Kharon oli viimeisen kahden kuun aikana haudannut Haavetassun ja keskittynyt elämään elämäänsä ihan vain Kharonina. Lehtikato oli edennyt siihen pisteeseen, että lumi oli saapunut myös kaksijalkalan kujille jäädäkseen. Se sulaisi pois vasta muutaman kuun kuluttua lehtikadon päättyessä.
Kharon oli saanut tehtäväkseen tehdä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä kissoja, jotka pystyisivät elämään tarvittaessa useammankin kuun metsässä. Vaikka Päivänsäde olikin saanut muutaman päivän etumatkan harjoituksiin matkan aikana, siitä ei tässä vaiheessa ollut enää mitään hyötyä.
Vaikkei Kharon juurikaan pitänyt Menninkäisestä, hänen oli myönnettävä, että kolli oli luonnostaankin parempi metsässä eläjä kuin Päivänsäde. Menninkäinen oli saanut Kharonin hermostumaan muutamia kertoja tekemällä typeriä jäyniään. Nyt leopardilaikukas kolli oli kuitenkin rauhoittunut, kun Keijukainen oli puuttunut asiaan ja uhannut karkottaa kollin, mikäli harjoitusten häiriköinti jatkuisi.
Joinain päivinä Kharon oli aivan varma, ettei hän sopinut näin vaativaan tehtävään. Välillä harjoitukset tuntuivat mahdottomilta, kun kaksijalkalan kasvatit tekivät kaikesta niin vaikeaa. Jos Päivänsäde ei loukkaantunut saamastaan kritiikistä, niin jokin muu häiritsi harjoituksia. Vaikka tässä kohtaa Kharonin itsetunto oli sirpaleina, hän oli peittänyt sen vihalla. Päivä päivältä Kharon halusi vain enemmän kostaa Mesitähdelle, sillä kaikki tämä oli loppujen lopuksi hänen syytään. Hän päätti jatkaa kaksikon kouluttamista, mutta vain siksi, että saisi joku päivä nähdä Mesitähden kuolevan.
"Mikä on tämän päivän ohjelma?" Päivänsäde esitti kysymyksen, kun kolmikko saapui paikkaan, jossa kaksijalkala loppui ja kiviset pesät vaihtuivat metsäksi. Lunta tuprutti taivaalta, ja suuret lumihiutaleet heikensivät jonkin verran näkyvyyttä.
"Taisteleminen koskemattomassa lumessa. Eloklaanilaiset elävät metsässä, joten he osaavat liikkua ja tarvittaesa taistella hangessa, toisin kuin te", Kharon sanoi tajuamatta, kuinka piikikkäästi oli asian ilmaissut, "aluksi taistelette toisianne vastaan, ja harjoitusten päätteeksi minua vastaan yksitellen."
Soturi-ikäinen erakko silmäili kysyvästi kahta oppilasikäistä, joista kumpikaan ei näyttänyt vakuuttuneelta. Menninkäinen avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta Kharon ei antanut kollille tilaisuutta valittaa. Valkoturkkinen erakko lähti liikkeelle ja pyyhkäisi samalla hännällään Menninkäisen suuntaan, niin että kolli kavahti askeleen taaksepäin.
"Varoisit vähän sen häntäsi kanssa!" leopardilaikukas kolli ärähti. Kharon väläytti tälle tuiman katseen, johon Menninkäinen vastasi vain irvistämällä.
Päivänsäde kiiruhti Kharonin perässä syvemmälle metsään. He eivät olleet yli neljäsosakuuhun harjoitelleet tässä osassa metsää, joten hanki oli koskematon. Kharon oli kolmikosta isokokoisin, joten pehmeässä hangessa tarpominen kävi häneltä helpoiten. Lunta oli satanut rutkasti sitten viime kerran, joten kaikki polut olivat kadonneet, ja Kharon joutui tekemään uuden. Pehmeän, vastasataneen lumen alla oli kovempi lumikerros, joka teki liikkumisesta hieman helpompaa. Lunta oli kuitenkin sen verran, että se yletti Kharoniakin kylkien puoleenväliin.
Kun kolmikko oli päässyt tarpeeksi syvälle metsään, Kharon pysähtyi ja kääntyi kahden muun kissan puoleen. He olivat saapuneet pienelle aukiolle, jossa he olivat pitäneet ensimmäisiä taisteluharjoituksia pari kuuta aiemmin. Silloin lunta oli ollut vain vähän, mutta nyt koko aukio oli yhtä hankea.
"Olkaa hyvät ja aloittakaa, koko aukio on teidän", Kharon tuhahti ja viittoi kaksikkoa aukion suuntaan.

//Päivi?

Kaksi kuuta sitten olin heittänyt vapaudelleni hyvästit liittyessäni kujakissayhteisöön. En tarkoittanut, että Keijukainen olisi ollut oikeassa sanoessaan, etten tulisi koskaan enää lähtemään tästä kaksijalkalasta. Tulisi koittamaan päivä, jolloin minuun luotettaisiin tarpeeksi jotta onnistuisin livahtamaan tieheni. Se päivä ei kuitenkaan ollut vielä horisontissa. Nämä kaksi kuuta kujakissayhteisö oli nimittäin pitänyt minua, Rubiinia ja Silveriä jatkuvasti silmällä. Oli kulunut päiviä ennen kuin meidät oli uskallettu päästää edes ulos rakennuksesta. Nyt pääsimme sentään mukaan partioihin, mutta silloinkin meidät pidettiin visusti erillään.
Vaikka uhosin mielessäni paljon pakenemisestani, se ei silti ollut suunnitelmissani. En vain pitänyt siitä, että Keijukainen kuvitteli olevansa minun yläpuolellani ja kykeneväinen komentelemaan minua. Kujakissayhteisö kiinnosti minua suunnattomasti, joten en ollut aikeissa lähteä ainakaan pitkään aikaan. En kuitenkaan pitänyt näistä kissoista, enkä luottanut heihin. Osasin teeskennellä itseäni tyhmempää ja toivoin, että he oppisivat luottamaan minuun; itse en kuitenkaan uskaltanut rentoutua heidän seurassa hetkeksikään. Ilman Rubiinia ja Silveriä olisin tullut hulluksi. Oli uuvuttavaa olla varuillaan joka hetki, joten olin kiitollinen tuttavista, joihin saatoin - ainakin joissain määrin - luottaa.
Vaikka olin varttunut melko samanlaisilla seuduilla, en pitänyt myöskään tästä kaksijalkalasta. Elettyäni täällä nämä pari kuuta olin ymmärtänyt kuinka paljon pidin metsästä. Kaksijalkalassa ei tuntunut olevan tarpeeksi ilmaa hengitettäväksi. Kujat olivat ahtaita ja uhkaavia, ilma sakeaa erilaisista tungettelevista hajuista. Pidin metsässä siitä, että näin kaikkialle ympärilleni - metsässä ei ollut korkeita rakennuksia tai arvaamattomasti avautuvia ovia.
Yksi niistä heilahtikin eteeni ja kavahdin säikähtäneenä kauemmas. Kaksijalka ei kuitenkaan astunut ulos, vaan sulki oven kolahtaen. Huokaisin syvään. Milloin minusta oli tullut näin säikky? Kenties syynä oli alituinen valppauteni - aistini olivat viritettyinä äärimilleen, ja olin huomannut pienimmänkin ärsykkeen aiheuttavan minussa reaktion. Pelkäsin joka hetki, että kujakissayhteisön jäsenet, muut erakot, kaksijalat, koirat tai hirviöt pääsisivät yllättämään minut. Olin uskomattoman uupunut, sillä ainoastaan Rubiinin ja Silverin seurassa saatoin rentoutua hetkeksi. Partiot olivat pahimpia: minun oli pidettävä silmällä, korvalla ja nenällä sekä ympäristöäni että muita partion jäseniä.
Ehkä minun oli viimein myönnettävä, ettei sama voinut jatkua. Minun olisi parempi ystävystyä edes yhden kujakissayhteisön kissan kanssa. Vaihtoehdot eivät vain olleet kovin kaksisia, tuumin vilkaistessani takanani kulkevaa Arpea. Parhaassa tapauksessa ystävystyisin jonkun voimakkaan ja kykeneväisen kissan kanssa. Arpi ei sopinut kuvaukseen luisevan olemuksensa ja puuttuvan silmänsä kanssa.

Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme takaisin tutuksi tulleeseen rakennukseen. Suuntasin suoraan Rubiinin ja Silverin luo; nuorempi näytti juuri heränneen.
"Hei Nefiri!" Rubiini tervehti ehdittyäni kaksikon luo. "Minkälaista ulkona oli?"
Lysähdin nuoren erakon viereen kyljelleni hymyn noustessa kasvoilleni.
"Aika samanlaista kuin viimeksikin", vastasin virnistäen. "Tosin lunta on satanut hiukan lisää."
Luotin siihen, että Silver vahti muita kissoja ja annoin silmieni sulkeutua hetkeksi. En uskonut Rubiinin osaavan olla varuillaan heidän kanssaan, hän vaikutti jopa pitävän joistakin yhteisön jäsenistä. *Toisaalta*, ajattelin ja loin miettilään katseen valkoiseen naaraaseen, *se voikin olla hyvä asia.*
"Sanohan Rubiini, oletko saanut täältä uusia ystäviä?" kysyin hetken tuumittuani. "Onko joihinkin kissoihin ollut helppoa tutustua?"

//Rubiini?

