Matkamme ei ollut edes vielä alkanut ja nyt jo kaikki tuntui väärältä. Minun ei kuulunut johtaa tätä vaellusta, enhän minä voinut tietää, minne Pyhän Valon oli tarkoitus seuraavaksi mennä! Yritin kysellä häneltä vaivihkaa reiteistämme, mutta hän tyytyi aina vain mutisemaan jotain velttoa! Poikkelehdin edes takaisin ja häntäni ei lakannut vispaamasta.
“!?!?!?!” mumisin itsekseni lihasteni nykiessä. Sitten iskit tassut maahan ja pysähdyin äkkiä, kuin tulenlieskat nuolisivat edessäni värisevää jäistä aluskasvillisuutta. Käännyin ympäri Valoon ja tapitin häntä tuikeasti.
“Oi suuri Valo, meillä on tärkeä tehtävä meneillään. Voisitko kertoa mitä pyhä vaistosi sanoo? En millään voi löytää perille yksin”, luimistin korviani, vaikka hätkähdinkin oitis takaisin mahdollisimman kunnioittavaan asentoon. Pelkäsin, että Valoon oli jäänyt jotain, joka nyt hangoitteli vastaan. Hänen sydämessään saattoi olla vielä pieni musta kolkka, josta irvikieliset rietastelijat puhuivat hänen suullaan ja estivät profetiaa toteutumasta. Kohotin katseeni taivaalle ja mutisin lyhyen rukouksen harmaaseen korkeuteen hyväksi onneksi.
“Tarvitsetkö hengellistä apua? Tämä on tärkeää.” Häntäni nytkähteli kouristuskohtauksisen käärmeen lailla. '


//Valo?

Valon pyyntö sai oloni vaikeaksi. Kaikki ei vaikuttanut olevan oikein, oliko rituaali mennyt pieleen. Pyhän kissa oli vetelä ja hänen tassunsa eivät oikein osanneet muuta kuin epäröidä. Olinko pilannut kaiken? Olinko tehnyt jotain väärin? Ehkä minun olisi salaa alettava etsimään uutta uhria rituaalin täydelliseen toistamiseen, sillä vaikutti kovasti siltä, kuin joku Valoon kuulumaton oli asettautunut hänen sydämeensä.
Mutta nyt meidän oli lähdettävä pikimmiten, ennen kuin tuo mätärupi purskahtaisi ja jäisimme purkauksen alle. Siihen meillä ei ollut varaa. Siksi suostuin Valon pyyntöön, vaikka jokin sisälläni hanasi vastaan.
“Oletko aivan varma?” oloni oli tyhjä ja omituinen. Ei tämän näin kuulunut mennä. Pyhän Valon piti olla tähti jota seuraamme.
Valo nyökkäsi passiivisesti. Vedin henkeä ja pudistin päätäni. Selvä.
“Tehdään niin. Sopiiko jos lähdemme tänne?” varmistin ja osoitin päinvastaiseen suuntaan, josta olimme vähän aika sitten tulleet. Valo nosti sameita silmiään puolitiedostaen kaiken ympärillään ja nyökkäsi olkien kohtauksen saattelemana.
“Kuulostaa hyvältä”, hän vain totesi ja jäi odottamaan johtavaa liikettäni. Epämääräinen värinä vaivasi rintakehääni. Kaikki ei ollut nyt hyvin.

//Valo?

Järkytykseni paistoi varmastikin kasvoiltani, kun kuulin Aaveen vastauksen. Katsoin vuoroin räjähtänyttä kollia ja kiven päälle hyytynyttä Jamppaa. Toistin saman useampaan otteeseen. En muistanut joutuneeni koskaan hautaamaan ketään - toisaalta en muistanut aiemmasta elämästäni mitään muutakaan -, mutta siitä huolimatta mieleni huusi Aaveen olevan väärässä. Maan yläpuolella Jampan ruumis oli kuin tarjottimella kaikille haaskaeläimille; hitaasti mädäntyvä liha odotti niitä mässäilemään itsellään. Minulle tuli huono olo.
“Voisitko mitenkään johdattaa meitä vähän matkaa?” Kohotin varovasti katseeni Aaveeseen, joka näytti hätkähtävän pyyntöäni. Hän oli juuri pyytänyt minua näyttämään meille tien, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, etten kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan pakottamatta.
“Vie aikaa tointua tästä jumalaisesta sokaistumisesta”, minä keksin sanoa, kun Aave aukoi suutaan päättämättömän oloisena. Se oli vale. Tai ehkä ei kokonaan. En minä oikeasti tiennyt. Juuri nyt oloni oli niin kaikin puolin etova, että se olisi yhtä hyvin voinut olla ylemmän voiman aiheuttamaa vellontaa sisuksissani.
Minulla oli ikävä Jamppaa. Niin kamalan kova ikävä.

//Aave?

Jähmeä ruumis lojui koukistuneena rituaalikiven päällä ja sitä verhoava veri alkoi näyttää niin kuivalta, että pian se varmaan hilseili pois kiven sileästä pinnasta. Jampan ruumis pullotti nyt pahoja henkiä, jotka olin lukinnut sinne odotellessani Valon toipumista. Kiristynyt iho venyi kun henget riehuivat lihallisessa ansassaan ja näin mielessäni, kuinka Jampan retkottava ruumis lepattaisi kun paha purkautuisi sieltä väkisin ulos.
Valo kysyi hautaisimmeko ruumiin ja se aiheutti minussa välittömän kakomisreaktion. Olin samaan aikaan pöyristynyt ja yllättynyt Valon ehdotuksesta.
“Emme todellakaan! Jätämme sen siihen ja pyrimme mahdollisimman kauas pois. Se on nyt pahan koti. Kiitos Jampalle hänen nöyrästä uhrauksestaan!” sanoin hieman järkyttyneenä. Pudistin turkkiani kylmien väreiden karistamiseksi, hyrr! En koskisi tuohen epätyhjään kissan kuoreen edes pitkällä tikulla saati sitten omin tassuin. Jos minä kuvailin itseäni järkyttyneeksi, Valo vasta järkyttyneeltä näyttikin.
“Meidän on nyt lähdettävä. Johdattakoon sinun pyhä vaistosi meidät seuraavalle etapillemme. Seuraan sinua Valo, vaikka maailman rymisevälle reunalla ja pulahdan sen syviin syövereihin”, totesin nopeasti vaihtaen aihetta. Nyt ei olisi aikaa tuhlattavaksi moiselle rötiskölle!

//Valo?

En saanut irrotettua katsettani edessäni pokkuroivasta Aaveesta. Hän oli pahoitellut tapahtunutta, mutta jostakin syystä minusta tuntui, että hän ei pahoitellut Jampan kuolemaa ollenkaan. Oli selvää, että Jampan oli kuulunut kuolla rituaalin yhteydessä. Mutta se ei ollut ollut tarpeeksi selvää minulle, eikä varmasti Jampalle itselleen. Tavallaan tieto siitä vaimensi omatuntoni kolkutusta. Jos olisin tiennyt Jampan olevan uhri jumalille, en olisi voinut katsoa häntä silmiin samalla tavalla.
“Minä tiesin, että Jamppa oli puhdas”, onnistuin lopulta ynähtämään, ja samassa ryhtini lysähti kuin näkymätön lasti selässäni olisi saanut selkäni notkahtamaan. Ehkä se lasti oli painava totuus, joka minun oli hyväksyttävä. “Tiesin, että hän oli tärkeä rituaalille. En vain osannut arvata, miten julmalla tapaa hän oli tärkeä.”
Jampan verta oli yhä turkkini valkoisissa kohdissa. Se oli haalentunut lilluttuani kylmässä lammen vedessä, värjäten karvani helakan punaisiksi tupoiksi. Jamppa kulkisi mukanani tavalla tai toisella.
Korvani nousivat pystyyn. Niin, Jamppa olisi mukanani. Tämä rituaali oli saattanut vaatia hänen maallisen kehonsa, mutta se, mikä teki Jampasta todella Jampan, oli nyt sulautunut osaksi ylimaallista olemustani. Jamppa oli sentään puhdistanut minut. Asian tajuaminen tuntui siltä kuin valtava kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni.
“Mitä me teemme Jampan ruumiille?” Katsahdin yhä kiven päälle jäähtynyttä kissan hahmoa, joka ei ollut liikkunut sitten keskiyön. Verenhajuun oli sekoittunut Aaveen tuomien yrttien voimakas aromi. “Hautaammeko sen?”

//Aave?

Valon ilme oli synkistynyt yhtäkkiä ja hän notkui edessäni kuin hänen suuri huojuva vartalonsa ulottuisi taivaankannelle saakka. Esi-isien kirjailema kissa loi ylleni varjon, mutta koska kyseessä oli pyhä Valo, sekin oli valoa. Kylvin hänen puhtoisessa hehkussaan, hänen turkkinsa häikäisi silmiäni ja minun oli pakko siristää niitä, sillä ne eivät jaksaneet kohdata moista helotusta.
Valon kysymykset napsauttivat minut ulos transsista. Mitä Valo oikein tarkoitti? Aivan kuin hän ei olisi tietänyt mitä tulee tapahtumaan. Hänhän oli kissoista suurin.
Veren ja taivaan valon suudelma, sekoitus pyhää ja maallista. Kyllähän hän tiesi. Hän tiesi kaiken.
“Miksi?” sain puserrettua ulos huolimatta lähellään olevasta tukahduttavasta ylimaallisuudesta. Ehkä tämä oli testi.
“Kyllä sinä tiedät. Jamppa oli tarpeeksi hyvä puhdistamaan sinut. Täysin puhdas klaanikissoista ja omatunnostaan. Minähän kerroin Valo, että Jamppa olisi rituaalin kriittinen osa. Kyllä sinä tiesit. Rituaali on ehkä sekoittanut pääsi ja saanut unohtamaan”, takeltelin peläten, että Valo avaisi maan ja viskaisi minut sen syvyyksiin iankaikkisesti.
“Olen pahoillani, jos olet pettynyt minuun. Lupaan parantaa tapani, herrani”, kumarruin ja painoin kuononi maahan, “antakaa minulle anteeksi. Olin huolimaton”

//Valo?

