Sulkavirta värjötteli kuusen alimpien oksien alla kylmissään. Ruskalintu oli tuttuun tapaansa kadonnut aamuyön aikana pesästä, kaiketi saalistamaan aamiaista. Kaksikko oli vaeltanut nyt neljäsosakuun ajan. He olivat kulkeneet metsiä ja nummia pitkin.
Hiirenkorva oli saapunut ja lumet olivat alkaneet hiljalleen sulaa. Vaikka päivät lämpenivät hiljalleen, kylmyys pääsi pureutumaan Sulkavirran ohuen turkin läpi. Viime yön pariskunta oli nukkunut kuusen alla, sillä he olivat olleet liian väsyneitä etsimään kunnon yösijaa. Tuuli oli päässyt esteettä oksien alle, ja Sulkavirta-parka oli palellut läpi koko yön.
Hetken odottelun päätteeksi Sulkavirta erotti tutun, oranssin hahmon lähestyvän kuusta. Ruskalintu kantoi hampaissaan elotonta oravaa. Kolli kumartui päästäkseen kuusen oksien alle, sillä alimmat oksat roikkuivat miltei maassa asti. Oranssi kolli laski oravan Sulkavirran eteen ja väläytti naaraalle hennon, mutta jokseenkin haikean hymyn. Ruskalinnun olemus oli muutenkin jotenkin alakuloinen, ja se herätti heti huolen Sulkavirrassa.
"Onko kaikki hyvin?" raidallinen naaras kysyi ja astui lähemmäs oranssia kissaa. Ruskalintu nosti sinisen katseensa kumppaniinsa ja nyökkäsi. Sulkavirta tiesi, että soturin kasvoilla oleva hymy oli tekaistu.
"Minä näen kyllä, että jokin painaa mieltäsi. Oletko alkanut katua lähtöämme?" Sulkavirta kysyi epäröiden. Hän halusi enemmän kuin mitään olla Ruskalinnun kanssa, muttei missään nimessä halunnut pitää kollia itsellään väkisin. Naaras pidätti jännittyneenä hengitystään odottaessaan saavansa vastauksen toiselta. Ruskalintu pyyhkäisi etukäpälällään märkää multaa kääntäessään katseensa pois Sulkavirrasta.
"En tietenkään. Mietin vain Lauhalaukkaa", Ruskalintu totesi vaikeana. Entisen eloklaanilaisen hännänpää nyki, ja kissa vaikutti rauhattomalta. Sulkavirta painoi hellästi poskensa vasten rakkaansa turkkia.
"Luuletko, että hän on elossa?" raidallinen naaras esitti varovaisen kysymyksen. Ruskalintu oli kertonut hänen isänsä kadonneen ystävänsä Mahlahallan ja Mahlahallan emon kanssa. Tapauksessa outoa oli se, miten hyvin Lauhalaukka oli aina viihtynyt Eloklaanissa. Vielä oudompaa oli se, että hänen ja ystävänsä jäljet olivat Ruskalinnun sanojen mukaan päättyneet joen jäässä ammottavaan aukkoon. Eloklaanilaiset olivatkin arvelleet Lauhalaukan kuolleen hukkumalla.
"En tiedä. Eihän se olisi ensimmäinen kerta, kun hänen luullaan kuolleen. Entä jos virta vei hänet ja Mahlahallan kauemmas, ja he ovatkin elossa jossain? Olisiko meidän pitänyt yrittää etsiä heitä?" oranssi kolli pohti hiljaisella äänellä. Sulkavirta ei osannut antaa kollille vastausta, vaan painautui entistä tiukemmin tätä vasten lohduttaakseen häntä.
"Minä luulen, etteivät he ole voineet selvitä hengissä", Sulkavirta takelteli sanoissaan, peläten Ruskalinnun romahtavan hetkenä minä hyvänsä, "mutta sinulla on paljon muistoja hänestä. Hän elää ikuisesti muistoissasi."
Ruskalintu huokaisi hiljaa ja painoi kuononsa Sulkavirran poskelle. Kaksikko istui tovin kiinni toisissaan sanomatta sanaakaan. Se tuntui hyvältä. Hiljaisen hetken ajan Sulkavirta mietti Sähkötuhoa, Sinilintua, Aaltosalamaa ja muita tovereitaan Kuolonklaanissa. Olikohan Aaltosalama loukkaantunut kuullessaan Sulkavirran lähdöstä Sähkötuholta eikä Sulkavirralta itseltään? Aivan varmasti, Sulkavirta ajatteli. Olisi hänkin loukkaantunut, mikäli Aaltosalama olisi tehnyt hänelle samoin. Olivathan he kuitenkin ystäviä.
Sulkavirta irtaantui kumppanistaan ja kohtasi jälleen tämän sinisen katseen.
"Mitä jos syötäisiin ja jatkettaisiin sitten matkaa? Meillä on vielä paljon nähtävää, ennen kuin voimme pysähtyä pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan", Sulkavirta yritti kohentaa tunnelmaa. Ruskalinnun kasvoille levisi pienoinen hymy. Kolli nyökkäsi ja työnsi oravan lähemmäs Sulkavirtaa.
Sulkavirta ei ollut ollut koskaan näin innoissaan mistään. Koko maailma oli avoinna, ja he saivat mennä minne ikinä halusivatkaan. Sulkavirta halusi tutkia kaksijalkaloita, tuntemattomia metsiä ja tavata uusia tuttavuuksia. Hän toivoi voivansa tavata koko elämänsä erakkoina tai kotikisuina eläneitä kissoja ja kuulla heidän tavastaan elää. Myös kaksijalat kiinnostivat naarasta. Oudot, Sulkavirralle pitkälti täysin tuntemattomat olennot ja niiden käyttäytyminen olivat Sulkavirralle täysi mysteeri, jonka hän tahtoi ratkaista.

//KP-boosti

"En ole", Rubiini lupasi Nefirille, joka nyökkäsi tyytyväisen oloisena hänen vastaukseensa. Totta puhuakseen Rubiini ei kuitenkaan ollut aivan ymmärtänyt, mitä valkoinen erakko oli tarkoittanut sillä, kun tämä oli kieltänyt Rubiinia olemasta samanlainen kuin Leopardi. Hänestä Leopardi vaikutti tosi mukavalta ja helposti lähestyttävältä kissalta, ja sellaisena Rubiini halusi muiden näkevän itsensä.
Arpisesta ulkomuodostaan huolimatta Rubiini ei kokenut olevansa yhtään sen karskimpi, vaikka Päivänsäteen mieltä ylentävät kommentit hänen katu-uskottavuudestaan olivatkin tehneet häneen melkoisen vaikutuksen. Rubiini oli silti yhä sama vanha Rubiini, vaikka hänelle oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista ikävää viime kuiden aikana.
Sen hän kuitenkin tiesi, että Silveriin ja Nefiriin törmääminen oli ollut hänen pelastuksensa.

Aikaa kului ja Rubiini oli jo alkanut tottumaan kujakissayhteisön rytmiin. Hän tiesi suurinpiirtein, milloin oli aika lähteä partioimaan tai etsimään ruokaa, ja hän seurasi muiden antama ohjeita kuuliaisesti ja vastaan hangoittelematta. Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että hän kuului johonkin. Kujakissayhteisöstä oli tullut hänen perheensä.
Rubiini osasi suunnistaa kaksijalkalan kaduilla jo melko hyvin ilman opastusta. Hän tiesi parhaimmat ruoka-apajat ja osasi vaivattomasti kääntyä oikeille kujille, mikäli hänen tarvitsi oikaista. Lisäksi hän oli saanut Päivänsäteestä itselleen hyvän ystävän! Naaras oli opettanut hänelle jo joitakin helppoja itsepuolustusliikkeitä, joita Rubiini oli harjoittelut myös vapaa-aikanaan.
Ilmeisesti koko kujakissayhteisön päämääränä oli marssia jonakin päivänä kaukana metsien takana asuvan kissan luo ja kostaa tälle. Rubiini oli käsittänyt, että kyseinen kissa oli aiheuttanut läpikulkumatkallaan entisen yhteisön tuhon. Päivänsäde oli kuulemma sen kissan biologinen pentu, mutta naaras vaikutti haluavan tappaa tämän enemmän kuin mitään, ja niinpä Rubiini halusi auttaa häntä tavoitteessaan, vaikka ajatus jonkun tappamisesta sai hänen ihonsa menemään kananlihalle.
Tänään Rubiini oli päässyt samaan kujapartioon Nefirin kanssa, mitä ei tapahtunut kovin usein. Viimeisten kuluneiden kuiden aikana heidät oltiin haluttu pitää partioiden aikana visusti erillään toisistaan, mutta viimein Rubiinista oli alkanut tuntua siltä, että heihin luotettiin.
Punasilmäinen nuori naaras tepasteli vanhemman kissan rinnalla partion keskellä. Heidän edessään kulki Arpi ja takana Tyrskytiikeri sekä Järkäletassu.
Kun he pysähtyivät tutkimaan ympäristöä mahdollisten tunkeilijoiden varalta, Rubiini päätti yrittää aloittaa keskustelun Nefirin kanssa, sillä hän inhosi partion aikana ilmassa leijuvaa raskasta tunnelmaa. Eiväthän he mitään vankeja sentään olleet.
"Osaatko sinä taistella hyvin?" Rubiini kysyi ja katsoi Nefiriä pää aavistuksen kallellaan.

//Nefiri?

Rubiini oli saapunut juuri ruokaa etsimästä. Nefiri oli pannut heti merkille nuoremman naaraan korkean mielialan, mikä ilmeisesti johtui tämän uusista ystävistä. Hän osoitti iloisesti Päivänsädettä, erästä oppilasikäistä kujakissaa. Nefiri siristi silmiään naarasta tarkkaillessaan. Päivänsäde vaikutti olevan läheinen Keijukaisen ja muiden kujakissayhteisön kokeneempien jäsenten kanssa, mikä teki hänestä epäluotettavan. Ilmeestä päätellen Silver oli kaiketi huomannut saman tai muuten vain päätellyt, ettei Päivänsäteeseen ollut luottamista. Kumpikaan ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä kumpikaan ei halunnut latistaa Rubiinin iloa.
"Nefiri, yrititkö tutustua kehenkään sillä välin, kun olin poissa?" nuori erakko kysyi kaiketi vaihtaakseen keskustelun aihetta. Nefiri kohtasi hetken ajan tämän punertavien silmiensä katseen vastausta miettien. Hän oli itse asiassa päässyt tutustumaan Leopardiin, jonka Rubiini oli kertonut olevan kissa, johon oli helppo tutustua. Ja siinä hän olikin ollut oikeassa; Leopardi näytti suorastaan pitävän uusien kissojen tapaamisesta. Siinä missä moni kujakissayhteisön kissa ei edelleenkään juuri luottanut Nefiriin, laikukas naaraskissa oli näyttänyt iloiselta tämän liityttyä hänen seuraansa.
Ensimmäinen maali oli siis helposti saavutettu. Seuraavaksi oli hankittava Leopardin luottamus ja ystävyys. Tämän jälkeen tulisi tietojen urkkiminen, mutta jonkin aikaa Leopardin kanssa keskusteltuaan Nefiri ei ollut ollenkaan varma, olisiko tästä yli-innokkaasta ja puheliaasta kujakissasta hänelle ollenkaan hyötyä. Nopeasti kävi selväksi, ettei hän ainakaan itse luovuttaisi mitään arvokkaita tietoja naaraan huomaan. Leopardi puhui puhumistaan, eikä Nefirin tarvinnut muuta tehdä kuin antaa lyhyitä yksisanaisia vastauksia toisen täyttäessä tilan jorinallaan. Hän ahmi nälkäisesti Nefirin keskusteluun kylvämät harvat tiedonjyväset, olivat ne sitten totta tai eivät. Leopardi ihaili valkoisen naaraan urheutta kun tämä kertoi taistelleensa yksin kahta koiraa vastaan ja selvinneensä naarmutta. Hän nyökytteli myötätuntoisesti, kun Nefiri jakoi tarinan vanhempiensa ja kolmen veljensä traagisesta kuolemasta tulipalossa. Myöhemmin Nefiri todennäköisesti tulisi katumaan noiden valheellisten kertomusten levittämistä, mutta siinä hetkessä hyväuskoisen Leopardin höynäyttäminen oli tuntunut erittäin viihdyttävältä.
Nefiri oli päätynyt siihen tulokseen, että Leopardi oli pelkkä hyödyllinen idiootti. Hän ei erityisemmin pitänyt naaraasta, mutta ei hän loppujen lopuksi ollut huonoakaan seuraa. Tavallaan Leopardi oli herttainen, mutta hänen sinisilmäisyytensä kävi enemmän Nefirin hermoille; miten tällainen kissa oikein selvisi elämässä? Etenkin Keijukaisen kaltaisten juonittelijoiden keskellä.
"Tutustuin Leopardiin", Nefiri vastasi viimein. "Hän vaikuttaa oikein mukavalta."
Silver katsoi Nefiriä sillä samalla epäluuloisella tavalla, joka oli äsken osoitettu Rubiinille. Ehkä syy tuolle katseelle oli kuitenkin eri.
"Vaikka hän onkin ehkä hiukan hyväuskoinen. Se ei ole tällaisessa seurassa hyväksi", valkea naaras jatkoi hetken päästä. Hän katsoi Rubiinia terävästi. "Älä sinä ole samanlainen. Et voi tietää, voitko luottaa näihin kissoihin. On hyvä, että hankit uusia ystäviä, mutta sinun on oltava varovainen."

