“Tai ehkä vaan yrität mielistellä minua, jotta hoitaisin asiat puolestasi”, kiusoittelin ja tönäisin kehollani kevyesti veljeäni, joka ei liikkeen yllättävyydestä huolimatta vaikuttanut vankkarakenteisen kollin tasapainoon.
“Niinpä. Et voi tietää”, Merkurius tokaisi silmät auringonvalossa leikkisästi välkehtien. Tämän jälkeen kolli ilme neutraloitui ja hänelle tyypillinen tyynellä tavalla ystävällinen ilme palautui hänen kasvoilleen.
En jollain tapaa vieläkään voinut uskoa meidän olevan tässä pisteessä - tai oikeastaan Merkurius oli. Hänellä oli perhe ja hänen poikansa eivät edes olleet enää pieniä pentuja. Aika valui kuin mäen rinnettä alas soliseva puro ja tuntui, kuin sen virtaus vain koko ajan kasvattaisi vauhtiaan. Yritin pitää kiinni ajasta epätoivoisesti etsimällä jatkuvasti jotain uutta koettavaa, en halunnut irrottaa. Pelkäsin, että silloin aika lorisisi alas yhtä nopeasti kuin puron yllättäen lävistävä vesiputous, jota pitkin pisarat tipahtelisivat alas ennätysvauhtia. Koska meistä oli tullut näin vanhoja? Tai emmehän me nyt mitään vanhustasoa olleet, mutta isä/setä tavalla vanhoja. En pitänyt ajatuksesta. Tai siis totta kai rakastin koko suurta perhettämme ja olin iloinen, että Kharon ja Deimos olivat osa sitä. Minusta vain tuntui siltä, että käsitykseni meistä ei ollut ihan ajan tasalla. Minä näin veljeni ja minut yhä niinä samoina kissanuorukaisina, jotka olivat hakanneet puskaa taistelutaitojen kehittämisen toivossa. En osannut - tai halunnut - ajatella, että minä ja veljeni voisimme olla ne vanhemmat jota nuoret minämme - tässä tapauksessa veljeni jälkikasvu - joutuivat kaipaamaan tähtisillan takaa. Se tunne mikä minua vaivaa on varmaankin sanallistettuna epävarmuus tulevasta ja sen hallitsemattomuudesta. Tai oikeastaan sille oli parempikin sana ja se oli kuolemanpelko. Se oli ainut sana, joka saattoi kuvastaa sisimpäni huolestunutta ja samaan aikaan menneisyyttä kaipaavaa, nostalgiamaista myllerrystä.
En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt. Tuollainen vellominen oli niin vastoin periaatteitani elää hetkessä. Siksipä käännyin taas Merkuriuksen puoleen:
“Lyödäänkö vetoa siitä, kumpi pojista tuo enemmän saalista?” sanoin virnistäen, “jos häviät, joudut lähtemään elämäsi suurimmalle seikkailulle minun patistuksestani. Kohteen saat valita itse.” Mielestäni ajatus seikkailusta ja uuden kokemisesta oli tärkein. Vaikka retki kohdistuisi vain tutkimaan muutaman ketunmitan päässä kasvavaa oudonmuotoista puuta, se oli jo seikkailu.
“Minä laitan panokseni Kharoniin”, sanon ja en lopulta annakkaan veljelleni valinnanvaraa. Merkuriuksen olisi viimein aika kokea seikkailu!

//Mer?
338 sanaa

En ollut koskaan tuntenut yhtäkään elämäni aamua yhtä seesteiseksi, kuin tällä hetkellä käsillä oleva auringonnousun hetki oli - tai ehkä se vain tuntui siltä. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani rauhallisesti ja miellyttävällä tavalla. Se sai aikaan myös puiden lehtien vastakkaisesta liikkeestä syntyvän kohinan, joka tällä hetkellä täytti korvani metsässä kaikuvan lintujen laulun lisäksi. Joka aamu metsään asettumisemme jälkeen olin tuntenut oloni onnellisemmaksi kuin koskaan. Vaikka olimme vasta saaneet maistaa vapautta ja elää tässä paratiisissa vasta tassuilla laskettavan ajan, minusta tuntui siltä, kuin olisin asunut täällä ikuisuuden.
Hätkähdin ajatuksistani sähköiskumaisesti, kun havaitsin liikettä silmäkulmassani. Kiihtynyt pulssini kuitenkin tasoittui, kun tunnisti tulijan Merkuriukseksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli toiveikas kiilto ja olin varma, että oli huomannut hänen olemuksensa rentoutuneen heti kun olimme päässeet pois klaanin kahleista. En edes ymmärtänyt miten en ollut huomannut hänen tavallista enemmän sisäänpäinkääntynyttä olemustaan klaanissa asustaessamme. Merkurius aina muistutti minua, etten saisi piiskata itseäni menneistä, eikä aina vika ollut minun, mutta silti minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tietää.
“Huomenta”, kumppanini sanoi rauhallisesti ja otti muutaman askeleen päästäkseni vierelleni. Sitten hän kohdisti katseensa kauas maisemaan, johon olin äsken ollut niin uppoutunut:
“Mitä mietit?”
Kohautin lapojani enemmänkin refleksinä, kuin varsinaisena vastauksena kollin kysymykseen.
“Minusta vain tuntuu niin hyvältä. Tämä paikka oli varmasti tähtiklaanin meille tarkoittama.”
Auringonsäteissä uiva Merkurius nyökkäsi merkiksi samankaltaisista ajatuksista.
“Olemme joutuneet käymään läpi niin rankkoja asioita matkamme varrella. Minä ajattelen välillä, että olemme maksaneet tähän mennessä elämällämme niin paljon, ettei meillä voi olla enää kuin vain hyviä asioita edessä”, selitin. Minua joskus hävetti ilmaista ajatuksiani, koska niistä muuttui heti jotenkin typerän kuuloisia, kuin laskin ne ulos maailmaan. Silti Merkurius ei ikinä nauranut minulle. Ei hän ollut sellainen ja siitä minä pidin hänessä. Hän ei suostunut asettamaan ketään naurunalaiseksi.
“Meillä on onnellinen ikuisuus edessämme”, lisäsin vielä ja sitten katsoin Merkuriusta hyväntuulisesti. Sain vastauksen hymyyni, jonka jälkeen nousimme ylös. Ennen kuin ehdin ajatella seuraavaa liikettämme, ruskeaturkkinen Corona tassutti rennosti luoksemme.
“Ajattelin, että tänään voisi olla minun vuoroni lähteä saalistamaan”, kolli totesi hyväntuulisesti ja tähyili hiljalleen sinertävää taivasta.
“Ei sinun tarvitse yksin läht-”, aloitin, mutta Corona nosti häntänsä ylös hiljentääkseen alkaneen lauseeni.
“Minä haluan lähteä yksin.” Corona painotti lauseen toista sanaa, jotta emme vain kokisi huonoa omatuntoa hänen päästämisestään hoitamaan asioita yksin. Huokaisin, mutta kasvoilleni nousi pieni hymähdys:
“No selvä, itse sinä sen tiedät.”
“Niin tiedänkin”, kolli vielä hymyili ja oli jo lähdössä, ennen kuin Merkurius huikkasi hänen peräänsä leikkimielisesti:
“Älä jää kuitenkaan koko päiväksi kääntämään sitä metsää ylösalaisin.” Sanat olivat selkeä viittaus Coronan tapaan harhautua askareistaan ja lähteä seikkailunnälkä johtavana aistinaan touhuamaan kaikkea vähemmän oleellista.
Kastanjanruskea kolli käännähti vielä veljensä puoleen:
“Älä huoli, enhän minä nyt teitä tänne jättäisi keskenänne. Jos minua ei kuulu takaisin yli puolen päivän, olen varmaan eksynyt. Tulkaa etsimään.” Ja ne sanat olivat hänen viimeisensä pesäaukiollamme, ennen kuin hän sujahti metsän siimekseen ketterästi kuin joessa kivien lomassa uiva saukko.

Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin ja lämpimämmin, joka hetki kun siirryimme ajassa lähemmäs keskipäivää. Lekottelin kyljelläni aurinkoläikässä ja nautin sen turkkiani nuolevista säteistä täysin siemauksin. Kuuntelin puolella korvalla Kharonin ja Deimoksen väittelyä, joka tällä hetkellä pyöri käärmeiden saalistamisen ympärillä.
“Ihan varmasti pystyisin saalistamaan käärmeen”, Kharon intti veljelleen jääräpäisesti. Väitöksen jälkeen oli hetken hiljaista, kun Deimos pohti sanojaan ja sitten vastasi:
“En väitä, ettet pystyisi.”
“Miksi sitten aina muistat minua varomasta käärmeitä kivenkolojen luona?”
“No siksi, että en halua, että ne purevat sinua”, Deimoksen ääni pysyi veljensä kiihtyneestä sävystä huolimatta rauhallisena, “kyllä minä uskon, että osaisit saalistaa käärmeen - olet muutenkin niin hyvä saalistamaan. En vain halua, että käy mitään.”
Nostin pääni maatsa ja vilkaisin veljeskaksikon suunnalle, Vaalean Kharonin ilmeestä päätellen hän tyytyi keskustelun lopputulokseen ja hänen olemuksensa rauhoittui. Poikamme olivat kuin yö ja päivä. Kharon oli äkkipikainen ja räjähdysherkkä kolli, kun taas Deimos oli rauhallinen ja pyrki parhaansa mukaan välttämään konflikteja. He ikään kuin täydensivät toisiaan ja lopulta toimivat hyvin parivaljakkona.
Merkurius putkahti pesän sisältä ulos auringonvaloon ja katseli hetken minun laillani poikiamme. Sitten hänen silmänsä rävähtivät ammolleen ja harmaavalkoinen turkki pörhistyi kaksinkertaiseksi. Nousin nopeasti ylös, kohdistin katseeni poikiemme yli ja näin hirvittävän keltaisen silmäparin, joka katsoi petomaisesti Kharonin ja Deimoksen suuntaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta, mutta tosiasiassa kaikki kesti vain silmänräpäyksiä. Aika tuntui hidastuvan sitä mukaa, mitä nopeammin adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Näin kuinka oranssiturkkisen koiraeläimen raateluhampaat paljastuivat ja sen silmiin nousi sekopäinen nälkää näkevän eläimen kiilto ja sitten.. sitten se loikkasi kohti Kharonia ja Deimosta.
En edes tiedostanut liikkeelle lähtöäni, mutta pian olin jo liikkeessä. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Tiesin, että Merkurius ei ehtisi. Olin nopeampi vaikka en osannutkaan taistella hyvin, en vain voinut olla juoksematta väliin.
Tunsin kehoni yhtäkkiä tömähtävän kettua vasten ja se suistui suunnitellulta radaltaan sivuun. Merkurius ehtisi heidän luokseen ennen kuin kettu yrittäisi iskeä uudestaan. Se ei kuitenkaan enää suunnitellutkaan poikieni kiinni ottamista, vaan hämmennyksestä päästyään tunsin terävän hammasrivin uppoavan selkääni. Ilma purkautui ulos minusta särkyneenä kiljaisuna.
“Taivaslaulu!” Kuulin Merkuriuksen äänen. Sen sävy oli epätoivoinen. Aloin rimpuilla, taistella vastaan, mutta kettu piti tiukasti kiinni. Tunsin kyynelten valuvan kuumina kasvoillani ja samalla verta pulppuavat haavani. Minusta tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi jossain kaukana. Sitten kuulin ketun älähdyksen ja tunsin tipahtavani maahan. Tunsin maan kovan ja vakaan pinnan. Yritin takertua sen vakauteen, mutta silti todellisuus pyöri. Vaikka kaikki tuntui epäselvältä, silti näin kirkkaana vähän matkan päässä Kharonin ja Deimoksen hahmot. Raahasin itseni heidän luokseen, asetin pienen kehoni parhaani mukaan heidän ympärilleen. En antaisi heille sattua mitään. En koskaan.
“Emo!” kuulin jommankumman pojistamme huudahtavan. Kaikki äänet olivat jotenkin vaimeita. Jäin vain soimaaman itseäni siitä, etten tunnistanut kumpi pojistani minulle puhui. Miten emo ei voinut tunnistaa omaa jälkikasvuaan.
“Kaikki järjestyy”, sanoin ja yritin kuulostaa ponnekkaalta, mutta se ei ilmeisesti onnistunut.
En saanut katsettani kurotettua kauas. Katselin vain hieman viistosti eteenpäin ja näin, kuinka alleni ilmestynyt verilammikko pulppusi jokaisella sydämenlyönnillä kauemmas ja kauemmas. Kaunis valkoinen turkkini alkoi värjäytyä kirkkaan punaiseksi. Ajatukseni olivat hitaita ja tahmeita. Mietin miten saisin turkkini puhtaaksi.
“Onpa täällä kylmä”, sanoin väsyneesti ja tunsin oloni huteraksi. Ajatukseni yrittivät suostutella minua sulkemaan silmäni hetkeksi, vain jotta ne pysyisivät paremmin auki lopun aikaa. Sitten näin Merkuriuksen verta vuotavan hahmon taistelemassa. Kyyneleet alkoivat valua silmiäni pitkin. Maassa oli paksuja tuppoja tuota pehmeää karvaa, johon käperryin joka ilta. Kuinka kaipasinkaan sitä nyt. Taistelin yltyvää väsymystä vastaan ja yritin keskittyä Merkuriukseen. Yritin saada sanaa suustani, mutta en enää muistanutkaan miten se tehtiin. Katseeni harhautui Kharoniin ja Deimokseen. He aukoivat suutansa silmät selällään, mutta jostain syystä en kuullut mitä he sanoivat.
Yhtäkkiä minut valtasi lämmin olo. Tuntui, kuin aivan uudenlainen aurinko olisi osunut minuun. Sellainen, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Se sai minut sulkemaan silmäni. Oloni oli turvallinen. Tunsin oloni taas pennuksi, joka oli käpertynyt emon pitkään niin kaukaiselta tuntuneeseen syleilyyn. Hengitin emoni pehmeää tuoksua keuhkoni täyteen ja upottauduin hänen pitkään karvaansa. Hengitykseni hidastui ja hidastui.
Muistin vain akaisemmat sanani: meillä olisi onnellinen ikuisuus edessämme.

