani. En ollut nähnyt Kuutamotassua viime yönä, mikä hämmensi minua. Nyt kun viimein tiesimme toistemme nimet - tai siis minä tiesin hänen, muttei hän minun oikeaa nimeäni - ja olimme jutelleet toisillemme, oliko maaginen yhteytemme yhtäkkiä vain katkennut? Siinä ei tuntunut olevan järkeä.
"Huomenta, unikeko", tuttu murahdus kuului edestäpäin. Nostin katseeni Järkäleloikkaan, joka tassutti luokseni yhtä kivinaamaisena kuin aina. Minusta kollin juro olemus ei ollut ollenkaan luotaantyöntävä - päinvastoin se kiehtoi minua.
"Huomenta", toivotin takaisin ja haukottelin äkisti. Järkäleloikka tuhahti huvittuneen kuuloisena. "En kai minä nyt niin pitkään nukkunut", mau'uin sitten venyttäen etukäpäläni pitkälle eteen venyyttääkseni yön jäljiltä kankeaa selkääni. "Vai?"

//Järkäle? ;)

Hypähtelin portaita ylös letkeästi kuin likakaivoon virtaava maailmanympärysmatkalta palaava kuravesi, kun huomasin Keijukaisen mutrulla olevan naaman tasanteen huipulla.
“A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen”, rallattelin oitis. Keijukainen ohitti keskustelunavaukseni täysin ja lähti jolkottelemaan lankkuja määrätietoisesti alaspäin. Juuri niin, jättäen minut traagisesti täysin huomiotta.
“Mutta kappas, Keijukainen taitaakin olla menossa alaspäin. A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin..”, tein tyylikkään U-käännöksen ja pyrähdin suosikki ystäväni rinnalle, “Pimeyden metsän uumeniin vai mikä se olikaan jonne tuollaiset ilomieliset kissat laitettiin?”
“Mitäs suunnittelet sinä kuningatar muurahainen? Lisää orjuutusta? Tiedätkö, olen pohtinut, eikö olisi hyvä idea tuoda ne kaksijalkalan laitamilla värjöttelevät urhoolliset työläiset tänne meidän luoksemme. Olisi kerrassaan upea tavata heidät ja muutenkin.. meillä näyttäisi olevan eräänlainen mielettömän kokoinen tuholaisongelma, jonka kitkeminen vaatisi ronskin kollin jos toisenkin”, sanoin iskien silmää tuskin havaittavasti. Keijukainen viimein vilkaisi suunnalleni ja hänen kasvoilleen oli vääntynyt ilahduttava hymy.
“No, haluaisitko puhua siitä sinua niin kovasti vaivaavasta ongelmasta jollekulle? Se voisi tehdä hyvää pääkopalle. Vaikka ihan kaikissa pääkopissa ei olekaan enää jäljellä mitään pelastettavaa”, Keijukainen kysyi ja räpytteli silmiään muutaman kerran ja sitten kääntyi taas kohti menosuuntaa aivan yhtä välinpitämättömänä kuin aluksikin. Jopas hän olikin hyvä ja välittävä johtohahmo, oikein sydäntä lämmittää. Tuntuu sellainen mukava närästys jossain tuolla rinnan paikkeilla, sellainen samanlainen kiva kihelmöinti kuin kuivaa metsää taitavasti taittava tuhopoltto. Leviää kehon jokaiseen osaan ja tekee yhtä onnelliseksi. Tätä ei tarjoa kukaan muu kuin tämä ihana aarteemme.
“Minä kun luulin, että teidän laupeuteenne saa nojautua vaikeina aikoina. Varsinkin kun kohta meillä ei ole enää kattoa pään päällä tai kissoja huolehdittavana, kun pieni sekasyöjätoukkamme Keijo on nälissään alkanut järsiä pikku palatsiamme elävältä...”
“No kipaisehan sitten syöttämään itsesi hänelle. Minä etsin nyt Päivänsädettä”, Keijukainen vastasi.
“Aah! Ihana Päivänsäteemme! Kaipa hän jostain pian kurkistaa aurinkoisine kasvoineen”, pudistelin päätäni, “mitä me tekisimmekään ilman sitä elämän valoa? Joutuisimme elämään pimeyden lapsina, kuin mitkäkin sokeat vaeltajat, siinä iankaikkisessa Päivänsädettömyyden langettamassa pimeydessä kun joku muu saa taivaltaa rakkaan lapsemme tarjoaman valon alla.” Ja vaikka kuinka heittelin koukun toisensa perään, Keijukainen vain kipitti eteenpäin kuin mikäkin henkiseen reagointiin kykenemätön ikiliikkuja. Kuljin kuitenkin uskollisesti perässä harvinaisella synnynnäisellä lahjakkuudella ja sulokkailla linjoilla varustetun ankanpoikasen lailla aina siihen pisteeseen asti, että tutkaani paikantui aivan tilan laidalla istuskelevan kissan muotoiseksi pingotettu ansalanka. Vaihdoin suuntaa tuuliviirimäisen arvaamattomasti, huikkasin Keijukaisella tappavan hauskat päivänjatkot ja lähdin hoipertelemaan sanavalinnastani huolimatta hyvin määrätietoisesti kohti Kharonia.
“Meillä on positiivisuutta arvostava linjaus täällä Keijukaisen orjapiirissä, joten aurinkoa naamatauluun sinä synkistelevä klaanikissan ketale, ettemme vallan joudu negatiivisuuden rappiolliseen kuiluun!”

//Kharon? En tiiä missä Keijukainen oikeesti on mut olin alottanu tän alun joskus aikaa sitte nii etenin vaan sillä XD

Häkkyrä jossa olin nostettiin äkkiä. Sen katto oli kiinteä samoin kuin puinen lattia ja puolet seinistä. Raavin vihreää nahkaani kynsilläni. En kuitenkaan tuhonnut sitä kokonaan jotta saisin ottaa sen mukaani minne olinkaan menossa. Siitä oli muodostumassa tärkeä minulle joten pidin siitä kynsin hampain. Minut nostettiin taas hirviöön. Mourusin peloissani. Yksi kaksijaloista leperteli minulle suloisesti kokomatkan mutta en voinut rentoutua. Häkkyrä nostettiin taas pois hirviön sisältä ja vietiin uuteen paikkaan. Siellä häkkyrä avattiin yhdestä seinästä. Pidin hampaillani kiinni nahasta ja hiivin ulos häkkyrästä. Häkkyrä nostettiin pois ja jätin nahan yhteen nurkkaan ja rupesin tutkimaan. Paikka jossa olin oli iso. Siinä oli kaksi kerrosta ja ulko-osa. Ulko-osa oli tarkasti vartioitu niin en pystyisi karata nyt mutta jätin nahan sinne ja aloin tutkimaan pakoreittejä jos niitä olisikin. Älysin, että voisin ujuttautua seipäiden alitse jos kaivaisin sen alle kuopan. Nuuhkin ilmaa. Yhtäkkiä kaksijalkani tuli ulos ja usutti minut sisään. Nappasin nahkani mukaan ja menin sitten sisälle. Kaksijalka täytti vedelle tarkoitetun kuopan ja ruualla ruualle tarkoitetun. Söin ja join, koska tiesin että en saisi oikeaa ruokaa vähään aikaan. Minun pitäisi odottaa, että kaksijalka lähtisi hetkeksi. Olin oppinut jo ottamaan rennosti. Hyppäsin tasolle nahkani kanssa ja nukahdin siihen nopeasti.

