Murun korvat kääntyivät refleksistä Kallen huokaistessa kuuluvasti hänen alapuolellaan. Kalle hyppäsi räpiköiden Murun viereen ikkunalaudalle. Muru haistoi, että Kalle oli käynyt tarpeillaan, eikä ollut taaskaan peseytynyt sen jäljiltä… Kilpikonnakuvioinen naaras nyrpisti nenäänsä.
Kalle huokaisi uudelleen, nyt dramaattisemmin. Muru kääntyi tarkkailemaan ystävänsä ilmettä; ennen kuin hän ehti kysyä mitään, kolli avasi suunsa:
”Minä alan oikeasti jo olla tosi huolissani Neposesta.”
Olisihan se pitänyt arvata, Muru ajatteli… Aina vain Neponen. Olihan se Murustakin kieltämättä omituista, että Neponen oli jälkiä jättämättä lopettanut vierailunsa ja kadonnut. Toisaalta vanhempi kolli oli kyllä käyttäytynyt alusta asti todella erikoisesti. Ei Murukaan toivonut Neposelle mitään pahaa. Naaras ei tosin voinut olla toivomatta mielessään Neposen muuttaneen pois…
”Pelkään, että hänelle on oikeasti sattunut jotain kamalaa. Muru, mitä meidän pitäisi tehdä?” Kalle oli kääntänyt sympaattisen, sinisen katseensa kohti Murua.
”Muistatko, miten etsintäresissu viimeksi päättyi? En ole tekemässä sitä uudestaan. Enkä usko, että voimme tehdä mitään”, Murun ilme oli pahoitteleva.
Kalle näytti epäuskoisen loukkaantuneelta, nousi ylös ja kääntyi, jolloin ruskea kikkare kollin takamuksessa tuli esiin.

//Kakka-Kalle? :)

Rontti huomasi Vienotassun työskentelemässä muiden potilaiden luona eikä viitsinyt häiritä häntä. Hän vetäytyi takaisin ulos leiriin. Pienestä kollista tuntui jatkuvasti uhatulta, kun hän oli niin monien kissojen ympäröimänä. Hän toivoi kovasti vain voivansa vetäytyä pois piiloon. Hän hiippaili leirin reunamilla yrittäen löytää itselleen piiloa parhaansa mukaan.
Pian kolli törmäsi johonkuhun ja vinkaisi.
“Anteeksi kamalasti! Olen niin kamalan, hirveän pahoillani! Voinko jotenkin hyvittää tekoni!” kolli naukui paniikissa.
“Turhaan pyytelet anteeksi, ei se mitään”, kissa vastasi. Rontti uskaltautui vain vilkaisemaan kissaa nopeasti ja laski taas katseensa. Kissa oli nätti hopeanharmaa naaras. Hänellä oli siniset silmät, jotka katsoivat häntä rauhallisesti.
“Kukas sinä mahdat olla? Minä olen Kuuhohde”, naaras kysyi. Rontti ei vieläkään uskaltautunut katsomaan naaraasta.
“Olen Rontti”, hän mumisi hiljaa.
“Anteeksi? En kuullut”, Kuuhohde sanoi.
“Minä olen Rontti”, kolli mumisi uudelleen. Kuuhohde oli hetken hiljaa.
“Anteeksi, voisitko toistaa?” naaras sanoi varovasti.
“O- olen Rontti”, kolli sanoi puristaen kauhuissaan silmiään kiinni. Hän tunsi naaraan lempeän kosketuksen lavallaan ja vetäytyi kauhistuneena kauemmas tuijottaen naarasta vauhkona.
“Ai, anteeksi! Ei ollut tarkoitus säikäyttää… Rontti?” naaras naukui pahoittelevasti. Rontti katsoi häntä edelleen peloissaan. Ainakin hän oli saanut kollin nimen oikein.
“Ei… se mitään”, kolli vastasi hipihiljaa. Kuuhohde nousi ylös.
“Taidat olla uusi täällä. Haluatko, että esittelisin sinut vaikka muille?” naaras kysyi. Rontti pudisti päätään vähäsen.
“No, entä, jos lähdettäisiin vaikka ulos? Kuulostaisiko se hyvältä?” hopeanharmaa naaras kysyi. Rontti pohti hetken ja nyökkäsi sitten varovasti. Kuuhohde hymyili iloisesti ja lähti tassuttamaan leirin poikki kohti uloskäyntiä. Rontti lähti hänen peräänsä ja yritti pysytellä koko ajan hänen kannoillaan.
“Voimme vain kävellä, jos niin tahdot”, Kuuhohde sanoi, kun he pääsivät ulos. “Vai haluatko ennemmin, vaikka saalistaa? Näytät siltä, ettet ole syönyt hyvin kuuhun!”
“Kävellään vain”, Rontti piipitti. Kuuhohde nyökkäsi siniset silmät kimmeltäen.
“Voin esitellä sinulle reviiriä! Siitä tulee hauskaa!” naaras naukaisi innoissaan. Rontti nyökkäsi hiljaa.

Kun Kuuhohde oli esitellyt reviiriä, he olivat jääneet lepäämään ulos eräälle joen ylitse kaatuneelle puulle. Kuuhohde pysytteli turvallisesti rannalla, kun taas Rontti nautti olla sen päällä ja katsoa jokea, joka virtasi jo, kun jää oli jäänyt ohueksi. Se oli siis rikkoutunut virtauksessa, mutta jäätä oli taas vähän matkan päässä, joten jos jokeen tipahtaisi, saattaisi jäädä jumiin jään alle ja hukkua. Se ajatus puistatti Ronttia, mutta muuten hän tykkäsi olla kaatuneen puun rungolla. Se oli hänestä mukavaa, olla sillä tavoin veden läheisyydessä.
“Olisi varmaankin parempi palata vähitellen leiriin. Auronko on laskemassa”, Kuuhohde naukui. Rontti nousi siis ylös ja meni naaraan luokse varovasti. Hän ei viitsinyt ainakaan pistää tälle vastaan, ehkä naaras osottautuisikin samanlaiseksi, kun Lotta. Koli ei halunnut ottaa sitä mahdollisuutta.
Kolli seurasi tarkasti perässä, kun naaras matkasi kohti leiriä.

Rontti tassutti varovasti ulos leiristä. Hän oli ollut klaanissa nyt muutaman päivän ja alkanut tottua osittain klaanielämään. Edelleen hän kyllä inhosi sitä kissojen määrää ja vihasi eniten nukkumista, kun muut kissat olivat siinä niin kaukana mutta niin lähellä.
Kolli oli sanonut lähtevänsä saalistamaan, mutta hänen päätavoitteensa oli tavoittaa Lotta. Hänen täytyi vielä suorittaa lupauksensa osa tai naaras saattaisi vielä murhata hänet kollin uudelleen nähdessään.
Rontti suuntasi hiljaa rajalle asti ja alkoi sitten etsiä merkkejä naaraasta.
“Lotta? Lotta oletko täällä?” kolli kuiskutti hiljaa. Hän oletti, että naaras ei tulisi, mutta pian hän jo ilmestyi esiin.
“Tässä sitä ollaan. Niin, tulitko kertomaan tyttärestäni?” naaras kysyi. Hänen tuttu raakkuva äänensä tuntui vihlovan Rontin korvia, mutta hän ei saattanut välittää asiasta. Hän vain keskittyi siihen, mitä oli tullut tekemään.
“Kyllä. Hän on tätä nykyään Käärmekulta. Hän on vielä jotenkuten heikossa kunnossa, kun kettu taisi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta hän on siitä huolimatta kuitenkin elossa. Olen nyt siis hoitanut oman osuuteni, joten emme tapaa enää”, Rontti sanoi ja kääntyi ympäri.
“Hyvää työtä nuori kolli ehkä et olekkaan niin hyödytön kuin luulin”, Lotta sanoi ja lähti itsekin jo pois. Rontti vilkaisi lapansa yli hänen peräänsä, mutta lähti sitten oikeasti saalistamaan, jotta ei olisi valehdellut kaikille ulos menemisensä syystä täysin.

AUROORA
Kalla: 25kp! -

ELANDRA
Lola: 400kp! -

KÄÄRMIS
Rontti: 49kp! -

Siitä kun olin palannut takaisin Ollin luokse Valon ja Sammakon kotoa, oli kulunut nyt puoli kuuta. Olimme eläneet melko rauhallista elämää Ollin kanssa ja tutustuneet toisiimme paremmin. Haavani olivat parantuneet jo kokonaan. Harmikseni olin joutunut toteamaan, että metsäkissojen tekemistä haavoista jäisi pysyvät jäljet nahkaani. Lyhyt ja ohut turkkini ei ollut riittävä peittämään arpia, vaan ne tulisivat erottumaan karvattomina kohtina selkeästi jo kaukaa. Nopeasti olin tottunut ajatukseen ja arvet alkoivat jo tuntua omilta. Ne tulisivat näyttämään muille, että olin kokenut jotakin menneisyydessäni. Lisäksi arvet muistuttivat menneiden tapahtumista myös itseäni, joten niitä oli parempi kantaa ylpeydellä.
Paras juttu, mitä viime aikoina oli tapahtunut, oli ehdottomasti se, miten paljon Olli nykyään luotti minuun. Eräänä iltana olimme nauraneet yhdessä niin paljon, että vatsaani oli alkanut koskea. Olli oli yksi hauskimmista kissoista, jota koskaan olin tavannut. Mutta nyt olin ollut paikoillani niin pitkään, että oma oloni alkoi muuttua epämukavaksi. Nautin kuitenkin siitä, kun näin Ollin nauttivan tarkkaan ajoitetuista päivistä kanssani. Kaiken täytyi tapahtua juuri niin kuin aiempinakin päivinä, Olli ahdistui jokaisesta yllättävästä tekijästä, joka hänen päiväänsä tuli. Minusta tuntui, että minun olisi pian lähdettävä taas etsimään perhettäni. Pelkäsin kuitenkin kertoa siitä Ollille, sillä pelkäsin hänen loukkaantuvan. Enemmän kuin mitään halusin ottaa Ollin mukaani, mutten uskonut hänen innostuvan ajatuksesta. Kolli oli aina elänyt täällä, enkä uskonut hänen pitävän elämästä, jossa vaellettiin paikasta toiseen etsien jotakin – minun perhettäni.
Vilkaisin Ollia, joka lepäsi omalla vuoteellaan silmät raollaan. Hänen silmänsä avautuivat suuremmiksi, kun hän huomasi minun katsovan häntä. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Onko jokin hullusti?" hän kysyi ja räpäytti silmiään. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
"Ei. Minä vain mietin tätä elämää", kerroin totuudenmukaisesti ja nyökyttelin päätäni. Olli näytti huolestuneelta, hänen suunsa avautui raolleen, muttei hän sanonut mitään. Erakko näytti hämmentyneeltä.
"Mitä elämästä? Etkö ole iloinen täällä?" oranssi kolli huolehti.
"Siitä ei suinkaan ole kyse! Minä olen maailman iloisin, kun saan olla sinun kanssasi. Sinä olet minun paras – ja toistaiseksi ainoa – ystäväni. Mutta...", jouduin pitämään pienen tauon puhuessani. Se sai Ollin katseen muuttumaan entistä huolestuneemmaksi, jopa surkeaksi. Kollin katse laskeutui pesän kylmään, kivipintaiseen lattiaan.
"Niin, sinun perheesi", oranssiturkkinen kolli huokaisi hiljaa.
"Niin, minun perheeni", toistin pahoitellen, muuttaen äkkiä ääneni iloisemmaksi, "mutta he odottavat minua kyllä. En minä jätä sinua, minä lupaan. Jos joskus tahdot, voimme yhdessä lähteä etsimään minun perhettäni."
Katsoin iloisesti hymyillen Ollia. Omista, itselleni tärkeistä asioista luopuminen tuntui helpolta, kun tiesin sen parantavan Ollin oloa ja elämää. En halunnut, että hän olisi surkea minun vuokseni. Minun perheeni kyllä odotti, mutta Olli oli aivan yksin. En voisi jättää häntä tänne ja lähteä pois. Se olisi kamala teko, jota ei koskaan voisi antaa anteeksi.
"Ihanko oikeasti? Tekisitkö sen vain minun vuokseni?" Olli kysyi yllättyneenä. Huomasin, miten hänen silmänsä alkoivat kostua ja kuinka hymy kohosi kollin kasvoille. Hän todellakin liikuttui sanoistani, joka sai minun oloni entistä paremmaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain todella hyvää, ja se sai minut iloiseksi.
"Tietysti. Luuletko sinä, että me voisimme joskus lähteä etsimään perhettäni? Kaksijalat antaisivat varmasti sinullekin kodin heidän luotaan, he ovat niin mukavia", naukaisin iloisella äänellä. Ollin korvat painuivat luimuun ja epäluuloinen katse ilmestyi hänen kasvoilleen.
"Kaksijalatko mukavia? Enpä usko", kolli tuhahti ja pudisteli päätään, "ei minusta kotikisua tule."
Olin hieman pettynyt, mutta Ollin ennakkoluuloinen asenne ei yllättänyt minua. Emokin oli uskonut kaksijaloista vain pahaa, kun olimme saapuneet heidän luokseen. Kenties voisin muuttaa myös Ollin näkemyksen ja saada hänet ymmärtämään, etteivät kaksijalat olleet sen pahempia kuin muut kissatkaan.
“Kaksijalat ovat mukavia! Sinä et vain ole päässyt tutustumaan heihin riittävästi”, tokaisin lempeästi hymyillen. Olli pudisteli päätään.
“Enkä kyllä tahdokaan. Ne eivät tuo mukanaan mitään muuta hyvää kuin ruokaa”, oranssiturkkinen kolli naukui päätään pudistellen.
“No, ei sinusta tarvitsekaan kotikisua tulla. Mutta voisitko harkita, että lähtisit kanssani joskus etsimän minun perhettäni? Ehkä meidän ei tarvitsisikaan ryhtyä kotikisuiksi, vaan voisimme ihan vain elää rauhassa perheeni lähettyvillä, kun joskus löydämme heidät”, ehdotin uutta ajatusta. Olli näytti mietteliäältä ja hän kohautti lapojaan.
“En oikein haluaisi jättää kotiani ja koko elämääni… Olen asunut täällä aina. Mutta en tahtoisi menettää sinuakaan, yksin eläminen ei ole kovinkaan kummoista loppupeleissä”, kolli huokaisi ja laski taas katseensa maahan. Tilanne oli kertakaikkisen vaikea.
“Ei meidän tarvitse vielä mitään päättää. Sinä saat miettiä tätä rauhassa, minun perheeni kyllä odottaa minua”, naukaisin päätäni nyökytellen. Olli katsoi minua kiitollisena.
“Lupaan harkita asiaa.”

Elämämme kahdestaan jatkui hyvin samanlaisena kuin tähänkin asti. Päivät kuluivat ruokaa etsien, leväten ja kaksijalkalaa tutkien. Olli ei mielellään poistunut omaksi reviirikseen kutsumalta alueelta. Hänen reviirinsä piti sisällään muutaman kaksijalkalan kujan, pellon jossa pesämme sijaitsi ja pienen siivun metsää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma pitäneet reviiriä heidän omanaan, eivätkä muut kaksijalkalan erakot viettäneet juurikaan sillä aikaansa. Joinain päivinä minä kuitenkin menin reviirin ulkopuolelle. Halusin etsiä perhettäni, jos he sattuisivatkin olemaan jossain lähistöllä. Harmikseni en koskaan löytänyt kaksijalanpesää, jossa emo ja Mila asuivat. Muistin todella tarkasti miltä pesä ja sen piha olivat näyttäneet, mutta yksikään pesä ei ollut tismalleen samanlainen. Samankaltaisia pesiä oli paljon, mutta kaikissa oli jotain huomattavia eroja, joista tiesin pesän olevan väärä. En kuitenkaan vaipunut epätoivoon, sillä tiesin kaiken olevan hyvin. Minulla oli Olli ja emolla ja Milalla oli toisensa.
Käveleskelin taas kaksijalkalan kujilla ja silmäilin sen varrella olevia pesiä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja kujalla kävi melkoinen kuhina. Kaksijalat juoksivat ulos pesistään kaksijalanpentujen kanssa ja työntyivät hirviöiden sisään. Hirviöt murahtivat hereille ja lähtivät vauhdilla pois kaksijalanpesien pihoista. En ymmärtänyt, mihin hirviöillä oli aina niin kiire ja miksi ne haisivat niin pahalle. Eivätkö hirviöt osanneet pestä itseään lainkaan? Tosin niiden elämä vaikutti olevan muutenkin yhtä kaksijalkojen kuskaamista paikasta toiseen.
Pian huomasin tulevani kujalle, jossa olin tavannut Myy-nimisen kissan. Tunnistin vaivatta Myyn kaksijalanpesän, mutta päätin kulkea sen ohi. Ajatukseni kääntyivät ympäristön tarkkailemiseen, kun nenääni tulvahti tuore kissan tuoksu. Silmäni suurenivat, kun aloin etsiä hajun lähdettä. Kissa selvästi oli aivan lähellä juuri nyt, sillä haju oli niin voimakas.
“Shh, Muru. Shh, se huomaa meidät!” kollikissan ääni kantautui lumikinoksen takaa. Pysähdyin ja katsoin hämilläni lumikinosta, jonka takaa pilkisti esiin sinertävä, pörröinen häntä.
“Kalle, laita häntäsi piiloon!” naaraskissa kivahti. Häntä katosi pikimmiten näköpiiristäni.
“Öm, tuota hei”, aloitin epäröiden ystävällisellä äänellä, “minun nimeni on Lola. Asutteko te täällä?”
Tuli aivan hiljaista, kumpikaan kissoista ei vastannut heti mitään. Hiljaisuuden rikkoi ohitsemme pyyhältävän hirviön murina, mutta kuten arvelinkin, hirviö jatkoi matkaansa välittämättä meistä. Naamiokuvioisen kollin pää pilkisti lumikinoksesta. Hänen korvansa olivat luimussa ja kissa katsoi minua epäileväisen oloisena. Nopeasti pää katosi taas lumikinoksen taakse.
“Se on joku kissa.. En ole koskaan nähnyt sitä”, Kalleksi kutsuttu kotikisukolli naukui Muru-nimiselle toverilleen.
“En minä tee teille mitään pahaa. Haluaisin vain kysyä, että oletteko sattumalta nähneet perhettäni”, kerroin lempeällä äänellä ja otin varovaisesti askeleen lähemmäs lumikinosta. Kiersin sen ympäri ja erotin kaksi hyvin kaunista kotikisua vieretysten. Muru-niminen naaraskissa oli kirjava naaraskissa ja hän omasi kauniit, vaaleanvihreät silmät. Kalle-niminen kolli taas oli naamiokuvioinen sinertävä kissa, jolla oli erikoiset, siniset silmät. Kissat katsoivat epäröiden toisiaan, mutta minä hymyilin heille edelleen ystävällisesti. Molemmilla oli huolitellut, pitkät ja hyvin pehmoiselta näyttävät turkit. En muistanut nähneeni koskaan niin hienoja kissoja, he varmasti olivat erityisiä!
“Emme varmasti ole!” Kalle naukaisi ja pudisteli päätään. Murun suusta karkasi syvä huokaus.
“Kalle, et sinä voi tietää sitä… Eihän hän edes kertonut, miltä hänen perheensä näyttää”, Muru kuiskasi hiljaa, mutta saatoin kuulla hänen sanansa vaivatta. Hymyilin edelleen ystävällisesti, jotta en karkottaisi kaksikkoa tiehensä.
“Minun emoni nimi on Unelma ja siskoni on Mila. Heillä molemmilla on ruskeat raidalliset turkit ja ruskeat silmät”, kerroin. Kaksikko pudisteli päitään.
“Ei, emme me ole nähneet ketään sellaisia”, Muru vastasi. Olin pettynyt, mutta pääsisin sen yli kyllä nopeasti.
“Ei se mitään. Kiitos kuitenkin avustanne”, nau’uin kiitollisesti ja käänsin selkäni kaksikolle. Kuulin, kuinka he alkoivat kovaäänisesti keskustelemaan toisilleen, mutten hennonnut jäädä häiritsemään heitä. Heillä selvästi oli jotain tärkeää ja kahdenkeskistä kesken. Päätin, että olisi aika palata takaisin Ollin luokse.

Matkalla ränsistyneelle kaksijalanpesälle, nenääni tulvahti inhottava tuoksu. Se oli tunkkainen haju, jonka tunnistin savuksi. Nyrpistin inhoten nenääni ja jatkoin matkaani välittämättä hajusta. Huomasin, että jostain kaksijalanpesien takaa taivaalle kohosi tumma savupilvi. Joskus savua tuprutti ulos kaksijalanpesien katoista, mutta tämä savu ei tullut kaksijalanpesästä. Sydämeni alkoi tykyttää kiivaasti, kun tajusin savun tulevan keskeltä peltoa, jossa pesämme sijaitsi. Kiristin tahtiani peläten pahinta, kunnes lopulta vauhtini oli vaihtunut kävelystä juoksuun.
Juoksin pellon laidalle vain huomatakseni, miten vanha kaksijalanpesä oli ilmiliekeissä. Liekit hipoivat kirkkaansinistä taivasta, koko pesä oli tuhoutunut. Jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä. Kovaäänisesti ujeltava hirviö lähestyi peltoa, ja kaksijalat olivat kerääntyneet pellon laidalle katselemaan pesän palamista. Minut valtasi välitön pelko siitä, ettei Olli ollut selviytynyt palosta, kunnes pelko muuttui huojennukseksi. Olli oli aina tähän aikaan ulkona pesästä. Hän noudatti rutiinejaan tarkasti, joten tiesin pesän olevan tyhjillään. Siitä huolimatta olin valtavan pahoillani Ollin puolesta. Hänen kotipesänsä oli tuhoutunut, tuskin voisimme enää asua siinä, mitä pesästä jäisi jäljelle.
“Ei!” parkaisu sai minut säpsähtämään. Näin, miten oranssiturkkinen kissa pinkoi pellon halki kohti ilmiliekeissä olevaa kaksijalanpesää.
“Olli, odota!” huudahdin kollille ja lähdin välittömästi hänen peräänsä, “siellä on paljon kaksijalkoja! Älä mene sinne!” Huutoni sai Ollin pysähtymään. Hän jäi seisomaan keskelle peltoa valtavan pettyneen näköisenä. Kolli tuijotti liekkejä järkyttyneenä.
“Olen niin pahoillani… Kun saavuin, pesä oli jo liekeissä… Onneksi sinulle ei käynyt mitään”, kuiskasin hiljaa ystäväni korvaan, kun pääsin hänen luokseen. Olli nielaisi, eikä vilkaissutkaan minua.
“Minun kotini on poissa. Mitä ihmettä minä nyt teen? Missä minä asun?” oranssiturkkinen kolli kysyi päätään ravistellen, “tämä on painajainen.”
Puskin lohduttavasti kuonollani ystäväni lapaa.
“Ei hätää, sinä selviät tästä kyllä. Me löydämme uuden kodin. Tiedän, että se ei korvaa vanhaa, mutta me selviämme kyllä. Minä en hylkää sinua, Olli”, vakuutin lempeällä äänellä. Olli huokaisi hiljaa.
“Kiitos Lola. Sinä olet oikea ystävä”, hän naukui, muttei edelleenkään irrottanut katsettaan roihuavasta pesästä.

Katselimme, miten kaksijalat saivat sammutettua palavan pesän. Kuten olin arvellut, siitä ei ollut jäänyt jäljelle juuri mitään. Kun kaksijalat olivat poistuneet paikalta, Olli oli halunnut käydä hyvästelemässä rakkaan kotinsa. Hän oli seissyt hiljaa paikoillaan pitkään, ennen kuin oli ollut valmis lähtemään. Suuntasimme kohti länttä, jossa tiesimme kaksijalkojen asutuksen olevan harvempaa. Toiveenamme oli, että löytäisimme sieltä uuden kodin, jossa voisimme olla turvassa.
“En pidä tästä lainkaan”, Olli naukui päätään pudistellen, kun vaelsimme harvapuisen metsän läpi kulkevaa ukkospolkua pitkin. Tässä osassa kaksijalkaa pesiä oli hyvin harvakseltaan. Välillä polusta lähti pienempi polku metsään, jonka keskellä nökötti muutamia kaksijalanpesiä. Koiran haukunta ja hirviöiden murina kantautuivat vaimeina korviini pesien suunnalta.
“Minä tiedän”, nau’uin lohduttavasti ja laskin häntäni ystäväni lavalle, “mutta me selviämme kyllä.”
“Minua pelottaa olla ulkona. Nyt olisi lepoaika, eikä minulla ole mitään paikkaa missä levätä”, Olli huokaisi ahdistuneen oloisena. Minun kävi todella kovin ystävääni sääliksi. Toivoin, että olisin voinut ottaa osan hänen pahasta olostaan itselleni, jotta Ollin olo voisi helpottua.
“Voi Olli, sinun on varmasti todella kurja olla. Jos vain on jotain missä voisin auttaa sinua, niin kerrothan minulle?” kysyin vaimealla äänellä. Olli pudisteli päätään.
“Ei sellaista asiaa ole. Minun kotini on tuhoutunut, koko elämäni on palasina”, kolli naukui ääni väristen. Olin niin surullinen ystäväni puolesta.
“Minä lupaan, että me löydämme meille uuden kodin. Se ei ole sama asia, mutta voit rakentaa uuden elämän sen kodin luokse”, ehdotin lempeästi hymyillen. Olli kohautti lapojaan.
“Niin, ehkä se on niin”, hän maukui, muttei tuntunut uskovan sanojani.

Hetkeen emme olleet enää nähneet yhtäkään kaksijalanpesää, josta päättelimme poistuneemme kaksijalkalasta. Muistin, että Valo ja Sammakko olivat majailleet jossain tässä lähettyvillä, mutta Olli ei halunnut käydä tervehtimässä pelastajiani. Hän oli niin ahdistunut, että halusi vain löytää jonkin turvallisen paikan yöksi. Vaikka olisin mielelläni tavannut Valon ja Sammakon taas, en halunnut ystäväni ahdistuvan enempää, joten kunnioitin hänen toivettaan ja jatkoimme matkaa eteenpäin.
Mitä enemmän ilta alkoi hämärtää, sitä ahdistuneemmaksi Olli muuttui. Hän ei ollut koskaan vaeltanut yöllä ulkona, eikä hän olisi halunnut tehdä niin nytkään. Olli säikähti jokaista rasahdusta, joka metsästä kuului.
“Minun silmäni eivät ole tottuneet tällaiseen pimeyteen”, Olli valitti, kun ukkospolun vierellä seisovat pienet auringot loppuivat. Metsä oli aivan pimeä, enkä itsekään ollut paljoa liikkunut aivan pimeällä alueella. Näin kuitenkin eteeni ja osasin melko vaivatta liikkua eteenpäin.
“Ei hätää, kulje aivan minun vierelläni niin, että turkkisi koskettaa omaani. Haistele ilmaa, jotta voimme haistaa, jos joku on meidän lähellämme”, nau’uin lohduttavalla äänellä, “minä tiedän, että sinulla on todella hyvä hajuaisti!”
Olli katsoi minua kiitollisena hymyillen.
“Kiitos, että yrität tehdä oloni paremmaksi. Se ei ehkä kamalasti auta, kun en pidä tästä tilanteesta yhtään”, Olli huokaisi hiljaa pahoitellen.
“Ei se mitään, minä ymmärrän kyllä. Etsitään joku lepopaikka yöksi, niin sinun ei tarvitse liikkua pimeällä ulkona”, naukaisin. Olli nyökkäsi ja hyväksyi ehdotukseni.
Kun taivalsimme jonkin aikaa, ukkospolusta lähti pienempi polku vasemmalle. Erotin puiden takaa kaksijalanpesän, mutta se oli sisältä aivan pilkkopimeä. Joku hirviö oli käynyt pesän pihassa, mutta ei ainakaan moneen päivään. Pihassa ei näkynyt merkkejä kaksijaloista tai hirviöistä, lisäksi se näytti todella huonokuntoiselta. Siitä puuttui osa kattoa ja ikkunat oli peitetty laudoilla.
“Olli, voisimmekohan me levätä tuolla yön?” ehdotin ja viitoin katseellani pesän suuntaan. Olli mittaili mietteliäänä pimeydessä kaksijalanpesää.
“Käydään katsomassa sitä”, kolli naukui ja lähti kanssani hirviön jälkiä pitkin kohti kaksijalanpesän pihaa. Ilmassa ei tuoksunut lainkaan tuoreita kissojen tuoksua. Pesän pihaa ympäröi rähjäinen aita, joka oli joistain kohdin rikkoutunut. Pesä oli ilmiselvästi yhtä hylätty kuin se pesä, jossa Olli oli asunut. Kiersimme pesän ympäri ja silmäilimme sitä.
“Miten pääsemme sisään?” Olli kysyi, kun olimme saaneet pesän miltei kierrettyä. Kun pääsimme pesän taakse, huomasin seinässä olevan, huomattavan suuren aukon. Ilmeisesti pesä oli palanut vuodenaikoja sitten todella pahasti, josta aukko oli syntynyt.
“Täältä”, naukaisin iloisella äänellä ja viitoin Ollin perässäni sisään kaksijalanpesään. Yllättäen herkullinen, makea tuoksu lehahti nenääni. Seurasimme hajua toiseen huoneeseen, jossa huomasimme olevan paljon jotain kasvia. Olin törmännyt tuoksuun joissain kaksijalkojen puutarhoissa, muttei minulla ollut hajuakaan, mitä tämä aivan ihanalta tuoksuva kasvi oikein oli. Olli oli selvästi huomannut kasvin myös, sillä hän oli kumartunut nuuhkimaan sitä.
“Mitähän tämä oikein on?” kolli kysyi mietteliäänä, “onkohan se syötävää?”
Kohautin lapojani.
“En ole varma, mutta ehkä meidän ei kannata ottaa siitä selvää… Minun emoni kertoi, ettei mitä tahansa kasveja kannata syödä”, selitin rauhallisella äänellä, ja Olli vetäytyi kauemmas kasvista. Kollin suu aukeni haukotukseen.
“Ehkä meidän olisi hyvä mennä nyt nukkumaan. Nukkumaanmenoaikani on mennyt jo ajat sitten”, kolli naukui väsyneesti ja maiskutteli suutaan. Olin samaa mieltä ystäväni kanssa, joten kävimme toiseen huoneeseen nukkumaan.

