Kuuntelin aidosti kiinnostuneena Päivänsäteen selityksiä siitä, mitä kaikkea hän oli oppinut Kharonin opetuksessa. Vaikka olinkin onnellinen siitä, että tyttäreni oli oppinut soveltamaan taitonsa toimimaan myös metsässä, pieni huoli kaihersi vatsassani. En halunnut Päivänsäteen olevan metsäkissa, ja pelkäsin hänen kiintyvän metsään liikaa. Loppujen lopuksi hänen suonissaan virtasi kuitenkin klaanikissan veri, vaikka me olimmekin kasvattaneet hänet kaksijalkalassa. Hän oli minun perilliseni, enkä voisi hyväksyä sitä, jos naaras päättäisikin muuttaa metsään asumaan.
Peloista huolimatta pidin kasvoillani tyynen ilmeen kuunnellessani harmaan naaraan puhuvan. En halunnut hänen tietävän huolistani, sillä juuri nyt mikään ei saanut häiritä hänen mieltään. Päivänsäteen täytyisi keskittyä sataprosenttisesti vain ja ainoastaan tehtävänsä toteutumiseen.
"Hei, onko sinulla mitään suosikkitaisteluliikettä? Voisimme kokeilla muokata sitä metsässä toimivammaksi", tumma naaras ehdotti normaalia varovaisemmin. Olin otettu siitä, että Päivänsäde ajatteli minun parastani, mutta toisaalta myös hieman loukkaantunut, kun hän epäili taitojani. Hidastin tahtiani ja väläytin tyttärelleni tuiman katseen.
"Minä osaan kyllä taistella kuten metsäkissat", kivahdin, "vietimme Mäihän ja Tyrskytiikerin kanssa aikaa klaanissa liiankin kauan ennen kuin sinä synnyit." Päivänsäteen kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme ja tämä avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta minä ehdin ensin, nyt huomattavasti rauhallisemmalla äänellä:
"Mutta jos vain tahdot, voimme ottaa toisistamme mittaa metsässä. Minäkin tahdon nähdä, kuinka taitava oikeasti olet." Ajatus metsään lähtemisestä ei houkutellut, mutta halusin myös itse nähdä, millä tasolla Päivänsäde oikeasti oli. Päivänsäde hymyili taas, kun hän huomasi, etten ollut vihainen. Kujakissan kasvoille ilmestyi ylpeä virnistys:
"Tulet yllättymään."
Kun suunnitelma oli selvä, kuljin kujan päähän ja suuntasin vasemmalle kääntyvälle, hieman vilkkaammalle kadulle Päivänsäde kintereilläni. Kuljimme peräkkäin valtavien kaksijalanpesien kivisten seinien viertä pitkin eteenpäin. Tiesin tämän olevan lyhyin reitti kaksijalan pohjoisrajalle eli metsään.

Mitä pidemmälle kuljimme, sitä pienemmiksi kaksijalanpesät muuttuivat. Kaksijalkalan laitamilla pesät olivat lähinnä puisia, pienempiä pesiä, joista jokaista asutti vain muutama kaksijalka. Kuljimme pienen ukkospolun reunaa pitkin eteenpäin, kunnes se kaartui vasemmalle ja jatkoimme kaksijalkojen nurmelle tallomaa polkua pitkin aina metsänrajaan saakka.
Metsänrajalle päästyämme, hidastin tahtiani. Hämärtyvä, vaaroja täynnä oleva metsä tönötti edessäni. Tiheän aluskasvillisuuden seassa saattoi lymytä vaikka mitä petoeläimistä vieraisiin kissoihin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun astelin syvemmälle metsään Päivänsäteen edellä. Jos olisin ollut yksin, en ikimaailmassa olisi tullut tänne. Metsän hajut sekoittuivat toisiinsa ja saivat pääni pökkyrälle. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi poistunut kaksijalkalasta. Nenälläni meni hetki tottua kaikkiin metsän tuoksuihin, ennen kuin pystyin erottelemaan ne toisistaan.
"Mene sinä edeltä, kun tunnet varmaan tämän metsän paremmin", pysähdyin ja käännyin Päivänsäteen puoleen. Naaras ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että olimme juuri poistuneet kaksijalkalasta ja astuneet tähän katalaan metsään. Sen sijaan hän käveli rennosti häntä pystyssä eteenpäin ja silmäili maisemia tottuneesti. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin voinut luulla hänen eläneen metsässä koko elämänsä ajan. Näky pelotti minua. Oli pelottavaa nähdä oma tytär kulkemassa metsässä niin tottuneesti.

//Päivi?

"Mennäänkö yötutkimusretkelle?" Jupiter ehdotti. "Mennään ihmeessä”, sanoin hymyilllen. Tästä tulisi hauskaa! "Kunhan ei sen kauhean kissarankkurin mökille!" "Ei todellakaan!"Jupiter murahti. "Se oli jo tarpeeksi kauhea kerta!" tokaisin. Tassutimme pensaiden välistä kohti lehtipuita. Koivun lehdet viistelivät kollin turkkia. Sydäntäni lämmitti kollin läsnäolo. "Höyhen, mikä tuo on?" Jupiter kysyi. Tunsin hänen pysähtyvän ja jännittyvän. Tajusin vasta silloin turkkiemme koskettavan. "Mikä?" kysyin hämmentyneenä. Jupiter lähti viereltäni ja tunsin yön kylmyyden kulkevan kohtaan, missä turkkimme olivat kohdanneet. "Sehän on kissa!" kollin ääni tunkeutui tajuntaani ja nostin katseeni tyhjyydestä. "Kissa? Ei kai!" huusin ja värähdin. Katsahdin kissan ruhoon järkyttyneenä. "Miten se tänne on päätynyt?" Jupiter maukaisi. Haistoin kissasta tulevan hajun ja yhdistin sen heti kuolemaan. "Älä koske siihen!" ystäväni huudahti. Oli jo myöhäistä. Olin jo kissan vierellä nuuhkimassa. Laskin käpäläni hellästi naaraan rintaa. Kissa oli yltäpäältä veressä. "Hän ei hengitä!" kuiskasin järkyttyneenä. "Onko hän kuollut?" Jupiter kosketti naaraan päätä hännällään. Tunsin kateellisuuden piston. Se kissa oli melkein pentu vielä. Ruskea pitkä turkki oli takkuinen. "Minä kostan sille!" Jupiter karjaisi. "Minä kostan sille, kuka tuohon kissaan koski!" Säikähdin kollin agressiivisuutta hieman mutta henkäisin ja pidin suuni kiinni. "No, meidän täytyy haudata tämä kissa", Jupiter naukui. "Emmekö voi tehdä hänelle jotain?" kysyin vaikka tiesin sen olevan todella turha kysymys. "Emme voi", Jupiter vakuutti silmät surusta kiiltäen. "Me hautaamme hänet", sanoin yhä järkyttyneenä kissan kamalasta kohtalosta. Tunsin kuinka kolli laski häntänsä lavoilleni. Käänsin pääni poispäin ja karistin sen pois. Punastuin turkkini alla. Kaivoimme kuopan ja Jupiter laski kissan sen pohjalle. Tassutin hiljaa väristen pensaiden läpi. Turkkini tarttui pensaiden piikkeihin mutten välittänyt siitä. Olimme hiljaa. Istuuduin makuusijani reunalle ja kävin makuulle.

Heräsin aamulla aikasin ja työnnyin ulos pesästä. Poimin myyrän eilen saalistamemmista saaliista. Haukkasin palan siitä ja mietin öisiä tapahtumia. "Hei, Höyhen!" Jupiter huudahti hieman oudosti. "Hei vain", vastasin hieman kummastuneena. Haukkasin taas palan hiirtä. “Mitä teet?” kolli kysyi kiinnostuneesti. Päätin itse rentoutua ja näyttää kollille ettei meidän tarvinnut esittää toisillemme mitään. Voisimme olla vain omia itsejämme niinkuin pitikin. “Syön”, sanoin, “Syön ja mietiskelen.” Hymyilin ja haukkasin taas palan myyrää. “Haluatko sinäkin?” työnsin saalista kohti kollia. Hän nyökkäsi ja jaoimme myyrän yhdessä. Katsoin kollia, kun tämä söi. Tiesin, että hän saattoi huomata katseeni mutten välittänyt. Tiesin myös olevani ihastunut kolliin enkä aikonut peitellä sitä sen enempää. Katselin kollin komeaa turkkia. Ehkä en puhuisi asiasta ennen sopivaa hetkeä. Ei meidän välillämme ollut mitään muuta kuin puhdasta ystävyyttä ja rakkautta. En tietenkään tiennyt hänen tunteistaan mutta omistani olin varma. Olin ihastunut häneen. “Mitä mieltä olet klaanikissoista näin yleisesti?” kysyin mielestäni tärkeän kysymyksen. Hymyilin, kun kolli katsoi minuun. Hän söisi ensin suunsa tyhjäksi. Odotin kärsivällisesti nyökäten.
// Jupiter?

No, mitä teemme, Höyhen?" kysyin. Olin oppinut hänen uuden nimensä. "En tiedä, onko sinulla jotain ideoita?" Höyhen kysyi. Pudistin päätäni. Höyhen puski minua hellästi lavoille. "Sotajulistusko?" kysyin kiusoitellen. "Selvä!" ulvaisin ja heittäydyin Höyhentä päin. Höyhen näytti aluksi säikähtäneeltä, mutta huomasi että se oli leikkiä. Hän ärähti leikkisästi ja löi minua kevyesti päähän. Murahdin ja syöksyin Höyhenen päälle. Kierimme pensaaseen. "Taistelu päättyi!" julistin muka tiukkana. Höyhen naurahti iloisena. Istuimme pensaassa. "Mennäänkö yötutkimusretkelle?" kysyin. "Mennään." Höyhen vastasi. "Kunhan ei sen kauhean kissarankkurin mökille!" "Ei todellakaan!" murahdin. "Se oli jo tarpeeksi kauhea kerta!" Tassutimme pensaiden välistä kohti lehtipuita. Koivut viistivät turkkiani. Huomasin kuunvalossa jotain kimmeltävää. "Höyhen, mikä tuo on?" kysyin. "Mikä?" hän kysyi selvästi hämmästyneenä. Tassutin lähemmäs. "Sehän on kissa!" ulvaisin järkyttyneenä. "Kissa?" "Ei kai!" ulvaisi Höyhen. Huomasin Höyhenen luovan järkyttyneen katseen kissaan. "Miten se tänne on päätynyt?" kysyin. Kissassa oli outo haju. "Älä koske siihen!" ulvaisin Höyhenelle. Oli jo myöhäistä. Höyhen oli jo kissan päällä tutkimassa. Kissassa ei näkynyt tappojälkiä. Huokaisin helpottuneena. Höyhen tutki kissan hengitystä. "Hän ei hengitä!" Höyhen ulvaisi kauhistuneena. "Onko hän kuollut?" kuiskasin. Näin kuinka kissan silmät kimmelsivät. Erotin että kissa oli vielä hyvin nuori, melkein pentu. "Minä kostan sille!" karjaisin. "Minä kostan sille, kuka tuohon kissaan koski!" Höyhen vaikutti säikähtäneeltä. Vedin henkeä syvään. Huokaisin. "No, meidän täytyy haudata tämä kissa." naukaisin. "Emmekö voi tehdä hänelle jotain?" kysyi Höyhen. "Emme voi." vastasin. "Me hautaamme hänet." Höyhen vaikutti yhä järkyttyneeltä. Laskin häntäni hänen lavoilleen. Höyhen karisti sen. Annoin hänen olla surullinen. Ei auttaisi, vaikka tekisin mitä. Laskin kissan kuoppaan. Naaraskissa näytti kauniilta kuun valossa. Peitin kuopan. Höyhen tassutti murheellisen oloisena pensaiden läpi. Olimme hiljaa. Tassutin vuoteelleni ja painoin pääni syvälle sammaliin. Näin Höyhenen turkin. Höyhen oli minusta hyvin kaunis ja mukava, tunsin erityisiä tunteita häneen. En uskaltanut paljastaa sitä että rakastin Höyhentä. En tiennyt hänen reaktiotaan. Se voisi pilata ystävyytemme. Päätin olla hiljaa ja esittää normaalia. Olin yhä suunnaltani kissan kuolemasta. Nukahdin. Näin unta siitä, että minulla oli pentuja. Pieniä, söpöjä pentuja. Heidän emonsa katseli heitä silmät kimmeltäen. Huomasin olevani isä. Näin kissan silmät. Ne olivat samanlaiset kuin Höyhenellä. Kissan turkki oli tähtien peitossa, mutta erotin turkin värin. "Höyhen." henkäisin. "Hän on tuleva kumppanini." En tiennyt kertoisinko Höyhenelle unestani. Eihän minun täytyisi kertoa hänelle, että rakastaisin häntä. En tiennyt vihaisiko hän minua sen jälkeen, mutta päätin aloittaa vähästä. Olin jännittynyt. Karvani olivat kai pystyssä, koska Höyhen katseli minua kummastuneena. Avasin suuni varovasti. Höyhen söi myyrää. "Hei, Höyhen!" huusin muka normaalisti. "Hei." Höyhen vastasi kummastuneena. Olin ehkä liian liioitteleva. Päätin vaihtaa ääntäni kiinnostuneeksi ja kysyin: "Mitä teet?"


"Höyhen?"