Puh katosi omaan kotiinsa, seisoin yhä pihalla. Hengitin raitosta ilmas vielä kerran, ennen kuin lähdin takaisin sisälle. Käännyin hittasti ympäri ja katselin pihaa. Kävelin oven raosta sisään, mummo tuli keittiöstä ja sulki oven. Hän silitti päätäni, ja kehräsin hänelle onnellisesti. Mummo käveli takaisin keittiöön puuhailemaan. Minua kiinnosti mitä hän teki, joten kävelin hänen peräänsä keittiöön. Keittiössä tuoksui herkullinen haju, haistelin ilmaa tyytyväisenä. Mummo nosti maasta "kupin", tai ainakin Puh kutsui sitä sillä nimellä. Kuppeja oli kaksi, Puh kertoi, että toiseen laitetaan ruokaa, ja toiseen vettä. Mummo täytti toisen kupeista vedellä, hän kaski kupin maagan. Minulla oli kova jano, en edes muista milloin viimeksi join jotakin. Varmaan viimeksi Skafian ja Juovan kanssa. Join hiukan vettä, se oli paljon raikkaampaa kuin lammikoiden vesi. Päätin juoda vähän enemmän, vaikka saisin sitä myöhemminkin. Mummo nosti toisenkin kupin, siihen mummo laittaa varmasti ruokaa. Nuolin huulijani nälkäisenä, miltäköhän kotikisu ruoka maistui? Mummo laski kupin maagan, kupissa oli jotain vaalenpunaista, ja ruskeita naksuja. Haistoin epävarmana ruokaani, se tuoksui kalalta. Maistoin sitä, se maistui yllättävän hyvältä. Olin yllättynyt siitä. Söin innoissani kupin tyhjäksi. Kiehnäsin sen jälkeen mummon haloissa kehräten. Ja kävelin ulos keittiöstä. Otin muutaman juoksu askeleen. Yritin parhaani mukaan mennä portaita ylös. Se oli vaikeaa, mutta kyllä minä vielä opin. Kun pääsin yläkertaan, juoksin pedilleni. Käperryin makaamaan pedilleni ja suljin silmäni. Kerrankin sain nukkua lämpimässä paikassa, enkä kylmässä luolassa.

Heräsin seuraavana aamuna silityksiin. Mummo oli nostanut minut syliin ja silitti minua hellästi. Kehräsin mummolle ja hyppäsin alas hänen sylistään. Minulla oli kova nälkä ja alhaalla odotti ruokakuppi. Liu'uin portaat alas, ehkä piti vielä hiukan harjoitella portaiden kanssa. Juoksin keittiöön, liukastuin kun lattia oli niin luikas. Kupissani oli onneksi jo syötävää, ja söin sen iloisesti. Ja join vettä, nyt tahdoin mennä Puhin luo. Kävelin ovelle ja istahdin sen eteen.
"Hei! Mummo! Tahtoisin oven auki!" Huusin mummolle, vaikka tiesin ettei hän ymmärrä minua yhtään. Mummo köpötteli yläkerrasta alas ja avasi oven. Hän tiesi että haluan ulos, jos maukuin oven edessä. Aamu ilma oli kirpeä, ja se pureitui kehooni. Juoksin pihan poikki ja hyppäsin aidalle. Kävelin Puhin talolle. Kävelin ovelle Puhin talon ovelle, työnsin pääni luukusta sisään.
"Puh! Oletko täällä?" Kysyin hiljaa, ettei hänen ihmiset kuule. Puh käveli nurkan takaa esille.
"Mitä asiaa Tihku, hih?" Hän kysyi iloisesti. Katselin ympärilleni.
"Mentäisiinkö Nasun luo, ja pyydetään opettamaan ihmistä?" Kysyin hiljaa ja hymyilin.

//Puh?

Autettuani Leopardia tämän ongelman kanssa palasin takaisin yläkertaan, minkä jälkeen ryhdyin turkinpesulle. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun kuulin jonkun liikkuvan jälleen portaikossa. Käännähdin katsomaan portaiden suuntaan hiukan närkästyneenä, mutta ilmeeni vaihtui iloisemmaksi, kun huomasin tulijan olevan Keijukainen. Tervehdin kasvattiemoani, joka tervehti takaisin.
"Miten harjoitukset menivät? Joko olet pian valmis suorittamaan tehtäväsi?" Keijukainen meni suoraan asiaan, eikä suotta kierrellyt kysymyksissään. Tiesin, että kasvattajani alkoi käydä kärsimättömäksi, sillä koko hänen elämäntehtävänsä oli kiinni minun onnistumisestani. En saanut tuottaa hänelle pettymystä.
"Ne menivät aika samaan tapaan kuin yleensä", vastasin häntääni heilauttaen ja vaihdoin parempaan asentoon. "Kharonin mukaan meillä on vielä paljon opittavaa, mutta emme me ilmeisesti niin toivottomia ole kuin voisi luulla", vitsailin, mutta Keijukaisen turhautuneesta ilmeestä tajusin vaieta. Naaras ei vaikuttanut olevan tänään mitenkään erityisen hyvällä päällä, enkä ainakaan tahtonut aiheuttaa hänelle lisää harmaita karvoja.
"Mutta Kharon nyt muutenkin on sellainen pilkunviilaaja ja ilonpilaaja", jatkoin pehmitellen aikaisempaa kommenttiani. "Minusta me kävisimme Menninkäisen kanssa jo aivan vallan mainiosti metsäkissoista. Olemme molemmat harjoitelleet ahkerasti, ja osaamme jo monia taisteluliikkeitä. On enää vain ajan kysymys, milloin voimme aloittaa lähtövalmistelut."
Toivoin hyvien uutisten keventävän edes hiukan Keijukaisen kantamaa lastia. Halusin olla hänelle avuksi niin paljon kuin mahdollista, ja sen tein käymällä harjoituksissa ahkerasti ja tulemalla kerta toisensa jälkeen aina vain paremmaksi ja paremmaksi kaikissa niissä asioissa, joiden osaamista minulta vaadittiin

//Keiju?

Olin nukahtanut hetkeksi levottomaan uneen mutta kun heräsin huomasin olevani uudenlaisessa paikassa. Olin samanlaisessa kiiltävästä aineksesta tehdyssä kaksijalan häkkyrässä kuin aiemmin mutta se oli hieman isompi ja sen pohjalla oli makuusija, joka oli tehty vihreästä nahasta. Kiiltävän häkkyrän reunalla oli koperan muotoinen harmaa kippo, jonka sisällä oli vettä. Maistettuani sitä pärskähdin - se maistui aivan kaamealle. Kipon vieressä oli toinen jonka kylkeen oli raapustettu jotain vaaleanpunaisella aineella. Nuuhkaisin sitä - sen pohjalla oli hieman nappuloita, jotka tuoksuivat kummallisesti kalalle mutta kun maistoin yhtä hämmennyin koska se maistui aivan hiirenjätöksille. Huomasin, että allani oli puuta mutta se tuntui jotenkin hassun sileälle. Käperryin makuusijalle, jonka kaksijalat olivat laittaneet minulle ja vapisin. Minua pelotti uudenlainen tilanne hirvittävän paljon ja olisin halunnut heittäytyä vasten kiiltävää mustaa seinämää ja yrittää raastaa sen auki mutta tiesin, että se olisi hyödytöntä. Olisipa joku muu kissa täällä kanssani niin minun ei tarvitsisi olla niin… yksin. Ikävöin Lumikkoviikseä ja muita ystäviäni mutta ehkä eniten veljeäni Sielutassua ja emoani Pikkukaaosta. Kaikki menee hyvin… yritin uskotella itselleni mutta en vakuuttunut sanoista pääni sisällä sitten yhtään. Miksi en olisi vain voinut sännätä pakoon. Kaikki tapahtumat kävivät niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuta, kun olin jo hirviön sisällä matkalla tuiki tuntemattomaan.

Nefiri ei vastannut Rubiinille välittömästi. Hän ei ollut varma, kuinka paljon haluaisi kertoa siskostaan. Naaras luotti kyllä toveriinsa, mutta Ursasta puhuminen tuntui jotenkin henkilökohtaiselta. Se saattaisi johtaa keskustelun siihen, miksi Nefiri ei enää kulkenut Ursan kanssa, ja se oli ehkä viimeisin asia josta hän halusi puhua. Toisaalta valehteleminen oli aina vaihtoehto.
"Hänen nimensä on Ursa", Nefiri sanoi viimein antaen katseensa lipua kaksijalkalan rakennusten seinillä. "Hän on lempeä ja ystävällinen, pitäisit varmaan hänestä. Ursa on myös erinomainen saalistaja. Yksi parhaista jonka olen koskaan tavannut."
Ursan metsästyskyvyistä olisikin ollut hyötyä kujakissayhteisössä. Nefiri oli huomannut, että vaikka ruoan löytäminen kaksijalkalassa oli toisinaan tähteiden ja jätteiden ansiosta helpompaa, riistaa tuntui olevan vaikeampi saada kiinni. Täällä oli haastavampaa liikkua, ja kaksijalat pitivät ansoillaan huolen siitä, ettei hiiriä tai rottia koskaan ollut ainakaan liikaa. Riistan hajujäljet eivät olleet yhtä selkeitä kuin metsässä, ne sekoittuivat hirviön katkuun tai viemäreiden lemuun. Nefiri oli kuitenkin varma, että vaikeuksista huolimatta Ursa olisi selvinnyt täällä oikein hyvin.
"Hän ei näyttänyt kovinkaan paljoa minulta. Ruskea turkki, meripihkaiset silmät", Nefiri kertoi tajuten, miten kummallisen erinäköisiä he tosiaan olivat. Kaiketi Nefiri oli enemmän tullut isäänsä, jota kumpikaan kaksikosta ei ollut tuntenut. Emon ruskean turkin hän kyllä muisti.
"Entä sinä? Onko sinulla sisaruksia?" Nefiri kysyi kääntäen keskustelun toiseen suuntaan, poispäin epämukavammista aiheista - toisaalta hänen kysymyksensä saattoi kuulua juuri tuollaiselle alueelle. Rubiini oli aiemmin kertonut Nefirille, että hänen perheensä oli hylännyt hänet. Ehkä naaras ei haluaisi puhua perheestään, mutta Nefiri ei enää ehtinyt vetää sanojaan takaisin. Oikeastaan häntä kiinnosti Rubiinin menneisyys, mutta samalla hän toivoi, ettei Rubiini kokisi hänen kysymystään liian tungettelevana.

