Edestäpäin kajasti kaksijalkalan valoa, mikä sai turkkini kihelmöimään odotuksen tunteesta. Kiristin vauhtiani, kunnes liikuin puolijuosten. Haavetassu harppoi rinnallani.
Kymmenet ajatukset risteilivät mielessäni kuin jäälohkareet virtaavassa joessa. Olin samaan aikaan toiveikas ja kauhuissani, enkä osannut sanoa, mistä nämä tunteet johtuivat. Matkamme oli kestänyt vasta vaivaiset kolme päivää, mutta siitä huolimatta kaipuu kotiin oli musertava, ja mikäli tämä ei olisi etsimämme kaksijalkala, en tiennyt, mitä tehdä.
Päästessämme pois metsästä ympäristö alkoi muuttua tutumman näköiseksi. Muistin käyneeni partioimassa näillä seuduilla Tyrskytiikerin kanssa noin puoli kuuta sitten. Katsahdin Haavetassuun voimatta peitellä innostustani.
"Haavetassu, me teimme sen!" kiljaisin riemuissani ja pyrähdin osittain lumen peitossa olevalta ruohikolta asfaltille. "Pääsimme perille! Olemme kotona!"
Haavetassu katsoi minua ilahtuneen näköisenä, mutta hänen ilmeensä vakavoitui nopeasti, kun hänen katseensa osui johonkin takanani. Käännähdin katsomaan samaan suuntaan, ja yllätyksekseni näin Tyrskytiikerin seisomassa jonkin matkan päässä meistä. Kolli näytti vähintäänkin yhtä yllättyneeltä kuin me.
"Päivänsäde?" hän mörähti epäuskoisena ja otti askeleen meitä kohti.
"Tyrskytiikeri!" vastasin iloisesti kehräten ja riensin kookkaan erakon luokse suorinta tietä. Puskin päälläni hänen kaulaansa onnellisena siitä, ettei Keijukainen ollut teloituttanut häntä katoamisemme vuoksi.
Olin kuulevinani myös Tyrskytiikerin kehräävän lyhyen hetken ajan, kunnes kollin huomio siirtyi matkakumppaniini. Haavetassu seisoi vähän matkan päässä meistä, ja hän vaikutti hieman vaivaantuneelta tilanteesta.
"Mukava nähdä, että olette molemmat kunnossa", Tyrskytiikeri murahti sitten ja nyökäytti kevyesti päätään Haavetassulle.
"Ainakin suurimmalta osin", mau'uin ja osoitin hännälläni kylkeäni, jossa ketun tekemät haavat ammottivat ilkeän näköisesti. Haavetassun asettelemat hämähäkinseitit olivat irronneet haavojen päältä jo jokin aika sitten, enkä ollut tajunnut pysähtyä etsimään lisää.
Tyrskytiikeri katsoi kylkeäni järkyttyneenä. "Mitä sinulle tapahtui?"
"Kettu kävi kimppuumme, mutta me hoitelimme sen yhdessä!" selitin innoissani ja vilkaisin sitten seuralaiseni suuntaan. "Haavetassu taisteli kuin hurjapää!" lisäsin virnistäen.
Tyrskytiikeri silmäili meitä molempia naamallaan ilme, jota oli vaikea tulkita. Se oli jotakin ylpeyden ja ihailun välillä, mutta siihen oli sekoittunut myös jotakin muuta, mitä en osannut kuvailla.
"Missä Keijukainen on? Ja Mäihä?" kysyin, kun innostukseltani muistin.
"He ovat lähistöllä etsimässä ruokaa", raidallinen kolli vastasi.
"Mahtavaa! Mennään tapaamaan heitä! Haluan kertoa teille aivan kaiken matkastani", hihkaisin ja lähdin tassuttamaan siihen suuntaan, mistä oletin Tyrskytiikerin tulleen. "Haavetassukin haluaa varmasti nähdä veljensä."
Katsahdin Haavetassuun hymyillen hyväntuulisesti. Haavetassu näytti kuitenkin huolestuneelta. Kenties tämä murehti sitä, mitä aioin sanoa Keijukaiselle tapahtuneesta. Hänellä ei ollut kuitenkaan syytä huoleen, sillä tiesin jo, miten aioin hoitaa tilanteen; ensiksi ottaisin syyn tapahtuneesta omille niskoilleni ja sitten kertoisin, miten urheasti Haavetassu toimi metsässä. Keijukainen ei voisi olla vihainen pelastajalleni ja antaisi kollin auttaa kujakissayhteisön kissojen kouluttamisessa metsätaistelijoiksi. Täydellinen suunnitelma!

//Kharon?

Hetki Kharonin ja Päivänsäteen välillä oli tosiaankin erilainen kuin aiemmat. Ilmassa ei ollut lainkaan vihaa tai juonittelua, vaan jopa Päivänsäde tuntui olevan täysin vilpitön. Kun tumma naaras lähti liikkeelle, Kharon jäi pieneksi hetkeksi seisomaan aloilleen. Hän katsoi harmaan kissan perään, yrittäen edelleen löytää hänestä jotain merkkiä, joka kertoisi hänen valehtelevan. Mutta merkkejä ei näkynyt, sen sijaan Päivänsäde pysähtyi ja vilkaisi taakseen.
"Tuletko sinä?" naaras kysyi. Kharon otti erakon nopeasti kiinni muutamalla juoksuaskeleella, ja kaksikko jatkoi matkaa rinnatusten. Kumpikaan ei sanonut mitään. He kulkivat eteenpäin täydessä hiljaisuudessa, jonka ajoittain rikkoi etäältä kantautuva hirviön murina, kun ne juoksivat läheistä Ukkospolkua pitkin. Ellei hirviöiden murinaa ottanut huomioon, metsä oli täysin hiljainen. Ihme kyllä Kharon ei edes halunnut rikkoa hiljaisuutta ärsyttääkseen Päivänsädettä, vaan kolli nautti rauhasta.
Laikukas kolli mietti mielessään Päivänsäteen sanoja. Hän halusi luottaa naaraaseen, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntui vaikealta. Juuri nyt Kharonilla ei ollut vaihtoehtoja, ei auttanut kuin katsoa mitä tulisi tapahtumaan. Hän ei ikipäivänä voinut jättää Deimosta yksin kujakissayhteisöön ja lähteä itse pois. Deimos oli kaikki, mitä Kharonin perheestä oli jäljellä.

Matkalaiset eivät puhuneet koko matkan aikana mitään. He vain vaelsivat pimenevässä metsässä eteenpäin. Jossain vaiheessa Ukkospolun varrella tönöttävät "kaksijalkalan auringot" olivat syttyneet. Valo ylsi metsään saakka, joten myös Päivänsäde pystyi etenemään lähes ongelmitta. Joissain kohdissa puut kasvoivat tiheämmin ja estivät valon pääsyn kaksikon luokse, jolloin Päivänsäde joutui hidastamaan tahtiaan, jottei kompastuisi eteen tuleviin kiven lohkareisiin, mättäisiin tai varpuihin.
Kharonia alkoi jo väsyttää, muttei hän halunnut pysähtyä. Mitä pidemmälle he pääsisivät, sitä vähemmän matkaa olisi seuraaville päiville, jos he siis olivat edes oikeassa suunnassa. Saattoihan olla, että he olivat lähteneet risteyksessä täysin väärään suuntaan, ja olivat nyt entistä kauempana kujakissayhteisöstä.
Kharon antoi katseensa vaeltaa edessäpäin. Hän näki valoa, joka ei varmastikaan ollut peräisin tähdistä ja kuusta, eikä aurinkokaan ollut vielä nousemassa. Päivänsäde oli huomannut saman, sillä naaras kiristi tahtiaan.
"Voisiko se olla kujakissayhteisön kaksijalkala?" Kharon kysyi ja vilkaisi kysyvästi Päivänsädettä, joka ei jäänyt vastaamaan matkakumppaninsa kysymykseen, vaan kiristi tahtiaan entisestään päästäkseen valonlähteen luokse.

//Päivi?

