Järkäletassu istui pienellä kujalla hiljaisena. Hän oli käynyt etsimässä kadonneita, Päivänsädettä ja Haavetassua. Kolli ei pitänyt siitä ilmapiiristä mikä yhteisössä vallitsi, kaikki syyttivät Tyrskytiikeriä naaraan katoamisesta. Kaikki paitsi hän. Kolli ei syyttänyt raitaturkkista asiasta. Järkäletassu oli vain ottanut etäisyyttä hieman kaikkiin, yhteisössä eläminen oli erilaista kuin klaanissa ja hänellä oli kestänyt aika pitkään tuttua siihen. Silti pitkäturkkinen tunsi ulkopuolisuutta ja olikin vetäytynyt yhä enemmän omaan kuoreensa. Kollikissa huokaisi hiljaa ja loikkasi metallisen pöntön päältä alas. Järkäletassu väräytti korvaansa ja katseli pimeähköä kujaa. Hän mietti mitä Kuolonklaanille kuului. Oliko vanha Punatähti edelleen vallassa? Järkäletassu ei ollut puhunut mietteistä kenellekään, sillä hän ei halunnut muiden luulevan häntä epäuskolliseksi ja -luotettavaksi. Keijukainen heittäisi hänet takuulla ulos klaanista eikä hän muutenkaan pitänyt naaraasta kauheasti. Etenkään silloin, kun harmaaturkkinen oli Tyrskytiikerin seurassa.. Järkäletassu piirteli kynnellään maahan mietteliäänä. Millaista elämä tulisi olemaan, kun he hyökkäisivät Eloklaaniin? Oliko Tuimakatse etsinyt häntä? Hetken Järkäletassu pohti, että hän lähtisi jatkamaan kadonneen kaksikon etsimistä, mutta tuli siihen tulokseen, ettei Keijukainen arvostaisi sitä elettä kovin. Kolli oli yrittänyt muutenkin elää niin, että hän ei aiheuttaisi itselleen hallaa tai suututtaisi Keijukaista. Järkäletassu höristi korviaan kuullessaan askelia kaksijalkojen kaduilta ja lähti tassuttamaan kohti äänen aiheuttajaa. Tuttu Tyrskytiikeri tassutteli kujan lähistöllä ja tummanpuhuva Järkäletassu sulautui varjoihin.
"Tyrskytiikeri", kolli naukaisi möreällä äänellään ja tassutteli esiin. Kolli nyökkäsi vanhemman tervehdykselle.
"Hei. Mitä sinä täällä teet tähän aikaan? On myöhä ja aika viileääkin", Järkäletassu vastasi ja kohautti olkiaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen entinen eloklaanilainen paljasti etsineensä Päivänsädettä ja lisäsi, ettei Järkäletassu saisi kertoa Keijukaiselle.
"Salaisuutesi on turvassa.. Ehkä voin sitten paljastaa, että minäkin olen etsinyt häntä. Sinun takiasi", Järkäletassu mutisi ja ravisteli päätään. "Tai siis yleisesti, olisihan hänet tärkeä löytää", mustaturkkinen kohautti olkiaan ja mietti mitä sanoisi. "Etsintäretkesi taisi olla yhtä epäonnistunut, kun omani", kolli naurahti sanoja etsien. "Mitä sinulle muuten kuuluu?" Järkäletassu maukaisi. Entinen oppilas nosteli tassujaan mietteliäänä.

// 301 sanaa
// Tyrskynen?

Koppavan, valkoisen naaraskissan asenne raastoi hermojani. Ellen olisi ollut kolmikkoa vastassa yksin, kissa olisi saanut kuulla kunniansa epäillessään sanojani. Toki hän ei ollut ainoa, joka oli reagoinut epäilevästi kohdatessaan minut ensimmäisen kerran. Lähes jokainen kaksijalkalaan eksynyt kissa oli reagoinut samalla tavalla. Tilanteesta teki erilaisen se, että en voinut juurikaan puolustautua. Halusin saada kolmikon mukaani, sillä loppujen lopuksi heistä voisi olla hyötyä yhteisölle, kunhan he vain löytäisivät uskollisuutensa.
"Niin. Kuten sanoin, yhteisö on ollut tällä paikalla sukupolvia ennen minun syntymääni, mutta emoni kuoltua perin koko yhteisön ja tämän kaksijalkalan. Paikka on suuri, joten emme voi millään vartioida kaksijalkalan jokaista kolkkaa koko aikaa", pakotin itseni pysymään rauhallisena. Pieni, valkoinen naaraskissa oli siirtynyt kahden vanhemman luokse, ja seisoimme nyt vastakkain hämärällä kujalla.
"Suosittelen, että lähdette mukaani suojaan. Kaksijalat ovat viime aikoina olleet harvinaisen kiinnostuneita kujilla harhailevista kissoista", sen sanoessani nousin ylös ja käännyin ympäri palatakseni takaisin ränsistyneelle kaksijalanpesälle. En valehdellut, sillä tosiaankin kaksijalat olivat kiinnostuneita meistä. Olivathan he vieneet Päivänsäteen ja Haavetassunkin. Otin muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähdyin vielä. Käännyin katsomaan kolmea kissaa, jotka kököttivät edelleen paikoillaan toisiaan kysyvästi vilkuillen.
"Tehkää päätös pian, sillä kaksijalat vaanivat joka puolella."
Oli valtava riski antaa kissojen päättää itse, tiesin sen. Mutta kotikenttäetu oli minulla, joten jos kissat eivät suostuisikaan lähtemään kanssani, minulla oli varasuunnitelma. Voisin aina napata pennun mukaani ja paeta omia reittejäni pitkin piiloon kahdelta aikuiselta. Siinäkin oli riskinsä, sillä en tuntenut vastustajiani ollenkaan. Saattoihan olla, etteivät he edes välittäneet valkoisesta pennusta, vaan jättäisivät hänen oman onnensa nojaan tai ihmeen kaupalla pysyisivät perässäni ja saisivat meidät kiinni pakomatkan aikana. Inhosin yli kaiken tällaisia tilanteita, joissa minulla oli vain erittäin riskialttiita vaihtoehtoja.

//Rubiini tai Nefiri?
// 266 sanaa

Rubiini oli törmännyt kissaan, joka oli äsken esitellyt itsensä Keijukaiseksi. Katsoin erakkoa epäillen. Jos tämä kaksijalkala oli hänen sanojensa mukaan hänen aluettaan, miksi naaras suhtautui tunkeilijoihin näin rennosti? Vaikka Rubiini olikin vielä nuori ja kokematon, häntä vastassa oli silti kaksi täysikasvuista kissaa naaraan itse ollessa täysin yksin. Jokin haiskahti.
"Sinun kaksijalkalasi? Kuka niin on päättänyt, sinä itsekö?" kysyin kylmällä äänellä. "Eikä tämä kaksijalkala kovin hyvin ole hallinnassanne, kun päästitte meidät näinkin pitkälle reviirillenne. Onko tämä "kujakissayhteisö" kenties vain yhden kissan vahvuinen?"
Tuskin Keijukainen kuitenkaan oli yksin. Jos olisi, hän ei olisi käyttäytynyt näin rauhallisesti. Eikä naaras vaikuttanut kovin tyhmältä. Vaikka hänen käytöksensä hiukan ärsytti minua, olin enemmän utelias. Montako kissaa kujakissayhteisössä oli? Kuinka järjestäytyneitä he olivat? Keijukaisen tyyni asenne kieli itsevarmuudesta; oliko hän yhteisön johtaja vai löytyikö naaraan yläpuolelta vielä joku? Tiesivätkö kissat jotain Isan tappaneesta klaanista?
Vaikka kuinka halusinkin antaa Keijukaisen johdattaa meidät yhteisönsä keskuuteen, aivan muista syistä kuin nälästä ja väsymyksestä, en luottanut häneen piirun vertaa. Yhtä hyvin hän voisi ajaa meidät ansaan. Olin arvioinut, että koon ja rakenteen puolesta minä voittaisin naaraan taistelussa, mutta en voinut tietää hänen todellista taitotasoaan. Sitä paitsi en välttämättä joutuisi taistelemaan pelkästään Keijukaista vastaan. Jos hän tosiaan johdattaisi meidät väijytykseen, olisimme auttamattomasti alivoimassa.

//Keiju? Rubiini?
//201 sanaa

Kharon/Haavetassu: 32kp! -

Puh: 9kp -

Päivänsäde: 22kp! -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Nefiri: 9kp -

Rubiini: 6kp -

Keijukainen: 8kp -

"Minä kerron sinulle sen, mitä sinun pitää tietää, ja juuri nyt sinun ei tarvitse tietää mitään muuta. Tyhmähän minä olisin, jos kertoisin sinulle heti kaiken ja menettäisin valttikorttini", Kharon ärähti samalla, kun piiskasi hännällään ilmaa ärsyyntyneenä. Vaikka Päivänsäde yritti esittää, ettei häntä kiinnostanut klaani lainkaan, Kharon näki hänen lävitseen. Naaras nyrpisti nenäänsä ja pyöräytti silmiään.
"Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?" tumma erakko kysyi ja päätti keskustelun siihen. Kharon nyökäytti pienesti päätään ja viittoi Päivänsäteen peräänsä. Kollikissa pysähtyi hetkeksi kuullessaan etäältä kantautuvaa, voimistuvaa murinaa. Puiden takaa erottui ukkospolku, jota pitkin juoksi kiiltävä tumma hirviö, jonka kirkkaat silmät loistivat, vaikkei vielä edes hämärtänyt. Hirviöillä taisi olla surkea näkö, jos ne valoisallakin tarvitsivat valoa avukseen, Kharon pohti mielessään.
He olivat kulkeneet koko matkan lähellä pientä, kivikkoista ukkospolkua, mutta tyytyneet pysymään metsän suojassa. Kharon toivoi, että ukkospolku veisi heidät takaisin kujakissayhteisön kaksijalkalaan.
Kun hirviö oli hävinnyt näköpiiristä, eikä sen murina enää kantautunut Kharonin korviin, kaksikko jatkoi matkaansa. Kharonin onneksi Päivänsäde pysyi suurimman osan vaelluksesta hiljaa. Edes naaraan askeleetkaan eivät olleet enää niin raivostuttavia. Päivänsäde oli kai oppinut ja väisteli parhaansa mukaan eteensä tulevia risuja.

