Tiesin heti, että en pitänyt tästä Nefiriksi esittäytyneestä kissasta.
"Ymmärtänet varmaan, että ei olisi kovinkaan järkevää paljastaa yhteisön todellista kokoa kissoille, jotka on vasta tavannut ensimmäistä kertaa", hymyilin nyt tarpeettoman tekopirteänä. Kun käänsin katseeni valkeasta naaraskissasta pentuun ja täysikasvuiseen kolliin, ilmeeni vakavoitui. Toisin kuin Nefiri, kaksi muuta olivat vaikuttaneet huomattavasti miellyttävämmiltä ainakin toistaiseksi.
"Minä olen Silver, ja tässä on Rubiini", hopeanharmaa kolli sanoi ja kosketti hellästi kuonollaan valkoturkkista pentua. Rubiiniksi nimetty naaraspentu nosti katseensa minuun. Nyt vasta huomasin, miten kummallisilta pennun silmät näyttivätkään. Suurehkot silmät punersivat nimittäin huomattavasti enemmän kuin normaalin kissan silmät.
"Oikein kivoja nimiä", vastasin sitä tarkoittamatta, vain jotta pääsisimme nimiasiasta seuraavaan, "tämä tässä on tosiaan pesämme alakerta, jossa tekin tulette nukkumaan. Yläkerrassa nukkuu minun lisäkseni vain muutama muu."
Pidin pienen tauon miettiessäni seuraavia sanojani. Kolmikko katseli ympärilleen, eikä kukaan luojan kiitos keskeyttänyt mietintähetkeäni. Käänsin katseeni Leopardiin, joka oli siirtynyt pesemään Menninkäisen turkkia. Pentu oli yli kuusikuinen, eikä selkeästi osannut vieläkän pitää huolta itsestään. Mitäpä olisi voinut Leopardin pennulta odottaa, ajattelin mielessäni.
"Leopardi, käy hakemassa vieraillemme purtavaa", käskin naarasta, joka lopetti saman tien jälkeläisensä pesemisen ja nousi seisomaan.
"Aivan, niin tietysti. Minäpä menen heti", leopardilaikukas naaras hihkaisi ja tepasteli kevein askelin huoneen poikki ikkunalaudalle. Naaras katosi ulos pesästä kujalle.
"Voisinkin odotellessa kertoa teille hieman yhteisömme käytännöistä, sillä kaikki kaksijalkalassa majailevat kissat noudattavat minun sääntöjäni", tokaisin rennolla äänellä, yrittäen välittää tiukalla katseellani olevani tosissani. Tämä Nefiri tulisi vielä yllättymään, miten hän taipuisi minun tahtooni ja oppisi kunnioittamaan minun yhteisöäni. Siihen menisi ehkä aikaa, mutta olin valmis näkemään vaivaa päästäkseni haluuttuun päämäärään.
"Me partioimme kujia useita kertoja päivässä, ja jokaisen on osallistuttava partiointiin. Uudet kissat eivät saa poistua tästä pesästä yksin, ja pennut eivät ollenkaan. Tästä eteenpäin joku vartioi teitä koko ajan. Kujakissayhteisö ei ole mikään vitsi, eikä teidän kannata yrittää mitään typerää. Jokainen, joka astuu rajamerkkiemme yli tähän kaksijalkalaan, ei poistu täältä ilman minun lupaani", lempeys oli hävinnyt äänestäni tyystin. Silmäilin vuorotellen Nefiriä, Silveriä ja Rubiinia nähdäkseni heidän reaktionsa.

//Nefiri tai Rubiini?
// 320 sanaa

Nefiri: 10kp -

Keijukainen: 12kp -

Järkäletassu: 7kp

Päivänsäde: 4kp -

Tiuku: 18kp -

Kehrääjä: 7kp -

Rubiini: 4kp -

Tyrskytiikeri: 5kp -

Kharon: 6kp -

Kharon käänsi nopeasti katseensa poispäin vierellään kävelevästä Päivänsäteestä, kun naaras otti puheeksi kollin perheen. Tämä oli keskustelu, jota erakko ei mielellään olisi käynyt Päivänsäteen kanssa. Tummanharmaa naaras tuntui imuroivan tietoa itseensä, jotta voisi käyttää sitä myöhemmin hyödyksi itselleen. Kharon mietti, käyttäisikö Päivänsäde tätäkin tietoa jollain tavalla hyödykseen?
Kollin kääntäessä katseensa matkakumppaniinsa, hän kohtasi Päivänsäteen odottavan katseen. Tummansinisissä silmissä oleva katse oli erilainen kuin normaalisti. Se ei ollut lainkaan juonitteleva, vihainen tai millään muullakaan tavalla negatiivinen. Kharon taisi käydä kenties ensimmäistä kertaa ikinä Päivänsäteen kanssa keskustelua, jossa kumpikaan ei yrittänyt hyötyä toisesta. Kolli päätti luottaa kulkukissaan ja kertoa omasta perheestään.
"Minun isäni ja hänen veljensä syntyivät erakoiksi. Emoni oli kuolonklaanilainen, mutta hän rakastui isääni vastoin klaanin lakeja. Silloin Eloklaania ei vielä ollut, eli siitä taitaa olla tosi kauan aikaa", Kharonin katse siirtyi eteenpäin, sillä hän ei kokenut rennoksi katsoa Päivänsädettä puhuessaan perheestään. Naaras ei kommentoinut mitään, vaan pysyi hiljaa niin kauan, että Kharon jatkoi:
"He ryhtyivät yhdessä erakoiksi ja muuttivat erään joen varrelle jonkin matkan päähän Kuolonklaanista. Emoni ja isäni halusivat olla vanhempia enemmän kuin mitään, mutta kaiketi luonto oli ajatusta vastaan, eivätkä he saaneet omia pentuja. Jossain vaiheessa, monen mutkan kautta vanhempani päätyivät Eloklaaniin. He elivät siellä kasvattipoikansa vuoksi, jota veri veti klaaniin. He eivät tainneet olla kovinkaan onnellisia klaanin rajoituksista ja säännöistä, mutta minua ne eivät haitanneet. Synnyimme Uskotassun kanssa Eloklaaniin, ja minä viihdyin siellä oikeasti." Tässä kohtaa kollin ääni muuttui katkeraksi ja hänen ilmeensä synkkeni.
"Mesitähti ei yrittänytkään estellä, kun he ilmoittivat lähtevänsä minun, Uskotassun ja klaaniin saapuneen setäni kanssa Eloklaanista. Millainen päällikkö päästää viisi kissaa lähtemään noin vain?" katkeruus muuttui vihaksi, kun Kharonin hengitys kiihtyi ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Huomaamattaan hän pysähtyi ja tuijotti Päivänsädettä suoraan silmiin, ikään kuin kaivaten tältä vastausta.

//Päivi?
// 286 sanaa
Elandra 10 d

Kehrääjä katsoi minuun kauhuissaan, kolli näytti järkyttyneeltä. "Kuulit oikein, aion napata sen kotkan" sanoin ylimielisesti. "Onko sinun pakko? Se on aivan liian vaarallista!" kolli sanoi järkyttyneellä äänensävyllä. "On, minun on pakko" vastasin. Lähdin tassuttamaan suuntaan jossa kotka pesi, Kehrääjä seurasi minua. Luulin ettei kolli halunnut tulla mukaan. Mietin hetken sitä mitä olin sanonut, olikohan viisasta mennä nappaamaan kotka? Nehän ovat isoja ja niillä on terävät kynnet. Hetken minusta tuntui että teen jotain tosi väärin, mutta korjasin itseni. Sanoin Kehrääjälle nappaavani kotkan, sen myös teen. Näin kotkan pesän korkeassa puussa ja pysähdyin."Tämä se on" sanoin Kehrääjälle. Kolli katsoi minuun sinisillä silmillään epävarmasti. Liu' utin kynteni esiin ja tartuin puun kaarnaan, nyt minusta tuntui surulliselta ja ärsyyntyneeltä, mitä olinkaan tekemässä. Katsoin ylöspäin ja näin pesän. Yritin hivuttautua ylemmäs, mutta minusta tuntui että yritin tehdä jotain mahdotonta. Irrottauduin puun kaarnasta ja juoksin pois niin lujaa kuin pystyin. "Odota!" kuulin Kehrääjän äänen takanani. Halusin nyt vain olla yksin ja tutkia omatuntoani. Juoksin maakuopalleni ja tunkeuduin sisälle. Tasasin hengitystäni muutaman silmänräpäyksen ajan ja rauhoituin. Olin muuttunut sen jälkeen kun kaksijalkani hylkäsivät minut. Olin tullut ylimieliseksi ja ärsyttäväksi muita kohtaan. Suljin silmäni surullisena, olen tehnyt väärin, mutta virheistä mennään eteenpäin. Kömmin maakolosta tyytyväisenä mietintöihini. Näin Kehrääjän juoksevan minua kohti, pian kolli oli luonani. "Mikä sinulle tuli?" kolli kysyi huolissaan. "Ei mikään" vastasin hänelle. Kolli näytti rauhoittuvan. "Mennäänkö, härnäämään pieniä lintuja?" kolli virnisti minulle. "Öh, jos ei enää tänään" vastasin hermostuneena. "Minulla on nälkä" hän sanoi minulle. "Mennään saalistamaan" sanoin kollille. Kävelimme kohti metsän reunaa, ajattelimme saalistaa pari myyrää. Yhtäkkiä kuulin rapinaa, edessäpäin vipelsi pieni myyrä. Painuin matalaksi ja hiivin myyrää kohti, olin valmiina hyppäämään ja ponkaisin. Pian tassutimme molemmat myyrä suussa kohti kaksijalkalaa. Söimme myyrät ja minä menin maakololleni. Käperryin kolon nurkkaan, en enää ikinä aio napata kotkaa, ajattelin ja sitten nukahdin. Huomen aamuna olisi taas paljon tekemistä.
//303 sanaa
//Kehrääjä?