//Rubiini?

Hassel kääntyi säikähtäneenä. Kettu loikkasi pensaikosta. Hassel yritti lyödä kettua mutta kettu ehti tönäistä Hasselin kumoon. Kettu karjaisi ja loikkasi Hasselin päälle. Hassel yritti heittää ketun päältään mutta kettu oli liian painava. Kettu ulvaisi voitonriemuisena ja pensaikosta tuli lisää kettuja. "Ei!" Älkää!" huusi Hassel. Kettu oli juuri valmis iskuun jolla Hassel olisi mennyttä, kun pensaasta loikkasi esiin kissa. Kissa karjui ja murisi vihaisena. Kissa huitaisi kettua kuonoon ja kettu lähti ulisten metsään. Hassel kääntyi katsomaan kissaa. Kissa oli juuri loikkimassa takaisin metsään. "Odota!" huusi Hassel. Kissa kääntyi. "Kiitos." sanoi Hassel. "Ei se mitään." sanoi kissa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Hassel. "Minä olen.. tai no ei sinun tarvitse sitä tietää. vastasi kissa. "Ai, hei kuitenkin!" vastasi Hassel. Hassel katseli ympärilleen. Hiekka pölisi. Yhtäkkiä kuului kova räjähdys, ja salama välkkyi taivaalla. Ukkonen jyrisi. Salama iskeytyi puuhun ja puu kaatui roihuten. Liekit alkoivat lähestyä Hasselia. Hassel katsoi ympärilleen. Hasselin pelastanut kissa tuijotti liekkejä hätääntyneenä. Liekit piirittivät Hasselia ja kissaa. Hassel katsoi ympärilleen. Metsässä ei näkynyt mitään jonne päästä turvaan. Yhtäkkiä Hassel huomasi puunrungon. Sen ympärillä liekehti. Hassel huomasi, että puunrungossa oli kohta josta mennä turvallisesti liekkimeren yli. "Tule!" huusi Hassel. Hassel loikkasi puunrungolle. Kissa tuli hänen perässään varovasti. Puunrunko tuntui kuumalta. Hassel yritti päästä rungon yli putoamatta.

Roska: 28kp! -

Päivänsäde: 12kp -

Kharon: 22kp! -

Hassel: 4kp -

Järkäletassu: 23kp! -

Puh: 6kp -

Tyrskytiikeri: 22kp! -

Katsoin keskittyneenä, kuinka Keijukainen jakoi kujapartioita pesän alemmalla tasolla, jossa meidänkin vuoteemme sijaitsivat. Harmaa naaraskissa jakeli tottuneesti käskyjä kissoille, joita tämä tuntui pitävän alamaisinaan ja palvelijoinaan. Olin ajan saatossa oppinut tuntemaan Keijukaisen ja hänen tapansa toimia. Vaikka tarkkailinkin jokaista kujakissayhteisön jäsentä vuorotellen, Keijukainen oli suosikkikohteeni. Halusin selvittää, miten hän oli onnistunut keräämään ympärilleen näin suuren joukon kissoja ja heidän kunnioituksensa aivan tyhjästä.
Olin ehkä tullut siihen lopputulokseen, ettei se johtunut hänen ystävällisestä luonteestaan vaan päinvastoin. Keijukainen vaikutti toisinaan reilulta ja armolliselta johtajalta, mutta se kaikki oli vain harhaa, luulisin. Hän puhui muun muassa Leopardille ja meille pennuille kohteliaasti, ja se sai minut epäilemään ajatuksiani. Hän puhui usein meidän tulevaisuudestaan ja siitä, miten hienoja kujakissoja meistä tulisi jonain päivänä. Se hämmensi minua kovin, sillä olin kuullut Keijukaisen lähinnä vain arvostelevan kaikkia muita kujakissayhteisön jäseniä.
Olin yrittänyt selvittää, mitä muut ajattelivat Keijukaisesta, mutten ollut koskaan kuullut hänestä yhtäkään pahaa sanaa. Vaikka olinkin tehnyt joitakin johtopäätöksiä Keijukaisesta, kaikki se oli vain arvailua ja melko hataralla pohjalla. Olin päättänyt jatkaa tutkimustyötäni siihen saakka, että saisin Keijukaisen jokaisen salaisuuden selville.
"Mäihä, Keijo ja Rubiini, te käytte tarkastamassa kaksijalkalan pohjois- ja länsirajat", harmaa naaras komensi tottuneesti kolmea kissaa, jotka tekivät työtä käskettyä. Se oli viimeinen kujapartio, jonka Keijukainen määräsi. Tyrskytiikeri, Järkäletassu ja Päivänsäde oli lähetetty etelä- ja itärajoille, ja Arpi, Deimos ja Nefiri olivat saaneet kunnian toimia tänä aamuna ruuan etsijöinä. Oli palkitsevaa seurata, kuinka kissat usein pettyivät joutuessaan epämieluisaan tehtävään, mutta harva siitä koskaan valitti. Yhteisössä oli säännöt, joita enemmistö näytti noudattavan mukisematta.
Hengitykseni salpaantui, kun tunsin aivan yllättäen painon putoavan niskaani. Päälleni hyökänneen kissan paino sai minut lyyhistymään pesän puiselle pohjalle.
"Hah!" tunnistin hyökkääjän äänen perusteella Hennoksi. Aivoton pentuetoverini ei tosiaankaan ollut lempiseuraani. Hän jos joku oli maailman tylsin kissa, jonka suusta ei tullut yhtäkään järkevää sanaa. Ainoastaan turhanpäiväistä pään aukomista ja uhittelua, joka ei koskaan johtanut sanoja pidemmälle.
Paino hävisi päältäni ja kampesin takaisin jaloilleni. Käännyin Hennon puoleen hyytävän kylmä ilme kasvoillani. Leopardi oli nostanut kollin pois niskastani.
"Hento, ei ole reilua hyökätä siskosi kimppuun takaapäin", laikukas naaras torui pentua. Huvittavaa, miten Leopardin toruessakin, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja lämpöä. Leopardia oli melko vaikea ottaa tosissaan, sillä hän jos joku oli liian pehmo kasvattamaan Hennon kaltaista öykkäriä.
Kun vaaleanruskea naaraskissa käveli takaisin jo toistensa kimpussa olevien Hyökyaallon ja Mesiläisen luokse, minä näin tilaisuuteni tulleen. Olin lukuisat kerrat sietänyt Hennon lapsellista käytöstä ja pysynyt hiljaa, mutta nyt päätin antaa hänelle samalla mitalla takaisin. Istuimme velikullan kanssa kasvotusten pesän puisella lattialla, tuijottaen molemmat Leopardin suuntaan. Tismalleen yhtä aikaa käänsimme katseemme toisiimme. Oli mestarinäytöksen aika. Kurtistin kulmiani niin, että katseeni muuttui tuimaksi ja väänsin kasvoilleni saman ruman virneen, joka Hennolla usein oli, kun tämä koki voittaneensa minut "taistelussa."
Suoristin ryhtini näyttääkseni isommalta. Hento katsoi minua, eikä kai ymmärtänyt mitä yritin. Kuten hän oli joskus tehnyt, kohotin nopeasti etukäpäläni ilmaan ja iskin sen vasten kollin kasvoja.
"Etpä osannut odottaa tuota!" hekotin, pitäen edelleen kasvoillani saman typerän ilmeen.

//Hento?

"Olemmeko pian valmiita kohtaamaan klaanikissat?"
Hieman täyttynyt vatsa ja Päivänsäteen kysymys saivat Kharonin unohtamaan aiemman välikohtauksen heidän välillään. Kolli naurahti huvittuneena, oliko Päivänsäde tosissaan kysymyksensä kanssa?
"Yksi voitto minunlaistani vastaan ei tee sinusta klaanikissojen veroista metsässä-eläjää", kolli naurahti ivallisesti, "tuskin olet oikeasti koskaan valmis, mutta juuri nyt ette ole lähelläkään. Osaat ehkä liikkua jo metsässä, mutta siellä eläminen on aivan toinen asia." Kharonin ilme muuttui vakavaksi, kun tämä tuijotti Päivänsädettä.
"Kun Hiirenkorva saapuu ja lumi alkaa sulaa, majoitumme metsään neljäsosakuuksi kolmestaan. Elämme kuten metsäkissat; ilman kaksijalkalan valoa ja valtavien kivipesien suojaa, ainoastaan luonnon armoilla", laikukas kolli kertoi. Päivänsäde kuunteli tarkasti, eikä reagoinut lainkaan Kharonin aiempaan ivaan. Kharon oli huomannut, ettei Päivänsädettä ollut enää yhtä helppo ärsyttää. Kaiketi se oli kuitenkin ihan hyvä, sillä tällöin myöskään Kharon ei ärsyyntynyt joka asiasta.
Päivänsäde nyökkäsi pienesti viimeisteltyään ateriansa:
"Kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta. Oletko jo ottanut sen puheeksi Keijukaisen kanssa?"
Kharon pudisti päätään, "ajattelin, että sinä voisit hoitaa sen. Kasvattisi ei kuulu lempikissoihini, joten mitä vähemmän joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä, sen parempi."
Päivänsäde pyöräytti silmiään ja pudisteli nyt vuorostaan päätään.
"Ei käy, et sinä ole minun käskyttäjäni", tumma naaras lausahti päättäväisenä. Niinpä tietenkin, Kharon ajatteli mielessään. Tämä taisi olla Päivänsäteen raja. Kolli nousi ylös ja kohtasi naaraan tumman katseen.
"En minä olekaan, mutta Keijukainen on", erakko ärähti ja käänsi selkänsä tummanharmaalle naaraalle. Kolli käveli pesän alatason poikki Deimoksen luo omalle vuoteelleen. Veli nosti harmaansiniset silmänsä Kharonin suuntaan. Deimos väläytti ystävällisen hymyn veljelleen.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi Kharonin istuutuessa omalle vuoteelleen. Kharon nyökkäsi.
"En vain malta odottaa, että pääsemme kostamaan Mesitähdelle", laikukas erakko mutisi matalalla äänellä, tuijottaen ajatuksissaan pesän uloskäynnin suuntaan, "toivon mukaan pääsemme sitten eroon Päivänsäteestä, Keijukaisesta ja tästä tunkkaisesta kaksijalkalasta."
Kharon tunsi veljensä katseen turkissaan, muttei vaivautunut kääntämään päätään kohdatakseen kollin katseen.
"Kuten tiedät, en edelleenkään pidä ajatuksesta, ettähyökkäisimme Eloklaaniin. Mesitähti ja kaikki muut siellä ovat kuitenkin ystäviämme, eivätkä-", siinä vaiheessa Kharon käänsi nopeasti tulistuneen katseensa Deimokseen.
"Mesitähti ei ole meidän ystävämme. Hänen takiaan me olemme orpoja ja loukossa täällä. Eloklaanilaiset itse päättävät, ketä he seuraavat. Viisaat kääntyvät meidän puolellemme, mutta Mesitähden seuraajat eivät ole meidän ystäviämme, Deimos", kolli lausui kireällä äänellä, yrittäen puhua niin hiljaa, etteivät muut kuulisi heitä. Hänen terävä katseensa porautui syvälle veljensä silmiin, jotta toinen ymmärtäisi, miten väärässä hän olikaan. Deimos painoi päänsä alas.
"Olet kaikki mitä minulla on jäljellä, joten en tahdo olla kanssasi riidoissa", tummanharmaa kolli lausahti nostamatta katsettaan takaisin Kharoniin. Kharon nyökkäsi tyytyväisenä ja asettui vuoteelleen makaamaan. Hän ei pitänyt siitä, kun Deimos oli hänen kanssaan eri mieltä. Veli oli aina ollut kaikessa parempi, joten nyt oli Kharonin vuoro näyttää, ettei hänkään ollut mikään turha kissa.