Oli kulunut kaksi kuuta siitä, kun Rubiini tovereineen oli eksynyt Keijukaisen kujakissayhteisön alueelle. Sen kohtalokkaan päivän jälkeen he eivät olleet astuneet kaksijalkalan ulkopuolelle tassullakaan, eikä heille ollut annettu muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua uuteen kotiinsa.
Rubiinista muut kissat olivat ihan mukavia - tai ainakin Leopardi ja Menninkäinen. Keijukaista näkyi harvemmin, sillä hän vietti aikaansa joko rakennuksen yläkerrassa tai kaduilla partioimassa. Silver ja Nefiri olivat edelleen hyvin varuillaan uusien tuttavuuksien kanssa, eivätkä yhteisön kanssa vietetyt pari kuuta olleet vaikuttaneet ainakaan positiivisesti heidän negatiivisiin asenteisiinsa. Rubiini itse ei tiennyt, mitä ajatella koko tilanteesta. Hänellä oli erittäin ristiriitaisia kokemuksia, eikä hän osannut niiden avulla päättää, pitikö yhteisöä enemmän uhkana vai mahdollisuutena.
Heidän pientä joukkoaan oli pidetty tiukasti silmällä siitä saakka, kun Keijukainen oli johdatellut heidät päärakennukselleen. He eivät olleet saaneet käydä rakennuksen ulkopuolella kahteen ensimmäiseen neljännesosakuuhun, ja senkin jälkeen heitä oli otettu yksi kerrallaan mukaan partioihin, joiden aikana pakeneminen oli lähes tulkoon mahdotonta.
Rubiini oli päässyt mukaan partioon pari kolme kertaa yhteisössä viettämänänsä aikana, ja silloin häntä oli vahtinut joko Leopardi tai Arpi ja muut partiossa olijat. Tuona aikana, jonka hän oli saanut viettää vapauden kaltaisessa, hän ei ollut edes harkinnut karkaamista. Ensinnäkin hänen ainoat ystävänsä olivat yhä kujakissayhteisön päämajassa. Toiseksi: partioiminen ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut luulla. Leopardi oli selittänyt hänelle niitä näitä omasta pojastaan ja kaksijalkalasta, ja Rubiini oli kuunnellut häntä kiinnostuneena. Leopardi oli varmaankin koko yhteisön mukavin kissa.

Eräänä päivänä Rubiini heräsi siihen, että kourallinen kissoja palasi ruoan etsinnästä takaisin taloon. Nefiri oli heidän mukanaan - Arpi aivan hänen kannoillaan. Valkoturkkinen naaras käveli Rubiinin ja Silverin luo mitäänsanomaton ilme naamallaan.
Rubiini nousi istumaan ja hieraisi tassullaan unisia silmiään. "Hei, Nefiri!" nuori kissa tervehti ystäväänsä iloisesti. "Minkälaista ulkona oli?" hän kysyi heti perään.

//Nefiri?

Pari kuuta sitten Päivänsäde ja Haavetassu - jonka oikea nimi olikin ilmeisesti Kharon - olivat löytäneet tiensä takaisin kujakissayhteisöön. Olin ollut niin kovin iloinen siitä, että Päivänsäde oli ollut kunnossa - paria ketulta saamaa ruhjetta lukuun ottamatta. Keijukainenkin oli ollut yllättävän hyvällä tuulella naaraan tultua takaisin kotiin, mistä saatoin itse olla vain hyvilläni, sillä hänen ei ollut tarvinnut enää purkaa kiukkuaan minuun. Siitä huolimatta olin päättänyt pitää naaraaseen etäisyyttä - hänen seuransa ei nyt muutenkaan ollut minulle mikään välttämättömyys.
Oli aamupäivä, ja minun oli määrä lähteä rutiinikierrokselle kaksijalkalaan Leopardin ja Keijon kanssa. Jippikaijee - tästä ei voinut päivä enää huonommin alkaa. Olin ulkona odottelemassa kaksikkoa, kun nämä viimein suvaitsivat tulla paikalle. Leopardi selitti innoissaan Keijolle jotakin, ja Keijo puolestaan kuunteli kiinnostuneen näköisenä, vaikka kolli vaikuttikin vähän siltä, ettei oikein pysynyt kärryillä naaraan jutuissa.
"No niin, lähdetään, ettei tässä mene koko päivää", murahdin heille hieman tympääntyneenä ja heilautin häntääni liikkeelle lähdön merkiksi. Leopardi ei lopettanut hölöttämistä edes kävellessään.
"Olen niin kamalan ylpeä Menninkäisestä!" kuulin naaraan kehräävän Keijolle. "Hänestä ja Päivänsäteestä tulee vielä yhtä eteviä kuin ne klaanikissat!"
Niin, tosiaan - Keijukainen oli siirtänyt vastuun Päivänsäteen ja Menninkäisen kouluttamisesta metsäkelpoisiksi Kharonille. En voinut sanoa, etteikö uutinen olisi kirpaissut jollakin tapaa, sillä alunperin minun oli ollut tarkoitus opettaa Päivänsäteelle kaikki kikat ja jepot, joita olin oppinut klaanissa. Keijukainen oli tehnyt sanomattakin hyvin selväksi minulle, etten ollut Päivänsäteelle kelvollinen opettaja. Vaikka esitinkin, ettei se tuntunut missään, minua sattui oikeasti. Päivänsäteestä oli tullut minulle todella tärkeä, ja olin valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen vuokseen.
Kun pysähdyimme jättämään hajumerkkejä, havahduin kuonolleni laskeutuvaan valkoiseen hiutaleeseen. Katsoin, miten se suli nopeasti vedeksi nenäni päällä. Siirsin katseeni ylöspäin ja näin lisää hiutaleita, jotka leijailivat maata kohti hiljakseen. Vähitellen hiutaleita tuli yhä enemmän ja enemmän, kunnes niitä satoi oikein pyryttämällä.
Lumisade peitti näkyvyyden ja alkoi täplittää kissojen turkkeja valkoisiksi. Jouduin siristelemään vähän silmiäni, jottei tuuli olisi puhaltanut niihin. Käännyin Keijon ja Leopardin puoleen, jotka olivat lumesta enemmän innoissaan kuin minä. Tai ainakin Leopardi oli, Keijosta en osannut niinkään sanoa. Pulska kolli ravisteli hiutaleita pois turkistaan sitä mukaan, kun niitä tarttui kiinni siihen.
"Tehdään kierros loppuun, niin päästään takaisin sisälle", maukaisin ja jatkoin matkaa. Lumi peitti alleen kissojen tassujen äänet, mutta uskoin kaksikon seuraavan perässä.
Palatessamme jo takaisin päin lumisade ei ollut vieläkään lakannut. Olimme käyneet tarkastamassa pari kujaa eksyneiden matkaajien varalta ja täysin tuloksetta. Niiden kolmen kissan jälkeen kujakissayhteisöön ei ollut tullut uusia kissoja. Meillä oli jo ihan hyvän kokoinen porukka koossa, mutta ei sillä vielä eloklaanilaisia nitistetty. Klaanikissoja oli meihin verrattuna kaksinkertainen määrä, ja he kaikki olivat käyneet läpi jonkin sorttisen soturikoulutuksen. Minun oli vaikea kuvitella mielessäni Keijoa antamassa köniin raavaalle klaanikissalle. Tarvittaisiin lisää taistelutaitoisia ja -tahtoisia kissoja, jotta edes voitiin puhua oikeasta hyökkäyksestä.
Tuttu rakennus häämötti viimein edessäpäin. Turkkini oli aivan märkä hiutaleista, jotka olivat ehtineet sulaa siihen kierroksen aikana. Leopardi ja Keijo kiiruhtivat sisään pikapikaan. Sisältä kuului Päivänsäteen innokasta maukunaa, kun naaras selitti tovereilleen tämän päivän harjoituksista metsässä.
Jäin vielä hetkeksi pihalle istumaan. Nousin rakennusta ympäröivään aidan päälle ja yritin asettua sen päälle mahdollisimman mukavasti. Silloin tällöin jostain lähistöltä kuului hirviön matalaa murinaa, kun se mateli menojaan, mutta muuten oli aivan hiljaista. Hiljaisuus toi minulle mieleen metsän rauhan - siellä ääniä olivat päästäneet ainoastaan muut metsän eläimet ja tuulessa heiluvat narisevat puunoksat. Kaksijalkalan äänimaailma oli aivan erilainen, ja vaikka olinkin jo ehtinyt tottua siihen kuluneiden kuiden aikana, kaipasin silti välillä metsään. Salaa odotin sitä, että Keijukainen viimein päättäisi laittaa suunnitelmansa käytäntöön ja aloittaisimme marssin Eloklaania kohti, sillä silloin saisin taas hetkeksi palata takaisin metsään. Miettiessäni metsää ja vanhaa kotiani, en voinut siinä sivussa olla ajattelematta vanhempiani. Vieläköhän he olivat hengissä? Viimeksi, kun olin nähnyt heidät, Korppisiipi oli ollut pentutarhalla odottamassa pentuja. Tähän mennessä pennut olisivat jo vähintäänkin oppilasikäisiä, mikäli synnytys oli sujunut suunnitellusti. Toivottavasti uusien sisarusteni elämä ei ollut yhtä kamalaa kuin omani.

Tuijotin Haavetassua - tai siis Kharonia - typertyneenä. En ollut osannut odottaa moista käännettä tapahtuvaksi, vaikka kyllä täytyi myöntää, että Kharon kuulosti paljon paremmalta kuin Haavetassu. Naamani vallannut hämmennys suli vähitellen pois ja suupieleni kääntyivät virnistykseen.
"No, Kharon, meillä on pitkä päivä edessä huomenna, mikäli meinaat saada minusta ja Menninkäisestä koulittua klaanikissan veroisia metsässä liikkujia", murahdin leikkisästi ja tuuppasin erakkoa tassullani. Kharon räpytteli silmiään ensin vähän hämmentyneenä, mutta sitten hänenkin kasvoilleen nousi pieni hymy.
"Parasta siis palata takaisin unten maille", hän tokaisi, enkä väittänyt vastaan. Kävelimme yhtä matkaa takaisin ikkunan luo, jossa annoin toverini kömpiä ensiksi sisään.
Ennen kuin livahdin hänen perässään takaisin rakennukseen, annoin katseeni karata pieneksi hetkeksi tähtitaivaalle, joka eli aivan omaa elämäänsä.