Samalla kun puhuimme, viitoin Järkäletassun mukaani ja lähdimme kävelemään takaisin kujakissayhteisön asuinpaikalle. Jos Keijukainen saisi tietä meidän olleen yhdessä yöllisellä kävelyretkellä, hän ei jättäisi minua rauhaan neljännesosakuihin.
"Voisi mennä paremminkin", vastasin valehtelematta kollin esittämään kysymykseen. "Tähtiklaani tuntuu inhoavan minua yli kaiken, vaikka olen yrittänyt parhaani hyvittääkseni sille tekoni. Minusta kuitenkin tuntuu, että tulen kantamaan vastuuta Karpalonenän kuolemasta koko lopun ikäni, eivätkä toiset tule ikinä antamaan minulle anteeksi. Se on vain asia, joka minun on hyväksyttävä." Mielessäni välähti kuva raivostuneesta Mesitähdestä käskemässä minua lähtemään klaanista. Muistan isäni epätoivoisen katseen ja emon seisomassa muiden joukossa ilmeenkään värähtämättä. "En kuitenkaan kadu sitä, että veimme Päivänsäteen Mesitähdeltä. Karkotukseni on yksin hänen syytään. Mikäli kyseessä ei olisi sattunut olemaan hänen oma poikansa, jonka vahingossa tapoin, rangaistukseni ei välttämättä olisi ollut näin armoton, vaan minun puolustustani oltaisiin voitu jopa ehkä kuunnella."
Vuodatukseni jälkeen tuli hiljaista. Kävelimme eteenpäin vaitonaisina, turkit toisiaan hipoen. Hengityksemme nousi ilmaan valkoisena huuruna ja hajosi näkymättömiksi pisaroiksi korkeammalle kohotessaan. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui äkisti nolostukseen - minun ei ollut ollut tarkoitus avautua näin perinpohjaisesti Järkäletassulle.
"Anteeksi", mutisin nopeasti, kehtaamatta katsoa kollia silmiin. "On vain ollut paljon asioita mielen päällä, ja sinulle on helppo puhua." Hienoa Tyrskytiikeri - sehän sujui oikein näppärästi! Mitähän hän nyt mahtaa ajatella sinusta, kun menit sanomaan jotain noin imelää? Hyvä Tähtiklaani, päästä minut pahasta! Ajatukset myllersivät mielessäni, enkä saanut niitä vaiennettua.

//Järkäle?
//220 sanaa

Tietysti lähdin Silverin ja Rubiinin mukana tutustumaan yhteisöön. Vaikka koin järkevänä suhtautua Keijukaiseen edelleen epäluuloisesti, en uskonut, että hän johdattaisi meidät ansaan. Sitä paitsi kiinnostukseni yhteisöä kohtaan oli suurempi kuin mahdollisen väijytyksen pelko. En myöskään mielelläni eronnut Silveristä ja Rubiinista; vaikka olimmekin tunteneet vain lyhyen aikaa, ajatus yksin liikkumisesta ei viehättänyt. Siispä minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun Silver päätti seurata Keijukaista.
Keijukainen oli johdattanut meidät hylättyyn kaksijalkojen pesään. Sisällä vilkaisin ympärilleni kiinnostuneena. Vaikka pesä oli rähjäinen, sen seinät ja katto pitivät pahimman viiman ja sateen ulkona. Tilaakin näytti riittävän yhteisölle. Viisi heistä näytti olevan paikalla, ja mittailin heitä arvioiden katseellani. Kolme täysikasvuista, kaksi nuorempaa. Mahdollisuutemme heitä ja Keijukaista vastaan eivät olleet hyvät. He eivät kuitenkaan vaikuttaneet kovin vihamielisiltä, kaikista vähiten meitä innokkaasti lähestynyt laikukas naaras. Emme kuitenkaan tienneet mitkä heidän aikeensa olivat, ja toivoin, että Silver ja Rubiini osasivat olla varuillaan. Meidän tulisi olla tarvittaessa valmiita poistumaan nopeasti. Uskoin, että voisimme päästä pakenemaan, mutta emme ehjin nahoin. Saattaisin jopa joutua jättämään kaksikon taakseni ja pelastamaan oman nahkani, mutta siihenkin olin valmis.
"Te ette ehtineetkään esittäytyä vielä. Ennen kuin näytän paikkoja, tahtoisin kuulla nimenne", Keijukainen sanoi hymyillen. En vastannut hymyyn. En mielelläni kertonut nimeäni kissoille, joita en ollenkaan tuntenut. En siitä syystä, että se olisi asettanut minut jonkinlaiseen vaaraan. Se vain tuntui liian tuttavalliselta. En myöskään halunnut Keijukaisen luulevan, että luotin häneen yhtään enempää kuin tapaamisemme hetkellä.
Toisaalta halusin kuulla lisää yhteisöstä, joten kerroin hetken harkinnan jälkeen Keijukaiselle nimeni.
"Pakko myöntää, että odotin 'kujakissayhteisöltä' enemmän", sanoin Keijukaiselle esittäydyttyäni. "Sait sen kuulostamaan jotenkin... hienommalta. Toivon ja oletan, etteivät tässä ole kaikki jäsenet."

//Keiju? Rubiini?
//261 sanaa

Olin helpottunut, kun pitkäjalkainen kolli myöntyi ja tuuppasi pennun kohti minua. Väläytin kolmikolle ystävällisen hymyn ennen kuin lähdin johdattamaan heitä kohti pesääni. Vauhti ei ollut päätä huimaava, sillä perässäni kulkeva pentu ei ollut todellakaan mikään nopein kävelijä.
Välttelin parhaani mukaan paikkoja, joissa kaksijalkoja ja hirviöitä oli paljon. Jouduimme ylittämään yhden hieman vilkkaamman ukkospolun, mutta muuten kuljimme pääasiassa hiljaisia syrjäkujia pitkin.
Matka päättyi ränsistyneen kaksijalan pesän eteen, joka oli minun kotini. Pesän ympärillä oleviin pesiin verrattuna, näky oli taatusti pettymys kolmelle kissalle, jotka jäivät hetkeksi kanssani silmäilemään sitä. Pesän ikkuna-aukoista suurin osa oli peitetty lankuilla, ja aiemmin punainen seinä oli rapistunut ajan saatossa. Pesän edustalla kasvavat pensaat olivat epäsiistit ja päästetty kasvamaan ylisuuriksi.
"Tänne päin", viitoin kissat perässäni pesän oikealla puolella sijaitsevalle pienelle kujalle, josta pääsi sisälle. Loikin maassa lojuvien laatikoiden ja roskisten kautta pesän seinustalla sijaitsevalle ikkunalaudalle, jääden hetkeksi odottamaan muita. Kaksi vanhempaa kissaa vilkaisivat toisiaan, ja hopeinen tarttui hampaillaan jalkojensa juuressa nököttävän pennun niskanahasta kiinni.
Valkea naaras hyppi sulavasti samaa reittiä luokseni. Väistin häntä astumalla sisään rikkinäisestä ikkunasta.
Leopardi, Menninkäinen, Arpi, Keijo ja Uskotassu kääntyivät kukin omilta vuoteiltaan minun puoleeni, kun saavuin pesän alakertaan. Kuulin Leopardin hihkaisevan riemuissaan, kun perässäni tuli ensin yksi kissa, ja sitten vielä kaksi lisää. Hopeanharmaa kolli laski sievästi valkoturkkisen pennun pesän likaiselle puulattialle.
Kuullessani takaani lähestyvät askeleet, käännyin minua kohti tepastelevan Leopardin puoleen. Naaraan kasvoilla oli lämmin hymy. Huomatessaan tiukan katseeni, naaras pysähtyi aloilleen ja perääntyi takaisin sinne, mistä oli tullutkin, eli Menninkäisen luokse.
"Te ette ehtineetkään esittäytyä vielä. Ennen kuin näytän paikkoja, tahtoisin kuulla nimenne", käännyin takaisin kolmikon puoleen hennosti hymyillen. He eivät tienneet, mikä heitä odotti. Nämä kissat tulisivat elämään lopun ikäänsä kujakissayhteisössä, halusivat sitä tai eivät.

