Tunsin turkissani outoa kihelmöintiä Järkäletassun seurassa. Kollin katse sai minut kiemurtelemaan kuin minulla olisi ollut muurahaisia turkissa. Ehkä siitä syystä hänen kommenttinsa minusta ja Keijukaisesta parina sai tuntemaan oloni hyvin epämukavaksi.
"Emme me ole pari Keijukaisen kanssa", sanoin nopeasti. "Tai siis pari sillä tavalla. Esitimme vain kumppaneita sulautuaksemme Kuolonklaaniin paremmin. Meillä kahdella ei ole sitten niin mitään yhteistä! Mutta olet varmaan jo oppinut tuntemaan Keijukaisen sen verran hyvin, että tiedät hänen saavan aina lähes poikkeuksetta tahtonsa läpi." Miksi minä kuulostin niin hermostuneelta? Kokoa itsesi, senkin hyödytön karvakasa!
Järkäletassun jälkimmäinen lisäys sai minut kuitenkin pysähtymään kokonaan. En vain saanut katsettani irti hänen vaaleansinisistä silmistään, jotka kainosti katsoivat minua kollin kulmien alta. Yhtäkkiä suuni oli muuttunut kuivemmaksi kuin kaksijalkalan tomu.
"Minäkin haluaisin tutustua paremmin minuun… tai siis sinuun! Sinuun tietenkin. Miksi minä haluaisin itseeni muka tutustua?" Tämän täytyi olla painajaista. Mikä ihme minuun oli tullut? Oliko kaksijalkala pehmittänyt kovan pääkoppani näin hirvittävän lyhyessä ajassa?
Järkäletassu katseli minua rauhallisesti. Hänen silmissään ei näkynyt minkään sorttista halveksintaa tai ivaa. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkoni tyhjäksi, jatkaen sitten ruoan etsimistä. Järkäletassu rupesi tekemään samaa.
Tongimme tähteitä hyvän aikaa, kunnes kumpikin oli löytänyt jotakin tuotavaa. Aioin joskus lähteä saalistamaan meille oikeaa riistaa. Uskoin Järkäletassun ilahtuvan ajatuksesta myös, sillä tähän kaksijalkojen moskaan kyllästyi äkkiä. Sitä paitsi, vaikka Päivänsäde kasvatettaisiin kaksijalkalassa, en halunnut hänen unohtavan täysin kissojen perinteisiä viettejä. Jos Keijukainen saisi päättää, pentu tonkisi varmaankin kaikki kaksijalkalan kiiltävät laatikot läpi ruokaa etsimässä.
Lähdimme tassuttamaan takaisin niin sanottua "leiriämme" kohti. Pimeys oli laskeutunut kaksijalkalaan. Paitsi ettei se ollut täydellinen pimeys, vaan kaksijalkalan oudot, hehkuvat valot loistivat valkoisina mustuudessa. Ne olivat kuin isoja tähtiä lähellä maata. Eivät yhtä kauniita kuin Hopeahännän tähdet, mutta lähellä. Ainakin se toi minulle turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, etteivät esi-isäni olleet täysin hylänneet minua huolimatta siitä, etten enää ollut klaanikissa.
"Minä ajattelin vaihtaa nimeni", sanoin Järkäletassulle samalla kun roikotin hampaissani läpinäkyvää pakettia, jonka sisällä oli lihaa. Järkäletassu katsahti minuun yllättyneenä. "En halua olla enää mikään -tassu", lisäsin perään selvennykseksi.
Kolli nyökytteli mustaa päätään ymmärtäväisesti. "Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?"
"Se on salaisuus", virnistin. Järkäletassu hymähti, muttei sanonut siihen mitään.
"Entä sinä?" kysyin sitten. "Aiotko olla lopun ikääsi Järkäletassu?"

//Järkäle?
//356 sanaa

Järkäletassu kyhjötti kaksijalanpesän raunioiden nurkassa käpälät vatsansa alla ja katse ilmeettömästi tassuihin kohdistettuna. Kolli nuokkui, häntä väsytti tämä kujakissaelämä eikä hän ollut vieläkään sisäistänyt tätä kaikkea. Hän oli vain lähtenyt, jättänyt Kuolonklaanin ja klaanikissan elämän taakseen. Kaikki muuttui kertaheitolla, tätä hän ei ollut ajatellut. Järkäletassusta oli pitänyt tulla luottosoturi ja uskollinen klaanitoveri, miten tässä näin oli päässyt käymään..? Järkäletassu sulki siniset silmänsä väsyneenä ja mietti kaikkea. Olikohan Tuimakatse etsinyt häntä? Oltiinko hänet julistettu luopioksi ja petturiksi? Kolli ei halunnut ajatella olevansa luopio ja petturi, eihän hän sellainen ollut! Järkäletassun häntä liikahteli hieman, hän oli nukkunut huonosti täällä. Järkäletassu vain oli varuillaan, hän ei luottanut muihin. Kaikki oli uutta, uudet naamat ja paikat. Hän tunsi itsensä melkein kotikisuksi, mutta itsehän kolli oli halunnut lähteä muiden mukaan. Kyllähän Järkäletassu olisi voinut kertoa hiippailunsa syyt ja lähteä, mutta jokin siinä lähdössä oli tuntunut oikealta. Maidon lämmin tuoksu leijaili hänen kuonoonsa ja havahdutti hermostuneen erakon hereille. Hänen siniset silmänsä katselivat Leopardia, pentuja ja Keijukaista. Tyrskytassu oli muutaman muun kanssa tekemässä jotain, ei Järkäletassu ollut niin tarkkaan Keijukaisen ohjeistusta kuunnellut. Hänestä harmaalla naaraalla oli kumma nimi, niin aurinkoinen. Vaikka toinen oli osoittautunut aivan eri kissaksi eikä kolli edelleenkään tullut toisen kanssa oikein toimeen. Hänestä Keijukainen oli outo, mitä Tyrskytassu näki Keijukaisessa ja toisinpäin? Järkäletassu ei ollut suhteiden ja tunteiden asiantuntija, joten kaipa siinä oli jotain.. syvällistä? Järkäletassun keho nytkähteli muutaman kerran, kun kollikissa oli vaipumassa uneen. Hän kuitenkin havahtui hereille kuullessaan mekkalaa, kissat olivat palanneet. Entisen kuolonklaanilaisen silmät siirtyivät Tyrskytassuun, joka tassutteli varovaisesti Järkäletassun luokse. Järkäletassu nousi istumaan ja lipaisi vaivihkaa hampaitaan. Raidallinen kolli ehdotti epävarmasti kävelyreissua ja vältteli tummaturkkisen katsetta, Järkäletassu tuijotti toista pitkään pistävillä silmillään. Lopulta hän nyökkäsi toiselle hiljaisesti ja lähti seuraamaan toista. Tyrskytassu vielä huikkasi Keijukaiselle, että he lähtisivät etsimään ruokaa ja saivat harmaalta naaraalta epäluuloisen katseen. Kumma katti, toisaalta luottiko hän Keijukaiseen? Ei. Ehkä toinen epäili, että he karkaisivat tai suunnittelisivat jotain muuta. Järkäletassu seurasi toista hiljaisesti ja katseli siniset silmät tuikkien hämärää maisemaa. Taivaanrantaa värjäsi eri sävyt ja kaksijalkalan ylle oli laskeutunut suorastaan aavemaisen kammottava hiljaisuus. Kolli säpsähti hirviön murinaa, joka kuului jostain kauempaa. Hän silotti pörhistyneen turkkinsa nopeasti ja tarkkaili maisemaa yhä varautuneemmin. Punaturkkinen kolli johdatti hänet kiiltävien laatikoiden luokse. Järkäletassu oli oppinut, että sieltä löytyi kaksijalkojen ruokaa. Häntä hieman ällötti syödä kotikisuruokaa, mutta ei Keijukainen metsään halunnut. Tähän olisi nyt vain totuttava. Järkäletassu tonki maassa makaavia tuoresaalin tähteitä hiljaisesti ja siirteli edes jotain syötävän näköisiä syrjään. Tyrskytassu naukaisi sitten, että hänellä olisi jotain kerrottavaa.
"Mitä?" kollikissa mumahti hiljaisella äänellä ja katsoi toista jopa hieman uteliaana. Tyrskytassu kertoi sitten menneisyydestään, että hän oli Eloklaanista ja oli tappanut mestarinsa, joka oli sattumoisin Mesitähden poika. Järkäletassu katsoi toista eikä hänen ilmekään värähtänyt.
"Minä ymmärrän sinua, se selittää monta asiaa sinussa. Kuten sen omituisen positiivisuutesi Kuolonklaanissa. En minä sinua kahelina pidä tai mitään muutakaan. Tai pidä pahana kissana", Järkäletassu naukaisi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja luimisti hieman korviaan. "Sinä ja Keijukainen, te olette outo pari", Järkäletassu töksäytti vielä ja räpäytti sinisiä silmiään. Järkäletassu nosteli tassujaan hermostuneena.
"Vaikka minä tutustuisin kyllä mielelläni siihen oikeaan Tyrskytassuun", tummaturkkinen kolli lopulta naukaisi toiselle ja katsoi toista varovaisesti, hänen sininen katseensa yhtä pistävänä kuin aina.

//Tyrsky?
// 521 sanaa

Iltapäiväaurinko paistoi tuhruisen ikkunaruudun läpi pieneen tupaan. Rubiini näki lattiatasolle kiilautuvassa valonsäteessä leijailevan pikkuruisia hiukkasia ja yritti napata niitä. Safiiri seurasi hänen puuhiaan hieman kauempaa, Ukon vierestä sohvalta. Rubiini loikkasi korkealle ja huitaisi kömpelösti ilmaa pikkuisella tassullaan, mutta kouraisikin vain tyhjää. Hän oli tehnyt tätä ennenkin, mutta ei siltikään käsittänyt, miksei koskaan onnistunut saamaan kiinni edes yhtä hiukkasta. Ne olivat liian vielä nopeita ja ovelia hänelle, mutta ehkä sitten, kun hän olisi vähän isompi, hän voisi saada sellaisen kiinni.
Ovelta kuului rapinaa. Safiiri nosti päätään sohvalla ja Rubiinikin kääntyi äänen suuntaan. Puisen oven läpi hän kuuli Byronin tuttua nau'untaa. Ukko nousi puhisten ylös sohvalta ja käveli hassun näköisesti ontuen ovelle. Jättiläinen raotti ovea sen verran, että Byron pääsi livahtamaan sisälle. Safiirikin loikkasi alas sohvalta ja kipitti Rubiinin kanssa kasvatti-isäänsä vastaan. Kollin turkki tuoksui raikkaalta ja aurinkoiselta. Rubiini hieroi itseään sitä vasten.
"Mitä siellä näkyi?" Safiiri kuulusteli. Hänen valkoiset viiksensä väpättivät, kuten ne aina tapasivat tehdä, kun naaras oli keskittynyt johonkin. Tällä kertaa sisar oli keskittynyt kuuntelemaan Byronin raporttia talon ulkopuolelta. Rubiinikin halusi kuulla, mutta paljon mieluummin hän olisi halunnut mennä itse ulos. Byronin mielestä he eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita siihen.
"Vain pari hassua kaksijalkaa ja koira", Byron maukui karhealla, matalalla äänellään. Hänen silmissään oli lämmin, itsevarma tuike, josta Rubiini tiesi olevansa turvassa. Hän tiesi voivansa luottaa tuohon kolliin hengellään, koska olihan kolli vannonut pitävänsä heidät suojassa julmalta ja pelottavalta maailmalta.
"Milloin me päästään ulos?" Rubiini kysyi sitten, sillä ei malttanut enää odottaa, että kolli itse tarjoutuisi viemään heidät kierrokselle. Byron katsahti häneen kulmiaan kohottaen. "Ei meille tapahtuisi mitään, kun sinä olet kanssamme!" hän jatkoi maanittelevaan sävyyn. Safiiri tuli hänen vierelleen ja loi isoon kissaan anovan katseen.
"Jooko, Byron! Se olisi tosi kivaa!"
Laikukas kolli katsoi heitä pää vähän kallellaan. Hän selvästikin puntaroi mielessään ajatusta, ja Rubiini todella toivoi, että puntaroiminen kääntyisi vielä heidän edukseen. Hän halusi niin kovin nähdä, miltä talon ulkopuolella näytti!
"Hyvä on, mennään sitten."
Rubiini ja Safiiri kirkaisivat innostuksesta yhteen ääneen. Safiirin perässä hän kipitti ulko-ovelle ja rupisi kynsimään sitä tohkeissaan, odottaen Ukon tulevan avaamaan sen. Byron tassutteli heidän viereensä ja kutsui naukaisemalla vanhan kaksijalan heidän luokseen. Ukko könysi ylös sohvalta ja lähti vaappumaan heitä kohti jotakin omalla oudolla kielellään jupisten. Rubiini pyöri ja hyöri vanhuksen kahden pitkän jalan ympärillä kärsimättömänä, ja Byron loi häneen lempeän toruvan silmäyksen.
Ovi aukesi narahtaen. Rubiini livahti ulos kapeasta raosta ja oikein säikähti tassujensa alla tuntuvaa kylmyyttä. Hän loikki alas harmaita kiviportaita pitkin, kunnes pääsi alas nurmikolle. Vihreät, märät korret kutittelivat hänen polkuanturoitaan, ja raikas tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan. Safiiri tassutteli hänen vierelleen nostellen jalkojaan korkealle, ilmeisesti myöskin vieroksuen märkyyttä.
Rubiini kosketti sisarensa lapaa kuonollaan ja huusi: "Hippa!" ja käännähti sitten kannoillaan, lähtien viilettämään toiseen suuntaan. Hän kompasteli liukkaalla maalla, ja sisko saavutti häntä kovaa vauhtia. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän ei enää kuullutkaan Safiirin ajavan häntä takaa. Hän liusui pysähdyksiin hengästyneenä ja katsahti taakseen ihmetellen, mihin toinen oli jäänyt. Safiiri seisoi paikallaan ja tuijotti hänen ohitseen. Byron hölkkäsi pihan toiselta puolelta Safiirin takaa heitä kohti tuima ilme kasvoillaan.
"Tervehdys, pikkuiset." Rubiini säikähti takaansa kuuluvaa ääntä. Hän kiepahti ympäri ja näki laihan, pitkäjalkaisen kollin, jolla oli hopeanharmaa turkki, jossa oli mustia laikkuja. Kissan keltaiset silmät tarkkailivat häntä uteliaasti.
"Silver!" Byron jylisi jo kaukaa, ennen kuin oli ehtinyt Rubiinin vierelle. "Sinulla ei ole mitään asiaa näille maille!"
Silveriksi kutsuttu kissa kallisti päätään ja katsoi huomattavasti itseään isompikokoisempaa kollia virnistäen. "Byron. Hauska nähdä. Tuntuu, että olet taas kasvanut sitten viime näkemän."
Byron paljasti hampaansa. "Häivy, Silver! Täällä ei ole sinulle mitään!"
Silver katsoi Byronia hetken, sitten hänen silmänsä siirtyivät taas Rubiiniin ja Safiiriin, joka oli hipsinyt hänen vierelleen. Byronin murina voimistui. Lopulta tämä syöksähti Silveriä kohti kynnet paljastettuina ja hurjasti sähisten. Silver ampaisi juoksuun sihahtaen. Byron jahtasi häntä takaa metsän reunalle asti, kunnes käännähti ympäri ja palasi takaisin heidän luokseen.
"Sisään siitä", hän mörähti ja tuuppasi Rubiinia eteenpäin. Rubiini kipitti kiireen vilkkaa ovelle. Hän ei ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut. Eikä hän olisi ikimaailmassa uskonut Byronin voivan olla niin hurjistunut ja pelottava. Oikea peto.