“Tietä kuninkaalle!” Kookas, tuuheaturkkinen kolli ratsasti uskollisen ratsunsa, Martta-koiran, selässä olohuoneeseen. Vanha koira haukahti, pysähtyi ja alkoi ravistella itseään. Seesami luisui sileää, mustaa karvaa pitkin lattialle hätääntyneen parkaisun kera.
“On siinä meillä vasta kuningas”, Pistaasi haukotteli kiipeilypuun päältä. Naaraan silmät tuikkivat ilkikurisesti, kun tämä katseli veljensä kömpivän nolona ylös.
Seesami vilkaisi Martta-koiraan hieman myrtyneenä. “Martta!” hän sihahti. Musta koira katsoi häntä kieli pitkällä lerpattaen. “Tuo ei ollut kovin sivistynyttä käytöstä aateliselta ratsulta.”
Martta tuijotti takaisin. Seesami huokaisi. Ei hän voinut olla Martalle vihainen. Ei ainakaan silloin, kun se katsoi häntä noilla suurilla, tummilla silmillään. Kirottu pentukatse!
“Ihan sama”, hän puuskahti ja puhkesi sitten kehräämään, kun koira tuli lähemmäksi ja lipaisi hänen naamaansa isolla kielellään. Hänen päänsä oli tarpeeksi pieni, että se olisi mahtunut Martan suuhun kokonaan. Martta ei onneksi ollut mikään kissojen syöjä.
“Joo joo, minä olen typerä karvapallo”, Seesami naurahti ja huokaisi. Hän kulki Martan leuan ali kiehnäten sen jalkoja vasten, ennen kuin livahti sohvalle ja heittäytyi selälleen.
“Kotiväki palaa kohta.” Pistaasi oli noussut istumaan tarkkailupaikallaan. Sisko nosti tassuaan ja alkoi pestä sitä pitkin, harkituin kielenvedoin. “Millainenhan tarjoilu meillä on tänään luvassa? Toivottavasti jotain oikein mehevää ja lihaisaa. Ehkä kevyellä marjahöysteellä…”
Seesamin vatsa alkoi kurista pelkästä ruoan ajattelemisesta. Hän ähkäisi ja kääntyi mulkoilemaan pentuetoveriaan syyttävästi. “En ole syönyt ikuisuuksiin, joten älä viitsi kiusata! Minä varmaan kohta näännyn.”
Pistaasi pyöritteli silmiään. “Ellen vallan erehdy, sinä söit viimeksi kun kaksijalat lähtivät asioilleen pesän ulkopuolelle. Siitä ei ole edes puolta päivää”, sisar töksäytti.
“Siis käytännössä ikuisuus!” Vaaleaturkkinen kolli ei todellisuudessa ollut koskaan kärsinyt minkään sortin puutetta. Heidän kotiväkensä piti kyllä huolen siitä, että he olivat kylläisiä ja tyytyväisiä vuorokauden ympäri. Sisarusten elämä oli siis käytännössä yhtä juhlaa sen suhteen.
Oven suunnalta kuului kolinaa. Matolle käpertynyt Martta päästi kumean haukahduksen ja kömpi seisomaan. Sen vinhasti heiluvasta hännästä pystyi kuitenkin päättelemään, että sekin tiesi kaksijalkojen palanneen kotiin. Seesami riensi heti Martan perässä eteiseen, kun taas Pistaasi jäi odottamaan olohuoneeseen, että kaksijalat tulisivat ensin hänen luokseen.
Seesami tervehti turkkejaan riisuvia kaksijalkoja äänekkäästi mouruten. Uroskaksijalka rapsutteli parhaillaan iloisesti vikisevää Marttaa, kun naaraskaksijalka siirsi painavan näköisiä kasseja pois eteisestä. Seesami kiirehti puskemaan sen jalkoja, ja kaksijalka kujersi jotakin oudolla äänellään ja silitti hänen päätään. Hän hypähti ylöspäin ja puski päätään kaksijalan karvatonta käpälää vasten mielissään kehräten.
Tuttuun tapaan kumpikin kaksijalka kävi tervehtimässä myös Pistaasia olohuoneessa tämän tasanteella. Siitä oli vuodenaikojen kuluessa muodostunut jo eräänlainen tapa, jota kukaan ei vaikuttanut kyseenalaistavan. Seesami itse mieluummin meni kotiväkeä ovelle vastaan - silloin hän oli Martan kanssa ensimmäisenä saamassa rapsutuksia ja kaksijalkojen turkkien sisään kätkettyjä herkkupaloja.
Myöhemmin illalla, sen jälkeen kun Seesami ja Pistaasi olivat nautiskelleet herkkuaterian, sisarukset ja Martta pääsivät takapihalle. Kaksijalat nakkelivat Martalle värikästä kiekkoa, jonka perässä se juoksi luppakorvat lerpattaen ja kieli pitkällä. Seesami keskittyi tekemään tuoreeseen lumeen jälkiä Pistaasin katsellessa terassilta hänen touhujaan. Naaraan silmät olivat painuneet viiruiksi purevassa tuulessa, joka puhalsi lumihiutaleita hänen kirjavalle turkilleen.
“Katso, Pistaasi, tämä olet sinä”, Seesami seisahtui paikoilleen ja väänsi naamansa mutruun siskonsa ilmettä jäljitellen. Pistaasin hännänpää alkoi vääntyillä.
“No eikä ole!”
“No onhan!”
“Aijaa, sitten sinä olet tämä.” Pistaasi katsoi silmillään kieroon ja näytti kieltään. Se loukkasi Seesamia. Ei hän katsonut kieroon. Hän katsoi hyvin suoraan.
“Nyt tulee lumipesu!” Hurjan taisteluhuudon kajauttaen vaalea karvapallo syöksähti kauhistuneen naaraan kimppuun ja veti tämän mukanaan hankeen.
Kissat painivat yhtenä tuuheiden häntien ja kaulurien pyörteenä lumessa, kunnes olivat molemmat aivan räjähtäneen näköisiä. Pentuetoverit irtaantuivat toisistaan hengästyneinä ja ottivat etäisyyttä. Seesami vilkaisi Pistaasia. Pistaasi vilkaisi Seesamia. Molemmat hymyilivät.

“Mennäänkö huomenna metsään?” Seesami ehdotti siskolleen, kun he olivat palanneet pesään. He loikoilivat kaksijalkojen sylissä sohvalla. Pistaasi oli ummistanut silmänsä ja näytti nauttivan, kun kaksijalka rapsutti hänen korvansa takaa.
“Ihan miten vain”, sisko mutisi silmiään avaamatta ja kierähti parempaan asentoon kaksijalan sylissä.
Seesamikin kehräsi saamastaan huomiosta, mutta hänen katseensa vaelsi hänen ajatuksensa mukana ikkunaan, josta pesän lämpimät, keltaiset valot heijastuivat. Läpinäkyvän seinän toisella puolella odotti kuitenkin hämärä luonto, jonka kutsuun Seesamia oli viime aikoina houkuttanut vastata. Hän tiesi metsän toisella puolella olevan iso kaksijalkala, josta ohi kulkevat kulkukissat ja kotikisut olivat kuiskineet ikäviä asioita. Kukaan tassullaan sinne astunut kissa ei ollut palannut enää takaisin.
Sen olisi pitänyt kai pelottaa, mutta Seesamia se veti puoleensa. Mikä mahtava seikkailu siitä tulisikaan! Hän kävisi Pistaasin kanssa pistäytymässä tuossa pahamaineisessa kaksijalkalassa, ja sen jälkeen kaikki kulmakunnan naaraat lankeaisivat hänen edessään.
“Seesami, olet niin rohkea ja peloton!” ihailijat huokailisivat lumoutuneina, ja Seesami saisi röyhistää sankarillisesti rintaansa. Sen jälkeen tietysti juhlittaisiin kuin huomista ei olisikaan.
Seesami vaipui uneen itsekseen hymyillen, kuullen yhä korvissaan mielikuvituskissojen hurraahuudot.

Ryömin pois puun juurien luomasta kolosta, jossa olin yöpynyt. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta jotain muuta kummallista oli tapahtunut. Maa oli täyttynyt valkoisesta hötöstä. Katselin ympärilleni ja näin toisen kissan tuijottavan minua vastapäiseltä kiveltä.
“Huomenta”, se naukui ja loikkasi alas. Karvani nousivat pystyyn ja sihisin. Sen olisi parasta pysyä kauempana. Ruskea turkkinen kissa pysähtyi ja katsoi minua edelleen.
“Olen nähnyt sinua kaupungissa jonkin verran. Minun nimeni Eetu”, kissa naukaisi ja istuutui hyvän välimatkan päähän. Annoin karvojeni tasoittua, mutta en antaisi kollin tulla yhtään lähemmäs.
“Mikä on nimesi?” Eetu kysyi.
“Merete”, vastasin turkki väreillen kylmässä.
“Merete. Kiintoisa nimi. Mutta Merete minä en suosittele, että lähdet metsään nyt. Ensilumi on laskeutunut ja se tietää kylmää ilmaa. Tule mukaani niin voin auttaa sinua”, kolli sanoi ja koitti hymyillä hiukan. Minua epäilytti. Halusin muutenkin olla mieluummin yksin.
“Ei kiitos”, sanoin ja peräännyin pari askelta, “Voitko jättää minut rauhaan?”
“Selvä, mutta älä syytä minua kun näännyt nälkään”, Eetu sanoi ja loikki pois. Omituinen kissa kerrassaan. Huokaisin helpotuksesta ja rentoutin lihakseni. Metsässä minun täytyisi olla kokoajan hereillä ja tarkastella ympäristöäni. Ei se eronnut kaksijalkalasta juurikaan, mutta täällä seuranani saattoi olla vaikka ja mitä. Loikin pois nukkumapaikkani läheltä syvemmälle metsään. Pian en enää nähnyt merkkiäkään kaksijalkalasta. Tassutin valkoisessa hötössä, jota Eetu oli kutsunut lumeksi. Se oli kylmää ja kostutti tassuni. En uskonut Eetun olevan oikeassa. Ajoittain satoi paljon eikä lumi voinut erota vesisateesta juurikaan. Olin opetellut saalistamaan hiiriä kaksijalkalassa, joten luotin taitoihini tarpeeksi. Löytäisin itselleni kyllä ruokaa metsässäkin.

Juoksin pitkin katua lämmin hengitys takapuolessani. Olin vahingossa saanut perääni suuren koiran. Olin peloissani. Todella peloissani. Koiran leuat louskuivat häntäni lähellä ja kiristin tahtiani. Jalkani rummuttivat rytmikkäästi, kun kauhu ajoi minua karkuun valtavalta pedolta. Käännyin toiselle kadulle tassut maassa sukien. Onnekseni näin edessäni seinässä reiän, johon takanani oleva peto ei todellakaan mahtuisi. Kiihdytin juoksuani ja luikin piiloon ympyrän muotoiseen reikään. Käännyin ympäri ja kauhistuin nähdessäni kuinka lähelle koiran leuat ylettivät. Se löi niitä yhteen vimmatusti koitten päästä lähemmäksi. Painauduin mahdollisimman pitkälle putkeen. Mahdollisimman loitolle koirasta. Selkäni osui kiviin takanani, joten jouduin pysähtymään. Vedin häntäni kylkeni suojaksi ja odotin. Koira sylki päälleni limaista lämmintä kuolaa, kun koitti päästä saaliinsa luokse. Sydämeni ääni täytti korvani ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi suonissani edelleen. Haukoin henkeä hetken kunnes sain hengitykseni tasattua. Koira putken ulkopuolella oli lopettanut nenänsä kolooni tunkemisen ja vinkui lohduttomasti. Sain vain toivoa, että se lähtisi pian ja pääsisin ulos tästä pienestä kolostani ennen kuin ahtaanpaikankammo iskisi todenteolla. Jostain kivien takaa puhalsi hyytävän kylmää ilmaa. Se sai minut värähtelemään ja turkkini pystyyn. Minun olisi päästävä pian pois täältä, ajattelin. Painauduin koloni pohjalle ja kävin pienelle kerälle. Hengittelin ja koitin kuluttaa aikaa miettien seuraavaa liikettäni, mikä osottautui kuitenkin mahdottomaksi, koska en tiennyt ympäristöstäni juuri mitään. Vihdoin en enää kuullut koiran vikinää ja uskalsin ryömiä hiukan eteenpäin. Koiraa ei näkynyt missään. Odotin silti vielä pienen hetken ennen kuin poistuin turvapaikastani. Koiraa ei näkynyt mailla tai halmeilla, mutta pidin silti kiirettä paetessani paikalla. Loikkasin yhdelle aidalle, joka kiersi yhtä rakennusta ja tepsutin sitä pitkin toiselle puolelle. Loikkasin alas ja kävelin metsän puolelle. Se tarjosi erilaista suojaa kuin kaksijalkalan kuhina. Ehkä metsä pitäisi minusta huolen tästä eteenpäin.