Kukaan ei ollut ikinä kehunut minua niin kuin Järkäletassu. Eikä kukaan ollut ikinä ollut kiitollinen minulle mistään, varsinkaan hengen pelastamisesta. Siksi vahvarakenteisen kollin ylistävät sanat saivat minut hetkeksi hieman hämilleni, enkä tiennyt, mitä minun oikein olisi pitänyt ajatella tai sanoa siinä tilanteessa. Niinpä päädyinkin vain katselemaan käpäliäni vaitonaisena ja nyökyttelemään pienesti päätäni kuin kuitatakseni kollin kiitokset.
"Oletko kunnossa?" Järkäletassu kysyi sitten. Hänen äänessään oli huolta, mikä liikutti minua. Nostin katseeni tassuistani Järkäletassuun ja nyökkäsin reippaasti.
"Olen minä. Sain pari haavaa ja ruhjetta, mutta ne paranevat kyllä itsestään ajan kanssa", vastasin murahtaen ja silmäilin samalla turkkiani, johon veri oli jo alkanut kovettua. Minun pitäisi pestä se pois mahdollisimman äkkiä, ennen kuin se kokkaroituisi.
Järkäletassu nyökkäsi ja kysyi heti perään toisen kysymyksen: "Onko sinulla nälkä? Voisimme viedä nämä yhteisölle syötäväksi ja voisin näyttää sinulle sitten mitä minä saalistin."
Entisen kuolonklaanilaisen ehdotus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. Olin aikeissa kysyä, mitä hän oli saalistanut, kun tämä päättikin kertoa sen oma-aloitteisesti:
"Saalistin nimittäin käärmeen. Uskallatko maistaa?"
Kun Järkäletassu mainitsi käärmeen, en voinut olla värähtämättä. Ajatus suomuisesta, jalattomasta lierosta oli viedä ruokahaluni. Toisaalta, se oli Järkäletassun saalistama, joten en halunnut kieltäytyäkään. Sitä paitsi en missään nimessä aikonut näyttäytyä pelkurina hänen edessään.
"Tietenkin uskallan", murahdin virnistäen vähän. Järkäletassu hymähti.
"Olen muuten miettinyt, että tahdon vaihtaa nimeni. Kuten sinä teit. En halua olla -tassu lopun ikääni", tämä mörisi matalalla äänellään ja käänsi huomionsa minusta kuolleina lojuviin kissoihin. Katsahdin itsekin ruumiiden suuntaan. Ne pitäisi käydä hautaamassa tai vähintäänkin siirtää lähemmäksi metsänreunaa, missä ne eivät pääsisi levittämään löyhkäävää hajuaan, kun alkaisivat mädäntyä.
"Ei huono idea", tokaisin ja siirsin katseeni jälleen Järkäletassuun. Mittailin häntä katseellani. Kolli oli jo soturi-ikäinen, eikä nimi "Järkäletassu" tosiaankaan sopinut hänen uuteen imagoonsa. "Minäkään en halunnut olla Tyrskytassu koko loppuikääni, joten otin vapauden vaihtaa sen Tyrskytiikeriksi. Sinulle sopisi joku mahtipontinen nimi, kuten vaikka… Järkäleturma? Ei, ei se toimi. Entä sitten… Järkäleloikka? Koska loikkasi tärisyttää tannerta, aivan kuten putoava järkäle", naurahdin. Viimeinen ehdotus oli tehty osittain vitsillä, mutta en voinut kieltää, etteikö se olisi sopinut Järkäletassulle.

//Järkäle? ;)

Järkäletassu luimisti korviaan äkäisenä, kulkukissat olivat aina röyhkeitä.
"Tämä on kujakissayhteisön aluetta. Alkakaa häipyä", kolli naukui jo hieman hermostuneena. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hermostumistaan kissajoukkiolle, sillä silloin vasta kissoilla olisi kunnollinen ylilyöntiasema. Pelko oli avain häviöön.
"Kuka sinä olet muka meitä määräilemään? Hah, sinua on vain yksi ja meitä on monta", joku kissajoukkiosta naukaisi ivallisesti ja lähestyi tummaturkkista kissaa. Järkäletassu laskeutui taisteluasentoon ja väläytteli tuntemattomalle kissalle kiiltäviä hampaitaan.
"Jos todella tahdot saada köniisi, niin-", Järkäletassu oli murisemassa, kunnes eräs tuttu kissa syöksyi kollin hämmästykseksi kissojen keskelle. Järkäletassu peruutti hieman hämmentyneenä, kun Tyrskytassuksi paljastunut kissa kiiti ilman halki kollia lähestyneen kissan kimppuun. Raidallinen, entinen eloklaanin oppilas upotti hampaansa kulkukissan kaulaan ja viskasi tuon voimassa rakennuksen kiviseinään. Kulkukissojen keskuudesta kuului muutamia kohahduksia ja sinisilmäinen kolli väläytti kiitollisen hymyn ystävälleen. Järkäletassu asteli Tyrskytassun rinnalle, kun toinen murisi varoittavasti tunkeilijoille. Järkäletassun silmät seurasivat tarkkaavaisina, kun raidallinen kulkukissanaaras ilkkui Tyrskytassu yhteisöstä. Järkäletassu kohotti katsettaan ja hänen kasvoillaan oli inhoa tihkuva ilme. Typerät tunkeilijat, saisivat todella painua hiiteen. Tyrskytassulla napsahti sitten päässä ja kolli loikkasi varoituksia antamatta naaraan kimppuun. Järkäletassu seurasi tarkkaavaisesti tapahtumia ja valmistautui itsekin taistelemaan. Tyrskytassulla oli selvä ylivoima naarasta kohtaan ja kolli vain kovensi otteitaan kulkukissan ulistessa apua. Muut kulkukissat katsoivat tapahtumia hieman lamaantuneina ja Järkäletassu kohotti ylähuultaan varoituksen merkiksi. Kurluttava ääni katkaisi Järkäletassun ajatukset ja hän siirsi taas katseensa kulkukissanaaraaseen, jonka ruumis oli valahtanut veltoksi. Verta oli roiskunut Tyrskytassun kuonollekin, oliko naaras.. kuollut? Muut tunkeilijat näyttivät ensimmäistä kertaa epäröiviltä, mutta Tyrskytassu säntäsi seuraavan kulkurin kimppuun. Se osoittautui jo pahemmaksi vastukseksi ja yritti todella taistella vastaan. Kaksi muuta kissaa liittyivät myös rähinään auttaakseen toveria ja Järkäletassu ravisteli päätään havahtuneena. Hän loikkasi päin Tyrskytassun selässä olevaa kollia ja upotti hampaansa tuon niskanahkaan. Hän retuutti kollin pois raitaturkin selästä ja paiskasi tuon vasten kylmää katua.
Kamppailu ei kestänyt kauaa. Kulkukissat eivät olleet oppineet taistelemaan yhtä hyvin, kun kaksi koulutusta saanutta klaanikissaa. Pian viimeinenkin kolli kaatui maahan veriroiskeiden saattelemana ja Järkäletassu ravisteli päätään. Verta oli lentänyt hänenkin kuonolleen ja hän huomasi Tyrskytassun olevan ajatuksissaan.
"Tyrskytassu? Onko kaikki.. hyvin?" tummaturkkinen ja suurikokoinen kissa kysyi matalalla, mietteliäällä äänellä. Järkäletassu katsoi Tyrskytassun turkkia, joka oli verestä tahmaantunut ja liiskaantunut. Molempien turkit näyttivät yhtä kamalilta. Tyrskytassu kysyi Järkäletassulta oliko tuo kunnossa, johon kolli vastasi hitaalla nyökkäyksellä.
"Olen minä, mitä nyt vähän haavoihin kivistää. Tyrskytassu, kiitos. Sinä pelastit minun henkeni, olen sinulle ikuisesti kiitollinen", Järkäletassu sopersi ja asteli lähemmäs kollia. Hän sukaisi muutaman kerran Tyrskytassun poskea, joka oli verestä tahmainen. Järkäletassun katse oli kiitollinen ja hieman hauras, kuin kolli voisi mennä rikki.
"Osuit paikalle juuri oikeaan aikaan, ne tunkeilijat eivät mahtaneet sinulle mitään", tummaturkkinen vastasi hieman ihaillen. Tyrskytassu oli tehnyt hänelle suuren vaikutuksen taistelutaidoillaan.
"Oletko sinä kunnossa?" Järkäletassu kysyi hieman huolestuneena ja hänen katseensa vaelteli siellä sun täällä. Samassa kolli muisti jotain. Hän oli käynyt aiemmin saalistamassa ja saanutkin saaliin, joka oli aika harvinainen näillä tienoin.
"Onko sinulla nälkä? Voisimme viedä nämä yhteisölle syötäväksi ja voisin näyttää sinulle sitten mitä minä saalistin", Järkäletassu ehdotti hiljaisella äänellä ja hymyili toiselle varovaisesti. Tyrskytassussa oli jotain. Toisen vahvuus, rohkeus ja taistelutaidot. Ne kiinnostivat Järkäletassua kovasti, kukaan ei ollut tehnyt häneen yhtä suurta vaikutusta ikinä. Järkäletassu tajusi tuijottavansa kollia ja käänsi sitten nolostuneena päätään.
"Saalistin nimittäin käärmeen. Uskallatko maistaa?" Järkäletassu kysyi ja virnisti hieman. Hän oli löytänyt kujalta ihka oikean käärmeen ja ilahtunut hyvikseen. Käärmeet olivat kaksijalkalassa harvinaisia ja siispä tätä käärmettä hän ei takuulla jakaisi kenen tahansa kanssa.
"Olen muuten miettinyt, että tahdon vaihtaa nimeni. Kuten sinä teit. En halua olla -tassu lopun ikääni", Järkäletassu kertoi mietteistään matalalla äänellä ja käänsi katseensa tunkeilijoiden ruumiisiin. Järkäletassu suki veristä turkkiaan varovaisesti ja kielen osuessa haavoihin, hän irvisti. Oli kulkukissoilla olleet ainakin terävät kynnet ja hampaat, jos ei muuta. Järkäletassu oli varma, että hänelle jäisi ainakin muutama arpi. Onneksi hänellä oli pitkä, hyvin pitkä turkki, joka peittäisi suurimman osan arvista alleen. Järkäletassu oli toisaalta iloinen arvistaan. Ainakin hän olisi uskottava ja turkissa näkyisi kokemus taisteluista. Tyrskytassun revennyt korva kertoi kollin elämänkokemuksesta. Järkäletassu istahti Tyrskytassun vierelle ja jatkoi turkkinsa sukimista hiljaisena. Mitäköhän Tyrskytassukin mietti hänestä? Järkäletassu siisti toisella etukäpälällään rintaturkkiaan, jossa oli irtonaisia karvatuppoja. Ne kutittivat häntä.