Heräsin myöhemmin päivällä, oli alkanut hämärtyä. Työnsin kuononi ulos, satoi jälleen lunta. Kömmin ulos pesästä ja istahdin paikoilleni. Tarkkailin ympäristö tarkasti, en halunnut törmätä yhteenkään kettuun tai kissaan. Nousin ylös kun olin varmistanut ettei lähellä ole vaaroja. Kävelin eteenpäin, aion etsiä jotakin syötävää. Avasin suuni maistaakseni ilmaa, ilmassa tuoksui häivähdys oravaa ja vahva hiiren haju. Näin kun jokin liikkui silmäkulmassa, käänsin katseeni pieneen vipeltävään karvamyttyyn. Painauduin matalaksi, jännitin itseni, ja vahingossa astuin kepin päälle. Katsoin harmissani ja vihoissani kun pieni hiiri vipelsi takaisin metsään. Huokaisin, vatsaa painoi nälkä. Kävelin takaisin kaksijalkalalle, olin päättänyt taas kerjätä ruokaa. Kävelin pesäaukon luo ja raavin seinää. Kaksijalja avasi oven ja meni pois, se asetti eteeni kovan lehden jossa oli maitoa. Join maidon ja menin jonkin puu jutun alle makoilemaan. Puu suojasi lumisateelta, ja pystyin lepäämään kunnolla. En halunnut nukkua siinä, joten kävelin nopeasti pesälleni ja kömmin sisälle. Asetuin makuulle vuoteelle ja pesin itseni nopeasti. Suljin silmäni ja nukahdin.

Ymmärsin Haavetassun huolen - jos olisin ollut hän, en olisi varmaan itsekään luottanut itseeni. Jostain syystä halusin kuitenkin saada kollin vakuutetuksi siitä, etten pettäisi häntä, kunhan pääsisimme perille. Halusin olla hänen luottamuksensa arvoinen ja varmistaa, että hän ei joutuisi ongelmiin kaappauksen vuoksi. Ilman häntä emme varmastikaan olisi selvinneet näin pitkälle - tai ainakaan itse en olisi.
"Minä lupaan, ettet joudu ongelmiin tämän takia", lupasin tietäen, ettei sanani yksinään ehkä riittäisi vakuuttamaan entistä klaanikissaa. Taustani huomioon ottaen olisin ihan hyvin voinut valehdella nyt ja puukottaa häntä selkään vasta sitten, kun olisimme takaisin kaksijalkalassa kujakissayhteisön luona. Minulla ei ollut kuitenkaan pienintä aikomustakaan tehdä niin. "Tiedän, että sinun on varmasti vaikea luottaa minuun - emmehän ole mitkään ylimmät ystävät - mutta aion osoittaa arvoni teoillani, jahka vain joskus olemme taas kotona."
Haavetassu pysyi vaiti. Hän tutki minua katseellaan ikään kuin olisi yrittänyt löytää jotain, joka olisi voinut paljastaa huijauksen. Vastasin hänen katseeseensa tyynesti.
Näpäytin kollia kevyesti nenälle hännänpäälläni ja virnistin. "No niin, eiköhän tämä tuijotuskilpailu riitä jo. On aika jatkaa matkaa. Perillä sinä voit opettaa kaikkia muita selviytymään metsässä", mau'uin reippaasti ja otin askeleen Haavetassua kohti. Jäin katsomaan häntä hetkeksi silmiin, ennen kuin astuin hänen ohitseen ja lähdin tassuttamaan eteenpäin.

//Kharon?

Heräsin päiväuniltani ykkiä, turkkini oli aivan märkä ja pesän katosta vuosi vettä.
"Hiirenpapanat!" Kirosin ja kömmin pesästä pikaisesti ulos. Hytisin kylmyydelle joka ympäröi minua, vaikka turkkini oli ilmava ja lämmin, minulla oli nyt erityisen kylmä. Näin läpinäkyvästä jutusta mikä oli kaksijalan pesässä, että kaksijalat näyttivät panikoivan. Olikohan niillä kaikki hyvin?
"Hei Tiuku! Miksi olet märkä?" kuulin äänen yhtäkkiä vierestäni. Kiljaisin ja sitten huomasin Dragonin vieressäni, tämä tuijotti silmät ammollaan turkkiani.
"Säikäytit minut" sanoin kollille vapisevalla äänellä.
"Anteeksi" kolli maukaisi anteeksipyytävästi.
"Ei haittaa, pesääni tulvi vettä" sanoin vapisevalla äänellä Dragonille joka tapitti edelleen turkkiani.
"Mitä? Sinulla taitaa olla kylmä, tule minun pesääni" kolli sanoi järkyttyneenä. Nyökkäsin hitaasti ja kolli lähti tassuttamaan eteeenpäin. Tämä painautui minua vasten antaakseen lämpöä, minusta tällainen läheisyys oli kiusallista. Dragon näytti pesäaukon ja pujahdin sisälle pesään.
"Haen sinulle jotain syötävää" Dragon sanoi ja lähti pois. Kävin makuulle Dragonin vuoteelle ja suljin silmäni. Olin siinä varmaan tunnin ja kuulin Dragonin iloista maukunaa.
"Sain myyrän! Toivottavasti kelpaa" Kolli sanoi kehräten ja pujahti sisälle pesään. Dragon istahti vierelleni ja työnsi myyrää minulle.
"Kiitos" sanoin hiljaa Dragonille. Kolli näytti ilahtuvan sanoistani, en ollut ennen kiittänyt kollia. Haukkasin palan myyrästä, se maistui hyvälle. Hotkin myyrän nopeasti ja katsoin Dragonia joka istui vieressäni.
"Onko sinulla yhä kylmä?" Hän kysyi kallistaen päätään. Nyökkäsin hitaasta, kolli kietaisi häntänsä ympärilleni ja nojasi minuun. Kolli yritti lämmittää minua omalla lämmöllään. Minusta tilanne oli kiusallinen, mutta Dragon vain lämmittää minua.
"Voin nukkua muualla jos haluat nukkua siinä" Dragon sanoi ja pujahti ulos pesästä. Katsoin kollin perään ja hymähdin. Kävin makuulle ja suljin silmäni.
//255 sanaa

Erakon viha laantui, kun tämä kuuli Päivänsäteen lohduttavat sanat. Samaan aikaan kolli oli häkeltynyt ja helpottunut siitä, että kitka hänen ja matkakumppaninsa välillä oli edes hetkellisesti kadonnut. Jatkuva kinastelu ja tahallaan toisten hermojen raastaminen vei loppujen lopuksi aika paljon energiaa.
"Teillähän on Tyrskytiikeri, ette te minun apuani tarvitse", valkoturkkinen kolli sanoi kääntäessään katseensa pois Päivänsäteestä. Yhtäkkiä Kharon tunsi olonsa aivan turhaksi ja hyödyttömäksi. Keijukainen varmasti tappaisi hänet, jos he koskaan pääsisivät takaisin kujakissayhteisön kaksijalkalaan. Kolli käänsi taas katseensa Päivänsäteeseen ja kohtasi tämän tummansiniset silmät. Naaraan ilme oli normaalista poikkeava, ei läheskään yhtä luotaantyöntävä kuin tavallisesti.
"Minusta tuntuu, että sinusta olisi enemmän hyötyä kuin arvaatkaan. Katso nyt, miten paljon minäkin olen oppinut parissa päivässä", naaras tokaisi virnistäen ja huitaisi etukäpälällään läheistä varpua. Kharonin kasvoilla käväisi nopea hymy, mutta erakko vakavoitui pian.
"Mistä minä voin tietää, ettet sinä valehtele? Jos vierität koko loukkuun jäämisen minun niskoilleni, Keijukainen tappaa minut", paksuturkkinen kolli sanoi päätään pudistellen. Vaikka Päivänsäde vaikuttikin vilpittömältä, Kharon ei saanut unohtaa millaisen kasvatuksen naaras oli saanut. Hänen kasvattivanhempansa valehtelivat kaikesta, varmasti jopa toisilleen. Miten sellaisten kasvattamaan kissaan muka pystyi luottamaan?

