Minä ja Jamppa olimme lähteneet taivaan tummuessa kävelylle. Pullea ystäväni oli ruvennut vääntelehtimään sen näköisenä kuin hänen sisuksistaan olisi yrittänyt kaivautua ulos jokin elämänmuoto. Olin ajatellut, että raitis ilma ja rauhallinen promenadi vähiin tihkuvan valonkajossa auttaisivat häntä rauhoittamaan levottoman mielensä yötä varten.
Toki Jampaan syyt hermoiluun olivat aiheelliset. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää, mistä tämän yön rituaalissa todellisuudessa oli kyse. Kuolevaiset pystyivät näkemään vain puolet totuudesta - suurempi altistuminen johtaisi aivojen sulamiseen. Tavallaan tietämättömyys olikin tietynlainen siunaus.
“Tiedätkös, tuo sinun kaverisi välillä tuppaa karmimaan minua”, Jamppa sanoi, kun olimme niin kaukana nykyisestä leiristämme, ettei Aave mitenkään voinut kuulla meitä enää. “Enkös minä voisi vaan jäädä pois tänä yönä? En tahdo pilata sitä teidän rituliaalianne vahingossa.”
Katsahdin Jamppaan silmät leviten. “Ethän sinä voi jäädä pois! Olet tärkeä elementti kaiken onnistumisessa!” Tai niin Aave ainakin kivenkovaan väitti. Täytyi olla jokin hyvä syy sille, miksi Jamppa oli pidettävä tyytyväisenä ja kylläisenä tätä yötä varten. Juuri nyt ystäväni ei kuitenkaan ollut kumpaakaan - hän oli hermostunut ja ähkyn partaalla.
“Sinä kuulit jo aiemmin, miten Aave tiuski minulle, kun pudotin seppeleeni”, kolli huokaili. Hän vilkaisi ympärilleen ja supisi korvaani: “Hän taitaa olla vähän kajahtanut. Höpisi jostakin kosmisesta energiasta. Mitä se edes tarkoittaa?!” Jampan silmät kuvastivat pelkoa ja epävarmuutta.
“Hän on vain vähän kireä, koska tämän rituaalin onnistuminen on hänelle hyvin tärkeää”, minä yritin selittää niin rauhallisesti kuin vain suinkin kykenin. Jampan levottomuus oli tarttuvaa sorttia. “Sen onnistuminen on hyvin tärkeää myös minulle. Tiedän, että sinun on vaikea tajuta, mistä tässä kaikessa on kyse, mutta sinun on luotettava meihin - luotettava minuun.” Tutkailin katseellani Jampan ilmettä, jonka kireys oli alkanut jo hiukan rakoilla.
Kolli pysähtyi, ravisteli itseään ja katsoi minua sen jälkeen kirkkaammin silmin. “Kyllä minä sinuun luotan, Valo. Olet hyvä tyyppi. Ja niin kai täytyy sen Aaveenkin olla, jos sinä niin väität.”
Helpotus sykähteli lävitseni. Jamppa vaikutti taas enemmän omalta hyväntuuliselta itseltään. Se sai minut iloiseksi, ja minä kehräsin kollille: “Kiitos, Jamppa. Sinäkin olet tosi hyvä tyyppi.”

Palattuamme takaisin olimme saaneet Aaveelta kipakat moitteet oltuamme poissa niin pitkään ja heti perään kuumottavan kuulustelun koskien puhtauttamme. Olimme vannoneet kollille, että seppeleemme eivät olleet hipaisseetkaan maankamaraa koko matkan aikana.
“Oi Pyhä Valo, minun on vielä valmisteltava sinut rituaalin loppua varten”, Aave maukui ja vilkaisi paheksuvasti Jampan suuntaan, melkein kuin tämä olisi hänen mielestään ollut jotenkin sottaisen näköinen. Jamppa käänsi vaivaantuneena katseensa muualle.
Seurasin Aavetta samaisen lammen rantaan, jossa olimme tehneet vähän aikaisemmin rituaaliharjoituksia Jampan kanssa. Kävin istumaan sille paikalle, jonka Aave minulle osoitti ja jäin odottamaan korvat höröllä, mitä kosmisia viisauksia hänellä oli minulle tarjota.

//Aave?

Yleensä kajastava valo sai kissat ilahtumaan. Se hehkui lämpöä, turvaa ja sitä, ettei ollut yksin. Erityisesti kaksijalkojen keinotekoisesti tuottama valo kertoi, että keskuudessasi oli joku toinen. Järkäleloikka siristeli silmiään, kun kaksijalkojen elävä valo reagoi häneen. Hän oli ravannut pesän kulmalla lukemattomia kertoja. Niin monta, että uskoi oppineensa, miten valo herätettiin henkiin. Se reagoi liikkeeseen, aivan pienimpäänkin. Jopa siihen, jos tuulenpuuska kuljetti roskia tai joku pieni saaliseläin erehtyi kulkemaan sen ohitse. Raukat, Järkäleloikka ajatteli. He olivat varmasti ihmeissään siitä, miksi koko maailma oli yhtäkkiä roihahtanut liekkeihin. Tummaturkkinen kissa kurkotteli nähdäkseen näkyikö pesässä tällä kertaa liikettä. Pesä oli edelleen hämärän peitossa ja edestäpäin tuleva valo oli kuin aamuaurinko; häikäisevä. Järkäleloikan silmät eivät meinanneet läpäistä sitä, mutta lopulta hänen katse tottui siihen. Kolli kurtisti kulmiaan erottaessaan siellä kaksi kissaa. Max oli helppo erottaa. Järkäleloikka pelkäsi pahoin, että hän ei koskaan unohtaisi tuota virnettä. Se oli kuin hunajaa, aivan liian imelää ja sai yökkäämään. Maxin vieressä villisti ja seonneen riistaeläimen lailla poukkoileva kissa oli myös helppo erottaa. Se oli kollin oma kumppani, Tyrskytiikeri. Kivi vierähti kollin sydämeltä. Pimeyden metsälle kiitos, että Tyrskytiikeri oli elossa. Järkäleloikka ei ollut kuitenkaan valmis unohtamaan saatika antaa anteeksi. Tyrskytiikerin petos oli tappanut jotain hänen sisältään. Jotain, minkä hän oli rakentanut yhdessä Tyrskytiikerin kanssa. Järkäleloikan sinitaivasta muistuttavat silmät kohtasivat Tyrskytiikerin omien kanssa ja jos katse olisi voinut tappaa, olisi kolli syyllistynyt rikkeistä vakavimpaan. Järkäleloikan silmissä ei kuitenkaan onneksi ollut mitään ylemmän tason voimia, vaan ainoat haavat mitä kolli pystyi katsellaan aiheuttamaan olivat henkisiä. Kaksijalkojen asettama läpinäkyvä seinä, jota lasiksikin saatettiin kutsua, toimi jonkinlaisena äänen vaimentajana. Kolli ei nimittäin kuullut yhtään mitään mitä Tyrskytiikeri hänelle yritti puhua. Ja ehkä parempi niin. Järkäleloikkaa ei nimittäin juuri nyt kiinnostanut. Hän oli tullut tarkastamaan, että kolli oli hengissä, mutta sovintoon tai edes ystävällismieliseen keskusteluun kolli ei ollut valmis. Nähdessään Maxin koskettavan Tyrskytiikeri hännällänsä, kääntyi Järkäleloikka ympäri. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ei ainakaan mitään kovin kaunista. Kolli laski katsettaan ja yritti olla luomasta kasvoistaan kyynelten laskupaikkaa. Hän tiesi, että Ulla tulisi utelemaan niistä eikä Järkäleloikka halunnut kertoa, että he olivat Tyrskytiikerin kanssa ehkä eronneet. Järkäleloikka yritti hengittää raikasta, sateen jälkeistä ilmaa jonka sanottiin olevan kaikista raikkainta, mutta hänen keuhkot eivät totelleet. Ne olisivat halunneet hengittää Tyrskytiikerin tuoksua. Se tuoksu ei kuitenkaan kuulunut juuri nyt Järkäleloikalle, vaan se oli ympäröinyt Maxin. Tuon petollisen kollin, joka oli pilannut heidän idyllin.

//Tyrsky? Jätin nyt jatkot Tyrskylle, vaikka Järkäleen tarina päättyikin miten päättyi.. Mutta voidaan ideoida miten jatkamme tätä XD

Laskin kudelman kumartuvan Valon päälaelle. Puolukkaiset hurme pisarat ja varpujen vehreät lehvät asettuivat kauniisti. Aurinko loisti vielä taivaalla, mutta pian se alkaisi painua mailleen ja me laskeutuisimme kohti iltaa. Rituaali ei tapahtuisi ennen kuin kuu olisi täydessä huipussaan, oli kuitenkin tiettyjä valmisteluja, joita tuli tehdä ennen.
“Tulisitteko mukaani?” pyysin. Ääneni oli vähän käheä, sillä olin ollut pitkään hiljaa. Olin koko päivän koonnut ajatuksiani ja välttänyt ulkoista kontaktia.
Valo ja Jamppa lähtivät tulemaan perässäni kohti laakeaa kiveä aivan lammen äärellä.
“Kun yö tulee ja rituaali alkaa teidän pitää seistä asemissanne. Harjoitellaan vähän, sillä kun kuu on noussut, ette saa enää puhua mitään”, kiipesin kivelle ja takajalkani ruopivat sen sileää pintaa.
“Jamppa sinä seisot tässä näin”, asetin etutassuni aivan kiven reunalle ja seisoin ylväänä laskevan auringon valossa, “Puhu kehollasi. Älä suullasi.” Hyppäsin alas kiveltä ja vatsani otti pienen kosketuksen laskeutumisen yhteydessä. Nyökkäsin Jamppaa kokeilemaan.
“Siirry vähän sinne päin. Noin. Kuinka erinomaista. Valo asetu sinä tuohon”, osoitin maata. Valo tassutti kiven viereen, paljon matalammalle toveristaan.
“Tähänkö?”
“Kyllä. Täydellistä. Muistakaa nämä.” Molemmat nyökyttelivät, mutta Jamppa teki niin vähän liian kovasti ja seppele putosi maahan. Heittäydyin kiitosyöksyyn saadakseni sen äkkiä pois maasta:
“Sinä pahanilkinen otus!!” sähisin a nappasin punoksen hellästi hampaideni väliin, “Pifä fe poiffa maafta!!” Jamppa hätkähti ja luimisti korviaan pahoitellen.
“Olen niin pahoillani Aave. Se oli vahinko.” Pitäisi varoa, ennen kuin tuonkin kissa valtaisi paha. Pian kaikki yrittäisivät estellä meitä. Pahuus oli alkanut hiipiä Jamppaan. Hänen silmänsä kiiluivat epäilyttävän keltaisina. Niiden katse oli happoa.
“Puhdistakoon pyhä teidät kriittisestä liastanne”, sanoin vieläkin hiiltyneenä ja vaivuin omiin ajatuksiini, “kosmista energiaa.”

Kuolevaisella kehollani oli tietyt tarpeet, joiden oli täytyttävä, jotta se pysyi toimintakykyisenä. Yksi niistä oli syöminen, ja juuri nyt se tarve oli pannassa seuraavan yöhön asti. Kieleni vettyi tahtomattakin, kun seurasin Jampan ruokailua vieressäni. Kolli oli ahtanut itseensä jo niin monta hiirtä ja muuta pikkujyrsijää, että olin seonnut laskuissa. Jampan vatsa alkoi paljastua pohjattomaksi kuiluksi, mikä oli hänen nykyisen tehtävänsä kannalta parempi juttu.
“Efkö sinäfin offaisi vähän?” Jamppa maukui suu täynnä ja tarjosi minulle keskeneräistä ateriaansa. Hiiri tuoksui suorastaan viettelevän herkulliselta. Ei ihme, että kuolevaiset lankesivat mässäilyn paheeseen niin helposti. Minäkin olisin voinut syödä nyt vaikka sellaisen hevosen, jollaisen olin nähnyt toissapäivänä.
“En minä voi.” Käänsin kuononi kokonaan toiseen suuntaan ikään kuin se olisi voinut petkuttaa mieleni unohtamaan kokonaan herkkupalan olemassaolon. “Minun on paastottava tämä päivä, kunnes rituaalin aika koittaa.”
Jamppa nieleskeli lihan rippeet alas kuuluvasti. “Harmi juttu. Tässä riittäisi syömistä sinullekin.” Pajusta punottu ja puolukanvarvuin koristeltu seppele hänen päässään valahti hiukan alaspäin, ja hän tuuppasi sitä tassullaan parempaan asentoon tuskastuneesti ähisten.
“Se näyttää hyvältä”, minä nau’uin viikset väpättäen.
“Tuntuu ihan höperöltä. Eivät kissat pidä seppeleitä”, ystäväni jupisi ja haukkasi taas hiirtä.
“Aave tekee minulle samanlaisen”, sanoin ja vilkaisin kauempana puuhailevan Aaveen selkää. “Sitten minullakin on höperö seppele.”
“Toivottavasti se istuu sinulle paremmin kuin minulle.” Jamppa könysi istumaan ja rapsutti takajalallaan korvantaustaansa niin, että seppele tipahti maahan. “No voihan nyt…!”
“Minä autan.” Noukin seppeleen maasta ja asettelin sen sievästi Jampan päälaelle. Puolukan punainen väri koristi somasti Jampan mustavalkoista turkkia. Aave oli tehnyt erittäin taidokasta työtä. Tästä rituaalista tulisi hyvin juhlava.
Kuulin lähestyviä käpälänaskelia ja huomasin Aaveen tassuttavan minua kohti kiikuttaen mukanaan melko samanlaista seppelettä kuin Jampalla. “Tuo taitaa olla minulle?” hymyilin.