//Rubiini?

Hennon matkiminen ja suututtaminen oli naurettavan helppoa. En ollut ehtinyt esittää häntä kuin vasta hetken ajan, niin hän oli jo loikannut kimppuuni.
"Siitäs sait!" kolli ilkkui riemuissaan samalla, kun mätki minua käpälillään. Pysyttelin liikkumatta aloillani, sillä tiesin Leopardin tulevan pian hätiin. Aivan kuten olin ennustanut, paino hävisi pian päältäni. Nousin ylös ja ravistelin sotkuuntunutta turkkiani, kääntyen sitten Hennon ja luoksemme saapuneen Leopardin puoleen. Vaaleanruskea naaras laski Hennon maahan ja kumartui minun puoleeni.
"Oletko kunnossa, pikkuinen?" laikukas naaras kysyi pehmeällä äänellä. Nyökkäsin. Turkkini oli sotkeentunut, mutta Hento ei ollut saanut aikaan yhtäkään haavaa. Vaikka pentuetoverini useimmiten halusivat taistella keskenään, minä en ollut siitä niin innoissani. Tyydyinkin yleensä seuraamaan sivusta ja välttelemään kontaktia heidän kanssaan.
"Minähän sanoin, että ette saa taistella", Leopardi torui ja silmäili vuorotellen minua ja Hentoa. Veljeni seisoi Leopardin toisella puolella ja mulkoili minua.
"Roska sen aloitti!" punamusta kolli sähähti karvat pystyssä. Hento yritti aina vierittää syyt muiden niskoille! Aluksi olin yrittänyt väittää vastaan, mutta nykyään vain vaikenin tällaisissa tilanteissa. Välissämme seisova naaraskissa silmäili edelleen meitä molempia ja pyöräytti turhautuneesti silmiään.
"Oli miten oli, ei taistella enää. Häiritsette muiden rauhaa kinastelemalla turhasta", leopardilaikukas naaras sanoi ja koski hellästi kuonollaan ensin Hennon otsaa ja sitten omaani. Vetäydyin etäämmäs, kun naaras lähestyi minua. Mulkaisin häntä ärsyyntyneesti, ja Leopardi onneksi ymmärsi antaa minulle tilaa.
Vilkaisin vielä kerran Hentoa, joka väläytti minulle vihaisen katseen. Sitten kollin katse kääntyi Hyökyaaltoon ja Mesiläiseen, jotka keskustelivat yllättävän rauhallisesti sammalvuoteellaan. Punamusta kolli nousi ylös ja lähti juoksemaan kohti pentuetovereitamme.
"Tuletko sinäkin?" Leopardi kysyi ystävällisellä äänellään katsahtaen minuun. Pudistin päätäni. Viihdyin paremmin yksin.

Roska kohotti nopeasti etukäpälänsä ilmaan ja iskin sen vasten kasvojani.
"Etpä osannut odottaa tuota!" Roska hekotti, hänen kasvoillaan oli yhä minuun ilmeeni, mutta se oli rumempi. Katsoin Roskaa kiusaantuneena. Miten voin antaa NAARAAN lyödä minua kuonoon?! Katsoin Leopardia, ja käänsin katseeni taas Roskaan. Irvistin ivallisesti, minulla oli suunnitelma.
"Leopardi! Leopardi! Roska löi minua!" Sanoin voitonriemuisena ja katsahdin Roskaan. Naaraan kasvoilla oli pieni kauhistus, tällä kertaa voitan. Leopardi käänsi katseensa Roskaan.
"Roska, ei saa lyödä muita." Hän torui ystävällisellä äänellä, ja nuolaisi Roskaa. Minua hiukan ärsytti, jos olisin ollut Leopardi, olisin antanut kunnon selkäsaunan. Roska näytti nyt vuorostaan riemastuneelta. Että minä vihaankin Roskaa. Katselin yhteisön tapahtumia, ja Roska istui lähistölläni. Toivoin ettei hän tule taas matkimaan minua, se on ärsyttävää. Jatsoin kohti Roskaa, joka puolestaan katsoi minua. Taas se alkaa… Käännyn ympäri jotta en näkisi hänen tyhmää esittämistään. Roska on ihan tyhmä sisko. Käännyin ympäri katsomaan Roskaa silmiin. Hän taas tuijotti minua silmiin.
"Mikä sinua vaivaa!" Murahdin ärtyneesti. Roska nosti minun virneeni naamalleen.
"Mikä sinua vaivaa." Hän matki ärtyneellä äänellä. Aloin jo menettää malttini. Nousin jaloilleni ja hyppäsin Roskan päälle.
"Siitäs sait!" Ilkuin hänelle nauraen voitoniloisesti.

//Roska?

Hassel: 10kp -

Nefiri: 19kp -

Rubiini: 12kp -

Sulkavirta: 14kp -

Tihku: 31kp! -

Puh: 51kp! -

Järkäleloikka: 27kp! -

Tyrskytiikeri: 15kp -

Päivänsäde: 7kp -

Keijukainen: 13kp -

Järkäleloikkaa piti naamansa pokerina, vaikka häntä huvitti Tyrskytiikerin ilme. Toinenhan katsoi kuollutta käärmettä kuin variksenruokaa. Kolli tiedosti, että suurin osa kissoista ei pitänyt käärmeistä. Mutta hän piti, käärmeet olivat Järkäleloikan suurinta herkkua. Vesi kihosi Järkäleloikan kielelle, kun hän vain ajattelikin käärmeen syömistä.
"Herkkua se on", kolli yritti rohkaista Tyrskytiikeriä, joka ei vieläkään uhkunut intoa. Kolli kuitenkin haukkasi käärmeestä ja teki parhaansa saadakseen revittyä sitkeästä lihasta palasen. Kolli virnisti, kun Tyrskytiikeri sai palasen nielaistua. Tyrskytiikerin turkki oli inhosta ja kylmistä väreistä pörhistynyt lähes täyteen mittaansa. Järkäleloikka tyrskähti, kun kolli heitti käärmeen takaisin hänelle ja irvisti inhosta.
"Tämä on hyvää, tämän parempaa ruokaa kissat eivät voi syödä! Ajattele kaikkia muitakin matelijoita, sammakoita ja liskoja. Nam nam!" Järkäleloikka naukui virnuillen, hieman kiusoittelevalla äänensävyllä, sillä Tyrskytiikeri tuskin tämän jälkeen enää suostuisi käärmeen kaltaisia saaliita syömään. Järkäleloikka nappasi käärmeen leukoihinsa ja näpäytti toista hännällään leikkisästi.
"Meidän pitäisi varmaankin jo palata takaisin yhteisön pariin. Tiedäthän, saamme muuten satikutia Keijukaiselta", kollikissa naurahti tuhahduksen kera. Jos kaikki olisi hänestä kiinni, hän lähtisi Tyrskytiikerin kanssa pois.
"Kun saatte Mesitähden pois pelistä, mitä sitten? Palaatko sinä takaisin Eloklaaniin, oatko päällikön paikan? Vai mitä sinä meinasit?" tummaturkkinen kissa kysyi hiljaisella ja matalalla äänellä. Toisen vastaus jopa hieman pelotti häntä, mitä jos se olisi myönteinen... Järkäleloikka sukaisi rintaturkkiaan ja vaipui ajatuksiensa pariin. Hän pelkäsi sitä, että Tyrskytiikeri hylkäisi hänet tai kuolisi taistelussa. Pelkäsi, vaikka ei myöntäisi sitä koskaan.