//Rubiini tai Nefiri?
// 275 sanaa

Keijukaiseksi esittäytynyt erakko vaikutti Rubiinista mukavalta. Kissalla oli omien sanojensa mukaan jopa oma yhteisö jossain lähistöllä! Rubiinista naaran ylen ystävälliseen kutsuun olisi ollut syytä vastata myöntävästi, mutta Nefiri ja Silver eivät olleet kissasta aivan yhtä vakuuttuneita kuin hän.
Rubiini kuunteli vanhempien kissojen välistä, hieman kireähkön kuuloista, sananvaihtoa kärsivällisesti. Silver ei ollut antanut vielä omaa tuomiotaan, mistä Rubiini oli yllättynyt. Vaikka Nefirin mielipide merkitsi Rubiinille paljon, hän odotti Silverin tekevän lopullisen päätöksen jäämisestä tai lähtemisestä. Rubiini oli vannonut itselleen seuraavansa kollia vaikka maailman ääriin, ja niin hän aikoi myös tehdä.
Kuitenkin, ennen kuin kukaan ehtiä sanoa mitään, kissojen takaa kujalta alkoi kuulua kaksijalkojen örinää. Raskaat askeleet kumahtelivat tiiviiden kivipesien seinistä, ja Rubiini tunsi lihastensa jännittyvän turkkinsa alla.
"Meidän pitää mennä", Keijukainen hoputti ja otti askeleen toiseen suuntaan, siihen suuntaan, jossa ei ollut kaksijalkoja. Rubiini katsoi epäröivästi vuoroin Nefiriä ja Silveriä, odottaen näiden sanovan jotakin. Keijukaisen häntä piiskasi kärsimättömästi ilmaa.
"Hyvä on", Silver mörähti lopulta, tuupaten Rubiinia Keijukaisen suuntaan. "Mennään sitten. Täällä ei ole turvallista."
Rubiini kipitti Keijukaisen perään rivakasti, Silver ja Nefiri kannoillaan seuraten. Hän aisti Nefirin tyytymättömyyden, mutta ei ehtinyt jäädä kyselemään naaraalta, mikä tätä huoletti. Keijukainenhan vain hyvää hyvyyttään yritti auttaa heidät turvaan kaksijaloilta, eikö niin?

//Keijukainen ja Nefiri?
//197 sanaa

Muljautin vihaisen katseen Kehrääjälle ja niskakarvani nousivat pystyn. Kostan vielä, ajattelin mielessäni. " Mitä jos mennään härnäämään isompia lintuja?" Kysyin vihaisena Kehrääjältä. " No, mennään" kolli vastasi. Näin hänen katseesta että hän odotti minun möhläävän samalla tavalla, mutta nyt ei käy niin. " Tiedän paikan jossa on isompia lintuja" sanoin Jehrääjälle normaalilla äänensävyllä, olin rauhoittunut ja niskakarvatkin tasoittuivat. " Mennään sitten" kolli naukaisi huvittunut pilke silmissään. Minä käännyin toiseen suuntaan ja ryhdyin kävelemään pois päin. Tassutimme eteen päin sinne missä oli isompia lintuja. Kyllä Kehrääjän ilme muuttuu kun saan linnun kiinni. Jos en onnistu tiedän kyllä mitä tehdä. Hymyilin itsekseni miettien onnistumistani. " Mitä ajattelet kun noin hymyilyttää?" Kehrääjä kysyi minulta epävarmalla äänensävyllä. Katsoin vain ärsyntyneenä kollia silmiin ja jatkoin kävelyä, en vaivaudu kertomaan mitä ajattelen.
Saavuimme paikkaan jossa näkyi isoja harmaita lintuja. "Nyt sinä voit yrittää" töksäytin kollille epäkohteliaasti. " Jos, sinä nyt tällä kertaa" kolli vastasi pilke silmissä. Tiesin hänen olleen hermostunut, jos hän ei onnistuisi. Käänsin katseeni harmaisiin lintuihin. Tähtäsin pulskimpaan lintuun, ponnistan,astuin vahingossa oksan päälle ja linnut huomasivat minut ja pyrähtävät pakoon. Kehrääjä nauroi kippurassa minun möhläykselleni. Nyt väläytin Kehrääjälle roivoisan katseen ja sähähdin. Kehrääjä lopetti nauramisen heti, ja katsoi minuun pelokas katse silmissä. " Minulle et naura enää koskaan" sähähdin kollille, joka tuntui painuvan kasaan turkkinsa alla. " En naura Tiuku" kolli vakuutteli peloissaan. Tiesin mitä tehdä, olin suunnitellut jotain sen varalle jos en onnistu. " Minä näytän sinulle että saan linnun kiinni" sanoin uhkaavasti Kehrääjälle. " No mikä?" Kolli kysyi varovasti. " Minä tiedän erään kotkan pesäpaikan, minä nappaan sen kotkan, sitten saat kunnioittaa minua" sanoin pienelle kollille rehentelevästi. Kolli katsoi minuun pelokkaana. " Mitä!" Hän ulvaisi kauhuissaan. Kehrääjä tiesi että voin loukkaantua pahasti tai kuolla.

//258
//Kehrääjä voipi jatkaa (Tiuku voi loukkaantua tarinassasi jos haluat)

Kehrääjä oli kuin olikin lupautunut lähtemään uuden tuttavuutensa mukaan härnäämään lintuja, vaikka olikin myöntynyt silmiään siristellen vasta Tiu'n lauottua ilmaan syytöksiä lintujen pelkäämisestä. Kehrääjä ei voinut aanoa olevansa tämän aktiviteetin suurimpia ystäviä ja olisi paljon mieluummin käpertynyt kerälle johonkin lämpimään nurkkaan. Hän oli taas yllättäen herännyt väärällä jalalla ja oli täysin varma, että lintureissu tulisi päättymään joko huonosti tai muuttuisi katastrofiksi.
Nuori kolli osasi jotenkin pitää suunsa supussa, eikä valittanut ääneen. Täysin hiljaa Kehrääjä seurasi Tiukua paikkaan, jossa hän oletti lintujen asuskelevan. Hän ei ehkä valittanut linnuista tai lämpimän nurkan olemattomuudesta mutta varmisti, että Tiuku oli tietoinen hänen jalkojen särkemisestään. Hän lopetti valittamisen heti kaksikon saavuttua lintujen luokse, sillä Tiuku ei luultavasti enää jättäisi Kehrääjää matkasta.
Kehrääjä katsahti Tiukuun, joka oli johtanut kaksikon lintujen luokse. Häntä hämmensi, sillä hän näki tilanteessa vain kaksi mahdollista lopputulosta. Joko linnut lähtisivät nopeasti pakoon tai jäisivät kaksikon kynsiin. Toinen vaihtoehto ei ollut Kehrääjän mieleen - hän ei välttämättä uskonut mihinkään suurempaan, mutta oli sitä mieltä että jokaisen elämä oli tärkeä eikä ketään, saalista tai saalistajaa, kuulunut kiduttaa kauempaa kuin oli pakollista.
"Mitä nyt?" Kehrääjä töksäytti muutaman sekunnin kuluttua. Kollin äänensävy oli tarkoitettua tylympi ja hän siirsi katseensa Tiukuun, lähinnä tarkistaakseen ettei toisen kissan katseessa näkynyt merkkejä loukkaantumisesta. Kehrääjä oli huomaavinaan jonkinlaista kärsimättömyyttä, ihan kuin hänen olisi automaattisesti pitänyt tietää mitä tehdä. Hän heilautti häntäänsä ärtyneenä ja katsahti sitten pieneen lintuparveen edessäpäin.
Tiuku näytti väsyvän Kehrääjän epäröimiseen ja päätti loikia kohti lintuparvea sen enempää miettimättä. Kuten Kehrääjä oli olettanutkin, linnut lähtivät heti pakoon ja kollin oli vaikea olla huvittumatta. Virnuillen hän seurasi kuinka Tiuku kääntyi takaisin päihitettynä. "Mitä luulit, että tapahtuisi? Onnistuvatko lintujen härnäys-reissusi yleensä paremmin?" Kehrääjä uteli pieni pilkka äänessään. Tiuku vain ravisteli päätään, vastaamatta kollille mitään. Kehrääjä loikki tämän vierelle häntäänsä heilutellen, pohtien kaksikon mahdollista seuraavaa liikettään. Pian hän avasi taas suunsa sitä ehdottaakseen. "Voimme aina etsiä lisää lintuja, eikö?" Kehrääjä ehdotti yhä hiukan hihitellen. Hän halusi tietää, sujuisiko toinen yritys samalla tavalla.

//320 sanaa, Tiuuku?