Ajasta oli tullut minulle merkityksetöntä. Tältäkö tuntui olla jumala, itse pyhyyden koskettama? Se tuntui itse asiassa aika kamalalta, oksettavalta - etovalta. Jamppa oli tehnyt suuren uhrauksen vuokseni, mutta siitä huolimatta en saanut kyynelkanaviani uskomaan, ettei niiden tarvinnut enää vuotaa. Maallinen kehoni käyttäytyi kuin se olisi halunnut surra, ja se sai myös mieleni uskomaan tuohon hairahdukseen.
Aave oli käynyt luonani jo useamman kerran. Aistin hänen kärsivällisyytensä alkavan olla kortilla, mutta ennen kaikkea hänen hämmennyksestään oli tullut jo niin sakeaa, että sen saattoi maistaa ilmassa. Häntä hämmensi aivan yhtä paljon kuin minuakin.
Jamppa, miksi sinä kuolit?
Miksi sinä olet enää pelkkä kuori?
Miksi Aave ei kertonut minulle, mitä aikoi tehdä sinulle?
Kysymys pälkähti päähäni nyt ensi kertaa. Nostin hitaasti vetisen, särkevän katseeni Jampan auki mollottavista silmistä Aaveeseen, joka oli kerännyt vähän matkan päässä itselleen kasan voimakkaalle tuoksuvia yrttejä. Aave oli niin keskittynyt puuhaansa, että ei huomannut minun kohottautuneen istumaan. Tunsin synkän ilmeen lankeavan kasvoilleni kuin varjo lähestyessäni pienempää kollia.
“Miksi Jamppa?” Ääneni oli käheä puhumattomuudesta, jota oli kestänyt jo viime yöstä asti. Osaltaan siihen vaikutti ulina, jota olin pitänyt heti aamun valjetessa ja hiljaisuusvalan rikkoutuessa. “Miksi sinä valitsit juuri Jampan? Tiesikö Jamppa, että olit valinnut hänet juuri tätä tarkoitusta varten?”

//Aave??

//Sisältää mahdollisesti järkyttävää ihmisen kuoleman kuvausta D: sekä kissan kaltoinkohtelua

Istuin omalla pesälläni raapimapuuni huipulla. Kaksijalka taisi etsiä minua, koska se katseli pehmeän lepopaikan alta ja muualta, missä yleensä vietin aikaa. Sitten se kekkasi minut raapimapuun päältä. Se kutsui minua naksuttaen suutaan. Loikin alas pitkin puuta ja tiputtauduin sitten kaksijalan jalkoihin. Se naurahti oudosti ja heilutti leluani edessäni. Koitin loikata lelun kiinni tassut eteeni venyen. Sain sen kiinni ja vedin alas. Kaksijalka nappasi sen taas ja leikki kanssani. Se veti lelua pitkin lattiaa ja sain jahdata sitä. Pian olin jo aivan väsynyt. Kehräsin innoissani ja loikkasin taas nappaamaan leluani kaksijalkani käpälistä. Raapaisin vahingossa kynnelläni sen käpälää. Sain kuitenkin lelun suuhuni. Kaksijalka rääkäisi ja yhtäkkiä potkaisi minua. Lennähdin vastapäiseen seinään kiljaisten. Kaksijalka tömisteli minua kohti, mutta koitin paeta paikalta. Keuhkoni olivat tyhjentyneet hapesta ja siksi juokseminen ei oikein onnistunut. Rintaani särki. Kaksijalka pääsi luokseni ja nappasi kaulapannastani kiinni ja heitti minut taas. Tällä kertaa osuin yhden suuren tason nurkkaan lapa edellä. Vinkaisin kivusta. Keuhkoni olivat palautuneet ja juoksin karkuun.
***
Olin vienyt lempileluni takaisin turvapaikkaani pehmeän lepopaikan alle. Olin kuullut kaksijalan kutsuvan sitä sohvaksi, joten oletin sen olevan sen nimi. Pieni pehmeä hiirilelu tarttui kiinni kynteeni eikä lähtenyt vaikka kuinka koitin ravistella sitä pois. Nojauduin seinää kohti ja yritin päästä lelusta kauemmas. Vihdoin ja viimein se irtosi. Katselin lelua ja löin sitä sitten käpälälläni. Se liukui sohvan pois sohvan alta avoimelle lattialle. Ryömin sen perään ja ojensin käpälääni saadakseni sen poistumatta sohvan alta, mutta en ihan yltänyt. Tulin kokonaan pois sohvan alta ja nappasin lelun suuhuni. Tepsutin sen kanssa suurien tasojen luo, joidenka luona kaksijalkani puuhaili jotain. Loikkasin tason päälle ja tiputin leluni jalkojeni juureen. Kaksijalkani vilkaisi minua ja jatkoi tekemistään. Hän pyöritti jotain puista suuressa kiiltävässä esineessä. Vesi kupli kiiltävän kipon sisällä. Katselin sitä kiinnostuneena. Miksi kaksijalka halusi olla kepin kautta kytköksissä kuumaan kuplivaan veteen, ihmettelin. Istahdin tasolle käännellen päätäni hämmästyneenä. Kaksijalka tarttui kiiltävään isoon kuppiin ja nosti kepin sieltä. Se räiskäytti vettä minun päälleni ja nauroi. Loikkasin taaksepäin pisaroiden polttaessa turkkiani. Vesi oli tuli kuumaa! Kaksijalka nosti kiiltävän kipon käpäliinsä ja keikautti sitä minua kohti. Vinkaisin säikähtäneenä ja loikkasin alas tasolta. Osuin kaksijalan takakäpäliin, joilla se seisoi. Karkasin äkkiä ikkunalaudalle kyyhöttämään. Olisin valmis pakenemaan, jos kaksijalka yrittäisi vielä jotain. Mutta nyt jokin oli vialla, kaksijalka nimittäin oli kaatunut. Se makasi maassa veri leviten pään alle ja kiiltävä iso kuppi jaloissaan. Vesi oli räiskynyt kaikkialle sen päälle ja se levisi sen ympärille. Kaksijalan iho punotti kohdista, joihin vesi oli osunut. Karvani nousivat pystyyn. En uskaltanut lähestyä kaksijalkaa se voisi vaikka lyödä minua ja sitä paitsi vedestä kohosi höyryä. Jos osuisin veteen, voisin itsekin loukkaantua. Ehkä kaksijalka nousisi pian lattialta ja antaisi minulle ruokaa. Mahani kurisi nälkäisenä.
***
Oli kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa. Aurinko oli jo huipussaan keskipäivän merkiksi. Kaksijalkani ei ollut vieläkään noussut. Olisin muuten odottanut vielä, mutta minulla oli jo niin kova nälkä, että loikkasin alas ikkunalaudalta ja tökin kaksijalan kasvoja nenälläni. Niiden omistaja ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Hänen kasvonsa olivat täysin kylmät ja harmaat. Kuolon haju kantautui nenääni. Järkytys kulki aaltoina ylitseni. Kaksijalkani ei nousisi enää koskaan. Nyt minun täytyisi keksiä reitti ulos kodista, koska kaksijalka ei enää antaisi minulle ruokaa tai tekisi muutakaan hyväkseni. Katsoin käpälää, jossa oli pieni haava eilisen vahinkoiskuni jäljiltä. Kaksijalka oli heitellyt minua ympäriinsä. Hän oli ollut minulle ilkeä. Nyt hän oli saanut kohtalonsa mukaisen lopun. Katselin ympärilleni. Tassutin nukkumatilaan ja loikkasin kaksijalan pedille epäröiden hetken. Kaksijalka heitti minut aina, jos menin sen päälle, mutta nyt kaksijalka oli kuollut. Hän ei enää tekisi minulle mitään. Huomasin pedin yllä olevan ikkunan olevan auki. Pohdin pääsisinkö sen kautta ulos. Koitin hypätä sitä kohti, mutta en ihan yltänyt. Kynteni viilsivät seinää. Hymähdin. Minun pitäisi keksiä joku muu keino pelastaa itseni. Hyppäsin alas pediltä ja etsin muita pakokeinoja. Mikään muu ikkuna ei ollut auki. Huokaisin pettyneenä ja tassutin sitten tasoille. Hyppäsin yhdelle ja yritin etsiä syötävää. Mahani kurisi jo kiukkuisena ja pääni oli täynnä huolta. Kuolisin, jos jäisin tänne. Sitten kuulin huutoa ja kaksijalkojen ääntä ulko-oven ulkopuolelta. Säikähdin ja juoksin turvaan sohvan alle. Kaksijalat potkaisivat oven kyljelleen maahan. Ne tulivat sisään. Kun ne löysivät kaksijalkani, ne alkoivat hyöriä sen ympärillä. Juoksin äkkiä niin huomaamattomasti kuin pystyin ulos ovesta ja karkuun. Ulkoilma iski päin pläsiä, kun pääsin ovesta ulos. Kuja, jolle tulin oli leveä ja ohitseni huristeli hirviö. Loikkasin taaksepäin juuri ajoissa. Olisin pulassa täällä. Mietin hetkin pitäisikö minun palata ja hakea apua minun kaksijalkani luokse menneiltä kaksijaloilta, mutta tulin tulokseen että pärjäisin itsekseni. Juoksin kujan yli ja varjoihin toiselle puolen.
***
Käytin iltapäivän etsien ruokaa itselleni. Löysin kaksijalkojen vanhoja ruokia suurista laatikoista, joihin piti hypätä sisään. Olin juuri nyt yhdessä sisällä ja söin löytämiäni kanan palasia. Olisin nyt omillani, joten minun piti tottua näihin hieman pahanmakuisiin ruokiin näistä laatikoista. Kurkkasin laatikosta ulos tarkistaen oliko reittini selvä. Kun tieisin sen olevan, hyppäsin ulos ja lähdin taas tutkimaan katuja ja kujia.