Ennen kuin aurinko alkoi taas laskea, kaksikon eteen ilmestyi ukkospolku. Se oli leveämpi kuin heidän aiemmin seuraamansa polku, ja lisäksi tätä uutta polkua peitti tasainen, musta kivipinta. Ukkospolun toisella puolen seisoi rivissä samanlaisia keppejä kuin kaksijalkalan kujilla. Kharon tiesi, että pimeän tullen niiden päihin syttyisi valot, joita kujakissat kutsuivat kaiketi tähdiksi tai auringoiksi tai joiksikin muiksi taivaankappaleiksi.
"Hirviön on täytynyt tulla täältä", Päivänsäde sanoi ääneen sen, mitä myös Kharon oli miettinyt mielessään. Laikukas kolli katseli ympärilleen. Heillä oli edessään uusi pulma.
"Mutta kummasta suunnasta? Tämä ukkospolku jatkuu molempiin suuntiin", entinen eloklaanilainen tokaisi näreissään. Hän alkoi olla jo epätoivoinen. Löytäisivätkö he ikinä takaisin Deimoksen ja muiden luokse kujakissayhteisöön? Kharon oli huolissaan veljestään, sillä Keijukainen voisi tehdä hänelle ihan mitä tahansa, ellei Päivänsäde palaisi pikimmiten takaisin kaksijalkalaan.
"Kokeillaan tätä suuntaa", Päivänsäde päätti ja otti kerrankin ohjat käsiinsä. Tumma naaras lähti lampsimaan ukkospolun viertä pitkin heistä katsottuna oikealle päin. Kharon ei ollut aivan vakuuttunut, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Eivät he voineet jäädä tähänkään, vaan oli kokeiltava onnea ja lähdettävä johonkin suuntaan. Mikäli suunta osoittautuisi vääräksi, he voisivat aina palata takaisin ja kokeilla myös toista suuntaa.
Päivänsäde kulki ukkospolun kivistä pintaa pitkin, mutta Kharon kulki mieluummin pientareen puolella.
Vähän väliä kaukaa kantautui hirviöiden kovaäänistä ulinaa, jolloin kissat tiesivät väistyä syrjään polulta. He painautuivat pientareella kasvavien kasvien taakse piiloon, kun hirviöt juoksivat ohi piittaamatta heistä. Jokainen ohi kulkeva hirviö jätti peräänsä katkun, jota Kharon ei voinut sietää. Se sai hänet yskimään ja nyrpistämään nenäänsä, johon Päivänsäde vastasi vain vahingoniloisella virnistyksellä.
"Mielestäni olisi paljon kannattavampaa kulkea metsän puolella, jotta meidän ei tarvitsisi piiloutua hirviöiltä aina kun ne menevät ohi. Sitä paitsi, sinun täytyy opetella liikkumaan metsässä. Luuletko, että kuljemme ukkospolkuja pitkin silloinkin, kun lähdemme kohti Eloklaania?" Kharon esitti piikitellen kysymyksen Päivänsäteelle, joka oli kulkenut hyvän tovin hänen edellään.

//Päivi?
// 472 sanaa

Päivänsäteen katoamisesta oli kulunut kaksi kokonaista päivää, eikä hänestä tai Haavetassusta ollut näkynyt jälkeäkään. Omaksi onnekseen myös Tyrskytiikeri oli tajunnut pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja mahdollisimman paljon pesämme ulkopuolella. En kestänyt nähdä hänen rumaa naamaansa juuri nyt, sillä hänen takiaan koko suunnitelma oli vaarassa kaatua.
Vaeltelin kaksijalkalan kujilla etsien ruokaa. Ilta hämärsi jo, mutta kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat syttyneet, joten näin eteeni erinomaisesti. Olin lähtenyt ulos pesästä yksin. Leopardi tosin oli tarjoutunut seuraukseni, mutta yltiöpositiivinen naaras oli viimeinen asia, jota nyt jaksoin kuunnella - tietenkin Tyrskytiikerin jälkeen.
Uppouduin ajatuksiini niin, etten enää keskittynyt ympäristööni. Hirviöiden, kaksijalkojen ja koirien väisteleminen sujui ilman sen kummempia miettimisiä, joten mutkittelin vain kaksijalkalan kujilla vailla määränpäätä. Ruoan etsiminen unohtui, kun reissu muuttuikin ajatusten tuulettamiseksi.
Lehtikato oli saapunut, jonka kaksijalkalassa huomasi lähinnä kylmenneestä ilmasta. Tänä aamuna lunta oli satanut, muttei se ollut päässyt maahan saakka. Joidenkin paikallaan nukkuvien Hirviöiden päälle lumi oli jäänyt hetkeksi, mutta auringon noustessa viimeisetkin lumet olivat sulaneet. En voinut olla murehtimatta, miten Päivänsäde ja Haavetassu pärjäisivät oman onnensa nojassa. Pahimmassa tapauksessa kaksijalat olivat... Ajatus katkesi, kun jokin - tai ennemminkin joku - loikki minua vastaan nurkan takaa. Ellei tulija olisi pysähtynyt kuin seinään, hän olisi törmännyt minuun.
Kuin automaationa kynteni liukuivat esiin, niskavillani nousivat pystyyn ja sähisin minua päin kävellelle kissalle, joka kavahti nopeasti taaksepäin. Nuori, valkoinen kissa pahoitteli huolimattomuuttaan. Katseeni siirtyi pikkuruisesta naaraskissasta hänen takanaan seisoviin kissoihin. Laiha, kilpikonnakuvioinen kolli ja valkoturkkinen naaras tapittivat minua kuin odottaen reaktiotani. Valkoinen kissa oli aivan pentu vielä, mutta kaksi muuta vaikuttivat täysikasvuisilta. Olisi typerää alkaa haastamaan riitaa heidän kanssaan, kun tilanne olisi kaksi vastaan yksi. Vaikka tunsinkin kaksijalkalan kuin omat taskuni, nyt ei kannattanut hätiköidä. Minun täytyisi saada kolmikko pesällemme, jotta saisin heidät jäämään, tarvittaessa vaikka väkisin. Pesällä olisi muita, jotka tilanteen vaatiessa voisivat auttaa, jos kissat alkaisivat niskuroida.
"Ei se mitään, minäkin olin ajatuksissani", vastasin rauhallisella äänellä, pakottaen samalla itseni rauhoittumaan. Istahdin rennosti alas ukkospolun kivipinnalle jatkaakseni keskustelua, en halunnut ajaa kissoja pois.
"Minä olen Keijukainen, ja tämä on minun kaksijalkani. Kujakissayhteisö on hallinnut täällä vuodenaikojen ajan. Jokainen tänne eksyvä on tervetullut kotiini. Näytätte väsyneiltä, tulkaa mukaani niin vien teidät pesällemme, jossa voitte yöpyä ja saada jotakin vatsanne täytteeksi", ehdotin rauhallisella äänellä, mutta varoin olevani liian pirteä. Liika innokkuus ajaisi tulevat kujakissayhteisön jäsenet pois, sillä se jos joku oli epäilyttävää.

//Rubiini tai Nefiri?
// 374 sanaa

Silver oli toipunut tappelussa saamistaan vammoista hyvin, eikä kollilla vaikuttanut olevan mitään kipuja jälkeenpäin. Häntä ja Rubiinia auttanut Nefiri oli päättänyt lyöttäytyä heidän seuraansa, ja nyt he liikkuivat kolmen porukassa ruokaa etsien.
Rubiini oli huomannut kestävyytensä kasvaneen viimeisten päivien aikana. Enää ei tuntunutkaan niin kamalan vaikealta kävellä puolta päivää paikasta toiseen, vaan hän jopa pysyi ihan hyvin kahden vanhemman kissan mukana.
Oli keskipäivä, mutta taivas oli pilvinen. Kovin aurinkoisina päivinä emme olleet voineet liikkua pitkiä matkoja, sillä Rubiini iho ei kestänyt liiallista auringonvalossa oleilua. Tällä kertaa he olivat kuitenkin onnekkaita, sillä pilvipeite tarjosi suojaa enemmältä säteilyltä.
He olivat saapuneet uuteen kaksijalkalaan, josta Nefiri ja Silver arvelivat ruokaa löytyvän helpommin. Heidän mukaansa lehtikato oli tulossa, ja se tarkoitti kissojen kannalta sitä, että ulkona selviytymisestä tulisi entistä haastavampaa ja voimia kuluttavampaa.
"Pysykää varuillanne", Nefiri naukaisi varoittavasti, johon Rubiini vastasi reippaasti nyökkäämällä. Hän kunnioitti vanhempaa naarasta ja tämän kokemuksen mukana tuomaa tietoa. Yhdessä Silver ja Nefiri olivat antaneet nuorelle naaraalle paljon kallisarvoisia elämänohjeita pureskeltavaksi, ja Rubiini halusi jonakin päivänä tulla yhtä taitavaksi ja viisaaksi kuin he.
Suurten kivipesien välistä kulkeva tuulenvire toi Rubiinin nenään mehukkaan hajun. "Jossakin lähellä on ruokaa!" hän hihkaisi ääneen. Nälkä oli kalvanut hänen vatsaansa koko aamupäivän, ja nyt hän viimein pääsisi syömään jotakin!
Hän loikki Silverin ja Nefirin edelle ja kääntyi vasemmalle kulman taakse. Hän joutui kuitenkin tekemään äkkipysähdyksen heti käännöksen jälkeen, sillä oli vähällä törmätä toiseen kissaan. Harmaaturkkinen naaras sähähti yllätettynä ja katsahti Rubiiniin silmät leiskuten.
"Anteeksi kamalasti!" Rubiini maukui hädissään, ottaen pari haparoivaa askelta kauemmaksi muukalaisesta. Samaan aikaan hän kuuli Nefirin ja Silverin saapuvan taakseen. "Olin varomaton, enkä haistanut sinua aikaisemmin!" hän selitti nopeasti ja toivoi, että kissa olisi ymmärtäväistä sorttia.


