"Rauhassa nyt, pikkuinen", lämmin ääni sanoi, kun yritin rimpuilla kissan otteesta irti. Leopardi sen kun vain jatkoi pesemistäni, vaikka hän tiesi, miten kovin sitä inhosin. Naaras piti minua hellästi aloillaan käpäliensä avulla, vaikka kuinka yritin riuhtoa itseni vapauteen. Naaras veti karhealla kielellään pitkiä vetoja ympäri turkkiani, aivan turhaan! Se sotkeutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, jolloin kaikki vaiva oli nähty turhaan.
Vihdoin ja viimein laikukas kissa irrotti otteensa, ja minä olin vapaa. Nousin huterille jaloilleni ja kiiruhdin nopeasti kauemmas laikukkaasta naaraasta. Katsoin häntä tuima ilme kasvoilleni.
"Kas noin, nyt sinä olet taas puhdas", Leopardi lausahti kirkkaalla äänellä. Ravistelin turkkiani inhoten. Leopardi oli ylihuolehtivainen ja lisäksi ylisiisti. Hän pesi turkkejamme moneen kertaan päivässä, vaikka tuskin kukaan pentuetovereistani nautti siitä.
"Eipä ole kauaa puhdas, kun kyse on Roskasta", Mesiläinen tokaisi latteasti naurahtaen. Pyöräytin silmiäni, mutta päätin jättää sisareni toteamuksen omaan arvoonsa.
"Tuo oli aika ilkeästi sanottu, Mesiläinen", Leopardi huomautti ja alkoi nyt pesemään Mesiläistä. Katsoin tyytyväisenä, miten mustavalkoinen sisareni inhosi joka hetkeä, kun Leopardi suki hänen turkkiaan kielellään. Pennun kasvoilla oli nyrpeä ilme, joka kohdistui suoraan minuun. Hento ja Hyökyaalto nukkuivat Leopardin vatsan vierellä, ja pesässä oli muutenkin hiljaista. Se oli tosin ihan normaalia tähän aikaan päivästä. Aurinko oli vasta noussut, joten suurin osa kujakissayhteisön jäsenistä oli lähtenyt kujapartioihin tai etsimään ruokaa.
Vain Arpi ja Deimos olivat meidän lisäksemme pesän alakerrassa. Arpi istui lähellä uloskäyntiä ja tuijotti ainoalla silmällään kujalle päin. Vanhan kollin ryhti oli huono, ja luut erottuivat selvästi kiillottoman, ohuen turkin alta. Leopardi oli kertonut Arven olevan armoton taistelija, vaikka hänen ulkomuotonsa antoikin olettaa jotain aivan muuta. Kollin kaulaa koristi sininen panta, jonka väri oli haalistunut ja muistutti tänä päivänä enemmän harmaata kuin sinistä. Arpi istui ikkunan edustalla niin, että hänen vasen kylkensä oli meihin päin. Täältä päin katsottuna en nähnyt vanhan kollin ehjää silmää, vaan ainoastaan kiinni muurautuneen silmän, jota reunustivat vanhat arvet. Arvelin, että Arpi oli saanut silmänsä niiden mukaan.
Päätin leikkiä hieman, joten hiivin pari ketunmittaa lähemmäs raidallista kollia. Arpi väräytti korviaan suuntaani, muttei kääntänyt ehjän silmänsä katsetta pois kujalta. Katsoin tarkasti kollia, ja asetuin itsekin istumaan. Yritin saada ryhtini yhtä huonoksi kuin Arvella, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vedin vatsani sisään, jotta olisin ollut yhtä laiha kuin hän. Toisen silmän sulkeminen ei onnistuisi, joten en lähtenyt edes yrittämään sitä. Sen sijaan otin kasvoilleni nyrpeän ilmeen, aivan kuten Arvellakin oli. Sitten siirsin katseeni eteenpäin ja istuin siinä hetken.
Matkiminen oli tylsää, kun kolli ei hievahtanutkaan. Hän pysytteli paikallaan kuin kivi. Ellei hänen kylkensä olisi liikkunut hengityksen tahtiin, hänen olisi voinut luulla kuolleen istualleen. Se tuskin olisi ihme, sillä Arpi näytti olevan jo valmis hautaan. Pidin kuitenkin siitä, miten aito hän oli. Joitain kertoja hän oli kertonut meille tarinoita vanhasta kujakissayhteisöstä ja itsestään. Hän kertoi omista häviöistään ja voitoistaan rehellisesti, toisin kuin moni muu. Myös Keijukainen oli kertonut meille kujakissayhteisöstä, mutta hän ei ollut kertaakaan maininnut mitään, joka olisi asettanut hänet itsensä huonoon valoon. Hän rehvasteli omilla voitoillaan ja sysäsi usein syyt Tyrskytiikerin niskaan.
Tummanruskea Tyrskytiikeri oli käynyt luonamme harvemmin. Hän viihtyi pitkälti vain Järkäletassun tai Päivänsäteen seurassa, ellei ollut yksin.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin ulkoa meteliä. Sama kolina kuului aina, kun joku oli saapumassa sisään pesään. Hivuttauduin lähemmäs seinustaa, sillä en halunnut olla pesään palavien kissojen tiellä. Olin opetellut jokaisen kujakissayhteisön jäsenen nimen, joten tunnistin kaikki tulijat nopeasti. Ensin pesään asteli Mäihä, sitten Päivänsäde ja hänen perässään tulivat Kharon ja Rubiini. Päättelin heidän olleen kujapartiossa, sillä kukaan heistä ei tuonut mukanaan ruokaa. Kharon kiiruhti nurkassa kököttävän veljensä luokse ohitseni, edes vilkaisematta minua. Rubiini asettui omalle vuoteelleen, joka sijaitsi minusta katsottuna pesän toisella seinustalla, lähellä Leopardin ja meidän vuoteita. Rubiini oli aika vakuuttava näky. Hänen valkoista turkkiaan halkoivat lukuisat arvet. Olin päättänyt vielä jonain päivänä selvittää, mistä ne olivat tulleet.
Katseeni kääntyi Päivänsäteeseen, joka oli jäänyt Mäihän kanssa keskustelemaan ikkunan edustalle. Leopardi oli kertonut Mäihän olevan meidän isämme. Mäihä puhui kyllä kaikille muille, muttei meille. Hän oli joskus mulkaissut minua tutkiessani pesän alakertaa, mutta kävellyt sitten vain ohitseni kuin minua ei olisi ollutkaan.
Päivänsäde taas oli kissa, joka tulisi kuulemma pelastamaan koko yhteisön. En ihan ymmärtänyt, miksi yhteisö piti pelastaa, kun meillä ei tuntunut olevan mitään hätää. Saimme joka päivä syödäksemme, ja kukaan ei koko elämäni aikana ollut kuollut. Keijukainen oli kertonut Mesitähdestä, jolle kaiketi täytyi kostaa jostain, mitä tämä vihattu kissa oli tehnyt jotain satoja vuodenaikoja sitten. Lähtisimme kai kostamaan tälle Mesitähdelle, kun me olisimme tarpeeksi vanhoja ja Päivänsäde tarpeeksi kokenut. Se jos jokin oli tylsää kuunneltavaa, mutta Keijukainen oli valmis puhumaan siitä taukoamatta.
Väsymys alkoi painaa, ja silmäluomeni painuivat tahtomattani kiinni. Ravistelin päätäni ja laahustin raskain askelin avaran tilan poikki sammalista rakennetulle vuoteelle, johon myös Mesiläinen oli asettunut nukkumaan. Haukottelin makoisasti ja otin hyvän asennon lämpimältä vuoteelta. Painoin silmäni kiinni, ja uni vei minut hetkessä mukanaan.

Mäihä: 30kp! -

Tihku: 22kp! -

Keijukainen: 17kp - Kokenut soturi -pakkauksen ansiosta ansaitsit nyt 500kp:n tultua täyteen ylimääräiset 2 taitopistettä.

Päivänsäde: 17kp -

Mäyrätassu: 11kp -

Kharon: 21kp! -

Hento: 4kp -

Päivänsäteen sanat olivat saaneet Kharonin olon entistä surkeammaksi. Hänen ei olisi ikinä pitänyt suostua kouluttamaan Päivänsädettä ja Menninkäistä. Hän koki olevansa maailman surkein ikuinen häviäjä, joka ei osannut tehdä mitään oikein. Hän tunsi olevansa hukassa. Riita Päivänsäteen kanssa tuntui maailmanlopulta. Tumma naaras varmasti menisi juoruamaan siitä Keijukaiselle, joka tietenkin asettuisi kasvattinsa puolelle. Kharon ei tiennyt, mikä häntä odottaisi, jos hän palaisi takaisin yhteisöön. Rankaisisiko Keijukainen häntä tappamalla Deimoksen? Ajatuskin siitä riipi Kharonin sydäntä, hän ei halunnut menettää veljeään.
Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Hän ei voisi ikuisuuksia piileksiä metsässä, vaan jossain kohtaa hänen olisi kohdattava pelkonsa ja toivoa, ettei Keijukainen satuttaisi hänen veljeään.
Kharon tuuletti ajatuksiaan saalistamalla. Se sai edes hetkeksi synkät ajatukset pois hänen mielestään. Metsä tuntui suorastaan kuhisevan eläimiä, jotka odottivat saalistajaansa. Siellä täällä risteili pienten metsäneläinten jälkiä. Kharonin täytyi vain valita yhdet tuoreet jäljet, joita lähteä seuraamaan. Uhriksi valikoitui metsämyyrä, joka hajun ja käpälänjälkien mukaan oli kulkenut siitä vain joitain hetkiä aiemmin. Kharon kahlasi hangessa niin hiljaa kuin suinkin pystyi, seuraten pienen eläimen jälkiä. Ei mennyt aikaakaan, kun pieni ja pyöreä, harmaaturkkinen otus löysi tiensä Kharonin näkökenttään. Kevyt metsämyyrä tepasteli vaivattomasti hangen päällä, tutkiskellen hangen alta pilkistäviä varpuja. Kharon pidätti hengitystään, ja otti vielä uhkarohkeasti muutaman askeleen lähemmäs eläintä.
Ei olisi kannattanut, sillä viimeisen askeleen kohdalla eläin käänsi nappisilmänsä suoraan kohti Kharonia. Kolli ei jäänyt empimään, vaan syöksyi vauhdilla kohti pientä eläintä. Myyrä vinkaisi ja yritti karkuun, mutta Kharon oli liian nopea. Kolli loikkasi eläimen kimppuun ja läimäisi sitä käpälällään pysäyttääkseen alkaneen pakomatkan. Myyrä vinkaisi taas, kierien muutaman kerran hangessa ympäri. Kharon teki uuden hyökkäyksen ja onnistui saamaan yhä iskusta häkeltyneen eläimen hampaisiinsa. Kolli taittoi nopealla naksautuksella myyrän niskat poikki. Seurasi kova vingahdus, napsahdus, ja myyrä oli eloton.
Automaattisesti kolli kiitti hiljaa mielessään Tähtiklaania saaliistaan. Hän ei ollut edelleenkään varma, mikä hänen suhtautumisensa esi-isiin tällä hetkellä oli. Kolli uskoi kyllä Tähtiklaaniin ja sen olemassaoloon, muttei hän ollut varma, uskoivatko esi-isät häneen. Ei Tähtiklaani ikipäivänä hyväksyisi riveihinsä sellaista häviäjää, mikä Kharon oli.
Pahat ajatukset palasivat taas laikukkaan kollin mieleen. Häntä hävetti suunnattomasti se, millainen surkimus hän oli, ja että Päivänsäde oli nähnyt sen. Kolli tiesi itsekin, että hänen olisi palattava takaisin yhteisöön ja unohtaa häpeä ja se, miten kovasti hän itseään inhosi. Vaikkei Kharon pitänyt siitä, hänen olisi tehtävä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä kissoja, jotka pärjäisivät metsässä tarvittaessa useiden kuidenkin ajan. Kun Mesitähti oli tapettu, Kharon voisi taas hengittää vapaasti. Silloin hän ei olisi enää epäonnistuja , vaan voittaja. Kaikki ihailisivat häntä ja olisivat kiitollisia hänelle siitä, mitä hän oli tehtävän eteen tehnyt.
Kolli nappasi myyrän hampaisiinsa ja lähti vaeltamaan takaisin kohti kaksijalkalaa. Hän käveli hitaasti ja mietti, mitä sanoisi Keijukaiselle. Hän oli varmasti raivona, sillä Kharon oli rikkonut sääntöjä jäädessään yksin metsään. Saalistaminen oli saanut kollin ajatukset hieman selvemmiksi, joten ajattelu tuntui helpommalta kuin aiemmin. Hän päätti olla nöyrä, mikäli tilanne sen vaatisi. Kharon oli valmis pyytämään anteeksi kujakissayhteisön johtajalta ja tarvittaessa jopa rukoilla, jotta hän saisi jatkaa Päivänsäteen ja Menninkäisen opettamista. Mitä nopeammin kaksijalkalan kasvatit saatiin koulittua kunnon metsäkissoiksi, sitä nopeammin Mesitähti olisi kuollut.
Yllätyksekseen Kharon erotti kaksijalkalan ja metsän rajalla tumman hahmon, joka silmäili metsään päin. Kharon piiloutui läheisen hangen taakse piiloon, jottei Päivänsäde näkisi häntä. Hetken ajan harmaa naaras tutkiskeli hämärää metsää, ennen kuin kyllästyi ja kääntyi lähteäkseen. Kharon nousi ylös hangen takaa ja lähti kävelemään taas kohti kaksijalkalaa. Hän yritti miettiä, miten kohtaisi Päivänsäteen. Naaras saattoi yhä olla vihainen aiemmasta yhteenotosta. Kharonin kävellessä, hän näki polulle pudonneen oksan. Kolli päätti hyödyntää sitä, ja astui koko painollaan sen päälle niin, että se räksähti poikki. Oksan katkeaminen sai aikaan räsähdyksen, ja Päivänsäde käännähti ympäri.
"Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä", naaras murisi, eikä edelleenkään erottanut puiden lomassa seisovaa erakkoa. Kharon käveli rennoin askelin kohti naarasta, joka seisoskeli varautuneen oloisena metsän ja kaksijalkalan rajalla. Kolli käveli parin ketunmitan päähän naaraasta ja pysähtyi. Hän pudotti myyrän maahan ennen kuin istui alas hankeen.
"Kerroitko jo Keijukaiselle? Tai ihan sama, mutta minä aion jatkaa teidän kouluttamistanne, sanoi Keijukainen siihen mitä tahansa. Kukaan muu täällä ei tunne Eloklaanin heikkouksia kuten minä", kolli totesi vakavailmeisenä, mutta ohitti Päivänsäteen tummansinisen katseen. Hän tuijotti naaraan ohitse kaksijalkalaan. Mikäli hän olisi kohdannut toisen katseen, Päivänsäde olisi huomannut, miten häpeissään hän todella oli.

