Hassel: 10kp -

Nefiri: 19kp -

Rubiini: 12kp -

Sulkavirta: 14kp -

Tihku: 31kp! -

Puh: 51kp! -

Järkäleloikka: 27kp! -

Tyrskytiikeri: 15kp -

Päivänsäde: 7kp -

Keijukainen: 13kp -

Järkäleloikkaa piti naamansa pokerina, vaikka häntä huvitti Tyrskytiikerin ilme. Toinenhan katsoi kuollutta käärmettä kuin variksenruokaa. Kolli tiedosti, että suurin osa kissoista ei pitänyt käärmeistä. Mutta hän piti, käärmeet olivat Järkäleloikan suurinta herkkua. Vesi kihosi Järkäleloikan kielelle, kun hän vain ajattelikin käärmeen syömistä.
"Herkkua se on", kolli yritti rohkaista Tyrskytiikeriä, joka ei vieläkään uhkunut intoa. Kolli kuitenkin haukkasi käärmeestä ja teki parhaansa saadakseen revittyä sitkeästä lihasta palasen. Kolli virnisti, kun Tyrskytiikeri sai palasen nielaistua. Tyrskytiikerin turkki oli inhosta ja kylmistä väreistä pörhistynyt lähes täyteen mittaansa. Järkäleloikka tyrskähti, kun kolli heitti käärmeen takaisin hänelle ja irvisti inhosta.
"Tämä on hyvää, tämän parempaa ruokaa kissat eivät voi syödä! Ajattele kaikkia muitakin matelijoita, sammakoita ja liskoja. Nam nam!" Järkäleloikka naukui virnuillen, hieman kiusoittelevalla äänensävyllä, sillä Tyrskytiikeri tuskin tämän jälkeen enää suostuisi käärmeen kaltaisia saaliita syömään. Järkäleloikka nappasi käärmeen leukoihinsa ja näpäytti toista hännällään leikkisästi.
"Meidän pitäisi varmaankin jo palata takaisin yhteisön pariin. Tiedäthän, saamme muuten satikutia Keijukaiselta", kollikissa naurahti tuhahduksen kera. Jos kaikki olisi hänestä kiinni, hän lähtisi Tyrskytiikerin kanssa pois.
"Kun saatte Mesitähden pois pelistä, mitä sitten? Palaatko sinä takaisin Eloklaaniin, oatko päällikön paikan? Vai mitä sinä meinasit?" tummaturkkinen kissa kysyi hiljaisella ja matalalla äänellä. Toisen vastaus jopa hieman pelotti häntä, mitä jos se olisi myönteinen... Järkäleloikka sukaisi rintaturkkiaan ja vaipui ajatuksiensa pariin. Hän pelkäsi sitä, että Tyrskytiikeri hylkäisi hänet tai kuolisi taistelussa. Pelkäsi, vaikka ei myöntäisi sitä koskaan.

//Tyrsky?

Laahustin kujapartion johdossa kaksijalkalan kujia pitkin, kohti kaksijalkalan ja metsän välistä rajaa. Olin valinnut mukaani Arven, Silverin ja Menninkäisen. Hopeanharmaa Silver oli yksi yhteisömme tuoreimmista jäsenistä, joskin hän ja kaksi toveriaan olivat viihtyneet luonamme jo useamman kuun ajan. Kolmikko ei siltikään ollut vielä ansainnut täyttä luottamustani, joten pidin heitä yhä silmällä. Kolmikon nuorimmainen, Rubiini tuntui sopeutuneen yhteisöön kaikista parhaiten. Olin nähnyt hänet usein keskustelemassa muiden jäsenten kanssa. Silver ja Nefiri sen sijaan viihtyivät paremmin omissa oloissaan tai toistensa ja Rubiinin seurassa. En pitänyt heitä välittömänä uhkana minua tai yhteisöäni kohtaan, mutta en halunnut ottaa riskiä ja luottaa heihin näin nopeasti.
Aurinko oli juuri noussut, ja kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat sammuneet. Kaksijalkoja ja hirviöitä oli lähes joka kulman takana, kuten aina tähän aikaan aamusta. Kuljimme pitkälti hiljaisempia kujia pitkin välttääksemme kaksijalkojen katseet. Matkalla kaksijalkalan rajalle jouduimme ylittämään kolme ukkospolkua, joilla kulki hirviöitä miltei taukoamatta. Aina välillä hirviöt pysähtyivät maahan piirrettyjen, valkoisten raitojen eteen. Se oli hämmentävää, enkä käsittänyt, miksi ne tekivät niin.
Hiippailin partion johdossa syrjäisemmältä kujalta vilkkaan ukkospolun vierelle, raidoitetun kohdan eteen, kun kaksijalkoja ei näkynyt lähistöllä. Kyyristyin matalaksi ja katsoin, miten kiiltäväpintaiset hirviöt juoksivat muristen raitojen päältä. Kuten olin ennustanut, hetken kuluttua jonon ensimmäisenä kulkenut hirviö pysähtyi juuri raitojen eteen. Vilkaisin vielä varmuuden vuoksi toiseen suuntaan hirviöiden varalta.
"Mennään", lausahdin nopeasti ja kipitin ripein askelin muiden edellä ukkospolun yli. Jouduimme hetken ajan kulkemaan vilkkaan ukkospolun vierellä kulkevaa, käveleviä kaksijalkoja varten tehtyä, huomattavasti pienempää ukkospolkua pitkin eteenpäin. Kuljimme niin lähellä polun reunalla kasvavia pensaita kuin vain pystyimme. Kuljettuamme hyvän matkaa eteenpäin, saavutimme kaksijalkalan rajan. Osa hirviöistä juoksi suurempaa ukkospolkua pitkin ulos kaksijalkalasta. Tämä oli paikka, josta olimme löytäneet Päivänsäteen ja Kharonin lehtikadon aikaan heidän katoamisensa jälkeen.
"Kuljetaan rajaa pitkin. Jos haistatte vieraan kissan, kertokaa välittömästi. Kukaan ei astu minun kaksijalkalaani ilman, että minä tiedän siitä", murahdin ja lähdin johdattamaan kolmea muuta kissaa rajaa pitkin kauemmas ukkospolusta. Kaksijalkalan laitamilla kaksijalkojen pesiä oli vain harvakseltaan, eivätkä ne olleet yhtä korkeita kuin kaksijalkalan keskustassa. Täällä päin näkyi myös paljon enemmän koiria ja kaksijalanpentuja, sekä tietysti pensaita ja nurmikkoa. Kaksijalkalan keskusta oli lähinnä vain kivipesien ympärille rakennettuja kovapintaisia ukkospolkuja ja kujia. Oli siellä myös muutama nurmialue, mutta nekin olivat varsin pieniä. Minä en viihtynyt kaksijalkalan reunoilla, sillä osa alueista muistutti liian paljon metsää.

Partion aikana emme harmikseni löytäneet merkkejäkään tunkeilijoista. Kaipasin haasteita, joita viime aikoina ei juurikaan ollut tullut vastaan. Joka päivä tuntui samanlaiselta, enkä voinut sietää sitä. Tuntui kuin suunnitelmani olisi junnannut paikoillaan jo vuodenaikojen ajan. Toki Päivänsäteen koulutus edistyi, mutta tällä hetkellä siitä vastasi pitkälti vain Kharon. He viettivät päivät pitkät metsässä harjoitellen siellä elämistä. En pitänyt ajatuksesta, että tyttärestäni yritettiin muovata metsäkissaa, mutta totuus oli, ettei hän ikipäivänä tulisi pärjäämään Mesitähdelle, ellei osannut liikkua metsäkissojen lailla metsässä.
Saavuimme takaisin ränsistyneelle kaksijalanpesälle. Siirryin suorinta tietä yläkertaan, sillä en kestänyt kuunnella Mäihän yllätyspentujen leikkimistä. Nelikko metelöi jotakin Leopardin ympärillä, enkä vaivautunut jäämään kuuntelemaan sen enempää. Olin lähestynyt pentuja moneen kertaan, mutta lähinnä vain pakon sanelemana. Halusin heidän oppivan, että minä olin kujakissayhteisön johtaja ja reilu sellainen. Mitä helpompi pentujen oli lähestyä minua, sitä paremmin he tottelisivat ja kunnioittaisivat minua ja yhteisöäni. Inhosin heitä, mutta johtajana en ikimaailmassa saisi kertoa sitä heille. Heidän oli parempi luulla, että minä pidin heistä.
Päivänsäde istui omalla vuoteellaan ja suki harmaavalkoista turkkiaan. Naaras käänsi sinisen katseensa minuun, kun astuin yläkertaan. Hän tervehti minua, ja minä tervehdin takaisin.
"Miten harjoitukset menivät? Joko olet pian valmis suorittamaan tehtäväsi?" esitin suoran kysymyksen kasvatilleni. Halusin epätoivoisesti edes jotain järkevää sisältöä elämääni, muutakin kuin vain kujapartioita ja yhteisön jäsenten raivostuttavia kasvoja.

//Päivi?