Aamu oli valjennut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Istuin vähän matkan päästä revenneestä Jampasta ja kuivuvasta mytystä - Valosta - jonka turkin valkoiset läiskät muistuttivat enemmänkin vaaleanpunaista, johtui se sitten auringon unihiekkaisista ensisäteistä tai lopuista turkkiin pinttyneistä pyhän veren roiskeista.
Olin käynyt nostamassa puolukkaseppeleen takaisin Jampan kokkareiselle päälaelle ja maisema edessäni oli kuin suoraan ikonista. Kun Valo nousisi, lähtisimme matkaan hänen puhdistuneen vaistonsa johdattamana. Kohti suurinta tarkoitustamme.
Kiitos esi-isät. Jamppa oli liittynyt pyhien seuraan omaan erityisasemaansa ja siunasi meitä nyt olkapäällämme. Maallinen kissa oli pyhitetty tuonpuoleisen lähettilääksi, korkeammaksi kuin tavallinen sielu voi koskaan unelmoida. Hän sai kauneimman kohtalon kaikista.
Aamu alkoi valjeta todenteolla, eikä Valo ollut vieläkään noussut. Ymmärsinhän toki, oli raskas prosessi karkottaa kaikki paha ulos itsestään. Ei siis ihme, että hänen kehonsa kouristeli ja nyki nyyhkyttäen Jampan luona.
Tassutin alttarin viereen ja pukkasin Valo varovasti kuonollani.
“Meidän on jatkettava matkaa kunhan korkeutenne suo. Käyn etsimässä muutaman kasvin, jotta saamme lukittua tämän paikan pahat henget Jampan ruumiiseen. Palaan pian.”

//Valo?

//Sisältää ilkeää käytöstä kissaa kohtaan :(

Istuin omalla makuupesälläni kaksijalkani nukkumatilan reunassa. Kaksijalkani nukkui omassa isossa pedissään. Se oli todella pehmeä ja olin aikaisemminkin hypännyt sille, joten nyt päätin taas tehdä niin. Painelin etutassuillani alustaa kaksijalan vierestä ja kiersin sitten kehää tehdäkseni itselleni hyvän makuupaikan. Juuri kun olin käynyt makuulle mukavasti kaksijalkani jalkojen juureen, se hyppäsi ylös ja alkoi huutamaan. Sen vääristynyt ääni täytti korvani ja se kaappasi minut käpäliinsä. Rimpuilin ja kynsin, mutta en osunut mihinkään. Kaksijalka heitti minut tilan läpästä ulos toiselle puolelle ja liu’uin kyljelläni pitkin lattiaa, kun se sulki läpän huutaen perääni vihaisena jotain. Uikutin peloissani ja juoksin pieneen koloon pehmeän lepopaikan alle. Häntäni kiertyi kyljelleni suojelemaan minua. Kauhusta tärisevät jäseneni rauhoittuvat hiljalleen ja karvani laskeutuivat takaisin pientä hintelää kehoani vasten. Hengitykseni tasaantui ja niin teki myös sykkeeni. Hakeuduin nurkkaan ja käperryin suojelevalle kerälle. Halusin vain levätä. Olisin halunnut nukkua kaksijalkani kanssa, mutta se aina suuttui minulle kun yritin lähestyä sitä. Koittaisin nyt nukahtaa.
***
Nousin kerältäni, mutta en ollutkaan enää pehmoisen lepopaikan alla. Katselin ympärilleni. Olin kaksijalan nukkumapesässä, mutta se ei ollut minun kaksijalkani nukkumapesä. Loikkasin äkkiä alas. En halunnut minua taas heitettävän väärän lepopaikan valinnasta. Tassutin tilan raollaan olevasta läpästä isompaan tilaan. Katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä, koska tila oli minulle täysin uusi. En ollut kotonani oman kaksijalkani luona. Kulman takaa tuli pitkä kaksijalka, joka näytti erilaiselta kuin omani. Se huomasi minut hymähti ja lähestyi käpälät levitettyinä. Köyristin selkäni, sihahdin ja nostin häntäni hädissäni pystyyn. Pelkoreaktio tuli minulta luontaisesti, sillä kaksijalkani oli minulle aina niin ilkeä. Hän ei ikinä lähestynyt minua hyvissä aikeissa. Tämä kaksijalka kuitenkin pysähtyi huomatessaan säikähdykseni ja vetäytyi hieman kauemmas. Se istui rauhallisesti maahan ja rentouduin vähän. Ehkä tämä kaksijalka oli erilainen. Se ojensi toista etukäpäläänsä minua kohti. Se ei edes katsonut minua silmiin. Rauhoituin ja annoin karvojeni sekä häntäni kääntyä takaisin normaaliin asentoon. Hännänpääni silti vääntyili ahdistuneesti. Astuin vähän lähemmäs haistellen käpälää turvallisen etäisyyden päästä. Katsoin kaksijalkaa silmiin varovasti ja se räpäytti silmiään ja siirsi sitten katseensa muualle. Se ei ollut uhkaava. Lähestyin hiukan lisää ja puskin sen käpälää. Käpälä alkoi silittää selkääni. Tyytyväinen kehräys purkautui rinnastani.
***
Räpäytin silmäni auki ja sydämeni tuntui hyppäävän ulos rinnastani. Tajusin olevani hereillä ja pehmeän lepopaikan alla. Matelin sen alta pois ja katsoin ympäristöäni. Kaksijalkani istui pitkällä puusta tehdyllä esineellä, jolla istui joka aamu syömässä ruokaansa. Loikin tilan toiselle puolen raapimapuulleni. Kiipesin sen onttoa sisusta pitkin yhdelle tasolle, jossa oli riippuva peti. Käperryin sinne makaamaan ja pidin kaksijalkaani silmällä. Hän varmaan antaisi minulle ruuan pian. Minulla olikin jo kamala nälkä. Odottelin hetken, mutta kaksijalka puuhasi omiaan eikä lähestynytkään kuppiani. Sitten päätin loikata pesältäni alas ja kipittää sen luo. Kilistelin ruokakuppia tassullani ja nau’uin nälkäisenä. Kaksijalkani siirsi katseensa minuun. Loikkasin kauemmas kupistani, kun kaksijalka lähestyi minua. Se heristi minulle käpäläänsä ja huusi jotain. Erotin sanojen joukosta vain oman nimeni - Merete. Häntä piilotettuna arasti koipien väliin karkasin piiloon takaisin pehmeän lepopaikan alle, jonne olin edellisyönä käynyt unille. Kaksijalka mekasti jotain ja luovuin toivosta ruuan suhteen.

//Sisältövaroitus: Erittäin sympaattisen kissan äärimmäisen julma kuolema. Ei suositella herkimmille lukijoille.

Jampan hahmo piirtyi tummaa taivasta vasten pehmeästi. Tähdet tuikkivat hänen ympärillään kuin kehykset, ikuistaen juuri tämän hetken muistoihini. Kollin keltaiset silmät hehkuivat valjussa valossa; hänen koko olemuksensa tuntui kiemurtelevan ääneti, vaikka hän pysyikin Aaveen ohjeita kuuliaisesti noudattaen aivan paikoillaan.
Minä hymyilin hänelle kannustavasti - ei ollut mitään syytä pelkoon. Tänä yönä jumalat kääntäisivät katseensa meihin ja antaisivat meille lahjan, jolla maailma pelastettaisiin. Kun pahuus olisi valunut tuohon lampeen viimeistä vihamielisesti sihisevää hiukkasta myöten, ei ollut enää mitään syytä huoleen. Jamppakin saisi huomata sen kohtapuoliin.
Tumma varjo lipui lähemmäksi meitä. Hymyilin Aaveelle, joka ojensi sammalmyttyä Jampalle. Ystäväni otti sen epäröiden suuhunsa, vilkaisi vuorollaan minua ja Aavetta. Hymyilin hänelle edelleen, kun Aave asetti toisen etutassunsa hänen yläpuolelleen ja lausui seuraavat sanat:
“Silmä silmästä. Sielu sielusta.”
Sitten Aaveen toinen tassu hujahti Jampan paljasta kurkkua kohti niin, että näin kynsien välähtävän kelmeässä kajossa.
Hymy kivettyi kasvoilleni tuntiessani lämpimän, tahmean, vastenmielisen nesteen ruiskuavan päälleni. Sitä meni silmiini, suuhuni, nenääni, korviini - se tuntui tunkeutuvan jokaiseen kehoni onteloon.
Kamalin koskaan kuulemani ääni leikkasi ilmaa kuin ruostunut, rikkinäinen sirppi. Se nitkutteli sitä, pitkitti kuristavaa tunnetta kurkussani.
Veren punaisen hunnun läpi katsoessani Aave näytti sulautuneen osaksi Jampan tuskasta parkuvaa ruumista, kuin heistä olisi muodostunut uusi, kammottava elämänmuoto. Jampan huuto tukahtui sitä mukaa, kun Aave tunki sammalia syvemmälle tämän kurkkuun.
Tassut kurkottelivat minua kohti. Jampan tassut. Halusin tarttua niihin. Halusin tehdä jotakin! Mutta olin liimattuna paikoilleni, kuin jokin kosminen voima olisi vallannut kehoni ja estänyt lihaksiani tottelemasta aivoiltani saamiaan hätääntyneitä käskyjä.
Verta. Niin paljon verta. Milloin se loppuisi? Näkisinkö koskaan mitään muuta? Olisiko maailmani ikuisesti verenpunainen?
Kun sielua hyytävä hiljaisuus laskeutui Jampan ja Aaveen suunnalla, äänet pääni sisällä alkoivat puolestaan voimistua. Minä tärisin, vavahtelin, horjuin. Silti pysyin paikoillani. Silti tuijotin kiven päälle lyyhistynyttä hahmoa, jonka päästä seppele oli vierinyt jalkojeni juureen.
Höpsö Jamppa. Aavehan nimenomaan oli sanonut, ettei seppeleen saanut antaa koskettaa maata. Nyt hän varmaankin saisi taas torut. Höpsö.
Kuinka pitkä aika oli ikuisuus? Minun oli täytynyt istua sen läpi jo ainakin kahdesti. Ei, kolmesti. Jumalat juttelivat minulle. Universumi kuiski korvaani. Minua itketti. Välillä suustani karkasi katkonainen nyyhkytys, jonka nielaisin aina takaisin. Oli epäsoveliasta nyyhkyttää tällaisella hetkellä, näiden kymmenien, satojen, tuhansien katseiden alla. Minua ihailtiin.
Jamppa oli nukahtanut. Häntä oli tainnut väsyttää kovasti. No, ensi kerralla hän saisi nukkua päiväunet ennen rituaalia. Minäkin voisin ottaa torkut. Ottaisinkin, jos en olisi kärvistellyt tulessa, joka korvensi jokaista säiettä olemuksessani.
Antakaa minun huutaa!
Jamppa ei enää heräisi. Hän oli elottomampi kuin se kivi, jonka päällä hänen ruumiinsa retkotti Aaveen huomassa. Katsoin häntä kyyneleideni läpi kertaakaan räpäyttämättä aina siihen pisteeseen asti, että minusta tuntui, että saattaisin kohta sokeutua.
Joku tuuppasi minua. En hievahtanutkaan. Tuups, tuups. Viikseni värähtivät. Nyt minua puskettiin eteenpäin. Jalkani tottelivat vastahakoisesti - ne olivat kuin lyijyä. Niin raskaat ja painavat, että minun täytyi jättää jälkeeni syvät uurteet.
Tunsin kylmän veden ihollani. Punainen valo poltteli silmiäni. Minua kannustettiin kahlaamaan syvemmälle; annoin jalkojeni pettää altani ja vajosin pinnan alle.
Hapen käydessä vähiin keuhkoissani pääni alkoi hiljentyä. Lilluin vedessä kuin raato. Vesi huuhtoi kaikki tunteet pois, jättäen jäljelle vain onton kaiun. Päätäni käytettiin vähän aikaa pinnalla - kipua, tuskaa, voi luoja - ja se painettiin taas alas. Sama toistui muutaman kerran, kunnes ajatukseni olivat nahistuneet.
Jamppa makasi yhä kivellään. Aave saattoi minut rantaan, ja minä lysähdin Jampan eteen voipuneena. Loittonevista askelista tiesin Aaveen poistuneen. Nyt oli vain enää me kaksi - minä ja Jamppa. Jamppa ja minä.
Vain minä.
Ryömin Jampan tahmaiseen turkkiin kiinni ja hautasin kuononi hänen karvoihinsa lohduttomana. Syvän hengenvedon myötä tuskani urut aukenivat ja aamu muuttui sakeaksi ulinastani.