//Keijukainen?
//274 sanaa

"Hienosti tehty, Kärsämöpentu." Tuntui siltä kuin jokin pala sisälläni olisi loksahtanut paikoilleen Haavetassun sanoessa tuon nimen. Kärsämöpentu - pyörittelin sitä mielessäni voimatta uskoa, että joku todella oli päättänyt nimetä minut jonkin ihmeen kärsämön mukaan.
"Kärsämöpentu?" toistin nimen ääneen, ja se kuulosti entistä epäluonnollisemmalta. "Mikä se on? Joku rehuko?"
Haavetassu huiskaisi hännällään ja katsoi minua ilmeellä, josta oli vaikea tulkita, oliko kolli enemmänkin huvittunut vai närkästynyt. "Se on kukka. Tietäisit, jos kävisit luonnossa edes silloin tällöin."
Pyöräytin silmiäni hänen kommentilleen. Ei minulla ollut minkäänlaista tarvetta päästä tarpomaan luonnonhelmaan enää tämän reissun jälkeen. Kunhan saisin käpäläni takaisin turvalliselle asfaltille, en astuisi enää ikinä pois siltä.
"Mitä muuta sinä tiedät menneisyydestäni?" kysyin mukamas ohimennen, mutta Haavetassu vaikutti näkevän esitykseni läpi ja tajuavan minun olevan asiasta aidosti kiinnostunut. En minä voinut sille mitään! Tuossa edessäni seisoi juuri nyt kissa, joka pystyi antamaan minulle vastauksia liittyen klaanikissa-minuun, ja minä janosin saada tietää lisää.
"Enpä tiedä", Haavetassu maukui sanoja venyttäen. Hänen silmiensä välähti selvästi ajatus, jonka avulla kolli aikoi varmasti yrittää hyötyä. Niin tyypillistä klaanikissaa. "Yhdellä hiirellä ei irtoa tämän enempää. Sitä paitsi, miksi sinua klaanikissat kiinnostavat?"
"He ovat verivihollisiani. Tietenkin haluan tietää heistä enemmän, jotta voin panna pisteen heidän julmuuksilleen!" tiuskaisin takaisin, turhautuneena tällaiseen vehkeilyyn. "Sinäkin haluat peitota Mesitähden, joten eikö olisi vain parasta meidän molempien kannalta, että sinät kerrot minulle kaiken, mitä tiedät klaanista ja sen kissoista! Mukaan lukien minusta", päätin vuodatukseni painottaen kolmea viimeistä sanaa erityisesti. Halusin vastauksia.

//Kharon?
//234 sanaa

Rubiinin kysymyksestä Ursa nousi ajatuksiini. Vaikka olinkin viime aikoina päällimmäisenä kaivannut siskoni metsästys- ja parantajataitoja, tietysti ikävöin hänen seuraansa. Kannoin myös huolta hänestä, Oreosta ja Kikistä. Uskoin, tai ehkä ennemmin toivoin, että kolmikko osaisi pysyä poissa vaikeuksista. Kukaan heistä ei loistanut taistelussa, ainakaan samalla tavalla kuin minä, ja Oreo ja Kiki olivat vielä nuoria. Helpotuksekseni tiesin, ettei Ursa jättäisi nuorempia yksin. Hän ei ollut sellainen kissa.
"On", vastasin oltuani hetken hiljaa. "Minulla on sisko, Ursa."
Jätin mainitsematta vanhempamme. Isäämme emme olleet koskaan tavanneetkaan, ja emommekin lähtemisestä oli kulunut jo niin monta kuuta, että hänen muistonsa oli alkanut haalistua mielessäni. Isaa en maininnut myöskään; en halunnut oikeastaan edes ajatella häntä.
"Millainen hän on?" Rubiini kysyi. Siirsin katseeni hänen punertaviin silmiinsä. Kuinka paljon uskalsin kertoa hänelle? En vieläkään täysin luottanut näihin kahteen. Toisaalta Rubiini ei vaikuttanut ollenkaan pahantahtoiselta, ja hän vaikutti liian nuorelta ollakseen kyvykäs huijaamaan minua.
"Hän on erinomainen metsästäjä ja hänellä on myös hiukan parannustaitoja. Hän on huomaavainen ja ystävällinen, ja tilanteessa kuin tilanteessa tyyni."
Nuo sanat eivät mielestäni kunnolla tiivistäneet Ursan persoonaa, jota niin rakastin. Mutta kenties se riitti antamaan hänestä jonkinlaisen kuvan sellaiselle, joka ei naarasta tuntenut. Tämän jälkeen hiljenimme ja jäimme jälleen tarkkailemaan Silverin vointia. Olin tyytyväinen siihen, että keskustelu perheestäni loppui. Pelkäsin, että Ursan tai Isan ajatteleminen olisi nostanut liikaa tunteitani pintaan.

Jonkin aikaa oli kulunut siitä, kun Silveri oli toipunut tarpeeksi kulkeakseen kanssamme. Rubiinin kanssa uskalsin käyttäytyä hiukan rennommin ja avoimemmin, mutta Silveriin en luottanut. Hän vaikutti kokeneelta erakolta ja vieläpä fiksulta sellaiselta. Jos olisin saanut hänestä huonomman vaikutelman, kolliin olisi ehkä ollut helpompaa luottaa.
Olimme päättäneet lähteä kulkemaan läheiseen kaksijalkalaan. Siellä ruoan löytäminen olisi helpompaa, etenkin, kun kylmät ajat tuntuivat olevan edessä. Kaksijalat jättivät paljon tähteitä pesiensä ulkopuolelle. Joskus he jopa tarjosivat ruokaa hyvää hyvyyttään, kun näytti vain tarpeeksi surkealta ja nälkäiseltä. Olin tuuminutkin, että pienikokoinen Rubiini näyttäisi varmasti tarpeeksi suloiselta kerjätäkseen ruokaa. Toisaalta Rubiinikin oli kasvanut. Takaani kantautuvat askeleet kuulostivat hiukan aiempaa raskaammilta.
Saavuimme uudelle kaksijalkalan alueelle, josta en liialti pitänyt. Täällä oli paljon hämäriä kujia ja kaksijalat asuivat korkeissa pesissä, jotka ne olivat sijoitelleet vieri viereen. Pidin enemmän aukeista alueista, joissa näin ympäristöni kunnolla. Nyt joka puolella tuntui olevan piilopaikkoja, joista meidät voitaisiin yllättää. Toisaalta kaksijalat eivät juuri siistineet näitä alueita, joten ruoantähteitä löytyi enemmän.
"Pysykää varuillanne", sanoin, osoittaen ohjeeni enemmän Rubiinilleni, sillä Silveri varmasti tiesi jo. Hyvällä tuurilla voisimme löytää täältä monen päivän aterian, meidän pitäisi vain selvitä ehjin nahoin pois.

//Rubiini?
// 400 sanaa

Oli kulunut jo melkein kolme päivää siitä, kun Keijukainen ja Haavetassu olivat joutuneet kaksijalkojen kaappaamiksi. Keijukainen ei ollut aloittanut varsinaisia etsintöjä, sillä kaksikko luultavasti oli jo niin kaukana täältä, että vaarantaisimme vain omat henkemme turhaan lähtemällä heidän peräänsä.
Syyllisyys kalvoi sisintäni joka hetki. Kaikkien mielestä oli minun syytäni, että kaksijalat olivat vieneet nuoret mukanaan, sillä he olivat olleet minun kanssani kyseisen tapahtuman aikana. Olin kadottanut pennut näköpiiristäni vain hetkeksi, kun nämä jo olivat onnistuneet saamaan itsensä satimeen kalanhajun houkuttelemina. Ehkä, jos en olisi lähtenyt hakemaan muita apuun, olisin saattanut pystyä avaamaan loukun jollakin konstilla tai ainakin vähintään pitämään kaksijalat loitolla tarpeeksi kauan, että joku tajuaisi tulla tarjoamaan auttavaa käpälää.
Vaikka Keijukainen olikin paikan pomo, ei hän voinut estää minua etsimästä Päivänsädettä vapaa-ajallani. Itse asiassa en ollut edes kertonut hänelle, että hävisin iltaisin metsään pitkäksi aikaa siltä varalta, jos naaras olisikin onnistunut pääsemään karkuun ja oli tulossa takaisin kotiin. Halusin olla häntä ensimmäisenä vastassa, varmistaa, ettei hänelle ollut sattunut mitään. Onneksi naaras ei ollut yksin: olihan hänellä seuranaan Haavetassu, joka luultavasti tiesi yhtä sun toista luonnossa selviämisestä. Mikäli siis he molemmat olivat selviytyneet elossa.

Olin palaamassa takaisin hylätylle kaksijalkojen rakennukselle myöhään yöllä. Oli pimeää, mutta kaksijalkalan pienten aurinkojen ansiosta kapeat kujat eivät vaikuttaneet niin synkeiltä.
Jälleen kerran tulokseton reissu. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olin valmis luovuttamaan ja hyväksymään hiljaa mielessäni sen mahdollisuuden, ettei naaras ehkä palaisikaan takaisin.
Terästin kuuloani kuullessani lähistöltä äänen. Jäin seisomaan paikoilleni, kuuntelemaan, mistä ääni oli tullut. Siinä samassa nurkan takaa asteli esiin tuttu, jykevärakenteinen kolli, jonka vaaleansiniset silmät erottuivat tähtien lailla tummista kasvoista. Kasvoilleni piirtyi heikko hymy kissan nähdessäni - Järkäletassu oli ainoa, joka ei syyttänyt minua siitä, mitä Päivänsäteelle ja Haavetassu oli sattunut.
"Hei", naukaisin vaisun tervehdykseni. Järkäletassu asteli lähemmäksi kummastunut ilme naamallaan.
"Hei", tämä vastasi. "Mitä sinä täällä teet tähän aikaan?"
Piirsin kynnelläni kujan hiekkapohjaan miettiessäni, mitä vastaisin. Lopulta päädyin kertomaan totuuden: "Etsin Päivänsädettä." Heti sen jälkeen lisäsin: "Et saa kertoa tästä Keijukaiselle. Hän vain nauraisi minulle tai suuttuisi kahta kauheammin."