Oli kulunut kaksi päivää, siitä kun kaksijalkani hylkäsivät minut. Nyt minulla ei ollut pesää, lämpöä ja ruokaa. Olin tutustunut Dragoniin ja kehrääjään, mutta heillä ei ollut minulle paikkaa. Olin kaivanut pienen kuopan pusikkoon, minulla oli sentään suojaa. Tajusin olevani nälkäinen, ajattelin nappuloita joita kaksijalkani antoivat minulle, mutta nyt piti saalistaa itse. Tassutin metsään etsimään jotain riistaa. Huomasin pienen myyrän lumihangen päällä. Otin vaanimis asennon, tähtäsin myyrään ja hyppäsin. Tassutin maa kololleni myyrä hampaissa, kömmin maa kolooni syömään saalista. Haukkasin myyrää ja maistoin myyrän mehukkaan lihan. Kun olin syönyt käperryin nukkumaan. " Huomenna, etsin itselleni kunnon suojapaikan" sanoin itselleni hytisten. Minulla kesti nukahtaminen tosi kauan, oli niin kylmä. Heräsin aamulla, kömmin maa kolosta ulos ja tassutin kaksijalkalalle. Sinne oli muuttanut uusia kaksijalkoja. Näin Kehrääjän istuvan kaksijalkalan vieressä. " Huomenta Kehrääjä" maukaisin pienelle kollille. "Huomenta, Tiuku" Kehrääjä vastasi hiljaa. Lähdin tassuttamaan eteenpäin, aioin kerjätä kaksijaloilta ruokaa. Istuuduin kaksijalkojen pesän suulle ja aloin maukua suureen ääneen. Pesän sisäänkäynti avattiin ja siellä oli pentukaksijalka. Pentu puhui jotain ja iso kaksijalka tuli paikalle. He asettivat kovan lehden nenäni eteen, kovassa lehdessä oli kermaa. Söin kerman nopeasti ja juoksin pois, menin takaisin Kehrääjän luokse. " Kehrääjä, mennäänkö kiusaamaan lintuja?" kysyin ja samalla virnistin. " Lintuja? Jos jätän väliin." Kehrääjä vastasi hiljaa. " Pelkäätkö sinä!" Sanoin nauraen. " En pelkää!" Kehrääjämaukaisi nopeasti. " No tule sitten!" sanoin hänelle totisena. " No, tämän kerran" Kehrääjä vastasi. Juoksin Kehrääjä perässäni lintujen luo.
//226 sanaa
//Kehrääjä?

Kun Haavetassu ehdotti jälleen metsän puolelle palaamista, en voinut muuta kuin irvistää vastentahtoisesti. Kollilla oli piikittelevästä sävystään huolimatta järkevä pointti ehdotuksessaan, vaikka sen myöntäminen olikin vaikeaa. Entisen klaanikissan puheista saamani käsityksen mukaan Eloklaani sijaitsi kirjaimellisesti keskellä ei-mitään, emmekä mitenkään pääsisi hiipimään heidän kimppuunsa ainoastaan ukkospolkuihin turvautuen. Jos asia todella oli niin, se tulisi tarkoittamaan kaikkien muidenkin kujakissayhteisössä asuvien kissojen kannalta sitä, että heidän olisi alettava harjoittelemaan metsässä liikkumista ja siellä selviytymistä, tai muuten vallankaappausyrityksestämme päätyisi vesiperään.
"Ihan sama", myönnyin lopulta ajatukselle ja marssin kollin ohi, aikomuksenani palata takaisin metsän vehreälle kannakselle. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tuntunut enää niin kauhean kamalalta kuin parilla ensimmäisellä käynnillä. Luonnon äänissä oli jotain rauhoittavaa, ja ne auttoivat minua ajattelemaan.
Haavetassu tuli kävelemään rinnalleni. Osoittaakseni olevani johdossa tällä kertaa, kiristin tahtiani päästäkseni pari askelta häntä edemmäs. Kuulin kollin tuhahtavan takanani, mutta sen sijaan, että olisi nauttinut hetkellisestä dominoivasta asemastani, palasinkin takaisin hänen vierelleen.
"Millainen perheesi oli?" kysyin jonkin ajan kuluttua, kun aurinko oli jo painunut mailleen ja hämärän huntu oli laskeutunut metsän ylle. Tällä kertaa mielessäni ei ollut mitään juonta tai metkua, joita olisin jatkossa voinut hyödyntää suunnitelmien edistämiseksi, vaan minua kiinnosti vain jutella jonkun kanssa ihan tavallisista asioista. En ollut tehnyt sellaista pitkään aikaan.

//Kharon?
//200 sanaa

Järkäletassu istui pienellä kujalla hiljaisena. Hän oli käynyt etsimässä kadonneita, Päivänsädettä ja Haavetassua. Kolli ei pitänyt siitä ilmapiiristä mikä yhteisössä vallitsi, kaikki syyttivät Tyrskytiikeriä naaraan katoamisesta. Kaikki paitsi hän. Kolli ei syyttänyt raitaturkkista asiasta. Järkäletassu oli vain ottanut etäisyyttä hieman kaikkiin, yhteisössä eläminen oli erilaista kuin klaanissa ja hänellä oli kestänyt aika pitkään tuttua siihen. Silti pitkäturkkinen tunsi ulkopuolisuutta ja olikin vetäytynyt yhä enemmän omaan kuoreensa. Kollikissa huokaisi hiljaa ja loikkasi metallisen pöntön päältä alas. Järkäletassu väräytti korvaansa ja katseli pimeähköä kujaa. Hän mietti mitä Kuolonklaanille kuului. Oliko vanha Punatähti edelleen vallassa? Järkäletassu ei ollut puhunut mietteistä kenellekään, sillä hän ei halunnut muiden luulevan häntä epäuskolliseksi ja -luotettavaksi. Keijukainen heittäisi hänet takuulla ulos klaanista eikä hän muutenkaan pitänyt naaraasta kauheasti. Etenkään silloin, kun harmaaturkkinen oli Tyrskytiikerin seurassa.. Järkäletassu piirteli kynnellään maahan mietteliäänä. Millaista elämä tulisi olemaan, kun he hyökkäisivät Eloklaaniin? Oliko Tuimakatse etsinyt häntä? Hetken Järkäletassu pohti, että hän lähtisi jatkamaan kadonneen kaksikon etsimistä, mutta tuli siihen tulokseen, ettei Keijukainen arvostaisi sitä elettä kovin. Kolli oli yrittänyt muutenkin elää niin, että hän ei aiheuttaisi itselleen hallaa tai suututtaisi Keijukaista. Järkäletassu höristi korviaan kuullessaan askelia kaksijalkojen kaduilta ja lähti tassuttamaan kohti äänen aiheuttajaa. Tuttu Tyrskytiikeri tassutteli kujan lähistöllä ja tummanpuhuva Järkäletassu sulautui varjoihin.
"Tyrskytiikeri", kolli naukaisi möreällä äänellään ja tassutteli esiin. Kolli nyökkäsi vanhemman tervehdykselle.
"Hei. Mitä sinä täällä teet tähän aikaan? On myöhä ja aika viileääkin", Järkäletassu vastasi ja kohautti olkiaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen entinen eloklaanilainen paljasti etsineensä Päivänsädettä ja lisäsi, ettei Järkäletassu saisi kertoa Keijukaiselle.
"Salaisuutesi on turvassa.. Ehkä voin sitten paljastaa, että minäkin olen etsinyt häntä. Sinun takiasi", Järkäletassu mutisi ja ravisteli päätään. "Tai siis yleisesti, olisihan hänet tärkeä löytää", mustaturkkinen kohautti olkiaan ja mietti mitä sanoisi. "Etsintäretkesi taisi olla yhtä epäonnistunut, kun omani", kolli naurahti sanoja etsien. "Mitä sinulle muuten kuuluu?" Järkäletassu maukaisi. Entinen oppilas nosteli tassujaan mietteliäänä.

// 301 sanaa
// Tyrskynen?

Koppavan, valkoisen naaraskissan asenne raastoi hermojani. Ellen olisi ollut kolmikkoa vastassa yksin, kissa olisi saanut kuulla kunniansa epäillessään sanojani. Toki hän ei ollut ainoa, joka oli reagoinut epäilevästi kohdatessaan minut ensimmäisen kerran. Lähes jokainen kaksijalkalaan eksynyt kissa oli reagoinut samalla tavalla. Tilanteesta teki erilaisen se, että en voinut juurikaan puolustautua. Halusin saada kolmikon mukaani, sillä loppujen lopuksi heistä voisi olla hyötyä yhteisölle, kunhan he vain löytäisivät uskollisuutensa.
"Niin. Kuten sanoin, yhteisö on ollut tällä paikalla sukupolvia ennen minun syntymääni, mutta emoni kuoltua perin koko yhteisön ja tämän kaksijalkalan. Paikka on suuri, joten emme voi millään vartioida kaksijalkalan jokaista kolkkaa koko aikaa", pakotin itseni pysymään rauhallisena. Pieni, valkoinen naaraskissa oli siirtynyt kahden vanhemman luokse, ja seisoimme nyt vastakkain hämärällä kujalla.
"Suosittelen, että lähdette mukaani suojaan. Kaksijalat ovat viime aikoina olleet harvinaisen kiinnostuneita kujilla harhailevista kissoista", sen sanoessani nousin ylös ja käännyin ympäri palatakseni takaisin ränsistyneelle kaksijalanpesälle. En valehdellut, sillä tosiaankin kaksijalat olivat kiinnostuneita meistä. Olivathan he vieneet Päivänsäteen ja Haavetassunkin. Otin muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähdyin vielä. Käännyin katsomaan kolmea kissaa, jotka kököttivät edelleen paikoillaan toisiaan kysyvästi vilkuillen.
"Tehkää päätös pian, sillä kaksijalat vaanivat joka puolella."
Oli valtava riski antaa kissojen päättää itse, tiesin sen. Mutta kotikenttäetu oli minulla, joten jos kissat eivät suostuisikaan lähtemään kanssani, minulla oli varasuunnitelma. Voisin aina napata pennun mukaani ja paeta omia reittejäni pitkin piiloon kahdelta aikuiselta. Siinäkin oli riskinsä, sillä en tuntenut vastustajiani ollenkaan. Saattoihan olla, etteivät he edes välittäneet valkoisesta pennusta, vaan jättäisivät hänen oman onnensa nojaan tai ihmeen kaupalla pysyisivät perässäni ja saisivat meidät kiinni pakomatkan aikana. Inhosin yli kaiken tällaisia tilanteita, joissa minulla oli vain erittäin riskialttiita vaihtoehtoja.