Heräsin puheensorinaan. Silmäni rävähtivät auki ja herätin välittömästi selkääni vasten nukkuvan Ollin.
“Herätys! Täällä on joitakin”, kuiskasin hiljaa ystävälleni, joka unenpöpperöisenä avasi väsyneet silmänsä. Hänellä meni hetki ymmärtää, mitä olin juuri sanonut. Kipitin varovaisin askelin Ollin edellä huoneen toiselle seinustalle. Puhe kuului siitä huoneesta, jossa hyvälle tuoksuva kasvi sijaitsi.
“Tästä riittää koko loppu lehtikadoksi”, kollikissa naukaisi rauhallisella äänellä. Kurkistin ulos huoneen avoimesta ovesta. Pesässä oli kaksi kissaa, joista toisella oli mustavalkea turkki ja toisella kellertävä raidallinen turkki. Olin ollut huolimaton, ja kaksikon päät kääntyivät välittömästi minun suuntaani. Tiesin, etten voinut enää piiloutua. Minut oli jo nähty. Astuin siis kokonaan esiin, jotta kaksikko näki minut. Katsoimme hetken ajan toisiamme silmiin aivan hiljaa. Olli oli hiipinyt taakseni ja kuikuili selkäni takaa kahta muukalaista. Mustavalkea kolli rikkoi hiljaisuuden kepeällä äänellä:
“Hei, minä olen Eloklaanin parantaja, Leimusilmä. Keitä te olette?”
“Olen Lola, ja tässä on ystäväni Olli. Emme kai vain ole eksyneet teidän alueellenne?” kysyin ystävällisellä, mutta varovaisella äänellä. Kissat, joiden reviirille oli aiemmin eksynyt, olivat kutsuneet klaaniaan Kuolonklaaniksi. Tämä Eloklaani oli varmasti jokin toinen ja paljon mukavampi klaani, sillä sen kaksi jäsentä vaikuttivat paljon rennommilta ja mukavammilta kuin ilkeät kuolonklaanilaiset.
“Ette suinkaan, tämä kaksijalanpesä ei kuulu klaanien reviireihin. Tulimme vain hakemaan kissanminttua täydentääksemme varastojamme”, Leimusilmäksi esittäytynyt kolli naukaisi. En ihan ymmärtänyt, mistä varastoista kolli puhui, mutten antanut sen häiritä.
“Sepä hyvä… Törmäsin kerran kissoihin toisesta klaanista, Kuolonklaanista… He eivät olleet mukavia”, kerroin päätäni pudistellen.
“Ai, sepä harmi. Kuolonklaani ei ole tunnettu ystävällisyydestään. Teidän ei kannata viipyä tässäkään paikassa kovin kauaa, sillä Kuolonklaanin reviiri on melko lähellä. He saattavat haistaa hajunne ja tulla ajamaan teidät pois. Ja minä voin luvata, että sitä te ette halua”, Leimusilmä naukaisi.
“Kiitos neuvosta”, kiitin päätäni nyökytellen. Leimusilmä vilkaisi yrttejä ja kääntyi kuitenkin vielä minun puoleeni.
“Ette te tahtoisi lähteä meidän mukaamme? Eloklaani on todella mukava paikka, jossa hyväksymme jokaisen sellaisena kuin he ovat. Näytätte olevan kovin nuoria. Yksin ulkona eläminen on varmasti rankkaa. Klaani voisi tarjota teille suojaa ja turvaa, jos ei pysyvästi, niin siksi ajaksi, että pärjäätte ulkona”, mustavalkea kolli tarjosi ystävällisesti. Käänsin katseeni toiveikkaana Olliin. Minua houkutteli Leimusilmän tarjous, mutta Olli pudisteli päätään.
“En minä tahdo”, hän vastasi hiljaisella äänellä. Vaikka tarjous olikin niin hyvä, minun oli kuunneltava Ollia. Jos hän ei halunnut lähteä, en minäkään voisi tarttua tarjoukseen. Siispä katsahdin Leimusilmään ja tämän ystävään.
“Kuten Olli sanoi, meidän paikkamme ei ole klaanissa. Se kuulostaa hyvältä, mutta meidän on mentävä muualle. Te vaikutatte kuitenkin todella mukavilta kissoilta, oli ilo kohdata teidät”, nau’uin hymyissä suin.
“No sepä harmi, mutta kyllä minä ymmärrän. Vapaus on kai se, mitä te nykynuoret tahdotte”, mustavalkea kolli naurahti. Olli hiipi ohitseni ja viittoi minut perässään ulos kaksijalanpesästä.
“Me lähdemmekin tästä. Näkemiin!” huikkasin kahdelle kollikissalle ennen kuin kiiruhdin Ollin perässä ulos kaksijalanpesästä.

Kalla kuunteli Mesitähden puheita tarkkaan ja nyökytteli. Päällikkö kertoi, että hänen olisi opeteltava paitsi klaanin tavat, myös klaanin säännöt. Siihen Kalla suostuisi happamin mielin, mutta suostuisi kuitenkin. Hänen olisi vakuutettava Mesitähdelle, että hänestä voisi tulla Eloklaanille hyödyllinen soturi. Hän halusi ansaita päällikön luottamuksen.
"Vain hieman", Kalla vastasi Mesitähdne kysymykseen. Hän ei ollut jutellut monelle, vaikka jotkut olivatkin pyrkineet hänen seuraansa. Kalla ei ollut seurallisin kissa, ja oli mieluummin vain seuraillut klaanin tapahtumia etäältä niihin osallistumatta. "Kuutamolaine kertoi minulle paljon klaanielämästä. Hän oli suuri apu. Odotan innolla päsäeväni tutustumaan muihinkin."
Kalla hymyili ystävällisesti. Tosi asiassa häntä ei oikeastaan kiinnostanut näihin ydhentekeviin kissoihin tutustuminen, mutta pitihän hänen osoittaa hyväntahtoisuutta ja toveruutta Mesitähden edessä. Sitä paitsi näistä kissoista saattaisi olla hänelle hyötyä. Hän voisi hankkia hyödyllisiä liittolaisia ja tiedonlähteitä.
"Mitä tapahtuu seuraavaksi? Ymmärrän, jos haluat vielä testata sopivuuttani joukkoonne. En ota tätä mitenkään kevyesti", musta naaras sanoi, vaikka Mesitähti oli jo toivottanut hänet tervetulleeksi. "Jos olet varma, että olen valmis liittymään Eloklaaniin, mitä seuraavaksi tapahtuu?"

//Mesi?

Makasin liikkumattomana oleskelupedin alla. Tila oli ahdas, ja olin juuri ja juuri mahtunut kömpimään suuren pedin alle. Koko vartaloni jokainen lihas oli jännittynyt ja niskavillani olivat nousseet pörrölle. Häntäni oli normaaliin verrattuna kaksinkertainen ja korvani olivat painuneet luimuun pelosta. Kaksijalat huusivat ja heittelivät esineitä pitkin poikin. Tiesin sen, etteivät ne huutaneet minulle. Yleensä kun ilta vaihtui yöksi ja oleskelupaikan nelijalkainen taso täyttyi lieriön muotoisista esineistä, kaksijalat muuttuivat hyvin äänekkäiksi. Joinain öinä kaksijalat nauroivat ja olivat iloisia, mutta toisinaan he suuttuivat toisilleen. Siinä vaiheessa minun rauhoitteluni eivät auttaneet. Ne työnsivät minut kovakouraisesti syrjään ja ryhtyivät heittelemään esineitä toisiaan tai seiniä päin. Minua pelotti aivan kamalasti, joten olin oppinut pakenemaan oleskelupedin alle.
Eivät kaksijalat tarkoituksella olleet koskaan heittäneet esineitä minua kohti, mutta kerran eräs kilisevä, pieni esine oli iskeytynyt vasten kylkeäni. Se oli käynyt hurjan kipeää, ja kaksijalka oli äkkiä rynnännyt perääni minun lähtiessä karkuun. Kaksijalka oli vaikuttanut olleensa pahoillaan, joten olin tietenkin antanut hänelle anteeksi. Ei hän halunnut minulle mitään pahaa, minä tiesin sen.
“Kaikki hyvin Lola, kaikki hyvin”, kuiskin itselleni, kun melu alkoi käydä voimakkaammaksi. Minä ihan tärisin pelosta ja tunsin, kuinka jokin kasteli takajalkani. Voi, niin kamalan noloa… Olin laskenut alleni. Nielaisin surkeana ja toivoin, etteivät kaksijalat huomaisi sitä. Minä olin sotkenut heidän pesänsä.

En ollut varma, miten kauan kyyhötin taas oleskelupedin alla, mutta uskalsin liikahtaa vasta, kun kaksijalat olivat rauhoittuneet. Kömmin ahtaassa tilassa eteenpäin ja vaivalloisesti pääsin pois pedin alta. Katselin pelokkaana ympäristöäni. Naaraskaksijalka nukkui sikeän näköisesti oleskelupedillä.
“Voi ei, hän on loukkaantunut”, henkäisin huolestuneena, kun veren rautainen tuoksu lehahti nenääni. Pesässä haisi paljon erilaisia tuoksuja, sillä nämä kaksijalat tekivät kaikkea todella haisevia puuhia. Mutta minä rakastin kaksijalkojani silti, olivathan he sentään antaneet minulle kodin. Loikkasin vaivalloisesti kaksijalan vierelle oleskelupedille ja yritin etsiä veren hajun lähtöpaikkaa. Nopeasti huomasin, että kaksijalan toisessa etukäpälässä oli verta vuotava haava.
“Voi… Miten sinä onnistuit loukkaamaan itsesi näin?” kysyin surkeana, vaikka tiesin kaksijalan nukkuvan. Eikä hän olisi muutenkaan ymmärtänyt sanojani, sillä kaksijalat eivät puhuneet kissojen kieltä. Kurottauduin kuonollani kaksijalan karvatonta käpälää kohti ja lipaisin sitä varovaisesti kielelläni. Kaksijalka säpsähti, mutta ei herännyt. Hänen silmänsä pysyivät ummessa. Jatkoin kaksijalan käpälän pesemistä. Hetken ajan kaksijalka pysyi unessa, mutta yhtäkkiä hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta ilme muuttui äkkiä tuimaksi. Kaksijalka huitaisi toisella käpälällään minua kohti. Säikähdin sitä niin kovin, että lopetin kaksijalkani pesemisen ja kavahdin taaemmas. Miltei putosin oleskelupediltä, mutta onnistuin tarttumaan kynsilläni sen pehmeään pintaan. Se sai jo valmiiksi huonotuulisen kaksijalan entistä ärtyneemmäksi. Se avasi suunsa ja ärjäisi minulle jotain, huitaisten samalla toisella käpälällään minua. Tällä kertaa isku osui, ja sen voimasta takajalkani luiskahtivat alas pediltä. Jäin roikkumaan siihen vasemman etukäpäläni muutaman kynnen varaan. Yritin räpiköidä itseni irti, mutta se ei onnistunut. Kaksijalka ärjyi jotain entistä kovemmin, hän ei selvästikään pitänyt siitä, että kynteni raapivat hänen petiään.
“Anteeksi! Anteeksi! Minä yritän päästä irti!” vikisin pahoillani, mutta kaksijalka ei näyttänyt ymmärtävän. Se tarttui etukäpälääni ja puristi sitä inhottavan kovasti. Kaksijalka irrotti puoliväkisin kynteni pedistä ja antoi minun mätkähtää kovalle lattialle suoraan selälleni. Kampesin itseni nopeasti pystyyn ja käänsin surkean, todella pahoillaan olevan katseeni naaraskaksijalkaan.
“Voi, anteeksi… Minä yritin vain auttaa”, nau’uin hiljaa, mutta kaksijalka katsoi minua vihaisesti. Se huitoi käsillään minua kohti ja huusi jotain. Ymmärsin, että se oli käsky minulle. Minun oli poistuttava hänen silmistään. Olin niin pahoillani, että olin pahoittanut kaksijalkani mielen.
“Ei se mitään, minä ymmärrän kyllä. Minäkin olisin varmasti suuttunut, jos olisin sinä”, naukaisin ja kävelin häntä maata laahaten pois oleskelupaikasta paikkaan, jossa minun hiekkalaatikkoani pidettiin. Paikka ei ollut lainkaan yhtä mukava ja kodikas kuin oleskelupaikka. Siellä ei ollut mukavaa petiä tai oikeastaan mitään pehmeää. Mutta en halunnut pahoittaa kaksijalkani mieltä enempää. Hän tarvitsi pitkän yön jälkeen lepoa, ja hänen käpälänsäkin oli varmasti hurjan kipeä.
“Minunkin on hyvä levätä vähän, jotta jaksan olla iloisempi. Tämä väsymys saa minutkin kireäksi”, ajattelin puoliääneen, kun asetuin hiekkalaatikon vierellä olevan neliskanttisen laatikon päälle makaamaan. Laatikon keskellä oli pyöreä reikä, jota peitti läpinäkyvä kupu. Toisinaan kaksijalat tunkivat reiästä sisään heidän turkkejaan, jonka jälkeen laatikko alkoi äännehtiä hurjan kovaäänisesti. Välillä se loikki paikoillaan, joka sai minun oloni levottomaksi ja turvattomaksi. Toivoin todella, että laatikko pysyisi nyt hiljaa, jotta saisin nukkua kaikessa rauhassa. Untani häiritsi hieman se, että kaksijalat olivat jättäneet katossa olevan pienen auringon päälle. Se ei onneksi ollut niin himmeä kuin joissain huoneissa, joten ongelma korjaantui sillä, että ummistin silmäni ja heilautin häntäni kasvojeni päälle.

Heräsin siihen, kun joku ryntäsi sisään huoneeseen. Räväytin silmäni auki ja pomppasin pystyyn säikähtäen. Onnekseni tulija olikin vain naaraskaksijalka, joka kiiruhti huoneen toisella laidalla sijaitsevan valkean asian luokse. Olin nähnyt kaksijalkojen istuvan asian päällä, mutta toisinaan ne roikottivat päätään sen reunalla ja oksensivat. Voi kaksijalka-parkaani, hänellä oli taas paha olo. Minullakin oli joskus ollut karvapallo kurkussa, joten tiesin miten epämukavaa oksentaminen oli. Loikkasin alas laatikon päältä ja venyttelin pikaisesti, ennen kuin kiiruhdin kaksijalkani luokse.
“Voi, ei hätää”, miu’uin ja puskin hellästi kuonollani kaksijalan kylkeä. Se katsahti minua väsynyt, mutta lämmin katse kasvoillaan. Tämän takia minä häntä rakastin, hän selvästi välitti minusta niin paljon! Olin niin onnellinen, kun kaksijalka antoi minulle hetken huomiotaan. Se silitti karvattomalla käpälällään selkääni. Käpälä hivuttautui vastakarvaan silittäen poskelleni. En oikein pitänyt siitä, kun kaksijalat silittivät turkkiani väärään suuntaan, mutta annoin sen anteeksi kaksijalalleni. Hän alkoi rapsuttamaan minua leukani alta, jolloin aloin kehrätä kovaäänisesti.
“Juuri siitä”, naukaisin kovaäänisesti kehräten, kun kaksijalka löysi juuri oikean rapsutuspaikan. Kaksijalalle tuli kuitenkin pian taas huono olo, jolloin se tönäisi kovakouraisesti minut kauemmaksi ja alkoi taas oksentaa. En pahastunut siitä, miten kovasti kaksijalka tönäisi minut pois. Sentään olin saanut hetkeksi hänen täyden huomionsa. Kun kaksijalka oli lopettanut oksentamisen, hän rojahti kovalle lattialle makaamaan. Naaraskaksijalka tärisi ja näytti kaikin puolin huonovointiselta.
“Voi sinua”, kuiskasin hiljaa ja otin pari harppausta lähemmäs kaksijalkaa. Se ei tuntunut pahastuvan, kun painauduin vasten hänen rintaansa. Kaksijalka vain kietoi kätensä minun ympärilleni ja mutisi jotakin omalla kielellään. Tunsin, kuinka vatsassani kurni. Minulla oli nälkä, mutta kaksijalka oli niin heikossa kunnossa, ettei hän varmaan pystyisi taaskaan ruokkimaan minua.
“Sinä olet kipeä, joten minua ei haittaa olla nälissäni. Tiedän, että annat minulle taas ruokaa, kun voit paremmin”, miu’uin, vaikka tiesin ettei kaksijalka ymmärtäisi. Hän oli aika usein kipeä, joten tunsin sääliä häntä kohtaan. Toivoin, että hänen olonsa paranisi pian.

Makasimme lattialla vieretysten pitkän tovin. Jossain vaiheessa kaksijalka nukahti ja hän alkoi kuorsata. Minäkin olin nukahtanut, ja heräsin siihen kun ovi kävi taas. Kollikaksijalka astui tömistellen sisään huoneeseen ja huitaisi jalallaan maassa nukkuvaa kaksijalkaa. Jalka osui myös minua kuonoon, joka sai minut vingahtamaan ja pomppaamaan pystyyn. Kuonoani jomotti, sillä isku oli ollut melkoisen kova. Naaraskaksijalka säpsähti hereille ja kampesi itsensä pitkille, huterille jaloilleen. Se sopersi jotakin kollikaksijalalle, ennen kuin poistui huoneesta oleskelupaikkaan. Minä kiiruhdin naaraskaksijalan perään. Hän vaikutti hieman parempivointiselta, eikä enää tärissyt kuten aiemmin.
“Tuota noin”, aloitin juostessani kaksijalan perään, “minulla on kamala nälkä.” Kaksijalka rojahti istumaan oleskelupedille ja loikkasin hänen vierelleen. Nostin etujalkani hänen jalkojensa päälle ja katsoin kaksijalkaa suoraan hänen väsyneisiin, ruskeisiin silmiinsä.
“Voisitko sinä antaa minulle ruokaa?” pyysin oikein nätisti, mutta kaksijalan ilme ei värähtänytkään. Se työnsi käpälällään minut alas pediltä. Tömähdin kyljelleni lattialle, mutta kampesin itseni äkkiä pystyyn. Kiiruhdin kaapille, jossa tiesin ruokieni olevan.
“Tulisitko antamaan minulle edes ihan vähän ruokaa?” pyysin, “minulla on niin kova nälkä..” Nostin käpäläni kaapin ovelle ja raavin sitä muutaman kerran. Naaraskaksijalka ärähti jotakin kovaäänisesti. Hän ei tainnut ymmärtää, mitä minä tarkoitin.
“Jos saisin edes yhden suullisen?” yritin pyytää ja jatkoin oven rappaamista. Se sai kaksijalan suuttumaan. Se nousi nopeasti ylös pediltä ja otti muutaman nopean askeleen minua kohti. Kaksijalka ärjäisi jotain ja huitaisi minua käpälällään kylkeen.
“Aih!” vinkaisin, kun lennähdin iskun voimasta lattialle. Nousin äkkiä ylös ja peruutin aivan seinän vierelle.
“A-anteeksi, että suututin sinut. Kyllä minä pärjään, sinä olet vielä kipeä. Lepää vain”, mau’uin pahoitellen ja laskin surkean katseeni maahan. Olin taas pahoittanut kaksijalkani mielen. Kaksijalka ärähti vielä jotain, kunnes käveli takaisin oleskelupedille ja asettui siihen makaamaan. Olisin halunnut jotenkin hyvittää huonon käytökseni kaksijalalle, mutten tiennyt miten olisin voinut sen tehdä. Ehkä oli vain parasta pysyä poissa hänen silmistään.. Toivoin, ettei kaksijalka vihannut minua. Minä rakastin häntä niin kovasti ja toivoin, että hänkin rakastaisi minua. Sydämeni särkyisi, jos hän ihan oikeasti vihaisi minua.

***********************************************

Päivät kuluivat jälleen ja elämä kaksijalanpesässä jatkui ennallaan. Iltaisin kaksijalat olivat iloisia ja kovaäänisiä, joinain iltoina kotiimme saapui minulle sekä tuttuja että tuntemattomia kaksijalkoja. Välillä koin oloni hyvin ahdistuneeksi, kun kotimme oli täynnä äänekkäitä kaksijalkoja, mutta yritin rauhoitella itseäni parhaani mukaan. Tiesin, että kaksijalat pitivät siitä, kun he saivat nähdä lajitovereitaan. Se oli heille tärkeää, joten sen täytyi olla minullekin tärkeää. Lisäksi kyllä minä ennemmin olin kotona monen kaksijalan ympäröimänä kuin aivan yksin. Oli nautittava siitä, mikä elämässäni oli hyvin.
Minulla oli rakastavat kaksijalat, ja vaikka välillä käyttäydyinkin huonosti, he ruokkivat minua ja pitivät huolta minusta. Moni kaksijalka olisi varmasti heittänyt minut ulos kaiken sen jälkeen, mitä olin heille tehnyt.
Taas ahdas kaksijalanpesämme oli täynnä kaksijalkoja. Ne oleskelivat pääasiassa oleskelupedillä ja ruokahuoneessa. Välillä osa kävi ulkona pesästä. Minä en ollut käynyt ulkona sen jälkeen, kun olin tullut kaksijalanpesään. Olin vain aina katsellut, miten kaksijalat poistuivat samasta ovesta, josta olin tullut, ja palasivat jonkin ajan päästä. Koska oleskeluhuone oli niin täynnä kaksijalkoja, olin mennyt ulko-oven viereiseen nurkkaan istumaan. Kuuntelin mieluummin täältä kaksijalkojen touhuja. Olin niin väsynyt, etten jaksanut olla huomion keskipisteenä tänä iltana. En ollut saanut moneen päivään kunnolla nukuttua, sillä kaksijalat olivat valvoneet laskujeni mukaan ainakin kaksi päivää. Se oli minusta hyvin outoa, sillä normaalisti he nukkuivat ainakin puolet yhdestä päivästä. Nyt kaksijalat olivat täynnä energiaa ja ne vain valvoivat ja valvoivat, eivätkä olleet lainkaan hiljaa.
Juuri kun olin nukahtamassa istualleen, lähes kaikki pesän kaksijalat ryntäsivät ahtaaseen paikkaan ulko-oven luokse. Ne pukivat jalkoihinsa kummallisia jalkaturkkejaan ja vetivät käsivarsiensa ja vartalonsa suojaksi paksumman turkin. Minä yritin väistellä kaksijalkojen pitkiä jalkoja, kun he eivät huomanneet minun olevan eteisessä.
“Oi voi, varovasti nyt. Apua! Älä astu minun hännälleni!” miu’uin, muttei kukaan kuullut minua. Ulko-ovi avautui, mutten päässyt kaksijalkojen jalkojen välistä livahtamaan oleskeluhuoneeseen. Ainoat vaihtoehdot olivat jäädä kaksijalkojen tallottavaksi tai livahtaa ovesta ulos. Päätin livahtaa ovesta ulos ja palata sisälle heti, kun pahin ryysis oli ohi. Kuten olin muistellut, ovi ei vienyt suoraan ulos. Se vei hämärään tilaan, jossa oli portaat ylös ja alas. Olin hieman hämmentynyt, kun katselin tilan seinustalla olevia ovia. Oliko kaksijalanpesämme oikeasti näin iso? Jos niin oli, miksi me pysyttelimme vain pienessä tilassa.
“Auts”, ähkäisin, kun joku ulos pyrkivistä kaksijaloista potkaisi – oletettavasti vahingossa – minua niin, että kaaduin. Näin vain paljon suuria, lähestyviä kaksijalkojen jalkoja. Jouduin pakokauhun valtaan, jolloin lähdin vain summan mutikassa juoksemaan pakoon väkijoukkoa. Juoksin suoraan eteenpäin lähimpään portaikkoon ja kipitin portaat ylös. Pysähdyin vasta portaikon yläpäässä, johon jäin hetkeksi hengähtämään ja purkamaan säikähdystäni. Kun niskavillani olivat siloittuneet, päätin palata takaisin pesään, jossa olin viettänyt viimeiset kuut. Kun kipitin portaita alas, tuli aivan pilkkopimeää. Valot sammuivat kuin tyhjästä. Kuulin edelleen kaksijalkojen äänen jostain kauempaa, mutta se vaimeni koko ajan. Silmilläni meni hetki tottua pimeyteen. Olin joutunut pysähtymään, sillä pimeässä oli vaarallista tulla portaita alas, olisin saattanut kompastua jalkoihini ja pudota hallitsemattomasti portaita alas.
Pelkoni kävi toteen, sillä kaksijalanpesän ovi oli painautunut kiinni. Eivätkö kaksijalat olleet huomanneet, että olin joutunut ulos pesästä? Voi ei, nyt olin aivan yksin tuntemattomassa paikassa. Minua alkoi pelottaa, mutta yritin keksiä jotain positiivista tästäkin tilanteesta.
“No, ainakin muistan mistä ovesta tulin”, yritin lohduttaa itseäni, “ja sentään sain tänään ruokaa. Kyllä kaksijalat varmasti palaavat pian.”
Kipitin portaita alas sen oven eteen, josta olin tullut tähän tuntemattomaan tilaan. Kaksijalkojen äänet vaimenivat nyt kokonaan, ja kuulin alemmasta kerroksesta oven painautuvan kiinni. Yleensä kaksijalat eivät olleet poissa kovinkaan pitkään, joten tuskin he olisivat nytkään. Minua vähän pelotti olla yksin, mutta tiesin, ettei minulla olisi mitään hätää. Asetuin makaamaan oven eteen ajatellen, että voisin torkahtaa hieman, olinhan sentään hurjan väsynyt.

Voimistuvat askeleet herättivät minut, joten raotin hitaasti yhä unisia silmiäni. Olin edelleen oven ulkopuolella paikassa, jonka seinustoilla oli paljon ovia. En tiennyt minne ovet johtivat, mutta muistin sentään, mikä ovista vei minut omaan kaksijalanpesääni.
Huomasin, että tila oli taas valaistu. Nopeatempoiset askeleet kantautuivat korviini ylemmästä kerroksesta. Pian näköpiirini ilmestyi tuntematon kollikaksijalka. Sen katse kiinnittyi välittömästi minuun. En voinut piiloutua mihinkään, sillä tässä tilassa ei ollut lainkaan piilopaikkoja. Tiesin, ettei minun tarvitsisi pelätä tuntemattomiakaan kaksijalkoja. Kaksijalat olivat aina olleet minulle hyviä, jos olin käyttäytynyt hyvin. Kollikaksijalka tuli luokseni ja kumartui eteeni. Se kurotti käpälällään minua kohti, jolloin nousin istumaan ja nuuhkaisin kaksijalan käpälää. Se ei tuoksunut niin tunkkaiselta kuin minun kaksijalkojeni käpälät, mutta tämä kaksijalka tuoksui vieraalle kissalle. Se puhui minulle ystävällisellä äänellä ja silitti hellästi kädellään selkääni. Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä. En tiennyt mitä kaksijalka puhui, mutta hän vaikutti todella mukavalta.
Yhtäkkiä kaksijalka nosti minut varovaisesti syliinsä. Se kantoi minut ylös portaita pitkin. Kaksijalka kulki kaksi kerrosta ylöspäin, kunnes pysähtyi yhden oven eteen. Se avasi oven ja astui sisään ovesta. Tämänkin oven takana oli kaksijalanpesä, mutta se oli hieman erinäköinen kuin meidän pesämme. Tässä pesässä tuoksui vahvasti tuntemattomien kissojen tuoksu, eikä pesä ollut yhtä sottainen kuin meidän pesämme. Yritin etsiä katseellani edes vilauksen pesässä asuvista kissoista, mutta niitä ei näkynyt. Kaksijalka vei minut yhteen huoneeseen ja veti perässään huoneen sisäänkäynnillä olevan oven kiinni. Se laski minut hellästi lattialle ja sanoi jotain omalla kielellään, mutten luonnollisestikaan ymmärtänyt mitä kaksijalka sanoi.
Silmäilin huonetta. Sen keskellä oli suuri peti, jota tiesin kaksijalkojen käyttävän nukkumiseen. Pedin vierellä oli pieni pöytä, jonka päällä oli jotain kaksijalkojen esineitä. Huoneen toisella laidalla oli taso, jonka päällä oli samanlainen levy kuin minunkin kaksijaloillani. Tiesin, että levyn sai päälle, jolloin siihen ilmestyi erilaisia kuvia. Kollikaksijalka silitteli minua hetken aikaa, ennen kuin hän lähti pois huoneesta ja sulki taas oven perässään.
Hetken kuluttua kollikaksijalka palasi ja hän toi mukanaan hiekkalaatikon ja kaksi kippoa. Toisessa kipossa oli vettä, ja toisen kaksijalka täytti herkullisella ruualla! Olin niin nälkäinen, että hotkin kaiken ruuan saman tien. Kesken ruokailuni kaksijalka oli taas hävinnyt huoneesta.

Syömisen jälkeen olin käynyt hetkeksi kaksijalkojen pedille nukkumaan. Kun olin herännyt, ikkunasta kajasti auringonvaloa.
“Voi ei, minun kaksijalkani ovat jo varmasti palanneet”, nau’uin itsekseni huolestuneena, “he varmasti säikähtivät, kun en ollutkaan kotona..”
Oven toiselta puolen kantautui kahden muun kissan ääniä. Ne keskustelivat toisilleen kovaäänisesti, selvästi puhuen minusta. Kollikissat eivät vaikuttaneet kovinkaan mukavilta, sillä ne puhuttelivat minua muun muassa rääpäleenä, ruipelona ja karvapallona. Minusta tuntui pahalta, että kissoilla oli sellainen kuva minusta, joten loikkasin alas ikkunalaudalta ja kiiruhdin huoneen ovelle. Liikkuessani tunsin, miten kylkeäni jomotti edelleen. Kaksijalan potku oli ollut kovempi kuin olin arvannutkaan, sillä kylki tuntui edelleen kipeältä.
“Ömmm… Tuota, haloo?” yritin saada puheyhteyden oven toisella puolen oleviin kissoihin. Heidän keskustelunsa loppui, ja kuulin lähestyviä kissojen askeleita oven toiselta puolelta.
“Mitä se rääpäle siellä huutaa?” toinen kissa kysyi matalalla äänellään.
“Minun nimeni on Lola”, esittäydyin ystävällisellä äänellä, yrittäen tehdä kissoihin mahdollisimman hyvän vaikutuksen.
“Kysyinkö minä sinun nimeäsi? Ei kiinnosta, vaikka se olisi mikä! Sinä olet tunkeutunut meidän kotiimme!” kollikissa sähisi selvästi vihaisena.
“En varmasti ole! Minä jouduin ulos kodistani ja se kaksijalka toi minut tänne.. Ei minun ollut tarkoitus tunkeilla, minä vannon!” vakuuttelin. Kissat hiljenivät taas hetkeksi, kunnes toinen niistä otti puheenvuoron:
“Mepä emme usko sinua. Sinä yrität viedä meidän ruokamme ja kaksijalkamme, emmekä voi sietää tuollaista käytöstä!”
“Olette ymmärtäneet aivan väärin! En minä tahdo jäädä asumaan teidän kotiinne, vaan tahtoisin palata omaan kotiini! Tiedättekö, miten pääsisin ulos täältä?” kysyin niin ystävällisesti kuin vain osasin. En pitänyt siitä, etteivät kissat pitäneet minusta.
“Pilkkaatko sinä nyt meidän kotiamme, kun sanot ettet tahtoisi asua täällä? Ole kiittämätön kakara!” ensimmäisenä puhunut kissa murisi. Voi ei, olin puhunut ohi suuni.
“E-en tarkoittanut sitä niin! Teidän kotinne on oikein soma ja todella kodikas! Minulla vain on jo koti, jonka vuoksi en tahdo jäädä tänne.. Voisitteko auttaa minut takaisin omaan kotiini?” pyysin taas todella sievästi. Tuli aivan hiljaista, kissat eivät vastanneet mitään. Sen sijaan kuulin raskaita, lähestyviä askeleita oven toiselta puolen. Kaksijalka sanoi jotakin kaiketi oven edessä oleville kissoilleen, jonka jälkeen se avasi oven ja livahti sisään huoneeseen, ennen kuin kissat ehtivät tulla tänne myös. Kollikaksijalka kumartui taas tasolleni ja silitti hellästi karvattomalla käpälällään minua.
“Vietkö sinä minut kotiin?” kysyin hiljaa ja katsoin kaksijalkaa suoraan silmiin. Se hymyili minulle ja vastasi jotain, mitä en ymmärtänyt. Kaksijalka nousi taas ylös ja poistui huoneesta. Tällä kertaa kaksi kissaa eivät palanneet oven taakse huutelemaan, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Olisin halunnut saada heidät uskomaan, etten ollut täällä ilkeyttäni, ja että olin oikeasti ihan mukava kissa.