//661 sanaa

Olimme palanneet takaisin Keijukaisen valtakuntaan kaksijalkalassa. Kuten olin jo aavistellutkin, naaraan mahtavat joukot eivät olleet olleetkaan niin suuret ja kaikkivoipat kuin tämä oli meille kivenkovaan aiemmin uskotellut. No, enää oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Olimme kaapanneet jo Mesitähden pennun, emmekä voisi jättää suunnitelmaa puolitiehen. Kasvattaisimme Päivänsäteeksi ristityn ipanan tappajaksi, jonka elämän päätehtävänä olisi jonakin päivänä auttaa isäänsä siirtymään vehreämmille niityille Tähtiklaaniin.
Keijukainen oli laittanut minut, Arven ja tämän uuden kissan, Keijon, partioimaan kaduille. Keijo porisi kuin papupata ja Arpi ei osannut kuin murahdella vastaukseksi. Kamala yhdistelmä.
Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Järkäletassu oli sattunut törmäämään meihin puoli kuuta sitten sillä hylätyllä kaksijalan pesällä, jossa olimme uudelleen keränneet joukkomme. Kolli oli selvästi ollut kostoaikein liikkeellä, mutta päätyi lopulta liittymään seuraamme ja jättämään klaanielämän taakseen. Minusta se oli ollut varsin odottamaton käänne juonessa, mutta en valittanut. Itse asiassa oli ihan kiva, että mukana oli joku toinen, jolla oli klaanitaustaa. Paitsi ettei Järkäletassu vielä tiennyt siitä. Hän uskoi edelleen minun olevan vain yksi saastaisista erakoista, joka oli saanut oudon päähänpinttymän soluttautua klaaneihin ja napata yksi Mesitähden pennuista. Mutta nyt kun olimme löytäneet tiemme takaisin kaksijalkalaan, jota minun olisi totuttauduttava kutsumaan uudeksi kodikseni, voisin kertoa kollille koko totuuden. Olin sen hänelle velkaa kaiken jälkeen.
Kivipolku hiersi tassujeni alla inhottavasti. Kaipasin takaisin metsään jo nyt. En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viihtyä tällaisessa paikassa. Sääliksi kävi pientä Päivänsädettä, joka ei sisarustensa tavoin saanut kokea aitoa villiä elämää luontoemon helmassa. Hän kasvaisi kaksijalkojen saasteiden keskellä, koskaan oppimatta soturielämän hienouksia ja klaanikissojen kunniakoodia, jonka mukaan itsekin yritin edelleen elää, vaikka se oli viime aikoina rakoillut pahasti. Olin alkanut etääntyä entisestä elämästäni. Jopa oma nimeni oli alkanut turhauttaa minua. En halunnut olla mikään -tassu, kuin joku pahainen oppilas. Asiaan oli tultava muutos.
Kiersimme useamman kujan läpi, mutta emme törmänneet matkan aikana kehenkään. Olin haistanut muutaman kotikisun laimenneet jäljet, mutta tuskin Keijukainen halusi kaksijalkojen pehmettämiä kissoja joukkoihinsa. Tai mistä sitä tiesi: Keijukainen oli muutenkin kajahtanut.
Palasimme takaisin kaksijalan pesän raunioihin, jossa muut porukastamme odottivat. Kaikki olivat ylhäällä, jossa Leopardi imetti kahta pentua. Järkäletassu kyyristeli huoneen nurkassa käpälät vatsansa alle vedettynä. Hänen vaaleansiniset silmänsä siirtyivät katsomaan minua, kun astuin sisään. Keijo meni häiriköimään Keijukaista, ja Arpi rupesi pesemään sottaista turkkiaan. Tassutin varovasti tummaturkkisen kissan luokse. Järkäletassu nousi istumaan. Hän lipaisi vaivihkaa hampaitaan.
"Haluaisitko lähteä kävelylle?" ehdotin epävarmasti, vältellen suoraa katsekontaktia kollin pistävän sinisiin silmiin. Järkäletassu katsoi minua pitkään hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
"Lähdemme etsimään ruokaa", huikkasin nopeasti Keijukaiselle, joka katsoi meitä silmät epäluuloisesti viirussa. Hän varmaankin vieläkin epäili, että yrittäisin karata, etenkin nyt, kun mukanani oli toinen entinen klaanikissa. Harmi kyllä, naaras ei pääsisi minusta eroon näin helpolla. Kostaminen houkutteli minua tällä hetkellä enemmän kuin hänen kynsistään karkaaminen.
Ulkona oli alkanut hämärtää. Taivaanranta värjääntyi sinisen ja vaaleanpunaisen sävyistä. Kaksijalkalaan oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus. En pitänyt siitä, mutta toisaalta kyllä se aina voitti sen kamalan melun, mikä päivällä oli.
Järkäletassu säpsähti jostain lähistöltä kantautuvaa hirviön matalaa murinaa. Tunsin omienkin niskakarvojeni nousevan pystyyn, mutta yritin leikkiä urheaa kollin tähden. Jos molemmat vain säikkyisivät koko ajan, tästä ei tulisi mitään. Sitä paitsi, kaksijalkala oli Järkäletassu täysin uusi ympäristö. Minä sentään olin kulkenut näillä kaduilla ennenkin.
Lähdin johdattamaan meitä kohti niitä kiiltäviä laatikoita, joiden sisälle kaksijalat säilöivät ruokaansa. Ne olivat kyllä huolimattomia, kun jättivät tuoresaaliinsa lojumaan sillä tavalla kaikkien ohikulkijoiden ulottuville.
"Järkäletassu", aloitin hieman epäröiden samalla kun tongin maahan levinneitä tuoresaaliin tähteitä. "On eräs asia, mistä sinun pitäisi varmaan tietää."
Järkäletassu katsahti minuun uteliaana. "Mikä?"
"Minäkin olen entinen klaanikissa. Eloklaanista. Tapoin vahingossa mestarini, joka oli sattumoisin myös Mesitähden poika, mistä syystä minut karkotettiin. Emoni näki koko tapahtuman ja laverteli Mesitähdelle. Minä sysäsin paniikissa syyn kuolonklaanilaisten niskaan, eikä valehteluani katsottu hyvällä. Käytännössä minua pidetään siis mielipuolena murhaajana synnyinklaanissani." Tuntui oudolta sanoa se ääneen näin pitkän ajan jälkeen. Itse asiassa jopa helpottavalta. Ehkä Järkäletassu ymmärtäisi, miltä minusta tuntui kaiken tämän jälkeen. Tai sitten ei. Ehkä hänkin vain piti minua kahelina.


//Järkäle?
//634 sanaa

Taas uusi paikka. Ja uusi kissa. Keijukainen ei tykännyt hänestä, panin sen merkille. Kyyhötin Menninkäisen vieressä ja pyörittelin päätäni katsellessani ympärilleni isossa tilassa, johon olimme tulleet.
"Minulla on nälkä", Menninkäinen miukaisi ja tuuppasi kuonollaan Leopardin mahaa. Minullakin oli nälkä, joten aloin myös tuuppia naaraasta maidon toivossa.
"Malttakaahan hetki, pienet, niin etsitään rauhallinen paikka", Leopardi toppuutteli ja nuolaisi meitä kumpaakin päälaelle. Katsoin vaaleanruskeaa kissaa malttamattomana. Tahdoin ruokaa nyt enkä myöhemmin.
"Mäihä, auttaisitko minua siirtämään pennut?" Naaras kääntyi valkoista kollia kohti, jonka keltaiset silmät kääntyivät meihin päin. Mäihällä oli pitkät jalat ja hän aiheutti Keijukaisessa usein ärsyyntymisen tunteita. Senkin oli pistänyt tarkkaan muistiin.
"Tottahan toki." Mäihä kurkotti nappaamaan minua niskasta. Inhosin kannettavana olemista enemmän kuin mitään, ja aloin pitää sihisevää ääntä osoittaakseni mieltä. Mäihä naurahti. "Sinustahan lähtee ääntä. Mokomakin käärme."
Leopardi asettui makaamaan pehmeän kasan päälle edelleen Menninkäistä hampaissaan roikottaen. Mäihä laski minut kasan päälle Leopardin viereen, ja minä ryömin lähemmäksi naaraan vatsaa. Tunnustelin ensin kuonollani, ennen kuin tartuin kiinni nisästä ja aloin juoda. Menninkäinen vieressäni rupesi syömään myös.
Kun olin kylläinen, irrottauduin Leopardin vatsasta ja katselin uudemman kerran ympärilleni. Minua kiinnosti tämä uusi paikka. Tähän mennessä olimme olleet jatkuvassa liikkeessä. Mietin, milloin lähtisimme uudestaan liikkeelle. Olisiko se myöhemmin tänään vaiko huomenna? En tiennyt, joten halusin ensin vähän tutkia tätä paikkaa.
Kierähdin alas kasan päältä. Kolautin leukani lattiaan ja päästin kimeän vinkaisun. Leopardi kohotti päätään huolestuneena paikaltaan.
"Olehan varovainen, Päivänsäde."
Olin liian keskittynyt pääsemään pystyyn vastatakseni naaraalle. Vaistomaisesti vedin tassujani sisään päin ja yritin kohottaa yläruumistani ylöspäin. Se oli vaikeaa, sillä pääni tuntui kamalan painavalta, enkä pystynyt kunnolla hallitsemaan sen huojuvaa liikehdintää.
Hitaasti mutta varmasti onnistuin nousemaan neljälle jalalle. Takajalkani olivat hieman koukussa, eivätkä niin suorat kuin olisin toivonut niiden olevan, mutta tällä kertaa en antanut sen häiritä. Siirsin toista etutassuani eteenpäin ja olin saman tien kaatumassa kuonolleni. Toistin saman haperoivan liikkeen muutaman kerran, kunnes minua alkoi väsyttää.
Oli hirvittävän raskasta kannatella koko ruumiin painoa ainoastaan neljän tynkäjalan avulla. Jos minulla olisi ollut yhtä pitkät jalat kuin Mäihällä, olisin varmasti osannut jo seistä.

//Kujakissayhteisön jäsenet?
//331 sanaa

"Syötä ne pennut nopeasti, että pääsemme pois täältä mahdollisimman pian", ärähdin Leopardille, joka katsoi miten kaksi pientä pentua joivat tarmokkaasti maitoa tämän vatsa vierellä. Naaras kehräsi hiljaa katsellessaan pienokaisia. Kieltämättä Leopardi oli pyöräyttänyt pentunsa juuri oikeaan aikaan. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että Mesitähden pentu tarvitsisi maitoa.
Arpi oli nopeasti vilkaissut ja paikannut lonkassani olevat haavat. Hänen mukaan selviäisin, vaikka kirvely olikin inhottavaa.
Rämähdys sai meidät valpastumaan. Tyrskytassu etunenässä ryntäsi ulos vanhasta kaksijalan pesästä. Kiiruhdin tämän perään. Kolistelija oli tuttu hahmo. Kuolonklaanin Järkäletassu tapitti meitä vaaleansinisillä silmillään. Karvani nousivat pystyyn, kun tunnistin oppilaan.