//Rubiini tai Nefiri?
// 266 sanaa

Rubiini oli törmännyt kissaan, joka oli äsken esitellyt itsensä Keijukaiseksi. Katsoin erakkoa epäillen. Jos tämä kaksijalkala oli hänen sanojensa mukaan hänen aluettaan, miksi naaras suhtautui tunkeilijoihin näin rennosti? Vaikka Rubiini olikin vielä nuori ja kokematon, häntä vastassa oli silti kaksi täysikasvuista kissaa naaraan itse ollessa täysin yksin. Jokin haiskahti.
"Sinun kaksijalkalasi? Kuka niin on päättänyt, sinä itsekö?" kysyin kylmällä äänellä. "Eikä tämä kaksijalkala kovin hyvin ole hallinnassanne, kun päästitte meidät näinkin pitkälle reviirillenne. Onko tämä "kujakissayhteisö" kenties vain yhden kissan vahvuinen?"
Tuskin Keijukainen kuitenkaan oli yksin. Jos olisi, hän ei olisi käyttäytynyt näin rauhallisesti. Eikä naaras vaikuttanut kovin tyhmältä. Vaikka hänen käytöksensä hiukan ärsytti minua, olin enemmän utelias. Montako kissaa kujakissayhteisössä oli? Kuinka järjestäytyneitä he olivat? Keijukaisen tyyni asenne kieli itsevarmuudesta; oliko hän yhteisön johtaja vai löytyikö naaraan yläpuolelta vielä joku? Tiesivätkö kissat jotain Isan tappaneesta klaanista?
Vaikka kuinka halusinkin antaa Keijukaisen johdattaa meidät yhteisönsä keskuuteen, aivan muista syistä kuin nälästä ja väsymyksestä, en luottanut häneen piirun vertaa. Yhtä hyvin hän voisi ajaa meidät ansaan. Olin arvioinut, että koon ja rakenteen puolesta minä voittaisin naaraan taistelussa, mutta en voinut tietää hänen todellista taitotasoaan. Sitä paitsi en välttämättä joutuisi taistelemaan pelkästään Keijukaista vastaan. Jos hän tosiaan johdattaisi meidät väijytykseen, olisimme auttamattomasti alivoimassa.

//Keiju? Rubiini?
//201 sanaa

Kharon/Haavetassu: 32kp! -

Puh: 9kp -

Päivänsäde: 22kp! -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Nefiri: 9kp -

Rubiini: 6kp -

Keijukainen: 8kp -

"Minä kerron sinulle sen, mitä sinun pitää tietää, ja juuri nyt sinun ei tarvitse tietää mitään muuta. Tyhmähän minä olisin, jos kertoisin sinulle heti kaiken ja menettäisin valttikorttini", Kharon ärähti samalla, kun piiskasi hännällään ilmaa ärsyyntyneenä. Vaikka Päivänsäde yritti esittää, ettei häntä kiinnostanut klaani lainkaan, Kharon näki hänen lävitseen. Naaras nyrpisti nenäänsä ja pyöräytti silmiään.
"Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?" tumma erakko kysyi ja päätti keskustelun siihen. Kharon nyökäytti pienesti päätään ja viittoi Päivänsäteen peräänsä. Kollikissa pysähtyi hetkeksi kuullessaan etäältä kantautuvaa, voimistuvaa murinaa. Puiden takaa erottui ukkospolku, jota pitkin juoksi kiiltävä tumma hirviö, jonka kirkkaat silmät loistivat, vaikkei vielä edes hämärtänyt. Hirviöillä taisi olla surkea näkö, jos ne valoisallakin tarvitsivat valoa avukseen, Kharon pohti mielessään.
He olivat kulkeneet koko matkan lähellä pientä, kivikkoista ukkospolkua, mutta tyytyneet pysymään metsän suojassa. Kharon toivoi, että ukkospolku veisi heidät takaisin kujakissayhteisön kaksijalkalaan.
Kun hirviö oli hävinnyt näköpiiristä, eikä sen murina enää kantautunut Kharonin korviin, kaksikko jatkoi matkaansa. Kharonin onneksi Päivänsäde pysyi suurimman osan vaelluksesta hiljaa. Edes naaraan askeleetkaan eivät olleet enää niin raivostuttavia. Päivänsäde oli kai oppinut ja väisteli parhaansa mukaan eteensä tulevia risuja.

Ennen kuin aurinko alkoi taas laskea, kaksikon eteen ilmestyi ukkospolku. Se oli leveämpi kuin heidän aiemmin seuraamansa polku, ja lisäksi tätä uutta polkua peitti tasainen, musta kivipinta. Ukkospolun toisella puolen seisoi rivissä samanlaisia keppejä kuin kaksijalkalan kujilla. Kharon tiesi, että pimeän tullen niiden päihin syttyisi valot, joita kujakissat kutsuivat kaiketi tähdiksi tai auringoiksi tai joiksikin muiksi taivaankappaleiksi.
"Hirviön on täytynyt tulla täältä", Päivänsäde sanoi ääneen sen, mitä myös Kharon oli miettinyt mielessään. Laikukas kolli katseli ympärilleen. Heillä oli edessään uusi pulma.
"Mutta kummasta suunnasta? Tämä ukkospolku jatkuu molempiin suuntiin", entinen eloklaanilainen tokaisi näreissään. Hän alkoi olla jo epätoivoinen. Löytäisivätkö he ikinä takaisin Deimoksen ja muiden luokse kujakissayhteisöön? Kharon oli huolissaan veljestään, sillä Keijukainen voisi tehdä hänelle ihan mitä tahansa, ellei Päivänsäde palaisi pikimmiten takaisin kaksijalkalaan.
"Kokeillaan tätä suuntaa", Päivänsäde päätti ja otti kerrankin ohjat käsiinsä. Tumma naaras lähti lampsimaan ukkospolun viertä pitkin heistä katsottuna oikealle päin. Kharon ei ollut aivan vakuuttunut, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Eivät he voineet jäädä tähänkään, vaan oli kokeiltava onnea ja lähdettävä johonkin suuntaan. Mikäli suunta osoittautuisi vääräksi, he voisivat aina palata takaisin ja kokeilla myös toista suuntaa.
Päivänsäde kulki ukkospolun kivistä pintaa pitkin, mutta Kharon kulki mieluummin pientareen puolella.
Vähän väliä kaukaa kantautui hirviöiden kovaäänistä ulinaa, jolloin kissat tiesivät väistyä syrjään polulta. He painautuivat pientareella kasvavien kasvien taakse piiloon, kun hirviöt juoksivat ohi piittaamatta heistä. Jokainen ohi kulkeva hirviö jätti peräänsä katkun, jota Kharon ei voinut sietää. Se sai hänet yskimään ja nyrpistämään nenäänsä, johon Päivänsäde vastasi vain vahingoniloisella virnistyksellä.
"Mielestäni olisi paljon kannattavampaa kulkea metsän puolella, jotta meidän ei tarvitsisi piiloutua hirviöiltä aina kun ne menevät ohi. Sitä paitsi, sinun täytyy opetella liikkumaan metsässä. Luuletko, että kuljemme ukkospolkuja pitkin silloinkin, kun lähdemme kohti Eloklaania?" Kharon esitti piikitellen kysymyksen Päivänsäteelle, joka oli kulkenut hyvän tovin hänen edellään.