//Mer tai Kharon?
Rip Taivas D:
1104 sanaa

Olimme haikein mielin hyvästelleet Dakotan, Timin ja Kaarlon miltei kuu sitten. Olimme jatkaneet matkaa kauemmaksi klaaneista. Emme tahtoneet ottaa sitä riskiä, että törmäisimme enää koskaan yhteenkään klaanikissaan. Halusimme elää vapaina omien sääntöjemme mukaan. Klaanielämä ei vain ollut meitä varten.
Deimos ja Kharon olivat aluksi kaivanneet klaaniin takaisin. Erityisesti Kharon oli ollut pahalla päällä ja vaisu, mutta nyt tilanne oli muuttunut paremmaksi. Valkoturkkinen kolli näytti nauttivan elämästään samalla tavalla kuin klaanissa eläessään. Kharon oli oppinut nauttimaan vapaudesta ja uusista maisemista, jotka muuttuivat päivittäin. Meillä ei ollut määränpäätä. Kuljimme vain eteenpäin sinne minne jalat johdattivat, ja odotimme tuntevamme kodin. Emme tienneet miltä se näyttäisi, mutta uskoimme, että tunnistaisimme sen kyllä.
Olimme löytäneet metsän, jossa yöpyisimme ainakin yhden yön. Meitä ympäröivät korkeat lehtipuut ja tiheä aluskasvillisuus. Paikka vaikutti varsin turvalliselta, sillä merkkejä kaksijaloista, niiden kovaäänisistä koiristaan tai muistakaan petoeläimistä ei ollut.
Katsahdin kohti Kharonia, joka lähestyi minua veikeä virne kasvoillaan.
"Minä ja Deimos lähdemme saalistamaan. Olen varma, että minä saan enemmän saaliita kuin hän", kolli ilmoitti ja nosti leukansa itsevarmana pystyyn. En voinut olla hymyilemättä, kun katsoin nuorta kissaa, joka pitkästä aikaa oli taas oma itsensä. Isänä maailman paras lahja oli nähdä omat jälkeläisensä onnellisina.
"Hyvä on, mutta älkää menkö liian kauas. Tulkaa ennen auringonlaskua takaisin. Emme tahdo etsiä teitä pimeässä tuntemattomasta metsästä", vastasin Kharonille vakavana. Kolli pyöräytti silmiään välinpitämättömästi aivan kuten tälle oli tyypillistä. Kun kolli huomasi vakavan ilmeeni, tämäkin vakavoitui.
"Okei okei, minä lupaan", hän vastasi häntäänsä heilauttaen ja käänsi minulle selkänsä. Kolli kirmasi veljensä luokse ja sanoi tälle jotain leveästi hymyillen. Deimoksen reaktio oli huomattavasti hillitympi kuin veljensä. Harmaaturkkinen kolli hymyili lämpimästi ja lähti sitten rauhallisin askelin Kharonin perässä kulkemaan syvemmälle metsään.
"Kharon tuskin on yhtä hymyssä suin, jos Deimos saakin enemmän saaliita kuin hän", vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt Corona totesi naurahtaen. Käännyin veljeni puoleen, ja tämä varmasti näki kasvoiltani hämmästyneisyyden.
"Anteeksi, olisi pitänyt pitää vähän enemmän meteliä", kolli lisäsi naurahtaen, saaden myös minut hymyilemään. Käänsin katseeni takaisin poikieni suuntaan. He olivat jo kadonneet puiden ja aluskasvillisuuden sekaan, enkä enää nähnyt heitä. Saatoin vain kuulla vaimeana Kharonin huudahdukset.
"Saat taas sitten käyttää loppuillan hänen lepyttelyynsä, kun se sujuu sinulta niin erinomaisesti", virnistin kastanjanruskealle kollille, joka ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta. Olimme huomanneet, että Corona oli itse asiassa todella hyvä käsittelemään Kharonia ja tuon poukkoilevia tunteitaan. Usein Kharonin kiukutellessa olin salaa kiittänyt Tähtiklaania siitä, että Corona oli lähtenyt mukaamme.

//Coro?
// 387 sanaa

Rubiini säpsähti kivusta, kun Silver nuoli hänen lavassaan olevaan haavaan yrttisalvaa. Koko pennun keho oli jäykistynyt ja tämä yritti parhaansa estääkseen itseään vikisemästä ääneen. Se olisi ollut noloa. Silver olisi saattanut pitää häntä aivan nollana ja hylätä hänet samalla tavalla, kuten Byron ja Safiiri olivat tehneet.
"No niin, valmista tuli", Silver murahti ja astahti taaksepäin päästäen Rubiinin jälleen liikkumaan.
Rubiinin joka paikkaa särki, eikä hänen olisi tehnyt mieli nousta ylös. Silver oli kuitenkin aiemmin painottanut, että jos hän jäisi vain paikoilleen, haavoihin pääsisi helpommin epäpuhtauksia ja niitä olisi vaikeampi hoitaa. Pentu ei uskaltanut siis olla tottelematta uutta tuttavaansa, vaan nousi ähkäisten käpälilleen ja nilkutti pari askelta eteenpäin.
Silver katseli hänen menoaan hyväksyvä katse keltaisissa silmissään. "Vaihdamme tänään paikkaa."
"Taasko?" Rubiini ei voinut olla huudahtamatta. Hän oli kulkenut Silverin matkassa jo seitsemän päivän ajan, ja sinä aikana he olivat ehtineet siirtyä metsässä laidasta laitaan ja aivan sikin sokin vieläpä. Rubiinin pehmeisiin ja kovaan maahan tottumattomiin polkuanturoihin särki hirveästi, ja hänen olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen.
"Niin. Olemme helppo kohde pedoille, jos pysyttelemme koko ajan samassa paikassa", Silver vastasi hännällään huiskaisten. "Kun haavasi voivat paremmin, siirrymme pois metsästä."
"Minne muka?"
"Seuraavaan kaksijalkalaan."
"Seuraavaan kaksijalkalaan?" Rubiini oli käynyt vain yhdessä kaksijalkalassa. Tai no itse asiassa ei hän ollut niinkään päässyt käymään siellä, mutta hän tiesi asuneensa yhdessä sellaisessa. Ukon pieni mökki sijaitsi aivan sen laidalla, kauempana meluisasta keskustasta, jossa kuulemma liikkui hurjan paljon enemmän hirviöitä ja kaksijalkoja.
Rubiini lähti ontumaan Silverin perässä. Vaikka kolli oli käytännössä täysi ventovieras hänelle, ei hänellä ollut juuri muita vaihtoehtoja. Jos hän päättäisi jättäytyä erakon matkasta, hän ei varmastikaan selviytyisi kovin pitkään yksinään. Sitä paitsi, oli mukavaa, kun oli joku pitämässä seuraa.
Kului useita päiviä, kunnes Rubiinin haavat olivat siinä kunnossa, että oli turvallista siirtyä pois metsästä. Sinä aikana Rubiini huomasi tassunpohjiensa kovettuneen sen verran, ettei niihin enää sattunut kävellä kivien tai minkään muunkaan karkean ja kovan pinnan päällä.
Silver oli opettanut häntä vaanimaan hiiriä. Yhtenä päivänä hän oli jopa ollut lähellä napata sellaisen! Otus kuitenkin oli päässyt livahtamaan hänen kynsistään, mutta Silver oli vakuuttanut hänelle, että niin kävi kaikille, jotka vasta harjoittelivat metsästämistä. Se oli saanut Rubiinin tuntemaan olonsa paremmaksi, ja hän harjoitteli kahta kovemmin tullakseen Silverin veroiseksi metsästäjäksi.
Rubiini tassutti Silverin perässä. He lähestyivät metsän reunaa. Metsän viileät varjot silittivät heidän turkkejaan vielä viimeisen kerran kuin hyvästelläkseen heidät. Paikasta oli tullut kuin kodinveruke Rubiinille, eikä hän ollut varma, olisiko halunnut edes lähteä sieltä, mutta hän oli päättänyt seurata Silveriä sinne, minne tuo ikinä keksikään heidät johdattaa.
Korkeat kivirakennukset kohosivat heidän edessään suurempina ja leveämpinä kuin isoimmatkaan puut, joihin he olivat eläessään törmänneet. Rubiini töllisteli näkyä suu auki. Silver vilkaisi häneen lapansa yli virnuillen.
"No niin, pentu, oletko valmis pienelle seikkailulle?"