Räpäytin silmäni auki tuntiessani lämpimän hengityksen puhaltavan naamalleni. Menninkäinen oli kyyristyneenä eteeni, ja kollin silmät kullanruskeat kiiluivat innostuneesti heikossa valon kajastuksessa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että hän oli valmis tämän päivän metsäharjoitukseen.
"Herätys, unikeko! Meidän on mentävä jo!" laikukas kolli patisteli ja tökkäsi minua kuonollaan. Murahdin närkästyneesti ja yritin huitaista häntä kauemmaksi tassullani, mutta Menninkäinen oli vikkelämpi ja ehti väistää.
Lopulta luovutin nukkumisen suhteen ja kampesin itseni ylös. Siistin turkkini pikaisesti ja seurasin sitten Menninkäistä alakertaan, jossa Kharon oli jo valmiina odottamassa. Osa kissoista nukkui yhä, joten yritimme olla mahdollisimman hiljaa liikkuessamme ikkunaa kohti.
Tuntiessani kirpaisevan pakkassään nipistävän nenänpäätäni, unisuus hälveni vähitellen kehostani ja olin valmiimpi kohtaamaan sen, mitä meillä oli tänään vastassa: armoton metsä, jossa vaanivat nälkäiset pedot. Kharonin johdolla pieni joukkomme lähti tassuttamaan metsän suuntaan.
Oli kulunut jo pari kuuta siitä, kun olimme löytäneet tiemme takaisin kujakissayhteisöön ja Keijukainen oli antanut Kharonille luvan aloittaa koulutuksemme tullaksemme erakoiksi, joista olisi vastusta klaanikissoille. Kahden kuun aikana olimme oppineet Menninkäisen kanssa jo paljon, eikä minusta tuntunut enää niin kauhistuttavalta ajatukselta poistua kaksijalkalasta kartoittamattomille seuduille. Minusta oli tullut myös vahvempi ja ketterämpi. Huomasin myös Kharonissa tapahtuneen muutosta, niin ulkoisesti kuin mielellisesti. Hän vaikutti olevan oikeasti sitoutunut toteuttamaan suunnitelmamme Mesitähden tappamiseksi. Se sai minut pitämään hänestä entistä enemmän. Viime aikoina olimme lähentyneet kollin kanssa, ja tykkäsin aidosti viettää hänen kanssaan aikaa, mitä en olisi uskonut todeksi muutama kuu sitten.
Saavuimme metsänreunalle jonkin ajan kuluttua. Kävelin Kharonin viereen ja katsoin edessä aukeavaa näkymää: metsään oli laskeutunut valkoinen lumivaippa, mikä teki siellä liikkumisesta haastavampaa. Olosuhteet uhkasivat muuttua entistä huonommiksi meidän kannaltamme, sillä taivaalta oli alkanut tupruttaa isoja, painavia lumihiutaleita.
"Mikä on tämän päivän ohjelma?" kysyin ja käänsin sitten huomioni Kharoniin.

//Kharon?

Heräsin aamulla, ja olin yllättävän energisellä päällä. Nousin ylös ja venyttelin pitkään ja hartaasti. Venyttelyn jälkeen kömmin kolosta ulos. Istahdin paikalleni ja arvioin sään. Sää oli selkeä mutta tosi kylmä. Pörhistin turkkiani ja nousin ylös. Kävelin eteenpäin, etsin itselleni jotain ruokaa. Näin edessäni vipeltävän hiiiren, painauduin matalaksi ja kömmin hiirtä kohti. Jännitin jalkani, ja ponnistin. Sain hiiren kiinni, ja söin sen. Olin hiukan kyllästynyt elooni täällä, kaipasin jännitystä ja seikkailuja. Minut oli tarkoitettu siihen, huokaisin ja kävelin kohti kaksijalkalaa. Sitten näin jotain, muutaman puun mitan päässä käveli kaksi kissaa. Siristin silmiäni ja lähdin kävelemään heitä kohti. Saavuin kissojen luokse ja tuijotin heitä. Toinen oli pyöreähkö ja toinen solakka.
"Päivää, minä olen Tiuku" sanoin reippaasti kissoille.
"Minä olen Juova" solakka naaras esittäytyi.
"Ja minä Skafia" sanoi pyöreähkö naaras.
"Mitä te teette täällä kaksijalkalalla?" Kysyi naarailta ja kallistin päätäni.
"Me kiertelemme paikkoja" Skafia vastasi ja käveli ohitseni.
"Minne olette menossa?" Kysyin ja lähdin tassuttamaan heidän peräänsä.
"Ei me tiedetä, kävellään vaan" Juova vastasi ja katsoi lempeästi silmiini. Naaraat pysähtyivät ja istahtivat paikoilleen. Katsoin heitä epäluuloisesti.
"Asutko täällä?" Skafia kysyi ja tähyili kaksijalkalaa kohti.
"Asun, olen entinen kotikisu. Sikisi nimeni on Tiuku" vastasin Skafian kysymykseen ja nyökyttelin päätäni. Kaksikko nousi ylös ja alkoi taas kävellä eteenpäin.
"Hei, odottakaa! Ottakaa minut mukaan! Huusin naaraille jotka kääntyivät tulosuuntaansa. Juova asteli luokseni ja nyökytteli päätään.
"No, voit tulla meidän mukaan" hän tokaisi ja lähti kävelemään. Tassutin kaksikon perässä, olin tosi innoissani! Vihdoin pääsen seikkailemaan, ja minulla oli seuraa.

Kharon oli juuri päässyt nukkumaan, kun joku oli herättänyt hänet. Päivänsäde oli sanaakaan sanomatta viittonut väsyneen kollin perässään ulos ränsistyneestä kaksijalan pesästä. Edes kujalla käyvä kylmä viima ei herättänyt Kharonia kunnolla, vaan edelleen ulkona hän haukotteli väsyneenä.
Vasta Päivänsäteen sanat saivat unisuuden katoamaan. Naaras kertoi puhuneensa kasvatilleen, joka oli kuin olikin suostunut Päivänsäteen ehdotukseen. Kharon saisi ainakin aluksi kontolleen Päivänsäteen ja Menninkäisen metsäkoulutuksen. Se oli ihan järkevää myös laikukkaan erakon mielestä, sillä kaksikko oli elänyt lähes koko ikänsä kivipesien, kaksijalkojen ja hirviöiden ympäröimänä. Menninkäinen tuskin edes tiesi, mikä metsä oli. Päivänsäde sentään oli heidän retkellään saanut siitä jonkinlaisen käsityksen, vaikkei naaras varmastikaan erottaisi havupuuta lehtipuusta tai oravaa jäniksestä.
Tummanharmaan naaraan kasvoille oli piirtynyt virne, joka kieli kissan innostuneisuudesta. Kharon taisi sittenkin edelleen olla hieman uninen, sillä hän ei saanut muodostettua päässään yhtäkään järkevää vastausta. Kaikki mitä mieleen juolahti olisi kuulostanut sarkastiselta ja todennäköisesti loukkaavalta.
"No, Haavetassu? Etkö ole tyytyväinen?" Päivänsäde kysyi ja kumartui entistä lähemmäs toisen kasvoja, saadakseen kissassa aikaan edes jonkun reaktion. Kharon ravisteli päätään ja yritti ajaa väsymyksen tiehensä.
"Kharon", kolli korjasi. Kuten arvata saattoi, Päivänsäde ei ymmärtänyt. Naaras kallisti päätään ja hävitti virneen kasvoiltaan. Sen tilalle tuli hämmentynyt ilme, kuin erakko olisi epäillyt Kharonin tervejärkisyyttä.
"Se on minun oikea nimeni", kolli lausahti vakavana, jotta Päivänsäde ei luulisi hänen pilailevan, "tai no, Haavetassu oli kyllä klaaninimeni, mutta Kharon on ihan oikea nimeni, jonka vanhempani antoivat minulle."
Kharon oli tyytyväinen nähdessään, miten yllättyneeltä Päivänsäde vaikutti. Hän halusi olla rehellinen ja luotettava, koska myös naaras oli pitänyt lupauksensa. Hän toivoi paljastuksen todistavan, miten tosissaan Kharon oli yhteisön ja sen suunnitelman suhteen. Hän todella halusi kostaa Mesitähdelle ja ansaita Päivänsäteen ja muiden luottamuksen.

//Päivi?

Keijukainen oli antanut siunauksensa ehdotukseni toteenpanemiselle: Haavetassu sai luvan alkaa kouluttaa yhteisön kissoja selviytymään metsässä. Hänen ensimmäiset oppilaansa tulisivat olemaan minä ja Menninkäinen, sillä Keijukaisen mukaan meillä kahdella oli yhteisön nuorimpina vähiten kokemusta metsässä olemisesta, enkä voinut väittää olevani asiasta eri mieltä hänen kanssaan. Sitä paitsi olin salaa iloinen siitä, että saisin viettää lisää aikaa metsässä, vaikka olimmekin palanneet takaisin kaksijalkalaan.
"Kiitos, Keijukainen", kehräsin kiitollisena ja kurkotin koskettamaan naaraan korvaa nenälläni arvostuksen eleenä. "Pian olemme valmiita toteuttamaan suunnitelmamme, ja saat olla ylpeä minusta!"
Keijukaisen katseessa oli lämpöä, joka täytti kaikki tarpeeni. Naaras oli minulle rakkaampi kuin kukaan kissa koko maailmassa, ja olin valmis menemään läpi vaikka harmaan kiven hänen vuokseen. Ilman Keijukaista minulla ei ollut mitään.
Istuimme ulkona vielä jonkin aikaa jutellen niitä näitä. Siitä oli aikaa, kun olimme viimeksi viettäneet aikaa ihan kahdestaan - vain nauttineet hetkestä ja toistemme seurasta. Tähtitaivas yllämme tuikki kirkkaana yön pimetessä.