//Päivi?

Nauroimme yhä törmäämistäni. Nauroin lumikasassa ja kieriskelin ympäriinsä. Skafua ja Juovakin olivat jo selällään nauramassa. Lopetimme naurun varmaan ikuisuuksien päästä, nousin lumihangesta ylls. Ja näin kuinka Skafia ja Juova pidättelivät uutta naurun puuskaa.
"Mitä?" Kysyin ja hymyilin. Samassa he alkoivat nauraa, olin ymmälläni mikä heillä oli?
"Sinun turkkisi!" Juova sanoi nauraen. Katsoin turkkiani ja totta tosiaan, se oli aika hauskan näköinen. Turkkini oli ihan pörrössä ja lunta oli siellä täällä. Tämä varmaan johtui siitä kieriskelystä. Purskahdin taas nauruun ja aloin sukimaan turkkiani. Parasta saada se siistiksi ennen kuin me kuolemme nauruun. Kun Sjafia ha Juova lopettivat nauramisen he auttoivat sukimisessa. Tuntui kestävän ikuisuus ennen kuin turkkini oli siisti.
"Nyt voidaan varmaan pitää pieni tauko." Skafia sanoi vielä hiukan nauraen. "Mennään etsimään syötävää ja lepäämiselle hyvä paikka."
Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin istualtani ylös. Kävelin hiukan eteenpäin ja tarkkailin ympäristöä.
"Jos etsitään ruokaa Skafia, ja Tihku voi etsiä pesäpaikan." Juova ehdotti ystävällisesti.
Skafialle tämä tuntui käyvän ja he lähtivät metsästämään, minun kontolleni jäi suojapaikka. Kävelin eteenpäin, tassuissa tuntui pakkasen kipristely, se ei ollut kovinkaan mukavaa. Näin edessäpäin pienen pesä luolan. Menin kuono edellä luolaa kohti ja haistelin sen sisäpuolta. Ilmassa tuoksui haalea ketun katku, mutta se oli varmasti jo lähtenyt. Kävelin varovaisesti luolaan, se oli juuri sopiva! Kävelin ulos ja katselin ympärilleni. Etsin kiviä, joiden päällä olisi sammalta. Tekisin niiden avulla meille vuoteet. Näin lähistöllä kiven, ja sen päällä oli paljon sammalta! Juoksin pikaisesti kiven luo, ja lumi narskui tasdujen alla. Keräsin selkääni sammalkasan ja kävelin takaisin luolalle. Sammaleet olivat yllättävän painavia, ja minun piti raahustaa eteenpäin. Saavuin luolalle ja menin sisälle. Kokosin sammaleista kolme vuodetta, laitoin ne vierekkäin jotta voisimme saada toisistamme lämpöä. Silloin ei tule niin kylmä. Kävelin luolasta ulos ja näin kuinka Skafia ja Juova tulivat jäniksen kanssa.
"Vau! Nyt on kunnon ateria!" Sanoin ihastellen hieman laihaa kania. Juova laski kanin maahan ja aloimme aterioida. Kani oli hyvä ateria näin talvella. Kun olimme syöneet näytin heille luolan johon olin tehnyt meille vuoteet.
"Hyvä nukkumapaikka." Juova totesi ja katseli luolaa. Kävelin takaisin luolan edustalle ja näin jotain. Sydämmeni jätti lyönnin välistä. Kettu!
"Kettu!" Kuiskasin oelokkaasti Skafialle ja Juovalle. Heidän kasvoilleen tuli pelokas ilme, mutta he rohkaistuivat.
"Tapellaan!" Skafia sanoi rohkeasti ja syöksyi kettua kohti. Juova syöksyi perään ja katsoin heitä rohkeasti. Juoksin heidän peräänsä ja otin rakkaat kynteni esiin. Virnistin ketulle ja raapaisin tämän poskea. Ketulle tuli verta vuotava haava ja se alkoi murusta kovaan ääneen. Skafia hyökkäsi sen alle ja viisti sen vatsaa. Kettu tönäisi suurella tassullaan Juovan pois. Ja raapaisi Skafiaa. Sitten se löi minua päähän tassulaan. Hurjistuin, nyt saa riittää! Rääkäisin kovaan ääneen, hyppäsin ja raapaisin suoraan ketun silmään. Kettu vinkais ja kaittoi silmänsä kiinni. Se katsoi meitä pelokkaasti ja häipyi. Hengitin raskaaasti ja jatsoin miten tovereilleni kävi. Skafialla oli viilto kyljessä, Juovalla oli myös raapaisu kyljessä ja minulla oli raapaisu poskessa. Kävelimme takaisin pesälle ja Skafia ja Juova nuolivat haavojaan. Minä en pystynyt, joten he auttoivat minua. Ketut olivat kyllä kamalia!

Leopardin ja Mäihän anelu oli kuin musiikkia korvilleni. Oli suloista, miten Mäihä tuntui kuitenkin loppujen lopuksi välittävänsä pienten pentujensa kohtalosta, vaikka yrittikin esittää välinpitämätöntä. Mikäli pennut olisivat olleet hänelle yhden tekeviä, hän ei olisi raahannut niitä tänne asti, vaan hankkiutunut niistä pikimmiten eroon.
Kasvoilleni piirtyi lempeä hymy, kun kumarruin maassa vikisevien pentujen tasolle. Herra Hyökyaalloksi nimetty pienokainen tapitti minua siniharmailla pennun silmillään. Pennun katse oli täynnä tyhjyyttä ja tyhmyyttä, aivan kuten jokaisen tuon ikäisen, avuttoman rääpäleen. Nousin taas ylös ja käännyin edelleen hymyillen Mäihän puoleen.
"Pennut voivat jäädä", totesin rauhallisella äänellä, "mutta sinä pysyt niistä kaukana. Tästä lähtien nämä pennut ovat minun omaisuuttani."
Mäihä loihti kasvoilleen kauhunsekaisen ilmeen kuullessaan sanani, mutta se hävisi hetkessä, kun tilalle saapui virnistys.
"Selvä homma", kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Mäihä ei tosiaankaan ollut mitään isäainesta, eikä hänestä koskaan sellaista tulisikaan. Hänen kasvattaminaan pennuista ei koskaan tulisi mitään.
"Mahtavaa! Aiotko sinä huolehtia itse pienokaisista? Tarvitsetko apua? Minä autan mielelläni!" Leopardi kimisi niin innoissaan, että unohti hengittää lauseiden välissä. Pudistelin päätäni.
"Leopardi, mitäpä luulet? Mäihä antoi nämä pennut sinun kontollesi. Ne ovat minun omaisuuttani, aivan kuten tämä koko kaksijalkala, eivät minun pentujani. Uskon, että kykenet huolehtimaan pennuista aivan yksin. Ole kuitenkin kiltti, äläkä pilaa niitä. Kujakissayhteisön kissojen täytyy olla kovia, eli ei mitään turhia hempeilyjä", sanoin vakavalla äänellä, jotta myös Leopardi ymmärtäisi, miten tosissani olin. Naaras näytti aluksi hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"Selvä, selvä. Ei liikaa hempeilyjä, kovia pentuja. Ymmärrän. Kiitos Keijukainen, sinä pelastit näiden pentujen hengen!" laikukas naaras hymyili minulle inhottavan ystävällisesti. Kuittasin kiitokset vain pienellä nyökkäyksellä:
"Teidän lienee parasta siirtyä alakertaan, olin nukkumassa ennen kuin tulitte häiriköimään."

//Mäihä tai joku?

“Auts”, sanoin perin pohjin järkyttyneenä. Milloin Keijukaisesta oli tullut tuollainen suolasuu? Voi hyvänen aika mihin tämä maailma oli menossa. Minne Keijukaisen lämminhenkisyys on kadonnut? Pudistelin päätäni epäuskoisena.
“Tuo oli kyllä vähän ilkeästi sanottu”, Leopardi lisäsi väliin. Hänen silmänsä kiiluivat empaattisesti. Niinpä! Leopardi oli aivan oikeassa. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tällaista kohtelua? Halusiko Keijukainen aiheuttaa pysyviä vammoja syvälle lempeään sydämeeni?
“Sehän on vain anagrammi! Roska-astia, kissa raato. Muistutus siitä, että ihana emosi on aina läsnä elämässäsi”, tokaisin iloisesti. Hymyni kuitenkin kuoli aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja vaihtui kauhistuneeseen irveeseen.
“Voi hyvänen aika! Mitä minun tulikaan sanottua. Hyi Mäihä! Soo soo”, soimasin itseäni samaan tapaan kuin Keijukainen Tyrskytiikeriä ja räpyttelin silmiäni pahoillani. En kuitenkaan malttanut olla virnistämättä aivan millisekunnin ajan.
Leopardi oli samanaikaisesti alkanut jutella pennuille jotain ihan niin kuin ne tanopäät ymmärtäisivät jotain. Mutta en syyttänyt Leopardia siitä, olihan hänkin vähän yksinkertainen.
“No niin Keijukainen, kello tikittää. Otatko nämä mussukat yhteisöösi vai käynkö viemässä ne jonnekin vähän hehkeämpään paikkaa, kuten vaikka hauskasti roska-astiaan?”
Leopardi henkäisi kauhistuneesti:
“Sinun täytyy Keijukainen suostua! Ethän voi antaa näiden viattomien pentujen joutua niin kamaliin oloihin?”

//Keiju? Pennut?

Katselin salaperäisesti Mäihää ja Keijukaista. Mäihä oli kiikuttanut minut ja pentue toverini tänne roskapussissa. Ja kaiken kukkuraksi, Mäihä oli nimennyt meidät oudosti. Hento-Haavemaailma, Herra hyökyaalto, Roska-astia ja Mesi-täti. Mitä hiirenaivoisia nimiä nuokin olivat?! Mulkaisin vihaisesti Mäihää ja nousin makuulta ylös. Ravistin itseäni, ja katselin pesää jonne meidät vietiin. Mulkoilin kissoja jotka tuijottivat Mäihää, Keijukaista ja meitä. Näin leopardikuvioisen naaraan, häntä kutsuttiin nimellä Leopardi. Veljeni ja kaksi siskoani nousivat myös seisomaan. Kävelin hitaasti Leopardia kohti, sisarukset perässäni. Saavuimme Leopardin luo.
"Hei pikkuiset" Leopardi sanoi kehräten.
Nyökkäsin vaisusti vastaukseksi.
"Missä on emo?" Kuulin Nesi-täfin sanovan kysyvästi.
"En tiedä kuka emonne on, mutta Mäihä on isänne" Leopardi vastasi katsoi Mäihää kohti. Vai niin! Oliko se hiirenaivoinen Mäihä meidän isä?! Vaikea uskoa, mutta täytyy myöntää meissä oli samaa näköä. Leopardi kävi makuulle, hän rohkaisi meitä tulemaan lähemmäs. Kävelin vastahakoisesti Leopardin vatsan suojiin. Se kyllä tuntui mukavalta, ihan kuin emolta. Sisarukseni käpertyivät myös Leopardin viereen. Olin väsynyt, en ollut saanut unta kun emo oli kanniskellut meitä koko päivän. Ja myöhemmin Mäihä. En kiinnittänyt huomiota Mäihän ja Keijukaisen jutusteluun. En minä välittänyt mitä isäni Mäihä tekee, kunhan pysyy meistä kaukana. Makasin Leopardin vieressä, minua alkoi jo nukuttaa. Joten nukahdin pian.

Jollei itsehillintäni olisi kehittynyt niin paljon kuluneiden kuiden aikana, olisin varmaankin jo Kharonin kurkussa kiinni. Ensin hän rikkoi suoraa käskyä ja sen jälkeen haukkui kotiani kamalaksi - siitä hyvästä Keijukainen olisi vähintäänkin teloituttanut hänet. Totta puhuen, hetken aikaa minulla kävi itselläni sama ajatus mielessä, mutta päätin yrittää maltillisempaa lähestymistapaa tällä kertaa. Olimme molemmat varsin kuumapäistä sakkia, ja yhteenotto olisi vain pahentanut asioita.
Niinpä astelin aivan Kharonin naaman eteen välittämättä tämän raivon vääristämästä ilmeestä ja pörhistetystä turkista. Häntäni piiskasi närkästyneesti puhuessani hänelle:
"Kuules nyt, tuittupää. Jos et kestä häviötä, älä haasta ketään, sillä taistelussa on aina kaksi lopputulosta, eikä voittaminen ole aina vaihtoehto. Toiseksi, jos haluat kiukutella, niin ihan sama se minulle, mutta tulet kyllä huomaamaan ennen pitkää, ettei se johda mihinkään. Työntämällä muut pois luotasi kaivat vain itsellesi kuoppaa. Jää tänne vain mököttämään, jos siltä tuntuu. Et kai muuta osaakaan kuin rypeä itsesäälissä." Väläytin kollille kylmän katseen, ennen kuin kiepahdin ympäri ja palasin takaisin Menninkäisen luo.
Kuulin Kharonin huutavan jotakin perääni, mutta en jäänyt kuuntelemaan. Jos hän halusi leikkiä marttyyria, niin sama se minulle. Meillä muilla kuitenkin oli yhteinen tavoite, jonka eteen tarvittiin jokaisen työpanos.
"Mennään", murahdin Menninkäiselle, joka näytti varsin pitkästyneeltä tilanteeseen nähden. Laikukas kolli lähti perääni jupisten jotakin itsekseen, mutta olin liian tuohtunut keskittyäkseni siihen juuri nyt. Minunkin tarvitsi päästä päästelemään vähän höyryjä itsekseni, ennen kuin saatoin kohdata muut kujakissayhteisön jäsenet.