Kharon istuskeli yksinään kaksijalanpesän alakerrassa ja oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Deimos oli lähtenyt kujapartioon ja jättänyt veljensä ypöyksin kujakissayhteisön jäsenten armoille. Laikukkaan kollin onneksi hän sai useimmiten nauttia omasta rauhastaan, sillä vain harvat yhteisön jäsenet lähestyivät häntä juttuseuran toivossa. Useimmiten kollin rauhan häiritsijänä toimi Päivänsäde. Kharon ei oikeastaan ollut vaivautunut tutustumaan muihin yhteisön jäseniin sen koommin. Oli hän vaihtanut lähes jokaisen kanssa ainakin pari sanaa, mutta sen syvempää ystävyyttä ei kenenkään kanssa ollut kehkeytynyt.
Viime aikoina erakko oli ollut varsin hermoraunio. Päivänsäde ja Menninkäinen sekä heidän hulvaton seuransa raastoi kollin hermoja jatkuvasti, tai no lähinnä Menninkäinen. Kharon ja Päivänsäde tulivat kohtalaisen hyvin toimeen keskenään, ja naaras oli muuttunut vähemmän rasittavaksi viimeisten kuiden aikana. Edelleen Kharon tunsi inhoa itseään kohtaan aina, kun naaras oli häntä parempi jossakin, mutta kolli yritti vain niellä ylpeytensä ja kestää. Hän tiesi, että palkinto tulisi olemaan sen arvoinen, kun hän saisi nähdä Mesitähden kuolevan.
“Meillä on positiivisuutta arvostava linjaus täällä Keijukaisen orjapiirissä, joten aurinkoa naamatauluun sinä synkistelevä klaanikissan ketale, ettemme vallan joudu negatiivisuuden rappiolliseen kuiluun!” Mäihän suorastaan hervottoman hauska tokaisu sai Kharonin säpsähtämään. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut lähestyvää kissaa. Likaisenvalkean kollin kasvoilla oli vino, huvittunut virne tuon huomatessa Kharonin säikähtäneen.
"Kappas, sinähän ihan säikähdit. Ei sinun minua tarvitse pelätä", kolli hymähti. Kharonin ilme ei värähtänytkään. Mäihä ei tosiaankaan kuulunut hänen lempikissoihinsa, kolli oli itse asiassa sen listan loppupäässä.
"Älä yliarvioi itseäsi, se voi vielä koitua kohtaloksesi Mäyhä-hyvä", laikukas kolli tuhahti ilmeettömänä, mutta todellisuudessa hänen sisällään kuohui. Pelkästään Mäihän kasvojen näkeminen sai hänet ärsyyntymään, puhumattakaan siitä, kun kolli avasi suunsa. Mäihän suusta ei koskaan tullut yhtäkään viisasta sanaa, ainoastaan turhanpäiväistä jorinaa. Kharon ei kuitenkaan halunnut antaa Mäihälle iloa siitä, että tämä näkisi Kharonin suuttuvan. Siksi olikin parasta antaa takaisin samalla mitalla.
"Kaikki eivät ole luonnostaan tuollaisia ilopillereitä kuin sinä, Mäyhä", Kharon tokaisi, "mutta sinuna olisin enemmän huolissaan omasta jälkikasvustasi. Katso nyt pikku-Roskaa, eikö hän näytä aika yksinäiseltä? Pikkuparka on vaarassa syrjäytyä, kun edes oma isukki ei pidä hänelle seuraa." Kolli käänsi katseensa Mäihästä mustaan naaraspentuun, joka kökötti yksinään tilan toisessa nurkassa aivan kuten aina. Mäihä ei ollut kummoinen vanhempi, eikä Kharon ollut koskaan nähnyt tämän edes puhuvan jälkikasvulleen. Kharon miltei jopa sääli neljää pentua, jotka olivat syntyneet tähän julmaan maailmaan Mäihän pennuiksi

//Mäihä?

Keijukaisen sanat valoivat minuun lisää uskoa itseeni. Jos kasvattiemoni uskoi, että vain minä pystyin kukistamaan Mesitähden, niin sitten sen täytyi olla niin. Odotin jo kovasti sitä päivää, kun olisin viimein valmis kohtaamaan isäni - sen saastaisen klaanikissan - ja viemään hänen henkensä.
"Lähdettäisiinkö kävelylle? Tahtoisin kuulla tarkemmin, mitä kaikkea Kharon on opettanut sinulle", Keijukainen ehdotti, enkä mitenkään voinut kieltäytyä. Viime aikoina me kumpikin olimme olleet niin kiireisiä, ettemme juuri olleet ehtineet viettää aikaa yhdessä. Tämä olisikin mitä sopivin tilaisuus sille.
"Mennään vain!" mau'uin innostustani peittelemättä ja pomppasin tassuilleni. "Kun kuulet, mitä kaikkea osaan jo, alat varmasti itsekin olla sitä mieltä, että olen pian valmis suorittamaan tehtäväni!"
Keijukaisen kasvoille nousi hymyntapainen. Sen näkeminen sai minut hymyilemään entistä leveämmin.

Ulkona oli vielä valoisaa, vaikka alkoi olla jo myöhä. Hiirenkorvan tulon myötä päivät olivat pidenneet ja ilma muuttunut lämpimämmäksi. Olin itse ollut vielä niin pieni viime hiirenkorvan aikaan, etten ollut oikeastaan kokenut sitä. Tuntui niin voimaannuttavalta nähdä palaavien muuttolintuparvien lentävän kaksijalkalan yli ja värikkäiden pikkukukkien kasvavan katuja vierustavilla ruohokaistaleilla.
"Olen jo aika haka kulkemaan metsässä pelkän hajuaistin varassa. Siitä on kovasti apua, kun liikumme klaanien alueilla. Pystyn helpommin paikantamaan heidän leirinsä sijainnin", selitin Keijukaiselle samalla, kun kävelimme eräällä kujalla. Laskeva aurinko paistoi kauniisti nurkan takaa, ja loi pitkiä varjoja taaksemme.
"Olen jopa oppinut kiipeämään puihin, vaikka minun täytyy tunnustaa, että inhoan sitä", sanoin ja irvistin vähän. "Korkeat paikat eivät ole minun makuuni. Mutta onneksi olen tosi hyvä kaikessa muussa! Kuten taistelemisessa. Kharon on opettanut minulle paljon hyödyllisiä taisteluliikkeitä, joita metsäkissatkin käyttävät. Sekoittamalla niitä kujakissayhteisön omiin liikkeisiin meistä tulee taatusti voittamattomia!"
Huomasin puhuneeni jälleen enemmän kuin oli ollut tarkoitus. Keijukaista se ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan. Hän kuunteli selitystäni aidosti kiinnostuneen oloisena.
"Hei, onko sinulla mitään suosikkitaisteluliikettä? Voisimme kokeilla muokata sitä metsässä toimivammaksi", ehdotin hieman tunnustellen. Tiesin, mitä Keijukainen ajatteli metsässä ja siellä taistelemisesta, mutta toisaalta halusin myös, että naaras olisi yhtä hyvin varustautunut taisteluun kuin minä. Keijukainen oli varmasti kaksijalkalan kissoista mahtavin, mutta en silti halunnut riskeerata hänen henkeään. Mesitähti ei koskisi häneen kynnenkärjelläkään, kun minä olisin paikalla.

//Keiju?

Kun Nefiri lopulta kysyi, oliko Rubiinilla sisaruksia, hän ei voinut enää vältellä Safiirin ajattelemista. Oli vain reilua, että Rubiini kertoi jotain omasta menneisyydestään vastineeksi.
"On minulla", hän aloitti ja yritti parhaansa mukaan kätkeä epävarmuutensa puhuessaan. Hän piti naamallaan pirteän hymyn ja kääntyi selittäessään katsomaan muun partion suuntaan: "Minulla on sisko, Safiiri. Mekään emme näytä paljon toisiltamme: hänellä on kellanpunainen turkki ja syvänsiniset silmät."
Totta puhuakseen Rubiini oli vähitellen alkanut unohtaa, miltä sisko näytti. Välillä hän näki tätä unissaan, joissa he olivat yhä pentuja ja leikkivät yhdessä Ukon pirtin lattialla. Tulipalon jälkeen Rubiini oli joutunut käymään sisäistä kamppailua omien tunteidensa ja Silverin kertoman välillä - hänen tuntemansa Safiiri ei ikinä olisi lähtenyt noin vain ja jättänyt Rubiinia taakseen. Safiiri oli Rubiinin ainut elossa oleva sukulainen, ja siitäkin syystä Rubiinin oli ollut aluksi vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että naaras oli lähtenyt Byronin kanssa pois.
"Safiiri oli minun paras ystäväni. Hän oli myös hyvin rohkea ja suojeli minua kaikelta ikävältä. Joskus jos rikoin jotakin vahingossa, hän otti syyt niskoilleen, vaikka hänen ei olisi tarvinnut", Rubiinin ääni pehmeni hetkeksi, kun hän muisteli kuiden takaisia tapahtumia. Raastava ikävä iski samalla, ja se tuntui repivän hänen sydämensä paikoiltaan.
"Mutta ei hän loppujen lopuksi ollut kovin hyvä sisko", hän jatkoi ja kohautti sitten lapojaan vähättelevästi. "Minun on parempi sinun ja Silverin kanssa, kuin Safiirin ja Byronin. He jättivät minut, mutta te ette ikinä tekisi niin." Hän kääntyi katsomaan Nefiriä hymyillen.

//Nefiri?

Kävelimme kohti kaivamaamme pesäkoloa. “En tiedä mutta minun mielestäni voisin vaihtaa nimeni Höyheneksi”, sanoin ja katsahdin Jupiteria. Hänellä oli suu täynnä saaliitaan. “Se sopisi sinulle”, hän mumisi epäselvästi mutta ymmärsin hänen sanojensa tarkoituksen tarpeeksi selvästi. “Nyt kun päätimme olla ystäviä niin ajattelin kertoa sinulle tarinani ja sen kuinka jouduin tänne,” sanoin iloisesti. Laskimme saaliimme kasaan kolomme ulkopuolelle ja istuuduimme vastakkain. “Kaikki lähti siitä, kun ystäväni lähti kävelylle kanssani. Kävelimme ja juttelimme. Istuuduimme ukkospolun juurelle. Kai sinä tiedät mikä ukkospolku on? Sitten eteemme pysähtyi hirviö. Ystäväni lähti karkuun ja huusi minullekin, jotta lähtisin pakoon mutta jähmetyin. Kaksijalka nousi hirviöstään ja nappasi minut. Se vei minut moniin paikkoihin ja sitten tapasin sinut ja loput sinä tiedätkin”, kerroin miettien Lumikkoviistä. Minulla oli jo kova ikävä tätä. “Kaipaatko heitä?” Jupiter kysyi mietteliäänä. “Keitä?” kysyin hölmistyneenä. “Klaanitovereitasi ja klaaniasi tietenkin.” “Kaipaan… todella paljon”, sanoin hiljaa. Jupiter nojautui lähemmäs ja kosketti nenällään otsaani. “Minä olen nyt kanssasi”, hän sanoi lohduttavasti. Pakotin pienen hymyn kasvoilleni. Sisälläni velloi ikävä klaaniani kohtaan. Kaipasin eniten Huomenkyyhkyä mutta tietenkin muitakin ystäviäni ja tietenkin perhettäni eniten. “Olen sitten tästä lähtien pelkästään Höyhen”, sanoin hiljaa. En ollut menettänyt toivoani klaaniin takaisin löytämisen suhteen mutta halusin sulautua paremmin erakoiden maailmaan sen aikaa, kun täällä eläisin. “Höyhen sitten.” Jupiter nousi huolettomasti ja nappasi hiiren. Hän alkoi popsimaan sitä ja itse pötkähdin auringonläikkään makoilemaan.
//Jos haluut jatkaa saat Jupiteril :D

Loikkasin nopeasti pakoon pensaita. Turkistani repeytyi pieni pala, ja ulahdin kivusta. En tiennyt mitä tehdä. nopeasti pakoon pensaita. Turkistani repeytyi pieni pala, ja ulahdin kivusta. En tiennyt mitä tehdä. Kiskoin voimattomasti itseäni. Valahdin veltoksi. Raahauduin pensaasta ulos. "Tyhmä minä!"ärisin. "Jos olisin huomannut tämän, kaikki olisi hyvin!" Kiskoin itseni ulos pensaasta kokonaan. Näin harhakuvia siitä, kun synnyin. Näin emoni, isäni, ja sisarukseni. Kiskoin itseni pois unesta. Päähäni pälkähti hullu ajatus. "Älä tee sitä!" "Et pysty siihen!" huusi ääni sisälläni. "No sehän nähdään!" ajattelin raivoissani. Ryntäsin metsään. Kiipesin korkeaan puuhun. "Lopeta!" "Sinä olet heikko!" huusi ääni. "Enkä ole!" karjuin. Takajalkani lipsuivat liukkaalla puulla. Kiipesin ylemmäs. Puu narahti. Tartuin etutassuillani kiinni oksaan. Taivas oli kirkas. Loikkasin puusta alas. Kuului iso humahdus, ja olin mennyttä. Ruumiini lojui maassa monia päiviä. Siinä minä makasin, verisenä ja hylättynä. Turkkini lepatti tuulessa. En välittänyt. Tahdoin olla yksin ikuisesti. Olin elänyt vähän aikaa, mutta minua ei kiinnostanut. Olin yksin, ikuisesti.