//Aave?

“Luonto kruunaa herransa”, sanoin ja niiasin syvään Valon edessä, “punomme sinulle maallisen muistutuksen voimastasi.” Kovaääninen korahdus repesi tärykalvoillani:
“Mikä se oli?!?” Pyörin villisti ympäriinsä etsien äänen lähdettä, oliko todellisuutemme revennyt? Valon häntä laskeutui selälleni ja lämmin turvallisuuden tunne laskostui päälleni kuin minut olisi kääritty valtavaan halaukseen.
“Se on Jamppa. Ruokailu sai hänet väsyneeksi, hän nukkuu. Kaikki hyvin.”
Mulkoilin kyljellään loikoilevan kissan edessä olevia ruuantähteitä. Jamppa oli retkahtanut maahan kuin kuollut kaniini, ei huolta mistään sillä henki oli jo poistunut pyhyyden kehtoon. Ja niinhän se olikin. Jamppa oli enää vain maallinen kuori, jonka sielu oli korotettu tuonpuoleiseen.
“Minun pitäisi mennä etsimään hänelle lisää ruokaa. Hänet on pidettävä tyytyväisenä ja täytenä”, selitin. Oma vatsani murahti äänekkäästi kuin sille olisi kehittynyt pienen pieni kuriseva suu, jolla käskeä minun syödä. Se oli kuitenkin pahan juoni, se yritti houkutella minut epäonnistumaan. Jotta kaikki onnistuisi, tulisi meidän vatsojemme olla tyhjät maan antimista. Onneksi minut oli siunattu niin vahvalla hengen voimalla, että kehoni hylki jo automaattisesti tuoresaalista, eikä mikään - ei edes väkisin kitaani ahdettu - pysyisi sisälläni kovin kauaa.
“Jamppa ei jaksa syödä enempää. Jos annetaan hänelle tauko, ettei hän saa vatsanpuruja. Saalistetaan sitten lisää kun hän herää”, Valo ehdotti. Nyökkäsin. Valo ymmärsi esi-isiä paremmin kuin minä. Olin menossa liiallisuuksiin, Jamppa olisi pidettävä tyytyväisenä. Ei ahdettava häntä kärsimyksen partaalle. Hänen pitäisi tuntea euforiaa viimeiseen hetkeen asti, jotta puhdas sielu pesisi Valon mahdollisimman perusteellisesti.
“Ruuasta puheen ollen. Suuri Valo, sinun on alettava paastoamaan kun tänään yö laskeutuu. Se on välttämätöntä rituaalin onnistumisen kannalta”, katsoin jumalaista kissaa arasti ali kulmieni. Minun oli yhä vaikea kohdata mestarin katse täydellisenä.
“Teen kaiken, mikä on välttämätöntä. Maailma pitää pelastaa”, Valo mukaili ja hymyili minulle hieman reipastuen. Oi esi-isille kiitos!, Kiitos kun saan pitää edes hetken tämän nuoren pyhän kissan luonani! Hän on kuuliaisin kaikista!

Ilta alkoi laskeutua. Olimme seuranneet puroa koko päivän ja viimein aloimme laskeutua pieneen poukamaan, jonka keskellä kiilsi tyyni lampi. En voinut olla täysin innoissani täydelliseltä vaikuttavan paikan löytämisestä, sillä minusta tuntui että meitä tarkkailtiin.
Silmät olivat päällekäyvät ja repivät kuin rintapieltä raastavat kynnet. Loimusivat pahanilkistä tulta, niin kitkerää, että suun kautta ei voinut hengittää jos ei halunnut maistaa kuolemaa kielellään. Ne silmät tähtäsivät ja heittelehtivät piikkejään pensaiden lomista tavoitteenaan puhkoa elimemme, estää tehtävä.
“Täwäkö she om?” Jamppa mussutti puolukanvarpujen alta. Valon silmät kirkastuivat kun hän katsoi lampea. Nyökkäsin.
“Varokaa, emme ole yksin. Laskeudutaan alas. Paha ei uskalla lähestyä pyhää”, lähdin hipsimään alas rinnettä, enkä antanut kaksikolle aikaa vastata. Pelkäsin, että viimeinen lauseeni ei olisi totta. Valon hehku oli käymässä vähiin. Toivoin, että kestäisimme puhdistautumisriittiin. Siihen asti meidän pitäisi varoa sanojamme ja pysyä yhdessä.


//Valo? :D

Katkaisin hiiren pakotien käpälälläni ja päätin sen päivät nopealla tappopuraisulla. Lämmin, metallinen veri väritti kieleni. Nostin saaliini hännästä ylös ja kiikutin sen aiemmin nappaamieni kahden myyrän viereen. Ei järin häävi saalis, mutta se riittäisi kyllä pitämään Jampan nälän loitolla. Olin viettänyt koko aamupäivän Jampalle ruokaa tuoden Aaveen käskystä, ja laikukas ystävämme oli syönyt tuomani pikkujyrsijät aina mukisematta, vaikkakin hänen ilmeestään pystyi lukemaan, ettei hän ymmärtänyt syytä tällaiselle passaamiselle. Totta puhuen minäkään en ollut aivan perillä siitä, miksi meidän oli syötettävä nimenomaan Jamppaa tätä rituaalia varten, kun kyse oli kuitenkin minun puhdistamisestani, mutta Aave varmasti tiesi paremmin. Minä vain seuraisin ohjeita, jotka universumi oli hänelle laatinut.
“Vielä lisääkö?” Jamppa ähkäisi huomatessaan minun tulevan takaisin uusimpien kantamusteni kanssa. Hänen edessään lojuivat vielä edellisen aterian rippeet. “Kuule Valo, ei sillä, ettenkö minä arvostaisi tällaista viiden tähden palvelua, mutta meikäläisen massuun ei yksinkertaisesti mahdu enempää muonaa!” Kolli todellakin näytti melko huonovointiselta, ja minua alkoi huolestuttaa.
Jätin saaliini lähistölle ja tassutin katsomaan ystävääni lähempää. Vilkaisin ympärilleni - Aave oli jossakin omilla teillään, arvatenkin keräämässä tarvikkeita tulevaa rituaalia varten. “Voit sinä pitää pienen paussin”, minä sanoin sitten Jampalle ja hymyilin hänelle myötätuntoisesti.
Erakko huokaisi helpotuksesta, työnsi puoliksi syödyn päästäisen syrjään ja kellahti kyljelleen makaamaan. “Huhhuh, no nyt on kissanpäivät!” hän maiskutteli suutaan. “Ei pahalla, mutta teillä kahdella on joskus vähän omituisia päähänpistoja. Mutta jos se pitää meitin näin hyvin lihoissa, niin en pane vastaan.”
Asetuin hänen viereensä makuulleen ja kehräsin naurusta kuunnellessani hänen juttujaan. Jamppa oli oikein hauska kaveri. Hänen tapansa puhua oli jotenkin niin maallisen tavanomainen, että se huvitti minua. Jos Aave puhui arvoituksin, niin Jampan lauseissa oli tehty mutkat suoriksi.
“En usko, että tätä kestää pitkään”, vakuutin Jampalle. Aavetta ei näkynyt vieläkään, joten uskalsin jatkaa: “Kunhan rituaali on suoritettu, Aaveenkin olotila varmasti tasoittuu. Tällaiset asiat saavat hänet usein aika… levottomaksi. Mutta siihen tottuu kyllä.”
“Niinpä kai”, Jamppa hymähti ja avasi sen jälkeen leukansa oikein leveään haukotukseen. “Taidan ottaa nyt ruokalevon. Lupaan kyllä syödä kaikki nämä herkulliset tuomisesi, jahka herään.”
“Nuku hyvin, Jamppa”, hymyilin kollille. Jamppa räpäytti minulle tyytyväisen näköisenä silmiään, kierähti parempaan asentoon ja alkoi hetken päästä kuorsata.
Katseeni sattui juuri sopivasti vaeltamaan puiden varjoon, josta Aave tallusti esiin suu täynnä eripituisia oksia. Nousin ääneti ylös varoen herättämästä Jamppaa ja menin auttamaan häntä.
“Mihin tarkoitukseen nämä olivatkaan?” ihmettelin katsoessani tarkemmin Aaveen tuomia tarvikkeita. Niissä näytti olevan ainakin pajua sekä puolukanvarpuja, joissa oli yhä roudan puremia marjoja jäljellä.

//Aave?

“Tarvitsemme puolukanvarpuja, pajua ja kuun kirkastamaa vettä. Veden pitää heijastaa uudenkuun silmä vääristämättä, jotta se kelpaa”, samassa katseeni kääntyi Jamppaan joka katseli vähän matkan päässä omituisia otuksiaan, “ja saalista. Esi-isät tahtovat pitää Jampan kylläisenä. Nälkä ei saa asettua hänen onteloihinsa tästä hetkestä lähtien.”
Valon silmät laajenivat ja hän nyökkäsi tärkeänä:
“Selvä. Pidän silmät ja kuonon auki.”
Pelkäsin hetkeä, jolloin hapatus alkaisi pesiytyä Valon ajatuksiin ja hänen hermoratansa pölläytellä henkisiä homeitiöitä hengitysteihimme. Vielä se ei ollut tapahtunut ja olin siitä kiitollinen.

Asetuimme harvan pensaan alle nukkumaan myöhään juurijajuuri kuuksi kutsuttavan melkeinkuun jo ollessa korkealla taivaalla. Kuusta oli enää jäljellä hitunen. Uusikuu nousisi ylihuomenna. Valo oli ehdottanut lepäämistä ja olin kiihkeästi sitä vastaan, mutta en voinut vastustaa hänen pyhää tahtoaan. Olimme onneksemme löytäneet puron, joka näytti virtaavan kirkkaana kohti alajuoksua. Sitä seuraamalla löytäisimme ehkä puhtaan veden. Toivoin, että olimme oikeassa. Nyt oli kiire. Sisuskaluni halusivat rynnätä ulos suustani. H-hetki oli lähellä.
Notkuin pensan reunalla ja räpyttelin silmiäni mietteliäänä. Kaksi muuta kissaa asettuivat hiljakseen yöpuulle. Oma kehoni kuitenkin vispasi.
“Oletko vielä menossa jonnekin Aave?” Valo kysyi asettuessaan makuulle väsyneenä tuloksettomasta harhailusta. Valo sykähteli niin kauniisti.
Hetken olin hämilläni ihollani kimpoilevasta tuijotuksesta kunnes Valon kysymys saavutti tajuntani. Aloin pudistella päätäni kiihkeästi:
“En. Tai siis kyllä. Mutta en.” Valo räpäytti silmiään muodostaen samalla suuren ponnahtelevan kysymysmerkin vartalollaan. En voinut katsoa Valon päätä leijumassa hänen kehonsa alapuolella ja suljin silmäni.
“Olen tuossa ulkopuolella. Haluan tarkkailla hetken taivasta”, selitin ja kiirehdin pesämme suuaukolle, “pysyköön ajatuksenne puhtaina yön pimeydessäkin!”
“Hyvää yötä sinullekin” kuulin Jampan vielä huudahtavan pesän samentamalla äänellään.
Minun oli käytävä oksentamassa vähän matkan päässä pensaasta kun muut olivat jo menneet nukkumaan. Minä en enää voisi nukkua, sieluni oli liian rauhaton. Levottomuus kasvoi kuun kadotessa ja paholaiset eivät enää antaneet minun sulkea silmiäni. Pelkäsin, että saattaisin jäädä vangiksi uniemme todellisuuteen. Nukkuminen oli ansa. Minua ei edes väsyttänyt ollenkaan, kiitos esi-isille! Olin virkeämpi kuin koskaan, jopa niinkin hereillä, ettei kehoni jaksanut pysyä paikallaan. Puhdas energia sykähteli ja pullahteli suonissani saaden minut tutisemaan. Olin valmis tulevaan. Kaikki tämä päättyisi pian.