Meillä ei ollut aikaa jäädä miettimään, mitä Järkäletassulle tehtäisiin. Lyhyillä neuvotteluilla kolli oli saanut liittyä lumoavaan seuraamme, ja olimme lähteneet matkaan. Eloklaanin sotureita vaelteli metsässä jonkin verran. He selkeästi etsivät meitä. Mutta koska metsä oli etenkin Leopardille ja Arvelle tuttu, etu oli meillä. Arpi johdatti määrätietoisesti meitä varjojen lomassa eteenpäin. Minä en irrottanut hetkeksikään katsettani Järkäletassusta. Kuolonklaanilaiseen ei voinut luottaa. Hän saattoi valehdella, ja ilmiantaisi meidät eloklaanilaisille varmasti, jos tilaisuus tulisi. Jos niin kävisi, minä huolehtisin henkilökohtaisesti siitä, että Järkäletassu katuisi päätöstään lopun ikäänsä.
Olin luovuttanut Mäihälle oikeuden kantaa pientä pentua, koska lonkkaani särki niiiin paljon. Tai niin minä annoin olettaa, ei se oikeasti ollut niin kipeä. Mäihällä ei ollut vaihtoehtoja, sillä hänkin varmasti tiesi, että meidän oli päästävä pois klaanikissojen läheisyydestä mahdollisimman pian.

Vaelsimme auringonnousuun saakka pysähtymättä. Kun olimme viimein tarpeeksi kaukana, oli aika levätä. Pennut vikisivät raivostuttavan paljon, eivätkä heidän kantajansa osanneet pitää niitä hiljaisina. Mäihä heilutteli välillä päätään niin, että pentu keinahteli puolelta toiselle epämukavan näköisesti. Mutta se hiljeni aina hetkeksi, vaikkakin vikinä jatkui heti sen jälkeen, kun Mäihä oli lopettanut.
Leopardi asettui pensaikon juureen, ja pennut laskettiin tuon vatsan vierelle. Viitoin Mäihän, Arven ja Tyrskytassun kanssani etäämmälle keskustelemaan.
"Sinä pysyt siellä", sihahdin Järkäletassulle, joka kaiketi yritti tulla kuuntelemaan keskusteluamme. Kolli kohautti kylmänviileästi lapojaan ja istui alas pitäen sinisen katseensa meissä.
"Kaikkihan sujui tosi hyvin. Me pääsimme pois klaanikissojen luota, ja pian olemme omassa kodissamme. Ipanakin näyttää ihan tyytyväiseltä. Olemme varmaankin kaikki yhtä mieltä siitä, että kasvatamme hänet vihaamaan Mesitähteä ja kaikkea klaaneihin liittyvää?" kysyin kolmelta muulta kissalta. Kaikki nyökkäsivät.
"Eli aiomme vielä palata klaaneihin?" Tyrskytassu varmisti.
"Minä ainakin palaan sitten, kun ipana on kyllin vahva kohtaamaan Mesitähden ja tappamaan tämän", totesin rauhallisesti. Kenelläkään ei tuntunut olevan vastalauseita. Päämäärämme kuitenkin oli alusta asti ollut Mesitähden kuolema, joten ei ollut mitään syytä jättää sitä toteuttamatta. Mikä olisikaan parempi ase Eloklaanin päällikköä vastaan kuin tuon oma pentunsa?
"Ajattelitko kutsua sitä ipanaksi sen loppuelämän ajan?" Mäihä kysyi vilkaisten harmaata pentua, joka lepäsi Leopardin vatsan vierellä.
"Klaaninimeä se ei ainakaan saa. Yksi klaanikissa riittää", totesin viitaten Tyrskytassuun.
Vaihdoimme ideoita pennun nimestä, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään järkeviä ehdotuksia. Koko keskustelun ajan Arpi pysyi vaiti ja kuunteli Mäihän ja Tyrskytassun typeriä nimiehdotuksia.
"Olkaa nyt hiljaa ja miettikää ihan oikeasti. Ei sille voi antaa tuollaisia nimiä", sanoin silmiäni pyöräyttäen, "nimen täytyy olla yhtä hieno kuin minulla, koska pentu tulee tulevaisuudessa perimään minun yhteisöni."
"Kuka tuollaista on päättänyt?" Tyrskytassu kysyi keskeyttäen minut.
"Kidnappaaminen oli minun ideani, joten minä päätän", sanoin nostaen leukani pystyyn, "pennun nimi on Päivänsäde."

Matka jatkui ja jatkui, eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Kuljimme sen kaksijalkalan ohitse, jossa olimme tulomatkalla kohdanneet koiran, jonka kanssa yli-innokas Tyrskytassu oli halunnut väkisin taistella. Viimein miltei puolen kuun matkan jälkeen, saavutimme oman kaksijalkalani rajan. Sen kivipesät kohosivat korkeuksiin, aivan kuin ne olisivat tervehtineet minua. Katsoin edessäni häämöttävää korkeaa aitaa. Ennen kuin loikkasin sen yli, käännyin tovereideni puoleen. Arpi ja Leopardi laskivat pennut maahan.
"Ennen kuin me menemme takaisin kotiin, minulla on yksi pieni asia. Saatoin vähän liioitella yhteisöni kokoa", totesin leveästi hymyillen. Yllättynyt Leopardi kohotti kulmiaan.
"Ai miten liioitella?" laikukas naaras kysyi, "eikö koko kaksijalkala kuulukaan sinulle?"
"Kuuluu tietenkin!" tuhahdin ärsyyntyneenä, "mutta ehkä siihen ei kuulukaan ihan yhtä montaa kissaa mitä sanoin." Kasvoillani oli hymy, mutta ketään muuta ei hymyilyttänyt.
"Niinpä tietenkin", Tyrskytassu sanoi, "se kuulostikin liian hyvältä ollakseen totta."
"No, mutta se on mennyttä se. Kujakissayhteisössä on jo kuitenkin monta kissaa, kun te kaikki olette mukana. Lisäksi meillä on suunnitelma toteutettavana, joten ette te enää voi lähteä", lausahdin lapojani kohauttaen, edelleen leveästi hymyillen. Odottamatta muiden vastauksia, loikkasin aidan päälle. Hetken ajan ihailin vain eteeni avautuvaa kaksijalkalaa. Sen tutut tuoksut kantautuivat nenääni. En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Pitkän matkan jälkeen olin viimeinkin kotona taas. En enää koskaan palaisi asumaan metsään, jos se minusta olisi kiinni. Loikkasin alas aidalta ja odotin, että myös muut olivat päässeet sen tälle puolen. Sitten lähdin johdattamaan yhteisöni jäseniä kohti kaksijalkalan keskellä sijaitsevaa kotiani.
Lämmin hiirenkorvan aurinko tuntui mukavalta, kun sen säteet osuivat harmaaseen turkkiini. Ihailin kivipesiä, joiden ympäröimänä olin varttunut. Vaikka olinkin aina arvostanut kallista kotiani, nyt se arvostus oli vielä suurempaa.
"Onko mitään mahtavampaa, kuin tämä kaksijalkala?" huokaisin tyytyväisenä vilkaisten takanani kulkevaa joukkoa. Leopardi ja Arpi näyttivät tyytyväiseltä, mutta etenkin Järkäletassu ja Tyrskytassu näyttivät siltä, kuin he olisivat syöneet variksenruokaa. En käsittänyt, mitä hienoa klaanikissat näkivät metsässä.
"Meidän täytyy kerätä lisää jäseniä, jotta voimme myöhemmin kohdata taas Mesitähden ja klaanit", kerroin samalla, kun pujottelin nurmialueen halki väistelen sillä kasvavia pieniä puita, "partiot kiertävät kaksijalkalaa koko ajan. Mikäli näette muita kissoja, ottakaa heidät kiinni ja tuokaa minun luokseni. Jokainen, joka eksyy tähän kaksijalkalaan, jää myös tänne. Se tarkoittaa, että myöskään te ette saa poistua." Hymyilin leveästi, sillä tiesin, miten paljon kaikki varmasti inhosivat sääntöjäni. Mutta mikäli he oikeasti tahtoivat kostaa Mesitähdelle, he eivät voineet muuta kuin myöntyä.
Tuttu, ränsistynyt kaksijalan pesä häämötti edessäni. Ihailin hetken ajan sen rikkinäisiä ikkunoita ja halkeilevaa seinää. Vanhasta muistista loikin toisen kerroksen ikkunalle, josta pääsi sisään pesään. Johdatin joukon yläkertaan, jossa minä aina nukuin. Portaikossa hiljensin vauhtiani, sillä ilmassa leijaili vieraan kissan tuoksu. Muut huomasivat sen myös. Loikin portaikon yläpäähän ja silmäilin tilaa, jossa lojui edelleen vanhoja, käytettyjä vuoteita, joilla olimme nukkuneet ennen lähtöämme. Yhdellä vuoteista, minun vuoteellani, nukkui lihava kissa. Tumma tabbykuvioinen kissa tuhisi unissaan, eikä se huomannut meidän tuloamme. Hiivin hitaasti aivan tuon vierelle ja nostin käpäläni pystyyn ladaten siihen voimaa. Sitten iskin kynsilläni kissaa ahteriin.
"Apua!" kolli parkaisi ja pomppasi pystyyn yllättävän nopeasti. Olisi luullut, että tuollainen lihava kissa olisi ollut hidasliikkeisempi. Vihreäsilmäinen muukalainen katseli meitä pelästyneenä. Kuulin Mäihän tirskuvan takanani, mutten vaivautunut kääntymään kollin puoleen.
"Mitä sinä teet minun kaksijalkalassani?" kysyin ja kohtasin kissan vihreät silmät, joista pelko haihtui nopeasti.
"Sinunko? Ei täällä ole ollut ketään koko sinä aikana, kun olen ollut täällä", kolli kertoi ja istui alas.
"Me olimme matkoilla, mutta nyt olemme palanneet. Tämä on minun kaksijalkalani, ja koska olet luvatta tunkeutunut kotiini, olet minulle elämäsi velkaa. Se tarkoittaa sitä, että tästä lähtien kuulut kujakissayhteisööni, tahdoit tai et", lausuin terävällä äänellä. En tiennyt, olisiko vain ollut parempi päästää tuollainen kissa pois. Hänestä tuskin olisi meille mitään hyötyä. Pystyiköhän hän edes kävelemään normaalisti kahta hiirenmittaa enempää?
"Jaha. No, ei minulla ole kiire minnekään, enkä ole koskaan kieltäytynyt seurasta. Minä olen Keijo, keitä te olette?" kolli esittäytyi loihtien kasvoilleen leveän virneen. Minua ei hymyilyttänyt. En enää ikinä hymyilisi ilman hyvää syytä. Olin saanut tarpeekseni positiivisuudesta ja hymystä, mutta nyt klaani-Keijukainen oli pysyvästi poissa.
"Minä olen Keijukainen, tämän yhteisön johtaja. Tuo pieni harmaa pentu tuolla on Päivänsäde, minun seuraajani, mutta ei missään nimessä minun pentuni", en vaivautunut esittelemään muita, sillä siihen olisi mennyt ihan liikaa aikaa. Tutustukoot itse tähän Keijoon, mikäli haluaisivat.
"No niin, nyt on varmaankin aika laittaa arki taas rullaamaan. Arpi, ota sinä Tyrskytassu ja tämä Keijo mukaasi, ja lähtekää kiertämään kaksijalkalaa. Jos löydätte ulkopuolisia kissoja, tuokaa heidät minulle", komensin. Tyrskytassu ei näyttänyt iloiselta. Toivoin, ettei hän tosiaankaan alkaisi niskuroimaan. Mikäli hän sen tekisi, hän saisi maistaa kynsiäni.

//Mäihä, Tyrsky, Järkäle, Päivi tai Menninkäinen?
// 1233 sanaa

Painauduin vasten lämmintä karvakasaa joka oli vieressäni. Hamuilin lämmintä nestettä, jota olin jo kerran maistanut. Kun aloin vihdoin juomaan rentouduin hiukan. Lämmin karvakasa kuitenkin katosi viereltäni ja minun tuli kylmä. Häntäännyin ja aloin miukumaan hädissäni, mutta olin hyvin väsynyt. Yritin vielä vinkua mutta keho tunrui painavalta ja vaikka pääsin möngertämään vähän, en silti löytänyt lämmönlähdettä enään. Lopulta luovutun ja lysähdin pehmeälle mutta kylmälle alustalle.