Katastrofaalisten harjoitusten jälkeen olin komentanut Menninkäisen takaisin pesälle ja lähtenyt itse kiertelemään kaksijalkalaan. Yleensä nopea kävelyretki auttoi selvittelemään ajatuksia, ja niin se auttoi tässäkin tapauksessa.
Vaikka Kharonin typerä käytös suututti minua edelleen, yritin keksiä ratkaisua tilanteeseen. Kolli oli koko ajan vihainen, enkä jaksanut uskoa, että se oli koko hänen persoonallisuutensa. Hän oli varmasti kokenut kaikenlaista ennen kujakissayhteisöön tuloaan ja oli nyt viimein löytänyt vihalleen kohteen Mesitähdestä. Viha oli hyvä polttoaine, mutta jos sitä oli liikaa, seuraisi vain täysi kaaos. Sen lisäksi tarvittiin myös malttia ja strategiointia.
Ennen kuin huomasinkaan, oli alkanut jälleen hämärtää. Olin ajatuksissani harhautunut takaisin metsän reunaan, jossa olimme erkaantuneet Kharonin kanssa varsin vihamielisissä merkeissä. Ehdin jo miettiä sitä mahdollisuutta, että kolli oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tilaisuuden tullen, mutta toisaalta hänen veljensä oli yhä yhteisön luona, eikä hän varmaankaan jättäisi tuota oman onnensa nojaan.
Katselin hämärään metsään heilutellen häntääni lähellä maanpintaa. Yritin havaita Kharonin hahmoa lumisesta maisemasta, mutta en nähnyt missään merkkiäkään valkoturkkisesta erakosta.
Lopulta kyllästyin tuijottamaan puiden väliin ja päätin palata takaisin. Olin jo ehtinyt kääntyä ympäri tulosuuntaani kohti, kun yhtäkkiä kuulin oksan napsahtavan rikki jossain takanani. Korvat luimussa käännähdin ympäri uudelleen ja yritin etsiä katseellani jotakin, josta ääni olisi voinut olla peräisin.
"Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä", murisin varautuneena, sillä en tiennyt, oliko äänen päästänyt jokin eläin vai peräti täysin vieras kissa. Ei sillä, ettenkö olisi selvinnyt jostakin onnettomasta oman tien kulkijasta yksin, mutta kamppailu lähellä metsää ei järin houkuttanut.

//Kharon?

Heräsin kun joku tökki minua kylkeen.
"Hei!" Sanoin vihaisesti ja katsoin kuka minua tökki.
"Tuuli loppui, lähdetään" Juova sanoi ja lopetti tökkimisen. Nousin istumaan, tuuli oli tosiaan loppunut. Suin turkkini nopeasti ja nousin ylös. Skafia ja Juova olivat jo lähteneet kävelemään, juoksin heidät kiinni. Haistoin ilmaa, se tuoksui raikkaalta. Kuonoa kipristeli kylmyys, ja tassuja myös. Lehtikadot olivat aivan liian kylmiä, mutta onneksi minulla on paksuturkki. Pysähdyimme pian, huomasimme että meillä oli nälkä. Oli aika saalistaa! Hajaannuimme eri suuntiin, haistelin ilmaa keskittyneenä. Havaitsin lähistöllä hiiren, kiinnitin katseeni lihavahkoon otukseen. Hyppäsin sen päälle ja kävelin Skafian ja Juovan luo hiiri suussani. Skafia oli napannut myyrän ja Juova jäniksen.
"Vau! Miten sait tuon kiinni!" Sanoin ja ihastelin Juovan jänistä.
"Skafia auttoi" Juova sanoi ja nyökkäsi toverilleen.
Aloimme aterioida, hiiri maistui taivaalliselta! Varsinkin kun en ole syönyt pitkään aikaan mitään. Kun olimme syöneet suimme turkkimme huolellisesti. Irrotin ärsyyntyneenä turkistani käpyjä ja muita roskia. Miksi turkkiini tarttuu nämä inhottavat roskat? Kun olimme sukineet turkkimme aloimme jatkaa matkaa. Katselin kävellessäni ympärilleni, joka puolella metsää ja metsää. Löytäisimmekö jonnekin muualle kuin metsään? No kuitenkin, olimme suuressa lehtipuu metsässä. Aloin hiukan kaipaamaan rakasta pesäkoloa ja Kehrääjää. En varsinaisesti kaivannut Kehrääjää, mutra häntä oli hauska ärsyttää! Pesäkoloa kaipasin eniten, siellä on niin lämmin, ja täällä ei ole lämpiä pesiä. Valitettavasti. Olin niin ajatuksissani että törmäsin puuhun. Päälleni tippui suuri kasa lunta. Kuulin Skafian ja Juovan nauravan, hei ei hauskaa!
"Mitä te siellä kikatatte?! Auttakaa minua!" mumisin vihaisena lumen alta.
Skafia ja Juova kaivoivat minut ylös.
"Oliko mukavaa" Juova virnisti ja naurahti. Pian nauroimme kaikki tapahtuneelle.

Kharon sähisi, kun hän tunsi painon putoavan selkäänsä. Painon voimasta laikukas kolli lyyhistyi hankeen. Hän olisi voinut jatkaa taistelua alkamalla riuhtomaan selässään roikkuvaa Päivänsädettä irti, mutta pettymys oli liian suuri. Kharon oli pettynyt itseensä ja siihen, ettei ollut tajunnut Päivänsäteen suunnitelmaa.
"Nouse ylös, hiirenaivo", Kharon sähähti ja ravisteli päätään, jotta naaras irrottaisi käpälänsä hänen kasvoiltaan. Tummanharmaa naaras ei heti noussut, ja Kharon oli vähällä suuttua entisestään. Omaksi onnekseen Päivänsäde ymmärsi irrottautua valkoturkkisesta kollista. Kun Kharon nousi ylös lumista turkkiaan ravistellen, hän mulkaisi nopeasti tumman kissan puoleen, mutta käänsi nopeasti katseensa pois. Nopealla vilkaisulla hän oli huomannut naaraan kasvoilla olevan omahyväisen ilmeen.
"Minä voitin, mitä nyt sitten?" Päivänsäde kysyi. Kharon käänsi selkänsä kissalle ja istui alas.
"Palatkaa takaisin kaksijalkalaan", kolli komensi ja laski katseensa käpäliinsä. Mielessään Kharon ruoski itseään: olet surkea epäonnistuja, jopa kaksijalkalan kasvatti pärjää paremmin metsässä kuin sinä.
"Miten niin 'palatkaa takaisin kaksijalkalaan'? Keijukainenhan teki varsin selväksi, ettet saa jäädä yksin metsään", Päivänsäde huomautti koppavasti.
Itseinho kasvoi entisestään Kharonin mielessä. Hän olisi halunnut olla vain yksin ja inhota itseään rauhassa. Päivänsäde ei liikahtanutkaan hänen takanaan, joka sai kollin hermostumaan. Aivan kuten hän oli tehnyt surullekin, kolli käänsi tämänkin tunteen vihaksi. Hän käännähti Päivänsäteen puoleen.
"Kuulitko mitä minä sanoin, vai oletko sinä kuuro? Te palaatte kaksijalkalaan, nyt! Aivan sama mitä Keijukainen sanoo! Eiköhän sillekin ole vain hyvä, jos joku edes joskus tuo kamalaan kotiinne oikeaa ruokaa, eikä vain pelkkää variksenruokaa", Kharonin kasvoilla oli hurjistunut ilme, ja hänen karvansa olivat nousseet pystyyn. Kolli luimisti korviaan ja piiskasi hännällään ilmaa niin, että lumi pöllysi hänen takanaan. Kolli itsekin tiesi, että saalistaminen oli kai ainoa tapa, joka saisi hänet rentoutumaan ja veisi itseinhon pois taas hetkeksi.

//Päivi?

Kissoja nostin korvani pystyyn hämmästyneenä. Tassutin hajun suuntaan juuri napattu orava hampaissani. “Kulkukissan hajua!” kuulin jonkun kissan äänen huudahtavan yhtä hämmentyneen oloisena kuin minusta tuntui. Pöllähdin pensaasta kahden kissan eteen. Naaras oli valkokirjokilpikonnakuvioinen ja kolli savunharmaa. Katselin heitä hiljaa hetken ennenkuin he huomasivat minut. “Mitä sinä teet? Olet Kuolonklaanin reviirillä!” naaras sanoi hieman töykeään sävyyn. Huiskautin häntääni närkästyneenä. “Saan kulkea missä haluan,” sanoin vastahakoisesti mutta ääneni petti isompien kissojen edessä. He olivat lihaksikkaita mutta laihoja. “Et täällä,” kolli säesti naaraan sanoja. “Olen minkä missä reviirillä siis?” kadotin koko ylimielisyyteni ja kysyin aivan hämilläni mutta kiinnostuneena. “Kuolonklaanin reviirillä,” naaras toisti. Klaanin, mietin sanaa hetken. Emo kertoi klaaneista minulle. “Voitteko viedä minut leiriinne?” kysyin muistellen emon käyttämiä sanoja. Leiri, kuulosti vieraalta mutta jotenkin tutulta ääneen sanottuna. Kissat katsahtivat toisiinsa ja kuiskuttivat jotain keskenään. Odotin hiljaa miettien, aikovatkohan he oikeasti viedä minut leiriinsä? Olikohan kissoja kuinka paljon enemmän kuin vain he kaksi? Mieleeni pompahti kokoajan uusia kysymyksiä ja melkein jopa tärisin innosta. “Mikä ettei. Voimme viedä sinut päällikön puheille mutta..” naaras aloitti mutta keskeytti kesken. “Mikä sinun nimesi on?” hän vaihtoi puheen aihetta. “Olen Mäyrä, mutta voitteko viedä minut nyt sinne?” kysyin hermostuneena. “Kyllä voimme. Olen muuten Kylmäliekki ja tässä on Huomenkyyhky,” kolli sanoi. Onpa oudot nimet, ajattelin. “Kiitos, Kylmäliekki ja Huomenkyyhky,” kumarsin sanojen päätteeksi tuodakseni arvokkaamman kuvan toisille. Kissat lähtivät viemään minua leiriinsä Huomenkyyhky kulki edellä ja Kylmäliekki melkein takanani. Tämä on varmaa heidän tapansa kuljettaa vieraita leiriinsä, ajattelin kiinnostuneena. Kävelimme piikkiherne tunnelin suulle ja Kylmäliekki tökki minut sisään. Kävelimme kissojen ohi ja huomasin pennun istumassa yhden pesän edustalla. Hänellä oli harmaaturkki valkoisilla läiskillä. Hän vaikuttaa jotenkin etäisesti tutulta, ajattelin ja katsahdin Kylmäliekkiin kysyvästi. “Tuo on Lumikkopentu,” kolli sanoi. Jatkoimme matkaamme pienelle lammelle jonka takana oli ilmeisesti päällikönpesä.

Tassutin kohti ukkospolkua, jonka aijoin ylittää vaikka tiesin sen olevan vaarallista. Hiivin hiljaa ukkospolun reunalle. Musta aine josta se oli tehty tuntui kuin kiveltä mutta oli röpelöisempi. Katselin peloissani, kun hirviöt vyöryivät ohitseni. Odotin oikeaa hetkeä ja ryntäsin juoksuun kohti ukkospolun toista puolta. Aika tuntui venyvän ja venyvän yhä pidemmäksi. Huohotin kauhuissani rääkisten ja lysähdin maahan päästyäni tien yli. Yskin hirviöiden savua ulos keuhkoistani ja hengitin raskaasti. Hetken hengähdettyäni pääsin käpälilleni täristen vieläkin. Huomasin edessäni hieman puita ja ryppään kantoja. Kauempana huomasin avoimen nummen, jota kohti lähdin vaeltamaan edelleen hengästyneenä selkkauksesta. Kiihdytin hiljaisen kävelyni melkein juoksuksi asti vaikka oli todella väsynyt huonosti nukutusta yöstä ja kaikesta taivaltamisesta. Huomasin lammen, joka oli jäässä uskaltauduin sen rantaan tutkimaan kestäisikö jää minua. Todettuani jään kestäväksi kävelin lammen ylitse pienen puron luokse ja kyyristyin rikkomaan jään ja juomaan raikasta vettä. Juotuani tajusin haistella ilmaa saaliin toivossa mutta en haistanut saalista vaan kissoja. Värähdin mutta en kiinnittänyt hajuun muuta huomiota. Haistoin hiiren lämpimän tuoksun, joka houkutteli minua puoleensa kaiken kylmän ja märän keskellä. Paikansin hiiren ja lähdin hiljaa vaanimaan sitä hangessa. Ryntäsin hiiren kimppuun ja tapoin sen taitavalla puraisulla niskaan. Söin sen siinä paikassa nälkäisillä haukuilla. Olin niin nälkäinen, etten ehtinyt edes nauttia kunnolla. Saatuani vähän syödäkseni tassutin reippaalla tahdilla ja uudella puhdilla metsää kohti. Tassutin parin vaivaisen puun ohi. Pian olin mäntymetsässä josta löysin pensaan. Pensaan alla oli tilaa juuri ja juuri minun kokoiselleni kissalle. Käperryin sinne huolimatta vieraiden kissojen tuoksuista.