Hiivin nukkuvien kissojen ohi Haavetassun luo. Arpi oli yhä hereillä. Hän ilmeisesti piti vahtivuoroa siltä varalta, että uudet tulokkaat yrittäisivät karata yön turvin. Arpisen erakon yksi ainoa silmä hehkui ulkoa kajastavassa keltaisessa valossa. En uhrannut liikaa kallista aikaani hänen ajattelemiselleen, vaan kävin tökkimässä Haavetassun hereille.
Laikukas kolli avasi väsyneenä silmänsä ja räpytteli niitä hetken, ennen kuin onnistui kohdistamaan niiden katseen minuun. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, mutta huiskaisin häntäni hänen suulleen ja nyökkäsin päälläni ikkunan suuntaan merkiksi seurata perässä. Haavetassu nousi varovasti ylös paikaltaan ja kulki hiljaa perässäni ikkunalle.
Kun pääsimme ulos, tähtitaivas näkyi yhä kirkkaana, vaikka aamuun ei ollut enää pitkä aika. Haavetassu avasi leukansa isoon haukotukseen ja venytti sitten selkäänsä. Hän katsahti minuun kysyvästi.
"Puhuin Keijukaiselle", menin suoraan asiaan, sillä halusin kollin kuulevan hyvät uutiset saman tien. "Hän sanoi, että voit aloittaa kouluttamalla minua ja Menninkäistä, koska meillä on vähiten kokemusta metsässä liikkumisesta." Naamalleni oli noussut innostunut virne, kun odotin erakon reaktiota.

//Kharon?

Olin äärimmäisen helpottunut siitä, että Päivänsäde oli päässyt miltei ehjänä takaisin kotiin. Ikäväkseni nuori naaras oli saanut kylkeensä kipeän näköiset haavat taistellessaan kettua vastaan. Tyrskytiikerin syytä, olin ajatellut heti haavat nähtyäni. Ilman sitä kirppukasaa kaksijalat eivät olisi ikipäivänä päässeet käsiksi minun tyttäreeni. Pitäisin henkilökohtaisesti huolen siitä, ettei Tyrskytiikeri enää ikinä asettaisi Päivänsädettä moiseen vaaraan.
Kun olin nähnyt Päivänsäteen ensimmäisen kerran sitten katoamisensa, sydämeni oli varmasti jättänyt useamman lyönnin välistä. Se hetki oli saanut minut tajuamaan, miten tärkeäksi nuorukainen oli minulle tullut ajan saatossa. Enää hän ei ollut vain iso osa suunnitelmaa, vaan Päivänsäde oli minun tyttäreni. Ihan sama kenen veri hänessä virtasi, niin hän oli enemmän minun kuin yhdenkään eloklaanilaisen tytär.
Olin esitellyt Päivänsäteen tietenkin yhteisömme uusille tulokkaille ja tehnyt selväksi, että minun jälkeeni Päivänsäde oli seuraavaksi ylimmässä asemassa koko yhteisössä.
Päästyämme viimein juttelemaan kahdestaan, Päivänsäde otti esille aiheen, jota olin vältellyt koko kasvatusprosessin ajan. Minä inhosin kaksijalkalan ulkopuolelle menemistä yli kaiken. Olin inhonnut jokaista hetkeä, jonka olimme viettäneet Kuolonklaanissa ennen Päivänsäteen syntymää. Jos olisin saanut päättää, olisin ennemmin kulkenut matkan klaanien luokse hirviön sisällä kaksijalkojen ja koirien kanssa kuin metsässä.
Tyrskytiikerin tehtäviin oli kuulunut muun muassa metsätaitojen opettaminen, mutta kaikesta päätellen ruskea kolli oli niin aikaansaamaton, että sekin oli jäänyt tekemättä. Oli siis ollut hänen onnensa, että Haavetassu oli ollut Päivänsäteen mukana.
"Kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta, mutta Tyrskytiikerille ei voi antaa vetovastuuta niin isosta hommasta", tokaisin päätäni pudistellen, "mutta jos sinä siihen Haavetassuun luotat, niin sitten luotan minäkin. Minun puolestani hän voi ainakin aluksi kouluttaa sinua ja Menninkäistä, sillä te olette kaikista kokemattomimpia metsässä liikkujia."

// Päivi?

Oli ihanaa olla jälleen kotona! Tutut kasvot ympäröivät minua, eikä jatkuvasti tarvinnut pelätä sitä, että jokin peto saattaisi vaania nurkan takana. Keijukainen pitäisi meidät kaikki turvassa vaaroilta, niin mahtava kun oli.
Istuin Mäihän ja Tyrskytiikerin välissä kuuntelemassa Keijukaisen ylpeilyä siitä, miten olin selvinnyt metsässä niin monta päivää ilman aiempaa kokemusta. Paikalla olivat kuuntelemassa muut kujakissayhteisön kissan sekä kolme uutta tulokasta, jotka olivat ilmestyneet minun ja Haavetassun poissaolon aikana. Kaksi heistä oli täysikasvuisia, naaras ja kolli, ja kolmas jonkin verran minua nuorempi naaras. Jälkimmäisenä mainitulla oli oudot punertavat silmät ja hänen naamassaan ja rinnassaan risteili ilkeän näköisiä arpia. Mietin, miten niin nuori kissa saattoi näyttää jo nyt niin runnellulta. Joka tapauksessa kukaan heistä ei vaikuttanut halukkaalta olemaan paikalla - ei sillä, että heillä olisi ollut muita vaihtoehtoja. Kun kerran astuu käpälällään Keijukaisen alueelle, sieltä ei enää lähdetä. Nämä kissat olivat nyt kujakissayhteisön omaisuutta, eikä heidän auttanut kuin vain sopeutua. Jonkin ajan kuluttua he pehmenisivät ajatukselle ja taipuisivat hyväksymään uuden elämänsä yhteisön jäseninä - niin kävi lopulta kaikille. Alitajuntaisesti katseeni hakeutui Haavetassuun, joka istui huoneen kauimmaisessa nurkassa veljensä kanssa. Katseemme kohtasivat lyhyen hetken verran, kunnes käänsin huomioni kylmänrauhallisesti takaisin Keijukaiseen. Tunsin turkissani epämiellyttävää kihelmöintiä.
Kun Keijukainen oli saanut tarpeekseen ylistyslaulunsa pitämisestä, oli aika syödä. Nähdessäni kaksijaloilta jääneistä rippeistä kootun kasan, ruokahaluni kaikkosi hetkeksi. Näinä muutamana päivänä olin ehtinyt päästä riistan makuun, ja totta puhuakseni tuore liha oli kutkuttelut mukavasti makuhermojani. Karistin epäkiitolliset ajatukset mielestäni ja kävin ruoantähteiden kimppuun kuin en olisi koskaan kyseenalaistanutkaan sen makua.

Illan tullen kissat siirtyivät joko pesemään ruokailun ohessa sottaantuneita turkkejaan tai lähtivät Arven määräyksestä partioimaan kaduille. Halusin jutella Keijukaisen kanssa kahden kesken, joten pyysin, että voisimme siirtyä ulos.
Loikkasin harmaan naaraan perässä ikkunalaudalle ja livahdin rikkinäisen ikkunan rakosesta pihalle. Vaikka kaksijalkalan alati loistavien aurinkojen loiste himmensi tähtitaivaan tuiketta, en voinut irrottaa katsettani siitä.
"On mukava olla taas kotona", mau'uin ja laskin katseeni vieressäni istuvaan Keijukaiseen. Väläytin naaraalle onnellisen hymyn. "En kuitenkaan olisi selvinnyt tänne asti ilman Haavetassun apua. Se sai minut tajuamaan, että yhteisömme on varsin haavoittuvainen, mitä tulee metsässä selviytymiseen. Mikäli mielimme marssia jonain päivänä tuhoamaan Eloklaanin, meidän on kaikkien oltava parhaimmillamme. Siksi ehdotankin, että Haavetassu voisi yhdessä Tyrskytiikerin kanssa aloittaa yhteisön jäsenten kouluttamisen metsäkelpoisiksi." Katsoin kasvattivanhempaani viileästi. Toivoin hänen hyväksyvän ehdotukseni, tai edes harkitsevan sen toteuttamista. Ennen kaikkea halusin naaraan ymmärtävän, että Haavetassusta voisi olla meille kosolti hyötyä.

//Keijukainen?

Keijukainen: 7kp -

Päivänsäde: 18kp -

Tiuku: 36kp! -

Rubiini: 5kp -

Hassel: 8kp -

Kharon: 23kp! -

Kharon kulki hieman varuillaan Päivänsäteen ja Tyrskytiikerin perässä syvemmälle kaksijalkalaan. Kolli vilkaisi haikeana taakseen, kun turvallinen metsämaisema katosi kivisten kaksijalanpesien taakse. Laikukas kolli pysytteli sitkeästi kahden muun kissan perässä, kun he mutkittelivat hämäriä kujia pitkin eteenpäin. Muutaman kujan jälkeen he löysivät Keijukaisen ja Mäihän, jotka penkoivat metallisäiliöitä.
"Pelkkää variksenruokaa", Mäihä tuhahti loikatessaan ulos säiliöstä. Kolli ravisteli vasempaan etukäpäläänsä tarttuneet roskat maahan. Vasta silloin mustavalkoinen erakko huomasi paikalle saapuneen kolmikon. Mäihä pyysi Keijukaisen luokseen. Kharon ei ollut lainkaan innoissaan nähdessään harmaan naaraskissan astelevan esiin säiliöiden takaa. Naaras näytti ensin ärsyyntyneeltä nähdessään Tyrskytiikerin, mutta huomatessaan tuon vierellä seisovan Päivänsäteen, naaraan kasvoille levisi huojentunut, etäisesti hymyä muistuttava virne.
"Minä tiesin, että tulet takaisin!" täysikasvuinen naaras huudahti kiiruhtaessaan kasvattinsa luokse. Kharon oli jäänyt tarkoituksellisesti hieman etäämmälle muista, sillä hän ei halunnut saada kaksikon huomiota itseensä. Päivänsäde kertoi innoissaan lyhyesti matkastaan kaksijalan luota metsien poikki takaisin kotiinsa. Välillä tumma naaras vilkaisi syrjemmällä nököttävää Kharonia kertoessaan, kuinka paljon "Haavetassu" oli häntä auttanut ja opastanut. Keijukainen ei vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin helpottuneelta ja iloiselta siitä, että hänen kasvattinsa oli löytänyt tiensä takaisin kujakissayhteisöön. Ellei Kharon olisi tiennyt totuutta, hän olisi voinut luulla Keijukaista Päivänsäteen emoksi, sillä niin lämpimästi naaras katsoi nuorempaa.
"Arpi saa kyllä luvan katsoa tuota haavaasi. Täytyy toivoa, ettei siihen jää hirvittävän rumaa arpea", Keijukainen tokaisi, kun viisikko oli viimein valmis palaamaan takaisin ränsistyneeseen kaksijalanpesään, eli toisin sanoen kotiin. Päivänsäde otti paikan aivan Keijukaisen kintereiltä, mutta Kharon jättäytyi suosiolla porukan perälle. Hän huomasi Mäihän vilkuilevan välillä taakseen, kai varmistaen, että laikukas kolli oli yhä mukana. Kharon oli niin väsynyt, ettei jaksanut vastata häiritsevään vilkuiluun mitään.