Heräsin ja huomasin lämmön taas vieressäni. Painauduin sitä vasten ja toivoin ettei se lähtisi siitä enää pois. En enää jostain syystä halunnut lämmintä nestettä enää, köllin vain selälläni lämpimän karvakasan vieressä. Karvakasa silitti minua ja yhtäkkiä kuulin ääniä vasemmalta puoleltani. Painauduin karvakasaa vasten ja yritin näyttää että lämmin karvakasa ja neste oli minun. Viereeni laskeutui kuitenkin toinen karvamytty joka käännähti omaa lämpimää karvakasaani päin. Pieni karvamytty mönki isomman karvakasan luo ja alkoi juomaan sitä lämmintä nestettä joka oli minun. Yritin tunkea hänen tielleen ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Karvakasa kuitenkin siirsi minua varovasti pois hänestä, että lämmin mutta pieni karvamytty saisi tilaa. Olihan mytty ehkä lämmin mutta eikö neste ollut minun. Kun mytty oli lähtenyt menin itse siihen, asetuin lähemmäksi lämpöä. Toinen karvamytty meni jonnekkin, mutta tunsin sen lämmön yhä. En juurikaan jaksanut ajatella, odotin vain että nukahtaisin. Pian päätäni alkoi painaa ja koko keho oli hyvin raskas. Miltäköhän tuntuisi liikkua näin? Sitä en varmaan tulisi ikinä tekemään. Painauduin vasten lämmintäkarvakasaa ja asetuin kippuralle.

//228 sanaa

Keijukainen oli tyrkännyt tummanharmaan pennun minun kannettavakseni. Ipana kitisi ja sätki heikosti otteessani, mutta sen voimat olivat selvästi käymässä vähiin. Mitä Keijukainen oli edes ajatellut tuomalla pennun keskelle ei-mitään? Ei se selviäisi edes seuraavaan päivään asti, kun sillä ei ollut sen emoa ruokkimassa ja pitämässä huolta siitä. Eikä Keijukainen todellakaan ollut mikään paras roolimalli sille - tai ylipäätään kellekään.
Keijukainen ja Mäihä tassuttivat edelläni. Tulin joukon viimeisenä. Kummatkin heistä olivat saaneet vammoja. Erityisesti Keijukaisen lonkassa olevat jäljet näyttivät kivuliailta. Mutta sepä ei ollutkaan minun ongelmani. Ainakaan toistaiseksi Jossain vaiheessa hän keksisi vielä syyttää minua niistä.
Kun ajojahdin säkenöivä kauhu oli vihdoin laantunut, pystyin taas ajattelemaan kunnolla. Ensimmäisenä mieleeni nousi kuva Korppisiivestä, joka oli selvästi odottanut pentuja. Noin vain he olivat yhteistuumin päättäneet korvata minut. Ihme, että vasta näin myöhään. Tuskin he kuitenkaan olivat surkutelleet menetystäni niin pitkään. Eivät he oikeasti olleet välittäneet minusta. Jos olisivat, eivät he olisi antaneet Mesitähden karkottaa minua tai vähintään olisivat lähteneet mukaani. Mutta ei, Eloklaani ja rakas Mesitähti olivat heille paljon tärkeämpiä kuin oma poika. Saastaiset haaskansyöjät.
"Sinähän sait sen hiljaiseksi", Mäihä totesi hyväntuulisesti hiljentäessään vähän vauhtiaan päästäkseen kulkemaan vierelläni. Mulkaisin valkoista kollia ja kiristin omia askeleitani ohittaakseni hänet. Erakolla oli kuitenkin harmikseni hyvin pitkät jalat, joilla tämä harppoi minut helposti kiinni. "Olet luonnonlahjakkuus pentujen kanssa, Tyrskytassuseni."
Ellen olisi kantanut pentua, olisin tarrannut häntä kaulasta kiinni ja ravistellut oikein kunnolla. Tämän päästä olisi varmasti kuulunut pelkkää kilinää sen sijaan, että siellä olisivat olleet hänen aivonsa.
Onneksi pian saavuimme hylätylle kaksijalanpesälle, jossa Arpi ja Leopardi oleilivat. Keijukainen puski ensimmäisenä sisään, ja minä tulin heti hänen perässään. Karvani nousivat epäluuloisesti pystyyn, kun haistoin ilmassa lämpimän maidon tuoksun. Keijukainenkin näytti hämmentyneeltä. Tassuttelimme peremmälle ja nurkan takaa löysimme Leopardin, jonka vatsan vieressä tuhisi pieni karvapallo, joka oli melkein kopio naaraasta. Arpi istui Leopardin toisella puolella ja kohtasi tulijoiden katseet viiksikarvankaan värähtämättä. Tuijotimme näkyä tyrmistyneinä, kunnes Mäihä avasi suunsa ja pilasi kaiken:
"Oi, onnittelut isälle! Sinulla on hieno pentu." Mäihä katsoi Arpea virnuillen.
"Ei Arpi ole pennun isä", Leopardi naukaisi kulmat kurtussa ja kumartui nuolaisemaan jälkikasvunsa päätä.
"Kuka sitten?" murahdin suu täynnä pennunkarvaa.
"Onko sillä muka väliä?" Keijukainen sihahti, ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. "Tämä sattui juuri parahultaisesti! Leopardi, voisitko mitenkään ruokkia myös tätä?"
Astelin naaraan luokse ja laskin tummanharmaan pennun hänen eteensä. Leopardi katsoi sitä silmät suurina. Hänen katseensa käväisi minussa ja Keijukaisessa, ja saatoin jo arvata, mitä hänen mielessään liikkui.
"Se on Mesitähden pentu", korjasin hänen ajatusvirheensä ennen kuin tämä ehtisi tuoda sen ääneen ilmoille.
"Tietenkin voin ruokkia häntä", Leopardi hymyili ja kurkotti nostamaan vaisun pennun vatsansa viereen. Pentu pyöritteli hetken päätään, kunnes se tajusi alkaa juomaan maitoa. Pesän täytti pentujen tyytyväinen tuhina ja maiskuttelu.
Lysähdin istumaan. Juokseminen oli uuvuttanut minut täysin. Turkkini alla poltteli lukuisia naarmuja entisten klaanitoverieni kynsistä, mutta en vaivautunut hoitamaan niitä. Ne paranisivat kyllä itsestään, ja sitä paitsi, Keijukainen ei varmastikaan päästäisi minua Arven tarkastettavaksi ennen kuin hänen vaivansa oli hoidettu kuntoon.


//Keiju ja Mäihä? Menninkäinenkin saa jatkaa!
//477 sanaa

Kissat sinkoilivat toistensa luokse ja puhuivat kiihtyneisiin ääniin. Jokin oli selkeästi hätänä ja siis tällä kertaa oikeasti hätänä, eikä kyse ollut mistään yhdestä harha-askeleesta rajan yli. Nyt klaani oli oikeasti täysin sekaisin. Nähdessäni veljeni istumassa Taivaslaulun pienen valkoisen hahmon seurassa, päätin käydä kysymässä tietäisikö kaksikko mitään vallitsevasta tilanteesta.
“Mitä täällä tapahtuu?” kysäisin ja tarkkailin samalla kaikkea sitä liikettä, mitä leiri tänään sisällään piti. Merkurius kääntyi vilkaisemaan minuun nopeasti ja vastasi, että Mesitähden pentu oli kidnapattu. Silmäni rävähtivät yllätyksestä auki, kaikesta väsymyksestäni huolimatta. Miten klaanin kaikista rajapartioista ja vartioista huolimatta tällainen oli mahdollista? Oliko klaanit turvallisena idyllinä pelkkä kulissi, joka kätki tosiaan sisälleen epävakaan ja turvattoman ympäristön?
Vetäydyin takaisin sivummalle pohtimaan asioita. Ei ollut oikeudenmukaista riistää pentua emoltaan. Minua mietitytti, että mikä oli saanut nämä kissat ryöstämään klaanista juuri pennun. Oliko ajat tosiaan niin kovia, että erakotkin kilpailivat jokaisesta vastaantulevasta pennusta joukkoihinsa? Pyörittelin päätäni epäuskoisena. Ei maailma voinut olla tällainen. En voinut yksinkertaisesti uskoa sitä, että joku saattoi olla niin julma. Samalla minua suututti se, kuinka kyseinen erakkojoukko samalla mustamaalasi kaikki erakot mukanaan. Todennäköisesti joutuisimme elämään turvallisen välimatkan päässä klaaneista vähän aikaa ellei jopa loppuelämäämme. Tästä olisi seurauksia. Olin täysin varma siitä, että klaanit olisivat aivan uudella tavalla vihamielisiä meitä ulkopuolisia kohtaan. Ja samassa tunsin oloni hyvin, hyvin epämukavaksi siitä, että minä, erakko, olin tällä hetkellä vieraana Eloklaanissa.

217 saanaa

Ympärillämme ollut metsä päättyi ja pääsimme avoimelle nummelle. Siellä juokseminen oli huomattavasti helpompaa, mutta tunsin vauhtini hiipuvan. Leuoissani rimpuileva pentu tai perässämme raivoissaan juoksevat klaanikissat eivät helpottaneet matkantekoa lainkaan. Jopa aina niin hidas Tyrskytassu oli päässyt vierelleni. Se ärsytti minua kovasti, mutta jos olisin kiristänyt tahtiani, olisin uupunut ennen Eloklaanin rajaa. Klaanikissat lähestyivät, tai oikeastaan vain kourallinen. Osa oli varmaankin luovuttanut ja palannut takaisin leiriin. Ellen olisi kantanut Mesitähden pentua suussani, olisin heittänyt Mäihälle jotakin siitä, miten hän ei keskittynyt taaskaan lainkaan oleelliseen. Olisi ollut järkevämpää olla provosoimatta klaanikissoja peräämme yhtään enempää. Mutta eihän Mäihän kaltaiselta typerykseltä voinut odottaa, että hän tekisi mitään oikein.
En voinut olla hymyilemättä kun huomasin, että vaalean kollin suupielistä tihkutti verta. Toivottavasti se sattui ja paljon, sillä Mäihä tosiaan ansaitsi sen.
Hengitykseni salpaantui, kun tunsin iskun takajalassani. Isku oli niin voimakas, että sen seurauksena leukani avautuivat ja tumma pentu lensi kaaressa ilmaan. Minä tömähdin kasvoilleni maahan. Raivosta pihisten käännyin kilpikonnakuvioisen naaraskissan puoleen. Eloklaanilaissoturin kasvoilla oli raivokas, mutta hitusen tyytyväinen ilme. Tämä oli hyökkäämässä kimppuuni, mutta yllätyksekseni jokin iskeytyi sen kylkeen. Tyrskytassu painoi kissan maahan, joka antoi minulle aikaa nousta ylös. Mäihä oli kiiruhtanut pennun luokse, ja tuo kantoi sitä nyt suussaan.
"Mennään", ärähdin kiittämättä Tyrskytassua ja viitoin tämän perään. Klaanikissalauma lähestyi meitä, joten lähdimme taas nopeasti juoksemaan kohti Eloklaanin rajaa.
Olin varma, että klaanikissat ylittäisivät rajan ja seuraisivat meitä niin pitkään kuin oli tarve. He eivät päästäisi meitä noin vain menemään.
"Mennään kaksijalkalaan. Sehän on ihan kivenheiton päässä, eikö niin Tyrskytassu?" kysyin hengästyneenä raidalliselta kollilta. Tyrskytassu vilkaisi minua, mutta ei vaivautunut vastaamaan muuta kuin nyökäten.
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja kuten olin arvellutkin, klaanikissat seurasivat meitä empimättä. Suuntasimme metsään, jossa Leopardi ja Arpi tällä hetkellä majailivat. En ollut koskaan juossut näin pitkää matkaa yhteen soittoon, joten tunsin jaloissani säryn ja keuhkoissani poltteen.
Ohitimme ränsistyneen kaksijalan pesän toivoen, etteivät Arpi ja Leopardi huomaisi meitä. Onni oli tällä kertaa meidän puolellamme, kun nelistimme kohti Ukkospolkua. Puristin hampaitani yhteen, kun suin päin kiisimme Ukkospolun kovalle pinnalle. Se tuntui suorastaan taivaalta käpälieni alla. Metsässä kaikki mihin astui oli aivan liian pehmeää.
Viimein kaksijalkala häämötti edessämme, mutta ikäväksemme muutama sitkeä kissa oli yhä perässämme. Kiihdytin tahtiani ohittaen sekä pentua kantavan Mäihän että hidasjalkaisen Tyrskytassun ja pujahdin kissojen edellä kaksijalkalan kivipesien sekaan. Olisin halunnut kiljahdella riemusta, sillä viimeinkin ympäristö oli minulle mieluinen. Ties kuinka monta kuuta olin joutunut kärsimään märässä metsässä puiden ja hiirenaivoisten kissojen ympäröimänä.
"Tänne!" Tyrskytassu huudahti pysähtyen ja viittoi meitä hämärälle sivukujalle. Käännyin ripeästi ympäri ja seurasin raidallista kollia ja Mäihää syrjäiselle kujalle, jossa oli paljon kaksijalkojen tavaraa. Piilouduimme niiden taakse. Hengitykseni oli raskas, enkä yrittänyt peitellä sitä, sillä jos vain oli mahdollista, Tyrskytassun hengitys oli vielä raskaampi. Itsepä oli tuollainen kivi, joka ei kyennyt liikkumaan suuntaan tai toiseen hengästymättä. Se sai minut virnistämään samalla, kun yritin epätoivoisesti tasata hengitystäni.
"Mitä sinä virnuilet?" raidallinen kolli ärähti huohottaen.
"Nauran sinulle, hiirenaivo", tuhahdin ja kävin makaamaan kylmälle, kovalle maalle. Katseeni siirtyi vikisevään pentuun, jonka Mäihä oli laskenut maahan saadakseen oman hengityksensä tasaantumaan. Pentu näytti kaikin puolin ihan hyvinvoivalta, vaikka olikin kokenut pienen ilmalennon minun kaatuessani. Siitä puheen ollen, nyt vasta tunsin, miten kipeä vasen lonkkani olikaan. Käännyin nuolemaan haavaa. Kun karhea kieleni osui siihen, tunsin suunnatonta kirvelyä.
"Arpi saa luvan paikata tämän, kun pääsemme hänen luokseen", sähisin hampaideni välistä. Taas uudet jäljet, jotka tosin koskaan katoaisivat. Kehoni oli pilattu. Mutta sentään meillä oli Mesitähden pentu, joka vikisi onnettomana kylmällä maalla.