Kharon oli päättänyt viedä taistelun metsään puiden sekaan. Ei sillä, että minua olisi hermostuttanut taistelupaikan vaihdos, mutta minusta oli epäreilua, että Menninkäinen oli saanut taistella aukiolla. Tiesin, että asiasta valittaminen oli turhaa, sillä Kharon rupeaisi taatusti vain naljailemaan minulle siitä, miten heikko surkimus olin, kun en sietänyt tällaisia muutoksia. Minä aioin kyllä näyttää tuolle ylimieliselle hiirenpapanalle, mistä aidot kujakissayhteisön kissat oli tehty.
"No niin, aloitetaan", Kharon murahti yhtä pirteästi kuin hautapaikkoja kaivava kissa ja jäi odottamaan siirtoani, aivan kuten oli tehnyt Menninkäisenkin kohdalla. Kolli halusi usuttaa minut hyökkäämään kimppuunsa, jolloin hän itse voisi käyttää hyödykseen heikkouksiani. Silmäni kapenivat, kun katsoin häntä - oli aika palauttaa hänet takaisin maanpinnalle.
Sen sijaan, että olisin hyökännyt suoraan hänen päälleen, lähdin kiertämään sivulta häntä kohti. Kharon ei tehnyt elettäkään estääkseen minua, ja hänen itsevarmuutensa sai kiukun kihahtamaan sisälläni. Minuahan ei pidetty minään vitsinä!
Salamana syöksähdin entistä eloklaanilaista päin ja tähtäsin iskuni hänen jalkoihinsa. Kuitenkin Kharon ehti tehdä väistöliikkeensä ensin ja rupesikin yllättäen juoksemaan puiden välissä. Hänellä oli huomattavasti pidemmät jalat, jotka helpottivat korkeissa nietoksissa liikkumista.
Purin hammasta ja yritin miettiä, miten saisin hänet kiinni. Hänen perässään juokseminen oli täysin hyödytöntä, sillä en mitenkään olisi pysynyt hänen vauhdissaan. Väsyttäisin vain itseni turhaan ja Kharon saisi ylilyönti aseman minuun. Hetkinen… Ylilyönti!
Ympärillämme oli paljon puita, ja se sai minut pähkäilemään pääni sisällä uutta lähestymistapaa. Edessäni oli iso, tuuheaoksainen kuusipuu, jota kohti Kharon parhaillaan juoksi. Sain idean ja päätin kokeilla sitä käytännössä.
Leikin hetken Kharonin mukana ja yhdyin takaa-ajoon. Pysyin hänen mukanaan jonkin aikaa, kunnes kolli katosi kuusen taakse. Silloin ponnistin kaikilla voimillani itseni kuusan alimmalle oksalle, jota pitkin lähdin varovasti hivuttautumaan aina seuraavalle oksalle, kunnes olin kuusen toisella puolella. Kiipeily ei ollut vahvuuksiani, eivätkä kyllä korkeat paikatkaan, mutta korkea lumi ja matalalla sen painosta matalalla nuokkuvat oksat helpottivat osuuttani huomattavasti.
Pitkistä jaloistaan huolimatta Kharon ei päässyt liikkumaan lumessa yhtä nopeasti kuin olisi liikkunut tasamaalla. Juuri kun kolli oli alapuolellani, pudottauduin oksan päältä suoraan hänen niskaansa ja pistin etutassuni hänen silmiensä eteen.

//Kharon?

Alakerrasta kantautuva meteli keskeytti ikävästi päiväuneni, jotka eivät olleet vielä edes kunnolla alkaneet. Tunnistin ensin Mäihän raivostuttavan mahtipontisen äänen, jota seurasi Leopardin kimeä vinkuna. En erottanut sanoja tänne saakka, mutta mielenkiintoni totta tosiaan heräsi. Mikä sai Leopardin kiljumaan inhottavalla äänellään niin innokkaasti? Mäihäkö? Kuuntelin korva tarkkana alakerran ääniä, mutta sanat sekoittuivat toisiinsa muuttuen pelkäksi puheensorinaksi. Yritin keksiä mielessäni, mitä niin erikoista Mäihä olisi tehnyt, että Leopardikin oli siitä niin innoissaan. Laikukas naaras oli tietenkin aina kaikesta innoissaan, mutta nyt hänen hilpeä äänensä oli ekstrahilpeä.
En aikonut esiintyä alamaisteni edessä sotkuisella turkilla, joten aloin sukimaan sitä pitkin vedoin. Päätin, että peseytymisen jälkeen kävisin tarkastamassa alakerran ja selvittämässä, mitä siellä oli meneillään. Olin juuri saanut miltei koko turkkini pestyä, kun puheensorina hiljeni. Yritin kuulostella tarkemmin, mutta kukaan ei enää puhunut mitään. Sen sijaan kuulin lähestyviä askeleita portaikosta. Askeleiden lomasta kuului myös pienen pientä ininää, joka kuulosti aivan pennulta. Hetken ajan luulin Mäihän yrittävän vedättää minua ja pitävän itse naurettavaa pentuääntä, mutta kun Leopardi ja Arpi astelivat luokseni Mäihän johdolla. Likaisenvalkea kolli oli jälleen yhtä miellyttävällä päällä kuin aina, kun hän avasi suunsa. Lyhyen keskustelun päätteeksi onnistuin laskemaan katseeni neljään karvamyttyyn, jotka vikisivät onnettomina maassa. Tämän täytyi olla jokin vitsi. Oliko tuo kuvotus mennyt lisääntymään ja tuonut iljettävät jälkeläisensä minun yhteisööni? Yhden Mäihän vielä juuri ja juuri kesti, mutta että viisi pientä, naljailevaa iljetystä minun yhteisössäni?
Mäihä esitteli itselleen ominaiseen, niin vitsikkääseen tapaansa pennut, joilla jokaisella oli vähintäänkin kyseenalainen nimi. Olin varma, että Mäihä yritti tarkoituksellisesti suututtaa minut erään pentunsa nimellä. Hento-Haavemaailma viittasi suoraan klaanissa käyttämääni nimeeni, ja erakon selitys nimestä antoi minulle varmuuden asiasta. Kolli oli nimennyt pentunsa vain pilkatakseen meitä muita, paitsi tietenkin itseään.
Viimeisenä hän oli esittänyt pyynnön, josko pennut olisivat saaneet jäädä yhteisöön. Ensimmäinen ajatukseni oli ehdoton ei, en ikimaailmassa suostuisi elämään samassa kaksijalkalassa viiden Mäihän kanssa.
"Ole niin kiltti, Keijukainen! Minä lupaan huolehtia pennuista ja pitää heidät aisoissa! Katso nyt heitä, niin suloisia kaikki", Leopardi henkäisi kumartuessaan pentujen tasolle ihaillen niitä. Siristin silmiäni kääntäessäni katseeni maassa lojuvista, avuttomista pennuista Mäihään, joka katsoi minua odottava ilme kasvoillaan.
Vaihtoehtoja oli kaksi, joista kumpikaan ei tuntunut juuri nyt hyvältä. Olisin voinut karkottaa nuo onnettomat karvakasat, mutta Mäihän tuntien ne tupsahtaisivat kuitenkin joskus takaisin tänne minun riesakseni. Toinen vaihtoehto oli antaa pentujen jäädä Leopardin hoiviin, jolloin laikukas naaras takuulla saisi kitkettyä pennuista pois jokaisen luonteenpiirteen, joka muistutti edes vähän Mäihää. Neljä lisäsuuta ruokittavaksi oli paljon, mutta toisaalta heistä voisi hyvällä tuurilla olla hyötyä minulle tulevaisuudessa. Lisäksi voisin itsekin vaikuttaa vähän siihen, millaisia kissoja rääpäleistä kasvaisi. Siispä päätös oli tehty.
Laskin katseeni mustaan pentuun, joka oli kaiketi saanut niinkin imartelevan nimen kuin Roska-astia. Pentu oli ainoa, jonka nimellä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, paitsi tietenkin nyt, kun minä sen keksin. Nostin katseeni takaisin Mäihään ja hymyilin hänelle.
"Mäihä-kulta, unohdit kokonaan ilmoittaa, mistä Roska-astia on saanut oman nimensä", totesin dramaattisesti, "tietenkin sinä nimesit yhden pennuista myös itsesi mukaan. Hänen nimensä kuvastaa sinua ja sinusta kantautuvaa lemua erinomaisesti!"
Kasvoilleni kohonnut pirteä hymy oli sataprosenttisesti epäaito, mutta Mäihän seurassa koin sen olevan toisinaan ihan hyödyllinen.

//Mäihä tai pennut?

Ennen kuin jatkoimme matkaa, päätimme keksiä minulle uuden nimen. Tiuku oli liian kotikisumainen, joten muutimme sen Tihkuksi. Minusta nimi valinta oli osuva. Tihku, sointuu korviini mukavasti. Olimme jo valmistautuneet, syöneet ja juoneet. Joten, olimme valmiita jatkamaan matkalla tuntemattomaan. Ilma oli kylmä ja tassuja kipristeli pakkanen. Taivaallakin oli pilviä, tämä ei ollut paras mahdollinen päivä. Otin muutaman askeleen ja Skafia ja Juova tassuttivat perässäni. Olimme jossain metsässä, täällä oli lehti- ja havupuita. Sekametsää, olin tottunut havupuu metsiin. Tuuli tuiversi ja tuntui kylmältä. Pörhistin paksuja karvojani ja yritin olla häiriintymättä tuulesta. Tuuli kuitenkin jatkoi, ja se voimistui. Matkaa oli vaikeampi jatkaa.
"Jos menisimme jonnekin turvaan kunnes tuuli lakkaa!" sanoin Skafialle ja Juovalle jotka taapersivat vieressäni lumessa.
"Olen samaa mieltä, mennään suojaan" Skafia ilmoitti ja etsi katseellaan suojaa. Etsin katseellani jotain suojapaikkaa, puunkoloa tai jotain pientä luolaa. Näin maan kumpareen joka suojasi tuulelta, virnistin ja katsoin ystäviäni.
"Tuolla on meille hyvä suoja" sanoin ja osoitin hännälläni kumparetta. Skafian ja Juovan ilme kirkastui ja he pinkaisivat kumpareen alke suojaan. Juoksin yllättyneenä heidän perään, oliko tuuli häirinnyt häntä noin paljon?
"Huh, suojassa ollaan" Juova huokaisi ja otti mukavan asennon. Kumpare jaartui päällemme suojaksi ja tuulinpuhalsi takaamme. Kumpare oli hyvä paikka suojautua tuulelta. Toivottavasti tuuli loppuisi jo ennen kuuhuippua. Halusin niin kovasti jatkaa matkaa, olin odottanut koko elämäni jotain seikkailua. Menin makuuasentoon ja suljin silmäni, otan päiväunet ja toivon että tuuli on loppunut kun herään.