Hiirenkorva oli saavuttanut myös kaksijalkalan. Päivä päivältä lämpimämmät auringonsäteet valaisivat kapeita kujia ja sulattivat hirviöistä pääsevien katkujen vuoksi harmahtavia lumikinoksia. Pidin siitä, miten valoisuus ja lämpö olivat lisääntyneet verrattaen lehtikadon synkkyyteen ja kylmiin pakkasöihin, vaikkakin minua hieman ällötti kulkea partioimassa, kun joka paikassa oli likaista loskalunta ja lätäkköjä.
Metsässä tilanne ei ollut niin paha. Lunta oli kyllä huomattavasti enemmän kuin kaksijalkalassa, mutta se oli puhtaampaa ja sen alta paljastui roskien sijasta vehreää. Linnut lauloivat puun oksilla, ja yhä useammin saattoi nähdä pienten jyrsijöiden juoksentelevan sulavilla mättäillä. Kharon oli sanonut pitävänsä minulle ja Menninkäiselle selviytymisharjoitukset metsässä hiirenkorvan aikaan. Viettäisimme siellä useita päiviä ja öitä, selviytyen ainoastaan luonnonantimilla. Ajatus oli samaan aikaan kiehtova ja luotaan pois työntävä.
Istuskelin yläkerrassa yksinäni. Tänään oli poikkeuksellisen hiljaista, sillä Keijukainen, Mäihä sekä Arpi olivat kaikki jossain ulkona. Laudoitetun ikkunan raoista kajasti valoa, joka loi lattialle lämpimiä kohtia. Makasin yhden sellaisen kohdan päällä ja suin pitkin kielenvedoin toista kylkeäni, jossa ketun tekemät arvet valkoisten laikkujeni päällä näkyivät selvästi.
Välillä mietin, oliko se pelkkää kohtalon ivaa, että peto oli raapaissut minua ainoaan valkoiseen kohtaan koko turkissani. Keijukaisen hössötyksen vuoksi olin alkuun inhonnut arpiani, mutta sittemin olin oppinut hyväksymään ne osaksi uutta minua. Kharonin tulon myötä olin muuttunut, eikä se minusta ollut yhtään huono asia. Halusin olla parempi johtaja kujakissayhteisölle kuin mitä Mesitähti oli koskaan ollut klaanikissoille.
"Keijukainen?"
Käänsin päätäni portaikosta kuuluvan äänen suuntaan. Leopardi seisoi oviaukossa kurkistelemassa huoneeseen. Nousin seisomaan ja katsoin vanhempaa naarasta pää aavistuksen kallistettuna.
"Hän on ulkona. Mitä nyt?" kysyin.
"Ai, vai niin", Leopardi maukui ja kurtisti kulmiaan. "Olisin vain tarvinnut apua yhdessä jutussa…"
"Ehkäpä minä voin auttaa", tarjouduin ja tassuttelin laikukkaan naaraan luo. Leopardin ilme kirkastui.
"Voi kiitos, Päivänsäde! Ylen ystävällistä!" naaras kehräsi ilahtuneesti. Loihdin kasvoilleni pikaisen hymyn ja odotin, että tämä kääntyisi ympäri ja näyttäisi minulle tietä. Minusta ei ikinä tulisi Mesitähden kaltaista johtajaa - minusta tulisi parempi.

Katsoin Järkäleloikan minulle heittämäänsä kuollutta käärmettä pala kurkussani. Mietin, mistä moinen hirvitys oli eksynyt kaksijalkalaan. Kenties hiirenkorvan lämpimät auringonsäteet olivat saaneet sen luikertelemaan kivisille kaduille lämmittelemään ja Järkäleloikka oli sattunut paikalle. Itse en olisi kuuna päivänä yrittänyt napata kyykäärmettä, sillä tiesin niillä olevan myrkkyhampaat, joiden purema voisi olla kohtalokaskin. Järkäleloikka oli kuitenkin aivan toista maata - hän ei tuntunut pelkäävän mitään.
Siispä en itsekään halunnut esiintyä pelkurina kollille. Sehän oli vain käärme. Melkein kuin kastemato, jolla nyt vain sattui olemaan terävät, myrkkyä tihkuvat hampaat ja ilkeät silmät. Ei siis mitään pelättävää. Se oli kuollut, eikä se voisi enää purra. Mitä sinä kuollutta matoa säikyt, Tyrskytiikeri? Olet kokenut paljon pahempaakin. Älä ole luuseri Järkäleloikan nähden!
Ajatukset kimpoilivat pääni sisällä kuin lasipurkin sisään vangittu mehiläinen. Kumarruin alaspäin ja haukkasin käärmeestä palan yrittämättä haistaa sitä ensin. Tiesin, että se olisi ollut liikaa. Käärme oli yllättävän sitkeä, ja minulla kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain revittyä siitä itselleni sopivan kokoisen palan. Erehdyin vahingossa haistamaan sitä ja tunsin yökkäyksen nousevan kurkkuuni. Urheasti hotkaisin kuitenkin suikalemaisen lihapalan suuhuni ja makustelin sitä hetken kielen päällä, ennen kuin nielaisin sen alas.
Kylmät väreet kulkivat turkkini alla ja saivat sen pörhistymään melkein täyteen mittaansa. Katsahdin Järkäleloikkaan irvistäen inhosta.
"Ei tämä ole kissanruokaa", tokaisin ja viskasin käärmeen takaisin Järkäleloikalle. "Onkin siis suoranainen ihme, miten olet onnistunut pyydystämään tällaisen."

//Järkäle? ;)

"Se olisi kivaa!" Rubiini naukui Nefirille, joka oli sanonut voivansa opettaa hänelle joitakin taisteluliikkeitä. Päivänsäde oli jo näyttänyt hänelle muutamia liikkeitä, joita oli oppinut Kharonilta yhdessä Menninkäisen kanssa. Salaa Rubiini toivoi voivansa harjoitella heidän kanssaan - olisi ollut mukava tutustua muihin saman ikäisiin kissoihin.
"Haluan oppia taistelemaan, jotta voin auttaa yhteisöä paremmin", nuori naaras kertoi ystävälleen samalla, kun haisteli kaatunutta roskapönttöä. Vaikka hän ei katsonut Nefirin suuntaan, hän saattoi aistia muutoksen tämän olemuksessa. Yhteisön mainitseminen tuntui aiheuttavan sekä Nefirissä että Silverissä samanlaisen reaktion - he eivät pitäneet sitä kotinaan.
Rubiinia ei huvittanut ruveta väittelemään asiasta, joten hän päätti suosiolla vaihtaa aihetta. Vanhemmat kissat tarvitsivat vain aikaa tottua yhteisöön, siinä kaikki.
Yhtäkkiä Rubiinille tuli mieleen Safiiri, hänen sisarensa, joka oli hylännyt hänet lähtemällä Byronin kanssa jonnekin. Hän ei ajatellut asiaa enää niin usein - tai ehkä hän ei vain antanut itsensä ajatella - ja silloinkin kun ajatteli, hänet valtasi suuri suru ja viha. Hän ei ikinä antaisi anteeksi Safiirille tekoaan.
"Sinulla on sisko", Rubiini keksi sitten seuraavan puheenaiheen. Hän yritti karistaa Safiirin pois mielestään ja keskittää huomionsa Nefiriin. "Millainen hän on? Oletteko te samannäköisiä?"

//Nefiri?

Järkäleloikka tuhahti huvittuneena, kun Tyrskytiikeri kutsui Keijukaisen jengiä hulluiksi. Sitä suurin osa kissoista todella oli, etenkin Keijukainen itse. Moni kissa lukeutui hulluiksi kollin silmissä, vaikka hän ei sitä ääneen sanonutkaan.
"Minä?" Järkäleloikka naukaisi hämmästyneenä, kun kolli naukui hänen helpottavan harmaaturkkisen naaraan sietämistä. Järkäleloikka tunsi samoin ja ajatteli, että Keijukainen olisi täysin sietämätön ilman Tyrskytiikeriä. Kujakissayhteisössä ei olisi järkeä ilman raidallista kollia.
"Kaltaistasi körilästä käytetään mielellään hyväksi haastavissa operaatioissa, eikä ole oikein, että sinua kohdellaan kuin jotakin ajattelematonta ja tunteetonta työkalua. Sinussa on niin paljon enemmän", Tyrskytiikeri naukui vakavoituen ja sai tummaturkkisen kissan nolostumaan. Häntä oli todella helppo käyttää hyväksi, mutta Järkäleloikka ei oikein välittänyt siitä. Kolli kohautti olkiaan hiljaisena, mutta virnisti sitten.
"Ai paljon enemmän? Mitä vai? Lihaksieni ja pitkän turkkini lisäksi", Järkäleloikka virnuili ja tuuppasi toista toverillisesti.
"Mutta vakavasti ottaen, en välitä niin paljoa. Ainakin minulla olisi jokin tehtävä, haluan olla hyödyksi kissoille", Järkäleloikka naukui hiljaisella äänellä ja lisäsi mielessään, että silloin kissat eivät ainakaan hylkäisi häntä.
"Ei kauaksi, katsohan", entinen kuolonklaanilainen naukaisi arvoituksellisesti ja tassutteli pienen laatikon luokse. Hän nosti pahvisen laatikon, jonka alta paljastui kyykäärme. Järkäleloikka vetäisi luikeromaisen otuksen esiin ja heitti käärmeen Tyrskytiikerille, joka nappasi hämmentyneenä kopin otuksesta. Tyrskytiikeri ei näyttänyt nauttivan kovinkaan paljoa vallitsevasta tilanteesta ja kolli katsoi huvittuneena Tyrskytiikeriä.
"Maista maista, saatat yllättyä", kollikissa kehotti ystäväänsä maistamaan luikeromaista otusta. Järkäleloikka istahti sopivalle etäisyydelle ja katsoa tapitti Tyrskytiikeriä uteliaana. Kollin kasvoille hiipi virnuileva hymy hänen katsellessa kulmiensa alta Tyrskytiikeriä. Miten raidallinen näyttikin tässä valaistuksessa jotenkin erilaiselta..? Mikä tämä tunne oli?! Moni ei uskaltaisi edes koskea kuolleeseen käärmeeseen, kolli olikin ollut aina Järkäleloikan mielestä rohkeista rohkein...