//Valo?

“Nuo tuolla ovat hevosia. Kaksijalat tykkäävät ratsastaa niiden selässä.” Jamppa osoitti kuonollaan alempana niityllä laukkaavia suuria olentoja, joiden selässä istuvat kaksijalat näyttivät niihin verrattuna varsin mitättömiltä.
“Miksi ne niin tekevät?” kysyin Jampalta silmiäni räpytellen.
Jamppa kohautti lapojaan. “Kaipa se on niistä hauskaa. Tykkääväthän ne mennä hirviöiden vatsaan.”
Jampalla oli hyvä pointti - kaksijalkojen aivoituksissa ei yleensä ollut järjen häivääkään, mutta se ei ollut meidän asiamme tuomita. Toisinaan kyllä pohdin, oliko kaksijaloilla omia jumalia vai olinko minä myös heidän jumalhamonsa. Saisinko minä kaksijalat tottelemaan mieleni oikkuja ajatukseni voimalla?
“Uudenkuun silmä katsoo kohta suuntaamme”, Aave hoputti meitä kukkulan laelta. Räjähdyksen näköinen kolli seisoi paikoillaan kuin patsas ja tähysi ylitsemme johonkin tyhjyyteen. Arvatenkin hän näki taas taivaallisia näkyjä, joista Jamppa erityisesti oli autuaan tietämätön. Jamppa-parka - miltä mahtoikaan tuntua olla niin tavattoman tavallinen?
Ravasin Aaveen rinnalle Jamppa kintereilläni. Laikukas kolli jättäytyi kulkemaan taaksemme, ilmeisesti ihaillakseen vielä hetkisen lehtisateista niittyä, jossa kaksijalat käyskentelivät hevosineen. Aaveen ontto katse oli muuttunut täydemmäksi; hänen mielensä oli taas tässä hetkessä. Vilkaisin häneen pohtivana.
“Sanoit, että meidän on tehtävä joitain valmisteluja ennen uusikuuta. Minkälaisista valmisteluista tarkkaan ottaen on kyse? Emme ole vielä perillä siellä, missä meidän on määrä puhdistua, ja aika on käymässä vähiin. Miten me ehdimme saada valmistelut tehtyä ajoissa?” Äänensävyssäni oli havaittavissa hienoinen vivahde huolta. Tämä uudenkuun puhdistautuminen kuulosti tärkeältä. Aaveen olemuksessa oli outo energia, kun hän edes otti asian puheeksi. Ihan kuin kyseisen rituaalin suorittaminen ratkaisisi koko maailman kohtalon.

//Aave?

“Meidän on löydettävä paikka, johon taivas luo katseensa kun uusikuu avaa sen silmän.” Valo olisi pelastettava ja pyhitettävä seuraavan uudenkuun aikaan tai muuten olisimme tuhon omia. Pyhyys kävi vähiin Valon maallistuvasta kehosta, mätänemisprosessi oli alkanut.
Valon takaraaja lepatti perässämme kellastuneesta nivelsiteestä roikkuen
turpeana, pahanhajuisena, puoliksi lahonneena könttinä. Valo riutui silmissäni. Hänen pyhä kehonsa ei kestänyt kuolevan maailman saastaisuutta. Hän oli tahraantumassa ja joka aamu heräsi vain pahemmassa kunnossa. Pian Valo murentuisi kokonaan, pieninä lihaisina kuutioina, joiden kimppuun klaanikissat syöksyisivät. Märästi maiskuttavat suut, sitkeät kohdat jauhettavina etovissa suissa tuntikausien ajan, lukuisat terävät hampaat. Ja se kuhina. Laumoittain paholaismaisia kissoja jyrsimässä pyhää Valoa, irstaillen, pilkaten pyhyyttä, imeskellen ohuita luita.
Sylkäisin suuhuni nousevan kokkareisen vatsahapon maahan ja kaoin hetken tyhjää.
“Oletkos kunnossa kaveri?” Jamppa kysyi ja katseli märkää länttiä matalassa aluskasvillisuudessa. Nyökkäsin. Ilma muuttui päivä päivältä painavammaksi ja kehoni reagoi siihen välittömästi. Minun oli enää vaikea pitää sisälläni mitään maan antimia, sillä ne polttivat ruokatorvea.
“Meidän on jatkettava. Meillä on kiire. Meidän on kohdattava yö silloin kun se katsoo meitä. Peseydyttävä pimeyden kyynelissä. Jatketaan”, totesin ja lähdin kiitämään rinnettä alas. Kuulin epämääräistä muminaa Jampan suunnalta, kun hän sanoi jotain Valolle. Käännyin terävästi ympäri ja jäin odottamaan kaksikkoa joka ei vielä ollut päässyt vauhtiin.
“Mikä minun funktioni olikaan?” Jamppa kysäisi.
“Sinä olet puhdas. Ja sen pitäisi riittää.”
Jampan kulmat nousivat hänen otsansa yläosaan kuin oman tahdon vallassa matkan kohti mystistä takaraivoa. Lopulta hän kohautti vain olkiaan, jokseenkin hieman epävarmana, mutta jo paljon vakuuttuneemmin. Eikö hän muka nähnyt miten pahassa kunnossa Valo oli?
“Minusta tämä on vähän outo juttu, mutta olette mukavia ja on parempi pysytellä porukassa. Autan parhaani mukaan”, Jamppa hymyili reippaasti kuin näyttääkseen peukaloa.
“Miten me löydämme sen oikean paikan?” Valo siristeli silmiään ja tutki taivaanrantaa ja kukkulalta aukeavaa maisemaa, “Miltä se näyttää?”
Pudistelin päätäni: “Se ei näytä miltään. Se tuntuu. Sinä tiedät kun olemme siellä oi suuri Valo. Luota vaistoosi.”
Valo nyökkäsi hieman varmempana ja vihreä, ystävällinen silmä pullahti nurmikolle hänen päästään.


//Valo?

Kun seuraavan kerran tulin taas tolkkuihini, oloni oli hyvin pökkyräinen. Aivan kuin olisin ensin kieriskellyt kissanmintuissa ja sen jälkeen hirviö olisi jyrännyt päältäni edestakaisin muutaman kerran.
Tunsin vieressäni jotain lämmintä ja pehmeää. Sen täytyi olla Järkäleloikka, joten hautasin kuononi tokkuraisena hänen turkkiinsa ja käperryin tiukemmin kollin kylkeä vasten. Kumppanini nuoli hellästi korviani, ja minä pidin silmiäni kiinni katkonaisesti kehräten. Päässäni jyskytti niin kovasti, että pelkäsin sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Jossain vaiheessa vaivuin takaisin tiedottomuuteen. En tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut tai vähintään ollut huumatun kaltaisessa tilassa, sillä olin täysin poissa kartalta, kun uskalsin avata silmäni. Paikka tuoksui vieraalta, vaikka erotinkin joitakin tuttuja hajunhäivähdyksiä. Maatilan kaksijalat tuoksuivat tältä. Toinen vielä tutumpi tuoksu leijaili aivan ympärilläni, ja kauhukseni minä vihdoin oivalsin, että se lämmin nyytti vieressäni ei ollutkaan ollut Järkäleloikka.
“Max!” henkäisin ja pomppasin ylös pehmeillä turkeilla vuoratusta vuoteesta, jossa me olimme ilmeisesti makoilleet yhdessä. Ruskeankirjava kolli nosti unisen näköisenä päätään, mutta tämän katse kirkastui minut huomatessaan.
“Sinä heräsit!” Max hihkaisi ja kömpi istumaan. “Leikkaajan jälkeen sinä nukuit tosi pitkään. Ehdin jo ajatella, ettet ehkä enää heräisikään.” Kollin katseesta paistoi helpotus.
Omat tuntemukseni olivat kuitenkin aivan päinvastaiset. Aloin pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöäni - me olimme Maxin kanssa kaksijalkojen pesän sisällä. Olin nähnyt sen monet kerrat ulkoa päin, mutta en koskaan ollut käynyt sisällä, vaikka Ulla oli yrittänyt houkutella.
“Miksi olemme täällä? Entä minkä ihmeen leikkaajan jälkeen?” Minulle tuli huono olo kaikista niistä kysymyksistä, jotka vaativat vastauksia juuri nyt.
Max kallisti päätään sivulle. “Etkö sinä muista? Sen myrskyn aikana sinä haavoituit päähäsi. Onneksi Ulla ja Seppo ehtivät hätiin, ja he kutsuivat kaksijalkansa auttamaan meitä. Leikkaaja - se on sellainen kaksijalka, joka parantaa loukkaantuneita ja sairaita kissoja - hoiti meidät kuntoon, ja nyt me olemme täällä toipumassa.” Maxia asia ei tuntunut häiritsevän yhtä paljon kuin minua. Itse asiassa kolli vaikutti olevan kuin kotonaan kaksijalkojen pesässä.
“Missä Järkäleloikka on?” säikähdin yhtäkkiä. Muistin vain, miten olin temponut kumppaniani irti Maxista, kun hän oli käynyt toisen kollin kimppuun.
“Ladossa kai”, Max niiskaisi nenäänsä; häntä ei selvästikään olisi huvittanut puhua kollista. “Hän on käynyt tuossa ikkunalla päivystämässä sinua pariin otteeseen, mutta lakkasi käymästä eilisillan jälkeen. Ei kai tykännyt, kun huomasi sinut turkkiini kiinni liimautuneena.”
Silmäni laajenivat ja käännyin katsomaan suurta läpinäkyvää lasia, jonka läpi erotin juuri ja juuri hämärän pihan. Sydäntäni kylmäsi, kun mieleeni palasi hataria muistikuvia siitä, miten olin erehdyksissäni hakenut läheisyyttä Maxista oman kumppanini sijaan. Jos Järkäleloikka oli nähnyt sen, hän oli varmasti tosi vihainen ja pettynyt. Minun olisi selitettävä hänelle, ettei tämä ollut sitä miltä näytti.
Lasin takana syttyi valo - se oli se sama elävä valo, joka reagoi liikkeeseen. Kun sen ohi kulki, se syttyi palamaan. Hätkähdin ja kurkotin kaulaani ikkunaa kohti uteliaasti. Ulkona näkyi kissan hahmo, joka kulki rakennusten varjoja pitkin pihan poikki. Olisin tunnistanut kumppanini komeat piirteet missä vain!
“Järkäleloikka!” minä vinkaisin ja säntäsin ikkunaa päin niin, että kolahdin suoraan lasiin. Jalkani eivät vielä totelleet kunnolla. Mitä ihmettä se leikkaaja oli oikein tehnyt minulle?
“Järkäleloikka, se olen minä, Tyrskytiikeri!” epätoivoissani yritin tavoittaa kumppanini huomion. Halusin puhua hänelle, kertoa että kaikki oli yhtä suurta väärinymmärrystä! Jos vain hän suostuisi kuuntelemaan minua…

//Järksy? :((

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Iskin Maxia kynsilläni kuonoon ja yritin tarttua kollia korvasta, mutta Max potkaisi minut vahvalla takapotkulla märkään maahan. Ulahdin, kun selkäni osui puun juureen ja yritin nousta ylös, mutta Max piti minut maassa. Piiskaava sade teki taistelemisesta vaikeaa. Ruoho oli muuttunut vaarallisen liukkaaksi ja sade haittasi näkemistä. En kuitenkaan antaisi sen estää minua. Mikään ei voisi estää minua puolustamasta asemaani Tyrskytiikerin kumppanina.
“Tämä selvitetään tässä ja nyt”, murisin ja iskin kynteni Maxiin, kuka oli kumartunut ylleni. Tämän yön jälkeen kolli saisi lähtöpassit lopullisesti ja Tyrskytiikerikin huomaisi minkälainen hiirenaivo tuo mahtailija oli. Max rimpuili itsensä otteestani irti ja ärähti. Kolli oli iskemässä käpäläänsä kasvoihini, kunnes hätääntynyt kiljaisu keskeytti meidän taistelun.
“Lopettakaa, mitä täällä tapahtuu? Miksi Tyrskytiikeri makaa elottomana maassa?” Ulla huusi myrskyn ylitse ja sai Maxin jättämään minut rauhaan. Nousin mahdollisimman nopeasti ja vilkaisin tulijoihin. Seppo seisoi Ullan rinnalla vihaisen ja pettyneen oloisena, kun taas Ulla oli enemmän huolestunut. Salama iski jälleen ja sai meidän käpäliin vauhtia. Pian olimme kaikki Tyrskytiikerin ympärillä, mitä kollille oli tapahtunut? Nuuskin Tyrskytiikerin kasvoja ja värähdin haistaessani veren. Oliko kolliin iskenyt salama, olikohan se mahdollista?
“En voi uskoa, että olette tuollaisia tappelupukareita! Meidän tilallamme ei tuollaisia tappeluita suvaita!” Seppo jyrähti vihaisena, mutta Ulla hiljensi kumppaninsa yhdellä hännän huiskautuksella.
“Nyt ei ole aikaa tällaiselle! Meidän pitää saada Tyrskytiikeri hoitoon, kaksijalkamme auttaa varmasti”, Ulla huolehti ja ohjeisti meitä nostamaan kollin selkäämme. Sukaisin varovaisesti Tyrskytiikerin korvaa ja kumarruin, jotta muut voisivat nostaa Tyrskytiikerin selkääni. Sen jälkeen lähdimme tassuttelemaan täydessä hiljaisuudessa kohti asuinpaikkaamme. Myrsky ei ollut ottanut laantuakseen ja nyt minua jo alkoi oikeasti huolestuttamaan. Tyrskytiikeri pitäisi saada hoitoon.