// Tyrskyliini? ;)

Olin viime yönä nähnyt todella kummallista unta. Olisin voinut vaikka vannoa, että Lainepentu oli vieraillut siinä luonani. Kuitenkin aamulla herätessäni uni oli hälvennyt samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin uni, ja olin löytänyt itseni makaamasta kaksijalkojen hylkäämän rakennuksen nurkasta. Muut olivat yhä nukkuneet ympärilläni, eikä minua ollut huvittanut jäädä kuuntelemaan Keijon kuorsausta, joten olin päättänyt lähteä ulos kävelylle.
Ilma oli pakkasen raikastama. Hengitykseni muuttui ulos puhaltaessani valkoiseksi huuruksi, joka hajosi ylöspäin kohotessaan niin pieniksi vesipisaroiksi, ettei niitä paljaalla silmällä voinut erottaa. Tiesin, että minulla pitäisi olla jokin hyvä selitys katoamiselleni, kun Keijukainen jossain vaiheessa heräisi ja tulisi etsimään minua komenneltavakseen. Etenkin Päivänsäteen kaappauksen jälkeen Keijukaisen suhtautuminen minuun oli muuttunut huomattavasti nuivemmaksi ja kylmemmäksi, ja hän oli muun muassa potkinut minut yläkerran aitiopaikoilta alakertaan, jossa "alempiarvoisemmat" yhteisön jäsenet vetivät hirsiä. Ei minua kyllä olisi huvittanutkaan nukkua samassa huoneessa sen äkäpussin kanssa, jos totta puhuttiin.
Päätin lähteä etsimään jotakin syötävää yhteisöön vietäväksi, kun nyt kerran olin näin varhain liikkeellä. Kävelin rauhallisesti katuja pitkin ja etsin katseellani täyden näköisiä roska-astioita, joista saattaisi jopa löytyäkin jotakin syötäväksi kelpaavaa.
Yhtäkkiä korviini kantautui vieraiden kissojen ääniä. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän ja jokaisen aistini virittyvän valmiusasentoon. Lähestyin ääntä matalana ryömien. Kurkistin erään kaksijalkojen rakennuksen nurkan takaa ja näin sen jälkeen aukeavalle kujalle kerääntyneen noin neljän viiden kissan suuruisen joukon. Kissat piirittivät jotakin - tai jotakuta.
"Tämä on kujakissayhteisön aluetta." Sydämeni oli jättää lyönnin väliin, kun tunnistin Järkäletassun äänen. Silloin vasta tajusin, että tämä oli kissajoukon piirityksen kohteena. "Teinä kääntyisin ympäri hyvän sään aikana ja kalppisin tieheni."
Yksi kissa alkoi nauraa, ja muut yhtyivät pahaa enteilevään käkätykseen. "Kuka sinä olet muka meitä määräilemään? Sinua on vain yksi, ja meitä on monta", joku heistä sanoi ja lähestyi Järkäletassua kynnet paljastettuina ja hampaat irvessä. Järkäletassu valmistautui yhteenottoon.
En epäröinyt syöksyessäni kissojen keskelle. Ponnistin vauhtia takajaloillani ja kiidin ilman halki Järkäletassua lähestyvän kissan kimppuun. Upotin hampaani tunkeilijan kaulaan ja viskasin tämän voimalla kujaa ympäröivän rakennuksen kiviseinään. Kissat kääntyivät äimistyneinä katsomaan toveriaan, joka jäi makaamaan maahan liikkumattomana.
"Kuulitte kyllä, mitä ystäväni sanoi", murisin varoittavasti ja liu'utin kynteni esiin. "Olette kujakissayhteisön alueella. Teikäläisillä ei ole tänne asiaa, ellette ole aikeissa liittyä."
"Ja mikähän saa sinut luulemaan, että me haluaisimme liittyä surkeaan yhteisöönne?" eräs raidallinen naaras ilkkui. Käännyin katsomaan kissaa silmät viiruiksi kaventuneina. Minä sitten inhosin kulkukissoja. "Olette luusereita koko sakki!"
"Omapa on henkesi", sihahdin puoleksi ääneen ja loikkasin varoittamatta naarasta kohti. Näppärällä liikkeellä käänsin tämän selälleen ja upotin kynteni kissan kylkiin. Naaras ulisi ja yritti taistella vastaan, mutta minulla oli selvästi etulyöntiasema.
Silloin jokin tuntui naksahtavan päässäni. Kuiden aikana patoutunut viha ja katkeruus saivat vihdoin kohteen, johon purkaa kaikki tuska ja vääryys. Armotta iskin hampaani naaraan kurkkuun ja repäisin siitä ronskilla otteella palan turkkia ja lihaa irti. Kissan ehti päästää lyhyen kurluttavan äänen, ennen kuin hänen kehonsa valahti veltoksi. Lämmin veri roiskahti kuonolleni, ja se muistutti minua ikävästi eräästä tapahtumasta menneisyydessäni. Silmänräpäyksen ajan olin näkevinäni allani retkottavan tunkeutujan tilalla entisen mestarini järkytyksestä vääristyneet kasvot.
Nostin katseeni ylös ja silmäilin kolmea muuta kissaa, jotka olivat vielä jäljellä. He näyttivät ensimmäistä kertaa epäröivän koko yhteenoton aikana. Siinä mielentilassa minulle oli aivan se ja sama, harkitsivatko nämä nyt todella kujakissayhteisöön liittymistä. Se mahdollisuus oli jo ollutta ja mennyttä.
Veren maku suussani säntäsin seuraavan kulkukissan kimppuun. Tällä kertaa kissa yritti taistella tosissaan vastaan, ja kaksi muutakin havahtuivat horroksestaan ja tulivat auttamaan toveriaan. Silloin myös Järkäletassu päätti liittyä mukaan rähinään ja irrotti selästäni roikkuvan kollinroikaleen.
Kamppailu oli lyhyt ja verinen. Kulkukissat olivat yrittäneet pistää kampoihin viimeiseen asti, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Heitä vastassa oli nimittäin ollut kaksi entistä klaanikissaa, eivätkä säälittävät kulkukissat olleet mitään meidän rinnallamme.
Viimeinen kolli kaatui maahan verisuihkun saattelemana. En saanut katsettani irti kissan auki olevista silmistä, jotka tuijottivat suoraan minuun. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun Karpalonenä palasi jälleen kummittelemaan ajatuksiini.
Käännyin katsomaan Järkäletassua hengästyneenä. Turkkini oli verestä tahmainen ja sieltä täältä puuttui karvatuppoja. En voinut kyllä väittää, että Järkäletassu olisi näyttänyt sen paremmalta.
"Oletko kunnossa?" murahdin ja tarkastelin kollia katseellani mahdollisten välitöntä hoitoa tarvitsevien vammojen varalta. Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten tarkasti katsoin tätä, ja käänsin pääni poispäin hiukan nolostuneena.

//Järkäle? ;)

Puh kipitti lyhyillä jaloillaan niin nopeasti kuin pääsi. Hän lähestyi Nasun kotitalon ovea, hänellä oli jännittäviä uutisia kerrottavana ystävälleen! Hän oli törmännyt erakkoon ja se oli ollut kollista ehkä jännittävin juttu koskaan. "Nasu, Nasu! Oletko kotosalla?" Puh huhuili hengästyneenä, juokseminen ei todellakaan ollut hänen juttunsa. Hiekka rapisi kollin käpälien alla, kun hän kipitti ovea kohti. Puh rynnisti kissanluukusta sisään ja hänen tassunsa luisuivat hieman liukkaalla lattialla. Puh mourui äänekkäästi etsiessään karvatonta ystäväänsä. Pian kaivattu kissa tassutteli väsyneenä kissanpuun kolosesta ja ravisteli itseään säikähtäneenä.
"Puh, Puh. Mitä on tapahtunut, onko kaikki hyvin?" Nasu kysyi säikähtäneen oloisena, mutta sai vastaukseksi innokkaita nyökyttelyjä.
"On! Tapasin nimittäin ihka oikean erakon. Hänen nimensä oli Juova ja hän oli tosi mukava! Hän kertoi kiertelevänsä siellä sun täällä, eikö olekin siistiä?" pyöreäpiirteinen kissa intoili ja hymyili ystävälleen innostuneena.
"O-on. Mutta myös vaarallista, ethän sinä suunnittele karkaavasi? E-ethän?" Nasu varmisteli tapansa mukaansa huolestuneena. Puh tassutteli lähemmäs ystäväänsä ja taputti naarasta selkään leppoisasti.
"En tietenkään, älkää pelkää ystävä kallis. Tarkoitin vain, että muistatko sen meidän ystävän? Pohdiskelen tässä vain, että tapaammekohan me vielä joskus?" Puh mietiskeli ääneen verkkaiseen tapaansa ja hänen häntänsä heilahteli edestakaisin rennosti.
"To-totta kai muistan hänet, miten voisin u-unohtaa? Ja uskon.. uskon, että me kohtaamme vielä. Maailma on pieni, ti-tiedä vaikka tämä erakko olisi joskus tavannut hänet?" Nasu naukaisi toiveikkaana ja nosti häntänsä pystyyn uteliaana. Puh istahti sukimaan pehmoista turkkiaan. Pyöreät piirteet saivat hänet näyttämään lelukissalta.
"Tule, etsitään joku hyvä paikka nokosille. Sen jälkeen me voisimme etsiä syötävää, minua hiukoo jo", Puh ehdotti hyväntuulisena ja lähti tallustelemaan karvattoman kissan perässä kohti sopivaa paikkaa kauneusunille.

Järkäletassu käyskenteli kaksijalkalassa itsekseen. Hän oli lähtenyt haukkaamaan vähän happea, sillä Keijukaisen kanssa samassa pesässä oleminen kävi harvinaisen nopeasti harvinaisen raskaaksi. Järkäletassu tuhahti ja loikkasi kalisevan roskapöntön päälle. Hän oli kuiden aikana oppinut kaikenlaista kaksijalkojen sanastoa elellessään täällä. Kyllä kolli edelleen kaipasi metsäisille maille, mutta hän oli oppinut osittain pitämään yhteisöstä. Kaipa siellä elo oli siedettävää, ainakin hän oli hyödyksi tulevassa suunnitelmassa. Mäihänkin pennut olivat syntyneet ja pesässä tuoksui tätä nykyä aina maidolle. Saisikohan Keijukainen joskus pentuja? Järkäletassu tyrskähti, tuskin. Naaras oli aivan.... kamalan hurmaava! Kolli katseli laiskahkosti ympärilleen ja loikkasi kaksijalanpesän rakennuksen päälle. Hän kaatoi roska-astian, joka kolisi maahan ja roskapöntön sisukset levisivät polulle. Tummaturkkinen katseli roskia toiveikkaana ja loikkasi niiden viereen. Hän haisteli roskia uteliaana ja löysi muutaman syötävän näköisen lihapalan. Hän nosti ne käyttökelvottomien jätteiden seasta polulle ja hymähti tyytyväisenä. Ainakin hän saisi jotain syötävää yhteisölle, ehkäpä jopa Tyrskytassulle..? Entinen kuolonklaanilainen ravisteli päätään. Miksi hän tunsi sellaista lämpöä raidallista kollikissaa kohtaan? Kaipa toinen oli enemmän kuin siedettävä. Järkäletassu siirsi lihapakkauksen syötävien herkkujen viereen ja työnsi päänsä roska-astiaan. Olisiko siellä vielä jotain syötävää? Jätteiden inhottavat hajut vyöryivät pitkäturkkisen kissan nenään ja ne saivat hänet irvistämään. Yök, hän meinasi tukehtua tähän lemuun. Tarttuisikohan se vielä hänen turkkiinsakin? Kuullessaan rapinaa kaduilta Järkäletassu kolautti päänsä roskapönttöön ja peruutti astiasta kadulle. Oliko joku yhteisöstä tullut tänne? Tai kenties kaksijalka? Niiltä sai yleensä kerjättyä ruokaa, mutta piti varoa, että ei jäisi kiinni. Sitä riskiä hän ei ottaisi. Juuri kun kaikki yhteisön jäsenet oltiin saatu takaisin. Järkäletassu kohautti olkiaan ja alkoi kerätä viemisiään kujakissayhteisölle.
"Minne matka?" kuului matala ja viekas ääni kauempaa. Järkäletassu katseli hetken ympärilleen, kunnes hänen pistävän vaaleansiniset silmät tavoittivat tuntemattoman kissan.
"Nämä ovat minun, etsi omat syötäväsi", kolli vastasi tuhahtaen ja jatkoi omia touhuilujaan.
"En olisi siitä niin varma. Minulla ja ystävilläni on nälkä, eikä me jakseta etsiä syötävää. Ruoat tänne", tuntematon kissa murahti ja Järkäletassu hätkähti. Hänet oltiin piiritetty, hänen ympärillään oli useita kissoja. "Menkää rettelöimään muualle, minulla on kiire", Järkäletassu vastasi, mutta kissat olivat paljastaneet hänelle kyntensä. Järkäletassu asettautui seisomaan tuomisiensa eteen, sillä hän ei niistä luopuisi. Pieni pelko hiipi hänen kurkkuunsa, mutta Järkäletassun korviin kantautui askelia...

