Tänään saalisonni oli Kharonin puolella. Ensimmäistä päästäistä ei tarvinnut kauaa etsiä, se oli suorastaan kävellyt kollin kynsiin. Toinen oli yrittänyt karkuun puun juurikkoon, mutta laikukas kolli oli ollut nopeampi.
Tyytyväisenä Kharon lähti tassuttamaan takaisin ukkospolun suuntaan päästäiset suussaan. Saalistaminen oli vienyt hetkeksi ajatukset pois Päivänsäteestä ja vihasta, joka koko matkan ajan oli vain paisunut Kharonin päässä.
Metsässä oli rauhallista. Lintulajit, jotka jäivät metsään lehtikadon ajaksi, visertelivät puiden oksilla kauniisti. Aurinko kiipesi taivaankantta pitkin kohti sen korkeinta kohtaa hitaasti, mutta varmasti. Ilma oli melko viileä, mutta paksu turkki ja tiheään kasvavat puut suojasivat Kharonia metsässä vaeltelevalta viimalta.
Kolli pysähtyi kuullessaan askeleita. Joku tai jokin liikkui metsässä niin kovaäänisesti, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Vaistomaisesti valkoturkkinen kissa painautui matalemmaksi. Hänen turkkinsa ei sulautuisi metsän ruskan sävyihin, mutta matalana kulkiessa korkeimmat pensaat ja varvut voisivat piilottaa hänet. Kharon ei nähnyt ketään, mutta rentoutui heti haistaessaan Päivänsäteen tutun tuoksun. Ukkospolku ei ollut lähimaillakaan, joten kaikesta päätellen Päivänsäde oli uhmannut Kharonin käskyä ja lähtenyt harhailemaan metsään yksin.
Kharon hiipi niin hiljaa kuin vain pystyi ja kiersi Päivänsäteen taakse. Päästyään näköetäisyydelle, entinen eloklaanilainen tarkkaili kaksijalkalan kasvatin toimia metsässä. Päivänsäde näytti olevan totaalisen eksyksissä. Naaras haisteli ilmaa ja katseli ympärilleen kuin etsien jotakin.
Hetken naaraan puuhia katseltuaan, Kharon joutui toteamaan, ettei Päivänsäde huomaisi häntä vaikka kuinka haistelisi. Siispä nuori kolli käveli muina miehinä Päivänsäteen taakse ja murahti ohimennen:
"Käskin sinun odottaa." Sillä samalla hetkellä Päivänsäde kääntyi kollin puoleen ensin säikähtäen, mutta sitten huojentuneempana. Naaraan katse käväisi Kharonin suussa roikkuvissa päästäisissä. Sitten alkoi selitys, jonka Kharon hyväksyi.
Kolli pudotti päästäiset maahan ja työnsi toisen tummanharmaalle naaraalle.
"Jos matka kestää kauan, saat opetella itse saalistamaan riistasi", kolli tokaisi, kuin saalistaminen olisi ollut hänelle suurikin rangaistus. Oikeasti Kharon piti siitä. Kaksijalkalassa hän kaipasi joka päivä kaikista eniten sitä tunnetta, joka saalistaessa tuli.
Päivänsäde katsahti matkatoveriaan happamasti. Mitä hän oli nyt sanonut väärin? Eikö Päivänsäde ymmärtänyt, ettei hän kuuna päivänä voisi toteuttaa kujakissojen suunnitelmaa, mikäli hän ei osannut elää metsässä.
"Ensin sinun täytyy kuitenkin opetella kulkemaan metsässä hiljaa. Ihme ettei se kaksijalka kuullut, kun kuljit äsken niin kovaäänisesti. Minä kuulin sinut jo kaukaa", laikukas kolli kehuskeli taidoillaan. Hän oli nyt ihanteellisessa asemassa, sillä kukaan ei ollut arvostelemassa hänen taitojaan elää metsässä. Eloklaanissa joku olisi varmasti tullut kertomaan, että oli kuullut Päivänsäteen jo paljon aikaisemmin. Nyt Kharon oli paras, ja oli hänen vuoronsa kertoa Päivänsäteelle miten huono tämä oli ja mitä hän teki väärin.

//Päivi?
// 392 sanaa

Oli kulunut muutama päivä minun ja uuden tuttavani kohtaamisesta. Nyt tunsin hänet jo Rubiinina; meillä oli ollut aikaa tutustua ja jutella odottaessamme, että Silveri tokenisi. Itse olin tosin pitänyt kieleni tiukasti kurissa, enhän tiennyt, pystyinkö oikeasti luottamaan näihin kissoihin. Olin kokenut parhaaksi jättää kertomatta suunnitelmistani ja tyytyä keskustelemaan pinnallisemmista aiheista, kuten säästä ja kaksijaloista.
Olimme löytäneet Silverin kehnossa kunnossa. Rubiinin kertoman mukaan kaksi muuta kissaa oli hyökännyt kollin kimppuun ja haavoittanut tätä. Hetken tutkailtuani olin huomannut, etteivät haavat olleet kovin vakavia - tai niin olin ainakin toivonut, sillä enhän minä mitään parantamistaitoja omistanut. Asiantuntevaa teeskennellen olin todennut vain, että Silveri tarvitsi lepoa. Tuurikseni olin oikeassa, erakko näytti toipuvan ilman kummempaa hoitoa. Hengitys ei enää parina viime päivänä ollut kuulostanut yhtä raskaalta, ja välillä Silveri oli raottanut silmiäänkin syvästä unestaan.
Rubiini oli pysynyt visusti vanhemman erakon vierellä, he vaikuttivat läheisiltä. En tietenkään tiennyt, mikä asian laita oli, mutta nuori naaras vaikutti syvästi välittävän Silveristä. Tarkkaillessani kaksikkoa olin huomannut, että asetelma muistutti minua ja Isaa. Rubiinissa ja Isassa oli jotain samaa, mitä en kunnolla pystynyt määrittelemään. Ehkä se oli vain nuorukaisille tyypillistä huolettomuutta ja iloisuutta. Isan hymyä ja elämäniloa olinkin jäänyt kaipaamaan. En voinut olla ajattelematta, että ehkä suostuin auttamaan Rubiinia juuri siksi, että hän toi mieleeni tuon liian nuorena kuolleen erakon.
"Miten te tunnette toisenne?" kysyin, ja oma ääneni havahdutti minut ajatuksistani. En ollut tarkoittanut kysymyksen pääsevän ulos suustani, vaikka sitä olinkin mielessäni pyöritellyt. Minua vastapäätä, Silverin vieressä istuva Rubiini kohotti katseensa harmaasta kollista. Olimme istuneet hiljaa aamulla herättyämme käydyn sananvaihdon jälkeen. Silmäkulmastani näin auringon kurottelevan huippuaan kohti - pian olisi aika lähteä etsimään jotain syötävää.
"Ei sinun tarvitse vastata", lisäsin, kun valkoinen naaras näytti pyörittelevän kysymystä mielessään. "Tulin vain ajatelleeksi, että näytät välittävän hänestä paljon."

//Rubiini?
//285 sanaa

Haavetassu puhui minulle kuin olisin ollut hänen mielestään koko maailman katastrofialtein kissa. Ihan kuin pelkkä läsnäoloni olisi riittänyt karkottamaan riistaeläimet lähitienoolta. En kuitenkaan inttänyt vastaan, vaan annoin kollin mennä menojaan ja jäin odottamaan hänen paluutaan. Mielessäni ehti kyllä juolahtaa, että kolli lähtisi lopullisesti ja jättäisi minut villipetojen armoille. Toisaalta ei hän kyllä sillä tyylillä kovin pitkälle pötkisi, sillä jos kolli palaisi takaisin kaksijalkalaan ilman minua, Keijukainen tekisi hänestä ja hänen veljestään variksenruokaa.
Istuin sorakolla ja nuolin haavautuneita polkuanturoitani. Haavetassusta ei näkynyt vielä jälkeäkään; metsä vaikutti nielaisseen hänet. Aurinko kipusi hitaasti lakipistettään kohti. Nyt kun näin minua ympäröivän luonnon uudessa valossa, se ei vaikuttanutkaan niin uhkaavalta kuin mitä se oli ollut mielikuvissani yöaikaan. Jossain lähistöllä sirkutti lintu puussa, ja kuusien tummanvihreillä oksilla helmeili kastepisaroita. Täytyi kai myöntää, että metsässä oli omat hyvät puolensa.
Havahduin maan jyrinään. Pomppasin käpälilleni ja vilkuilin ympärilleni hieman hätääntyneenä, sillä en heti kyennyt paikantamaan äänen lähdettä. Pian kuitenkin soratien toisesta päästä - juuri siitä suunnasta, jossa kaksijalan pesä oli - minua kohti rynnisti hirviö. Se ehti päästä niin lähelle, että näin sen kovan, kiiltävän nahan läpi sisällä lymyilevän kaksijalan, joka näytti myös äkänneen minut. Hirviö liukui pysähdyksiin ja kaksijalka astui ulos. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kipittää Haavetassun perässä metsään, jonne hirviö ei toivottavasti pystyisi minua seuraamaan.
Metsän maaperä tuntui mukavan viileältä tassujen alla terävällä sorakolla kulkemisen jälkeen. Se rauhoitti vihlovia anturoitani. Helpotusta kuitenkin seurasi pelko: mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Pysähdyin nuuhkimaan ilmaa vasta sitten, kun olin mielestäni turvallisen etäisyyden päässä soratiestä ja siellä odottavasta kaksijalasta. Metsä oli täynnä hajuja, ja menin niistä hämilleni. Olin haistavinani Haavetassun hajun, mutta en osannut paikantaa sitä - muita hajuja oli aivan liikaa!
Kun olin jo joutua paniikkiin, kuulin tutun äänen naukuvan ärsyyntyneeseen sävyyn: "Käskin sinun odottaa."
Käännähdin katsomaan Haavetassua, joka oli ilmestynyt taakseni jostakin. Yritin peitellä riemuani nähdessäni hänet. Kollilla näkyi olevaan mukanaan kaksi hiiren näköistä otusta, jotka kuitenkaan eivät haisseet yhtään hiireltä. Jotain metsäriistaako?
Haavetassun painostava tuijotus sai minut tajuamaan, että hän varmaankin odotti selitystä sille, miksi olin lähtenyt harhailemaan metsään yksinäni.
"Hirviö ja kaksijalka löysivät minut", selitin nopeasti. "Vaihtoehtona oli joko jäädä sinne tai piiloutua metsään. Voit varmaankin arvata, kumman vaihtoehdoista valitsin."