//Päivi?
//179 sanaa

Nukuin yön hyvin, häntää ei enää kirvellyt ja sain helposti nukahdettua. Heräsin ja tunsin kauhean kylmyyden turkissani, avasin silmäni unisena ja ravistelin roskat pois keskipitkästä turkistani. Tärisin ympärillä olevalle kylmyydelle, kömmin ulos pesästä ja katselin ympärilleni. Lunta oli maassa vain hiirenmitta, joten ei mitään vakavaa. Tassutin lumessa ja tassun pohjat jäätyivät. Olin päättänyt etsiä hieman sammalta vuodettani varten. Huomasin puun josta olin etsinyt itselleni pesää. Kävelin puun luo ja tartuin sen kaarnaan ja kuulin jotain. "Hei, Tiuku! Mitä sinä teet? Kuulin äänen ja katsoin taakseni. Dragon seisoi siinä silmät säihkyen. "Etsin sammalta vuoteeseeni" vastasin tylysti. Kolli katsoi minua edelleen silmät säihkyen kun kiipesin puun koloon. Näin sammalta ja revin ne irti kynsilläni, otin tukot ja hyppäsin alas puusta. "Hei, mennäänkö saalistamaan jotain? Minulla on sudennälkä!" Dragon saneli innoissaan vierelläni. Katsoin kollia silmiin iloinen katse silmissä, olisin sanonut joo, mutta suu oli täynnä sammalta. Kävelimme Dragonin kanssa pesälleni ja kömmin sisään. Otin sammaltukot suustani ja asettelin vuoteelle. Kömmin ulos pesästä ja käänsin katseeni Dragoniin. "Mennään vaan, minullakin on nälkä" tokaisin ja lähdin kävelemään eteenpäin. Pian kävelimme peipposet suussa kohti pesääni. Pysähdyin ja laskin peipposen maahan. "Nyt syödään" sanoin Dragonille. Söimme myyrät nopeasti ja kävelimme pesälleni. "Vai tälläinen pesä sinulla on" isommanpuoleinen kolli maukui pistäessään päänsä sisään pesääni. Minusta Dragon oli vähän ärsyttävä, mutta mielenkiintoinen. Varmaan Dragonkin pitää minua ärsyttävänä. "Voisitko laittaa pääsi pois pesästäni" tiuskaisin kollille hieman vihaisesti. Dragon otti päänsä pois ja katsoi minuun. "Anteeksi jos tein jotain väärin" kolli pahoitteli minulle. Kömmin pesääni ja laitoin vuodettani kunnolla, käänsin katseeni ulos ja Dragon oli häipynyt. Tuhahdin itsekseni, miksi minä olin tuon hupsun positiivisen kollin kanssa? Hymähdin ja menin makuulle korjattuun vuoteeseeni. Suljin silmäni vaikka olikin päivä, ei pienet päiväunet haittaa. Ajattelin ja nukahdin.
//285 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

"Niinkö" minä kysyin. "Kyllä, juuri niin. "Monet kissat ovat yrittäneet karata mutta jotenkin kaksijalat näkevät aina kun karkaamme, toinen kissa sanoi
. "En tullut tänne kuolemaan, huusin. "Tulin etsimään perhettäni! Toinen kissa nauroi makeasti. Hassel tuijotti toista kissaa loukkaantuneena. "Et sinä ketään löydä, kaikki täällä alueella olevat kissat ovat täällä, toinen kissa maukui huvittuneena. "Hei! Mitä sinä nyt teet, huusi kissa. "No miltä näyttää! Minä lähden täältä nyt ja heti, huusin. Kiipesin kalterit ylös. Aloin hakkaamaan kaltereita. "Et sinä noin pääse, sanoi toinen kissa. "No miten sitten, kysyin. Yhtäkkiä toinen kissa alkoi maukua
. "Mitä sinä teet, kuiskasin. "Katso niin näet, kissa vastasi. Yhtäkkiä kaksijalka ilmestyi pesän viereen. Se päästi korkean kiljahduksen. Toinen kissa lähti kiertämään pesää ympäri ja loikkasi kohti ovea. Isompi kaksijalka tuli pesän viereen. Se avasi pesän ja kantoi meidät ovelle. Pieni kaksijalka avasi oven ja toinen kissa maukaisi "kiitos! "Näin pääset vapauteen, hän kuiskasi.

//164 sanaa

Nuori Hassel kulki metsässä. Hasselin vanhemmat ja sisarukset olivat aikoja sitten hylänneet hänet. "Voi kun saisin joskus tavata sukulaiseni, Hassel ajatteli. No mutta, tästä lähtien minä kuljen yksin, hän päätti. Eräänä aamuna Hassel huomasi pesänsä tulvivan. "Nyt äkkiä pois sieltä, joku huusi. Hassel kamppaili vettä vastaan. Äh..en jaksa...enää, Hassel ähisi. Hassel tarttui nopeasti puun runkoon ja kiljaisi "Apua! Yhtäkkiä Hasselin silmissä pimeni. "Nytkö minä kuolen," Hassel huusi päänsä sisällä. Kun Hassel heräsi, hän huomasi olevansa metallisilla kaltereilla varustetulla pesässä. "Mikä paikka tämä nyt on" hän kysyi. "Ai mikä" Hasselin takaa kuului. "No tämä paikka" Hassel naukaisi ja nuuski kissannaksuja epäröiden. "Tämä on kissahoitola, kissa vastasi. "Nyt äkkiä pois täältä,karjui Hassel. Toinen kissa päästi mrrau-naurun. "Et sinä täältä pois pääse" hän sanoi. "Enkö" Hassel kysyi. "Et ennen kun sinut vapautetaan, toinen kissa maukui ja alkoi nuolemaan tassujaan. "Mrrr.....tämä paikka..... Hassel murisi. "No mitä nyt, toinen kissa sanoi. "Tämä paikka.......ei, en jää tänne lähden heti" Hassel huusi. "Älä edes yritä" huusi toinen kissa kauhistuneena. Kaikki karkaavat kissat saadaan aina kiinni.

//168 sanaa

En saanut unta loppu yönä, häntää kirveli niin paljon. Kun aamu alkoi sarastaa, niin kömmin ulos pesästä. En uskaltanut katsoa miltä häntäni näytti, mutta vilkaisin silti taakseni. Ruskea turkkini oli värjäytynyt punaiseksi, en kestänyt katsoa sitä. Olisinpa osannut yrtin tai pari, olisin voinut jotenkin parantaa haavaa. En jaksanut miettiä häntääni enää, hengitin kylmää lehtikadon ilmaa syvään. Värähdin kylmyydelle, muistin että minullahan oli nälkä. En voinut saalistaa koska häntäni ei sallinut sitä. En haluaisi taas kerjätä kaksijaloilta, mitä ne sanoisivat hännästäni? Kuitenkin kävelin kaksijalkojen pesän aukon eteen, ja miukuin taas kovaan ääneen. Pesän aukko aukeni ja minua tuijotti pentu kaksijalka, tämä kirkaisi ja ovelle tuli toinen kaksijalka. Tämä tuli minua kohti ja sähähdin, kaksijalka perääntyi äkkiä. "Minuun ei kosketa, ta saatte kynsistä" sanoin kaksijaloille sähisten. Käännyin ympäri ja juoksin pois, kaksijaloista ei ollut mitään apua. Jouduin kuitenkin saalistamaan itse. Kävelin metsän reunaa kohti, toivottavasti saisin edes myyrän. Kuulin rapinaa lumen alta, ja paikansin myyrän. Jännitin jalkani ja menin kumaraan. Ponkaisin ylöspäin heikosti ja tipuin tassut edellä hiiren päälle. Tassutin kohti pesääni myyrä suussa, olin tyytyväinen itseeni. Kehräsin matkalla pesääni ja pujahdin sisälle pesään. Otin mukavan asennon ja haukkasin myyrästä ison palan, myyrä oli murea ja mehukas. Myyrän maku sai minut kehräämään, haluaisin vielä siirtyä nappaamaan lintuja ja jäniksiä. Kömmin kehräten ulos pesästäni, ja jokin nappasi minut. Katsoin kauhuissani mikä se oli. Olin kovan jutun sisällä, josta näki ulos. Katsoin kauhuissani eteenpäin, näin hirviön. Syötetäänkö minut hirviölle? Kaksijalka avasi jonkun jutun ja laittoi minut hirviön sisään. Katsoin kauhuissani ympärilleni. Olin hirviön vatsassa, mutta hei nythän voin rehennellä muille että olen ollut hirviön sisällä. Ne ajatukset eivät minua auttaneet, hirviö lähti liikkeelle ja suljin kauhusta silmäni. Kun avasin silmäni olin jossain valkoisessa pesässä, kaksijalka aukaisi jutun aukon missä olin sisällä. Siellä oli toinenkin kaksijalka joka äänteli oudosti. Hetkinen, minulle on kerrottu leikkaajasta, onko tuo leikkaaja! Sähisin kaksijalle joka yritti nostaa minut jutusta. Sitten tunsin lavoillani pistoksen ja nukahdin. Kun avasin silmäni olin toisessa häkissä. Katsoin häntääni nopeasti. Se ei ollut enää punainen ja siihen ei sattunut. Oliko leikkaaja tehnyt jotain muuta? Katselin itseäni ja huokaisin helpottuneena, leikkaaja ei ollut tehnyt mitään muuta. Kaksijalka tuli luokaseni ja laittoi minut taas häkkiin ja vei hirviöön. Pian hirviö pysähtyi ja näin tutun kaksijalkalan. Huokaisin helpottuneena. Kaksijalka laski häkin alas ja päästi minut ulos. Juoksin niin nopeasti kuin pystyin pesääni takaisin. Tasasin hengitystäni ja vilkaisin häntääni. Siihen ei kirvellyt eikä sattunut. Kehräsin iloisena, tänä yönä saisin nukuttua hyvin.
//403 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