// Tyrsky? ;)

Hassel huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. Lumi oli sulanut jo kokonaan metsästä. "Onpa ihanaa liikkua nyt hiirenkorvalla." ajatteli Hassel. Kukat alkoivat jo kukkia. Hassel nappasi muutaman kukan ja laski ne puunjuurakkoon. "Siellä voin säilyttää ne lehtikatoon asti." nyökkäsi Hassel tyytyväisenä. Hassel tassutteli metsässä. Hän asti klaanien tuoksuja lähialueelta. Hassel mietiskeli. "Klaanit eivät hyväksyisi sitä että menisin sinne." "Olen kyllä aina halunnut tutkia klaanien reviiriä." "No, en mene sinne." En saa mennä." päätti Hassel. Hassel kääntyi ja lähti tassuttamaan toiseen suuntaan. Hassel kääntyi polulle jota oli itse kulkenut. Polku oli hiekkainen. Siinä näkyi monen kissan jälkiä. Hassel oli kulkenut siitä monesti. Se oli myös monen muun kissan kulkureitti. Hassel yritti pysyä polulla. Hänen ajatuksensa harhailivat. Hassel yritti keskittyä nykyhetkeen. Kun se ei onnistunut, hän päätti kääntyä takaisin metsään. Metsä oli tiheä. Piikkipensaikkoa oli paljon. Hassel yritti tunkea piikkioksien välistä. Oksat tekivät Hasseliin pieniä haavoja. Hassel sihahti ja yritti siirtää oksia edestään. Hassel tunki oksien välistä. Kun piikkipensas loppui, Hassel lysähti maahan. Hän yritti nuolla haavoja itsestään, mutta ei jaksanut. Yö oli laskeutunut metsään. Varjot reunustivat pensaita. Hassel yritti raahautua suojaan, mutta ei löytänyt mitään josta olisi hänelle suojaa. Hassel päätti raahautua piikkipensaikkoon ja yrittää löytää sieltä aukon. Hassel siirteli piikkipensaikkoa mutta lopulta lysähti maahan piikkipensaiden keskelle. "Tässä ei ainakaan ole liikaa pensaita." mietti Hassel.

Järkäleloikka oli varsin erikoinen kissa. Hän oli yksi koko metsän isokokoisimmista kissoista, ja siitä huolimatta hän mieluummin seurasi ohjeita kuin antoi niitä. Hänen kaltaisensa jättiläinen olisi helposti voinut syöstä päällikön vallasta ja alkaa hallita klaania kuin klaania oman mielensä mukaan. Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut sellainen, ja siitä minä tavallaan hänessä ehkä vähän pidinkin.
"Niin, olet aivan oikeassa", naurahdin samalla, kun jatkoin kävelemistä kollin rinnalla. "Enhän minä pärjäisi täällä näiden hullujen kanssa, ellet sinä olisi tukenani. Erityisesti Keijukaisen sietäminen olisi kymmenen kertaa vaikeampaa. Olisin saattanut repiä häneltä jo korvat päästä, jos minulla ei olisi sinua." Yhtäkkiä tulin jälleen kiusallisen tietoiseksi siitä, mitä päästin ulos suustani. Järkäleloikan seurassa minusta tuntui kuin kaikki mielen sisäiset suojamuurini olisivat alkaneet rapistua yhtä aikaa ja halkeamista pääsi karkaamaan ajatus poikineen.
"Minusta sinun kannattaisi kuitenkin kokeilla ottaa edes oma elämäsi haltuusi", sanoin sitten vakavoituen. "Kaltaistasi körilästä käytetään mielellään hyväksi haastavissa operaatioissa, eikä ole oikein, että sinua kohdellaan kuin jotakin ajattelematonta ja tunteetonta työkalua. Sinussa on niin paljon enemmän."
Katsahdin taas hetkeksi toisaalle. Taivaanranta oli alkanut värjääntyä vaaleanpunaiseksi auringon painuessa mailleen. Olin viipynyt poissa yhteisöstä kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Toivoin vain, että Keijukainen hyväksyisi selitykseni poissaololleni.
"No, kuinka kauas meidän pitää mennä, että pääsen maistamaan sitä sinun nappaamaasi käärmettä?" kysyin virnistäen.

//Järkäle? ;)

Nefiri oli kahden ystävänsä kanssa viettänyt kujakissayhteisössä jo niin paljon aikaa, että hän oli jo hyvää tahtia oppimassa talon tavoille. Hän ei ollut enää yhtä hermoraunioina kuin vielä jokin aikaa sitten oli ollut, vaikkei hän aivan huolettomana kyennytkään olemaan. Kadut olivat alkaneet tuntua enemmän tutuilta kuin vaarallisilta ja vierailta, mutta silti hän oli partioissa aina varuillaan. Kujakissayhteisön kissoihin hän ei edelleenkään luottanut, mutta ei enää jaksanut uskoa heidän odottavan mahdollisuutta tappaa hänet. Nyt hänellä oli lisäksi yksi kissa lisää johon luottaa: Leopardi. Leopardin taitoihin tai kykyihin hän ei tietenkään luottanut, mutta hän tiesi, ettei erakkonaaras ollut millään tavalla uhka. Leopardi oli siihen liian hellämielinen. Välillä naaras oli Nefirille hyvääkin seuraa, sillä hänen kanssaan oli helppo olla. Jos valkea naaras halusi saada ajatuksensa muualle, hän etsi Leopardin käsiinsä ja antoi tämän puhua pulputtaa tuokion jos toisenkin.
Suuri osoitus kujakissayhteisön kasvavasta luottamuksesta oli se, että tulokaskolmikko pääsi nykyään välillä yhdessä partioon. Se helpotti Nefirin oloa entisestään. Ei siksi, että hän olisi tuntenut olonsa turvallisemmaksi, mikä sekin oli kyllä totta. Enemmän siitä syystä, että yksin kujakissayhteisön kissojen kanssa partioiminen oli ollut kiusallista. Hiljaisuus oli ollut välillä niin piinaava, että Nefiri oli ollut jopa tyytyväinen aina kun pääsi Leopardin kanssa samaan kujapartioon. Naaraan kanssa oli nimittäin helppoa keskustella, ainakin muihin verrattuna. Nefiriä ei millään voinut sanoa ujoksi kissaksi, vaikka ei mikään räjähtävä persoona ollutkaan. Molemminpuolinen luottamuksen puute kuitenkin aiheutti sen, ettei hänen ja kujakissayhteisön jäsenten välillä ollut paljoa puhuttavaa. Välillä joku kommentoi yhdentekeviä säätilasta tai ohi kulkevasta kaksijalasta, mutta syvempiä keskusteluja oli ollut turha toivoa.
Tänään Nefiri ja Rubiini oli uskallettu päästää samaan partioon. Nuori erakko kipitti vanhemman naaraan rinnalla muutaman kujakissayhteisön kissan ympäröidessä heitä. Edelleen tuntui siltä, että he olivat ennemmin vankeja kuin yhteisön jäseniä, mutta Nefiri ei viitsinyt valittaa kun oli kerrankin päässyt ystävänsä kanssa samaan aikaan ulos.
"Osaatko sinä taistella hyvin?" Rubiini kysyi hiljaisuuden rikkoen, pää uteliaisuudesta kallellaan. Nefiri oli kiitollinen siitä, että nuorempi kissa oli keksinyt jotain puhuttavaa; ilmapiiri partiossa oli hiukan tukala.
"Osaan, vaikka itse sanonkin", Nefiri vastasi hetken päästä. "Pienestä asti jaoimme siskoni kanssa hommat niin, että hän metsästi ja minä puolustin meitä muilta kissoilta, kaksijaloilta tai miltä tahansa otukselta joka meitä kulloinkin uhkasi. Väkisinkin opin ihan kelpo taistelijaksi."
Nefirin oli ollut pakko oppia, sillä he eivät olisi muuten selvinneet kaksijalkalan karuista oloista. Nefiri ei ollut koskaan varsinaisesti harjoitellut taistelemista, sillä hän oli päässyt työstämään taitojaan muutenkin. Päivät, joina hän ei joutunut taistelemaan ketään vastaan, olivat olleet hyviä päiviä. Ja harvinaisia.
"Miksi niin?" Nefiri kysyi uteliaana. Hän ei tiennyt, minkä tasoinen taistelija Rubiini itse oli. Tuskin vielä kovin hyvä, olihan naaras melko nuori. "Jos haluat, voin opettaa sinua joskus. Taisteleminen on tärkeä taito."