// Tyrskynen ;)

Saavuimme pesälle Kharonin kanssa kreivin aikaan, sillä Keijukainen ja Mäihä olivat juuri olleet aikeissa lähteä etsimään meitä. Tarjosin Kharonin nappaamaa myyrää kasvattajalleni peitelläkseni todellisen viivästymisen syytä, mutta Keijukainen - kuten arvata saattoi - ei innostunut ajatuksesta, aivan kuten ei Mäihäkään. Kaksikko palasi takaisin yläkertaan ja jätti meidät kahden Kharonin kanssa.
"Ajattelitko syödä sen yksin?" Kharonin kysymys sai minut siirtämään katseeni pois portaikosta, jonne Keijukainen ja Mäihä olivat aivan hetki sitten kadonneet. Myyrä lojui yhä jalkojeni juuressa, mihin Keijukainen oli sen jättänyt kieltäydyttyään ateriasta. Nälkä kurni vatsaani, ja niin se taisi kurnia myös Kharonin vatsaa tämän kysymyksestä päätellen.
Kohautin vähän lapojani ja virnistin kiusoittelevasti. "Saatan ehkä syödäkin."
Kharon ei näyttänyt vaikuttuneelta - tuskin edes huvittuneelta. Ilmeisesti nyt oli huono aika vitseille.
"Voimme jakaa sen", huokaisin sitten ja työnsin myyrää kollia kohti. Tuolla kissalla ei ollut sitten minkäänlaista huumorintajua. "Sinä saat aloittaa, sillä sinä sen saalistit."
Kharonia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Ilmeettömästi tämä siirsi tassullaan kuolleen eläimen lähemmäksi itseään ja rupesi etsimään siitä itselleen sopivaa kohtaa, josta puraista. Istuuduin alas ja odotin kärsivällisesti omaa vuoroani.
Olin salaa iloinen siitä, että Kharon oli päättänyt palata takaisin yhteisöön. Ei sillä, ettäkö hän olisi tehnyt sitä silkasta kiintymyksestä minuun tai muihinkaan yhteisön jäseniin, vaan hänen veljensä ja koston vuoksi. Mikäli Kharon olisikin päättänyt lähteä ja kääntää selkänsä kaksijalkalalle, Deimokselle olisi saattanut käydä pahemman kerran kalpaten. Kharonilla vaikutti kuitenkin edelleen olevan sydän paikallaan huolimatta nuivasta asenteestaan kaikkeen.
Kun Kharon oli valmis myyrän kanssa, tämä siirsi sen minun eteeni. Huiskaisin hännälläni ilmaa ilahtuneena ja kumarruin haukkaamaan siitä kohtaa, jossa oli vielä jäljellä mehukasta lihaa. En vain voinut ymmärtää, miten Keijukaisen ei tykännyt tästä!
"Millä mallilla minun ja Menninkäisen koulutus on sinun mielestäsi?" kysyin nuollessani suupielistäni verta ensimmäisen puraisun jälkeen. "Olemmeko pian valmiita kohtaamaan klaanikissat?"

//Kharon?

Hassel ponkaisi isolle kivelle. Hän oli nähnyt kaksijalkalassa isoja, lähes hänen kotinsa kokoisia asioita. Hassel muisteli aikaansa perheensä kanssa, mutta ne ajat olivat nyt ohi. "Tästä lähtien minun täytyy selviytyä yksin" päätti Hassel. Hassel ei ollut syönyt moneen päivään, joten hän päätti saalistaa jotain. "En ole saalistanut melkein yhtään" Hassel ajatteli harmistuneena ja nuuski paikkoja riistan toivossa. Pian Hassel haistoi hiiren myskinhajun. Hassel arvioi, että hiiri ei olisi vaikea napattava. Hassel päätti lähestyä hiirtä hiljaa hiipien. Hiiri kolusi talven varalle kätkemäänsä ruokavarastoa ja oli häntä Hasseliin päin. Hassel loikkasi hiiren kimppuun nopeasti ja samalla hiiri yritti päästä pakoon, mutta Hassel ehti lyödä hiirtä. Pian Hassel söi hiirtä puunkolossa jonka hän oli löytänyt metsästä. Se vaikutti suojaisalta joten Hassel päätti jäädä sinne yöksi. Ennen yötä Hassel kävi hakemassa kuivia lehtiä makuualustaansa varten. Kun Hassel oli löytänyt hyvän paikan erään paatsamapensaan luota, hän kuuli rapinaa.

Kharon pyrki sivuuttamaan täysin kaiken, mitä Päivänsäde oli sanonut. Vaikka kolli olikin rauhoittunut, hän ei edelleenkään kestänyt minkäänlaista kritiikkiä toiselta. Hän vain tuijotti Päivänsäteen ohi tyhjyyteen, kiinnittämättä huomiota toisen puheisiin. Erakko hätkähti pois ajatuksistaan kuullessaan Päivänsäteen suusta sanan 'saalista.' Kissa ei kuullut, mitä naaras oli sitä aiemmin sanonut, mutta keskittyi sitä seuraaviin lauseisiin:
"Aika vaikuttavaa. Luntahan on melkein kahden kissan korkeuden verran."
Kharon kohtasi viimein Päivänsäteen tumman katseen ja nyökäytti pienesti päätään; "lienee aika palata takaisin pesälle? Keijukainen on varmaan huolesta soikeana jo."
Päivänsäde nyökkäsi nyt vuorollaan, ja yllättäen astuikin kohti Kharonia. Harmaavalkoinen naaras nappasi kollin jalkojen juuressa lojuvan myyrän hampaisiinsa lupaa kysymättä. Ellei aiempia tapahtumia olisi ollut, Kharon olisi estänyt häntä. Kolli kuitenkin tyytyi kohtaloonsa ja katsoi, miten häntä nuorempi naaras kääntyi myyrä suussaan ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin kohti kaksijalkalaa. Kharon seurasi häntä vastahakoisesti. Ennen kaksijalkalaan astumista, Kharon vilkaisi vielä kerran taakseen jäävään hämärään metsään. Ennen kaikkea koko suunnitelmassa hän odotti sitä, että he jättäisivät taakseen tämän kuvottavan kaksijalkalan. Hyvällä tuurilla hän saisi viettää jopa kuita metsässä, ja näyttää kujakissoille mihin hän todella pystyi. Keijukainen ja muut tulisivat vielä kiittämään häntä ja hänen kykyjään.
"Sanotaan Keijukaiselle, että jäimme saalistamaan", Päivänsäde mutisi myyrä suussaan samalla, kun kaksikko pääsi isommalta ukkospolulta syrjäiselle kujalle. Jotkut hirviöt ja kaksijalat sysäsivät päivittäin lumet pois kujilta, joka teki liikkumisesta helpompaa. Se oli kaiketi syy sille, miksi kaikki kaksijalkalan kissat olivat niin onnettomia lumessa liikkujia. Kharonin mielestä kaksijalkalassa pärjäsi kuka tahansa, joka osasi käyttää päätään. Kun osasi väistellä kaksijalkoja, hirviöitä ja koiria ja löytää ruokaa, ei kaksijalkalassa ollut mitään pelättävää. Siitä huolimatta Kharon oli aina varuillaan, hän ei pitänyt siitä, miten hirviöiden katku peitti alleen kaiken muun. Syrjäisimmillä kujilla ilma oli edes hieman raikkaampaa. Ei ihme, etteivät kujakissat ymmärtäneet mitään, hirviöiden katku oli varmasti sulattanut osan heidän aivoistaan.

Kaksikko saapui Päivänsäteen johdolla ränsistyneen kaksijalanpesän luokse. Päivänsäde loikki Kharonin edellä sisään pesään sen rikkoutuneesta ikkunasta. He olivat vähällä törmätä Keijukaiseen ja Mäihään, jotka olivat ilmeisesti poistumassa juuri pesästä. Harmaan naaran kasvoille vääntyi tiukka ilme, kun hän tunnisti Päivänsäteen.
"Missä te oikein olette luuranneet? Menninkäinen palasi pesään yksin, eikä tiennyt minne te jäitte!" yhteisön johtohahmo ärähti. Keijukaisen kasvoilla oli hieman tuima, mutta huolestunut ilme. Päivänsäde pyyhkäisi huolettomasti ilmaa hännällään ja laski myyrän kasvattinsa jalkojen juureen.
"Olimme saalistamassa, katso mitä toin sinulle", tummanharmaa naaras sanoi ja työnsi myyrää lähemmäs Keijukaista. Harmaa naaras vaikutti edelleen kireältä päästäessään ilmoille syvän huokauksen.
"Luulimme, että olette taas kerran ongelmissa. Olimme juuri tulossa Mäihän kanssa etsimään teitä", Keijukainen totesi päätään pudistellen. Naaras katsahti jalkojensa juureen laskettua myyrää, mutta työnsi sen nopeasti takaisin Päivänsäteelle inhosta irvistäen:
"Ei kiitos, syön mieluummin kaksijalkalasta löytyvää ruokaa." Kharon ei ollut yllättynyt. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keijukaisen syövän tuoresaalista. Kolli ei käsittänyt, miksi harmaa naaras söi ennemmin kujilta löytyvää variksenruoalta maistuvaa roskaa kuin tuoretta, vastasaalistettua eläintä. Keijukainen kääntyi ympäri ja suuntasi kohti yläkertaa, jättäen Kharonin ja Päivänsäteen seisoskelemaan uloskäynnin eteen Mäihän kanssa. Likaisenvalkea kolli nuuhkaisi maassa lojuvaa saalista, kohautti lapojaan ja käveli Keijukaisen perään.
"Ajattelitko syödä sen yksin?" Kharon kysyi. Kollin vatsa kurni, hän olisi mielellään syönyt saalistamansa myyrän aivan yksin, mutta se tuskin oli nyt vaihtoehtona. Hänen tietääkseen myöskään Päivänsäde ei ollut syönyt harjoitusten jälkeen.

//Päivänsäde?