Rubiini ja kumppanit olivat saapuneet Keijukaisen johdolla tämän niin kutsutun kujakissayhteisön kotiin. Se oli vanha kaksijalkojen tekemä rakennus, jota ei ollut huollettu pitkään aikaan. Tavallaan Rubiinille tuli kotoisa olo, kun he astuivat sisälle taloon - se herätti hänessä muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä asunut yhdessä siskonsa ja Byronin kanssa Ukon mökissä. Entisten aikojen muisteleminen sai nuoren naaraan kuitenkin aina hyvin haikeaksi, ja hän tukahdutti kaipuun samalla hetkellä kun se nosti päätään. Tämä oli nyt hänen elämänsä, elämä, johon kuuluivat Silver ja Nefiri, eikä hän tarvinnut muita.
Yhtäkkiä ilmapiiri kissojen välillä kiristyi jälleen, kun Keijukainen alkoi kysyttyään ensin heidän nimiään ladella kujakissayhteisön sääntöjä. Naaraan katseessa ollut ystävällisyys ja lämpö olivat poissa, ja jäljellä oli vain kivenkova tuijotus, joka painosti heitä vastaamaan heitettyyn haasteeseen. Rubiini tajusi viimein, että heidät oli johdatettu ansaan - heitä ei päästettäisi lähtemään täältä noin vain. Hän peruutti lähemmäksi Silveriä ja kallisti päätään takakenoon nähdäkseen kollin ilmeen.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Silver kysyi kylmän rauhallisella äänellä, vastaten Keijukaisen uhkaavaan tuijotukseen viileästi. Hänen toisella puolellaan Nefiri koukisteli kynsiään ja mulkoili muita pesässä olijoita varautuneesti.
"Kuulit kyllä", Keijukainen vastasi hymähtäen, "te olette tulleet minun kaksijalkalaani, eivätkä tänne eksyneet koskaan lähde pois. Olette nyt osa kujakissayhteisöämme, halusittepa sitä tai ette."
Rubiini oli liian häkeltynyt sanoakseen mitään. Mitä heille nyt kävisi? Joutuisivatko he oikeasti jäämään tänne näiden kissojen kanssa? Pennun pää vilisi kysymyksiä, joihin hän ei uskaltanut kysyä vastausta.

//Nefiri tai Keijukainen?
//226 sanaa

Avasin silmäni uneliaana, ja tunsin kylmyyden luissa ja ytimissä. Kömmin unenpöpperössä pesän suulle ja vilkuilin ulos. Taas oli satanut lunta, ja oli hirvittävän kylmä. "Ketunläjät!" kirosin itseksini, tajusin etten selviäisi lehtikadosta maakolossani. Huokaisin syvään, tänään minun oli etsittävä suojaisampi pesä. Pujahdin ulos kolosta ja juoksin äkkiä kaksijalkalalle, istuuduin tyytyväisenä lämpimälle nurkalle, josta kissat usein tappelivat. Jaukottelin kovaan ääneen, en ollut saanut kovinkaan hyvin unta, kylmyys vei aina yö unet. Suljin silmäni, ehkä voisinkon vielä hieman nukkua tässä nurkalla. Pian minä nukahdin siihen. Näin unta viherlehdestä, se oli mukava uni. Heräsin yhtäkkiä siihen että minulla oli nälkä. Mistäs minä ruokaa nyt saisin. Katselin ympärilleni valppaana, oli kaksi vaihtoehtoa, kaksijalat tai saalistaminen. Päädyin kuitenkin kerjäämään kaksijaloilta. Kiipesin kaksijalkojen pesä aukon eteen. Aloin maukua suureen ääneen, ja pian pesän aukko avautui ja minua tuijotti kaksijalka. Monien mielestä nämä turkittomat olennot olivat pelottavia, mutta minä olin tottunut niihin. Kaksijalka asetti eteeni kovan lehden jossa oli maitoa. Litkin maidon nopeasti, ja juoksin takaisin nurkalle. Nyt piti vain etsiä uusi pesäpaikka, mistäs minä sellaisen löydän? Katselin ympärilleni valppaana, näin pienen luolan, puussa olevan kolon ja maakuoppani. Katsoin luolaa kiinnostuneena, kävelin luolan suun eteen ja tassutin sisällä. Luolassa oli märkää, pimeää ja kylmää. Hytisin siinä muutaman silmänräpäyksen ja päätin ettei luolasta ole pesäkseni. Kävelin äkkiä pois luolasta ja juoksin puun luo. Käänsin katseeni koloon joka oli ketunmitan päässä maasta. Tarrauduin kynsillä puun kaarnaan ja hilasin itseni koloon. Kolo oli vähän pieni ja kaikki lumisateet ja muut tulisivat sisälle. Pudistelin tyytymättömästi päätäni ja loikkasin maahan. En sitten saanut uutta koloa. Juuri silloin huomasin jotain, kaksijalkojen talon alla oli kolo. Katsoin koloa kiinnostuneena ja kävelin sen luo pikaisesti. Katsoin koloon ja menin sisälle, kolossa oli kuivaa ja kohtalaisen lämmin. Naurahdin itsekseni ja olin tyytyväinen, tässä on uusi pesäni. Pujahdin ulos pesästäni ja juoksin vanhalle maa kuopalleni. Kömmin sisälle koloon ja nappasin vuoteestani sammaleita ja juoksin uudelle kololleni. Sain tehdä monta reissua edes takaisin ja lopulta sain vuoteeni valmiiksi. Istahdin väsyneenä koloni viereen, hengitin raskaasti. Olin ansainnut lepo tauon, pujahdin pesääni käperryin tyylikkäästi vuoteelleni ja suljin silmät. Nukahdin miltei heti, olin niin väsynyt juoksentelusta edes taas. Kun heräsin oli jo pimeää, kömmin kolosta ulos ja vilkaisin taivaalle. Tähtitaivas oli niin kaunis, olin onneni kukkuloilla. Tunsin nälän painavan vatsaani, joten päätin mennä saalistamaan jotain. Kävelin kohti metsän reunaa ja tunsin kylmyyden tassuissani. Olin päässyt metsään ja kuulin jotain. Käänsin katseeni äkkiä äänen suuntaan ja näin kiiluvat silmät. Sydämmeni hyppäsi kurkkuun, se oli ilmielävä kettu. Katsoin hätääntyneenä ympärilleni ja tartuin viereisen puun kaarnaan ja kiipesin kiireesti ylös. Kettu kuitenkin ehti napata hännästäni kiinni ja veti minut alas. Olin aivan kauhuissani, nyt oli pakko tapella. Liu' utin kynteni ulos ja raapaisin kettua silmään kipeästi. Kettu päästi vinkaisun muttei päästänyt irti. Aloin purra ja kynsiä tämän jalkoja. Kettu päästi irti ja murisi minulle uhkaavasti. Sähisin takaisin ja hyökkäsin tämän silmiin, raastoin kynsillä sen silmiä ja kettu parkaisi. Se kipitti äkkiä takaisin metsään, minulla ei ollut enää nälkä joten juoksin niin nopeasti kuin pystyin takaisin pesääni. Menin makaamaan vuoteelleni tasaamaan sydämmenlyöntejä, olin yhä peloissani. Rauhoituin ja katsoin häntääni, se näytti aika pahalta. Nuolin ketun tekemää haavaa ja toivoin etten saisi mitään tautia. Suljin silmäni, mutten saanut sinä yönä enää unta, ketut vilisi silmissä, nälkä painoi vatsaa ja häntää kirveli ikävästi. Huokaisin, kun kipu loppuu niin saan nukuttua.
//542 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

