Puh hymyili, kun Tihku naukui päättäväisenä menoksi käskyn ja lähti kävelemään kohti punertavaa taloa. Puh kulki aivan naaraan perässä ja katseli maisemaa leppoisasti. Juuri tälläistä elämän kuului olla! Leppoisaa, mukavaa ja iloista, jossa oli välillä pieniä yllätyksiä, kuten Tihkun saapuminen kaksijalkalaan. Puh päätti, että kutsuisi Tihkua ystäväkseen, naaras vaikutti sellaiselta, että heistä voisi hyvin tulla ystäviä keskenään. Ainakin kermanvärinen toivoi niin. He saapuivat pian mummon kotipihaan, joka oli kollille hyvinkin tuttu. Ei se muuttunut koskaan, samat puutarhakalusteet olivat pihalla, kun viimekin kerralla hänen vieraillessaan. Puh piti mummon kotipihasta ja siitä kuinka se oli aina kauniisti, huolellisesti laitettu. Pihaa koristi myös lintulauta, joka kiinnosti kollia kovasti. Lintujen herkkuina olevat pallot olivat kollin herkkuruokaa, vaikka niiden varastaminen olikin haastavaa, sillä Puh ei todella ollut kiipeilijä kropaltaan. Pian ovi naksahtikin kissakaksikon naukujen saattamana auki ja lempeä, mukava ihminen astui sieltä. Puh ei puhunut kunnolla ihmistä, mutta hän tunnisti kyllä sanat "keksi" ja "kiltti kisu". Nasu taas osasi puhua ihmistä taitavasti ja Puh ihaili karvattoman kissan taitoja.
"Hän puhuu meistä, hän aikoo hakea keksejä!" kermanvärinen kissa hihkui ilahtuneena ja hänen häntänsä vipatti ahkerasti puolelta toiselle. Puhista silitykset tuntuivat mukavalta ja Tihkukin näytti nauttivan niistä. Mummo lähti hetkeksi talonsa sisälle ja Puhin viikset väpättivät innostuksesta. Pian hän palasi, mukanaan herkkukeksit. Puh esitteli kaikki parhaimmat temppunsa saadakseen makupalan. Ensin hän istui, sitten hän pyörähti ympäri ja lopuksi kolli heilutteli etukäpäliään kömpelösti ilmassa. Ihminen nauroi ja ojentui antamaan temppuilevalle kollikissalle makupalan. Puh rouskutteli herkkukeksinsä äkkiä, kuin joku olisi ollut hänen ja keksin jäljillä. Lopuksi hän nuolaisi huuliaan, se oli ollut herkullista ja makeaa! Sitten mummo heilutteli Tihkun keksiä ilmassa ja Puh tuuppasi toista kaverillisesti.
"Tee sinäkin joku temppu! Heiluta vaikka tassuja ilmassa tai istu kuten orava", pyöreäpiirteinen kissa ehdotti toiselle ja näytti sitten mallia. Keksien syömisten jälkeen vanhempi naisihminen tutkaili Tihkua haavojen ja muiden varalta. Puh pysytteli hieman kauempana, vaan antoi kaksikon tutustua oisiinsa. Tihku antoi ummon ottaa hänet rimpuilematta syliin ja näky lämmitti kermanvärisen kissan mieltä. Oliko heistä tulossa kaverit? Kehräyksestä päätellen kyllä! Pian ihminen laski naaraskissan maahan ja käveli takaisin sisälle. Tihku vaikutti ottaneen paikan kodikseen, sillä hän naukui tyytyväisenä ihmisen palaavan pian ja loikkasi puutarhatuolille.
"Viihdyt täällä varmasti! Olen iloinen, että saavuit meidän kylään, Tihku", Puh naukui hyväntuulisesti ja pian ovi aukesi. Puh oli käynyt muutamia kertoja talossa sisällä, sisustus oli hänestä kotoisa ja tunnelma lämmin. Mummo saapui takaisin pihalle ja hänellä oli kädessään kaulapanta. Puh loikki iloisena ja katsoi Tihkua toiveikkaana.
"Se on panta, katso miten hieno! Hän haluaa sinut kissakseen, ihan takuulla haluaa. Hei, ehk Nasu voi opettaa meidät molemmat puhumaan ihmistä?" Puh ehdotti iloisena. Puh toivoi, että naaras asettuisi mummon luokse, sillä sitten he olisivat naapureita ja voisivat vierailla toistensa luona vaikka päivittäin!

//Tihku?

Ihminen on siis kaksijalka, silläkö nimellä tunnet ne, hih? Mutta tuossa talossa asuu eräs vanha ihminen. Todella mukava mummo, joka käy usein minunkin ihmiseni luona kylässä. Ja hän tuo keksejä! Hän pitää kissoista kovasti, luulen että hän ottaisi sinut mielellään. Haluatko että me menemme kokeilemaan?" Puh ehdotti. Tihku katsoi punaista taloa. Puhin kuvailema mummo kuulosti mukavalta. Tihku päätti kutsua kaksijalkoja nyt ihmisinä. Kun hänestä tulee kuitenkin kotikisu.
"Mennään." Tihku sanoi ja käveli kohti punaista taloa. Puh käveli aivan Tihkun perässä. Kollin häntä vipatti puolelta toiselle iloisesti. Hän varmaan odotti että mummo antaisi keksejä. Tihku käveli jännittyneenä ovelle. Mummon kotipiha oli mukavan näköinen. Sitä ympäröi siisti valkoinen sita. Ja pihassa oli kukkia. Siellä oli mukavan näköinen tuoli, ja pöytäkin. Tihku piti tämän mummon pihasta. Hän arveli että mummo olisi hyvin mukava. Tihku ja Puh maukuivat kovaan ääneen, että mummeli tulisi avaamaan oven. Mummo raotti ovea, hän oli aika lyhyt ja tuoksui hyvältä. Mummo kumartui silittelemään Puhia ja Tihkua. Hän puheli jotain mukavalla äänellä, ja meni takaisin taloonsa. Hän jätti oven auki, ja tuli hetken päästä takaisin. Hänellä oli niitä keksejä, mummo antoi Tihkulle ja puhille yhden. Puh söi sitä innoissaan, murra Tihku empi hetken. Lopulta hän maistoi sitä, se oli hyvää. Mummo jatkoi silittelyä, ja tutkaili Tihkua. Tihkulla ei ollut kaulapantaa, mummo tiesi ettei hän ollut kotikisu. Mummo nosti Tihkun syliinsä, Tihku ei rimpuillut, vaan antoi mummon attaa hönet syliin. Tihku kehräsi mummon sylissä, hän todella piti tästä mummosta. Mummo laski hänet hetken päästä maahan, ja meni sisälle. Mummo lukitsi oven ja käveli jonnekin.
"Ei lähdetä mihinkään, mummo oalaa kohta." Sanoin tyytyväisesti ja hyppäsin mummon tuolille.

//Puh?

Puh kallisti hieman surumielisenä päätään, kun Tihku kertoi surullisesti olleensa kotikisu aikoinaan, mutta tulleensa kaksijalkansa hylkäämäksi. Puh taputti toista ja soi naaraskissalle myötätuntoisen katseen. Kyllähän kaikilla nyt pitäisi koti olla!
"Eli me etsimme sinulle kodin, hih!" Puh hihkui iloisesti ja väläytti toiselle aurinkoisimman hymynsä. Puh piti Tihkusta ja päätti tutustuttaa naaraan myös Nasuun. Vaikka naaras olikin arka, mitä uusiin ystäviin tuli, kolli oli Puhista koko maailman lempein ja omalla tavallaan rohkein kolli, josta tulisi vielä jotain suurta. Kun Puh oli ollut pulassa, Nasu oli pelastanut hänet. Kollikissa tiesi, että karvattomasta kissasta oli vaikka ja mihin, kunhan toinen vain uskaltaisi. Puh tiesi, että toisen sydämessä oli vilpitöntä lämpöä ja suurta, pientä rohkeutta, kunhan pieni Nasu vain rohkenisi.
Tihku kysyi sitten miten he löytäisivät naaraalle kodin ja Puh mietti hieman. Kyllä asiat järjestyisivät aina, sen hän oli oppinut!
"Kyllä sieltä sinulle koti löytyy, olen siitä varma", Puh julisti iloisesti ja katseli kaksijalkalan katuja.
"Ja voithan sinä aina tulla yöpymään minun ihmiseni luokse, hän on kyllä tosi mukava! Hän antaa aina parhaat syötävät", kermanvärinen kissa naukaisi lopulta ehdotuksensa ilmoille ja katsoi Tihkuun pää kallellaan. Naaras näytti hieman hämmentyneeltä, kunnes Puh muisti tapaamansa erakon puhuneen ihmisistä kaksijalkoina.
"Ihminen on siis kaksijalka, silläkö nimellä tunnet ne, hih? Mutta tuossa talossa asuu eräs vanha ihminen. Todella mukava mummo, joka käy usein minunkin ihmiseni luona kylässä. Ja hän tuo keksejä! Hän pitää kissoista kovasti, luulen että hän ottaisi sinut mielellään. Haluatko että me menemme kokeilemaan?" Puh ehdotti. Punaisen talon mummo oli hänen yksi suosikeistaan ja Puh piti kovasti makeista kekseistä, joita löytyi aina hänen nyssäkästään.

//Tihku?

"Missä sinä asut?" Puh kysyi hyväntuulisesti ja katseli taloja utelias pilke silmissään. Hän pyyhki etukäpälällään roskia rintaturkistaan ​​ja hyräili sitten hyväntuulisesti. Tihku katsoi kaukaisusuuten, hänellä ei ollut kotia. Se teki naaraan hyvin surulliseksi.
"Ei minulla ole kotia, olen ollut joskus kotikisu, mutta minut hylättiin. Eikä minulla ole kotia lainkaan." Tihku sanoi surullisesti, naaras muisteli rakasta pientä kaksijalkalaa, jossa hän oli pentuna asustellut onnellisia kuita. Puh katsoi minua myötätuntoisesti. Tihku vähän arvasi mitä kolli aikoi sanoa.
"No etsitään sinulle koti, hih!" Kolli hihkaisi iloisesti. Tihkusta Puh oli mukava kissa, hän luki jo hänet ystäviinsä, mutta mitä hän Puh mahtoi ajatella Tihkusta. Tihku katsoi katseellaan kaksijalkaloiden riviä, miten hän ikinä löytäisi kotia.
"Miten me löydetään se?" Tihku kysyi ihmeissään, hänestä kaksijalkaloita oli liikaa. Hän mietti löytääkö tuolta hänelle kotia, jos mikään kaksijalka ei huoli häntä. Tihku pelkäsi taas jäävänsä yksin, tällä kertaa hänellä ei ollutkaan Skafiaa ja Juovaa. Tihkulla oli tosi kova ikävä sitä kaksikkoa, mutta tämä oli hänen valintansa. Puh kohautti lapojaan.
"Kyllä sieltä varmasti jokin koti sinulle löytyy!" Puh sanoi iloisesti ja katseli kaksijalkalaa. Tihkua epäilytti oliko siellä kaksijalkaa, joka pitäisi hänestä. Tällaisesta lyhyt höntäisestä jolla on lovi korvassa. Hän ei uskonut kenenkään pitävän hänestä, mutta se jää nähtäväksi, löytyykö Tihkulle kotia vai ei.

//Puh?