//Tyrsky?

Laahustin kujapartion johdossa kaksijalkalan kujia pitkin, kohti kaksijalkalan ja metsän välistä rajaa. Olin valinnut mukaani Arven, Silverin ja Menninkäisen. Hopeanharmaa Silver oli yksi yhteisömme tuoreimmista jäsenistä, joskin hän ja kaksi toveriaan olivat viihtyneet luonamme jo useamman kuun ajan. Kolmikko ei siltikään ollut vielä ansainnut täyttä luottamustani, joten pidin heitä yhä silmällä. Kolmikon nuorimmainen, Rubiini tuntui sopeutuneen yhteisöön kaikista parhaiten. Olin nähnyt hänet usein keskustelemassa muiden jäsenten kanssa. Silver ja Nefiri sen sijaan viihtyivät paremmin omissa oloissaan tai toistensa ja Rubiinin seurassa. En pitänyt heitä välittömänä uhkana minua tai yhteisöäni kohtaan, mutta en halunnut ottaa riskiä ja luottaa heihin näin nopeasti.
Aurinko oli juuri noussut, ja kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat sammuneet. Kaksijalkoja ja hirviöitä oli lähes joka kulman takana, kuten aina tähän aikaan aamusta. Kuljimme pitkälti hiljaisempia kujia pitkin välttääksemme kaksijalkojen katseet. Matkalla kaksijalkalan rajalle jouduimme ylittämään kolme ukkospolkua, joilla kulki hirviöitä miltei taukoamatta. Aina välillä hirviöt pysähtyivät maahan piirrettyjen, valkoisten raitojen eteen. Se oli hämmentävää, enkä käsittänyt, miksi ne tekivät niin.
Hiippailin partion johdossa syrjäisemmältä kujalta vilkkaan ukkospolun vierelle, raidoitetun kohdan eteen, kun kaksijalkoja ei näkynyt lähistöllä. Kyyristyin matalaksi ja katsoin, miten kiiltäväpintaiset hirviöt juoksivat muristen raitojen päältä. Kuten olin ennustanut, hetken kuluttua jonon ensimmäisenä kulkenut hirviö pysähtyi juuri raitojen eteen. Vilkaisin vielä varmuuden vuoksi toiseen suuntaan hirviöiden varalta.
"Mennään", lausahdin nopeasti ja kipitin ripein askelin muiden edellä ukkospolun yli. Jouduimme hetken ajan kulkemaan vilkkaan ukkospolun vierellä kulkevaa, käveleviä kaksijalkoja varten tehtyä, huomattavasti pienempää ukkospolkua pitkin eteenpäin. Kuljimme niin lähellä polun reunalla kasvavia pensaita kuin vain pystyimme. Kuljettuamme hyvän matkaa eteenpäin, saavutimme kaksijalkalan rajan. Osa hirviöistä juoksi suurempaa ukkospolkua pitkin ulos kaksijalkalasta. Tämä oli paikka, josta olimme löytäneet Päivänsäteen ja Kharonin lehtikadon aikaan heidän katoamisensa jälkeen.
"Kuljetaan rajaa pitkin. Jos haistatte vieraan kissan, kertokaa välittömästi. Kukaan ei astu minun kaksijalkalaani ilman, että minä tiedän siitä", murahdin ja lähdin johdattamaan kolmea muuta kissaa rajaa pitkin kauemmas ukkospolusta. Kaksijalkalan laitamilla kaksijalkojen pesiä oli vain harvakseltaan, eivätkä ne olleet yhtä korkeita kuin kaksijalkalan keskustassa. Täällä päin näkyi myös paljon enemmän koiria ja kaksijalanpentuja, sekä tietysti pensaita ja nurmikkoa. Kaksijalkalan keskusta oli lähinnä vain kivipesien ympärille rakennettuja kovapintaisia ukkospolkuja ja kujia. Oli siellä myös muutama nurmialue, mutta nekin olivat varsin pieniä. Minä en viihtynyt kaksijalkalan reunoilla, sillä osa alueista muistutti liian paljon metsää.

Partion aikana emme harmikseni löytäneet merkkejäkään tunkeilijoista. Kaipasin haasteita, joita viime aikoina ei juurikaan ollut tullut vastaan. Joka päivä tuntui samanlaiselta, enkä voinut sietää sitä. Tuntui kuin suunnitelmani olisi junnannut paikoillaan jo vuodenaikojen ajan. Toki Päivänsäteen koulutus edistyi, mutta tällä hetkellä siitä vastasi pitkälti vain Kharon. He viettivät päivät pitkät metsässä harjoitellen siellä elämistä. En pitänyt ajatuksesta, että tyttärestäni yritettiin muovata metsäkissaa, mutta totuus oli, ettei hän ikipäivänä tulisi pärjäämään Mesitähdelle, ellei osannut liikkua metsäkissojen lailla metsässä.
Saavuimme takaisin ränsistyneelle kaksijalanpesälle. Siirryin suorinta tietä yläkertaan, sillä en kestänyt kuunnella Mäihän yllätyspentujen leikkimistä. Nelikko metelöi jotakin Leopardin ympärillä, enkä vaivautunut jäämään kuuntelemaan sen enempää. Olin lähestynyt pentuja moneen kertaan, mutta lähinnä vain pakon sanelemana. Halusin heidän oppivan, että minä olin kujakissayhteisön johtaja ja reilu sellainen. Mitä helpompi pentujen oli lähestyä minua, sitä paremmin he tottelisivat ja kunnioittaisivat minua ja yhteisöäni. Inhosin heitä, mutta johtajana en ikimaailmassa saisi kertoa sitä heille. Heidän oli parempi luulla, että minä pidin heistä.
Päivänsäde istui omalla vuoteellaan ja suki harmaavalkoista turkkiaan. Naaras käänsi sinisen katseensa minuun, kun astuin yläkertaan. Hän tervehti minua, ja minä tervehdin takaisin.
"Miten harjoitukset menivät? Joko olet pian valmis suorittamaan tehtäväsi?" esitin suoran kysymyksen kasvatilleni. Halusin epätoivoisesti edes jotain järkevää sisältöä elämääni, muutakin kuin vain kujapartioita ja yhteisön jäsenten raivostuttavia kasvoja.

//Päivi?

Hiirenkorva oli saavuttanut myös kaksijalkalan. Päivä päivältä lämpimämmät auringonsäteet valaisivat kapeita kujia ja sulattivat hirviöistä pääsevien katkujen vuoksi harmahtavia lumikinoksia. Pidin siitä, miten valoisuus ja lämpö olivat lisääntyneet verrattaen lehtikadon synkkyyteen ja kylmiin pakkasöihin, vaikkakin minua hieman ällötti kulkea partioimassa, kun joka paikassa oli likaista loskalunta ja lätäkköjä.
Metsässä tilanne ei ollut niin paha. Lunta oli kyllä huomattavasti enemmän kuin kaksijalkalassa, mutta se oli puhtaampaa ja sen alta paljastui roskien sijasta vehreää. Linnut lauloivat puun oksilla, ja yhä useammin saattoi nähdä pienten jyrsijöiden juoksentelevan sulavilla mättäillä. Kharon oli sanonut pitävänsä minulle ja Menninkäiselle selviytymisharjoitukset metsässä hiirenkorvan aikaan. Viettäisimme siellä useita päiviä ja öitä, selviytyen ainoastaan luonnonantimilla. Ajatus oli samaan aikaan kiehtova ja luotaan pois työntävä.
Istuskelin yläkerrassa yksinäni. Tänään oli poikkeuksellisen hiljaista, sillä Keijukainen, Mäihä sekä Arpi olivat kaikki jossain ulkona. Laudoitetun ikkunan raoista kajasti valoa, joka loi lattialle lämpimiä kohtia. Makasin yhden sellaisen kohdan päällä ja suin pitkin kielenvedoin toista kylkeäni, jossa ketun tekemät arvet valkoisten laikkujeni päällä näkyivät selvästi.
Välillä mietin, oliko se pelkkää kohtalon ivaa, että peto oli raapaissut minua ainoaan valkoiseen kohtaan koko turkissani. Keijukaisen hössötyksen vuoksi olin alkuun inhonnut arpiani, mutta sittemin olin oppinut hyväksymään ne osaksi uutta minua. Kharonin tulon myötä olin muuttunut, eikä se minusta ollut yhtään huono asia. Halusin olla parempi johtaja kujakissayhteisölle kuin mitä Mesitähti oli koskaan ollut klaanikissoille.
"Keijukainen?"
Käänsin päätäni portaikosta kuuluvan äänen suuntaan. Leopardi seisoi oviaukossa kurkistelemassa huoneeseen. Nousin seisomaan ja katsoin vanhempaa naarasta pää aavistuksen kallistettuna.
"Hän on ulkona. Mitä nyt?" kysyin.
"Ai, vai niin", Leopardi maukui ja kurtisti kulmiaan. "Olisin vain tarvinnut apua yhdessä jutussa…"
"Ehkäpä minä voin auttaa", tarjouduin ja tassuttelin laikukkaan naaraan luo. Leopardin ilme kirkastui.
"Voi kiitos, Päivänsäde! Ylen ystävällistä!" naaras kehräsi ilahtuneesti. Loihdin kasvoilleni pikaisen hymyn ja odotin, että tämä kääntyisi ympäri ja näyttäisi minulle tietä. Minusta ei ikinä tulisi Mesitähden kaltaista johtajaa - minusta tulisi parempi.