//R.I.P. Jamppa </3
//Aave?

//Saattaa sisältää raakaa ja häiriintynyttä materiaalia. Lue omalla vastuulla :DDD

“Sinun on pysyttävä aloillasi aina aamunkoittoon saakka. Saat nousta, kun tunnet auringon koskettavan turkkiasi, jonka jälkeen menet peseytymään viimeisistäkin lioista uudenkuun hopeoimaan lampeen. Kuuton taivas on tehnyt vedestä uudestisyntynyttä ja täten tekee saman sinulle. Vesi värjäytyy kun syntisi valuvat pois”, supisin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. Valo kallisti päätään mietteliäänä.
“Eli siis olen vain hiljaa, pysyn hereillä ja odotan?” jumalkissa hymyili rohkaistuneena, “ kuulostaa yksinkertaiselta.” Nyökyttelin tyytyväisenä. Valon hymy sai minut heikotuksen valtaan, minun oli kumarrettava päätäni pikaisesti hänen jalkojensa juureen. Kun heitätys viimein meni ohitse, jäi vatsaani silti vielä ylpeyden tuntu. Tämä yö olisi mullistava, enkä olisi koskaan voinut unelmoida olevani osa tätä.
“Kaikista tärkeintä on, että olet hiljaa. Meidän on ohjattava kaikki pahuus kulkeutumaan kauas pois ja jos se kuulee meidät, se palaa luoksemme. Et missään tapauksessa saa edes henkäistä liian äänekkäästi”, sanoin niin tiukasti kun Valolle uskalsin.
“Ymmärretty”, Valo nyökytteli.
“Suurenmoista. Vietä loppuilta lepäämällä. Minä lähden etsimään vielä hieman sammalta.”

On erityisen pimeää. Oli täysin hiljaista, kukkulat olivat yllämme, allamme sivuillamme. Ilma oli fyysistä kuin hengittäisin paksua meressä vuosikaudet virunutta virttynyttä köyttä. Taivasta näkyi vain pieni kaistale, suuri musta kiukkuinen silmä tuntemamme kuun tilalla ja kylmä kylmä hengitys. Ilma höyrysi, kuin se olisi jäistä ja polttavaa yhtä aikaa. Kukkuloiden laella pakkanen kimalteli esi-isiemme turkeissa. Heitä oli lukuisia, tusinoittain, sadoittain, tuhansittain ja he kaikki tuijottivat meitä. Heidän silmänsä liikkuivat edes-takaisin-edes-takaisin, seuraten jokaista liikettämme kuin nälkäiset käärmeet. He hymyilivät heidän lukemattomat hampaansa, lukemattomat pimeydessä varjoiksi venyneet raajansa, kaikki ne osat meidän yllämme, heidän varjeluksensa. Katselin taivasta ja hymyilin.
Kuuton kuu nousisi pian. Jamppa seisoi hermostuneen oloisena kivellään ja Valo muutaman askelman alempana maassa. He näyttivät niin majesteettisilta. Lampi heijasti taivaan aukeamattoman silmän meihin nälkäisenä.
Pidin silmällä jokaista Jampan liikahdusta, pienen pientä värähdystä pörhistyneessä turkissa, epämääräisiä kouristuksia pullottavassa vatsassa. Sykähteleviä verisuonia. Niiden tasainen hakkaus täytti korvani. Kaikkialla oli hiljaista, mutta veri lauloi. Lämpimät norot täyttivät korvani ja putosin pinnan alle. Pelkkää kohinaa sydämen sylkevästä suusta.
Silmäni rävähtivät auki, suuri sykäys sytytti turkkini palaamaan. Uusikuu oli saavuttanut huippunsa. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan kohti kiveä. Valo katsoi minua kannustavasti, Jamppa taas hermostuneena. Hymyilin heille molemmille haltioissani. Nostin kiven juurelle jättämäni sammaltupon suuhuni ja päästyäni Jampan viereen ojensin sen hänelle. Olin neuvonut häntä pitämään sitä suussaan. Hän hymyili minulle varovaisesti ja nappasi vihreän mytyn suuhunsa. Asetin toisen etukäpäläni hänen kyyristyneen hahmonsa ylitse ja katsoin kollia silmiin. Puolukkaseppele oli kuin sädekehä hänen arastelun valtaamiensa kasvojen kruununa. Hän oli niin nöyrä. Niin haavoittuvainen. Täydellinen.
Ja niin puhdas.
“Silmä silmästä. Sielu sielusta”, ja silloin viilsin hänen kurkkunsa auki.
Hetken kaikki olivat vain hiljaa. Ilmakaan ei liikahtanut, mutta etutassuni kastui oitis litimäräksi. Veri norui tassuni vartta kuin kastike. Muutaman sekunnin ajan en voinut kääntää katsettani.
Ja sitten Jamppa alkoi rääkyä. Hänen silmänsä olivat levinneet valtaviksi hätääntyneiksi aukoiksi. Sulloin sammaltuppoa syvemmälle hänen kurkkuunsa ja pitelin hänen pyristelevää ruumistaan. Kaikki Jampassa yritti paeta, kyyneleinä ja suupielistä venyvänä sylkenä, raastavana huutona, mutta omaa kehoaan ei päässyt karkuun. Siinä oltiin loppuun asti. Mutta se mikä pääsi virtaamaan oli veri. Ja kaikki se veri roiskui hänestä kuin suuresta pullistuneesta hedelmästä, suoraan Valon päälle.
Hengitin syvään kannustaen Jamppaakin hengittämään rauhassa, mutta hän vain rimpuili. Imelä metallinen haju työntyi väkisin kielelleni.
Mielessäni oli nähnyt tämän hetken jo pitkään. Jamppa etutassut ojentuneena hartaaseen kurotukseen, kohti Valoa, punainen seppele päässään. Valon ystävälliset vihreät silmät ainoana hohtavana pisteenä verestä tummuneen turkin keskellä. Ja yö, mitä pimein kuuton yö.
Sinun ei tarvitse koskaan pelätä mitään.
Kaksi hurmepuolukkaa, maahan pudonneessa seppeleessä, toisiinsa punoutuneina. Näetkö? Ne olemme me. Tein kaiken sinua varten. Herrani. Valoni. Elämäni rakkaus.

//Valo? Laitoin vahingossa vaan osan tarinasta nii laitan uudestaan kääk!

Minä ja Jamppa olimme lähteneet taivaan tummuessa kävelylle. Pullea ystäväni oli ruvennut vääntelehtimään sen näköisenä kuin hänen sisuksistaan olisi yrittänyt kaivautua ulos jokin elämänmuoto. Olin ajatellut, että raitis ilma ja rauhallinen promenadi vähiin tihkuvan valonkajossa auttaisivat häntä rauhoittamaan levottoman mielensä yötä varten.
Toki Jampaan syyt hermoiluun olivat aiheelliset. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää, mistä tämän yön rituaalissa todellisuudessa oli kyse. Kuolevaiset pystyivät näkemään vain puolet totuudesta - suurempi altistuminen johtaisi aivojen sulamiseen. Tavallaan tietämättömyys olikin tietynlainen siunaus.
“Tiedätkös, tuo sinun kaverisi välillä tuppaa karmimaan minua”, Jamppa sanoi, kun olimme niin kaukana nykyisestä leiristämme, ettei Aave mitenkään voinut kuulla meitä enää. “Enkös minä voisi vaan jäädä pois tänä yönä? En tahdo pilata sitä teidän rituliaalianne vahingossa.”
Katsahdin Jamppaan silmät leviten. “Ethän sinä voi jäädä pois! Olet tärkeä elementti kaiken onnistumisessa!” Tai niin Aave ainakin kivenkovaan väitti. Täytyi olla jokin hyvä syy sille, miksi Jamppa oli pidettävä tyytyväisenä ja kylläisenä tätä yötä varten. Juuri nyt ystäväni ei kuitenkaan ollut kumpaakaan - hän oli hermostunut ja ähkyn partaalla.
“Sinä kuulit jo aiemmin, miten Aave tiuski minulle, kun pudotin seppeleeni”, kolli huokaili. Hän vilkaisi ympärilleen ja supisi korvaani: “Hän taitaa olla vähän kajahtanut. Höpisi jostakin kosmisesta energiasta. Mitä se edes tarkoittaa?!” Jampan silmät kuvastivat pelkoa ja epävarmuutta.
“Hän on vain vähän kireä, koska tämän rituaalin onnistuminen on hänelle hyvin tärkeää”, minä yritin selittää niin rauhallisesti kuin vain suinkin kykenin. Jampan levottomuus oli tarttuvaa sorttia. “Sen onnistuminen on hyvin tärkeää myös minulle. Tiedän, että sinun on vaikea tajuta, mistä tässä kaikessa on kyse, mutta sinun on luotettava meihin - luotettava minuun.” Tutkailin katseellani Jampan ilmettä, jonka kireys oli alkanut jo hiukan rakoilla.
Kolli pysähtyi, ravisteli itseään ja katsoi minua sen jälkeen kirkkaammin silmin. “Kyllä minä sinuun luotan, Valo. Olet hyvä tyyppi. Ja niin kai täytyy sen Aaveenkin olla, jos sinä niin väität.”
Helpotus sykähteli lävitseni. Jamppa vaikutti taas enemmän omalta hyväntuuliselta itseltään. Se sai minut iloiseksi, ja minä kehräsin kollille: “Kiitos, Jamppa. Sinäkin olet tosi hyvä tyyppi.”