//Kharon?
//353 sanaa

Kharon käänsi ärsyyntyneenä katseensa Päivänsäteeseen, joka vain jaksoi valittaa.
"Käyttäisit joskus vähän päätäsi. Ei tosiaankaan uskoisi, että sinä olet syntyjäsi eloklaanilainen", laikukas kolli oli vähällä hermostua, "kukaan ei pakota sinua kävelemään soralla. Täällä reunassa on paljon helpompi kulkea."
Päivänsäde katsoi Kharonia ensin kysyvästi, mutta ilme muuttui tämän ymmärtäessä mitä kolli tarkoitti. Hetken ajan näytti siltä, kuin Päivänsäde olisi ollut häpeissään, mutta kaikki siihen viittaavat merkit katosivat heti. Naaras asteli polun laitaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kharon pudisteli turhautuneena päätään.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Kharon yritti keskittyä heidän ympäristöönsä, jotta mikään ei pääsisi yllättämään heitä. Valkoturkkinen kolli vilkuili vuoron perään metsään ja ukkospolulle. Välillä eriväristen silmien katse harhautui kirkastuvalle taivaalle. Yö oli siirtymässä syrjään alkavan aamun tieltä. Nyt myös Päivänsäteen oli helpompi liikkua itsekseen, kun hän näki mihin astui. Se oli helpotus Kharonille.

Kun aurinko oli noussut, Kharonkin tunsi jalkojensa väsyvän. Kolli oli viettänyt kuita vaellellen perheensä kanssa, jonka vuoksi hän oli itsekin hämmästynyt, kuinka pian väsymys iski. Kenties se johtui viime aikojen huonosta ruokavaliosta ja onnettoman pienistä ruokamääristä. Elämä kaksijalkalassa oli tosiaankin heikentänyt hänen kuntoaan.
Ympäristö oli edelleen rauhallinen. Kharon vilkuili metsään, jota sävyttivät ruskan eri värit. Ilmassa risteili siellä täällä metsän eläinten tuoksuja. Ne muistuttivat Kharonia nälän tunteesta, joka kasvoi hänen vatsassaan. Sorainen ukkospolku vaikutti hiljaiselta, sillä koko yön aikana vastaan ei ollut tullut ainuttakaan hirviötä, eikä polulla leijaillut samanlainen katku mitä muiden ukkospolkujen luona.
Kharon hidasti entisestään jo varsin hidasta tahtia ja vilkaisi Päivänsäteen puoleen. Harmaa naaras piti katseensa tiukasti edessäpäin, eikä huomioinut Kharonia lainkaan.
"Nyt voisi olla hyvä hetki pysähtyä saalistamaan", Kharon sanoi viittoen katseellaan metsän suuntaan. Päivänsäde siirsi katseensa Kharonin kautta metsään. Naaras ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta. Niinpä tietenkin, laikukas kolli ajatteli piiskatessaan hännällään ilmaa Päivänsäteen kuonon edestä. Hän oli varma, ettei tuo kaksijalkalan kasvatti edes tiennyt mitä saalistaminen oli. Se ei olisi ihme. Päivänsäde oli edellisen illan ja yön aikana paljastanut, ettei hän tiennyt mitään metsässä olemisesta.
"Niin, eli minä saalistan ja sinä huolehdit, ettet kuole sillä välin", kolli ärähti ja viittoi naaraan perässään metsään. Ihme kyllä, Päivänsäde ei pistänyt vastaan. Kharon kuuli naaraan askeleet perässään. Oli todella lähellä, etteikö hän olisi raivostunut. Tuo kirottu naaras oli syypää siihen, miksi he ylipäätään olivat täällä kahdestaan. Kharon olisi pärjännyt paljon paremmin yksin.
Kun kaksikko oli päässyt tarpeeksi kauas ukkospolusta, Kharon kääntyi Päivänsäteen puoleen.
"Sinä pysyt tässä. Et liiku mihinkään, ymmärrätkö? Minä saalistan sillä välin jotakin", kolli tuhahti. Nyt jos koskaan hän kaipasi edes vähän omaa aikaa. Oli raskasta olla koko ajan vastuussa kissasta, joka ei osannut liikkua metsässä ollenkaan.

//Päivi?
// 414 sanaa

Suunnaton huoli Päivänsäteestä sai minut voimaan pahoin. Kun pahin raivo oli hellittänyt, sen korvasi pelko. Kaikki oli vaarassa mennä ihan pieleen. Jos Päivänsädettä ei löytyisi, suunnitelmamme olisi hyödytön.
Tuijotin ukkospolkua, joka johti ulos kaksijalkalan turvasta suoraan metsään. Minä tiesin, ettei Päivänsäde pärjäisi yksin metsässä. Nyt olin iloinen siitä, että Haavetassu oli kuin olikin vanha eloklaanilainen. Hänen seurassaan Päivänsäteellä voisi ollakin mahdollisuudet pärjätä metsässä. Painoin turhautuneena kynteni ukkospolun kivistä pintaa vasten.
"Turha heidän peräänsä on lähteä", tuhahdin päätäni pudistellen, "jos Päivänsäde selviää ja palaa takaisin, hän palaa kokemusta rikkaampana ja sinä saat pitää henkesi. Mutta jos hän ei palaa, sinä olet vainaa."
Murhaava katseeni liukui metsämaisemasta Tyrskytiikeriin. Kollin ilme ei värähtänytkään, hän vastasi vain lapojaan kohauttaen.
Turkkiani kihelmöi. En olisi halunnut vain istua täällä tekemättä mitään, mutta ajatus metsään lähtemisestä tuntui vastenmieliseltä. Kenties aito vanhempi olisi lähtenyt jälkeläisensä perään hinnalla millä hyvänsä, mutta minä en lähtisi. Välttelisin metsää viimeiseen saakka.
"Palataan kotiin. Laitetaan joku vartioimaan tähän kaksijalkalan rajalle, jotta huomaamme heti kun he palaavat", komensin Mäihää ja Tyrskytiikeriä. Mäihä oli käynyt pienen lenkin kaksijalkalan ulkopuolella ukkospolkua pitkin, mutta hän oli palannut nopeasti takaisin luoksemme. Kaiketi hänenkin mielestään hirviön seuraaminen oli ajatuksena järjetön.
"Minä jään tähän ensimmäisenä", Tyrskytiikeri ilmoitti, mutta ei vilkaissutkaan minuun päin.
"Hyvä, en olisi jaksanutkaan katsella rumaa naamaasi enää hetkeäkään", mutisin hiljaa kääntäessäni selkäni raidalliselle kissalle. Mäihä lähti mukanani takaisin kotiamme kohti.

Matka taittui hiljaisuudessa. En kokenut tarvetta puhua Mäihän kanssa, vaikka uskoinkin hänen olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että Tyrskytiikeri oli ollut vastuuton.
Kun palasimme kotiin, taivas oli alkanut jo tummua. Kaksijalkalaa öisin valaisevat tähdet olivat syttyneet matkan puolivälissä. Kapusimme ylös ikkunalle, joka toimi sisäänkäyntinä ränsistyneeseen kaksijalan pesäämme. Mäihä loikki ketterästi perässäni, ja astui sisään hämärään pesään. Monien rikkoutuneiden ikkunoiden suojana oli puisia levyjä, jotka kaksijalat olivat asettaneet ennen kujakissayhteisön saapumista pesään. Osa levyistä repsotti, joten kujilla loistavien tähtien valo pääsi niiden raoista sisään pesään.
Pesän alatasolla oli väkeä. Uskotassu, Leopardi, Arpi ja Menninkäinen tapittivat meitä, kuin olisivat arvanneet jonkin olevan pielessä.
"Onko jokin hullusti?" Arpi esitti rohkean kysymyksen. Katsahdin yksisilmäistä kollia pienesti nyökäten.
"Tyrskytiikeri ei vahtinut Päivänsädettä. Kaksijalat kaappasivat hänet ja Haavetassun", sanoin kylmällä äänellä. En jäänyt selittelemään enempää, vaan kiirehdin portaita pitkin ylätasolle. Askeleiden perusteella kukaan ei seurannut minua. Astelin omalle vuoteelleni ja asetuin siihen makaamaan.
Vaikka suljin silmäni, uni ei tullut. Mietin vain Päivänsädettä. Rukoilin hiljaa mielessäni, että hän löytäisi takaisin kotiin. Olin nähnyt niin paljon vaivaa hänen eteensä. En halunnut, että se kaikki oli ollut turhaa.