Katsoin Järkäleloikan minulle heittämäänsä kuollutta käärmettä pala kurkussani. Mietin, mistä moinen hirvitys oli eksynyt kaksijalkalaan. Kenties hiirenkorvan lämpimät auringonsäteet olivat saaneet sen luikertelemaan kivisille kaduille lämmittelemään ja Järkäleloikka oli sattunut paikalle. Itse en olisi kuuna päivänä yrittänyt napata kyykäärmettä, sillä tiesin niillä olevan myrkkyhampaat, joiden purema voisi olla kohtalokaskin. Järkäleloikka oli kuitenkin aivan toista maata - hän ei tuntunut pelkäävän mitään.
Siispä en itsekään halunnut esiintyä pelkurina kollille. Sehän oli vain käärme. Melkein kuin kastemato, jolla nyt vain sattui olemaan terävät, myrkkyä tihkuvat hampaat ja ilkeät silmät. Ei siis mitään pelättävää. Se oli kuollut, eikä se voisi enää purra. Mitä sinä kuollutta matoa säikyt, Tyrskytiikeri? Olet kokenut paljon pahempaakin. Älä ole luuseri Järkäleloikan nähden!
Ajatukset kimpoilivat pääni sisällä kuin lasipurkin sisään vangittu mehiläinen. Kumarruin alaspäin ja haukkasin käärmeestä palan yrittämättä haistaa sitä ensin. Tiesin, että se olisi ollut liikaa. Käärme oli yllättävän sitkeä, ja minulla kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain revittyä siitä itselleni sopivan kokoisen palan. Erehdyin vahingossa haistamaan sitä ja tunsin yökkäyksen nousevan kurkkuuni. Urheasti hotkaisin kuitenkin suikalemaisen lihapalan suuhuni ja makustelin sitä hetken kielen päällä, ennen kuin nielaisin sen alas.
Kylmät väreet kulkivat turkkini alla ja saivat sen pörhistymään melkein täyteen mittaansa. Katsahdin Järkäleloikkaan irvistäen inhosta.
"Ei tämä ole kissanruokaa", tokaisin ja viskasin käärmeen takaisin Järkäleloikalle. "Onkin siis suoranainen ihme, miten olet onnistunut pyydystämään tällaisen."

//Järkäle? ;)

"Se olisi kivaa!" Rubiini naukui Nefirille, joka oli sanonut voivansa opettaa hänelle joitakin taisteluliikkeitä. Päivänsäde oli jo näyttänyt hänelle muutamia liikkeitä, joita oli oppinut Kharonilta yhdessä Menninkäisen kanssa. Salaa Rubiini toivoi voivansa harjoitella heidän kanssaan - olisi ollut mukava tutustua muihin saman ikäisiin kissoihin.
"Haluan oppia taistelemaan, jotta voin auttaa yhteisöä paremmin", nuori naaras kertoi ystävälleen samalla, kun haisteli kaatunutta roskapönttöä. Vaikka hän ei katsonut Nefirin suuntaan, hän saattoi aistia muutoksen tämän olemuksessa. Yhteisön mainitseminen tuntui aiheuttavan sekä Nefirissä että Silverissä samanlaisen reaktion - he eivät pitäneet sitä kotinaan.
Rubiinia ei huvittanut ruveta väittelemään asiasta, joten hän päätti suosiolla vaihtaa aihetta. Vanhemmat kissat tarvitsivat vain aikaa tottua yhteisöön, siinä kaikki.
Yhtäkkiä Rubiinille tuli mieleen Safiiri, hänen sisarensa, joka oli hylännyt hänet lähtemällä Byronin kanssa jonnekin. Hän ei ajatellut asiaa enää niin usein - tai ehkä hän ei vain antanut itsensä ajatella - ja silloinkin kun ajatteli, hänet valtasi suuri suru ja viha. Hän ei ikinä antaisi anteeksi Safiirille tekoaan.
"Sinulla on sisko", Rubiini keksi sitten seuraavan puheenaiheen. Hän yritti karistaa Safiirin pois mielestään ja keskittää huomionsa Nefiriin. "Millainen hän on? Oletteko te samannäköisiä?"

//Nefiri?

Järkäleloikka tuhahti huvittuneena, kun Tyrskytiikeri kutsui Keijukaisen jengiä hulluiksi. Sitä suurin osa kissoista todella oli, etenkin Keijukainen itse. Moni kissa lukeutui hulluiksi kollin silmissä, vaikka hän ei sitä ääneen sanonutkaan.
"Minä?" Järkäleloikka naukaisi hämmästyneenä, kun kolli naukui hänen helpottavan harmaaturkkisen naaraan sietämistä. Järkäleloikka tunsi samoin ja ajatteli, että Keijukainen olisi täysin sietämätön ilman Tyrskytiikeriä. Kujakissayhteisössä ei olisi järkeä ilman raidallista kollia.
"Kaltaistasi körilästä käytetään mielellään hyväksi haastavissa operaatioissa, eikä ole oikein, että sinua kohdellaan kuin jotakin ajattelematonta ja tunteetonta työkalua. Sinussa on niin paljon enemmän", Tyrskytiikeri naukui vakavoituen ja sai tummaturkkisen kissan nolostumaan. Häntä oli todella helppo käyttää hyväksi, mutta Järkäleloikka ei oikein välittänyt siitä. Kolli kohautti olkiaan hiljaisena, mutta virnisti sitten.
"Ai paljon enemmän? Mitä vai? Lihaksieni ja pitkän turkkini lisäksi", Järkäleloikka virnuili ja tuuppasi toista toverillisesti.
"Mutta vakavasti ottaen, en välitä niin paljoa. Ainakin minulla olisi jokin tehtävä, haluan olla hyödyksi kissoille", Järkäleloikka naukui hiljaisella äänellä ja lisäsi mielessään, että silloin kissat eivät ainakaan hylkäisi häntä.
"Ei kauaksi, katsohan", entinen kuolonklaanilainen naukaisi arvoituksellisesti ja tassutteli pienen laatikon luokse. Hän nosti pahvisen laatikon, jonka alta paljastui kyykäärme. Järkäleloikka vetäisi luikeromaisen otuksen esiin ja heitti käärmeen Tyrskytiikerille, joka nappasi hämmentyneenä kopin otuksesta. Tyrskytiikeri ei näyttänyt nauttivan kovinkaan paljoa vallitsevasta tilanteesta ja kolli katsoi huvittuneena Tyrskytiikeriä.
"Maista maista, saatat yllättyä", kollikissa kehotti ystäväänsä maistamaan luikeromaista otusta. Järkäleloikka istahti sopivalle etäisyydelle ja katsoa tapitti Tyrskytiikeriä uteliaana. Kollin kasvoille hiipi virnuileva hymy hänen katsellessa kulmiensa alta Tyrskytiikeriä. Miten raidallinen näyttikin tässä valaistuksessa jotenkin erilaiselta..? Mikä tämä tunne oli?! Moni ei uskaltaisi edes koskea kuolleeseen käärmeeseen, kolli olikin ollut aina Järkäleloikan mielestä rohkeista rohkein...