//Järkäle?
//326 sanaa

Päivänsäde oli lähtenyt yksin metsästysreissulleen, eikä Kharon aikonut olla tyhjän panttina sen aikaa. Hän ei uskonut naaraan saavan kiinni ainuttakaan saalista, joten kolli päätti lähteä saalistamaan. Erakko halusi varmistaa, että saisi vatsansa täyteen, vaikka Päivänsäde palaisikin tyhjin käsin.
Kharonin saalistaessa, hän oli aluksi jäljittänyt oravaa ja saanutkin sen näkökenttäänsä, mutta juuri sillä hetkellä tuuli oli kääntynyt. Orava oli tietenkin haistanut sitä vaanivan kissan ja luikkinut karkuun. Kharon oli ollut harmissaan ja vähällä lopettaa saalistamisen, mutta kurniva vatsa pakotti hänet jatkamaan. Uutta saalista etsiessään, Kharon päätti, että seuraavan epäonnistumisen jälkeen hän ei enää jatkaisi saalistamista, vaan olisi koko päivän tyhjin vatsoin.
Valkoturkkinen kissa löysi nopeasti uuden, helpon saaliin. Varpunen kökötti maassa ja penkoi nokallaan jotakin mullan seasta. Kharon pudottautui matalaksi ja oli niin hiljaa kuin vain pystyi. Pari ketunmittaa hiivittyään, Kharon pinkaisi itsensä eteenpäin kohti varpusta. Lintu havaitsi saalistajan liian myöhään. Se ehti juuri ja juuri pyrähtää lentoon, mutta Kharon loikkasi sen perään. Yhä ilmassa ollessaan kolli onnistui saamaan linnun kynsiinsä. Se piipitti onnettomasti, kun Kharon tömähti aluskasvillisuuden sekaan lintu hampaissaan. Entinen eloklaanilainen naksautti linnun niskat poikki, ja elämä hiipui hetkessä siivekkäästä eläimestä.
Vaikka Kharon inhosikin Eloklaania, hän ei ollut hylännyt uskoaan Tähtiklaaniin. Kolli piti pienen hiljaisen hetken kiittäessään Tähtiklaania saaliistaan. Se tuntui jokseenkin typerältä, sillä Kharon oli aivan varma, ettei Tähtiklaani kuulisi hänen kiitoksiaan. Hän ei kokenut olevansa Tähtiklaanin arvoinen.
Kolli ravisteli inhottavat ajatukset päästään ja nousi seisomaan. Hän nappasi varpusen hampaisiinsa ja palasi takaisin paikkaan, jossa oli viimeisen kerran nähnyt Päivänsäteen.
Kharon ei joutunut odottamaan kauaa, kun tummanharmaa erakkonaaras saapui paikalle. Kolli ei voinut peitellä yllättyneisyyttään, kun tämä huomasi Päivänsäteen kantavan suussaan hiirtä. Kissa laski sen Kharonin jalkojen juureen ja nosti ylpeänä leukansa entistä korkeammalle.
"Minä sain saalista!" harmaa naaras kehuskeli mairealla äänellä, kuin se olisi ollut suurikin saavutus. Kharon ei sanonut mitään, vaan astui sivuun näyttääkseen Päivänsäteelle oman saaliinsa. Naaras nyrpisti nenäänsä nähdessään varpusen, joka lojui elottomana Kharonin takana.
"Kuin myös", laikukas kolli tokaisi ja heilautti tyytyväisenä tummaa häntäänsä puolelta toiselle.
"Älä näytä tuolta", Kharon virnisti nähdessään Päivänsäteen nyrpeän ilmeen, "oikein hieno ensimmäinen saalis. Hienosti tehty, Kärsämöpentu."

//Päivi?
// 339 sanaa

Ketulla pelottelusta huolimatta nukuin seuraavan yön yli hyvin ja sikeästi. Ennen nukkumaanmenoa mielessäni oli pyörinyt paljon asioita liittyen Eloklaaniin ja juuriini siellä, mutta en tulisi saamaan vastausta yhteenkään kysymykseeni, ellen onnistuisi tänään nappaamaan jotakin saalista. Tänään minun oli siis oltava erityisen skarppina.
Aamun viimein sarastaessa - ainakin kuvaannollisesti, sillä tähän aikaan vuodesta aamut olivat vielä pimeitä - Haavetassu potki minut hereille ja jatkoimme matkaa. Olimme olleet poissa kotoa jo parin päivän ajan, ja koko kehoni rukoili minua pysähtymään. Tunsin jomotusta lihaksissa, joita en edes tiennyt minulle olevan ennen tätä tragediaa. Jahka pääsisin takaisin kotiin, valtaisin pesän mukavimman ja pehmeimmän paikan, enkä liikkuisi mihinkään ainakaan seuraavaan puoleen kuuhun.
"Ei kai sinua meinaa vain väsyttää?" Kohotin katseeni edelläni kulkevaan Haavetassuun, joka vilkuili lapansa yli minuun päin. Kollin katseessa oli omahyväinen pilke - hän tiesi, miten kovasti metsässä eläminen koetteli kestävyyttäni. Klaanissa syntyneen ja kasvaneen oli helppo naljailla kaksijalkalan katujen kasvatille huonoista erätaidoista, mutta betoniviidakossa minä olisin niskan päällä. Odotapa vain, kunhan pääsemme takaisin, ajattelin mielessäni samalla kun loin hänen suuntaansa vihamielisen katseen.

Hämärä alkoi vähitellen väistyä päivänkajon tieltä, ja minä tiesin, mitä se tarkoittaisi omalta kannaltani.
"On varmaan aika saalistaa", tokaisin ennen kuin Haavetassu sai tilaisuuden ottaa asian puheeksi ensin. "Koska tänään on minun vuoroni, sinä saat luvan odottaa tässä."
Valkoturkkinen kolli katsoi minua epäilevästi, mutta ei sanonut vastaan. "Hyvä on. Minä odotan. Metsästysonnea sinulle siis vain!"
Päätin ottaa Haavetassuun ensin hyvin etäisyyttä, ennen kuin rupesin haistelemaan ilmaa riistan toivossa. En aikonut antaa kollin lytätä vähäisiäkin itseluottamukseni rippeitä heti alussa.
Ihme kyllä, ei mennyt kauaakaan, kun jo äkkäsin ilmasta ensimmäisen hajun: orava. Tiputtauduin vaanimisasentoon, joka Haavetassu oli minulle opettanut, ja lähdin etenemään hajun suuntaan. Astuin epähuomiossa parin risun päälle hiipimisen aikana ja toivoin, ettei orava hermostunut kuulemistaan epämääräisistä äänistä ja kiivenyt ulottumattomiini.
Harmi kyllä juuri niin tapahtui; saatoin vain katsella, miten pörröhäntä rapisteli puunrunkoa pitkin ylemmäksi, niin ylös, etten uskaltanut seurata sitä. En kuitenkaan lannistunut. Jos minussa oli yhtään metsäkissan verta - niin vastenmieliseltä kuin se ajatus tuntuikin -, pystyisin kyllä saamaan jotakin kiinni.
Meni jonkin aikaa, ennen kuin sain kiinni uudesta hajusta. Sen lähde ei ollut kaukana, tai niin ainakin päättelin hajun voimakkuudesta. Nyt tarkkana, Päivänsäde - tämän et voi antaa karata kynsistäsi!
Lähestyin puolukanvarsien seassa piileskelevää pikkueläintä kohti korvat valppaasti eteenpäin suunnattuina ja aistit terästäytyneinä. Antauduin hetkellisesti täysin vaistojeni varaan, mikä siivitti minut suloiseen voittoon; kuin itsestään etukäpäläni kurkottivat hiirtä kohti kiitäessäni sen kimppuun tajuttomalla nopeudella. Hiiri vinkaisi kimakasti vielä viimeisen kerran, kunnes sen pikkuinen keho valahti veltoksi hampaissani leukojeni musertaessa siltä niskat nurin.
Onnistumiseni huuma oli saada minut meuhkaamaan kuin pikkupentu, mutta hillitsin itseni ja yritin löytää vielä jotakin muuta napattavaa. Tällä kertaa hiiri jäi kuitenkin ainoaksi saaliikseni, mikä ei kylläkään haitannut minua, sillä mielestäni olin onnistunut minulle annetussa tehtävässä paremmin kuin hyvin.
Palasin Haavetassun luo hiirtä ylpeästi kantaen.
"Minä sain saalista!" ilmoitin iloisesti, tiputtaen melko runnellun näköisen jyrsijän kollin jalkojen juureen.

//Kharon?
//467 sanaa

Kharon oli päättänyt vihjata Päivänsäteelle siitä, miten paljon kolli tiesikään naaraasta ja tämän lyhyestä menneisyydestä klaanissa. Tummaa erakkoa vaikutti kiinnostavan Eloklaanin asiat enemmän kuin tuo myönsi. Kharon osasi kyllä lukea rivien välistä ja ymmärsi mitä Päivänsäde yritti. Hän ei antaisi naaraalle tietoja historiastaan niin helpolla.
"Sitä sinä et saa koskaan tietää", laikukas kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Hän erotti pimeässä kiiluvat tummansiniset silmät, jotka kapenivat ohuiksi viiruiksi. Päivänsäde mutisi jotakin epämääräistä vastaukseksi, eikä Kharon halunnut edes tietää, mitä kissa oli sanonut. Ei varmastikaan mitään merkityksellistä.
"Älä heti suutu, minä vain vitsailin", valkoturkkinen kissa tokaisi rempseällä äänellä, "mutta en minä sinulle mitään ilmaiseksi kerro."
Kharon oli siirtänyt katseensa Päivänsäteestä pois. Kolli silmäili öistä metsää ja kuunteli sen ääniä. Taas oli aivan rauhallista, eikä ilmassa ollut merkkejä vaarasta. Kolli kuitenkin tiesi, että tilanne voisi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, siksi hänen oli oltava koko ajan valppaana.
"Mitä sinä tahdot maksuna tiedoistasi?" Päivänsäde kysyi. Naaraan ääni kertoi, ettei hän tuntunut olevan kiinnostunut antamaan Kharonille mitään.
"Voin kertoa sinulle lisää, kun saat kiinni ensimmäisen saaliisi. Jos vain oikeasti yrität, saalistaminen on helppoa kuin mikä", kolli vakuutteli, vaikka oli jo huomannut, ettei saalistaminen tosiaankaan tulisi koskaan olemaan helppoa Päivänsäteelle. Ei sellainen kissa vain voinut olla hyvä saalistamisessa, joka tuskin koskaan tätä matkaa aiemmin oli maistanut tuoresaalista. Kaksijalkalassa kissat olivat tottuneet lähinnä kotikisun muonaan ja ties mihin variksenruokaan.
"Mutta nyt meidän täytyy nukkua, jos tahdot jatkaa matkaa ennen aurinkohuippua. Hyvää yötä, Päivänsäde. Älä herätä minua, jos ketut syövät sinut", Kharon kiusasi ottaessaan mukavan nukkumisasennon. Olisi ehkä pitänyt yrittää saada Päivänsäde nukkumaan mahdollisimman hyvin, jotta tämä jaksaisi vaeltaa seuraavan päivän, mutta Kharon ei voinut vastustaa kiusausta. Koko matkan kohokohtia olivat ne, kun hän sai härnätä Päivänsädettä, eikä kukaan voinut kieltää häntä. Kaksijalkalassa tilanne taas muuttuisi, sillä Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri tuntuivat pitävän huolen siitä, ettei kukaan päässyt loukkaamaan pikkuista heidän Päivänsädettään.