// 402 sanaa

Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei hurjistunut Keijukainen saanut minussa minkäänlaisia kylmiä väreitä liikkeelle. Hänen silmiensä palava katse kertoi vihasta, jota ei noin vain laannutettaisi tyhjin lupauksin ja matalana matelemalla. Nöyristelemään minä en olisi aikonut ruveta missään tapauksessa. Päivänsäteen katoaminen kosketti yhtä lailla minua kuin se kosketti Keijukaista ja Mäihääkin - nuori kissa oli meidän kaikkien vastuulla.
"Sen sijaan, että tuhlaat energiaasi minulle raivoamiseen, meidän pitäisi yrittää keskittyä siihen, miten löydämme hänet", sanoin niin rauhallisen kuuloisesti kuin pystyin räjähdysalttiissa ilmapiirissä. Keijukaisen niskavillat sojottivat edelleen taivasta kohti ja hänen kyntensä välkehtivät kaksijalkalaan kurottelevassa valossa.
"Kerropa, Tyrskytiikeri, miten sinä oikein kuvittelet, että me löydämme hänet?" Keijukainen murisi pahaenteiseen sävyyn. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hymy, joka oli kaukana iloisesta. Siinä oli jotakin niin hyytävää, että se sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. "Kaksijalka on noussut hirviön kyytiin ajat sitten ja matkannut ties kuinka kauas. Emme ikinä löydä häntä."
Oli vain ajan kysymys, milloin naaras syöksyisi kimppuuni ja tekisi minusta selvää. Olin toki huomattavasti isompi ja vahvempi, mutta Keijukaisella oli etunaan vikkelyytensä ja terävät kyntensä. Tilanne ei tulisi päätymään minulle mieluisalla tavalla.
"Pahoittelen keskeytystä", Mäihän äänen kuuleminen sai meidät molemmat kääntämään katseemme valkoisen kollin suuntaan. Olin jo ehtinyt unohtaa hänen läsnäolonsa. "Taisin löytää jäljet."
Keijukaisen häntä piiskasi ilmaa kärsimättömästi. Se oli kehotus kollille jatkaa. Mäihä virnisti ja tassutti vähän matkan päässä alkavalle Ukkospolulle. Hän osoitti kuonollaan vasemmalle - suuntaan, joka vei pois kaksijalkalasta.
"Auttaapa tuo meitä paljon", Keijukainen sihahti äkäisesti. "Hän voi olla nyt jo ties missä eikä kumpikaan teistä toheloista kykene seuraamaan yhden tietyn hirviön hajujälkeä niin pitkälle."
"Voimmehan me ainakin yrittää", nau'uin väliin. Keijukaisen viiltävä katse kertoi, ettei minulla ollut lupaa puhumiseen, mutta jatkoin silti. "Päivänsäde on neuvokas. Jos hän on keksinyt keinon paeta, hän suuntaa varmasti takaisin kaksijalkalaan. Seuraamalla tuota Ukkospolkua meillä on ainakin pieni mahdollisuus löytää hänet." Kieltämättä ideani kuulosti typerältä. Matkaan voisi taittua päiviä, jopa viikkoja. Mutta toisaalta mikä vain oli parempi kuin Keijukaisen rajoittamattoman raivon kohtaaminen. Sitä paitsi olin huolissani Päivänsäteestä, enkä pystynyt olemaan yrittämättä löytää hänet.

//Keiju tai Mäihä?
//325 sanaa

Yritin olla näyttämättä sisälläni kasvavaa huolta Haavetassulle tämän mainitessa metsän ja siellä vaanivat pedot. Juokseminen soralla oli huomattavasti helpompaa kuin metsässä tarpominen, enkä totta puhuakseni ollut halunnut ajatella enää metsään palaamista äskeisen jälkeen. Kollin puheet enteilivät kuitenkin toista.
"No hidastetaan sitten", puuskahdin kiukkuisesti ja hiljensin kävelyvauhtiin. Vaikka en nähnytkään edelläni kulkevan Haavetassun kasvoja, pystyin aavistamaan niille levinneen omahyväinen virne. Inhosin tätä koko sydämeni pohjasta: heikkouden näyttämistä kissan edessä, joka koko ajan jaksoi piikitellä minua avuttomuudestani uudessa ympäristössä.
Haavetassu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään vierelleni, arvatenkin vain naljaillakseen tilanteelleni.
"Sinun koulutuksessasi tosiaan on paljon aukkoja", tuo tuhahti ennalta-arvattavan halveksivasti. "Jos tämä olisi ollut se yö, kun olisitte hyökännyt klaanikissojen kimppuun, olisit varmaan nuupahtanut jo puolivälissä matkaa."
Ellen olisi ollut niin poikki, olisin hypännyt kollin niskaan ja vääntänyt ne nurin. "Koulutukseni ei ole vielä läheskään loppu. Minulla on vielä aikaa oppia, kasvaa ja kehittyä näissä asioissa", puolustauduin kipakasti, enhän halunnut saattaa itseäni saati kasvattajiani huonon näköiseen asemaan. Toisaalta se oli tainnut jo tapahtua Haavetassun silmissä. Mutta ei yhden kollin mielipiteellä ollut mitään väliä. Hän oli pelkkä nolla, joka luuli olevansa jotakin. Keijukainen antaisi hänen kyllä kuulla kunniansa, jahka kertoisin, miten Haavetassu oli hairahtunut ruuan perään kesken partion.

Olimme kävelleet jo jonkin aikaa soratietä pitkin. Pikkukivet hiersivät inhottavasti tassunpohjiani. Olin kyllä tottunut kävelemään sorakolla, sillä sellaisia kohtia löytyi aina sieltä täältä pitkin poikin kaksijalkalaa, mutta tämä sora oli paljon karkeampaa ja sirpaleisempaa. Aloin jo kaivata takaisin metsään, kun tunsin vasemassa takajalassani inhottavan vihlaisun sirpaleen osuessa kipeästi. Pysähdyin ja kävin hetkeksi istumaan nuollakseni sitä, ja hätkähdin maistaessani metallisen veren maun yhdistettynä soratomuun. Tämä kirottu polkuhan repisi vielä kaikki anturani auki!
Nousin ylös ja lähdin nilkuttamaan Haavetassun perään. Yritin välttää käyttämästä takajalkaani niin paljon kuin mahdollista, sillä en halunnut haavaan menevän enää enempää likaa ja pölyä.
Haavetassun toinen korva kääntyi minun suuntaani, ja lopulta hänen katseensa seurasi perässä. "Miksi sinä kinkkaat tuolla tavalla?" tuo kysyi turhautumista äänessään. Mulkaisin häntä vihaisesti.
"No koska nuo typerät kivet repivät jalkani auki!" äsähdin takaisin, tuntien samalla toisessa etutassussani vihlaisun. Kirosin ääneen ja pysähdyin nuolemaan sitäkin. "Minä vihaan kaikkea, mikä on kaksijalkalan ulkopuolella!"

//Kharon?
//343 sanaa

Päivänsäde: 26kp! -

Kharon: 24kp! -

Keijukainen: 7kp -

"Keijukainen! Mäihä! Missä te olette?" paniikin sävyttämä ulvaisu repi minut hereille kevyestä unesta. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Ponnahdin pystyyn pehmeältä vuoteeltani ja kiiruhdin ränsistyneen kaksijalan pesän alakertaan. Tyrskytiikeri tasasi hengitystään sisääntuloaukon liepeillä. Mäihä oli myös löytänyt paikalle ilmeisesti Tyrskytiikerin huudahduksen kuultuaan.
"Missä Päivänsäde on?" päästin suustani ensimmäisen ajatuksen, joka mielessäni syntyi tuijottaessani raidallista kollia. Entisen eloklaanilaisen vaaleanvihreä katse kertoi kaiken.
"Kaksijalkojen loukussa Haavetassun kanssa. Tulkaa äkkiä, niin saamme heidät pelastettua ennen kaksijalkoja", kollin äänestä pystyi päätellä, ettei hän vitsaillut. Vaikka olisin niin kovasti halunnut repiä tuolta hiirenaivoiselta kissalta tämän ainoan ehjän korvan päästä, tiesin ettei nyt ollut sen aika. Päivänsäde oli nyt tärkein, eikä aikaa ollut haaskattavaksi. Tyrskytiikerin johdolla kiiruhdimme kaikki kolme ulos pesästä. En ollut koskaan loikkinut alas ikkunalaudalta niin nopeasti kuin nyt. Päästyämme ukkospolun kovalle pinnalle, Tyrskytiikeri lähti juoksemaan vauhdilla pesän seinän viertä pitkin kohti Päivänsädettä ja Haavetassua.
Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin, mutta Mäihä pinkoi vaivatta ohitseni. Raskasrakenteinen Tyrskytiikerikään ei ollut maailman nopein juoksija, joten Mäihä joutui hidastamaan pian minut ohitettuaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kiersimme kivisiä kaksijalkojen pesiä ja ylitimme ukkospolkuja.
Viimein Tyrskytiikeri hidasti eräällä syrjäisellä kujalla, jonka toista reunaa koristivat lukuisat, kiiltävät metallisäiliöt. Hengästynyt kolli kiersi niiden taakse minä ja Mäihä aivan kintereillään. Ilmassa leijui yhä Päivänsäteen vahva tuoksu, mutta yhä vahvempi oli kaksijalan ja hirviön löyhkä. Olimme myöhästyneet.
Ellen olisi ollut niin hengästynyt, olisin syöksynyt oitis raidallisen "ystäväni" kimppuun ja antanut hänelle opetuksen. Raivo paisui paisumistaan, kun katsoin tummanruskeaa kollia. Mäihä oli siirtynyt syrjemmäksi etsimään kaiketi jälkiä kaksijalasta. Tiesin sen olevan turhaa. Kaksijalka oli vienyt kasvattimme mukanaan hirviön sisään. He olisivat jo kaukana.
"Ymmärrätkö sinä mitä olet mennyt tekemään?! Olet tuhonnut monen kuun työn ja koko suunnitelman!" karjaisin, kun viimein olin saanut hengitystäni tasattua tarpeeksi. Niskavillani nousivat pystyyn ja kynteni liukuivat esiin ukkospolun kovaa pintaa vasten. Tämä tosiaan oli Tyrskytiikerin viimeinen teko, tätä hän ei saisi enää anteeksi.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 307 sanaa