Pujahdin saniaispensaikkoon. Höyhentassu kulki edelläni. "Tule!" Höyhentassu huudahti minulle. Kuljin hänen perässään tammipuiden välistä. "Älä mene tuonne!" varoitin ja nappasin Höyhentassusta hellän otteen. "Älä!" "Miksi?" Höyhentassun katse oli kysyvä. "Älä mene sinne!" huusin ja tajusin olla hiljaa. "Siellä asuu kissarankkuri." kuiskasin ja vilkuilin ympärilleni varovaisesti. "Kissa..mikä?" Höyhentassu kysyi. "Tule, niin näytän sinulle." naukaisin. Hiivin hiljaa kohti pientä mökkiä. Höyhentassu tuli perässäni. "Etkö ole nähnyt tätä ennen?" kysyin. "En." hän vastasi. Tajusin vasta hetken päästä nolostua. Eihän klaaneihin päästetty kissarankkuria! "Me kulkukissat ja erakot emme voi tuolle mitään." naukaisin. "Kyllä sitä on yritetty häätää, mutta suurin osa kissoista on joutunut sen mökkiin ja kuollut." Höyhentassu katseli minua vaitonaisena. Arvasin hänen miettivän tämän turvallisuutta. Tuijotin häntä hetken. Käänsin taas katseeni pieneen mökkiin. Sieltä kuului rapinaa ja iso kolahdus. "Minä luulin että se kissarankkuri on se joka vei meidät sinne paikkaan josta karkasimme." naukaisi Höyhentassu varovasti. "Ei, hän ottaa kissat kiinni ja ne muut antavat hänelle siitä hyvästä jotain kaksijalkojen juttuja." vastasin. Huomasin Höyhentassun yllättyneen katseen. "Minä en antaisi kenellekään mitään jos minut kaapattaisiin!" hän kuiskasi. "En minäkään." vastasin. "Vaikka eivät ne kaksijalat mitään pahaa sillä tarkoita." lisäsin. Hiivin lähemmäs mökkiä. Sieltä kuului tavallista hiirien rapinaa ja kolahtelua. "Onkohan se kotona?" kuului Höyhentassun kysymys. "En tiedä." vastasin. Loikkasin mökin ikkunalle. Hiiret juoksivat äkkiä piiloihinsa. Viitoin hännälläni Höyhentassua lähemmäs. Höyhentassu tassutti varovasti viereeni. Katselin sisälle. "Ei!" henkäisin äkkiä. "Mitä nyt?" Höyhentassun katse oli kysyvä. "Se tulee!" huudahdin. Loikkasin ikkunalta alas. Höyhentassu ryntäsi pensaikkoon. Rankkuri murahti ja lähti minua kohti. Juoksin nopeasti mökkiin. Rankkuri karjaisi ja juoksi mökkiin. Pujahdin uudestaan ikkunasta rankkurin näkemättä. Juoksin pensaikkoon ja pujahdin puiden välistä leiriimme. Kuulin jostain kaukaa rankkurin karjunnan. Hymyilin huvittuneena. "Höyhentassu!" ulvaisin. "Voit tulla." "Vaara on ohi." Höyhentassu pujahti puiden välistä. "Oletko kunnossa?" hän kysyi. "Olen minä." vastasin. "Entä sinä?" kysyin. "Joo." hän vastasi. "Hyvä sitten." naukaisin helpottuneena. "Se rankkuri ei ikinä löydä meitä!" ulvaisin iloisena. "Toivottavasti." Höyhentassu naukaisi. Hyppelehdin saalistamaan. Höyhentassu tassutti takanani. "Kuule Höyhentassu, minun olisi pitänyt kysyä tätä jo kauan sitten..." aloitin. Höyhentassu katsahti minuun. "Mitä?" hän kysyi. "Että, minkä takia sinä oikeastaan lähdit klaanistasi?" kysyin. Höyhentassu vaikeni. Hän vältteli katsettani ja vaikutti kiusaantuneelta. "Ei sinun tarvitse kertoa." naukaisin. Höyhentassu helpottui hiukan. "Saalistetaanko?" Höyhentassu kysyi. "Joo." vastasin. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui voimakas oravan haju. "Se on lähellä." ajattelin. Hiivin hitaasti ja hiljaa kohti oravaa. Huomasin Höyhentassun olevan myös oravan kimpussa. Hiivimme lähemmäs kunnes orava huomasi meidät. Orava päästi korkean äänen ja rynnisti puuhun. Höyhentassu ryntäsi oravan perään ja heitti sen alas puusta. Nappasin oravan nopealla iskulla. Hautasin sen maahan. Merkitsin sen pienellä oksalla. Höyhentassu oli saanut jo huomattua saaliinsa. Katselin, kun hän nappasi varpuselta niskat ja hautasi sen maahan. "Hieno nappaus." kehuin. "Kiitos." Höyhentassu vastasi. Loikin toisen saaliin luo. Kaivoin sen esiin. Nappasin sen hampaisiini ja lähdin kohti pientä leiriämme.

"Höyhentassu?"

En ollut mielissäni, kun Päivänsäde kertoi Kharonin olevan tyytymätön heidän kehitykseensä. Tummanharmaa naaras huomasi sen, ja jatkoi kertomalla, että entinen eloklaanilainen oli pilkunviilaaja. Päivänsäteen mukaan hän ja Menninkäinen olivat jo täysin valmiita kohtaamaan klaanikissat. Sen minä olin halunnutkin kuulla, mutta pieni epävarmuus kyti sisälläni. Luotin kyllä Päivänsäteeseen enemmän kuin kehenkään, mutta minä pelkäsin hänen puolestaan. Jos hän ei Kharonin mukaan ollut vielä valmis, ei ehkä olisi järkevää lähettää naarasta klaanikissojen raadeltavaksi.
"Ei nyt kuitenkaan hoppuilla", tokaisin kohdatessani Päivänsäteen katseen. Nuori naaras näytti hiukan pettyneeltä.
"Jos lähdemme metsäkissojen luokse ennen kuin olet oikeasti valmis, koko suunnitelma on vaarassa epäonnistua", sanoin, vaikkakin inhosin tätä odottelua. Vaikka halusinkin suunnitelman etenevän mahdollisimman nopeasti, en voinut riskeerata tyttäreni henkeä sen vuoksi. Pahimmassa tapauksessa palaisimme lopulta takaisin kaksijalkalaan tyhjin käpälin, ilman Päivänsädettä ja epäonnistuneen koston kanssa. En voisi ikinä antaa anteeksi, mikäli Päivänsäteelle sattuisi jotakin.
"Niin, mutta kyllä minä aivan pian olen valmis. Edes Kharon ei enää pärjää minulle, kun taistelemme metsässä", naaras kehuskeli ja nosti leukansa pystyyn. Tyttäreni sanat saivat pienen hymynkaltaisen virneen nousemaan kasvoilleni. Päivänsäde oli yksi ainoita kissoja, joka sai minut oikeasti hymyilemään.
"Aivan varmasti", hymähdin tyytyväisenä, mutta vakavoiduin sitten, "mutta Mesitähti ei ole Kharon. Mesitähti on kokenut taistelija, jota ei noin vain voiteta. Hän tappoi yhteisön johtajankin aikanaan noin vain, joten meidän ei pidä vähätellä hänen taitojaan. Mutta minä uskon, että sinä olet ainoa, joka voi kukistaa hänet." Päivänsäde kuunteli tarkkaavaisena, ja alkoi lopulta hymyillä tyytyväisenä. Tyrskytiikeri oli kertonut, miten tärkeä perhe oli Mesitähdelle. Tunnistaessaan Päivänsäteen tyttärekseen, hän ei varmastikaan voisi tappaa häntä, ei ainakaan heti.
"Lähdettäisiinkö kävelylle? Tahtoisin kuulla tarkemmin, mitä kaikkea Kharon on opettanut sinulle", ehdotin tyttärelleni. En edelleenkään luottanut täysin Kharoniin, vaikka hän oli osoittanutkin olevansa luottamuksen arvoinen. Hän oli kuitenkin syntyjään klaanikissa.

//Päivi?