//Rubiini?

Puh asettautui kuuntelemaan Tihkua, joka aloitti haaveilevaan sävyyn kertomalla hänen ensikohtaamisestaan Skafian ja Juovan kanssa. Naaras kertoi myös jostain Kehrääjä nimisestä kissasta, jonka nimi ei sanonut kermanväriselle kollille mitään.
"Kiertelittekö te siis yhdessä?" Puh kysyi innostuneena ja silmät suurina. Tihku nyökkäsi kollin kysymykseen. Puhista tuokin tarina oli jo ollut jännittävä ja ei malttanut odottaa, että saisi kuulla lisää. Jaksaisikohan Tihku kertoa hänelle toisenkin tarinan?
"Kertoisitko toisenkin?" kollikissa kysyi innostuneella äänellä ja sai naaraskissan nyökkäämään. Tihku mietti hetken ja aloitti sitten:
"Kerran, olimme tehneet pieneen luolaan sammaleesta vuoteemme. Menimme ulos ja saalistimme, sitten söimme. Ja Juova huomasi ketun lähistöllämme. Skafia halusi hyökätä ja he lähtivät edeltä tulin perässä. En osaa selittää taistelun kulkua, mutta saimme muutaman haavan. Omani parani ennen kuin pääsin tänne."
Tihkun äänensävy kuulosti Puhista ylpeältä ja hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi. Vau, Tihkun tarina oli ehkä jännittävintä ikinä!
"Oho, olittepa te rohkeita, hih! Kuinka te nyt tuolla tavalla uskalsitte hyökätä ketun kimppuun? Minä en niinkään tykkää taisteluista, minusta kukkien keräily ja hyvän ruoan syöminen on paljon mukavampaa puuhaa. Mutta erakot ovatkin paljon hurjempia, hih!" kermanvärinen kissa maukui ja loikkasi sitten Tihkun pyynnöstä alas. Naaras kertoi haluavansa mennä ulos. Puh kipitti entisen erakon edellä portaita ketterästi ja hihitti huomatessaan toisen suorastaan liukuvan niitä alas. Kolli tiesi toisen tottuvan portaiden kulkemiseen kyllä. Puh kipitti jo ovesta ulos Tihkun käydessä kehräämässä uudelle omistajalleen ja henkäisi syvään raikasta ulkoilmaa. Puh viihtyi kyllä ulkona, vaikka enemmän hän vain tykkäsi löhötä sisällä. Utelias kissa kun oli, niin Puh mielellään seikkaili katsomassa mitä ulkoata löytyi. Kunhan vain asiat pysyivät mukavina, eivät ilkeinä tai pelottavina, niin kollikissa oli tyytyväinen. Puh hymyili naaraalle iloisesti, kun hän kertoi olevansa tosi onnellinen.
"Minä olen onnellinen siitä, että sinä olet onnellinen ja sain auttaa sinua tässä kodin löytämisessä! Ja siitä, että sain sinusta uuden ystävän ja muutit tänne meidän asuinalueellemme", Puh maukui ja puski toista hyväntuulisesti. Kollin korvaan kiiri kuitenkin tuttu huudahdus hänen kaksijalaltaan. Puh tunnisti kutsun kotiin.
"Tihku, minun pitää mennä nyt, mutta nähdäänkö taas pian? Vaikka huomenna! Olet koska tahansa tervetullut minun luokseni, tule vain käymään ovellani. Nauti nyt lemmikin elämästä, takaan että pidät siitä. Hei sitten, Tihku!" Puh naukui nopeasti ja hyvästeli toisen kera iloisen hymyn. Kermanvärinen ja pyöreä kissa lähti sitten maukuen loikkimaan kohti omaa kotitaloaan. Kolli vilkaisi vielä taaksensa ja huomasi Tihkun vielä pihallaan. Kolli hymyili toiselle kannustavasti. Päästessään omalle pihalleen hän puski ihmistään jalkaan ja kehräsi toiselle ilahtuneena.

//Tihku, jos haluat jatkaa vaikka seuraavasta päivästä? Ei oo pakko!

"Se olisi jännittävää!" Puh sanoi raukeasti, ja otti mukavamman asennon. Kävin makuulleni, uudelle kissanpedilleni.
"Kerron tarinan siitä, kun tapasin ensikerran Skafian ja Juovan." Aloitin haaveilevasti. "Olin juuri silloin tullut ulospesästäni, ja mennyt saalistamasn. Kun olin syönyt näin horisontissa kaksi kissaa. Minua tietysti kiinnosti, sillä alueellani asui vain Kehrääjä. Juoksin kissojen luo, ja kysyin nimiä. He olivat lähdössä, ja pyysin pääsisinkö mukaan. Ja he suostuivat, siinä oli tarina tapaamisestamme." Puhin häntä vipatti iloisesti, hän näytti innostuneelta.
"Kertoisitko toisenkin?" Puh kysyi innoissaan. Nyökkäsin ja mietin hyvää tarinaa. Muistin silloin kettu kamppailun, täydellistä.
"Kerran, olimme tehneet pieneen luolaan sammaleesta vuoteemme. Menimme ulos ja saalistimme, sitten söimme. Ja Juova huomasi ketun lähiställämme. Skafia halusi hyökätä ja he lähtivät edeltä tulin perässä. En osaa selittää taistelun kulkua, mutta saimme muutaman haavan. Omani parani ennen kuin pääsin tänne." Kerroin tarinaa ylpeästi hymyillen.
"Oho, olittepa rohkeita, hih." Puh sanoi ja katseli ympärilleen. Halusin ulos, minua houkutti mennä kävelylle.
"Mennään ulos." Sanoin ja noudin kissanpediltä. Puh hyppäsi sulavasti alas sängyltä. Puh kipitti portaita alas ketterästi, minä lähinnä liuin niitä alas. Mummo oli yhä keittiössä, puuhailemassa. Menin nopeasti kehräämään hänen jalkoihinsa ja kipitin ulos, raollaan olevasta ovesta. Hengitin raikasta ilmaa onnellusena.
"Olen tosi onnellinen." Sanoin Puhille hymyillen.

//Puh?

Järkäleloikka hiljentyi omiin mietteisiinsä Tyrskytiikerin miettiessä vastausta hänen kysymykseensä. Lopulta kolli naukui inhoavansa Keijukaista ja keroi, että olisi lähtenyt jo ajat sitten, jos hänellä ei olisi tätä kostosuunnitelmaansa tai Päivänsädettä. Niin, kolmikolla oli yhteinen ottopentu.
"Sinä, Mäihä ja Keijukainen. Te olette kyllä ikoninen kolmikko. Kun te tulitte Kuolonklaaniin, en pitänyt teistä. Olitte minusta aivan liian teennäisiä, etenkin "Hentotassu". Hah, saisin varmasti kuonooni, jos mainitsisin tuon nimen Keijukaiselle", tummaturkkinen kolli maukaisi raidalliselle kissalle ja kohautti olkiaan. Todella, Tyrskytiikeri oli oikeassa. Hänellä ei tosiaan ollut kalavelkoja perittävänä Mesitähden kanssa eikä hän viihtynyt kaksijalkalassa sitten lainkaan. Miksi hän oli lähtenyt edes alunperin? Kai siihen oli ollut syynä uteliaisuus ja... Sitä toista Järkäleloikka ei myöntänyt edes itselleen.
"En minäkään Keijukaisesta pidä, en tosiaan. Joku minut vain pitää täällä ja ei, se ei ole Keijukaisen säännöt. Minä vain, pyh. Ethän sinä pärjäisi, jos jättäisin sinut tänne heidän armoilleen! Pitäähän jonkun sinut pitää täällä järjissäsi", suurikokoinen kolli lopulta naukui ja katseli sitten taivasta.
"Pitäähän täällä olla edes yksi täysipäinen kissa", kollikissa lisäsi hermostuneesti naurahtaen ja räpäytti silmiään. Eihän häntä todella mikään pidellyt täällä.
"Sitä paitsi, en ole oman elämäni johtaja. Ennemmin minä haluan olla se, jolle muut kertovat mitä tehdään. Sen takia tämänlainen elämä sopii minulle", Järkäleloikka murahti. Hänestä ei varmaan olisi elämään yksin ja kaiken tämän jälkeen kolli ei edes halunnut olla yksin. Väreet ja perhoset kulkivat pitkin Järkäleloikan turkkia, kun hän vain vilkaisi Tyrskytiikeriin päin.. Järkäleloikka pudisteli päätään, mikä kumma häntä vaivasi? Järkäleloikka siirteli käpäliään hieman hermostuneena ja hiljaisena. Kollikissa piti vain katseensa tiessä ja taivaassa.

// Tyrsky?