//Päivi?
// 301 sanaa

Sillä välin, kun Haavetassu oli lähtenyt metsästämään meille jotakin syötävää, olin vaeltanut vähän matkan päähän lähtöpaikastamme ja löytänyt varsin lupaavan oloisen suojapaikan. Se oli piilossa isojen, paksujen kuusenoksien alla, ja tilaakin oli ihan mukavasti! Haavetassu ei ikimaailmassa olisi keksinyt näin hienoa yöpaikkaa, ajattelin tyytyväisenä.
Ei mennyt kauaakaan, kun vastentahtoinen matkakumppanini palasi mukanaan pulskan näköinen jänis. Esittelin hänelle löytämääni suojaa ylpeästi, hieroen hänen naamaansa onnistumisen riemuani. Tällä kertaa kolli ei kuitenkaan tarttunut syöttiin vaan piti päänsä kylmänä. Hän tokaisi, että huomenna olisi vuoroni vähintäänkin yrittää saada saalista. Yritin olla kuin se ei olisi ollut minulle mikään iso juttu, vaikka turkkini alla kihelmöi hermostuneesti. Tänäänhän minä vasta olin alkanut harjoitella saalistamista, ja tuo idiootti halusi sysätä minut metsälle saman tien!
"Ihan miten vain", tuhahdin ja repäisin vuorollani itselleni suullisen lämmintä jäniksen lihaa. "Jos sinun kuntosi ei kerran riitä enää, niin kyllä minä voin yrittää jotakin napata."
Haavetassu vain pyöräytti silmiään suurieleisesti ja jatkoi syömistä. Kätkin epävarmuuteni ruokahaluni taa.

Yön laskeutuessa olimme molemmat asettuneet mukavasti kuusen oksien alle. Koska tilaa oli yllin kyllin, pystyimme ottamaan toisiimme paremmin etäisyyttä.
Nuolin aterioinnin aikana sottaantuneita rintakarvojani samalla kun mietin, miten yhteisössä oltiin suhtauduttu katoamiseeni. Keijukainen oli varmasti raivoissaan Tyrskytiikerille, kun olimme jääneet kiinni kaksijaloille hänen vuorollaan. En olisi ihmetellyt, vaikka kollilta olisi puuttunut toinenkin korva päästessämme perille. Keijukaisen raivolta ei paennut kukaan.
Vilkaisin syrjäsilmällä Haavetassun suuntaan. Kolli oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä vaikuttanut halukkaalta keskustelemaan. Toisaalta, milloinpa minua muka olisi kiinnostanut, millä tuulella tuo oli. Minähän puhuin kenelle tahdoin ja milloin tahdoin - aivan kuten Keijukainen oli minua opettanut.
"Siitä klaanista", aloitin kuin tunnustellakseni, millaisen reaktion kissan entisen asuinpaikan esille tuominen saisi aikaan. "Miksi teillä kaikilla on niin tyhmät nimet? Liittyvätkö ne jotenkin niihin teidän metsäläisten outoihin rituaaleihin, joita te suoritatte yön pimeydessä, kun kuu on täysi?"
Haavetassu siirsi terävänä katseensa minuun. Hänen naamaltaan paistoi ärtymys. "Sinulla vasta tyhmä klaaninimi onkin", tuo puuskahti halveksuvasti.
Sen kuuleminen sai minut hätkähtämään hieman. Miten Haavetassu muka tiesi klaaninimeni?
"No tuskin se on sen tyhmempi on kuin omasi", herjasin takaisin, tavoitteenani onkia kollilta lisää tietoja lyhyestä historiastani klaanissa.

//Kharon?
//337 sanaa

Puh suki Nasun korvia hyväntuulisesti. Hänen nenäänsä kantautui Nasun omistajan kokkailujen tuoksut ja kolli toivoikin saavansa sieltä maistiaisia. "Mitä luulet, liikenisiköhän häneltä meillekin syötävää? Hih, tässähän alkaa jo hieman hiukoa", Puh naukaisi toiveikkaana ja sai ystävänsä tirskahtamaan iloisesti. "Eiköhän, ainakin luulisin niin. Ainahan hän antaa meille syötävää, hän on kiltti", Nasu naukaisi hennosti hymyillen ja lähti tanakka ystävänsä perässään kohti keittiötä. Karvaton kissa päästi kohteliaan naukaisun ilmoille ja Puh taas mourusi hieman äänekkäämmin, selvästi nälkäisempänä. "Puh! Mehän söimme vasta tovi sitten. Eihän sinulla nyt vielä voi olla nälkä?" Nasu hihitti osittain huvittuneena, osittain huolestuneena. Kun aran kollikissan omistaja kyyristyi antamaan ystävyksille syötävää, Puh hotkaisi omansa välittömästi ja maiskutteli tyytyväisenä. Kolli nuolaisi vielä muutaman kerran lattiaa, missä liha oli maannut. "Sehän oli herrkullista", Puh lipaisi huuliaan ja katseli, kun karvaton kissa söi omaansa hitaasti. Kun Nasu oli lopulta saanut syötyä omansa, hänkin nyökytteli. "Niinhän se oli, kuten aina. Hei, mitä ulkona tapahtuu?" Puh kysyi vilkaistessaan ikkunaa ja loikkasi raapimapuun alimmalle tasolle, josta kuitenkin näkyi ulos. Punaruskea naaras asteli Nasun pihan lähettyvillä. Sehän oli Frida! "Katso, se on Frida! Taidan mennä tervehtimään häntä, tuletko sinäkin?" Puh kysäisi ystävällisesti, mutta Nasu pudisteli päätään. "Kiitos tarjouksesta, mutta en taida tulla tällä kertaa. Ulkona on aika kylmä ja viihdyn paremmin sisällä. Olen myös aika väsynyt, anteeksi", Nasu pahoitteli ja lipaisi ystävänsä lapaa ystävällisesti. "Olethan ku-kuitenkin varovainen?" karvaton varmisteli vielä ja pyöreäpiirteinen kissa nyökytteli. "Totta kai, minä lupaan!" Puh lupasi hymyillen ja loikki ulos. Lehtikadon viileä ilma tuntui välittömästi punanaamioisen kollin turkissa ja hän värähti. "Hei, Frida. Mukava nähdä", Puh tervehti toista ystävällisesti hymyillen ja naaras nyökkäsi hänelle. "Hei, Puh. Mukava nähdä myös sinua. Kuinka voit?" Frida kysyi toiselta kohteliaasta ja tapansa mukaisesti myös aika vähäsanaisesti. "Voin oooikein mainiosti, Nasun omistaja antoi meille syötävää juuri hetki sitten. Se oli hyvää. Entä sinä?" Puh kysyi punaruskealta, joka kertoi voivansa myös hyvin. Kaksikko katseli toisiaan hetken ajan ja Puh välillä höpötti hiljaisiin kohtiin kuulumisiaan ja havaintojaan elämästään, kunnes Frida naukaisi että hänen pitäisi jo mennä. Pyöreä kissa hyvästeli toisen ja lähti sitten uteliaana tassuttelemaan kohti metsää. Se oli aina kiehtonut häntä, vaikkakin jännittänyt. Olikohan heidän entinen ystävänsä vielä jossain tuolla... Niin Puh uskoi. Hän oli joskus nähnyt metsikössä myös kissoja, he olivat kuulemma hurjia villikissoja ja siltä ne olivat myös näyttäneet. Uskaltaisikohan hän ikinä piipahtaa metsän puolella? Nasua hän ei ainakaan saisi mukaansa, mutta ehkäpä Fridan? Puh päätti pohtia asiaa.

// 392 sanaa
// Kuka vaan saa jatkaa!

Saalistamisen alkeetkin tuntuivat olevan liian haastavia Päivänsäteelle, joka oli asunut koko ikänsä kaksijalkalassa. Kharonia alkoi jossain vaiheessa turhauttamaan, kun tämän piti muistuttaa naarasta yhä uudelleen ja uudelleen samoista, aivan typeristä virheistä. Olisi voinut kuvitella, että itse Mesitähden tytär olisi ollut luonnonlahjakkuus kaikessa, mitä tuli metsässä elämiseen.
"Niin", Kharon vastasi mietteliäänä naaraan toteamukseen suojan etsimisestä. Laikukkaan kollin vatsa huusi tyhjyyttään, sillä he eivät tosiaankaan olleet päässeet saalistamisessa alkeita pidemmälle. Hän joutuisi saalistamaan taas molemmille.
"Etsi sinä suojaisa paikka, niin minä saalistan meille iltapalaa. Ei ole järkeä mennä tyhjin vatsoin nukkumaan, kun tämä metsä tuntuu olevan täynnä riistaa", Kharon lausahti. Heillä olisi vielä jonkin verran aikaa, ennen kuin aurinko katoaisi taivaanrannan taakse ja yö pimenisi. Metsä oli jo ehtinyt hämärtyä, mutta jopa Päivänsäde varmasti näkisi vielä tovin verran eteensä.
Tummanharmaa naaras näytti taas epäröivän.
"Millaista suojaa minun pitää etsiä?" naaras esitti typerän kysymyksen, joka sai Kharonin pyöräyttämään silmiään turhautuneena. Kolli kuopaisi käpälällään pehmeää multaa.
"Jotakin, joka on piilossa esimerkiksi ohikulkevan kaksijalan katseelta ja tarpeeksi suojassa tuulelta. Vaikka joku tiheäoksainen pensas tai juurikko", kolli opasti. Jos he ikinä löytäisivät takaisin kujakissayhteisön luokse ja pääsisivät lähtemään kohti klaaneja, matka ei tulisi olemaan helppo, etenkään Päivänsäteelle. Kharon ei antanut enempää aikaa typerille kysymyksille, vaan käänsi naaraalle selkänsä. Hän lähti kauemmaksi löytääkseen jotakin syötävää.