//Päivi?
// 472 sanaa

Päivänsäteen katoamisesta oli kulunut kaksi kokonaista päivää, eikä hänestä tai Haavetassusta ollut näkynyt jälkeäkään. Omaksi onnekseen myös Tyrskytiikeri oli tajunnut pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja mahdollisimman paljon pesämme ulkopuolella. En kestänyt nähdä hänen rumaa naamaansa juuri nyt, sillä hänen takiaan koko suunnitelma oli vaarassa kaatua.
Vaeltelin kaksijalkalan kujilla etsien ruokaa. Ilta hämärsi jo, mutta kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat syttyneet, joten näin eteeni erinomaisesti. Olin lähtenyt ulos pesästä yksin. Leopardi tosin oli tarjoutunut seuraukseni, mutta yltiöpositiivinen naaras oli viimeinen asia, jota nyt jaksoin kuunnella - tietenkin Tyrskytiikerin jälkeen.
Uppouduin ajatuksiini niin, etten enää keskittynyt ympäristööni. Hirviöiden, kaksijalkojen ja koirien väisteleminen sujui ilman sen kummempia miettimisiä, joten mutkittelin vain kaksijalkalan kujilla vailla määränpäätä. Ruoan etsiminen unohtui, kun reissu muuttuikin ajatusten tuulettamiseksi.
Lehtikato oli saapunut, jonka kaksijalkalassa huomasi lähinnä kylmenneestä ilmasta. Tänä aamuna lunta oli satanut, muttei se ollut päässyt maahan saakka. Joidenkin paikallaan nukkuvien Hirviöiden päälle lumi oli jäänyt hetkeksi, mutta auringon noustessa viimeisetkin lumet olivat sulaneet. En voinut olla murehtimatta, miten Päivänsäde ja Haavetassu pärjäisivät oman onnensa nojassa. Pahimmassa tapauksessa kaksijalat olivat... Ajatus katkesi, kun jokin - tai ennemminkin joku - loikki minua vastaan nurkan takaa. Ellei tulija olisi pysähtynyt kuin seinään, hän olisi törmännyt minuun.
Kuin automaationa kynteni liukuivat esiin, niskavillani nousivat pystyyn ja sähisin minua päin kävellelle kissalle, joka kavahti nopeasti taaksepäin. Nuori, valkoinen kissa pahoitteli huolimattomuuttaan. Katseeni siirtyi pikkuruisesta naaraskissasta hänen takanaan seisoviin kissoihin. Laiha, kilpikonnakuvioinen kolli ja valkoturkkinen naaras tapittivat minua kuin odottaen reaktiotani. Valkoinen kissa oli aivan pentu vielä, mutta kaksi muuta vaikuttivat täysikasvuisilta. Olisi typerää alkaa haastamaan riitaa heidän kanssaan, kun tilanne olisi kaksi vastaan yksi. Vaikka tunsinkin kaksijalkalan kuin omat taskuni, nyt ei kannattanut hätiköidä. Minun täytyisi saada kolmikko pesällemme, jotta saisin heidät jäämään, tarvittaessa vaikka väkisin. Pesällä olisi muita, jotka tilanteen vaatiessa voisivat auttaa, jos kissat alkaisivat niskuroida.
"Ei se mitään, minäkin olin ajatuksissani", vastasin rauhallisella äänellä, pakottaen samalla itseni rauhoittumaan. Istahdin rennosti alas ukkospolun kivipinnalle jatkaakseni keskustelua, en halunnut ajaa kissoja pois.
"Minä olen Keijukainen, ja tämä on minun kaksijalkani. Kujakissayhteisö on hallinnut täällä vuodenaikojen ajan. Jokainen tänne eksyvä on tervetullut kotiini. Näytätte väsyneiltä, tulkaa mukaani niin vien teidät pesällemme, jossa voitte yöpyä ja saada jotakin vatsanne täytteeksi", ehdotin rauhallisella äänellä, mutta varoin olevani liian pirteä. Liika innokkuus ajaisi tulevat kujakissayhteisön jäsenet pois, sillä se jos joku oli epäilyttävää.

//Rubiini tai Nefiri?
// 374 sanaa

Silver oli toipunut tappelussa saamistaan vammoista hyvin, eikä kollilla vaikuttanut olevan mitään kipuja jälkeenpäin. Häntä ja Rubiinia auttanut Nefiri oli päättänyt lyöttäytyä heidän seuraansa, ja nyt he liikkuivat kolmen porukassa ruokaa etsien.
Rubiini oli huomannut kestävyytensä kasvaneen viimeisten päivien aikana. Enää ei tuntunutkaan niin kamalan vaikealta kävellä puolta päivää paikasta toiseen, vaan hän jopa pysyi ihan hyvin kahden vanhemman kissan mukana.
Oli keskipäivä, mutta taivas oli pilvinen. Kovin aurinkoisina päivinä emme olleet voineet liikkua pitkiä matkoja, sillä Rubiini iho ei kestänyt liiallista auringonvalossa oleilua. Tällä kertaa he olivat kuitenkin onnekkaita, sillä pilvipeite tarjosi suojaa enemmältä säteilyltä.
He olivat saapuneet uuteen kaksijalkalaan, josta Nefiri ja Silver arvelivat ruokaa löytyvän helpommin. Heidän mukaansa lehtikato oli tulossa, ja se tarkoitti kissojen kannalta sitä, että ulkona selviytymisestä tulisi entistä haastavampaa ja voimia kuluttavampaa.
"Pysykää varuillanne", Nefiri naukaisi varoittavasti, johon Rubiini vastasi reippaasti nyökkäämällä. Hän kunnioitti vanhempaa naarasta ja tämän kokemuksen mukana tuomaa tietoa. Yhdessä Silver ja Nefiri olivat antaneet nuorelle naaraalle paljon kallisarvoisia elämänohjeita pureskeltavaksi, ja Rubiini halusi jonakin päivänä tulla yhtä taitavaksi ja viisaaksi kuin he.
Suurten kivipesien välistä kulkeva tuulenvire toi Rubiinin nenään mehukkaan hajun. "Jossakin lähellä on ruokaa!" hän hihkaisi ääneen. Nälkä oli kalvanut hänen vatsaansa koko aamupäivän, ja nyt hän viimein pääsisi syömään jotakin!
Hän loikki Silverin ja Nefirin edelle ja kääntyi vasemmalle kulman taakse. Hän joutui kuitenkin tekemään äkkipysähdyksen heti käännöksen jälkeen, sillä oli vähällä törmätä toiseen kissaan. Harmaaturkkinen naaras sähähti yllätettynä ja katsahti Rubiiniin silmät leiskuten.
"Anteeksi kamalasti!" Rubiini maukui hädissään, ottaen pari haparoivaa askelta kauemmaksi muukalaisesta. Samaan aikaan hän kuuli Nefirin ja Silverin saapuvan taakseen. "Olin varomaton, enkä haistanut sinua aikaisemmin!" hän selitti nopeasti ja toivoi, että kissa olisi ymmärtäväistä sorttia.


//Keijukainen?
//274 sanaa

"Hienosti tehty, Kärsämöpentu." Tuntui siltä kuin jokin pala sisälläni olisi loksahtanut paikoilleen Haavetassun sanoessa tuon nimen. Kärsämöpentu - pyörittelin sitä mielessäni voimatta uskoa, että joku todella oli päättänyt nimetä minut jonkin ihmeen kärsämön mukaan.
"Kärsämöpentu?" toistin nimen ääneen, ja se kuulosti entistä epäluonnollisemmalta. "Mikä se on? Joku rehuko?"
Haavetassu huiskaisi hännällään ja katsoi minua ilmeellä, josta oli vaikea tulkita, oliko kolli enemmänkin huvittunut vai närkästynyt. "Se on kukka. Tietäisit, jos kävisit luonnossa edes silloin tällöin."
Pyöräytin silmiäni hänen kommentilleen. Ei minulla ollut minkäänlaista tarvetta päästä tarpomaan luonnonhelmaan enää tämän reissun jälkeen. Kunhan saisin käpäläni takaisin turvalliselle asfaltille, en astuisi enää ikinä pois siltä.
"Mitä muuta sinä tiedät menneisyydestäni?" kysyin mukamas ohimennen, mutta Haavetassu vaikutti näkevän esitykseni läpi ja tajuavan minun olevan asiasta aidosti kiinnostunut. En minä voinut sille mitään! Tuossa edessäni seisoi juuri nyt kissa, joka pystyi antamaan minulle vastauksia liittyen klaanikissa-minuun, ja minä janosin saada tietää lisää.
"Enpä tiedä", Haavetassu maukui sanoja venyttäen. Hänen silmiensä välähti selvästi ajatus, jonka avulla kolli aikoi varmasti yrittää hyötyä. Niin tyypillistä klaanikissaa. "Yhdellä hiirellä ei irtoa tämän enempää. Sitä paitsi, miksi sinua klaanikissat kiinnostavat?"
"He ovat verivihollisiani. Tietenkin haluan tietää heistä enemmän, jotta voin panna pisteen heidän julmuuksilleen!" tiuskaisin takaisin, turhautuneena tällaiseen vehkeilyyn. "Sinäkin haluat peitota Mesitähden, joten eikö olisi vain parasta meidän molempien kannalta, että sinät kerrot minulle kaiken, mitä tiedät klaanista ja sen kissoista! Mukaan lukien minusta", päätin vuodatukseni painottaen kolmea viimeistä sanaa erityisesti. Halusin vastauksia.