Eksyneet matkalaiset olivat päässeet kaksijalan pesän luokse. Puista raivattu alue pesän ympärillä oli valaistu samanlaisilla pienillä auringoilla, joita löytyi myös kaksijalkalasta.
Kun kaksikko lähti kulkemaan aukion poikki, Kharon pyrki pysymään mahdollisimman lähellä metsänrajaa. He kiersivät pesän toiselle puolen yrittäen etsiä reittiä, mitä pitkin hirviö oli saapunut pesän luokse. Suuri, kiiltävä hirviö löytyi pesän toiselta puolelta. Se seisoi hievahtamatta suuren katoksen alla. Hirviön kirkkaina loistavat silmät olivat sammuneet, joten Kharon päätteli sen nukkuvan. Laikukas kolli huomasi pidättävänsä hengitystään, kun hän ja Päivänsäde kulkivat nukkuvan hirviön ohi. Ei sitä voinut tietää, jos se olisi herännyt johonkin pieneenkin ääneen, Kharon ajatteli.
Päivänsäde viittoi valkoturkkisen kollin peräänsä. Kevein askelin kissat ravasivat kauemmaksi kaksijalan pesästä ja nukkuvasta hirviöstä. Edessä häämötti takaisin pimeyteen, metsän keskelle vievä sorainen ukkospolku. Hirviön oli täytynyt tulla pesälle sitä pitkin. Kumpikaan ei empinyt, vaan kuin toistensa ajatukset lukien kissat kiihdyttivät tahtiaan ja lähtivät kulkemaan eteenpäin polkua pitkin.
Juostuaan jonkun matkaa Kharon huomasi Päivänsäteen hengästyvän. Vaikka juokseminen oli naaraan kaltaiselle kaksijalkalan kasvatille helpompaa soraisella ukkospolulla kuin metsässä, ei hänen kestävyytensä tuntunut olevan päätä huimaava. Eikä se ollut Kharonin mielestä kovinkaan suuri ihme. Etäisyydet kaksijalkalassa olivat aivan eri luokkaa kuin metsissä. Lisäksi kaksijalkalassa ei voinut juosta päätä pahkaa täyttä vauhtia minnekään, kun koko ajan täytyi olla valppaana, jos nurkan takaa ilmestyisikin kaksijalka koirineen.
"Voimme me kävelläkin, jos et jaksa juosta. Turhaan kulutat itseäsi loppuun, kun matka on vasta aivan alussa", Kharon piikitteli hidastaessaan tahtiaan, "sinun täytyy olla voimissasi näin metsän keskellä. Täällä saattaa vaellella ties mitä petoeläimiä, jotka repivät sinut riekaleiksi hetkessä."

//Päivi?
//249 sanaa

Väräytin korviani kiinnostuneena kuunnellessani Haavetassua. Loppujen lopuksi meillä kahdella vaikutti olevan enemmän yhteistä kuin olin osannut kuvitellakaan. Tai no oikeastaan ainoa meitä varsinaisesti yhdistävä tekijä tällä hetkellä oli se, että molemmat halusivat Mesitähden hengiltä, mutta minusta se oli täysin riittävä. Kenties Haavetassusta voisi oikeasti olla meille hyötyä tulevaisuudessa.
Olin erottavinani edessäpäin pilkahduksen valoa. Sydämeni alkoi pamppailla nopeammin, kun tajusin, että sen täytyi olla peräisin kaksijalan pesästä. Pääsisin vihdoinkin pois tästä typerästä pusikosta!
Varmuuteni kasvoi joka askeleella lähestyessämme valoa. Olin jo saanut rohkeudestani niin suuren osan takaisin, että rohkenin liikkua Haavetassun vierelle tämän vanavedestä.
"On hienoa, että meillä on samat tavoitteet", virnisti ilkikurisesti, "mutta haluan sinun pitävän mielessäsi sen, että minä tulen olemaan se, joka sivaltaa sen metsäkissan kaulan auki." Sen sanottuani lähdin hölkkämään valoa kohti, pitäen huolen siitä, että annoin häntäni pyyhkiä kollin kasvojen päältä ohi mennessäni. Olkoon se takaisinmaksuna aiemmasta, ajattelin piristyneenä.
Kun olimme saapumassa metsänreunaan, hiljensin vauhtiani ja menin kyyryyn. Se ei sulunut aivan yhtä sulavasti kuin kaksijalkalassa, sillä metsän pohja oli kuhmurainen ja täynnä törröttäviä tikkuja, jotka tökkivät minua vatsaan. Kuulin Haavetassun hörähtävän huvittuneena vieressäni samalla kun tuo kyyristyi itsekin. Tuhahdin närkästyneesti ja yritin päästä parempaan asentoon.
"Sinähän olet kaksijalka-asiantuntija, joten sanopa nyt, onko meidän turvallista kulkea tuosta?" Haavetassu kysyi ivaa äänessään. Jätin hänen äänensävynsä huomiotta ja keskityin kuulostelemaan pesän suunnalta kuuluvia ääniä. Pesän sisällä näytti olevan pimeää, ja ainoa valo joka siitä loisti, oli ulkoseinään kiinnitetty pieni aurinko.
"Olen aika varma siitä, että kaksijalat ovat jo nukkumassa", totesin lopulta. Haavetassu puhahti.
"Aika varma?"
"Niin." Käännyin katsomaan Haavetassua silmät viiruiksi kavennettuina. "Olen aika varma asiasta. Jos se ei riitä sinulle, voimme jäädä tähän koko yöksi katsomaan, että ne varmistavat nukkuvat ja yrittää huomenna uusiksi."
Haavetassu pyöritti silmiään. "Hyvä on."
Nousin ylös ja loikkasin mättään yli tasaiselle pihalle. Kuljin maahan yltävän valokeilan vierestä ja pysähdyin katselemaan ympärilleni. Haavetassu seurasi perässä.
"Jossain täällä pitäisi olla reitti, mitä pitkin se hirviö pääsi tulemaan tänne", sanoin tuumailevasti, antaen katseeni pyyhkiä ympäristöä.

//Kharon?
//320 sanaa

Kharon kulki pimeässä metsässä eteenpäin rauhallisin askelin, jotta Päivänsädekin pysyisi mukana. Yön vallitessa ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkiva Hopeahäntä. Päivänsäteen kaltaiselle kujakissalle metsä saattoi vaikuttaa pilkkopimeältä, mutta Kharon erotti hämärästi kaikki puut ja eteen tulevat pensaat ja rungot.
"Millaista alkukantaista elämää te metsäkissat sitten oikein vietitte siellä, mistä sinä tulet?" Päivänsäde kysyi tälle tyypillisellä, paheksuvalla äänensävyllään.
"Oletko varma, että pystyt kuunnella samalla kun kävelet?" Kharon härnäsi ja väisti eteensä tulevaa puuta tarkoituksellisesti aivan viime tingassa. Erakko kuuli, kuinka puunrunko raapaisi Päivänsäteen turkkia tuon väistäessä liian hitaasti. Naaras sähähti jotakin, mistä Kharon ei saanut selvää.
"Me elimme aivan normaalia, kaksijaloista ja heidän valoistaan riippumatonta elämää. Paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin elämä kaksijalkalassa. Metsässä eläessä saa päivittäin tuoretta riistaa ja raikasta ilmaa, eikä kaiken aikaa tarvitse väistellä kaksijalkoja, koiria ja hirviöitä. Vaaroina toki ovat ketut, mäyrät ja muut petoeläimet", saadessaan puhevuoronsa loppuun, Kharonin mieli synkkeni. Hän palasi ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun kettu oli vienyt häneltä kaiken. Mutta mitä tarkemmin hän oli kuluneen kuun aikana asiaa miettinyt, hän tiesi ettei syy ollut loppujen lopuksi ketun. Syy oli Mesitähden, joka oli päästänyt Merkuriuksen ja Taivaslaulun lähtemään.
"Mutta vaikka olenkin henkeen ja vereen metsäkissa, en ole enää klaanikissa. En ainakaan ennen kuin Mesitähti on kuollut ja minä olen saanut kostoni", Kharon lisäsi ja päästi kurkustaan matalaa murinaa. Mesitähti ansaitsi kuolla, koska hänen takiaan niin moni oli menettänyt henkensä. Eloklaanilaisten silmät täytyisi avata. Heidän päällikkönsä ei tosiaan ollut niin hyvä ja vilpitön kuin hän antoi ymmärtää.