Kun Järkäleloikka kysyi minulta, kaipasinko metsään pääsemistä. Se sai minut ajattelemaan niitä outoja unia, joita olin alkanut näkemään viime aikoina. Mystinen metsä, joka kuitenkin vaikutti etäisesti tutulta, ja Lainepennun näköinen kissa, joka ei koskaan puhunut mitään. Salaa toivoin sen olevan viesti Tähtiklaanilta, vaikka minusta toisinaan tuntui siltä, että esi-isät olivat hylänneet minut ajat sitten tekojeni tähden.
"Suoraan sanottuna minä inhoan Keijukaista", sanoin Järkäleloikalle rehellisesti. Inhoani Keijukaista kohtaan oli tuskin kovin vaikea huomata, sillä toisinaan en vaivautunut enää edes piilottelemaan sitä. "Ellei meillä olisi samaa päämäärää ja Päivänsädettä, olisin varmaankin ottanut hatkat jo kauan aikaa sitten. Haluan kuitenkin päästä kostamaan Mesitähdelle ja Korppisiivelle, eikä se onnistu ilman Keijukaisen apua."
Kävelin Järkäleloikan vierellä ja pidin katseeni menosuunnassa. Kuitenkin aina välillä saatoin vilkaista vaivihkaa häneen päin. En tiennyt, mikä minua vaivasi. Kollin lähellä oloni tuntui aina jotenkin omituiselta - aivan kuin olisin syönyt aamupalaksi elävältä joukon perhosia. Olin ilmeisen kiintynyt toveriini, ja välillä minusta tuntui siltä, että kiintymykseni oli paljon syvempää kuin osasin kuvitellakaan.
Pudistelin sitten päätäni selvittääkseni ajatukseni. "Entä sinä sitten?" kysyin ja käänsin nyt katseeni kolliin. "Miksi sinä olet vielä täällä? Tietääkseni sinulla ei ole mitään kalavelkoja perittävänä Mesitähden kanssa. Tuskin sinäkään viihdyt mitenkään erityisen hyvin tässä betoniviidakossa." Minua aidosti kiinnosti tietää, miksi Järkäleloikka oli yhä täällä. Tietenkään Keijukainen ei olisi päästänyt tätä lähtemään, vaikka kolli olisi halunnutkin, mutta aina saattoi yrittää pakenemista. Tietääkseni Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut yrittänyt pakoa missään vaiheessa. Mikä piteli häntä kujakissayhteisön kaltaisessa paikassa?

//Järkäle?

Puh oli iloinen siitä kuinka oli saattanut ihmisen ja kissan yhteen, vielä iloisempi hän oli siitä, että Tihku oli löytänyt oman ihmisensä näin nopeasti. Puhin kasvoilla oli iloinen ja tarmokas hymy. Kaulapanta oli Puhin silmiin hieno ja kilisevä, Puh piti vaaleanvihreästä väristä. Kolli antoi kaksikolle oman tilansa ja oman aikansa tutustua toisiin. Kun Tihku oli mummonsa perässä poistumassa uuteen kotitaloonsa, kolli oli jo tekemässä lähtöä, kunnes huomasi naaraan pyytävän katseen. Tihku pyysi ystäväänsä mukaan ja naukui häntä jännittävän. Puhin häntä aloi taas vipattamaan iloisesti.
"Totta kai tulen, hih", Puh naukui ja mietti voisiko hän saada jopa uuden keksin. Kyllä Tihkun kelpasi, hän voisi saada niitä vaikka päivittäin! Kaksikko tassutteli taloon sisälle ja kolli katseli sisustusta iloisesti. Kaikki oli ennallaan!
"Hieno talo sinulla kyllä on", kermanvärinen kollikissa kehui hyväntuulisena ja katsoi, kun vanhempi naisihminen meni huoneeseen, josta kantautui mehevä ja herkullinen ruoantuoksu.
"Hän tekee tuossa huoneessa ruokaa, tuo on lempihuoneeni! Hih!" Puh hihkaisi iloisesti ja lähti Tihkun edellä kiipeämään portaita yläkertaan. Kolli kiipesi hieman taitavammin portaita, vaikka kömpelö kissa olikin. Liekkö johtui siitä, että hän oli tottunut kiipeämään portaita. Puh kulki Tihkun perässä huoneeseen, joka paljastui ihmisen makuuhuoneeksi. Se oli kotoisaksi sisustettu ja sänky näytti pyöreäpiirteisestä kissasta pehmeältä.
"Tuossa sängyssä kelpaakin vedellä nokosia!" kotikisu naukaisi pehmeällä äänellä ja käänsi katseensa Tihkuun. Naaras osoitti kissanpetiä ja kysyi mikä se oli.
"Se on kissanpeti, sinä nukut siinä", Puh selitti hymyillen ja loikkasi itse mummon pedille istumaan. Tihku kysyi hymyillen halusiko Puh kuulla tarinan erakkoajoistaan ja kolli nyökkäsi empimättä.
"Se olisi jännittävää!" Puh naukaisi hieman jo raukealla äänellä. Päivä oli ollut pitkä ja kollia väsytti hieman. Hän asettui makuuasentoon ja kallisti päätään. Millaisenkohan tarinan Tihku kertoisi? Olikohan naaras kohdannut joskus metsäkissoja tai kettuja? Puh pelkäsi petoja ja toivoi, että ei törmäisi niihin koskaan. Ajatus ketusta heidän kylässään vavisutti häntä. Puh katseli Tihkua odottavaisena, hän kuulisi mielellään toiselta millaisen tarinan tahansa! Kunhan se olisi vain mukava.

// Tihku?

"Se on panta, katso miten hieno! Hän haluaa sinut kissakseen, ihan takuulla haluaa. Hei, ehkä Nasu voi opettaa meidät molemmat puhumaan ihmistä?" Puh ehdotti iloisena. Tihku hyppäsi tuolilta ja hymyili Puhille.
"Varmasti asetun." Hän kuiskasi ja käveli mummon luo. Mummolla oli kädessään kaulapanta, Tihkusta se oli hieno. Se oli väriltään vaslean vihreä, ja siinä oli pieni hölskyvä asia. Se kuulosti korviin hyvältä, mutta vaikeuttaisi saalistusta. Mummo kumartui ja kiinnitti kaulapannan Tihkuun, mummo silitteli Tihkua ja puheli taas. Tihkua halusi oppia ihmistä, sillä hän ei ymmärtänyt mummon puheesta mitään. Mummo lähestyi ovea ja avasi sen Tihkulle, Tihku kääntyi katsomaan Puhia pyytävästi.
"Tulethan mukaani, minua jännittää." Sanoin Puhille. Kollin häntä vipatti puolelta toiselle, ja hän näytti iloiselta.
"Totta kai tulen, hih." Hän sanoi. Kövelimme sisälle mummon raloon, se oli pienempi kuin edelliseni, .utta kotoisa.
"Täällä minä sitten asun." Sanoin tyytyväisenä ja katselin mummon kotia. Puh vilkuili ympärilleen innostuneena. Tihku käveli ja katseli huoneita innoissaan. Missäköhän minä nukun, hän ajatteli. Mummo meni johonkin huoneeseen, josta tuli hyvä tuoksu.
"Hän tekee tuossa huoneessa ruokaa!" Puh sanoi iloisesti. Tihku nyökkäsi. Ylös oli portaat, ja Tihku kiipesi niitä ylös kömpelösti. Ylhäällä oli yksi huone. Tihku käveli huoneeseen. Siellä oli mukavan näköinen pehmeä asia.
"Ihmiset nukkuvat niissä, hih." Puh sanoi innoissaan. Katselin ympärilleni, olisiko minulle nukkuma paikkaa. Näin huoneessa pehmeän asian.
"Mikä tuo on?" Kysyin ja osoitin asiaa.
"Se on kissanpeti, sinä nukut siinä." Puh selitti. Tihku käveli pedille, se näytti paljon mukavemmalle kuin sammalpedit.
"Puh? Tahdotko kuulla tarinan siitä kun olin vielä erakko?" Kysyin Puhilta hymyillen.

//Puh?