Onko kukaan koskaan muistanut ylistää, kuinka upea tunne se on, kun on niin kylmää, ettet tunne puoliakaan kintuistasi? Siis kerrassaan ennennäkemättömän upeaa! Suorastaan tunnen kuinka sielussani läikkyy jotain ylimaallista ja ikiaikaista, kun aistin ruumiinlämpöä alentavan hurmoksellisen kylmyyden ja turtumuksen. Täältä tullaan suurenmoinen hypotermia!
“Mäihä, tule jo.” Arven sulosointuinen ääni tanssi lumihankien päällä aina pakoon vetäytyviin tärykalvoihini asti.
“Sinä pudotit silmäsi matkalla, etkö huomannut?” vastasin takaisin jalosti ja huidoin lunta etutassullani, “ei sitä taida kyllä enää löytyä. Harmi. Minä niin pidän sinun sielukkaasta tuijotuksestasi!” Sitten lähdin jolkottelemaan ilomielisesti Arven perään hyödyntäen hänen syvään hankeen avuliaasti tekemiään tassunjälkiä. Oli se niin mukavaa kun minua näin henkilökohtaisesti palveltiin, vaikka olisin kyllä mielelläni ottanut jonkun vähän vähemmän kuoleman partaalla olevan otuksen henkivartijakseni.
Äkkiä Arpi pysähtyi kuin olisi unohtanut kävelemisen salaisen taidon.
“No niin Arpi, nyt oikein pinnistät ja nostat vasenta etutassuasi niin siitä se lähtee!” kannustin kaikilla sielunvoimillani ja näytin mallia. Arpi katsoi minua tappavasti:
“Täällä on käynyt joku.” Ahaa, niin selvä. Kerroinko jo, että kiinnostukseni tätä yleismaailmallista reviirien omistamista kohtaan oli niinkin korkealla kuin -0.08 prosenttia? Tai muutenkin Keijukaisen diktatuurin alamaisuutta hipovia aktiviteetteja kohtaan.
Arpi alkoi tekemään syväluotaavaa tutkimusta ja minä haahuilin hänen perässään ja sain älähdyksen siitä, kuinka “minä muka sotkin kaikki jäljet”. No anteeksi vaan herra etsivä, mutta täällä on jokaisella kissalla oikeus asettaa tassunsa juuri niin kuin ne haluavat.
“Mäihä!” jostain kuului hyvin käskevän oloinen huudahdus, jonka kuvitteellisen jälkikäteen saadun läksytyksen takia olisi pitänyt olla silmänräpäyksessä tunnistettava, mutta minulla olisi mennyt varmaankin vuorokausi ja kaksi kuuta asian ratkaisemiseen omin avuin. No niin, älkää huolestuko, totta kai lasken leikkiä. Ehkä.
Käännyin ympäri ja kauempana valkeaa hankea tahrasi tumma kissa ja kasa jotain moskaa. Kissa oli ikäväkseni minulle tuttu. Kauniisti sanottuna meillä oli yhteistä historiaa. Oliko Herttuatar raahannut tänne katujen keskelle kotinsa nimeltä jätesäkki vai minkä luona hän tönötti kuin metsään pulpahtanut myrkkysieni?
“Ja kukas tämä on?” Arpi huokaisi kyllästyneesti ja kääntyi minuun.
“Miksi sinä minua katsot? Mene kysymään häneltä, en minä ole mikään syntymät ja kuolemat käsittävä tuonpuoleisen herra, joka osaa nimetä kenet tahansa vastaan tulevan. Vaikka kiitos kohteliaisuudesta Arpi hyvä.”
“Hän kutsui sinua nimeltä.” Arven ääni oli hyvin tylsistyttävän yksitoikkoinen ja sen kuuleminen sai minussa heräämään halun hypätä hirviön alle. Sekin olisi mielenkiintoisempaa.
“Ah niin, olenko maininnut, että olen hyvin tunnettu kissojen keskuudessa? Kaipa hän on vain joku ihailijani”, hymyilin aurinkoisesti. Arpi lähti sanaakaan sanomatta kävelemään kohti Herttuatarta ja lähdin hänen peräänsä. Tästä varmaankin tulisi hyvin mielenkiintoinen tapaaminen.
“Mitä teet reviirillämme?” Arpi sanoi heti kun oli vain tarpeeksi lähellä, että hänen todennäköisesti - en ollut ihan varma, Arpi oli niin lattea kaveri - auktoriteettia havitteleva ääneensä kantautui Herttuattaren korviin. Astuin punaruskean kollin takaa ja kumarsin juhlallisesti:
“Hyvää päivää!” Kumartaessani näin tumman naaraan jaloissa olevan roskapussin todellisen luonteen. Säkissä suorastaan kuhisi kissanpentuja kuin muurahaisia muurahaispesässä.
“Tiesithän, että varkaus on rangaistava rikos”, sanoin päätäni soimaavasti pudistellen, mutta kun otin uuden vilkaisun kyseiseen hyönteismaailmaan jähmetyin aivan hetkeksi. Nulikoiden väriympyrä oli huolestuttavan tutun näköinen. Herttuatar tuntui huomaavan eleeni heti.
“Voi kyllä. Juuri niin”, naaras sanoi kimeästi ja hymyili minulle inhottavasti. Ja nytkö kohtalo viimein halusi alkaa lätkimään minusta ilmoja pihalle? Voi kuinka upeaa. Miten ilkeää! Tässähän loukattiin kissan oikeuksia, kuin kaikki asettuivat yhtä vastaan! Haluaisin tehdä valituksen.
“Ja minä en tosiaankaan halua niitä, joten ole hyvä ja näkemiin”, Herttuatar totesi päättäväisesti, hymyili minulle nätisti ja sitten lähti luikkimaan.
“No voi hyvänen aika nyt taas. En minä halua ruveta leikkimään mitään perhettä”, sanoin ylidramaattisesti ja voivottelin tuskaani. Oli suorastaan kohtalon ivaa, että Herttuatar tällä lailla hylkäsi minut näiden ipanoiden kanssa. Oi elämä on niin julmaa!
“Sinulla on varmaan joku oikein hyvä selitys tähän kaikkeen?” Arpi kysyi ja kohotti toista kulmaansa. No kuule kyllä, minä kävin laittamassa ilmoituksen seinään, kuinka minulle sai tuoda kaikki hylkiö pennut suurta armeijaani varten.
“No et sinäkään varmaan mikään idiootti ole”, sanoin tavallista tyynemmin ja pysähdyin hetkeksi miettimään. Pitäisiköhän minun vain lähteä ja jättää pennut oman onnensa nojaan? Todella harkitsin sitä vaihtoehtoa, mutta sain paljon herkullisemman idean. Ja muutenkin, ihana pikku Leopardini oli ansainnut pienen lahjan, kuten muutama muukin rakas ystäväni. Tällä kertaa en palaisi tyhjin käsin.

“Minulla on tuliaisia!” julistin mahtipontisesti sisään astuessani. Kun kukaan ei tullut minua ja Arpea vastaan jatkoin:
“Sanoin: minulla on tuliaisia!” Sitten viimein uskollinen Leopardi kipitti paikalle kaula pitkänä uteliaasti kuikuillen, kuin mikäkin silkkiuikku.
“Pentuja!” hän sanoi henkäisten ja syöksyi lähemmäs lattialle laskettuja otuksia. Joita muuten oli suorastaan kohtalokas lukumäärä. Neljä. NELJÄ. Kuka nyt oikeasti jaksaa poksauttaa maailmaan neljä inisevää kakaraa ilostuttamaan aurinkoisia päiviä valituksella ja jatkuvalla paapomisella, jota ilman ne pikku käävät varmaan traumatisoituisivat tai saisivat muita psykologisia haavoja ja tulisivat epävakaiksi ja kostonhaluisiksi, joka totta kai johtaa iankaikkiseen - ja voi hyvä elämä, hyvin uuvuttavaan - pakenemiseen vanhuuden päivillä, kun se vaihtoehtoisesti voisi olla kevyttä lekottelua ja satunnaisia juoksupyrähdyksiä omien lonkkien toimivuuden rajoissa. Tästä erinomainen variaatio oli Keijukaisen ja Mesitähden yhteinen tapaus. Täytyi olla vähän itsetuhoinen, että lisääntyisi ja samalla tieten tahtoen pilaisi elämänsä. Mutta nyt kyseessä oli sellainen tilanne, jossa en ollut kyseistä päätöstä tekemässä, vaan vahinko oli jo syntynyt. Kirjaimellisesti. Uusi kaava oli muodostunut mielessäni ja kaikki yhtälön osaset olivat yletettävissäni - ainakin melkein. Kunhan vain delegoin kasvatuksen Leopradille ja pysyn itse hyvän matkan päässä, kaikki saattaisi onnistua. En minä voinut tietää minkälaisia neropatteja noista natiaisista joskus tulisi, mutta jos edes yksi olisi yhtä fiksu kuin puun lehti, niin siitä saisi oivaa palvelusväkeä.
“Ja kuule ihana Leopardi, koska olet rakkain ystäväni kaikista”, pieni oikullinen pysähdys jännityksen pitkittämiseksi, “minä lahjoitan ne sinulle!”
Leopardi räpytteli silmiään häkeltyneenä: “Minulle? Kenen ne ovat? Totta kai minä otan ne, mutta mistä ne tulivat?” Voi kuinka soma naaras olikaan huolissaan!
“Ne ovat oikeastaan minun, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä ne ovat nyt sinun! Pelastin ne toki urhoollisesti hengenvaarasta, mutta en haluaisi kehuskella sillä yhtään enempää, joten se tarina jääköön toiselle kerralle. Mennäänpäs esittelemään tätä ihanaa nelikkoa Keijukaiselle.” Nyt vain pitäisi antaa siemenen itää ja kun pentukaiset olisivat tarpeeksi vanhoja, voisin kertoa heille urotyöstäni ja he - ainakin unelmissani - kokisivat automaattisesti kovaa halua maksaa se takaisin. Ja tadaa, elämä olisi kuin kuninkaalla. Eihän se todellisuudessa ollut noin yksinkertaista, mutta kun olin pelin päällä, kaikki voisi lopulta käydäkin osaltani hyvin. Täytyisi vain olla tarkkaavainen. Mutta siihen asti pieni Leopardi saisi pitää heistä hyvää huolta, eikä minulla olisi minkäänlaista velvoitetta heidän suuntaansa.
Leopardi auttoi minua ja Arpea kantamaan tenavat kohti Keijukaisen vastaanottoa. Harmaa naaras oli sukimassa turkkiaan yhdellä pedeistä, kun asetuimme hänen eteensä.
“Keijukainen kulta, saisinko esitellä sinulle jotain”, sanoin leveästi hymyillen ja odotin Keijukaisen katseen nousevan hitaasti minua kohti, yhtä aurinkoisena ja elämäniloisena kuin aina.
“Mitä”, hän sanoi kuivakasti ja sitten huomasi taas lattian tukevaa pintaa vasten asetetut pennut ja pysähtyi katsomaan niitä. Nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi. Sitten tartuin mustaan nyyttiin ja heilutin sitä edestakaisin ja sirkutin, “hei minä olen Roska-astia ja tässä on sisarukseni: Herra Hyökyaalto, jolla on viettymystä kissojen tappamiseen 'vahingossa' ja pitkä liuta isäongelmia. Hento-haavemaailma ja hänen valitettava taipumuksensa huolestuttaviin harhakuvitelmiin ja jumaluuskompleksiin. Ja sitten viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä upea johtohahmomme Mesi-täti, jonka erityislaatuiset tähtikissan ominaisuudet eivät vaadi sen enempää selittelyä. Saammeko asua täällä?"
Sitten räpyttelin silmiäni hämmästyksissäni ja kohtasin Keijukaisen katseen: "Ja niin kohteliaskin! Sinun pitäisi ehdottomasti suostua." Kasvoillani kävi viekas hymähdys ja käänsin pääni kallelleen ja jäin odottamaan vastausta.

//Keiju? Pennut? Muut (mahdolliset) paikallaolijat?

Päivänsäde: 30kp! -

Keijukainen: 6kp -

Kharon: 30kp! -

Tihku: 28kp! -

Tyrskytiikeri: 14kp -

Rubiini: 29kp! -

Nefiri: 10kp -

Kehrääjä: 9kp -

Päivänsäde oli voittanut kaksintaistelussa Menninkäisen. Kaksikon taistelu lumessa ei enää muistuttanut yhtä paljoa pentujen epämääräistä räpiköimistä kuin aiemmin. Nyt lumi ei ollut kummallekaan kissalle este, vaan lähinnä vain hidaste. Kharonin mielestä oli ollut äärimmäisen tyydyttävää nähdä, miten Menninkäinen oli potkinut lunta Päivänsäteen kasvoille.
Kun naaras oli voittanut kaksintaistelun, tämä kahlasi hangen poikki Kharonin luokse erittäin tyytyväisen oloisena. Laikukas kolli ei vastannut heti kaksijalkalan kasvatin kysymykseen, vaan odotti Menninkäisenkin pääsevän heidän luokseen. Leopardilaikukas kolli rämpi itsensä kovaan ääneen kiroten ylös hangesta, ja kahlasi sitten Päivänsäteen jälkiä pitkin kaksikon luokse.
Kharon suoristi ryhtinsä ja silmäili kahta itseään jonkin verran nuorempaa kissaa, jotka yrittivät parhaillaan ravistella enimpiä lumia pois turkeiltaan. Suurikokoisen erakon katse pysähtyi Menninkäiseen. Huomatessaan Kharonin tuijotuksen, erakko kohtasi hänen katseensa.
"Minä taistelen ensin sinun kanssasi", Kharon ilmoitti ja viittoi kissan perässään takaisin aukiolle sellaiseen kohtaan, jossa ei vielä oltu taisteltu. Päivänsäde jäi seisomaan aloilleen aukion laidalle, kun kaksi kolli asettuivat toisiaan vastakkain aukion eri laidoille.
Kharon seisoi aloillaan hangessa, jääden odottamaan Menninkäisen aloitusta. Harjoittelun alussa entinen eloklaanilainen oli voittanut lähes aina molemmat koulutettavat. Nyt voitto ei enää ollut itsestäänselvyys, sillä kaksikko oli kehittynyt. He olivat oppineet liikkumaan metsässä ja hyödyntämään siellä olevia asioita moitteettomasti.
Odottelu tuntui pitkältä, eikä Menninkäinen tehnyt elettäkään aloittaakseen taistelua. Leopardilaikukas kolli seisoi kylkiään myöten hangessa ja tuijotti herkeämättä Kharonia. Kharon tiesi, ettei Menninkäinen ollut luonnostaan mikään etevin taistelija, mutta sama koski myös Kharonia. Nopeat, ketteryyttä vaativat liikkeet olivat Kharonille kaikista haastavimpia. Sen sijaan Menninkäinen hyödynsi taistellessaan juuri näitä asioita.
Ikuisuuden kestäneen odottelun päätteeksi, Menninkäinen tuntui viimein kyllästyvän odotteluun. Vaaleanruskea kolli syöksähti hangessa eteenpäin ja alkoi lähestyä Kharonia. Valkoturkkinen kolli onnistui väistämään, kun Menninkäinen loikkasi häntä kohti. Kharon tiesi toisen olevan nopea liikkeissään, joten hän kääntyi saman tien ympäri vastaanottaakseen Menninkäisen uuden hyökkäyksen. Kissa loikkasi taas kynnet ojossa kohti Kharonia, joka seisoi aloillaan odottaen oikeaa hetkeä. Kun Menninkäinen oli yhä ilmassa, Kharon syöksähti eteenpäin muutaman askeleen verran ja onnistui pääsemään Menninkäisen taakse. Entinen eloklaanilainen käännähti ympäri ja nappasi kiinni toisen kissan hännästä, joka juuri sopivasti sattui olemaan suoraan hänen edessään. Kharon kiskaisi voimakkaasti Menninkäistä hännästä taaksepäin, ja leopardilaikukas kolli vingahti kivusta. Sirorakenteinen kissa lennähti helposti ilman halki ketunmitan päähän kiskaisun voimasta. Kharon irrotti otteen hännästä, jolloin Menninkäinen mätkähti koskemattomaan hankeen.
Kamppailu jatkui tasaisesti vielä hetken aikaa. Se toisti koko ajan samaa kaavaa, jossa Menninkäinen toimi hyökkääjänä ja Kharon puolustajana, tarkoituksenaan keskeyttää toisen hyökkäys ja vahingoittaa Menninkäistä. Koska leopardilaikukas kolli ei tosiaankaan ollut kestävimmästä päästä, hän väsyi nopeasti, kun Kharon juoksutti tätä sinne tänne aukion laidasta toiseen. Hangessa tarpominen oli pitkäjalkaisellekin kissalle pidemmän päälle raskasta, jos tämä ei ollut kyllin kestävä.
Taistelu päättyi Kharonin selvään voittoon, kun hän onnistui taas kerran keskeyttämään Menninkäisen hyökkäyksen. Kolli sai painetua vastustajansa hankeen niin, ettei Menninkäinen päässyt enää otteesta irti. Kharon oli tyytyväinen suoritukseensa, kun hän nousi ylös toisen päältä ja antoi Menninkäisen nousta ylös hangesta.
"Ei tarvitsisi olla niin tosissaan! Meinasit tukehduttaa minut hankeen äsken!" Menninkäinen äksyili ja paljasti valkoiset hampaansa. Kharon mulkaisi kissaa.
"Luuletko, että klaanikissat taistelevat sinua vastaan jotenkin puolitosissaan vain siksi, koska olet tuollainen heikko kaksijalkalan kasvatti?" harmaalaikukas kolli ärähti ja potkaisi suutuspäissään takajaloillaan lunta niin, että se pöllähti Menninkäisen päälle. Leopardilaikukas kolli oli juuri ollut sanomassa jotakin, mutta vaikeni lumen pöllytessä hänen kasvoilleen. Kaksikko palasi aukion laidalla istuvan Päivänsäteen luokse.
"Sinun vuorosi", Kharon murahti naaraalle ja viittoi hänet perässään pois aukiolta.
"Eikö meidän pitänyt taistella aukiolla?" Päivänsäde kysyi, mutta kuitenkin seurasi kouluttajaansa. Kharon pudisti päätään.
"Suunnitelmat muuttuivat, me taistelemme puiden seassa", kolli tuhahti. Päästyään sopivan etäisyyden päähän aukiosta, Kharon kääntyi Päivänsäteen suuntaan. Hän halusi pistää naaraan koville, koska tiesi miten raivostuttavaksi kissa kävi, mikäli hän voittaisi Kharonin taistelussa. Kharon päätti hyödyntää metsää, pitkiä jalkojaan ja omaa kestävyyttään. Tämä taistelu ei olisi paikoillaan olemista, vaan Päivänsäde saisi toden teolla jahdata Kharonia.