// Päivi?
// 246 sanaa

Tyrmistyin Haavetassun sanoista niin, että olin vähällä pysähtyä kokonaan, mutta koska en halunnut jäädä jälkeen hänestä, pysyttelin itsepintaisesti tuon kannoilla. En kuuna päivänä ollut epäillyt kasvattajieni metodeja tai opetuksia, mutta nyt tuo kurja klaanikissa oli tuonut esille yhden päivääkin selvemmän asian. Mesitähti oli metsäkissa, joka tosiaan asui metsässä, kun taas minä puolestani olin tottunut liikkumaan kaksijalkalan tasaisilla pinnoilla alati loistavien aurinkojen alla. Kun jonakin päivänä koittaisi se aika, että lähtisimme mahtavan kujakissayhteisömme kanssa hakemaan oikeutta, olisimmekin metsäkissoille helppoa riistaa. Miten kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä? Ei edes Tyrskytiikeri, joka kuitenkin oli itsekin entinen klaanikissa.
Kävelin jonkin aikaa täysin hiljaa Haavetassun perässä. Hänen sanansa olivat saaneet minut ymmälleni, ja se häiritsi minua. Pidin huolen siitä, että pysyin hänestä viiksenmitan etäisyydellä, jotten vahingossakaan kadottaisi tätä. Olisi kamalaa eksyä yksin pimeyteen, tietämättä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Vaikka minua hävettikin myöntää se, selviytymisemme kaksijalkalan ulkopuolella oli täysin Haavetassusta ja hänen kokemuksestaan kiinni. Hän oli meistä ainoa, joka osasi liikkua metsässä riippumatta siitä, mikä aika vuorokaudesta oli.
"Millaista alkukantaista elämää te metsäkissat sitten oikein vietitte siellä, mistä sinä tulet?" kysyin, tavan mukaan yrittäen kuulostaa vähän halveksivalta. Minua kuitenkin oikeasti kiinnosti tietää siitä, miten Haavetassu oli oppinut liikkumaan luonnossa niin… no, luonnollisesti. Kenties jos kuuntelisin tarkkaan hänen omahyväistä selostustaan, voisin oppiakin jotakin ja käyttää sitä hyväksi suunnitelmassamme päästä eroon Mesitähdestä.

//Kharon?
//215 sanaa

"Ei uskoisi sinun olevan Mesitähden jälkeläisiä", Kharon heitti ilmoille huomatessaan, kuinka eksyksissä tumma naaras oli. Kuunvalo siivilöityi oksien läpi, joten laikukas kolli ei ollut täysin haju- ja tuntoaistiensa varassa. Hän näki jopa yllättävän kauas, ainakin verrattuna matkakumppaniinsa, joka tuskin näki edes nenäänsä pidemmälle. Kharon katui, että he olivat päättäneet lähteä matkaan yöllä. Kaksijalkalassa kasvanut, loputtomaan valoon tottunut Päivänsäde ei ikimaailmassa selviäisi, jos heidän pitäisikin juosta kaksijalkaa karkuun yöllä.
Huvittunut virne hiipi kollin kasvoille hänen kuvitellessaan, kuinka Päivänsäde juoksisi karkuun ja törmäisi heti ensimmäiseen puuhun.
"Mitä sinäkin muka siitä tiedät?" Päivänsäde ärähti pimeyden keskellä ja käänteli päätään, yrittäen kai kuumeisesti nähdä edes hiirenmitan päähän itsestään.
"Aika paljonkin. Tule, kaksijalan pesä on täällä", Kharon tokaisi ja kulki tarkoituksellisesti niin läheltä Päivänsädettä, että kollin häntä pyyhkäisi toisen poskea. Päivänsäde kavahti taaksepäin, mutta askeleista päätellen lähti kuitenkin Kharonin perään. Kolli tiesi olevansa tilanteen herra. Hän tiesi voivansa hyödyntää Päivänsäteen nyt kokemaa alennustilaa jotenkin.
"Sinun kasvattajasi ovat tehneet yhden virheen koulutuksesi suhteen", harmaavalkoinen kolli lausahti rempseästi kulkiessaan Päivänsäteen edellä kohti kaksijalan pesää. He eivät juosseet, koska se ei varmastikaan olisi sujunut Päivänsäteeltä. Nytkin naaras pysyi Kharonin perässä vain kulkiessaan tarpeeksi lähellä.
"Mitä sinä selität?" Päivänsäde ärähti. Kharon hymyili ja oli hetken hiljaa, yrittäen tahallaan ärsyttää toveriaan.
"He ovat kasvattaneet sinut kaksijalkalassa, vaikka tehtävänäsi on tappaa metsäkissa", kolli hymähti lisäten vielä, "joka elää metsässä."
Erakko ei ollut ihan varma, olivatko Keijukainen, Tyrskytiikeri ja Mäihä edes ymmärtäneet, miten iso aukko heidän suunnitelmassaan oli. Mitä hyötyä oli tappokoneesta, joka pystyi työskentelemään vain, kun auringonvaloa oli riittävästi? Ei yhtään mitään, Kharon ajatteli.

//Päivi?
// 253 sanaa

Kun seuraavan kerran raotin silmiäni auki, luulin näkeväni edelleen unta, sillä pähkinäpensaan oli vallannut niin sankka pimeys, että hädin tuskin erotin Haavetassun nukkuvaa hahmoa vieressäni. Tukahdutin sisälläni nousevan pelon ja potkaisin kollia kylkeen herättääkseni tämän. Haavetassu murahti puoliunisena ja yritti huitoa minua kauemmaksi. Pyöräytin silmiäni lopen kyllästyneenä ja tönäisin tätä uudemman kerran, tällä kertaa huomattavasti kovemmin. Pystyin aistimaan kollin kasvavan ärsyyntymisen, mistä tiesin, että hän oli kunnolla hereillä nyt.
"Lakkaa tuuppimista, tai saat kynsistä!" kuulin tuon ärähtävän selvästi tympääntyneenä.
"Älä ole tuollainen pentu", tuhahdin ja astahdin vähän etäämmäksi kollista siltä varalta, että tämä yrittäisi kostaa. "Olisitko mieluummin halunnut minun tulevan silittelemään poskeasi, häh?"
Haavetassu nurisi jotakin niin pienellä äänellä, että en saanut sanoista selvää. Eipä sillä, että minua olisi kiinnostanutkaan kuulla ison kollipennun turhanpäiväistä valitusta.
"Eiköhän lähdetä sitten." Yritin tunnustella pimeässä reittiä pois pähkinäpensaan alta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Yleensä minun ei tarvinnut pärjätä pelkästään viiksieni varassa, sillä kaksijalkalassa oli aina valoisaa huolimatta siitä, oliko päivä vai yö.
Värähdin tuntiessani Haavetassun jäntevän hahmon lipuvan ohitseni. Jäin seisomaan paikalleni typertyneenä.
"Mitä sinä vielä jahkailet siellä?" kolli kysyi ilmeisen turhautuneena.
En halunnut myöntää Haavetassulle, etten ollut metsässä omassa elementissäni. Hän kyllä varmasti tiesikin sen jo, mutta minun sanomanani hän ei sitä saisi kuulla.
"Tulossa", puuskahdin ja yritin uudelleen siitä kohtaa, mistä olin tuntenut hänen ohittavan minut.
Onnistuin pääsemään pois pensaan alta, vaikkakaan en osannut olla siitä kovin riemuissani. Metsässä kaikki oli monin verroin kamalampaa, kun oli säkkipimeää ja joka puolelta kuului outoja ääniä, joiden lähdettä ei nähnyt.
"Missä suunnassa kaksijalan pesä on?" Epätoivo ja paniikki kamppailivat mieleni takaosassa, samalla sumentaen järkevän ajattelun. Katsahdin Haavetassun suuntaan kauhuissani, mutta en nähnyt hänestä kuin utuisen vaalean hahmon, joka sulautui osittain pimeyteen.