Kharon loikki malttamattomana porukan hännillä pesän sisäänkäynnille. Hän odotti veljensä tapaamista, sillä Deimos oli varmasti ollut huolissaan. Erakko laskeutui ikkunalaudalta pesän tomun peittämälle, puiselle pohjalle ja etsi katseellaan veljensä tummaa turkkia. Tuttu, tummanharmaa kollikissa pesi parhaillaan turkkiaan huoneen kauimmaisessa nurkassa. Entinen eloklaanilainen nosti harmaansinisen katseensa, kuullessaan kissojen saapuvan pesään. Tunnistettuaan veljensä, Deimos nousi pystyyn ja käveli epäuskoisena huoneen poikki Kharonin luokse. Pitkäturkkinen kolli silmäili veljeään. Kharon veikkasi, että veli halusi varmistaa toisen olevan kunnossa.
"Olin niin huolissani sinusta", Deimos totesi huokaisten, "mitä oikein tapahtui?"
"Jouduimme kaksijalkojen loukkuun, ja siitä hirviön kyytiin. Se vei meidät kauas, mutta nyt kaikki on hyvin, kun me löysimme takaisin tänne", Kharon kuittasi koko asian kuin se olisi ollut aivan pikku juttu. Deimos katsoi veljeään epäröiden, mutta tyytyi sitten nyökkäämään.
"Keijukainen oli aivan raivona. Luulen, että hän syyttää katoamisestanne sinua vähintäänkin yhtä paljon kuin Tyrskytiikeriä", veli kumartui lähemmäs Kharonia ja kuiskasi niin hiljaa, etteivät muut pesässä olevat kissat kuulisi sitä. Toisaalta, tuskin kukaan olisi kiinnittänytkään heihin huomiota, vaikka Deimos olisi puhunut huutaen. Keijukainen nimittäin oli vienyt kaikkien huomion itseensä ja Päivänsäteeseen. Silloin vasta Kharon huomasi, että kaksijalan pesässä oli kolme hänelle täysin tuntematonta kissaa. Kaksi täysikasvuista, naaras ja kolli ja yksi nuorempi naaras. Kolli vilkaisi Päivänsädettä, joka istui ryhdikkäästi Mäihän ja Tyrskytiikerin välissä, kuunnellen Keijukaisen ylpeilyä siitä, miten naaras oli selvinnyt metsässä ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta. Kharon kääntyi takaisin veljensä puoleen.
"Päivänsäde lupasi puhua hänelle. Meidän on luotettava siihen, että hän pitää sanansa", Kharon lausahti ja käänsi taas katseensa tummanharmaaseen naaraaseen. Sillä hetkellä myös Päivänsäteen tummansininen katse harhautui Keijukaisesta Kharoniin, ja kaksikon katseet kohtasivat. Päivänsäde käänsi omansa kylmänviileästi pois, ja keskittyi taas Keijukaiseen ja kolmeen uuteen tulokkaaseen.

Edestäpäin kajasti kaksijalkalan valoa, mikä sai turkkini kihelmöimään odotuksen tunteesta. Kiristin vauhtiani, kunnes liikuin puolijuosten. Haavetassu harppoi rinnallani.
Kymmenet ajatukset risteilivät mielessäni kuin jäälohkareet virtaavassa joessa. Olin samaan aikaan toiveikas ja kauhuissani, enkä osannut sanoa, mistä nämä tunteet johtuivat. Matkamme oli kestänyt vasta vaivaiset kolme päivää, mutta siitä huolimatta kaipuu kotiin oli musertava, ja mikäli tämä ei olisi etsimämme kaksijalkala, en tiennyt, mitä tehdä.
Päästessämme pois metsästä ympäristö alkoi muuttua tutumman näköiseksi. Muistin käyneeni partioimassa näillä seuduilla Tyrskytiikerin kanssa noin puoli kuuta sitten. Katsahdin Haavetassuun voimatta peitellä innostustani.
"Haavetassu, me teimme sen!" kiljaisin riemuissani ja pyrähdin osittain lumen peitossa olevalta ruohikolta asfaltille. "Pääsimme perille! Olemme kotona!"
Haavetassu katsoi minua ilahtuneen näköisenä, mutta hänen ilmeensä vakavoitui nopeasti, kun hänen katseensa osui johonkin takanani. Käännähdin katsomaan samaan suuntaan, ja yllätyksekseni näin Tyrskytiikerin seisomassa jonkin matkan päässä meistä. Kolli näytti vähintäänkin yhtä yllättyneeltä kuin me.
"Päivänsäde?" hän mörähti epäuskoisena ja otti askeleen meitä kohti.
"Tyrskytiikeri!" vastasin iloisesti kehräten ja riensin kookkaan erakon luokse suorinta tietä. Puskin päälläni hänen kaulaansa onnellisena siitä, ettei Keijukainen ollut teloituttanut häntä katoamisemme vuoksi.
Olin kuulevinani myös Tyrskytiikerin kehräävän lyhyen hetken ajan, kunnes kollin huomio siirtyi matkakumppaniini. Haavetassu seisoi vähän matkan päässä meistä, ja hän vaikutti hieman vaivaantuneelta tilanteesta.
"Mukava nähdä, että olette molemmat kunnossa", Tyrskytiikeri murahti sitten ja nyökäytti kevyesti päätään Haavetassulle.
"Ainakin suurimmalta osin", mau'uin ja osoitin hännälläni kylkeäni, jossa ketun tekemät haavat ammottivat ilkeän näköisesti. Haavetassun asettelemat hämähäkinseitit olivat irronneet haavojen päältä jo jokin aika sitten, enkä ollut tajunnut pysähtyä etsimään lisää.
Tyrskytiikeri katsoi kylkeäni järkyttyneenä. "Mitä sinulle tapahtui?"
"Kettu kävi kimppuumme, mutta me hoitelimme sen yhdessä!" selitin innoissani ja vilkaisin sitten seuralaiseni suuntaan. "Haavetassu taisteli kuin hurjapää!" lisäsin virnistäen.
Tyrskytiikeri silmäili meitä molempia naamallaan ilme, jota oli vaikea tulkita. Se oli jotakin ylpeyden ja ihailun välillä, mutta siihen oli sekoittunut myös jotakin muuta, mitä en osannut kuvailla.
"Missä Keijukainen on? Ja Mäihä?" kysyin, kun innostukseltani muistin.
"He ovat lähistöllä etsimässä ruokaa", raidallinen kolli vastasi.
"Mahtavaa! Mennään tapaamaan heitä! Haluan kertoa teille aivan kaiken matkastani", hihkaisin ja lähdin tassuttamaan siihen suuntaan, mistä oletin Tyrskytiikerin tulleen. "Haavetassukin haluaa varmasti nähdä veljensä."
Katsahdin Haavetassuun hymyillen hyväntuulisesti. Haavetassu näytti kuitenkin huolestuneelta. Kenties tämä murehti sitä, mitä aioin sanoa Keijukaiselle tapahtuneesta. Hänellä ei ollut kuitenkaan syytä huoleen, sillä tiesin jo, miten aioin hoitaa tilanteen; ensiksi ottaisin syyn tapahtuneesta omille niskoilleni ja sitten kertoisin, miten urheasti Haavetassu toimi metsässä. Keijukainen ei voisi olla vihainen pelastajalleni ja antaisi kollin auttaa kujakissayhteisön kissojen kouluttamisessa metsätaistelijoiksi. Täydellinen suunnitelma!

//Kharon?

Hetki Kharonin ja Päivänsäteen välillä oli tosiaankin erilainen kuin aiemmat. Ilmassa ei ollut lainkaan vihaa tai juonittelua, vaan jopa Päivänsäde tuntui olevan täysin vilpitön. Kun tumma naaras lähti liikkeelle, Kharon jäi pieneksi hetkeksi seisomaan aloilleen. Hän katsoi harmaan kissan perään, yrittäen edelleen löytää hänestä jotain merkkiä, joka kertoisi hänen valehtelevan. Mutta merkkejä ei näkynyt, sen sijaan Päivänsäde pysähtyi ja vilkaisi taakseen.
"Tuletko sinä?" naaras kysyi. Kharon otti erakon nopeasti kiinni muutamalla juoksuaskeleella, ja kaksikko jatkoi matkaa rinnatusten. Kumpikaan ei sanonut mitään. He kulkivat eteenpäin täydessä hiljaisuudessa, jonka ajoittain rikkoi etäältä kantautuva hirviön murina, kun ne juoksivat läheistä Ukkospolkua pitkin. Ellei hirviöiden murinaa ottanut huomioon, metsä oli täysin hiljainen. Ihme kyllä Kharon ei edes halunnut rikkoa hiljaisuutta ärsyttääkseen Päivänsädettä, vaan kolli nautti rauhasta.
Laikukas kolli mietti mielessään Päivänsäteen sanoja. Hän halusi luottaa naaraaseen, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntui vaikealta. Juuri nyt Kharonilla ei ollut vaihtoehtoja, ei auttanut kuin katsoa mitä tulisi tapahtumaan. Hän ei ikipäivänä voinut jättää Deimosta yksin kujakissayhteisöön ja lähteä itse pois. Deimos oli kaikki, mitä Kharonin perheestä oli jäljellä.