Unikot ovat kukkia, jotka tunnistaa niiden kirkkaan punaisista sädelehdistä sekä pitkästä varresta. Ne kukkivat viherlehden keskivaiheilla, mutta niiden verholehdet putoavat melko varhain. Terälehdet suojelevat pidempään unikon arvokkainta osaa, siemenkotaa. Juuri siemenet tekevät unikosta mielenkiintoisen ja samalla hyödyllisen kasvin; siemenet helpottavat kipua ja ahdistusta sekä unen tuloa. Sormustinkukan terälehdet taas ovat kellomaiset ja vaaleanpunaiset - tosin muitakin värejä tavataan. Senkin tuottamat siemenet ovat merkittäviä, mutta ei niinkään niiden hyödyllisyyden vuoksi. Sormustinkukan siemenet ovat nimittäin myrkyllisiä: ne häiritsevät sydämen toimintaa ja voivat aiheuttaa kuolettavan myrkytystilan. Vaikka nämä kaksi kukkaa eroavat ulkonäöltään merkittävästi, niiden siemenet näyttävät kuitenkin hyvin samanlaisilta, mikä voi johtaa kohtalokkaaseen virheeseen. Unikonsiementen pallomaisesta rakenteesta ei harjaantunut silmä voi kuitenkaan erehtyä.
Siksi Härmä ei vastannut väärin, kun Kanerva pyysi häntä osoittamaan kahden kukan siemenistä myrkylliset. Hänellä oli ollut aavistus oikeasta vastauksesta heti nähtyään nuo pienet, huolellisesti tammen lehtien päälle asetellut keot. Kaiken varalta hän oli kuitenkin kumartunut lähemmäs analysoimaan niiden väriä, muotoa ja hienovaraista tuoksua. Kun hän koki olevansa varma vastauksestaan, hän tarjosi sen mentorilleen, joka nyökkäsi tyytyväisenä.
"Aivan oikein", naaraskissa naukui, "vaikka tietysti tuo kysymys oli sinulle helppo."
"Muistin virkistäminen ei ole koskaan pahasta", Härmä vastasi tyynesti, kiinnostunut katse myrkyllisissä siemenissä. "On parempi kerrata sama asia sadasti kuin erehtyä kerran - se voisi koitua kuolemaksi."
Kanerva nyökytteli tietäväisenä ja tarttui varovasti hampaillaan tammenlehteen, jonka päällä sormustinkukan siemenet lepäsivät. Härmä seurasi katseellaan mentoriaan, joka veti lehteä kohti läheistä puroa varoen, ettei yksikään päätynyt hänen kielelleen. Puron laidalla hän pyyhkäisi lehden tassullaan virtaavan veden armoille. Oli parempi, että siemenistä hankkiuduttiin eroon heti, kun niitä ei opetustarkoituksiin tarvittu. Jos joku tietämätön ja tarpeeksi utelias erakko olisi löytänyt ne, olisi hänelle käynyt huonosti.
Härmä keräsi pari tammenlehteä ja kääräisi unikonsiemenet turvaan niiden väliin. Niistä olisi hyötyä, vaikkei unikonsiemeniä tällä hetkellä lisää tarvittukaan. Ei siksi, että niitä olisi näihin aikoihin ylimäärin löytynyt - hiirenkorvan aikaan eivät monet kukat olleet vielä avanneet lehtiään. Heillä oli kuitenkin unikonsiemeniä paljon varastossa suhteessa siihen, kuinka usein niitä tuli käytettyä. Koska Härmä ja Kanerva liikkuivat kahdestaan eivätkä usein tavanneet apua tarvitsevia kissoja, yrttejä ei aivan älyttömiä määriä kulunut. Härmä ei kuitenkaan pitänyt niiden tuhlaamisesta, varsinkin kun hän muisti, miten vaikeata siementen kerääminen oli viime lehtisateena ollut. Siispä hän vei tammenlehtipakettinsa turvaan juurakon alla sijaitsevaan suojaiseen luolaan, missä kaksikko säilytti muitakin rohdoksiaan.
Kun Härmä asteli ulos varjoisasta luolasta, hän huomasi Kanervan istuvan erään puun alla katse mietteliäästi taivaalla. Kolli arveli mentorinsa ennustavan säätä pilvistä. Vaikka Härmä oli oppinut suunnilleen kaikki taitonsa Kanervalta, ei hän koskaan ollut omaksunut naaraan sään ennustamisen kykyjä. Nuorempana kolli oli arvellut Kanervan olevan oikeassa vain tuurin vuoksi, mutta kun aika kului ja naaras vaikutti olevan suunnilleen aina oikeassa, oli hänen hyväksyttävä, että pilviin tuijottelu ehkä tuotti tuloksia. Härmä toivoi, ettei Kanerva nähnyt taivaalla sateen merkkejä.
Hän oli tuntenut Kanervan hyvin pitkään, lähes koko elämänsä. Muistikuvat ajasta ennen häntä olivat alkaneet käydä sumeiksi, mutta hän tiesi niiden olevan tosia; noita muistoja oli jäljellä kuitenkin vain muutama. Hänen mielensä oli täyttynyt tiedolla yrteistä, erilaisista parannuskeinoista ja sairauksista, mikä kenties oli vienyt tilaa hänen tärkeiltä muistoiltaan. Toisaalta hän ymmärsi, että kissan vanhetessa myös muistot haalistuivat, eikä hän mitenkään voinut enää tuoda niitä takaisin monien kuiden päästä. Hän muisti kuitenkin edelleen emonsa lämmön ja rakkauden, joista hän oli saanut nauttia aivan liian lyhyen hetken. Hän muisti, miten paljon oli emoaan rakastanut ja miten onnellinen hän oli ollut.
Härmä inhosi sitä, että emon kuolema piirtyi hänen mielessään muistoistaan kaikista selkeimpänä, vaikka tavallaan oli siitä tyytyväinen. Hän ei koskaan unohtaisi naaraan elotonta ruumista, verta hänen vaalealla turkillaan tai lasittuneita, tyhjyyteen tuijottavia silmiä. Samalla se oli sekä siunaus että kirous. Joskus Härmästä tuntui, että kostonhalu oli ainoa asia, mikä piti hänet elossa.
Kanerva oli ilmestynyt hänen elämäänsä kutsumatta mutta tervetulleena. Vanhempi erakko oli löytänyt Härmän tämän emon ruumiin viereltä avuttomana ja kovin pienenä. Kanerva oli säälinyt harmaata kollia niin, että oli päättänyt ottaa tämän huolehdittavakseen. Näin Kanerva oli Härmälle kertonut, mutta kun Härmä oli hänen kanssaan elänyt monen monta kuuta, oli hän alkanut ihmetellä Kanervan päätöstä. Hän oli tutustunut sekä Kanervan lämpimään että kylmään puoleen, ja siihen, miten ne toimivat yhteistyössä muodostaen erakon vaikeaselkoisen persoonan.
Härmä tiesi Kanervan välittävän paljon, kenties enemmän kuin kukaan. Kanerva oli masentunut monta päivää, kun hän ei onnistunut pelastamaan jotakuta tuntematonta erakkoa. Härmä ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Kanervan tunteita, sillä vaikka hän ei tunteeton ollutkaan, ei hän kokenut mitään suuria tunteita jonkun ventovieraan kuolemasta. Hän kuitenkin ymmärsi välittävänsä Kanervasta enemmän kuin kenestäkään, joten väistämättä naaraan tuska heijastui häneen itseensäkin.
Koska Kanervalla oli niin tavattoman suuri sydän, oli Härmä ensin kuvitellut olevan kummallista, miten hän valitsi kulkea yksin - tai oli ennen Härmää valinnut. Kolli oli järkeillyt, että kissa, joka rakasti muita, sopisi parhaiten toisten ympäröimäksi. Kanerva ei kuitenkaan koskaan ilmaissut haluavansa muiden kissojen seuraa enemmän kuin lyhyiden tapaamisten verran. Hänellä oli ollut paljon tilaisuuksia siihen jo pelkästään sinä aikana, jonka Härmä oli hänet tuntenut. Monet kissajoukot olivat pyytäneet Kanervaa elämään kanssaan, sillä hänen kykynsä parantajana tunnettiin laajasti. Joka kerta Kanerva oli kieltäytynyt.
“Miksi et halua elää muiden kanssa?” Härmä oli kerran pentuna kysynyt, kun Kanerva oli jälleen torjunut erään erakkokolmikon. Naaras oli ollut pitkään hiljaa. Lopulta hän oli todennut sen olevan helpompaa. Tuolloin Härmä ei ollut ymmärtänyt asiaa ainakaan samalla tavalla kuin Kanerva. Tietysti oli helpompaa elää yksin, sillä silloin sai tehdä omat päätöksensä ja elää omilla ehdoillaan. Varttuessaan ja Kanervaan tutustuessaan Härmä oli tajunnut, että Kanervalle oli helpompaa elää kaukana muista kissoista, sillä erakon empaattisuus olisi koitunut hänen kohtalokseen. Kanerva ei halunnut kiintyä muihin kissoihin, sillä menetys olisi sattunut liikaa.
Härmä ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi hän oli erityinen. Hän ei ymmärtänyt, miksi Kanerva oli valinnut juuri hänet toverikseen. Ehkä syynä oli ollut pentuikäisen Härmän avuttomuus ja säälittävyys, mutta avuttomampia ja säälittävämpiä kissoja he olivat valitettavasti tavanneet myöhemminkin yhdessä kulkiessaan. Härmä oli päätellyt, että ehkä Kanervalla oli vain käpälät täynnä töitä hänen kanssaan, eikä siksi välittänyt ottaa muita suojateikseen. Joka kerta Härmä tyytyi samaan epävarmaan vastaukseen: hän oli yksinkertaisesti poikkeus. Poikkeus, jota Kanerva ehkä katui, ehkä ei.
“Huomenna sataa”, Kanerva totesi ja herätti Härmän ajatuksistaan. “Ja kunnolla sataakin.”
Härmä siirsi katseensa taivaalle, mutta ei nähnyt sitä mitä ikinä Kanerva oli nähnytkään.
“Aivan”, harmaa kollikissa vastasi välinpitämättömästi. Härmä toivoi, että tämä olisi yksi niistä harvoista kerroista kun Kanerva oli väärässä. Paljoa hänellä ei optimistisuutta kuitenkaan ollut.
Kun Härmä ja Kanerva viimein nousivat puun alta istuskelemasta, oli aurinko jo laskemassa. Kanerva nautti näistä vaitonaisista hetkistä, eikä Härmää haitannut istua naaraan kanssa hiljaisuudessa - se ei koskaan tuntunut painostavalta, vaan pikemminkin rauhoittavalta. Kanerva venytti selkäänsä noustessaan seisomaan ja asteli sitten yrttivaraston luo. Sinne he olivat jättäneet myös eilen kiinni saadut pari hiirtä. Metsästyksessä ei kumpikaan kissa erityisesti loistanut, mutta hyvin harvoin he joutuivat menemään nukkumaan nälkäisinä.
“Hyvin opiskeltu tänään”, Kanerva kehui laskiessaan toisen hiiristä Härmän eteen. “Ei minulla enää paljoa olekaan sinulle opetettavaa.”
Härmä kumartui hiirensä puoleen hiljaisena. Kanervan mielestä hän siis läheni koulutuksensa loppua. He kumpikin tiesivät, mitä se merkitsisi. Olikin kummallista, että naaras toi asian esille; ehkä hän oli unohtanut lupauksensa.
“Olenko siis tullut mielestäsi tarpeeksi vahvaksi?”
Härmä ei kohottanut päätään ateriansa puolesta, mutta katsoi Kanervaa terävästi silmiin. Hän ei hyväksyisi mentoriltaan välttelevää vastausta, ei tällä kertaa. Härmä oli mielestään odottanut jo aivan liian kauan, eikä hän antaisi Kanervan paeta keskustelua enää.
Kanerva oli pitkään hiljaa, mutta ennen kuin Härmä ehti toistamaan kysymystään, naaras viimein vastasi.
“Ehkäpä viimein olet”, iäkkäämpi erakko sanoi huokaisten. Härmä kohotti hämmentyneenä päätään. Määrätietoisuudestaan huolimatta hän ei ollut tosissaan uskonut Kanervan myöntyvän. Hän oli esittänyt naaraalle saman kysymyksen lukemattomia kertoja, aina pennusta asti. Kun Kanerva ei milloinkaan antanut tyydyttävää vastausta, olivat Härmän kyselyt ajan myötä vähentyneet - mutta silloin kun hän kyseli, oli sillä paljon enemmän painoa. Nyt Härmästä oli Kanervan silmissä kasvanut tarpeeksi voimakas. Tai ehkä hän olikin ollut sitä jo pitkään, mutta naaras ei vain ollut uskaltanut antaa vastaustaan.
“Kerro sitten”, Härmä sanoi hilliten innokkuutensa vain vaivoin. Hiiri makasi maassa unohtuneena. “Kuka tappoi emoni?”
Kanerva huokaisi jälleen ja kuulosti Härmän korvaan väsyneemmältä kuin koskaan. Kolli ei kuitenkaan välittänyt Kanervan tuntemuksista asiaan liittyen. Hän ymmärsi kyllä, että naaras halusi suojella häntä. Ehkä Kanerva myös toivoi, että Härmä löytäisi elämälleen jonkin muun tavoitteen. Noilla seikoilla ei kuitenkaan ollut väliä.
Kanerva katsoi Härmää jälleen pitkän hetken. Kollikissa olisi halunnut kääntää silmänsä muualle Kanervan pistävän katseen alta, mutta hän pakotti itsensä kohtaamaan sen vakaana. Viimein ruskea naaras nousi paikaltaan ja kääntyi makuusijansa suuntaan.
“Se jääköön huomiselle”, Kanerva naukui välttelevällä äänensävyllä, joka sai Härmän näkemään punaista. Jos Kanerva olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän jo puolivälissä matkaa tuonpuoleiseen.
“Ei”, Härmä murahti ja tempaisi itsensä jaloilleen marssien sitten mentorinsa perään. Hän astahti päättäväisesti Kanervan eteen ja tunsi vihansa edelleen yltyvän, kun kissa ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.
“Sinä lupasit”, kolli murisi silmät siristettyinä. “Et voi enää vältellä asiaa. Olen odottanut koko elämäni.”
Kanerva kohotti katseensa maasta ja Härmä hätkähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin voimakkaita tunteita naaraan vihreissä silmissä. Kanerva kuitenkin piti nuo tunteet kurissa, ja hänen äänensä kuulosti yhtä tasaiselta ja hillityltä kuin aina.
“Sitten kykenet varmaan odottamaan vielä yhden yön.”
Naaras hymyili, mutta ilme näytti väkinäiseltä. Härmä tuijotti mentoriaan yrittäen päättää, pitäisikö hänen pakottaa tieto ulos vai luovuttaa. Lopulta hän päätyi jälkimmäiseen ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Hän tiesi, että tulisi huomenna katumaan tunteenpurkaustaan, eikä halunnut enää pahentaa tilannetta pelottamalla Kanervaa entisestään.
“Selvä sitten”, Härmä huokaisi astellessaan omalle makuusijalleen. “Toivottavasti olet valmis heräämään aikaisin.”
Kanervan hymy näytti jo aidolta, kun naaras katsoi kasvattinsa suuntaan.
“Minä kyllä olen. Sinusta en olisi aivan yhtä varma.”
Härmä tuhahti, mutta ei ollut enää vihainen. Miten hän olisi voinutkaan olla, kun huomenna koittaisi se päivä, jota hän oli koko elämänsä odottanut? Aina siitä saakka, kun hänen emonsa oli kuollut ja Kanerva oli löytänyt hänet. Kostonhimo oli ainoa asia, joka tuntui vakiolta Härmän elämässä. Hän oli ehkä kasvanut ja muuttunut kissana, mutta Härmä ei ikinä unohtaisi tarkoitustaan tässä maailmassa. Hän tappaisi emonsa murhaajan, vaikka tappaisi samalla itsensä. Joskus hän säikäytti itsensä ajattelemalla, että ehkä olisi valmis uhraamaan Kanervankin.
Kanerva ei kuitenkaan koskaan asettuisi hänen tavoitteensa tielle, siitä Härmä oli varma. Kanerva oli itse asiassa avain tavoitteen saavuttamiselle: hän tiesi, kuka Härmän emon oli tappanut. Monen monta kuuta sitten, kun Härmä oli ensimmäistä kertaa kysellyt tuon kissan nimeä, Kanerva oli asettanut ehdon vastauksen saamiselle. Härmästä pitäisi tulla tarpeeksi vahva, jotta voisi kohdata tuon kissan ja selvitä hengissä. Muuta ei Kanerva vaatinut.
“Hän on klaanikissa.”
Härmä oli ollut lähellä saada unen päästä kiinni, kun Kanervan kuiskaus herätti hänet täysin valveille.
“Klaanikissa?”
Hän oli kuullut klaanikissoista. He elivät aivan erilaista elämää kuin vapaana kulkevat erakot, he nimittäin elivät suuremmissa yhteisöissä, klaaneissa. Paljon enempää ei Härmä sitten tiennytkään.
“Niin”, Kanerva vastasi haukotellen ja painoi kuononsa syvemmälle sammaliin. “Kerron huomenna mistä heidät löydät. Ja kuka tarkalleen on kyseessä. Nyt nukkumaan.”
Härmä ei jaksanut enää väitellä naaraan kanssa, vaikka häntä ärsyttikin, miten tämä oli herättänyt hänen kiinnostuksensa juuri ennen kuin uni ehti tulla. Nyt kun hän tiesi tämän verran, ei Härmä ollut ollenkaan varma, saisiko unta koko yönä. Hänen mielensä tulvi erilaisista kysymyksistä ja suunnitelmista tuon kissan varalle. Lopulta hän kuitenkin tunsi unen olevan voitolla, ja joutui luovuttamaan tämän taistelun.

Härmä heräsi vesisateeseen. Kollin turkki oli jo märkä, kun hän sai kammettua itsensä ylös vetisestä maasta ja suojaan yrttivarastoon. Kanerva oli valitettavasti ollut oikeassa, ja Härmä sätti itseään siitä, ettei ollut älynnyt asettua sateen varalta nukkumaan juurakon suojaan. Ajatus hänen mentoristaan sai Härmän tajuamaan, että hän oli unohtanut kokonaan herättää naaraan. Katuvaisena hän kurkisti juurien välistä harmaaseen ulkomaailmaan vain huomatakseen, ettei Kanervaa näkynyt missään. Hänen makuualusensa lepäsivät maassa tyhjinä vettä keräämässä. Yrttivarastossakaan naaraasta ei näkynyt jälkeäkään, kun Härmä nopeasti katsahti ympärilleen. Härmä päätteli, että Kanerva oli lähtenyt jo aikaisin metsästämään tai etsimään yrttejä, ja palaisi pian sateen ajamana kotiin.
Eilisen keskutelun muistettuaan Härmän olo muuttui kuitenkin levottomaksi. Hän oli kärsimätön kuulemaan Kanervalta tiedon emonsa tappajasta, eikä mielellään olisi odottanut hetkeäkään. Illalla ennen nukahtamistaan hän oli ehtinyt jo suunnittelemaan, miten tänä aamuna lähtisi matkaan klaaneja etsimään. Kanervalla ei selvästi ollut kiire.