//Kharon?
//278 sanaa

Päivänsäteen ehdotus ei kuulostanut lainkaan houkuttelevalta. Paluu kaksijalan pesälle olisi valtavan suuri riski. Kharonia harmitti myöntää, että Päivänsäteellä oli kuitenkin pointtinsa. Heillä ei ollut mitään hajua, missä suunnassa koti oli. Hän yritti keksiä parempaa ideaa, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.
Kolli nosti katseensa ylöspäin kohti taivasta. Pimenevä ilta sai taivaan eteen kurottautuvat oksat näyttämään mustilta. Taivaasta näkyi vain pirstaleisia palasia oksien raoista. Jos Kharon olisi tiennyt missä suunnassa kaksijalkala oli, hän olisi ehkä voinut suunnistaa tähtien avulla. Kolli laski syvän huokauksen kera katseensa takaisin Päivänsäteeseen, jonka tummanpuhuvat silmät kiiluivat hämärässä.
"Hyvä on sitten", valkoturkkinen kolli sanoi ja siristi erivärisiä silmiään kertoakseen Päivänsäteelle inhoavansa ajatusta, "mutta jos sinä jäät kiinni sille kaksijalalle, minä en jää auttamaan sinua."
Päivänsäde naurahti huvittuneesti.
"Ei pelkoa, että sinäkään saisit apua minulta", naaras heilautti häntäänsä noustessaan ylös lähteäkseen takaisin kaksijalan pesän luokse.
"Minun mielestäni meidän pitäisi levätä ainakin hetken aikaa. Ilta on vasta nuori, joten kaksijalkakin varmasti valvoo vielä. Yöllä on turvallisempaa meille", Kharon huomautti. Päivänsäde kääntyi hitaasti seuralaisensa puoleen. Kolli erotti hämärästä huolimatta, kuinka naaraan kasvoille piirtyi nykivä hymy. Se jos jokin piristi Kharonin mieltä tässä surkeassa tilanteessa, kun Päivänsädettä ärsytti.
"Olin juuri ehdottamassa samaa. Sinä olet metsäkissa, joten rakennat meille varmaankin suojapaikan", harmaan naaraan äänestä kuuli pilkallisen vivahteen. Kharon katseli ympärilleen. Heidän onnekseen aluskasvillisuus oli tiheää. Se antaisi ainakin näkösuojan heidän nukkuessaan. Vain tarkkanenäiset viholliset voisivat yllättää heidät. Joidenkin ketunmittojen päässä erottui pähkinäpensas. Sen lehdistä suurin osa oli vielä tallessa.
"Tule", entinen eloklaanilainen sanoi ja viittoi Päivänsäteen perässään pensaan luokse, "neiti on hyvä ja astuu sisään." Päivänsäde tuhahti ja kipitti Kharonin ohitse pensaan alle. Tilavaksi heidän leposijaansa ei voinut kutsua. He joutuivat makaamaan pähkinäpensaan oksien alla tiiviisti turkit vastakkain. Ellei Kharon olisi ollut niin väsynyt, hän olisi potkaissut Päivänsäteen kauemmaksi.
"Nukutaan ihan pieni hetki. Sitten voimme lähteä kotimatkalle", Päivänsäde sanoi haukotuksen saattelemana. Kharon painoi päänsä etukäpäliensä päälle ja sulki silmänsä. Uni vei hänet hetkessä mukanaan.

//Päivänsäde?
// 310 sanaa

Pako kaksijalalta oli onnistunut moitteettomasti: se ei ollut osannut edes odottaa meidän iskevän takaisin. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että olimme joutuneet ojasta allikkoon. Joka puolella ympärillämme kohosi valtavia, paksurunkoisia puita, joiden oksat levittäytyivät yläpuolellamme peittämään taivaan.
Hölkkäsin Haavetassun perässä. Kuulin oman vinkuvan hengitykseni. En koskaan eläessäni ollut juossut niin lujaa kuin äsken kaksijalalta paetessamme, ja sen kyllä huomasi. Jäin koko ajan jälkeen Haavetassusta, mutta se tällä sillä hetkellä pienin huoleni. Minulle alkoi todella vasta nyt valjeta, että olimme joutuneet kauaksi kaksijalkalasta, keskelle ei-mitään.
Vilkuillessani ympärilleni näin vain metsää. Silmänkantamattomiin metsää. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni välittämättä siitä, että Haavetassu oli kauempana edessäpäin. Yllätyksekseni kollikin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua epäröivän oloisena.
"Jaatko tämän kalan kanssani?"
Katsoin Haavetassua hiukan hämmästyneenä. Vaikka hänen äänensävynsä paljasti, ettei ajatus kalan jakamisesta ollut hänelle mitenkään erityisen mieluinen, olin enemmän kuin hyvilläni tarjouksesta. Olin liian nälkäinen ja uupunut ruvetakseni itsepäiseksi juuri nyt, joten nyökkäsin vain vastaukseksi ja tassutin sitten lähemmäksi päästäkseni osingoille kalasta.

Kun olimme syöneet itsemme kylläisiksi, kalasta oli jäljellä enää vain sotkuinen ruoto. Kellahdin mättäälle nuolemaan tassujani aterian päätteeksi. Haavetassukin rupesi pesulle.
Metsässä oli tullut hämärää sillä välin, kun olimme olleet kalan kimpussa. Täysi vatsa ja jomottavat käpälät vaativat minua ottamaan nokoset, mutta alitajuntani oli valpas ja varuillaan. Minulla oli turvaton olo tällaisessa ympäristössä, jossa ei ollut kaksijalkalan valoja rikkomassa yön pimeyttä. Katsahdin Haavetassun suuntaan: kollin turkin valkoiset kohdat erottuivat hämärässä selvästi.
"Meidän pitäisi palata takaisin kaksijalan pesälle", sanoin sitten rikkoen välillämme vallinneen kiusallisen hiljaisuuden. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan koko ruokailun aikana. Nyt kun olimme kahden kesken, olin tullut häiritsevän tietoiseksi tämän läsnäolosta. Haavetassu oli vihoviimeinen kissa, jonka kanssa olisin halunnut päätyä kaksijalkojen kidnappaamaksi.
Vaikka en nähnytkään kollin kasvoja, osasin tulkita hänen liikkeistään ja tympääntyneestä tuhinasta, ettei ehdotukseni ollut hänen mieleensä. "Oletko aivan pöpi? Miksi ihmeessä palaisimme takaisin sen kaksijalan luokse?"
"No vaikka siksi, että sitä kautta voimme löytää helpoiten tien takaisin Ukkospolulle, joka voi puolestaan johdattaa meidät kotiin", sivalsin takaisin. Loin kollin suuntaan vihaisen katseen. Syytin häntä edelleen siitä, että olimme joutuneet tähän liemeen. Tuo kollinkuvatus oli vain yksi ahne kirppusäkki muiden joukossa.

//Kharon?
//339 sanaa

Päivänsäde: 32kp! -

Kharon: 41kp! -

Kharon ei empinyt, kun Päivänsäde pyysi hänen apuaan. Laikukas kolli ymmärsi, että nyt oli toimittava jos he halusivat päästä vapaiksi. Hän jätti kalansa ja riensi häkin toiselle puolen Päivänsäteen avuksi. Molemmat vetivät kaikin voimin häkin reunaa ylöspäin. Hitaasti, mutta varmasti se alkoi nousta. Lopulta aukko oli niin suuri, että he mahtuisivat siitä ulos.
Kharon kuuli kolahduksen. Se tarkoitti sitä, että kaksijalka oli astunut ulos Hirviöstä. Kolli nappasi kalan hampaisiinsa ja kiiruhti Päivänsäteen viereen. Naaras vilkaisi epäuskoisena vierellään seisovaa kollia, pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. He olivat jääneet loukkuun kalan vuoksi, joten se otettaisi mukaan, oli mikä oli.
"Kun kaksijalat avaavat hirviön, syöksytään ulos ja juostaan niin nopeasti kuin vain voimme. Pysähdytään vasta, kun olemme tarpeeksi kaukana", naaras lateli ohjeita. Kharonin teki mieli vastata, että hän olisi tehnyt niin joka tapauksessa, mutta katsoi parhaakseen olla hiljaa. Kolli odotti valppaana, että kaksijalka tulisi heidän luokseen. Hän kuuli vain oman sydämensä sykkeen, kun se laukkasi vimmatusti hänen rinnassaan. Hän pelkäsi, että he epäonnistuisivat.
Kun kaksijalka viimein avasi hirviön, Kharon jännittyi. Se oli heidän merkkinsä, kaksijalka oli aivan lähellä ja tie vapauteen heidän edessään. Kuin toistensa ajatukset lukien kaksikko pinkaisi tismalleen yhtä aikaa ulos häkistä. Kharon näki vilauksen kaksijalasta, joka ei ehtinyt reagoimaan karkuun pinkoviin kissoihin.
Loikattuaan maahan, Kharon ja Päivänsäde alkoivat juosta. Laikukas kolli ei tiennyt mitä hän oli odottanut, mutta yllättyi tajutessaan, etteivät he olleetkaan kaksijalkalassa. Heidän edessään häämötti rehevä aluskasvillisuus ja tiheään kasvavat puut. Oikealle jäi kaksijalanpesä, joka oli huomattavasti pienemmät kuin kaksijalkalan korkeat kivipesät.
Kaksijalka huusi heidän peräänsä, mutta Kharon ei vilkaissut taakseen. Hän juoksi Päivänsäde rinnallaan metsän siimekseen minkä jaloistaan pääsi. Entinen eloklaanilainen ei ollut varma, kuinka pitkästi he juoksivat, mutta Päivänsäde alkoi jäädä jälkeen. Hänen olisi tehnyt mieli kiusallaan jatkaa juoksemista, mutta vatsassa kurniva nälkä pakotti hänet hidastamaan tahtiaan.
Kaksikko pysähtyi keskelle metsää. Nyt Kharon ehti ensimmäistä kertaa tarkkailla ympäristöään kunnolla. Metsä ja sen lukuisat tuoksut ympäröivät heitä. Paikka oli Kharonille täysin tuntematon. Kolli vilkaisi taakseen. Ei merkkiäkään kaksijalasta tai hirviöstä. Vain metsää. Kharon laski katseensa kalaan, jonka hän oli pudottanut jalkojensa juureen. Sitten kissa vilkaisi Päivänsädettä, joka tasasi hengitystään parin ketunmitan päässä. Hän epäröi hetken, mutta taipui sitten.
"Jaatko tämän kalan kanssani?" erakko kysyi vastahakoisesti naaraalta, joka nosti tumman katseensa Kharoniin. Vaikkei kolli välittänytkään Päivänsäteestä tai hänen nälästään, heidän täytyisi tehdä yhteistyötä, jos he halusivat koskaan päästä takaisin kaksijalkalaan. Totuus oli, että heillä ei ollut mitään hajua, kuinka kaukana kotoa he olivat. Huonolla tuurilla he joutuisivat etsimään kujakissayhteisöä kuiden ajan, jos koskaan edes löytäisivät sinne.