Käperryin olkapedille karvapalloksi. Minullakin oli haavoja, mutta ne olivat turkkini alla piilossa. Sen sijaan Ullan ja Sepon kaksijalat olivat ottaneet myös Maxin hoitoonsa. Minä itse uskoin, että selviäisin ihan vain ottamalla muutaman päivän taukoa työtehtävistäni. Sen sijaan Tyrskytiikeri tarvitsisi Ullan ja Sepon mukaan todennäköisesti kaksijalkaa, joka oli erikoistunut kissojen hoitamiseen. Olin kuullut heidän kutsuvan sitä leikkaajaksi. Se kuulosti vaaralliselta ja oudolta, mutta luotin heihin. En ollut kaksijalkojen suurin fani enkä erityisemmin luottanut heihin, mutta Ulla ja Seppo olivat vannottaneet heidän kaksijalkojen olevan kissojen ystäviä. Ainakin he olivat vaikuttaneet huolestuneilta, kun Ulla oli käynyt herättämässä heidät. Suljin silmäni ja ajattelin nukkumista, mutta tiesin jo nyt, että en saisi nukuttua silmäystäkään. En voinut olla kantamatta huolta kumppanistani tai siitä, että jos hän nyt kuolisi, olleet riidoissa. Halusin sopia kollin kanssa, mutta halusin hänen myös ymmärtävän Maxin olevan täysi hiirenaivo.

//Tyrsky? DD:

Puh huiskautti käpäläänsä hyvästeiksi Tähdenlennolle, Revontulelle ja Harjukselle. Vaikka leluhiiren katoaminen olikin ollut pilata hänen päivänsä, tämä kolmikko oli pelastanut sen! Puh oli unohtanut kysyä aikoivatko he jäädä asumaan kaksijalkalan lähelle vai olivatko he vain ohikulkumatkalla. Puh kuitenkin tuumi, että joku kaksijalkalassa asuva kissa voisi tietää heistä jotain. Pyöreäpiirteinen kolli päätti, että tiedustelisi asiaa muilta heti, kun vain ehtisi. Ilta oli kuitenkin jo päässyt laskeutumaan kaksijalkalan ylle ja hänen lisäksi myös Nasu pelkäsi pimeää. Puh lähti ravaamaan yhä vauhdikkaammin. Hänen ajatuksensa meinasivat lähteä laukalle. Puh hyvästeli Nasun kollin oman pesän nurkille ja lähti hölköttelemään kohti omaa pesäänsä. Matka Nasun pesältä ei ollut pitkä, joten matka taittui nopeasti ja pian kollin käpälät olivatkin johdattaneet hänet omalle pesälleen. Kolli pujahti hänen ikiomasta luukusta sisälle. Kollilla oli kuitenkin ollut käpälissä hieman liikaa vauhtia, joten hän liukui kynnet rapisten pitkin liukasta lattiaa ja lopulta tömähti päin kaksijalkansa puista tasoa. Taso kaatui Puhin vauhdin seurauksesta ja kolli säikähti kovaa ääntä. Puh ravisteli päätään ja kampesi itsensä ylös. Olipa tämä päivä ollut vauhdikas! Puh katseli ympärilleen hämmentyneenä, missä hänen kaksijalkansa oli? Yleensä hänen kaksijalkansa tuli aina heti avuksi eikä Puh ymmärtänyt missä se nyt viipyi. Kolli päästi muutaman pitkän ja vaativan naukaisun. Ruokakin oli myöhässä!

Seuraavana päivänä Puh oli lähtenyt melkein heti auringonnousun jälkeen kaivelemaan roskia. Hänen kaksijalkansa oli saapunut vasta myöhään kotiin mikä oli kummastuttanut kollia todella paljon. Missä ihmeessä se oli viipynyt? Ruoka-aikakin oli päässyt venähtämään pahemman kerran, mikä oli Puhille suorastaan painajainen. Puh tassutteli heti taas uudelle metallipöntölle ja yritti kaataa sitä kumoon, mutta hänen voimansa ei taaskaan riittänyt. Muutaman kerran Puh oli saanut kaadettua tuollaisen pöntön loikkaamalla sen päälle, mutta siinä oli ollut tarpeeksi urheilua tälle päivälle. Puh oli jo luovuttamassa, kun hän vilkaisi kaksijalan pesää ja näki sen ikkunassa hienon, ruskeaturkkisen kissan. Puhin ilme kirkastui, ehkä hän voisi auttaa leluhiiren etsinnässä?

//Neppo :O?

Aina harjoitustuokiomme loputtua Max oli roikkunut minussa kiinni kuin takiainen. Kolli ei joko halunnut tai kyennyt ymmärtämään, että halusin olla rauhassa. Eikä siinä vielä kaikki - Järkäleloikka oli Ullan mukaan kadonnut omille teilleen juuri kun paha myrsky oli nousemassa. Olin tietenkin lähtenyt etsimään kumppaniani, ja Max oli tuppautunut seuraani. Olisin muuten käskenyt häntä painumaan kuuseen, mutta tällaisella säällä oli parempi liikkua yhdessä kuin yksin. Ja kenties Max voisi olla hyödyksi järkälemäisen rakastettuni etsimisessä.
Huudeltuani kumppanini nimeä myrskyn pauheessa hyvän tovin kuulin viimein vastauksen. Sydämeni sykähti helpotuksesta - hän oli kunnossa! Kun kiiruhdin hänen äänensä suuntaan Max kintereilläni, en ollut yhtään osannut varautua tulevaan vastaanottoon.
Tuuli puhalsi Järkäleloikan karvat sekaisin. Kolli seisoi vähän matkan päässä edessämme, ja koko hänen kehonsa kieli jännittyneisyydestä. Pysähdyin hämmentyneenä, kun kumppanini näytti suorastaan raivostuneelta katsahtaessaan minuun.
Oliko Järkäleloikka juuri todella kutsunut minua petturiksi? Toljotin häntä leuka auki loksahtaneena. Mikä ihme häntä riivasi? Johtuiko se Maxista? Senkö takia hänellä oli otsaa kutsua minua petturiksi - koska meni mustasukkaisuuttaan tekemään vääriä oletuksia?
Järkäleloikka marssi meitä kohti huultaan nostellen. “Kiellän sinua viettämästä aikaa Maxin kanssa. Sinä olet MINUN.” Järkäleloikan sanat saivat kiukun kuohahtamaan sisälläni. Aikoiko hän todella riidellä tästä asiasta juuri nyt?
Kumppanini ottaessa uhkaavan askeleen Maxia kohti minä päätin puuttua tilanteeseen. “Minä en ole kenenkään! Olemme kumppaneita enkä tiedä, miksi kummassa väität minua petturiksi, mutta sinä et voi omistaa minua!” yritin saada ääneni kuulumaan tuulen yli.
Seuraavassa hetkessä Järkäleloikka oli jo kuitenkin Maxin kimpussa, ja ehdin nähdä kumppanini hampaiden hakeutuvan kohti Maxin kurkkua.
“Ei! Lopeta, senkin ääliö!” parkaisin kauhuissani. En missään nimessän halunnut kenenkään loukkaantuvan - tai pahimmassa tapauksessa kuolevan - minun takiani.
Max kaatui maahan Järkäleloikan hyökkäyksen voimasta ja ryhtyi saman tien takomaan raivokkaasti tumman kollin vatsaa takajaloillaan. Minä en voinut vain seurata sivusta - oli pakko auttaa. Syöksyin kumppaniani kohti ja loikkasin hänen selkäänsä. Onnistuin vetämään hänet irti Maxista, ja ruskeankirjava kolli jäi maahan haukkomaan pihisten henkeä.
“Lopeta jo! Oletko menettänyt järkesi?!” murisin kumppanilleni, joka ei kaiketi tajunnut olevansa nyt minun otteessani ja rimpuili siksi vimmatusti vastaan allani.
“Maxillehan ei ryttyillä!” Ei mennyt kauaakaan, kun Max oli kohta taas jalkeilla ja rynnisti päätä pahkaa minua ja Järkäleloikkaa päin. Joko pimeys ja myrsky sekoittivat hänen aistejaan, tai sitten Järkäleloikan isku oli saanut hänet aivan sekaisin, sillä kohta tunsin kynsien iskeytyvän täydellä voimalla pääni sivuun.
Ulvahdin kivusta, ja samassa horisonttini kaatui mukanani sivuttain.
Korvissani sirisi, veri valui hiljalleen silmilleni ja sumensi näkökenttäni. Erotin kuitenkin yhä kahden kissan hahmot edessäni. En ollut varma, oliko se päähän kohdistuneen iskun luoma harhakuva, mutta näytti siltä kuin paikalle olisi saapunut kaksi muutakin kissaa. Olivatko ne Seppo ja Ulla? Mitä he täällä tekivät?
Täällä… myrskyssä…
Lepuuttaisin silmiäni hetkisen.
Ihan pikkuhetken vain.
…

//Järksy? D:

Revontuli keskittyi puhdistamaan Harjusta roskista sillä välin, kun Puh kertoi ideastaan, että voisimme mennä kaksijalkojen omistamaan pienempään pesään. Hän lupasi, että siellä olisi lämmin nukkua, eikä kaksijalat olisi häiriöksi meille.
“Se kuulostaa oikein hyvältä, kiitoksia Puh!” naukaisin ilahtuneena kotikisun tarjouksesta. Hän oli meille erittäin mukava ja reilu.
“Niin. Se varmaankin kävisi. Lähdemme sitten aamu varhain takaisin matkaan. Emme voi sentään jäädä tänne riesaksesi vaan meidän täytyy löytää oma paikkamme kylmäksi vuodenajaksi”, Revontuli naukaisi, kun oli saanut Harjuksen puhdistettua.
“Voisitko näyttää meille missä se on ennen kuin lähdemme nukkumaan?” pyysin. Kotikisu nyökkäsi ja johdatti meidät pienelle kaksijalanpesälle. Katselin sitä arvioiden. Olihan se soma. Kyllä siellä nukkuisi hyvin yhden yön.
“Kiitos paljon, Puh! Oli kunnia tavata sinut!” Revontuli naukaisi kollille, kun hän kääntyi poistuakseen paikalta.
“Mitäs pienistä! Hyvää yötä!” Puh vastasi.
“Hyvää yötä ja nähdään taas pian!” Harjus hihkaisi, kun lähdin paimentamaan häntä sisään pesään. Sittemmin Puh katosi näköpiiristä ystävänsä Nasun kanssa.
“Mennäänhän nukkumaan. Meillä on paljon tehtävää huomenna”, naukaisin Harjukselle ja annoin hänen löytää itselleen ensiksi hyvän paikan nukkua.