Ulkona alkoi jo hämärtää, ja olin edelleen loukossa tässä tuntemattomassa kaksijalankodissa. Yritin pitää toivoa yllä siitä, että kaksijalkani löytäisivät minut. He olivat varmasti kamalan huolissaan, kun en ollutkaan kotona. Yllättäen kuulin kilahtavan äänen, jonka tiesin tulevan ovesta. Se kuului aina, kun joku pyrki sisälle kaksijalanpesään. Kaksijalan askeleet kuuluivat menevän ulko-ovelle, ja kuulin oven avautuvan. Valpastuin välittömästi, kun kuulin tutun äänen ovelta. Minun naaraskaksijalkani oli tullut hakemaan minua! Voi sitä ilon ja riemun määrää, kun tajusin että niin todella oli! Tuntematon kollikaksijalka sanoi jotain, ja kuulin askeleiden läehstyvän huonetta jossa olin. Pian tuttu naaraskaksijalkani astui sisään huoneeseen. Kiiruhdin kovaäänisesti miukuen ja kehräten hänen luokseen.
“Sinä tulit! Sinä löysit minut! Voi miten ikävä minulla oli sinua!” kapusin kaksijalkani syliin, ja tämä onnekseni otti minut avosylin vastaan. Kaksijalka silitti minua ja antoi minun painaa pääni hänen rintaansa vasten. Kaksijalat puhuivat vielä hetken kahdestaan, ennen kuin oma rakas kaksijalkani vei minut ulos tuntemattomasta kaksijalanpesästä. Kuljimme taas ainakin kahdet portaat alas, ja kaksijalka pysähtyi sen oven eteen, jonka takana tiesin pesämme olevan. Hän irrotti toisen kätensä minusta ja piteli minua hieman epämukavasti vain yhdellä kädellään, kun hän toisella avasi oven. Astuimme sisään pesään, jossa hän pudotti minut lattialle tylysti. Kaikki se lempeys, mitä vieraan kaksijalan kodissa oli hänestä huokunut, oli kadonnut tiehensä. Minulle tuli kamalan surkea olo taas, sillä olin selvästikin pahoittanut kaksijalan mielen karkaamalla. Kaksijalka huitaisi jalallaan minua kohti, enkä ehtinyt väistää. Hänen jalkansa osui siihen samaan kylkeen, joka oli edelleen kipeä viimeisimmän iskun voimasta.
“Auh”, voihkaisin, kun rojahdin kivusta maahan. Kaksijalka tönäisi minua jalallaan pois tieltään, tiuskaisi jotain ja käveli oleskeluhuoneeseen kollikaksijalan luokse. Minä painauduin surkeana maata vasten. Olin taas pahoittanut kaksijalkani mielen. Tunsin, kuinka kyynel vierähti poskelleni. En ollut ihan varma, johtuiko itku kivusta vai pettymyksestä itseeni. Minun todella täytyisi skarpata, ennen kuin kaksijalkani inhoaisi minua, eikä antaisi minulle enää anteeksi. Voi, miksi minun pitikään lähteä tästä pesästä ulos… Kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelleni, ja painoin kasvoni käpälieni alle suojaan. Oloni oli aivan kamala, minun olisi keksittävä äkkiä jotain, millä voisin lepyttää kaksijalkani. Päätin, että pysyisin poissa hänen näkökentästään niin kauan, että hän haluaisi taas olla kanssani.

***********************************************

Vietin seuraavat kaksi päivää vietin hiekkalaatikkoni luona kaikessa hiljaisuudessa. Kukaan ei huomannut minua, olin kaksijaloille täysin näkymätön. Iltaisin ja öisin pesä oli taas tupaten täynnä vieraita kaksijalkoja. He kävivät huoneessa ja osa silitti minua hieman, mutta kaikki lähtivät aina lopulta pois ja jättivät minut yksin. Kun kaksijalat hiljenivät nukkumaan, kävin aina tarkastamassa ruokakuppini, mutta joka kerta jouduin toteamaan saman asian: kuppi oli tyhjä. Tuntui kuin olisin ollut umpikujassa. Kaksijalat olivat selvästi vihaisia minulle ja pettyneet toimintaani, ja ihan syystäkin. Halusin niin kovasti saada heidät taas pitämään minusta, aivan kuten he olivat pitäneet aiemminkin.
Oli taas hiljaista, kaksijalkojen äänet olivat vaienneet pitkän yön jälkeen. Nousin seisomaan huterille jaloilleni, nälkä sai minut heikoksi. Huoneen ovi oli raollaan ja sen raosta pilkisti valoa. Päivä taisi olla jo pitkällä, mutta kaksijalat olivat vasta käyneet nukkumaan. Hiivin ovelle ja tönäisin sen kuonollani auki, livahtaen sitten itse ovenraosta eteistilaan. Vilkaisin kaksijalkojen nukkumishuoneen suuntaan. Sen ovi oli painettu kiinni, enkä siis pääsisi katsomaan kaksijalkoja. Siispä suuntasin oleskeluhuoneeseen, joka oli vielä sotkuisempi kuin normaalisti. Lieriön muotoisia, kiiltäviä ja erivärisiä esineitä lojui siellä täällä. Osa esineistä oli kaatunut ja vuotanut jotain pahanhajuista nestettä maahan. Olin joskus nuuhkaissut sitä, mutta todennut nopeasti, ettei se ollut juomakelpoista. En ymmärtänyt, miten kaksijalat saattoivat juoda jotain niin hirvittävän pahalta haisevaa.
Toiveikkaana kävelin rojujen ohi ruokakupilleni. Pettymys oli valtava, kun huomasin sen olevan taas kerran tyhjä. Hillitsin tunteitani, ei tilanne ollut lainkaan niin paha, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuisi. Sentään minulla oli edelleen katto pään päällä.

***********************************************

Seuraavana päivänä en edelleenkään saanut ruokaa. Pesä oli taas täyttynyt meluavista kaksijaloista, ja minä kyyhötin yksin hiekkalaatikkoni vierellä. Yllättäen huone kirkastui ja kovasti tömistelevä kaksijalka astui sisään huoneeseen. Se näytti etsivän jotain. Kun kaksijalan katse kohdistui minuun, tajusin sen etsivän minua. Olin niin heikko ja väsynyt, että minulta meni hetki tunnistaa kaksijalka omaksi, rakkaaksi naaraskaksijalakseni. Se ei vaikuttanut normaalilta. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, josta nautin kovasti.
“Minulla on ollut kamala ikävä sinua”, henkäisin ja painoin pääni vasten kaksijalan rintaa. Kurkustani alkoi kummuta hiljaista kehräystä. Minusta tuntui niin hyvältä olla taas oman, rakkaan kaksijalkani lähellä ensimmäistä kertaa moneen päivään. Minä olin koko ajan tiennyt, että kaksijalka antaisi minulle vielä anteeksi.
Naaraskaksijalka kantoi minut oleskeluhuoneeseen, joka oli täynnä muita kaksijalkoja. Kaikki puhuivat toistensa päälle örveltäen. Mutta minä olin jo tottunut koviin ääniin ja arvaamattomiin kaksijalkoihin, eli ne eivät enää pelottaneet minua kuten ennen. Naaraskaksijalka istuutui oleskelupedille ja laski minut jalkojensa päälle. Nousin seisomaan ja puskin hellästi kuonollani kaksijalan karvatonta käpälää vasten. Se silitti pitkin vedoin selkääni ja vaikutti olevan poissa tolaltaan. Kaksijalka sanoi jotakin, mutten ymmärtänyt mitä se puhui. Se nosti minua kainaloistani ja painoi huulensa vasten otsaani. Kaksijalan posket olivat märät, hän itki. Jokin oli selvästi hullusti.
“Mikä sinulla on? Voi ei, oletko sinä surullinen?” kysyin huolestuneena, “voinko auttaa sinua jotenkin?”
Kaksijalka ei vastannut. Se painoi minut itseään vasten ja nyyhkytti onnettoman kuuloisesti. En ymmärtänyt, miksei kukaan ympärillä oleva kaksijalka huomannut toisen surua. Kaikki olivat liian keskittyneitä omiin asioihinsa.
Kaksijalka lopetti nyyhkyttämisen. Se nousi ylös ja roikotti minua epämukavasti otteessaan. Kaksijalka astui ovelle, joka sijaitsi ruokahuoneessa. Tiesin, että ovi vei pienelle ulkotilalle, josta ei kuitenkaan päässyt minnekään. Ulos mennessään kaksijalka painoi oven perässään kiinni. Se piteli minua yhdessä käpälässään ja katsoi ulos yön pimeyteen. Oli todella kylmä, pakkanen oli kiristynyt yön tultua. Kaksijalka sanoi jotain ja nosti minut taas kasvojensa tasolle. Voi kun olisin tiennyt mitä hän sanoi, hän vaikutti niin surulliselta. Sitten se siirsi minut kauemmas kehostaan kaiteen yli. Kun katsoin alas, näin korkean pudotuksen.
“Mitä sinä teet? Lopeta! Ota minut takaisin!” pyysin ja yritin kiivetä kaksijalan kättä pitkin takaisin hänen luokseen. Hänen ilmeensä oli tyhjä, kun hän irrotti otteensa minusta.
“Ei! Ole kiltti!” miu’uin epätoivon vallassa, mutta turhaan. Olin jo putoamassa kohti valkeaa lumihankea. Pudotus ei kestänyt kauaa, ja mätkähdin kovaan hankeen.
“Ai ai ai”, voihkaisin kivusta, mutta kampesin itseni nopeasti pystyyn. Vasenta takajalkaani särki, sillä se oli jäänyt alleni pudotessani maahan. Nostin katseeni ylös kohti kohtaa, josta kaksijalka oli minut pudottanut. Se seisoi hetken paikoillaan ja tuijotti minua.
“Tule hakemaan minut takaisin!” anoin, mutta kaksijalan ilme ei värähtänytkään. Tyhjä ilme kasvoillaan se peruutti pois kaiteen luota ja katosi lopullisesti.
Minut valtasi tyhjyys. Oliko kaksijalka hylännyt minut? Ihan noinko vain? Olin varmasti pettänyt hänet todella pahasti, eikä hän jaksanut enää minua. Tunsin syvää epäonnistumisen tunnetta. En ollut onnistunut hyvittämään pahoja tekojani rakkaalle kaksijalalleni. En olisi halunnut luovuttaa, mutta tämä taisi olla merkki kaksijalalta, ettei hän halunnut nähdä minua enää. Vai kokeiliko hän sittenkin, olinko uskollinen hänelle? Voi, elämä oli niin kovin vaikeaa… Yhtäkkiä minun iski kamala ikävä emoa ja siskoa. Mitähän heille kuului? Miettivätköhän he yhä minua?
Emo olisi varmasti tiennyt, mitä minun pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä. Mutta nyt minä olin yksin aivan tuntemattomassa paikassa, ulkona. Oloni oli hyvin turvaton, nyt tiesin miltä emosta oli tuntunut nuoruudessaan. Hiivin kivisen kaksijalanpesän seinustan luokse ja painauduin kylmissäni sitä vasten. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin hukassa. Ehkä kaksijalka palaisi vielä hakemaan minua? Vai pitäisikö minun itse palata hänen luokseen? Katseeni liukui kiviselle seinustalle. Ei, sitä pitkin ei ainakaan voisi kiivetä. Päätin lähteä liikkumaan, jos löytäisin kaksijalanpesän oven. Jos pääsisin ulko-ovesta siihen tilaan, jossa oli paljon ovia, tunnistaisin kyllä oman kotini.
Kylmä lumi tuntui inhottavalta polkuanturoissani. Se pisteli ikävästi, kaipasin kovasti kaksijalanpesän tasaisia, lämpimiä lattioita. Pesän piha oli pimeä, mutta sen seinustalla olevista ikkunoista kajasti ulos valoa. Myös jossain kaukaisuudessa oli samanlaisia kirkkaita pieniä aurinkoja, mitkä valaisivat kaksijalkojen kujia. Saavuin pesän nurkalle ja käännyin siitä vasemmalle jatkaen matkaani sen toista seinustaa pitkin. Tämä puoli pesän pihasta oli valaistu tikun päissä olevilla pienillä auringoilla. Hanki kimmelsi niiden valossa kauniisti.
“Ovi!” hihkaisin iloisena, kun tulin läpinäkyvän oven kohdalle. Kaksijalanpesän sisällä oli pimeää, eikä siellä näkynyt liikettä. Miten pääsisin sisään, kun en osannut avata ovia? Nousin takajaloilleni ovea vasten ja yritin pyytää jotakuta avaamaan oven minulle:
“Huhuu, onko siellä ketään? Minun pitäisi päästä sisään!”
Raavin toisella etukäpälälläni liukasta oven pintaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
“No, ehkä minä jään tähän odottamaan. Kyllä joku avaa sen minulle vielä”, totesin ja nyökyttelin itsevarmana päätäni. Todistaisin kaksijalalleni, että olin hänelle uskollisempi kuin kenellekään muulle. Minä todella rakastin häntä koko sydämestäni ja halusin hänen tietävän sen.

Kyyhötin oven vieressä olevassa nurkassa siihen saakka, että yötaivas alkoi kirkastua. Minua palelsi ja vatsani kurni kovaäänisesti lähes taukoamatta. Oloni oli todella voimaton, mutta toive siitä, että kaksijalka ottaisi minut takaisin, oli kova. Oikeastaan olin jopa varma, että niin kävisi. Kun hän näkisi rakkauteni, hän kyllä heltyisi ja rakastaisi minua taas kuten ennen.
Vihdoinkin! Pesän sisälle ilmestyi valoa. Nousin täristen seisomaan ja kurkistin ovesta sisään. Minun kollikaksijalkani! Se lähestyi ulko-ovea! Siirryin sivuun ovelta, jottei se osuisi avattaessa minuun. Kun kollikaksijalka astui ulos kylmyyteen, se pysähtyi huomatessaan minut.
“Hei! Voisitko sinä ottaa minut takaisin kotiin?” pyysin kovaäänisesti miukuen. Kollikaksijalka ei näyttänyt iloiselta. Se katsoi minua hetken, kunnes alkoi huitoa käpälillään ja huusi jotain.
“Oi voi”, miukaisin, kun kaksijalka alkoi potkia minua kohti jaloillaan. Jouduin todella tekemään töitä, jotta sain väistettyä kaksijalan potkut. Se karjui minulle kovaäänisesti, jolloin katsoin parhaaksi lähteä pakoon. Kaksijalka vaikutti todella uhkaavalta, sekin oli varmasti kyllästynyt huonoon käytökseeni. Siispä lähdin nelistämään kohti tuntematonta pitkin maahan painettua, leveää polkua. Kollikaksijalka ei lähtenyt perääni, huomasin sen vilkaistessani taakseni. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksin niin pitkälle kuin heikot jalkani jaksoivat minua kantaa. Jäisellä, tallotulla lumella juokseminen oli vaikeaa. Olin vähällä liukastua moneen kertaan, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä tasapainoni.
Nelistin eteenpäin niin vauhdilla kuin saatoin ja vilkaisin vielä kerran taakseni. Kaksijalanpesä oli jäänyt kaukaisuuteen ja kollikaksijalkaa ei näkynyt enää. Siispä uskalsin hidastaa tahtiani.
“Mitä ihmettä minä nyt teen?” kysyin hiljaa päätäni pudistellen, “kaksijalat eivät tahdo minua enää takaisin…” Tiesin, että minun olisi kunnioitettava heidän toivettaan. Nyt voisin olla heille eniten hyödyksi, kun jättäisin heidät rauhaan. He olivat onnellisempia ilman minua.
Pysähdyin tasaamaan hengitystäni. Olin todella väsynyt valvotun yön ja päiviä jatkuneen syömättömyyden vuoksi. Kaiken lisäksi olin aivan jäässä, kaipasin paikkaa, jonne mennä lämmittelemään. Yhtäkkiä kuulin jostain lähestyvää, voimakasta murinaa. Käännyin katsomaan sivulle, vain huomatakseni kirkkaat, kovaa vauhtia lähestyvät valot.
“Apua!” kiljahdin ja syöksähdin vauhdilla taas eteenpäin, väistääkseni kohti minua juoksevan hirviön. Nipin napin pääsin pois hirviön alta, mutten uskaltanut enää pysähtyä. Mistä minä tiesin, milloin olin turvassa hirviöiltä?! Maa teki jyrkän nousun ylöspäin, joten kiipesin korokkeen yli ja jatkoin matkaani kohti edessä siintäviä lehdettömiä pensaita. Ne tuntuivat tällä hetkellä ainoalta turvalliselta paikalta, enkä uskonut hirviöiden pääsevän niiden luokse. Syöksähdin lumisen pensaikon alle ja jäin sinne tasaamaan hengitystäni. Käännyin ympäri ja katselin kauhuissani taakseni. Siitä paikasta, jossa olin äsken seissyt, juoksi ohi monta hirviötä peräkkäin. Ne kaikki murisivat kovaäänisesti ja jättivät taakseen valkeita pilviä. Sen lisäksi aivan minun ohi, todella läheltä käveli pari pienempää kaksijalanpentua. Ne eivät onnekseni huomanneet minun kyyhöttävän pensaikossa. Sain aikaa hengähtää hetken ja miettiä, mitä sitten tekisin. Katseeni osui taas kaukaisuudessa häämöttävään kaksijalanpesään, minun kotiini. Tai mitä ilmeisemmin entiseen kotiini, en uskonut kaksijalkojen haluavan minua enää luokseen. Mutta kyllä minä pärjäisin, elämä kantoi aina lopulta, tiesin sen. Ainoa järkevä, joskin mahdottomalta tuntuva vaihtoehto tuntui olevan se, että etsisin emon ja Milan, palaisin takaisin vanhaan kotiini. Olin painanut visusti mieleeni sen, miltä kaksijalanpesämme näytti. Joutuisin varmaankin kiertämään koko kaksijalkalan läpi, mutta minun oli aika palata takaisin perheeni luokse.
Kovaääninen räksytys keskeytti ajatukseni. Niskavillat nousivat pystyyn, kun kuolasuinen koira ilmestyi eteeni. Se haukkui kovaäänisesti ja yritti päästä luokseni. Sen haukkuessa näin suuren, valkean hammasrivistön. Oli aikani vaihtaa paikkaa. Käännyin välittömästi ympäri ja tunkeuduin pensaikon oksien läpi taas ulos kylmyyteen. Pensaan tällä puolen oli paljon enemmän lunta. Kun juoksin koiraa karkuun, upposin välillä puolta jalkaa myöten hankeen. Huojennuin, kun huomasin kaksijalan vetäneen koiran pois pensaan luota ja niiden jatkavan matkaansa. Olin selvinnyt taas yhdestä vaarasta.

***********************************************

Vaellukseni vailla päämäärää jatkui edelleen. Aurinko oli jo noussut ja kaksijalka oli selvästi herännyt uuteen päivään. Hirviöiden kovaääniset murinat, kaksijalkojen puheensorina ja kauempaa kuuluvat koirien satunnaiset haukkumiset kantautuivat korviini ja saivat minut pysymään valppaana. Emo oli kertonut, millaista kissojen elämä kaksijalanpesien ulkopuolella oli, mutten ollut kuvitellut sen olevan aivan tällaista. Jatkuvaa turvattomuuden tunnetta, kovia ääniä ja kaiken kukkuraksi kamala nälkä ja väsymys. En tiennyt, missä olisi turvallista lepuuttaa väsyneitä jalkojani ja missä ei. En edes tiennyt sitä, mistä saisin täytettä typötyhjälle vatsalleni. Emo oli kertonut metsästäneensä itse ruokansa, mutta hänen kertomustensa mukaan kaksijalkalan kujilla ei saalistettavaa ollut. Eläimet viihtyivät metsissä, eikä minulla ollut mitään hajua oliko täällä lähimaillakaan metsiä. Ei sillä, että olisin edes osannut saalistaa. Emo ei koskaan ollut opettanut meitä, sillä olimme Milan kanssa eläneet miltei koko ikämme kaksijalanpesän turvassa ja saalistaneet ainoastaan leluhiiriä.
Epätoivoiset ajat johtivat epätoivoisiin tekoihin, joten kun saavuin aluelle, jossa hirviöitä liikkui vähemmän ja kaksijalanpentuja jalan enemmän, hidastin tahtiani. Alueella oli huomattavasti pienempiä kaksijalanpesiä kuin siellä, mistä olin lähtenyt. Maisema näytti samankaltaiselta kuin alue, jossa emo ja Mila tällä hetkellä asuivat. Toiveikkaana yritin katsella, jos jokin pesästä olisi ollut sama pesä, jossa perheeni oli. Mutta heitä ei näkynyt, tämä kuja ei ollut se kuja, mitä minä etsin. Koska minua väsytti niin kovin ja nälkä oli niin suuri, kävelin lähimmän pesän luokse. Etsin oven, jota kautta kaksijalat kulkivat sisään pesään ja aloin rapata sitä käpälälläni. Kaksijalat kyllä antaisivat minulle ruokaa, jos minä pyytäisin – tai ainakin jotkut kaksijalat.
Odotin ja odotin, mutta sisältä ei kuulunut lainkaan ääniä. Kukaan ei tullut ovelle, joten luovutin ja siirryin seuraavan kaksijalanpesän pihaan. Aivan pesän kupeessa lepäsi hirviö. Sen kirkkaina hohtavat silmät olivat sammuneet ja hirviö oli aivan hiljaa. Hiivin sen ohitse varoen herättämästä sitä. Emo oli kertonut, että hirviöt olivat arvaamattomia ja vaarallisia. Jos sellainen juoksisi ylitseni, mahdollisuudet selvitä olivat olemattomat. Kaksijalat olivat kasanneet lumen nätisti yhteen kohtaan aika lähelle heidän ulko-oveaan. Aiemmassa pesässä lumi oli ollut koskematonta, joten kenties siinä pesässä ei ollut edes asunut yhtäkään kaksijalkaa. Huomasin, että oven edessä olevasta ikkunasta erottui valon kajastus. Tässä pesässä ainakin oli elämää. Asetuin lähelle ovea ja aloin raapimaan sitä taas etukäpälälläni.
“Huhuu, onko siellä ketään? Minulla on hurja nälkä!” miu’uin epätoivoisena, yrittäen saada sisällä olevien kaksijalkojen huomion. Jouduin raapimaan ovea ja huutamaan monta kertaa, ennen kuin kuulin vaimeita, lähestyviä askeleita ja kaksijalkojen puhetta. Astuin kauemmas ovesta ja tunsin koko kehoni jännittyvän. Ovi aukesi, ja nuori kaksijalkakolli katseli ympärilleen. Se selvästi odotti kohtaavansa jotakin paljon isompaa, sillä kaksijalan katse oli kohdistettu omien silmiensä korkeuteen.
“Minä olen täällä alhaalla”, kerroin hiljaa, vaikka kaksijalka tuskin ymmärsi puhettani. Sen katse laskeutui välittömästi minuun ja se näytti aika yllättyneeltä. Kaksijalka perääntyi takaisin sisälle ja huusi jotakin jollekulle, joka sisällä oli. Meni hetki, kunnes oven suulle ilmestyi myös vanhempi naaraskaksijalka. Tämän kaksijalan pääturkki oli harmaa ja sen iho oli muuttunut ryppyiseksi. Se liikkui paljon hitaammin kuin nuoret kaksijalat. Naaraskaksijalka sanoi jotain kollikaksijalalle ennen kuin katosi takaisin pesän sisään. Kollikaksijalka kumartui tasolleni ja tarjosi minulle käpäläänsä. Nuuhkaisin sitä varovaisen toiveikkaana, mutta käpälässä ei ollut ruokaa. Se kelpasi minulle kuitenkin, kaksijalka ei vaikuttanut uhkaavalta. Siispä puskin sen käpälää varovaisesti ja annoin kaksijalan alkaa silittää minua. Sillä välin kun nautin kaksijalan antamasta hellyydestä, vanhempi naaraskaksijalka palasi takaisin luoksemme. Se höpötteli jotain omalla kielellään, johon kollikaksijalka vastaili aina varsin lyhyesti. Kuulin rasahduksen, ja nenääni lehahti kissanruoan tuoksu! Korvani nousivat pystyyn ja kiiruhdin naaraskaksijalan luokse. Se oli tuonut pihalle pienen kulhon ja kissanruokaa.
“Onko tuo minulle?” kysyin innoissani ja niin kamalan nälissäni. Naaraskaksijalka laittoi pussin sisällön tärisevin käsin kulhoon ja työnsi sen minun kuononi eteen. Se sanoi jotakin ja kosketti käpälällään selkääni. Olin niin nälkäinen, että aloin välittömästi hotkia ruokaa suuhuni. Voi miten herkulliselta ruoka maistuikaan, kun en ollut syönyt moneen päivään. Olisin voinut vaikka itkeä onnesta. Samalla ajatukseni siitä, että kaikki aina järjestyisi, vahvistui entisestään. Alakuloon vaipuminen ei olisi järkevää, vaan aina olisi uskottava siihen, että paremmat päivät olisi vielä edessäpäin.
Kesken ruokailuni kaksijalat poistuivat luotani ja painoivat oven perässään kiinni. Olin vähän toivonut pääseväni heidän kotiinsa lepäämään, mutta tämäkin kelpasi vallan hyvin. Uskoin, etteivät kaksijalat pahastuisi, jos nukkuisin tässä heidän pesänsä edessä tovin. Päivän saapumisen myötä ilma oli hieman lämmennyt, mutta edelleen minua hieman palelsi. Mutta ainakin olin saanut vatsani täyteen, joten minulla oli jo yksi ongelma vähemmän murehdittavana ainakin siihen saakka, kun nälkä yllättäisi uudelleen.
Kun olin nuollut kulhon täysin puhtaaksi ja varmistanut kaksi kertaa, ettei yhtäkään ruoan murusta jäänyt jäljelle, asetuin pesän seinustalla olevan tason alle kerälle. Tunsin oloni turvalliseksi, joten uskalsin antaa itselleni luvan nukahtaa. Väsyneet silmäni ja jalkani todella kaipasivat pienen lepohetken.

“Herätys”, naukaisu tunkeutui uniini, joissa tapasin taas emon ja Milan. Hetken luulin emon puhuvan, mutta kun naukaisu toistui, tunnistin äänen kuuluvan jollekin aivan tuntemattomalle kissalle. Kun joku tökkäsi minua kylkeen, havahduin hereille unesta. Avasin väsyneet silmäni ja kohtasin mustaturkkisen kissan kullanruskeat silmät. Kissan katse oli terävä, mutta ei mitenkään erityisen uhkaava.
“Ai, huomenta”, tervehdin kissaa ehkä turhankin tuttavallisesti. Naaras siristi silmiään ja näytti silmäilevän minua hyvin arvioiden.
“Miksi sinä nukut minun pesäni terassilla?” kissa kysyi jämäkästi. Räpyttelin unisia silmiäni ja suuni aukesi makoisaan haukotukseen. Kampesin itseni pystyyn venytellen, ennen kuin pystyin vastaamaan muukalaiselle.
“Sinunko teras.. Siis millä? Onko tämä sinun kotisi? Anteeksi, en minä tiennyt että täällä asuu toinen kissa… Minä menetin kotini ja yritin vain etsiä ruokaa ja leposijaa”, kerroin ystävällisellä äänellä ja tajutessani unohtaneeni esitellä itseni, jatkoin äkkiä, “minun nimeni on muuten Lola. Kuka sinä olet?”
Naaraskaksijalka kuunteli minua tarkkaavaisesti, mutta hieman epäileväisen oloisena.
“Etkö sinä haista? Olen merkannut tämä koko pihan moneen kertaan, tämä paikkahan suorastaan löyhkää minulta”, kotikisu kertoi terävästi, mutta enemmänkin opettavasti kuin vihaisesti.
“Minun nimeni on Myy”, naaras lisäsi vielä. En ollut edes tajunnut haistella ympäristöäni, kun olin ollut niin kamalan nälkäinen ja väsynyt. Mutta kissa oli oikeassa, tämä piha löyhkäsi toiselta kissalta.
“Tämä on ensimmäinen kerta, kun liikun ulkona yksin”, kerroin samalla toivoen, että Myyksi esittäytynyt kissa ymmärtäisi minua, eikä olisi minulle vihainen. Huojennuksekseni naaraskaksijalka näytti lähinnä pahoillaan olevalta, eikä lainkaan vihaiselta.
“On varmasti rankkaa, kun on menettänyt kotinsa. En minä pahastu siitä, että nukut minun pesäni terassilla, mutta täällä asuu kissoja, jotka eivät pidä sellaisesta käytöksestä. Mutta valitettavasti sinä et voi jäädä minun kotiini. Täällä ei ole tilaa kuin yhdelle kissalle”, Myy naukui terävällä, mutta pahoittelevalla äänellä ja väläytti minulle pienen hymyn. Katsoin naaraskissaa kiitollisena.
“Kiva, kun et suuttunut minulle. Tuota noin.. Satutkohan sinä tuntemaan paljonkin kissoja? Minun emoni nimi on Unelma, oletkohan koskaan tavannut häntä?” kysyin toiveikkaana. Myy mietti hetken, mutta pudisteli sitten päätään.
“Valitettavasti en, se nimi ei kuulosta lainkaan tutulta”, naaras kertoi.
“Ai, no ei se mitään. Minun täytyy jatkaa etsimistä ja etsiä emoni ja siskoni itse”, tokaisin päätäni itsevarmasti nyökytellen.
“Toivotan sinulle onnea matkaan. Toivottavasti löydät perheesi. Mutta sinun täytyy olla varovaisempi täällä ulkona. Jokainen vastaantuleva kissa ei ole yhtä mukava kuin minä. Minä ymmärrän sinua, mutta kaikki eivät. Jos aiot pyytää kaksijaloilta ruokaa, varmista ensin, ettei pihassa asu muita kissoja”, Myy opasti minua. Pidin tästä kissasta, ja hänen tapaamisensa jätti minulle hyvän mielen. Kasvoilleni levisi iloinen hymy.
“Kiitos Myy. Ehkä mekin tapaamme vielä joskus”, nau’uin lähtiessäni kävelemään mustan kissan ohitse pois hänen pihastaan.
“Niin, ehkä vielä joskus”, naaras naukui ja jäi istumaan pesänsä edustalle, kun minä kävelin kohti kujaa. Hiivin hirviön ohitse ja sitten nelistin nopeasti kujalle. Ilta oli hämärtynyt, mutta kujaa reunustivat riveittäin seisovat tikut, joiden päässä loisti kaksijalkalan aurinkoja. Hirviöitä ja kaksijalkoja ei näkynyt paljoa liikenteessä. En oikeastaan ollut edes tajunnut ennen Myyn neuvoa, että minun tulisi hyödyntää niinkin paljon hajuaistiani liikkuessani ulkona. Siispä huvikseni kokeilin, mitä kaikkea minä haistoin. Voimakkaimpana nenääni tulvahti hirviön pahanhajuinen katku. Se sai minut irvistämään. Kun nuuhkin ilmaa hieman tarkemmin, erotin katkun seasta monia muitakin hajuja. Tosin ne olivat paljon laimeampia, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, milloin hajuja kantaneet kaksijalat, kissat tai eläimet olivat täällä liikkuneet. Haistoin kaksijalkoja, koiria ja toisia kissoja.