Pysyttelimme varalta piilossa auringonlaskuun saakka. Vasta kun oli täysin pimeää, nousimme ylös suunnataksemme pois kaksijalkalasta. Olimme tehneet suunnitelman. Hakisimme Leopardin ja Arven mukaamme, ja lähtisimme mitä pikimmiten kohti minun kaksijalkalaani.
Korviani kuumotti, kun ajattelin edes sitä. Jossain vaiheessa minun olisi kerrottava, että olin valehdellut kujakissayhteisöstä. Mutta Tyrskytassu ja Mäihä olivat nyt tämän pienen Mesitähti-pennun kasvattajia kanssani, eli he eivät voineet enää lähteä minnekään.
"Pidäkin sitten se kakara hiljaisena", sihahdin Tyrskytassulle, joka sai vuorostaan kantaa pentua. Toivoin, että Arpi tai Leopardi tiesivät jotakin pennun kasvattamisesta, sillä minä en tiennyt siitä mitään.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 651 sanaa

Puh lyllersi ulos kaksijalan pesästä - hänen kodistansa tarkemmin. Kollin keskiruskeat silmät tarkkailivat maisemia uteliaina ja hakivat Nasun tuttua siluettia. Olikohan kolli päässyt vielä ulkoilemaan? Nasu oli hyvin arka ja pelokas, eikä aina uskaltautunut ulos. Lyhytjalkainen kolli loikkasi kömpelösti lähimmälle pahvilaatikolle, joita hänen kaksijalkansa oli jättänyt roskahirviötä odottamaan. Hänen otteensa meinasi livetä, sillä kolli oli saanut vain etutassunsa laatikon päälle. Puh sai kuitenkin vedettyä myös takaruumiinsa laatikon päälle ja nousi istumaan tyytyväinen hymy kasvoillaan. Pienet onnistumiset ja ilot lämmittivät hänen viileää pakkaspäiväänsä. Hän katseli hiljaista maisemaa eikä harmikseen nähnyt Nasua omalla pihallaan. Rotukissa asui tien toisella puolella ja Puh pystyi hyvin tarkkailemaan missä kolli luurasi. Puhin katse kääntyi metsikön puoleen, se oli niin kaukana, vaikka samalla niin lähellä.. Kolli ei ollut uskaltanut vielä kertaakaan lähteä metsikön puolelle, vaikka olikin ajatellut lähteä Nasun kanssa tutkimaan sitä jonain päivänä. Olisipa heidän erakkoystävänsä vielä täällä... Kollin pomppuisat ja menevät liikkeet olivat tuoneet hänelle aina hyvän mielen. Puh korjasi ryhtiään, hänellä oli luottoa ja toivoa, että kolli löytäisi vielä heidän luokseen.

Kollin ruskeat silmät katselivat jälleen Nasun kotitaloa, uskaltautuisikohan toinen lähteä tänään ulkoilemaan? Karvatonta kissaa ei kuitenkaan näkynyt vieläkään missään. Puh loikkasi kömpelösti laatikoiden päältä ja horjahti, kun pahviset hökötykset liikahtivat hänen hypyn alla. Puhilla alkoi olla hieman nälkä, hän oli syönyt tänään vasta kerran ja aamu alkoi vaihtua päivään! Puhin vatsa kurni nälkäisenä ja hän lähti lyllertämään kohti Nasun pesää. Hän houkuttelisi kollin ulos seikkailulle, he voisivat käydä vaikka katsomassa löytyisikö jostain ruokaa. Puhin käpälät jättivät lumiseen ojaan jälkiä ja hän kiipesi ylös ojasta. Kolli katseli oikealta vasemmalle ja sitten vielä uudelleen oikealle ennen tien ylittämistä. Puhin lyhyet käpälät olivat hitaat tien ylittämiseen, joten kolli oli aina erityisen varovainen. Hän tiesi, etteivät kaksijalat tahallaan osuisi hirviöillä, mutta Puhia silti pelotti aina teiden ylitys. Päästessään Nasun kotipihaan, hän katsoi itseään korkeampaa pesää ja päästi iloisen naukaisun kutsuessaan karvatonta ystäväänsä. Puh tassutteli vielä lähemmäs toisen pesän kulkuaukkoa ja raapi ovea varovaisesti. Jos Nasun kaksijalka olisi kotona, hän pääsisi sisään. "Mrrau, mrrau?" Puh naukui kutsuvana ja ilahtui, kun ovi aukesi ja hänen katseeseensa osui tuttu kaksijalka. Kaksijalka kumartui silittämään Puhia ja ele sai kollin kehräämään pehmeästi. Oli aina niin mukava nähdä Nasun perhettä. "Nasuu! Puh tuli", kaksijalka kutsui pientä kollikissaa. Puh ymmärsi joitakin sanoja kaksijalkojen suusta, olihan elänyt koko ikänsä heidän kanssaan. Kaksijalka väisti ja naukaisun päästettyä ilmoille, Puh kipitti toisen ohi. Hän tiesi, että Nasu vietti lähes aina aikaa sängyn alla. Etenkin, jos ulkoa kuului ääniä. Puh lähti kynnet rapisten juoksemaan kohti Nasun suosikkipaikkaa ja sukelsi sängyn alle, josta hän kohtasi tärisevän kollin. "A-ai, se-se olit vain si-sinä Puh", Nasu sopersi pelokkaana ja ryömi lähemmäs ystäväänsä. "Nasu, mukava nähdä, onko kaikki hyvin? Ja kuule, ei sinulla sattuisi olemaan jotain. Hih, hiukopalaa? Alkaa olla hieman nälkä", Puh naukaisi ystävällisesti ja sukaisi ystävänsä päälakea. Nasu katseli pilkottavaa ulkomaailmaa, kuin miettien rohkenisiko lähtemään ruokakupilleen. "Mi-minä näin pe-pelottavan ku-ku-kujakissan. S-se oli tosi su-suuri", Nasu piipitti, mutta ryömi nopein askelin pois sängyn alta, jossa hän myös säilytti suosikkileluaan. Karvaton kolli piiloutui aina sängyn alle, sillä ajatteli etteivät tunkeilijat löytäisi häntä sieltä. Kun taas oma pesäpuu olisi niin ilmeinen tunkeilijoille Nasun mielestä.
Puh lähti hymyillen toisen perässä kollin ruokakupeille, kaipaisiko Nasu kaikkea ruokaa? Jos hän voisi iihan hieman maistaa. Ja toisen hiemaisun. Kenties kolmannenkin? Puh kipitti nopeamman, huomattavasti nopeamman ja ketterämmän kissan perässä. He pääsivät tilaan, jossa ruoka valmistettiin. Puh veti ilmaa sisään ja maisteli ruoan ihanaa tuoksua hymyillen. "Voisinko minä ihan tuota, heh tiedäthän - hieman maistaa?" Puh kysyi ja Nasun väistyessä hän alkoi maiskuttelemaan märkäruokaa korvat kääntyillen. "To-totta kai, ei minulla nälkä ollutkaan", kolli miukui hiljaa ja kyyristyi katselemaan pyöreän kollin syömistä. Nasu katseli ympärilleen hermostuneena ja kun Puh lopetti, hän elätteli toivoa että he voisivat mennä takaisin piiloon. Puhin ehdotus sai kuitenkin Nasun tärisemään yhä enemmän. "Lähdettäisiinkö seikkailemaan? Käytäisiin siellä metsässä!" Puh ehdotti silmät uteliaisuudesta tuikkien, mutta Nasu ravisteli tarmokkaasti päätään. "E-entä jos menisimme va-vain torkuille?" Nasu ehdotti hiljaisella äänellä ja hänen ilokseen Puh lopulta nyökkäsi. "Selvä, näytä tietä! Minua taitaakin jo hieman, vääää - väsyttää", karvaisempi versio heistä kahdesta haukotteli uneliaana ja lähti tassuttelemaan selvästi helpottuneen oloisen Nasun perässä.

//669 sanaa

Moon nukkui rauhallisesti. Joku kuitenkin potkaisi kollia vahingossa ja hän heräsi. Bamse joka nukkui hänen vieressään, oli selkeästi potkaissut Moonia. Moon tuhahti pienesti ja nousi seisomaan. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Skafian joka istui nurkassa. Hän vilkaisi Mooniin päin ja huomasi tuon olevan istumassa.-Tule ulos, hän kuiskasi samalla kun lähti pesästä pois hiljaa. Moon seurasi naarasta ja pesän ulkopuolella hän käännähti Skafiaan päin.
-En usko että voin jäädä tänne. Klaanielämän tyylinen elämä ei vain ole minua varten. Anteeksi, naaras pahoitteli. Moon vilkaisi naaraaseen sivusilmällä.
-Ei se haittaa, ystäväni voivat varmasti tulla tänne, he ovat kilttejä, Moon sanoi sitten ja nyökkäsi. Skafia lähti ja Moon palasi pesään. Hän yritti nukkua mutta hylkäsi sen pian. Moon oli niin innoissaan leiristä että hyppeli aukiolla ja yritti olla herättämättä muita. Joku asteli aukiolle ja Moon käännähti tulioita päin. Se oli kuitenkin vain Leinikki. Naaras tuli aukealle ja istahti siihen.
-Olette kyhänneet tänne mukavan klaanilekin, mutta tuskinpa se kauan kestää, Leinikki sanoi rauhallisella äänensävyllä, mutta ei niin hyvällä tarkoituksella.
-Hyvä sinun on sanoa, meillä asuu kolme kissaa, ja yritämme vain pysyä hengissä, Moon suuttui, koska mitäpä naaras oli häntä arvostelemaan. Leinikki joka oli katsellut muualle käänähti Mooniin päin.
-Saatamme olla ystäväsiäsi mutten pidä tästä yhtään, älä kysy miksi, Leinikki sähähti ja kääntyi kannoillaan. Uninen Bamse saapui samaan aikaan kun Leinikki lähti ja istahti Moonin viereen.
-Kuka se oli? hän kysyi iloisena. Moon katsahti pesään josta Dragon tuli.
-Mitä te nyt puhutte? hän kysyi ja istui myös siihen.
-Skafia lähti, ja Leinikki, hän on ystäväni , tuli käymään haukkuen leiriä ja koko ideaa vain selviytyä, Moon selitti.
-Ompa tyhmää, Dragon tuhahti ja Bamse nyökkäsi.
-Mutta mennäänkö metsästämään, kolli kysyi sitten.
-Joo, mennään vain, Moon sanoi ja kolmikko lähti pesästään, tai leiristään.
//285 sanaa
//Bamse?

Corona: 65kp! -

Salamatassu: 8kp -

Mäihä: 17kp -

Bamse: 9kp -

Nefiri: 81kp! -

Moon: 22kp -

Moon vaelsi jossain päin metsää. Vaikka oli lehtikadon loppu, riistaa ei löytynyt meilkein yhtään. Käänsi kolli sitten minkä tahansa paikan tai kivenkolon, ei yleensä löytynyt mitään. Moon oli jo lähellä klaaneja, tai Kuoloklaanin reviirillä, kun kolli huomasi myyrän. Se vasta oli saalis. Keskittyneenä ja hiljaa Moon hiipi lähemmäs mahdollista ateriaa. Hitaan oloinen myyräkaksikko, kuitenkin selvästi erillään olevat tallustivat kohti Kuoloklaanin rajaa pitkin. Moon hyppäsi molempien päälle ja kantoi ne suussaan kohti kaksijalkalaa. Kun vielä olisi oma yhteisö, johon ne voisi viedä. Kaipa ainakin kujakissayhteisöön voisi liittyä, sitten kun he väin löytyisivät. Toisaalta Moon oli kuullut kissojen olevan vallanhimoisia, ja Moonille ei johtajan paikkaa heruisi, ei ollenkaan. Lopulta kolli päätti vain etsiä nukkumapaikan, ja yrittää nukahtaa.
Aamulla Moon heräsi. Hän oli nälkäinen mutta yritti ensin peseytyä. Hän suti itsensä puhtaaksi kielellään ja lopulta päätti vain mennä jokeen. Joen vesi oli kuitenkin viileä ja Moon hytisi tullessaan sieltä. Hänellä oli liian kylmä ja Moon vaipui melkein uneen siihen paikkaan. Tai taisi vaipuakkin, sillä kolli ei noussut ennen iltaa.