Kiihtyneenä Haavetassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua erivärisillä silmillään. Niissä näkyi sanoinkuvailematonta murhetta, katkeruutta ja menetyksen tuskaa - sellaisia tunteita, jotka tuntui vieraalta nähdä juuri kyseisen kollin ilmaisemana. Kuva, jonka olin saanut Haavetassusta sinä aikana, kun tämä oli ollut kujakissayhteisössä, oli kaiken sen vastakohta. Tunsin aitoa myötätuntoa häntä kohtaan, ja koin viimein ymmärtäneeni syyn sille, miksi hän oli kaiken aikaa niin pahalla päällä ja näki Mesitähden vihollisena, joka piti kukistaa. Minäkin vihasin Mesitähteä, mutta vihani ei ollut aivan yhtä konkreettista kuin Haavetassun, joka oli oikeasti elänyt kollin alaisuudessa ja joutunut kärsimään tuon osaamattomuudesta johtajana.
Epäröin hieman laskiessani häntäni tyynnyttelevästi Haavetassun selän päälle. Hengitystä pidättäen odotin hänen suuttuvan ja käskevän minua ottamaan sen pois, mutta kolli ei sanonut mitään.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuon kaiken. Ja olen todella pahoillani perheesi puolesta. Oikeasti. Se, että hän päästi teidät noin vain menemään, kertoo siitä, miten heikko ja typerä hän on. Keijukaisen kaltaiset vahvat johtajat osaavat huolehtia omistaan ja pitää järjestystä yllä." Käänsin katseeni hetkeksi toisaalle, sillä yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi Haavetassun tuijotuksesta. Annoin lopulta katseeni lipua takaisin kolliin. "Kunhan pääsemme takaisin, sinä voit opettaa kaikkia kujakissayhteisössä selviämään metsässä, ja sitten, kun olemme valmiit, marssimme Eloklaaniin ja syöksemme vallasta sen ketunläjän ja kostamme perheesi puoesta. Saat siitä sanani."

//Kharon?
//204 sanaa

Tiesin heti, että en pitänyt tästä Nefiriksi esittäytyneestä kissasta.
"Ymmärtänet varmaan, että ei olisi kovinkaan järkevää paljastaa yhteisön todellista kokoa kissoille, jotka on vasta tavannut ensimmäistä kertaa", hymyilin nyt tarpeettoman tekopirteänä. Kun käänsin katseeni valkeasta naaraskissasta pentuun ja täysikasvuiseen kolliin, ilmeeni vakavoitui. Toisin kuin Nefiri, kaksi muuta olivat vaikuttaneet huomattavasti miellyttävämmiltä ainakin toistaiseksi.
"Minä olen Silver, ja tässä on Rubiini", hopeanharmaa kolli sanoi ja kosketti hellästi kuonollaan valkoturkkista pentua. Rubiiniksi nimetty naaraspentu nosti katseensa minuun. Nyt vasta huomasin, miten kummallisilta pennun silmät näyttivätkään. Suurehkot silmät punersivat nimittäin huomattavasti enemmän kuin normaalin kissan silmät.
"Oikein kivoja nimiä", vastasin sitä tarkoittamatta, vain jotta pääsisimme nimiasiasta seuraavaan, "tämä tässä on tosiaan pesämme alakerta, jossa tekin tulette nukkumaan. Yläkerrassa nukkuu minun lisäkseni vain muutama muu."
Pidin pienen tauon miettiessäni seuraavia sanojani. Kolmikko katseli ympärilleen, eikä kukaan luojan kiitos keskeyttänyt mietintähetkeäni. Käänsin katseeni Leopardiin, joka oli siirtynyt pesemään Menninkäisen turkkia. Pentu oli yli kuusikuinen, eikä selkeästi osannut vieläkän pitää huolta itsestään. Mitäpä olisi voinut Leopardin pennulta odottaa, ajattelin mielessäni.
"Leopardi, käy hakemassa vieraillemme purtavaa", käskin naarasta, joka lopetti saman tien jälkeläisensä pesemisen ja nousi seisomaan.
"Aivan, niin tietysti. Minäpä menen heti", leopardilaikukas naaras hihkaisi ja tepasteli kevein askelin huoneen poikki ikkunalaudalle. Naaras katosi ulos pesästä kujalle.
"Voisinkin odotellessa kertoa teille hieman yhteisömme käytännöistä, sillä kaikki kaksijalkalassa majailevat kissat noudattavat minun sääntöjäni", tokaisin rennolla äänellä, yrittäen välittää tiukalla katseellani olevani tosissani. Tämä Nefiri tulisi vielä yllättymään, miten hän taipuisi minun tahtooni ja oppisi kunnioittamaan minun yhteisöäni. Siihen menisi ehkä aikaa, mutta olin valmis näkemään vaivaa päästäkseni haluuttuun päämäärään.
"Me partioimme kujia useita kertoja päivässä, ja jokaisen on osallistuttava partiointiin. Uudet kissat eivät saa poistua tästä pesästä yksin, ja pennut eivät ollenkaan. Tästä eteenpäin joku vartioi teitä koko ajan. Kujakissayhteisö ei ole mikään vitsi, eikä teidän kannata yrittää mitään typerää. Jokainen, joka astuu rajamerkkiemme yli tähän kaksijalkalaan, ei poistu täältä ilman minun lupaani", lempeys oli hävinnyt äänestäni tyystin. Silmäilin vuorotellen Nefiriä, Silveriä ja Rubiinia nähdäkseni heidän reaktionsa.

//Nefiri tai Rubiini?
// 320 sanaa

Nefiri: 10kp -

Keijukainen: 12kp -

Järkäletassu: 7kp

Päivänsäde: 4kp -

Tiuku: 18kp -

Kehrääjä: 7kp -

Rubiini: 4kp -

Tyrskytiikeri: 5kp -

Kharon: 6kp -

Kharon käänsi nopeasti katseensa poispäin vierellään kävelevästä Päivänsäteestä, kun naaras otti puheeksi kollin perheen. Tämä oli keskustelu, jota erakko ei mielellään olisi käynyt Päivänsäteen kanssa. Tummanharmaa naaras tuntui imuroivan tietoa itseensä, jotta voisi käyttää sitä myöhemmin hyödyksi itselleen. Kharon mietti, käyttäisikö Päivänsäde tätäkin tietoa jollain tavalla hyödykseen?
Kollin kääntäessä katseensa matkakumppaniinsa, hän kohtasi Päivänsäteen odottavan katseen. Tummansinisissä silmissä oleva katse oli erilainen kuin normaalisti. Se ei ollut lainkaan juonitteleva, vihainen tai millään muullakaan tavalla negatiivinen. Kharon taisi käydä kenties ensimmäistä kertaa ikinä Päivänsäteen kanssa keskustelua, jossa kumpikaan ei yrittänyt hyötyä toisesta. Kolli päätti luottaa kulkukissaan ja kertoa omasta perheestään.
"Minun isäni ja hänen veljensä syntyivät erakoiksi. Emoni oli kuolonklaanilainen, mutta hän rakastui isääni vastoin klaanin lakeja. Silloin Eloklaania ei vielä ollut, eli siitä taitaa olla tosi kauan aikaa", Kharonin katse siirtyi eteenpäin, sillä hän ei kokenut rennoksi katsoa Päivänsädettä puhuessaan perheestään. Naaras ei kommentoinut mitään, vaan pysyi hiljaa niin kauan, että Kharon jatkoi:
"He ryhtyivät yhdessä erakoiksi ja muuttivat erään joen varrelle jonkin matkan päähän Kuolonklaanista. Emoni ja isäni halusivat olla vanhempia enemmän kuin mitään, mutta kaiketi luonto oli ajatusta vastaan, eivätkä he saaneet omia pentuja. Jossain vaiheessa, monen mutkan kautta vanhempani päätyivät Eloklaaniin. He elivät siellä kasvattipoikansa vuoksi, jota veri veti klaaniin. He eivät tainneet olla kovinkaan onnellisia klaanin rajoituksista ja säännöistä, mutta minua ne eivät haitanneet. Synnyimme Uskotassun kanssa Eloklaaniin, ja minä viihdyin siellä oikeasti." Tässä kohtaa kollin ääni muuttui katkeraksi ja hänen ilmeensä synkkeni.
"Mesitähti ei yrittänytkään estellä, kun he ilmoittivat lähtevänsä minun, Uskotassun ja klaaniin saapuneen setäni kanssa Eloklaanista. Millainen päällikkö päästää viisi kissaa lähtemään noin vain?" katkeruus muuttui vihaksi, kun Kharonin hengitys kiihtyi ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Huomaamattaan hän pysähtyi ja tuijotti Päivänsädettä suoraan silmiin, ikään kuin kaivaten tältä vastausta.