//444 sanaa

Jotakin märkää tipahti Rubiinin kuonolle. Se sai hänet havahtumaan hereille unen ja tajuttomuuden välisestä tilasta, johon hän oli ollut vaipuneena ties kuinka kauan. Nostaessaan päätään ja katsellessaan ympärilleen, hän tajusi olevansa metsässä. Paikka ei näyttänyt yhtään tutulta, ja hän epäili näkevänsä yhä unta, kun yhtäkkiä jostain astui esiin laiha, pitkäjalkainen kollikissa. Rubiini tunnisti hänet heti:
"Silver?"
Silver tassutti lähemmäksi kasvoillaan pieni virne. Oli mahdotonta tulkita, mitä se kätki taakseen.
"Sinulla kävi tuuri", kissa sanoi. Rubiini katsoi häntä hieman epäluuloisena. Hän muisti, miten kovasti Byron oli raivostunut viimeksi, kun tuo oli nähnyt kollin norkoilemassa heidän pihallaan.
"Missä Byron ja Safiiri ovat?" hän kysyi, mutta hänen äänensä oli pelkkää kuivaa kähinää.
Silver jätti hänen kysymyksensä huomiotta. "Tule, vien sinut purolle."
Rubiini ei olisi halunnut nousta, mutta kolli tuuppi hänet tympeästi jalkeille. Joka paikkaan koski, kun hän lähti nilkuttamaan Silverin perässä syvemmälle metsään.
Kuullessaan veden solinan hän tajusi vasta, miten kova jano hänellä olikaan. Joka puolelle pistelevästä kivusta välittämättä Rubiini kiristi askeleitaan päästäkseen veden ääreen. Hän oli juuri aikeissa työntää kuononsa viileään virtaan, kun tajusi yhtäkkiä tuijottavansa lähestulkoon tunnistamatonta kuvajaista. Säikähtäneenä Rubiini perääntyi kauemmaksi vedestä. Silver asteli rauhallisesti pennusta välittämättä puron luo ja rupesi latkimaan vettä. Rubiini yritti nieleskellä kurkkuunsa juuttunutta palasta, mutta se ei liikkunut. Hän hivuttautui jälleen hitaasti puron ääreen.
Häntä katsoivat takaisin säikähtäneet punaiset silmät, joiden ympärillä oli lukuisia ruhjeita ja viiltoja. Hänen kasvojaan halkovat pitkät, kipeät viillot, jotka olivat syntyneet rikkoutuneen lasin sirpaleista. Pennun kurkusta kohosi vaimea uikutus.
"Talo oli ilmiliekeissä, kun saavuin paikalle", Silver puhui hänen viereltään, ja tuon äänessä oli hienoinen myötätunnon häivähdys. "Byron ja siskosi lähtivät tänä aamuna. He ovat jo kaukana kaksijalkalasta."
Rubiini hämmentyi. "Miten niin lähtivät? Hehän käyvät joka päivä ulkona retkeilemässä. Niin he aina tekevät."
"Niin, mutta tänään he menivät paljon pidemmälle. Minä näin, miten he lähtivät kaksijalkalasta. He jättivät sinut yksin, koska eivät voineet ottaa mukaansa."
Kyyneleet kihosivat Rubiinin silmiin, eikä hän saattanut uskoa kuulemaansa. Silverin täytyi valehdella. Eivät Byron ja Safiiri olisi hylänneet häntä tällä tavalla. "Sinä valehtelet!"
Silver pudisteli päätään onnettoman näköisenä. "Voi kun se olisikin niin, mutta juuri siitä syystä minä olen täällä sinun kanssasi. Kun sain selville heidän aikeensa, päätin tulla katsomaan, miten sinä jakselet. Päästessäni paikalle huomasin talon olevan tulessa. Ilmeisesti kaksijalkasi onnistui nakkaamaan sinut ulos ikkunasta ennen omaa katkeraa loppuaan, ja niinpä minä löysin sinut makaamasta talon vierestä lasinsirpaleiden keskeltä."
Monet erilaiset tuntemukset poukkoilivat pienen Rubiinin sisällä sellaisella vauhdilla, ettei pentu pysynyt tasalla omista ajatuksistaan. Hän ei pystynyt ymmärtämään yhtään mitään, mitä Silver oli juuri hänelle kertonut. Kuitenkin siinä mielentilassa ja tilanteessa ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän se, että Silver puhui totta. Puhui totta siitä, että Byron ja sisko todella olivat lähteneet ja jättäneet hänet kahden Ukon kanssa. Heidän oli täytynyt pitää Rubiinia taakkana. Miksi he muuten olisivat lähteneet niin salamyhkäisesti? Johtuiko se siitä, että Rubiini ei voinut olla pitkiä aikoja auringossa? Eihän hän voinut itse sille mitään! Miten epäreilua!
Hiljainen nyyhkytys särkyi kovaääniseksi parkunaksi surun ja vihan ottaessa vallan. Rubiini oli tyrmistynyt ja tolaltaan, kerta kaikkiaan niin avuton, ettei kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Vastahakoinen Silver tuli istumaan hänen lähelleen. Varovasti kolli taputti häntä selkään pitkällä, kapealla hännällään, ja Rubiini painautui kissan jalkaa vasten, aivan kuten oli tehnyt Byronille, kun hänellä oli ollut paha olla. Byron oli pettänyt hänet. Sisko oli pettänyt hänet. Kaikki olivat saastaisia huijareita, eikä Rubiini aikonut antaa heille anteeksi. Nämä haavat eivät paranisi ikinä, kuten eivät paranisi nekään, jotka juovittivat hänen kasvojaan ja kehoaan.


//562 sanaa

“Lähdetään vaan”, vastasin ja hymyilin pienesti. Olisi mukava viettää aikaa Merkuriuksen kanssa kahdestaan, sillä se oli jäänyt klaanissa aina klaaniaskareiden jalkoihin. Ja ehkä tällä tavalla saisin ajatukseni irti poikiemme sopeutumisen murehtimisesta ja rakkaan Ruskalinnun ikävöinnistä.
“Eiköhän sitten mennä”, Merkurius sanoi ja lähti johdattamaan meitä kauemmas Dakotan ja Timin pesästä. Niin, heidän pesästään. Paikka ei enää tuntunut kodilta samalla tavalla kuin ennen, enkä usko, että se koskaan tulisikaan tuntumaan. Siksi meidän täytyi löytää oma polkumme ja oma elämämme, vaikka joutuisimmekin taas heti jättämään ystävämme taakse.
Olin yllättynyt nähdessäni Dakotan ja Timin pitkästä aikaa. He näyttivät jotenkin aikuisemmilta kuin ennen. Oli ollut muutenkin typerää odottaa törmäävämme ystäviimme täysin samanlaisina kuin ennen, aivan kuin heidän elämänsä olisivat muka olleet jäissä kaiken sen ajan kuin me olimme olleet poissa. Heilläkin oli oma elämänsä yhtä lailla kuin meilläkin, kuuluimme siihen tai emme.
“Mitä luulet, sopeutuvatko poikamme koskaan tähän elämään. Elämään, jonka valitsimme heille?” kysyin yhtäkkiä. Merkurius hidasti vauhtiaan.
“Luulen, että kyllä. He vain tarvitset aikaa totutteluun, samalla lailla kuin sinä tarvitsit silloin kuin muutit luoksemme ensi kertaa”, kolli vastasi ja muistutti minua tapahtumista, jotka tuntuivat tapahtuneen jo niin monia vuodenaikoja sitten. Suupieleni nyki miettiessäni nuorta Merkuriusta ja sitä kutittelevaa tunnetta vatsanpohjassani, kun olin nähnyt hänen työntyvän leiriin. Se oli ollut yksi oppilaselämäni - ja miksei soturielämänikin - päivittäisistä kohokohdista.
“Olet oikeassa”, huokaisin ja jätin mieltäni vaivaavat ajatukset taakseni hetkeksi. Sitten palasin taas muistojeni kerässä aivan minun ja Merkuriuksen yhteiselon alkuun.
“Muistatko vielä, kun opetin sinulle, Coronalle ja Dakotalle kuolonklaanin taisteluliikkeitä? Siitä tuntuu olevan niin kauan. Olisimmekohan koskaan tutustuneet näin hyvin, jos minua ei olisi pestattu siihen hommaan?” sanoin kun suupieleni nousivat hymyyn. Miten erilaista elämäni voisikaan olla. Olin kuitenkin niin onnellinen, että sain elää juuri tätä versiota siitä huolimatta, että mukaan oli mahtunut myös itkua ja kärsimystä.
“Totta kai muistan”, Merkurius naurahti ja vajosi mielessään selkeästi itsekin ajassa taaksepäin, “sinä olit ehkä yksi ainoista kuolonklaanilaisista, joka ei katsonut meitä vähääkään kieroon. Sinä olit niin helposti lähestyttävä, kun et torjunut meitä heti - ehkä olisimme vääjäämättä ajautuneet toistemme seuraan. Muutenkin sinun kanssasi oli helppo keskustella, vaikka minä olenkin vähän vähäpuheinen aluksi.”
“Et ehkä usko sitä, mutta aluksi minua ujostutti ihan hirveästi seurassasi. Pidin sinusta ihan alusta asti”, myönsin. Olin aistinut Merkuriuksessa aina sellaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, mikä oli saanut minut vaikuttumaan. Hän oli myös aina ollut niin hienovarainen ja tunsin, ettei minun tarvinnut pelätä avaamasta sydäntäni hänelle. Merkuriuksella sydämeni oli kuin kääritty maailman pehmeimpiin untuviin.
Merkuriuksen ilme oli lämmin hänen vilkaistessa minua sanojeni jälkeen. Pelkästään hänen katseensa sai sydämeni hypähtämään rakastuneesti.
“Olen kyllä niin onnellinen kuin kohtasin sinut, sielunkumppanini”, sanoin ja hymyilin leveästi. Tunsin sillä hetkellä olevani täynnä rakkautta, mutta tiesin, että se ei tulisi täyttämään vatsojamme. Pian pitäisi ihan oikeasti keskittyä saalistamiseen.