// Tyrsky? ;)

Hassel huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. Lumi oli sulanut jo kokonaan metsästä. "Onpa ihanaa liikkua nyt hiirenkorvalla." ajatteli Hassel. Kukat alkoivat jo kukkia. Hassel nappasi muutaman kukan ja laski ne puunjuurakkoon. "Siellä voin säilyttää ne lehtikatoon asti." nyökkäsi Hassel tyytyväisenä. Hassel tassutteli metsässä. Hän asti klaanien tuoksuja lähialueelta. Hassel mietiskeli. "Klaanit eivät hyväksyisi sitä että menisin sinne." "Olen kyllä aina halunnut tutkia klaanien reviiriä." "No, en mene sinne." En saa mennä." päätti Hassel. Hassel kääntyi ja lähti tassuttamaan toiseen suuntaan. Hassel kääntyi polulle jota oli itse kulkenut. Polku oli hiekkainen. Siinä näkyi monen kissan jälkiä. Hassel oli kulkenut siitä monesti. Se oli myös monen muun kissan kulkureitti. Hassel yritti pysyä polulla. Hänen ajatuksensa harhailivat. Hassel yritti keskittyä nykyhetkeen. Kun se ei onnistunut, hän päätti kääntyä takaisin metsään. Metsä oli tiheä. Piikkipensaikkoa oli paljon. Hassel yritti tunkea piikkioksien välistä. Oksat tekivät Hasseliin pieniä haavoja. Hassel sihahti ja yritti siirtää oksia edestään. Hassel tunki oksien välistä. Kun piikkipensas loppui, Hassel lysähti maahan. Hän yritti nuolla haavoja itsestään, mutta ei jaksanut. Yö oli laskeutunut metsään. Varjot reunustivat pensaita. Hassel yritti raahautua suojaan, mutta ei löytänyt mitään josta olisi hänelle suojaa. Hassel päätti raahautua piikkipensaikkoon ja yrittää löytää sieltä aukon. Hassel siirteli piikkipensaikkoa mutta lopulta lysähti maahan piikkipensaiden keskelle. "Tässä ei ainakaan ole liikaa pensaita." mietti Hassel.

Järkäleloikka oli varsin erikoinen kissa. Hän oli yksi koko metsän isokokoisimmista kissoista, ja siitä huolimatta hän mieluummin seurasi ohjeita kuin antoi niitä. Hänen kaltaisensa jättiläinen olisi helposti voinut syöstä päällikön vallasta ja alkaa hallita klaania kuin klaania oman mielensä mukaan. Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut sellainen, ja siitä minä tavallaan hänessä ehkä vähän pidinkin.
"Niin, olet aivan oikeassa", naurahdin samalla, kun jatkoin kävelemistä kollin rinnalla. "Enhän minä pärjäisi täällä näiden hullujen kanssa, ellet sinä olisi tukenani. Erityisesti Keijukaisen sietäminen olisi kymmenen kertaa vaikeampaa. Olisin saattanut repiä häneltä jo korvat päästä, jos minulla ei olisi sinua." Yhtäkkiä tulin jälleen kiusallisen tietoiseksi siitä, mitä päästin ulos suustani. Järkäleloikan seurassa minusta tuntui kuin kaikki mielen sisäiset suojamuurini olisivat alkaneet rapistua yhtä aikaa ja halkeamista pääsi karkaamaan ajatus poikineen.
"Minusta sinun kannattaisi kuitenkin kokeilla ottaa edes oma elämäsi haltuusi", sanoin sitten vakavoituen. "Kaltaistasi körilästä käytetään mielellään hyväksi haastavissa operaatioissa, eikä ole oikein, että sinua kohdellaan kuin jotakin ajattelematonta ja tunteetonta työkalua. Sinussa on niin paljon enemmän."
Katsahdin taas hetkeksi toisaalle. Taivaanranta oli alkanut värjääntyä vaaleanpunaiseksi auringon painuessa mailleen. Olin viipynyt poissa yhteisöstä kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Toivoin vain, että Keijukainen hyväksyisi selitykseni poissaololleni.
"No, kuinka kauas meidän pitää mennä, että pääsen maistamaan sitä sinun nappaamaasi käärmettä?" kysyin virnistäen.

//Järkäle? ;)

Nefiri oli kahden ystävänsä kanssa viettänyt kujakissayhteisössä jo niin paljon aikaa, että hän oli jo hyvää tahtia oppimassa talon tavoille. Hän ei ollut enää yhtä hermoraunioina kuin vielä jokin aikaa sitten oli ollut, vaikkei hän aivan huolettomana kyennytkään olemaan. Kadut olivat alkaneet tuntua enemmän tutuilta kuin vaarallisilta ja vierailta, mutta silti hän oli partioissa aina varuillaan. Kujakissayhteisön kissoihin hän ei edelleenkään luottanut, mutta ei enää jaksanut uskoa heidän odottavan mahdollisuutta tappaa hänet. Nyt hänellä oli lisäksi yksi kissa lisää johon luottaa: Leopardi. Leopardin taitoihin tai kykyihin hän ei tietenkään luottanut, mutta hän tiesi, ettei erakkonaaras ollut millään tavalla uhka. Leopardi oli siihen liian hellämielinen. Välillä naaras oli Nefirille hyvääkin seuraa, sillä hänen kanssaan oli helppo olla. Jos valkea naaras halusi saada ajatuksensa muualle, hän etsi Leopardin käsiinsä ja antoi tämän puhua pulputtaa tuokion jos toisenkin.
Suuri osoitus kujakissayhteisön kasvavasta luottamuksesta oli se, että tulokaskolmikko pääsi nykyään välillä yhdessä partioon. Se helpotti Nefirin oloa entisestään. Ei siksi, että hän olisi tuntenut olonsa turvallisemmaksi, mikä sekin oli kyllä totta. Enemmän siitä syystä, että yksin kujakissayhteisön kissojen kanssa partioiminen oli ollut kiusallista. Hiljaisuus oli ollut välillä niin piinaava, että Nefiri oli ollut jopa tyytyväinen aina kun pääsi Leopardin kanssa samaan kujapartioon. Naaraan kanssa oli nimittäin helppoa keskustella, ainakin muihin verrattuna. Nefiriä ei millään voinut sanoa ujoksi kissaksi, vaikka ei mikään räjähtävä persoona ollutkaan. Molemminpuolinen luottamuksen puute kuitenkin aiheutti sen, ettei hänen ja kujakissayhteisön jäsenten välillä ollut paljoa puhuttavaa. Välillä joku kommentoi yhdentekeviä säätilasta tai ohi kulkevasta kaksijalasta, mutta syvempiä keskusteluja oli ollut turha toivoa.
Tänään Nefiri ja Rubiini oli uskallettu päästää samaan partioon. Nuori erakko kipitti vanhemman naaraan rinnalla muutaman kujakissayhteisön kissan ympäröidessä heitä. Edelleen tuntui siltä, että he olivat ennemmin vankeja kuin yhteisön jäseniä, mutta Nefiri ei viitsinyt valittaa kun oli kerrankin päässyt ystävänsä kanssa samaan aikaan ulos.
"Osaatko sinä taistella hyvin?" Rubiini kysyi hiljaisuuden rikkoen, pää uteliaisuudesta kallellaan. Nefiri oli kiitollinen siitä, että nuorempi kissa oli keksinyt jotain puhuttavaa; ilmapiiri partiossa oli hiukan tukala.
"Osaan, vaikka itse sanonkin", Nefiri vastasi hetken päästä. "Pienestä asti jaoimme siskoni kanssa hommat niin, että hän metsästi ja minä puolustin meitä muilta kissoilta, kaksijaloilta tai miltä tahansa otukselta joka meitä kulloinkin uhkasi. Väkisinkin opin ihan kelpo taistelijaksi."
Nefirin oli ollut pakko oppia, sillä he eivät olisi muuten selvinneet kaksijalkalan karuista oloista. Nefiri ei ollut koskaan varsinaisesti harjoitellut taistelemista, sillä hän oli päässyt työstämään taitojaan muutenkin. Päivät, joina hän ei joutunut taistelemaan ketään vastaan, olivat olleet hyviä päiviä. Ja harvinaisia.
"Miksi niin?" Nefiri kysyi uteliaana. Hän ei tiennyt, minkä tasoinen taistelija Rubiini itse oli. Tuskin vielä kovin hyvä, olihan naaras melko nuori. "Jos haluat, voin opettaa sinua joskus. Taisteleminen on tärkeä taito."