Saalisonni oli jälleen Kharonin puolella. Ei mennyt kauaakaan, kun hän oli saanut kiinni nuoren jänisuroksen. Kharon arveli, että se oli syntynyt hiirenkorvan aikoihin. Kolli palasi takaisin paikkaan, jossa hän oli viimeisen kerran nähnyt Päivänsäteen. Entinen eloklaanilainen sai nopeasti vainun naaraasta ja lähti seuraamaan sitä. Päivänsäde ei ollut mennyt kauas, vaan hajujälki johti läheisen kuusen alle. Puun painavat oksat miltei hipoivat aluskasvillisuutta, ja Kharon joutui kumartumaan astuessaan puun oksien alle.
Päivänsäteen pää putkahti esiin puun juurikosta. Kissan kasvoilla oli mairea ilme.
"Tänne mahtuu hyvin kaksi kissaa, paikka on paljon parempi kuin se, minkä sinä viimeksi valitsit", naaras kehuskeli. Kharon piiskasi hännällään muutaman kerran ilmaa, mutta onnistui pitämään päänsä kylmänä. Kissa pudotti jäniksen maahan, ja Päivänsädekin astui kokonaan ulos puun juurikosta.
"Sinä saat luvan saalistaa huomenna, tai ainakin yrittää", Kharon murahti päätään pudistellen. Koska hän oli saalistanut jäniksen, hän katsoi oikeudekseen aloittaa syömisen. Erakko haukkasi palan yhä lämpimästä jäniksestä.

//Päivi?
// 355 sanaa

Päivänsäde: 45kp! -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Keijukainen: 9kp -

Kharon/Haavetassu: 48kp! -

Nefiri: 6kp -

Rubiini: 4kp -

Ensin luulin Haavetassun vain pilailevan kustannuksellani: kuka pöljä muka oikeasti laittoi hämähäkinseittiä haavoihinsa? Kuitenkin kun kolli alkoi painella seittiä kylkeeni varsin totisen näköisenä, epäilykseni häntä kohtaan haihtuivat. Klaanikissat olivat ilmeisesti muuten vain niin pipejä päästään, että uskoivat jonkun hyödyttömän seitinriekaleen tekevän mitään. Jos kuolisin verenhukkaan, syyttäisin siitä Haavetassua. Itse asiassa aioin syyttää häntä kaikesta siitä ikävästä, jota minulle oli jo ehtinyt sattua matkamme aikana.
Kun kolli seuraavaksi ehdotti, että voisimme alkaa harjoittelemaan saalistamista, minun teki mieli nauraa. Mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Entinen metsäkissa yritti ilmeisesti oikeasti auttaa minua, eikä minulla tässä kunnossa ollut varaa pilkata häntä. Olisi vain pakkoa leikkiä mukana, mikäli mielin päästä takaisin kotiin täältä ryteiköstä.
Nousin seisomaan. Tunsin haavojen venyvän kehonliikkeideni mukana, mutta seitti tuntui auttavan. Ainakin se estäisi niihin joutumasta mitään sellaista, mikä voisi hidastaa niiden paranemista tai aiheuttaa tulehduksen. Katsahdin sitten Haavetassuun arvioivasti. Mietin, miten hän aikoi opettaa minunlaiseni kaksijalkalan katujen kasvatin saalistamaan riistaa. Kasvoilleni pyrki pieni virne, mutta en antanut sen näkyä - tästä voisi tulla jopa ihan hauskaa.
"No niin, opettaja", naukaisin häntääni huiskaisten, "näytä, miten se tehdään."
Ja niinpä Haavetassu rupesi selittämään minulle saalistuksen alkeita. Yritin olla tarkkaavainen ja oikeasti kuunnella hänen selostustaan, mutta se oli yllättävän vaikeaa, sillä silmäni eivät tahtoneet pysyä auki. Taistelu kettua vastaan oli vienyt kaikki voimani. Kuitenkin, kun kolli siirtyi puhumisesta näyttämiseen, mieleni virkistyi huomattavasti. Olin selvästi enemmän visuaalinen oppija kuin kuuntelija.
Haavetassu näytti ensin, miten minun kuului liikkua metsässä vaaniessani eläintä. Ei saanut antaa hännän huitoa miten sattuu, ja vatsan piti hipoa maata mutta se ei kuitenkaan saanut koskettaa sitä. Niin paljon muistettavaa samalla kertaa! Haavetassulle moinen multitaskaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tehtävä eikä mikään. Hän liikkui mättäiden välissä yhtä sulavasti kuin kala vedessä.
Tuli minun vuoroni kokeilla: pudottauduin Haavetassun esimerkin mukaisesti matalaksi. Kylkeäni kirveli vähän, mutta en antanut sen häiritä minua. Nyt oli paljon tärkeämpääkin tehtävää. Minusta ensimmäiset yritykseni liikkua vaanimisasennossa menivät hyvin. Haavetassu keksi kuitenkin koko ajan jotain korjattavaa asennostani tai sanoi minun pitävän yhä edelleen liikaa ääntä liikkuessani. Voi syyhy, tämä oli paljon vaikeampaa kuin miltä se oli näyttänyt Haavetassun tekemänä!
Olimme harjoitelleet jo melko pitkään, kun tajusimme, että oli tulossa jo pimeä. Lihaksiani jomotti tavalla, jota en ollut koskaan kokenut. Jatkuva kyyristyminen ja nouseminen tuntuivat selässä ja lavoissa.
"Meidän pitäisi varmaan etsiä suojaa jostakin", tokaisin Haavetassulle. "En välttämättä haluaisi törmätä toiseen kettuun näin lyhyellä aikavälillä."

//Kharon?
//383 sanaa

Raivoisa taistelu oli tullut päätökseen, mutta Kharon ei vieläkään irrottanut otettaan ketusta. Hän halusi olla varma, ettei peto nousisi enää ylös ja tappaisi heitä.
Vasta Päivänsäteen sanat kuultuaan, laikukas kolli nosti päänsä ylös ja kohdisti katseensa tummaan naaraaseen. Kharonin ilme oli tyyni. Vaikka hän oli juuri voittanut taistelun kettua vastaan, erakko ei riemuinnut. Noinko helppoa se oli ollut? Kharonin eriväristen silmien katse kääntyi takaisin punaruskeaan petoon, joka makasi elottomana hänen jalkojensa juuressa. Totta se oli, kettu oli kuollut.
Huono omatunto valtasi Kharonin synkkenevän mielen. Emo, isä tai edes Corona eivät olleet pärjänneet ketulle taistelussa. Miksi Kharon oli onnistunut tappamaan ketun, ja vieläpä kaksijalkalassa kasvaneen rääpäleen kanssa? Voitto tuntui epäreilulta. Kharon astui kauemmas elottomasta ketusta siirtämättä katsettaan pois siitä. Olisiko hän voinut voittaa ketun myös silloin, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet? Kharon alkoi voida pahoin, kun edes ajatteli sitä. Hän oli katsellut perheenjäsentensä kuolevan yksi toisensa jälkeen, eikä ollut edes yrittänyt auttaa. Jos hän olisi tehnyt jotakin, kaikki voisi olla nyt toisin.
Paha olo oli niin voimakas, että kolli oli vähällä oksentaa.
"Mikä sinulle tuli? Etkö kestä nähdä verta?" Päivänsäteen piikittelevä äänensävy tunkeutui Kharonin ajatuksiin. Myönnettäköön, että se vei myös huonon olon mennessään. Kharon kääntyi tumman naaraan puoleen katsoen tätä tuimasti.
"Kestän. Minä vain inhoan yli kaiken kettuja", valkoturkkinen kissa murahti ja pyyhki pois ajatukset vanhemmistaan. Heillä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä kuin kyhjöttää tässä puolta päivää.
"Ai enemmän kuin Eloklaania?" Päivänsäde jatkoi. Kharon ei vaivautunut vastaamaan naaraan kysymykseen, vaan alkoi nuolla turkkiaan. Se oli sotkeutunut täydellisesti taistelun lomassa. Sieltä täältä uupui karvatukkoja, jotka lojuivat nyt ympäri taisteluareenana toiminutta metsää. Kharon oli välttynyt sen suuremmilta haavoilta. Pieniä ruhjeita oli siellä sun täällä, mutta ne paranisivat nopeasti.
Kharon huomasi, että Päivänsäteellä ei ollut käynyt yhtä hyvä tuuri. Naaraan oikeaa kylkeä koristivat pitkät, verta vuotavat haavat, joita naaras parhaillaan nuoli puhtaaksi. Välillä Päivänsäde irvisteli, eikä Kharon ihmetellyt sitä ollenkaan. Tuoreet haavat olivat takuulla kipeitä.
"Hämähäkinseittiä", laikukas kolli keksi. Hän oli nähnyt, kuinka parantajat Eloklaanissa olivat tyrehdyttäneet verenvuodon hämähäkinseitillä. Se oli kaikki, mitä kolli tiesi parantamisesta. Kolli ei jäänyt odottamaan Päivänsäteen vastausta, vaan lähti etsimään seittiä.
Hänen onnekseen sitä löytyi melkeinpä mistä vain. Ei pitänyt montaa ketunmittaa kulkea, kun Kharon löysi hyvän paikan. Hämähäkki oli kutonut laaja-alaisen seittinsä lehdettömän pensaan oksiin. Kharon silmäili hetken kahdeksanjalkaista hämähäkkiä, joka käveli seittiä pitkin. Entinen eloklaanilainen nappasi maaasta pienen kepin, johon hän keräsi seittiä. Hän kävi läpi vielä muutamat muut varvut ja risuikot, joista seittiä löytyi. Hetken päästä oksassa oli hyvänlainen tukko seittiä. Se sai luvan riittää Päivänsäteen isoimpiin haavoihin.
Kolli palasi takaisin naaraan luokse, joka yhä suki rähjääntynyttä turkkiaan. Naaras kääntyi epäluuloisena Kharonin puoleen, tuijottaen kepissä olevaa seittiä.
"Eloklaanissa parantajat käyttivät seittiä tyrehdyttämään verenvuotoja, kai", Kharon sanoi lapojaan kohauttaen. Päivänsäde ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta käänsi kuitenkin haavoittuneen kylkensä Kharonille, joka onnistui taiteilemaan seitin jotenkuten isoimpien haavojen päälle. Se ei ollut ollenkaan niin helppoa, miltä se näytti.
"En ymmärrä, miten ne saavat sen siihen niin helposti", Kharon oli vähällä turhautua painellessaan seittiä Päivänsäteen haavoille.
Kun työ oli tehty, Kharon astui taaemmaksi ihaillakseen työtään. Sentään seitit olivat suurin piirtein paikoillaan, Kharon ajatteli. Samalla hän päätti, ettei enää ikinä edes yrittäisi leikkiä parantajaa.
"Kerta me pysähdyimme jo, niin voimme varmaankin harjoitella saalistamisen alkeita. Oletko sinä valmis?" Kharon esitti kysymyksen Päivänsäteelle, joka yhä katseli arvostellen kyljessään olevia hämähäkinseittejä.