Tihku vaikutti yllättyvän siitä, että kohtasi heti kättelyssä kaksijalkalan kenties puheliaimman kollikissan; Puhin. Puh hihitti, kun Tihku pyysi toista rauhoittumaan ja sanoi vastaavansa kollin kysymyksiin.
"Hih, anteeksi! On vain niin mukava saada vieraita", Puh naukui hymyillen. Tihku kertoi olevansa uusi tässä kaksijalkalassa ja kertoi myös tulleensa jäädäkseen. Puh ei saanut aivan kiinni siitä mitä naaras oli tarkoittanut "eri kaksijalalla", mutta nyökytteli toiselle hymyillen. Hän piti siitä, että kaksijalkala oli saanut uuden asukkaan.
"Odotteleeko sinun kaksijalkasi täällä jossain vai mihin ajattelit asettautua?" Puh kysyi häntä iloisesti vipattaen ja tiiraili sitten vaihteeksi metsään, minne kaksi naaraskissaa oli kadonnut.
"Keitä ne kaksi muuta olivat?" Puh kysyi uteliaasti ja Tihkuksi esittäytynyt naaras valahti huokauksen kautta hieman surulliseksi.
"Ne ovat Skafia ja Juova, minun ystäväni, mutta en voi enää nähdä heitä", Tihku naukui iloisella äänellä, josta pilkahteli pienten verhojen kautta kuitenkin surua.
"Surullinen juttu, miksi sinä et voi nähdä heitä enää?" Puh kysyi sitten ja hänen pyöreisiin korviinsa kantautui taas lintujen ilakoivaa sirkutusta. Kermanvärinen kissa katseli lintuja ihaltioituneena ja hänen häntänsä vain vispasi puolelta toiselle. Nuo olivat kyllä hienoja otuksia!
"Etkö sinä ole ennen lintuja nähnyt? Haluatko että minä nappaan sinulle yhden?" Tihku kysyi Puhilta, joka kääntyi välittömästi naaraan puoleen ja nyökytteli kiivaasti. Tihku naurahti pyöreäpiirteiselle kissalle ja laskeutui sitten vaanimisasentoon. Puh ei osannut saalistaa, joten hän katsoi naaraan toimintaa tarkasti. Toinen vaikutti kyllä taitavalta kissalta, vau! Puh ei voinut kuin ihailla naaraan taitoja linnun saalistuksen suhteen. Puhin keskittyminen herpaantui kuitenkin kuullessaan kolinaa kaksijalan kaduilta ja kääntyi sen puoleen. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja kääntyessään takaisin Tihkun puoleen, naaras oli jo saalistanut linnun. Puh tarkkaili lintua uteliaasti ja koski sitä tassullaan. Se tuntui niin hassulta! Nasu ei kyllä ikinä uskoisi tätä, hänen olisi pakko viedä tämä lintunen Nasulle.
"En voi, minun pitää näyttää tämä Nasulle. Nasu on minun paras ystäväni, tule! Voin esitellä teidät", Puh naukui tomerana ja nappasi sitten linnun suuhunsa. Hänhän voisi samalla esitellä Tihkulle kaksijalkalaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
"Tuo tuossa on Nasun kotitalo, tuo tuossa taas minun", kermanvärinen kissa naukui ja kiirehti Nasun kotitalon pihalle.
"Nasu, oletko kotona?" Puh naukui pehmeällä, iloisella äänellä ja kurkisti kissanluukusta sisälle. Karvaton kissa loikoili kissanpuussaan ja säikähti pyöreän kissan ilmestymistä!
"Hu-hui, Puh", Nasu henkäisi ja loikkasi puusta alas.
"Mi--mikä tuo on, sa-saalistitko linnun ihan itse? Vo-voi Puh, miten sinä nyt tuolla tavalla", Nasu takelteli hermostuneena ja vinkaisi sitten huomatessaan Puhin takana tulleen Tihkun.
"Hu-hui! Kuka tuo on?" Nasu kysyi säikähtäneenä ja painautui ystäväänsä vasten.
"Hän on Tihku, löysin hänet ulkoata. Hän on muuttanut meidän kaksijalkalaan, eikö olekin mukavaa", Puh kertoi Nasulle ja kääntyi sitten naaraan puoleen hymy huulilla.
"Tihku saalisti sen linnun, enhän minä nyt saisi sellaista kuuna päivänä kiinni, hih! En ole lintukissoja, mutta halusin tulla näyttämään sen sinulle, Nasu", Puh naukui ja hymyili. Nasu katsoi ujosti korviensa takaa Tihkua, mutta nyökkäsi sitten Tihkulle.
"Minun pitää tästä mennä ja-jatkamaan, mutta näkyillään ta-taas. Ja o-ole varovainen, jooko?" Nasu kuiskasi ääni väreillen ja pakeni sitten kotitalonsa suojiin. Puh kääntyi taas Tihkun puoleen ja peruutti kissanluukusta pois ulkoilmaan.
"Mitäs me sitten puuhailisimme? Tuossa talossa asuu muuten Frida, Fridakin on mukava kissa. Tulisit hänen kanssaan varmasti oikein hyvin juttuun. Ja tuossa taas asuu Kaunotar. Kaunotar on aika äksy, hänen kanssaan kannattaa olla todella varovainen. Kaunotar on aika ilkeä. Mutta tuossa sitten asuu Nova", Puh puheli ja esitteli talojen asukkeja Tihkulle. Pyöreäpiirteinen kissa kääntyi sitten laikukkaan kissan puoleen.
"Missä sinä asut?" Puh kysyi hyväntuulisesti ja katseli taloja utelias pilke silmissään. Puh pyyhki etukäpälällään roskia rintaturkistaan ja hyräili sitten hyväntuulisesti.

Järkäletassu katseli tassujaan hieman kiusaantuneena, sillä Tyrskytiikeri oli mennyt hänen sanoistaan hetkeksi hämilleen ja hiljaiseksi. Järkäletassun mieli sanoi, että pakene, pilasit jotain, mutta hänen tassunsa olivat kuin liimaantuneet maahan. Kollin tassuja koristi veri ja hän ei tiennyt mitä ajatella punertavasta väristä käpälillään. Kulkukatit olivat kyllä saaneet mitä ne olivat ansainneet, mitäpä olivat yrittäneet varastaa kujakissayhteisölle kuuluvia syötäviä. Järkäletassu murahti itekseen, nuo kissat eivät varastaisi enää koskaan kenenkään aterioita.. Raidallinen ja vahva kolli vastasi sitten hänen kysymykseensä olevansa kunnossa, mutta saaneensa muutamat haavat ja ruhjeet. Kukapa nyt kaikista taisteluista haavoitta selviäisi?
"Niin, tuo veri kannattaa kyllä pestä pian pois. Muuten turkkisi on täynnä verikokkareita", kolli vastasi matalla ja möreällä äänellä. Järkäletassu sukaisi hieman etukäpäläänsä ja veren rautainen maku tulvi välittömästi kollikissan kielen päälle. Järkäletassu heitti sitten ilmoille ehdotuksensa yhteisestä ateriasta, kunhan vain he saisivat vietyä kaksijalkojen jätteet kujakissayhteisön herkuiksi. Tummaturkkinen kolli huomasi kuitenkin Tyrskytiikerin värähtävän.
"Oleko pelkuri?" kolli kiusasi toista, mutta ei kuitenkaan mitenkään pahantahtoisesti. Kunhan vain hieman härkki kollin egoa. Järkäletassu hymähti Tyrskytiikerin vastatessa uskaltavansa maistaa suomuista lieroa.
"Hyvä, ne ovat suurta herkkuani", Järkäletassu kertoi sitten ja vaihtoi aiheen sulavasti nimeensä. Järkäletassu oli tuntunut jo tovin typerältä nimeltä, eihän hän ollut enää mikään oppilasikäinen pentu, vaan täysikasvuinen kolli. Järkäletassu ihaili sitä, että Tyrskytiikeri oli vaihtanut nimensä itsenäisesti ja halusi toimia samoin.
. "Minäkään en halunnut olla Tyrskytassu koko loppuikääni, joten otin vapauttaden vaihtaa sen Tyrskytiikeriksi. Sinulle sopisi joku mahtipontinen nimi, kuten vaikka… Järkäleturma? Ei, ei se toimi. Entä sitten… Järkäleloikka? Koska loikkasi tärisyttää tannerta, aivan putoava järkäle", Tyrskytiikeri naurahti ja Järkäletassu hymähti.
"Vai että mahtipontinen nimi.. Selvä, kutsu minua tästä edes sitten uudella mahtipontisella nimelläni. Saanen esitellä, Järkäleloikka", suurikokoinen kissa virnisti ja töytäisi toista käpälällään toverillisesti.
"Tule, käärme odottaa meitä! Vannon, että et ole koskaan maistanut mitään sen kaltaista", Järkäleloikka mörähti ja tunsi mielihyvää uudesta nimestään. Hän makusteli nimeään tyytyväisenä, olisiko hän edes osannut itse keksiä parempaa? Tuskin.
"Sinulla on hyvä nimipää", Järkäleloikka maukui tapansa mukaan matalalla äänellä. Tummaturkkisen kissan siniset silmät välkkyivät hiirenkorvaisessa kaksijalkalassa.
"Kaipaatko sinä koskaan ulos täältä? En tarkoita klaaneihin, vaan metsään. Vai viihdytkö sinä Keijukaisen käskytettävänä ja katukissana?" kollikissa kysyi yllättäen. Kaksijalkalan katuihin hänen anturansa olivat kuita sitten tottuneet, mutta Järkäleloikan mieli ei. Ajatus katukissana olosta tuntui edelleen oudolta ja hän tiesi, että ei olisi täällä, jos Tyrskytiikeri ei olisi. Järkäleloikasta tuntui, että hän seuraisi tuota kollia vaikka maailman ääriin. Koska hän.. välitti? Niin sen oli pakko olla, Järkäleloikka todella välitti Tyrskytiikeristä. Toinen oli tummaturkkiselle ja suurikokoiselle kujakissayhteisöläiselle paljon enemmän, kuin vain kissa joka sattui nukkumaan hänen kanssaan samassa pesässä. Järkäleloikka ei kuitenkaan ollut varma mitä Tyrskytiikeri ajatteli hänestä eikä pehmoilu nyt muutenkaan ollut suuren kissan tyylistä! Järkäleloikka vilkuili raidallista kissaa aika-ajoin, kun toinen ei huomannut ja hymähteli itsekseen.

//Tyrskyli? ;)

Yllätyin Puhin monesta kysymyksestä.
"Rauhoitu! Vastaan kysymyksiisi." Sanoin hymyillen. Puh nyökkäsi ja odotti vastauksiani.
"Kyllä, olen uusi täällä. Voisit näyttää paikkoja, en ole ennen ollut täällä. Ja olen tullut jäädäkseni, vaikka tämä onkin eri kaksijalkala." Vastasin Puhin kaikkiin kysymyksiin iloisesti. Puhin häntä vipatti iloisesti, hän ei ollut varmaan tavannut montaa kissaa.
"Keitä ne kaksi muuta olivat?" Puh kysyi ja tiiraili metsään. Huokaisin syvään, tulin hiukan surulliseksi. Ravistin päätäni ja hymyilin.
"He ovat Skafia ja Juova, minun ystäviäni, mutta en varmaan enää näe heitä." Sanoin iloisella äänellä, mutta äänestäni löytyi surua. Puh nyökkäsi. Minusta tuntui että teen väärän valinnan, mutta tämä olisi minulle parasta. Puh katseli lintuja haltioituneena, mitähän kolli niistä halusi?
"Haluatko että nappaan sinulle yhden?" Kysyin iloisella äänellä. Puh kääntyi salamana ympäri ja nyökkäsi kiivaasti. Naurahdin kollin intoa, ja menin vaanimis asentoon. Hiiviin lintuja kohti, loikkasin ilmasn yhden linnun päälle. Otin linnusta kiinni ja vein sen Puhin eteen. Kolli näytti ällistyneeltä. Työnsin sitä lähemmäksi. Puh tarkkaili lintua katseellaan.
"Syötkö sen?" Kysyin hymyillen lempeästi.