//Rubiini?

Puh asettautui kuuntelemaan Tihkua, joka aloitti haaveilevaan sävyyn kertomalla hänen ensikohtaamisestaan Skafian ja Juovan kanssa. Naaras kertoi myös jostain Kehrääjä nimisestä kissasta, jonka nimi ei sanonut kermanväriselle kollille mitään.
"Kiertelittekö te siis yhdessä?" Puh kysyi innostuneena ja silmät suurina. Tihku nyökkäsi kollin kysymykseen. Puhista tuokin tarina oli jo ollut jännittävä ja ei malttanut odottaa, että saisi kuulla lisää. Jaksaisikohan Tihku kertoa hänelle toisenkin tarinan?
"Kertoisitko toisenkin?" kollikissa kysyi innostuneella äänellä ja sai naaraskissan nyökkäämään. Tihku mietti hetken ja aloitti sitten:
"Kerran, olimme tehneet pieneen luolaan sammaleesta vuoteemme. Menimme ulos ja saalistimme, sitten söimme. Ja Juova huomasi ketun lähistöllämme. Skafia halusi hyökätä ja he lähtivät edeltä tulin perässä. En osaa selittää taistelun kulkua, mutta saimme muutaman haavan. Omani parani ennen kuin pääsin tänne."
Tihkun äänensävy kuulosti Puhista ylpeältä ja hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi. Vau, Tihkun tarina oli ehkä jännittävintä ikinä!
"Oho, olittepa te rohkeita, hih! Kuinka te nyt tuolla tavalla uskalsitte hyökätä ketun kimppuun? Minä en niinkään tykkää taisteluista, minusta kukkien keräily ja hyvän ruoan syöminen on paljon mukavampaa puuhaa. Mutta erakot ovatkin paljon hurjempia, hih!" kermanvärinen kissa maukui ja loikkasi sitten Tihkun pyynnöstä alas. Naaras kertoi haluavansa mennä ulos. Puh kipitti entisen erakon edellä portaita ketterästi ja hihitti huomatessaan toisen suorastaan liukuvan niitä alas. Kolli tiesi toisen tottuvan portaiden kulkemiseen kyllä. Puh kipitti jo ovesta ulos Tihkun käydessä kehräämässä uudelle omistajalleen ja henkäisi syvään raikasta ulkoilmaa. Puh viihtyi kyllä ulkona, vaikka enemmän hän vain tykkäsi löhötä sisällä. Utelias kissa kun oli, niin Puh mielellään seikkaili katsomassa mitä ulkoata löytyi. Kunhan vain asiat pysyivät mukavina, eivät ilkeinä tai pelottavina, niin kollikissa oli tyytyväinen. Puh hymyili naaraalle iloisesti, kun hän kertoi olevansa tosi onnellinen.
"Minä olen onnellinen siitä, että sinä olet onnellinen ja sain auttaa sinua tässä kodin löytämisessä! Ja siitä, että sain sinusta uuden ystävän ja muutit tänne meidän asuinalueellemme", Puh maukui ja puski toista hyväntuulisesti. Kollin korvaan kiiri kuitenkin tuttu huudahdus hänen kaksijalaltaan. Puh tunnisti kutsun kotiin.
"Tihku, minun pitää mennä nyt, mutta nähdäänkö taas pian? Vaikka huomenna! Olet koska tahansa tervetullut minun luokseni, tule vain käymään ovellani. Nauti nyt lemmikin elämästä, takaan että pidät siitä. Hei sitten, Tihku!" Puh naukui nopeasti ja hyvästeli toisen kera iloisen hymyn. Kermanvärinen ja pyöreä kissa lähti sitten maukuen loikkimaan kohti omaa kotitaloaan. Kolli vilkaisi vielä taaksensa ja huomasi Tihkun vielä pihallaan. Kolli hymyili toiselle kannustavasti. Päästessään omalle pihalleen hän puski ihmistään jalkaan ja kehräsi toiselle ilahtuneena.

//Tihku, jos haluat jatkaa vaikka seuraavasta päivästä? Ei oo pakko!

"Se olisi jännittävää!" Puh sanoi raukeasti, ja otti mukavamman asennon. Kävin makuulleni, uudelle kissanpedilleni.
"Kerron tarinan siitä, kun tapasin ensikerran Skafian ja Juovan." Aloitin haaveilevasti. "Olin juuri silloin tullut ulospesästäni, ja mennyt saalistamasn. Kun olin syönyt näin horisontissa kaksi kissaa. Minua tietysti kiinnosti, sillä alueellani asui vain Kehrääjä. Juoksin kissojen luo, ja kysyin nimiä. He olivat lähdössä, ja pyysin pääsisinkö mukaan. Ja he suostuivat, siinä oli tarina tapaamisestamme." Puhin häntä vipatti iloisesti, hän näytti innostuneelta.
"Kertoisitko toisenkin?" Puh kysyi innoissaan. Nyökkäsin ja mietin hyvää tarinaa. Muistin silloin kettu kamppailun, täydellistä.
"Kerran, olimme tehneet pieneen luolaan sammaleesta vuoteemme. Menimme ulos ja saalistimme, sitten söimme. Ja Juova huomasi ketun lähiställämme. Skafia halusi hyökätä ja he lähtivät edeltä tulin perässä. En osaa selittää taistelun kulkua, mutta saimme muutaman haavan. Omani parani ennen kuin pääsin tänne." Kerroin tarinaa ylpeästi hymyillen.
"Oho, olittepa rohkeita, hih." Puh sanoi ja katseli ympärilleen. Halusin ulos, minua houkutti mennä kävelylle.
"Mennään ulos." Sanoin ja noudin kissanpediltä. Puh hyppäsi sulavasti alas sängyltä. Puh kipitti portaita alas ketterästi, minä lähinnä liuin niitä alas. Mummo oli yhä keittiössä, puuhailemassa. Menin nopeasti kehräämään hänen jalkoihinsa ja kipitin ulos, raollaan olevasta ovesta. Hengitin raikasta ilmaa onnellusena.
"Olen tosi onnellinen." Sanoin Puhille hymyillen.

//Puh?

Järkäleloikka hiljentyi omiin mietteisiinsä Tyrskytiikerin miettiessä vastausta hänen kysymykseensä. Lopulta kolli naukui inhoavansa Keijukaista ja keroi, että olisi lähtenyt jo ajat sitten, jos hänellä ei olisi tätä kostosuunnitelmaansa tai Päivänsädettä. Niin, kolmikolla oli yhteinen ottopentu.
"Sinä, Mäihä ja Keijukainen. Te olette kyllä ikoninen kolmikko. Kun te tulitte Kuolonklaaniin, en pitänyt teistä. Olitte minusta aivan liian teennäisiä, etenkin "Hentotassu". Hah, saisin varmasti kuonooni, jos mainitsisin tuon nimen Keijukaiselle", tummaturkkinen kolli maukaisi raidalliselle kissalle ja kohautti olkiaan. Todella, Tyrskytiikeri oli oikeassa. Hänellä ei tosiaan ollut kalavelkoja perittävänä Mesitähden kanssa eikä hän viihtynyt kaksijalkalassa sitten lainkaan. Miksi hän oli lähtenyt edes alunperin? Kai siihen oli ollut syynä uteliaisuus ja... Sitä toista Järkäleloikka ei myöntänyt edes itselleen.
"En minäkään Keijukaisesta pidä, en tosiaan. Joku minut vain pitää täällä ja ei, se ei ole Keijukaisen säännöt. Minä vain, pyh. Ethän sinä pärjäisi, jos jättäisin sinut tänne heidän armoilleen! Pitäähän jonkun sinut pitää täällä järjissäsi", suurikokoinen kolli lopulta naukui ja katseli sitten taivasta.
"Pitäähän täällä olla edes yksi täysipäinen kissa", kollikissa lisäsi hermostuneesti naurahtaen ja räpäytti silmiään. Eihän häntä todella mikään pidellyt täällä.
"Sitä paitsi, en ole oman elämäni johtaja. Ennemmin minä haluan olla se, jolle muut kertovat mitä tehdään. Sen takia tämänlainen elämä sopii minulle", Järkäleloikka murahti. Hänestä ei varmaan olisi elämään yksin ja kaiken tämän jälkeen kolli ei edes halunnut olla yksin. Väreet ja perhoset kulkivat pitkin Järkäleloikan turkkia, kun hän vain vilkaisi Tyrskytiikeriin päin.. Järkäleloikka pudisteli päätään, mikä kumma häntä vaivasi? Järkäleloikka siirteli käpäliään hieman hermostuneena ja hiljaisena. Kollikissa piti vain katseensa tiessä ja taivaassa.