Hirviöitä viiletti ohitsemme, kun kuljimme varovasti turvallisen etäisyyden päässä pienemmästä ukkospolusta. Harjus katseli ympärilleen jatkuvasti innoissaan.
“Tähdenlento! Tähdenlento! Katso tuota! Mikä tuo on!” nuori kolli hihkui jatkuvasti. Kehräsin hänen innolleen, mutta yritin kuitenkin keskittyä ennemmin tehtäväämme eli hyvän pesäpaikan etsimiseen.
“Oletko varma, että meidän kannattaa todella asettua tänne? Vielä ei ole liian myöhäistä siirtyä takaisin metsään”, Revontuli naukaisi hieman hermostuneena. Naurahdin.
“Älä ole tuollainen pelkuri! Ei meille mitään pahaa täällä tapahdu! Kaksijalka on ihan turvallinen, jos vain osaa kulkea hyvin”, naukaisin veljelleni. Hän huokaisi, muttei väittänyt enää vastaan.
“Tähdenlento! Tähdenlento! Katso tuota!” Harjus naukui ja yritti saada herätettyä huomioni.
“Ei nyt, Harjus. Yritän keskittyä”, naukaisin, mutta kolli ei luovuttanut.
“Ihan tosi, Tähdenlento! Katso!” Harjus sanoi kovaan ääneen ja käänsin katsettani huokaisten. Huomasin kaksijalanpentujen leikkialueen. Harjus tapitti sitä suurin silmin. Sellaisilla alueilla kaksijalanpennut yleensä telmivät ja leikkivät yhdessä.
“Katso! Tuolla on tuollainen pieni pesä, jonne voisimme mennä!” Harjus hihkaisi ja lähti loikkimaan vastausta odottamatta kohti kaksijalanpesää. Se oli pieni puinen rakennus, jossa oli yksi ikkuna ja sisäänkäynti, joka oli laitettu säppiin.
“Onkohan se samanlainen kuin se Puhin pihalla ollut?” Harjus kysyi.
“Epäilen. Tämä ei näytä lainkaan yhtä iloiselta kuin se”, Revontuli naukaisi ja ryhtyi kiertämään rakennusta. Pian hän löysi aukon pienen pesän seinämässä.
“Täällä on aukko! Tulkaa, voimme mennä sisään!” veljeni ilmoitti. Tungin hänen ohitseen.
“Odottakaa te tässä, minä katson sisälle”, ilmoitin ja puskin itseni raosta sisään. Sisällä oli hämärää ja viileää ja siellä oli paljon erilaista kaksijalkojen roinaa. Ne olivat jonkinlaisia kaksijalkojen välineitä, mutta siellä oli myös jotain kaksijalanpentujen leikkikaluja. Ne kai säilyttivät niitä siellä?
“Tulkaa vain. Tämä näyttää mainiolta paikalta olla ainakin toistaiseksi!” huusin muille raosta ja väistin, kun he tulivat sisään. Harjus katseli ympärilleen innokkaana ja Revontulen täytyi pitää häntä niskanahasta kiinni, jotta hän ei rynnännyt heti kaikkialle tutkimaan kaikkea ja mahdollisesti satuttamaan itseään.
“Hienoa. Tänne voimme asettua ainakin hyväksi toviksi, jos kaksijalat eivät ryhdy häiriöksi”, veljeni naukui Harjuksen mustan turkin sekaan. Nyökkäsin. Tämä paikka olisi ainakin hyvä väliaikainen ratkaisu.

Ravistelin turkistani kaikki pölyt ja heinänkorret mitkä olivat tarttuneet turkkiini Ullan antaman tehtävän aikana. Olin auttanut naarasta ja Seppoa siirtämään jotain painavia esineitä, mutta nyt homma oli onneksi valmis. Yleensä autoin Ullaa maatilan hommissa todella mielelläni, sillä Ulla ja Seppo olivat mukavaa seuraa. Tänään minua ei kuitenkaan huvittanut mitään. Minua nimittäin ärsytti suunnattomasti Tyrskytiikerin ja Maxin käytös. En pystynyt ymmärtämään mitä kumppanini näki siinä mahtailijassa. Max oli olevinaan hunajaakin siirappisempi katti. Olin kuitenkin varma, että kolli vain esitti ja todellisuudessa hän oli katala liero, kuka yritti saada Tyrskytiikerin itselleen. Ja kyllähän minä ymmärsin, Tyrskytiikeri oli todellinen saalis. Kolli oli kuitenkin minun. Ullakin oli kadonnut muihin puuhiin, joten minulla oli nyt hetki yksinään. Mutta en aikonut käyttää sitä mihinkään hyödylliseen.

Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvojani ja siristelin silmiäni. Onneksi olin suurikokoinen enkä lentäisi tuulen mukana pois. Tunsin ilmassa olevan myrskyn tuoksun ja vilkaisin taivaalle. Se näytti siltä, että se repeäisi kahtia hetkenä minä hyvänsä. Haluni suojella Tyrskytiikeriä nousi taas pintaan, joten lähdin askeltamaan reippaasti kohti meidän harjoittelupaikkaa. Aika nopeasti silmäni erottivat kahden kollin silhuetit ja kiihdytin tahtiani. Tyrskytiikerin katse ei ollut tiessä, vaan kolli katseli lähinnä käpäliään. Maxin katse kuitenkin osui omaani ja yhtäkkiä kolli painautui Tyrskytiikeriin. Jäänsiniset silmäni kapenivat viiruiksi ja käännyin heti kannoiltani. Minua ei huvittanut edes nähdä Tyrskytiikeriä tämän enempää, pettäkööt minua sen Maxinsa kanssa! Viha nousi melkein savuna korvistani, kun marssin poispäin maatilasta. Minä en edes halunnut mennä takaisin maatilalle, joten kävelin jonkun matkaa ja päädyin polulle missä en ollut aiemmin käynyt. Se johdatti minut aukiolle mikä oli viherlehden aikaan varmasti todella kaunis. Aukiota ympyröi nyt lehdettömät puut ja puskat, mutta pystyin kuvittelemaan millaisessa loistossa tämä paikka oli viherlehden alkupuolella. Etsin hetken sopivaa paikkaa nukkua, mutta pian löysin petoeläimen vanhan nukkumapaikan. Tuoksu oli sen verran vanha, että oletin, että olisi turvallista nukkua siinä. Kun ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät turkkiini, luikahdin nopeasti pesäkolon suojaan ja käännyin katsomaan tummanharmaaksi muuttunutta taivasta. Värähdin ja tunsin miten ilmassa väreili. Sade suorastaan nostatti metsän kaikki vanhatkin tuoksut pintaan ja imin niitä itseeni. Sateen aikaan kaikkialla tuoksui niin hyvältä, mutta tänään en pystynyt nauttimaan siitä. Mieleni oli mustunut taivaan kanssa samaa tahtia enkä tiennyt voisinko enää luottaa kumppaniini. Ja Max, siitä kiusankappaleesta olisi hankkiuduttava eroon. Mutta en tiennyt miten. Kaikki tuntuivat pitävän Maxista enkä minä ymmärtänyt miksi! Miten kukaan ei nähnyt hänen lävitseen? Huokaisin ja kävin makuulle. Yleensä olisin nauttinut myrskyn seuraamisesta, mutta nyt en kyennyt, kuin hautomaan kostoa. Hain parempaa asentoa ja laskin kuononi häntäni sekaan.

Havahduin hereille kuullessani voimakkaan jyrähdyksen. Salaman välähdys valaisi koko metsän ja räpyttelin säikähtäneenä silmiäni. Sydämeni tykytti yllättävän säikähdyksen myötä voimakkaasti ja alkukantaiset pakovaistoni olivat hiipineet esille. Myrsky oli vain yltynyt eikä loppua näkynyt. Sade piiskasi aukiota ja tuuli ujelsi korvissani. Hetken ajan harkitsin, että olisin palannut maatilalle, mutta sinne oli liian pitkä matka. Sitä paitsi minä en oikeasti halunnut törmätä Maxiin. Painauduin pesäonkalon kylmää ja rapistunutta seinämää vasten turvaa hakien. Onkalon seinämät kuitenkin vaikuttivat sen verran kestävältä, että voisin selvitä yöni täällä.
“Järkäleloikkaa, Järkäleloikkaa! Oletko täällä?” kuului huuto, jonka tunnistin. Ääni kuului ilmiselvästi Tyrskytiikerille ja kiemurtelin epämukavan tunteen vuoksi. Oliko kolli aivan hiirenaivo, kun hän liikkui tällaisen sään aikaan ulkona? Loikkasin onkalosta huolestuneena ylös. En voisi antaa kumppanini vaellella täällä yksinään. Kaikesta vihasta huolimatta kolli oli minulle maailman rakkain enkä kestäisi, jos hänelle sattuisi jotain.
“Täällä”, vastasin huutoon ja lähdin suunnistamaan kohti äänenlähdettä. Rankkasadeoli sotkeutunut hajujälkiin ja niitä oli lähes mahdotonta seurata, jos ei ollut erityisen taitava jäljittäjä. Sade piiskasi turkkiani ja jouduin laskemaan katsettani, että näkisin eteeni. Kun lopulta erotin Tyrskyturkin hahmon pimeydessä, huomasin jotain kammottavaa. Kolli ei ollut yksin. Huoleni huuhtoi sadeveden lailla pois ja tulistuin jälleen. Että kollilla oli otsaa!
“Järkäleloikka, Tähtiklaanin kiitos olet-”, kolli aloitti, mutta kurkustani kumpusi vain matala murina.
“Petturi”, sihahdin hampaideni välistä.
“Kiellän sinua viettämästä aikaa Maxin kanssa. Sinä olet MINUN”, jyrähdin Tyrskytiikerille myrskyn ulvoessa taustalla. Astuin lähemmäksi Maxia ja väläyttelin kollille hurjana valkoisina välkkyviä hampaitani. Kolli vastasi eleeseeni samanmoisella ja pörhistelin kollille turkkiani. Maatilan ja Tyrskytiikerin herruus päätettäisiin tässä ja nyt. Ja sitä kruunua en hevillä luovuttaisi, ainakaan Maxille.
“Minä en ole kenenkään! Olemme kumppaneita enkä tiedä miksi kummassa väität minua petturiksi, mutta sinä et voi omistaa minua”, Tyrskytiikeri sähähti ja oli astumassa väliimme, mutta olin häntä nopeampi. Salaman välähtäessä taivaalla syöksyin Maxin kimppuun ja iskin hampaani kollin kaulaan.

//Tyrsky? :OOOO

Minä pistin merkille, että aikuisista kissoista Revontuli tuntui suhtautuvan tarjoukseeni hieman epäluuloisesti. Vaikka minä olin Revontulen vastakohta, pystyin kyllä ymmärtämään kollia. Nasukaan ei olisi ikinä mennyt nukkumaan kenen vieraan luokse ja osa erakoista tuntui myös kaihtavan kaksijalkoja. Minusta kaksijalat olivat mukavia, heiltä sai ruokaa ja lämpimän pesäpaikan. Sitten päässäni välähti, mutta en ehtinyt kertoa ideaani, kun Harjus keskeytti meidät tonkimalla roskia. Revontuli moitti nuorta kollia, mutta minun naamalleni levisi hieman huvittunut virne. Harjus näytti niin hassulta! Vaikka Revontuli oikeassa, koskaan ei tiennyt mitä roskien seasta voisi löytyä. Kerran kaksijalkani oli rikkonut sellaisen kiiltävän ja läpinäkyvän esineen mitä hän käytti juomakipponaan. Se oli hajonnut miljooniksi sirpaleiksi ja olin satuttanut tassuni niihin. Ja olin jopa joutunut leikkaajalle. Lopulta kaikki sirpaleet olivat päätyneet hänen muiden roskiensa joukkoon.
“Minulla voisi olla idea”, ehdotin ja sain kaikkien kolmen kasvot kääntymään minun puoleeni.
“Kerro toki?” Tähdenlento nyökkäsi samalla, kun Revontuli puhdisti Harjusta roskista.
“Minun kaksijalkani pihalla on sellainen pieni pesä. Siis minikokoinen kaksijalkalan pesä! Kaksijalkani ei käy siellä melkein koskaan, mutta siellä on pehmikkeitä missä on varmasti lämmin nukkua. Haluaisitteko te yöpyä siellä? Voitte te kyllä siis lähteä muuallekin”, ehdotin kolmikolle ystävällisesti hymyillen ja vilkaisin taivaalle. Taivas oli hämärtynyt jo aikoja sitten, pian olisi jo kylmä ja pitäisi palata takaisin kotiin. En kuitenkaan halunnut jättää uusia tuttavuuksiani pulaan. Minun oli niin vaikea ymmärtää miten kissat pystyivät yöpymään ulkona. Olin aiemmin yöpynyt Eloklaanissa ja vaikka siellä oli ollut paljon hauskoja kissoja, oli minun vaikea käsittää heidän tapaansa elää. En kuitenkaan halunnut tuomita ketään, en ollut sellainen kissa.

//Tähtönen?