//Puh

Puh kulki kaksijalkalassa ihaillen sirkuttavia lintuja. Niitä oli niin monen värisiä! Ne kiehtoivat Puhia kovasti, hän oli kuullut joidenkin kissojen saaneen niitä kiinni ja jopa syönyt niitä. Niin ne metsäkissatkin tekivät! Metsäkissat omalla tavallaan kiehtoivat kotikisua, mutta hän kyllä myös pelkäsi niitä hieman. Ne olivat tarujen ja huhujen mukaan kaksimetrisiä, sekä omistivat torahampaat! Kolli ei halunnut ottaa asiasta selvää oliko se totta vai tarua, tarut riittivät hänelle. Onneksi kaksijlkala oli hyvin rauhallinen, välillä siellä vieraili erakoita, mutta metsäkissat pysyivät yleensä kaukana kaksijalkalasta. Puhin suklaanruskeat silmät seurasivat lintujen touhuja lintulaudalla ja hymyili sitten näylleen. Puhin häntä heilui innokkaana ja kollikissan viikset vapisivat innokkuudesta. Saisipa hän joskus tuollaisen kiinni, mutta siitä kollin sopi vain unelmoida! Sitä paitsi Puh piti hieman helpommasta syötävästä. Hän piti kovasti kaikesta mitä kaksijalkaset pudottelivat tai antoivat hänelle. Kollin kasvoille kohosi tyytyväinen hymy, kun Puh vain ajattelikin ruokaa. Häntä todella hiukoi hieman... Puh kuuli askelia ja huomasi kolmen kissan saapuneen kaksijalkalaan. Kollikissa ei ollut tavannut heitä aikaisemmin, olivatkohan he uusia näillä main? Kissat vaihtoivat muutamat sanaset keskenään, kunnes kaksi heistä lähti ja yksi kissajoukosta lähti tallustelemaan syvemmälle kaksijalkalaan. Puh kipitti naaraskissaa vastaan, utelias hymy huulillaan ja kaulapanta kilkahdellen. Naaraskissa esitteli itsensä Tihkuksi ja kysyi sitten Puhin nimeä.
"Hyvää iltapäivää! Minä olen Puh. Emme ole tavanneet aikaisemmin, hih. Oletkos uusi?" kermanvärinen kissa uteli toiselta ystävälliseen tapaansa ja antoi häntänsä heilua iloisesti.
"Tahtoisitko, että minä näytän sinulle paikkoja? Oletko tullut jäädäksesi? Minun kaksijalaltani saa sitten parhaat murkinat, sen minä takaan sinulle!" Puh naukaisi iloisella äänellä ja katseli sitten uteliaana Tihkua. Olikohan tuo erakko vaiko kotikisu?

// Tihku?

Nuolimme haavojamme pesän edessä. Kettu oli tehnyt pahaa jälkeä. Huokaisin syvään.
"Emme voi jatkaa näin." Sanoin surullisena. Skafia ja Juova katsoivat minua ihmeissään. "Mikset voi?" Skafia kysyi järkyttyneenä. "Minusta tuntuu, että kiertelijän elämä ei sovi minulle. Kun pääsin teidän seuraan, olin innoissani. Nyt minulla on tyhjä olo, minsta tuntuu että tämä ei sovi minulle!" Sanoin surullisena. Juova siirtyi vierelleni ja silitti lapaani hännällään. Hän hiukan kehräsi lohduttavasti. Skafiakin tuli lohduttamaan. "Jos tämä elämä ei sovi sinulle, voimme saarraa sinut takaisin kaksijalkalalle. Minusta se olidi oikea päätös." Skafia sanoi lohduttavasti. "Mutta en enää näkisi teitä!" Väitin vastaan surullisena, kyyneliä valui poskikleni. "Olemme kanssasi, vaikka emme ole psikalla, olemme sydämmessäsi. Ikuisesti, emmekä inohda sinua koskaan. Emme koskaan." Juova sanoi, hautasin pääni Juovan turkkiin. Minä pidin heistä, mutta en voinut jatkaa näin. On parempi, jos lähden rakaisin kaksijalkalaan. Sinne minä kuulun. Päätimme nukkua yön yli, ja palata kaksijalkalalle. Toivoin kovasti, että löydänme sinne. Jos emme, joudun ehkä jatkamaan Skafian ja Juovan kanssa. Kun oli aamu, söimme nopeasti ja lähdimme matkaan. Kesti muutama kuuhuippu ennen kuin näin kaksijalkalan, mutta se oli eri kuin viimeksi.
"Olemmeko menneet väärää reittiä! Ei tuo ole minun kaksijalkalani!" Sanoin hänmentyneenä. Skafua ja Juova kohauttivat lapojaan.
"Se on kaksijalkala! Sehän on pääasia!" Skafia huomautti. Nyt oli jäähyväisten aika. Hyvästelin surullisena Skafian ja Juovan. Seisoin psikoillani, kunnes kaksikko katosi metsään. Tiesin, etten näe heitä enää. Tulin durulliseksi, mutta tiesin että muistan heidät ania. Kuivasin kyyneleet rassullani, käännyin ympäri ja kävelin kaksijalkalaa kohti. Katselin sitä, se oli erilainen. Mutta kai pystyn asumaan siinä. Näin kermanvärisen kissan lähistöllä. Hän näytti kollilta, ulkonäöstä päätellen hän oli kotikisu. Kävelin kollin luokse.
"Hei! Olen Tihku! Kuka olet?" Kysyin kovalla äänellä. Kermanvärinen kolli säpsähti ja kääntyi ympäri.

//Puh?

Sulkavirta värjötteli kuusen alimpien oksien alla kylmissään. Ruskalintu oli tuttuun tapaansa kadonnut aamuyön aikana pesästä, kaiketi saalistamaan aamiaista. Kaksikko oli vaeltanut nyt neljäsosakuun ajan. He olivat kulkeneet metsiä ja nummia pitkin.
Hiirenkorva oli saapunut ja lumet olivat alkaneet hiljalleen sulaa. Vaikka päivät lämpenivät hiljalleen, kylmyys pääsi pureutumaan Sulkavirran ohuen turkin läpi. Viime yön pariskunta oli nukkunut kuusen alla, sillä he olivat olleet liian väsyneitä etsimään kunnon yösijaa. Tuuli oli päässyt esteettä oksien alle, ja Sulkavirta-parka oli palellut läpi koko yön.
Hetken odottelun päätteeksi Sulkavirta erotti tutun, oranssin hahmon lähestyvän kuusta. Ruskalintu kantoi hampaissaan elotonta oravaa. Kolli kumartui päästäkseen kuusen oksien alle, sillä alimmat oksat roikkuivat miltei maassa asti. Oranssi kolli laski oravan Sulkavirran eteen ja väläytti naaraalle hennon, mutta jokseenkin haikean hymyn. Ruskalinnun olemus oli muutenkin jotenkin alakuloinen, ja se herätti heti huolen Sulkavirrassa.
"Onko kaikki hyvin?" raidallinen naaras kysyi ja astui lähemmäs oranssia kissaa. Ruskalintu nosti sinisen katseensa kumppaniinsa ja nyökkäsi. Sulkavirta tiesi, että soturin kasvoilla oleva hymy oli tekaistu.
"Minä näen kyllä, että jokin painaa mieltäsi. Oletko alkanut katua lähtöämme?" Sulkavirta kysyi epäröiden. Hän halusi enemmän kuin mitään olla Ruskalinnun kanssa, muttei missään nimessä halunnut pitää kollia itsellään väkisin. Naaras pidätti jännittyneenä hengitystään odottaessaan saavansa vastauksen toiselta. Ruskalintu pyyhkäisi etukäpälällään märkää multaa kääntäessään katseensa pois Sulkavirrasta.
"En tietenkään. Mietin vain Lauhalaukkaa", Ruskalintu totesi vaikeana. Entisen eloklaanilaisen hännänpää nyki, ja kissa vaikutti rauhattomalta. Sulkavirta painoi hellästi poskensa vasten rakkaansa turkkia.
"Luuletko, että hän on elossa?" raidallinen naaras esitti varovaisen kysymyksen. Ruskalintu oli kertonut hänen isänsä kadonneen ystävänsä Mahlahallan ja Mahlahallan emon kanssa. Tapauksessa outoa oli se, miten hyvin Lauhalaukka oli aina viihtynyt Eloklaanissa. Vielä oudompaa oli se, että hänen ja ystävänsä jäljet olivat Ruskalinnun sanojen mukaan päättyneet joen jäässä ammottavaan aukkoon. Eloklaanilaiset olivatkin arvelleet Lauhalaukan kuolleen hukkumalla.
"En tiedä. Eihän se olisi ensimmäinen kerta, kun hänen luullaan kuolleen. Entä jos virta vei hänet ja Mahlahallan kauemmas, ja he ovatkin elossa jossain? Olisiko meidän pitänyt yrittää etsiä heitä?" oranssi kolli pohti hiljaisella äänellä. Sulkavirta ei osannut antaa kollille vastausta, vaan painautui entistä tiukemmin tätä vasten lohduttaakseen häntä.
"Minä luulen, etteivät he ole voineet selvitä hengissä", Sulkavirta takelteli sanoissaan, peläten Ruskalinnun romahtavan hetkenä minä hyvänsä, "mutta sinulla on paljon muistoja hänestä. Hän elää ikuisesti muistoissasi."
Ruskalintu huokaisi hiljaa ja painoi kuononsa Sulkavirran poskelle. Kaksikko istui tovin kiinni toisissaan sanomatta sanaakaan. Se tuntui hyvältä. Hiljaisen hetken ajan Sulkavirta mietti Sähkötuhoa, Sinilintua, Aaltosalamaa ja muita tovereitaan Kuolonklaanissa. Olikohan Aaltosalama loukkaantunut kuullessaan Sulkavirran lähdöstä Sähkötuholta eikä Sulkavirralta itseltään? Aivan varmasti, Sulkavirta ajatteli. Olisi hänkin loukkaantunut, mikäli Aaltosalama olisi tehnyt hänelle samoin. Olivathan he kuitenkin ystäviä.
Sulkavirta irtaantui kumppanistaan ja kohtasi jälleen tämän sinisen katseen.
"Mitä jos syötäisiin ja jatkettaisiin sitten matkaa? Meillä on vielä paljon nähtävää, ennen kuin voimme pysähtyä pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan", Sulkavirta yritti kohentaa tunnelmaa. Ruskalinnun kasvoille levisi pienoinen hymy. Kolli nyökkäsi ja työnsi oravan lähemmäs Sulkavirtaa.
Sulkavirta ei ollut ollut koskaan näin innoissaan mistään. Koko maailma oli avoinna, ja he saivat mennä minne ikinä halusivatkaan. Sulkavirta halusi tutkia kaksijalkaloita, tuntemattomia metsiä ja tavata uusia tuttavuuksia. Hän toivoi voivansa tavata koko elämänsä erakkoina tai kotikisuina eläneitä kissoja ja kuulla heidän tavastaan elää. Myös kaksijalat kiinnostivat naarasta. Oudot, Sulkavirralle pitkälti täysin tuntemattomat olennot ja niiden käyttäytyminen olivat Sulkavirralle täysi mysteeri, jonka hän tahtoi ratkaista.