//Mer?
444 sanaa

Rubiini heräsi läähättäen pakokauhuisesti. Uni ja todellisuus repeytyivät erilleen toisistaan hänen tuntiessaan karhean puulattian allaan ja haistaessaan kaikki tutut tuoksut. Safiiri ja Byron olivat lähteneet varhain aamusta ulos, mutta kumpikaan ei ollut vielä tullut takaisin. Ukko kuorsasi nuhjuisessa nojatuolissa suu auki.
Noustessaan ylös Rubiini tunsi huimausta. Uni oli ollut kamalan todellinen. Hän näki yhä elävästi mielessään liekit, jotka nielivät ahnaasti heidän pientä taloaan sisäänsä. Ajatus oli puistattava, ja hän halusi unohtaa sen mahdollisimman nopeasti.
Ikkunasta tulvi sisään kirkasta, lämmintä valoa. Oli iltapäivä, ja mökissä oli hiostavan kuuma. Byron arvatenkin vei Safiirin purolle kahlaamaan. Rubiinia hieman harmitti, ettei hän saanut mennä ulos aurinkoisella säällä, mutta ymmärsi kyllä hyvin syyn. Viimeksi kun hän oli käynyt ulkona, hän oli polttanut nahkansa auringossa ja Ukko oli joutunut hieromaan siihen jotakin kylmää ja kosteaa ainetta, joka oli aluksi kirvellyt ikävästi.
Rubiini kävi latkimassa pari suullista haaleaa vettä juomakupista, jonka Ukko oli asettanut heitä varten pöydän alle. Kun kuiva kurkku helpotti, hän oli jo melkein unohtanut painajaisensa. Hän siirtyi nojatuoliin Ukon viereen ja käpertyi kerälle. Tulisivatkohan Safiiri ja Byron kohta takaisin?
Ukko oli siirtynyt makuuhuoneeseen ruokalevolle, ja Rubiini päätti liittyä hänen seuraansa. Mieluummin hän olisi ollut leikkimässä sisarensa kanssa, mutta koska tuo ei ollut kotona, ei hän keksinyt muutakaan tekemistä.
Ensin hän kiipeili Ukon suuren, pyöreän vatsan päällä ja kuvitteli valloittavansa vuorta. Kun hän sitten oli vahingossa työntänyt kyntensä ulos, vanha kaksijalka oli häätänyt hänet tuskaisesti ärjähtäen pois päältään. Rubiini pyysi anteeksi vahinkoa puskemalla tämän kättä päällään, ja vanhus leppyikin melko pian.
Jossain vaiheessa Rubiini oli nukahtanut Ukon viereen. Hän tempautui jälleen pahan unen matkaan, ja tällä kertaa se tuntui elävämmältä kuin koskaan. Talo oli täynnä savua, eikä hän nähnyt omaa kuonoaan pitemmälle. Unen läpi hänen korviinsa kantautui kimeä piipitys, jossa oli uhkaava sävy…
Rubiini räpäytti silmänsä auki yhä tokkuraisena. Hän räpytteli silmiään tiuhaan nähdäkseen terävämmin, mutta huone hänen ympärillään pysyi sameana. Vasta nyt hän tajusi kurkkuaan polttelevan savun, joka vyöryi makuuhuoneeseen raollaan olevasta ovesta.
"Ukko!" hän rääkäisi hädissään ja syöksyi kaksijalan luo. Kaksijalkauros oli syvässä unessa. Kun ei keksinyt muutakaan, hän ryhtyi raastamaan kynsillään miehen paljasta kättä saadakseen tuon hereille. Ukko havahtui hereille ja mutisi jotakin omalla kielellään hämmentyneen oloisena, kun kuuli piipityksen.
Samassa hän oli kuitenkin jalkeilla ja hoipersi jo kohti huoneen ovea. Kun hän avasi huoneen oven kokonaan, sen toiselta puolelta paljastui oranssin ja punaisen hehkuinen liekkimeri, joka tukki tien muualle taloon.
Paniikki valtasi Rubiinin mielen ja kehon. Hän jähmettyi paikoilleen sängyllä ja tuijotti suuren epäuskon vallassa edessään avautuvaa epätoivoista näkyä. Palava puu paukahteli ja räsähteli uhkaavasti, ja piipitys jäi sen alle varoittavaksi taustameluksi.
Ukko könysi nopeasti makuuhuoneen ikkunan luokse. Vaivalloisen näköisesti hän nosti puisen jakkaran huoneen nurkasta ja rupesi hakkaamaan raivokkaasti sen puisilla jaloilla lasia rikki. Hän satutti itsensä sirpaleisiin ja sai useita haavoja, mutta hän ei lopettanut ennen kuin oli saanut aikaan pienen aukon, josta mahtui tunkemaan kätensä läpi. Lasinsirpaleita lenteli pitkin huonetta, ja osa osui myös sängyllä kyyhöttävään Rubiiniin, joka ei tiennyt yhtään, mitä tapahtui. Hän tiedosti vain pelon ja pakokauhun, jotka vuoroin nousivat pintaan hänen sisällään ja saivat hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Yhtäkkiä Ukko tarttui häneen toisella käpälällään. Lyhyen hetken ajan heidän katseensa kohtasivat. Ukon silmät kimmelsivät kyynelistä, kun tämä työnsi Rubiinin ulos teräväreunaisesta aukosta, joka oli syntynyt lasiin tuolinjaloista.
Rubiini tunsi mätkähtävänsä maahan talon ulkopuolelle. Nurmikolle lennelleet ikkunanpalaset pistelivät häntä joka puolelle kehoa, ja hän ei kivuiltaan kyennyt liikkumaan hetkeen.
Viimeinen asia, jonka hän näki ennen tuupertumistaan, oli Ukon vaaleanpunainen, karvaton käsi, joka kurkotteli ulos lasivankilan takaa.


//569 sanaa

"Olemme aivan pian perillä", Taivaslaulu kertoi Kharonille ja Deimokselle, kun kuljimme metsässä sekaisessa järjestyksessä niin, että Taivaslaulu johti porukkaa, hänen perässään olivat poikamme ja minä ja Corona pidimme perää.
Tutut tuoksut ympäröivät minut, ja hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin Coronaa, joka silmäili mietteliään oloisena metsää. Ylitimme hajumerkit epäröimättä. Dakotan ja Timin tutut ominaistuoksut leijailivat vahvoina vanhan kotimme rajalla. Olin huojentunut, sillä ainakin kaksikko oli elossa. Kävelimme metsän halki niin kauan, että saavuimme joen rannalla olevalle aukiolle, jonka keskellä häämötti suuri kivirykelmä. Virtaava vesi solisi hiljaa. Kissoja ei näkynyt, mutta kun Taivaslaulu alkoi huhuilla vanhoja ystäviämme, kaksi kissaa ilmestyivät kivikasan yhdestä pesästä.
Aluksi kissat olivat hämmentyneitä, mutta tunnistaessaan meidät, heidän kasvoilleen levisi lämpimät hymyt.
"Mitä ihmettä te teette täällä?" Dakota kysyi juostessaan luoksemme. Naaras silmäili meidät läpikotaisin, ja pysähtyi sitten tiirailemaan Kharonia ja Deimosta. Isokokoinen erakko ei ollut aiemmin tavannut poikiamme. Deimos hymyili ystävällisesti kissalle, jonka varmasti oli tunnistanut Dakotaksi. Olimme puhuneet pennuille vanhoista ystävistämme paljon. Kharon sen sijaan kavahti taaksepäin, kun Dakota astui liian lähelle.
"Klaanielämä on meidän osaltamme historiaa. Tulimme tervehtimään teitä ennen kuin jatkamme matkaa", selitin nopeasti. Dakota ei ollut ulkoisesti muuttunut ollenkaan, hän näytti aivan samalta kuin silloin, kun olimme viimeksi kohdanneet.
"Niin, etsimme siis paikkaa, jonne voimme asettua loppuiäksi asumaan", Taivaslaulu selvensi. Dakota näytti yllättyneeltä:
"Ettekö voisi jäädä tänne? Täällä on kyllä tilaa teille kaikille!"
Pudistin päätäni.
"Me tahdomme lähteä kauas klaaneista ja etsiä meidän kotimme. Aloittaa ihan alusta", kerroin väläyttäen harmaanruskealle naaraalle haikean hymyn. Dakota tuntui ymmärtävän, sillä hän nyökkäsi ja käänsi taas katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
"Mutta keitäs nämä ovat? Olettepa saaneet hienot pojat!" Dakota hymyili ystävällisesti. Kharon ei tuntunut olevan vakuuttunut naaraan sanoista, mutta Deimos hymyili tuttuun tapaansa ystävällisesti.
"Minä olen Deimos, ja tässä on veljeni Kharon. Sinä taidat olla Dakota", Deimos totesi tasaisella äänellä kohdaten Dakotan katseen. Naaras nyökytteli päätään.
"Ettehän te ole ihan heti lähdössä? Esittelisin mielelläni paikkoja Deimokselle ja Kharonille", Dakota sanoi ja kääntyi sitten Taivaslaulun puoleen.
"Ei meillä ole mitään kiirettä valmiissa maailmassa. Viivymme niin kauan kuin oikealta tuntuu", Taivaslaulu lupasi. Dakota hymyili taas ja kääntyi poikiemme puoleen.
"Tulkaa, minä esittelen teille pesiämme. Onpa mukavaa, että ne tulevat taas käyttöön!" naaras sanoi ja viittoi Kharonin ja Deimoksen peräänsä. Corona oli siirtynyt Timin viereen, ja kaksikko vaihtoi mitä ilmeisimmin kuulumisia. Minä ja Taivaslaulu jäimme kaksin, kun Dakota vei poikamme mukanaan kivikasan luokse.
"No, pitäisikö meidän sitten lähteä saalistamaan?" ehdotin.

//Taivas?
// 388 sanaa

Katselin ympärilleni. Sade oli tauonnut, mutta kaikessa oli havaittavissa sen mukanaan tuoma kosteus ja rauha. Oli täysin hiljaista tuulen seesteistä virtausta lukuunottamatta.
Merkurius oli antanut minulle päätösvallan yöpaikkamme luonteesta ja harkitsin hetken hänen vaihtoehtojaan. Ehkä se johtui siitä, että olin viime vuodenaikojen aikana tottunut nukkumaan suuren kissayhteisön keskellä, mutta aluskasvillisuudeltaan harvalla maalla sijaitseva pensas - oli se sitten kuinka suojaisan - tuntui aivan liian avoimelta nukkumapaikaksi. Tiesin kyllä, että erakkoelämä vaatisi taas totuttelua siitä huolimatta, että olin kaivannut sitä koko klaanissa oloaikanani, mutta vasta nyt totutteluntarve tuli eteeni todellisena.
“Pensas sopii, jos löydämme sellaisen tarpeeksi suojaisasta paikasta. Pelkään, ettemme osaa enää olla tarpeeksi varuillamme, kun olemme eläneet leirin suojassa niin kauan”, sanoin ja tarkastelin näkymää.
“Olet oikeassa.”
Lähdimme etsimään kriteerimme täyttävää paikkaa ja vähän aikaa tutkittuamme löysimmekin juuri sellaisen. Valitsimme yöpaikaksemme monen pensaan rykelmän, joka oli erään aukion reunassa suhteellisen suojaisalla paikalla ottaen alueen puitteet huomioon. Pensaiden alla oli kaiken lisäksi muutama ruoholäikkä, jotka toimisivat hyvin makuualustoina. Olin loppujen lopuksi melko tyytyväinen löytämäämme paikkaan.
Corona ja poikamme saapuivat pian runsaan riistasaaliin kanssa ja saimme kaikki syödä niin paljon kuin jaksoimme, kiitos viherlehden lämmön.
Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, kaikki paitsi Kharon, jonka silmissä kiilui jokin ärtymykseen verhoutuva tunne. Kollille oli ollut varmasti kova pala hyvästellä ystävänsä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin syyllinen hänen onnettomuuteensa. Minähän se olin halunnut lähteä klaanista eikä hän. Olisiko meidän pitänyt antaa hänen jäädä Ruskalinnun luokse? Olimmeko kamalia, kun olimme asettaneet poikamme tilanteeseen, jossa heidän piti valita perheensä ja ystäviensä välillä? Kyseiset ajatukset pyörivät mielessäni aina siihen asti, kunnes nukahdin ja siltikin alitajuntani työnsivät ne väkisin mukaan uniini. Sinä yönä nukuin levottomasti siitä huolimatta, että tunsin olevani vapaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