Ajan kulua oli vaikeata arvioida auringon ollessa piilossa pilviverhon takana. Härmästä tuntui, että hän oli odottanut Kanervaa jo oudon kauan, vaikka ei voinutkaan olla asiasta varma. Yrttien etsiminen tai riistan metsästäminen ei yleensä vienyt Kanervalta näin paljoa aikaa. Kaiken kukkuraksi sade ei ollut hellittänyt. Kanervan olisi pitänyt jo palata takaisin.
Oli kaksi syytä, miksi naaraalla kesti näin kauan. Joko hän oli löytänyt jonkin erityisen kiinnostavan kasvin, jota yrttimestari oli jäänyt tutkimaan. Toinen vaihtoehto oli, että jotain oli sattunut. Astellessaan ulos yrttivaraston suojasta Härmä toivoi kovasti, ettei kyseessä olisi jälkimmäinen tapaus.
Härmä haisteli ilmaa Kanervan hajujäljen varalta, mutta joutui toteamaan, että sade oli peittänyt sen tehokkaasti. Mudan ja kosteuden tuoksut hallitsivat ilmaa, ja jopa hyvän hajuaistin omaavalla Härmällä oli vaikeuksia erottaa Kanervan tuttua hajua. Hänen ei auttanut kuin ottaa summittainen suunta. Härmä toivoi, että tunsi Kanervan jo niin hyvin, että alitajuisesti valitsisi naaraan kanssa saman reitin.
Kanervaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Härmä kiersi kaikki heidän tutut yrttiapajansa sekä metsästyspaikkansa, mutta ei kohdannut Kanervasta viiksikarvaakaan. Välillä hän huuteli mentorinsa nimeä, vastausta ei vain kuulunut. Kun ilta alkoi hämärtyä, Härmä päätti luovuttaa etsinnässään ja palata heidän leiripaikalleen. Todennäköisesti Kanerva oli palannut takaisin; sade ei ollut vieläkään lakannut.
Härmä kuitenkin tunnisti toivonsa epäaidoksi. Hänen vatsassaan tuntui ikävä, raskas tunne. Jokin tuntui olevan pielessä. Lähestyessään leiriä Härmä ei edes tiennyt, halusiko palata sinne. Häntä pelotti, että tuo outo aavistus oli oikeassa, eikä Kanervaa näkyisi sielläkään. Hän kuitenkin järkeili, että naaraan oli pakko olla leirissä: missä muuallakaan hän voisi olla? Eivät kissat noin vain kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Härmän leirin lähestyessä kasvanut toiveikkuus sammui kuitenkin nopeasti, kun hänen pelkonsa kävi toteen. Nuori erakko katseli ympärilleen heidän leiripaikallaan, joka näytti aivan yhtä tyhjältä kuin aamulla. Ei Kanervaa. Eikä edes pientä vinkkiä siitä, mihin hän oli kadonnut.

Härmä heräsi seuraavana aamuna toiveikkaana mutta jännittyneenä. Sade oli lakannut, ja vaikka Härmä ei taikauskoinen ollutkaan, hän uskoi sen olevan hyvä enne. Harmaa erakko kömpi ulos juurakosta, johon oli edellisestä yöstä oppineena vetäytynyt nukkumaan. Kirkas auringonpaiste auttoi ympäristön hahmottamisessa, mutta Kanervasta ei edelleenkään näkynyt vilaustakaan. Härmä päätti jälleen kiertää samat paikat kuin edellisenä päivänäkin. Kanerva oli tosiaan lähtenyt kauas yrtin etsintään.

Kului päiviä ja kuukin ehti täyttyä Kanervan poissaollessa. Joka aamu Härmä oli herännyt hiukan vähemmän toiveikkaana kuin edellisenä. Hän oli kiertänyt metsän perusteellisesti läpi ja käynyt joka päivä yhä kaueampana leiristä Kanervaa etsimässä, täysin tuloksetta. Härmä tunsi epätoivon ja ikävän lähellä, aivan pinnan alla, mutta hän ei voinut antaa niiden ottaa valtaa. Hänen oli keskityttävä löytämään Kanerva. Kanerva oli avain kaikkeen.
Eräänä pilvisenä aamuna Härmä viimein luovutti etsinnöissään. Kanerva ei enää ollut täällä. Hän oli joko lähtenyt pois, mitä Härmä ei pitänyt kovin todennäköisenä, tai sitten hänet oli kaapattu. Härmällä ei ollut aavistustakaan Kanervan olinpaikasta, mutta jossakin kaukana se oli. Kenties kauempana, kuin hän ja Kanerva olivat koskaan yhdessä käyneet.
Tuona aamuna Härmä teki myös päätöksen: hänen oli jätettävä nämä seudut. Hän ei enää voinut jäädä odottelemaan Kanervaa, sillä Kanerva ei syystä tai toisesta ollut palaamassa, ainakaan hetkeen. Kenties joku toinen kissa olisi jäänyt aloilleen naarasta odottamaan, mutta Härmälle se ei ollut sopiva ratkaisu. Kanerva saattaisi palata jonain päivänä, mutta Härmä mieluummin ottaisi ohjat omiin tassuihinsa ja etsisi tämän itse. Samalla hän kenties löytäisi nuo klaanit joista hän oli kuullut, ja saisi niiden kautta tietoa emonsa tappajasta.
Auringon kohotessa huippuunsa Härmä oli jo pakannut mukaansa tärkeimmät yrttinsä siististi tammenlehtiin käärittyinä. Niiden mukana kuljettaminen ehkä hidastaisi hänen tahtiaan, mutta Härmä oli elänyt yrttien kanssa niin kauan, ettei enää pärjännyt ilman niitä. Hän ei voinut tietää, kuinka pitkä tämä matka tulisi olemaan. Ehkä Kanerva oli palaamassa ja Härmä kohtaisi hänet heti leiristä ulos astuttuaan. Ehkä hän ei koskaan löytäisikään Kanervaa. Erakko päätti karistaa tuon ajatuksen mielestään ja puristi yrttejään tiukemmin leukojensa välissä.
Joka tapauksessa rohdokset lähtisivät mukaan. Ne olivat olleet Kanervan lisäksi ainoa turva, jota hän oli koskaan maailmassa tuntenut, eikä hän jättäisi niitä noin vain taakseen. Lisäksi hän ja Kanerva olivat viettäneet kuita yrttivarastoaan kerätessään. Olisi ollut työn tuhlausta olla ottamatta ainakin osaa varastosta mukaan.
Härmä vilkaisi vielä kerran puun juurakon yrttivarastoa ja Kanervan tyhjää makuusijaa, ja lähti sitten astelemaan oikeaksi arvelemaansa suuntaan.

Höyhentassun kysymys sai Jupiterin hieman yllättyneeksi. Hän oli luullut, että naaras vihaisi häntä. Jupiterin ei tarvinnut miettiä kauan. "Kyllä." "Tästä lähtien me olemme ystäviä." naukaisivat Jupiter ja Höyhentassu yhteen ääneen. "Mutta varokin sanomasta minua kotikisuksi toista kertaa!" Jupiter huudahti pilke silmissään. "Minä lupaan." naukaisi Höyhentassu. Jupiter käpertyi vuoteelleen kerälle. Höyhentassu laskeutui ja katsahti häneen. "Oletko syönyt mitään tänään?" kysyi Höyhentassu. "En, paitsi niitä nappuloita." naukaisi Jupiter. Höyhentassu loi häneen yllättyneen katseen. "Eivätkö ne sinun mielestäsi ole oikeaa kissanruokaa?" kysyi Höyhentassu yllättyneen oloisena. "Ovathan ne." vastasi Jupiter. "Ei niillä kyllä nälkä lähde." Jupiterin vatsa murahti. "Selvästikin." Höyhentassu sanoi hieman kiusoittelevasti ja huiskaisi Jupiteria hännällään. Tuuli puhalsi lempeästi pesään. Jupiter laittoi silmänsä kiinni ja nukahti. Kun Jupiter heräsi, oli päivä jo pitkällä. "Miten sinä nyt noin pitkään nukuit?" kysyi Höyhentassu. "Minä olen jo saalistanutkin!" Jupiter katsahti hämmästyneenä ulos. Aurinko paistoi korkealla puiden yläpuolella. "Minä en ole nukkunut pitkiin aikoihin." naukaisi Jupiter. "Joskus jopa kuita." Höyhentassun silmät levisivät hämmästyksestä. "Oikeasti?" kysyi Höyhentassu. Jupiter nyökkäsi. Jupiter loikkasi ulos vuoteestaan ja katseli Höyhentassun saaliita. "Mistä sinä nuo löysit?" kysyi Jupiter. "Tuolta metsästä." vastasi Höyhentassu. Jupiter haukkasi oravaa. Höyhentassu söi myyrää. "Mitä luulet, etsivätköhän ne kaksijalat meitä?" kysyi Jupiter. "Varmaankin." naukaisi Höyhentassu. "Niillä on sitten kova työ etsiä." naukaisi Jupiter huvittuneena. "Ja vaikka löytäisivätkin, niin eivät ne kiinni saa!" Höyhentassu katseli Jupiteria huvittuneena. Jupiter loikkasi puuhun. Hän kiipesi sen ylimmälle oksalle ja loikkasi alas. Kuului iso tömähdys ja hiekka pöllysi. Höyhentassu katsoi melkein järkyttyneenä Jupiteria. Jupiter tassutti Höyhentassun luo. "Sattuiko sinuun?" kysyi Höyhentassu. "Ei!" Jupiter huudahti. "En kai minä olisi muuten hypännyt." "Et kai." Höyhentassu naukaisi. "Vaikutat hieman Nupputassulta." naukaisi Höyhentassu. "Ahaa." "Kuka hän on?" Jupiter kysyi. "Eräs oppilas vain." vastasi Höyhentassu. Jupiter ei vieläkään tajunnut mutta ei halunnut kysyä. Jupiter pudisteli turkkiaan. Hiekanjyviä lenteli ympäri heidän pienelle leirilleen. Jupiter pujahti sananjalkoihin. "Lähdetäänkö?" Jupiter kysyi.

//Höyhentassu?

Puh kanniskeli suussaan pientä pehmopalloaan, joka oli hänen lempilelunsa. Kolli heitti pehmopallonsa ilmaan ja pallo vieri lipaston alle. Kolli ryntäsi pallon perässä puisen huonekalun alle ja läpsäisi pallon lipaston alta. Puhin kynnet rapisivat lattiaa vasten, kun hän juoksi pallonsa perässä. Puh oli juuri valmistautumassa hyppyyn, kunnes hänen ihmisensä nosti Puhin syliin. Kollikissa ähkäisi, mutta katsoi sitten omistajaansa hymyillen. Puh naukui ja kehräsi ihmiselleen. Kollin viikset vapisivat, saisiko hän jopa herkkuja? Puhin ihminen antoi kissalleen muutaman namin ja silityksen, kunnes laski kermanvärisen kissan takaisin lattialle. Puh pyöri hetken ihmisensä jaloissa, kunnes kollin omistaja virkkoi jotain ja lähti huoneesta. Puh katsoi toisen perään hetken, kunnes muisti pallonsa. Kuitenkin hiljainen nauku keskeytti hänet. Naukuja oli Tihku.
"Puh! Oletko täällä?" Tihku kysyi hiljaa ja Puh vilkaisi pallonsa perään, kunnes tallusteli sitten ilman palloaan ystävänsä luokse.
"Mitä asiaa Tihku, hih?" kollikissa naukui iloisesti ja katseli myös ympärilleen toisen tehdessä samoin. Sitten hän tajusi, ettei kolli ollut ennen käynyt hänen talossaan sisällä. Puh oli juuri kutsumassa naaraan sisälle, kunnes tuo naukui kysymyksensä ilmoille.
"Mentäisiinkö Nasun luo, ja pyydetään opettamaan ihmistä?" Tihku kysyi hymyillen hiljaisella äänellä ja kermanvärinen kissa nyökkäsi välittömästi. Hän kävi Nasun luona oikeastaan päivittäin, sillä halusi viettää kaiken aikansa parhaan ystävänsä kanssa.
"Mikäpä ettei, tule! Mennään jo, Nasu opettaa meitä taatusti mielellään", Puh naukui ilahtuneena toisen ehdotuksesta ja odotti, että Tihku peruutti luukusta takaisin ulkoilmaan. Puh tallusteli sitten luukusta ulkoilmaan ja tunsi auringon lämmittävän lempeästi lyhyttä turkkiaan.
"Sinähän taisit joskus käydä Nasun luona? Muistatko, ensimmäisenä päivänäsi täällä? Me taisimme silloin käydä tervehtimässä Nasua!" Puh naukui muistaessaan muiston. Kolli ohjasi toisen Nasun kotitalolle ja tassutteli tottuneesti luukusta sisälle.
"Odota sinä tässä, minä käyn etsimässä Nasun", Puh naukaisi, sillä tiesi ettei Nasu ei pitänyt yllätyksistä. Puhin kynnet rapisivat lattiaa vasten hänen juostessa kohti Nasun kissanpuuta.
"Nasu? Nukutko sinä?" Puh kysyi lempeällä äänellä ja kurkkasi kissanpuun pesään, jossa karvaton kissa makoilikin. Nasu säpsähti hereille, mutta huomatessaan Puhin, hän rentoutui.
"Puh, mistä sinä siihen tupsahdit? Mutta ei, en nuku enää. Sinä herätit minut", Nasu takelteli, mutta hymyili kuitenkin ystävälleen. Puh naurahti ja pukkasi pienikokoista kissaa varovaisesti.
"Tihku tuli käymään ja hän haluaisi oppia puhumaan kaksijalkaa. Minäkin haluaisin, voisitko sinä opettaa meitä? Osaat sitä niin hyvin!" kolli naukui ihailua äänessään ja sai Nasun hautaamaan naamansa tyynyynsä. Kolli ei ollut tottunut kehuihin eikä osannut ottaa niitä kunnolla vastaan.
"A-ai osaan? No-no kiitos nyt vain, arvostan sanojasi. Mutta että opettaa? E-en ole varma osaanko", Nasu sopersi, mutta Puh laski tassunsa rauhoittavasti naaraan selän päälle.
"Osaat sinä, olet mahtava ja minun paras ystäväni! Tulethan?" Puh aneli ja katsoi toista haikeasti. Nasu empi selvästi hetken, mutta nousi lopulta tassuilleen. Puh peruutti pesästä ja hymyili Nasulle.
"Tulehan, Tihku odottaa jo!" Puh naukui hyväntuulisena ja kaksikko tassutteli Tihkun luokse. Nasu katseli Tihkua aika arasti ja pysytteli selvästi taka-alalla.
"Tihku, mistä sinä haluat aloittaa?" Puh kysyi ja jäi odottamaan Tihkun vastausta. Kolli tiesi, että Nasu puhui sujuvaa kaksijalkaa, joten karvaton, pieni ystävä voisi opettaa lähes mitä vain hyödyllistä!