Yön pimeys oli saavuttanut kaksijalkalan, mutta kujia valaisevat pienet auringot helpottivat huomattavasti liikkumistani. Olin kävellyt siitä saakka, kun olin lähtenyt Myyn kotoa. Minulla ei ollut edelleenkään päämäärää, kuljin vain kaksijalkojen kujilla ja silmäilin kaksijalanpesiä toivoen, että löytäisin kodin, jossa emo ja Mila asuivat. Jossain vaiheessa olin hairahtunut taas alueelle, jossa seisoi vieretysten paljon valtavia, kivisiä kaksijalanpesiä. Aika samanlaisia kuin se, missä olin eilisiltaan saakka itsekin asunut. Ikävät muistot palasivat mieleeni ja koin syyllisyyttä siitä, että olin kohdellut kaksijalkojani niin huonosti. Miettivätköhän he minua enää lainkaan?
Muistot siirtyivät syrjään, kun hirviö pyyhälsi vauhdilla ohitseni toinen hirviö perässään. Perässä kulkevan hirviön selässä välkkyi erivärisiä valoja ja se piti erikoista ujellusta muistuttavaa ääntä. En ollut koskaan nähnyt sellaista hirviötä, mutta mieleni ei tehnyt jäädä selvittämään, miksi sen selässä oli kirkkaita valoja ja miksi se piti sellaista ääntä.
“Täällä emo ja Mila eivät ainakaan ole”, totesin itsekseni ja käännyin ympäri. Olisi palattava alueelle, jossa kaksijalanpesät olivat pienempiä. Turhaan minä vaelsin tällaisella alueella, jossa ei edes ollut samanlaisia pesiä missä perheeni asui.
Olin oppinut mielestäni aika hyvin liikkumaan kaksijalkalan kujilla, vaikka olin vaeltanut vasta alle päivän. Aina kun kuulin hirviön, koiran tai kaksijalkojen ääntä, pujahdin johonkin lumipenkan tai pensaikon taakse piiloon. Pysyttelin kaukana kaksijalanpesien pihoista, joissa haisi koira tai vieras kissa.
Kohtasin taas saman kujan, jossa Mila asui. Päätin olla menemättä takaisin kujalle, sillä se olisi vain turhaa kävelyä, emon ja Milan koti ei ollut siellä. Siispä jatkoin ukkospolkua eteenpäin. Tällä alueella kaksijalanpesät olivat kauempana toisistaan ja puita kasvoi siellä täällä. Joissain kohdin puita oli niin paljon, että ne muodostivat metsiä. Tämä pienempi ukkospolku kulki yhden metsän halki. Jossain vaiheessa ukkospolun reunalla olevat tikut loppuivat ja tuli aivan pilkkopimeää. Silmilläni meni tovi tottua pimeyteen, joten liikuin hyvin hitaasti, jotten hairahtuisi polulta ja törmäisi sitä reunustaviin lumikinoksiin. Kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Koko kehoni jokainen lihas tuntui jännittyvän, kun erotin tumman hahmon kävelevän kahdella jalalla minua kohti. Silmäni olivat tottuneet sen verran pimeyteen, että erotin melko hyvin maisemat. Loikkasin äkkiä lumikinoksen päälle ja sen taakse. Painauduin kylmää, jäistä hankea vasten ja pidätin hengitystäni. Olikohan kaksijalka huomannut minut? Toivottavasti ei, vaikka toisaalta olisin kyllä kaivannut hieman rapsutuksia… Hetken ajan harkitsin loikkaavani kinoksen takaa kaksijalan nähtäville, mutta pidin pääni. En voisi keskeyttää matkaani rapsutusten vuoksi. Kun kaksijalka oli mennyt ohi, uskaltauduin pois kinoksen takaa. En ollut liikkeiltäni mikään maailman ketterin kissa, joten kun loikkasin alas kinoksen päältä, sen sijaan että olisin pudonnut sulavasti jaloilleni, mätkähdin maahan suoraan kuonolleni. Alla oleva maa oli ollut niin liukas, etten saanut kunnollista otetta siitä.
“Aih”, voihkaisin irvistäen, kun kampesin itseni pystyyn. Ravistelin turkkiani ja jatkoin matkaa. Silmäilin yöllistä tähtitaivasta ja korkeuteen kohoavia puiden latvoja. Nyt ymmärsin, miksi emo kaipasi metsää niin kovasti. Tähtitaivas ei erottunut kovinkaan selkeästi silloin, kun kulki valaistussa kaksijalkalassa. Täällä tilanne oli eri, kun ainoa valonlähde olivat taivaalla kimmeltävät tähdet ja kuu.
Jossain edessäpäin näkyi valoa ja lisää kaksijalanpesiä. Kiristin hieman tahtiani, vaikka oikeasti minulla ei ollut kiire minnekään. Olin vain niin innoissani, jos viimeinkin pääsisin takaisin perheeni luokse.

Olin vaeltanut kaksijalkalan kujilla siihen saakka, että taivas alkoi kirkastua. Väsymys ja nälkä tuntuivat taas järkyttävän suurilta, minua alkoi heikottaa. Olisinpa tajunnut kysyä Myyltä, mistä saisin ruokaa tai turvallisen leposijan nälän ja väsymyksen yllättäessä. Vatsani kurni kovaäänisesti ja vauhtini oli hidastunut huomattavasti. Häntäni laahasi maata pitkin ja jalkojani särki. Polkuanturani olivat verillä, sillä ne eivät olleet tottuneet tällaiseen kävelyyn kylmässä lumessa.
Yhtäkkiä erotin oranssin vilahduksen kauempana ukkospolulla. Katseeni tarkentui välittömästi polun yli pinkovaan kissaan. Sen turkki erottui selvästi valkean lumen keskeltä. Koska vaihtoehtoja ei kamalasti ollut, uskoin, että minun olisi lähestyttävä tätä kissaa. Kenties hän tietäisi, mistä minä saisin ruokaa.
“Hei, sinä siellä! Odota!” ulvaisin kissalle ja lähdin nelistämään hänen peräänsä. Kissa vilkaisi taakseen, mutta näytti suorastaan järkyttyneeltä minut nähdessään. Se kiristi tahtiaan ja loikkasi lumipenkalle, mutta valitettavasti kissan loikka jäi liian lyhyeksi. Se törmäsi lumipenkan kylkeen ja mätkähti maahan, jolloin minä pääsin juoksemaan hänen luokseen.
“Minä olen Lola, kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä samalla, kun yritin tasata hengitystäni. Kissa näytti järkyttyneeltä. Hän ei ollut kovinkaan vanha, ehkä kutakuinkin minun ikäiseni. Kissa nousi jaloilleen ja perääntyi lumipenkkaan kiinni.
“Ei hätää, en minä tee sinulle mitään pahaa”, vakuutin hymyissä suin. Kissan korvat painuivat luimuun, eikä hän näyttänyt olevan lainkaan iloinen minut nähdessään. Kun otin askeleen lähemmäs oranssiturkkista kollikissaa, se kohotti uhkaavan oloisesti toisen etukäpälänsä ilmaan ja huitaisi sillä minua kohti. Kavahdin askeleen taaemmas hieman hämilläni. En ymmärtänyt, miksi tämä kissa karttoi minua sillä tavalla.
“Miksi sinä pelkäät minua?” kysyin, yrittäen saada kolliin edes jonkinlaisen puheyhteyden, “osaatko sinä puhua?”
“Tietenkin minä osaan puhua! En minä mikään hiirenaivo ole!” kolli vastasi kimpaantuen. Kasvoilleni piirtyi hento hymyntapainen.
“En minä niin epäillytkään. Mikä sinun nimesi on? Asutko sinä täällä jossain lähettyvillä?” esitin kysymyksiä rauhallisella äänellä, jotta voisin välittää kissalle minun olevan vaaraton. Tämän luimuun painautuneet korvat nousivat aavistuksen verran pystymmäs, mutta kolli vaikutti edelleen hyvin varautuneelta. Hän siristi aavistuksen verran silmiään, mutta ei näyttänyt enää olevan aikeissa karata pois.
“Miksi sinä tahdot tietää minun nimeni? Oletko sinä niitä metsäkissoja?” oranssiturkkinen kolli kysyi. Kallistin hämilläni päätäni.
“Mitä ihmeen metsäkissoja? En tiedä mistä sinä puhut”, vastasin rehellisesti. Nyt kolli näytti rentoutuvan jälleen hieman enemmän. Hänen suustaan pääsi helpottunut huokaisu.
“Ne metsäkissat ovat pahoja. Ne tekevät pahoja asioita meidänlaisillemme, jotka eivät ole metsäkissoja… Minä luulen, että ne tappoivat minun perheenikin”, kolli naukui ja nielaisi. Hän silmäili varautuneena ympäristöämme ja äkkiä hänen korvansa painuivat taas luimuun. Meitä kohti juoksi hirviö. Se liikkui hitaasti, kuten lähes jokainen hirviö tällaisella rauhallisella alueella.
“Ole kiltti, älä lähde karkuun. Mennään pois ukkospolulta, voitaisiin jutella vähän enemmän”, ehdotin silmiäni räpäyttäen. Edelleen nimettömänä pysynyt kollikissa katsoi minua epäröiden. Hän vilkaisi lähestyvää hirviötä ennen kuin nyökäytti pienesti päätään.
“Tule”, kolli pyysi ja loikkasi lumipenkan päälle. Seurasin häntä kauemmas ukkospolusta. Kollikissa vilkuili vähän väliä minua, kuin olisi pitänyt minua yhä uhkana. Halusin näyttää hänelle, etten minä ollut vaarallinen tai tahtonut kollille mitään pahaa. Siispä hymyilin hänelle ystävällisesti aina, kun hän katsahti minun suuntaani.
Kollikissa johdatti minut pois asuinalueelta paikkaan, jossa kaksijalanpesiä oli yhä vain harvemmin. Kuljimme hankeen tehtyä pientä polkua pitkin eteenpäin avaralla alueella. Avara alue oli tarkkarajaisesti reunustettu puilla ja kaksijalanpesillä. Sen keskellä sijaitsi yksi vanhan ja rähjäisen oloinen kaksijalanpesä, jota kohti kollikissa näytti minua vievän. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä kolli johdatti minut vanhan kaksijalanpesän luokse. Hän pujahti sisään raollaan olevasta, osittain lahonneesta ovesta. Tämä pesä ei ollut lämmin kuten ne pesät, missä olin käynyt sisällä. Pesän seinustalla olevat ikkunat olivat rikkoutuneet ja lunta oli kasaantunut pesän sisälle niiden edustalle. Puhuri pääsi sisään rikkoutuneista ikkunoista. Olin varma, ettei tässä pesässä asunut kaksijalkoja lainkaan, sillä niiden tuoksu oli täällä oikeastaan olematon. Ilmassa leijaili vain voimakas kissan tuoksu, joka kaiketi kuului edessäni seisovalle kollikissalle. Hän kääntyi ympäri ja katsoi minua, mutta vältteli kohtaamasta katsettani.
“Miksi sinä pelkäät minua?” kysyin ja kallistin aavistuksen verran päätäni.
“Koska keneenkään ei voi luottaa. Kaikki pettävät ja hylkäävät, oli kyseessä sitten kaksijalka tai kissa. Kaikki ovat aivan samanlaisia”, hän naukui selvästi ahdistuneen oloisena. Minun kävi sääliksi nuorta kollia. Hän oli varmasti kokenut jotain hyvin traumaattista, eikä hän siksi osannut nähdä asioiden valoista puolta.
“Minä lupaan, etten minä ole sellainen. Sinä voit luottaa minuun”, lupasin varovasti hymyillen. Kolli katsoi minua ja pudisteli päätään.
“En usko. Se metsäkissa sanoi myös samaa. Hän lupasi, että voisimme luottaa häneen, mutta toisin kävi”, oranssi kolli naukui. Hänen katseensa muuttui synkäksi ja kolli muuttui apaattiseksi. Hän tuijotti tyhjyyteen suoraan minun ohitseni, aivan kuin hän olisi palannut mielessään jonnekin menneisyyteen.
“Kuka lupasi? Onko teitä täällä enemmänkin?” kysyin toiveikkaana. Mitä enemmän kissoja täällä olisi, sitä turvallisempaa alue takuulla olisi. Kolli pudisteli päätään.
“Enää olen vain minä. Kaikki muut ovat poissa. Se kolli teki tämän, en minä häntä tuntenut”, kissa naukui ääni väristen. Otin varovaisen askeleen häntä lähemmäs, ja kun kissa ei lähtenyt pakenemaan, otin vielä toisen. Välillämme oli enää hännänmitan verran etäisyyttä.
“Olen pahoillani”, kuiskasin hiljaa, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoa. Vihdoin kolli näytti palaavan tähän maailmaan. Hän kohtasi katseeni ensimmäistä kertaa. Näin hyvin surumielisen katseen. Yhtäkkiä nälkäni ja väsymykseni tuntuivat aivan mitättömän pieniltä murheilta. Edessäni seisoi kissa, joka oli kokenut kamalia asioita ja jäänyt aivan yksin – aivan kuten minäkin. Minun vahvuuteni oli, että osasin siitä huolimatta nähdä elämän valoisan puolen, mutta tämä kolli ei selvästikään osannut. Halusin auttaa häntä.
“Mikä sinun nimesi on?” yritin uudelleen selvittää kollin nimeä. Hän näytti taas epäröivän, mutta myöntyi kuitenkin vastaamaan:
“Olli. Minä olen Olli.”
“Se on kiva nimi. Mutta Olli… Satutko tietämään, mistä voisin saada täytettä vatsalleni? Vaikuttaa siltä, että olet ollut täällä aika pitkään, ja tämä on vasta toinen päiväni ulkona, niin en oikein tiedä miten täällä pitäisi elää”, selitin rauhallisella äänellä, vieno hymy kasvoillani. Halusin välittää uudelle tuttavuudelle, että olin hänen ystävänsä. Kolli päästi ilmoille huokaisun.
“Toisinaan pellolta löytyy hiiriä, mutta en minä osaa niitä saalistaa. Olen käynyt varastamassa lähellä asuvien kotikisujen ruokia, vaikka emo ja isä kielsivätkin tekemästä niin… Se on kuitenkin vaarallista, sillä jotkut kotikisut ovat hyvin vihaisia”, Olli selitti.
“Minäkään en osaa saalistaa oikeita hiiriä… Leluhiiriä kylläkin osaan, mutta muuta en. Minä en kyllä oikein pidä varastamisesta, en tahdo viedä muiden ruokaa oman nälkäni tyydyttämiseksi. Eikö ole muita vaihtoehtoja?” kysyin mietteliäänä. Olli kohautti lapojaan.
“Joskus kaksijalat heittävät metallisäiliöihin ruokaa, joten sitä voisi kokeilla”, hän tokaisi. Oli ilo nähdä, että Olli oli nyt jo huomattavasti rentoutuneempi. Edelleenkään hän ei voinut kääntää pitkäksi aikaa katsettaan pois minusta, mutta kollin korvat olivat pystyssä ja hän istui rennommin kuin aiemmin.
“Se kuulostaa hyvältä. Tahtoisitko lähteä mukaani?” ehdotin hymyissä suin. Kolli kurtisti kulmiaan ja pudisteli päätään.
“Ei, en minä tahdo. Minulla on nyt nukkumisaika”, Olli selitti.
“Ai, no ei se mitään, voin aivan hyvin mennä yksin. Jos löydän jotain, voin tuoda sinulle myös”, tarjouduin ystävällisesti. Olli katsoi minua kuin olisin sanonut jotakin outoa.
“Aiotko sinä tulla takaisin tänne?” hän kysyi epäileväisenä.
“Jos se vain sinulle sopii. Minulla ei liiemmin ole täällä ystäviä ja liikkuisin mielelläni jonkun kanssa, joka voisi opettaa, miten kaksijalanpesän ulkopuolella eletään”, naukaisin toiveikkaana. Olli ei vaikuttanut järin innostuneelta ehdotuksestani. Hän pysyi hetken vaiti ja näytti ihan tosissaan miettivän ehdotustani.
“Hyvä on, kunhan et viivy montaa päivää. Etkä saa pilata minun järjestystäni ja aikataulujani. Minä elän kuten elän, ja sinun on elettävä sen mukaan”, oranssi kolli naukaisi päättäväisesti. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.
“Sovitaan niin”, tokaisin leveästi hymyillen, ennen kuin lähdin taas ulos rähjäisestä kaksijalanpesästä.

***********************************************

Olin viettänyt Ollin kanssa hänen pesässään kaksi päivää. Sinä aikana olin päässyt tutustumaan häneen paremmin, ja Olli vaikutti oikein mukavalta ja pohjimmiltaan ystävälliseltä kissalta. Minua harmitti se, millä tavalla hänellä tuntui kuitenkin olevan kiire päästä eroon minusta. Toki ymmärsin sen, sillä Olli oli menettänyt luottamuksensa vieraisiin kissoihin. Hän ei halunnut puhua menneisyydestään, mutta se mitä hän oli kertonut kuulosti hyvin rankalta.
Ilta oli saapunut, ja makoilimme Ollin kanssa kaksijalanpesän sisällä. Hän lepäsi omalla vuoteellaan melko keskellä pesää, ja minä istuskelin raollaan olevan oven edessä ja katselin pimeää peltomaisemaa. Kaksijalanpesien pihoja valaisevien pienten aurinkojen valot näkyivät tänne saakka, mutta ne eivät valaisseet tätä pesää tai sen ympäristöä. Kun yö saapuisi, olisi miltei pilkkopimeää.
“Tuota, häiritsenkö minä, jos puhun sinulle?” kysyin varovaisesti ja käännyin Ollin puoleen. Olin huomannut, että rytmit ja omat asiat olivat Ollille hyvin tärkeitä. Hänen oli nukuttava joka päivä samaan aikaan ja oltava pois pesästä aina samaan aikaan. Siksi hänellä oli ollut tapaamishetkellämme niin kova kiire, sillä hän oli halunnut päästä oikeaan aikaan takaisin pesälleen. Kolli käänsi katseensa minuun ja pudisteli päätään.
“Puhu vain”, hän lupasi päätään nyökytellen. Otin askeleen lähemmäs pesän keskustaa.
“Mitä ne metsäkissat ovat?” esitin kysymyksen mahdollisimman varovaisesti, jotta en säikäyttäisi Ollia. Hän ei selvästikään pitänyt aiheesta ja tuntui suorastaan pelkäävän metsäkissoja. Olli nielaisi ja hänen korvansa painuivat aavistuksen verran luimuun. Hän näytti taas muuttuvan jännittyneeksi ja ahdistuneeksi.
“En koskaan tavannut muita kuin ne kaksi… Mutta emo ja isä puhuivat niistä joskus. Metsäkissat asuvat metsässä ja ne ovat hyvin vihamielisiä, saattavat tappaa ihan muuten vain. Se kolli ja sen ystävä – joku hiljaisempi naaraskissa – saapuivat luoksemme ja viipyivät joitain päiviä. Eräänä päivänä, kun olin ulkona etsimässä ruokaa ja palasin takaisin, he kaikki olivat poissa. En sen koommin ole nähnyt niitä kahta metsäkissaa kuin vanhempianikaan… Luulen, että he joko tappoivat vanhempani tai veivät heidät mukanaan metsään”, Olli naukui surullisesti ja laski päänsä surkeana alas. Katsoin myötätuntoisesti nuorta kollia ja kävelin hitaasti häntä kohti.
“Voi ei… Olen niin kamalan pahoillani”, henkäisin hiljaa. Olli ei kohdannut enää katsettani, vaan käänsi päänsä pois. Huomasin, kuinka hänen silmänsä alkoivat kyynelehtiä.
“Oletko ajatellut, että voisit etsiä vanhempiasi? Missä ne metsäkissat asuvat?” kysyin uteliaana. Ollin katse muuttui yhtä aikaa tuimaksi sekä hämmentyneeksi.
“Ai että lähtisin täältä, kotoani?” hän tuhahti, “enpä usko.”
Niin tietysti, koti ja päivän rutiinit toivat Ollille turvaa. Kenties ne olivat ainoat asiat, minkä avulla hän oli selvinnyt vanhempiensa menetyksestä.
“Minä vain mietin, mutta ymmärrän jos et tahdo lähteä. Voisinkohan minä sitten auttaa sinua? Jos tietäisit, missä ne metsäkissat asuvat, voisin käydä kysymässä tuntevatko he vanhempiasi tai niitä kahta muuta kissaa. En usko, että he oikeasti ovat niin ilkeitä”, ehdotin. Jostain syystä koin, että minun oli autettava Ollia löytämään perheensä. Se tuntui juuri nyt tärkeämmältä kuin minun oma tehtäväni ja oman perheeni löytäminen. Minä pärjäsin yksinkin, mutta Olli-raukka ei selvästikään pärjännyt.
“Ai oikeastiko? Tekisitkö todella niin minun vuokseni?” Olli kysyi hämillään. Kasvoilleni levisi ystävällinen hymy.
“Tietysti, mehän olemme ystäviä”, vastasin hymähtäen. Olli oli edelleen hämillään, hän kallisti pienesti päätään ja vaikutti siltä, ettei saanut sanaa suustaan.
“No… No jos sinä oikeasti tahdot”, hän sopersi vihdoin, kun sai jotain sanotuksi, “metsäkissat asuvat kaksijalkalan pohjoispuolella suuren ukkospolun takana. Mutta jos menet tapaamaan niitä, sinun on oltava varuillasi… He ovat vaarallisia.”
Hymyilin lempeästi oranssiturkkiselle kollille.
“Kyllä minä pärjään. Jos sinulle sopii, nukkuisin mielelläni yön ja lähtisin aamun koittaessa matkaan”, ehdotin. Olli vastasi myöntävästi.
“Sinä olet kyllä todella ystävällinen”, hän naukui selvästi liikuttuneena. Olin iloinen siitä, että olin saanut Ollin niin iloiseksi. Se sai minut unohtamaan kaiken ikävän, mitä itselleni oli sattunut.

Kun seuraavana aamuna aurinko nousi, lähdin liikkeelle. Kuljin pellon poikki kaksijalkojen asuinalueelle. Olli oli kertonut minulle, missä suunnassa kaksijalkalan pohjoispuoli sijaitsi. Jos kulkisin yhteen suuntaan koko ajan, päätyisin metsän ja kaksijalkalan rajalle ja ukkospolun luokse.
Nälkä kurni vatsassani, joten päätin etsiä itselleni syötävää. Toisinaan ruokaakin sisältäviä säiliöitä oli lähes jokaisen kaksijalanpesän kupeessa. Niiden sisältämä ruoka oli useimmiten melko huonolaatuista, mutta kyllä se paremman puutteessa kelpasi. Toisinaan ruoka haisi pahalle ja se sai vatsan kipeäksi, joten olin oppinut välttelemään pahanhajuisia ruokia. Kissanruokaa säiliöistä ei löytynyt, joka oli pettymys. Olin kuitenkin oppinut syömään sitä, mikä suinkin vain oli syötävää. Aamu oli lämpimämpi kuin aiemmat, mitä olin ulkona viettänyt. Käpäläni olivat hiljalleen tottumassa siihen, että olin liikkeellä paljon. Kylmän lumen päällä käveleminen ei tuntunut enää niin pahalta. Tunsin, miten auringonsäteet lämmittivät aavistuksen verran turkkiani. Tästäkö emo oli puhunut, kun hän oli kertonut kaipaavansa auringon lämpöä?
Lumihanki kimmelsi kauniisti auringonsäteiden osuessa siihen. Väistelin tottuneesti vastaan kulkevia kaksijalkoja ja hirviöitä, kunnes saavuin erään kaksijalanpesän pihalla olevan säiliön luokse. Se oli täpötäynnä, joten kansi ei pysynyt kunnolla kiinni.
Päädyin kaivelemaan säiliötä ja onnekseni löysin jotain, joka vaikutti syötävältä. Se oli kastunut ja löllömäinen, mutta ei maistunut hassummalta. Kun olin saanut vatsani riittävän täyteen, jätin loput ruuasta säiliön viereen ja jatkoin matkaani kohti metsäkissojen kotia – metsää.

Matka taittui rauhallisesti ja ilman keskeytyksiä. Painoin mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia paikoista joiden halki kuljin, jotta osaisin kulkea takaisin Ollin luokse. Toivoin niin, että löytäisin hänen perheensä ja että Olli voisi olla taas onnellinen.
Kun aurinko oli laskemassa, kaksijalanpesät olivat harventuneet ja minua ympäröi enää vain vieretysten kasvavat puut ja korkeat lumihanget. Kaksijalkalan äänet olivat jääneet taakseni, mutta nyt jostain edestäpäin korviini kantautui matalaa hirviön murinaa. Siitä arvelin olevani oikealla suunnalla, Ollin kertoma ukkospolku oli takuulla edessäni. Minua jännitti, sillä ukkospolun takana olisi metsäkissojen koti. En uskonut, että metsäkissat olisivat niin pahoja kuin Olli oli kertonut, mutta siitä huolimatta niiden kohtaaminen jännitti. Mitähän ne ajattelisivat minusta? En pitänyt ajatuksesta, että joku inhoaisi minua ja olisi minulle sen vuoksi ilkeä.
Viimein ukkospolkua reunustavat kaksijalkalan auringot pilkistivät puiden oksien takaa. Kiristin tahtiani, kunnes saavuin ukkospolun reunalle. Tämä polku oli leveämpi kuin kaksijalkalassa kulkevat ukkospolut. Hirviöitä kulki molempiin suuntiin ukkospolulla, eivätkä ne tuntuneet huomaavan sen laidalla nököttävää kissaa, eli minua. Kun polulla tuli rauhallinen tilanne, eikä lähistöllä näkynyt hirviöitä, pinkaisin itseni juoksuun. Juoksin minkä käpälistäni pääsin ja pysähdyin vasta, kun olin turvallisesti ukkospolun toisella puolella. Sydämeni hakkasi lujaa, olin selvinnyt metsäkissojen reviirille. Ilmassa leijaili pelottavan paljon kissojen tuoksuja. En ollut koskaan haistanut näin monen kissan hajuja yhtä aikaa!
Jännitys kupli vatsassani, kun liikuin hiljaa ukkospolun viertä pitkin eteenpäin. En tiennyt, uskaltaisinko mennä metsäkissojen alueelle noin vain varoittamatta. He voisivat pitää sitä uhkaavana, joten kenties olisi parasta odotella rajan tuntumassa. Epäilemättä metsäkissat kävivät usein rajallaan, sillä hajujäljet olivat täälläpäin hyvin vahvat ja ne haisivat selkeästi ukkospolun katkujenkin yli. Päädyin liikkumaan ukkospolun reunaa pitkin oman suuntavaistoni mukaan itään päin. Jos olisin jäänyt paikoilleni, olisin varmaankin kuollut jännitykseen!
Maisema ukkospolun vierellä oli kaikkea muuta kuin Ollin kertomaa metsää. Siellä täällä oli kantoja, joiden päällä oli kaiketi joskus kasvanut puu. Olivatko kissat syöneet puiden rungot? Niskavillani nousivat pystyyn pelkästä ajatuksestakin. Halusin kuitenkin pitää ajatukseni positiivisina. Kyllä minä pärjäisin, kunhan vain kertoisin, etten ollut uhka metsäkissoille. Hekin olivat varmasti loppupeleissä vain aivan tavallisia kissoja, joilla oli tunteet ja kyky ymmärtää muita.
Rasahdus jossain sai minut valpastumaan. En ollut kovinkaan taitava liikkumaan ulkona – etenkään paikassa, jossa oli vain metsää, eikä kaksijalkalan kujia – joten oli välillä vaikeaa hahmottaa, mistä suunnasta ääni tuli. Äkkiä kuulin askeleita, jotka lähestyivät hurjaa vauhtia. Askeleita seurasivat toiset askeleet. En tiennyt mitä tehdä, joten jähmetyin aloilleni ja päästin ilmoille nopean huudahduksen:
“En ole vihollinen! Tulen aivan rauhassa!”
Lumikinosten takaa esiin oli ilmestynyt kaksi naaraskissaa. Molemmat olivat väritykseltään harmaita. Toisella oli vihreät ja toisella sinivihreät silmät. Turkkien värin lisäksi kaksikkoa yhdisti tuimat ilmeet, jotka komeilivat heidän kasvoillaan. Nämä kissat toden totta vaikuttivat uhkaavilta. Olivatko he edes kuulleet huudahdustani?
“Mitä sinä teet Kuolonklaanin reviirillä, kotikisu?” sinivihreäsilmäinen naaraskissa, joka omasi tummia raitoja sekä vaaleammat rinnan ja vatsan, kysyi. Kissan uhkaava olemus sai minut hieman varuilleni, mutta halusin antaa kaksikolle mahdollisuuden. En uskonut, että oli olemassa kissoja tai mitään eläimiä, jotka olivat sisimmiltään täysin ilkeitä ja inhottavia. Jokaisessa oli jotakin hyvää, tiesin sen.
“Minä etsin ystäväni Ollin vanhempia. Oletteko te nähneet heitä?” kysyin mahdollisimman ystävällisellä äänellä, vaikka jännittyneisyys ja pieni pelko varmasti paistoivat puheideni läpi. Kissat vilkaisivat toisiaan.
“Ei täällä elä kotikisuja eikä sen koommin erakoitakaan”, sama naaras vastasi tylysti. En tiennyt, mitä erakot olivat. Vaikka kissat olivatkin uhkaavia, en halunnut pelätä heitä.
“Eikö tänne.. Kuolonklaaniko se oli? Eikö teidän Kuolonklaaniinne ole saapunut keitään, jotka voisivat olla Ollin vanhemmat? Jotkut metsäkissat veivät heidät, eikä heitä ole sen koommin näkynyt”, selitin pysyen rauhallisena.
“Kuten sanoin, me emme kaipaa erakoita tai kotikisuja tänne! Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?” harmaa naaras tiuskaisi ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs minua.
“Ei, ei, kyllä minä ymmärrän! Anteeksi, olen vain kovin huolissani Ollin vanhemmista. Jos tahdotte, voin lähteä pois ja jättää teidät rauhaan”, lupasin ja otin varovaisen askeleen lähemmäs ukkospolun ylöspäin kohoavaa piennarta. Naaraskissat vilkaisivat taas toisiaan.
“Ala laputtaa”, koko keskustelun hiljaa ollut kissa komensi terävällä äänellä. Minua ei pitänyt kahdesti käskeä. Vaikka harmitus siitä, etteivät kissat olleet pitäneet minusta, olikin suuri, nyt oli parasta ottaa jalat alleen. Jos jäisin pidemmäksi aikaa, nämä kissat takuulla nylkisivät minut kuoliaaksi! Juuri kun olin astumassa ukkospolulle, päätin kuitenkin kääntyä vilkaisemaan taakseni, jotta voisin yrittää hieman parantaa välejäni näihin metsäkissoihin.
“Olen pahoillani, että tunkeuduin reviirillenne. Minun nimeni on Lola, enkä tahdo teille mitään pahaa. Jos minulla jatkossa tulee teille asiaa vaikkapa metsästämisestä, voisitteko te auttaa minua?” kysyin ystävällisellä, vilpittömällä äänellä. Äänessä enemmän olleen kissan silmissä roihahti. Se teki nopean syöksyn minua kohti, enkä ehtinyt tehdä mitään, kun kissan hampaat olivat jo kiinni niskassani.
“Apua!” kiljaisin, kun metsäkissa painoi minut maata vasten. Yritin rimpuilla irti hänen otteestaan, ja hillittömällä räpiköinnillä ja ihmeen kaupalla onnistuinkin siinä. Tunsin kuitenkin äkkiä painon laskeutuvan selkääni, jota seurasi viiltävä kipu vasemmassa lavassani. Kimppuuni hyökännyt kissa pakotti minut maahan ja iski hampaansa niskaani. Hän riepotteli minua, ja minä yritin räpiköidä irti. Ainoa mitä onnistuin, oli kääntyä selälleni. Aika äkkiä totesin sen huonoksi ratkaisuksi, sillä nyt metsäkissalla oli vapaa pääsy kaulaani ja vatsaani. Yritin huitoa häntä etu- ja takajaloillani, mutta tämä kissa oli selvästi opetettu taistelemaan. Minä taas hädin tuskin olin pärjännyt taistelussa sisartani vastaan, joka ei myöskään osannut alkuunkaan taistella.
Kaksi metsäkissaa vastaan minä, taistelun lopputulos oli ennalta määrätty. Aina kun pääsin edes pieneksi hetkeksi irrottautumaan metsäkissojen otteista, nelistin kohti ukkospolkua. Pakomatkani päättyi aina lyhyeen, mutta viimeisellä kerralla onnistuin päästä polun kiviselle pinnalle. Naaraskissat seurasivat minua sinne ja vaativat pysähtymään. Odotin jo tuntevani taas kynnet ja hampaat niskassani, mutta toisin kävi. Sen sijaan maa alkoi täristä, ja voimakas murina lähestyi minua. Kirkkaat valot välähtivät ja voimakas tuulahdus takertui turkkiini, kun hirviö pyyhälsi aivan ohitseni. Sydämeni hakkasi täysiä. Minulla ei ollut enää hallintaa kehostani. Kukaan ei ollut kimpussani, joten jalkani nostivat minut ylös ja lähtivät viemään ukkospolun yli. Minuun sattui, mutta minä juoksin. Juoksin metsään ja juoksin sinne, minne jalkani veivät. En katsonut taakseni, enkä sen koommin eteenikään. Juoksin vain pakoon.