//Päivi?

Kylmä tuuli tuntui harvinaisen hyvältä Kehrääjän turkissa - se tuntui herättävän kollin kohmeisesta olostaan, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi kuulunut olla vieläkin kohmeisempi tässä tuulessa seisoskelun jälkeen. Kolli nautti tästä olosta silmät kiinni, kuvitteli seisovansa ylväästi jonkin hienon maiseman äärellä. Hänen mielessään hän oli suuri seikkailija, rohkea kissa, sellainen jolle kukaan ei sanonut vastaan hänen ehdottaessaan uutta seikkailua. Kolli oli mielessään kymmeniä kertoja parempi versio tylsästä, oikeasta itsestään. Hänen hyvä olonsa ei kestänyt kauaa - jokin pikkulintu laskeutui hänen lähistölleen ja siipiään hakaten keskeytti Kehrääjän ajatukset. Sen tumma silmä tuntui katselevan Kehrääjää pilkkaavasti. Vaalea kolli paljasti hampaansa linnulle, lähes heti kyntensä paljastaen. Lintu ei vaikuttanut edes huomaavaan Kehrääjää, jonka silmät loistivat samaan aikaan raivosta että innosta.

Raivosta linnun röyhkeän keskeytyksen takia. Innosta, sillä hän ei malttanut odottaa että saisi iskeä hampaansa tuohon mehevään räpyttelijään. Kolli loikkasi pikkulintua kohti kynnet esillä. Hyppy sujui muuten aivan mahtavasti aina siihen asti, että hän irtosi maasta. Jokin itse jumalten asettama jääpala oli juuri Kehrääjän jalan alla ja sai pienen kollin kaatumaan maahan naama edellä. Ilmatkin taisivat lähteä hänen keuhkoistaan ja happea haukkoen kolli pyrki nousemaan yli maasta. Hänen naamaansa sattui, jalkoihin sattui, kylkiluut tuntuivat murtuneen tuhansiksi kappaleiksi. Niin ei ollut kumminkaan käynyt, sillä pian vaalea kolli makaili jo hengittämässä selällään lumihangessa. Lintukin oli lentänyt kauas pois ja nyt hänellä oli uusi, nolottava kokemus ja ei mitään syötävää loppupäivälle. Raivoissaan Kehrääjä kampesi itsensä ylös maasta ja ravisteli kaikki lumet turkistaan. Kehrääjä katseli nopeasti ympärilleen, vainoharhaisena siitä oliko ympärillä ketään joka voisi levittää sanomaa hänen epäonnistuneesta hypystään. Kun ympärillä ei näkynyt sielun sielua, uskaltautui Kehrääjä liikkumaan muutaman askeleen. Jollei hän ollut oppinut muuta niin sen, että kannatti tarkistaa missä seisoi ennen hyppyä tuntemattomaan. Niin, ja pienet linnut eivät olleet vaivan arvoisia. Tuokin yksilö olisi varmasti maistunut ihan kamalalta. Kehrääjä olisi varmasti kärsinyt mahanpuruista seuraavan muutaman kuun ajan. Lintu ei todellakaan olisi maistunut hyvältä. Kehrääjä ravisteli päätään, pyrki kovasti kadottamaan ajatukset linnusta.
Aikaisemmin niin mukava kylmä tuuli tuntui nyt pilkkaavan Kehrääjää, jonka hampaat kalisivat ja tassut tuntuivat tärisevän kuin viimeistä päivää. Hän ei viitsinyt edes kiivetä puuhun, hänen tuurillaan oksa olisi pettänyt ja hän olisi viettänyt viimeiset hetkensä jonkin suuren, typerän oksan alla. Ärsyyntymistä, lunta ja kärsimystä turkistaan ravistellen Kehrääjä jatkoi säälittävän hidasta kävelyään eteenpäin. Häntä ei kummemmin kiinnostanut törmätä kehenkään juuri sillä sekunnilla ja hän kiersi mahdollisimman kaukaa kaikki ne paikat, joissa oli törmännyt muihin kissoihin. Kehrääjän onneksi kukaan ei tuntunut myöskään etsivän häntä ja hän sai jolkotella rauhassa, kunnes putoamisen aiheuttamat kipuilut alkoivat hiljalleen katoamaan ja sekoittumaan kylmän aiheuttamiin tuntemuksiin.

Lievästi sanottuna Rubiini oli hiukan yllättynyt ruvetessa kyselemään, oliko hän saanut uusia ystäviä kujakissayhteisössä ja oliko joihinkin heistä ollut helppo tutustua. Kaikista viimeisimpänä Rubiini oli odottanut Nefirin kyselevän häneltä sellaisia.
"Joo, kai", hän vastasi lapojaan kohauttaen ja nyökkäsi päällään Leopardin suuntaan. Leopardilaikukas naaras puheli iloisesti pojalleen, Menninkäiselle, joka kaiketi oli juuri palannut harjoituksista Kharonin ja Päivänsäteen kanssa. "Leopardi on varmastikin koko yhteisön mukavin kissa, ja häneen tutustuin ensimmäisenä. Hän on aina kaikkia kohtaan niin kiltti ja avoin."
Nefiri katsoi Leopardia arvioiva ilme naamallaan. Rubiini mietti, mahtoiko valkoinen erakko harkita ystävystymistä vanhemman naaraan kanssa. Hänestä se oli oikein hyvä idea, sillä Nefiri kaipasi uusia ystäviä - ehkä muihin tutustuminen saisi hänet vähän rentoutumaan.
"Sitten on toki myös Keijo", Rubiini jatkoi ja ohjasi ystävänsä katseen pulskaan, tummanruskeaan kollikissaan, joka istuskeli lähellä Leopardia ja yritti yltää pesemään vatsaturkkiaan. Hän taipui kaksinkerroin ja onnistui lopulta tavoitteessaan, vaikkakin se näytti hieman vaivalloiselta. "Hänkin on ihan mukava, mutta hän on tosi laiska. Hän yleensä pyytää passauttamaan itseään, jos hänen kanssaan tutustuu yhtään paremmin."
Rubiini oli näkevinään Nefirin kasvoilla käväisevän inhon, mutta ilme hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin.
Nefiri nyökytteli päätään miettiväisen näköisenä. "Vai niin."
Yrittäessään keksiä seuraavaa potentiaalista ystäväehdokasta Nefirille, Rubiinin katse osui Kharoniin ja tämän veljeen Deimokseen, jotka istuivat vähän syrjempänä muista.
"Tuo suuri tummanharmaa kissa tuolla, Deimos, vaikuttaa myöskin ihan leppoisalta kaverilta", hän naukaisi samalla, kun silmäili kolleja. Kaksikko vaikutti olevan uppoutunut niin syvälle keskusteluunsa, etteivät he huomanneet joutuneensa tarkkailevien silmäparien kohteeksi. "Kuitenkaan hänen veljensä, Kharon, ei anna itsestään kovin helposti lähestyttävää kuvaa. Hän yleensä vain ärisee ja mulkoilee kaikkia, vaikka näyttääkin tulevan hyvin toimeen Keijukaisen suojatin kanssa."
"Tiedätpä sinä paljon näistä kissoista", Silver puuttui yllättäen keskusteluun ja katsoi Rubiinia toinen kulma kohotettuna. Rubiini katsahti häneen virnistäen ylpeänä.
"Minulla on ollut paljon aikaa tarkkailla heitä. Kun pääsee käymään harvemmin ulkona, täytyy keksiä jotain tekemistä sisällä", hän vastasi. Silver pudisteli päätään hiukan huvittuneen oloisena, mutta rupesi sitten sukimaan itseään. Rubiini kääntyi katsomaan taas Nefiriä, jonka huomio oli yhä suunnattuna hänen äsken luettelemiensa kissojen suuntaan.
"Sanoisin kuitenkin, että keskustelu kannattaa ensin aloittaa Leopardin kanssa ja sitten siirtyä muihin", Rubiini maukui naaraalle pilke silmäkulmassaan. Nefiri ei ollut myöntänyt hänelle ääneen halujaan päästä tutustumaan yhteisön kissoihin, mutta hän halusi silti rohkaista tätä yrittämään.
Yhtäkkiä kaikkien kolmen kissan huomio kiinnittyi heitä kohti astelevaan tummanharmaaseen naaraaseen, jonka toinen puoli kasvoista oli häiritsevän valkoinen. Päivänsäteen tummansiniset silmät pysähtyivät Rubiinin.
"Sinä tulet illalla kanssamme etsimään ruokaa", naaras ilmoitti lyhyesti ja lähti sitten matkoihinsa. Rubiini katsoi hänen peräänsä korvat luimussa. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli itseään joitakin kuita vanhemmasta naaraasta. Muutaman tietyn kissan seurassa hän vaikutti varsin helposti lähestyttävältä ja pirteältä persoonalta, mutta muiden seurassa hän esiintyi kovin monessa erilaisessa roolissa, minkä takia Rubiini ei ollut onnistunut muodostamaan hänestä yhtä selkeää kuvaa. Hän ei kuitenkaan päättänyt lannistua, vaan aikoi tänään yrittää saada naarasta onnituksi enemmän tietoja - ja kenties luoda uusia ystävyyssuhteita.

Illan tullen Rubiini oli valmistautumassa lähtemään ruoan etsintään Päivänsäteen ja parin muun kissan kanssa. Kun aika tuli, Päivänsäde kutsui Rubiinin mukaansa ja he kapusivat ulos ikkunasta. Laskeutuessaan maahan, Rubiini yllättyi, miten syvälle lumeen hän upposi. Nefiri ei ollut valehdellut sanoessaan lunta tulleen lisää.
Siitä oli aikaa, kun Rubiini viimeksi oli käynyt ulkona. Silloin hän oli ollut katupartion mukana etsimässä mahdollisia tunkeilijoita, joiden kohtalo oli eittämättä sama kuin hänen ja Nefirin ja Silverin.
Käveltyään jonkin aikaa hiljaisuudessa, Päivänsäde yllättäen aloitti keskustelun: "Mistä sinä olet saanut noin paljon arpia?" Hänen äänensä ei ollut yhtä uhkaava kuin aiemmin päivällä ja hän vaikutti muutenkin paljon rennommalta.
Rubiini epäröi miettiessään, mitä vastaisi. "Vanhassa kodissani sattui tulipalo ja minut nakattiin ikkunan läpi ulos. Nämä arvet tulivat lasinsirpaleista", hän päätti lopulta puhua totuuden mukaisesti ja toivoi, että se auttaisi luomaan hänen ja Päivänsäteen välille jonkinlaisen sillan keskustelulle.
Päivänsäde katsoi nuorempaa kissaa selvästi vaikuttuneena. "Oho! Se oli varmasti tosi pelottavaa", hän henkäisi. Rubiini nyökkäsi vähän ja katsoi hetkeksi pois päin menneisyyden ikävien muistojen palatessa hänen mieleensä kuin tulehtunut haava. Sitten hän tajusi katsoa Päivänsäteen kylkeä ja näki tälläkin olevan rivi jonkin eläimen jättämiä arpia valkoisen laikkunsa päällä.
"Mistä sinä sait nuo?" hän rohkeni kysyä ja heilautti häntäänsä naaraan kylkeä kohti. Päivänsäteen naamalle levisi vaikeasti tulkittava virne, mutta Rubiini pystyi erottamaan siinä hitusen ylpeyttä.
"Taistelin kettua vastaan Kharonin kanssa. Me voitimme sen, mutta ennen sitä se pirulainen ehti jättää nämä jäljet", naaras murahti innostuneen kuuloisena. "Minusta ne antavat minulle lisää katu-uskottavuutta, vai mitä luulet?"
Rubiini nyökytteli päätään, ja hän alkoi miettiä, antoivatko hänen arpensa hänelle sitä niin sanottua "katu-uskottavuutta".
"Olenko minä katu-uskottava?" hän kysyi Päivänsäteeltä, joka naurahti.
"Sinulla on katu-uskottavuutta enemmän kuin kellään täällä", hän maukui, mutta lisäsi sitten pieni virne naamallaan: "Siis tietenkin minun ja Keijukaisen jälkeen."
Rubiini räpytteli silmiään hieman yllättyneenä naaraan kommentista. Hän oli ennen häpeillyt arpiaan kovasti ja pitänyt niitä rumina, mutta Päivänsäde oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että arvet eivät olleet huono asia. Valkoinen naaras tunsi olonsa itsevarmemmaksi ja alkoi uskoa siihen, että hänestä ja Päivänsäteestä voisi ehkä oikeasti tulla ystävät. Hän ei ollut lainkaan niin pelottava kuin millaisen hän kuvan hän oli itsestään antanut.