//Tihku?

Järkäleloikka kohotti kulmiaan Tyrskytiikerin miettiessä vastausta hänen kysymykseensä. Sisimmässään kolli pelkäsi naaraan vastausta ja helpottui, kun toinen ei tiennyt. Kollilla ei ollut vielä selvää suunnitelmaa jatkolle. Tyrskytiikeri jatkoi sitten:
"Kaipa se selviää aikanaan. Sitä paitsi, emmehän voi edes tietää, onnistummeko kukistamaan Mesitähteä. Saatamme ihan hyvin kaikki epäonnistua surkeasti yrittäessä ja kuolla."
Järkäleloikka katsoi ystäväänsä vakavana, toisen vastaus oli karu, mutta aivan oikea. Mesitähdellä oli suojana kokonainen klaani täynnä taistelutaitoisia kissoja. Heidän olisi saatava joukkoihinsa enemmän kissoja tai sitten vain kehitettävä suunnitelmaa.
"Niin...", Järkäleloikka mutisi ja räpäytti silmiään.
"No, ei synkistellä sitä nyt liikaa", Tyrskytiikeri tokaisi sitten ja nousi seisomaan. Järkäleloikka nappasi käärmeen leukoihinsa, sillä hän kyllä aterioisi tämän. Sanoisivat muut mitä hyvänsä.
"Tähtiklaani yksin tietää, mitä tulee tapahtumaan", Tyrskytiikeri lisäsi vielä ja kollin sanat saivat tummaturkkisen kissan hämmästyneiksi. Mikä ihmeen Tähtiklaani, oliko klaaneja enemmänkin? Entisen kuolonklaanilaisen silmiin tuo klaani kuulosti hänestä oudolta ja asia jäi hieman vaivaamaan Järkäleloikkaa. Kollikissa lähti vaitonaisena ystävänsä perässä kohti yhteisön majapaikkaa.

Oli kulunut jo jonkinmoinen tovi siitä, kun kaksikko oli nujertanut erakot kujakissayhteisön alueelta. Se oli lisännyt katupartioiden määrää, jotta taistelutilanteet eivät pääsisi toistumaan. Järkäleloikka suki takakäpäläänsä pienessä hiljaisuudessa, sillä osa kissoista oli lähtenyt jo partioimaan. Järkäleloikka nautti siitä, että pesässä ei ollut kovinkaan montaa kissaa. Tummaturkkinen sukaisi etukäpäläänsä ja havahtui, kun hän huomasi Tyrskytiikerin nostaneen päätään. Raidallinen kissa vaikutti hämmentyneeltä, olikohan toinen nähnyt painajaista tai muuta kurjaa unta? Järkäleloikka sukaisi vielä muutaman kerran turkkiaan, joka oli mennyt pörröön unien jäljeltä.
"Huomenta, unikeko", Järkäleloikka murahti ja keskeytti sukimisensa. Hän nousi ylös ja tassutteli jurona ystävänsä luokse. Tyrskytiikeri toivotti myös huomenet ja haukotteli sanojensa päätteeksi. Kollin suusta pääsi huvittuneen kuuloinen tuhahdus.
"En kai minä nyt niin pitkään nukkunut", Tyrskytiikeri maukaisi ja venytteli etukäpäliään.
"Vai?" raitaturkki varmisti sinisilmäiseltä kissalta, joka tuhahti.
"Nukuit, suurin osa kissoista on jo partioimassa tai etsimässä meille syötävää", Järkäleloikka totesi huvittuneena.
"Mikä se Tähtiklaani on? Joku toinen klaaniko?" Järkäleloikka kysyi suorasukaisesti ja räpäytti silmiään. Hän halusi tietää ja toivoi, että Tyrskytiikeri osaisi vastata hänen kysymykseensä. Pieni uteliaisuus kipinöi erakon sisällä, kun hän katsoi Tyrskytiikeriä odottavaisena. Odottaessaan toisen vastausta Järkäleloikka sukaisi muutaman kerran paksua häntäänsä ja kääntyi sitten taas Tyrskytiikerin puoleen.

//Tyrskyli? ;)

"Kuka sinä olet?" kysyin melkein sihisten. "Olen Jupiter, ja nuo hirveät kaksijalat toivat minut tänne!" kollikissa murisi. Otin hieman etäisyyttä toiseen. "Minä olen Höyhentassu,” naukaisin karvat hieman tasoittuen. "Eli klaanikissa siis?"Jupiter kysyi. "Niin," Myönnyin hieman epäluuloisena. Jupiter nyökkäsi. Kolli tassutti kaksijalkaa kohti. Kaksijalka kumartui Jupiterin viereen ja silitti hänen turkkiaan. Jupiter kehräsi, mikä tuntui hieman oudolta koska en ollut ennen nähnyt kissan olevan noin iloinen kaksijalan kosketuksesta. Kaksijalka nappasi kotikisunnappuloita ja kaatoi niitä ruualle tarkoitettuun kippoon. Jupiter tassutti niitä kohti ja maistoi yhtä. "Oletko sinä syönyt näitä ennen?" kysyin varovaisesti. "Tottakai minä olen," Jupiter maukui ja nappasi nappuloita suuhunsa. Kun olimme syöneet kaamean makuisen ruuan, Jupiter loikkasi erään tavaran päälle. Hän pujahti sen aukosta sisään ja loikkasi ulos. Jupiter katsahti minuun. Katsoin epäilevästi takasin. Yrtin olla mahdollisimman varovainen kollin suhteen. Jupiter hyppäsi nopeasti sivuun, kun kaksijalka kurottautui ottamaan hänestä kiinni. Kaksijalka nappasi Jupiterin kiinni ja kantoi hänet häkkiin. "Ei!" Jupiter huusi ja kynsi kaksijalkaa. Kaksijalka ulvaisi ja heitti Jupiterin pois. Jupiter kiepahti ympäri nopeasti kun toinen kaksijalka ryntäsi häntä kohti. Jupiter loikkasi korkealle. Hän ponkaisi kaksijalan päältä kohti häkkiä ja sujahti nopeasti sisään. Jupiter työnsi muutaman nappulan oven väliin. “Tule!” huusin ja kuulin, kun kissa tömähti maahan. Pinkaisimme pakoreitilleni ja ahtauduimme puun siloteltujen oksien välistä vapauteen. Juoksimme yhdessä kunnes olimme niin väsyneitä ettemme pystyneet jatkamaan. Huohotin raskaasti. “Sinusta taitaa sitten olla juoksemaan, senkin kotikisu!” maukaisin syyttävästi. “En ole kotikisu,” Jupiter sanoi hieman kylmästi ja kulmat kurtussa. Värisin pelosta. “Mennään metsään suojaan,” sanoin hiljaa. Jupiter nyökkäsi ja lähdimme tassuttamaan metsää kohti. Pian olimme suojassa puiden alla. Aloin kaivamaan pensaan alle hieman lisää tilaa jotta vanha ketunpesä sopisi paremmin pesäksi. Jupiter oli käynyt keräämässä sammalia. Asettelimme makuusijat itsellemme. “Pidämmekö nyt yhtä?” kysyin hymyillen varovaisesti. Tekisin mitä vain, jotta saisin tuon kollin ystäväkseni. Olin ensin ollut epäluuloinen mutta tuntemus kollin hyvästä tahdosta oli ottanut vallan.
// Jupiter :D

Jupiter köyristi selkäänsä. Hän oli väistellyt kaksijalkoja koko yön. "Vihdoinkin!" ajatteli Jupiter. Hän ponkaisi aidalta ruoholle ja tassutti metsää kohti. Vanha ränsistynyt mökki oli metsän keskellä. "Pitää varoa kissarankkuria." ajatteli Jupiter. Jupiter kiipesi mökin ikkunalle ja katseli sisään. Rotat ja hiiret vikisivät hiljaa mökissä. Jupiter syöksähti äänettömästi hiiren päälle ja taittoi siltä niskat. Sitten Jupiter nappasi hiiren ja söi sitä. Niin hän teki joka päivä. Jupiter päätti mennä kohti vaahterapuita jotka kasvoivat metsän keskellä. Jupiter tassutti neulasten ja lehtien peittämälle maalle ja juoksi tuulessa kohti vaahterapuita. Kun Jupiter oli vaahterapuilla, hän asettui maahan makaamaan. Aurinko valaisi metsää. Kun Jupiter oli lähdössä pois, kuului korviahuumaava karjaisu. Jupiter katsahti säikähtäneenä taakseen. Kaksijalka tuli Jupiteria kohti vihaisena. Kaksijalka nappasi Jupiterista kiinni ja heitti hänet hirviön sisälle. Jupiter huitoi kaksijalkaa vihaisena. Kaksijalka löi hirviön oven kiinni ja hirviö lähti liikkeelle. Jupiter huomasi olevansa kissarankkurin hirviön sisällä. Hän oli ollut siellä kerran, mutta oli onnistunut pakenemaan. Jupiter köyristi selkäänsä. Hän oli väistellyt kaksijalkoja koko yön. "Vihdoinkin!" ajatteli Jupiter. Hän ponkaisi aidalta ruoholle ja tassutti metsää kohti. Vanha ränsistynyt mökki oli metsän keskellä. "Pitää varoa kissarankkuria." ajatteli Jupiter. Jupiter kiipesi mökin ikkunalle ja katseli sisään. Rotat ja hiiret vikisivät hiljaa mökissä. Jupiter syöksähti äänettömästi hiiren päälle ja taittoi siltä niskat. Sitten Jupiter nappasi hiiren ja söi sitä. Niin hän teki joka päivä. Jupiter päätti mennä kohti vaahterapuita jotka kasvoivat metsän keskellä. Jupiter tassutti neulasten ja lehtien peittämälle maalle ja juoksi tuulessa kohti vaahterapuita. Kun Jupiter oli vaahterapuilla, hän asettui maahan makaamaan. Aurinko valaisi metsää. Kun Jupiter oli lähdössä pois, kuului korviahuumaava karjaisu. Jupiter katsahti säikähtäneenä taakseen. Kaksijalka tuli Jupiteria kohti vihaisena. Kaksijalka nappasi Jupiterista kiinni ja heitti hänet hirviön sisälle. Jupiter huitoi kaksijalkaa vihaisena. Kaksijalka löi hirviön oven kiinni ja hirviö lähti liikkeelle. Jupiter huomasi olevansa kissarankkurin hirviön sisällä. Hän oli ollut siellä kerran, mutta oli onnistunut pakenemaan.
Jupiter murisi vihaisena ja puri outoja kaltereita kovasti. Pian joku kaksijalka käännähti karjaisemaan Jupiterille. Jupiter istahti kylmälle tasanteelle. Pian hirviö kaartoi hiekkaiselle pihalle. Kaksijalka avasi oven ja kantoi Jupiterin sisään. Jupiter hypähti sisälle. Hän haisteli ilmaa. "Toinen kissa!" Jupiter huomasi. Kissa tassutti varautuneesti Jupiterin luokse. "Kuka sinä olet?"kysyi kissa melkein sihisten. "Olen Jupiter, ja nuo hirveät kaksijalat toivat minut tänne!" murisi Jupiter. "Minä olen Höyhentassu, ja minut löydettiin joesta." naukaisi Höyhentassu yhä karvat pystyssä. "Eli klaanikissa siis?" kysyi Jupiter. "Niin." Höyhentassu vastasi. Jupiter nyökkäsi. Jupiter tassutti kaksijalkoja kohti. Kaksijalka kumartui Jupiterin viereen ja silitti hänen turkkiaan. Jupiter kehräsi. Kaksijalka nappasi kotikisunnappuloita ja kaatoi niitä kuppiin. Jupiter tassutti niitä kohti ja maistoi yhtä. "Oletko sinä syönyt näitä ennen?" kysyi Höyhentassu varovaisesti. "Totta kai minä olen." naukaisi Jupiter ja nappasi nappuloita. Kun he olivat syöneet, Jupiter loikkasi erään tavaran päälle. Hän pujahti sen aukosta sisään ja loikkasi ulos. Jupiter katsahti Höyhentassuun. Hän oli suhtautunut naaraaseen varovasti. Jupiter hyppäsi nopeasti sivuun kun kaksijalka kurottautui ottamaan Jupiterista kiinni. Kaksijalka nappasi Jupiterin kiinni ja kantoi hänet häkkiin. "Ei!" Jupiter kynsi kaksijalkaa. Kaksijalka ulvaisi ja heitti Jupiterin pois. Jupiter kiepahti ympäri nopeasti kun toinen kaksijalka ryntäsi häntä kohti. Jupiter loikkasi korkealle. Hän ponkaisi kaksijalan päältä kohti häkkiä ja sujahti nopeasti sisään. Jupiter työnsi muutaman nappulan oven väliin.
//Höyhentassu?