***********************************************

“Isä! Tule auttamaan! Täällä on joku!” parahdus repi minut hereille. En tiennyt missä vaiheessa olin pysähtynyt ja missä vaiheessa olin nukahtanut. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, minne jalkani olivat minut vieneet. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni ja tunsin koko kehoni olevan liekeissä. Joka paikkaan sattui. Valkea maa allani oli värjäytynyt verestä punaiseksi, olin todella tuskissani. Edessäni seisoi valkea hahmo, joka oli kääntänyt minulle selkänsä.
“A-apua”, henkäisin hiljaa rohisevalla äänellä. Kissa käännähti minun puoleeni varovaisen oloisena. Äkkiä paikalle saapui oranssiturkkinen kolli. Hetken ajan luulin näkeväni Ollin, mutta tämä kissa oli huomattavasti häntä vanhempi. Vanhempi kissa tuli nopeasti luokseni ja silmäili minua.
“Sinähän muistat, kun kerroin sinulle niistä löytämistäni yrteistä. Ole kiltti ja hae ne, tarvitsemme niitä nyt todella kipeästi”, oranssiturkkinen kolli naukui toiselle kissalle.
“Hyvä on, haen ne heti”, kuulin toisen kissan vastaavan ja lähtevän juoksemaan poispäin meistä. Oranssi kolli kumartui tasolleni ja katsoi minua huolestunut ilme kasvoillaan.
“Minun nimeni on Sammakko, kuka sinä olet? Tuo toinen kissa on Valo, minun poikani”, kolli esittäytyi kohteliaasti. Vedin syvään henkeä, puhuminen tuntui raskaalta ja vaati kamalasti ponnisteluita. Ylipäätään se, että pysyin hereillä, oli melkoinen ihme.
“Lola”, sain lopulta huokaistua ääni väristen.
“Ei mitään hätää Lola, minä teen kaikkeni auttaakseni sinua”, Sammakoksi esittäytynyt kissa lupasi.
“Väsyttää…”
Enempää en saanut sanottua, kun kipu ja väsymys veivät voiton ja vetivät minut mukanaan pimeyteen.

Kun seuraavan kerran heräsin, en ollut enää paikassa, jossa olin viimeksi ollut. Makasin jossain oksiston alla, pehmeiden alustojen päällä. Tunsin edelleen kipua, mutta se ei tällä kertaa tuntunut yhtä polttelevalta kuin viimeksi hereillä ollessani. Oksien raosta tunkeutui sisään auringonvaloa, josta päättelin meidän olevan öisessä kaksijalkalassa tai sitten metsässä, jossa oli päivä. Kampesin itseni vaivalloisesti pystyyn, jolloin tunsin viiltävää kipua erityisesti toisessa lavassani ja vatsassani. Ilmassa haisi jokin kitkerä, enkä ollut aivan varma mistä se tuli. En nähnyt kissoja, mutta kitkeryyden läpi tunkeutui kissojen tuoksuja. Missä ihmeessä minä olin ja miten kauan olin ollut täällä? Lähestyvät askeleet saivat minut säpsähtämään. Peräännyin pesän oksista rakennettua seinää vasten. Ne pistelivät inhottavasti turkkiani. Kun tunnistin tulijan samaksi oranssiksi kissaksi, joka oli aiemmin auttanut minua, rentouduin.
“Minä säikähdin”, kerroin rehellisesti ja astuin askeleen kauemmaksi seinästä. Kolli katsoi minua ja väläytti minulle huvittuneen hymyn.
“Minä huomasin”, hän vastasi naurahtaen, “on ilo nähdä sinut jalkeilla. Millainen olo sinulla on?”
“Tilanteeseen nähden ihan hyvä, kai. Olitte todella kilttejä, kun autoitte minua, vaikkemme edes tunne toisiamme. Sammakkohan sinä olit, eikö niin?” varmistin muistavani kollin nimen oikein. Oranssi kissa nyökkäsi.
“Aivan oikein meni, ja minun poikani nimi on Valo. Hän saapunee pian saalistamasta. Sinun täytyy olla hurjan nälkäinen, kun olet maannut siinä kaksi päivää tajuttomana. Luulimme jo hetken, ettet enää heräisi edes”, kolli ilmoitti rempseällä äänellä, joka hieman hämmensi minua. Pidin kuitenkin siitä, millainen kolli oli. Ainakin hän oli mukava ja avulias, toisin kuin ne metsäkissat. Siispä tyydyin vain hymyilemään ystävällisesti kollille.
“Kaksi päivää on pitkä aika… Olen niin kamalan kiitollinen teille, kun pelastitte henkeni. Miten voin hyvittää kaiken sen, mitä olette joutuneet vuokseni tekemään?” kysyin ja kohtasin kollin vihreän katseen. Hän pudisteli päätään.
“Itsepä päätimme auttaa, emme me mitään palkintoa siitä odota”, kolli naurahti.
“Te olette todella hyviä kissoja, voi kunpa maailmassa olisi enemmän kaltaisianne”, nau’uin liikuttuen. Kuulin askeleita, ja Sammakkokin käänsi päänsä tulijan suuntaan. Valkea, kaiketi Valo-niminen kolli asteli jokin eläin suussaan sisään pesään. Eläin oli harmahtavan oranssi ja sillä oli pitkä, pörheä häntä. Olin nähnyt niitä ikkunasta katsellessani puissa ja maassa, mutten muistanut enää, miksi emo oli niitä kutsunut. Katsoin uteliaana kuollutta eläintä ja tunsin hieman sääliä sitä kohtaan. Se oli menettänyt henkensä, jotta me saisimme vatsamme täyteen.
“Tämä orava on sinulle. Syö vain niin paljon kuin jaksat”, Valo naukaisi melko jäykän oloisesti. Hän vilkuili varautuneena minua, isäänsä ja oravaksi kutsumaansa eläintä. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, mutta nopeasti kohtasin ongelman.
“Tuota… En ole koskaan syönyt tällaista ruokaa. Pitääkö minun syödä sen karvatkin?” kysyin päätäni kallistaen. Sammakko naurahti huvittuneesti ja kiiruhti nopeasti vierelleni.
“Annas kun minä opetan. Turkkia ei syödä, se nyljetään pois. Sen alta löytyy lihaa, joka on oikein makoisaa. Mitä tuorempi saalis, sitä paremmalta se maistuu”, Sammakko selitti ja alkoi näyttää, miten oravaa syötiin.

***********************************************

Vietin Sammakon ja Valon luona yhteensä vielä lisäksi kaksi päivää. He opettivat minua elämään metsässä ja syömään kuolleita eläimiä. Sammakko oli niin kiltti, että hän jopa opetti minulle vähän, miten voisin saada saalista kiinni. Kymmenennen yrityksen jälkeen olin lopulta onnistunut saalistamaan yhden hiiren!
Haavani olivat sen verran parantuneet, että oli aikani palata takaisin Ollin luokse. Odottelin Sammakkoa ja Valoa, jotka olivat luvanneet saattaa minut. Silmäilin edessäni seisovaa puuta, jonka paksut oksat muistuttivat lonkeroita. Ne kohosivat korkealle taivasta kohti ja näyttivät varsin mielenkiintoisilta.
“Eiköhän mennä sitten”, Sammakko julisti ja viittoi minut hänen ja Valon perässä eteenpäin, “saatamme sinut kaksijalkalan rajalle, josta varmaankin pystyt jatkaa matkaa itseksesi.”
“Kyllä, luulen löytäväni takaisin Ollin luokse heti, kun pääsen kaksijalkalaan”, naukaisin iloisesti, “on ollut kunnia saada tutustua teihin. Voisittepa te tulla mukaani.”
Sammakko hymähti huvittuneesti.
“Ikävä kyllä kaksijalkala ei ole meidän kotimme, viihdymme paremmin metsässä. Jos sinä koskaan innostut metsässä elämisestä, olet aina tervetullut piipahtamaan luonamme”, oranssi kolli naukaisi päätään nyökytellen. Pidin siitä, miten rempseä ja mukava Sammakko oli. Hänen poikansa oli vähän hiljaisempi tapaus, mutta olimme mekin saaneet aikaiseksi muutaman ihan kelpo keskustelun. Valokin vaikutti olevan oikein mukava kissa, kunhan olisimme vain päässeet tutustumaan vähän paremmin. Toki hän oli hieman skeptinen minun suhteeni ja tuntui suojelevan isäänsä vähän liikaakin, mutta minä ymmärsin sen. He olivat aina eläneet kaksin, joten tuntemattoman kissan ilmaantuessa paikalle, kuka tahansa olisi vähän liiankin varuillaan.

Kun aurinko oli huipussaan, olimme saapuneet kaksijalkalan rajalle. Hyvästelin uudet tuttavuuteni ja lähdin matkaan kohti paikkaa, jossa tiesin Ollin asuvan. Olin kovin pahoillani, etten ollut onnistunut löytämään hänen vanhempiaan. Metsäkissat eivät tosiaankaan olleet olleet ystävällisiä, aivan kuten Olli oli varoittanut.
Kuljin koko päivän kaksijalkalan sokkeloisia kujia pitkin, kunnes viimein löysin paikan, jossa tiesin käyneeni aiemminkin. Ikävä poltteli rintaani, kun erotin samaisen kaksijalanpesän, josta minut oli ajettu pois lehtikadon kylmyyteen. Siitä oli kulunut laskujeni mukaan ainakin kymmenen auringonnousua tai enemmän, olin pudonnut laskuissa jossain vaiheessa.. Vaikka kaksijalat olivat halunneet minusta eroon, minä kaipasin heitä kovasti. Mieleni teki hiipiä pesän seinustalle ja jäädä odottamaan kaksijalkojen paluuta. Jos he rakastaisivat minua taas, kun olin ollut hetken poissa. Seisoin jähmettyneenä paikoillani ja puntaroin vaihtoehtojani. Olin ollut jo monta päivää pois Ollin luota, joten tuskin pieni viivästyminen haittaisi häntä. Siispä päätin astella päättäväisin askelin kaksijalanpesän luokse. Juoksin ukkospolun yli kadun toiselle puolelle ja kiiruhdin avaran, nukkuvia hirviöitä täynnä olevan alueen halki kaksijalanpesän lähellä olevan pienen pesän seinustalle. Kenties olisi parempi odotella täällä kauempana, jos kaksijalkani sattuisivat tulemaan paikalle.

Kökötin paikoillani pitkään, ja jossain vaiheessa taivas alkoi pudotella maahan valkeita lumihiutaleita. Aurinko alkoi laskea, ja odotin edelleen kaksijalkojen saapumista. Vähän väliä pesän läpinäkyvä ovi kävi, mutta ulos ja sisään astui vain kaksijalkoja, joita en tunnistanut. Olin jo vähällä luovuttaa, kun viimeinkin odotukseni palkittiin! Sydämeni pampahteli, kun tuttu naaraskaksijalka astui hymyissä suin ulos pesästä. Voi, rakkauteni häntä kohtaan ei ollut latistunut lainkaan! Ikävä rakasta kaksijalkaani kohtaan oli ollut sanoinkuvaamattoman valtava. Nousin seisomaan ja venyttelin kylmästä kohmeisia raajojani, jonka jälkeen lähdin juoksemaan kaksijalan perään.
“Hei! Odota! Minä tulin takaisin!” naukaisin kovaäänisesti päästyäni riittävän lähelle kaksijalkaa. Se ei huomannut minua, vaan käveli horjuen eteenpäin hirviöiden sekaan.
“Etkö sinä kuule minua?!” kysyin epätoivoisena ja kiristin tahtiani. Kaksijalka oli pitkine jalkoineen liian nopea. Kuitenkin se pysähtyi erään hirviön viereen ja alkoi kaivelemaan yllään olevan turkkinsa sivuista jotain kilisevää. Juoksin kaksijalan luokse ja varovaisesti nostin etukäpäläni hänen jalkojaan vasten ja nousin ylös.
“Minä tulin takaisin! MInulla oli sinua kamalan kova ikävä!” naukaisin herkistyen. Kyyneleet kihosivat silmiini, olin niin onnellinen saadessani olla taas ikioman kaksijalkani lähellä! Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä. Kaksijalka laski katseensa minuun. Aluksi hän näytti säikähtävän, sitten huojentuvan ja lopulta vihastuvan. Silloin tiesin, että olin taas tehnyt väärin. Minun ei olisi pitänyt lähestyä kaksijalkaa. Hetkeäkään epäröimättä se potkaisi minut jalallaan kauemmaksi. Lennähdin jäiseen maahan selälleni, suoraan kipeän lapani päälle.
“Auh”, voihkaisin kivuissani ja kierähdin nopeasti toiselle kyljelleni, josta sain kammettua itseni pystyyn. Kauhistuneena käänsin surkean katseen rakkaaseen kaksijalkaani.
“Sinä et oikeasti enää rakasta minua”, miu’uin surkeana. Kaksijalka huusi minulle ja huitoi käsillään ilmaa. Miksi hän oli niin kamalan vihainen? Olinko oikeasti ollut niin huono häntä kohtaan?
“Mitä minä voin tehdä, jotta voisit rakastaa minua taas?” yritin kysyä, mutta en saanut vastausta. Kaksijalka vain räyhäsi ja räyhäsi, kunnes se näytti saavan tarpeekseen. Se avasi hirviön ja astui sinne sisään. Minä kyyhötin keskellä avaraa aluetta surkeana ja kivuissani. Itkin onnettomasti, olin pilannut kaiken. Kaksijalka ei antaisi minulle enää koskaan anteeksi sitä, mitä olin tehnyt. Hän kaipasi rauhaa, ja minä olin pilannut hänen rauhansa.
Yhtäkkiä hirviö murahti ja sen silmät kirkastuivat. Hirviö oli herännyt, minä olin herättänyt hirviön! Se alkoi murahdella kovemmin, kunnes se lähti liikkeelle. Hirviö juoksi kohti minua. Vaistonvaraisesti nousin ylös ja lähdin nelistämään karkuun perässäni juoksevaa hirviötä. Juoksin kohti paikkaa, jonne olin ensimmäisen kerran juossut kollikaksijalan häädettyä minut pesän pihalta. Samainen pensas häämötti ukkospolun toisella puolen edessäni, joten juoksin sitä kohti. Kuulin lähestyvän hirviön äänet, pelkäsin henkeni puolesta!
En ehtinyt katsella, tuliko ukkospolun kummaltakaan puolelta hirviöitä, juoksin vain minkä jaloistani pääsin kohti pensaikkoa. Juoksin ja juoksin, kunnes viimein saavuin pensaikon luokse. Pysähdyin käpälät liukuen ja törmäsin pensaikon oksistoon. Sydämeni tykytti kovasti rinnassani ja koko kehoni tärisi. Takaa kuului kova kolahdus ja ryminä. Hirviöt murisivat. Käännyin varovasti ympäri vain huomatakseni, että hirviö, jonka kyytiin rakas kaksijalkani oli noussut, oli tullut toisen hirviön yliajamaksi. Kauhuissani katsoin, miten hirviö oli mennyt aivan ryttyyn, se oli lennähtänyt kauemmaksi juoksureitiltään ja seisoi nyt jaloillaan minusta katsottuna oikealla viistossa. Kaksijalka istui hirviön sisällä silmät suljettuina. Nopeasti hirviöt tilanteen ympärillä pysähtyivät ja niiden sisältä nousi kaksijalkoja, jotka kiiruhtivat kaksijalkani hirviön ja toisen loukkaantuneen hirviön luokse. Paikalla oli kamala hälinä, enkä minä tiennyt mitä tehdä.
Yhtäkkiä muistin Ollin. Minun olisi mentävä hänen luokseen. Siispä nousin ylös ja poistuin pensaasta sen toiselta puolen. Meteli takanani vain voimistui, kuulin ujellusta, jota se yksi hirviö oli pitänyt jahdatessaan joskus toista hirviötä. Olin kamalan huolissani kaksijalasta, mutta hän ei halunnut minua luokseen. Tekisin hänelle palveluksen, kun lähtisin, enkä palaisi enää koskaan. Nyt en oikeasti palaisi koskaan, sillä olin saanut varmistuksen sille, etteivät kaksijalat halunneet nähdä minua. He vihasivat minua.

Kun aamu sarasti, saavuin viimein Ollin pesälle. Väsynein ja uupunein askelin kävelin pesän sisäänkäynnille.
“Olli, oletko sinä täällä?” kysyin ääni väristen. Tiesin, että Olli oli herännyt jo, ja hän lähtisi näillä hetkillä pihalle, ellei ollut jo lähtenyt. Onnekseni kuulin kollin loikkaavan alas jostain ja kipittävän raollaan olevalle ovelle. Hän näytti yllättyneeltä ja hieman huolestuneelta minut nähdessään.
“Lola, mitä ihmettä sinulle on käynyt?” hän kysyi ja räpytteli huolissaan silmiään. Väläytin kollille hennon hymyn, en tainnut olla kovinkaan hyvässä kunnossa. Sammakon asettamat haavasidokset olivat irronneet ja yksi haavoista oli alkanut matkan aikana tihkuttaa taas verta.
“Olen pahoillani, en löytänyt vanhempiasi”, huokaisin hiljaa ja laskin katseeni käpäliini. Olli ei sanonut mitään. Kuulin hänen nieleskelevän.
“Kohtasin kyllä metsäkissat, mutta he inhosivat minua. Sitten törmäsin Sammakkoon ja Valoon, jotka auttoivat minut kuntoon metsäkissojen hyökättyä kimppuuni. Matkalla tänne tapasin… Vanhan kaksijalkani, mutta… Mutta hän ei halunnut minua enää. Luulin ajan tehneen tehtävänsä, mutta hän vihaa minua ja tuskin koskaan voi antaa minulle anteeksi. Voi, olen kuitenkin niin iloinen nähdessäni, että sinä olet kunnossa”, naukaisin helpottuneena, yrittäen löytää tästäkin epätoivoisesta tilanteesta jotain positiivista. Elämässä tapahtui asioita, mutta kaikki kääntyi aina parhain päin. Kuten nytkin, kun löysin tieni Ollin luokse.
“Kiitos että edes yritit. Sinä todella olet oikeasti minun ystäväni.”

Kalla seurasi katseellaan Eloklaanin leirin toimia häntä vääntyillen. Ei hermotuksesta, vaan syvien mietintöjen seurauksena. Hän oli jo aiemmin tullut siihen tulokseen, että klaaniin liittyminen olisi hyvä päätös. Se toisi hänelle turvaa: ensimmäistä kertaa elämässään Kalla ei joutuisi olemaan täysin vastuussa itsestään. Eloklaani tarjoaisi hänelle uuden alun.
Nyt asiaa mietittyään Kalla kuitenkin huomasi epäröivänsä. Klaaniin liittyminen riistäisi hänen vapautensa. Sotureilla oli velvollisuuksia, joita ei voinut paeta. Ja sääntöjä. Kalla oli kuullut soturilaista, joka sitoi jokaista eloklaanilaista. Sääntöjen lista olisi tuntunut pitkältä, vaikka Kalla ei olisi koko elämäänsä viettänyt kaksijalkalassa, missä lakeja tai sääntöjä ei ollut. Kaikista mieluiten hän ei olisi enää koskaan liikauttanut lihastakaan kenenkään muun kuin itsensä hyväksi, mutta eloklaanilaisena hän metsästäisi ja partioisi päivittäin klaanin tähden. Hänen oletettiin puolustavan klaania ja kuolevan heikompien vuoksi, sillä se oli urheutta ja jaloutta, eivätkä eloklaanilaiset muuta olleetkaan kuin urheita ja jaloja. Näistä syistä Kallaa houkutti syvästi Kuolonklaani, joka ei rakentunut samanlaiselle sydämellisyydelle ja veljeydelle.
Kuolonklaaniin hän ei kuitenkaan ollut tervetullut. Erakkona kulkeminenkaan ei kiinnostanut enää nyt, kun Kalla oli nähnyt, millaista suuremmassa joukossa eläminen oli. Hänen olisi vain purtava hammasta ja tehtävä osansa klaanin soturina. Olihan hän jo koko elämänsä elättänyt ja suojellut muita. Nyt hän sentään saisi jotain takaisinkin.
Musta naaras nousi seisomaan ja venytteli. Hän koki joskus miettivänsä asioita liikaa. Nytkin hän oli lopulta päätynyt samaan lopputulokseen kuin aiemmin. Kalla ei kuitenkaan osannut luottaa intuitioonsa. Hän teki kaiken elämässään syvään harkiten.
Mesitähti astui juuri ulos pesästään, joka sijaitsi erään kiven alla. Kalla oli kuullut eloklaanilaisten kutsuvan sitä Litteäkiveksi, ja nimi olikin osuva: kivi oli päältä tarpeeksi litteä, jotta päällikkö pystyi helposti kiipeämään sille ja pitämään silloin tällöin kokouksia klaanilaisille. Kalla ei jäänyt aikailemaan: olisi parempi näyttää innokkaalta. Siksi hänen askeleensa olivat reippaat, kun naaras käveli Eloklaanin päällikön luo.
"Tervehdys, Mesitähti", hän sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti. "Olen miettinyt paljon tulevaisuuttani ja sitä, mitä haluan elämältäni. Pidän Eloklaanista, ja olen alkanut tuntea olevani täällä kotonani. Siksi minulle olisi suuri kunnia, jos harkitsisit hyväksyväsi minut klaaninne jäseneksi."
Kalla hymyili lämpimästi. Mesitähti vaikutti hyväntahtoiselta kissalta, kenties liiankin. Kalla tiesi jo, että hän suostuisi.

//Mesi?

Rontti katsoi vimmatusti ympärilleen heidän päästyään niin kutsuttuun ‘leiriin’. Siellä oli paljon enemmän kissoja, kuin Rontti oli ajatellut ja ilmeisesti osa oli jopa vielä sisällä pesissään ja ulkona ‘partioissa’ tai sen verran Rontti oli ymmärtänyt, kun oli kulkiessaan kuunnellut muiden kissojen puheita varovasti.
“Seuraa minua, minä vien sinut Mesitähden luokse. Muut voivat palata tehtäviinsä”, Uskolinnuksi kutsuttu kolli naukui. Rontti nyökkäsi ja hipsi varovaisesti ja äänettömästi tämän perässä kohti koloa suuren litteän kiven alla. Raidallista kollia jännitti kovasti. Vaikka Lotta olikin sanonut, että niin kutsuttu ‘Mesitähti’ otti mielellään vieraita vastaan, häntä pelotti kohdata Eloklaanin johtaja.
“Mesitähti, voimmeko häiritä?” Uskolintu kysyi koloon, jossa näkyi himmeästi kissan hahmo. Rontti nielaisi kovaäänisesti katsoen sisällä olevaan kissaan hiljaa.
“Tulkaa vain peremmälle”, kolossa oleskeleva kissa vastasi. Hänen äänensä kuulosti lempeältä, ei lainkaan uhkaavalta, mutta silti Rontista tuntui kovin epämiellyttävältä mennä sisään.
“Olimme etsimässä sammalia metsästä, kun satuimme törmäämään tähän nuoreen kolliin. Hän sanoo olevansa Rontti ja kuulleensa huhuja siitä, että Eloklaani ottaisi joukkouhinsa mielellään kissoja. Hän siis sanoo haluavansa liittyä osaksi Eloklaania”, Uskolintu selitti päällikölle heidän mentyä hieman syvemmälle tämän pesään. Rontti oli hiljaa onnellinen siitä, että hänen ei tarvinnut sanoa mitään.
“Sinä olet siis Rontti?” Mesitähti kysyi kuitenkin pian kollilta. Hän jähmettyi hetkeksi paikalleen ja nyökkäsi sitten kankeasti. Mesitähti nousi makuulta istumaan ja katsoi häntä vihreät silmät kimmeltäen.
“Olisi mukavaa, jos jäisit vierailulle. Sinun ei tarvitse vielä sitoutua osaksi klaania, mutta voit jäädä tänne joksikin aikaa varmistamaan, että varmasti haluat liittyä. Haluamme nimittäin, että klaanimme jäsenet tuntevat itsensä tervetulleiksi ja toivomme siis, että jäät hetkeksi aikaa kokeilemaan miten sopeudut klaaniin ennen virallista päätöstä liittymisestä”, päällikkö naukui lempeästi. Rontti huokaisi hiljaa helpotuksesta.
“Selvä, teen niin”, hän vastasi hyvin hiljaa ja katseli hetken ajan päällikköä, kunnes häntä alkoi ujostuttaa niin paljon, että hänen täytyi kääntää katsettaan.
Rontti poistui Uskolinnun kanssa pesästä ja jäi sitten seisomaan aukiolle. Hän katseli siellä viliseviä kissoja hermostuneena. Entä, jos joku heistä ei toivoisi häntä Eloklaaniin ja häätäisi hänet oma aloitteisesti pois.
Rontti kääntyi Uskolinnun puoleen, mutta tajusi sitten, että hän ei ollutkaan siinä. Nyt raidallinen kolli sitten seisoi hermostuneena keskellä leiriaukiota ja katseli, miten kissoja kulki sinne tänne ja jutteli toisilleen. He näyttivät hyväkuntoisilta, vahvoilta ja heillä oli terävät kynnet ja hampaat. Se sai Rontin entistäkin hermostuneemmaksi.
“Sinun varmaankin kannattaisi käydä näyttämässä haavojasi parantajalla. Ne eivät näytä kamalan hyvältä”, Mesitähti - joka oli yhtäkkiä saapunut Rontin luokse tämän tajuamatta - naukui. Rontti säpsähti ja nyökkäsi sitten sanomatta mitään.
“Jänöpentu!” Mesitähti kutsui erästä lähistöllä leikkivää pentua. Hän oli harmaanruskea ja hänellä oli ruskeat tassut ja pitkä raita joka kulki hännänpäästä nenänpäähän asti. Pentu tuli paikalle innoissaan ja katsoi päällikköä silmät kunnioituksesta kimmeltäen.
“Niin Mesitähti?” hän kysyi innoissaan ja tärisi jopa hieman. Rontti katsoi pentua silmät suurina. Jopa tuo pentu oli häntä rohkeampi puhumaan muille.
“Minulla on sinulle erikoistehtävä, Jänöpentu”, Mesitähti naukui kyyristyen pennun tasolle. “Tässä on Rontti. Hän vierailee Eloklaanissa ja hän ei vielä tunne paikkoja. Toivoisin, että veisit hänet parantajan pesälle ja esittelisitkö hänelle samalla hieman klaania”, päällikkö naukui ja nousi sitten ylös.
“Minä lähden nyt partioon”, hän sanoi Rontille, nyökkäsi ja lähti pois. Rontti käänsi katseensa Jänöpentuun. Pentu hymyili häneltä ja näytti kovin innokkaalta.
“Mennään!” hän naukaisi raikkaasti ja lähti esittelemään leiriä Rontille samalla, kun kuljetti häntä kohti parantajan pesää.
“...Tuolla on pentutarha ja tässä me nyt olemme. Tämä on parantajan pesä”, pieni kollipentu lopetteli ja katsoi hymyillen Ronttia. “Voisitko kertoa minulle sitten tarinoita matkastasi ja elämästäsi, kun tulet parantajalta?” pentu kysyi vielä.
“Ai… ööh.. en oikein tiedä”, Rontti mutisi vaivaantuneena. Jänöpentu katsoi häntä hetken surullisesti, mutta nosti sitten päänsä pystyyn.
“Ei se mitään. Jos et halua, et halua”, hän ilmoitti ja lähti sitten pois. “Nähdään pian ja tervetuloa klaaniin!”
“Kiitos”, Rontti sanoi aivan hiljaa ja katseli tassujaan. Hän seisoi hetken ajan parantajan pesän edessä, kunnes eräs kissa tuli sieltä ulos. Hän oli lähes törmätä Ronttiin ja kompuroi kauemmas.
“Anteeksi! Onko jokin hätänä?” kollikissa kysyi. Rontti kohautti lapojaan ja kolli katseli häntä hetken ajan arvioivasti ja nyökkäsi sitten. “Vienotassu on sisällä pesässä. Hän voi hoitaa haavasi”, kolli naukui ja lähti tassuttamaan pois. Rontti katsoi hetken hänen peräänsä ja sitten taas pesän suuaukkoa. Hän empi hetken ja meni sitten sisälle pesään.
“Vienotassu? Sehän oli nimesi, eikö?” Rontti kysyi hiljaa ja varoen astuessaan epäröivin askelin sisään pesään.