//Mer tai Kharon?
272 sanaa

Viime päivinä olin taas tuntenut eläväni. Kun olimme astuneet Eloklaanin rajan paremmalle puolelle, tuntui kuin ilma olisi muuttunut kevyemmäksi. Lukemattomat säännöt ja rajoitukset eivät enää pidätelleet meitä, vaan saimme elää juuri sellaista elämää kuin halusimme. Välillä tunsin kuitenkin ikävän vihlaisevan rinnassani. Olimme jättäneet klaanin mukana myös Ruskalinnun taaksemme, enkä tiennyt tulisinko koskaan näkemään häntä enää.
Mutta hänen elämänsä oli Eloklaanissa, emmekä voineet pakottaa häntä mukaamme. Olimme hyvästelleet toisemme ja luvanneet, että tapaisimme vielä, viimeistään Tähtiklaanissa.
Emme olleet suunnitelleet mitään sen suurempia. Tavoitteenamme oli ensin käydä tapaamassa Dakotaa ja muita ystäviämme vanhassa kodissamme ja suunnistaa sitten sinne, minne jalat veisivät. Perustaisimme oman kotimme jonnekin, jossa voisimme elää aina yhdessä. Emme ehkä saisi klaanin tuomaa turvaa, mutta olimmepahan ainakin vapaita.
Aurinko pilkisti ensimmäistä kertaa koko päivänä pilvenreunuksen takaa. Olimme tehneet matkaa pitkälti vain sateessa, sillä viime päivät olivat olleet sateisia. Ensimmäistä kertaa koskaan en ollut ahdistunut siitä, kun vesi kasteli turkkini saaden sen tuntumaan raskaalta. Tuntui siltä, kuin vesi olisi puhdistanut minut. Se huuhtoi pois klaanikissan, joka olin aiemmin ollut. Sade vei mukanaan myös klaaninimeni. En enää ikimaailmassa antaisi kenenkään kutsua minua Iltakaiuksi, koska se ei ollut oikea nimeni. Tuntui hyvältä, kun sain taas olla vain Merkurius.
Kharon ja Deimos näyttivät sulautuvan hyvin erakon elämään. Kharonille klaanista lähteminen tuntui olevan isompi asia kuin Deimokselle. Kolli oli joutunut jättämään taakseen ystävänsä. Tunsin rinnassani piston, kun Kharon oli joutunut hyvästelemään mestarinsa. Heistä oli kuiden saatossa tullut hyviä ystäviä.
"Minulla on nälkä", Kharon valitti. Kolli maleksi joukon perällä ja piiskasi hännällään ilmaa. Yhteistuumin päätimme pysähtyä saalistamaan, sillä nälkä kurni myös minun vatsassani.
Corona, Deimos ja Kharon lupasivat hoitaa saalistuksen tänään, joten minä ja Taivaslaulu saimme tehtäväksemme rakentaa suojan nukkumista varten. Kukaan ei nimittäin halunnut vaeltaa täydellä vatsalla. Meitä ympäröi metsä, jossa kasvoi erilaisia lehtipuita harvakseltaan. Aluskasvillisuus oli miltei olematonta, metsän pohjaa peitti vain muutamat pensaat ja hento ruohikko.
"Sinä saat valita; asetummeko yöksi jonkin pensaan alle vai etsimmekö jotakin muuta", naukaisin Taivaslaululle, kun kolme muuta kissaa olivat jättäneet meidät kahden.

//Taivas?
// 325 sanaa

Bamse tallusteli hiljakseen metsikön laidassa ihaillen kukkien väriloistoa. Välillä hän meni tutkimaan lähemmäs kasvia, mutta jatkoi matkaansa. Itseasissa hänellä ei ollut aavistustakaan mihin hän oli menossa. Ei hänellä ainakaan nälkä ollut, kun oli hetki sitten syönyt makoisan oravan. Aika oli kulunut nopeasti, lehtikadosta hiirenkorvaan ja hiirenkorvasta viherlehteen. Kanelinpunainen kolli itse piti eniten viherlehdesta, kun silloin oli parhaiten ruokaakin tarjoilla. Ja toki myös lämpöä, mitä tuo arvosti kovasti. Vaikka hänellä ei ollut turkki ohuimmasta päästä, ei se yhtään piristänyt lumisateessa, vaikka pysyisi lämpimänä. Talvella oli myös jäistä, ja joskus piti takertua jäähän pysyäkseen pystyssä.Bamse mietti usein kotikisuja, jotka nauttivat kodin lämmöstä. Bamsekin voisi loikoilla jonkun kaksijalan sylissä silitettävänä. Mutta se elämä ei oikein soveltunut hänelle, hän oli lähtenyt nuorena villiin luontoon. Kolli ei tiennyt miksi tai mikä häntä kutsui, mutta silti hän oli tuntenut vetovoimaa erakon elämää kohtaan. Surullinen puoli tässä elämäntavassa oli yksinäisyys, jota kolli koki tallustellessaan yksin. Hän oli jopa miettinyt klaanielämää vaihtoehtona, mutta ei ollut varma kelpaisiko kolli heille, ei hän ollut missään erikoisen lahjakas. Usein saaliskin lähti hänen käpälistään. Kyllähän he varmaan kouluttaisivat häntä, kun he kouluttivat joitakin oppilaita siellä. Bamse tiesi että alueella asusteli kaksi kissalaumaa, nimiä hän ei tarkalleen muistanut,mutta eihän niistä tiennyt muutenkaan oikein mitään. Sinällään se ei haitannut häntä, koska hän ei ollut kiinnostunut heidän elämästään. Ainakaan erityisen paljoa, vaikka hän mietti asiaa paljon.

223 sanaa!

Mäihä oli nakannut meille haasteen, ja mikäli onnistuisimme tekemään häneen vaikutuksen, pääsisimme katolle. Siispä vetäydyimme Menninkäisen kanssa vähän syrjemmäksi herättelemään ideoita.
"Miten me todistamme kyvykkyytemme Mäihälle?" Menninkäinen kysyi, vilkuillen kärsimättömästi likaisenvalkean kollin suuntaan. Mäihä oli ruvennut sukimaan turkkiaan kaikessa rauhassa, mutta hänen korviensa asento paljasti, että erakkokolli tarkkaili meitä.
"Minä sain idean", supatin, viittoen laikukkaan kollipennun perääni. Kipitimme huoneen poikki kasalle, josta löytyi monenlaisia pehmeitä asioita. Yksi niistä oli nimeltään "tyyny". Kaksijalat käyttivät niitä pehmusteinaan, mutta tällä kertaa se palvelisi erilaista tarkoitusta.
"Auta minua viemään tämä portaisiin", sanoin Menninkäiselle, joka nyökkäsi ja tarttui kiinni yhdestä tyynyn kulmasta hampaillaan. Minä otin toisesta, ja yhteistuumin lähdimme raahaamaan yllättävän painavaa tyynyä portaikkoa kohti.
Kun olimme saaneet tyynyn portaiden yläpäähän, kävimme hakemassa Mäihän paikalle. Kolli silmäili meitä ja tyynyä arvioiden.
"Aiotteko laskea tuolla portaat alas?" tämä tokaisi sitten. Hän oli oivaltanut idean odottamaani aikaisemmin, ja se hieman ärsytti minua. En halunnut olla sellainen kissa, jonka ajatuksia joku toinen pystyi lukemaan helposti.
"Aiomme", vastasin vähän jopa uhmakkaasti. Huolimatta suunnitelmamme paljastumisesta, aioin silti viedä sen loppuun kunnialla. "Tule, Menninkäinen, näytetään Mäihälle, miten rohkeita me ollaan."
Kiipesin tyynyn päälle istumaan. Menninkäinen kiipesi perässä. Tajusin, että jonkun pitäisi antaa meille vauhtia, mutta koska en halunnut Mäihän pitävän meitä täysin avuttomina, päätin tehdä sen itse.
Valuin tyynyn päällä vatsalleni ja potkin takajaloillani maasta vauhtia. Menninkäinen tajusi ryhtyä auttamaan minua, ja ei mennyt kauaakaan, kun saimme tyynyn liikkeelle. Kyyti ei kuitenkaan vastannut aivan odotuksiani: sen sijaan, että se olisi luisunut tasaisesti portaiden yli alas, se kieri ja vieri niin, että välillä minä ja Menninkäinen litistyimme sen alle. Höykytyksestä huolimatta en irrottanut otettani tyynystä.
Kun lopulta pääsimme portaiden loppuun, minulla oli aivan ruhjottu olo. Menninkäinen päästi hiljaisen vinkaisun yrittäessään nousta seisomaan. Punnersin itseni ylös ja kohotin katseeni portaiden yläpäähän, josta Mäihä katseli meihin päin.
"Emmekö me olleetkin rohkeita? Nyt voit viedä meidät katolle!" maukaisin innokkaasti.

//Mäihä?
//304 sanaa

Vilkaisin taakseni vielä kerran. Oreo näytti surulliselta, samoin Kiki, vaikka olimmekin melko äskettäin tavanneet. Omat kasvoni olisivat heijastaneet samaa ilmettä, jos en olisi parhaani mukaan peitellyt tunteitani. Ursa onnistui siinä hyvin; tiesin, ettei siskoni olisi halunnut minun lähtevän, mutta hän hymyili silti. Minulla oli tunne, että hän oli uumoillut näin tapahtuvan. Hän tiesi, että olin aina halunnut jotain suurempaa. Jotain enemmän. Laajempia maita ja korkeampia taivaita. En voinut jäädä aloilleni heidän luokseen, tyytyä tähän kotoisaan ja rauhalliseen ilmapiiriin. Vaikka meidän elämämme oli ollut mutkatonta, maailma oli täynnä ongelmia. Sen oli Isan kuolema minulle näyttänyt. Uskoin, että minut oli tarkoitettu korjaamaan nuo ongelmat. Ensimmäinen ongelma, jonka kimppuun kävisin, oli klaani.
Kohtasin Ursan katseen vielä kerran ennen kuin astahdin pensaikon välistä pois kolmikon näkökentästä. Pysähdyin kuitenkin pian. Mihin ihmeeseen minun kuului mennä? Sen suhteen, miten paljon olin ajatellut lähtemistä, olin hyvin vähän tuuminut, minne itse asiassa menisin. Klaania en voinut kohdata vielä, yksin en tietenkään voisi tehdä mitään. Olin päättänyt, että minun oli löydettävä uusi kissajoukko, jonka kanssa voisin saavuttaa tavoitteeni. Ursan, Oreon ja Kikin kanssa en voisi sitä tehdä - en halunnut, että heille kävisi kuin Isalle. Välitin kolmikosta liikaa.
Mutta mistä sitten löytäisin samalla asialla olevia kissoja? Tai edes saman mielisiä. Täällä metsässä ei asustanut klaanin kissojen lisäksi muita kuin yksinäisiä erakkoja. He välittivät vain siitä, että saivat syödä ja selvitä uuteen päivään. Vastaus oli siis ilmiselvä, mutta en pitänyt siitä. Minun olisi palattava kaksijalkalaan.
No, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut, joten otin oikeaksi kokemani suunnan. Ainakin tunsin nuo seudut hyvin. Minä ja Ursa olimme kasvaneet siellä, ehkä meidän ei ensinnäkään olisi pitänyt lähteä sieltä. Vatsani kurisi kuin muistutuksena siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin ilman siskoani. Tietysti ensimmäisenä arvostin hänen tukeaan ja rakkauttaan, mutta heti toisena listalla oli hänen peittämätön kykynsä löytää riistaa mistä tahansa. Kurtistin ärsyyntyneenä kulmiani. Minun olisi kai pakko opetella saalistamaan itse. Onneksi lehtikato oli nyt takana. Viherlehden aikaan luonto heräsi takaisin eloon, joten löytäisin varmasti syötävää. Saisinko sitä kiinni oli sitten asia erikseen.