Järkäleloikan kysymys tulevaisuuden suunnitelmistani sen jälkeen, kun Mesitähti olisi kukistettu, pysäytti minut miettimään hetkeksi. Niin tosiaan - mitä sitten, kun olisin saavuttanut elämäni päätavoitteen eli koston? Eloklaaniin en tahtonut enää palata, eikä minua sen erityisemmin houkutellut anastaa päällikön paikkaakaan. Sitä paitsi, jos joku ottaisi vallan Eloklaanissa voittomme jälkeen, se olisi joko Keijukainen tai Päivänsäde - totta puhue minä en edes halunnut ryhtyä siihen hommaan.
"Suoraan sanottuna en tiedä vielä", vastasin Järkäleloikalle heikosti virnistäen. "Kaipa se selviää aikanaan. Sitä paitsi, emmehän voi edes tietää, onnistummeko kukistamaan Mesitähteä. Saatamme ihan hyvin kaikki epäonnistua surkeasti yrittäessä ja kuolla."
Järkäleloikan naamalla oli vakava ilme, kun hän nyökäytti päätään. "Niin…"
"No, ei synkistellä sitä nyt liikaa", tokaisin sitten ja nousin seisomaan. Ravistelin turkkiani ja katsahdin ohimennen taivaalle - oli aika palata takaisin yhteisön luo. "Tähtiklaani yksin tietää, mitä tulee tapahtumaan."

Oli kulunut jo pitempi aika siitä, kun olimme Järkäleloikan kanssa nujertaneet joukon riidanhaluisia erakoita alueeltamme. Ruumiit oli käyty hautaamassa kauemmaksi kaksijalkalasta, ja lisäksi kujilla partiointia oli tehostettu, jotta vastaavanlaiset tilanteet eivät pääsisi jatkossa toistumaan.
Näkemäni unet olivat muuttuneet entistä oudommiksi. Viimeisimmässä unessani olin jutellut aiemminkin unissani esiintyneen mustavalkoisen nuorukaisen kanssa, joka oli kertonut nimensä olevan Kuutamotassu. Naaras oli myös sanonut olevansa Eloklaanista, mikä oli saanut minut hieman varpailleni. En tiennyt, millaisia juttuja klaanissa minusta oikein leviteltiin, joten olin päättänyt varmuuden vuoksi esiintyä peitenimellä "Tiikeri". Halusin selvittää, minkä vuoksi näin Kuutamotassua unissani ja mikä oppilaassa vaikutti niin oudon tutulta.
Heräsin eräänä aamuna tavalliseen tapaan omalta paikaltani alakerrasta. Osa pedeistä oli tyhjillään, mistä päättelin näiden lähteneen joko partioimaan tai keräämään ruokaa. Nousin istumaan ja sukaisin ajatuksiini uppoutuneena pariin kertaan sojottavia karvojani. En ollut nähnyt Kuutamotassua viime yönä, mikä hämmensi minua. Nyt kun viimein tiesimme toistemme nimet - tai siis minä tiesin hänen, muttei hän minun oikeaa nimeäni - ja olimme jutelleet toisillemme, oliko maaginen yhteytemme yhtäkkiä vain katkennut? Siinä ei tuntunut olevan järkeä.
"Huomenta, unikeko", tuttu murahdus kuului edestäpäin. Nostin katseeni Järkäleloikkaan, joka tassutti luokseni yhtä kivinaamaisena kuin aina. Minusta kollin juro olemus ei ollut ollenkaan luotaantyöntävä - päinvastoin se kiehtoi minua.
"Huomenta", toivotin takaisin ja haukottelin äkisti. Järkäleloikka tuhahti huvittuneen kuuloisena. "En kai minä nyt niin pitkään nukkunut", mau'uin sitten venyttäen etukäpäläni pitkälle eteen venyyttääkseni yön jäljiltä kankeaa selkääni. "Vai?"

//Järkäle? ;)

Hypähtelin portaita ylös letkeästi kuin likakaivoon virtaava maailmanympärysmatkalta palaava kuravesi, kun huomasin Keijukaisen mutrulla olevan naaman tasanteen huipulla.
“A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen”, rallattelin oitis. Keijukainen ohitti keskustelunavaukseni täysin ja lähti jolkottelemaan lankkuja määrätietoisesti alaspäin. Juuri niin, jättäen minut traagisesti täysin huomiotta.
“Mutta kappas, Keijukainen taitaakin olla menossa alaspäin. A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin..”, tein tyylikkään U-käännöksen ja pyrähdin suosikki ystäväni rinnalle, “Pimeyden metsän uumeniin vai mikä se olikaan jonne tuollaiset ilomieliset kissat laitettiin?”
“Mitäs suunnittelet sinä kuningatar muurahainen? Lisää orjuutusta? Tiedätkö, olen pohtinut, eikö olisi hyvä idea tuoda ne kaksijalkalan laitamilla värjöttelevät urhoolliset työläiset tänne meidän luoksemme. Olisi kerrassaan upea tavata heidät ja muutenkin.. meillä näyttäisi olevan eräänlainen mielettömän kokoinen tuholaisongelma, jonka kitkeminen vaatisi ronskin kollin jos toisenkin”, sanoin iskien silmää tuskin havaittavasti. Keijukainen viimein vilkaisi suunnalleni ja hänen kasvoilleen oli vääntynyt ilahduttava hymy.
“No, haluaisitko puhua siitä sinua niin kovasti vaivaavasta ongelmasta jollekulle? Se voisi tehdä hyvää pääkopalle. Vaikka ihan kaikissa pääkopissa ei olekaan enää jäljellä mitään pelastettavaa”, Keijukainen kysyi ja räpytteli silmiään muutaman kerran ja sitten kääntyi taas kohti menosuuntaa aivan yhtä välinpitämättömänä kuin aluksikin. Jopas hän olikin hyvä ja välittävä johtohahmo, oikein sydäntä lämmittää. Tuntuu sellainen mukava närästys jossain tuolla rinnan paikkeilla, sellainen samanlainen kiva kihelmöinti kuin kuivaa metsää taitavasti taittava tuhopoltto. Leviää kehon jokaiseen osaan ja tekee yhtä onnelliseksi. Tätä ei tarjoa kukaan muu kuin tämä ihana aarteemme.
“Minä kun luulin, että teidän laupeuteenne saa nojautua vaikeina aikoina. Varsinkin kun kohta meillä ei ole enää kattoa pään päällä tai kissoja huolehdittavana, kun pieni sekasyöjätoukkamme Keijo on nälissään alkanut järsiä pikku palatsiamme elävältä...”
“No kipaisehan sitten syöttämään itsesi hänelle. Minä etsin nyt Päivänsädettä”, Keijukainen vastasi.
“Aah! Ihana Päivänsäteemme! Kaipa hän jostain pian kurkistaa aurinkoisine kasvoineen”, pudistelin päätäni, “mitä me tekisimmekään ilman sitä elämän valoa? Joutuisimme elämään pimeyden lapsina, kuin mitkäkin sokeat vaeltajat, siinä iankaikkisessa Päivänsädettömyyden langettamassa pimeydessä kun joku muu saa taivaltaa rakkaan lapsemme tarjoaman valon alla.” Ja vaikka kuinka heittelin koukun toisensa perään, Keijukainen vain kipitti eteenpäin kuin mikäkin henkiseen reagointiin kykenemätön ikiliikkuja. Kuljin kuitenkin uskollisesti perässä harvinaisella synnynnäisellä lahjakkuudella ja sulokkailla linjoilla varustetun ankanpoikasen lailla aina siihen pisteeseen asti, että tutkaani paikantui aivan tilan laidalla istuskelevan kissan muotoiseksi pingotettu ansalanka. Vaihdoin suuntaa tuuliviirimäisen arvaamattomasti, huikkasin Keijukaisella tappavan hauskat päivänjatkot ja lähdin hoipertelemaan sanavalinnastani huolimatta hyvin määrätietoisesti kohti Kharonia.
“Meillä on positiivisuutta arvostava linjaus täällä Keijukaisen orjapiirissä, joten aurinkoa naamatauluun sinä synkistelevä klaanikissan ketale, ettemme vallan joudu negatiivisuuden rappiolliseen kuiluun!”

//Kharon? En tiiä missä Keijukainen oikeesti on mut olin alottanu tän alun joskus aikaa sitte nii etenin vaan sillä XD

Häkkyrä jossa olin nostettiin äkkiä. Sen katto oli kiinteä samoin kuin puinen lattia ja puolet seinistä. Raavin vihreää nahkaani kynsilläni. En kuitenkaan tuhonnut sitä kokonaan jotta saisin ottaa sen mukaani minne olinkaan menossa. Siitä oli muodostumassa tärkeä minulle joten pidin siitä kynsin hampain. Minut nostettiin taas hirviöön. Mourusin peloissani. Yksi kaksijaloista leperteli minulle suloisesti kokomatkan mutta en voinut rentoutua. Häkkyrä nostettiin taas pois hirviön sisältä ja vietiin uuteen paikkaan. Siellä häkkyrä avattiin yhdestä seinästä. Pidin hampaillani kiinni nahasta ja hiivin ulos häkkyrästä. Häkkyrä nostettiin pois ja jätin nahan yhteen nurkkaan ja rupesin tutkimaan. Paikka jossa olin oli iso. Siinä oli kaksi kerrosta ja ulko-osa. Ulko-osa oli tarkasti vartioitu niin en pystyisi karata nyt mutta jätin nahan sinne ja aloin tutkimaan pakoreittejä jos niitä olisikin. Älysin, että voisin ujuttautua seipäiden alitse jos kaivaisin sen alle kuopan. Nuuhkin ilmaa. Yhtäkkiä kaksijalkani tuli ulos ja usutti minut sisään. Nappasin nahkani mukaan ja menin sitten sisälle. Kaksijalka täytti vedelle tarkoitetun kuopan ja ruualla ruualle tarkoitetun. Söin ja join, koska tiesin että en saisi oikeaa ruokaa vähään aikaan. Minun pitäisi odottaa, että kaksijalka lähtisi hetkeksi. Olin oppinut jo ottamaan rennosti. Hyppäsin tasolle nahkani kanssa ja nukahdin siihen nopeasti.

Puh katosi omaan kotiinsa, seisoin yhä pihalla. Hengitin raitosta ilmas vielä kerran, ennen kuin lähdin takaisin sisälle. Käännyin hittasti ympäri ja katselin pihaa. Kävelin oven raosta sisään, mummo tuli keittiöstä ja sulki oven. Hän silitti päätäni, ja kehräsin hänelle onnellisesti. Mummo käveli takaisin keittiöön puuhailemaan. Minua kiinnosti mitä hän teki, joten kävelin hänen peräänsä keittiöön. Keittiössä tuoksui herkullinen haju, haistelin ilmaa tyytyväisenä. Mummo nosti maasta "kupin", tai ainakin Puh kutsui sitä sillä nimellä. Kuppeja oli kaksi, Puh kertoi, että toiseen laitetaan ruokaa, ja toiseen vettä. Mummo täytti toisen kupeista vedellä, hän kaski kupin maagan. Minulla oli kova jano, en edes muista milloin viimeksi join jotakin. Varmaan viimeksi Skafian ja Juovan kanssa. Join hiukan vettä, se oli paljon raikkaampaa kuin lammikoiden vesi. Päätin juoda vähän enemmän, vaikka saisin sitä myöhemminkin. Mummo nosti toisenkin kupin, siihen mummo laittaa varmasti ruokaa. Nuolin huulijani nälkäisenä, miltäköhän kotikisu ruoka maistui? Mummo laski kupin maagan, kupissa oli jotain vaalenpunaista, ja ruskeita naksuja. Haistoin epävarmana ruokaani, se tuoksui kalalta. Maistoin sitä, se maistui yllättävän hyvältä. Olin yllättynyt siitä. Söin innoissani kupin tyhjäksi. Kiehnäsin sen jälkeen mummon haloissa kehräten. Ja kävelin ulos keittiöstä. Otin muutaman juoksu askeleen. Yritin parhaani mukaan mennä portaita ylös. Se oli vaikeaa, mutta kyllä minä vielä opin. Kun pääsin yläkertaan, juoksin pedilleni. Käperryin makaamaan pedilleni ja suljin silmäni. Kerrankin sain nukkua lämpimässä paikassa, enkä kylmässä luolassa.