//Vieno?

Pian paikalle saapui kaksi kissaa. Rontti ei osannut sanoa oliko se hänestä enemmän hyvä vai huono asia. Kuitenkin toinen kissoista - laikukas ja ilmeisesti nuorempi naaras - esitteli itsensä Vienotassuksi ja seuralaisensa Uskolinnuksi. Rontti ei kerennyt jäädä ihmettelemään kaksikon nimiä kamalasti, kun hänen pitikin jo vastata kysymyksiin. Vienotassu kysyi hänen nimeään, oliko hän kunnossa ja mitä hän teki Eloklaanin reviirillä. Rontin kieli tuntui menevän hetimiten solmuun, kun häneltä kysyttiin yhtikäs mitään.
Ai.. ööh... Olen Rontti. Minä.. minä halusin tuota... halusin siis... tai siis kuulin, että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne", raidallinen kolli takerteli. Vienotassu katsoi häneen hienoisesti hymyillen. Hän ryhtyi kehumaan Rontin nimeä, mutta pian hänen huomionsa kääntyi pensaaseen, josta kuului rapinaa.
“Ku- kuka siellä?” naaras kysyi asettuen hieman Rontin eteen. Rontti katsoi tätä ihmeissään. Vaikka pensaasta olisi voinut tulla vaikka vaarallinen peto, hän oli astunut raidallisen kollin eteen kuin suojatakseen häntä.
Pian pensaasta astui esiin taas kaksi kissaa. Ronttia alkoi huolestuttaa. Kuinka monta näitä kissoja oikein oli? Lotta oli kertonut hieman eri rooleista ja eri kissoista, mutta ei ollut kertonut mitään tarkkaa määrää heille. Ei kai heitä olisi vain kamalan paljoa?
“Hei Vienotassu!” toinen pensaasta saapuneista kissoista - mustaturkkinen läikikäs kolli - tervehti. Hänen mukanaan saapunut ruskea raidallinen naaras katsoi Ronttia.
“Kuka tämä on?” hän kysyi.
“Hänen nimensä on Rontti”, Uskolinnuksi esitelty kolli kertoi, kun Rontti vain seisoi hiljaa paikallaan.
“Oletko sinä Mesitähti?” Rontti kysyi varovasti mustalta läikikkäältä kollilta. Hän näytti hämmentyneeltä ja sitten hivenen huvittuneelta.
“En. Minä olen Nopsaliekki”, hän kertoi ja katsoi Ronttia hieman arvioivan oloisena.
“Ja minä olen Syreenisumu”, naaras Nopsaliekin vierellä kertoi. Rontti nyökkäsi hitaasti. Hänen tassunsa tärisivät. Hän ei ollut varma oliko se pelosta vai siitä heikkoudesta, joka häntä vaivasi, koska ei ollut syönyt mitään koko päivänä.
“Onko siis millään mahdollista, että tulisin sinne teidän klaaniinne”, Rontti kysyi hiljaa liikutelleen vaivaantuneena etutassujaan. “Mutta ei ole siis pakko, jos ette pysty ja se on täysin ymmärrettävää, jos ette halua minua mukaanne”, raidallinen kolli jatkoi vielä nopeasti ja katseli tassujaan. Nyt hän toivoi, ettei olisi koskaan tullutkaan Eloklaanin reviirille. Mitä jos nämä kissat häätäisivät hänet tiehensä, tai hyökkäisivät hänen kimppuunsa? Koskaan ei voinut tietää mitä näiden tuntemattomian kissojen päässä liikkui.

//Syre, Nopsa tai Vieno?

Rontti heräsi sihinään. Hän nosti päätään ja näki Lotan karvat pystyssä ja selkä köyryssä mulkoilemassa häntä. Nuori raidallinen kolli oli hämmentynyt ja peloissaan. Miksi hän oli niin vauhkona?
“Viimeinkin! Sinun olisi pitänyt herätä jo aikaa sitten! On jo melkein Aurinkohuipun aika ja meidän pitäisi olla jo hyvin matkassa! Tällä menolla sinä ja sinun kipeät haavasi ette pääse ikinä Eloklaaniin asti! Vaikka taival ei olekaan pitkä, sinä lorvit ja matelet kuin etana!” vaaleanruskea täplikäs naaras ärisi. Rontti nousi pystyyn silmänräpäyksessä ja seisoi tassut täristen naaraan edessä. Hänellä oli kamala nälkä, mutta hän ei uskonut Lotan antavan hänen enää jäädä syömään.
“Noniin. Nyt on alkaakin näyttää jo paremmalta. Seuraa perässä, minä johdatan sinut kohti Eloklaanin rajaa. En tulee sinne asti vaan jään odottamaan raporttiasi tyttärestäni rajan lähettyville. Sinun tulee siis etsiä minut pian Eloklaaniin saavuttuasi ja kertoa onko Käärmepentu elossa. Sitten oletkin jo aika lailla tehnyt oman osasi”, Lotta naukui tunkeutuessaan pois puun oksien alta lumiseen metsämaisemaan. Rontti lähti nopeasti hänen peräänsä.
“Haluatko sinä siis tappaa tyttäresi?” kolli kysyi ääni väristen. Naaras ei vastannut hetkeen. Pohtiko hän mitä kannattaisi kertoa?
“En. Haluan vain tavata hänet”, hän naukaisi lopulta, lyhyesti raakkuvalla äänellä. Rontti katsoi häntä hetken ajan.
“Minähän voisin sanoa hänelle, että haluat tavata hänet ja pitää tapaamisen? Tai voisit tulla sinne… Eloklaaniin tapaamaan häntä?” raidallinen kolli ehdotti. Lotta pudisti päätään.
“Ei! Haluan itse pitää tapaamisemme. Haluan olla se, joka hoitaa asiat itse. Haluan vain sinun varmistavan, että hän on edelleen elossa”, naaras naukui turkki väreillen. Rontti vain nyökkäsi hiljaa itsekseen ja alkoi katsella maisemia. Hänen tassujaan särki ja ne olivat kankeat. Myöskin hänen saamojaan haavoja kirveli taas.
Rontti huomasi pian Lotan pysähtyneen. Naaras haisteli ilmaa ja jatkoi taas matkaa.
“Mitä haistoit?” raidallinen kolli kysyi.
“On sinullakin nenä! Haista itse!” naaras kivahti ja harppoi kovempaa eteenpäin. Rontin piti todella ponnistella pysyäkseen perässä. Hän yritti erottaa samalla viileästä ilmasta jotain hajuja, mutta ei vieläkään ollut siinä hyvä, eikä siis haistanut mitään erikoista.

Jonkin matkaa oli mennyt. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja Rontti alkoi pelätä, että he eivät ehtisi Eloklaanin rajalle asti ennen auringonlaskua. Kuitenkin Lotta pysähtyi ja kääntyi kollia päin.
“Ihan tuossa lähellä on Eloklaanin raja. Ylitä se ja jatka hieman pidemmälle, jotta joku partio varmasti huomioi sinut. Sitten sanot, että olet kuullut huhuja siitä, että Eloklaani ottaa mielellään joukkoonsa kissoja ja, että olet kiinnostunut liittymään osaksi klaania. Sitten seuraat heitä leiriin, jossa juttelette päällikölle - joka toivottavasti on vielä Mesitähti, koska hän ottaa mielellään lähes kenet tahansa klaaniinsa - ja kerrotte hänelle halustasi liittyä Eloklaaniin. Sitten sinusta tulee osa klaania ja sitten utelet onko siellä ketään Käärmepentua. Jos he kysyvät miksi haluat tietää, sanot, että olet kuullut hänestä, ja että haluat tavata hänet. Sitten tulet kertomaan minulle onko hän vielä elossa ja sen jälkeen voit vain jatkaa elämääsi normaalisti”, naaras seposti. Hänen raakkuva äänensä alkoi ottaa Ronttia korvista, mutta hän kesti sen. Hän nyökkäsi naaraalle ja katsoi sinne, missä Lotta oli sanonut Eloklaanin rajan suunnilleen menevän.
“Selvä. Kiitos avustasi. Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen päässyt tänne asti hankkimaan itselleni kodin. Toivottavasti he eivät kuitenkaan käännytä minua pois, koska todella haluan paikan asua rauhassa”, Rontti naukaisi ja nyökkäsi kiitollisena Lotalle. Naaras vain pyöräytti silmiään ja tuuppasi häntä eteenpäin.
“Ala mennä jo!” hän sanoi. Rontti teki työtä käskettyä ja lähti kohti Eloklaanin rajaa. Hänen nenäänsä lehahti voimakas usean kissan haju, ja häntä alkoi hermostuttaa. Montako niitä kissoja oli? Hän toivoi, ettei kamalan paljoa kuitenkaan!
Rontti tassutti pidemmälle metsään ja yritti löytää kissoja.
“Onko täällä ketään? Huhuu?” hän huusi pelokkaana. Olisivatko nämä kissat vaarallisia?

//Vieno?

Rontti tunnusteli varovasti tassuillaan jaksaisivatko ne kantaa häntä. Hän oli alkanut jo parantua, vaikka jotkut haavoista alkoivat näyttää tulehtumisen merkkejä, ja kun hänellä ei ollut mitään yrttejä joita käyttää, hän ei edes mahtanut asialle mitään.
“Joko voitaisiin mennä? Olemme maanneet täällä jo ikuisuuden ja minusta olisi jo aika lähteä matkaan. Jos haluat minun vielä auttavan sinut Eloklaaniin etsimään uutta elämää, voisit pistää vähän liikettä niveliisi. Haluaisin mielelläni jatkaa vielä, kun aurinko on korkealla. Ja jos emme lähde parin päivän kuluessa, jätän sinut tänne yksin oman onnesi nojaan”, Lotta sähisi katsoen silmät leiskuen Ronttia. Rontti katsoi takaisin kauhistuneena. Jos Lotta jättäisi hänet, hän voisi kuolla nälkään tai joutua petoeläimen kitaan! Viimeinen asia mitä Rontti halusi kaiken sen jälkeen, mitä oli jo joutunut kokemaan, oli kuolla.
“Lähdemme pian, mutta jos haavani pahenevat, en tiedä kuinka hyvin saatan kävellä”, Rontti vastasi ujosti. Hän tunsi Lotan väheksyvän katseen turkillaan. Tuntui siltä, että naarasta ei kiinnostanut sitten piirun vertaa miten hän voi. Mutta miksi hän sitten auttoi Ronttia? Hän kuitenkin halusi tietää oliko hänen tyttärensä elossa, mutta miksei hän voinut sitä vain itse kysyä?
“Jos haavat käyvät pahemmaksi, on vain parempi, että olemme perillä nopeammin. Silloin parantajat hoitavat sinut kyllä. Ovatkohan Lehituuli ja Leimusilmä edelleen elossa…” naaras pohti. Rontti katseli vaivaantuneena muualle. Hän oli sitten onnistunut löytämään huonointa matkaseuraa koskaan.
“Entä, jos en haluakaan enää auttaa sinua? Jos etsin vain tieni itse sinne… Eloklaaniin? Mitä sinä sitten aiot?” hän naukaisi haastavasti yrittäen esittää rohkeaa. Lotan katse kääntyi häneen nopeasti ja pian naaras seisoi alle hiirenmitan päässä hänestä. Hän tömäisi Rontin maahan selälleen niin, että hänen pehmeä vatsansa oli näkyvillä. Vaaleanruskea naaras painoi raidallista kollia tiukasti maata vasten ja painoi terävät kyntensä hänen vatsaansa sähisten hänelle samalla.
“Jos et halua kuolla tässä ja nyt, saat luvan auttaa minua. Kerrot minulle tyttärestäni kaiken tarpeellisen. Kuinka hyvin hänet on koulutettu tai kuka hänet on kouluttanut ja mikä tärkeintä, onko hän elossa ja missä asemassa hän on”, Lotta raakkui Rontin korvaan. Kolli katsoi kauhusta kangistuneena naaraaseen, joka siirsi toisen etutassunsa hänen kurkulleen niin, ettei raidallinen nuori kolli saanut lähes happea. Hän haukkoi paniikissa ilmaa ja haparoi paniikissa ympäriinsä.
“Noh? Vieläkö haluat jättää vastapalveluksen sikseen? Minä olen pitänyt sinusta huolta viimeisen neljännesosakuun ja sinä haluaisit kiittää minua pettämällä minut? Uskon, että haluat ajatella asiaa kahteen kertaan”, naaras sihisi hänen sinisten silmienä katse oli järkkymätön ja tuntui porautuvan Rontin nahkaan.
Rontti haukkoi henkeä ja pudisteli päätään. Lotta odotti vielä hetken ja nousi viimein tämän päältä. Raidallinen nuori kissa vapisi hetken maassa yrittäen vetää henkeä ja rauhoittaa itsensä, mutta paine tuntui edelleen puristavan hänen keuhkojaan. Hän yski hetken ja lopulta onnistui nousemaan pystyyn vapisevin tassuin.
“Hyvä. Lähdemme huomenna ennen aurinkohuippua. Matkaamme yömyöhään, koska sinun lorvimisesi on tiputtanut meidät aikataulusta. Ja ei sitten aamulla mitään vastaväitteitä tai minä kynin sinut. Ja minähän tarkoitan sitä”, Lotta sanoi vielä ja katosi kuusen juurakosta. Hänen askeleensa tuntuivat katoavan kauaksi. Ronttia kuvotti. Miten hän oli saanut itsensä siihen tilanteeseen? Kuinka hän oli päätynyt sinne?
Hän käpertyi palloksi ja nyyhkytti hiljaa. Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt tutkimaan metsää, hän olisi turvassa Armaan luona kaksijalkalassa… kotonaan. Rontti tunsi syyllisyyttä ja kamalaa kaipuuta. Hän ei saattanut sanoin kuvailla sitä tunnetta. Kaikki vain tuntui niin kamalalta sillä hetkellä. Hän halusi vain palata ajassa taaksepäin ja estää itseään lähtemästä. Selittää, että Armas oli ollut oikeassa ja että metsä oli vaarallinen paikka. Selittää, että hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Kertoa, kuinka hän oli jo moneen kertaan meinannut kuolla, eikä hän tiennyt enää kehen luottaa. Voisiko hän luottaa edes itseensä enää?

Pelkästään Kuutamolaineen eleet ja puhetapa Kuolonklaanista kertoessaan näyttivät Kallalle, kuinka pelätty Eloklaanin naapuri oli. Selvästi he olivat myös hyvin kykeneväisiä ja voimakkaita onnistuttuaan vangitsemaan Mesitähden, joka oli Kallan muistin mukaan taitava soturi. Hetki hetkeltä Kallan uteliaisuus tästä vaarallisesta, häikäilemättömästä kissajoukosta kasvoi, ja hän katui hieman sitä, että oli saapunut nimenomaan Eloklaanin reviirille. Toisaalta hän ei ollut varma, olisiko ollut aivan yhtä tervetullut klaanin riveihin.
"Voisikohan heidän luonaan vierailla?" Kalla kysyi hymyillen ja päätti näytellä hieman hyväuskoista. Kuutamolaine pudisti heti päätään näyttäen melkein epäuskoiselta kysymyksen kuullessaan.
"Ei. Heidän päällikkönsä vihaa kaikkia Kuolonklaanin ulkopuolisia kissoja", mustavalkoinen soturikissa selitti. "Sinun on parempi pysyä heistä kaukana."
Kalla ei ollut yllättynyt tämän kuullessaan, sillä ei hänellä ollut mitään syytä olettaa ystävällisyyttä Kuolonklaanilta. Ei pelkästään Kuutamolaineen kertomuksen vuoksi, vaan myös siksi, etteivät kissat yleensäkään ottaneet vieraita avosylein vastaan. Eloklaani tuntui poikkeukselta sääntöön. Kallan kaksijalkalassa tapaamat kissat olivat aina epätoivossaan vihamielisiä ja armottomia, eikä heillä yksinkertaisesti ollut varaa luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Sama ajattelu oli lähtemättömästi iskostunut Kallankin mieleen, joten hän ymmärsi Kuolonklaania. Oli parempi pitää vieraat kissat loitolla. Riski oli suuri ja mahdolliset hyödyt pienet.
Kallalle alkoi valjeta, miksi kahden klaanin välisessä sodassa oli käynyt niin kuin oli käynyt. Kuolonklaani oli kylmän realistinen ja järkevän epäilevä ja kyyninen. Eloklaani taas oli liian luottavainen ja jalo, valmis antamaan jokaiselle mahdollisuuden silkkaa hyvyyttään. Kalla oli joskus tavannut kaksijalkalassa eloklaanilaisten tapaisia kissoja: sellaisia, jotka kaiken sen masentavan harmauden ja jokapäiväisen nälkää, janoa ja väkivaltaa vastaan käydyn taistelun keskellä uskoivat rakkauteen, ystävyyteen ja hyväsydämisyyteen. He uskottelivat itselleen, että heiltä varastettu ruoka päätyi varmasti sitä enemmän tarvitsevalle, vaikka heidän jalkansa painoivat nälästä ja kylkiluut paistoivat sotkuisen, kiillottoman turkin alta. Kalla vei heiltä armottomasti kaiken, minkä ahneilla kynsillään irti sai, eikä tuntenut pienintäkään pistosta omassatunnossaan. Hän nimittäin tiesi, etteivät he koskaan eläneet pitkään muutenkaan. Piru vie, hyväsydämisyys oli ollut viedä Kallan itsensäkin hengen.
Nyt hän oli järkevämpi, mikä teki hänestä entistä kylmemmän ja itsekkäämmän. Kaksijalkalasta lähdettyään Kalla oli päättänyt elävänsä jatkossa vain itsensä vuoksi. Hän ei enää koskaan uhraisi ajatustakaan muille kissoille. Kalla oli hiljalleen päätymässä siihen tulokseen, että Eloklaani vaikutti hänelle täydelliseltä ympäristöltä kukoistaa.
"Olipa onni, että satuin sitten juuri teidän reviirillenne", Kalla sanoi virittäen kasvoilleen ujon hymyn. "Kuutamolaine, olisi suuri kunnia, jos saisin liittyä Eloklaaniin. Olen niin kaivannut jotain tällaista... Haluaisin vain tuntea oloni hyväksytyksi ja olla osa jotain. Lupaan, että klaaninne jäsenenä tekisin kaikkeni Eloklaanin vuoksi. "

//Kuutamo?

Kalla kuunteli Kuutamolaineen selitystä klaanielämästä tarkasti reagoimatta naaraan vitsailuun. Uutta tietoa oli paljon, mutta se ei tuntunut liialta ymmärtää. Hän oli kuitenkin nähnyt jo paljon, joten ennemminkin, että hänestä olisi tuntunut kuin jäisi tiedon tulvan alle, palaset loksahtelivat paikoilleen naaraan päässä. Samalla Kalla kuitenkin alkoi ymmärtää, miten paljon hän ei vieläkään tiennyt. Kuutamolaine puhui Kuolonklaanista, joka oli kokonaan eri klaani. Hänen puheistaan päätellen tämän klaanin tavatkin erosivat Eloklaanista.
"Oletan, että nämä oppilaat ovat nuorempia kissoja, joita koulutetaan vielä tehtäviinsä", Kalla sanoi kysyen. Kuutamolaine nyökkäsi.
"Kyllä. Heistä tulee sotureita, kun he selvittävät loppuarviointinsa ja ovat valmiita tuleviin tehtäviinsä."
"Sotureita?"
Kuutamolaine räpäytti silmiään hiukan hämmentyneen oloisena. Kalla sai kuvan, että naaras oletti hänen tietävän, mitä soturit olivat.
"Suurin osa klaanimme jäsenistä on sotureita. He ovat niitä kissoja, joiden olet nähnyt käyvän partiossa", mustavalkoinen naaras selitti kärsivällisesti. "Soturit puolustavat lisäksi klaaniaan vihollisilta."
Soturi kuulosti hienolta, Kallan oli myönnettävä. Hän oli koko ikänsä tehnyt samoja asioita - paitsi kenties kouluttanut muita - eikä kukaan ollut osoittanut hänelle arvostusta siitä hyvästä.
Puhe vihollisista kiinnitti seuraavaksi hänen huomionsa.
"Kuolonklaani on kaiketi vihollisenne", musta naaras tuumi luettuaan tiedon rivien välistä Kuutamolaineen aiemmasta selityksestä. "Kuolonklaani. Melko pahaenteinen nimi, eikö? Ovatko he sen mukaisia?"

//Kuutamo?

AURA
Puh: 5kp -

AUROORA
Kalla: 10kp -

ELANDRA
Lola: 36kp!

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 4kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 71kp! -

Rontti heräsi kaksijalkojen mölyyn. Hän nosti päätään unenpöpperössä ja pian kuuli rätisevää ääntä lähistöltä. Raidallinen kolli tajusi, että hänellä oli epätavallisen kuuma. Oliko hän sairas? Oliko hiirenkorva tullut odotettua nopeampaa?
Rontti nousi ylös ja kurkisti samalla äänen suuntaan. Nuoren raidallisen kollin kauhuksi hän näki lieskojen kohoavan pitkin ladon seinää. Hänen silmänsä muuttuivat suureksi ja hän päästi paniikissa vinkaisun. Hän huomasi, että lieskat olivat nielleet hänen tavanomaisen uloskäyntinsä ja aukeava seinä oli laitettu lähestulkoon täysin kiinni.
Paniikki iski Ronttia kovempaa kuin mikään. Hän vilkuili kauhuissaan ympäriinsä ja yritti löytää pakotien. Tulen kuumat liekit nuolivat ladon seinustaa ja ulkoa kuului taas kaksijalkojen ääniä. Ne mörisivät toisilleen ja ilmeisesti tassuttelivat edes takaisin ladon viertä. Ronttia alkoi kuvottaa. Olisiko tämä kollin loppu? Eikö hän todella saisi sitä hyvää elämää, jonka hän oli aina halunnut? Oliko se tosiaan liikaa pyydetty?
Rontti päästi säälittäviä naukuja katsellessaan tulen punaisena hohkaavien liekkien nieleskelevän koko ajan vain enemmän ja enemmän ladosta. Hän tiesi, että latoon jätetyt heinät syttyisivät helposti, jolloin tuli leviäisi kollia kohden entistäkin nopeammin. raidallinen kolli alkoi naukua kovempaa, kun kuuli kaksijalkojen kulkevan juuri siitä kohtaa ulkoa, jossa hän oli. Kaksijalkojen mölinä koveni, kun ne huutelivat toisilleen. Rontti yritti saada äänensä taas kuuluviin, mutta savu alkoi tunkeutua hänen keuhkoihinsa.
“Auttakaa! Auttakaa minua, olkaa kiltit! En halua kuolla, en vielä!” Rontti uikutti ja hetken ajan kaksijalat jatkoivat mölinäänsä, kunnes uloskäynti aukesi. Sen edessä seisoi kaksijalka, joka katsoi suoraan Ronttiin päin.
“Kiitos! Kiitos niin paljon!” Rontti huudahti ja syöksyi kohti kaksijalkaa. Hän vilahti tämän ohitse ja yritti päästä pois näkyvistä, mutta pian yksi kaksijaloista nappasi hänet tassuihinsa. Rontti päästi maukaisun, mutta kaksijalka ei hellittänyt otettaan. Rontti käänsi katsettaan ja huomasi, että kaksijalka seisoi siinä naama kylmästä punaisena. Kaksijalka näytti urokselta, mutta Rontti ei ollut täysin varma, oliko aivan oikeassa. Kaksijalka silitteli häntä hellästi käpälällään, jossa oli kumma päällyste päällä. Ensi kertaa pitkään aikaan raidallinen kolli ei ollut niin kauhuissaan. Hän uskaltautui jopa kehräämään, kun kaksijalka hellyytteli häntä samalla, kun tepasteli kohti ystäviään.
Rontti yritti pyrkiä alas, mutta kaksijalka piteli hänestä tiukasti kiinni. Se kantoi hänet muiden kaksijalkojen vierellä kulkien kohti hirviötä. Raidallinen kolli ei ollut juuri koskaan ollut hirviön sisällä. Hän ei ollut siis täysin varma oliko niihin luottoa.
Pian kaksijalka luovutti Rontin naaras kaksijalalle, joka asettui sisään hirviöön pidellen Rontista tiukasti kiinni ja samalla silitellen häntä. Kolli ei saattanut kuin vain myöntää, että oli ihan mukavaa olla taas kaksijalan hoivassa kaiken sen ajan jälkeen.

Rontti nosti päätään, kun hirviö pysähtyi. Hänellä kesti hetki rekisteröidä, missä hän oli, kunnes hän taas muisti, miten lato oli palanut kaksijalkojen vain katsellessa. Hänen turkkinsa kihelmöi, kun kaksijalka nousi hirviön sisältä ja lähti kohti kaksijalanpesää. Ottaisiko se Rontin asumaan luokseen?
Kuitenkin kaksijalan päästyä sisään pesään, Rontti tajusi, missä he olivat. Hän oli ollut joskus samankaltaisessa paikassa ennenkin. He olivat saapuneet leikkaajalle. Raidallinen kolli meni täyteen paniikkiin. Leikkaajalla käyminen ei koskaan tarkoittanut mitään hyvää. Hän muisti ne tarinat, joissa kissa oli kerran viety leikkaajalle, eikä tämä ollut koskaan tullut takaisin, tai hänen käytöksensä oli muuttunut täysin.
Rontti alkoi panikoida ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. Yllättynyt naaras kaksijalka ei onnistunut pitämään tarpeeksi tiukasti säikähtäneestä kollista, ja hänen otteensa lipesi. Rontti pääsi maahan ja juoksi lähimpään suojaa. Kollin onneksi joku sattui juuri saapumaan sisään, jolloin hänen onnistui livahtaa piilostaan ulos ja ravata karkuun. Hän ei halunnut kohtalokasta loppua. Hän ei halunnut kuolla, ei tänään.
Rontti uskalsi hidastaa vauhtiaan vasta, kun oli täysin varma, että oli päässyt pakoon. Hän seisoi hetken paikallaan henkeä haukkoen ja yskien. Savu, jota hän oli kerennyt hengittää oltuaan ladossa jumissa oli tainnut matkata hänen keuhkoihinsa asti ja nyt se vaikeutti hengittämistä. Kolli joutui istahtamaan huterasti maahan, jotta saattoi tasata hengityksensä.
Juuri, kun kolli oli saanut hengityksensä kuntoon, hän kuuli kovan äänen takaansa ja hän joutui valokeilan alle. Kolli vilkaisi taakseen ja näki hirviön tulevan kovaa kyytiä häntä kohti. Raidallinen kolli oli silmänräpäyksessä pystyssä ja pinkoi pois ukkospolulta, jolla oli tajuamattan seissyt. Hän vapisi seistessään taas turvassa ukkospolun reunassa.
“Miksi yhtäkkiä kaikki haluavat tappaa minut!” hän voihki ja lähti tassuttamaan satunnaiseen suuntaan kaksijalanpesien välissä. Hänestä tuntui enemmän piestyltä, kuin koskaan ennen, vaikka kukaan ei hänen kimppuunsa ollut edes hyökännyt.
“Kukas kulkuri täällä mahtaa olla?” kuului ääni Rontin takaa, joka sai kollin lähes loikkaamaan turkistaan. Hän käännähti ympäri ja näki vaaleanruskean naaraan, jolla oli turkissaan läiskiä ja joka katsoi häntä sinisillä silmillään virne naamallaan. Tämä näytti nauttivan Rontin ahdingosta.
“Älä satuta minua, ole kiltti! En halua mitään pahaa, yritän vain päästä kotiin - tai jonnekin muualle suojaan!” Rontti voihki. Naaras naurahti ja lähti kiertämään kollia sininen katse häneen liimautuneena. Naaras näytti aika karskilta. Hänellä näytti olevan voimaa, mutta hän omasi myös kotikisumaista pyöreyttä.
“Turhaan murehdit, en minä sinua halua satuttaa, et ole se kissa, jonka haluan hengiltä. Ja minäkin olen vain ohikulku matkalla. Olen suuntaamassa kohti eloklaanin rajoja. Minun täytyy kehitellä suunnitelma, jolla saan yhden kissan pois päiviltä”, naaras naukui edelleen se sama omahyväinen virne naamallaan. Rontti ymmärsi, että ei voinut peitää pelkoaan tältä kissalta. Hän vain tuntui aistivan hänen pelkonsa, kuin hän olisi sen ääneen sanonut.
“Miksi haluat hänet pois päiviltä? Kuka hän edes on?” raidallinen kolli kysyi naaraalta kykenemättä peittämään uteliaisuuttaan. Naaras naurahti ja kehräsi.
“Koska hän pilasi elämäni. Pidän mielelläni nämä asiat kuitenkin itselläni, en toki halua, että kantelet hänelle siitä, mitä aion yrittään. Mutta se pois minusta, olet siis etsimässä kotia, tai paikkaa, jossa elää? Olisitko kiinnostunut auttamaan minua?” naaras naukui pysähtyen Rontin eteen. Raidallinen kolli kallisti päätään.
“Miksi auttaisin sinua?” hän kysyi varovaisesti. Naaraan katseessa tuntui välähtävän jotain.
“Koska, jos autat minua, ohjaan sinut uuteen kotipaikkaan, jossa voit asua onnellisesti muiden kissojen kanssa. Se on juuri se paikka, jossa on tämä kissa, jonka haluan menehtyvän”, naaras naukui. Rontti otti askeleen taaemmas. Hän toki halusi asuinpaikan, mutta vajoaisiko hän niin pohjalle, että auttaisi murhassa?
“En voi satuttaa ketään”; hän naukui ääni väristen ja pudisteli päätään. Naaras luimisti korvansa ja katsoi alas Ronttiin vihaisesti ja hännällään ilmaa piiskaten.
“Ei sinun tarvitse häntä vahingoittaa. Sinun tulisi vain kertoa minulle, elääkö hän vielä siellä. Kysyt joltakulta tai vain katsot, jos löydät hänet ja kerrot sitten asiasta minulle. Se olisi niin helppoa, etkä satuttaisi ketään”, naaras naukaisi maanitellen. Hänen raakkuva äänensä kuulosti kummalta, kun hän yritti tehdä sopimusta.
“En oikein tiedä… en haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään pahaa”, Rontti sanoi hiljaa vältellen suuren naaraan katsetta.
“Ei, ei, ei. Et sinä häntä satuta, kunhan vain kerrot minulle, onko hän vielä elossa. Haluan vain tietää tarvitseeko minun vaivata päätäni sillä, että ajattelen, joko hänestä olisi päästy eroon. Tulisit myös ilmoittamaan minulle, jos hän kuolee”, naaras naukui ja kosketti Rontin päätä etutassullaan. Kolli huokaisi. Hän ei ainakaan kuolisi, jos auttaisi tätä naarasta. Ja hän saisi myös asuinpaikan, jota hän niin kovasti kaipasi.
“Hyvä on. kerron sinulle, onko hän vielä elossa, mutta en auta sinua minkään pahan teossa häntä kohtaan, mutta sinun töytyy myös pitää lupauksesi ja suoda minulle asuinpaikka”, kolli naukaisi. Naaras nyökkäsi.
“Mainiota. Meillä on vielä matkaa, joten olisi parempi napata jotain. Voin tällä kertaa hankkia sinullekin jotain, mutta tämä ei tule sitten toistumaan. Kaikkien tulee pitää huolen itsestään. Ai niin, tosiaan, olempa hupsu. Unohdin täysin esitellä itseni. Minä olen Lotta, tai voit myös kutsua minua Kaarnajalaksi, tosin se ei ole enää virallinen nimeni”, naaras naukui.
“Pidän enemmän Lotasta; minä olen Rontti”, raidallinen kolli naukui. Lotta nyökkäsi.
“Minäkin pidän enemmän Lotasta”, hän naukaisi virnistäen hieman. Rontti ei ollut varma miten oli tähän soopaan itsensä saattanut, mutta hän ei uskonut, että paluuta enää olisi.