//KP-boosti

"En ole", Rubiini lupasi Nefirille, joka nyökkäsi tyytyväisen oloisena hänen vastaukseensa. Totta puhuakseen Rubiini ei kuitenkaan ollut aivan ymmärtänyt, mitä valkoinen erakko oli tarkoittanut sillä, kun tämä oli kieltänyt Rubiinia olemasta samanlainen kuin Leopardi. Hänestä Leopardi vaikutti tosi mukavalta ja helposti lähestyttävältä kissalta, ja sellaisena Rubiini halusi muiden näkevän itsensä.
Arpisesta ulkomuodostaan huolimatta Rubiini ei kokenut olevansa yhtään sen karskimpi, vaikka Päivänsäteen mieltä ylentävät kommentit hänen katu-uskottavuudestaan olivatkin tehneet häneen melkoisen vaikutuksen. Rubiini oli silti yhä sama vanha Rubiini, vaikka hänelle oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista ikävää viime kuiden aikana.
Sen hän kuitenkin tiesi, että Silveriin ja Nefiriin törmääminen oli ollut hänen pelastuksensa.

Aikaa kului ja Rubiini oli jo alkanut tottumaan kujakissayhteisön rytmiin. Hän tiesi suurinpiirtein, milloin oli aika lähteä partioimaan tai etsimään ruokaa, ja hän seurasi muiden antama ohjeita kuuliaisesti ja vastaan hangoittelematta. Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että hän kuului johonkin. Kujakissayhteisöstä oli tullut hänen perheensä.
Rubiini osasi suunnistaa kaksijalkalan kaduilla jo melko hyvin ilman opastusta. Hän tiesi parhaimmat ruoka-apajat ja osasi vaivattomasti kääntyä oikeille kujille, mikäli hänen tarvitsi oikaista. Lisäksi hän oli saanut Päivänsäteestä itselleen hyvän ystävän! Naaras oli opettanut hänelle jo joitakin helppoja itsepuolustusliikkeitä, joita Rubiini oli harjoittelut myös vapaa-aikanaan.
Ilmeisesti koko kujakissayhteisön päämääränä oli marssia jonakin päivänä kaukana metsien takana asuvan kissan luo ja kostaa tälle. Rubiini oli käsittänyt, että kyseinen kissa oli aiheuttanut läpikulkumatkallaan entisen yhteisön tuhon. Päivänsäde oli kuulemma sen kissan biologinen pentu, mutta naaras vaikutti haluavan tappaa tämän enemmän kuin mitään, ja niinpä Rubiini halusi auttaa häntä tavoitteessaan, vaikka ajatus jonkun tappamisesta sai hänen ihonsa menemään kananlihalle.
Tänään Rubiini oli päässyt samaan kujapartioon Nefirin kanssa, mitä ei tapahtunut kovin usein. Viimeisten kuluneiden kuiden aikana heidät oltiin haluttu pitää partioiden aikana visusti erillään toisistaan, mutta viimein Rubiinista oli alkanut tuntua siltä, että heihin luotettiin.
Punasilmäinen nuori naaras tepasteli vanhemman kissan rinnalla partion keskellä. Heidän edessään kulki Arpi ja takana Tyrskytiikeri sekä Järkäletassu.
Kun he pysähtyivät tutkimaan ympäristöä mahdollisten tunkeilijoiden varalta, Rubiini päätti yrittää aloittaa keskustelun Nefirin kanssa, sillä hän inhosi partion aikana ilmassa leijuvaa raskasta tunnelmaa. Eiväthän he mitään vankeja sentään olleet.
"Osaatko sinä taistella hyvin?" Rubiini kysyi ja katsoi Nefiriä pää aavistuksen kallellaan.

//Nefiri?

Rubiini oli saapunut juuri ruokaa etsimästä. Nefiri oli pannut heti merkille nuoremman naaraan korkean mielialan, mikä ilmeisesti johtui tämän uusista ystävistä. Hän osoitti iloisesti Päivänsädettä, erästä oppilasikäistä kujakissaa. Nefiri siristi silmiään naarasta tarkkaillessaan. Päivänsäde vaikutti olevan läheinen Keijukaisen ja muiden kujakissayhteisön kokeneempien jäsenten kanssa, mikä teki hänestä epäluotettavan. Ilmeestä päätellen Silver oli kaiketi huomannut saman tai muuten vain päätellyt, ettei Päivänsäteeseen ollut luottamista. Kumpikaan ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä kumpikaan ei halunnut latistaa Rubiinin iloa.
"Nefiri, yrititkö tutustua kehenkään sillä välin, kun olin poissa?" nuori erakko kysyi kaiketi vaihtaakseen keskustelun aihetta. Nefiri kohtasi hetken ajan tämän punertavien silmiensä katseen vastausta miettien. Hän oli itse asiassa päässyt tutustumaan Leopardiin, jonka Rubiini oli kertonut olevan kissa, johon oli helppo tutustua. Ja siinä hän olikin ollut oikeassa; Leopardi näytti suorastaan pitävän uusien kissojen tapaamisesta. Siinä missä moni kujakissayhteisön kissa ei edelleenkään juuri luottanut Nefiriin, laikukas naaraskissa oli näyttänyt iloiselta tämän liityttyä hänen seuraansa.
Ensimmäinen maali oli siis helposti saavutettu. Seuraavaksi oli hankittava Leopardin luottamus ja ystävyys. Tämän jälkeen tulisi tietojen urkkiminen, mutta jonkin aikaa Leopardin kanssa keskusteltuaan Nefiri ei ollut ollenkaan varma, olisiko tästä yli-innokkaasta ja puheliaasta kujakissasta hänelle ollenkaan hyötyä. Nopeasti kävi selväksi, ettei hän ainakaan itse luovuttaisi mitään arvokkaita tietoja naaraan huomaan. Leopardi puhui puhumistaan, eikä Nefirin tarvinnut muuta tehdä kuin antaa lyhyitä yksisanaisia vastauksia toisen täyttäessä tilan jorinallaan. Hän ahmi nälkäisesti Nefirin keskusteluun kylvämät harvat tiedonjyväset, olivat ne sitten totta tai eivät. Leopardi ihaili valkoisen naaraan urheutta kun tämä kertoi taistelleensa yksin kahta koiraa vastaan ja selvinneensä naarmutta. Hän nyökytteli myötätuntoisesti, kun Nefiri jakoi tarinan vanhempiensa ja kolmen veljensä traagisesta kuolemasta tulipalossa. Myöhemmin Nefiri todennäköisesti tulisi katumaan noiden valheellisten kertomusten levittämistä, mutta siinä hetkessä hyväuskoisen Leopardin höynäyttäminen oli tuntunut erittäin viihdyttävältä.
Nefiri oli päätynyt siihen tulokseen, että Leopardi oli pelkkä hyödyllinen idiootti. Hän ei erityisemmin pitänyt naaraasta, mutta ei hän loppujen lopuksi ollut huonoakaan seuraa. Tavallaan Leopardi oli herttainen, mutta hänen sinisilmäisyytensä kävi enemmän Nefirin hermoille; miten tällainen kissa oikein selvisi elämässä? Etenkin Keijukaisen kaltaisten juonittelijoiden keskellä.
"Tutustuin Leopardiin", Nefiri vastasi viimein. "Hän vaikuttaa oikein mukavalta."
Silver katsoi Nefiriä sillä samalla epäluuloisella tavalla, joka oli äsken osoitettu Rubiinille. Ehkä syy tuolle katseelle oli kuitenkin eri.
"Vaikka hän onkin ehkä hiukan hyväuskoinen. Se ei ole tällaisessa seurassa hyväksi", valkea naaras jatkoi hetken päästä. Hän katsoi Rubiinia terävästi. "Älä sinä ole samanlainen. Et voi tietää, voitko luottaa näihin kissoihin. On hyvä, että hankit uusia ystäviä, mutta sinun on oltava varovainen."

//Rubiini?

Hassel kääntyi säikähtäneenä. Kettu loikkasi pensaikosta. Hassel yritti lyödä kettua mutta kettu ehti tönäistä Hasselin kumoon. Kettu karjaisi ja loikkasi Hasselin päälle. Hassel yritti heittää ketun päältään mutta kettu oli liian painava. Kettu ulvaisi voitonriemuisena ja pensaikosta tuli lisää kettuja. "Ei!" Älkää!" huusi Hassel. Kettu oli juuri valmis iskuun jolla Hassel olisi mennyttä, kun pensaasta loikkasi esiin kissa. Kissa karjui ja murisi vihaisena. Kissa huitaisi kettua kuonoon ja kettu lähti ulisten metsään. Hassel kääntyi katsomaan kissaa. Kissa oli juuri loikkimassa takaisin metsään. "Odota!" huusi Hassel. Kissa kääntyi. "Kiitos." sanoi Hassel. "Ei se mitään." sanoi kissa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Hassel. "Minä olen.. tai no ei sinun tarvitse sitä tietää. vastasi kissa. "Ai, hei kuitenkin!" vastasi Hassel. Hassel katseli ympärilleen. Hiekka pölisi. Yhtäkkiä kuului kova räjähdys, ja salama välkkyi taivaalla. Ukkonen jyrisi. Salama iskeytyi puuhun ja puu kaatui roihuten. Liekit alkoivat lähestyä Hasselia. Hassel katsoi ympärilleen. Hasselin pelastanut kissa tuijotti liekkejä hätääntyneenä. Liekit piirittivät Hasselia ja kissaa. Hassel katsoi ympärilleen. Metsässä ei näkynyt mitään jonne päästä turvaan. Yhtäkkiä Hassel huomasi puunrungon. Sen ympärillä liekehti. Hassel huomasi, että puunrungossa oli kohta josta mennä turvallisesti liekkimeren yli. "Tule!" huusi Hassel. Hassel loikkasi puunrungolle. Kissa tuli hänen perässään varovasti. Puunrunko tuntui kuumalta. Hassel yritti päästä rungon yli putoamatta.