Palattuamme takaisin olimme saaneet Aaveelta kipakat moitteet oltuamme poissa niin pitkään ja heti perään kuumottavan kuulustelun koskien puhtauttamme. Olimme vannoneet kollille, että seppeleemme eivät olleet hipaisseetkaan maankamaraa koko matkan aikana.
“Oi Pyhä Valo, minun on vielä valmisteltava sinut rituaalin loppua varten”, Aave maukui ja vilkaisi paheksuvasti Jampan suuntaan, melkein kuin tämä olisi hänen mielestään ollut jotenkin sottaisen näköinen. Jamppa käänsi vaivaantuneena katseensa muualle.
Seurasin Aavetta samaisen lammen rantaan, jossa olimme tehneet vähän aikaisemmin rituaaliharjoituksia Jampan kanssa. Kävin istumaan sille paikalle, jonka Aave minulle osoitti ja jäin odottamaan korvat höröllä, mitä kosmisia viisauksia hänellä oli minulle tarjota.

//Aave?

Yleensä kajastava valo sai kissat ilahtumaan. Se hehkui lämpöä, turvaa ja sitä, ettei ollut yksin. Erityisesti kaksijalkojen keinotekoisesti tuottama valo kertoi, että keskuudessasi oli joku toinen. Järkäleloikka siristeli silmiään, kun kaksijalkojen elävä valo reagoi häneen. Hän oli ravannut pesän kulmalla lukemattomia kertoja. Niin monta, että uskoi oppineensa, miten valo herätettiin henkiin. Se reagoi liikkeeseen, aivan pienimpäänkin. Jopa siihen, jos tuulenpuuska kuljetti roskia tai joku pieni saaliseläin erehtyi kulkemaan sen ohitse. Raukat, Järkäleloikka ajatteli. He olivat varmasti ihmeissään siitä, miksi koko maailma oli yhtäkkiä roihahtanut liekkeihin. Tummaturkkinen kissa kurkotteli nähdäkseen näkyikö pesässä tällä kertaa liikettä. Pesä oli edelleen hämärän peitossa ja edestäpäin tuleva valo oli kuin aamuaurinko; häikäisevä. Järkäleloikan silmät eivät meinanneet läpäistä sitä, mutta lopulta hänen katse tottui siihen. Kolli kurtisti kulmiaan erottaessaan siellä kaksi kissaa. Max oli helppo erottaa. Järkäleloikka pelkäsi pahoin, että hän ei koskaan unohtaisi tuota virnettä. Se oli kuin hunajaa, aivan liian imelää ja sai yökkäämään. Maxin vieressä villisti ja seonneen riistaeläimen lailla poukkoileva kissa oli myös helppo erottaa. Se oli kollin oma kumppani, Tyrskytiikeri. Kivi vierähti kollin sydämeltä. Pimeyden metsälle kiitos, että Tyrskytiikeri oli elossa. Järkäleloikka ei ollut kuitenkaan valmis unohtamaan saatika antaa anteeksi. Tyrskytiikerin petos oli tappanut jotain hänen sisältään. Jotain, minkä hän oli rakentanut yhdessä Tyrskytiikerin kanssa. Järkäleloikan sinitaivasta muistuttavat silmät kohtasivat Tyrskytiikerin omien kanssa ja jos katse olisi voinut tappaa, olisi kolli syyllistynyt rikkeistä vakavimpaan. Järkäleloikan silmissä ei kuitenkaan onneksi ollut mitään ylemmän tason voimia, vaan ainoat haavat mitä kolli pystyi katsellaan aiheuttamaan olivat henkisiä. Kaksijalkojen asettama läpinäkyvä seinä, jota lasiksikin saatettiin kutsua, toimi jonkinlaisena äänen vaimentajana. Kolli ei nimittäin kuullut yhtään mitään mitä Tyrskytiikeri hänelle yritti puhua. Ja ehkä parempi niin. Järkäleloikkaa ei nimittäin juuri nyt kiinnostanut. Hän oli tullut tarkastamaan, että kolli oli hengissä, mutta sovintoon tai edes ystävällismieliseen keskusteluun kolli ei ollut valmis. Nähdessään Maxin koskettavan Tyrskytiikeri hännällänsä, kääntyi Järkäleloikka ympäri. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ei ainakaan mitään kovin kaunista. Kolli laski katsettaan ja yritti olla luomasta kasvoistaan kyynelten laskupaikkaa. Hän tiesi, että Ulla tulisi utelemaan niistä eikä Järkäleloikka halunnut kertoa, että he olivat Tyrskytiikerin kanssa ehkä eronneet. Järkäleloikka yritti hengittää raikasta, sateen jälkeistä ilmaa jonka sanottiin olevan kaikista raikkainta, mutta hänen keuhkot eivät totelleet. Ne olisivat halunneet hengittää Tyrskytiikerin tuoksua. Se tuoksu ei kuitenkaan kuulunut juuri nyt Järkäleloikalle, vaan se oli ympäröinyt Maxin. Tuon petollisen kollin, joka oli pilannut heidän idyllin.

//Tyrsky? Jätin nyt jatkot Tyrskylle, vaikka Järkäleen tarina päättyikin miten päättyi.. Mutta voidaan ideoida miten jatkamme tätä XD

Laskin kudelman kumartuvan Valon päälaelle. Puolukkaiset hurme pisarat ja varpujen vehreät lehvät asettuivat kauniisti. Aurinko loisti vielä taivaalla, mutta pian se alkaisi painua mailleen ja me laskeutuisimme kohti iltaa. Rituaali ei tapahtuisi ennen kuin kuu olisi täydessä huipussaan, oli kuitenkin tiettyjä valmisteluja, joita tuli tehdä ennen.
“Tulisitteko mukaani?” pyysin. Ääneni oli vähän käheä, sillä olin ollut pitkään hiljaa. Olin koko päivän koonnut ajatuksiani ja välttänyt ulkoista kontaktia.
Valo ja Jamppa lähtivät tulemaan perässäni kohti laakeaa kiveä aivan lammen äärellä.
“Kun yö tulee ja rituaali alkaa teidän pitää seistä asemissanne. Harjoitellaan vähän, sillä kun kuu on noussut, ette saa enää puhua mitään”, kiipesin kivelle ja takajalkani ruopivat sen sileää pintaa.
“Jamppa sinä seisot tässä näin”, asetin etutassuni aivan kiven reunalle ja seisoin ylväänä laskevan auringon valossa, “Puhu kehollasi. Älä suullasi.” Hyppäsin alas kiveltä ja vatsani otti pienen kosketuksen laskeutumisen yhteydessä. Nyökkäsin Jamppaa kokeilemaan.
“Siirry vähän sinne päin. Noin. Kuinka erinomaista. Valo asetu sinä tuohon”, osoitin maata. Valo tassutti kiven viereen, paljon matalammalle toveristaan.
“Tähänkö?”
“Kyllä. Täydellistä. Muistakaa nämä.” Molemmat nyökyttelivät, mutta Jamppa teki niin vähän liian kovasti ja seppele putosi maahan. Heittäydyin kiitosyöksyyn saadakseni sen äkkiä pois maasta:
“Sinä pahanilkinen otus!!” sähisin a nappasin punoksen hellästi hampaideni väliin, “Pifä fe poiffa maafta!!” Jamppa hätkähti ja luimisti korviaan pahoitellen.
“Olen niin pahoillani Aave. Se oli vahinko.” Pitäisi varoa, ennen kuin tuonkin kissa valtaisi paha. Pian kaikki yrittäisivät estellä meitä. Pahuus oli alkanut hiipiä Jamppaan. Hänen silmänsä kiiluivat epäilyttävän keltaisina. Niiden katse oli happoa.
“Puhdistakoon pyhä teidät kriittisestä liastanne”, sanoin vieläkin hiiltyneenä ja vaivuin omiin ajatuksiini, “kosmista energiaa.”

Kuolevaisella kehollani oli tietyt tarpeet, joiden oli täytyttävä, jotta se pysyi toimintakykyisenä. Yksi niistä oli syöminen, ja juuri nyt se tarve oli pannassa seuraavan yöhön asti. Kieleni vettyi tahtomattakin, kun seurasin Jampan ruokailua vieressäni. Kolli oli ahtanut itseensä jo niin monta hiirtä ja muuta pikkujyrsijää, että olin seonnut laskuissa. Jampan vatsa alkoi paljastua pohjattomaksi kuiluksi, mikä oli hänen nykyisen tehtävänsä kannalta parempi juttu.
“Efkö sinäfin offaisi vähän?” Jamppa maukui suu täynnä ja tarjosi minulle keskeneräistä ateriaansa. Hiiri tuoksui suorastaan viettelevän herkulliselta. Ei ihme, että kuolevaiset lankesivat mässäilyn paheeseen niin helposti. Minäkin olisin voinut syödä nyt vaikka sellaisen hevosen, jollaisen olin nähnyt toissapäivänä.
“En minä voi.” Käänsin kuononi kokonaan toiseen suuntaan ikään kuin se olisi voinut petkuttaa mieleni unohtamaan kokonaan herkkupalan olemassaolon. “Minun on paastottava tämä päivä, kunnes rituaalin aika koittaa.”
Jamppa nieleskeli lihan rippeet alas kuuluvasti. “Harmi juttu. Tässä riittäisi syömistä sinullekin.” Pajusta punottu ja puolukanvarvuin koristeltu seppele hänen päässään valahti hiukan alaspäin, ja hän tuuppasi sitä tassullaan parempaan asentoon tuskastuneesti ähisten.
“Se näyttää hyvältä”, minä nau’uin viikset väpättäen.
“Tuntuu ihan höperöltä. Eivät kissat pidä seppeleitä”, ystäväni jupisi ja haukkasi taas hiirtä.
“Aave tekee minulle samanlaisen”, sanoin ja vilkaisin kauempana puuhailevan Aaveen selkää. “Sitten minullakin on höperö seppele.”
“Toivottavasti se istuu sinulle paremmin kuin minulle.” Jamppa könysi istumaan ja rapsutti takajalallaan korvantaustaansa niin, että seppele tipahti maahan. “No voihan nyt…!”
“Minä autan.” Noukin seppeleen maasta ja asettelin sen sievästi Jampan päälaelle. Puolukan punainen väri koristi somasti Jampan mustavalkoista turkkia. Aave oli tehnyt erittäin taidokasta työtä. Tästä rituaalista tulisi hyvin juhlava.
Kuulin lähestyviä käpälänaskelia ja huomasin Aaveen tassuttavan minua kohti kiikuttaen mukanaan melko samanlaista seppelettä kuin Jampalla. “Tuo taitaa olla minulle?” hymyilin.

//Aave?