//Seuraava osa tarinasta sisältää eläimen vahingoittamista, jonka suorittaa ihminen joten, jos aihe on sinulle inhottava tai epämukava, suosittelen lämpimästi ohittamaan tämän osan tarinasta.

Rontti heräsi kosketukseen lavallaan ja raakkuvaan ääneen, joka puhui hänelle.
“Enkö voisi nukkua vielä hetken?” kolli pyysi unenpöpperössä.
“Ja kuluttaisit kallisarvoista taivallus aikaa? Ei tule kuuloonkaan. Meillä on hyvä matka edessämme, enkä usko, että parhain idea olisi vain nukkua niin pitkään, että aurinko laskeutuu horisontin taa”, Lotan raakkuva ääni kirveli hänen korviaan. Kolli nousi haukotellen ylös ja venytteli makeasti. Lotta katsoi häneen silmät viiruina.
“Nappaa itsellesi jotain matkalla niin et kuole kuitenkaan nälkään; minä söin jo”, naaras naukaisi ja kääntyi kannoillaan. Rontti oli matkannut kaksijalkalan halki vielä sinä päivänä, jolloin oli Lotan tavannut. Se ei olisi välttämättä kestänyt niin kauaa, ellei kollin olisi joka kerta juostessaan täytynyt pysähtyä yskimään. Savu ei ollut tehnyt kollin keuhkoille hyvää ja Rontti pelkäsi vaikutuksen olevan pysyvää.
“En minä kuitenkaan saa mitään kiinni! Kaikki saaliseläimet nukkuvat makeasti pesissään, kunnes lumi sulaa ja kukat kukkivat taas”, Rontti vaikeroi ja lähti jo poispäin tassuttavan Lotan perään. Naaras vain huiskautti häntäänsä.
“Sinä sitten olet pessimistinen. Yritä edes ennen kuin valitat. Jos olisin mestarisi, saisit vielä ympäri korvien tuolla asenteella”, naaras totesi kärttyisästi. Rontti huokaisi. Olihan naaraan sanoissa jotain järkeä. Armaskin oli monesti sanonut, että asenne ratkaisee. Rontin sisintä riipaisi, kun hän ajatteli Armasta. Kolli ei tulisi varmaan koskaan enää näkemään häntä. Hän joutuisi elämään elämänsä ilman yksisilmäistä kollia.
“Mitä sinä siinä oikein haaveilet? Jäät jälkeen!” Lotta kivahti, kun Rontti uppoutui ajatuksiinsa. Raidallinen kolli säpsähti ja pudisteli päätään, kuin olisi yrittänyt karistaa ajatuksen mielestään.
“Ajattelin vain ystävääni. Minulla on häntä ikävä”, Rontti mutisi.
“No, murehtiminen ei auta. Jos et aio muuta kuin vain seistä siinä ja ajatella jotain ystävääsi, voit yhtä hyvin jäädä matkasta. Kyllä minä jonkun toisen voin etsiä”, vaaleanruskea laikukas naaras puuskahti ääni vailla pienintäkin pisaraa empatiaa.
*Olisi voinut edes kysyä, mitä oli tapahtunut tai miksi hän ei ollut kanssani*, Rontti ajatteli harmissaan ja päästi pienen huokauksen.
Lotta pysähtyi ja Rontti oli törmätä häneen. Naaras käännähti nopeasti ympäri ja katsoi Ronttia suoraan silmiin.
“Aika saalistaa, minulla on nälkä. Tavataan myöhemmin tässä, kun jotain ruokaa on löytynyt”, naaras raakkui ja loikki vastausta odottamatta toisaalle. Rontti katsoi hänen peräänsä. Naaras sai lumella kulkemisen näyttämään niin helpolta. Hän ei sentään meinannut upota joka askeleella, kun ei tiennyt mihin tassunsa asettaa.
Rontti lähti tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan siitä, mihin Lotta oli kadonnut. Kollin ajatus oli, että riistaa olisi enemmän siellä, missä ei ollut jo toista kissaa saalistamassa. Ainakaan hän ei pelottaisi kaikkea saalista pois kömpelyydellään ja suututtaisi sillä Lottaa. Hän huokaisi. Naaras ei ollut mitään kamalan hyvää seuraa, mutta häntä sentään saattoi sietää.
Rontti kuuli ääniä. Hän näki pienen joukon nuoria uros kaksijalkoja ruokailemassa tukkien päällä ja katselemassa tulta, jonka ympärille ne olivat kerääntyneet. Ne vaikuttivat keskittyneen täysin toisiinsa ja Rontti ajatteli, että voisi ehkä napata hieman niiden ruoista, jotta saisi edes hieman vatsan täyttöä itselleen. Hän hiipi lähemmäs. Kolli oli kohdistanut katseensa yhteen kaksijalan tukin päälle laskemaan ruoan tähteeseen. Hän ei tiennyt varmaksi aikoiko kaksijalka vielä syödä sitä, mutta se ei häntä kiinnostanut, kollilla oli nimittäin kamala nälkä.
Rontti pääsi viimein tarpeeksi lähelle ja kurottautui osittain tukin päälle yrittäen napata ruoan. Kuitenkin yksi kaksijaloista huomasi hänet ja älähti toiselle kaksijalalle, joka oli tämän kaksijalkojen herkun siihen laskenut.
“Anteeksi, minulla on kamala nälkä ja ajattelin, että-” kollin selitykset keskeytyivät, kun kaksijalka tarttui häntä niskasta kovaäänisesti ja vihaisesti äristen. Rontti kangistui kauhusta, kun kaksijalka huusi hänelle. Se heilutteli avutonta kollia ilmassa etutassullaan ja karjui tämän naamaan. Sitten se heitti raidallisen kollin ilman antaen tämän mätkähtää kipeästi lumipenkkaan. Vaikka valkoinen lumipeite oli pehmentänyt laskua hieman, maahan iskeytyminen oli ollut tarpeeksi siihen, että kaikki ilma oli tyhjentynyt Rontin keuhkoista.
Rontti haukkoi henkeä ja pyristeli paniikissa pystyyn, kun kaksijalat lähtivät lähestymään häntä uhkaavasti. Hän pääsi jaloilleen, mutta juuri silloin yksi kaksijaloista potkaisi häntä kylkeen. Kolli päästi kovaäänisen ulahduksen. Hän mätkähti maahan kiveä vasten ja hänestä tuntui, että oli vaikeaa enää pysyä pystyssä. Hän onnistui kuitenkin saamaan tasapainon ja lähti pinkomaan kauemmas nurista kaksijaloista. Ne huutelivat hänen peräänsä ja viskelivät tavaroita kohti Ronttia. Suurin osa ei osunut, mutta osa niiden viskomista tavaroista osui kollia selkään tai takatassuihin. Myös osa esineistä oli jopa teräviä ja tekivät haavoja nuoren kollin nahkaan. Kolli juoksi sydän kurkussa eteenpäin toivoen, että kaksijalat antaisivat hänen olla.
Rontti alkoi hengästyä ja vilkaisi nopeasti taakseen. Kaksijaloista ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän huokaisi helpotuksesta, mutta huojennus ei kestänyt kauaa, kun hän kompastui johonkin, ja sotkeutui johonkin köynnöksen tapaiseen asiaan. Se kääriytyi hänen tassujensa ja kaulansa ympärille ja alkoi kuristaa kollia. Rontti yritti haukkoa henkeä, mutta se alkoi käydä vaikeaksi. Hän yritti rimpuilla irti, mutta se tuntui vain tiukentavan köynnöstä hänen kaulansa ympärillä. Kollin silmissä alkoi pimetä, mutta hän yritti kaikkensa pysyä hereillä. Hän ponnisteli, mutta lopulta pimeys imaisi hänet sisuksiinsa.

Rontti räpytteli silmiään. Hän haistoi riistan ja näki Lotan naaman yllään.
“Heräsithän sinä viimein. Luulin jo melkein, että olit kuristunut kuoliaaksi; kenties jopa olisit, ellen olisi tullut avuksi. Kuitenkin huomasin, että hengitit, vaikkakin lähes olemattomasti, joten kynsin sitten sen köynnöksen poikki. Se vei niin kauan, että luulin sinun kuolevan siinä välkissä, kun sitä irrotin, mutta ihme tapahtui ja olet elossa”, Lotta raakkui. “Toin sinulle myös tuoresaalista. Näytti siltä, että yrityksesi saalistaa oli mennyt täysin suunnitelmaa astaan. Ensi kerralla yritä oikeasti napata jotain, äläkä vain yritä tukehduttaa itseäsi.”
“Anteeksi ja kiitos. En… en tajunnut, että ne kaksijalat kävisivät kimppuuni, enkä huomannut sitä köynnöstä maassa”, Rontti kähisi. Hän katsoi naarasta kiitollisena, mutta tämä ei vaikuttanut kamalan innostuneelta kehuista.
“Sattuuko sinua jonnekin, vai pystytkö jatkamaan taivallusta?” hän kysyi välittämättä Rontin kiitoksista ja anteeksipyynnöstä. Rontti vilkaisi kylkiään. Niissä oli haavoja, jotka osa vuotivat verta. Hänen tassunsa olivat kipeät ja hän saattoi huomata, että jotkut kohdat hänen selästään ja takajaloistaan olivat saaneet kuhmuja. Kollin koko kehoa kolotti.
“En usko, että pystyn taivaltamaan. Meidän täytyy löytää hyvä yöpaikka, jossa levätä jonkin aikaa”, Rontti naukui anteeksipyytävällä ja alistuneella äänellä. Lotta huokaisi ja murahti.
“Niin kai sitten. Toki, löysin jo meille suojapaikan, ja olet jo siellä. Nyt saat vain luvan levätä. Jos tietäisin yrttejä, auttaisin, mutta parantajan elämä ei ole koskaan houkutellut minua. Ajatus siitä, että joutuisin päivät pitkät kestämään onkalossa kamalassa yrtin hajussa ei ole aivan minun ajatukseni hyvästä elämästä”, naaras totesi. Rontti vilkuili ympärilleen. Vasta nyt hän tajusi makaavansa matalan, mutta leveän kuusen juurella. Sen alle ei ollut päässyt juuri lainkaan lunta ja siellä oli siedettävän lämmin.
“Minä tiedän joitain yrttejä, mutta en usko niiden olevan enää tähän vuodenaikaan elossa. Taidamme muutenkin tarvita jotain lämmintä makuualusiksi, kuten sammalta. Voisitko hakea sitä?” Rontti pyysi.
“No johan sinä aloit vaatia asioita. Voin kyllä etsiä sammalta, mutta pistä vain mieleesi, että en tee sitä siksi, että sinä käsket tai pyydät, vaan siksi, että minäkin tarvitsen sammalta”, naaras tokaisi ja tunkeutui pois kuusen oksien alta. Rontti huokaisi ja näki oravan, jonka Lotta oli hänelle jättänyt. Kolli veti sen etutassullaan lähemmäs ja jäi tuijottamaan sitä. Olisiko se edes hyvää? Hän ei ollut varma, mutta sysäsi sitten ennakkoluulonsa syrjään ja haukkasi palan. Kolli yllättyi siitä, miten hyvää se oli. Hän ei ollut osannut odottaa sitä lainkaan.
Rontti söi oravan mielissään. Hän nautti jokaisesta suullisesta. Orava oli maistunut paljon paremmalta, mitä kolli olisi koskaan saattanut uskoa.

Kun Järkäleloikka otti puheeksi pentujen kasvattamisen, hento hymy nyki suupieliäni ylöspäin. Yritin kuvitella kumppanini touhuamaan pienten karvapallojen kanssa, mikä tuntui aluksi hieman hassulta ajatukselta. Minun oli vaikea nähdä jöröä puolisoani pienten pentujen seurassa, mutta mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että Järkäleloikka olisi hyvä vanhempi.
Hän oli hellä mutta järkähtämätön, ja hän oli aina valmis puolustamaan rakkaimpiaan. Eikö siinä ollut jo ainekset hyvälle isälle?
“Niin”, kohautin lopulta lapojani, silmäillen yhä suurisilmäistä vasikkaa, joka nyt jo pinnisteli noustakseen seisomaan. Jos jotakin olin oppinut lehmistä täällä asuessani, se oli se, että ne olivat monessakin mielessä aivan eri maata kuin kissat. Mutta silti omalla tavallaan niin samanlaisia. “Voisihan se olla ihan mukavaa - kasvattaa pentuja siis. Mutta se on myös työlästä. Kun Päivänsäde tupsahti elämääni, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Pitää hänet hengissä, se oli selvää, mutta mitä muuta? Tietysti hommaa helpotti se, että Keijukaisella oli selvät suunnitelmat suojattimme varalle. Tällä kertaa kuitenkin haluaisin kasvattaa ihan tavallisia kissanpentuja, joita ei käytetä välineenä kostoon.”

//Järksy? <3

Rontilla oli ollut viime aikoina hyvin vaikeaa löytää syötävää. Myös häntä oli seurannut inha vainoharhaisuus, joka uskotteli, että jokin oli vinossa tai jotain pahaa oli tapahtumassa. Hän ei osannut täysin selittää sitä tunnetta, mutta se vain oli hänen sisällään ja kyyhötti siellä epämukavasti.
Rontti asettui makuulle. Hän venytteli. Taas kerran hänen saaliinsa oli jäänyt laihaksi. Hän oli saanut aamulla laihan hiiren ja myöhemmin päivällä pikkuruisen hiiren, joka oli kuitenkin ollut jopa melkoisen lihava, mutta hänestä tuntui silti nälkäiseltä.
Juuri, kun raidallinen kolli oli nukahtamaisillaan, ulkoa kuului ääntä. Kaksijalat olivat palanneet. Rontti nosti päätään ja tassutti heinien seasta katsomaan suuaukkoa. Kaksijalat eivät olleet tulleet ainakaan vielä sisään, mutta ne puuhastelivat jotain ulkona.
Pian niiden äänet taas katosivat. Rontti pohti mitä oli meneillä. Hän loikki nopeasti uloskäynnille ja hiipi ulos.
Ulkona oli paljon lunta. Sitä oli suuret kinokset ja kollin täytyi kulkea aivan ladon seinän viertä, jotta ei olisi uponnut lumeen, vaikka olikin luultavasti tarpeeksi kevyt kulkemaam myös lumikinosten päällä.
Rontti huomasi kauemmas kurvaavan hirviön. Kaksijalat lähtivät jo. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä he olivat olleet tekemässä, mutta ei se kai hänelle niinkään kuulunut. Kaksijalat olivat kaksijalkoja; ne tekivät outoja asioita.

Rontti vaani kömpelösti hiirtä. Jos hän olisi ollut metsässä, jossa hiirillä oli paljon saalistajia, eivät nekään olisi olleet niin pösilöitä, etteivät olisi nuorta kollia huomannut. Ronttia se ei tietenkään haitannut. Helppo saalis takasi hänelle aina luonaan. Ainakaan hän ei joutuisi olemaan tyhjin vatsoin.
Elämä vanhassa ladossa oli melkoisen leppoisaa. Se oli vähän kuin olisi ollut vielä kotikisu, mutta tavaraa oli enemmän siellä täällä, ladossa oli näin lehtikadon aikaan paljon kylmempää ja kaksijalat eivät ruokkineet tai leikittäneet häntä. Nuoren kollin mielestä lato oli siitä huolimatta hyvä paikka asia. Tai siis oli hän ennemmin siellä, kuin taas kylmässä ja vaarallisessa metsässä.
Rontti säikähti ja rynni äkkiä ladon yläkertaan piiloon, kun hän kuuli ulkopuolelta ääniä. Nuori kolli oli liian järkyttynyt liikkumaan tai edes ajattelemaan mahdollisuutta mennä lähellekään äänen lähdettä.
Rontti vilkuili äänen suuntaan, kun sisään astelikin kaksi uros kaksijalkaa. Kolli oli liian peloissaan liikkumaan, mutta päästi pienen naukaisun. Kaksijalat katsoivat toisiinsa ja sitten alkoivat huudella kovaäänisesti. raidallinen kolli säikähti. Aikoivatko ne hänelle pahaa?
Hetken ajan oli täysin hiljaista, kun Rontti ei päästänyt hiiskaustakaan ja kaksijalat odottivat hiljaa paikallaan. Viimein ne kuitenkin ryhtyivät ottamaan tavaroita ladon lattialta ja kantamaan niitä ulos. Rontti katsoi niiden tekemistä hämillään. Etsivätkö ne häntä? Kuitenkaan kaksijalat eivät vaikuttaneet varsinaisesti etsivän, ennemmin vain siirtävän tavaroita pois. Rontti seurasi varovasti sivusta.
Kun kaksijalat eivät enää tulleetkaan sisälle, Rontti ajatteli, että mahdollinen vaara oli ohitse. Kaksijalat olivat vieneet lähes kaiken tavaran ladosta, joka sai sen näyttämään raidallisen kollin silmiin kovin autiolta. Se osin harmitti Ronttia. Hän oli pitänyt tavaroista; ne olivat antaneet hänelle hieman kaksijalanpesän tunnelmaa, joka oli auttanut kollin kolkkoa koti-ikävää.
Ulkoa kuului vielä ääniä, mutta ne olivat aika kaukaisia ja Rontti oletti, että se kuului vain kaksijalkojen lähdöstä. Ladossa tuntui kovin hiljaiselta, kun kaksijalat lähtivät. Hiiret eivät uskaltaneet liikkua tai ne olivat jo vipeltäneet karkuun ja ulkona aikaisemmin humissut tuuli oli lakannut.
Rontti loikkasi ikkunalaudalle ja kurkisti ulos. Maa oli luminen ja lisää lunta satoi hiljalleen taivaalta. Vain valkean pumpulimaiseen aineen ajatteleminen sai Rontin tuntemaan olonsa kylmäksi. Hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja hipsi heinien sekaan. Kolli asettui makuulle ja alkoi nuolla turkkiaan yrittäen lämmitellä parhaansa mukaan. Kuitenkin kaksijalat olivat myöskin jättäneet ladon aukeavan seinämän auki ja sieltä tuleva kolea ilma sai ladon tuntumaan epämukavan viileältä.
Rontti painoi päänsä. Väsymys alkoi imeytyä hänen kehoonsa. Kolli olisi halunnut vielä napata jotain, mutta yhtäkkiä häntä väsytti aivan liikaa. Hän ei tuskin jaksanut nostaa häntäänsäkään. Pieni raidallinen huokaisi ja sulki silmänsä.

Rontti katseli, miten kaksijalat raahasivat viimeisiä tavaroitaan ja kaivelivat heinäkasoja levitellen heinää kaikkialle ja jättäen ne kuin pelloksi maahan. Kaksijalat olivat tulleen viime aikoina yhä useammin latoon käymään ja raahasivat tavaroitaan ulos. Nyt kun ladossa oli tuskin mitään jäljellä, ne kai varmistivat, että mitään ei ollut jäänyt heinien sekaan.
Rontti hiippaili pois piilopaikastaan erään heinäkasan seasta ja katseli kuinka kaksijalat astelivat pois. Hän mietti olisiko hänen pitänyt sittenkin esittäytyä niille. Olisivatko ne osanneet auttaa hänet kotiin turvaan takaisin Armaan luokse?
Kuitenkin nyt oli liian myöhäistä. Rontti kuuli, miten hirviö ulkona murahti hereille ja sitten juoksi pois mitä luultavimmin kaksijalkojen kera. Hän päästi pienen huokauksen. Nyt häntä sitten kadutti piileskely.
Rontti asteli ympäriinsä tyhjähkössä ladossa. Siellä oli ainoastaan satunnaisia kasoja heinää, mutta muuten siellä oli avaraa kuin metsäaukealla. Kollin turkkia kihelmöi. Hän katseli kohti ladon aukaistua suuaukkoa, joka puski kylmää ulkoilmaa sisälle. Hän värähti.
Kun Rontti saapui sen vierelle, hän tutki aukeavia seiniä tarkkaan. Ne olivat paljon suuremmat mitä kaksijalan pesissä ja näyttivät myös jäykemmiltä. Siitä huolimatta kolli yritti tuuppia niitä niiden toisesta päädystä yhteen, kuten ne olivat hänen tullessaan olleet. Niistä kuului vain hieman natinaa ja narinaa, mutta lopulta ne liikahtivat tuskin edes hiirenmittaa. Kolli päästi huokauksen ja luovutti.
“Yritän toiste myöhemmin”, hän totesi itsekseen samalla, kun käpertyi suuaukkoa kaukaisimpiin heiniin ja sulki silmänsä. Se kelpasi hänelle nyt.

Kalla nyökkäsi naaraalle. Hänen nimensä oli kummallinen, mutta niin Kalla oli huomannut kaikkien muidenkin klaanikissojen nimien olevan. Hän oli tavannut jo Mesitähden ja Varjoliekin, ja oli kuullut puhuttavan ainakin Väärävarjosta, Hillasielusta ja Korppisiivestä. Kaiketi nimet olivat jokin klaanikissojen kummallisista tavoista. Kalla itse piti nimestään, tai oli ainakin tottunut siihen, eikä mielellään vaihtaisi sitä klaaniin liittyessään.
Nimet eivät kuitenkaan olleet polttavin kysymys naaraan mielessä. Kallaa oli alkanut oikeastaan ärsyttää, miten vähän hän ymmärsi klaanin toiminnasta. Siksi hän halusi ensin kysyä klaanikissojen tehtävistä ja velvollisuuksista. Muut, tärkeysjärjestyksessä alempana olevat seikat selviäisivät varmasti ajan kanssa.
"Jotkut kissat lähtevät välillä leiristä ja palaavat saaliin kanssa", Kalla aloitti. Hän kohensi hieman asentoaan; kylmä maa tuntui epämukavalta hänen allaan. "Olen päätellyt, että siten keräätte riistanne. Mutta mitä muut tekevät? Joskus kissat palaavat leiriin ilman saalista. Valvovatko he reviiriänne? Liikkuuko täällä paljon muita kissoja? Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki metsän kissat kuuluisivat klaaniinne. En ole koskaan kohdannut muita metsäkissoja."

//Kuutamo?

Kyyhötin kopassa hirviön sisällä. Kaksijalka oli laskenut minut hirviön etuosaan ja tullut vierelleni. Kuulin, miten se puhui. Olin luullut, ettei hirviön sisällä ollut muita, mutta kaiketi olin väärässä tai sitten tämä kaksijalka tykkäsi puhua itsekseen. Joskus kaksijalat tekivät niin. Olin yrittänyt kurkistaa kopan raoista taaksepäin nähdäkseni, oliko hirviössä enemmän kaksijalkoja, mutten nähnyt. Ainakaan kukaan ei vastannut tälle kaksijalalle, joka oli vienyt minut mukanaan pois emon ja Milan luota…
Perheeni ajatteleminen sai mielialani laskemaan. Painoin pääni alas surkeana. En pitänyt tästä olosta, minun oli päästävä siitä eroon.
*Älä ole surullinen, sinulla on seikkailu edessä! Emolla ja Milalla on toisensa, ei sinulla ole mitään hätää*, yritin kannustaa itseäni ajatusten voimalla. Se kohensi oloani hieman. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka joutuisin olemaan hetken erossa perheestäni, palaisin vielä heidän luokseen ja pääsisin kertomaan heille seikkailuistani! Niinpä, ei tämä ollut oikeastaan sen hullumpi tilanne. Asiat kyllä järjestyisivät, niin ne olivat järjestyneet aina, vaikka emo oli uskonutkin toisin.

En tiedä, miten pitkään matkasin hirviön sisällä, sillä jossain vaiheessa olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun hirviö pysähtyi ja sen tasainen murina lakkasi. Raotin hitaasti unisia silmiäni, huomatakseni yön saapuneen. Kaksijalka avasi hirviön ja kuului paukahdus. Kului hetki, kunnes kaksijalka avasi hirviön toiselta puolen. Se puhui minulle lempeällä äänellä ja nosti kopan ilmaan. Kaksijalan ystävälliset kasvot ilmestyivät kopan ritiläoven eteen. Se sai oloni luottavaisemmaksi. Kaksijalka sanoi jotain ystävällisellä äänellä.
“Oletko sinä minun uusi kaksijalkani?” kysyin toivoen, että tämä kaksijalka ymmärtäisi puhettani. Se vastasi jotain.
“Haetko sinä Milan ja emon myös tänne?” kysyin, mutta juuri silloin kaksijalan kasvot katosivat näköpiiristäni. Lähdimme liikkeelle. Erotin hämärässä kaksijalanpesän, jota kohti kaksijalka vei minua. Jostain kajasti valoa, mutta oli liian hämärää, että olisin erottanut kaksijalanpesää tai ympäristöä sen tarkemmin.
Kaksijalka saapui kivipesän ovelle ja laski minut hetkeksi maahan. Kuului kilinää, ja kaksijalka työnsi jotain oveen. Se oli sama ääni, jonka me kuulimme aina, kun kaksijalkamme saapuivat pesään ulko-ovesta. Kaksijalka avasi oven ja nosti kopan taas ilmaan. Yhtäkkiä tuli kamalan kirkasta, että jouduin aivan siristellä silmiäni. Ilmassa leijaili lukuisia kaksijalkojen hajuja, sekä muutama koiran haju. Jostain pesän seinien takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Kaksijalka kulki portaita ylös muutaman kerroksen verran, kunnes pysähdyimme. Kuului taas kilinää ja näin kaksijalan avaavan oven. Kaksijalka laski kopan alas. Ovi kolahti kiinni takanani. Säikähdin sitä, jolloin niskakarvani nousivat pystyyn ja häntäni pörhistyi. Kaksijalka käveli pois luotani, jättäen minut yksin kaksijalanpesän lattialle kopan sisälle. Pian kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Toisesta huoneesta laahusti kollikaksijalka, joka puhui epäselvästi jopa kaksijalaksi. Sen ääni oli nariseva ja se kuulosti jokseenkin eriltä kuin kuulemieni kaksijalkojen puheet. Aivan kuin kaksjalka olisi ollut puoliunessa.
Kollikaksijalka kumartui kopan eteen ja alkoi höpöttää jotain kovaäänisesti, edelleen takellellen epämääräisesti. Se avasi kopan ritiläoven ja työnsi karvattomat, kitkeränhajuiset käpälänsä koppaan. Tiesin, ettei kaksijalkoja saanut satuttaa, joten vaikka minua pelotti aivan kamalasti, annoin kollikaksijalan kaapata minut käpäliinsä. Hän nosti minut kasvojensa korkeudelle. Puhuessaan kaksijalan suusta lemahti pahaa hajua, joka sai minut siristämään silmiäni. Naaraskaksijalka saapui toisesta huoneesta luoksemme ja hän sanoi jotain kollikaksijalalle, jonka otteessa minun oli hyvin epämukava olla. Kaksijalka oli kietonut sormensa vatsani ympärille, enkä saanut laskettua jalkojani mihinkään. Ne roikkuivat ilmassa valtoimenaan. Kollikaksijalka tuhahti, joka sai naaraskaksijalankin suuttumaan. Se nappasi minut kollikaksijalan käpälistä ja otti turvallisen tuntoiseen syliinsä. Kenties kollikaksijalka ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, jonka vuoksi hän ei osannut pidellä minua oikein.
Naaraskaksijalka komensi kollikaksijalkaa, joka alkoi valitusten kera puuhaamaan jotain oven luona. Sen aikaa naaraskaksijalka piteli minua sylissä ja silitteli minua toisella käpälällään. Kaksijalka käveli toiseen huoneeseen ja jutteli minulle ystävällisellä äänellä. Keskellä huonetta oli nelijalkainen taso, jonka päällä oli paljon pientä tavaraa. Tason vierellä yhdellä seinustalla oli oleskelupeti. Tämä paikka vaikutti huomattavasti sottaisemmalta kuin kaksijalanpesä, jossa olin asunut emon ja Milan kanssa. Naaraskaksijalka laski minut oleskelupedille viereensä ja sanoi taas jotain.
“Jäänkö minä tänne asumaan?” kysyin kaksijalalta, joka vastasi minulle taas omalla kielellään.
“Voi, kunpa me voisimme keskustella toistemme kanssa… Mutta ei hätää, minusta sinä olet siitä huolimatta mukava!” kerroin kaksijalalla iloinen hymy kasvoillani. Minua vähän jännitti, mutta yritin kerätä rohkeutta. Jos kerta jäisin tänne pidemmäksi aikaa, minun olisi tutustuttava kaksijalanpesään ja uusiin kaksijalkoihini!