Puh hymyili, kun Tihku naukui päättäväisenä menoksi käskyn ja lähti kävelemään kohti punertavaa taloa. Puh kulki aivan naaraan perässä ja katseli maisemaa leppoisasti. Juuri tälläistä elämän kuului olla! Leppoisaa, mukavaa ja iloista, jossa oli välillä pieniä yllätyksiä, kuten Tihkun saapuminen kaksijalkalaan. Puh päätti, että kutsuisi Tihkua ystäväkseen, naaras vaikutti sellaiselta, että heistä voisi hyvin tulla ystäviä keskenään. Ainakin kermanvärinen toivoi niin. He saapuivat pian mummon kotipihaan, joka oli kollille hyvinkin tuttu. Ei se muuttunut koskaan, samat puutarhakalusteet olivat pihalla, kun viimekin kerralla hänen vieraillessaan. Puh piti mummon kotipihasta ja siitä kuinka se oli aina kauniisti, huolellisesti laitettu. Pihaa koristi myös lintulauta, joka kiinnosti kollia kovasti. Lintujen herkkuina olevat pallot olivat kollin herkkuruokaa, vaikka niiden varastaminen olikin haastavaa, sillä Puh ei todella ollut kiipeilijä kropaltaan. Pian ovi naksahtikin kissakaksikon naukujen saattamana auki ja lempeä, mukava ihminen astui sieltä. Puh ei puhunut kunnolla ihmistä, mutta hän tunnisti kyllä sanat "keksi" ja "kiltti kisu". Nasu taas osasi puhua ihmistä taitavasti ja Puh ihaili karvattoman kissan taitoja.
"Hän puhuu meistä, hän aikoo hakea keksejä!" kermanvärinen kissa hihkui ilahtuneena ja hänen häntänsä vipatti ahkerasti puolelta toiselle. Puhista silitykset tuntuivat mukavalta ja Tihkukin näytti nauttivan niistä. Mummo lähti hetkeksi talonsa sisälle ja Puhin viikset väpättivät innostuksesta. Pian hän palasi, mukanaan herkkukeksit. Puh esitteli kaikki parhaimmat temppunsa saadakseen makupalan. Ensin hän istui, sitten hän pyörähti ympäri ja lopuksi kolli heilutteli etukäpäliään kömpelösti ilmassa. Ihminen nauroi ja ojentui antamaan temppuilevalle kollikissalle makupalan. Puh rouskutteli herkkukeksinsä äkkiä, kuin joku olisi ollut hänen ja keksin jäljillä. Lopuksi hän nuolaisi huuliaan, se oli ollut herkullista ja makeaa! Sitten mummo heilutteli Tihkun keksiä ilmassa ja Puh tuuppasi toista kaverillisesti.
"Tee sinäkin joku temppu! Heiluta vaikka tassuja ilmassa tai istu kuten orava", pyöreäpiirteinen kissa ehdotti toiselle ja näytti sitten mallia. Keksien syömisten jälkeen vanhempi naisihminen tutkaili Tihkua haavojen ja muiden varalta. Puh pysytteli hieman kauempana, vaan antoi kaksikon tutustua oisiinsa. Tihku antoi ummon ottaa hänet rimpuilematta syliin ja näky lämmitti kermanvärisen kissan mieltä. Oliko heistä tulossa kaverit? Kehräyksestä päätellen kyllä! Pian ihminen laski naaraskissan maahan ja käveli takaisin sisälle. Tihku vaikutti ottaneen paikan kodikseen, sillä hän naukui tyytyväisenä ihmisen palaavan pian ja loikkasi puutarhatuolille.
"Viihdyt täällä varmasti! Olen iloinen, että saavuit meidän kylään, Tihku", Puh naukui hyväntuulisesti ja pian ovi aukesi. Puh oli käynyt muutamia kertoja talossa sisällä, sisustus oli hänestä kotoisa ja tunnelma lämmin. Mummo saapui takaisin pihalle ja hänellä oli kädessään kaulapanta. Puh loikki iloisena ja katsoi Tihkua toiveikkaana.
"Se on panta, katso miten hieno! Hän haluaa sinut kissakseen, ihan takuulla haluaa. Hei, ehk Nasu voi opettaa meidät molemmat puhumaan ihmistä?" Puh ehdotti iloisena. Puh toivoi, että naaras asettuisi mummon luokse, sillä sitten he olisivat naapureita ja voisivat vierailla toistensa luona vaikka päivittäin!

//Tihku?

Ihminen on siis kaksijalka, silläkö nimellä tunnet ne, hih? Mutta tuossa talossa asuu eräs vanha ihminen. Todella mukava mummo, joka käy usein minunkin ihmiseni luona kylässä. Ja hän tuo keksejä! Hän pitää kissoista kovasti, luulen että hän ottaisi sinut mielellään. Haluatko että me menemme kokeilemaan?" Puh ehdotti. Tihku katsoi punaista taloa. Puhin kuvailema mummo kuulosti mukavalta. Tihku päätti kutsua kaksijalkoja nyt ihmisinä. Kun hänestä tulee kuitenkin kotikisu.
"Mennään." Tihku sanoi ja käveli kohti punaista taloa. Puh käveli aivan Tihkun perässä. Kollin häntä vipatti puolelta toiselle iloisesti. Hän varmaan odotti että mummo antaisi keksejä. Tihku käveli jännittyneenä ovelle. Mummon kotipiha oli mukavan näköinen. Sitä ympäröi siisti valkoinen sita. Ja pihassa oli kukkia. Siellä oli mukavan näköinen tuoli, ja pöytäkin. Tihku piti tämän mummon pihasta. Hän arveli että mummo olisi hyvin mukava. Tihku ja Puh maukuivat kovaan ääneen, että mummeli tulisi avaamaan oven. Mummo raotti ovea, hän oli aika lyhyt ja tuoksui hyvältä. Mummo kumartui silittelemään Puhia ja Tihkua. Hän puheli jotain mukavalla äänellä, ja meni takaisin taloonsa. Hän jätti oven auki, ja tuli hetken päästä takaisin. Hänellä oli niitä keksejä, mummo antoi Tihkulle ja puhille yhden. Puh söi sitä innoissaan, murra Tihku empi hetken. Lopulta hän maistoi sitä, se oli hyvää. Mummo jatkoi silittelyä, ja tutkaili Tihkua. Tihkulla ei ollut kaulapantaa, mummo tiesi ettei hän ollut kotikisu. Mummo nosti Tihkun syliinsä, Tihku ei rimpuillut, vaan antoi mummon attaa hönet syliin. Tihku kehräsi mummon sylissä, hän todella piti tästä mummosta. Mummo laski hänet hetken päästä maahan, ja meni sisälle. Mummo lukitsi oven ja käveli jonnekin.
"Ei lähdetä mihinkään, mummo oalaa kohta." Sanoin tyytyväisesti ja hyppäsin mummon tuolille.

//Puh?

Puh kallisti hieman surumielisenä päätään, kun Tihku kertoi surullisesti olleensa kotikisu aikoinaan, mutta tulleensa kaksijalkansa hylkäämäksi. Puh taputti toista ja soi naaraskissalle myötätuntoisen katseen. Kyllähän kaikilla nyt pitäisi koti olla!
"Eli me etsimme sinulle kodin, hih!" Puh hihkui iloisesti ja väläytti toiselle aurinkoisimman hymynsä. Puh piti Tihkusta ja päätti tutustuttaa naaraan myös Nasuun. Vaikka naaras olikin arka, mitä uusiin ystäviin tuli, kolli oli Puhista koko maailman lempein ja omalla tavallaan rohkein kolli, josta tulisi vielä jotain suurta. Kun Puh oli ollut pulassa, Nasu oli pelastanut hänet. Kollikissa tiesi, että karvattomasta kissasta oli vaikka ja mihin, kunhan toinen vain uskaltaisi. Puh tiesi, että toisen sydämessä oli vilpitöntä lämpöä ja suurta, pientä rohkeutta, kunhan pieni Nasu vain rohkenisi.
Tihku kysyi sitten miten he löytäisivät naaraalle kodin ja Puh mietti hieman. Kyllä asiat järjestyisivät aina, sen hän oli oppinut!
"Kyllä sieltä sinulle koti löytyy, olen siitä varma", Puh julisti iloisesti ja katseli kaksijalkalan katuja.
"Ja voithan sinä aina tulla yöpymään minun ihmiseni luokse, hän on kyllä tosi mukava! Hän antaa aina parhaat syötävät", kermanvärinen kissa naukaisi lopulta ehdotuksensa ilmoille ja katsoi Tihkuun pää kallellaan. Naaras näytti hieman hämmentyneeltä, kunnes Puh muisti tapaamansa erakon puhuneen ihmisistä kaksijalkoina.
"Ihminen on siis kaksijalka, silläkö nimellä tunnet ne, hih? Mutta tuossa talossa asuu eräs vanha ihminen. Todella mukava mummo, joka käy usein minunkin ihmiseni luona kylässä. Ja hän tuo keksejä! Hän pitää kissoista kovasti, luulen että hän ottaisi sinut mielellään. Haluatko että me menemme kokeilemaan?" Puh ehdotti. Punaisen talon mummo oli hänen yksi suosikeistaan ja Puh piti kovasti makeista kekseistä, joita löytyi aina hänen nyssäkästään.

//Tihku?

"Missä sinä asut?" Puh kysyi hyväntuulisesti ja katseli taloja utelias pilke silmissään. Hän pyyhki etukäpälällään roskia rintaturkistaan ​​ja hyräili sitten hyväntuulisesti. Tihku katsoi kaukaisusuuten, hänellä ei ollut kotia. Se teki naaraan hyvin surulliseksi.
"Ei minulla ole kotia, olen ollut joskus kotikisu, mutta minut hylättiin. Eikä minulla ole kotia lainkaan." Tihku sanoi surullisesti, naaras muisteli rakasta pientä kaksijalkalaa, jossa hän oli pentuna asustellut onnellisia kuita. Puh katsoi minua myötätuntoisesti. Tihku vähän arvasi mitä kolli aikoi sanoa.
"No etsitään sinulle koti, hih!" Kolli hihkaisi iloisesti. Tihkusta Puh oli mukava kissa, hän luki jo hänet ystäviinsä, mutta mitä hän Puh mahtoi ajatella Tihkusta. Tihku katsoi katseellaan kaksijalkaloiden riviä, miten hän ikinä löytäisi kotia.
"Miten me löydetään se?" Tihku kysyi ihmeissään, hänestä kaksijalkaloita oli liikaa. Hän mietti löytääkö tuolta hänelle kotia, jos mikään kaksijalka ei huoli häntä. Tihku pelkäsi taas jäävänsä yksin, tällä kertaa hänellä ei ollutkaan Skafiaa ja Juovaa. Tihkulla oli tosi kova ikävä sitä kaksikkoa, mutta tämä oli hänen valintansa. Puh kohautti lapojaan.
"Kyllä sieltä varmasti jokin koti sinulle löytyy!" Puh sanoi iloisesti ja katseli kaksijalkalaa. Tihkua epäilytti oliko siellä kaksijalkaa, joka pitäisi hänestä. Tällaisesta lyhyt höntäisestä jolla on lovi korvassa. Hän ei uskonut kenenkään pitävän hänestä, mutta se jää nähtäväksi, löytyykö Tihkulle kotia vai ei.