//328 sanaa

Kukaan kissoista ei esittäytynyt takaisin, vaan hopeainen naaras alkoi selittämään mystisestä Kuolonklaanista. Kaunotar kuunteli mielenkiinnolla, vaikka naaraan tapa selittää kuin hiirenaivoiselle saikin hänet kiehumaan. Kaunotar yritti pysyä mahdollisimman rauhallisena, mutta hänen itsehillintänsä kesti vain hetkisen.
”Teidänhän täytyy sitten olla rohkeaakin sakkia, kun suojelette toisianne. Ja ihan tapattekin! En minä vain uskaltaisi tuolla tavoin uhkailla yksinäisiä kotikisuja vain viiden kissan voimin. Olettehan varmoja, ettette tarvitsisi joukkoonne vielä yhtä, jotta taistelusta tulisi tasaväkisempi?” Kaunotar tuijotti naarasta pistävästi, mutta ilman haastetta. Sisäisesti hän irvisti, sillä ei hänen tarkoituksenaan ollut tulla joidenkin itseään täynnä olevien öykkäreiden pieksemäksi. Kaunotar nousi seisomaan ennen kuin tilanne ehtisi oikeasti eskaloitua. ”Ymmärsin vinkin ja lähden menemään. Ette kai sentään selkään hyökkää?” Kaunotar heilautti häntäänsä äkäisesti, ennen kuin käänsi selkänsä laumalle ja lähti kävelemään ukkospolkua kohden. Hän yritti näyttää mahdollisimman rennolta, ihan kuin hänen taakseen jättämät kissat eivät häntä yhtään arveluttaisi. Nuo kissat eivät ansainneet saada sitä tyydytystä, että hän luikkisi häntä koipien välissä pois. Niinpä Kaunotar käveli hitaasti ja arvokkaasti, ihan kuin hän olisi täysin omasta tahdostaan lähtenyt menemään, kuin nuo kissat eivät ansaitsisi hänen seuraansa. Kaunotar oli kyllä sitä mieltä, etteivät he ansainneetkaan, vaikka tämä klaanitouhu kiinnostikin häntä. Ehkä hän palaisi jokin toinen päivä takaisin ja sattuisi löytämään kissan, jolla ei ollut risua takapuolessaan kuten hopeaisella naaraalla. Montako kissaa klaaniin kuuluikaan? Mitä klaani teki silloin kun ei uhkaillut eksyneitä kotikisuja? Jahtasivat varmaankin omia häntiään kuten kaksijalkalan typerät koirat.


//Tuhka?
//230 sanaa

Matkantekoni katkesi yllättäen kun eteeni kaarsi, kukapa muukaan kuin uusi holhokkimme pikku Päivänsäde ja vaati erittäin ponnekkaasti, että ohjeistaisin heitä katolle pääsyssä. Katselin pentua hetken aikaa ja räpyttelin silmiäni mietteliäänä.
“En tiedä, onko teissä tosiaan sellaiseen tarpeeksi..”, jäin maistelemaan sanoja hetkeksi, kuin etsien juuri oikealla tavalla vaikuttavaa adjektiivia kuvaamaan tuota valtavaa voimainponnistusta, jonka matka katolle vaatisi.
“..potkua.” Silmäni välähtivät ja suupieleni nyki tukahduttaessani pientä virnistystä. Päivänsäteen toveri oli saapunut vähän naaraan perässä luoksemme ja tapitti nyt minua kullanruskeilla silmillään.
“Aivan varmasti on!” kolli vakuutteli lyhyt pentumainen häntä piiskaten ilmaa haastavan oloisena. Kohautin lapojani pienen hymähdyksen kera ja istahdin maahan.
“Mistä minä tiedän, että puheenne pitävät paikkaansa”, sanoin venytellen sanojani ja nuolaisin tassuani välinpitämättömän oloisena, vaikka tosiasiassa halusin todella kaksikon tarttuvan koukkuuni.
“Ehkä jos todistaisitte minulle olevanne oikeasti kykeneväisiä tehtävän vaatimaan luonteenlujuuteen, voisin harkita reitin näyttämistä. Tehkää jotain mitä vakuuttaa minut.” Samalla tulisi ainakin testattua millaisia taliaivoja nämä pennut olivat ja ties vaikka saisin yllättyä positiivisesti. Ehkei Päivänsäteeseen ollut vielä ehtinyt iskostunut se klaanikissojen sokeus jolla he seurasivat johtajaansa vaikka kuolemaan.
“Niin kuin mitä?” Päivänsäde kysyi ja kallisti päätään.
“En tiedä. Käyttäkää mielikuvitustanne! Jotain, josta käy ilmi teidän sisunne vahvuus”, selitin innostuen, “yllättäkää minut.” Pintapuolisesta olemuksestani kuitenkin sammui yhtä nopeasti into kuin se oli noussutkin ja yhtä lailla vilpittömän oloinen tyyneys kuin hyväntuulinen hymykarekin palasivat kasvoilleni: “Jos siis vain pystytte siihen. Kaikki siihen eivät nimittäin pysty.”
Ja nyt vain piti toivoa, että pentukaksikko tarttuisi ideaani kuin nälkäinen kissa saaliiseen.

//Päivi?
238 sanaa

Kaunotar ei ehtinyt kauaksi ukkospolulta, kun tuulen mukana kantautuva kissojen tuoksu paljasti noiden olevan lähellä. Kaunotar pysähtyi ja haisteli ilmaa. Kissoja oli ainakin kolme tuoksusta päätellen, mutta aivan varma Kaunotar ei ollut. Kissat tuoksuivat kaikki todella samalta, aivan kuten saman kaksijalan luona asuvat kissat omasivat saman ominaihajun. Mutta nämä eivät kuitenkaan tuoksuneet kaksijaloilta, vaan haju oli pistävä ja metsäinen. Kaunotar nyrpisti nenäänsä voimakkaalle hajulle. Häntä kuitenkin kiinnosti nämä kissat, ja niin hän lähti astelemaan heitä kohti. Montaa loikanvertaa hän ei ehtinyt kävellä, kun joukkio tuli näkyviin.
Kaunotar pysähtyi tutkailemaan viisikkoa, joka jatkoi määrätietoisesti häntä kohden. Kissoista kolme, valkea pitkäjalkainen kolli, iso harmaaraidallinen kolli sekä laumaa johtava hopeainen pienikokoinen naaras vaikuttivat olevan Kaunotarta jonkin verran vanhempia, kun taas jäljelle jäävä kaksikko, punaruskeaan naaras sekä tummanharmaa kolli, eivät voineet olla montaakaan kuuta vanhempia kuin hän. Kaikki kissat olivat vahvan ja sitkeän oloisia liikkeiltään, toisin kuin kaksijalkalan pullerot. Kaunotar katseli paikaltaan, kun kissat astelivat häneen eteensä, mihin he sitten pysähtyivät.
"Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä", hopeanharmaa naaras sanoi. Naaraan äänensävy ärsytti Kaunotarta, sillä se selvästikin vähätteli kotikisuja. Kaunotar yritti olla näyttämättä tunteitaan, ja sen sijaan istahtikin paikoilleen ja kiersi häntänsä tassujensa ympärille. Katseensa hän piti koko ajan naaraassa.
”Kotikisu tuli katselemaan millainen meno sitä täällä ukkospolun toisella puolella onkaan. Ilmeisesti…”, miksi naaras olikaan kissajoukkoa kutsunutkaan? ...”kuolonparven sanansaattajat unohtivat tulla kaksijalkalaan kertomaan, ettei tänne saisi tulla, kun tämä kotikisu ei sellaisesta säännöstä ole kuullutkaan.” Kaunottaren ääni oli hieman pisteliäs ja hän heilautti hännänpäätään. Oli hän oikeasti huomannut vahvemman hajurajan lähellä ukkospolkua, mutta hän ei aikonut näiden kissojen sitä tietää. Päässään hän kuitenkin laskeskeli mahdollisuuksiaan ehtiä rajan, ja mieluusti ukkospolunkin yli, jos kissat päättäisivät hyökätä. Mahdollisuudet eivät olleet hyvät, ja niinpä Kaunotar päätti yrittää olla ärsyttämättä kissoja tahallaan. Hän ei tykännyt pakoon juoksemisesta, mutta viittä, selvästikin kokenutta, kissaa vastaan hänellä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. Parempi oli siis yrittää olla kissoiksi ja käyttäytyä hieman sävyisämmin kuin hänellä oli tapana.
”Kuolonklaani”, joku kissoista sähisi. Ups, ilmeisesti joukkion nimi olikin mennyt väärin. Mielessään Kaunotar hymähti, olisipa hän tajunnut tahallaan kutsua näitä itseään täynnä olevia kissoja parveksi. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut haastaa riitaa, vaan tämä klaanihomma kiinnosti häntä oikeasti.
”Ah, anteeksi. Muistin sen selvästikin väärin. Olen Kaunotar ja uusi kaksijalkalassa, sekä näillä tienoilla. Voisitteko kertoa mikä on Kuolonklaani?” Sisäisesti Kaunotar irvisti imartelulleen, mutta kissoille hän vain kallisti päätään ja yritti vaikuttaa viattomammalta kuin hänen ensivaikutelmansa oli ollut.