//Kharon?
//234 sanaa

Rubiinin kysymyksestä Ursa nousi ajatuksiini. Vaikka olinkin viime aikoina päällimmäisenä kaivannut siskoni metsästys- ja parantajataitoja, tietysti ikävöin hänen seuraansa. Kannoin myös huolta hänestä, Oreosta ja Kikistä. Uskoin, tai ehkä ennemmin toivoin, että kolmikko osaisi pysyä poissa vaikeuksista. Kukaan heistä ei loistanut taistelussa, ainakaan samalla tavalla kuin minä, ja Oreo ja Kiki olivat vielä nuoria. Helpotuksekseni tiesin, ettei Ursa jättäisi nuorempia yksin. Hän ei ollut sellainen kissa.
"On", vastasin oltuani hetken hiljaa. "Minulla on sisko, Ursa."
Jätin mainitsematta vanhempamme. Isäämme emme olleet koskaan tavanneetkaan, ja emommekin lähtemisestä oli kulunut jo niin monta kuuta, että hänen muistonsa oli alkanut haalistua mielessäni. Isaa en maininnut myöskään; en halunnut oikeastaan edes ajatella häntä.
"Millainen hän on?" Rubiini kysyi. Siirsin katseeni hänen punertaviin silmiinsä. Kuinka paljon uskalsin kertoa hänelle? En vieläkään täysin luottanut näihin kahteen. Toisaalta Rubiini ei vaikuttanut ollenkaan pahantahtoiselta, ja hän vaikutti liian nuorelta ollakseen kyvykäs huijaamaan minua.
"Hän on erinomainen metsästäjä ja hänellä on myös hiukan parannustaitoja. Hän on huomaavainen ja ystävällinen, ja tilanteessa kuin tilanteessa tyyni."
Nuo sanat eivät mielestäni kunnolla tiivistäneet Ursan persoonaa, jota niin rakastin. Mutta kenties se riitti antamaan hänestä jonkinlaisen kuvan sellaiselle, joka ei naarasta tuntenut. Tämän jälkeen hiljenimme ja jäimme jälleen tarkkailemaan Silverin vointia. Olin tyytyväinen siihen, että keskustelu perheestäni loppui. Pelkäsin, että Ursan tai Isan ajatteleminen olisi nostanut liikaa tunteitani pintaan.

Jonkin aikaa oli kulunut siitä, kun Silveri oli toipunut tarpeeksi kulkeakseen kanssamme. Rubiinin kanssa uskalsin käyttäytyä hiukan rennommin ja avoimemmin, mutta Silveriin en luottanut. Hän vaikutti kokeneelta erakolta ja vieläpä fiksulta sellaiselta. Jos olisin saanut hänestä huonomman vaikutelman, kolliin olisi ehkä ollut helpompaa luottaa.
Olimme päättäneet lähteä kulkemaan läheiseen kaksijalkalaan. Siellä ruoan löytäminen olisi helpompaa, etenkin, kun kylmät ajat tuntuivat olevan edessä. Kaksijalat jättivät paljon tähteitä pesiensä ulkopuolelle. Joskus he jopa tarjosivat ruokaa hyvää hyvyyttään, kun näytti vain tarpeeksi surkealta ja nälkäiseltä. Olin tuuminutkin, että pienikokoinen Rubiini näyttäisi varmasti tarpeeksi suloiselta kerjätäkseen ruokaa. Toisaalta Rubiinikin oli kasvanut. Takaani kantautuvat askeleet kuulostivat hiukan aiempaa raskaammilta.
Saavuimme uudelle kaksijalkalan alueelle, josta en liialti pitänyt. Täällä oli paljon hämäriä kujia ja kaksijalat asuivat korkeissa pesissä, jotka ne olivat sijoitelleet vieri viereen. Pidin enemmän aukeista alueista, joissa näin ympäristöni kunnolla. Nyt joka puolella tuntui olevan piilopaikkoja, joista meidät voitaisiin yllättää. Toisaalta kaksijalat eivät juuri siistineet näitä alueita, joten ruoantähteitä löytyi enemmän.
"Pysykää varuillanne", sanoin, osoittaen ohjeeni enemmän Rubiinilleni, sillä Silveri varmasti tiesi jo. Hyvällä tuurilla voisimme löytää täältä monen päivän aterian, meidän pitäisi vain selvitä ehjin nahoin pois.

//Rubiini?
// 400 sanaa

Oli kulunut jo melkein kolme päivää siitä, kun Keijukainen ja Haavetassu olivat joutuneet kaksijalkojen kaappaamiksi. Keijukainen ei ollut aloittanut varsinaisia etsintöjä, sillä kaksikko luultavasti oli jo niin kaukana täältä, että vaarantaisimme vain omat henkemme turhaan lähtemällä heidän peräänsä.
Syyllisyys kalvoi sisintäni joka hetki. Kaikkien mielestä oli minun syytäni, että kaksijalat olivat vieneet nuoret mukanaan, sillä he olivat olleet minun kanssani kyseisen tapahtuman aikana. Olin kadottanut pennut näköpiiristäni vain hetkeksi, kun nämä jo olivat onnistuneet saamaan itsensä satimeen kalanhajun houkuttelemina. Ehkä, jos en olisi lähtenyt hakemaan muita apuun, olisin saattanut pystyä avaamaan loukun jollakin konstilla tai ainakin vähintään pitämään kaksijalat loitolla tarpeeksi kauan, että joku tajuaisi tulla tarjoamaan auttavaa käpälää.
Vaikka Keijukainen olikin paikan pomo, ei hän voinut estää minua etsimästä Päivänsädettä vapaa-ajallani. Itse asiassa en ollut edes kertonut hänelle, että hävisin iltaisin metsään pitkäksi aikaa siltä varalta, jos naaras olisikin onnistunut pääsemään karkuun ja oli tulossa takaisin kotiin. Halusin olla häntä ensimmäisenä vastassa, varmistaa, ettei hänelle ollut sattunut mitään. Onneksi naaras ei ollut yksin: olihan hänellä seuranaan Haavetassu, joka luultavasti tiesi yhtä sun toista luonnossa selviämisestä. Mikäli siis he molemmat olivat selviytyneet elossa.

Olin palaamassa takaisin hylätylle kaksijalkojen rakennukselle myöhään yöllä. Oli pimeää, mutta kaksijalkalan pienten aurinkojen ansiosta kapeat kujat eivät vaikuttaneet niin synkeiltä.
Jälleen kerran tulokseton reissu. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olin valmis luovuttamaan ja hyväksymään hiljaa mielessäni sen mahdollisuuden, ettei naaras ehkä palaisikaan takaisin.
Terästin kuuloani kuullessani lähistöltä äänen. Jäin seisomaan paikoilleni, kuuntelemaan, mistä ääni oli tullut. Siinä samassa nurkan takaa asteli esiin tuttu, jykevärakenteinen kolli, jonka vaaleansiniset silmät erottuivat tähtien lailla tummista kasvoista. Kasvoilleni piirtyi heikko hymy kissan nähdessäni - Järkäletassu oli ainoa, joka ei syyttänyt minua siitä, mitä Päivänsäteelle ja Haavetassu oli sattunut.
"Hei", naukaisin vaisun tervehdykseni. Järkäletassu asteli lähemmäksi kummastunut ilme naamallaan.
"Hei", tämä vastasi. "Mitä sinä täällä teet tähän aikaan?"
Piirsin kynnelläni kujan hiekkapohjaan miettiessäni, mitä vastaisin. Lopulta päädyin kertomaan totuuden: "Etsin Päivänsädettä." Heti sen jälkeen lisäsin: "Et saa kertoa tästä Keijukaiselle. Hän vain nauraisi minulle tai suuttuisi kahta kauheammin."

//Järkäle?
//326 sanaa

Päivänsäde oli lähtenyt yksin metsästysreissulleen, eikä Kharon aikonut olla tyhjän panttina sen aikaa. Hän ei uskonut naaraan saavan kiinni ainuttakaan saalista, joten kolli päätti lähteä saalistamaan. Erakko halusi varmistaa, että saisi vatsansa täyteen, vaikka Päivänsäde palaisikin tyhjin käsin.
Kharonin saalistaessa, hän oli aluksi jäljittänyt oravaa ja saanutkin sen näkökenttäänsä, mutta juuri sillä hetkellä tuuli oli kääntynyt. Orava oli tietenkin haistanut sitä vaanivan kissan ja luikkinut karkuun. Kharon oli ollut harmissaan ja vähällä lopettaa saalistamisen, mutta kurniva vatsa pakotti hänet jatkamaan. Uutta saalista etsiessään, Kharon päätti, että seuraavan epäonnistumisen jälkeen hän ei enää jatkaisi saalistamista, vaan olisi koko päivän tyhjin vatsoin.
Valkoturkkinen kissa löysi nopeasti uuden, helpon saaliin. Varpunen kökötti maassa ja penkoi nokallaan jotakin mullan seasta. Kharon pudottautui matalaksi ja oli niin hiljaa kuin vain pystyi. Pari ketunmittaa hiivittyään, Kharon pinkaisi itsensä eteenpäin kohti varpusta. Lintu havaitsi saalistajan liian myöhään. Se ehti juuri ja juuri pyrähtää lentoon, mutta Kharon loikkasi sen perään. Yhä ilmassa ollessaan kolli onnistui saamaan linnun kynsiinsä. Se piipitti onnettomasti, kun Kharon tömähti aluskasvillisuuden sekaan lintu hampaissaan. Entinen eloklaanilainen naksautti linnun niskat poikki, ja elämä hiipui hetkessä siivekkäästä eläimestä.
Vaikka Kharon inhosikin Eloklaania, hän ei ollut hylännyt uskoaan Tähtiklaaniin. Kolli piti pienen hiljaisen hetken kiittäessään Tähtiklaania saaliistaan. Se tuntui jokseenkin typerältä, sillä Kharon oli aivan varma, ettei Tähtiklaani kuulisi hänen kiitoksiaan. Hän ei kokenut olevansa Tähtiklaanin arvoinen.
Kolli ravisteli inhottavat ajatukset päästään ja nousi seisomaan. Hän nappasi varpusen hampaisiinsa ja palasi takaisin paikkaan, jossa oli viimeisen kerran nähnyt Päivänsäteen.
Kharon ei joutunut odottamaan kauaa, kun tummanharmaa erakkonaaras saapui paikalle. Kolli ei voinut peitellä yllättyneisyyttään, kun tämä huomasi Päivänsäteen kantavan suussaan hiirtä. Kissa laski sen Kharonin jalkojen juureen ja nosti ylpeänä leukansa entistä korkeammalle.
"Minä sain saalista!" harmaa naaras kehuskeli mairealla äänellä, kuin se olisi ollut suurikin saavutus. Kharon ei sanonut mitään, vaan astui sivuun näyttääkseen Päivänsäteelle oman saaliinsa. Naaras nyrpisti nenäänsä nähdessään varpusen, joka lojui elottomana Kharonin takana.
"Kuin myös", laikukas kolli tokaisi ja heilautti tyytyväisenä tummaa häntäänsä puolelta toiselle.
"Älä näytä tuolta", Kharon virnisti nähdessään Päivänsäteen nyrpeän ilmeen, "oikein hieno ensimmäinen saalis. Hienosti tehty, Kärsämöpentu."