Harjus onnistui loikkaamaan pöntön päälle ja laskeutumaan alas satuttamatta itseään. Kurotin kaulaani ja katsoin, mitä kaikkea kaksijalkojen pöntöstä olikaan löytynyt. Sieltä vieri ulos läjä jotain roinaa ja pussukoita. Olin nähnyt kaksijalkojen laittavan niitä astioihin ennenkin, joten en ollut niin yllättynyt, että niitä oli siellä. En kuitenkaan nähnyt Puhin mainitsemaa lelua. Toki en tiennyt, miltä lelu näytti, mutta epäilin sen olevan mikään niistä asioista, joita vieri ulos kaadetusta pöntöstä.
Puh totesi surkeana siitä, miten hänen lelunsa ei ollutkaan siellä, mutta tarjosi myös meille ruokaa ja yösijaa. Vilkaisin hieman Revontuleen. Kaksijalat eivät minua niinkään pelottaneet, mutta veljeni oli sen asian suhteen hieman varovaisempi. Toki, jos kaksijaloilla oli jo kissoja, tuskin ne mitään pahaa meille halusivat, eikö vain?
“Kiitos tarjouksesta. Voimme jäädä ehkä yhdeksi yöksi, koska ilta alkaa jo lähestyä kovasti, mutta emme sen kauempaa teitä halua vaivata. Voimme lähteä heti aamuvarhain”, naukaisin. Revontuli katsoi minuun hieman epävarmana.
“Tai voimme myös jo nyt lähteä etsimään itsellemme paikkaa kylmäksi ajaksi. Emme halua olla vaivaksi”, kolli naukaisi. Olin sanomassa, jotain, mutta veljeni keskeytti minut omalla uudella puheenvuorollaan:
“Harjus nyt irti siitä pussukasta! Et tiedä mitä myrkkyä sen sisällä saattaa olla!” hän sätti nuorta mustaa kollia, joka käänsi suureksi kasvaneet silmänsä häneen. Kolli oli tonkinut kaksijalkojen jätteitä kiinnostuneena ja nyt hänen kuonollaankin oli roskaa.

//Puh?

Vilkaisin nuorta, Harjukseksi esittäytynyttä kissaa hymyillen. Pieni kolli vaikutti todella reippaalta ja seikkailumieliseltä kissalta. Ja ennen kaikkea ystävälliseltä ja avuliaalta. Ja kaikki mainitut piirteet olivat minusta todella hyviä! Yritin auttaa uusia tulokkaita kaatamaan pöntön, mutta turhaa. Se ei tuntunut liikkuvan mihinkään ja keinot alkoivat olla vähissä, kunnes Harjus ehdotti loikkaavansa sen päälle. En ollut varma kuinka vaarallista se olisi. Ainakin sen verran vaarallista, että Nasu ei olisi ikipäivänä suostunut kiipeämään sinne.
“Enpä oikein tiedä, se vaikuttaa ehkä hieman terävältä”, Revontuli empi ja vilkaisi minua. Kurottauduin haistelemaan pönttöä ja mietin. Kaksijalat eivät kyllä olleet koskaan satuttanut karvattomia tassujaan, mutta he vaikuttivat loukkaantuvan aika harvoin.
“Mutta minä lupaan olla varovainen!” Harjus intti vastaan.
“Olen kyllä nähnyt kulkukissojen ja erakoiden kiipeävän niiden päälle, ehkä se on turvallista?” pohdin ääneen ja hymyilin hieman. Minä en halunnut, että nuori-Harjus loukkaisi itseään. Revontuli ja Tähdenlento saattaisivat vaikka suuttua minulle! Vaikka he vaikuttivatkin todella mukavilta, minä en tiennyt millaisia he olivat suuttuessaan. Mutta voisivatko noin mukavat kissat olla ilkeitä?
“Hyvä on, mutta olet sitten varovainen”, Tähdenlento lopulta myöntyi ja mustaturkkinen kolli loikkasi innostuneena rämisevän pöntön päälle. Hetkessä se kaatui Harjuksen voimasta ja kaikki kaksijalkojen keräämät kirjavat pussukat levisivät maahan. Osa niistä tuoksui ruoalta, osa taas todella pahalta. Leluhiirtäni ei kuitenkaan näkynyt missään.
“Vau, se oli siistiä! Uudestaan”, Harjus hihkaisi iloisesti, mutta Tähdenlento pudisteli päätään. Vanhemman kollin ilme oli kuitenkin jopa hivenen huvittunut, ei toinen ainakaan pahoillaan ollut, vaikka Harjus vaikuttikin todella innokkaalta pikkukaverilta.
“Voi ei, ei se hiiri olekaan täällä”, totesin surkeana. En kuitenkaan halunnut vieraiden ajattelevan, että olisin todella epäkohtelias.
“Kiitos kuitenkin avusta, arvostan sitä todella paljon! Maistuisiko teille ruoka tai kaipaatteko te yösijaa? Täällä alkaa olla aika kylmäkin”, nau’uin ystävällisesti ja katsoin jokaista kolmea kissaa vuoron perään. En halunnut olla liian tungetteleva, mutta kaksijalkalassa ei vieraillut kovinkaan usein vieraita kissoja. Sen takia olin niin innokas!

//Tähdenlento? :)

Kotikisut eivät vaikuttaneet olevan yllätysvierailusta moksiskaan. Se oli hyvä asia. En halunnut heti kaksijalkalaan astuttuamme joutua johonkin kahnaukseen.
Nyökkäsin hitaasti, kun Puhiksi esiintynyt kotikisu pyysi apua hankkimaan hänen lelunsa takaisin. Se oli kuulemma pudonnut erääseen suureen kaksijalkojen pönttöön ja hän ei saanut sitä enää sieltä ulos. Auttaminen sattui monesti olemaan erityisalaani, mutta en ollut täysin varma, kuinka tehokkaasti saisimme jotain niin suurta kaadettua. Ei kai se auttanut kuin kokeilla.
Asetuin pöntön viereen tutkailemaan sitä katseellani. Se oli huomattavasti suurempi kuin kukaan meistä kissoista, mutta kyllä sen varmaan yhteisvoimin saisi kaadettua. Sinne pudonnut lelu taisi todella merkitä Puhille paljon, jos hän oli niin päättäväisesti halunnut saada sen takaisin.
“Revontuli, tuleppa tähän. Katsotaan kuinka paljon saamme tätä kaadettua kaksin”, huikkasin veljelleni lapani yli ja asetin tassuni astiaa vasten. Veljeni ilmestyi pian vierelleni ja lähtölaskennan saattelemana yritimme kallistaa pöntön kumoon. Se kallistui kyllä melko hyvin, mutta ei kaatunut kumoon asti.
“Minäkin voin auttaa!” Harjus hihkaisi ja rynnisti mukaan joukkoon. Vilkaisin nuorta kollia lämmöllä.
“Kunhan et jää alle”, kehräsin hänelle. Kolli vilkaisi häntä virnuillen.
“En jää!” hän sanoi itsevarmasti.
Yritimme kallistaa pönttöä uudelleen, mutta tulos oli sama. Katsoin Puhia, joka katseli toimintaamme toiveikkaana.
“Voisitko auttaa hieman? Saatamme saada tämän kumoon, jos kaikki ovat avussa”, pyysin punanaamioiselta kollilta. Hän siirtyi itsekin avuksi ja yritti auttaa astian kallistamisessa parhaansa mukaan.
“Voisin loikata astian päälle ja yrittää kallistaa sitä seisomalla sen reunalla”, Harjus ehdotti muille kissoille.
“Onko se turvallista?” kysyin epäileväisenä. En antaisi tämän pienen kollin satuttaa itseään.

//Puh?

Oli ikävää, että Järkäleloikka ei tuntunut voivan laskea suojauksiaan Maxin läsnäollessa. Tiesin kyllä Maxin voivan olla vähän… liikaa. Mutta minä tiesin, että myös kumppanissani oli varsin samanlainen maskuliinisen machoileva puoli, jonka maatilaelämä oli kaiketi vain kuluttanut pois. Meidän nykyiseen arkeemme moinen kukkoilu ei oikein sopinut, sillä työt oli hoidettava, tuli mikä tuli.
“Voithan sinä palata takaisin maatilalle auttamaan Ullaa ja Seppoa”, minä supatin Järkäleloikan korvaan ja silitin hännälläni hänen lapaansa. “Tuskin meillä tässä enää kauaa menee. Haluan nähdä, osaako Max jotain muita ‘temppuja’.” Katsoin kumppaniini vetoavasti.
Järkäleloikka tuijotti takaisin lievästi ärtyneen oloisena, ja olin varma, että kollin vastaus olisi ollut toinen, ellei meitä olisi keskeytetty:
“Siellähän te salskeat kollit olette!” Ulla tepsutti paikalle silmät loistaen ja kiilasi suoraan minun ja Järkäleloikan väliin. “Ehtisikö joku teistä muskelimasoista minun avukseni erääseen hommaan? Palkintona olisi tuoretta lehmänmaitoa!” Kilpikonnakuvioinen naaras vilkuili meitä kaikkia kolmea veikeästi.
Minä katsahdin Järkäleloikkaan. “Järkäleloikka tulisi varmasti mielellään”, minä sanoin hänen puolestaan, ja huomasin kumppanini katseen terävöityvän. “Minulla ja Maxilla on yksi juttu kesken, mutta tulemme heti sen jälkeen avuksi.”
“Voi että miten mukavaa!” Ulla lirkutti ja alkoi sitten tuuppia Järkäleloikkaa poispäin meistä. “Tulehan niin ruvetaan hommiin, Järkäleloikkaseni!”
Väläytin puolisolleni anteeksipyytävän katseen, ennen kuin tämä katosi Ullan kanssa. Minusta tuntui hieman pahalta, että olin mennyt sillä tavalla tyrkyttämään kollia hommiin ilman että tämä oli saanut sanoa siihen itse mitään, mutta uskoin Järkäleloikan olevan paljon mieluummin Ullan seurassa.
Tunsin jonkun hipaisevan kylkeäni; Maxin myskinen haju leijaili nenääni kollin siirtyessä lähemmäksi minua. “Aika hankala tapaus tuo sinun kollisi”, hän naksutteli kieltään ja katsoi minuun sitten leikkisästi. “Ettet vain olisi halunnut päästä eroon hänestä, jotta voisit olla kanssani kaksin.”
“No itse asiassa kyllä”, minä räpyttelin silmiäni hiukan huvittuneena. “Haluaisin, että näytät minulle muitakin liikkeitä. Minusta olisi mahtavaa osata tehdä edes joku niistä.”
Maxin kurkussa hyrisi kehräys. “Totta kai”, kolli astahti eteeni, ja matkallaan hän hieroi itseään minua vasten. Se sai minut hieman sävähtämään. Onneksi Järkäleloikka ei ollut ollut näkemässä tuota. “Aloitetaan siis.” Max vinkkasi minulle silmää, ja oppitunti alkoi.
Seurasin silmä kovana erilaisia liikeyhdistelmiä, joita ruskeankirjava kolli minulle esitteli. Osa niistä vaikutti lähestulkoon itsekeksityiltä, mutta keskityin ainoastaan niihin, joista uskoin olevan oikeasti hyötyä tosipaikan tullen. Kun tuli minun vuoroni testata kyseisiä liikkeitä, tunsin Maxin katseen polttavana turkillani. Kolli kierteli ympärilläni seuraten suoritustani tarkkaan - vähän liiankin tarkkaan.
Kun lopulta koin saaneeni tarpeeksi harjoittelusta, laskeuduin takaisin kaikille neljälle käpälälleni viimeisen liikkeen jälkeen. “Kiitos oppitunnista”, kiitin Maxia vähän hengästyneenä, “mutta nyt meidän on varmaankin mentävä auttamaan Ullaa ja Järkäleloikkaa.”
Tehdessäni eleen lähteäkseni Max astui kuitenkin eteeni. Kollin naama oli niin lähellä omaani, että tunsin hänen hengityksensä kuonollani. Se sai epämukavat väreet kulkemaan niskakarvojani pitkin.
“Niin, tai sitten voisimme jäädä tänne hengaamaan.” Maxin pää kallistui vähän, kun hän katseli minua hyvin kiinteästi. Nielaisin ja yritin kiertää kollin, mutta Max piti huolen, että pysyi varmasti tielläni. “Tiedäthän sinä, Tyrskyseni, että sinä et tarvitse näitä oppitunteja tekosyyksi viettää aikaa kanssani? Kyllä minäkin pidän sinua sangen puoleensavetävänä kissana.” Kollin häntä laskeutui selälleni, ja minä jännityin korvannipukoista hännänpäähän asti.
“N-nyt olet ymmärtänyt aivan väärin”, takeltelin hämilläni ja yritin vetäytyä kauemmaksi suuremmasta kollista. “Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta. Ei tosiaankaan. Olen varsin onnellinen Järkäleloikan kanssa, eikä minulla ole sen suuntaisia ajatuksiakaan sinusta.”
“Ai eikö muka?” Max katseli minua muka harmistuneena, mutta hänen silmissään oli outo pilke. Hän kiusoitteli minua - tämä oli hänestä hauskaa.
“No ei!” kivahdin ja puskin kollin ohi kaikki karvat pystyssä. “Joten voit pitää käpäläsi irti minusta ja keskittyä ihan olennaiseen! Minua tarvitaan nyt muualla.” Sen jälkeen ampaisin Ullan ja Järkäleloikan perään sellaisella vauhdilla, että olin kompuroida heti alkuunsa. Sydämeni tykytti edelleen rinnassani, enkä tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa äskeisen jälkeen. Max oli ihan harhainen, kun kuvitteli minun haluavan hänen kanssaan mitään muuta kuin tuutorointia.

//Järksy?