Huojennus valtasi minut, kun näin metsästä minua kohti astelevan kissan olevan Kharon. Erakko kantoi suussaan myyrää, jonka tämä pudotti maahan istuessaan parin ketunmitan päähän minusta. Silmäilin kollia vaitonaisena, odottaen hänen avaavan suunsa ensiksi. Hänhän tässä oli törttöillyt, en minä.
"Kerroitko jo Keijukaiselle? Tai ihan sama, mutta minä aion jatkaa teidän kouluttamistanne, sanoi Keijukainen siihen mitä tahansa. Kukaan muu täällä ei tunne Eloklaanin heikkouksia kuten minä." Kharonilla oli naamallaan vakava ilme, eikä hän katsonut minua silmiin. Pidin sitä hyvin häiritsevänä, sillä halusin tavoittaa hänen kanssaan katsekontaktin, jotta pystyisin paremmin tulkitsemaan hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.
Kohautin vain lapojani ja kävin itsekin istumaan - eihän tässä mikään kiire ollut. "Ei minun tarvitse kaikista pikku raivareistasi raportoida Keijukaiselle. Se aiheuttaisi hänelle vain turhaa päänsärkyä", murahdin katsoen hetken Kharonia ja laskien sitten katseeni alas lumiseen maahan, johon olin ajatuksissani alkanut piirtää ympyrää kynnenkärjelläni.
"Olisi kuitenkin mukava, jos ensi kerralla huutamisen sijaan ihan vaikka vain pyytäisit meitä antamaan sinulle hetken omaa aikaa, sillä tuolla käytöksellä saatat itsesi vain noloon asemaan", jatkoin rauhallisesti, eikä tarkoituksenani missään nimessä ollut tahallaan härnätä kollia. Halusin hänen vain ymmärtävän, miten typerältä hänen kiukuttelunsa näytti muille. "Kyllä minuakin välillä suututtaa, mutta olen oppinut purkamaan sen johonkin muuhun kuin ystäviini ja läheisiini."
Tutkailin Kharonia katseellani, yrittäen saada hänestä irti jonkinlaista reaktiota. Kharon oli varsin mielenkiintoinen kissa, josta löytyi yllättävän monta puolta, jos jaksoi kaivaa tarpeeksi syvälle. Avain hyvään yhteistyöhön oli toisten ajatusten ja tunteiden ymmärtäminen, ja siihen minä yritin pyrkiä myös Kharonin kanssa.
"Sait näköjään saalista", sanoin ja nyökkäsin maassa lojuvaa myyrää kohti. "Aika vaikuttavaa. Luntahan on melkein kahden kissan korkeuden verran."

//Kharon?

"Rauhassa nyt, pikkuinen", lämmin ääni sanoi, kun yritin rimpuilla kissan otteesta irti. Leopardi sen kun vain jatkoi pesemistäni, vaikka hän tiesi, miten kovin sitä inhosin. Naaras piti minua hellästi aloillaan käpäliensä avulla, vaikka kuinka yritin riuhtoa itseni vapauteen. Naaras veti karhealla kielellään pitkiä vetoja ympäri turkkiani, aivan turhaan! Se sotkeutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, jolloin kaikki vaiva oli nähty turhaan.
Vihdoin ja viimein laikukas kissa irrotti otteensa, ja minä olin vapaa. Nousin huterille jaloilleni ja kiiruhdin nopeasti kauemmas laikukkaasta naaraasta. Katsoin häntä tuima ilme kasvoilleni.
"Kas noin, nyt sinä olet taas puhdas", Leopardi lausahti kirkkaalla äänellä. Ravistelin turkkiani inhoten. Leopardi oli ylihuolehtivainen ja lisäksi ylisiisti. Hän pesi turkkejamme moneen kertaan päivässä, vaikka tuskin kukaan pentuetovereistani nautti siitä.
"Eipä ole kauaa puhdas, kun kyse on Roskasta", Mesiläinen tokaisi latteasti naurahtaen. Pyöräytin silmiäni, mutta päätin jättää sisareni toteamuksen omaan arvoonsa.
"Tuo oli aika ilkeästi sanottu, Mesiläinen", Leopardi huomautti ja alkoi nyt pesemään Mesiläistä. Katsoin tyytyväisenä, miten mustavalkoinen sisareni inhosi joka hetkeä, kun Leopardi suki hänen turkkiaan kielellään. Pennun kasvoilla oli nyrpeä ilme, joka kohdistui suoraan minuun. Hento ja Hyökyaalto nukkuivat Leopardin vatsan vierellä, ja pesässä oli muutenkin hiljaista. Se oli tosin ihan normaalia tähän aikaan päivästä. Aurinko oli vasta noussut, joten suurin osa kujakissayhteisön jäsenistä oli lähtenyt kujapartioihin tai etsimään ruokaa.
Vain Arpi ja Deimos olivat meidän lisäksemme pesän alakerrassa. Arpi istui lähellä uloskäyntiä ja tuijotti ainoalla silmällään kujalle päin. Vanhan kollin ryhti oli huono, ja luut erottuivat selvästi kiillottoman, ohuen turkin alta. Leopardi oli kertonut Arven olevan armoton taistelija, vaikka hänen ulkomuotonsa antoikin olettaa jotain aivan muuta. Kollin kaulaa koristi sininen panta, jonka väri oli haalistunut ja muistutti tänä päivänä enemmän harmaata kuin sinistä. Arpi istui ikkunan edustalla niin, että hänen vasen kylkensä oli meihin päin. Täältä päin katsottuna en nähnyt vanhan kollin ehjää silmää, vaan ainoastaan kiinni muurautuneen silmän, jota reunustivat vanhat arvet. Arvelin, että Arpi oli saanut silmänsä niiden mukaan.
Päätin leikkiä hieman, joten hiivin pari ketunmittaa lähemmäs raidallista kollia. Arpi väräytti korviaan suuntaani, muttei kääntänyt ehjän silmänsä katsetta pois kujalta. Katsoin tarkasti kollia, ja asetuin itsekin istumaan. Yritin saada ryhtini yhtä huonoksi kuin Arvella, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vedin vatsani sisään, jotta olisin ollut yhtä laiha kuin hän. Toisen silmän sulkeminen ei onnistuisi, joten en lähtenyt edes yrittämään sitä. Sen sijaan otin kasvoilleni nyrpeän ilmeen, aivan kuten Arvellakin oli. Sitten siirsin katseeni eteenpäin ja istuin siinä hetken.
Matkiminen oli tylsää, kun kolli ei hievahtanutkaan. Hän pysytteli paikallaan kuin kivi. Ellei hänen kylkensä olisi liikkunut hengityksen tahtiin, hänen olisi voinut luulla kuolleen istualleen. Se tuskin olisi ihme, sillä Arpi näytti olevan jo valmis hautaan. Pidin kuitenkin siitä, miten aito hän oli. Joitain kertoja hän oli kertonut meille tarinoita vanhasta kujakissayhteisöstä ja itsestään. Hän kertoi omista häviöistään ja voitoistaan rehellisesti, toisin kuin moni muu. Myös Keijukainen oli kertonut meille kujakissayhteisöstä, mutta hän ei ollut kertaakaan maininnut mitään, joka olisi asettanut hänet itsensä huonoon valoon. Hän rehvasteli omilla voitoillaan ja sysäsi usein syyt Tyrskytiikerin niskaan.
Tummanruskea Tyrskytiikeri oli käynyt luonamme harvemmin. Hän viihtyi pitkälti vain Järkäletassun tai Päivänsäteen seurassa, ellei ollut yksin.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin ulkoa meteliä. Sama kolina kuului aina, kun joku oli saapumassa sisään pesään. Hivuttauduin lähemmäs seinustaa, sillä en halunnut olla pesään palavien kissojen tiellä. Olin opetellut jokaisen kujakissayhteisön jäsenen nimen, joten tunnistin kaikki tulijat nopeasti. Ensin pesään asteli Mäihä, sitten Päivänsäde ja hänen perässään tulivat Kharon ja Rubiini. Päättelin heidän olleen kujapartiossa, sillä kukaan heistä ei tuonut mukanaan ruokaa. Kharon kiiruhti nurkassa kököttävän veljensä luokse ohitseni, edes vilkaisematta minua. Rubiini asettui omalle vuoteelleen, joka sijaitsi minusta katsottuna pesän toisella seinustalla, lähellä Leopardin ja meidän vuoteita. Rubiini oli aika vakuuttava näky. Hänen valkoista turkkiaan halkoivat lukuisat arvet. Olin päättänyt vielä jonain päivänä selvittää, mistä ne olivat tulleet.
Katseeni kääntyi Päivänsäteeseen, joka oli jäänyt Mäihän kanssa keskustelemaan ikkunan edustalle. Leopardi oli kertonut Mäihän olevan meidän isämme. Mäihä puhui kyllä kaikille muille, muttei meille. Hän oli joskus mulkaissut minua tutkiessani pesän alakertaa, mutta kävellyt sitten vain ohitseni kuin minua ei olisi ollutkaan.
Päivänsäde taas oli kissa, joka tulisi kuulemma pelastamaan koko yhteisön. En ihan ymmärtänyt, miksi yhteisö piti pelastaa, kun meillä ei tuntunut olevan mitään hätää. Saimme joka päivä syödäksemme, ja kukaan ei koko elämäni aikana ollut kuollut. Keijukainen oli kertonut Mesitähdestä, jolle kaiketi täytyi kostaa jostain, mitä tämä vihattu kissa oli tehnyt jotain satoja vuodenaikoja sitten. Lähtisimme kai kostamaan tälle Mesitähdelle, kun me olisimme tarpeeksi vanhoja ja Päivänsäde tarpeeksi kokenut. Se jos jokin oli tylsää kuunneltavaa, mutta Keijukainen oli valmis puhumaan siitä taukoamatta.
Väsymys alkoi painaa, ja silmäluomeni painuivat tahtomattani kiinni. Ravistelin päätäni ja laahustin raskain askelin avaran tilan poikki sammalista rakennetulle vuoteelle, johon myös Mesiläinen oli asettunut nukkumaan. Haukottelin makoisasti ja otin hyvän asennon lämpimältä vuoteelta. Painoin silmäni kiinni, ja uni vei minut hetkessä mukanaan.

Mäihä: 30kp! -

Tihku: 22kp! -

Keijukainen: 17kp - Kokenut soturi -pakkauksen ansiosta ansaitsit nyt 500kp:n tultua täyteen ylimääräiset 2 taitopistettä.