//Päivi?
// 286 sanaa
Elandra 10 d

Kehrääjä katsoi minuun kauhuissaan, kolli näytti järkyttyneeltä. "Kuulit oikein, aion napata sen kotkan" sanoin ylimielisesti. "Onko sinun pakko? Se on aivan liian vaarallista!" kolli sanoi järkyttyneellä äänensävyllä. "On, minun on pakko" vastasin. Lähdin tassuttamaan suuntaan jossa kotka pesi, Kehrääjä seurasi minua. Luulin ettei kolli halunnut tulla mukaan. Mietin hetken sitä mitä olin sanonut, olikohan viisasta mennä nappaamaan kotka? Nehän ovat isoja ja niillä on terävät kynnet. Hetken minusta tuntui että teen jotain tosi väärin, mutta korjasin itseni. Sanoin Kehrääjälle nappaavani kotkan, sen myös teen. Näin kotkan pesän korkeassa puussa ja pysähdyin."Tämä se on" sanoin Kehrääjälle. Kolli katsoi minuun sinisillä silmillään epävarmasti. Liu' utin kynteni esiin ja tartuin puun kaarnaan, nyt minusta tuntui surulliselta ja ärsyyntyneeltä, mitä olinkaan tekemässä. Katsoin ylöspäin ja näin pesän. Yritin hivuttautua ylemmäs, mutta minusta tuntui että yritin tehdä jotain mahdotonta. Irrottauduin puun kaarnasta ja juoksin pois niin lujaa kuin pystyin. "Odota!" kuulin Kehrääjän äänen takanani. Halusin nyt vain olla yksin ja tutkia omatuntoani. Juoksin maakuopalleni ja tunkeuduin sisälle. Tasasin hengitystäni muutaman silmänräpäyksen ajan ja rauhoituin. Olin muuttunut sen jälkeen kun kaksijalkani hylkäsivät minut. Olin tullut ylimieliseksi ja ärsyttäväksi muita kohtaan. Suljin silmäni surullisena, olen tehnyt väärin, mutta virheistä mennään eteenpäin. Kömmin maakolosta tyytyväisenä mietintöihini. Näin Kehrääjän juoksevan minua kohti, pian kolli oli luonani. "Mikä sinulle tuli?" kolli kysyi huolissaan. "Ei mikään" vastasin hänelle. Kolli näytti rauhoittuvan. "Mennäänkö, härnäämään pieniä lintuja?" kolli virnisti minulle. "Öh, jos ei enää tänään" vastasin hermostuneena. "Minulla on nälkä" hän sanoi minulle. "Mennään saalistamaan" sanoin kollille. Kävelimme kohti metsän reunaa, ajattelimme saalistaa pari myyrää. Yhtäkkiä kuulin rapinaa, edessäpäin vipelsi pieni myyrä. Painuin matalaksi ja hiivin myyrää kohti, olin valmiina hyppäämään ja ponkaisin. Pian tassutimme molemmat myyrä suussa kohti kaksijalkalaa. Söimme myyrät ja minä menin maakololleni. Käperryin kolon nurkkaan, en enää ikinä aio napata kotkaa, ajattelin ja sitten nukahdin. Huomen aamuna olisi taas paljon tekemistä.
//303 sanaa
//Kehrääjä?

Samalla kun puhuimme, viitoin Järkäletassun mukaani ja lähdimme kävelemään takaisin kujakissayhteisön asuinpaikalle. Jos Keijukainen saisi tietä meidän olleen yhdessä yöllisellä kävelyretkellä, hän ei jättäisi minua rauhaan neljännesosakuihin.
"Voisi mennä paremminkin", vastasin valehtelematta kollin esittämään kysymykseen. "Tähtiklaani tuntuu inhoavan minua yli kaiken, vaikka olen yrittänyt parhaani hyvittääkseni sille tekoni. Minusta kuitenkin tuntuu, että tulen kantamaan vastuuta Karpalonenän kuolemasta koko lopun ikäni, eivätkä toiset tule ikinä antamaan minulle anteeksi. Se on vain asia, joka minun on hyväksyttävä." Mielessäni välähti kuva raivostuneesta Mesitähdestä käskemässä minua lähtemään klaanista. Muistan isäni epätoivoisen katseen ja emon seisomassa muiden joukossa ilmeenkään värähtämättä. "En kuitenkaan kadu sitä, että veimme Päivänsäteen Mesitähdeltä. Karkotukseni on yksin hänen syytään. Mikäli kyseessä ei olisi sattunut olemaan hänen oma poikansa, jonka vahingossa tapoin, rangaistukseni ei välttämättä olisi ollut näin armoton, vaan minun puolustustani oltaisiin voitu jopa ehkä kuunnella."
Vuodatukseni jälkeen tuli hiljaista. Kävelimme eteenpäin vaitonaisina, turkit toisiaan hipoen. Hengityksemme nousi ilmaan valkoisena huuruna ja hajosi näkymättömiksi pisaroiksi korkeammalle kohotessaan. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui äkisti nolostukseen - minun ei ollut ollut tarkoitus avautua näin perinpohjaisesti Järkäletassulle.
"Anteeksi", mutisin nopeasti, kehtaamatta katsoa kollia silmiin. "On vain ollut paljon asioita mielen päällä, ja sinulle on helppo puhua." Hienoa Tyrskytiikeri - sehän sujui oikein näppärästi! Mitähän hän nyt mahtaa ajatella sinusta, kun menit sanomaan jotain noin imelää? Hyvä Tähtiklaani, päästä minut pahasta! Ajatukset myllersivät mielessäni, enkä saanut niitä vaiennettua.

//Järkäle?
//220 sanaa

Tietysti lähdin Silverin ja Rubiinin mukana tutustumaan yhteisöön. Vaikka koin järkevänä suhtautua Keijukaiseen edelleen epäluuloisesti, en uskonut, että hän johdattaisi meidät ansaan. Sitä paitsi kiinnostukseni yhteisöä kohtaan oli suurempi kuin mahdollisen väijytyksen pelko. En myöskään mielelläni eronnut Silveristä ja Rubiinista; vaikka olimmekin tunteneet vain lyhyen aikaa, ajatus yksin liikkumisesta ei viehättänyt. Siispä minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun Silver päätti seurata Keijukaista.
Keijukainen oli johdattanut meidät hylättyyn kaksijalkojen pesään. Sisällä vilkaisin ympärilleni kiinnostuneena. Vaikka pesä oli rähjäinen, sen seinät ja katto pitivät pahimman viiman ja sateen ulkona. Tilaakin näytti riittävän yhteisölle. Viisi heistä näytti olevan paikalla, ja mittailin heitä arvioiden katseellani. Kolme täysikasvuista, kaksi nuorempaa. Mahdollisuutemme heitä ja Keijukaista vastaan eivät olleet hyvät. He eivät kuitenkaan vaikuttaneet kovin vihamielisiltä, kaikista vähiten meitä innokkaasti lähestynyt laikukas naaras. Emme kuitenkaan tienneet mitkä heidän aikeensa olivat, ja toivoin, että Silver ja Rubiini osasivat olla varuillaan. Meidän tulisi olla tarvittaessa valmiita poistumaan nopeasti. Uskoin, että voisimme päästä pakenemaan, mutta emme ehjin nahoin. Saattaisin jopa joutua jättämään kaksikon taakseni ja pelastamaan oman nahkani, mutta siihenkin olin valmis.
"Te ette ehtineetkään esittäytyä vielä. Ennen kuin näytän paikkoja, tahtoisin kuulla nimenne", Keijukainen sanoi hymyillen. En vastannut hymyyn. En mielelläni kertonut nimeäni kissoille, joita en ollenkaan tuntenut. En siitä syystä, että se olisi asettanut minut jonkinlaiseen vaaraan. Se vain tuntui liian tuttavalliselta. En myöskään halunnut Keijukaisen luulevan, että luotin häneen yhtään enempää kuin tapaamisemme hetkellä.
Toisaalta halusin kuulla lisää yhteisöstä, joten kerroin hetken harkinnan jälkeen Keijukaiselle nimeni.
"Pakko myöntää, että odotin 'kujakissayhteisöltä' enemmän", sanoin Keijukaiselle esittäydyttyäni. "Sait sen kuulostamaan jotenkin... hienommalta. Toivon ja oletan, etteivät tässä ole kaikki jäsenet."