Ilta-aurinko loisti jo taivaalla. Moon oli väsynyt ja mietti miksi oli herännyt. Vastaus oli kaksi kissaa. Molemmat tuijottivat häntä. Toinen oli iso luultavasti kolli, ja toinen naaras. Molemmat vaikuttivat saman ikäisiltä, tosin kokoero oli suuri. Moon nousi varovasti, kun iso kolli nyökäytti hänelle.
-Kuka olet, Moon kysyi ensimmäisenä. Hän ei osoittanut kysymystä kummallekkaan joten molemmat miettivät vastatakko vai ei.
-No minä olen Skafia ja tuo tuossa on Bamse, Skafia niminen naaras sanoi. Bamse hymyili varovasti. Moon tarkkaili molempia ja totesi Skafian olevan kellanpunainen, eli hiukan oranssihtava, kun Bamse taas oli kanelinvärinen.
-Tarvitsetko jotain? Bamse kysyi.
-Ei kiitos, tosin minulla on vähän nälkä, Moon sanoi ja otti nopeasti johdon kun kissat lähtivät jonnekkin.
-Hei, katsokaa! Bamse huudahti yhtäkkiä.
-No mitä nyt? Moon kysyi kollilta, vihaisena pysähdyksestä. Bamse näytti vähän säikähtäneeltä Moonin huudon jälkeen mutta vastasi silti.
-No tuolla on orava, saanhan käydä hakemassa sen? Moon tuhahti kun kolli kiipesi puuhun mutta odotti silti Bamsea muistuttaen ettei hän halunnut ilkeää kuvaa itsestään. Bamse nappasi oravan nopeasti ja Moon yllättyi Bamsen kiipeilystä. Moon pääsi kyllä puuhun, mutta siihen se jäi. Bamse sen siaan juoksi nopeasti puuta pitkin, kuitenkin hallitusti. Skafia oli sillävälin häipynyt metsään joten Moonkin päätti lähteä jonnekkin metsästämään.

Moon katseli ympärilleen hiljaisena. Hän odotti eläintä, joka astuisi ansaan. Moonin huomio kiinnittyi pieneen hiireen, joka juoksi puun takana. Varovaisesti ja hyvin hiljaa Moon lähti hiirtä kohti. Hiiri saattoi astia vaaran, muttei ehtinyt, ja Moon nappasi elukan. Metsässä oli jo pimeämpää. Skafia tuli edestäpäin hiiri ja orava suussaan. Bamse tuli sivulta, mukanaan se orava ja toinenkin.
-Väsyttääkö teitä, Moon kysyi.
-Itseasiassa hyvin paljon! Bamse sanoi väsyneen kuuloisena. Kissat hakivat sammalia ja asettuivat pienelle aukealle kaksijalkalan lähelle. Aukealla oli viileä.
-Annatko nuo höyhenet tuosta? Skafia kysyi Moonilta, nähdessään linnun hyöheniä. He kasasivat nopeasti pienen pesä. Pesä oli alkeellinen, mutta se oli jotain, ja siinä voisi nukkua. Bamse ei halunnut kaksijalkalaan, joten sekin oli poissa laskuista. Skafia asetti ensin omat tuomisensa Moonin vuoteen, joka oli keskellä, eteen. He jakoivat kaksi oravaa kolmisteen ja kävivät nukkumaan.

Aamulla Moon heräsi ensimmäisenä. Hän nousi ja venytteli nopeasti. Ruoka oli jäänyt lumelle ja ne olivat kylmiä. Moon hilasi ne jonnekkin lämpimämpään paikkaan, ja katsoi säätä. Se oli melko kirkas, mutta viileä. Maassa ei ollut melkein yhtään vihreitä kohtia. Jotain näkyi, mutta niitä oli tosiaankin vähän. Moon käveli pesän edustalle ja nautti auringon lämpökohdista. Moonia kuitenkin häiritsi joku. Hän vaistosi jonkun takanaan. Moon kääntyi valmiina hyökkäämmään. Kuitenkin kissa istui paikallaan, rauhallisena mutta innokkaana.
-Kuka olet? Moon kysyi. Kissa oli varmasti vihollin, koska kolme ei vihamielistä erakkoa putkeen. Ei normaalia.
-Olen Dragon. Poikkesin täällä kun kuulin ääniä. Saanko jäädä? Dragon kysyi innostuneena. Moon katsoi kollia epäuskoisesti.
-Ai sinä haluat jäädä tänne?
-Niin, tietysti jos se on mahdollista. Olisi kiva kulkea jonkun kanssa. Erakkoelämä ottaa koville, Dragon sanoi. Moon hymyili.
-No kai se joskus ottaa, mutta ei aina. Tule sitten, Moon sanoi ja vei Dragonin muiden kanssa.

Pesässä Skafia oli jo hereillä. Bamse oli vielä sikeässä unessa, mutta heräsi Dragonin tuloon. Bamse näytti epäluuloiselta.
-Kuka hän on? Skafia kysyi varovasti.
-Olen Dragon, tulin katsomaan tätä teidän kokoontumista, Dragon sanoi. Bamse ja Skafia nyökkäsivät terverhdykseksi.
-Onko teillä nälkä? Moon kysyi sitten.
-Itseasiassa on, Bamse sanoi. Moon naurahti.
-Mennään heti metsästämään, Dragon huudahti iloisena. Moon hymyili ja Skafia nauraht kollin innostukselle. Yhdessä nelikko lähti metsälle. Bamse lähinnä kiipeili ja kertoi sieltä käsin oliko jossain jotain riistaa. Moon teki nopeat hyökkäykset, ja Dragon ja Skafia vartioivat, olivathan he jo kaukana. Kuitenkin Moon väsyi pian ja jäi Dragonin kanssa lepäämään. Dragon intoili kokoajan saaliista.
-Bamse! Dragon huusi sitten. Bamse tuli pian paikalle.
-Mitä nyt? hän kysyi. Skafia tuli perässä.
-No sitä vain että syödäänkö nyt? Dragon kysyi.
-Voimme me kai, Moon, Skafia ja Bamse sanoivat yhteen ääneen. He jakoivat riistan ja juttelivat niitä näitä. Moon tunsi jonkillaista valtaa. Dragon tuntui tottelevan häntä, vaikka Moon olikin lyhempi ja nuorempi. Dragon oli vähän lapsellisempi, joten ehkä se johtui siitä.
-Mitä muuta tehdään tänään? Moon kysyi.
-Voidaan vaikka kunnostaa sitä pesää. Ties vaikka jäisimmekin sinne, Skafia sanoi.
-No, toisaalta se aukio on aika iso, voimme ottaa pienemmänkin, Bamse puuttui puheeseen.
-Tiedän yhden paikan! Dragon huudahti yllättyneenä. Moon yritti kysyä mikä se oli mutta Dragon aloitti jo:
-Se on niinkuin ihan pieni aukea. Piikkipensaat ympäröivät sitä mutta yksi niistä on paljon pienempi, ja luo sinne pienen polun. Sinne mahdumme hyvin, ja jopa viisi kissaa lisääkin. Se on oikein iso meille, mutta esimerkiksi klaanille pieni.
-Tuo kuulostaa hyvältä, mennäänkö sinne jo nyt? Bamse kysyi.
-Minulle ainakin käy, Skafia sanoi. Moon ja Dragon nyökkäsivät.
-Mennään sitten, Dragon, näytä tietä, Moon sanoi. Nelikko lähti Dragonin perään.

He astuivat piikkipusikon läpi aukelle. Aukea oli pieni, mutta siellä tulisi lämmin, ja siellä oli tilaa myös saaliille ja juttelulle. Nelikko raahasi makuualustat ja sisusti muutenkin aluetta. Siitä tuli mukavan kotoisa. Väsyneenä Moon asettui makaamaan sammalille. Bamse istahti yhdelle ja Skafia asettui makaamaan mukavasti. Dragon oli vielä hakemassa omia alusiaan. Pian kolli tuli sammaleet mukanaan. Hän asetti omansa vapaaseen paikkaan.
-Minusta tuntuu että voisimme tehdä pienen seinän tähän väliin, sitten saa nukkua rauhassa, Moon sanoi. Skafia nyökäytti mietteliäänä ja Bamse myös.

//1000 sanaa
//Bamse?

Seurasin katseellani Isaa, joka vaani pahaa aavistamatonta hiirtä. Hän ei tiennyt minun katselevan häntä, ja hyvä niin. Nuori naaras tuskin jaksaisi keskittyä yhtä hyvin kuin nyt jos tietäisi, että hänellä on yleisöä. Hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kuin oman tahdon omaavana. Vihreät silmät olivat nauliutuneet tarkkaavaisina harmaaturkkiseen pieneen jyrsijään, jolla ei ollut aavistustakaan saalistajastaan. Tuuli oli Isan puolella - minä olin opettanut sen hänelle. Niin kuin olin opettanut kaiken muunkin: miten jäljittää saaliseläimiä, kuinka voittaa itseään suurempi vastus taistelussa, millä tavoin energiaa pystyi säästämään näinä pimeinä ja koleina aikoina. Ja niin edelleen. Olimme aloittaneet taisteluharjoituksilla, joita pidin hänelle aluksi melko vastahakoisesti. Sitten olin huomannut, että saalistaminen olisi tietysti tarpeellista opettaa myös. Ursa olisi ehkä ollut parempi opettamaan häntä siinä, mutta minulle oli jostain syystä tärkeää päästä kouluttamaan Isa kokonaan itse. Ehkä olin vain todella niin kiintynyt häneen.
Isa pysähtyi ja hetken päästä ponnisti loikkaan. Hiiri ei ehtinyt reagoida ajoissa naaraan teräväliikkeiseen tassuun, joka silmänräpäyksessä heilautti pikku elukan ilmaan. Hymyilin tyytyväisenä. Harva asia oli koskaan tuntunut yhtä antoisalta, kuin Isan kehittymisen seuraaminen. Hän oli erittäin motivoitunut, joskus liiankin. En saanut häneltä rauhaa hetkeksikään, sillä nuori naaras ei muuta halunnutkaan kuin oppia lisää. Ajan myötä olin oppinut pitämään siitä, miten hän herätti minut jo aikaisin aamulla opettamaan mistä aiheesta milloinkin. Joskus hän kävi kärsimättömäksi kun kuvitteli minun päästävän hänet liian helpolla, mutta muuten otimme yhteen harvoin.
"Hyvin tehty", sanoin astuessani esiin lumikinoksen takaa. Isa säpsähti, mutta hänen ilmeensä muuttui hetkessä yllättyneestä ylpeäksi.
"Enkö osannutkin hyvin?" hän kysyi innoissaan noukkiessaan saalistaan maasta. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin lähettänyt Isan yksin saalistamaan meille ruokaa. Olin ajatellut, että hän ehkä pahastuisi jos seuraisin häntä, mutta pelko oli turha. Sitä paitsi en ollut auttanut häntä ollenkaan, enkä olisi auttanut vaikka hän olisi epäonnistunut - saalis oli kokonaan hänen oma ansionsa.
"Tietysti. Ehkä sinusta tulee vielä parempi kuin Ursa", naukaisin hymyillen ja käännyin takaisinpäin. Isa loikki takanani kulkiessamme kohti paikkaa, jossa olimme viime aikoina yöpyneet. Kikin jalka oli todettu Ursan puolesta parantuneeksi muutama päivä sitten, joten voisimme pian lähteä liikkeelle. Olisin itse jo halunnut lähteä, en pitänyt paikoillaan olemisesta. Sitä paitsi riistaa tuntui tällä seudulla olevan erityisen vähän. Vaikka Ursa ja nyt Isa olivatkin taitavia metsästäjiä, ei meille millään riittäisi tarpeeksi syötävää. Olimme siskoni kanssa pidättäytyneet riistasta välillä antaaksemme nuoremman kolmikon syödä. He tarvitsivat enemmän energiaa kuin me. Olin kuitenkin kyllästynyt ainaiseen nälkään. Enkä halunnut, että Isa joutuisi kokemaan samaa.
Pian leiripaikkamme paljastui puiden takaa. Ursakin oli juuri saapunut, ensimmäistä kertaa tyhjin tassuin. Se oli yllättävää; olin aina voinut luottaa siihen, että siskoni toisi meille syötävää. Meidän oli todellakin lähdettävä. Oreo ja Kiki odottelivat pensaikon keskellä, joka oli toiminut makuupaikkanamme viime aikoina. Joku oli aina vartiossa, joten pesässä nukkui kerralla enintään neljä, tilaa siis riitti hyvin.
"Miten pennullasi menee?" Ursa kysyi asteltuaan luokseni. Isa oli jo ehtinyt mennä selittämään Oreolle ja Kikille metsästysretkensä käänteitä, joten erakkonaaras ei onneksi kuullut sisareni heittoa. Loin terävän silmäyksen hänen kiusoitteleviin meripihkasilmiinsä.
"Pidän häntä ennemminkin oppilaanani", vastasin hetken päästä. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. En uskonut, että olisin mitenkään huono emo, mutta en ajatellut sen olevan rooli, jonka haluaisin täyttää. Minut oli luotu muuhun. Isa oli kuitenkin niin lähellä omaa pentuani, kuin vain voisi olla. Sen tiedon kuitenkin pidin omanani. Kukaan ei koskaan saisi tietää, että Isa oli kuin tytär minulle.
"Meidän on lähdettävä", sanoin kääntyen pois muista kolmesta. "En voi uskoa, ettet saanut mitään kiinni. Täällä ei tosiaan ole tarpeeksi riistaa meille kaikille."
Ursa oli hetken hiljaa, kuin punniten seuraavia sanojaan. Hän ei ollut koskaan yrittänyt säästellä tunteitani ja oli aina ollut kanssani hyvin suora, joten ihmettelin naaraan käytöstä.
"Meille kaikille ei", hän sanoi kohta. "Oletko miettinyt, että... jatkaisimme kahdestaan? Tai Oreon kanssa? Isa osaa selvästi metsästää jo hyvin, joten hän ja Kiki pärjäisivät keskenäänkin. Me taas selviäisimme paremmin, jos joukkomme olisi pienempi. Me kaksi olemme aina selvinneet kahdestaan."
Katsoin siskoani tyrmistyneenä. En ollut uskaltanut edes kuvitella, että hän voisi ajatella noin. Etenkin, kun Ursa tuntui tulevan niin hyvin toimeen nuorempien erakkojen kanssa.
"Miten voit edes ehdottaa tuollaista?" kysyin vihaisesti mutta matalalla äänellä, ettei kauempana istuva kolmikko vain kuulisi meitä. "Sinähän itse halusit Isan ja Kikin matkaavan kanssamme! Ja nytkö aiot häätää heidät pois, kun he ovat meistä riippuvaisia? Minä en aio toimia niin."
En voisi jättää Isaa taakseni. Enkä tietenkään Oreota ja Kikiä, mutta tiesin etenkin Isan sydämen särkyvän, jos vain hylkäisin heidät.
"Me lähdemme. Etsitään jokin paikka, missä riistaa on paremmin. Ehkä olemme liian lähellä kaksijalkalaa, riista pelkää niitä ja niiden olioita", järkeilin ja Ursa nyökytteli.
Olin itse asiassa varautunut jo siihen, että joutuisimme jättämään tämän paikan taaksemme. Olin kiertänyt lähiseutuja ja tutkinut, missä meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet. Emme voisi lähteä kaksijalkalan suuntaan, siellä oli liikaa vihamielisiä kissoja. Kaksijalkalan takana voisi olla meille sopivaa aluetta, mutta siitä ei ollut varmuutta eikä se ollut kaksijalkalan läpi kulkemisen arvoista. Toisessa suunnassa kaksijalkoja ei näkynyt, jos ei laskettu metsikön takana sijaitsevaa ukkospolkua. Olin ylittänyt sen pari kertaa. En kuitenkaan ollut uskaltanut lähteä kauemmas, sillä heti polun toisella puolella olin törmännyt hyvin voimakkaaseen hajuun. Siellä oli oltava jokin suurempi reviiri, jonka alueella eli monia kissoja. Olin kuitenkin kierrellyt tämän rajan vierellä ja sen perusteella mitä näin, alue ei ollut kaksijalkojen asuttama. Reviirin iso koko oli samalla hyvä että huono asia. Se vaikutti tarpeeksi suurelta, ettei meitä ainakaan heti huomattaisi, sillä tuskin nuo kissat kiertelivät tarkastamassa aluettaan ulkopuolisten varalta. Toisaalta jos halusimmekin asettua sinne, olisi vaikeaa löytää oma reviiri.
"Lähdetään kaksijalkalasta poispäin", sanoin enemmänkin päätöksen jo tehneenä kuin ehdottaen. "Toisessa suunnassa tulee olemaan paljon kissoja. Se voi olla vaarallista, mutta uskon, että siellä meillä on parhaat mahdollisuudet. Olen varma, että siellä on paljon riistaa, muuten niin suuri joukko kissoja ei eläisi siellä. Pidetään vain huolta, ettei meitä huomata ja kuljetaan heidän reviirinsä läpi."
"Selvä", Ursa sanoi hetken mietittyään. "Luotan sinuun. Ja jos kohtaamme hankaluuksia, uskon että me viiteen kissaan pärjäämme."
Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, ettei siskoni asettunut päätöstäni vastaan. Meidän oli oltava yhtenäisiä tällä matkalla.
"Tietysti. Jos emme pärjäisikään, lähdemme vain pois."
"Milloin siis lähdemme?" Ursa kysyi noustessani seisomaan. Vilkaisin taivaalle; aurinko oli vielä korkealla ylhäällä. En tiennyt, kestäisimmekö täällä enää päivääkään, sillä tarvitsimme energiaa matkantekoon. Isa, Oreo ja Kiki saisivat syödä sen hiiren jonka ensimmäisenä mainittu sai kiinni, minun ja Ursan olisi selvittävä tyhjin mahoin. Edellisenä päivänä olimme syöneet, joten tänään jaksaisimme varmaankin kulkea. Jos huomenna emme saisi syödäksemme, emme varmasti jaksaisi vaellusta niin kauas.
"Me lähdemme nyt", sanoin niin, että kolme muutakin kuuli. He säpsähtivät yllättyneinä keskustelustaan.
"Me lähdemme", toistin heille. "Emme selviä täällä näin vähällä riistalla. Tiedän paikan, jossa pärjäämme paremmin. En halua, että tekin joudutte näkemään nälkää."
Isa ja Kiki vilkaisivat toisiaan, Oreo Ursaa kuin varmistaakseen, että olin tosissani. Ehkä päätös oli tullut hiukan yllättäen, mutta niin oli tämä tilannekin. Jos emme voineet luottaa Ursaan metsästäjänä, emme tulisi selviämään lehtikadosta.
"Syökää se hiiri. Oreon ja Isan tulisi syödä enemmän", sanoin ja katsoin Kikiä pahoittelevasti. "Sinun ei ole tarvinnut liikkua pitkään aikaan, he tarvitsevat ravintoa sinua enemmän. Mutta siellä minne menemme meidän ei tarvitse miettiä tuollaista. Kaikki saavat syödäkseen."
*Toivottavasti*, lisäsin mielessäni. Mitään varmuutta asiasta ei oikeastaan ollut, mutta milloin minä olin koskaan ollut väärässä?