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ /)

Silmät hehkuivat hämärässä kuin kekäleet. Niiden katse tuntui polttavalta. Katselinko jotakin ylimaallista? Aave vieressäni värisi, ja kuulin hänen kurkustaan kumpuavan matalaa, varautunutta murinaa.
“Keitä te olette?” Puhujan ääni kuulosti ihan tavalliselta. Hahmo tuli lähemmäksi, ja pian erotin selvästi kissan piirteet. Se oli pehmeärakenteinen kolli, ei mitenkään tavattoman vaarallisen näköinen.
“Minä olen Valo”, esittäydyin ensimmäisenä ja sipaisin sitten hännälläni toverini kylkeä. “Tämä tässä on Aave.”
“Onpa aavemaiset nimet”, kissa naurahti vähän, äänessään hermostunut värinä. “Minä olen Jamppa.” Silloin kolli astui paremmin esiin, ja näimme hänet koko komeudessaan. Valkoinen turkki mustilla laikuilla; keltaiset silmät, jotka tutkailivat meitä uteliaasti.
Tunsin Aaveen hätkähtävän vieressäni. Kun vilkaisin ystävääni, tämä tapitti Jamppaa suuret, aavemaiset silmät apposen auki. Kallistin aavistuksen päätäni. Saiko Aave parhaillaan näkyä jumalilta?
“Oi, teidän on liityttävä seuraamme”, Aave sanoi hetkisen kuluttua ja nyökytteli kiivaasti päätään melkein kuin itsekseen. “Me vaadimme!”
“Ai”, Jamppa räpäytti silmiään yllättyneenä. “No, minä olinkin juuri aikeissa lähteä saalistamaan, ja useammasta käpäläparista olisi apua.”
“Me autamme mielellämme.” Vilkaisin ensin Aaveeseen ja sen jälkeen Jamppaan, joka vaikutti olevan aidosti hyvillään. Jamppa vaikutti minusta mukavalta kissalta.
“Hieno homma! Tämän kaksijalkojen pesän lähistöllä kuhisee paljon peltohiiriä. Joukolla saamme taatusti napattua ison saaliin!” Jamppa tepasteli meidän luoksemme. Hän pysähtyi eteemme, katsoi minua parin silmänräpäyksen ajan silmiin ja pujahti pesän seinässä olevasta raosta - siitä, josta olimme juuri tulleet - pihalle.
“Ulosko?” Aave näytti havahtuvan transsin kaltaisesta tilastaan, johon oli Jampan kohdattuaan vaipunut. “Siellä sataa. Me kastumme.”
“Sade puhdistaa.” Kosketin kollin korvaa lempeästi kuonollani. “Lisäksi täydellä vatsalla on mukavampi olla sateensuojassa.”
Jäämättä odottamaan toveriani seurasin Jamppaa ulos sateeseen.

“Tämä on kelpo saalis.” Jamppa lipoi suupieliään nuuhkiessaan pientä riistakekoa, jonka olimme koonneet yhdeksästä saamastamme peltohiirestä. “Ensi yönä nukutaankin hyvin!” Mustavalkoinen kolli oli aikeissa ottaa kasasta ensimmäisenä, mutta vilkaisikin sitten meihin hieman epäröivästi.
“Ota pois vain”, minä hymyilin erakolle. “Tuossa riittää kyllä syömistä meille kaikille.”
En ollut tajunnutkaan, miten nälkäinen olin, ennen kuin tunsin yhä lämpimän lihapalan valuvan kurkustani alas. Verenhaju kiihotti nälkääni, ja yhdeksän hiiren kasa hupeni hujauksessa. Lopulta me kaikki köllöttelimme mukavasti rakennuksen suojissa, samalla kun sade ropisi rauhoittavasti kattoon yläpuolellamme.
“En ole tainnut koskaan ennen saada näin paljon saalista”, Jamppa tokaisi turkkinsa pesun lomasta. Hänen tyytyväinen kehräyksensä sai viikseni väpättämään.
“Pyhä Valo tuo mukanaan runsaat metsästysmaat”, Aave sanoi hiljaa vierestäni. Tumma kolli näytti vaipuneen taas omiin tiloihinsa, ja Jamppa katsoi vuoroin minua ja vuoroin Aavetta kuin selitystä odottaen.
Minä kohautin lapojani hieman vaivaantuneena ja hymyilin edelleen Jampalle. En edes tiennyt, miten olisin selittänyt uudelle tuttavallemme suuren tehtävämme. Aave oli ainoa kissa, jonka kanssa olin ollut tekemisissä tultuani taas tajuihin muistinmenetykseni jälkeen. Aaveella ja minulla oli hyvin erityinen suhde - hän oli minun uskollinen palvelijani ja minä taivaasta tipahtanut jumalolento, joka oli matkalla puhdistumiseen. Mahtaisiko Jampan kaltainen kuolevainen ymmärtää edes moista asiaa? Pelkäsin, että kertomalla koko totuuden, hänen pieni mielensä saattaisi mennä rikki.
“On ollut aika pitkä päivä”, Jamppa haukotteli kohta ja otti mukavamman asennon. “Ajattelin ruveta nukkumaan. Hyvää yötä!” Sen jälkeen kolli käänsi meille selkänsä, ja kohta me jäimme Aaveen kanssa kuuntelemaan hänen vaimeaa kuorsaamistaan.
Tuhti ateria oli saanut minutkin uneliaaksi. Olin jo aikeissa ottaa mallia Jampan esimerkistä ja käydä itsekin levolle, kun yhtäkkiä Aave ryömi lähemmäksi minua. Katsahdin toveriini kulmiani kohottaen.
“Jampan on tultava mukaamme aamulla”, kollikissa kuiskutti minulle kiihkeästi. Hän oli niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä pihisevän kuumana viiksilleni.
“Saitko jonkun näyn?” kysyin kiinnostuneena.
Aaveen katse lipui jonnekin kaukaisuuteen. “Hän on auttava meitä pyhyyden puhdistamisessa.”
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Aave sillä tarkoitti. Sen täytyi kuitenkin olla tärkeää, kun hän halusi Jampan niin kovasti mukaamme. Minua se ei haitannut vaan tutustuisin mielelläni Jamppaan paremmin. Ehkä meistä voisi tulla ystävät, aivan kuten minä ja Aavekin olimme. Tavallaan.

“Haluatte minut mukaanne?” Jamppa toljotti meitä hämmentyneenä. “Älkää käsittäkö väärin, minusta te vaikutatte aivan huipputyypeiltä ja kanssanne on ollut tosi kivaa! Mutta miksi? Minähän olen vain Jamppa.”
“Meillä on tärkeä tehtävä, jossa uskomme sinun voivan olla meille avuksi”, selitin niin vakuuttavasti kuin osasin. Aave ei ollut antanut minulle kummoista selitystä sille, miksi Jampan oli ehdottomasti tultava mukaamme, joten minun oli hieman improvisoitava. “Varallesi on luvassa suuri kohtalo.”
Jamppa räpytteli silmiään, selvästi yrittäen sisäistää kaikkea sitä, mitä olimme hänelle juuri kertoneet. Sitten kolli kohautti lapojaan ja tokaisi vain: “Kuulostaa hyvältä.”
Aave päästi oudon kujerruksen, mistä saattoi tulkita erakon olevan mielissään Jampan päätöksestä. “Lähtekäämme. Aikaa on vain uusikuuhun asti.” Minä ja Jamppa jäimme seisomaan kaksijalkojen vanhan pesän eteen, kun Aave jo singahti matkaan kuin jonkin elämää suuremman voiman riivaamana. Ehkä juuri niin tapahtuikin.
Kävelimme Jampan kanssa rinnakkain. Juttelimme niistä näistä, enimmäkseen Jampasta ja hänen entisestä elämästään kotikisuna. Kollin sanojen mukaan hän oli menettänyt kaksijalkansa ja asunut siitä asti hylätyssä kaksijalkojen pesässä yksinään. Jampan tarina oli minusta kamalan koskettava. Jamppa oli joutunut käymään läpi paljon ikäviä asioita elämässään, muuta siitä kaikesta huolimatta hän oli Jamppa - hyväntuulinen ja hauska kissa. Sille täytyi olla syynsä, miksi juuri me olimme löytäneet Jampan. Kenties jumalat olivat johdattaneet käpäliämme tarkoituksesta hänen luokseen, koska tiesivät, että me voisimme auttaa Jamppaa jotenkin. Nyt Jampan ei tarvinnut olla enää yksin.
“Entä sinä? Mistä sinä olet kotoisin?” Jampan kysymys sai minut hieman säpsähtämään, vaikka se olikin ollut odotettavissa. En tiennyt, miten olisin muotoillut asian hänelle. Itse asiassa minäkään en ollut sataprosenttisen varma omasta synnyinsijastani. Syntyivätkö jumalat taivaassa vai nousivatko he sinne jossain vaiheessa elämänsä kaarta? Mistä jumalat syntyivät? Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia.
“Vähän sieltä täältä”, vastasin epämääräisesti. “Elän mieluummin tässä hetkessä kuin vatvon menneisyyttäni.”
Jamppa nyökytteli päätään hitaasti. “Filosofista.”
Minä hymyilin hänelle, ja matka jatkui iloisen rupattelun merkeissä.

Tuuli puhalsi kylmästi naamalleni. Oli aamu ja vielä hämärää, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin Aave oli meidät johdattanut eilisiltana yön pimeydessä. Jamppa oli ollut mukanamme jo muutaman päivän ajan, ja minusta hän sopi joukkoomme oikein somasti. Hän oli mukava kissa ja tarjosi aina apuaan milloin missäkin asiassa.
“Tiedätkö edes, mihin olet meitä viemässä?” Kysymykseni oli osoitettu Aaveelle, joka seisoi vähän matkan päässä kukkulan laella ja katseli vaalenevaa taivaanrantaa. Kolli oli johdattanut meitä päättömästi ympäriinsä viime päivät hirveässä kiireessä, mutta minusta tuntui että emme olleet edistyneet lainkaan. “Luotan sinuun niin kuin aurinko luottaa kuun nousevan taivaalle yöksi, mutta meidän matkamme on ollut varsin… poukkoileva. Oletko varma, että ehdimme perille sinne, minne meidän on ehdittävä, ennen uusikuuta?”

//Aave?

”Ei. Ei oikeastaan”, Muru maukaisi loukkaantuneena siitä, että vanhempi kolli oli taas vienyt kaiken huomion itseensä, ennen kuin oli näyttänyt tajuavan Kallen tilanteen vakavuuden. Neponen ei ollut edes kysynyt Kallelta kuulumisia!
”Kalle on satuttanut itsensä pahasti, ja minä melkein jäin hirviön alle”, Muru jatkoi ja huomasi tärisevänsä. Hän painautui Kallen lämpöistä turkkia vasten ja kyyristyi paikalleen. Mutta hän ei tärissyt kylmästä. Hän tärisi järkytyksestä.
Neponen tarkasteli heitä kumpaakin, ja Murun yllätykseksi vanhemman kollin kullanvihreistä silmistä paistoi huolta.
”Olen pahoillani”, Neponen sanoi ja kuulosti täysin vilpittömältä. Muru ei ollut koskaan nähnyt Neposta tuollaisena.
”Tulkaa, minä saatan teidät kotiin. Varmistan, ettei teille satu mitään”, suuri kolli maukui ja heilautti tuuheaa häntäänsä merkiksi seurata.
”Voi kiitos, Neponen!” Kalle maukaisi.
Muru ei tiennyt, mitä pahempaa heille voisi muka vielä sattua. Tästä huolimatta kotikisunaaras oli kiitollinen, että Neponen kulkisi heidän kanssaan.
”Teidän ei pitäisi liikkua näin kauas pihastanne ilman minua”, Neponen totesi kävellessään Kallen vierellä Murun edellä. ”Ette tunne kaikkia vaaroja kuten minä.”
”Mutta Neponen, entä jos sinä olisitkin ollut pulassa?!” Kalle naukui rahealla äänellään.
”Ei ole tarvetta kantaa minusta huolta, Kalle. En minä koskaan joudu sellaiseen pulaan, ettenkö selviäisi”, Neponen lausui itsevarmana.
”Ai…”, Kalle sanoi, ”no tuo on kyllä totta. Sinähän olet selvinnyt vaikka mistä!”
Muru huomasi Kallen taas tuijottavan Neposta niin haltioissaan, että kolli meinasi kompastua tielle pudonneeseen käpyyn.
”Tämä sai olla sitten viimeinen kerta, kun lähdette etsimään minua”, Neponen sanoi jämäkästi. Kalle painoi päänsä.
”Hyvä on sitten… Anteeksi, Neponen”, naamiokuvioinen kotikisu sanoi surullisena.
”Ja tämä sai olla viimeinen kerta, kun lähden omalta kotipihalta”, Muru tokaisi. Ja hän tarkoitti sitä.
Kalle katsoi häntä.
”Mutta Muru, mehän löysimme Neposen! Ensi kerralla osaamme-”, Kalle aloitti.
”Olimme kuolla, ymmärrätkö?!” Muru sihahti.