//Keiju? Rubiini?
//261 sanaa

Olin helpottunut, kun pitkäjalkainen kolli myöntyi ja tuuppasi pennun kohti minua. Väläytin kolmikolle ystävällisen hymyn ennen kuin lähdin johdattamaan heitä kohti pesääni. Vauhti ei ollut päätä huimaava, sillä perässäni kulkeva pentu ei ollut todellakaan mikään nopein kävelijä.
Välttelin parhaani mukaan paikkoja, joissa kaksijalkoja ja hirviöitä oli paljon. Jouduimme ylittämään yhden hieman vilkkaamman ukkospolun, mutta muuten kuljimme pääasiassa hiljaisia syrjäkujia pitkin.
Matka päättyi ränsistyneen kaksijalan pesän eteen, joka oli minun kotini. Pesän ympärillä oleviin pesiin verrattuna, näky oli taatusti pettymys kolmelle kissalle, jotka jäivät hetkeksi kanssani silmäilemään sitä. Pesän ikkuna-aukoista suurin osa oli peitetty lankuilla, ja aiemmin punainen seinä oli rapistunut ajan saatossa. Pesän edustalla kasvavat pensaat olivat epäsiistit ja päästetty kasvamaan ylisuuriksi.
"Tänne päin", viitoin kissat perässäni pesän oikealla puolella sijaitsevalle pienelle kujalle, josta pääsi sisälle. Loikin maassa lojuvien laatikoiden ja roskisten kautta pesän seinustalla sijaitsevalle ikkunalaudalle, jääden hetkeksi odottamaan muita. Kaksi vanhempaa kissaa vilkaisivat toisiaan, ja hopeinen tarttui hampaillaan jalkojensa juuressa nököttävän pennun niskanahasta kiinni.
Valkea naaras hyppi sulavasti samaa reittiä luokseni. Väistin häntä astumalla sisään rikkinäisestä ikkunasta.
Leopardi, Menninkäinen, Arpi, Keijo ja Uskotassu kääntyivät kukin omilta vuoteiltaan minun puoleeni, kun saavuin pesän alakertaan. Kuulin Leopardin hihkaisevan riemuissaan, kun perässäni tuli ensin yksi kissa, ja sitten vielä kaksi lisää. Hopeanharmaa kolli laski sievästi valkoturkkisen pennun pesän likaiselle puulattialle.
Kuullessani takaani lähestyvät askeleet, käännyin minua kohti tepastelevan Leopardin puoleen. Naaraan kasvoilla oli lämmin hymy. Huomatessaan tiukan katseeni, naaras pysähtyi aloilleen ja perääntyi takaisin sinne, mistä oli tullutkin, eli Menninkäisen luokse.
"Te ette ehtineetkään esittäytyä vielä. Ennen kuin näytän paikkoja, tahtoisin kuulla nimenne", käännyin takaisin kolmikon puoleen hennosti hymyillen. He eivät tienneet, mikä heitä odotti. Nämä kissat tulisivat elämään lopun ikäänsä kujakissayhteisössä, halusivat sitä tai eivät.

//Rubiini tai Nefiri?
// 275 sanaa

Keijukaiseksi esittäytynyt erakko vaikutti Rubiinista mukavalta. Kissalla oli omien sanojensa mukaan jopa oma yhteisö jossain lähistöllä! Rubiinista naaran ylen ystävälliseen kutsuun olisi ollut syytä vastata myöntävästi, mutta Nefiri ja Silver eivät olleet kissasta aivan yhtä vakuuttuneita kuin hän.
Rubiini kuunteli vanhempien kissojen välistä, hieman kireähkön kuuloista, sananvaihtoa kärsivällisesti. Silver ei ollut antanut vielä omaa tuomiotaan, mistä Rubiini oli yllättynyt. Vaikka Nefirin mielipide merkitsi Rubiinille paljon, hän odotti Silverin tekevän lopullisen päätöksen jäämisestä tai lähtemisestä. Rubiini oli vannonut itselleen seuraavansa kollia vaikka maailman ääriin, ja niin hän aikoi myös tehdä.
Kuitenkin, ennen kuin kukaan ehtiä sanoa mitään, kissojen takaa kujalta alkoi kuulua kaksijalkojen örinää. Raskaat askeleet kumahtelivat tiiviiden kivipesien seinistä, ja Rubiini tunsi lihastensa jännittyvän turkkinsa alla.
"Meidän pitää mennä", Keijukainen hoputti ja otti askeleen toiseen suuntaan, siihen suuntaan, jossa ei ollut kaksijalkoja. Rubiini katsoi epäröivästi vuoroin Nefiriä ja Silveriä, odottaen näiden sanovan jotakin. Keijukaisen häntä piiskasi kärsimättömästi ilmaa.
"Hyvä on", Silver mörähti lopulta, tuupaten Rubiinia Keijukaisen suuntaan. "Mennään sitten. Täällä ei ole turvallista."
Rubiini kipitti Keijukaisen perään rivakasti, Silver ja Nefiri kannoillaan seuraten. Hän aisti Nefirin tyytymättömyyden, mutta ei ehtinyt jäädä kyselemään naaraalta, mikä tätä huoletti. Keijukainenhan vain hyvää hyvyyttään yritti auttaa heidät turvaan kaksijaloilta, eikö niin?

//Keijukainen ja Nefiri?
//197 sanaa

Muljautin vihaisen katseen Kehrääjälle ja niskakarvani nousivat pystyn. Kostan vielä, ajattelin mielessäni. " Mitä jos mennään härnäämään isompia lintuja?" Kysyin vihaisena Kehrääjältä. " No, mennään" kolli vastasi. Näin hänen katseesta että hän odotti minun möhläävän samalla tavalla, mutta nyt ei käy niin. " Tiedän paikan jossa on isompia lintuja" sanoin Jehrääjälle normaalilla äänensävyllä, olin rauhoittunut ja niskakarvatkin tasoittuivat. " Mennään sitten" kolli naukaisi huvittunut pilke silmissään. Minä käännyin toiseen suuntaan ja ryhdyin kävelemään pois päin. Tassutimme eteen päin sinne missä oli isompia lintuja. Kyllä Kehrääjän ilme muuttuu kun saan linnun kiinni. Jos en onnistu tiedän kyllä mitä tehdä. Hymyilin itsekseni miettien onnistumistani. " Mitä ajattelet kun noin hymyilyttää?" Kehrääjä kysyi minulta epävarmalla äänensävyllä. Katsoin vain ärsyntyneenä kollia silmiin ja jatkoin kävelyä, en vaivaudu kertomaan mitä ajattelen.
Saavuimme paikkaan jossa näkyi isoja harmaita lintuja. "Nyt sinä voit yrittää" töksäytin kollille epäkohteliaasti. " Jos, sinä nyt tällä kertaa" kolli vastasi pilke silmissä. Tiesin hänen olleen hermostunut, jos hän ei onnistuisi. Käänsin katseeni harmaisiin lintuihin. Tähtäsin pulskimpaan lintuun, ponnistan,astuin vahingossa oksan päälle ja linnut huomasivat minut ja pyrähtävät pakoon. Kehrääjä nauroi kippurassa minun möhläykselleni. Nyt väläytin Kehrääjälle roivoisan katseen ja sähähdin. Kehrääjä lopetti nauramisen heti, ja katsoi minuun pelokas katse silmissä. " Minulle et naura enää koskaan" sähähdin kollille, joka tuntui painuvan kasaan turkkinsa alla. " En naura Tiuku" kolli vakuutteli peloissaan. Tiesin mitä tehdä, olin suunnitellut jotain sen varalle jos en onnistu. " Minä näytän sinulle että saan linnun kiinni" sanoin uhkaavasti Kehrääjälle. " No mikä?" Kolli kysyi varovasti. " Minä tiedän erään kotkan pesäpaikan, minä nappaan sen kotkan, sitten saat kunnioittaa minua" sanoin pienelle kollille rehentelevästi. Kolli katsoi minuun pelokkaana. " Mitä!" Hän ulvaisi kauhuissaan. Kehrääjä tiesi että voin loukkaantua pahasti tai kuolla.