“Luonto kruunaa herransa”, sanoin ja niiasin syvään Valon edessä, “punomme sinulle maallisen muistutuksen voimastasi.” Kovaääninen korahdus repesi tärykalvoillani:
“Mikä se oli?!?” Pyörin villisti ympäriinsä etsien äänen lähdettä, oliko todellisuutemme revennyt? Valon häntä laskeutui selälleni ja lämmin turvallisuuden tunne laskostui päälleni kuin minut olisi kääritty valtavaan halaukseen.
“Se on Jamppa. Ruokailu sai hänet väsyneeksi, hän nukkuu. Kaikki hyvin.”
Mulkoilin kyljellään loikoilevan kissan edessä olevia ruuantähteitä. Jamppa oli retkahtanut maahan kuin kuollut kaniini, ei huolta mistään sillä henki oli jo poistunut pyhyyden kehtoon. Ja niinhän se olikin. Jamppa oli enää vain maallinen kuori, jonka sielu oli korotettu tuonpuoleiseen.
“Minun pitäisi mennä etsimään hänelle lisää ruokaa. Hänet on pidettävä tyytyväisenä ja täytenä”, selitin. Oma vatsani murahti äänekkäästi kuin sille olisi kehittynyt pienen pieni kuriseva suu, jolla käskeä minun syödä. Se oli kuitenkin pahan juoni, se yritti houkutella minut epäonnistumaan. Jotta kaikki onnistuisi, tulisi meidän vatsojemme olla tyhjät maan antimista. Onneksi minut oli siunattu niin vahvalla hengen voimalla, että kehoni hylki jo automaattisesti tuoresaalista, eikä mikään - ei edes väkisin kitaani ahdettu - pysyisi sisälläni kovin kauaa.
“Jamppa ei jaksa syödä enempää. Jos annetaan hänelle tauko, ettei hän saa vatsanpuruja. Saalistetaan sitten lisää kun hän herää”, Valo ehdotti. Nyökkäsin. Valo ymmärsi esi-isiä paremmin kuin minä. Olin menossa liiallisuuksiin, Jamppa olisi pidettävä tyytyväisenä. Ei ahdettava häntä kärsimyksen partaalle. Hänen pitäisi tuntea euforiaa viimeiseen hetkeen asti, jotta puhdas sielu pesisi Valon mahdollisimman perusteellisesti.
“Ruuasta puheen ollen. Suuri Valo, sinun on alettava paastoamaan kun tänään yö laskeutuu. Se on välttämätöntä rituaalin onnistumisen kannalta”, katsoin jumalaista kissaa arasti ali kulmieni. Minun oli yhä vaikea kohdata mestarin katse täydellisenä.
“Teen kaiken, mikä on välttämätöntä. Maailma pitää pelastaa”, Valo mukaili ja hymyili minulle hieman reipastuen. Oi esi-isille kiitos!, Kiitos kun saan pitää edes hetken tämän nuoren pyhän kissan luonani! Hän on kuuliaisin kaikista!

Ilta alkoi laskeutua. Olimme seuranneet puroa koko päivän ja viimein aloimme laskeutua pieneen poukamaan, jonka keskellä kiilsi tyyni lampi. En voinut olla täysin innoissani täydelliseltä vaikuttavan paikan löytämisestä, sillä minusta tuntui että meitä tarkkailtiin.
Silmät olivat päällekäyvät ja repivät kuin rintapieltä raastavat kynnet. Loimusivat pahanilkistä tulta, niin kitkerää, että suun kautta ei voinut hengittää jos ei halunnut maistaa kuolemaa kielellään. Ne silmät tähtäsivät ja heittelehtivät piikkejään pensaiden lomista tavoitteenaan puhkoa elimemme, estää tehtävä.
“Täwäkö she om?” Jamppa mussutti puolukanvarpujen alta. Valon silmät kirkastuivat kun hän katsoi lampea. Nyökkäsin.
“Varokaa, emme ole yksin. Laskeudutaan alas. Paha ei uskalla lähestyä pyhää”, lähdin hipsimään alas rinnettä, enkä antanut kaksikolle aikaa vastata. Pelkäsin, että viimeinen lauseeni ei olisi totta. Valon hehku oli käymässä vähiin. Toivoin, että kestäisimme puhdistautumisriittiin. Siihen asti meidän pitäisi varoa sanojamme ja pysyä yhdessä.


//Valo? :D

Katkaisin hiiren pakotien käpälälläni ja päätin sen päivät nopealla tappopuraisulla. Lämmin, metallinen veri väritti kieleni. Nostin saaliini hännästä ylös ja kiikutin sen aiemmin nappaamieni kahden myyrän viereen. Ei järin häävi saalis, mutta se riittäisi kyllä pitämään Jampan nälän loitolla. Olin viettänyt koko aamupäivän Jampalle ruokaa tuoden Aaveen käskystä, ja laikukas ystävämme oli syönyt tuomani pikkujyrsijät aina mukisematta, vaikkakin hänen ilmeestään pystyi lukemaan, ettei hän ymmärtänyt syytä tällaiselle passaamiselle. Totta puhuen minäkään en ollut aivan perillä siitä, miksi meidän oli syötettävä nimenomaan Jamppaa tätä rituaalia varten, kun kyse oli kuitenkin minun puhdistamisestani, mutta Aave varmasti tiesi paremmin. Minä vain seuraisin ohjeita, jotka universumi oli hänelle laatinut.
“Vielä lisääkö?” Jamppa ähkäisi huomatessaan minun tulevan takaisin uusimpien kantamusteni kanssa. Hänen edessään lojuivat vielä edellisen aterian rippeet. “Kuule Valo, ei sillä, ettenkö minä arvostaisi tällaista viiden tähden palvelua, mutta meikäläisen massuun ei yksinkertaisesti mahdu enempää muonaa!” Kolli todellakin näytti melko huonovointiselta, ja minua alkoi huolestuttaa.
Jätin saaliini lähistölle ja tassutin katsomaan ystävääni lähempää. Vilkaisin ympärilleni - Aave oli jossakin omilla teillään, arvatenkin keräämässä tarvikkeita tulevaa rituaalia varten. “Voit sinä pitää pienen paussin”, minä sanoin sitten Jampalle ja hymyilin hänelle myötätuntoisesti.
Erakko huokaisi helpotuksesta, työnsi puoliksi syödyn päästäisen syrjään ja kellahti kyljelleen makaamaan. “Huhhuh, no nyt on kissanpäivät!” hän maiskutteli suutaan. “Ei pahalla, mutta teillä kahdella on joskus vähän omituisia päähänpistoja. Mutta jos se pitää meitin näin hyvin lihoissa, niin en pane vastaan.”
Asetuin hänen viereensä makuulleen ja kehräsin naurusta kuunnellessani hänen juttujaan. Jamppa oli oikein hauska kaveri. Hänen tapansa puhua oli jotenkin niin maallisen tavanomainen, että se huvitti minua. Jos Aave puhui arvoituksin, niin Jampan lauseissa oli tehty mutkat suoriksi.
“En usko, että tätä kestää pitkään”, vakuutin Jampalle. Aavetta ei näkynyt vieläkään, joten uskalsin jatkaa: “Kunhan rituaali on suoritettu, Aaveenkin olotila varmasti tasoittuu. Tällaiset asiat saavat hänet usein aika… levottomaksi. Mutta siihen tottuu kyllä.”
“Niinpä kai”, Jamppa hymähti ja avasi sen jälkeen leukansa oikein leveään haukotukseen. “Taidan ottaa nyt ruokalevon. Lupaan kyllä syödä kaikki nämä herkulliset tuomisesi, jahka herään.”
“Nuku hyvin, Jamppa”, hymyilin kollille. Jamppa räpäytti minulle tyytyväisen näköisenä silmiään, kierähti parempaan asentoon ja alkoi hetken päästä kuorsata.
Katseeni sattui juuri sopivasti vaeltamaan puiden varjoon, josta Aave tallusti esiin suu täynnä eripituisia oksia. Nousin ääneti ylös varoen herättämästä Jamppaa ja menin auttamaan häntä.
“Mihin tarkoitukseen nämä olivatkaan?” ihmettelin katsoessani tarkemmin Aaveen tuomia tarvikkeita. Niissä näytti olevan ainakin pajua sekä puolukanvarpuja, joissa oli yhä roudan puremia marjoja jäljellä.

//Aave?

“Tarvitsemme puolukanvarpuja, pajua ja kuun kirkastamaa vettä. Veden pitää heijastaa uudenkuun silmä vääristämättä, jotta se kelpaa”, samassa katseeni kääntyi Jamppaan joka katseli vähän matkan päässä omituisia otuksiaan, “ja saalista. Esi-isät tahtovat pitää Jampan kylläisenä. Nälkä ei saa asettua hänen onteloihinsa tästä hetkestä lähtien.”
Valon silmät laajenivat ja hän nyökkäsi tärkeänä:
“Selvä. Pidän silmät ja kuonon auki.”
Pelkäsin hetkeä, jolloin hapatus alkaisi pesiytyä Valon ajatuksiin ja hänen hermoratansa pölläytellä henkisiä homeitiöitä hengitysteihimme. Vielä se ei ollut tapahtunut ja olin siitä kiitollinen.

Asetuimme harvan pensaan alle nukkumaan myöhään juurijajuuri kuuksi kutsuttavan melkeinkuun jo ollessa korkealla taivaalla. Kuusta oli enää jäljellä hitunen. Uusikuu nousisi ylihuomenna. Valo oli ehdottanut lepäämistä ja olin kiihkeästi sitä vastaan, mutta en voinut vastustaa hänen pyhää tahtoaan. Olimme onneksemme löytäneet puron, joka näytti virtaavan kirkkaana kohti alajuoksua. Sitä seuraamalla löytäisimme ehkä puhtaan veden. Toivoin, että olimme oikeassa. Nyt oli kiire. Sisuskaluni halusivat rynnätä ulos suustani. H-hetki oli lähellä.
Notkuin pensan reunalla ja räpyttelin silmiäni mietteliäänä. Kaksi muuta kissaa asettuivat hiljakseen yöpuulle. Oma kehoni kuitenkin vispasi.
“Oletko vielä menossa jonnekin Aave?” Valo kysyi asettuessaan makuulle väsyneenä tuloksettomasta harhailusta. Valo sykähteli niin kauniisti.
Hetken olin hämilläni ihollani kimpoilevasta tuijotuksesta kunnes Valon kysymys saavutti tajuntani. Aloin pudistella päätäni kiihkeästi:
“En. Tai siis kyllä. Mutta en.” Valo räpäytti silmiään muodostaen samalla suuren ponnahtelevan kysymysmerkin vartalollaan. En voinut katsoa Valon päätä leijumassa hänen kehonsa alapuolella ja suljin silmäni.
“Olen tuossa ulkopuolella. Haluan tarkkailla hetken taivasta”, selitin ja kiirehdin pesämme suuaukolle, “pysyköön ajatuksenne puhtaina yön pimeydessäkin!”
“Hyvää yötä sinullekin” kuulin Jampan vielä huudahtavan pesän samentamalla äänellään.
Minun oli käytävä oksentamassa vähän matkan päässä pensaasta kun muut olivat jo menneet nukkumaan. Minä en enää voisi nukkua, sieluni oli liian rauhaton. Levottomuus kasvoi kuun kadotessa ja paholaiset eivät enää antaneet minun sulkea silmiäni. Pelkäsin, että saattaisin jäädä vangiksi uniemme todellisuuteen. Nukkuminen oli ansa. Minua ei edes väsyttänyt ollenkaan, kiitos esi-isille! Olin virkeämpi kuin koskaan, jopa niinkin hereillä, ettei kehoni jaksanut pysyä paikallaan. Puhdas energia sykähteli ja pullahteli suonissani saaden minut tutisemaan. Olin valmis tulevaan. Kaikki tämä päättyisi pian.