Päivänsäde: 17kp -

Mäyrätassu: 11kp -

Kharon: 21kp! -

Hento: 4kp -

Päivänsäteen sanat olivat saaneet Kharonin olon entistä surkeammaksi. Hänen ei olisi ikinä pitänyt suostua kouluttamaan Päivänsädettä ja Menninkäistä. Hän koki olevansa maailman surkein ikuinen häviäjä, joka ei osannut tehdä mitään oikein. Hän tunsi olevansa hukassa. Riita Päivänsäteen kanssa tuntui maailmanlopulta. Tumma naaras varmasti menisi juoruamaan siitä Keijukaiselle, joka tietenkin asettuisi kasvattinsa puolelle. Kharon ei tiennyt, mikä häntä odottaisi, jos hän palaisi takaisin yhteisöön. Rankaisisiko Keijukainen häntä tappamalla Deimoksen? Ajatuskin siitä riipi Kharonin sydäntä, hän ei halunnut menettää veljeään.
Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Hän ei voisi ikuisuuksia piileksiä metsässä, vaan jossain kohtaa hänen olisi kohdattava pelkonsa ja toivoa, ettei Keijukainen satuttaisi hänen veljeään.
Kharon tuuletti ajatuksiaan saalistamalla. Se sai edes hetkeksi synkät ajatukset pois hänen mielestään. Metsä tuntui suorastaan kuhisevan eläimiä, jotka odottivat saalistajaansa. Siellä täällä risteili pienten metsäneläinten jälkiä. Kharonin täytyi vain valita yhdet tuoreet jäljet, joita lähteä seuraamaan. Uhriksi valikoitui metsämyyrä, joka hajun ja käpälänjälkien mukaan oli kulkenut siitä vain joitain hetkiä aiemmin. Kharon kahlasi hangessa niin hiljaa kuin suinkin pystyi, seuraten pienen eläimen jälkiä. Ei mennyt aikaakaan, kun pieni ja pyöreä, harmaaturkkinen otus löysi tiensä Kharonin näkökenttään. Kevyt metsämyyrä tepasteli vaivattomasti hangen päällä, tutkiskellen hangen alta pilkistäviä varpuja. Kharon pidätti hengitystään, ja otti vielä uhkarohkeasti muutaman askeleen lähemmäs eläintä.
Ei olisi kannattanut, sillä viimeisen askeleen kohdalla eläin käänsi nappisilmänsä suoraan kohti Kharonia. Kolli ei jäänyt empimään, vaan syöksyi vauhdilla kohti pientä eläintä. Myyrä vinkaisi ja yritti karkuun, mutta Kharon oli liian nopea. Kolli loikkasi eläimen kimppuun ja läimäisi sitä käpälällään pysäyttääkseen alkaneen pakomatkan. Myyrä vinkaisi taas, kierien muutaman kerran hangessa ympäri. Kharon teki uuden hyökkäyksen ja onnistui saamaan yhä iskusta häkeltyneen eläimen hampaisiinsa. Kolli taittoi nopealla naksautuksella myyrän niskat poikki. Seurasi kova vingahdus, napsahdus, ja myyrä oli eloton.
Automaattisesti kolli kiitti hiljaa mielessään Tähtiklaania saaliistaan. Hän ei ollut edelleenkään varma, mikä hänen suhtautumisensa esi-isiin tällä hetkellä oli. Kolli uskoi kyllä Tähtiklaaniin ja sen olemassaoloon, muttei hän ollut varma, uskoivatko esi-isät häneen. Ei Tähtiklaani ikipäivänä hyväksyisi riveihinsä sellaista häviäjää, mikä Kharon oli.
Pahat ajatukset palasivat taas laikukkaan kollin mieleen. Häntä hävetti suunnattomasti se, millainen surkimus hän oli, ja että Päivänsäde oli nähnyt sen. Kolli tiesi itsekin, että hänen olisi palattava takaisin yhteisöön ja unohtaa häpeä ja se, miten kovasti hän itseään inhosi. Vaikkei Kharon pitänyt siitä, hänen olisi tehtävä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä kissoja, jotka pärjäisivät metsässä tarvittaessa useiden kuidenkin ajan. Kun Mesitähti oli tapettu, Kharon voisi taas hengittää vapaasti. Silloin hän ei olisi enää epäonnistuja , vaan voittaja. Kaikki ihailisivat häntä ja olisivat kiitollisia hänelle siitä, mitä hän oli tehtävän eteen tehnyt.
Kolli nappasi myyrän hampaisiinsa ja lähti vaeltamaan takaisin kohti kaksijalkalaa. Hän käveli hitaasti ja mietti, mitä sanoisi Keijukaiselle. Hän oli varmasti raivona, sillä Kharon oli rikkonut sääntöjä jäädessään yksin metsään. Saalistaminen oli saanut kollin ajatukset hieman selvemmiksi, joten ajattelu tuntui helpommalta kuin aiemmin. Hän päätti olla nöyrä, mikäli tilanne sen vaatisi. Kharon oli valmis pyytämään anteeksi kujakissayhteisön johtajalta ja tarvittaessa jopa rukoilla, jotta hän saisi jatkaa Päivänsäteen ja Menninkäisen opettamista. Mitä nopeammin kaksijalkalan kasvatit saatiin koulittua kunnon metsäkissoiksi, sitä nopeammin Mesitähti olisi kuollut.
Yllätyksekseen Kharon erotti kaksijalkalan ja metsän rajalla tumman hahmon, joka silmäili metsään päin. Kharon piiloutui läheisen hangen taakse piiloon, jottei Päivänsäde näkisi häntä. Hetken ajan harmaa naaras tutkiskeli hämärää metsää, ennen kuin kyllästyi ja kääntyi lähteäkseen. Kharon nousi ylös hangen takaa ja lähti kävelemään taas kohti kaksijalkalaa. Hän yritti miettiä, miten kohtaisi Päivänsäteen. Naaras saattoi yhä olla vihainen aiemmasta yhteenotosta. Kharonin kävellessä, hän näki polulle pudonneen oksan. Kolli päätti hyödyntää sitä, ja astui koko painollaan sen päälle niin, että se räksähti poikki. Oksan katkeaminen sai aikaan räsähdyksen, ja Päivänsäde käännähti ympäri.
"Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä", naaras murisi, eikä edelleenkään erottanut puiden lomassa seisovaa erakkoa. Kharon käveli rennoin askelin kohti naarasta, joka seisoskeli varautuneen oloisena metsän ja kaksijalkalan rajalla. Kolli käveli parin ketunmitan päähän naaraasta ja pysähtyi. Hän pudotti myyrän maahan ennen kuin istui alas hankeen.
"Kerroitko jo Keijukaiselle? Tai ihan sama, mutta minä aion jatkaa teidän kouluttamistanne, sanoi Keijukainen siihen mitä tahansa. Kukaan muu täällä ei tunne Eloklaanin heikkouksia kuten minä", kolli totesi vakavailmeisenä, mutta ohitti Päivänsäteen tummansinisen katseen. Hän tuijotti naaraan ohitse kaksijalkalaan. Mikäli hän olisi kohdannut toisen katseen, Päivänsäde olisi huomannut, miten häpeissään hän todella oli.

//Päivi?

Nauroimme yhä törmäämistäni. Nauroin lumikasassa ja kieriskelin ympäriinsä. Skafua ja Juovakin olivat jo selällään nauramassa. Lopetimme naurun varmaan ikuisuuksien päästä, nousin lumihangesta ylls. Ja näin kuinka Skafia ja Juova pidättelivät uutta naurun puuskaa.
"Mitä?" Kysyin ja hymyilin. Samassa he alkoivat nauraa, olin ymmälläni mikä heillä oli?
"Sinun turkkisi!" Juova sanoi nauraen. Katsoin turkkiani ja totta tosiaan, se oli aika hauskan näköinen. Turkkini oli ihan pörrössä ja lunta oli siellä täällä. Tämä varmaan johtui siitä kieriskelystä. Purskahdin taas nauruun ja aloin sukimaan turkkiani. Parasta saada se siistiksi ennen kuin me kuolemme nauruun. Kun Sjafia ha Juova lopettivat nauramisen he auttoivat sukimisessa. Tuntui kestävän ikuisuus ennen kuin turkkini oli siisti.
"Nyt voidaan varmaan pitää pieni tauko." Skafia sanoi vielä hiukan nauraen. "Mennään etsimään syötävää ja lepäämiselle hyvä paikka."
Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin istualtani ylös. Kävelin hiukan eteenpäin ja tarkkailin ympäristöä.
"Jos etsitään ruokaa Skafia, ja Tihku voi etsiä pesäpaikan." Juova ehdotti ystävällisesti.
Skafialle tämä tuntui käyvän ja he lähtivät metsästämään, minun kontolleni jäi suojapaikka. Kävelin eteenpäin, tassuissa tuntui pakkasen kipristely, se ei ollut kovinkaan mukavaa. Näin edessäpäin pienen pesä luolan. Menin kuono edellä luolaa kohti ja haistelin sen sisäpuolta. Ilmassa tuoksui haalea ketun katku, mutta se oli varmasti jo lähtenyt. Kävelin varovaisesti luolaan, se oli juuri sopiva! Kävelin ulos ja katselin ympärilleni. Etsin kiviä, joiden päällä olisi sammalta. Tekisin niiden avulla meille vuoteet. Näin lähistöllä kiven, ja sen päällä oli paljon sammalta! Juoksin pikaisesti kiven luo, ja lumi narskui tasdujen alla. Keräsin selkääni sammalkasan ja kävelin takaisin luolalle. Sammaleet olivat yllättävän painavia, ja minun piti raahustaa eteenpäin. Saavuin luolalle ja menin sisälle. Kokosin sammaleista kolme vuodetta, laitoin ne vierekkäin jotta voisimme saada toisistamme lämpöä. Silloin ei tule niin kylmä. Kävelin luolasta ulos ja näin kuinka Skafia ja Juova tulivat jäniksen kanssa.
"Vau! Nyt on kunnon ateria!" Sanoin ihastellen hieman laihaa kania. Juova laski kanin maahan ja aloimme aterioida. Kani oli hyvä ateria näin talvella. Kun olimme syöneet näytin heille luolan johon olin tehnyt meille vuoteet.
"Hyvä nukkumapaikka." Juova totesi ja katseli luolaa. Kävelin takaisin luolan edustalle ja näin jotain. Sydämmeni jätti lyönnin välistä. Kettu!
"Kettu!" Kuiskasin oelokkaasti Skafialle ja Juovalle. Heidän kasvoilleen tuli pelokas ilme, mutta he rohkaistuivat.
"Tapellaan!" Skafia sanoi rohkeasti ja syöksyi kettua kohti. Juova syöksyi perään ja katsoin heitä rohkeasti. Juoksin heidän peräänsä ja otin rakkaat kynteni esiin. Virnistin ketulle ja raapaisin tämän poskea. Ketulle tuli verta vuotava haava ja se alkoi murusta kovaan ääneen. Skafia hyökkäsi sen alle ja viisti sen vatsaa. Kettu tönäisi suurella tassullaan Juovan pois. Ja raapaisi Skafiaa. Sitten se löi minua päähän tassulaan. Hurjistuin, nyt saa riittää! Rääkäisin kovaan ääneen, hyppäsin ja raapaisin suoraan ketun silmään. Kettu vinkais ja kaittoi silmänsä kiinni. Se katsoi meitä pelokkaasti ja häipyi. Hengitin raskaaasti ja jatsoin miten tovereilleni kävi. Skafialla oli viilto kyljessä, Juovalla oli myös raapaisu kyljessä ja minulla oli raapaisu poskessa. Kävelimme takaisin pesälle ja Skafia ja Juova nuolivat haavojaan. Minä en pystynyt, joten he auttoivat minua. Ketut olivat kyllä kamalia!

Leopardin ja Mäihän anelu oli kuin musiikkia korvilleni. Oli suloista, miten Mäihä tuntui kuitenkin loppujen lopuksi välittävänsä pienten pentujensa kohtalosta, vaikka yrittikin esittää välinpitämätöntä. Mikäli pennut olisivat olleet hänelle yhden tekeviä, hän ei olisi raahannut niitä tänne asti, vaan hankkiutunut niistä pikimmiten eroon.
Kasvoilleni piirtyi lempeä hymy, kun kumarruin maassa vikisevien pentujen tasolle. Herra Hyökyaalloksi nimetty pienokainen tapitti minua siniharmailla pennun silmillään. Pennun katse oli täynnä tyhjyyttä ja tyhmyyttä, aivan kuten jokaisen tuon ikäisen, avuttoman rääpäleen. Nousin taas ylös ja käännyin edelleen hymyillen Mäihän puoleen.
"Pennut voivat jäädä", totesin rauhallisella äänellä, "mutta sinä pysyt niistä kaukana. Tästä lähtien nämä pennut ovat minun omaisuuttani."
Mäihä loihti kasvoilleen kauhunsekaisen ilmeen kuullessaan sanani, mutta se hävisi hetkessä, kun tilalle saapui virnistys.
"Selvä homma", kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Mäihä ei tosiaankaan ollut mitään isäainesta, eikä hänestä koskaan sellaista tulisikaan. Hänen kasvattaminaan pennuista ei koskaan tulisi mitään.
"Mahtavaa! Aiotko sinä huolehtia itse pienokaisista? Tarvitsetko apua? Minä autan mielelläni!" Leopardi kimisi niin innoissaan, että unohti hengittää lauseiden välissä. Pudistelin päätäni.
"Leopardi, mitäpä luulet? Mäihä antoi nämä pennut sinun kontollesi. Ne ovat minun omaisuuttani, aivan kuten tämä koko kaksijalkala, eivät minun pentujani. Uskon, että kykenet huolehtimaan pennuista aivan yksin. Ole kuitenkin kiltti, äläkä pilaa niitä. Kujakissayhteisön kissojen täytyy olla kovia, eli ei mitään turhia hempeilyjä", sanoin vakavalla äänellä, jotta myös Leopardi ymmärtäisi, miten tosissani olin. Naaras näytti aluksi hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"Selvä, selvä. Ei liikaa hempeilyjä, kovia pentuja. Ymmärrän. Kiitos Keijukainen, sinä pelastit näiden pentujen hengen!" laikukas naaras hymyili minulle inhottavan ystävällisesti. Kuittasin kiitokset vain pienellä nyökkäyksellä:
"Teidän lienee parasta siirtyä alakertaan, olin nukkumassa ennen kuin tulitte häiriköimään."