Roska: 28kp! -

Päivänsäde: 12kp -

Kharon: 22kp! -

Hassel: 4kp -

Järkäletassu: 23kp! -

Puh: 6kp -

Tyrskytiikeri: 22kp! -

Katsoin keskittyneenä, kuinka Keijukainen jakoi kujapartioita pesän alemmalla tasolla, jossa meidänkin vuoteemme sijaitsivat. Harmaa naaraskissa jakeli tottuneesti käskyjä kissoille, joita tämä tuntui pitävän alamaisinaan ja palvelijoinaan. Olin ajan saatossa oppinut tuntemaan Keijukaisen ja hänen tapansa toimia. Vaikka tarkkailinkin jokaista kujakissayhteisön jäsentä vuorotellen, Keijukainen oli suosikkikohteeni. Halusin selvittää, miten hän oli onnistunut keräämään ympärilleen näin suuren joukon kissoja ja heidän kunnioituksensa aivan tyhjästä.
Olin ehkä tullut siihen lopputulokseen, ettei se johtunut hänen ystävällisestä luonteestaan vaan päinvastoin. Keijukainen vaikutti toisinaan reilulta ja armolliselta johtajalta, mutta se kaikki oli vain harhaa, luulisin. Hän puhui muun muassa Leopardille ja meille pennuille kohteliaasti, ja se sai minut epäilemään ajatuksiani. Hän puhui usein meidän tulevaisuudestaan ja siitä, miten hienoja kujakissoja meistä tulisi jonain päivänä. Se hämmensi minua kovin, sillä olin kuullut Keijukaisen lähinnä vain arvostelevan kaikkia muita kujakissayhteisön jäseniä.
Olin yrittänyt selvittää, mitä muut ajattelivat Keijukaisesta, mutten ollut koskaan kuullut hänestä yhtäkään pahaa sanaa. Vaikka olinkin tehnyt joitakin johtopäätöksiä Keijukaisesta, kaikki se oli vain arvailua ja melko hataralla pohjalla. Olin päättänyt jatkaa tutkimustyötäni siihen saakka, että saisin Keijukaisen jokaisen salaisuuden selville.
"Mäihä, Keijo ja Rubiini, te käytte tarkastamassa kaksijalkalan pohjois- ja länsirajat", harmaa naaras komensi tottuneesti kolmea kissaa, jotka tekivät työtä käskettyä. Se oli viimeinen kujapartio, jonka Keijukainen määräsi. Tyrskytiikeri, Järkäletassu ja Päivänsäde oli lähetetty etelä- ja itärajoille, ja Arpi, Deimos ja Nefiri olivat saaneet kunnian toimia tänä aamuna ruuan etsijöinä. Oli palkitsevaa seurata, kuinka kissat usein pettyivät joutuessaan epämieluisaan tehtävään, mutta harva siitä koskaan valitti. Yhteisössä oli säännöt, joita enemmistö näytti noudattavan mukisematta.
Hengitykseni salpaantui, kun tunsin aivan yllättäen painon putoavan niskaani. Päälleni hyökänneen kissan paino sai minut lyyhistymään pesän puiselle pohjalle.
"Hah!" tunnistin hyökkääjän äänen perusteella Hennoksi. Aivoton pentuetoverini ei tosiaankaan ollut lempiseuraani. Hän jos joku oli maailman tylsin kissa, jonka suusta ei tullut yhtäkään järkevää sanaa. Ainoastaan turhanpäiväistä pään aukomista ja uhittelua, joka ei koskaan johtanut sanoja pidemmälle.
Paino hävisi päältäni ja kampesin takaisin jaloilleni. Käännyin Hennon puoleen hyytävän kylmä ilme kasvoillani. Leopardi oli nostanut kollin pois niskastani.
"Hento, ei ole reilua hyökätä siskosi kimppuun takaapäin", laikukas naaras torui pentua. Huvittavaa, miten Leopardin toruessakin, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja lämpöä. Leopardia oli melko vaikea ottaa tosissaan, sillä hän jos joku oli liian pehmo kasvattamaan Hennon kaltaista öykkäriä.
Kun vaaleanruskea naaraskissa käveli takaisin jo toistensa kimpussa olevien Hyökyaallon ja Mesiläisen luokse, minä näin tilaisuuteni tulleen. Olin lukuisat kerrat sietänyt Hennon lapsellista käytöstä ja pysynyt hiljaa, mutta nyt päätin antaa hänelle samalla mitalla takaisin. Istuimme velikullan kanssa kasvotusten pesän puisella lattialla, tuijottaen molemmat Leopardin suuntaan. Tismalleen yhtä aikaa käänsimme katseemme toisiimme. Oli mestarinäytöksen aika. Kurtistin kulmiani niin, että katseeni muuttui tuimaksi ja väänsin kasvoilleni saman ruman virneen, joka Hennolla usein oli, kun tämä koki voittaneensa minut "taistelussa."
Suoristin ryhtini näyttääkseni isommalta. Hento katsoi minua, eikä kai ymmärtänyt mitä yritin. Kuten hän oli joskus tehnyt, kohotin nopeasti etukäpäläni ilmaan ja iskin sen vasten kollin kasvoja.
"Etpä osannut odottaa tuota!" hekotin, pitäen edelleen kasvoillani saman typerän ilmeen.

//Hento?

"Olemmeko pian valmiita kohtaamaan klaanikissat?"
Hieman täyttynyt vatsa ja Päivänsäteen kysymys saivat Kharonin unohtamaan aiemman välikohtauksen heidän välillään. Kolli naurahti huvittuneena, oliko Päivänsäde tosissaan kysymyksensä kanssa?
"Yksi voitto minunlaistani vastaan ei tee sinusta klaanikissojen veroista metsässä-eläjää", kolli naurahti ivallisesti, "tuskin olet oikeasti koskaan valmis, mutta juuri nyt ette ole lähelläkään. Osaat ehkä liikkua jo metsässä, mutta siellä eläminen on aivan toinen asia." Kharonin ilme muuttui vakavaksi, kun tämä tuijotti Päivänsädettä.
"Kun Hiirenkorva saapuu ja lumi alkaa sulaa, majoitumme metsään neljäsosakuuksi kolmestaan. Elämme kuten metsäkissat; ilman kaksijalkalan valoa ja valtavien kivipesien suojaa, ainoastaan luonnon armoilla", laikukas kolli kertoi. Päivänsäde kuunteli tarkasti, eikä reagoinut lainkaan Kharonin aiempaan ivaan. Kharon oli huomannut, ettei Päivänsädettä ollut enää yhtä helppo ärsyttää. Kaiketi se oli kuitenkin ihan hyvä, sillä tällöin myöskään Kharon ei ärsyyntynyt joka asiasta.
Päivänsäde nyökkäsi pienesti viimeisteltyään ateriansa:
"Kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta. Oletko jo ottanut sen puheeksi Keijukaisen kanssa?"
Kharon pudisti päätään, "ajattelin, että sinä voisit hoitaa sen. Kasvattisi ei kuulu lempikissoihini, joten mitä vähemmän joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä, sen parempi."
Päivänsäde pyöräytti silmiään ja pudisteli nyt vuorostaan päätään.
"Ei käy, et sinä ole minun käskyttäjäni", tumma naaras lausahti päättäväisenä. Niinpä tietenkin, Kharon ajatteli mielessään. Tämä taisi olla Päivänsäteen raja. Kolli nousi ylös ja kohtasi naaraan tumman katseen.
"En minä olekaan, mutta Keijukainen on", erakko ärähti ja käänsi selkänsä tummanharmaalle naaraalle. Kolli käveli pesän alatason poikki Deimoksen luo omalle vuoteelleen. Veli nosti harmaansiniset silmänsä Kharonin suuntaan. Deimos väläytti ystävällisen hymyn veljelleen.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi Kharonin istuutuessa omalle vuoteelleen. Kharon nyökkäsi.
"En vain malta odottaa, että pääsemme kostamaan Mesitähdelle", laikukas erakko mutisi matalalla äänellä, tuijottaen ajatuksissaan pesän uloskäynnin suuntaan, "toivon mukaan pääsemme sitten eroon Päivänsäteestä, Keijukaisesta ja tästä tunkkaisesta kaksijalkalasta."
Kharon tunsi veljensä katseen turkissaan, muttei vaivautunut kääntämään päätään kohdatakseen kollin katseen.
"Kuten tiedät, en edelleenkään pidä ajatuksesta, ettähyökkäisimme Eloklaaniin. Mesitähti ja kaikki muut siellä ovat kuitenkin ystäviämme, eivätkä-", siinä vaiheessa Kharon käänsi nopeasti tulistuneen katseensa Deimokseen.
"Mesitähti ei ole meidän ystävämme. Hänen takiaan me olemme orpoja ja loukossa täällä. Eloklaanilaiset itse päättävät, ketä he seuraavat. Viisaat kääntyvät meidän puolellemme, mutta Mesitähden seuraajat eivät ole meidän ystäviämme, Deimos", kolli lausui kireällä äänellä, yrittäen puhua niin hiljaa, etteivät muut kuulisi heitä. Hänen terävä katseensa porautui syvälle veljensä silmiin, jotta toinen ymmärtäisi, miten väärässä hän olikaan. Deimos painoi päänsä alas.
"Olet kaikki mitä minulla on jäljellä, joten en tahdo olla kanssasi riidoissa", tummanharmaa kolli lausahti nostamatta katsettaan takaisin Kharoniin. Kharon nyökkäsi tyytyväisenä ja asettui vuoteelleen makaamaan. Hän ei pitänyt siitä, kun Deimos oli hänen kanssaan eri mieltä. Veli oli aina ollut kaikessa parempi, joten nyt oli Kharonin vuoro näyttää, ettei hänkään ollut mikään turha kissa.

Kukaan ei ollut ikinä kehunut minua niin kuin Järkäletassu. Eikä kukaan ollut ikinä ollut kiitollinen minulle mistään, varsinkaan hengen pelastamisesta. Siksi vahvarakenteisen kollin ylistävät sanat saivat minut hetkeksi hieman hämilleni, enkä tiennyt, mitä minun oikein olisi pitänyt ajatella tai sanoa siinä tilanteessa. Niinpä päädyinkin vain katselemaan käpäliäni vaitonaisena ja nyökyttelemään pienesti päätäni kuin kuitatakseni kollin kiitokset.
"Oletko kunnossa?" Järkäletassu kysyi sitten. Hänen äänessään oli huolta, mikä liikutti minua. Nostin katseeni tassuistani Järkäletassuun ja nyökkäsin reippaasti.
"Olen minä. Sain pari haavaa ja ruhjetta, mutta ne paranevat kyllä itsestään ajan kanssa", vastasin murahtaen ja silmäilin samalla turkkiani, johon veri oli jo alkanut kovettua. Minun pitäisi pestä se pois mahdollisimman äkkiä, ennen kuin se kokkaroituisi.
Järkäletassu nyökkäsi ja kysyi heti perään toisen kysymyksen: "Onko sinulla nälkä? Voisimme viedä nämä yhteisölle syötäväksi ja voisin näyttää sinulle sitten mitä minä saalistin."
Entisen kuolonklaanilaisen ehdotus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. Olin aikeissa kysyä, mitä hän oli saalistanut, kun tämä päättikin kertoa sen oma-aloitteisesti:
"Saalistin nimittäin käärmeen. Uskallatko maistaa?"
Kun Järkäletassu mainitsi käärmeen, en voinut olla värähtämättä. Ajatus suomuisesta, jalattomasta lierosta oli viedä ruokahaluni. Toisaalta, se oli Järkäletassun saalistama, joten en halunnut kieltäytyäkään. Sitä paitsi en missään nimessä aikonut näyttäytyä pelkurina hänen edessään.
"Tietenkin uskallan", murahdin virnistäen vähän. Järkäletassu hymähti.
"Olen muuten miettinyt, että tahdon vaihtaa nimeni. Kuten sinä teit. En halua olla -tassu lopun ikääni", tämä mörisi matalalla äänellään ja käänsi huomionsa minusta kuolleina lojuviin kissoihin. Katsahdin itsekin ruumiiden suuntaan. Ne pitäisi käydä hautaamassa tai vähintäänkin siirtää lähemmäksi metsänreunaa, missä ne eivät pääsisi levittämään löyhkäävää hajuaan, kun alkaisivat mädäntyä.
"Ei huono idea", tokaisin ja siirsin katseeni jälleen Järkäletassuun. Mittailin häntä katseellani. Kolli oli jo soturi-ikäinen, eikä nimi "Järkäletassu" tosiaankaan sopinut hänen uuteen imagoonsa. "Minäkään en halunnut olla Tyrskytassu koko loppuikääni, joten otin vapauden vaihtaa sen Tyrskytiikeriksi. Sinulle sopisi joku mahtipontinen nimi, kuten vaikka… Järkäleturma? Ei, ei se toimi. Entä sitten… Järkäleloikka? Koska loikkasi tärisyttää tannerta, aivan kuten putoava järkäle", naurahdin. Viimeinen ehdotus oli tehty osittain vitsillä, mutta en voinut kieltää, etteikö se olisi sopinut Järkäletassulle.