//Päivi?
// 536 sanaa

Kettu oli ottanut minut silmätikukseen jo sillä samaisella hetkellä, jolloin se lähti rynnistämään meitä kohti. Haavetassu loikkasi vikkelästi sivuun, ja kettu syöksyi suoraan minua kohti. Ei ollut varaa alkaa panikoida, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja hyppäsin kynnet paljastettuina sitä kohti. Onnistuin pääsemään sen selkään ja kynsimään sen turkista irti isoja karvatuppoja, mutta eläin ei siitä hetkahtanutkaan. Kuitenkin kun jossain vaiheessa päädyin jakelemaan iskuja sen kasvoille, petoeläin vingahti kivusta.
Siitäkös se vasta hurjistui; jouduin väistelemään sen hampaita toden teolla. Kävi kuitenkin niin, että kompastuin johonkin maassa olevaan juureen ja lennähdin maahan rähmälleni. Seuraavaksi oli minun vuoroni ulista tuskasta, kun tunsin ketun hampaiden pureutuvan keskivartaloni ympärille. Sen hampaat musersivat kylkiäni ja pitivät minut tiukasti otteessaan. Mihin se Haavetassu oli kadonnut juuri silloin, kun häntä tarvittiin?
Silmissäni oli alkanut jo sumeta, kun kettu yhtäkkiä päästi minut irti tappavasta otteestaan. Kipu lamaannutti koko kehoni hetkellisesti; taistelun äänet kuuluivat vaimeina taustalla.
Jossain vaiheessa kuulin jommankumman - joko ketun tai Haavetassun - ulvaisevan, mikä sai adrenaliinin virtaamaan suonissani kiihtyvällä vauhdilla. Ponnistelin voimieni takaa päästäkseni takaisin jaloilleni. Kylkiäni polttava kipu unohtui, kun ryhdyin uuteen rynnäkköön hyökkääjää vastaan. Haavetassu oli jo ketun kimpussa ja jakeli sille hurjan näköisiä iskuja eri puolille sen kehoa. Tähtäsin iskuni suoraan eläimen ilkeästi kimmeltäviin silmiin. Se sai ketun huutamaan kahta kauheammin ja pyörimään ympäriinsä raivopäisesti.
Vaihdoimme Haavetassun kanssa nopeasti katseita: nyt oli meidän tilaisuutemme. Kävimme ketun kimppuun yhteisvoimin. Kamppailu kesti jonkin aikaa, ja jossain vaiheessa olin jo aivan varma siitä, että loppu tulisi. Kuitenkaan niin ei jostain syystä käynyt.
Haavetassu onnistui saamaan hampaansa ketun pehmeän kaulaan, lähelle sen leukoja. Puolisokea kettu ulvoi ja vikisi ja ärisi, kunnes ääni vajosi matalaksi kurlutukseksi. Sitten tuli hiljaista. Haavetassu ei heti irrottanut otettaan. Vedin syvään henkeä ja lysähdin maahan. Joka puolella oli verta ja kamppailun jälkiä. En saattanut uskoa, että olimme todella peitonneet tuon kokoisen pedon keskenämme. Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri olisivat olleet minusta niin ylpeitä, jos olisivat nähneet minut nyt!
Annoin väsyneiden silmieni kohdistaa katseensa jälleen Haavetassuun, joka kyyhötti edelleen ketun yllä. Ellen olisi ollut niin rätti, olisin varmaan huokaisut tarpeettoman kovaan ääneen kiinnittääkseni kollin huomion.
"On se kuollut jo", sanoin uupuneesti ja vilkaisin sitten irvistäen oikeanpuoleista kylkeäni, johon oli ilmestynyt inhan näköisiä, pitkiä haavoja ketun hampaista. "Kuollut kuin kivi."

//Kharon?
//362 sanaa

Kharon oli niin vihainen, että ympäristön tarkkaileminen oli unohtunut. Kolli räyhäsi Päivänsäteelle minkä kerkesi ja purki kiukkuaan naaraaseen. Harmaa naaras oli muuttunut pienessä hetkessä itsevarmasta kissasta pieneksi mytyksi, joka tuijotti kauhuissaan jotakin Kharonin selän taakse. Laikukas kolli oli vähällä suuttua entistä enemmän siitä, ettei naaras voinut edes katsoa häntä.
Mutta kun Päivänsäde avasi suunsa ja lausui vaimealla äänellä Kharonin klaaninimen, kolli tajusi jonkin olevan pielessä. Hän käännähti ympäri nopeasti. Erakolla meni hetki ymmärtää, minkä kanssa hän seisoi kasvotusten. Ruskeat, vihaiset silmät tuijottivat herkeämättä Kharonia.
Kettu oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Hetkeksi Kharon jähmettyi paikalleen vastakkain ketun kanssa. Aika tuntui pysähtyvän, kun kolli tuijotti pedon kasvoja. Kettu oli luimistanut suipot korvansa ja paljastanut terävät, keltaiset hampaansa. Matala murina nousi oranssiturkkisen pedon kurkusta. Kharon tiesi, että pian alkaisi tapahtua. Kettu ei seisoskelisi saaliinsa edessä tuntikausia liikkumattomana.
Kolli päätti tehdä ensimmäisen liikkeen. Taistelulta ei voisi välttyä enää tässä vaiheessa, hänen oli taisteltava kettua vastaan. Kharon teki nopean syöksyn sivuun, mutta kettu ei syöksynytkään hänen peräänsä. Sen sijaan punaturkkinen peto pinkaisi itsensä vauhtiin suoraan Kharonin ohitse. Kolli käännähti ympäri. Hän oli unohtanut Päivänsäteen olemassaolon kokonaan, ja nyt kettu pinkoi kohti naarasta.
Tummanharmaa naaras oli noussut ylös aluskasvillisuuden seasta ja näytti valmistautuvan kohtaamaan ketun. Kun kettu kävi Päivänsäteen kimppuun, Kharon yllättyi. Naaras onnistui väistämään terävät hampaat ja liikkumaan jopa ketterästi aluskasvillisuudesta huolimatta. Jossain vaiheessa kissa onnistui jopa iskemään kynsillään kettua kasvoihin. Se sai pedon vinkaisemaan, mutta taisteluntahto vain kasvoi. Kettu murisi yhä lujempaa ja yritti taas saada Päivänsädettä hampaisiinsa.
Kharon seisoi yhä paikallaan muutaman ketunmitan päässä ketusta ja kissasta, joka näytti taistelevan henkensä edestä. Muisto kuolleista vanhemmista ja heidät tappaneesta ketusta palasivat elävinä Kharonin mieleen. Hän halusi paeta. Kolli oli jo ottamassa ensimmäistä askelta kääntyäkseen, kun hän muutti mielensä. Jos hän nyt jättäisi Päivänsäteen tänne kuolemaan, hän ei voisi koskaan palata kaksijalkalaan hakemaan Deimosta. Hammasta purren Kharon joutui vaihtamaan suunnitelmaansa.
Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Päivänsäteen tuuri loppui. Naaras oli jatkanut ketun väistelemistä, mutta aluskasvillisuus näytti käyvän Päivänsäteen kohtaloksi. Tummanharmaa kujakissa kompastui maassa lojuviin risuihin ja lensi kuonolleen maahan, kettu perässään.
Raivokkaasti muristen kettu syöksyi empimättä kissan kimppuun. Kharon joutui pakottamaan itsensä liikkeelle. Kolli singahti kohti kettua, joka oli saanut Päivänsäteen hampaisiinsa. Sen tarkoituksena oli kaiketi vain tappaa vihollinen.
Kharon pääsi yllättämään ketun. Kolli loikkasi itseään isomman eläimen selkään kynnet ojossa. Kettu parkaisi ja irrotti otteensa Päivänsäteestä, alkaen sitten riuhtoa itseään ympäriinsä, yrittäen irrottaa selässään roikkuvan kissan. Kharon painoi kyntensä yhä syvemmälle ketun niskaan. Kettu vikisi kivusta ja jatkoi riuhtomista. Mitä enemmän kettu liikkui, sitä heikommaksi Kharonin ote ketun selästä kävi. Hän ei tiennyt oliko Päivänsäde edes tajuissaan, mutta kolli rukoili hiljaa mielessään naarasta avuksi. Yksin kummallakaan ei olisi mitään mahdollisuuksia tappaa kettua, mutta kahdestaan he saattaisivat jopa onnistua siinä.