Aurinko oli jo laskemassa saapuessamme ukkospolulle. Metsikkö oli jäänyt taaksemme, ja tämä polku olisi viimeinen havainto kaksijaloista ainakin hetkeen. Tajusin, etteivät muut Ursaa lukuun ottamatta olleet ehkä ylittäneet polkua aiemmin; mitä Isasta ja Kikistä tiesin, he olivat eläneet metsässä aina. Kaksikko vaikuttikin melko varautuneelta. Oreo oli ollut enemmän hirviöiden kanssa tekemisissä, mutta hänkin tuntui olevan vähän hermostunut.
"Otetaan ihan rauhassa", sanoin tarkkaillen samalla polkua. Se oli onneksi melko hiljainen; näin ainoastaan yhden hirviön, joka oli vielä kaukana. Odottaisimme sen menevän ohi, sitten ylittäisimme ukkospolun. Isa oli hiljaa - kerrankin. Tunsin kuitenkin, että hän oli valmiina juoksemaan minä hetkenä hyvänsä.
"Älä vain lähde säntäilemään omin päin", varoitin vilkaistessani taakseni. "Odotetaan turvallisen välimatkan päässä, että tuo hirviö menee ohi. Kun sanon, ylitetään polku. Varovaisesti."
Korostin viimeistä sanaa painokkaasti, jotta joukkion jokainen jäsen varmasti painoi sen kalloonsa. Hirviö lähestyi. Se oli suurehko ja luonnottoman kirkkaan värinen. Pian se oli kohdallamme ja sitten suhahti pois, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Se ei ollut huomannut meitä, joten saatoimme huokaista helpotuksesta.
Astuin ensimmäisenä lumiselle polulle. Hirviöitä ei kuulunut tulevan enempää, joten ylitys olisi turvallinen.
"Tulkaa", viitoin nuoremmalle kolmikolle kallistamalla päätä toiselle puolelle. "Menkää yli. Ursa tulee viimeisenä."
Astelin korvat höröllä polun yli ja jäin odottamaan Isaa, joka oli tulossa seuraavana. Hän oli epätavallisen hillitty, eikä loikkinut vallattomasti tien yli, niin kuin olin odottanut. Toisella puolella hän palautui kuitenkin normaaliksi. Naaraan silmät säihkyivät kun hän odotti minulta kehuja.
"Hienosti meni", naukaisin hymyillen ja näpäytin hellästi hännälläni nuoremman erakon kuonoa. "Nyt odotetaan muita."
Kiki näytti vieläkin varovan jalkaansa, mutta tuskin enää kivusta, hän oli varmaan vain tottunut siihen. Pian Kikin jälkeen toiselle puolelle pääsi Oreo ja viimeisenä Ursa.
"Mikä tämä haju on?"
Isan kysymys muistutti minua siitä, missä olimme. Haju oli niin voimakas kuin muistinkin; kissajoukkio ei ollut kadonnut mihinkään. Meidän olisi tästedes oltava hyvin varovaisia.
"Edessämme on suuren kissajoukon reviiri. Tarkoituksenamme ei ole jäädä sinne ainakaan kovin pitkäksi aikaa, mutta tänään asetumme sinne ja metsästämme. Huomenna jatkamme matkaa", selitin muille, samalla kuunnellen valppaana ympäristöä. "Nyt on todella tärkeää, että pysymme hiljaa ja yhtenä ryhmänä. En usko, että nuo kissat vahtivat aluettaan kovin tarkasti, mutta emme voi koskaan olla varmoja. Edetään nopeasti, mutta varoen."
Isa, Oreo ja Kiki nyökyttelivät. Minusta tuntui kuitenkin, että lisäkseni ainoastaan Ursa ymmärsi tilanteen vakavuuden.
"Mennään sitten."
Lähdin johtamaan joukkoa syvemmälle reviirille. Kaikeksi onneksi Isa ja Oreo pystyivät hillitsemään uteliaat luonteensa ja pysyivät hiirenhiljaa jonossa. Ursa kulki viimeisenä, en voinut luottaa sitä tehtävää kellekään muulle. En onneksi haistanut tai kuullut lähistöllä olevan kissoja, mutta en pitänyt siitä, että olimme näin avaralla alueella. Täällä ei ollut metsän tuomaa suojaa, joten meidät näkisi kaukaakin.
Joukkiomme tuntui väsyvän. Tahtimme oli hidastunut, vaikka meidän pitäisi nimenomaan kiristää sitä. Tiesin kuitenkin, että nuoremmat kissat väsyisivät nopeammin. Ursan ehdotuksessa olikin ehkä jotain perää. Siltikään en mistään hinnasta jättäisi heitä taakseni. Ehkä nyt olisi parempi pysähtyä ja levätä hetki. Aurinkokin oli jo laskenut ja ilta oli pimeä ja tähdetön.
Huojennuksekseni näin kauempana pienen metsikön. Siellä saisimme olla turvassa katseilta, joten meitä ei ainakaan huomaisi, ellei tulisi lähelle. Löysimme puiden keskeltä vanhan männyn, jonka juuret tarjoaisivat hiukan suojaa kylmyydeltä.
"Meidän olisi hyvä metsästää", Ursa sanoi, kun Kiki ja Oreo olivat asettuneet juurakon alle. "En haluaisi valittaa, mutta olen todella nälkäinen. Ja sinä varmasti myös. Me emme pysty tässä kunnossa pitämään puoliamme, jos törmäämmekin niihin kissoihin."
"Olet oikeassa", huokaisin väsyneesti. "Sinä voit mennä. Mutta en haluaisi, että lähdet yksin. Se ei ole turvallista."
"Otan Isan mukaan, hänkin voi sitten saalistaa."
En pitänyt ajatuksesta, sillä en halunnut päästää Isaa silmistäni. Luotin kyllä Ursaan, mutta hän ei ollut kummoinen taistelija. Eikä kyse ollut pelkästään Isasta, pelkäsin sisarenikin puolesta.
"Minäkin lähden mukaan", sanoin lopulta. "Kiki ja Oreo pärjäävät kahdestaan, jos he pysyvät piilossa emmekä viivy kauaa."
Ursa ei vaikuttanut tyytyväiseltä päätökseen.
"Etkö luota minuun? Isa on turvassa kanssani."
"Luotan sinuun, mutta en taistelutaitoihisi", tuhahdin ja Ursa pyöräytti silmiään. "Minä pystyn suojelemaan teitä. Anna minun siis tehdä se."
Ursa vastasi suostuvansa, mutta sillä ehdolla, että palaisimme nopeasti takaisin. Oli riski jättää Oreo ja Kiki yksin, mutta luotin Oreon olevan tarpeeksi järkevä pysyäkseen piilossa. Heidän hajunsa oli ongelma, mutta ainakin he olivat tuulen alapuolella. Selitin tilanteen kolmikolle, joista yksi reagoi hypähtämälle innoissaan ilmaan, kaksi vilkaisi huolissaan toisiaan.
"Ei hätää", Oreo kuitenkin sanoi Kikille kerättyään hiukan rohkeutta. "Minä pidän sinut turvassa."
Vilkaisin Ursaa joka nyökkäsi merkiksi siitä, että voisimme hänen puolestaan lähteä. Teroitin Isalle vielä, että hänen tosiaan tulisi olla hiljaa ja pysyä meidän luonamme. Oli ehkä tehottomampaa metsästää hajaantumatta, mutta emme voineet ottaa sitä riskiä, että joku meistä tulisi huomatuksi yksin.
Kuljimme hiljaa etsien merkkejä yhtä aikaa saaliseläimistä että muista kissoista. Reviirillä elävät kissat olivat kyllä jättäneet ympäristöön jälkensä, siellä täällä näkyi jalanjälkiä, jotka varmaankin olivat tältä päivältä. Yhtäkkiä Isa pysähtyi ja kiinnitti katseensa jonnekin kauas. Seurasin hänen katsettaan, kunnes huomasin kaukana jäniksen. Vatsani murisi kuin muistuttaen minua nälästäni. Tuosta pitkäkorvasta riittäisi varmasti meille kaikille. Mutta ennen kuin olin ehtinyt miettiä järkevää lähestymistapaa, Isa oli jo pyrähtänyt juoksuun.
"Isa! Ei!" huudahdin hänen peräänsä, mutta nuori naaras oli niin keskittynyt ajojahtiinsa, ettei kuunnellut. Jänis huomasi hänet ja lähti pinkomaan pakoon, punaruskea erakko seurasi perässä. Minä ja Ursa katsoimme toisiamme hätääntyneinä, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä parivaljakon perään. Isa oli jo ehtinyt kauas; aivan liian kauas. Joskus vihasin hänen ajattelemattomuuttaan.
Sydämeni tuntui pysähtyvän kun näin kauempana joukon kissoja. Haistoin silloin myös heidän hajunsa, se sama haju, mikä oli vallinnut rajan tuntumassa. Isa oli viimein saanut jäniksensä kiinni, mutta pahimpaan mahdolliseen aikaan. Vieraat kissat olivat huomanneet hänet ja ennen kaikkea sen, miten hän varasti heidän riistaansa. Isa näytti kovin pieneltä seistessään siinä viiden kissan edessä. Heistä etummaisena seisova harmaa kolli ei epäröinyt hetkeäkään hyökätessään nuoren erakon kimppuun. Isa teki parhaansa yrittäessään peitota vastustajansa, mutta kokeneelta vaikuttaneen kissan rinnalla pienestä naaraasta ei ollut vastusta, ja pian hän makasi avuttomana kyljellään kollin tassun alla.
"Päästä hänet irti", sähisin ehdittyäni paikalle kyljet kohoillen. Kaikki aiempi väsymykseni oli viimeistään nyt kadonnut. En ollut koskaan nähnyt Isaa niin pelokkaana. Enkä oikeastaan itsekään ollut koskaan pelännyt näin.
"Tai mitä?" kissa kysyi välinpitämättömästi. Hän tiesi, ettemme kahdestaan Ursan kanssa voineet heille mitään; vastustajia oli kaksi liikaa. Eivätkä Ursan taistelutaidot olleet mystisesti parantuneet metsästysretkemme aikana.
"Tai minä tapan sinut", sanoin varmasti, enkä epäröinyt hetkeäkään, ettenkö pystyisi siihen. Olimme suunnilleen samankokoisia, minä saatoin olla jopa vähän kookkaampi. Sen perusteella, mitä äsken hänen taistelutaidoistaan näin, pärjäisin hänelle kyllä.
"Nefiri", Ursa kuiskasi ilmestyttyään vierelleni. "Älä uhkaile häntä."
Päätin jättää sisareni huomiotta. Myöhemmin varmaankin katuisin harkitsematonta käytöstäni, mutta nyt tuntui, etten hallinnut tunteitani. Se oli outoa, yleensä pystyin helposti olemaan hillitty ja tyyni.