//258
//Kehrääjä voipi jatkaa (Tiuku voi loukkaantua tarinassasi jos haluat)

Kehrääjä oli kuin olikin lupautunut lähtemään uuden tuttavuutensa mukaan härnäämään lintuja, vaikka olikin myöntynyt silmiään siristellen vasta Tiu'n lauottua ilmaan syytöksiä lintujen pelkäämisestä. Kehrääjä ei voinut aanoa olevansa tämän aktiviteetin suurimpia ystäviä ja olisi paljon mieluummin käpertynyt kerälle johonkin lämpimään nurkkaan. Hän oli taas yllättäen herännyt väärällä jalalla ja oli täysin varma, että lintureissu tulisi päättymään joko huonosti tai muuttuisi katastrofiksi.
Nuori kolli osasi jotenkin pitää suunsa supussa, eikä valittanut ääneen. Täysin hiljaa Kehrääjä seurasi Tiukua paikkaan, jossa hän oletti lintujen asuskelevan. Hän ei ehkä valittanut linnuista tai lämpimän nurkan olemattomuudesta mutta varmisti, että Tiuku oli tietoinen hänen jalkojen särkemisestään. Hän lopetti valittamisen heti kaksikon saavuttua lintujen luokse, sillä Tiuku ei luultavasti enää jättäisi Kehrääjää matkasta.
Kehrääjä katsahti Tiukuun, joka oli johtanut kaksikon lintujen luokse. Häntä hämmensi, sillä hän näki tilanteessa vain kaksi mahdollista lopputulosta. Joko linnut lähtisivät nopeasti pakoon tai jäisivät kaksikon kynsiin. Toinen vaihtoehto ei ollut Kehrääjän mieleen - hän ei välttämättä uskonut mihinkään suurempaan, mutta oli sitä mieltä että jokaisen elämä oli tärkeä eikä ketään, saalista tai saalistajaa, kuulunut kiduttaa kauempaa kuin oli pakollista.
"Mitä nyt?" Kehrääjä töksäytti muutaman sekunnin kuluttua. Kollin äänensävy oli tarkoitettua tylympi ja hän siirsi katseensa Tiukuun, lähinnä tarkistaakseen ettei toisen kissan katseessa näkynyt merkkejä loukkaantumisesta. Kehrääjä oli huomaavinaan jonkinlaista kärsimättömyyttä, ihan kuin hänen olisi automaattisesti pitänyt tietää mitä tehdä. Hän heilautti häntäänsä ärtyneenä ja katsahti sitten pieneen lintuparveen edessäpäin.
Tiuku näytti väsyvän Kehrääjän epäröimiseen ja päätti loikia kohti lintuparvea sen enempää miettimättä. Kuten Kehrääjä oli olettanutkin, linnut lähtivät heti pakoon ja kollin oli vaikea olla huvittumatta. Virnuillen hän seurasi kuinka Tiuku kääntyi takaisin päihitettynä. "Mitä luulit, että tapahtuisi? Onnistuvatko lintujen härnäys-reissusi yleensä paremmin?" Kehrääjä uteli pieni pilkka äänessään. Tiuku vain ravisteli päätään, vastaamatta kollille mitään. Kehrääjä loikki tämän vierelle häntäänsä heilutellen, pohtien kaksikon mahdollista seuraavaa liikettään. Pian hän avasi taas suunsa sitä ehdottaakseen. "Voimme aina etsiä lisää lintuja, eikö?" Kehrääjä ehdotti yhä hiukan hihitellen. Hän halusi tietää, sujuisiko toinen yritys samalla tavalla.

//320 sanaa, Tiuuku?

Oli kulunut kaksi päivää, siitä kun kaksijalkani hylkäsivät minut. Nyt minulla ei ollut pesää, lämpöä ja ruokaa. Olin tutustunut Dragoniin ja kehrääjään, mutta heillä ei ollut minulle paikkaa. Olin kaivanut pienen kuopan pusikkoon, minulla oli sentään suojaa. Tajusin olevani nälkäinen, ajattelin nappuloita joita kaksijalkani antoivat minulle, mutta nyt piti saalistaa itse. Tassutin metsään etsimään jotain riistaa. Huomasin pienen myyrän lumihangen päällä. Otin vaanimis asennon, tähtäsin myyrään ja hyppäsin. Tassutin maa kololleni myyrä hampaissa, kömmin maa kolooni syömään saalista. Haukkasin myyrää ja maistoin myyrän mehukkaan lihan. Kun olin syönyt käperryin nukkumaan. " Huomenna, etsin itselleni kunnon suojapaikan" sanoin itselleni hytisten. Minulla kesti nukahtaminen tosi kauan, oli niin kylmä. Heräsin aamulla, kömmin maa kolosta ulos ja tassutin kaksijalkalalle. Sinne oli muuttanut uusia kaksijalkoja. Näin Kehrääjän istuvan kaksijalkalan vieressä. " Huomenta Kehrääjä" maukaisin pienelle kollille. "Huomenta, Tiuku" Kehrääjä vastasi hiljaa. Lähdin tassuttamaan eteenpäin, aioin kerjätä kaksijaloilta ruokaa. Istuuduin kaksijalkojen pesän suulle ja aloin maukua suureen ääneen. Pesän sisäänkäynti avattiin ja siellä oli pentukaksijalka. Pentu puhui jotain ja iso kaksijalka tuli paikalle. He asettivat kovan lehden nenäni eteen, kovassa lehdessä oli kermaa. Söin kerman nopeasti ja juoksin pois, menin takaisin Kehrääjän luokse. " Kehrääjä, mennäänkö kiusaamaan lintuja?" kysyin ja samalla virnistin. " Lintuja? Jos jätän väliin." Kehrääjä vastasi hiljaa. " Pelkäätkö sinä!" Sanoin nauraen. " En pelkää!" Kehrääjämaukaisi nopeasti. " No tule sitten!" sanoin hänelle totisena. " No, tämän kerran" Kehrääjä vastasi. Juoksin Kehrääjä perässäni lintujen luo.
//226 sanaa
//Kehrääjä?

Kun Haavetassu ehdotti jälleen metsän puolelle palaamista, en voinut muuta kuin irvistää vastentahtoisesti. Kollilla oli piikittelevästä sävystään huolimatta järkevä pointti ehdotuksessaan, vaikka sen myöntäminen olikin vaikeaa. Entisen klaanikissan puheista saamani käsityksen mukaan Eloklaani sijaitsi kirjaimellisesti keskellä ei-mitään, emmekä mitenkään pääsisi hiipimään heidän kimppuunsa ainoastaan ukkospolkuihin turvautuen. Jos asia todella oli niin, se tulisi tarkoittamaan kaikkien muidenkin kujakissayhteisössä asuvien kissojen kannalta sitä, että heidän olisi alettava harjoittelemaan metsässä liikkumista ja siellä selviytymistä, tai muuten vallankaappausyrityksestämme päätyisi vesiperään.
"Ihan sama", myönnyin lopulta ajatukselle ja marssin kollin ohi, aikomuksenani palata takaisin metsän vehreälle kannakselle. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tuntunut enää niin kauhean kamalalta kuin parilla ensimmäisellä käynnillä. Luonnon äänissä oli jotain rauhoittavaa, ja ne auttoivat minua ajattelemaan.
Haavetassu tuli kävelemään rinnalleni. Osoittaakseni olevani johdossa tällä kertaa, kiristin tahtiani päästäkseni pari askelta häntä edemmäs. Kuulin kollin tuhahtavan takanani, mutta sen sijaan, että olisi nauttinut hetkellisestä dominoivasta asemastani, palasinkin takaisin hänen vierelleen.
"Millainen perheesi oli?" kysyin jonkin ajan kuluttua, kun aurinko oli jo painunut mailleen ja hämärän huntu oli laskeutunut metsän ylle. Tällä kertaa mielessäni ei ollut mitään juonta tai metkua, joita olisin jatkossa voinut hyödyntää suunnitelmien edistämiseksi, vaan minua kiinnosti vain jutella jonkun kanssa ihan tavallisista asioista. En ollut tehnyt sellaista pitkään aikaan.

//Kharon?
//200 sanaa