//Järkäle? ;)

Järkäletassu luimisti korviaan äkäisenä, kulkukissat olivat aina röyhkeitä.
"Tämä on kujakissayhteisön aluetta. Alkakaa häipyä", kolli naukui jo hieman hermostuneena. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hermostumistaan kissajoukkiolle, sillä silloin vasta kissoilla olisi kunnollinen ylilyöntiasema. Pelko oli avain häviöön.
"Kuka sinä olet muka meitä määräilemään? Hah, sinua on vain yksi ja meitä on monta", joku kissajoukkiosta naukaisi ivallisesti ja lähestyi tummaturkkista kissaa. Järkäletassu laskeutui taisteluasentoon ja väläytteli tuntemattomalle kissalle kiiltäviä hampaitaan.
"Jos todella tahdot saada köniisi, niin-", Järkäletassu oli murisemassa, kunnes eräs tuttu kissa syöksyi kollin hämmästykseksi kissojen keskelle. Järkäletassu peruutti hieman hämmentyneenä, kun Tyrskytassuksi paljastunut kissa kiiti ilman halki kollia lähestyneen kissan kimppuun. Raidallinen, entinen eloklaanin oppilas upotti hampaansa kulkukissan kaulaan ja viskasi tuon voimassa rakennuksen kiviseinään. Kulkukissojen keskuudesta kuului muutamia kohahduksia ja sinisilmäinen kolli väläytti kiitollisen hymyn ystävälleen. Järkäletassu asteli Tyrskytassun rinnalle, kun toinen murisi varoittavasti tunkeilijoille. Järkäletassun silmät seurasivat tarkkaavaisina, kun raidallinen kulkukissanaaras ilkkui Tyrskytassu yhteisöstä. Järkäletassu kohotti katsettaan ja hänen kasvoillaan oli inhoa tihkuva ilme. Typerät tunkeilijat, saisivat todella painua hiiteen. Tyrskytassulla napsahti sitten päässä ja kolli loikkasi varoituksia antamatta naaraan kimppuun. Järkäletassu seurasi tarkkaavaisesti tapahtumia ja valmistautui itsekin taistelemaan. Tyrskytassulla oli selvä ylivoima naarasta kohtaan ja kolli vain kovensi otteitaan kulkukissan ulistessa apua. Muut kulkukissat katsoivat tapahtumia hieman lamaantuneina ja Järkäletassu kohotti ylähuultaan varoituksen merkiksi. Kurluttava ääni katkaisi Järkäletassun ajatukset ja hän siirsi taas katseensa kulkukissanaaraaseen, jonka ruumis oli valahtanut veltoksi. Verta oli roiskunut Tyrskytassun kuonollekin, oliko naaras.. kuollut? Muut tunkeilijat näyttivät ensimmäistä kertaa epäröiviltä, mutta Tyrskytassu säntäsi seuraavan kulkurin kimppuun. Se osoittautui jo pahemmaksi vastukseksi ja yritti todella taistella vastaan. Kaksi muuta kissaa liittyivät myös rähinään auttaakseen toveria ja Järkäletassu ravisteli päätään havahtuneena. Hän loikkasi päin Tyrskytassun selässä olevaa kollia ja upotti hampaansa tuon niskanahkaan. Hän retuutti kollin pois raitaturkin selästä ja paiskasi tuon vasten kylmää katua.
Kamppailu ei kestänyt kauaa. Kulkukissat eivät olleet oppineet taistelemaan yhtä hyvin, kun kaksi koulutusta saanutta klaanikissaa. Pian viimeinenkin kolli kaatui maahan veriroiskeiden saattelemana ja Järkäletassu ravisteli päätään. Verta oli lentänyt hänenkin kuonolleen ja hän huomasi Tyrskytassun olevan ajatuksissaan.
"Tyrskytassu? Onko kaikki.. hyvin?" tummaturkkinen ja suurikokoinen kissa kysyi matalalla, mietteliäällä äänellä. Järkäletassu katsoi Tyrskytassun turkkia, joka oli verestä tahmaantunut ja liiskaantunut. Molempien turkit näyttivät yhtä kamalilta. Tyrskytassu kysyi Järkäletassulta oliko tuo kunnossa, johon kolli vastasi hitaalla nyökkäyksellä.
"Olen minä, mitä nyt vähän haavoihin kivistää. Tyrskytassu, kiitos. Sinä pelastit minun henkeni, olen sinulle ikuisesti kiitollinen", Järkäletassu sopersi ja asteli lähemmäs kollia. Hän sukaisi muutaman kerran Tyrskytassun poskea, joka oli verestä tahmainen. Järkäletassun katse oli kiitollinen ja hieman hauras, kuin kolli voisi mennä rikki.
"Osuit paikalle juuri oikeaan aikaan, ne tunkeilijat eivät mahtaneet sinulle mitään", tummaturkkinen vastasi hieman ihaillen. Tyrskytassu oli tehnyt hänelle suuren vaikutuksen taistelutaidoillaan.
"Oletko sinä kunnossa?" Järkäletassu kysyi hieman huolestuneena ja hänen katseensa vaelteli siellä sun täällä. Samassa kolli muisti jotain. Hän oli käynyt aiemmin saalistamassa ja saanutkin saaliin, joka oli aika harvinainen näillä tienoin.
"Onko sinulla nälkä? Voisimme viedä nämä yhteisölle syötäväksi ja voisin näyttää sinulle sitten mitä minä saalistin", Järkäletassu ehdotti hiljaisella äänellä ja hymyili toiselle varovaisesti. Tyrskytassussa oli jotain. Toisen vahvuus, rohkeus ja taistelutaidot. Ne kiinnostivat Järkäletassua kovasti, kukaan ei ollut tehnyt häneen yhtä suurta vaikutusta ikinä. Järkäletassu tajusi tuijottavansa kollia ja käänsi sitten nolostuneena päätään.
"Saalistin nimittäin käärmeen. Uskallatko maistaa?" Järkäletassu kysyi ja virnisti hieman. Hän oli löytänyt kujalta ihka oikean käärmeen ja ilahtunut hyvikseen. Käärmeet olivat kaksijalkalassa harvinaisia ja siispä tätä käärmettä hän ei takuulla jakaisi kenen tahansa kanssa.
"Olen muuten miettinyt, että tahdon vaihtaa nimeni. Kuten sinä teit. En halua olla -tassu lopun ikääni", Järkäletassu kertoi mietteistään matalalla äänellä ja käänsi katseensa tunkeilijoiden ruumiisiin. Järkäletassu suki veristä turkkiaan varovaisesti ja kielen osuessa haavoihin, hän irvisti. Oli kulkukissoilla olleet ainakin terävät kynnet ja hampaat, jos ei muuta. Järkäletassu oli varma, että hänelle jäisi ainakin muutama arpi. Onneksi hänellä oli pitkä, hyvin pitkä turkki, joka peittäisi suurimman osan arvista alleen. Järkäletassu oli toisaalta iloinen arvistaan. Ainakin hän olisi uskottava ja turkissa näkyisi kokemus taisteluista. Tyrskytassun revennyt korva kertoi kollin elämänkokemuksesta. Järkäletassu istahti Tyrskytassun vierelle ja jatkoi turkkinsa sukimista hiljaisena. Mitäköhän Tyrskytassukin mietti hänestä? Järkäletassu siisti toisella etukäpälällään rintaturkkiaan, jossa oli irtonaisia karvatuppoja. Ne kutittivat häntä.

// Tyrskyliini? ;)