//Päivi?`
// 408 sanaa

Minua kadutti jo, että olin tuntenut kollia kohtaan minkäänlaista sääliä aiemmin: hän oli aivan kamala. Heti kun näytin vähänkään haavoittuvaista puoltani, hän paljasti kyntensä ja sivalsi ylpeyttäni. Kun Haavetassu otti puheeksi kasvattajani ja näiden opetukset, olin jo aikeissa syöksyä tuon kaulaan kiinni. Kuitenkin heidän mainitsemisensa sai rattaat raksuttamaan päässäni.
"Itse asiassa kyllä he opettivat jotakin", sanoin puoleksi itselleni, puoleksi en kellekään. Saatoin tuntea Haavetassun tuijottavan itseäni siirtyessäni häkin oletetun oven luokse. Nousin sitä vasten ja yritin puskea sitä auki kaikilla voimillani, mutta mitään ei tapahtunut. Turhautuneena yritin uudestaan - ei mitään.
"Siinäkö on kaikki, mitä he sinulle opettivat?" kuulin Haavetassun ivallisen naukaisun takaani. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pakokeinon löytämiseen, olisin antanut kollin kuulla kunniansa. Toisaalta voisin yhtä hyvin jättää hänet tänne ja sanoa muille, että kaksijalka oli vienyt hänet mukanaan eikä mitään ollut tehtävissä. Virnistelin ajatukselleni itsekseni.

Aikaa kului ja hirviö juoksi yhä vain. Mietin, väsyisiköhän se ikinä. Ehkä se ei koskaan pysähtyisi ja me olisimme jumissa täällä, kunnes kuolisimme ennen pitkää nälkään tai janoon.
Olin edelleen häkin oven kimpussa. Väsymys ja stressi sumensivat ajatukseni, mutta en aikonut antaa periksi. Mikä vain oli parempi kuin avuton toimettomuus.
Istuin selkä Haavetassuun päin. Ajatus hänen ärsyttävän naamansa näkemisestä sai minut vain entistä turhautuneemmaksi. Tartuin tassullani verkosta, josta käpäläni juuri ja juuri olisi mahtunut läpi. Päätin kokeeksi nostaa sitä ylöspäin, sillä kaikkea muuta olin jo kokeillut. Yllätyksekseni se kuitenkin liikahti. Asetin toisenkin tassun verkolle ja nostin ylöspäin: ovi liikkui vaivalloisesti ylöspäin, mutta se liikkui.
Riemu jäi lyhyeksi: tunsin hirviön hidastavan vauhtia. Minne se oli aikonutkaan meidät viedä, taisimme olimme perillä. Käännyin Haavetassun puoleen hätääntyneenä. Jos emme saisi ovea auki, ennen kuin kaksijalka tulisi, pakeneminen ei välttämättä onnistuisi.
"Tule auttamaan minua nostamaan tämä ylös!" käskin kollia tiukasti, jättämättä tuolle varaa kyseenalaistaa tilanteen vakavuutta. Mikäli tuo hölmö klaanikissa ei rupeaisi nyt yhteistyöhön kanssani, minä tappaisin hänet.

//Kharon?
//301 sanaa

Kauhusta kankea Kharon painautui häkin seinämää vasten pysyäkseen pystyssä, kun kaksijalka kuskasi heitä ties minne. Kun he viimein pysähtyivät, toivon kipinä heräsi nuoressa kollissa. He eivät olleet joutuneet kauas, luultavasti olivat yhä kaksijalkalassa, joten kotiin ei olisi pitkä matka. Kunhan vain joku avaisi häkin oven.
Toivon kipinä sammui heti, kun erakko kuuli murinan. Aluksi hän luuli sen tulevan Päivänsäteestä, mutta tajusi nopeasti olevansa väärässä. Mikään muu ei pitänyt sellaista murinaa kuin Hirviöt. Kaksijalka oli vienyt heidät Hirviön suuhun, ja se oli lähdössä nyt liikkeelle.
Laikukas kolli huomasi Päivänsäteen katseen harhautuvan häneen. Tummansinisistä silmistä paistoi puhdas pelko. Vaikka Kharon itsekin oli aivan kauhuissaan, hänen ajatuksensa pysähtyivät hetkeksi Päivänsäteeseen. Tummanharmaa naaras oli aina esiintynyt pelottomana johtajaluonteena, ja nyt se kaikki oli tiessään. Osittain Kharon tunsi sääliä, mutta myös puhdasta iloa Päivänsäteen pelosta. Tätä hän voisi käyttää aseena naarasta vastaan, jos hän alkaisi käydä hermoille.
"Anna tämän olla pahaa unta", Päivänsäteen sanat tuskin kuuluivat Hirviön tasaisen murinan yli.
"Rukouksesi ovat turhia, tämä on totta vaikket haluaisikaan uskoa sitä", Kharon tiuskaisi. Kharon oli peloissaan, mutta hän yritti peitota sen vihalla. Pelko lamaannutti ja viha tuntui vain antavan lisää voimaa.
"Sen sijaan, että mutiset siellä yksiksesi, voisitko keksiä miten me pääsemme täältä pois. Kai sinun kasvattajasi ovat opettaneet sinulle edes jotakin siitä, miten kaksijaloilta pääsee pakoon?" Kharon jatkoi naaraan piikittelyä.

//Päivi?`
// 215 sanaa

Tuskan aallot levisivät takaraivoani pitkin Haavetassun kynsien iskiessä siihen. Horjahdin ja olin vähällä kaatua, mutta häkin kylmä verkkoseinä otti minut vastaan.
"Pysy kaukana minusta!" kuulin Haavetassun ärähtävän minulle. Käännyin katsomaan kollia karvat pystyssä, valmiina antamaan takaisin samalla mitalla, mutta kun näin tämän kyyristyneenä häkin nurkkaan kalansa kanssa, jokin sai minut epäröimään. Laskin käpäläni ja päätin keskittyä vain pystyssä pysymiseen. Sitä paitsi riiteleminen kuluttaisi turhaan energiaa, jota me todella tarvitsisimme, mikäli mielimme paeta kaksijalalta.
"Kuule, ei tämä minullekaan ole mikään mieluisin paikka ja aika olla, mutta jos haluamme päästä pois, meidän on työskenneltävä yhdessä", puhuin niin rauhallisella äänellä kuin vain osasin tilanteestamme huolimatta. Haavetassu ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hän ei ruvennut - yllättävää kylläkin - inttelemään asiasta kanssani.
Ennen kuin ehdin sanoa enempää, häkki heilahti niin, että olin jälleen vähällä lentää Haavetassun päälle, mutta tällä kertaa onnistuin tarraamaan kiinni verkosta ja välttämään yhteentörmäyksen. Pimeys yllämme pysyi yhä kaiken sisäänsä sulkevana, mutta pystyin tuntemaan, ettei kaksijalka enää liikuttanut meitä. Kuului pauketta ja kolinaa, kunnes ympärillämme hyrähti käyntiin tasainen murina, joka kuulosti melkein kehräykseltä. Samassa tajusin, mistä ääni lähti: olimme hirviön sisässä!
Katsahdin Haavetassuun voimatta peitellä pelkoani. En ollut varma, oliko kolli itse osannut päätellä, mihin olimme joutuneet, mutta hänen kauhusta jäykät kasvonsa kuvastivat omiani. Hirviön avulla kaksijalka voisi kuljettaa meidät vaikka kuinka kauas, eivätkä Keijukainen ja muut ikinä tavoittaisi meitä.
"Anna tämän olla pahaa unta…" mutisin hädin tuskin kuuluvalla äänellä, painautuen lähemmäksi häkin pohjaa tuntiessani hirviöni nytkähtävän liikkeelle.

//234 sanaa
//Kharon?