//partiosta joku?
//399 sanaa

Puh: 15kp -

Keijukainen: 47kp! -

Corona: 5kp -

Tyrskytassu: 37kp! -

Päivänsäde: 14kp -

Rubiini: 15kp -

Järkäletassu: 21kp! -

Nefiri: 7kp -

Kaunotar: 12kp -

Mäihä: 8kp -

Ilma oli vihdoin alkanut lämpenemään, linnut visersivät puissa ja pensaissa, sekä maa oli alkanut puskea vihreää kasvustoa. Kaunotar nautti yhä lähemmäksi hiipivästä viherlehdestä, ja hän olikin ottanut tavakseen kelliä pihallansa sijaitsevan pienen varaston mustalla katolla imemässä itseensä kaiken mahdollisen lämmön. Hän oli myös tutkinut pihansa jokaisen nurkan tarkkaan, ja uskaltautunut jopa hieman aitojen ulkopuolellekin.
Tänään oli kuitenkin se päivä, kun hän aikoi uskaltautua kauemmaksikin. Varaston katolta näki alueelle, jossa ei ollut kaksijalkojen taloja, pelkkää luontoa. Siellä kuulsi pienoinen metsikkö, jonka takana kulki ukkospolku. Tuo metsikkö oli Kaunottaren päämäärä. Hän heräsi aikaisin aamulla, jopa ennen kaksijalkaansa, ja söi tukevan aamupalan. Sitten hän livahti luukusta ulos, hyppäsi aidalleen ja siitä alas pienelle ukkospolulle. Ilma oli kirkas ja kirpeä, sillä aurinko oli vasta nousemaisillaan. Kaunotar pisti tassua tassun perään ja niin hän oli matkalla kohti metsikköä. Ukkospolku loppui ja naaraan edessä avautui aava alue ennen metsikköä. Juuri ja juuri maasta puskeva ruohikko oli kostea ja vilpoinen hänen tassuissaan, mutta tuoksui raikkaalle, kun Kaunotar hölkkäsi kohti metsikköä. Kaunottaren viikset väpättivät, kun hän imi itseensä kaikki tuoksut, mitkä hänen nenäänsä osuivatkaan. Jospa jostain löytyisi hiiri? Hän ei ollut syönyt niitä ikuisuuksiin.
Hiiri löytyi kuin löytyikin, tosin vasta metsiköstä. Kaunottaren metsästystaidot olivat ruosteessa, mutta hän kuitenkin onnistui juoksemaan hiiren kiinni, vaikka hänen hyppynsä olikin jäänyt hieman vajaaksi. Tuore riista päihitti Kaunottaren kaksijalan tarjoamat nappulat mennen tullen, ja pian Kaunotar lipoikin viimeisiä mehuja huuliltaan. Hän suoritti pikaisen syönnin jälkeisin pesun ennen kuin jatkoi matkaansa. Naaras kierteli puuston siimeksessä ja tutki hajuja, mutta lisää metsästettävää ei löytynyt. Pian puut taas harvenivat ja hän seisoi ukkospolun vierellä. Luonto jatkui ukkospolun takana, mutta se ei ensisilmäyksellä vaikuttanut Kaunottaresta niin mielenkiintoiselta, että hän olisi sen takia uhmannut ohi vyöryviä hirviöitä. Kuitenkin kun hän oli jo kääntymässä poispäin, vilahti jokin kauempana ukkospolun toisella puolella. Kaunotar tuijotti kaukana loikkivaa kissaa ja yritti haistaa jotakin ukkospolun lemun ohi. Yllättäen tuuli kääntyikin sopivasti häntä kohden, ja hän erotti ei yhden, vaan useamman kissan tuoksun polun toiselta puolelta.
Mitä niin moni kissa teki ilman kaksijalkoja? Kaunottaren silmiin syttyi utelias pilke, ja hän hivuttautui aivan ukkospolun vierelle. Hän odotti kärsivällisesti ja kun hirviöitä ei ollut näkyvissä, ryntäsi hän kovan pinnan yli toiselle puolelle. Siellä hän lähti kävelemään suuntaan, mistä kissojen tuoksu vahvimpana kantautui. Korvansa hän piti höröllään, jotta kuulisi mahdolliset uudet tuttavuudet.


//joku kuolonklaanilainen?
//375

Viherlehti oli viimein saapunut kaksijalkalaan, ja minä nautin lämmöstä täysin rinnoin. Päivänsäde kasvoi kovaa vauhtia, ja muutaman kuun ikäinen pentu osasi jo vaikka ja mitä. Leopardi olisi halunnut hyysätä harmaata pentua kaiket päivät, mutta minä en hyväksynyt moista. Leopardilaikukas naaras pilaisi ihanan pienen tappajamme alta aikayksikön, mikäli tämä saisi mahdollisuuden viettää aikaa hänen kanssaan. Yllätyksekseni Menninkäisestä oli varttunut kissa, jota luonteensa perusteella hädin tuskin tunnisti Leopardin pojaksi. Kollipentu piiritti Mäihää kaiken aikaa ja tuntui yrittävän tehdä kaiken kuten vaalea kolli teki. En osannut sanoa, nauttiko Mäihä pennun ihailusta vai inhosiko hän sitä. Mutta Menninkäinen ei minua kiinnostanut. Minun päämääräni oli kujakissayhteisön uudelleenrakentaminen ja Päivänsäteen kasvattaminen. Pennun täytyisi jonain päivänä olla valmis kohtaamaan Mesitähti ja riistämään tuon kaikki henget.
Onnekseni se pieni kiusankappale oli juuri nyt Mäihän hellässä hoivassa. Olimme sopineet, että pentu viettäisi vuorotellen aikaa minun, Mäihän ja Tyrskytiikerin kanssa niin, että ensin se olisi päivän Mäihällä, sitten Tyrskytiikerillä, minulla ja sitten taas kierros alkaisi uudelleen. Juuri nyt tämä sopi näin oikein hyvin. En olisi halunnut olla täysipäiväinen vanhempi.
Olimme lähteneet Järkäletassun kanssa kiertämään kaksijalkalan rajoja sen varalta, että ulkopuoliset eksyisivät minun kaksijalkalaani. Se, joka käpälällään tänne astuisi, ei koskaan täältä poistuisi. Ilokseni kaikki yhteisön jäsenet, myös maailman rasittavin kissa Keijo, olivat pysytelleet visusti kaksijalkalassa.
"No, Järkäletassu", aloitin keskustelun jättäytyen entisen kuolonklaanilaisen rinnalle, kun etenimme kaksijalkojen pesien lomassa eteenpäin hämärällä kujalla. Tumma kolli käänsi vaaleansinisen katseensa minuun.
"Mitä, Keijukainen?" kolli kysyi. Väläytin tälle pienen hymyn, joka muistutti pitkälti sitä, mikä kasvoillani oli ollut aina asuessamme Kuolonklaanissa. Voi miten nautinkaan siitä, että sain olla niin kivikasvoinen kuin ikinä tahdoin, ilman että kukaan kyseenalaisti sitä.
"Miten sinä olet viihtynyt minun kaksijalkalassani?" esitin kysymyksen pirteällä äänellä ja heilauttelin rempseästi häntääni puolelta toiselle, kun kävelimme rinnatusten eteenpäin.

//Järkäle?
// 283 sanaa

Päivät kuluivat, ja huomasin osaavani uusia asioita lähes joka päivä. Jalkani olivat vahvistuneet jo sen verran, että saatoin kävellä ympäriinsä pidempiäkin aikoja väsymättä. Menninkäinen kehittyi samaa tahtia kanssani, ja meillä oli aina hurjan hauskaa, kun keksimme kaiken aikaa villejä ideoita toteutettavaksi. Leopardi tosin ei tuntunut arvostan tempauksiamme ja olikin usein kieltämässä meiltä hauskanpidon. Naaras osasi olla todellinen ilonpilaaja, jos sille päälle sattui.
Tongimme kaksijalkojen vanhoja roinia. Kasasta löytyi vaikka mitä mielenkiintoista - jopa kuollut rotta! Leopardi kuitenkin kielsi meitä koskemasta siihen ja komensi Arven kiikuttamaan sen pihalle. Se kyllä näytti ja haisi vähän eltaantuneelta, mutta minä olisin silti mielelläni tutkiskellut sitä tarkemmin.
"Mikähän tämä on?" Menninkäinen työnsi päänsä sisään metalliseen purnukkaan, joka oli osittain päässyt ruostumaan. Kolli veti kuitenkin hyvin pian päänsä ulos, naamallaan ilme, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. "Haista sinäkin", tämä kehotti, yrittäen pakottaa itsensä hymyilemään viattomasti, vaikka hänen huijauksensa paistoi kirkkaasti ulospäin. Olin kuitenkin liian utelias ollakseni tekemättä kollin kehotuksen mukaisesti.
Toisin kuin laikullinen ystäväni, hivutin vain vähän kuonoani lähemmäksi purnukan suuaukkoa, enkä tunkenut koko päätäni sisään. Kamala löyhkä porautui nenääni ja sai minut melkein yökkäämään. Vedin pääni taaksepäin ja katsahdin Menninkäiseen pahoinvoivana.
"Tosi ällöä", inahdin. "Mitähän ne ovat säilyttäneet tuossa?"
"En tiedä, varmaan jotain raatoa", Menninkäinen tuumasi ja potkaisi purnukan kauemmaksi. Molempien yllätykseksi siitä kuului uudenlainen kiehtova ääni, joka sai kiinnostuksemme heräämään uudelleen.
Katsoimme toisiamme innostuneina. Emme kuitenkaan ehtineet kommentoida tapahtunutta mitenkään, kun Mäihä yhtäkkiä asteli luoksemme. Valkoinen kissa katsoi meitä hiljaa. Vastasimme siihen läpitunkevalla tuijotuksella. Mitä tuokin halusi?
"Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni", erakko totesi muina kissoina lapojaan kohauttaen ja lähti sitten pois. Katsoimme taas toisiimme Menninkäisen kanssa, tällä kertaa kulmat kurtussa. Valkoinen oli oikeassa. Jos tiputtaisimme purnukan katolta, siitä kuuluisi takuulla isompi ja mielenkiintoisempi ääni!
"Miten pääsemme katolle?" Menninkäinen kysyi ajatukseni lukien. Katsoin häneen pohtivana. Kipitin sitten kiireesti Mäihän perään, ennen kuin tämä ehti karata minnekään.
"Mitä kautta me päästään katolle?" tivasin kaartaessani hänen tielleen.

//Mäihä?
//314 sanaa

Ilta oli alkanut hämärtää ja varjot tunkeutuivat pesään sisälle. Olo pesän seinien sisällä tuntui kieltämättä nostalgiselta - varsinkin kun Keijukainen oli heti alkanut käskyttää muita alaisinaan. Upea kaksijalkalan kuningatar oli palannut valtaistuimelleen ja vielä perillinen mukanaan! Kakara oli saanut lukuisista loistavista ehdotuksistani huolimatta nimekseen Päivänsäde, vaikka olisin kyllä pitänyt silti enemmän jostain dramaattisemmasta. Kiva kun minun mielipiteitäni tällä tavoin arvostettiin.
Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun olimme saapuneet takaisin kaksijalkalan rakastettavaan labyrinttiin ja tunsin oloni pitkästä aikaa hyvin kotoisaksi. Tai no jos unohdettiin se kärpäsen ininä korvallani, joka natisi siitä etten toiminut hänen käskyjensä mukaisesti. Keijukainen saisi oppia, että minä, Mäihä, olin oman arvoni tunteva kissa ja minua ei pompoteltaisi samallalailla kuin noita muita aivottomia yksilöitä.
Nuolaisin tassuani ja katselin vähän kauempanan touhuavia pentuja. Leopardi oli pyöräyttänyt yllätykseksemme kopion itsestään meidän poissaollessamme. Mikään muu ei sitten ollutkaan muuttunut. Leopardi oli yhä se sama kissa, joka jakoi älykkyysosamääränsä marjapensaan kanssa ja minulla oli ihan yhtä suuret odotukset Leopardi juniorin suhteen.
“Mäihä, oletko sinä koskaan ajatellut hankkia pentuja?” kuulin Leopardin kysyvän tavanomaisen pehmoisella äänellään. Käänsin katseeni pois pennuista Leopardin silmiin, joista ihmetyksekseni ei ollutkaan suora näkymä hänen takaraivoonsa.
“Voi, minulla on jo. Vaikka kuinka monta”, selitin ja vedin henkeä kuin olisin vasta oivaltanut, etten ollut muistanut kertoa näinkään tärkeää asiaa rakkaalle ystävälleni, “Enkö ole muistanut kertoa sinulle?”
Leopardin silmät laajenivat hämmästyneinä ja sitten hän henkäisi uteliaana: “Et! Ihanko tosi?”
Nyökyttelin päätäni kasvoillani viaton hymy, vaikka tiesinkin, että Leopardi ei ikinä huomaisi rajaa leikin laskuni ja vilpittömyyteni välillä vaikken niin tekisikään.
“Kyllä kyllä, ihan oikeasti.”
“Montako? Ja missä ne ovat? Onko niillä nimet?” Leopardi tykitti kysymyksiä selkeästi innostuneena. Kasvoilleni oli pyrkiä viekas virnistyksen tapainen, mutta sain pidettyä kasvoillani viattoman ilmeeni.
“Kaksikymmentäkahdeksan”, sanoin kuin ylpeä isä ja röyhistin rintaani. Aloin luettelemaan pitkää listaa päättömiä nimiä rakkaiden pentujeni nimiksi, mutta sitten kovaääninen kolahdus sai luetteloni katkeamaan. Käännyin valppaasti ympäri vain huomatakseni Mennikäisen ja Päivänsäteen touhuavan jotain jonkunlaisen metalliesineen ympärillä, minkä todennäköisesti olivat löytäneet jostain kaksijalan pesän kätköistä. Nousin ylös ja kävelin kaksikon luokse ja katselin heitä hetken aikaa. Kaksikko tuijotti takaisin.
“Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni”, totesin kevyesti, kohautin lapojani ja lähdin kävelemään pois.