Rubiini ja Päivänsäde etsivät muiden kanssa ruokaa pitkän aikaa. He onnistuivat löytämään kaksijaloilta jääneitä ruoanrippeitä aimo kasan, ja Päivänsäde sai kiinni kaduille harhautuneen hiiren.
Partion aikana Rubiini oli tuntenut olonsa kotoisammaksi ja hänestä oli tuntunut, että hän kuului joukkoon. He olivat Päivänsäteen kanssa rupatelleet yhtä sun toista samalla, kun he olivat tonkineet kaksijalkojen tähteitä, ja Päivänsäde oli luvannut opettaa hänelle joitain taisteluliikkeitä, joita oli oppinut Kharonilta.
Kotimatkallakaan heidän juttunsa ei katkennut. Kun he pääsivät takaisin yhteisön luo, Rubiini oli väsynyt mutta onnellinen onnistuneesta retkestä. Hän hyvästeli Päivänsäteen nopeasti ja kiitti tätä seurasta. Päivänsäde hyvästeli hänet hymyillen.
Silver ja Nefiri olivat edelleen samassa paikassa, johon Rubiini oli heidät jättänyt lähtiessään etsimään ruokaa. Kaksikko kääntyi katsomaan häneen, kun hän tuli heidän luokseen.
"Hei!" hän tervehti heitä pirteästi ja kävi istumaan. Silver ja Nefiri vaihtoivat katseita.
"Teillä taisi olla onnistunut etsintäretki?" Silver murahti ja vilkaisi vaivihkaa Päivänsäteen ja muiden kissojen suuntaan. Rubiini nyökytteli päätään ylpeänä.
"Kyllä! Ja minä sain uuden ystävän!" hän ilmoitti iloisesti ja osoitti hännällään Päivänsädettä. "Hän lupasi opettaa minulle taisteluliikkeitä joku kerta."
Silver näytti epäilevältä, samoin Nefiri. Rubiini päätti jättää huomiotta heidän epäluuloiset ilmeensä ja vaihtaa aihetta.
"Nefiri, yrititkö tutustua kehenkään sillä välin, kun olin poissa?" hän kysyi harmaakorvaiselta naaraalta uteliaana.

//Nefiri?

Kövelimme hiljalleen eteenpäin takana oleva kaksijalkala jäi taakse. Katsoin haikeana taakseni, se ei enää ollut kotini. Kotini oli nyt Skafia ja Juova, he toivat minulle turvaa matkalla tuntemattomaan. Minne tuemme meidöt viekin, niin tiedän että kotini on ystävät. Käänsin katseeni eteenpäin, halusin unohtaa menneet. Ketun, pesäni, jaksijalat ja… Kehrääjän. Kun muistin tämän pienen kollin jonka kanssa härnäsin lintuja, niin värähdin. Jäikö hän tänne yksin? Ei se käy! No, omapa on ongelmansa. Minulla on nyt uudet ystävät, uusi polku. Näin sen kuuluu mennnä, vai kuulunko sittenkin vain asumaan jaksijalkalan alle. Hyi, en enää ikinä muuta kaksijalkalan alle asumaan. Huokaisin, en tiennyt teinkö oikein, päässä pylri. Jäänkö vai lähdenkö tuntemattomille seuduille Skafian ja Juovan kanssa? Tämä valinta muuttaisi elämäni. Säpsähdin kun kuulin Juovan äänen.
"Onko jokin hätänä Tiuku?" hän kysyi ja katsoi minua hiukan huolestuneena.
"Kaikki on hyvin, mietin vain teenkö oikein" vastasin ja kohautin lapojani.
"Kuule, teet oikein jos sinusta tuntuu siltä" hän vastasi ja käänsi katseensa eteenpäin. Nostin huulilleni pienen hymyn, tämä on oikein jos minusta tuntuu siltä. Ja minusta tuntuu että teen oikein. En halua jäädä kaksijalkalalle homehtumaan, haluan seikkailla. Ystävien janssa, niitä minulla ei ole ollutkaan paljon… no kuitenkin nyt tuntuu oikealta. Säpsähdin kun kuulin edestä päin jyrinää, jatsoin taakseni kaksijalkala häämötti jissain kaukaisuudessa. Olimmeko jo kävelleet näin paljon? No kuitenkin edessä päin oli, ukkospolku! Nyrpistin nenääni kun astelimme varovasti lähemmäs, ukkospolun ja hirviöiden katku poltti kitalakea. Olin kerran ollut hirviön sisällä, kauhea kokemus. Katsoin kauhuissani kun hirviöt jyristelivät ukkospolulla. Ne meniät eri suuntiin ja polkukin oli tisi leveä. Miten me selvittäisiin tuosta?
"Mennään yli kun huudan" Skafia sanoi ja lähestyi polkua. Hiivin Juovan perässä lähemmäs, emme halunneet että hirviöt huomaavat meidät. Skafian hännänpää nyki kun hän odotteli tilaisuutta. Hirviöt jyrisivät ja minusta tuntui ettei koskaan tulisi tilausuutta ylittää.
"Nyt!" Kuului Skafian huuto.
Juoksin heidän perässäni kauhuissani, hirviöt lähestyivät ja luulin jo loppuni tulleen. Kun huomasinkin seisovani likaisella nurmikolla. Tasasin hengitystäni ja vilkaisin taakseni, selvisin, me selvisimme. Otin voitonriemuisen hymyn ja katsoin iloisena tovereitani.
"Selvisimme" sanoin iloisesti ja kuljin kaksikon luo. He näyttivät hiukan kauhustuneilta, mutta pian heidänkin kasvoille levisi voitonriemuinen hymy.
"Mennään etsimään jotain syötävää ja juotavaa, näännyn pian" sanoin ja katsoin tovereitani.
He nyökyttelivät päätään ymmärtäväisesti ja menimme eri suuntiin etsimään syötävää ja juotavaa. Pysyimme kuitenkin näköetäisyydellä, jottei me eksyttäusi toisistamme. Haustelin maata, olin iloinen kun hirviöiden katku jäi taakse. Nyt haistoin vain ihanan luonnon, sammaleen ja ruohon.
"Löysin lammen!" Kuulin Juovan huutavan. Katsoin Juovan suuntaan ja juoksin hänen luokse. Skafia ja Juova joivat jo sydämmensä kylkyydestä ja liityin heidän seuraan. Join vettä ja nistin pääni ylös kun kuulin rasahduksen. Näin silmäkulmassa jäniksen.
"Jänis" kuiskasin Skafialle ja Juovalle ja he näyttivät ymmärtävän. Hiivin hiljaa jäniksen taakse ja peläytin sen. Skafia ja Juova odottelivat edessäpäin lumihangen takana. Jänis juoksi pakokauhun vallassa kaksikon luo. Ja Skafia hyppäsi ja lukisti sen jalat, Juova hyppäsi ja puri sitä niskaan. Jänis valahti veltoksi ja katsoin iloisesti ystäviäni. Juoksin heidän luokse ja aloimme syömään herkkupalaa. En ollut saanut ruokaa tänään yhtään, joten jänis kelpasi meille mainiosti. Kun olimme syöneet makoilimme puun alla hetken. Kylmä maaperä teki hetkestä hiukan epämukavan, mutta ei se meitä haitannut. Skafia suki Juovaa ja minä makoilin lähettyvillä. Olin täynnä, joten pidin pientä ruokalepoa. Katsoin taivaalle, oli alkanut jo pimetä. Pitäisi etsiä makuusijat yöjsi.
"Mennään etsimään yöksi joku pesä" sanoin ha tähyilin taivaalke.
"Totta" Skafia ja Juova totesivat samaan aikaan. Ja nousivat ylös. Nousin ylös ja lähdin johdattaamaan meitä jonnekin päin. Näin puussa kolon, mutta ajattelin ettei se ollut sopiva. Näin edessäpäin kiven kolon. Kävelin kololle ripeästi ja haistelin oliko sisällä ketään. En haistanut mitään.
"Tämä voisi olla hyvä" sanoin ja katsoin Skafiaa ja Juovaa.
"Me haemme sammalta pehmusteeksi" Juova sanoi ja katsoi Skafiaa.
Skafia nyökkäsi ja he lähtivät etsimään sammalta. Odottelin siinä hetkisen, katselin ympärilleni hiukan ja odotin. Kuulin lumenrapinaa ja näin Skafian ja Juovan palaavan selässä sammalta. He menivät sisälle koloon ja vuorasivat sammaleella.
"Tämähän tuntuu mukavalta" Skafia sanoi ja otti mukavemman asennon vuoratussa pesässä.
"Ei mennä lepäämään vielä, tarvitsemme jonkin sortin verhon tähän suuaukkoon, jotta hajumme oeittyisi" sanoin mietiskellen.
"Niin muuten tarvitsemmekin" Juova sanoi ja tuli oesästä ulos.
"Ainoa huono puoli on se ettei täällä ole mitään verhoksi" totesin kun katselin kuihtuneita lehtiä ja lehdittömiä puita.
Olimme hetken hiljaa, kai me muetittiin mitä tehdä.
"Jai me nyt yksi yö pärjätään ilmankin sitä? Ei me tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä" Sjafia sanoi pesästä.
"Niin kai sitten" sanoin ja kohautin lapojani.
"Mutta nyt näemme suuaukosta tähtiä!" Juova sanoi ja tähyili taivaalla olevia himmeitä tähtiä. Hymyilin ajatukselle, se kuulosti miellyttävälle. Päivä kului ja hiljalleen tuli pimeää. Taivaalla oli tähtien verho ja kuu paistoi kirkkaana, ne loivat pimeyteen mukavan valon, eikä minusta tuntunut epämukavalta. Makasin pesässä ja katselin tähtiä, Sjafia ja Juovakin katselivat niitä hetken. Mutta kaksikko oli jo nukahtatanut aikoja sitten. En ollut ennen nähnyt mitään yhtä kaunista kuin tähdet, tähdet jotka tuikkivat taivaalla kuin timantit. Olin alkanut katselemaan maailmas eri silmin, olen katsellut maailman kauneutta ha sutä miltä tuntuu elää. Päivät olivat alkaneet jo lyhentyä. Se merkkasi lehtikadon sydäntä. Pian alkaisi jo hiirenkorva, lempi aikani. Siis viherlehden jälkeen. Huokaisin, Skafia ja Juova tuhisivat jo unissaan, täytyisikö minunkin jo nukkua. Suljin silmäni ja aamu tuli jo pian. Kun heräsin pesä oli tyhjä. Nousin seisomaan ja menin ulos pesästä. Skafia ja Juova seurasivat jo auringonnousua, liityin heidän seuraan.
"Hyvää huomenta" sanoin väsyneenä.
Skafia ja Juova käänsivät katseensa minuun ja toivottivat minulke hyvää huomenta. Oli aikainen aamu, ja olin vielä hiukan väsynyt. Huomasin vieressäni saalistetun myyrän. Skafia ja Juova olivat jo saalistameet aamupalaa. Tartuin myyrään iloiten ja aloitin aterioinnin. Aamupala hiiri maistui maukkaalsta ja tunsin oloni iloiseksi.
"Milloin jatketaan matkaa?" Kysyin puraisujen välissä.
"Oian, lepäämme vielä hetken" Juova sanoi ja puhidisti itseään. Söin myyrän loppuun ja aloin puhdistamaan itseäni, minulla oli täpänä puhdistaa itseni aterioinnin jälkeen, se toi minulle hyvän olon. Suin keskipitkää turkkiani usein, kun siihen nyt tarttuu kaikki roskat. Taaskin löysin kävyn ja neulasia turkistani, naurahdin. Tähän turkkiin tarttuu kaikki, totta totisesti. Skafua ja Juova olivat jo puhdistautuneet. Lopetin sukimiseni ja suuntasin kohti lampea, minun oli pakko juoda jotain. Join hiukan vettä ja kävelin takaisin Skafian ja Juovan luo. He olivat jo valmiita jatkamaan matkaa. Katsoin heitä iloisesti ja lähdin kävelemään eteenpäin. Tein oikean päätöksen kun lähdin tänne! Olen suunnattoman iloinen!