Heräsin seuraavana aamuna silityksiin. Mummo oli nostanut minut syliin ja silitti minua hellästi. Kehräsin mummolle ja hyppäsin alas hänen sylistään. Minulla oli kova nälkä ja alhaalla odotti ruokakuppi. Liu'uin portaat alas, ehkä piti vielä hiukan harjoitella portaiden kanssa. Juoksin keittiöön, liukastuin kun lattia oli niin luikas. Kupissani oli onneksi jo syötävää, ja söin sen iloisesti. Ja join vettä, nyt tahdoin mennä Puhin luo. Kävelin ovelle ja istahdin sen eteen.
"Hei! Mummo! Tahtoisin oven auki!" Huusin mummolle, vaikka tiesin ettei hän ymmärrä minua yhtään. Mummo köpötteli yläkerrasta alas ja avasi oven. Hän tiesi että haluan ulos, jos maukuin oven edessä. Aamu ilma oli kirpeä, ja se pureitui kehooni. Juoksin pihan poikki ja hyppäsin aidalle. Kävelin Puhin talolle. Kävelin ovelle Puhin talon ovelle, työnsin pääni luukusta sisään.
"Puh! Oletko täällä?" Kysyin hiljaa, ettei hänen ihmiset kuule. Puh käveli nurkan takaa esille.
"Mitä asiaa Tihku, hih?" Hän kysyi iloisesti. Katselin ympärilleni.
"Mentäisiinkö Nasun luo, ja pyydetään opettamaan ihmistä?" Kysyin hiljaa ja hymyilin.

//Puh?

Autettuani Leopardia tämän ongelman kanssa palasin takaisin yläkertaan, minkä jälkeen ryhdyin turkinpesulle. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun kuulin jonkun liikkuvan jälleen portaikossa. Käännähdin katsomaan portaiden suuntaan hiukan närkästyneenä, mutta ilmeeni vaihtui iloisemmaksi, kun huomasin tulijan olevan Keijukainen. Tervehdin kasvattiemoani, joka tervehti takaisin.
"Miten harjoitukset menivät? Joko olet pian valmis suorittamaan tehtäväsi?" Keijukainen meni suoraan asiaan, eikä suotta kierrellyt kysymyksissään. Tiesin, että kasvattajani alkoi käydä kärsimättömäksi, sillä koko hänen elämäntehtävänsä oli kiinni minun onnistumisestani. En saanut tuottaa hänelle pettymystä.
"Ne menivät aika samaan tapaan kuin yleensä", vastasin häntääni heilauttaen ja vaihdoin parempaan asentoon. "Kharonin mukaan meillä on vielä paljon opittavaa, mutta emme me ilmeisesti niin toivottomia ole kuin voisi luulla", vitsailin, mutta Keijukaisen turhautuneesta ilmeestä tajusin vaieta. Naaras ei vaikuttanut olevan tänään mitenkään erityisen hyvällä päällä, enkä ainakaan tahtonut aiheuttaa hänelle lisää harmaita karvoja.
"Mutta Kharon nyt muutenkin on sellainen pilkunviilaaja ja ilonpilaaja", jatkoin pehmitellen aikaisempaa kommenttiani. "Minusta me kävisimme Menninkäisen kanssa jo aivan vallan mainiosti metsäkissoista. Olemme molemmat harjoitelleet ahkerasti, ja osaamme jo monia taisteluliikkeitä. On enää vain ajan kysymys, milloin voimme aloittaa lähtövalmistelut."
Toivoin hyvien uutisten keventävän edes hiukan Keijukaisen kantamaa lastia. Halusin olla hänelle avuksi niin paljon kuin mahdollista, ja sen tein käymällä harjoituksissa ahkerasti ja tulemalla kerta toisensa jälkeen aina vain paremmaksi ja paremmaksi kaikissa niissä asioissa, joiden osaamista minulta vaadittiin

//Keiju?

Olin nukahtanut hetkeksi levottomaan uneen mutta kun heräsin huomasin olevani uudenlaisessa paikassa. Olin samanlaisessa kiiltävästä aineksesta tehdyssä kaksijalan häkkyrässä kuin aiemmin mutta se oli hieman isompi ja sen pohjalla oli makuusija, joka oli tehty vihreästä nahasta. Kiiltävän häkkyrän reunalla oli koperan muotoinen harmaa kippo, jonka sisällä oli vettä. Maistettuani sitä pärskähdin - se maistui aivan kaamealle. Kipon vieressä oli toinen jonka kylkeen oli raapustettu jotain vaaleanpunaisella aineella. Nuuhkaisin sitä - sen pohjalla oli hieman nappuloita, jotka tuoksuivat kummallisesti kalalle mutta kun maistoin yhtä hämmennyin koska se maistui aivan hiirenjätöksille. Huomasin, että allani oli puuta mutta se tuntui jotenkin hassun sileälle. Käperryin makuusijalle, jonka kaksijalat olivat laittaneet minulle ja vapisin. Minua pelotti uudenlainen tilanne hirvittävän paljon ja olisin halunnut heittäytyä vasten kiiltävää mustaa seinämää ja yrittää raastaa sen auki mutta tiesin, että se olisi hyödytöntä. Olisipa joku muu kissa täällä kanssani niin minun ei tarvitsisi olla niin… yksin. Ikävöin Lumikkoviikseä ja muita ystäviäni mutta ehkä eniten veljeäni Sielutassua ja emoani Pikkukaaosta. Kaikki menee hyvin… yritin uskotella itselleni mutta en vakuuttunut sanoista pääni sisällä sitten yhtään. Miksi en olisi vain voinut sännätä pakoon. Kaikki tapahtumat kävivät niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuta, kun olin jo hirviön sisällä matkalla tuiki tuntemattomaan.

Nefiri ei vastannut Rubiinille välittömästi. Hän ei ollut varma, kuinka paljon haluaisi kertoa siskostaan. Naaras luotti kyllä toveriinsa, mutta Ursasta puhuminen tuntui jotenkin henkilökohtaiselta. Se saattaisi johtaa keskustelun siihen, miksi Nefiri ei enää kulkenut Ursan kanssa, ja se oli ehkä viimeisin asia josta hän halusi puhua. Toisaalta valehteleminen oli aina vaihtoehto.
"Hänen nimensä on Ursa", Nefiri sanoi viimein antaen katseensa lipua kaksijalkalan rakennusten seinillä. "Hän on lempeä ja ystävällinen, pitäisit varmaan hänestä. Ursa on myös erinomainen saalistaja. Yksi parhaista jonka olen koskaan tavannut."
Ursan metsästyskyvyistä olisikin ollut hyötyä kujakissayhteisössä. Nefiri oli huomannut, että vaikka ruoan löytäminen kaksijalkalassa oli toisinaan tähteiden ja jätteiden ansiosta helpompaa, riistaa tuntui olevan vaikeampi saada kiinni. Täällä oli haastavampaa liikkua, ja kaksijalat pitivät ansoillaan huolen siitä, ettei hiiriä tai rottia koskaan ollut ainakaan liikaa. Riistan hajujäljet eivät olleet yhtä selkeitä kuin metsässä, ne sekoittuivat hirviön katkuun tai viemäreiden lemuun. Nefiri oli kuitenkin varma, että vaikeuksista huolimatta Ursa olisi selvinnyt täällä oikein hyvin.
"Hän ei näyttänyt kovinkaan paljoa minulta. Ruskea turkki, meripihkaiset silmät", Nefiri kertoi tajuten, miten kummallisen erinäköisiä he tosiaan olivat. Kaiketi Nefiri oli enemmän tullut isäänsä, jota kumpikaan kaksikosta ei ollut tuntenut. Emon ruskean turkin hän kyllä muisti.
"Entä sinä? Onko sinulla sisaruksia?" Nefiri kysyi kääntäen keskustelun toiseen suuntaan, poispäin epämukavammista aiheista - toisaalta hänen kysymyksensä saattoi kuulua juuri tuollaiselle alueelle. Rubiini oli aiemmin kertonut Nefirille, että hänen perheensä oli hylännyt hänet. Ehkä naaras ei haluaisi puhua perheestään, mutta Nefiri ei enää ehtinyt vetää sanojaan takaisin. Oikeastaan häntä kiinnosti Rubiinin menneisyys, mutta samalla hän toivoi, ettei Rubiini kokisi hänen kysymystään liian tungettelevana.

//Rubiini?

Hennon matkiminen ja suututtaminen oli naurettavan helppoa. En ollut ehtinyt esittää häntä kuin vasta hetken ajan, niin hän oli jo loikannut kimppuuni.
"Siitäs sait!" kolli ilkkui riemuissaan samalla, kun mätki minua käpälillään. Pysyttelin liikkumatta aloillani, sillä tiesin Leopardin tulevan pian hätiin. Aivan kuten olin ennustanut, paino hävisi pian päältäni. Nousin ylös ja ravistelin sotkuuntunutta turkkiani, kääntyen sitten Hennon ja luoksemme saapuneen Leopardin puoleen. Vaaleanruskea naaras laski Hennon maahan ja kumartui minun puoleeni.
"Oletko kunnossa, pikkuinen?" laikukas naaras kysyi pehmeällä äänellä. Nyökkäsin. Turkkini oli sotkeentunut, mutta Hento ei ollut saanut aikaan yhtäkään haavaa. Vaikka pentuetoverini useimmiten halusivat taistella keskenään, minä en ollut siitä niin innoissani. Tyydyinkin yleensä seuraamaan sivusta ja välttelemään kontaktia heidän kanssaan.
"Minähän sanoin, että ette saa taistella", Leopardi torui ja silmäili vuorotellen minua ja Hentoa. Veljeni seisoi Leopardin toisella puolella ja mulkoili minua.
"Roska sen aloitti!" punamusta kolli sähähti karvat pystyssä. Hento yritti aina vierittää syyt muiden niskoille! Aluksi olin yrittänyt väittää vastaan, mutta nykyään vain vaikenin tällaisissa tilanteissa. Välissämme seisova naaraskissa silmäili edelleen meitä molempia ja pyöräytti turhautuneesti silmiään.
"Oli miten oli, ei taistella enää. Häiritsette muiden rauhaa kinastelemalla turhasta", leopardilaikukas naaras sanoi ja koski hellästi kuonollaan ensin Hennon otsaa ja sitten omaani. Vetäydyin etäämmäs, kun naaras lähestyi minua. Mulkaisin häntä ärsyyntyneesti, ja Leopardi onneksi ymmärsi antaa minulle tilaa.
Vilkaisin vielä kerran Hentoa, joka väläytti minulle vihaisen katseen. Sitten kollin katse kääntyi Hyökyaaltoon ja Mesiläiseen, jotka keskustelivat yllättävän rauhallisesti sammalvuoteellaan. Punamusta kolli nousi ylös ja lähti juoksemaan kohti pentuetovereitamme.
"Tuletko sinäkin?" Leopardi kysyi ystävällisellä äänellään katsahtaen minuun. Pudistin päätäni. Viihdyin paremmin yksin.

Roska kohotti nopeasti etukäpälänsä ilmaan ja iskin sen vasten kasvojani.
"Etpä osannut odottaa tuota!" Roska hekotti, hänen kasvoillaan oli yhä minuun ilmeeni, mutta se oli rumempi. Katsoin Roskaa kiusaantuneena. Miten voin antaa NAARAAN lyödä minua kuonoon?! Katsoin Leopardia, ja käänsin katseeni taas Roskaan. Irvistin ivallisesti, minulla oli suunnitelma.
"Leopardi! Leopardi! Roska löi minua!" Sanoin voitonriemuisena ja katsahdin Roskaan. Naaraan kasvoilla oli pieni kauhistus, tällä kertaa voitan. Leopardi käänsi katseensa Roskaan.
"Roska, ei saa lyödä muita." Hän torui ystävällisellä äänellä, ja nuolaisi Roskaa. Minua hiukan ärsytti, jos olisin ollut Leopardi, olisin antanut kunnon selkäsaunan. Roska näytti nyt vuorostaan riemastuneelta. Että minä vihaankin Roskaa. Katselin yhteisön tapahtumia, ja Roska istui lähistölläni. Toivoin ettei hän tule taas matkimaan minua, se on ärsyttävää. Jatsoin kohti Roskaa, joka puolestaan katsoi minua. Taas se alkaa… Käännyn ympäri jotta en näkisi hänen tyhmää esittämistään. Roska on ihan tyhmä sisko. Käännyin ympäri katsomaan Roskaa silmiin. Hän taas tuijotti minua silmiin.
"Mikä sinua vaivaa!" Murahdin ärtyneesti. Roska nosti minun virneeni naamalleen.
"Mikä sinua vaivaa." Hän matki ärtyneellä äänellä. Aloin jo menettää malttini. Nousin jaloilleni ja hyppäsin Roskan päälle.
"Siitäs sait!" Ilkuin hänelle nauraen voitoniloisesti.

//Roska?