Olin viime yönä nähnyt todella kummallista unta. Olisin voinut vaikka vannoa, että Lainepentu oli vieraillut siinä luonani. Kuitenkin aamulla herätessäni uni oli hälvennyt samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin uni, ja olin löytänyt itseni makaamasta kaksijalkojen hylkäämän rakennuksen nurkasta. Muut olivat yhä nukkuneet ympärilläni, eikä minua ollut huvittanut jäädä kuuntelemaan Keijon kuorsausta, joten olin päättänyt lähteä ulos kävelylle.
Ilma oli pakkasen raikastama. Hengitykseni muuttui ulos puhaltaessani valkoiseksi huuruksi, joka hajosi ylöspäin kohotessaan niin pieniksi vesipisaroiksi, ettei niitä paljaalla silmällä voinut erottaa. Tiesin, että minulla pitäisi olla jokin hyvä selitys katoamiselleni, kun Keijukainen jossain vaiheessa heräisi ja tulisi etsimään minua komenneltavakseen. Etenkin Päivänsäteen kaappauksen jälkeen Keijukaisen suhtautuminen minuun oli muuttunut huomattavasti nuivemmaksi ja kylmemmäksi, ja hän oli muun muassa potkinut minut yläkerran aitiopaikoilta alakertaan, jossa "alempiarvoisemmat" yhteisön jäsenet vetivät hirsiä. Ei minua kyllä olisi huvittanutkaan nukkua samassa huoneessa sen äkäpussin kanssa, jos totta puhuttiin.
Päätin lähteä etsimään jotakin syötävää yhteisöön vietäväksi, kun nyt kerran olin näin varhain liikkeellä. Kävelin rauhallisesti katuja pitkin ja etsin katseellani täyden näköisiä roska-astioita, joista saattaisi jopa löytyäkin jotakin syötäväksi kelpaavaa.
Yhtäkkiä korviini kantautui vieraiden kissojen ääniä. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän ja jokaisen aistini virittyvän valmiusasentoon. Lähestyin ääntä matalana ryömien. Kurkistin erään kaksijalkojen rakennuksen nurkan takaa ja näin sen jälkeen aukeavalle kujalle kerääntyneen noin neljän viiden kissan suuruisen joukon. Kissat piirittivät jotakin - tai jotakuta.
"Tämä on kujakissayhteisön aluetta." Sydämeni oli jättää lyönnin väliin, kun tunnistin Järkäletassun äänen. Silloin vasta tajusin, että tämä oli kissajoukon piirityksen kohteena. "Teinä kääntyisin ympäri hyvän sään aikana ja kalppisin tieheni."
Yksi kissa alkoi nauraa, ja muut yhtyivät pahaa enteilevään käkätykseen. "Kuka sinä olet muka meitä määräilemään? Sinua on vain yksi, ja meitä on monta", joku heistä sanoi ja lähestyi Järkäletassua kynnet paljastettuina ja hampaat irvessä. Järkäletassu valmistautui yhteenottoon.
En epäröinyt syöksyessäni kissojen keskelle. Ponnistin vauhtia takajaloillani ja kiidin ilman halki Järkäletassua lähestyvän kissan kimppuun. Upotin hampaani tunkeilijan kaulaan ja viskasin tämän voimalla kujaa ympäröivän rakennuksen kiviseinään. Kissat kääntyivät äimistyneinä katsomaan toveriaan, joka jäi makaamaan maahan liikkumattomana.
"Kuulitte kyllä, mitä ystäväni sanoi", murisin varoittavasti ja liu'utin kynteni esiin. "Olette kujakissayhteisön alueella. Teikäläisillä ei ole tänne asiaa, ellette ole aikeissa liittyä."
"Ja mikähän saa sinut luulemaan, että me haluaisimme liittyä surkeaan yhteisöönne?" eräs raidallinen naaras ilkkui. Käännyin katsomaan kissaa silmät viiruiksi kaventuneina. Minä sitten inhosin kulkukissoja. "Olette luusereita koko sakki!"
"Omapa on henkesi", sihahdin puoleksi ääneen ja loikkasin varoittamatta naarasta kohti. Näppärällä liikkeellä käänsin tämän selälleen ja upotin kynteni kissan kylkiin. Naaras ulisi ja yritti taistella vastaan, mutta minulla oli selvästi etulyöntiasema.
Silloin jokin tuntui naksahtavan päässäni. Kuiden aikana patoutunut viha ja katkeruus saivat vihdoin kohteen, johon purkaa kaikki tuska ja vääryys. Armotta iskin hampaani naaraan kurkkuun ja repäisin siitä ronskilla otteella palan turkkia ja lihaa irti. Kissan ehti päästää lyhyen kurluttavan äänen, ennen kuin hänen kehonsa valahti veltoksi. Lämmin veri roiskahti kuonolleni, ja se muistutti minua ikävästi eräästä tapahtumasta menneisyydessäni. Silmänräpäyksen ajan olin näkevinäni allani retkottavan tunkeutujan tilalla entisen mestarini järkytyksestä vääristyneet kasvot.
Nostin katseeni ylös ja silmäilin kolmea muuta kissaa, jotka olivat vielä jäljellä. He näyttivät ensimmäistä kertaa epäröivän koko yhteenoton aikana. Siinä mielentilassa minulle oli aivan se ja sama, harkitsivatko nämä nyt todella kujakissayhteisöön liittymistä. Se mahdollisuus oli jo ollutta ja mennyttä.
Veren maku suussani säntäsin seuraavan kulkukissan kimppuun. Tällä kertaa kissa yritti taistella tosissaan vastaan, ja kaksi muutakin havahtuivat horroksestaan ja tulivat auttamaan toveriaan. Silloin myös Järkäletassu päätti liittyä mukaan rähinään ja irrotti selästäni roikkuvan kollinroikaleen.
Kamppailu oli lyhyt ja verinen. Kulkukissat olivat yrittäneet pistää kampoihin viimeiseen asti, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Heitä vastassa oli nimittäin ollut kaksi entistä klaanikissaa, eivätkä säälittävät kulkukissat olleet mitään meidän rinnallamme.
Viimeinen kolli kaatui maahan verisuihkun saattelemana. En saanut katsettani irti kissan auki olevista silmistä, jotka tuijottivat suoraan minuun. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun Karpalonenä palasi jälleen kummittelemaan ajatuksiini.
Käännyin katsomaan Järkäletassua hengästyneenä. Turkkini oli verestä tahmainen ja sieltä täältä puuttui karvatuppoja. En voinut kyllä väittää, että Järkäletassu olisi näyttänyt sen paremmalta.
"Oletko kunnossa?" murahdin ja tarkastelin kollia katseellani mahdollisten välitöntä hoitoa tarvitsevien vammojen varalta. Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten tarkasti katsoin tätä, ja käänsin pääni poispäin hiukan nolostuneena.

//Järkäle? ;)

Puh kipitti lyhyillä jaloillaan niin nopeasti kuin pääsi. Hän lähestyi Nasun kotitalon ovea, hänellä oli jännittäviä uutisia kerrottavana ystävälleen! Hän oli törmännyt erakkoon ja se oli ollut kollista ehkä jännittävin juttu koskaan. "Nasu, Nasu! Oletko kotosalla?" Puh huhuili hengästyneenä, juokseminen ei todellakaan ollut hänen juttunsa. Hiekka rapisi kollin käpälien alla, kun hän kipitti ovea kohti. Puh rynnisti kissanluukusta sisään ja hänen tassunsa luisuivat hieman liukkaalla lattialla. Puh mourui äänekkäästi etsiessään karvatonta ystäväänsä. Pian kaivattu kissa tassutteli väsyneenä kissanpuun kolosesta ja ravisteli itseään säikähtäneenä.
"Puh, Puh. Mitä on tapahtunut, onko kaikki hyvin?" Nasu kysyi säikähtäneen oloisena, mutta sai vastaukseksi innokkaita nyökyttelyjä.
"On! Tapasin nimittäin ihka oikean erakon. Hänen nimensä oli Juova ja hän oli tosi mukava! Hän kertoi kiertelevänsä siellä sun täällä, eikö olekin siistiä?" pyöreäpiirteinen kissa intoili ja hymyili ystävälleen innostuneena.
"O-on. Mutta myös vaarallista, ethän sinä suunnittele karkaavasi? E-ethän?" Nasu varmisteli tapansa mukaansa huolestuneena. Puh tassutteli lähemmäs ystäväänsä ja taputti naarasta selkään leppoisasti.
"En tietenkään, älkää pelkää ystävä kallis. Tarkoitin vain, että muistatko sen meidän ystävän? Pohdiskelen tässä vain, että tapaammekohan me vielä joskus?" Puh mietiskeli ääneen verkkaiseen tapaansa ja hänen häntänsä heilahteli edestakaisin rennosti.
"To-totta kai muistan hänet, miten voisin u-unohtaa? Ja uskon.. uskon, että me kohtaamme vielä. Maailma on pieni, ti-tiedä vaikka tämä erakko olisi joskus tavannut hänet?" Nasu naukaisi toiveikkaana ja nosti häntänsä pystyyn uteliaana. Puh istahti sukimaan pehmoista turkkiaan. Pyöreät piirteet saivat hänet näyttämään lelukissalta.
"Tule, etsitään joku hyvä paikka nokosille. Sen jälkeen me voisimme etsiä syötävää, minua hiukoo jo", Puh ehdotti hyväntuulisena ja lähti tallustelemaan karvattoman kissan perässä kohti sopivaa paikkaa kauneusunille.

Järkäletassu käyskenteli kaksijalkalassa itsekseen. Hän oli lähtenyt haukkaamaan vähän happea, sillä Keijukaisen kanssa samassa pesässä oleminen kävi harvinaisen nopeasti harvinaisen raskaaksi. Järkäletassu tuhahti ja loikkasi kalisevan roskapöntön päälle. Hän oli kuiden aikana oppinut kaikenlaista kaksijalkojen sanastoa elellessään täällä. Kyllä kolli edelleen kaipasi metsäisille maille, mutta hän oli oppinut osittain pitämään yhteisöstä. Kaipa siellä elo oli siedettävää, ainakin hän oli hyödyksi tulevassa suunnitelmassa. Mäihänkin pennut olivat syntyneet ja pesässä tuoksui tätä nykyä aina maidolle. Saisikohan Keijukainen joskus pentuja? Järkäletassu tyrskähti, tuskin. Naaras oli aivan.... kamalan hurmaava! Kolli katseli laiskahkosti ympärilleen ja loikkasi kaksijalanpesän rakennuksen päälle. Hän kaatoi roska-astian, joka kolisi maahan ja roskapöntön sisukset levisivät polulle. Tummaturkkinen katseli roskia toiveikkaana ja loikkasi niiden viereen. Hän haisteli roskia uteliaana ja löysi muutaman syötävän näköisen lihapalan. Hän nosti ne käyttökelvottomien jätteiden seasta polulle ja hymähti tyytyväisenä. Ainakin hän saisi jotain syötävää yhteisölle, ehkäpä jopa Tyrskytassulle..? Entinen kuolonklaanilainen ravisteli päätään. Miksi hän tunsi sellaista lämpöä raidallista kollikissaa kohtaan? Kaipa toinen oli enemmän kuin siedettävä. Järkäletassu siirsi lihapakkauksen syötävien herkkujen viereen ja työnsi päänsä roska-astiaan. Olisiko siellä vielä jotain syötävää? Jätteiden inhottavat hajut vyöryivät pitkäturkkisen kissan nenään ja ne saivat hänet irvistämään. Yök, hän meinasi tukehtua tähän lemuun. Tarttuisikohan se vielä hänen turkkiinsakin? Kuullessaan rapinaa kaduilta Järkäletassu kolautti päänsä roskapönttöön ja peruutti astiasta kadulle. Oliko joku yhteisöstä tullut tänne? Tai kenties kaksijalka? Niiltä sai yleensä kerjättyä ruokaa, mutta piti varoa, että ei jäisi kiinni. Sitä riskiä hän ei ottaisi. Juuri kun kaikki yhteisön jäsenet oltiin saatu takaisin. Järkäletassu kohautti olkiaan ja alkoi kerätä viemisiään kujakissayhteisölle.
"Minne matka?" kuului matala ja viekas ääni kauempaa. Järkäletassu katseli hetken ympärilleen, kunnes hänen pistävän vaaleansiniset silmät tavoittivat tuntemattoman kissan.
"Nämä ovat minun, etsi omat syötäväsi", kolli vastasi tuhahtaen ja jatkoi omia touhuilujaan.
"En olisi siitä niin varma. Minulla ja ystävilläni on nälkä, eikä me jakseta etsiä syötävää. Ruoat tänne", tuntematon kissa murahti ja Järkäletassu hätkähti. Hänet oltiin piiritetty, hänen ympärillään oli useita kissoja. "Menkää rettelöimään muualle, minulla on kiire", Järkäletassu vastasi, mutta kissat olivat paljastaneet hänelle kyntensä. Järkäletassu asettautui seisomaan tuomisiensa eteen, sillä hän ei niistä luopuisi. Pieni pelko hiipi hänen kurkkuunsa, mutta Järkäletassun korviin kantautui askelia...