//Mäihä tai joku?

“Auts”, sanoin perin pohjin järkyttyneenä. Milloin Keijukaisesta oli tullut tuollainen suolasuu? Voi hyvänen aika mihin tämä maailma oli menossa. Minne Keijukaisen lämminhenkisyys on kadonnut? Pudistelin päätäni epäuskoisena.
“Tuo oli kyllä vähän ilkeästi sanottu”, Leopardi lisäsi väliin. Hänen silmänsä kiiluivat empaattisesti. Niinpä! Leopardi oli aivan oikeassa. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tällaista kohtelua? Halusiko Keijukainen aiheuttaa pysyviä vammoja syvälle lempeään sydämeeni?
“Sehän on vain anagrammi! Roska-astia, kissa raato. Muistutus siitä, että ihana emosi on aina läsnä elämässäsi”, tokaisin iloisesti. Hymyni kuitenkin kuoli aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja vaihtui kauhistuneeseen irveeseen.
“Voi hyvänen aika! Mitä minun tulikaan sanottua. Hyi Mäihä! Soo soo”, soimasin itseäni samaan tapaan kuin Keijukainen Tyrskytiikeriä ja räpyttelin silmiäni pahoillani. En kuitenkaan malttanut olla virnistämättä aivan millisekunnin ajan.
Leopardi oli samanaikaisesti alkanut jutella pennuille jotain ihan niin kuin ne tanopäät ymmärtäisivät jotain. Mutta en syyttänyt Leopardia siitä, olihan hänkin vähän yksinkertainen.
“No niin Keijukainen, kello tikittää. Otatko nämä mussukat yhteisöösi vai käynkö viemässä ne jonnekin vähän hehkeämpään paikkaa, kuten vaikka hauskasti roska-astiaan?”
Leopardi henkäisi kauhistuneesti:
“Sinun täytyy Keijukainen suostua! Ethän voi antaa näiden viattomien pentujen joutua niin kamaliin oloihin?”

//Keiju? Pennut?

Katselin salaperäisesti Mäihää ja Keijukaista. Mäihä oli kiikuttanut minut ja pentue toverini tänne roskapussissa. Ja kaiken kukkuraksi, Mäihä oli nimennyt meidät oudosti. Hento-Haavemaailma, Herra hyökyaalto, Roska-astia ja Mesi-täti. Mitä hiirenaivoisia nimiä nuokin olivat?! Mulkaisin vihaisesti Mäihää ja nousin makuulta ylös. Ravistin itseäni, ja katselin pesää jonne meidät vietiin. Mulkoilin kissoja jotka tuijottivat Mäihää, Keijukaista ja meitä. Näin leopardikuvioisen naaraan, häntä kutsuttiin nimellä Leopardi. Veljeni ja kaksi siskoani nousivat myös seisomaan. Kävelin hitaasti Leopardia kohti, sisarukset perässäni. Saavuimme Leopardin luo.
"Hei pikkuiset" Leopardi sanoi kehräten.
Nyökkäsin vaisusti vastaukseksi.
"Missä on emo?" Kuulin Nesi-täfin sanovan kysyvästi.
"En tiedä kuka emonne on, mutta Mäihä on isänne" Leopardi vastasi katsoi Mäihää kohti. Vai niin! Oliko se hiirenaivoinen Mäihä meidän isä?! Vaikea uskoa, mutta täytyy myöntää meissä oli samaa näköä. Leopardi kävi makuulle, hän rohkaisi meitä tulemaan lähemmäs. Kävelin vastahakoisesti Leopardin vatsan suojiin. Se kyllä tuntui mukavalta, ihan kuin emolta. Sisarukseni käpertyivät myös Leopardin viereen. Olin väsynyt, en ollut saanut unta kun emo oli kanniskellut meitä koko päivän. Ja myöhemmin Mäihä. En kiinnittänyt huomiota Mäihän ja Keijukaisen jutusteluun. En minä välittänyt mitä isäni Mäihä tekee, kunhan pysyy meistä kaukana. Makasin Leopardin vieressä, minua alkoi jo nukuttaa. Joten nukahdin pian.

Jollei itsehillintäni olisi kehittynyt niin paljon kuluneiden kuiden aikana, olisin varmaankin jo Kharonin kurkussa kiinni. Ensin hän rikkoi suoraa käskyä ja sen jälkeen haukkui kotiani kamalaksi - siitä hyvästä Keijukainen olisi vähintäänkin teloituttanut hänet. Totta puhuen, hetken aikaa minulla kävi itselläni sama ajatus mielessä, mutta päätin yrittää maltillisempaa lähestymistapaa tällä kertaa. Olimme molemmat varsin kuumapäistä sakkia, ja yhteenotto olisi vain pahentanut asioita.
Niinpä astelin aivan Kharonin naaman eteen välittämättä tämän raivon vääristämästä ilmeestä ja pörhistetystä turkista. Häntäni piiskasi närkästyneesti puhuessani hänelle:
"Kuules nyt, tuittupää. Jos et kestä häviötä, älä haasta ketään, sillä taistelussa on aina kaksi lopputulosta, eikä voittaminen ole aina vaihtoehto. Toiseksi, jos haluat kiukutella, niin ihan sama se minulle, mutta tulet kyllä huomaamaan ennen pitkää, ettei se johda mihinkään. Työntämällä muut pois luotasi kaivat vain itsellesi kuoppaa. Jää tänne vain mököttämään, jos siltä tuntuu. Et kai muuta osaakaan kuin rypeä itsesäälissä." Väläytin kollille kylmän katseen, ennen kuin kiepahdin ympäri ja palasin takaisin Menninkäisen luo.
Kuulin Kharonin huutavan jotakin perääni, mutta en jäänyt kuuntelemaan. Jos hän halusi leikkiä marttyyria, niin sama se minulle. Meillä muilla kuitenkin oli yhteinen tavoite, jonka eteen tarvittiin jokaisen työpanos.
"Mennään", murahdin Menninkäiselle, joka näytti varsin pitkästyneeltä tilanteeseen nähden. Laikukas kolli lähti perääni jupisten jotakin itsekseen, mutta olin liian tuohtunut keskittyäkseni siihen juuri nyt. Minunkin tarvitsi päästä päästelemään vähän höyryjä itsekseni, ennen kuin saatoin kohdata muut kujakissayhteisön jäsenet.

Katastrofaalisten harjoitusten jälkeen olin komentanut Menninkäisen takaisin pesälle ja lähtenyt itse kiertelemään kaksijalkalaan. Yleensä nopea kävelyretki auttoi selvittelemään ajatuksia, ja niin se auttoi tässäkin tapauksessa.
Vaikka Kharonin typerä käytös suututti minua edelleen, yritin keksiä ratkaisua tilanteeseen. Kolli oli koko ajan vihainen, enkä jaksanut uskoa, että se oli koko hänen persoonallisuutensa. Hän oli varmasti kokenut kaikenlaista ennen kujakissayhteisöön tuloaan ja oli nyt viimein löytänyt vihalleen kohteen Mesitähdestä. Viha oli hyvä polttoaine, mutta jos sitä oli liikaa, seuraisi vain täysi kaaos. Sen lisäksi tarvittiin myös malttia ja strategiointia.
Ennen kuin huomasinkaan, oli alkanut jälleen hämärtää. Olin ajatuksissani harhautunut takaisin metsän reunaan, jossa olimme erkaantuneet Kharonin kanssa varsin vihamielisissä merkeissä. Ehdin jo miettiä sitä mahdollisuutta, että kolli oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tilaisuuden tullen, mutta toisaalta hänen veljensä oli yhä yhteisön luona, eikä hän varmaankaan jättäisi tuota oman onnensa nojaan.
Katselin hämärään metsään heilutellen häntääni lähellä maanpintaa. Yritin havaita Kharonin hahmoa lumisesta maisemasta, mutta en nähnyt missään merkkiäkään valkoturkkisesta erakosta.
Lopulta kyllästyin tuijottamaan puiden väliin ja päätin palata takaisin. Olin jo ehtinyt kääntyä ympäri tulosuuntaani kohti, kun yhtäkkiä kuulin oksan napsahtavan rikki jossain takanani. Korvat luimussa käännähdin ympäri uudelleen ja yritin etsiä katseellani jotakin, josta ääni olisi voinut olla peräisin.
"Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä", murisin varautuneena, sillä en tiennyt, oliko äänen päästänyt jokin eläin vai peräti täysin vieras kissa. Ei sillä, ettenkö olisi selvinnyt jostakin onnettomasta oman tien kulkijasta yksin, mutta kamppailu lähellä metsää ei järin houkuttanut.

//Kharon?

Heräsin kun joku tökki minua kylkeen.
"Hei!" Sanoin vihaisesti ja katsoin kuka minua tökki.
"Tuuli loppui, lähdetään" Juova sanoi ja lopetti tökkimisen. Nousin istumaan, tuuli oli tosiaan loppunut. Suin turkkini nopeasti ja nousin ylös. Skafia ja Juova olivat jo lähteneet kävelemään, juoksin heidät kiinni. Haistoin ilmaa, se tuoksui raikkaalta. Kuonoa kipristeli kylmyys, ja tassuja myös. Lehtikadot olivat aivan liian kylmiä, mutta onneksi minulla on paksuturkki. Pysähdyimme pian, huomasimme että meillä oli nälkä. Oli aika saalistaa! Hajaannuimme eri suuntiin, haistelin ilmaa keskittyneenä. Havaitsin lähistöllä hiiren, kiinnitin katseeni lihavahkoon otukseen. Hyppäsin sen päälle ja kävelin Skafian ja Juovan luo hiiri suussani. Skafia oli napannut myyrän ja Juova jäniksen.
"Vau! Miten sait tuon kiinni!" Sanoin ja ihastelin Juovan jänistä.
"Skafia auttoi" Juova sanoi ja nyökkäsi toverilleen.
Aloimme aterioida, hiiri maistui taivaalliselta! Varsinkin kun en ole syönyt pitkään aikaan mitään. Kun olimme syöneet suimme turkkimme huolellisesti. Irrotin ärsyyntyneenä turkistani käpyjä ja muita roskia. Miksi turkkiini tarttuu nämä inhottavat roskat? Kun olimme sukineet turkkimme aloimme jatkaa matkaa. Katselin kävellessäni ympärilleni, joka puolella metsää ja metsää. Löytäisimmekö jonnekin muualle kuin metsään? No kuitenkin, olimme suuressa lehtipuu metsässä. Aloin hiukan kaipaamaan rakasta pesäkoloa ja Kehrääjää. En varsinaisesti kaivannut Kehrääjää, mutra häntä oli hauska ärsyttää! Pesäkoloa kaipasin eniten, siellä on niin lämmin, ja täällä ei ole lämpiä pesiä. Valitettavasti. Olin niin ajatuksissani että törmäsin puuhun. Päälleni tippui suuri kasa lunta. Kuulin Skafian ja Juovan nauravan, hei ei hauskaa!
"Mitä te siellä kikatatte?! Auttakaa minua!" mumisin vihaisena lumen alta.
Skafia ja Juova kaivoivat minut ylös.
"Oliko mukavaa" Juova virnisti ja naurahti. Pian nauroimme kaikki tapahtuneelle.