//Puh?

Tihku vaikutti yllättyvän siitä, että kohtasi heti kättelyssä kaksijalkalan kenties puheliaimman kollikissan; Puhin. Puh hihitti, kun Tihku pyysi toista rauhoittumaan ja sanoi vastaavansa kollin kysymyksiin.
"Hih, anteeksi! On vain niin mukava saada vieraita", Puh naukui hymyillen. Tihku kertoi olevansa uusi tässä kaksijalkalassa ja kertoi myös tulleensa jäädäkseen. Puh ei saanut aivan kiinni siitä mitä naaras oli tarkoittanut "eri kaksijalalla", mutta nyökytteli toiselle hymyillen. Hän piti siitä, että kaksijalkala oli saanut uuden asukkaan.
"Odotteleeko sinun kaksijalkasi täällä jossain vai mihin ajattelit asettautua?" Puh kysyi häntä iloisesti vipattaen ja tiiraili sitten vaihteeksi metsään, minne kaksi naaraskissaa oli kadonnut.
"Keitä ne kaksi muuta olivat?" Puh kysyi uteliaasti ja Tihkuksi esittäytynyt naaras valahti huokauksen kautta hieman surulliseksi.
"Ne ovat Skafia ja Juova, minun ystäväni, mutta en voi enää nähdä heitä", Tihku naukui iloisella äänellä, josta pilkahteli pienten verhojen kautta kuitenkin surua.
"Surullinen juttu, miksi sinä et voi nähdä heitä enää?" Puh kysyi sitten ja hänen pyöreisiin korviinsa kantautui taas lintujen ilakoivaa sirkutusta. Kermanvärinen kissa katseli lintuja ihaltioituneena ja hänen häntänsä vain vispasi puolelta toiselle. Nuo olivat kyllä hienoja otuksia!
"Etkö sinä ole ennen lintuja nähnyt? Haluatko että minä nappaan sinulle yhden?" Tihku kysyi Puhilta, joka kääntyi välittömästi naaraan puoleen ja nyökytteli kiivaasti. Tihku naurahti pyöreäpiirteiselle kissalle ja laskeutui sitten vaanimisasentoon. Puh ei osannut saalistaa, joten hän katsoi naaraan toimintaa tarkasti. Toinen vaikutti kyllä taitavalta kissalta, vau! Puh ei voinut kuin ihailla naaraan taitoja linnun saalistuksen suhteen. Puhin keskittyminen herpaantui kuitenkin kuullessaan kolinaa kaksijalan kaduilta ja kääntyi sen puoleen. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja kääntyessään takaisin Tihkun puoleen, naaras oli jo saalistanut linnun. Puh tarkkaili lintua uteliaasti ja koski sitä tassullaan. Se tuntui niin hassulta! Nasu ei kyllä ikinä uskoisi tätä, hänen olisi pakko viedä tämä lintunen Nasulle.
"En voi, minun pitää näyttää tämä Nasulle. Nasu on minun paras ystäväni, tule! Voin esitellä teidät", Puh naukui tomerana ja nappasi sitten linnun suuhunsa. Hänhän voisi samalla esitellä Tihkulle kaksijalkalaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
"Tuo tuossa on Nasun kotitalo, tuo tuossa taas minun", kermanvärinen kissa naukui ja kiirehti Nasun kotitalon pihalle.
"Nasu, oletko kotona?" Puh naukui pehmeällä, iloisella äänellä ja kurkisti kissanluukusta sisälle. Karvaton kissa loikoili kissanpuussaan ja säikähti pyöreän kissan ilmestymistä!
"Hu-hui, Puh", Nasu henkäisi ja loikkasi puusta alas.
"Mi--mikä tuo on, sa-saalistitko linnun ihan itse? Vo-voi Puh, miten sinä nyt tuolla tavalla", Nasu takelteli hermostuneena ja vinkaisi sitten huomatessaan Puhin takana tulleen Tihkun.
"Hu-hui! Kuka tuo on?" Nasu kysyi säikähtäneenä ja painautui ystäväänsä vasten.
"Hän on Tihku, löysin hänet ulkoata. Hän on muuttanut meidän kaksijalkalaan, eikö olekin mukavaa", Puh kertoi Nasulle ja kääntyi sitten naaraan puoleen hymy huulilla.
"Tihku saalisti sen linnun, enhän minä nyt saisi sellaista kuuna päivänä kiinni, hih! En ole lintukissoja, mutta halusin tulla näyttämään sen sinulle, Nasu", Puh naukui ja hymyili. Nasu katsoi ujosti korviensa takaa Tihkua, mutta nyökkäsi sitten Tihkulle.
"Minun pitää tästä mennä ja-jatkamaan, mutta näkyillään ta-taas. Ja o-ole varovainen, jooko?" Nasu kuiskasi ääni väreillen ja pakeni sitten kotitalonsa suojiin. Puh kääntyi taas Tihkun puoleen ja peruutti kissanluukusta pois ulkoilmaan.
"Mitäs me sitten puuhailisimme? Tuossa talossa asuu muuten Frida, Fridakin on mukava kissa. Tulisit hänen kanssaan varmasti oikein hyvin juttuun. Ja tuossa taas asuu Kaunotar. Kaunotar on aika äksy, hänen kanssaan kannattaa olla todella varovainen. Kaunotar on aika ilkeä. Mutta tuossa sitten asuu Nova", Puh puheli ja esitteli talojen asukkeja Tihkulle. Pyöreäpiirteinen kissa kääntyi sitten laikukkaan kissan puoleen.
"Missä sinä asut?" Puh kysyi hyväntuulisesti ja katseli taloja utelias pilke silmissään. Puh pyyhki etukäpälällään roskia rintaturkistaan ja hyräili sitten hyväntuulisesti.

Järkäletassu katseli tassujaan hieman kiusaantuneena, sillä Tyrskytiikeri oli mennyt hänen sanoistaan hetkeksi hämilleen ja hiljaiseksi. Järkäletassun mieli sanoi, että pakene, pilasit jotain, mutta hänen tassunsa olivat kuin liimaantuneet maahan. Kollin tassuja koristi veri ja hän ei tiennyt mitä ajatella punertavasta väristä käpälillään. Kulkukatit olivat kyllä saaneet mitä ne olivat ansainneet, mitäpä olivat yrittäneet varastaa kujakissayhteisölle kuuluvia syötäviä. Järkäletassu murahti itekseen, nuo kissat eivät varastaisi enää koskaan kenenkään aterioita.. Raidallinen ja vahva kolli vastasi sitten hänen kysymykseensä olevansa kunnossa, mutta saaneensa muutamat haavat ja ruhjeet. Kukapa nyt kaikista taisteluista haavoitta selviäisi?
"Niin, tuo veri kannattaa kyllä pestä pian pois. Muuten turkkisi on täynnä verikokkareita", kolli vastasi matalla ja möreällä äänellä. Järkäletassu sukaisi hieman etukäpäläänsä ja veren rautainen maku tulvi välittömästi kollikissan kielen päälle. Järkäletassu heitti sitten ilmoille ehdotuksensa yhteisestä ateriasta, kunhan vain he saisivat vietyä kaksijalkojen jätteet kujakissayhteisön herkuiksi. Tummaturkkinen kolli huomasi kuitenkin Tyrskytiikerin värähtävän.
"Oleko pelkuri?" kolli kiusasi toista, mutta ei kuitenkaan mitenkään pahantahtoisesti. Kunhan vain hieman härkki kollin egoa. Järkäletassu hymähti Tyrskytiikerin vastatessa uskaltavansa maistaa suomuista lieroa.
"Hyvä, ne ovat suurta herkkuani", Järkäletassu kertoi sitten ja vaihtoi aiheen sulavasti nimeensä. Järkäletassu oli tuntunut jo tovin typerältä nimeltä, eihän hän ollut enää mikään oppilasikäinen pentu, vaan täysikasvuinen kolli. Järkäletassu ihaili sitä, että Tyrskytiikeri oli vaihtanut nimensä itsenäisesti ja halusi toimia samoin.
. "Minäkään en halunnut olla Tyrskytassu koko loppuikääni, joten otin vapauttaden vaihtaa sen Tyrskytiikeriksi. Sinulle sopisi joku mahtipontinen nimi, kuten vaikka… Järkäleturma? Ei, ei se toimi. Entä sitten… Järkäleloikka? Koska loikkasi tärisyttää tannerta, aivan putoava järkäle", Tyrskytiikeri naurahti ja Järkäletassu hymähti.
"Vai että mahtipontinen nimi.. Selvä, kutsu minua tästä edes sitten uudella mahtipontisella nimelläni. Saanen esitellä, Järkäleloikka", suurikokoinen kissa virnisti ja töytäisi toista käpälällään toverillisesti.
"Tule, käärme odottaa meitä! Vannon, että et ole koskaan maistanut mitään sen kaltaista", Järkäleloikka mörähti ja tunsi mielihyvää uudesta nimestään. Hän makusteli nimeään tyytyväisenä, olisiko hän edes osannut itse keksiä parempaa? Tuskin.
"Sinulla on hyvä nimipää", Järkäleloikka maukui tapansa mukaan matalalla äänellä. Tummaturkkisen kissan siniset silmät välkkyivät hiirenkorvaisessa kaksijalkalassa.
"Kaipaatko sinä koskaan ulos täältä? En tarkoita klaaneihin, vaan metsään. Vai viihdytkö sinä Keijukaisen käskytettävänä ja katukissana?" kollikissa kysyi yllättäen. Kaksijalkalan katuihin hänen anturansa olivat kuita sitten tottuneet, mutta Järkäleloikan mieli ei. Ajatus katukissana olosta tuntui edelleen oudolta ja hän tiesi, että ei olisi täällä, jos Tyrskytiikeri ei olisi. Järkäleloikasta tuntui, että hän seuraisi tuota kollia vaikka maailman ääriin. Koska hän.. välitti? Niin sen oli pakko olla, Järkäleloikka todella välitti Tyrskytiikeristä. Toinen oli tummaturkkiselle ja suurikokoiselle kujakissayhteisöläiselle paljon enemmän, kuin vain kissa joka sattui nukkumaan hänen kanssaan samassa pesässä. Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut varma mitä Tyrskytiikeri ajatteli hänestä eikä pehmoilu nyt muutenkaan ollut suuren kissan tyylistä! Järkäleloikka vilkuili raidallista kissaa aika-ajoin, kun toinen ei huomannut ja hymähteli itsekseen.