// Tyrskynen ;)

Saavuimme pesälle Kharonin kanssa kreivin aikaan, sillä Keijukainen ja Mäihä olivat juuri olleet aikeissa lähteä etsimään meitä. Tarjosin Kharonin nappaamaa myyrää kasvattajalleni peitelläkseni todellisen viivästymisen syytä, mutta Keijukainen - kuten arvata saattoi - ei innostunut ajatuksesta, aivan kuten ei Mäihäkään. Kaksikko palasi takaisin yläkertaan ja jätti meidät kahden Kharonin kanssa.
"Ajattelitko syödä sen yksin?" Kharonin kysymys sai minut siirtämään katseeni pois portaikosta, jonne Keijukainen ja Mäihä olivat aivan hetki sitten kadonneet. Myyrä lojui yhä jalkojeni juuressa, mihin Keijukainen oli sen jättänyt kieltäydyttyään ateriasta. Nälkä kurni vatsaani, ja niin se taisi kurnia myös Kharonin vatsaa tämän kysymyksestä päätellen.
Kohautin vähän lapojani ja virnistin kiusoittelevasti. "Saatan ehkä syödäkin."
Kharon ei näyttänyt vaikuttuneelta - tuskin edes huvittuneelta. Ilmeisesti nyt oli huono aika vitseille.
"Voimme jakaa sen", huokaisin sitten ja työnsin myyrää kollia kohti. Tuolla kissalla ei ollut sitten minkäänlaista huumorintajua. "Sinä saat aloittaa, sillä sinä sen saalistit."
Kharonia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Ilmeettömästi tämä siirsi tassullaan kuolleen eläimen lähemmäksi itseään ja rupesi etsimään siitä itselleen sopivaa kohtaa, josta puraista. Istuuduin alas ja odotin kärsivällisesti omaa vuoroani.
Olin salaa iloinen siitä, että Kharon oli päättänyt palata takaisin yhteisöön. Ei sillä, ettäkö hän olisi tehnyt sitä silkasta kiintymyksestä minuun tai muihinkaan yhteisön jäseniin, vaan hänen veljensä ja koston vuoksi. Mikäli Kharon olisikin päättänyt lähteä ja kääntää selkänsä kaksijalkalalle, Deimokselle olisi saattanut käydä pahemman kerran kalpaten. Kharonilla vaikutti kuitenkin edelleen olevan sydän paikallaan huolimatta nuivasta asenteestaan kaikkeen.
Kun Kharon oli valmis myyrän kanssa, tämä siirsi sen minun eteeni. Huiskaisin hännälläni ilmaa ilahtuneena ja kumarruin haukkaamaan siitä kohtaa, jossa oli vielä jäljellä mehukasta lihaa. En vain voinut ymmärtää, miten Keijukaisen ei tykännyt tästä!
"Millä mallilla minun ja Menninkäisen koulutus on sinun mielestäsi?" kysyin nuollessani suupielistäni verta ensimmäisen puraisun jälkeen. "Olemmeko pian valmiita kohtaamaan klaanikissat?"

//Kharon?

Hassel ponkaisi isolle kivelle. Hän oli nähnyt kaksijalkalassa isoja, lähes hänen kotinsa kokoisia asioita. Hassel muisteli aikaansa perheensä kanssa, mutta ne ajat olivat nyt ohi. "Tästä lähtien minun täytyy selviytyä yksin" päätti Hassel. Hassel ei ollut syönyt moneen päivään, joten hän päätti saalistaa jotain. "En ole saalistanut melkein yhtään" Hassel ajatteli harmistuneena ja nuuski paikkoja riistan toivossa. Pian Hassel haistoi hiiren myskinhajun. Hassel arvioi, että hiiri ei olisi vaikea napattava. Hassel päätti lähestyä hiirtä hiljaa hiipien. Hiiri kolusi talven varalle kätkemäänsä ruokavarastoa ja oli häntä Hasseliin päin. Hassel loikkasi hiiren kimppuun nopeasti ja samalla hiiri yritti päästä pakoon, mutta Hassel ehti lyödä hiirtä. Pian Hassel söi hiirtä puunkolossa jonka hän oli löytänyt metsästä. Se vaikutti suojaisalta joten Hassel päätti jäädä sinne yöksi. Ennen yötä Hassel kävi hakemassa kuivia lehtiä makuualustaansa varten. Kun Hassel oli löytänyt hyvän paikan erään paatsamapensaan luota, hän kuuli rapinaa.

Kharon pyrki sivuuttamaan täysin kaiken, mitä Päivänsäde oli sanonut. Vaikka kolli olikin rauhoittunut, hän ei edelleenkään kestänyt minkäänlaista kritiikkiä toiselta. Hän vain tuijotti Päivänsäteen ohi tyhjyyteen, kiinnittämättä huomiota toisen puheisiin. Erakko hätkähti pois ajatuksistaan kuullessaan Päivänsäteen suusta sanan 'saalista.' Kissa ei kuullut, mitä naaras oli sitä aiemmin sanonut, mutta keskittyi sitä seuraaviin lauseisiin:
"Aika vaikuttavaa. Luntahan on melkein kahden kissan korkeuden verran."
Kharon kohtasi viimein Päivänsäteen tumman katseen ja nyökäytti pienesti päätään; "lienee aika palata takaisin pesälle? Keijukainen on varmaan huolesta soikeana jo."
Päivänsäde nyökkäsi nyt vuorollaan, ja yllättäen astuikin kohti Kharonia. Harmaavalkoinen naaras nappasi kollin jalkojen juuressa lojuvan myyrän hampaisiinsa lupaa kysymättä. Ellei aiempia tapahtumia olisi ollut, Kharon olisi estänyt häntä. Kolli kuitenkin tyytyi kohtaloonsa ja katsoi, miten häntä nuorempi naaras kääntyi myyrä suussaan ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin kohti kaksijalkalaa. Kharon seurasi häntä vastahakoisesti. Ennen kaksijalkalaan astumista, Kharon vilkaisi vielä kerran taakseen jäävään hämärään metsään. Ennen kaikkea koko suunnitelmassa hän odotti sitä, että he jättäisivät taakseen tämän kuvottavan kaksijalkalan. Hyvällä tuurilla hän saisi viettää jopa kuita metsässä, ja näyttää kujakissoille mihin hän todella pystyi. Keijukainen ja muut tulisivat vielä kiittämään häntä ja hänen kykyjään.
"Sanotaan Keijukaiselle, että jäimme saalistamaan", Päivänsäde mutisi myyrä suussaan samalla, kun kaksikko pääsi isommalta ukkospolulta syrjäiselle kujalle. Jotkut hirviöt ja kaksijalat sysäsivät päivittäin lumet pois kujilta, joka teki liikkumisesta helpompaa. Se oli kaiketi syy sille, miksi kaikki kaksijalkalan kissat olivat niin onnettomia lumessa liikkujia. Kharonin mielestä kaksijalkalassa pärjäsi kuka tahansa, joka osasi käyttää päätään. Kun osasi väistellä kaksijalkoja, hirviöitä ja koiria ja löytää ruokaa, ei kaksijalkalassa ollut mitään pelättävää. Siitä huolimatta Kharon oli aina varuillaan, hän ei pitänyt siitä, miten hirviöiden katku peitti alleen kaiken muun. Syrjäisimmillä kujilla ilma oli edes hieman raikkaampaa. Ei ihme, etteivät kujakissat ymmärtäneet mitään, hirviöiden katku oli varmasti sulattanut osan heidän aivoistaan.

Kaksikko saapui Päivänsäteen johdolla ränsistyneen kaksijalanpesän luokse. Päivänsäde loikki Kharonin edellä sisään pesään sen rikkoutuneesta ikkunasta. He olivat vähällä törmätä Keijukaiseen ja Mäihään, jotka olivat ilmeisesti poistumassa juuri pesästä. Harmaan naaran kasvoille vääntyi tiukka ilme, kun hän tunnisti Päivänsäteen.
"Missä te oikein olette luuranneet? Menninkäinen palasi pesään yksin, eikä tiennyt minne te jäitte!" yhteisön johtohahmo ärähti. Keijukaisen kasvoilla oli hieman tuima, mutta huolestunut ilme. Päivänsäde pyyhkäisi huolettomasti ilmaa hännällään ja laski myyrän kasvattinsa jalkojen juureen.
"Olimme saalistamassa, katso mitä toin sinulle", tummanharmaa naaras sanoi ja työnsi myyrää lähemmäs Keijukaista. Harmaa naaras vaikutti edelleen kireältä päästäessään ilmoille syvän huokauksen.
"Luulimme, että olette taas kerran ongelmissa. Olimme juuri tulossa Mäihän kanssa etsimään teitä", Keijukainen totesi päätään pudistellen. Naaras katsahti jalkojensa juureen laskettua myyrää, mutta työnsi sen nopeasti takaisin Päivänsäteelle inhosta irvistäen:
"Ei kiitos, syön mieluummin kaksijalkalasta löytyvää ruokaa." Kharon ei ollut yllättynyt. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keijukaisen syövän tuoresaalista. Kolli ei käsittänyt, miksi harmaa naaras söi ennemmin kujilta löytyvää variksenruoalta maistuvaa roskaa kuin tuoretta, vastasaalistettua eläintä. Keijukainen kääntyi ympäri ja suuntasi kohti yläkertaa, jättäen Kharonin ja Päivänsäteen seisoskelemaan uloskäynnin eteen Mäihän kanssa. Likaisenvalkea kolli nuuhkaisi maassa lojuvaa saalista, kohautti lapojaan ja käveli Keijukaisen perään.
"Ajattelitko syödä sen yksin?" Kharon kysyi. Kollin vatsa kurni, hän olisi mielellään syönyt saalistamansa myyrän aivan yksin, mutta se tuskin oli nyt vaihtoehtona. Hänen tietääkseen myöskään Päivänsäde ei ollut syönyt harjoitusten jälkeen.

//Päivänsäde?

Huojennus valtasi minut, kun näin metsästä minua kohti astelevan kissan olevan Kharon. Erakko kantoi suussaan myyrää, jonka tämä pudotti maahan istuessaan parin ketunmitan päähän minusta. Silmäilin kollia vaitonaisena, odottaen hänen avaavan suunsa ensiksi. Hänhän tässä oli törttöillyt, en minä.
"Kerroitko jo Keijukaiselle? Tai ihan sama, mutta minä aion jatkaa teidän kouluttamistanne, sanoi Keijukainen siihen mitä tahansa. Kukaan muu täällä ei tunne Eloklaanin heikkouksia kuten minä." Kharonilla oli naamallaan vakava ilme, eikä hän katsonut minua silmiin. Pidin sitä hyvin häiritsevänä, sillä halusin tavoittaa hänen kanssaan katsekontaktin, jotta pystyisin paremmin tulkitsemaan hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.
Kohautin vain lapojani ja kävin itsekin istumaan - eihän tässä mikään kiire ollut. "Ei minun tarvitse kaikista pikku raivareistasi raportoida Keijukaiselle. Se aiheuttaisi hänelle vain turhaa päänsärkyä", murahdin katsoen hetken Kharonia ja laskien sitten katseeni alas lumiseen maahan, johon olin ajatuksissani alkanut piirtää ympyrää kynnenkärjelläni.
"Olisi kuitenkin mukava, jos ensi kerralla huutamisen sijaan ihan vaikka vain pyytäisit meitä antamaan sinulle hetken omaa aikaa, sillä tuolla käytöksellä saatat itsesi vain noloon asemaan", jatkoin rauhallisesti, eikä tarkoituksenani missään nimessä ollut tahallaan härnätä kollia. Halusin hänen vain ymmärtävän, miten typerältä hänen kiukuttelunsa näytti muille. "Kyllä minuakin välillä suututtaa, mutta olen oppinut purkamaan sen johonkin muuhun kuin ystäviini ja läheisiini."
Tutkailin Kharonia katseellani, yrittäen saada hänestä irti jonkinlaista reaktiota. Kharon oli varsin mielenkiintoinen kissa, josta löytyi yllättävän monta puolta, jos jaksoi kaivaa tarpeeksi syvälle. Avain hyvään yhteistyöhön oli toisten ajatusten ja tunteiden ymmärtäminen, ja siihen minä yritin pyrkiä myös Kharonin kanssa.
"Sait näköjään saalista", sanoin ja nyökkäsin maassa lojuvaa myyrää kohti. "Aika vaikuttavaa. Luntahan on melkein kahden kissan korkeuden verran."

//Kharon?