// Tyrsky?

Kun Järkäleloikka kysyi minulta, kaipasinko metsään pääsemistä. Se sai minut ajattelemaan niitä outoja unia, joita olin alkanut näkemään viime aikoina. Mystinen metsä, joka kuitenkin vaikutti etäisesti tutulta, ja Lainepennun näköinen kissa, joka ei koskaan puhunut mitään. Salaa toivoin sen olevan viesti Tähtiklaanilta, vaikka minusta toisinaan tuntui siltä, että esi-isät olivat hylänneet minut ajat sitten tekojeni tähden.
"Suoraan sanottuna minä inhoan Keijukaista", sanoin Järkäleloikalle rehellisesti. Inhoani Keijukaista kohtaan oli tuskin kovin vaikea huomata, sillä toisinaan en vaivautunut enää edes piilottelemaan sitä. "Ellei meillä olisi samaa päämäärää ja Päivänsädettä, olisin varmaankin ottanut hatkat jo kauan aikaa sitten. Haluan kuitenkin päästä kostamaan Mesitähdelle ja Korppisiivelle, eikä se onnistu ilman Keijukaisen apua."
Kävelin Järkäleloikan vierellä ja pidin katseeni menosuunnassa. Kuitenkin aina välillä saatoin vilkaista vaivihkaa häneen päin. En tiennyt, mikä minua vaivasi. Kollin lähellä oloni tuntui aina jotenkin omituiselta - aivan kuin olisin syönyt aamupalaksi elävältä joukon perhosia. Olin ilmeisen kiintynyt toveriini, ja välillä minusta tuntui siltä, että kiintymykseni oli paljon syvempää kuin osasin kuvitellakaan.
Pudistelin sitten päätäni selvittääkseni ajatukseni. "Entä sinä sitten?" kysyin ja käänsin nyt katseeni kolliin. "Miksi sinä olet vielä täällä? Tietääkseni sinulla ei ole mitään kalavelkoja perittävänä Mesitähden kanssa. Tuskin sinäkään viihdyt mitenkään erityisen hyvin tässä betoniviidakossa." Minua aidosti kiinnosti tietää, miksi Järkäleloikka oli yhä täällä. Tietenkään Keijukainen ei olisi päästänyt tätä lähtemään, vaikka kolli olisi halunnutkin, mutta aina saattoi yrittää pakenemista. Tietääkseni Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut yrittänyt pakoa missään vaiheessa. Mikä piteli häntä kujakissayhteisön kaltaisessa paikassa?

//Järkäle?

Puh oli iloinen siitä kuinka oli saattanut ihmisen ja kissan yhteen, vielä iloisempi hän oli siitä, että Tihku oli löytänyt oman ihmisensä näin nopeasti. Puhin kasvoilla oli iloinen ja tarmokas hymy. Kaulapanta oli Puhin silmiin hieno ja kilisevä, Puh piti vaaleanvihreästä väristä. Kolli antoi kaksikolle oman tilansa ja oman aikansa tutustua toisiin. Kun Tihku oli mummonsa perässä poistumassa uuteen kotitaloonsa, kolli oli jo tekemässä lähtöä, kunnes huomasi naaraan pyytävän katseen. Tihku pyysi ystäväänsä mukaan ja naukui häntä jännittävän. Puhin häntä aloi taas vipattamaan iloisesti.
"Totta kai tulen, hih", Puh naukui ja mietti voisiko hän saada jopa uuden keksin. Kyllä Tihkun kelpasi, hän voisi saada niitä vaikka päivittäin! Kaksikko tassutteli taloon sisälle ja kolli katseli sisustusta iloisesti. Kaikki oli ennallaan!
"Hieno talo sinulla kyllä on", kermanvärinen kollikissa kehui hyväntuulisena ja katsoi, kun vanhempi naisihminen meni huoneeseen, josta kantautui mehevä ja herkullinen ruoantuoksu.
"Hän tekee tuossa huoneessa ruokaa, tuo on lempihuoneeni! Hih!" Puh hihkaisi iloisesti ja lähti Tihkun edellä kiipeämään portaita yläkertaan. Kolli kiipesi hieman taitavammin portaita, vaikka kömpelö kissa olikin. Liekkö johtui siitä, että hän oli tottunut kiipeämään portaita. Puh kulki Tihkun perässä huoneeseen, joka paljastui ihmisen makuuhuoneeksi. Se oli kotoisaksi sisustettu ja sänky näytti pyöreäpiirteisestä kissasta pehmeältä.
"Tuossa sängyssä kelpaakin vedellä nokosia!" kotikisu naukaisi pehmeällä äänellä ja käänsi katseensa Tihkuun. Naaras osoitti kissanpetiä ja kysyi mikä se oli.
"Se on kissanpeti, sinä nukut siinä", Puh selitti hymyillen ja loikkasi itse mummon pedille istumaan. Tihku kysyi hymyillen halusiko Puh kuulla tarinan erakkoajoistaan ja kolli nyökkäsi empimättä.
"Se olisi jännittävää!" Puh naukaisi hieman jo raukealla äänellä. Päivä oli ollut pitkä ja kollia väsytti hieman. Hän asettui makuuasentoon ja kallisti päätään. Millaisenkohan tarinan Tihku kertoisi? Olikohan naaras kohdannut joskus metsäkissoja tai kettuja? Puh pelkäsi petoja ja toivoi, että ei törmäisi niihin koskaan. Ajatus ketusta heidän kylässään vavisutti häntä. Puh katseli Tihkua odottavaisena, hän kuulisi mielellään toiselta millaisen tarinan tahansa! Kunhan se olisi vain mukava.

// Tihku?

"Se on panta, katso miten hieno! Hän haluaa sinut kissakseen, ihan takuulla haluaa. Hei, ehkä Nasu voi opettaa meidät molemmat puhumaan ihmistä?" Puh ehdotti iloisena. Tihku hyppäsi tuolilta ja hymyili Puhille.
"Varmasti asetun." Hän kuiskasi ja käveli mummon luo. Mummolla oli kädessään kaulapanta, Tihkusta se oli hieno. Se oli väriltään vaslean vihreä, ja siinä oli pieni hölskyvä asia. Se kuulosti korviin hyvältä, mutta vaikeuttaisi saalistusta. Mummo kumartui ja kiinnitti kaulapannan Tihkuun, mummo silitteli Tihkua ja puheli taas. Tihkua halusi oppia ihmistä, sillä hän ei ymmärtänyt mummon puheesta mitään. Mummo lähestyi ovea ja avasi sen Tihkulle, Tihku kääntyi katsomaan Puhia pyytävästi.
"Tulethan mukaani, minua jännittää." Sanoin Puhille. Kollin häntä vipatti puolelta toiselle, ja hän näytti iloiselta.
"Totta kai tulen, hih." Hän sanoi. Kövelimme sisälle mummon raloon, se oli pienempi kuin edelliseni, .utta kotoisa.
"Täällä minä sitten asun." Sanoin tyytyväisenä ja katselin mummon kotia. Puh vilkuili ympärilleen innostuneena. Tihku käveli ja katseli huoneita innoissaan. Missäköhän minä nukun, hän ajatteli. Mummo meni johonkin huoneeseen, josta tuli hyvä tuoksu.
"Hän tekee tuossa huoneessa ruokaa!" Puh sanoi iloisesti. Tihku nyökkäsi. Ylös oli portaat, ja Tihku kiipesi niitä ylös kömpelösti. Ylhäällä oli yksi huone. Tihku käveli huoneeseen. Siellä oli mukavan näköinen pehmeä asia.
"Ihmiset nukkuvat niissä, hih." Puh sanoi innoissaan. Katselin ympärilleni, olisiko minulle nukkuma paikkaa. Näin huoneessa pehmeän asian.
"Mikä tuo on?" Kysyin ja osoitin asiaa.
"Se on kissanpeti, sinä nukut siinä." Puh selitti. Tihku käveli pedille, se näytti paljon mukavemmalle kuin sammalpedit.
"Puh? Tahdotko kuulla tarinan siitä kun olin vielä erakko?" Kysyin Puhilta hymyillen.

//Puh?