Matkalaiset eivät puhuneet koko matkan aikana mitään. He vain vaelsivat pimenevässä metsässä eteenpäin. Jossain vaiheessa Ukkospolun varrella tönöttävät "kaksijalkalan auringot" olivat syttyneet. Valo ylsi metsään saakka, joten myös Päivänsäde pystyi etenemään lähes ongelmitta. Joissain kohdissa puut kasvoivat tiheämmin ja estivät valon pääsyn kaksikon luokse, jolloin Päivänsäde joutui hidastamaan tahtiaan, jottei kompastuisi eteen tuleviin kiven lohkareisiin, mättäisiin tai varpuihin.
Kharonia alkoi jo väsyttää, muttei hän halunnut pysähtyä. Mitä pidemmälle he pääsisivät, sitä vähemmän matkaa olisi seuraaville päiville, jos he siis olivat edes oikeassa suunnassa. Saattoihan olla, että he olivat lähteneet risteyksessä täysin väärään suuntaan, ja olivat nyt entistä kauempana kujakissayhteisöstä.
Kharon antoi katseensa vaeltaa edessäpäin. Hän näki valoa, joka ei varmastikaan ollut peräisin tähdistä ja kuusta, eikä aurinkokaan ollut vielä nousemassa. Päivänsäde oli huomannut saman, sillä naaras kiristi tahtiaan.
"Voisiko se olla kujakissayhteisön kaksijalkala?" Kharon kysyi ja vilkaisi kysyvästi Päivänsädettä, joka ei jäänyt vastaamaan matkakumppaninsa kysymykseen, vaan kiristi tahtiaan entisestään päästäkseen valonlähteen luokse.

//Päivi?

Heräsin myöhemmin päivällä, oli alkanut hämärtyä. Työnsin kuononi ulos, satoi jälleen lunta. Kömmin ulos pesästä ja istahdin paikoilleni. Tarkkailin ympäristö tarkasti, en halunnut törmätä yhteenkään kettuun tai kissaan. Nousin ylös kun olin varmistanut ettei lähellä ole vaaroja. Kävelin eteenpäin, aion etsiä jotakin syötävää. Avasin suuni maistaakseni ilmaa, ilmassa tuoksui häivähdys oravaa ja vahva hiiren haju. Näin kun jokin liikkui silmäkulmassa, käänsin katseeni pieneen vipeltävään karvamyttyyn. Painauduin matalaksi, jännitin itseni, ja vahingossa astuin kepin päälle. Katsoin harmissani ja vihoissani kun pieni hiiri vipelsi takaisin metsään. Huokaisin, vatsaa painoi nälkä. Kävelin takaisin kaksijalkalalle, olin päättänyt taas kerjätä ruokaa. Kävelin pesäaukon luo ja raavin seinää. Kaksijalja avasi oven ja meni pois, se asetti eteeni kovan lehden jossa oli maitoa. Join maidon ja menin jonkin puu jutun alle makoilemaan. Puu suojasi lumisateelta, ja pystyin lepäämään kunnolla. En halunnut nukkua siinä, joten kävelin nopeasti pesälleni ja kömmin sisälle. Asetuin makuulle vuoteelle ja pesin itseni nopeasti. Suljin silmäni ja nukahdin.

Ymmärsin Haavetassun huolen - jos olisin ollut hän, en olisi varmaan itsekään luottanut itseeni. Jostain syystä halusin kuitenkin saada kollin vakuutetuksi siitä, etten pettäisi häntä, kunhan pääsisimme perille. Halusin olla hänen luottamuksensa arvoinen ja varmistaa, että hän ei joutuisi ongelmiin kaappauksen vuoksi. Ilman häntä emme varmastikaan olisi selvinneet näin pitkälle - tai ainakaan itse en olisi.
"Minä lupaan, ettet joudu ongelmiin tämän takia", lupasin tietäen, ettei sanani yksinään ehkä riittäisi vakuuttamaan entistä klaanikissaa. Taustani huomioon ottaen olisin ihan hyvin voinut valehdella nyt ja puukottaa häntä selkään vasta sitten, kun olisimme takaisin kaksijalkalassa kujakissayhteisön luona. Minulla ei ollut kuitenkaan pienintä aikomustakaan tehdä niin. "Tiedän, että sinun on varmasti vaikea luottaa minuun - emmehän ole mitkään ylimmät ystävät - mutta aion osoittaa arvoni teoillani, jahka vain joskus olemme taas kotona."
Haavetassu pysyi vaiti. Hän tutki minua katseellaan ikään kuin olisi yrittänyt löytää jotain, joka olisi voinut paljastaa huijauksen. Vastasin hänen katseeseensa tyynesti.
Näpäytin kollia kevyesti nenälle hännänpäälläni ja virnistin. "No niin, eiköhän tämä tuijotuskilpailu riitä jo. On aika jatkaa matkaa. Perillä sinä voit opettaa kaikkia muita selviytymään metsässä", mau'uin reippaasti ja otin askeleen Haavetassua kohti. Jäin katsomaan häntä hetkeksi silmiin, ennen kuin astuin hänen ohitseen ja lähdin tassuttamaan eteenpäin.

//Kharon?

Heräsin päiväuniltani ykkiä, turkkini oli aivan märkä ja pesän katosta vuosi vettä.
"Hiirenpapanat!" Kirosin ja kömmin pesästä pikaisesti ulos. Hytisin kylmyydelle joka ympäröi minua, vaikka turkkini oli ilmava ja lämmin, minulla oli nyt erityisen kylmä. Näin läpinäkyvästä jutusta mikä oli kaksijalan pesässä, että kaksijalat näyttivät panikoivan. Olikohan niillä kaikki hyvin?
"Hei Tiuku! Miksi olet märkä?" kuulin äänen yhtäkkiä vierestäni. Kiljaisin ja sitten huomasin Dragonin vieressäni, tämä tuijotti silmät ammollaan turkkiani.
"Säikäytit minut" sanoin kollille vapisevalla äänellä.
"Anteeksi" kolli maukaisi anteeksipyytävästi.
"Ei haittaa, pesääni tulvi vettä" sanoin vapisevalla äänellä Dragonille joka tapitti edelleen turkkiani.
"Mitä? Sinulla taitaa olla kylmä, tule minun pesääni" kolli sanoi järkyttyneenä. Nyökkäsin hitaasti ja kolli lähti tassuttamaan eteeenpäin. Tämä painautui minua vasten antaakseen lämpöä, minusta tällainen läheisyys oli kiusallista. Dragon näytti pesäaukon ja pujahdin sisälle pesään.
"Haen sinulle jotain syötävää" Dragon sanoi ja lähti pois. Kävin makuulle Dragonin vuoteelle ja suljin silmäni. Olin siinä varmaan tunnin ja kuulin Dragonin iloista maukunaa.
"Sain myyrän! Toivottavasti kelpaa" Kolli sanoi kehräten ja pujahti sisälle pesään. Dragon istahti vierelleni ja työnsi myyrää minulle.
"Kiitos" sanoin hiljaa Dragonille. Kolli näytti ilahtuvan sanoistani, en ollut ennen kiittänyt kollia. Haukkasin palan myyrästä, se maistui hyvälle. Hotkin myyrän nopeasti ja katsoin Dragonia joka istui vieressäni.
"Onko sinulla yhä kylmä?" Hän kysyi kallistaen päätään. Nyökkäsin hitaasta, kolli kietaisi häntänsä ympärilleni ja nojasi minuun. Kolli yritti lämmittää minua omalla lämmöllään. Minusta tilanne oli kiusallinen, mutta Dragon vain lämmittää minua.
"Voin nukkua muualla jos haluat nukkua siinä" Dragon sanoi ja pujahti ulos pesästä. Katsoin kollin perään ja hymähdin. Kävin makuulle ja suljin silmäni.
//255 sanaa

Erakon viha laantui, kun tämä kuuli Päivänsäteen lohduttavat sanat. Samaan aikaan kolli oli häkeltynyt ja helpottunut siitä, että kitka hänen ja matkakumppaninsa välillä oli edes hetkellisesti kadonnut. Jatkuva kinastelu ja tahallaan toisten hermojen raastaminen vei loppujen lopuksi aika paljon energiaa.
"Teillähän on Tyrskytiikeri, ette te minun apuani tarvitse", valkoturkkinen kolli sanoi kääntäessään katseensa pois Päivänsäteestä. Yhtäkkiä Kharon tunsi olonsa aivan turhaksi ja hyödyttömäksi. Keijukainen varmasti tappaisi hänet, jos he koskaan pääsisivät takaisin kujakissayhteisön kaksijalkalaan. Kolli käänsi taas katseensa Päivänsäteeseen ja kohtasi tämän tummansiniset silmät. Naaraan ilme oli normaalista poikkeava, ei läheskään yhtä luotaantyöntävä kuin tavallisesti.
"Minusta tuntuu, että sinusta olisi enemmän hyötyä kuin arvaatkaan. Katso nyt, miten paljon minäkin olen oppinut parissa päivässä", naaras tokaisi virnistäen ja huitaisi etukäpälällään läheistä varpua. Kharonin kasvoilla käväisi nopea hymy, mutta erakko vakavoitui pian.
"Mistä minä voin tietää, ettet sinä valehtele? Jos vierität koko loukkuun jäämisen minun niskoilleni, Keijukainen tappaa minut", paksuturkkinen kolli sanoi päätään pudistellen. Vaikka Päivänsäde vaikuttikin vilpittömältä, Kharon ei saanut unohtaa millaisen kasvatuksen naaras oli saanut. Hänen kasvattivanhempansa valehtelivat kaikesta, varmasti jopa toisilleen. Miten sellaisten kasvattamaan kissaan muka pystyi luottamaan?