//Päivi?
// 445 sanaa

Haavetassun äkillinen raivonpuuska sai minut häkeltymään. Hurjistunut kolli katsoi minua silmät roihuten ja niskakarvat osoittaen piikkisuorana taivasta kohti. En ollut koskaan nähnyt ketään niin vihaisena, ja se vähän hirvitti minua. Etenkin uhkailu siitä, miten tämä taittaisi niskani, jos vielä kerrankin astuisin jonkun typerän oksan päälle. Miten sellainen pikku napsahdus saattoi häiritä jotakuta niin paljon? En minä voinut sille mitään, että koko metsä oli täynnä kaikenmallisia puunpalasia.
"Meillä kaksijalkalassa ei ole näin paljon turhaa roinaa tiellä", yritin puolustautua, mutta se jäi vain säälittäväksi yritykseksi, sillä Haavetassun raivo sen kuin tuntui kasvavan. Yhtäkkiä tunsin itseni pieneksi pennuksi, jota sätittiin huonosta käytöksestä.
"Kyllä kai sinun järkesikin sanoo, ettei jokaisen oksan päälle ole pakko tallata!" kolli huusi vihaisesti ja otti askeleen lähemmäksi. Peräännyin epävarmasti korvat luimussa, irrottamatta katsettani kissasta. Tällä kertaa minua aidosti pelotti, että kollin päässä oli napsahtanut ja tämä tappaisi minut. Normaalisti olisin pystynyt peittoamaan hänenlaisensa niskuroijan helposti, mutta nyt olimme hänen elementissään, ja minä olin auttamatta altavastaaja.
Yhtäkkiä nenääni tulvahti vahva haju. Uhkaava haju. Vilkaisin Haavetassua nopeasti, mutta kolli oli ilmeisesti liian kiihdyksissään huomatakseen sitä. Sydämeni alkoi sykkiä nopeammin nähdessäni vilauksen punaisesta turkista edessäpäin, suoraan Haavetassun takana.
"Ha-Haavetassu", sanoin hiljaa, miltei kuiskaten.
"No mitä?!"
Pelosta jähmettyneenä tuijotin Haavetassun ohi hänen taakseen ilmestynyttä eläintä, jonka ilkeät nappisilmät tarkkailivat meitä terävästi. Haavetassu käännähti ympäri ja näki saman kuin minäkin.

//Kharon?
//216 sanaa

Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, Kharon olisi jo ajat sitten syöksynyt kynnet ojossa Päivänsäteen kimppuun. Naaraan tapa puhua toiselle oli sietämätön. Kharon kuitenkin tiesi, että vaihtoehdot olivat nyt vähissä. Hänen täytyisi päästä takaisin kaksijalkalaan Deimoksen luokse. Huoli veljestä paisui syvällä Kharonin ajatuksissa, Keijukainen voisi tosiaan tehdä veljelle mitä tahansa, jos Päivänsäde ei palaisi kotiin. Kolli työnsi veljensä pois mielestään ja palasi tähän hetkeen. Hän katsoi Päivänsädettä pienesti nyökäten.
"Selvä, minä voin auttaa sinua selviytymään", Kharon lupasi ja nousi ylös. Päästäiset oli syöty, ja oli aika jatkaa matkaa. Koska Kharon osasi liikkua metsässä, hän otti ohjat käsiinsä.
"Tuota noin, jatkamme matkaa pimeän tuloon saakka. Pimeänäkösi on niin surkea, että on sama levätä yö ja jatkaa taas auringon noustessa", laikukas kolli ei ollut tottunut tekemään päätöksiä ja jakelemaan käskyjä, joku oli tehnyt ne aina hänen puolestaan, "tästä tulee pitkä päivä. Saalistetaan jossain välissä, jotta jaksamme vaeltaa."
Päivänsäteellä ei ollut mitään vastaan sanottavaa, joten kaksikko lähti yhdessä tuumin kulkemaan kohti tuntematonta. Kharon otti suunnakseen ukkospolun. He eivät voineet tietää, palaisiko kaksijalka hirviöineen polkua pitkin takaisin pesälleen, joten oli järkevintä kulkea hyvän matkan päässä polusta.
Metsässä oli yhä hiljaista, vaikka Päivänsäde pitikin kokonaisen klaanin verroin meteliä kävellessään. Välillä Kharonista tuntui, että tumma naaras astui tarkoituksella jokaisen vastaantulevan oksan päälle. Jatkuva rasahtelu häiritsi Kharonin keskittymistä muuhun ympäristöön. Kolli päätti yrittää unohtaa rasahtelevat oksat ja keskittyä johonkin muuhun.
Päivä oli aurinkoinen. Auringon säteet siivilöityivät taivasta pitkälti peittävien oksien raoista metsään. Metsä näytti kaikin puolin rauhalliselta, Kharon olisi voinut kuvitella asuvansa täällä. Pikkulinnut pyrähtivät lähettyvillä lentoon, kaiketi ne pakenivat kuullessaan Päivänsäteen lähestyvän.

Kharon ja Päivänsäde olivat kävelleet jo hyvän aikaa. Kollista tuntui, ettei hän voinut enää keskittyä mihinkään muuhun kuin Päivänsäteeseen ja naaraan raivostuttavaan tapaan liikkua metsässä. Aurinkohuipun jälkeen Kharon ei enää kestänyt. Hän teki äkkijarrutuksen ja käännähti tummanharmaan naaraan puoleen.
"Etkö sinä oikeasti tajua, ettei jokaista oksaa tarvitse polkaista katki?! Katkaise vielä yksikin oksa niin minä taitan sinun niskasi!" raivonpuuska pääsi valloilleen, ja Kharon tuijotti hurjistuneena äkkijärrutusta säikähtänyttä Päivänsädettä. Naaraan kasvoilla oli tyrmistynyt ilme. Kharonin hengitys oli muuttunut raskaaksi ja niskavillat olivat nousseet pystyyn. Hän oli itsekin yllättynyt, että oli kestänyt Päivänsädettä niinkin pitkään hermostumatta.

//Päivi?
// 351 sanaa

Haavetassu aikoi selvästi ottaa toivottomasta asemastani kaiken irti. Täällä metsässä hän saattoi olla tilanteen herra, mutta kunhan pääsisimme takaisin kaksijalkalaan, kotikenttäetu olisi jälleen minun.
"No kun kerran olen niin huono, oletan, että sinä opetat minulle, miten tulla paremmaksi", tokaisin hieman piikittelevään sävyyn. Porasin katseeni syvälle kollin erivärisiin silmiin osoittaakseni tuolle, etten vitsaillut. Yritin niellä ylpeyteni ja suhtautua tilanteeseen siten, että tulevaisuudessa oppimillani taidoilla olisi vielä jotakin käyttöä. Voisin opettaa koko muulle yhteiskunnalle samat kikat ja jipot, jotka Haavetassu minulle kohta näyttäisi, ja sitten olisimme lähes valmiita valloittamaan Eloklaanin.
"Tjaa, enpä tiedä." Haavetassun kasvoille oli hiipinyt hymynkaltainen, jossa oli nähtävissä ripaus omahyväisyyttä. Klaanikissa tiesi, mistä naruista piti nykiä, että minut sai turhautumisen partaalle. Olin kuitenkin päättänyt pitää pääni kylmänä ja kestää egoani kohtaan kohdistuvat hyökkäykset. Tekisin vielä Keijukaisen ylpeäksi.
"Eihän sinun pakko ole auttaa", tuhahdin, "löydän minä varmasti itsekin tieni takaisin kotiin. Ja sitten siellä minä voin auliisti kertoa Keijukaiselle, minkä takia me ylipäätään jouduimme tälle pikku seikkailullemme. Sinun veljesikin tulee taatusti pitämään siitä tarinasta - erityisesti siinä kohtaa, kun Keijukainen etsii jotakuta, johon purkaa vihansa."
Hymy katosi Haavetassun kasvoilta. Hän mulkoili minua vihamielisesti; juuri sen näköisenä, että olisi ollut valmis repimään minut kappaleiksi. Virnistelin vain takaisin - itsepähän oli kerjännyt näpäytystä kuonolle.
"Hauska juttu sinänsä, mutta sinähän et tule yksinäsi selviämään edes tämän metsän läpi", kolli naurahti sitten, luoden minuun pilkkaavan katseen. "Pidät niin kovaa ääntä, että jokainen petoeläin lähitienoilla osaa odottaa tuloasi. Etkä sinä osaisi sitä paitsi edes saalistaa itsellesi. Matkasi on tuhoon tuomittu."
Huiskaisin hännälläni ärtyneenä: hän oli oikeassa. Minä en selviäisi kovin pitkälle ilman kollin apua.
"Vaikuttaa kuitenkin siltä, että me molemmat tarvitsemme toisiamme. Jos palaat takaisin tyhjin käpälin, Keijukainen tappaa sekä sinut että veljesi. Emmekä me koskaan pääse yhdessä perille, ellet opeta minua kulkemaan metsässä", sanoin sovittelevasti. Tilanne oli saatava haltuun, jotta voisimme oikeasti aloittaa joskus paluumatkan kotiin. "Joten mitä sanot? Haudataanko vihamielisyydet vähäksi aikaa ja yritetään selviytyä?"

//Kharon?
//310 sanaa

Nefiri-niminen erakko oli Rubiinin onneksi jäänyt auttamaan Silveriä ja häntä parin päivän ajaksi. Hoikka kolli oli edelleen unen kaltaisessa tilassa, mutta Nefirin mukaan hän toipuisi kyllä. Se tieto helpotti Rubiinin oloa suunnattomasti; hän oli jo ehtinyt pelätä jäävänsä taas yksin.
Kun Nefiri kysyi, mistä he tunsivat toisensa, Rubiini joutui miettimään hetken. Silver oli ollut hänelle aluksi täysi ventovieras, joka kuitenkin oli ottanut hänet siipiensä suojaan Byronin ja Safiirin hylättyä hänet. Vaikka he eivät olleet tunteneet toisiaan pitkään, Rubiini oli jo ehtinyt kiintyä häneen niin syvästi, että hänen menettämisensä ei tulisi kuuloonkaan.
"Ei sinun tarvitse vastata", Nefiri naukaisi, kun Rubiinin vastausta ei kuulunut heti. "Tulin vain ajatelleeksi, että näytät välittävä hänestä paljon."
"Niin välitänkin." Siihen Rubiini ei epäröinyt vastata. Hän kohdisti katseensa naaraaseen ja hymyili. "Ilman Silveriä en olisi tässä nyt. Hän otti tehtäväkseen huolehtia minusta, kun perheeni hylkäsi minut."
Pentu ei osannut tulkita Nefirin kasvoilla olevaa ilmettä. Siihen näytti sekoittuvan niin monta erilaista tunnetta, että oli mahdotonta nimetä, mikä niistä oli päällimmäisenä. Rubiini vilkaisi Silveriä, joka liikahti unissaan ja huokaisi. Hän katsahti jälleen Nefiriin.
"Onko sinulla perhettä?" hän kysyi naaraalta uteliaana.

//Nefiri?
//181 sanaa