//Päivi?
// 339 sanaa

Ketulla pelottelusta huolimatta nukuin seuraavan yön yli hyvin ja sikeästi. Ennen nukkumaanmenoa mielessäni oli pyörinyt paljon asioita liittyen Eloklaaniin ja juuriini siellä, mutta en tulisi saamaan vastausta yhteenkään kysymykseeni, ellen onnistuisi tänään nappaamaan jotakin saalista. Tänään minun oli siis oltava erityisen skarppina.
Aamun viimein sarastaessa - ainakin kuvaannollisesti, sillä tähän aikaan vuodesta aamut olivat vielä pimeitä - Haavetassu potki minut hereille ja jatkoimme matkaa. Olimme olleet poissa kotoa jo parin päivän ajan, ja koko kehoni rukoili minua pysähtymään. Tunsin jomotusta lihaksissa, joita en edes tiennyt minulle olevan ennen tätä tragediaa. Jahka pääsisin takaisin kotiin, valtaisin pesän mukavimman ja pehmeimmän paikan, enkä liikkuisi mihinkään ainakaan seuraavaan puoleen kuuhun.
"Ei kai sinua meinaa vain väsyttää?" Kohotin katseeni edelläni kulkevaan Haavetassuun, joka vilkuili lapansa yli minuun päin. Kollin katseessa oli omahyväinen pilke - hän tiesi, miten kovasti metsässä eläminen koetteli kestävyyttäni. Klaanissa syntyneen ja kasvaneen oli helppo naljailla kaksijalkalan katujen kasvatille huonoista erätaidoista, mutta betoniviidakossa minä olisin niskan päällä. Odotapa vain, kunhan pääsemme takaisin, ajattelin mielessäni samalla kun loin hänen suuntaansa vihamielisen katseen.

Hämärä alkoi vähitellen väistyä päivänkajon tieltä, ja minä tiesin, mitä se tarkoittaisi omalta kannaltani.
"On varmaan aika saalistaa", tokaisin ennen kuin Haavetassu sai tilaisuuden ottaa asian puheeksi ensin. "Koska tänään on minun vuoroni, sinä saat luvan odottaa tässä."
Valkoturkkinen kolli katsoi minua epäilevästi, mutta ei sanonut vastaan. "Hyvä on. Minä odotan. Metsästysonnea sinulle siis vain!"
Päätin ottaa Haavetassuun ensin hyvin etäisyyttä, ennen kuin rupesin haistelemaan ilmaa riistan toivossa. En aikonut antaa kollin lytätä vähäisiäkin itseluottamukseni rippeitä heti alussa.
Ihme kyllä, ei mennyt kauaakaan, kun jo äkkäsin ilmasta ensimmäisen hajun: orava. Tiputtauduin vaanimisasentoon, joka Haavetassu oli minulle opettanut, ja lähdin etenemään hajun suuntaan. Astuin epähuomiossa parin risun päälle hiipimisen aikana ja toivoin, ettei orava hermostunut kuulemistaan epämääräisistä äänistä ja kiivenyt ulottumattomiini.
Harmi kyllä juuri niin tapahtui; saatoin vain katsella, miten pörröhäntä rapisteli puunrunkoa pitkin ylemmäksi, niin ylös, etten uskaltanut seurata sitä. En kuitenkaan lannistunut. Jos minussa oli yhtään metsäkissan verta - niin vastenmieliseltä kuin se ajatus tuntuikin -, pystyisin kyllä saamaan jotakin kiinni.
Meni jonkin aikaa, ennen kuin sain kiinni uudesta hajusta. Sen lähde ei ollut kaukana, tai niin ainakin päättelin hajun voimakkuudesta. Nyt tarkkana, Päivänsäde - tämän et voi antaa karata kynsistäsi!
Lähestyin puolukanvarsien seassa piileskelevää pikkueläintä kohti korvat valppaasti eteenpäin suunnattuina ja aistit terästäytyneinä. Antauduin hetkellisesti täysin vaistojeni varaan, mikä siivitti minut suloiseen voittoon; kuin itsestään etukäpäläni kurkottivat hiirtä kohti kiitäessäni sen kimppuun tajuttomalla nopeudella. Hiiri vinkaisi kimakasti vielä viimeisen kerran, kunnes sen pikkuinen keho valahti veltoksi hampaissani leukojeni musertaessa siltä niskat nurin.
Onnistumiseni huuma oli saada minut meuhkaamaan kuin pikkupentu, mutta hillitsin itseni ja yritin löytää vielä jotakin muuta napattavaa. Tällä kertaa hiiri jäi kuitenkin ainoaksi saaliikseni, mikä ei kylläkään haitannut minua, sillä mielestäni olin onnistunut minulle annetussa tehtävässä paremmin kuin hyvin.
Palasin Haavetassun luo hiirtä ylpeästi kantaen.
"Minä sain saalista!" ilmoitin iloisesti, tiputtaen melko runnellun näköisen jyrsijän kollin jalkojen juureen.

//Kharon?
//467 sanaa

Kharon oli päättänyt vihjata Päivänsäteelle siitä, miten paljon kolli tiesikään naaraasta ja tämän lyhyestä menneisyydestä klaanissa. Tummaa erakkoa vaikutti kiinnostavan Eloklaanin asiat enemmän kuin tuo myönsi. Kharon osasi kyllä lukea rivien välistä ja ymmärsi mitä Päivänsäde yritti. Hän ei antaisi naaraalle tietoja historiastaan niin helpolla.
"Sitä sinä et saa koskaan tietää", laikukas kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Hän erotti pimeässä kiiluvat tummansiniset silmät, jotka kapenivat ohuiksi viiruiksi. Päivänsäde mutisi jotakin epämääräistä vastaukseksi, eikä Kharon halunnut edes tietää, mitä kissa oli sanonut. Ei varmastikaan mitään merkityksellistä.
"Älä heti suutu, minä vain vitsailin", valkoturkkinen kissa tokaisi rempseällä äänellä, "mutta en minä sinulle mitään ilmaiseksi kerro."
Kharon oli siirtänyt katseensa Päivänsäteestä pois. Kolli silmäili öistä metsää ja kuunteli sen ääniä. Taas oli aivan rauhallista, eikä ilmassa ollut merkkejä vaarasta. Kolli kuitenkin tiesi, että tilanne voisi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, siksi hänen oli oltava koko ajan valppaana.
"Mitä sinä tahdot maksuna tiedoistasi?" Päivänsäde kysyi. Naaraan ääni kertoi, ettei hän tuntunut olevan kiinnostunut antamaan Kharonille mitään.
"Voin kertoa sinulle lisää, kun saat kiinni ensimmäisen saaliisi. Jos vain oikeasti yrität, saalistaminen on helppoa kuin mikä", kolli vakuutteli, vaikka oli jo huomannut, ettei saalistaminen tosiaankaan tulisi koskaan olemaan helppoa Päivänsäteelle. Ei sellainen kissa vain voinut olla hyvä saalistamisessa, joka tuskin koskaan tätä matkaa aiemmin oli maistanut tuoresaalista. Kaksijalkalassa kissat olivat tottuneet lähinnä kotikisun muonaan ja ties mihin variksenruokaan.
"Mutta nyt meidän täytyy nukkua, jos tahdot jatkaa matkaa ennen aurinkohuippua. Hyvää yötä, Päivänsäde. Älä herätä minua, jos ketut syövät sinut", Kharon kiusasi ottaessaan mukavan nukkumisasennon. Olisi ehkä pitänyt yrittää saada Päivänsäde nukkumaan mahdollisimman hyvin, jotta tämä jaksaisi vaeltaa seuraavan päivän, mutta Kharon ei voinut vastustaa kiusausta. Koko matkan kohokohtia olivat ne, kun hän sai härnätä Päivänsädettä, eikä kukaan voinut kieltää häntä. Kaksijalkalassa tilanne taas muuttuisi, sillä Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri tuntuivat pitävän huolen siitä, ettei kukaan päässyt loukkaamaan pikkuista heidän Päivänsädettään.

//Päivi?
// 301 sanaa