//Tyrskyli? ;)

Yllätyin Puhin monesta kysymyksestä.
"Rauhoitu! Vastaan kysymyksiisi." Sanoin hymyillen. Puh nyökkäsi ja odotti vastauksiani.
"Kyllä, olen uusi täällä. Voisit näyttää paikkoja, en ole ennen ollut täällä. Ja olen tullut jäädäkseni, vaikka tämä onkin eri kaksijalkala." Vastasin Puhin kaikkiin kysymyksiin iloisesti. Puhin häntä vipatti iloisesti, hän ei ollut varmaan tavannut montaa kissaa.
"Keitä ne kaksi muuta olivat?" Puh kysyi ja tiiraili metsään. Huokaisin syvään, tulin hiukan surulliseksi. Ravistin päätäni ja hymyilin.
"He ovat Skafia ja Juova, minun ystäviäni, mutta en varmaan enää näe heitä." Sanoin iloisella äänellä, mutta äänestäni löytyi surua. Puh nyökkäsi. Minusta tuntui että teen väärän valinnan, mutta tämä olisi minulle parasta. Puh katseli lintuja haltioituneena, mitähän kolli niistä halusi?
"Haluatko että nappaan sinulle yhden?" Kysyin iloisella äänellä. Puh kääntyi salamana ympäri ja nyökkäsi kiivaasti. Naurahdin kollin intoa, ja menin vaanimis asentoon. Hiiviin lintuja kohti, loikkasin ilmasn yhden linnun päälle. Otin linnusta kiinni ja vein sen Puhin eteen. Kolli näytti ällistyneeltä. Työnsin sitä lähemmäksi. Puh tarkkaili lintua katseellaan.
"Syötkö sen?" Kysyin hymyillen lempeästi.

//Puh

Puh kulki kaksijalkalassa ihaillen sirkuttavia lintuja. Niitä oli niin monen värisiä! Ne kiehtoivat Puhia kovasti, hän oli kuullut joidenkin kissojen saaneen niitä kiinni ja jopa syönyt niitä. Niin ne metsäkissatkin tekivät! Metsäkissat omalla tavallaan kiehtoivat kotikisua, mutta hän kyllä myös pelkäsi niitä hieman. Ne olivat tarujen ja huhujen mukaan kaksimetrisiä, sekä omistivat torahampaat! Kolli ei halunnut ottaa asiasta selvää oliko se totta vai tarua, tarut riittivät hänelle. Onneksi kaksijlkala oli hyvin rauhallinen, välillä siellä vieraili erakoita, mutta metsäkissat pysyivät yleensä kaukana kaksijalkalasta. Puhin suklaanruskeat silmät seurasivat lintujen touhuja lintulaudalla ja hymyili sitten näylleen. Puhin häntä heilui innokkaana ja kollikissan viikset vapisivat innokkuudesta. Saisipa hän joskus tuollaisen kiinni, mutta siitä kollin sopi vain unelmoida! Sitä paitsi Puh piti hieman helpommasta syötävästä. Hän piti kovasti kaikesta mitä kaksijalkaset pudottelivat tai antoivat hänelle. Kollin kasvoille kohosi tyytyväinen hymy, kun Puh vain ajattelikin ruokaa. Häntä todella hiukoi hieman... Puh kuuli askelia ja huomasi kolmen kissan saapuneen kaksijalkalaan. Kollikissa ei ollut tavannut heitä aikaisemmin, olivatkohan he uusia näillä main? Kissat vaihtoivat muutamat sanaset keskenään, kunnes kaksi heistä lähti ja yksi kissajoukosta lähti tallustelemaan syvemmälle kaksijalkalaan. Puh kipitti naaraskissaa vastaan, utelias hymy huulillaan ja kaulapanta kilkahdellen. Naaraskissa esitteli itsensä Tihkuksi ja kysyi sitten Puhin nimeä.
"Hyvää iltapäivää! Minä olen Puh. Emme ole tavanneet aikaisemmin, hih. Oletkos uusi?" kermanvärinen kissa uteli toiselta ystävälliseen tapaansa ja antoi häntänsä heilua iloisesti.
"Tahtoisitko, että minä näytän sinulle paikkoja? Oletko tullut jäädäksesi? Minun kaksijalaltani saa sitten parhaat murkinat, sen minä takaan sinulle!" Puh naukaisi iloisella äänellä ja katseli sitten uteliaana Tihkua. Olikohan tuo erakko vaiko kotikisu?

// Tihku?

Nuolimme haavojamme pesän edessä. Kettu oli tehnyt pahaa jälkeä. Huokaisin syvään.
"Emme voi jatkaa näin." Sanoin surullisena. Skafia ja Juova katsoivat minua ihmeissään. "Mikset voi?" Skafia kysyi järkyttyneenä. "Minusta tuntuu, että kiertelijän elämä ei sovi minulle. Kun pääsin teidän seuraan, olin innoissani. Nyt minulla on tyhjä olo, minsta tuntuu että tämä ei sovi minulle!" Sanoin surullisena. Juova siirtyi vierelleni ja silitti lapaani hännällään. Hän hiukan kehräsi lohduttavasti. Skafiakin tuli lohduttamaan. "Jos tämä elämä ei sovi sinulle, voimme saarraa sinut takaisin kaksijalkalalle. Minusta se olidi oikea päätös." Skafia sanoi lohduttavasti. "Mutta en enää näkisi teitä!" Väitin vastaan surullisena, kyyneliä valui poskikleni. "Olemme kanssasi, vaikka emme ole psikalla, olemme sydämmessäsi. Ikuisesti, emmekä inohda sinua koskaan. Emme koskaan." Juova sanoi, hautasin pääni Juovan turkkiin. Minä pidin heistä, mutta en voinut jatkaa näin. On parempi, jos lähden rakaisin kaksijalkalaan. Sinne minä kuulun. Päätimme nukkua yön yli, ja palata kaksijalkalalle. Toivoin kovasti, että löydänme sinne. Jos emme, joudun ehkä jatkamaan Skafian ja Juovan kanssa. Kun oli aamu, söimme nopeasti ja lähdimme matkaan. Kesti muutama kuuhuippu ennen kuin näin kaksijalkalan, mutta se oli eri kuin viimeksi.
"Olemmeko menneet väärää reittiä! Ei tuo ole minun kaksijalkalani!" Sanoin hänmentyneenä. Skafua ja Juova kohauttivat lapojaan.
"Se on kaksijalkala! Sehän on pääasia!" Skafia huomautti. Nyt oli jäähyväisten aika. Hyvästelin surullisena Skafian ja Juovan. Seisoin psikoillani, kunnes kaksikko katosi metsään. Tiesin, etten näe heitä enää. Tulin durulliseksi, mutta tiesin että muistan heidät ania. Kuivasin kyyneleet rassullani, käännyin ympäri ja kävelin kaksijalkalaa kohti. Katselin sitä, se oli erilainen. Mutta kai pystyn asumaan siinä. Näin kermanvärisen kissan lähistöllä. Hän näytti kollilta, ulkonäöstä päätellen hän oli kotikisu. Kävelin kollin luokse.
"Hei! Olen Tihku! Kuka olet?" Kysyin kovalla äänellä. Kermanvärinen kolli säpsähti ja kääntyi ympäri.

//Puh?