//Päivi?
//179 sanaa

Nukuin yön hyvin, häntää ei enää kirvellyt ja sain helposti nukahdettua. Heräsin ja tunsin kauhean kylmyyden turkissani, avasin silmäni unisena ja ravistelin roskat pois keskipitkästä turkistani. Tärisin ympärillä olevalle kylmyydelle, kömmin ulos pesästä ja katselin ympärilleni. Lunta oli maassa vain hiirenmitta, joten ei mitään vakavaa. Tassutin lumessa ja tassun pohjat jäätyivät. Olin päättänyt etsiä hieman sammalta vuodettani varten. Huomasin puun josta olin etsinyt itselleni pesää. Kävelin puun luo ja tartuin sen kaarnaan ja kuulin jotain. "Hei, Tiuku! Mitä sinä teet? Kuulin äänen ja katsoin taakseni. Dragon seisoi siinä silmät säihkyen. "Etsin sammalta vuoteeseeni" vastasin tylysti. Kolli katsoi minua edelleen silmät säihkyen kun kiipesin puun koloon. Näin sammalta ja revin ne irti kynsilläni, otin tukot ja hyppäsin alas puusta. "Hei, mennäänkö saalistamaan jotain? Minulla on sudennälkä!" Dragon saneli innoissaan vierelläni. Katsoin kollia silmiin iloinen katse silmissä, olisin sanonut joo, mutta suu oli täynnä sammalta. Kävelimme Dragonin kanssa pesälleni ja kömmin sisään. Otin sammaltukot suustani ja asettelin vuoteelle. Kömmin ulos pesästä ja käänsin katseeni Dragoniin. "Mennään vaan, minullakin on nälkä" tokaisin ja lähdin kävelemään eteenpäin. Pian kävelimme peipposet suussa kohti pesääni. Pysähdyin ja laskin peipposen maahan. "Nyt syödään" sanoin Dragonille. Söimme myyrät nopeasti ja kävelimme pesälleni. "Vai tälläinen pesä sinulla on" isommanpuoleinen kolli maukui pistäessään päänsä sisään pesääni. Minusta Dragon oli vähän ärsyttävä, mutta mielenkiintoinen. Varmaan Dragonkin pitää minua ärsyttävänä. "Voisitko laittaa pääsi pois pesästäni" tiuskaisin kollille hieman vihaisesti. Dragon otti päänsä pois ja katsoi minuun. "Anteeksi jos tein jotain väärin" kolli pahoitteli minulle. Kömmin pesääni ja laitoin vuodettani kunnolla, käänsin katseeni ulos ja Dragon oli häipynyt. Tuhahdin itsekseni, miksi minä olin tuon hupsun positiivisen kollin kanssa? Hymähdin ja menin makuulle korjattuun vuoteeseeni. Suljin silmäni vaikka olikin päivä, ei pienet päiväunet haittaa. Ajattelin ja nukahdin.
//285 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

"Niinkö" minä kysyin. "Kyllä, juuri niin. "Monet kissat ovat yrittäneet karata mutta jotenkin kaksijalat näkevät aina kun karkaamme, toinen kissa sanoi
. "En tullut tänne kuolemaan, huusin. "Tulin etsimään perhettäni! Toinen kissa nauroi makeasti. Hassel tuijotti toista kissaa loukkaantuneena. "Et sinä ketään löydä, kaikki täällä alueella olevat kissat ovat täällä, toinen kissa maukui huvittuneena. "Hei! Mitä sinä nyt teet, huusi kissa. "No miltä näyttää! Minä lähden täältä nyt ja heti, huusin. Kiipesin kalterit ylös. Aloin hakkaamaan kaltereita. "Et sinä noin pääse, sanoi toinen kissa. "No miten sitten, kysyin. Yhtäkkiä toinen kissa alkoi maukua
. "Mitä sinä teet, kuiskasin. "Katso niin näet, kissa vastasi. Yhtäkkiä kaksijalka ilmestyi pesän viereen. Se päästi korkean kiljahduksen. Toinen kissa lähti kiertämään pesää ympäri ja loikkasi kohti ovea. Isompi kaksijalka tuli pesän viereen. Se avasi pesän ja kantoi meidät ovelle. Pieni kaksijalka avasi oven ja toinen kissa maukaisi "kiitos! "Näin pääset vapauteen, hän kuiskasi.

//164 sanaa

Nuori Hassel kulki metsässä. Hasselin vanhemmat ja sisarukset olivat aikoja sitten hylänneet hänet. "Voi kun saisin joskus tavata sukulaiseni, Hassel ajatteli. No mutta, tästä lähtien minä kuljen yksin, hän päätti. Eräänä aamuna Hassel huomasi pesänsä tulvivan. "Nyt äkkiä pois sieltä, joku huusi. Hassel kamppaili vettä vastaan. Äh..en jaksa...enää, Hassel ähisi. Hassel tarttui nopeasti puun runkoon ja kiljaisi "Apua! Yhtäkkiä Hasselin silmissä pimeni. "Nytkö minä kuolen," Hassel huusi päänsä sisällä. Kun Hassel heräsi, hän huomasi olevansa metallisilla kaltereilla varustetulla pesässä. "Mikä paikka tämä nyt on" hän kysyi. "Ai mikä" Hasselin takaa kuului. "No tämä paikka" Hassel naukaisi ja nuuski kissannaksuja epäröiden. "Tämä on kissahoitola, kissa vastasi. "Nyt äkkiä pois täältä,karjui Hassel. Toinen kissa päästi mrrau-naurun. "Et sinä täältä pois pääse" hän sanoi. "Enkö" Hassel kysyi. "Et ennen kun sinut vapautetaan, toinen kissa maukui ja alkoi nuolemaan tassujaan. "Mrrr.....tämä paikka..... Hassel murisi. "No mitä nyt, toinen kissa sanoi. "Tämä paikka.......ei, en jää tänne lähden heti" Hassel huusi. "Älä edes yritä" huusi toinen kissa kauhistuneena. Kaikki karkaavat kissat saadaan aina kiinni.

//168 sanaa

En saanut unta loppu yönä, häntää kirveli niin paljon. Kun aamu alkoi sarastaa, niin kömmin ulos pesästä. En uskaltanut katsoa miltä häntäni näytti, mutta vilkaisin silti taakseni. Ruskea turkkini oli värjäytynyt punaiseksi, en kestänyt katsoa sitä. Olisinpa osannut yrtin tai pari, olisin voinut jotenkin parantaa haavaa. En jaksanut miettiä häntääni enää, hengitin kylmää lehtikadon ilmaa syvään. Värähdin kylmyydelle, muistin että minullahan oli nälkä. En voinut saalistaa koska häntäni ei sallinut sitä. En haluaisi taas kerjätä kaksijaloilta, mitä ne sanoisivat hännästäni? Kuitenkin kävelin kaksijalkojen pesän aukon eteen, ja miukuin taas kovaan ääneen. Pesän aukko aukeni ja minua tuijotti pentu kaksijalka, tämä kirkaisi ja ovelle tuli toinen kaksijalka. Tämä tuli minua kohti ja sähähdin, kaksijalka perääntyi äkkiä. "Minuun ei kosketa, ta saatte kynsistä" sanoin kaksijaloille sähisten. Käännyin ympäri ja juoksin pois, kaksijaloista ei ollut mitään apua. Jouduin kuitenkin saalistamaan itse. Kävelin metsän reunaa kohti, toivottavasti saisin edes myyrän. Kuulin rapinaa lumen alta, ja paikansin myyrän. Jännitin jalkani ja menin kumaraan. Ponkaisin ylöspäin heikosti ja tipuin tassut edellä hiiren päälle. Tassutin kohti pesääni myyrä suussa, olin tyytyväinen itseeni. Kehräsin matkalla pesääni ja pujahdin sisälle pesään. Otin mukavan asennon ja haukkasin myyrästä ison palan, myyrä oli murea ja mehukas. Myyrän maku sai minut kehräämään, haluaisin vielä siirtyä nappaamaan lintuja ja jäniksiä. Kömmin kehräten ulos pesästäni, ja jokin nappasi minut. Katsoin kauhuissani mikä se oli. Olin kovan jutun sisällä, josta näki ulos. Katsoin kauhuissani eteenpäin, näin hirviön. Syötetäänkö minut hirviölle? Kaksijalka avasi jonkun jutun ja laittoi minut hirviön sisään. Katsoin kauhuissani ympärilleni. Olin hirviön vatsassa, mutta hei nythän voin rehennellä muille että olen ollut hirviön sisällä. Ne ajatukset eivät minua auttaneet, hirviö lähti liikkeelle ja suljin kauhusta silmäni. Kun avasin silmäni olin jossain valkoisessa pesässä, kaksijalka aukaisi jutun aukon missä olin sisällä. Siellä oli toinenkin kaksijalka joka äänteli oudosti. Hetkinen, minulle on kerrottu leikkaajasta, onko tuo leikkaaja! Sähisin kaksijalle joka yritti nostaa minut jutusta. Sitten tunsin lavoillani pistoksen ja nukahdin. Kun avasin silmäni olin toisessa häkissä. Katsoin häntääni nopeasti. Se ei ollut enää punainen ja siihen ei sattunut. Oliko leikkaaja tehnyt jotain muuta? Katselin itseäni ja huokaisin helpottuneena, leikkaaja ei ollut tehnyt mitään muuta. Kaksijalka tuli luokaseni ja laittoi minut taas häkkiin ja vei hirviöön. Pian hirviö pysähtyi ja näin tutun kaksijalkalan. Huokaisin helpottuneena. Kaksijalka laski häkin alas ja päästi minut ulos. Juoksin niin nopeasti kuin pystyin pesääni takaisin. Tasasin hengitystäni ja vilkaisin häntääni. Siihen ei kirvellyt eikä sattunut. Kehräsin iloisena, tänä yönä saisin nukuttua hyvin.
//403 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