//Kalle?

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

"Varastit toisen kissan jalan? Neponen, mitä sinä olet mennyt tekemään?!" Kalle huudahti järkyttyneenä.
Neponen veti syvään henkeä.
"Ei, kun toisen kissan kaksijalan." Neponen ei keksinyt, miten Kallen kuulemassa lauseessa olisi ollut edes järkeä.
"Aa... Aivan. Huh, minä jo pelästyin", Kalle maukaisi. "Miten sinä sen teit?" tämä kysyi sitten silmät loistaen.
"No, se on pitkä tarina", Neponen tokaisi, "mutta yksinkertaisesti, se kaksijalka vain tykästyi minuun niin paljon, että sain sen omistukseeni. No, tiedäthän minut. Ei se niin vaikeaa ollut."
Suuri pöyhkeä kolli sukaisi kaulurikarvojaan kertaalleen. Ennen kuin Kalle ehti esittää lisäkysymyksiä, Neponen jatkoi:
"Minulla on kyllä niin paljon kerrottavaa sinulle Kalle, että en tosiaan tiedä mistä aloittaa. En ole nähnyt sinua tai Murua pitkään aikaan!"
Naamiokuvioinen kolli näytti säpsähtävän, kun Neponen mainitsi Murun. Kalle kääntyi ja tepsutti Murun luokse. Kilpikonnavalkoinen tuuheaturkkinen naaras näytti Neposen mielestä yhtä nätiltä kuin viimeksikin, kun he olivat nähneet. Erona oli vain, että Muru käveli häntä matalana ja tämän turkki näytti kieltämättä harvinaisen räjähtäneeltä, kun naaras asteli Kallen kanssa Neposen luokse.
Muru tervehti Neposta hieman vaisusti, ja kolli tervehti Murua hymyillen.
"Olen pahoillani, etten ole päässyt käymään teidän luonanne niin pitkään aikaan, kaverit", Neponen naukaisi.
"Mutta olen ihan kunnossa. Vaikka yhteen aikaan en kyllä ollut, ja jouduin käymään leikkaajan luona. Niin, ja sitten silloin viime lehtikadon aikaan en enää tullut käymään, koska minulla oli kiireitä naapurin koirien kouluttamisessa", Neponen sepusti improvisoiden kaiken päästään. Todellisuudessa hän oli enimmäkseen vain ollut aivan hirmuisen laiska.
Neponen tunsi kuinka Muru katseli häneen epäuskoisena. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vain Kallea.
"Kuulostaa rankalta... Mutta onneksi tulit takaisin", Kalle sanoi. "Et tiedäkään, montako kertaa olemme lähteneet etsimään sinua!"
Neposen korvat värähtivät yllätyksestä. Oliko Kalle yrittänyt löytää häntä useampaan otteeseen? Neposelle tuli hyvä mieli, sillä hän oli pelännyt, ettei olisikaan enää tervetullut, eikä ollut siksi uskaltanut lähteä Kallen ja Murun luokse, ennen kuin hänen huomiontarpeensa todella oli taas kasvanut huippuunsa. Kalle oli sanonut, että he olivat juuri nytkin olleet etsimässä Neposta. Se tuntui todella hyvältä. Suurelle kollille tuli taas tärkeä olo, ja hän saattoi ottaa rauhallisemmin esittämisensä suhteen.
Siinä samassa Neponen tajusi, että Kalle ja Muru olivat suhteellisen kaukana kotipihaltaan. Kumpikin näytti sotkuiselta kuin kujakissa, Kallen myös haistessa virtsalle, minkä lisäksi kaksikko näytti järkyttyneeltä ja Kallen päälaelle oli kuivunut verta.
"Oletteko te kunnossa?" Neponen kysyi kulmiaan kurtistaen. Hän toivoi, etteivät Kalle ja Muru olisi törmänneet mihinkään oikeaan uhkaan, koska silloin huomio kiinnittyisi heidän sankarillisuuteensa eikä Neposeen... Tästä huolimatta kolli oli aivan tosissaan huolestunut ystävistään. Neponen tiesi, etteivät nämä kaksi pärjänneet hyvin ulkomaailmassa. Heidän ei tosiaan pitäisi liikkua näillä main ilman Neposta, ja tämä näky oli todiste siitä.

//Muru ja Kalle

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ

Puh seisoi harmaata, rämisevää pönttöä vasten kahdella käpälällään. Siitä lähti kova ja koliseva ääni, mutta Puh ei siitäkään huolimatta saanut kaadettua sitä. Puh ei ollut aivan varma miksi ihmiset käyttivät näitä. Puh oli nähnyt hänen omankin ihmisensä heittävän hyviä ja tärkeitä juttuja näihin. Kuten nyt. Nimittäin tänä aamuna kollia oli kohdannut suuri tragedia. Hän oli leikkinyt tavalliseen tapaansa suosikki leluhiirellään, joka oli sininen ja vinkuva. Leikin tiimellyksessä Puh oli kuitenkin vahingossa irroittanut leluhiirensä hännän, joka oli johtanut siihen, että hänen ihmisensä oli ottanut hiiren, laittanut sen pussiin ja vienyt pussin Puhin edessä olevaan pönttöön. Tilanne oli kollista todella huolestuttava. Mitä jos hän ei saisikaan lempileluaan takaisin? Mitä jos sen kohtalo oli joutua ikuisiksi ajoiksi harmaan pöntön uumeniin?
“Nasu, miten me saamme Herra Vingun täältä? Se kuulostaa ihan mahdottomalta ja pelkään, että olemme menettäneet hänet”, Puh naukui huolestuneena ja hänen suupielensä olivat kääntyneet alas. Herra Vinku oli ollut kollikissan matkassa pennusta asti eikä Puh halunnut menettää sitä. Nasu tiesi kuinka tärkeä pieni leluhiiri hänelle oli ja Puh oli myös varma, että nimenomaan Nasu keksisi jonkun idean miten hän voisi saada lelunsa takaisin käpäliinsä. Mutta kolli pudisteli päätään huolestuneena ja surullisena. Nasulla oli aina se sama ilme, kun kolli ei tiennyt mitä tehdä. Nasu oli siitä huolimatta Puhista maailman neuvokkain pieni kolli.
“Vo-voi Puh, kun minä en tiedä! Minä olen niin pieni ja tuo astia on niin suuri… Mitä he edes laittavat sinne? Pu-Puh minusta se on epäilyttävää ja pelottavaa. Oletko varma, että meidän kannattaa ottaa asiasta selvää?” Nasu piipitti epäluuloisena ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Pun kyllä ymmärsi ystäväänsä, olihan Nasu häntä niin paljon pienempi. Silloin kaikki asiat näyttivät niin paljon suuremmilta! Puhistakin monet asiat olivat suuria, vaikka hän olikin Nasua suurempi kissa.
“Mu-mutta Puh, mehän voimme kysyä apua joltain? Jo-joltain mukavalta ja kiltiltä, ei keneltäkään pelottavalta kujakollilta…” Nasu ehdotti pienen mietintätuokionsa jälkeen. Puhin ilme kirkastui. Nasun ehdotushan kuulosti mainiolta! Jos he löytäisivät jonkun, hän voisi auttaa. Puh alkoi miettimään kaikkia mahdollisia kissoja. Tihku olisi hänen ykkösehdokkaansa, mutta kolli oli menehtynyt jo kuita sitten.. Tihkun menetys oli Puhille edelleen arkapaikka. Nasun jälkeen Tihku oli ollut hänen paras ystävänsä ja todella tärkeä. Puh kaipasi Tihkua joka ikinen päivä. Sen jälkeen Puhin mieleen tulivat Kalle ja Muru. He olivat mukavia, vaikka hänelle olikin tullut riitaa ruoasta.. Mutta se vain kertoi siitä, että he molemmat piti ruoasta ja mikä yhdistäisikään paremmin! Puh oli jo avaamassa suutaan ehdottaakseen, että he menisivät etsimään Kallen ja Murun, kunnes vieras haju ja ääni keskeytti heidät. Kun Puh katsoi sivulleen, hän ehti juuri ja juuri nähdä aidalla keikkuvat kissat. Pienempi heistä kuitenkin vetäisi suuremman maahan ja molemmat tipahtivat kuuraiselle nurmikolle. Puh huomasi sivusilmällään miten Nasu oli taas vetäytynyt kuoreensa ja asettunut hieman harmaan aarrepöntön taakse. Nasu pelkäsi monia asioita ja vieraat, suuret kissat olivat yksi niistä.
“Ette te häiritse meitä, on aina hauska saada uusia ystäviä. Keitä te olette? Minä olen Puh ja tuo tuolla on Nasu. Hän on mukava, mutta hän saattaa vähän jännittää tuntemattomia kissoja. Mutta ei ole mitään hätää”, Puh esittäytyi iloisesti hymyillen ja tarjosi tassuaan.
“Minä olen Tähdenlento. Tuo tuossa on Revontuli ja tuo pieni vesseli on Harjus. Asutteko te täällä vai oletteko tekin vain käymässä?” Tähdenlennoksi esittäytynyt kissa naukui ystävällisesti ja katseli uusia tuttavuuksiaan uteliaana. Tähdenlennon puheenvuoron aikana Puhilla välähti. Nuo vanhemmat kissat näyttivät todella vahvoilta ja Puhista he eivät myöskään vaikuttaneet ilkeiltä. Ehkä he tiesivät miten tälläisiä pönttöjä kaadettiin! Puh ei nähnyt kummankaan kissan kaulassa kaulapantaa, joten hän oletti kissojen olevan kulkureita tai sen kaltaisia. Kolli oli tavannut muutamia sellaisia aiemminkin.
“Me asumme täällä, olemme asuneet täällä melkein aina! Mutta nyt kun te olette tässä, te ehkä voisitte auttaa meitä? Minun suosikki leluni tippui tuohon ja emme saa tätä kaadettua”, Puh selitti surullisen tilanteensa kulkijoille.

//Tähdenlento? :3

Seikkailu oli saanut niin monta traagista käännettä, että kotiinpaluu alkoi houkutella Kalleakin. Hän kuitenkin oli niin pahoillaan, kun kaksikko ei ollut nähnyt vilaustakaan Neposesta... Ja juuri sillä hetkellä kolli huomasi ruskeaturkkisen, ylvään kollikissan seisovan Murun takana! Silmät suurina Kalle tapitti Neposta, maailman urheinta kissaa koko maailmassa. He olivat onnistuneet, he olivat löytäneet Neposen! Tai oikeastaan Neponen oli löytänyt heidät, Kalle ei ollut aivan varma..
"Ei ole totta! Sinä löysit meidät!" Kalle hihkaisi ja turkki märkänä kirmasi Murun ohi kohti vanhempaa ystäväänsä. Jostain syystä Neposen kasvoille nousi kuitenkin ilme, joka sai Kallen pysähtymään. Neponen nyrpisti nenäänsä ja katsoi Kallea kuin tämä olisi ollut saastainen. Se tuntui Kallesta hieman pahalta, mutta hän arveli vanhemman kotikisun vain säikähtäneen hänen kasvoissaan olevaa ruhjetta.
"Ai, katsot varmaan tätä minun naamaani. Voitko uskoa, että puu juoksi minuun pahki", Kalle naukui silmät pyöreinä. Neponen siristeli silmiään ja istahti alas muutaman kissanmitan päähän Kallesta.
"Vai niin", kolli naukaisi mietteliäänä ja silmäili arvioiden Kallea, "olet tainnut kaatua lammikkoon."
Kalle silmäili nyt itsekin omaa turkkiaan, joka oli vasemmasta kyljestä värjääntynyt kellertäväksi. Häpeä yritti tehdä tietään nuorukaisen mieleen, mutta Kalle työnsi sen pois ja kääntyi Neposen puoleen. Hän ei tajunnut sitä, että oli tyystin unohtanut Murun läsnäolon...
"Missä sinä olet ollut? Minä luulin, että sinulle on sattunut jotain ja lähdimme etsimään sinua!" Kalle naukui ja tallusteli levottomana paikoillaan edestaas. Neponen näytti yhtäkkiä varautuneelta, kolli vilkuili ympärilleen kuin varmistaen, ettei kukaan kuulisi heitä. Sitten hän kumartui lähemmäs Kallea ja kuiskasi tämän korvaan:
"Jouduin lähteä selvittelemään muutamien kaksijalkojen asioita kauas, kauas täältä. Nyt minulla on palvelijoita vähän joka kolkassa, mutta älä vain kerro kenellekään: varastin toisen kissan kaksijalan."

//Muru tai Neponen?