//Valo?

“Nuo tuolla ovat hevosia. Kaksijalat tykkäävät ratsastaa niiden selässä.” Jamppa osoitti kuonollaan alempana niityllä laukkaavia suuria olentoja, joiden selässä istuvat kaksijalat näyttivät niihin verrattuna varsin mitättömiltä.
“Miksi ne niin tekevät?” kysyin Jampalta silmiäni räpytellen.
Jamppa kohautti lapojaan. “Kaipa se on niistä hauskaa. Tykkääväthän ne mennä hirviöiden vatsaan.”
Jampalla oli hyvä pointti - kaksijalkojen aivoituksissa ei yleensä ollut järjen häivääkään, mutta se ei ollut meidän asiamme tuomita. Toisinaan kyllä pohdin, oliko kaksijaloilla omia jumalia vai olinko minä myös heidän jumalhamonsa. Saisinko minä kaksijalat tottelemaan mieleni oikkuja ajatukseni voimalla?
“Uudenkuun silmä katsoo kohta suuntaamme”, Aave hoputti meitä kukkulan laelta. Räjähdyksen näköinen kolli seisoi paikoillaan kuin patsas ja tähysi ylitsemme johonkin tyhjyyteen. Arvatenkin hän näki taas taivaallisia näkyjä, joista Jamppa erityisesti oli autuaan tietämätön. Jamppa-parka - miltä mahtoikaan tuntua olla niin tavattoman tavallinen?
Ravasin Aaveen rinnalle Jamppa kintereilläni. Laikukas kolli jättäytyi kulkemaan taaksemme, ilmeisesti ihaillakseen vielä hetkisen lehtisateista niittyä, jossa kaksijalat käyskentelivät hevosineen. Aaveen ontto katse oli muuttunut täydemmäksi; hänen mielensä oli taas tässä hetkessä. Vilkaisin häneen pohtivana.
“Sanoit, että meidän on tehtävä joitain valmisteluja ennen uusikuuta. Minkälaisista valmisteluista tarkkaan ottaen on kyse? Emme ole vielä perillä siellä, missä meidän on määrä puhdistua, ja aika on käymässä vähiin. Miten me ehdimme saada valmistelut tehtyä ajoissa?” Äänensävyssäni oli havaittavissa hienoinen vivahde huolta. Tämä uudenkuun puhdistautuminen kuulosti tärkeältä. Aaveen olemuksessa oli outo energia, kun hän edes otti asian puheeksi. Ihan kuin kyseisen rituaalin suorittaminen ratkaisisi koko maailman kohtalon.

//Aave?

“Meidän on löydettävä paikka, johon taivas luo katseensa kun uusikuu avaa sen silmän.” Valo olisi pelastettava ja pyhitettävä seuraavan uudenkuun aikaan tai muuten olisimme tuhon omia. Pyhyys kävi vähiin Valon maallistuvasta kehosta, mätänemisprosessi oli alkanut.
Valon takaraaja lepatti perässämme kellastuneesta nivelsiteestä roikkuen
turpeana, pahanhajuisena, puoliksi lahonneena könttinä. Valo riutui silmissäni. Hänen pyhä kehonsa ei kestänyt kuolevan maailman saastaisuutta. Hän oli tahraantumassa ja joka aamu heräsi vain pahemmassa kunnossa. Pian Valo murentuisi kokonaan, pieninä lihaisina kuutioina, joiden kimppuun klaanikissat syöksyisivät. Märästi maiskuttavat suut, sitkeät kohdat jauhettavina etovissa suissa tuntikausien ajan, lukuisat terävät hampaat. Ja se kuhina. Laumoittain paholaismaisia kissoja jyrsimässä pyhää Valoa, irstaillen, pilkaten pyhyyttä, imeskellen ohuita luita.
Sylkäisin suuhuni nousevan kokkareisen vatsahapon maahan ja kaoin hetken tyhjää.
“Oletkos kunnossa kaveri?” Jamppa kysyi ja katseli märkää länttiä matalassa aluskasvillisuudessa. Nyökkäsin. Ilma muuttui päivä päivältä painavammaksi ja kehoni reagoi siihen välittömästi. Minun oli enää vaikea pitää sisälläni mitään maan antimia, sillä ne polttivat ruokatorvea.
“Meidän on jatkettava. Meillä on kiire. Meidän on kohdattava yö silloin kun se katsoo meitä. Peseydyttävä pimeyden kyynelissä. Jatketaan”, totesin ja lähdin kiitämään rinnettä alas. Kuulin epämääräistä muminaa Jampan suunnalta, kun hän sanoi jotain Valolle. Käännyin terävästi ympäri ja jäin odottamaan kaksikkoa joka ei vielä ollut päässyt vauhtiin.
“Mikä minun funktioni olikaan?” Jamppa kysäisi.
“Sinä olet puhdas. Ja sen pitäisi riittää.”
Jampan kulmat nousivat hänen otsansa yläosaan kuin oman tahdon vallassa matkan kohti mystistä takaraivoa. Lopulta hän kohautti vain olkiaan, jokseenkin hieman epävarmana, mutta jo paljon vakuuttuneemmin. Eikö hän muka nähnyt miten pahassa kunnossa Valo oli?
“Minusta tämä on vähän outo juttu, mutta olette mukavia ja on parempi pysytellä porukassa. Autan parhaani mukaan”, Jamppa hymyili reippaasti kuin näyttääkseen peukaloa.
“Miten me löydämme sen oikean paikan?” Valo siristeli silmiään ja tutki taivaanrantaa ja kukkulalta aukeavaa maisemaa, “Miltä se näyttää?”
Pudistelin päätäni: “Se ei näytä miltään. Se tuntuu. Sinä tiedät kun olemme siellä oi suuri Valo. Luota vaistoosi.”
Valo nyökkäsi hieman varmempana ja vihreä, ystävällinen silmä pullahti nurmikolle hänen päästään.


//Valo?

Kun seuraavan kerran tulin taas tolkkuihini, oloni oli hyvin pökkyräinen. Aivan kuin olisin ensin kieriskellyt kissanmintuissa ja sen jälkeen hirviö olisi jyrännyt päältäni edestakaisin muutaman kerran.
Tunsin vieressäni jotain lämmintä ja pehmeää. Sen täytyi olla Järkäleloikka, joten hautasin kuononi tokkuraisena hänen turkkiinsa ja käperryin tiukemmin kollin kylkeä vasten. Kumppanini nuoli hellästi korviani, ja minä pidin silmiäni kiinni katkonaisesti kehräten. Päässäni jyskytti niin kovasti, että pelkäsin sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Jossain vaiheessa vaivuin takaisin tiedottomuuteen. En tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut tai vähintään ollut huumatun kaltaisessa tilassa, sillä olin täysin poissa kartalta, kun uskalsin avata silmäni. Paikka tuoksui vieraalta, vaikka erotinkin joitakin tuttuja hajunhäivähdyksiä. Maatilan kaksijalat tuoksuivat tältä. Toinen vielä tutumpi tuoksu leijaili aivan ympärilläni, ja kauhukseni minä vihdoin oivalsin, että se lämmin nyytti vieressäni ei ollutkaan ollut Järkäleloikka.
“Max!” henkäisin ja pomppasin ylös pehmeillä turkeilla vuoratusta vuoteesta, jossa me olimme ilmeisesti makoilleet yhdessä. Ruskeankirjava kolli nosti unisen näköisenä päätään, mutta tämän katse kirkastui minut huomatessaan.
“Sinä heräsit!” Max hihkaisi ja kömpi istumaan. “Leikkaajan jälkeen sinä nukuit tosi pitkään. Ehdin jo ajatella, ettet ehkä enää heräisikään.” Kollin katseesta paistoi helpotus.
Omat tuntemukseni olivat kuitenkin aivan päinvastaiset. Aloin pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöäni - me olimme Maxin kanssa kaksijalkojen pesän sisällä. Olin nähnyt sen monet kerrat ulkoa päin, mutta en koskaan ollut käynyt sisällä, vaikka Ulla oli yrittänyt houkutella.
“Miksi olemme täällä? Entä minkä ihmeen leikkaajan jälkeen?” Minulle tuli huono olo kaikista niistä kysymyksistä, jotka vaativat vastauksia juuri nyt.
Max kallisti päätään sivulle. “Etkö sinä muista? Sen myrskyn aikana sinä haavoituit päähäsi. Onneksi Ulla ja Seppo ehtivät hätiin, ja he kutsuivat kaksijalkansa auttamaan meitä. Leikkaaja - se on sellainen kaksijalka, joka parantaa loukkaantuneita ja sairaita kissoja - hoiti meidät kuntoon, ja nyt me olemme täällä toipumassa.” Maxia asia ei tuntunut häiritsevän yhtä paljon kuin minua. Itse asiassa kolli vaikutti olevan kuin kotonaan kaksijalkojen pesässä.
“Missä Järkäleloikka on?” säikähdin yhtäkkiä. Muistin vain, miten olin temponut kumppaniani irti Maxista, kun hän oli käynyt toisen kollin kimppuun.
“Ladossa kai”, Max niiskaisi nenäänsä; häntä ei selvästikään olisi huvittanut puhua kollista. “Hän on käynyt tuossa ikkunalla päivystämässä sinua pariin otteeseen, mutta lakkasi käymästä eilisillan jälkeen. Ei kai tykännyt, kun huomasi sinut turkkiini kiinni liimautuneena.”
Silmäni laajenivat ja käännyin katsomaan suurta läpinäkyvää lasia, jonka läpi erotin juuri ja juuri hämärän pihan. Sydäntäni kylmäsi, kun mieleeni palasi hataria muistikuvia siitä, miten olin erehdyksissäni hakenut läheisyyttä Maxista oman kumppanini sijaan. Jos Järkäleloikka oli nähnyt sen, hän oli varmasti tosi vihainen ja pettynyt. Minun olisi selitettävä hänelle, ettei tämä ollut sitä miltä näytti.
Lasin takana syttyi valo - se oli se sama elävä valo, joka reagoi liikkeeseen. Kun sen ohi kulki, se syttyi palamaan. Hätkähdin ja kurkotin kaulaani ikkunaa kohti uteliaasti. Ulkona näkyi kissan hahmo, joka kulki rakennusten varjoja pitkin pihan poikki. Olisin tunnistanut kumppanini komeat piirteet missä vain!
“Järkäleloikka!” minä vinkaisin ja säntäsin ikkunaa päin niin, että kolahdin suoraan lasiin. Jalkani eivät vielä totelleet kunnolla. Mitä ihmettä se leikkaaja oli oikein tehnyt minulle?
“Järkäleloikka, se olen minä, Tyrskytiikeri!” epätoivoissani yritin tavoittaa kumppanini huomion. Halusin puhua hänelle, kertoa että kaikki oli yhtä suurta väärinymmärrystä! Jos vain hän suostuisi kuuntelemaan minua…

//Järksy? :((