Rubiini ja kumppanit olivat saapuneet Keijukaisen johdolla tämän niin kutsutun kujakissayhteisön kotiin. Se oli vanha kaksijalkojen tekemä rakennus, jota ei ollut huollettu pitkään aikaan. Tavallaan Rubiinille tuli kotoisa olo, kun he astuivat sisälle taloon - se herätti hänessä muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä asunut yhdessä siskonsa ja Byronin kanssa Ukon mökissä. Entisten aikojen muisteleminen sai nuoren naaraan kuitenkin aina hyvin haikeaksi, ja hän tukahdutti kaipuun samalla hetkellä kun se nosti päätään. Tämä oli nyt hänen elämänsä, elämä, johon kuuluivat Silver ja Nefiri, eikä hän tarvinnut muita.
Yhtäkkiä ilmapiiri kissojen välillä kiristyi jälleen, kun Keijukainen alkoi kysyttyään ensin heidän nimiään ladella kujakissayhteisön sääntöjä. Naaraan katseessa ollut ystävällisyys ja lämpö olivat poissa, ja jäljellä oli vain kivenkova tuijotus, joka painosti heitä vastaamaan heitettyyn haasteeseen. Rubiini tajusi viimein, että heidät oli johdatettu ansaan - heitä ei päästettäisi lähtemään täältä noin vain. Hän peruutti lähemmäksi Silveriä ja kallisti päätään takakenoon nähdäkseen kollin ilmeen.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Silver kysyi kylmän rauhallisella äänellä, vastaten Keijukaisen uhkaavaan tuijotukseen viileästi. Hänen toisella puolellaan Nefiri koukisteli kynsiään ja mulkoili muita pesässä olijoita varautuneesti.
"Kuulit kyllä", Keijukainen vastasi hymähtäen, "te olette tulleet minun kaksijalkalaani, eivätkä tänne eksyneet koskaan lähde pois. Olette nyt osa kujakissayhteisöämme, halusittepa sitä tai ette."
Rubiini oli liian häkeltynyt sanoakseen mitään. Mitä heille nyt kävisi? Joutuisivatko he oikeasti jäämään tänne näiden kissojen kanssa? Pennun pää vilisi kysymyksiä, joihin hän ei uskaltanut kysyä vastausta.

//Nefiri tai Keijukainen?
//226 sanaa

Avasin silmäni uneliaana, ja tunsin kylmyyden luissa ja ytimissä. Kömmin unenpöpperössä pesän suulle ja vilkuilin ulos. Taas oli satanut lunta, ja oli hirvittävän kylmä. "Ketunläjät!" kirosin itseksini, tajusin etten selviäisi lehtikadosta maakolossani. Huokaisin syvään, tänään minun oli etsittävä suojaisampi pesä. Pujahdin ulos kolosta ja juoksin äkkiä kaksijalkalalle, istuuduin tyytyväisenä lämpimälle nurkalle, josta kissat usein tappelivat. Jaukottelin kovaan ääneen, en ollut saanut kovinkaan hyvin unta, kylmyys vei aina yö unet. Suljin silmäni, ehkä voisinkon vielä hieman nukkua tässä nurkalla. Pian minä nukahdin siihen. Näin unta viherlehdestä, se oli mukava uni. Heräsin yhtäkkiä siihen että minulla oli nälkä. Mistäs minä ruokaa nyt saisin. Katselin ympärilleni valppaana, oli kaksi vaihtoehtoa, kaksijalat tai saalistaminen. Päädyin kuitenkin kerjäämään kaksijaloilta. Kiipesin kaksijalkojen pesä aukon eteen. Aloin maukua suureen ääneen, ja pian pesän aukko avautui ja minua tuijotti kaksijalka. Monien mielestä nämä turkittomat olennot olivat pelottavia, mutta minä olin tottunut niihin. Kaksijalka asetti eteeni kovan lehden jossa oli maitoa. Litkin maidon nopeasti, ja juoksin takaisin nurkalle. Nyt piti vain etsiä uusi pesäpaikka, mistäs minä sellaisen löydän? Katselin ympärilleni valppaana, näin pienen luolan, puussa olevan kolon ja maakuoppani. Katsoin luolaa kiinnostuneena, kävelin luolan suun eteen ja tassutin sisällä. Luolassa oli märkää, pimeää ja kylmää. Hytisin siinä muutaman silmänräpäyksen ja päätin ettei luolasta ole pesäkseni. Kävelin äkkiä pois luolasta ja juoksin puun luo. Käänsin katseeni koloon joka oli ketunmitan päässä maasta. Tarrauduin kynsillä puun kaarnaan ja hilasin itseni koloon. Kolo oli vähän pieni ja kaikki lumisateet ja muut tulisivat sisälle. Pudistelin tyytymättömästi päätäni ja loikkasin maahan. En sitten saanut uutta koloa. Juuri silloin huomasin jotain, kaksijalkojen talon alla oli kolo. Katsoin koloa kiinnostuneena ja kävelin sen luo pikaisesti. Katsoin koloon ja menin sisälle, kolossa oli kuivaa ja kohtalaisen lämmin. Naurahdin itsekseni ja olin tyytyväinen, tässä on uusi pesäni. Pujahdin ulos pesästäni ja juoksin vanhalle maa kuopalleni. Kömmin sisälle koloon ja nappasin vuoteestani sammaleita ja juoksin uudelle kololleni. Sain tehdä monta reissua edes takaisin ja lopulta sain vuoteeni valmiiksi. Istahdin väsyneenä koloni viereen, hengitin raskaasti. Olin ansainnut lepo tauon, pujahdin pesääni käperryin tyylikkäästi vuoteelleni ja suljin silmät. Nukahdin miltei heti, olin niin väsynyt juoksentelusta edes taas. Kun heräsin oli jo pimeää, kömmin kolosta ulos ja vilkaisin taivaalle. Tähtitaivas oli niin kaunis, olin onneni kukkuloilla. Tunsin nälän painavan vatsaani, joten päätin mennä saalistamaan jotain. Kävelin kohti metsän reunaa ja tunsin kylmyyden tassuissani. Olin päässyt metsään ja kuulin jotain. Käänsin katseeni äkkiä äänen suuntaan ja näin kiiluvat silmät. Sydämmeni hyppäsi kurkkuun, se oli ilmielävä kettu. Katsoin hätääntyneenä ympärilleni ja tartuin viereisen puun kaarnaan ja kiipesin kiireesti ylös. Kettu kuitenkin ehti napata hännästäni kiinni ja veti minut alas. Olin aivan kauhuissani, nyt oli pakko tapella. Liu' utin kynteni ulos ja raapaisin kettua silmään kipeästi. Kettu päästi vinkaisun muttei päästänyt irti. Aloin purra ja kynsiä tämän jalkoja. Kettu päästi irti ja murisi minulle uhkaavasti. Sähisin takaisin ja hyökkäsin tämän silmiin, raastoin kynsillä sen silmiä ja kettu parkaisi. Se kipitti äkkiä takaisin metsään, minulla ei ollut enää nälkä joten juoksin niin nopeasti kuin pystyin takaisin pesääni. Menin makaamaan vuoteelleni tasaamaan sydämmenlyöntejä, olin yhä peloissani. Rauhoituin ja katsoin häntääni, se näytti aika pahalta. Nuolin ketun tekemää haavaa ja toivoin etten saisi mitään tautia. Suljin silmäni, mutten saanut sinä yönä enää unta, ketut vilisi silmissä, nälkä painoi vatsaa ja häntää kirveli ikävästi. Huokaisin, kun kipu loppuu niin saan nukuttua.
//542 sanaa
//Kuka vaan saa jatkaa

Kiihtyneenä Haavetassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua erivärisillä silmillään. Niissä näkyi sanoinkuvailematonta murhetta, katkeruutta ja menetyksen tuskaa - sellaisia tunteita, jotka tuntui vieraalta nähdä juuri kyseisen kollin ilmaisemana. Kuva, jonka olin saanut Haavetassusta sinä aikana, kun tämä oli ollut kujakissayhteisössä, oli kaiken sen vastakohta. Tunsin aitoa myötätuntoa häntä kohtaan, ja koin viimein ymmärtäneeni syyn sille, miksi hän oli kaiken aikaa niin pahalla päällä ja näki Mesitähden vihollisena, joka piti kukistaa. Minäkin vihasin Mesitähteä, mutta vihani ei ollut aivan yhtä konkreettista kuin Haavetassun, joka oli oikeasti elänyt kollin alaisuudessa ja joutunut kärsimään tuon osaamattomuudesta johtajana.
Epäröin hieman laskiessani häntäni tyynnyttelevästi Haavetassun selän päälle. Hengitystä pidättäen odotin hänen suuttuvan ja käskevän minua ottamaan sen pois, mutta kolli ei sanonut mitään.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuon kaiken. Ja olen todella pahoillani perheesi puolesta. Oikeasti. Se, että hän päästi teidät noin vain menemään, kertoo siitä, miten heikko ja typerä hän on. Keijukaisen kaltaiset vahvat johtajat osaavat huolehtia omistaan ja pitää järjestystä yllä." Käänsin katseeni hetkeksi toisaalle, sillä yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi Haavetassun tuijotuksesta. Annoin lopulta katseeni lipua takaisin kolliin. "Kunhan pääsemme takaisin, sinä voit opettaa kaikkia kujakissayhteisössä selviämään metsässä, ja sitten, kun olemme valmiit, marssimme Eloklaaniin ja syöksemme vallasta sen ketunläjän ja kostamme perheesi puoesta. Saat siitä sanani."

//Kharon?
//204 sanaa