//Mäihän seuraan saa halutessaan tulla :D
352 sanaa

Kaunotar istui rauhassa ikkunalaudalla kukkien välissä pesemässä itseään. Hänen kaksijalkansa oli poissa, oletettavasti taas siellä häkkipaikassa mistä Kaunotar oli tuon omakseen valinnut. Kaunotar ei voinut ymmärtää kaksijalkojen metkuja suurimmaksi osaksi, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan.
Yhtäkkiä jokin välähti naaraan silmännurkassa ja hän käänsi katseensa lasin läpi ulos pihalle. Hetkeen hän ei huomannut mitään ja melkein käänsi katseensa pois, kunnes huomasi kaksijalkansa takapihalla pitämän laatikon kannen liikkuvan. Tuonne laatikkoon kaksijalka heitti ruuantähteensä, mikä oli taas yksi kummastus mitä Kaunotar ei ymmärtänyt. Pian raotetulle laatikon kannelle hyppäsi kermanvärinen kissa, joka alkoi tassullaan kurotella laatikkoon. Kaunotar siristi silmiään, nousi ja hyppäsi ikkunalaudalta alas.
Pian Kaunotar oli livahtanut takaoven luukusta pihalle, ja hiljaa eteni kohti tunkeilijaa. Päästyään tarpeeksi lähelle laatikkoa, Kaunotar loikkasi kannelle kissan viereen.
”Mitä sä pullukka oikein luulet tekeväs? Kuka antoi sulle luvan tulla tänne minun pihalleni varastamaan minun ruokiani?” Kaunotar sähisi kollille niskakarvat pystyssä. Kaunotar ei puhut aivan totta, sillä hänkään ei saanut syödä laatikon jätteitä tai hänen kaksijalkansa suuttui. Mutta laatikko oli Kaunottaren pihalla ja siten hänen, sai hän syödä sieltä tahi ei.
//Puh?
//173 sanaa

Minun oli lähdettävä. Olin päättänyt sen jo jonkin aikaa sitten; en voisi jäädä Isan, Oreon ja Kikin luo. En ollut täysin selvillä, kuinka kauan Isan kuolemasta oli kulunut. Ajan seuraaminen ei ollut tuntunut oleelliselta.
Tänä aikana, kuinka pitkä se ikinä olikaan, olin kuitenkin ehtinyt ajatella paljon. Aluksi olin hautonut kostoa sille kissalle, joka nuoren naaraan oli tappanut. Myöhemmin olin todennut sen tehottomaksi ajattelutavaksi. Tuo kissa ei nimittäin ollut se ongelma, vaan se, mitä hän edusti koko olemuksellaan. Nimittäin hänen klaaninsa.
Halveksin tapaa, jolla klaani suojeli reviiriään. Se oli itsekästä; me olisimme vain kulkeneet alueen läpi, ehkä saalistaneet pari eläintä. Noinkin pieni asia oli heille kuitenkin liikaa. Ja koska heitä oli paljon yhdessä, ja he olivat tuon harmaan kissan kaltaisten johdettavina, he saattoivat pompotella muita miten lystäsivät.
Siinä ei ollut mitään reilua. Meistä ei ollut ollenkaan harmia, emmekä edes taistelleet heitä vastaan. Silti Isan piti kuolla. Hän ei varmasti ollut ensimmäinen erakko, jonka klaanikissat tappoivat itsekkyydensä vuoksi.
Joskus olin ajatellut haluavani johtaa samanlaista kissajoukkoa. Minä kuitenkin välitin muista; halusin, että kaikki kissat saisivat elää rauhassa. Klaanin olemassaolo oli väärin. En voinut vain katsoa, kun joukko kissoja rellesti metsässä miten lystäsi ohikulkijoita tappaen.
"Mitä tuumit?"
Käännähdin ympäri riistäen katseeni punertavalta iltataivaalta. Ursa katsoi minuun, hän näytti huolestuneelta. Hän, Oreo ja Kiki olivat syy siihen, miksi en ollut vielä lähtenyt. En halunnut jättää heitä. Mutta vaikka rakastin siskoani, tiesin, etten voisi elää itseni kanssa, jos en lähtisi etsimään ratkaisua.
"Ursa", aloitin miettin sanojani tarkkaan. "Tiedän, että olet huomannut minun käyttäytyneen oudosti. Olen miettinyt asioita."
Ruskea erakko ei sanonut mitään, vaan odotti minun jatkavan. Tavallaan olin halunnut, että hän olisi arvannut mihin sanoillani pyrin, jottei minun olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen.
"Haluan tuhota sen klaanin. Ja sitten haluan korjata sen. Siksi en voi jäädä luoksenne. Minun on oltava yksin jonkin aikaa."

//297 sanaa

"Ai pahastuvatko?" tuhahdin ja loin kolliin katseen, joka jo itsessään kertoi paljon. "Tietenkin pahastuvat. He loukkaantuvat oikein verisesti. Etenkin Keijukainen. Mutta sellaisia he ovat. Heidän luottamuksensa täytyy ansaita."
Järkäletassu kohotti kulmiaan kysyvästi. "Meinaako tuo nyt siis, etten voi lähteä saalistamaan?"
Kohautin lapojani ja virnistin. "Se riippuu. Kunhan oikeasti tuot jotakin mukanasi ja palaat hyvissä ajoin, voit mennä. Mutta tiedä se, että Keijukainen osaa olla hyvin vainoharhainen."
Suurikokoinen kolli laski epäröiden rapisevan pussinsa maahan. "Minä palaan pian", tämä lupasi. Nyökkäsin vain ja kumarruin noukkimaan hänenkin kantamuksensa mukaani. Sen jälkeen Järkäletassu käännähti kannoillaan ja lähti loikkimaan poispäin.
Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten kiepahdin ympäri ja suuntasin kaksijalanpesälle. Arpi oli vartiossa. Arvatenkin kaikki muut olivat jo nukkumassa. Hiivin siis hiljaa ylös ja laskin tuomiseni oviaukon viereen, ennen kuin sujahdin tilaan, jossa nukkumapaikat sijaitsivat.
"Missä se toinen on?" Keijukaisen silmät kiiluivat huoneeseen tihkuvassa heikossa kuunkajossa. Käännyin naarasta kohti.
"Lähti saalistamaan. Tulee pian", vastasin yrittäen kuulostaa huolettomalta. Tassutellessani paikalleni, tunsin Keijukaisen katseen yhä polttavana turkissani. Toivoin todella, että Järkäletassu palaisi pian. Muuten Keijukainen lähettäisi joukkonsa - eli toisin sanoen kaikki huoneessa olijat paitsi Leopardin ja pennut - hänen peräänsä.

//Järkäle? Muut?
//183 sanaa

Järkäletassu katsoi toista, kun Tyrskytassu naukui nopeasti, etteivät he olleet pari. Se kummastutti Järkäletassua, miksi he olivat niin sanoneet, jos se ei ollut totta? Tyrskytassu kertoi, että he olivat vain esittäneet kumppaneita, jotta sulautuisivat Kuolonklaanin kissojen joukkoon paremmin.
"Ai ette ole? Eli sinulla ei ole kumppania? Tai siis, mitäpä se minulle kuuluu", Järkäletassu räpäytti sinertäviä silmiään ja nyökkäsi vielä. "Keijukainen runnoo itsensä läpi vaikka mistä. Mutta kaipa häntä voisi määrätietoiseksi kutsua", Järkäletassu pohdiskeli ja jatkoi tähteiden tonkimista. Tätäkö hän todella söisi lopun ikäänsä? Kollin teki mieli hiirtä tai oikeastaan mitä tahansa, mikä oli vasta saalistettu. Tuoresaalis sai veden hänen kielelleen. Järkäletassu vilkaisi Tyrskytassuun kummastuneena, kun kolli sekoili sanoissa. "En ole varma, kenties tutkiaksesi itseäsi?" Järkäletassu vastasi toiselle turhankin vakavasti ja pohdiskelevasti.
"Järkäletassu, minä en siis. En minä tarkoittanut, että haluaisin tutustua itseeni", Tyrskytassu hyrähti toiselle ja kolli luimisti korviaan hämmentyneenä. Hän olisi halunnut kysyä toiselta miksi toinen oli sitten sanonut niin, mutta päätti pysyä hiljaa. "Pitäisikö meidän sitten tutustua toisiimme?" kollikissa sopersi toiselle hermostuneena, tätä se kaksijalkalan ilma teetti. Pääkoppa tyhjeni ja täyttyi höyhenillä, sekä hermostuksella. Pelkästään Tyrskytassun katse sai Järkäletassun oudoksi ja veteläksi, hän ei tiennyt mistä se johtui.
"Tyrskytassu, öhm. Pitäisikö sinun hankkiutua silmistäsi eroon, kun ne ovat niin häikäisevät- HÄIRITSEVÄT. Häiritsevät. Häiritsevät minua ja keskittymistäni. Niin tekevät ja en tuota, öhm pidä siitä! Että tuota, voisit tehdä asialle jotain. Keksit varmasti", Järkäletassu mutisi ja peitteli poskilleen nousevaa punaa kulkemalla pää alhaalla. He jatkoivat tähteiden tonkimista ja kollikissa pohti edelleen, voisiko tämä olla hyvä paikka käärmeiden saalistukselle. Hän halusi kokeilla, se olisi mielenkiintoista. Pitäisiköhän hänen lähteä jo tänään pienelle saalistusreissulle? Suuttuisikohan Keijukainen? Pian molemmilla oli suussaan jotain syötävää, Järkäletassu oli löytänyt ruskean, rapisevan paketin joka tuoksui lihalle. He lähtivät tassuttelemaan pimeässä kaksijalkalassa, kolli ei pitänyt tästä. Onneksi kaksijalkojen oudot valot loistivat pimeydessä. Tummaturkkinen yllättyi, kun raidallinen ja punertava kolli naukui vaihtavansa nimensä.
"Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?" erakko kysäisi ja nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. Tyrskytassu virnisti asian olevan salaisuus ja Järkäletassu soi toiselle omanlaisensa, oudon hymynsä.
"En minä -tassuksi ajatellut jäädä, vaikka tämä tuntuukin lakien vastaiselta. Tunnet Keijukaisen ja tämän joukkion paremmin, pahastuuko joku jos lähden saalistamaan? Ajattelin lähteä käärmestämään tai ainakin katsomaan löytyisikö jostain käärmeitä", Järkäletassu kysäisi toiselta ja katsoi yhteisön pesää, joka lähestyi vauhdilla. Tuntui edelleen kummalliselta nukkua pesässä, minkä kaksijalat olivat kyhänneet. Mutta ajan kanssa kolli varmasti tottuisi tähän nukkumisjärjestelyyn kokonaan.

//Tyrskyinen?
// 385 sanaa