Kun Tyrskytiikeri oli kadonnut metallisäiliöiden taakse, Päivänsäde alkoi heti syyttämään Kharonia heidän tilanteestaan. Se jos mikä sai laikukkaan kollin ärsyyntymään. Hän painoi kyntensä yhä tiukemmin kalan limaisia suomuja vasten ja piiskasi hännällään ilmaa niin, että se osui välillä häkin seinämään.
Kolli ei ehtinyt puolustautumaan Päivänsäteen syytöksiä vastaan, kun tämä kuuli painavien askeleiden lähestyvän. Kuin vaistomaisesti Kharon pudottautui maata vasten, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Ruma ilmestys, kaksijalka nimittäin, ilmestyi esiin metalliastioiden takaa. Se puhui jotakin, mutta Kharon ei ymmärtänyt sanaakaan. Kolli vilkaisi paniikinomaisesti Päivänsädettä toivoen, että tällä olisi jokin suunnitelma. Sen sijaan tummanharmaa naaras ei tehnyt elettäkään kertoakseen, miten he pääsisivät pois tästä pinteestä. Siitä Kharon päätteli, että Päivänsäde osoittautui taas yhtä hiirenaivoiseksi kuin hän oli ajatellutkin. Mitä hyötyä oli kaksijalkalassa asuvasta kissasta, joka ei osannut paeta kaksijalkojen kynsistä?
Ellei kaksikon lähelle olisi juuri kyyristynyt valtava, urospuolinen kaksijalka, Kharon olisi kynsinyt Päivänsäteeltä korvat päästä. Urospuolinen kaksijalka kaivoi jotakin esille mukanaan kantamasta esineestä. Kharon ei tiennyt, mikä esille kaivettu asia oli. Se näytti pehmeältä, oli väriltään musta ja suureni sitä myötä, kun kaksijalka taitteli sitä auki.
Yllättäen iski pimeys, kun täysikasvuinen kaksijalka laski asian häkin päälle. Kharon nousi ylös ja vilkaisi häntääntyen Päivänsädettä, joka seisoi yhä aloillaan. Kolli luuli pahimman olevan ohi, mutta joutui pian myöntämään olleensa väärässä. Kaksijalka nosti häkin ilmaan, ja kissat olivat vähällä lennähtää kuonolleen.
Päivänsäde oli vähällä menettää tasapainonsa ja joutui siksi ottamaan hetkeksi tukea Kharonista. Se oli valkealle kollille liikaa. Hän läimäytti kynsillään Päivänsädettä takaraivoon ja päästi ilmoille raivokkaan sähinän.
"Pysy kaukana minusta!" entinen eloklaanilainen ärähti ja painautui kalansa kanssa häkin nurkkaan, mahdollisimman kauas Päivänsäteestä.

//Päivi?
// 259 sanaa

Tällä hetkellä vihasin Haavetassua enemmän kuin mitään koko maailmassa. Halusin pyyhkiä tuon hölmistyneen ilmeen hänen kasvoiltaan ja pakottaa tuon nielemään kokonaisena typerän kalansa, jonka takia tässä jamassa nyt olimme. Mikä aivoton sähläri tuo kollinkuvatus olikaan!
Tyrskytiikeri asteli varoen lähemmäksi häkkiä, jonka vangeiksi olimme jääneet. Hänen kasvoillaan käväisi ärtymys, kun hän vilkaisi meidän suuntaamme. Häpeä poltteli korvannipukoitani: millaisena typeryksenä hän mahtoikaan minua pitää, kun olin onnistunut jäämään kaksijalkojen ansaan.
"Saatko meidät ulos täältä?" Haavetassu kysyi, pitäen edelleen toista tassuaan kalan päällä. Koukistelin kynsiäni erittäin halukkaana iskemään ne kollin kuonoon.
"En ainakaan ilman apuvoimia", kookas, raidallinen kissa vastasi arvioituaan tilannetta hetken. "Käyn hakemassa lisää käpäliä leiristä. Odottakaa tässä." Katsoin typertyneenä, miten Tyrskytiikeri kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin siihen suuntaan, mistä olimme tulleet.
"Aivan kuin me tästä voisimme minnekään lähteä", puuskahdin turhautuneena ja lysähdin istumaan. Haavetassu tuijotteli yhä sinne suuntaan, minne Tyrskytiikeri oli hävinnyt. "Tämä on kaikki sinun syytäsi", sihahdin kollille, joka mielestäni ansaitsi saada kunnon selkäsaunan siitä hyvästä, että oli johtanut meidät tähän loukkuun.
Haavetassu kääntyi katsomaan minua närkästyneesti. "Itsekin yritit saada sen kalan!" tämä puolustautui.
"Niin, koska sinä et sitä olisi ansainnut! Ajattelet ainoastaan vatsallasi, mistä syystä me molemmat olemme nyt jumissa tässä kirotussa laatikossa!" Nousin seisomaan, karvat pörhistettyinä. Kiukku kihisi suonissani.
Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, korviini kantautuivat lähestyvien askelten töminä. Haavetassukin kuuli sen ja jähmettyi paikoilleen. Tiesin näkemättäkin, ettei tulija ollut Tyrskytiikeri. Meitä lähestyi eläin, joka käveli kahdella jalalla, raskain, laahaavin askelin. Kaksijalka!

//Kharon?
//236 sanaa

Kharon suorastaan tunsi Päivänsäteen tumman ja pistävän katseen niskassaan, kun hän kulki Tyrskytiikerin perässä eteenpäin. Kaksijalkalan syrjäiset kujat olivat rauhallisia tähän aikaan päivästä, eikä kaksijalkoja juurikaan näkynyt. Vaikka Kharonia ärsyttikin Päivänsäteen jatkuva tuijotus, hän päätti tällä kertaa antaa asian olla. Tyrskytiikerin käsky olla hiljaa oli tehonnut ainakin Kharoniin. Hän ei halunnut saada kimppuunsa kissaa, joka oli todistetusti tappanut ainakin yhden kissan aiemmin.
Kharonin ajatus harhautui pois partiosta ja ympäristön tarkkailusta, kun jokin huumaava tuoksu kantautui hänen herkkään nenäänsä. Eloklaanissa varttuneelta kollilta ei vienyt kauaakaan tunnistaa tuoksua. Se oli tuoreen kalan tuoksu, aivan selvästi. Haju sai Kharonin muistamaan, kuinka nälkäinen hän olikaan. Viime päivien ateriat olivat olleet pikemminkin suullisia, ja ruoka muistutti enemmän variksenruokaa kuin mitään muuta.
Kun Tyrskytiikeri kääntyi kulman taakse oikealle päin, Kharon ei seurannutkaan häntä. Sen sijaan hän kääntyi vasemmalle, kohti kalan kutsuvaa tuoksua. Raskain askelin Kharon ravasi metallisäiliöiden luokse. Haju ei tullut niistä, vaan niiden takaa.
"Hei! Minne sinä luulet meneväsi?" Päivänsäteen kipakka ääni ei saanut erakkoa pysähtymään. Kharon ei edes vilkaissut taakseen, vaan ohitti varmoin askelin metallisäiliöt. Niiden takaa paljastui aarre, joka toi veden Kharonin kielelle. Hopeinen lohi makasi maassa muutaman ketunmitan päässä, kuin kutsuen kollia luokseen.
"Palaa takaisin partioon kuin olisit jo! Et voi lähteä noin vain omille teillesi!" Päivänsäde komenteli, mutta Kharon pudisti päätään.
"Ei täällä tänäänkään ole kissoja, joilta kaksijalkalaa pitäisi turvata. Sen sijaan löysin jotain paljon parempaa", kolli viittasi katseellaan itseään pienemmän naaraskissan ohitse. Päivänsäde vilkaisi olkansa yli kalaa, joka edelleen makasi maassa kutsuen Kharonia luokseen.
Kun Päivänsäde alkoi harppomaan pitkin askelin kohti ateriaa, Kharon kimpaantui. Kolli syöksyi eteenpäin, mutta Päivänsäde reagoi nopeasti. Molemmat juoksivat yhtä aikaa kalan luokse. Kharonin harmiksi Päivänsäde oli liikkeiltään nopeampi, ja naaras pääsi kuin pääsikin ensimmäisenä käsiksi kalaan. Naaras nappasi hopeisen saaliin hampaisiinsa ja näytti olevan varma voitostaan. Kharon ei kuitenkaan antanut asian olla, vaan määrätietoisesti nosti lapiomaisen käpälänsä ylös ja läimäytti sillä Päivänsädettä kuonoon niin, että kala lennähti maahan. Riemukkaan huudahduksen kera Kharon syöksyi kalan perään ja otti sen tiukasti hampaisiinsa.
"Voi ei", Päivänsäteen ääni oli surkea, ja sekös vasta ilahdutti Kharonia.
"Sinun pitäisi opetella ennakoimaan paremmin, niin voisit joskus ehkä voittaakin minut", entinen eloklaanilainen tokaisi itsevarmalla äänellä.
"En minä sitä, hiirenaivo. Katso ympärillesi, me olemme loukussa", naaras kivahti. Nyt vasta Kharon älysi katsoa, mihin oli astunut. Kaksikon takana ollut, aiemmin kulkuvapaa reitti oli poissa. Tilalla oli langanohuesta, metallisesta aineesta valmistettu seinämä, jossa oli paljon käpälänmentäviä reikiä.
"Mihin te oikein jäitte?" Tyrskytiikerin ärsyyntynyt ääni kantautui metallisäiliöiden takaa. Pian paksuraitainen, tumma kolli ilmestyi myös Kharonin näköpiiriin. Vanhempi kolli pysähtyi kuin seinään huomatessaan, millaiseen loukkuun Päivänsäde ja Kharon olivat järjestäneet itsensä. Nyt vasta Kharon pudotti kalan maahan, mutta itsensä vasemmalle puolen, jottei Päivänsäde saisi sitä häneltä. Varmuuden vuoksi kolli painoi vielä käpälänsä elottoman, limaisen saaliinsa päälle.
"Taidamme olla jumissa täällä", Kharon lausahti, vaikka Tyrskytiikeri oli varmasti huomannut sen jo.

//Päivi tai Tyrsky?
// 461 sanaa