Kharon antoi meille luvan aloittaa harjoittelun. Kolli oli viime aikoina ollut myös entistä äreämpi, eikä se jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Toisaalta oli hyvä asia, että hän ruokki vihaansa Mesitähteä kohtaan - ainakaan suunnitelmamme ei pääsisi vesittymään motivaation puutteesta.
Lumessa liikkuminen oli raskasta, enkä uskonut, että taisteleminen siinä olisi yhtään helpompaa. Ainoastaan halu tulla paremmaksi piti kiinnostustani yllä ja esti minua tekemästä U-käännöstä takaisin mukavan tasaisille kaksijalkalan kaduille.
Asetuimme aukiolla vastatusten Menninkäisen kanssa. Kharon tuskin oli antamassa meille erillistä käskyä hyökätä, joten otin tilanteen haltuuni. Syöksähdin kömpelösti Menninkäistä kohti paksussa hangessa. Menninkäinen oli nopea ja onnistui heittäytymään sivulle käpälieni ulottumattomiin. Sähisin turhautuneena ryhtyessäni uuteen hyökkäykseen, sillä vei parhaimman terän iskuistani.
Tällä kertaa Menninkäinen päätti myös yrittää hyökkäystä ja ponnisti minua päin. Minun onnistui kierähtää pois hänen altaan juuri sopivasti. Menninkäinen kuitenkin yllätti ja alkoi potkia lunta naamalleni. Kiljahdukseni oli raivon ja hämmästyksen sekoitus - miten tuo roska-aivo kehtasi potkia lunta päälleni?
Kuulin Menninkäisen hekottavan samalla, kun tämä jatkoi lumen kuopimista. Jännitin lihakseni ja loikkasin korkealle ilmaan, ottaen maalitaulukseni Menninkäisen suojaamattomana olevan selän. Iskeydyin hänen selkänsä päälle koko painollani, mikä johti siihen kollin jalkojen pettämiseen hänen allaan. Hän upposi syvälle lumeen, ja minä seisoin hänen päällään estäen häntä nousemasta uudelleen ylös.
Tartuin häntä hampaillani niskasta kiinni ja murisin: "Älä enää ikinä tee noin." Sen jälkeen päästin irti ja loikkasin pois hänen päältään. Kahlasin takaisin Kharonin luokse.
"Minä voitin", ilmoitin kärkevästi ja katsoin kollia sekä voitokkaana että hieman ärsyyntyneenä. "Kumman kanssa taistelet ensin?" kysyin sitten, osittain odottaen harjoitusten päättyvän pian ja pääseväni pois uppohangesta.

//Kharon?

Kharon oli viimeisen kahden kuun aikana haudannut Haavetassun ja keskittynyt elämään elämäänsä ihan vain Kharonina. Lehtikato oli edennyt siihen pisteeseen, että lumi oli saapunut myös kaksijalkalan kujille jäädäkseen. Se sulaisi pois vasta muutaman kuun kuluttua lehtikadon päättyessä.
Kharon oli saanut tehtäväkseen tehdä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä kissoja, jotka pystyisivät elämään tarvittaessa useammankin kuun metsässä. Vaikka Päivänsäde olikin saanut muutaman päivän etumatkan harjoituksiin matkan aikana, siitä ei tässä vaiheessa ollut enää mitään hyötyä.
Vaikkei Kharon juurikaan pitänyt Menninkäisestä, hänen oli myönnettävä, että kolli oli luonnostaankin parempi metsässä eläjä kuin Päivänsäde. Menninkäinen oli saanut Kharonin hermostumaan muutamia kertoja tekemällä typeriä jäyniään. Nyt leopardilaikukas kolli oli kuitenkin rauhoittunut, kun Keijukainen oli puuttunut asiaan ja uhannut karkottaa kollin, mikäli harjoitusten häiriköinti jatkuisi.
Joinain päivinä Kharon oli aivan varma, ettei hän sopinut näin vaativaan tehtävään. Välillä harjoitukset tuntuivat mahdottomilta, kun kaksijalkalan kasvatit tekivät kaikesta niin vaikeaa. Jos Päivänsäde ei loukkaantunut saamastaan kritiikistä, niin jokin muu häiritsi harjoituksia. Vaikka tässä kohtaa Kharonin itsetunto oli sirpaleina, hän oli peittänyt sen vihalla. Päivä päivältä Kharon halusi vain enemmän kostaa Mesitähdelle, sillä kaikki tämä oli loppujen lopuksi hänen syytään. Hän päätti jatkaa kaksikon kouluttamista, mutta vain siksi, että saisi joku päivä nähdä Mesitähden kuolevan.
"Mikä on tämän päivän ohjelma?" Päivänsäde esitti kysymyksen, kun kolmikko saapui paikkaan, jossa kaksijalkala loppui ja kiviset pesät vaihtuivat metsäksi. Lunta tuprutti taivaalta, ja suuret lumihiutaleet heikensivät jonkin verran näkyvyyttä.
"Taisteleminen koskemattomassa lumessa. Eloklaanilaiset elävät metsässä, joten he osaavat liikkua ja tarvittaesa taistella hangessa, toisin kuin te", Kharon sanoi tajuamatta, kuinka piikikkäästi oli asian ilmaissut, "aluksi taistelette toisianne vastaan, ja harjoitusten päätteeksi minua vastaan yksitellen."
Soturi-ikäinen erakko silmäili kysyvästi kahta oppilasikäistä, joista kumpikaan ei näyttänyt vakuuttuneelta. Menninkäinen avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta Kharon ei antanut kollille tilaisuutta valittaa. Valkoturkkinen erakko lähti liikkeelle ja pyyhkäisi samalla hännällään Menninkäisen suuntaan, niin että kolli kavahti askeleen taaksepäin.
"Varoisit vähän sen häntäsi kanssa!" leopardilaikukas kolli ärähti. Kharon väläytti tälle tuiman katseen, johon Menninkäinen vastasi vain irvistämällä.
Päivänsäde kiiruhti Kharonin perässä syvemmälle metsään. He eivät olleet yli neljäsosakuuhun harjoitelleet tässä osassa metsää, joten hanki oli koskematon. Kharon oli kolmikosta isokokoisin, joten pehmeässä hangessa tarpominen kävi häneltä helpoiten. Lunta oli satanut rutkasti sitten viime kerran, joten kaikki polut olivat kadonneet, ja Kharon joutui tekemään uuden. Pehmeän, vastasataneen lumen alla oli kovempi lumikerros, joka teki liikkumisesta hieman helpompaa. Lunta oli kuitenkin sen verran, että se yletti Kharoniakin kylkien puoleenväliin.
Kun kolmikko oli päässyt tarpeeksi syvälle metsään, Kharon pysähtyi ja kääntyi kahden muun kissan puoleen. He olivat saapuneet pienelle aukiolle, jossa he olivat pitäneet ensimmäisiä taisteluharjoituksia pari kuuta aiemmin. Silloin lunta oli ollut vain vähän, mutta nyt koko aukio oli yhtä hankea.
"Olkaa hyvät ja aloittakaa, koko aukio on teidän", Kharon tuhahti ja viittoi kaksikkoa aukion suuntaan.

//Päivi?

Kaksi kuuta sitten olin heittänyt vapaudelleni hyvästit liittyessäni kujakissayhteisöön. En tarkoittanut, että Keijukainen olisi ollut oikeassa sanoessaan, etten tulisi koskaan enää lähtemään tästä kaksijalkalasta. Tulisi koittamaan päivä, jolloin minuun luotettaisiin tarpeeksi jotta onnistuisin livahtamaan tieheni. Se päivä ei kuitenkaan ollut vielä horisontissa. Nämä kaksi kuuta kujakissayhteisö oli nimittäin pitänyt minua, Rubiinia ja Silveriä jatkuvasti silmällä. Oli kulunut päiviä ennen kuin meidät oli uskallettu päästää edes ulos rakennuksesta. Nyt pääsimme sentään mukaan partioihin, mutta silloinkin meidät pidettiin visusti erillään.
Vaikka uhosin mielessäni paljon pakenemisestani, se ei silti ollut suunnitelmissani. En vain pitänyt siitä, että Keijukainen kuvitteli olevansa minun yläpuolellani ja kykeneväinen komentelemaan minua. Kujakissayhteisö kiinnosti minua suunnattomasti, joten en ollut aikeissa lähteä ainakaan pitkään aikaan. En kuitenkaan pitänyt näistä kissoista, enkä luottanut heihin. Osasin teeskennellä itseäni tyhmempää ja toivoin, että he oppisivat luottamaan minuun; itse en kuitenkaan uskaltanut rentoutua heidän seurassa hetkeksikään. Ilman Rubiinia ja Silveriä olisin tullut hulluksi. Oli uuvuttavaa olla varuillaan joka hetki, joten olin kiitollinen tuttavista, joihin saatoin - ainakin joissain määrin - luottaa.
Vaikka olin varttunut melko samanlaisilla seuduilla, en pitänyt myöskään tästä kaksijalkalasta. Elettyäni täällä nämä pari kuuta olin ymmärtänyt kuinka paljon pidin metsästä. Kaksijalkalassa ei tuntunut olevan tarpeeksi ilmaa hengitettäväksi. Kujat olivat ahtaita ja uhkaavia, ilma sakeaa erilaisista tungettelevista hajuista. Pidin metsässä siitä, että näin kaikkialle ympärilleni - metsässä ei ollut korkeita rakennuksia tai arvaamattomasti avautuvia ovia.
Yksi niistä heilahtikin eteeni ja kavahdin säikähtäneenä kauemmas. Kaksijalka ei kuitenkaan astunut ulos, vaan sulki oven kolahtaen. Huokaisin syvään. Milloin minusta oli tullut näin säikky? Kenties syynä oli alituinen valppauteni - aistini olivat viritettyinä äärimilleen, ja olin huomannut pienimmänkin ärsykkeen aiheuttavan minussa reaktion. Pelkäsin joka hetki, että kujakissayhteisön jäsenet, muut erakot, kaksijalat, koirat tai hirviöt pääsisivät yllättämään minut. Olin uskomattoman uupunut, sillä ainoastaan Rubiinin ja Silverin seurassa saatoin rentoutua hetkeksi. Partiot olivat pahimpia: minun oli pidettävä silmällä, korvalla ja nenällä sekä ympäristöäni että muita partion jäseniä.
Ehkä minun oli viimein myönnettävä, ettei sama voinut jatkua. Minun olisi parempi ystävystyä edes yhden kujakissayhteisön kissan kanssa. Vaihtoehdot eivät vain olleet kovin kaksisia, tuumin vilkaistessani takanani kulkevaa Arpea. Parhaassa tapauksessa ystävystyisin jonkun voimakkaan ja kykeneväisen kissan kanssa. Arpi ei sopinut kuvaukseen luisevan olemuksensa ja puuttuvan silmänsä kanssa.

Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme takaisin tutuksi tulleeseen rakennukseen. Suuntasin suoraan Rubiinin ja Silverin luo; nuorempi näytti juuri heränneen.
"Hei Nefiri!" Rubiini tervehti ehdittyäni kaksikon luo. "Minkälaista ulkona oli?"
Lysähdin nuoren erakon viereen kyljelleni hymyn noustessa kasvoilleni.
"Aika samanlaista kuin viimeksikin", vastasin virnistäen. "Tosin lunta on satanut hiukan lisää."
Luotin siihen, että Silver vahti muita kissoja ja annoin silmieni sulkeutua hetkeksi. En uskonut Rubiinin osaavan olla varuillaan heidän kanssaan, hän vaikutti jopa pitävän joistakin yhteisön jäsenistä. *Toisaalta*, ajattelin ja loin miettilään katseen valkoiseen naaraaseen, *se voikin olla hyvä asia.*
"Sanohan Rubiini, oletko saanut täältä uusia ystäviä?" kysyin hetken tuumittuani. "Onko joihinkin kissoihin ollut helppoa tutustua?"

//Rubiini?

Oli kulunut kaksi kuuta siitä, kun Rubiini tovereineen oli eksynyt Keijukaisen kujakissayhteisön alueelle. Sen kohtalokkaan päivän jälkeen he eivät olleet astuneet kaksijalkalan ulkopuolelle tassullakaan, eikä heille ollut annettu muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua uuteen kotiinsa.
Rubiinista muut kissat olivat ihan mukavia - tai ainakin Leopardi ja Menninkäinen. Keijukaista näkyi harvemmin, sillä hän vietti aikaansa joko rakennuksen yläkerrassa tai kaduilla partioimassa. Silver ja Nefiri olivat edelleen hyvin varuillaan uusien tuttavuuksien kanssa, eivätkä yhteisön kanssa vietetyt pari kuuta olleet vaikuttaneet ainakaan positiivisesti heidän negatiivisiin asenteisiinsa. Rubiini itse ei tiennyt, mitä ajatella koko tilanteesta. Hänellä oli erittäin ristiriitaisia kokemuksia, eikä hän osannut niiden avulla päättää, pitikö yhteisöä enemmän uhkana vai mahdollisuutena.
Heidän pientä joukkoaan oli pidetty tiukasti silmällä siitä saakka, kun Keijukainen oli johdatellut heidät päärakennukselleen. He eivät olleet saaneet käydä rakennuksen ulkopuolella kahteen ensimmäiseen neljännesosakuuhun, ja senkin jälkeen heitä oli otettu yksi kerrallaan mukaan partioihin, joiden aikana pakeneminen oli lähes tulkoon mahdotonta.
Rubiini oli päässyt mukaan partioon pari kolme kertaa yhteisössä viettämänänsä aikana, ja silloin häntä oli vahtinut joko Leopardi tai Arpi ja muut partiossa olijat. Tuona aikana, jonka hän oli saanut viettää vapauden kaltaisessa, hän ei ollut edes harkinnut karkaamista. Ensinnäkin hänen ainoat ystävänsä olivat yhä kujakissayhteisön päämajassa. Toiseksi: partioiminen ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut luulla. Leopardi oli selittänyt hänelle niitä näitä omasta pojastaan ja kaksijalkalasta, ja Rubiini oli kuunnellut häntä kiinnostuneena. Leopardi oli varmaankin koko yhteisön mukavin kissa.

Eräänä päivänä Rubiini heräsi siihen, että kourallinen kissoja palasi ruoan etsinnästä takaisin taloon. Nefiri oli heidän mukanaan - Arpi aivan hänen kannoillaan. Valkoturkkinen naaras käveli Rubiinin ja Silverin luo mitäänsanomaton ilme naamallaan.
Rubiini nousi istumaan ja hieraisi tassullaan unisia silmiään. "Hei, Nefiri!" nuori kissa tervehti ystäväänsä iloisesti. "Minkälaista ulkona oli?" hän kysyi heti perään.

//Nefiri?