Tutustuminen uuteen pesään sujui hyvin hitaasti. Jo heti oleskelupediltä alas loikatessa eteeni oli tullut esine, joka oli haissut todella pahalle ja kaikin puolin ollut hyvin kummallinen… Se oli pelottanut minua hiukan. Kun olin yrittänyt tutustua esineeseen, kollikaksijalka oli saapunut juosten huoneeseen. Se juoksi minua kohti ja potkaisi maassa lojuvaa esinettä niin, että jalka oli vähällä osua minuun.
“Apua!” olin parkaissut ja juossut oitis takaisin oleskelupedille naaraskaksijalan viereen. Naaraskaksijalka oli alkanut ärjyä kollikaksijalalle, joka oli saanut minut entistä varautuneemmaksi… Sillä hetkellä kaikki se lempeys, mikä naaraskaksijalasta oli huokunut, oli ollut tiessään. Naaraskaksijalka oli noussut ylös ja siirtynyt kollikaksijalan eteen huutamaan, jolloin kollikaksijalka oli alkanut myös huutaa.
“Ei, ei, ei”, nau’uin surkeana ja loikkasin alas oleskelupediltä kaksijalkojen jalkoihin, “älkää riidelkö, kaikki on hyvin! Leikittäisiin jotain yhdessä, jooko?”
Puskin naaraskaksijalan jalkaa, yrittäen saada hänet paremmalle tuulelle. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, sanoi jotain hieman rauhoittavammalla äänellä ja lähti kävelemään kanssani poispäin, takaisin siihen pienempään huoneeseen josta olimme tulleet. Naaraskaksijalka vei minut huoneeseen, jollaista en aiemmin ollut nähnyt. Huoneessa haisi märältä ja tunkkaiselta. Kaksijalka laski minut pienen laatikon eteen. Laatikossa oli hiekkaa, joten päättelin sen olevan minun hiekkalaatikkoni. Päätin saman tien kokeilla, millainen hiekkalaatikko tässä uudessa paikassa oli.
Kun olin saanut tarpeeni tehtyä, naaraskaksijalka oli lähtenyt huoneesta. Siispä lähdin hänen peräänsä ulos huoneesta raollaan olevasta ovesta. Siirryin huoneeseen, jossa olimme aiemmin olleet. Kollikaksijalkaa ei näkynyt, mutta naaraskaksijalka istui yksin oleskelupedillä kiiltävä esine kädessään. Hän oli laittanut toisella seinällä olevan levyn valot päälle. Vanhassa kaksijalanpesässäni oli myös samanlainen levy, mutta se oli huomattavasti suurempi kuin täällä oleva. Levystä näkyi erilaisia asioita, toisinaan olin nähnyt siellä myös muita kaksijalkoja ja jopa kissoja! Emo oli käskenyt pysyä kaukana levystä silloin, kun siellä näkyi kissoja. Hän ei halunnut, että kissat huomaisivat meidät ja tulisivat kimppuumme. Loikkasin oleskelupedille naaraskaksijalan vierelle ja kiipesin hänen syliinsä.
“Saisinko tulla tähän?” kysyin ja puskin kuonollani kaksijalan käpälää sivuun. Hän nosti karvattoman käpälänsä ylös ja teki minulle tilaa jalkojensa päälle. Asetuin mukavalle kerälle naaraskaksijalan syliin ja annoin itselleni luvan nukahtaa. Tässä oli turvallista olla.

Oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu siitä, kun olin saapunut tähän uuteen kaksijalanpesään uusien kaksijalkojen luokse. Elämä uudessa pesässä oli levottomampaa kuin vanhassa. Kaksijalat nukkuivat pitkälle päivään saakka ja valvoivat toisinaan läpi yön… Eräänä päivänä he olivat unohtaneet antaa minulle ruokaa, mutta en ollut suuttunut siitä. Kaksijaloilla oli varmasti paljon muutakin murehdittavaa kuin minun ruokintani. Uuteen elämään totuttelu oli vaikeaa, mutta olin oppinut pitämään uusista kaksijaloista. Välillä kaksijalat tuntuivat uhkaavilta, mutta olin antanut sen heille anteeksi. Kun he silittivät minua huutamisen jälkeen, oloni helpottui aina välittömästi.
Eräänä iltana kaksijalanpesään oli tullut paljon tuntemattomia kaksijalkoja. Kaikki olivat halunneet rapsuttaa ja silittää minua, joka oli ollut todella mukavaa! Ainoa miinuspuoli siinä illassa oli se, miten kovaäänisesti kaksijalat olivat puhuneet ja huutaneet. En ollut saanut nukuttua juuri yhtään sinä yönä. Loppuyöstä osa kaksijaloista alkoivat vaikuttaa taas pelottavilta. Tuntui, että mitä myöhempi oli, sitä vihaisemmiksi nämä kaksijalat muuttuivat.
Mutta vaikka uudet kaksijalkani olivatkin varsin äkkipikaisia ja toisinaan jopa uhkaavia, heissä oli paljon hyviäkin puolia. Kaksijalat antoivat minulle ruokaa – ainakin silloin kun heillä ei ollut muita kiireitä – ja he viettivät paljon aikaa minun kanssani. En ollut koko neljäsosakuun aikana joutunut olemaan yksin lainkaan, paitsi silloin kun kaksijalat nukkuivat.
Nytkin kaksijalat olivat nukkumassa huoneessa, jonka ovi oli painettu kiinni. Minut oli taas jätetty yksin odottamaan, että he heräisivät. Päätin tutkia kaksijalanpesää, sillä joka päivä lattioille tai tasoille ilmestyi jotakin uutta ja mielenkiintoista, toisinaan myös vähän pelottavia asioita. Minulla ei ollut juurikaan leluja. Olin kuitenkin ollut maailman onnellisin huomatessani, että naaraskaksijalka oli ottanut vanhojen kaksijalkojeni luota hiirilelun, jolla olimme usein leikkineet Milan ja emon kanssa. Edelleen pieni pörheä hiiri haisi perheeltäni, vaikka haju oli jo laimentunut päivien kuluessa. Hiiri oli viimeinen konkreettinen asia, mitä minulla oli jäljellä emosta ja Milasta. Tiesin kuitenkin, että tapaisin heidät vielä, joten en ollut surullinen. Nautin elämästäni uusien kaksijalkojeni luona uudessa kodissani.
Nälkä kurni vatsassani, joten tassuttelin kevein askelin oleskelupedin viereen asetetulle ruokakipolleni. Se oli typötyhjä, kaksijalat eivät olleet taaskaan antaneet minulle ruokaa mentyään nukkumaan.
“Ei se mitään, he olivat varmasti todella väsyneitä. Sentään minulla on vettä”, nau’uin itsekseni ja aloin latkimaan vettä kielelläni. Se ei täyttänyt kurnivaa vatsaani, mutta olisi asiat voineet olla huonomminkin. Nyt minulla sentään oli lämmin ja turvallinen paikka, jossa viettää yöni. Olin kuullut emolta tarinoita ajoista, jolloin hän oli elänyt vapaana luonnossa, eivätkä ne kuulostaneet kovin mukavilta. Lehtikatoisin emo oli ollut kylmissään ja yrittänyt vain selvitä. Hän oli käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa. Ikävä emoa ja Milaa kohtaan voimistui taas hetkellisesti, kun muistin heidän jääneen vanhaan kotiini. Olivatkohan he enää edes siellä?
“Älä mieti sitä, Lola”, komensin itseäni rauhoittavalla äänellä, “sinä löydät heidät kyllä vielä jonain päivänä.”

Päivät kuluivat ja uuden elämäni karu luonne alkoi hiljalleen paljastua minulle. Uudet kaksijalkani eivät suinkaan olleet niin ystävällisiä ja virheettömiä kuin aluksi olin ajatellut. Pelkäsin, että heidän huono käytöksensä johtui minusta. Olinko leikkinyt heidän kanssaan liian kovakouraisesti tai syönyt liikaa heidän antamaansa ruokaa? Olin varma, että minun olisi yritettävä olla parempi, jotta he voisivat taas pitää minusta.
Päivä oli jo pitkällä – tai ainakin niin uskoin, sillä ikkunat peittävien kankaanpalasten välistä pilkisti kirkasta valoa – mutta kaksijalat eivät olleet vieläkään palanneet öiseltä retkeltään. En tiennyt, mitä ne tekivät niin pitkään ulkona. Kenties he olivat saalistamassa. Toivoin, ettei heille ollut sattunut mitään pahaa. Minun olisi oltava heitä kohtaan todella kiltti, kun he palaisivat takaisin.
Olin loikoillut oleskelupedillä yöstä saakka, joten päätin nousta hieman jaloittelemaan. Loikkasin lattialle, ja huomasin leluhiireni lojuvan oleskelupedin vierellä. Päätin viihdyttää itseäni hieman, joten läimäytin käpälälläni leluhiiren mahdollisimman kauas ja lähdin juoksemaan vauhdilla sen perään. Liu’uin liukkaalla lattialla hiiren ohi, vaikka kuinka yritin pysäyttää vauhtiani. Takajalat lattiaa vasten sutien palasin takaisin hiiren luokse ja nappasin sen käpäliini. Hiiri lennähti ilmaan ja mätkähti taas vähän matkan päähän minusta. Mieleni teki jatkaa leikkiä, mutta oloni oli voimaton. En ollut ollut näin nälissäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat löytäneet meidät ulkoa ja ottaneet turvaan. Edelleen olin kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla näiden kaksijalkojen luona. Täällä oli parempi kuin ulkona kylmässä.

Kalla istui Eloklaanin leirissä. Miten hän oli tänne päätynyt? Sitä Kalla pohti itsekin, sillä kaikki oli tuntunut tapahtuvan kovin nopeasti. Toinen klaanikissa oli näyttänyt kuolevan taistelussa kettua vastaan, mutta sitten hän olikin ponnistanut takaisin ylös. Kalla oli saanut kuulla, että tämä oli Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Eloklaani taas oli yksi metsän klaaneista. Kaksikko oli tuonut hänet leiriinsä vieraaksi, ja nyt Kalla istui jossain leirin reunalla tietämättä oikein miten päin hänen pitäisi olla.
Tapauksesta oli kulunut jo pari päivää. Hänen asemansa tuntui edelleen epävarmalta: Kalla oli heidän vieraanaan, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voisiko oikeastaan luottaa näihin kissoihin. Hän ei myöskään tiennyt, voisivatko he luottaa häneen, mikä olisi erittäin suuri kapula hänen rattaisiinsa. Kalla nimittäin suunnitteli liittyvänsä Eloklaanin joukkoihin, mutta hän ei tiennyt, olisiko se luottamuksen puuttuessa mahdollista.
Hän oli nämä pari päivää vain seuraillut klaanin tapahtumia kaikessa hiljaisuudessa. Tarkkailemalla ympäristöään hän oli jo oppinut paljon. Pitkin päivää kissat lähtivät leiristä pieninä joukkoina, jotka lähetti aina yksi tietty kissa. Jotkut kissajoukoista palasivat mukanaan saalista, toiset eivät. Klaanissa oli myös nuorempia jäseniä, joiden velvollisuudet eivät vaikuttaneet aivan samanlaisilta kuin täysi-ikäisten. Lisäksi Eloklaanin riveistä löytyi pentuja ja heidän hoitajiaan sekä vanhuksia, jotka kaikki oli ilmeisesti vapautettu klaanin velvollisuuksista.
Kalla kuitenkin paloi halusta tietää lisää. Hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä, joihin hän ei itse pelkillä omilla päätelmillään kyennyt tarjoamaan vastausta. Kallan olisi puhuttava jollekin.
Vähän matkan päässä itsestään hän huomasi erään mutavalkoisen kissan. Naaraan väritys oli sen verran epätavallinen, että hän erottui helposti joukosta - tässä auttoi myös hänen töpöhäntänsä. Kalla oli siis pannut kissan merkille klaania tarkkaillessaan, ja tarkkailuissaan hän oli tullut siihen tulokseen, että kissa vaikutti melko ystävälliseltä. Hän voisi kysäistä tältä varmasti pari kysymystä. Hän viritti kasvoilleen pienen hymyn ja asteli kissan luo.
"Anteeksi, en kai häiritse?" hän kysyi kohteliaasti antaen tälle klaanikissalle tilaisuuden torjua hänen seuransa. "Olen Kalla. Olen vierailemassa klaanissanne, mutta minun on pakko myöntää, että olen kovin hämmentynyt monista asioista."

//Kuutamo?

Puh oli lähtenyt käymään lumisella kävelyretkellä. Nasu oli kaksijalkansa kanssa jossain reissaamassa, joten kollilla oli hyvin tylsää yksinään. Toki hän oli viettänyt aikaa muiden kotikisujen ja erakkojen kanssa, ketkä viihtyivät kaksijalkalassa. Mutta kolli oli kaivannut seikkailuja ja hauskanpitoa muiden kissojen kanssa. Ja ruokaa! Nasun kaksijalalta sai yleensä paljon syötävää ja herkkuja, kun taas hänen kaksijalkansa oli viime aikoina säännöstellyt sitä turhankin paljon.. Ja Puhista se oli epäilyttävää, mihin ihmeeseen kaikki ruoka oli muka vain voinut kadota? Siispä kolli oli lähtenyt etsimään sitä ja hänen käpälänsä olivatkin johdattaneet hänet villikissojen reviirille. Puh oli seikkaillut siellä päin aiemmin ja lähes saanut surmansa, mutta hieman hömelö kollipoika ei asiaa enää muistellut. Hän muisti vain ne mukavat kissat ketkä olivat pelastaneet hänet. Nyt pyöreäpiirteinen Puh oli kuitenkin eksyksissä. Kaikkialla näytti ihan samalta lumen ansiosta. Ja nyt kolli oli ongelmissa. Hänen lyhyet käpälänsä olivat juuttuneet lumipenkkaan ja kollille alkoi tulla kylmä. Sentään hänen kaksijalkansa oli pukenut hänelle oudot, lämmittävät jutut.
"Apua, kuolen nälkään!" Puh mourusi ja yritti päästä eteenpäin. Pian hänen näkökenttäänsä ilmestyi kaksi kissaa, jotka näyttivät samalta ja kolli epäili ainakin toisen heistä olevan tuttu.
"Minä olen jumissa", kolli selitti ja hänen päässään oleva pehmike putosi hänen silmilleen.
"Apua, en näe mitään!" kolli piipitti peloissaan hänen häntänsä heiluessa puolelta toiselle nopeaan tahtiin.

//Mesi tai Korte?

AURA
Järkäleloikka: 11kp -

AUROORA
Kalla: 44kp! -

ELANDRA
Kalle: 15kp -
Lola: 65kp! -
= 80kp!

EMPPUOMPPU
Valo: 8kp -
Tyrskytiikeri: 7kp -
= 15kp

KOIVU
Muru: 15kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 24kp! -

SAAGA
Sipuli: 12kp -

Kuut olivat vierineet, ja minä ja Mila olimme kasvaneet hurjasti. Kaksijalat olivat antaneet meidän vähän kerrallaan oleskella huoneen ulkopuolella, kunnes ovi oli jätetty kokonaan auki. Paitsi öisin edelleen he sulkivat oven ja laittoivat meidät huoneeseen. Emokin oli rentoutunut huomattavasti kaksijalkojen seurassa. Hän jopa antoi kaksijalkojen paijata häntä aina välillä! Olin niin ylpeä emosta, että hän oli uskaltanut luottaa kaksijalkoihin.
Yllätykseksemme emme olleet kaksijalkojen lisäksi pesän aikoita asukkeja... Eräänä päivänä he olivat tuoneet luoksemme pahanhajuisen, suuren koiran. Minä ja Mila olimme uskoneet sen olevan suurin koira koko maailmassa, mutta emo oli kertonut meidän olleen väärässä. Hänen mukaansa se koira oli ollut pienikokoinen verrattuna muihin koiriin. Aluksi emo oli käskenyt pysytellä kaukana koirasta, mutta Mila ei ollut totellut. Emo oli säikähtänyt hurjasti, kun koira oli painanut käpälänsä Milan päälle. Onneksemme koira ei ollutkaan pahantahtoinen, vaan se sen sijaan piti Milasta!
Neljäsosakuun aikana meistä oli tullut koiran ystäviä – tai siis minusta ja Milasta. Emo vältteli yhä koiraa ja kiiruhti piiloon, kun se otettiin sisälle. Olin yrittänyt jutella koiralle, mutta se vain räksytti takaisin eikä selvästikään ymmärtänyt minua. Enkä minä ymmärtänyt koiraa, se puhui jotain aivan eri kieltä.
Raotin hitaasti silmiäni. Olin ollut hereillä jo tovin, mutta pitänyt silmiäni ummessa, kun emo ja Mila olivat yhä nukkuneet ja huoneen ovikin oli kiinni. Nukuimme edelleen yöt kiipeilypuun alla olevassa kolossa, vaikka se alkoi käydä jo ahtaaksi. Minä ja Mila olimme kasvaneet niin, että tilaa oli hyvin vähän. Rakastin kuitenkin nukkua emon ja siskon vieressä, sillä silloin koin oloni todella turvalliseksi. Emo ja Mila nukkuivat yhä sikeästi. Kuulin oven aukeavan, joten kampesin itseni varovaisesti pystyyn.
"Shh, nukkukaa te vain", kuiskin emolle ja sisarelleni, kun peruutin hiljaa ulos kolosta, varoen etten herättäisi rakkaimpiani. Naaraskaksijalka seisoi oven vieressä ja katsoi minua ystävällisellä ilmeellä. Ravasin häntä pystyssä kaksijalan luokse, vaatien tältä rapsutuksia. Se kumartui tasolleni ja laski karvattoman etukäpälänsä selälleni, alkaen silittää minua. Kaksijalka puhui jotakin, mutta tunnistin vain oman nimeni. Ummistin silmäni ja heittäydyin maakaamaan selälleni kaksijalan eteen, jolloin se varovaisesti siirsi käpälänsä vatsalleni. Kaksijalan silitys kutitti, joten nappasin käpälilläni kiinni hänen etutassustaan. Kaksijalka vetäisi tassunsa pois ja torui minua. Kampesin nopeasti pystyyn, haluten selittää, ettei tarkoitukseni ollut vahingoittaa kaksijalkaa.
"Älä ole vihainen, en minä halunnut satuttaa! Sinun käpäläsi vain kutitti minua", nau'uin kimeällä äänellä, muttei kaksijalka näyttänyt ymmärtävän. Välillä oli vaikeaa, kun kaksijalat eivät ymmärtäneet meitä. Kuulin lähestyviä askeleita huoneen ulkopuolelta. Esiin astui minulle täysin tuntematon naaraskaksijalka. Sillä oli tumma, pitkä turkki päässä ja sen nahka oli tummempi kuin meidän kaksijaloillamme. Kaksijalka haisi myös erille kuin omamme, mutta niin kaikki kaksijalat tekivät. Aivan kuten kissoillakin, kaksijaloillakin oli ominaistuoksunsa. Tuntematon naaraskaksijalka katsoi minua ja kumartui kaksijalkani vierelle. Se ojensi käpälänsä minua kohti. Kurottauduin haistelemaan käpälää, mutta säikähdin kun kaksijalka työnsi sen nopeasti lähemmäs minua. Vetäydyin niskavillat pystyssä taaemmas. Onnekseni kaksijalka ei seurannut minua, vaan odotti, että tulisin takaisin hänen luokseen. Varovaisin askelin hiippailin kaksijalan luokse. Se ei tällä kertaa vaikuttanut uhkaavalta, joten pienen haistelun jälkeen annoin sille luvan silittää minua. Kaksijalat juttelivat samalla jotain keskenään, mutten vaivautunut kuuntelemaan heitä. Nautin täysin rinnoin siitä, kun kaksijalka antoi minulle huomiota.

Emo ja Mila olivat myös tavanneet kaksijalan, joka oli neljäsosakuu sitten käynyt ensimmäistä kertaa luonamme. Sen jälkeen kaksijalka oli käynyt katsomassa meitä päivittäin. Emon mielestä se oli huono merkki, mutta minua se ei haitannut lainkaan. Joka päivä sain paljon rapsutuksia! Kaksijalka tuntui pitävän minusta enemmän kuin emosta ja Milasta, joka sai minut surulliseksi.
"Ensi kerralla minä en mene lainkaan silitettäväksi, niin te saatte kaikki rapsutukset", lupasin Milalle, joka oli selvästi hieman allapäin siitä, ettei ollut saanut yhtä paljoa rapsutuksia. Sisareni katsoi minua kiitollisena.
"Vau, se olisi todella ystävällistä", hän vastasi iloisesti.
"Minä en tahdo, että sinä olet surullinen. Sinä olet ansainnut aivan yhtä paljon rapsutuksia, ellet jopa enemmänkin!" hihkaisin lämpimästi hymyillen. Sisareni puski hellästi minua kuonollaan. Olin varma, että uusi kaksijalkatuttavamme saapuisi pian paikalle, sillä päivä oli jo pitkällä, ja tavallisesti hän saapui viimeistään aurinkohuipun aikoihin.

Odottelimme kaksijalkaa pehmoisella, miltei koko oleskelutilan levyisellä pedillä. jossain vaiheessa väsyin odotteluun ja nukahdin. Heräsin seuraavan kerran siihen, kun kuului kirkas ääni. Se oli ääni, joka soi aina, kun joku seisoi pesän ulkopuolella.
"Herätys Mila! Kaksijalka saapuu!" naukaisin äkkiä sisarelleni, joka selvästi oli myös kuullut äänen. Hän nousi pystyyn ja katsoi silmät innosta säihkyen kohti ulko-ovea. Minä sen sijaan loikkasin alas pediltä ja kiiruhdin sen alle piiloon. Näin kaksijalka huomaisi ensimmäisenä Milan ja antaisi hänelle silityksiä.
Kaksijalalla meni hetki päästä oleskelupaikkaan. Kun hän viimein pääsi sinne, hän istahti pedille Milan vierelle ja silitti sitä. Meidän oma kaksijalkanaaraamme alkoi sen sijaan huhuilla minua. Minua jännitti kamalasti jostain syystä, joten työnnyin syvemmälle pedin alle piiloon. Näin emon tassuttelevan ulos huoneestamme. Hän jäi istumaan jonkin matkan päähän, eikä vaivautunut tulemaan kaksijalkojen luokse. Oma kaksijalkamme löysi minut lopulta ja yritti houkutella minua ulos pedin alta. Se heilutteli lelua naamani edessä, enkä voinut vastustaa kiusausta! Huiskaisin tassullani lelua, jolloin kaksijalka vetäisi sen äkkiä kauemmas. Loikkasin sen perään ja jahtasin sitä ulos pedin alta.
Kun tajusin virheeni, oli liian myöhäistä. En päässyt enää takaisin piiloon, kun kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Naaraskaksijalka silitti minua hellästi, ja lopulta lopetin räpistelyn. Se vei minut toisen kaksijalan luokse ja laski minut hänen jalkojensa päälle. Katsoin pahoitellen Milaa.
"Sinäkin mahdut tänne ihan hyvin", naukaisin sisarelleni ja viitoin hänetkin kaksijalan syliin. Mila näytti hieman surkealta, mutta piristyi nopeasti päästessään myös vierelleni. Kaksijalka silitti toisella käpälällään minua ja toisella Milaa.

Nautimme tovin rapsutuksista, jonka jälkeen kaksijalka siirsi meidät sivuun ja nousi ylös. Se sanoi jotakin omalle kaksijalalleni, joka vastasi päätään nyökytellen. Sitten tuntematon kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Hän kantoi minut kohti ulko-ovea ja puhui minulle ystävällisellä äänellä. Ajattelin, että ehkä kaksijalka käy katsomassa vain paikkoja. Oma kaksijalkani seurasi toista. Yllätyksekseni kaksijalkani veti esiin liukuvan seinän sisältä kopan, josssa Milaakin oli aikanaan kuljetettu. Sillä silmänräpäyksellä tajusin, että kaksijalka aikoo viedä minut pois.
"Emo!" parkaisin ja yritin rimpuilla irti kaksijalan otteesta.
"Lola!" emo vastasi huutooni yhteen ääneen Milan kanssa. Kaksikko juoksi äkkiä luokseni. Kaksijalat saivat työnnettyä minut koppaan ja sulkivat sen ritiläisen oven.
"Mihin minua viedään, emo?" kysyin paniikissa emolta, joka oli saapunut kopan vierelle. Se yritti kynsillään repiä ovea auki, mutta turhaan.
"Te ette vie tytärtäni! Ei mitään hätää Lola, minä pelastan sinut!" emo rääkyi, yrittäen raivoissaan saada kopan oven auki. Mutta oma kaksijalkamme nappasi emon syliinsä. Se oli suuri virhe, sillä silloin emo iski hampaansa kiinni kaksijalan käpälään.
"Ei, älä vahingoita kaksijalkaa emo!" pyysin epätoivoisena, mutta emo ei kuunnellut. Hän rääkyi raivoissaan kaksijalalle ja vaati häntä päästämään minut vapaaksi. Lopulta kaksijalka kai kyllästyi emon epäystävällisyyteen ja vei emon huoneeseen. Kuulin, miten kovasti emo rääkyi huoneessa ja vaati, että kaksijalka vapauttaisi minut. Katsoin surkeana Milaa, joka istui kopan toisella puolen.
"Ethän sinä jätä meitä Lola, ethän?" Mila kysyi surkealla äänellä, "minä en tahdo menettää sinua." Minua pelotti, sillä en tiennyt minne minua oltiin viemässä. Nielaisin ja katsoin surkeana pentuetoveriani.
"En minä tahtoisi lähteä, varmasti tämä on jokin väärinkäsitys... Sinäkin tulit silloin takaisin, kyllä minäkin tulen. Tämähän on minun kotini", huokaisin hiljaa, kun kyyneleet alkoivat kihota silmiini. Olin kamalan peloissani. En halunnut menettää perhettäni ja joutua heistä erilleen...
"Lupaathan, että tulet takaisin? Minä rakastan sinua", Mila kuiskasi nyyhktyttäen.
"Lupaan. Aivan varmasti lupaan! Minäkin rakastan sinua. Minä palaan varmasti ihan pian", nau'uin yrittäen esittää iloista ja reipasta. En halunnut Milan olevan surullinen. Sitten kaksijalka nosti minut ylös.
"Kerro emolle, että minä rakastan häntäkin! Minä tulen kyllä vielä takaisin!" vannoin mahdollisimman reippaalla äänellä, yrittäen täysillä uskoa omiin sanoihini.
"Minä kerron.. Voi Lola, minun tulee sinua niin kova ikävä!" Mila itki onnettomana. En ehtinyt sanoa mitään, kun kaksijalka avasi jo ulko-oven ja astui pihalle. Se ei ollut tällä kertaa peittänyt koppaa, joten näin ulos. Ilma ulkona oli hyytävän kylmä, aivan kuten emo oli lehtikadon kuvaillut olevan. Yritin painaa mieleeni kaikki yksityiskohdat mitä näin. Ihan sama minne kaksijalka minut veisi, minä kyllä joskus palaisin takaisin perheeni luokse. Tämän täytyi olla jokin väärinkäsitys. Ehkä olin menossa vain pienelle lomamatkalle ja palaisin pian, kuten Milakin oli palannut..

Järkäleloikka kohotti kulmaansa uteliaana, Tyrskytiikeri osasi olla niin mahdottoman salamyhkäinen tapaus.. Kolli tuhahti itsekseen huvittuneena, mutta lähti kuitenkin hetken päästä reippain askelin raitaturkkisen kollin perään.
“Etkö pysy enää perässäni, oletko sinä tullut.. vanhaksi?” Tyrskytiikeri tyrskähti viikset värähtäen ja Järkäleloikka päästi matalan “mrrau”, äänen.
“Minä näytän sinulle kuka tässä on tullut vanhaksi”, tummaturkkinen ja suurikokoinen kissa vastasi kiusoitellen. Mokomakin karvapallo.. Järkäleloikka pyyhkäisi lunta rinnuksiltaan, tämä lehtikato vaikutti edellistä kylmemmältä. Onneksi heillä oli suojaisa koti missä asua. Ei tarvitsisi miettiä tyypillisiä lehtikadon murheita. Hänellä oli sitä paitsi kaikki hyvin, kunhan vain Tyrskytiikeri oli hänen kanssaan. Lopulta he pääsivät navetalle, josta oli tullut molemmille tuttu paikka. Harvase päivä he auttoivat Seppoa ja Ullaa askareissa. Ja suoraan sanottuna Järkäleloikka viihtyi askareita tehdessään. Hän viihtyi latokissojen seurassa. Kollin silmät suurenivat hieman, kun Tyrskytiikeri johdatti hänet pienen lehmän luokse. Kolli tuijotti sitä kummastuneena, mikä kumma se tuo oli?
“No, pakko myöntää, että onhan se”, kolli myöntyi ja vastasi toisen lempeään tuuppaukseen samanlaisella eleellä. Kun Tyrskytiikeri nosti Päivänsäteen esille, kollin sydämessä muljahti. Naaraan nimi toi esiin myös huonoja muistoja Kujakissayhteisöstä, mutta Järkäleloikka ymmärsi, että Päivänsäde oli ollut Tyrskytiikerille hyvin rakas. Olihan naaras kollin kasvattipentu. Kollikissa laski päänsä toisen lapojen päälle lohduttaakseen kumppaniaan. Hän tunsi kollia kohtaan suurta myötätuntoa.
“Tulet varmasti näkemään täällä paljon vasikoita, ehkä jopa.. Ehkä jopa joskus kokemaan jotain samanlaista, mitä sinä koit Päivänsäteen kanssa. Jos sinä vain haluat, olisit loistava isä”, entinen kuolonklaanilainen murahti matalalla äänellä. He eivät olleet kamalasti pennuista puhuneet, mutta Järkäleloikka kasvattaisi tulevaisuudessa mielellään tomeria karvapalloja. Ainoa ongelma oli vain, että kaksi kollia ei voisi saada pentuja. Järkäleloikka oli kuitenkin jokseenkin luottavainen, että asiat järjestyisivät. Sitä paitsi voisi olla, että Tyrskytiikeri ei edes haluaisi pentuja. Kolli vilkaisi taas vasikkaan, joka tapitti kissakaksikkoa silmät suurina ja se sai kollikissan hymähtämään. Eläinvasikat ja -pennut olivat hänestä suloisia, vaikka hän ei sitä ääneen myöntäisikään..

//Tyrkky?<3