"Keitä te olette?" harmaa kollikissa kysyi jättäen kommenttini omaan arvoonsa.
"En usko sen olevan sinun asiasi", vastasin kylmästi miettien samalla, miten vapauttaisin Isan ahdingostaan. Hän koetti pyristellä vastaan, mutta kissan paino oli liikaa.
"Tietysti se on minun asiani, kun varastatte klaanini riistaa", hän vastasi murahtaen ja nyökkäsi Isan kiinni saamaa jänistä kohti.
"Se on yksi jänis", sihahdin katsoen kollia vihaisesti silmiin. "Se ei varmasti ole paljoa teidän "klaaniltanne" pois. Me tarvitsemme ruokaa."
Harmaan kollin vieressä seisova musta naaraskissa tuhahti.
"Totta kai se on meidän klaaniltamme pois. Tajuatko, montako suuta meillä on ruokittavana?" hän kysyi viileästi.
"Te olette erakoita, ettekö olekin?" harmaa kolli puhui jälleen. "Erakot eivät kuulu tänne. Eikä teillä ole mitään oikeutta klaanimme riistaan, vaikka kuinka nälissänne olisittekin."
Vihasin tuota kissaa koko ajan vain enemmän. Millä oikeudella hän ja hänen toverinsa olivat vallanneet tämän koko alueen näin? Olin ajatellut, että jos kohtaisimme reviirin haltijat, pahimmillaan he antaisivat meidän pienen kahakan jälkeen lähteä rauhassa. Nämä kissat olivat kuitenkin täysin alittaneet odotukseni.
"Mukanamme on kolme nuorta kissaa. He tarvitsevat riistaa", kerroin ja kaduin välittömästi sanojani. Harmaa kissa siristi silmiään.
"Missä he ovat?" hän kysyi ja Isan hiljaisesta vinkaisusta tiesin hänen painaneen naarasta kovemmin maahan. Olimme ajautuneet pahaan tilanteeseen ja huomasin, että olimme täysin noiden kissojen armoilla. Punnitsin vaihtoehtojamme ja tulin siihen tulokseen, että parasta oli yrittää neuvotella meidät vapaaksi tilanteesta. Minun oli varottava suututtamasta heitä.
"Me lähdemme, jos annatte hänet ja tuon jäniksen takaisin", sanoin hetken päästä. Harmaa kolli yllättäen naurahti - hänen naurunsa oli kylmää ja ilotonta, ja sillä hetkellä olisin voinut repiä häneltä silmät päästä.
"Luuletko, että suostuisin siihen? Tämä jänis on meille arvokkaampi kuin yksikään teistä. Mikään arvoton erakko ei klaanimme omaisuutta saa."
Kihisin raivosta ja halusta raadella turkki tuon sydämettömän lurjuksen päältä. Ursa oli kuitenkin järkevämpi.
"Emme me tarvitse riistaa teiltä. Antakaa vain Isa takaisin, niin lähdemme heti. Emme pyydä muuta", hän sanoi enkä ollut aiemmin kuullut siskoani niin hätääntyneenä. Harmaa kolli katsoi häntä punniten naaraan ehdotusta, mutta sitten hän pudisti päätään.
"Ei käy. Ette voi selvitä niin vähällä", hän sanoi ja käänsi nyt katseensa Isaan. Minua suorastaan itketti se kauhu, mikä hänen kauniissa, vihreissä silmissään paistoi. Vain hetki sitten niissä oli palanut tuttu seikkailunhaluisuus ja into.
"Teidän erakoiden on opittava, ettette voi vain kulkea klaanimme alueella miten lystäätte. Hän toimikoon teille esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos vastustatte Kuolonklaania."
Harmaa kolli kohotti toisen tassunsa; hänen kyntensä kiiltelivät kuun valossa.
"Ei!" kiljahdin ja syöksyin eteenpäin. Jokin musta kuitenkin suhahti editseni ja pian olin Isan tapaan maassa kyljelläni, aiemman mustan naaraan alla. Hän oli varoittavasti purrut niskani kohdalta, joten vaikka naaras oli minua huomattavasti pienempi, rimpuilusta ei ollut hyötyä. Tunsin paniikin iskevän; tämä oli kuin pahimmasta painajaisestani. Vaikka en halunnut ajatella sitä, näin mielessäni vain Isan elottoman ruumiin. Se ei voinut olla hänen tulevaisuutensa, Isasta voisi tulla niin paljon enemmän.
"Älkää tappako häntä", pyysin epätoivoisesti. "Te voitte tappaa minut. Päästäkää hänet ja muut menemään ja tappakaa minut."
Harmaa kissa laski tassunsa. Tunsin hänen arvioivan katseen turkillani. Emme olleet koskaan erikseen sopineet minun olevan joukkomme johtaja, mutta sitähän minä olin. Olin myös paras taistelija sekä kookkain jäsen. Olin kaikin tavoin arvokkain meistä, ainakin hänen silmissään. Tiesin, että hän valitsisi tappaa minut ja valmistuin iskuun.
"Unohditko jo, ettet sinä sanele täällä, mitä minä teen?"
Avasin ummistetut silmäni ja katsoin kollin sinisiin silmiin. Ne liikahtivat jälleen kohti Isaa, enkä ehtinyt enää päästää ääntäkään, kun hänen tassunsa sivalsivat ilman läpi suhahtaen. Seuraavana hetkenä Isan kurkun kohdalla punaruskea turkki muuttui tummaksi verestä. Huutoni kuoli kurkkuuni ja tyydyin katsomaan henkeä haukkoen nuoren naaraan silmiä uskomatta, että pahin mahdollinen oli juuri tapahtunut. Hän avasi suunsa ja lisää verta valui maahan.
"Anteeksi Nefiri... en tarkoittanut", hän sanoi rohisevalla äänellään. Sydämeni särkyi kun näin kyyneleiden valuvan hänen silmistään. Yhtäkkiä niiden kiilto sammui ja tiesin, että Isa oli kuollut. En voinut sanoa tai tehdä mitään, tuijotin vain häntä. Maailmalta tuntui katoavan pohja, ja hetken ajan olin kuin tyhjyydessä. Sitten tunteet valtasivat minut kaikki kerralla, enkä tuntenut muuta kuin sanoinkuvaamatonta kipua.
Sain pelkän raivon voimin heitettyä minua alhaalla pidelleen mustan naaraan kauemmas ja nousin ylös. Epäröimättä syöksyin harmaan kollikissan kimppuun ja tunsin jossain surun ja vihan seassa tyydytystä nähdessäni hänen sinisissä silmissään yllättyneisyyttä. En ollut koskaan taistellut näin, käyttäen kaiken voimani ja energiani. En miettinyt mitä tein, viiltelin kynsilläni vain sinne tänne. Harmaa kissa antoi samalla mitalla takaisin, mutta hän ei pysynyt mukanani ja sain hänet painettua maahan selälleen. Raastoin hänen vatsansa pehmeätä lihaa karvatuppojen lennellessä, kunnes kolli sai minut potkaistua päältäni. Lensin kauemmas, mutta sain kammettua itseni nopeasti ylös.
"Minä hoidan tämän", harmaa kolli sanoi tovereilleen, jotka olivat jo hyökkäämässä kimppuuni. Viha kuohahti jälleen sisälläni; kaiken lisäksi hän oli ylimielinen. Valmistauduin klaanilaisen hyökkäykseen, mutta hän pääsi silti yllättämään minut. Parempana päivänä olisin ehtinyt reagoida, mutta ravinnon puute ja väsymys näkyivät liikkeissäni. Yhtäkkiä tunsin polttavan kivun lavassani ja sähähdin kun veri sotki valkoisen turkkini. Kaaduin maahan ja kierimme sähisevänä sekamelskana, mutta huomasin, että iskuni eivät enää osuneet yhtä tarkasti. Voimakkaat takajalat osuivat vatsaani ja lensin ilmaan. Tömähdin kauempana routaiseen maahan ja tunsin ilman poistuivan keuhkoistani.
"Eikö sinun pitänyt tappaa minut?"
Olisin halunnut sanoa kollille suorat sanat, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet. Enempää iskuja ei kuitenkaan tullut, tunsin vain Ursan makean hengityksen pääni vieressä.
"Lähtekää reviiriltämme älkääkä ikinä tulko takaisin. Ja korjatkaa tuo pois."
Tiesin jo, että "tuo" tarkoitti Isan ruumista. Olin niin vihainen, että aloin itkemään, mutta tiesin, että minun taisteluni oli nyt taisteltu. Nousin ylös Ursan tukemana ja kävelimme hitaasti kohti punaruskeaa kissaa, joka makasi elottomana lumessa. Kissajoukkio oli jo lähdössä, kun joku raidallinen naaras saapui paikalle. He pysähtyivät kiinnitettyään häneen huomioonsa. Minä siirsin osan vihastani tuohon naaraaseen, jonka takia en saisi rauhassa surra menetettyä ystävääni näiden tappajien läsnä ollessa.
Isan luokse saavuttuani jalkani eivät enää tuntuneet kantavan, vaan lysähdin maahan. Painoin pääni hänen turkkiinsa. Nyt kun raivoni noita kissoja kohtaan oli jo pitkälti haihtunut, jäljelle jäi vain suru. En ollut tiennyt, että kenenkään oli mahdollista tuntea mitään näin voimakkaasti. Millään ei enää ollut väliä, kun Isa oli kuollut.

En tiennyt, kuinka kauan aikaa olin maannut Isan vieressä. Olimme kantaneet hänen ruumiinsa koko matkan takaisin ukkospolun toiselle puolen. Meidän oli ollut pakko lähteä heti, sillä klaanikissat eivät halunneet meidän jäävän reviirillensä. Pari heistä oli saattanut meidät rajalle ja varmistanut, että tosiaan lähdimme. Ainakin he olivat tajunneet olla hiljaa. Matkalla Ursa oli käynyt hakemassa Oreon ja Kikin, ja koska minä olin niin voimaton, että jaksoin tuskin kävellä, kolmikko oli kantanut Isan ruumiin. Nyt makasin tässä, enkä suostunut liikkumaan.
Tämä oli minun syytäni. Jos en olisi ollut niin tyhmä ja uhkaillut sitä klaanikissaa, hän ei ehkä olisi halunnut tappaa Isaa. Jos olisin tajunnut luovuttaa heille heti sen typerän jäniksen. Olisin voinut antaa Isan jäädä Kikin ja Oreon luo ja lähteä kahdestaan Ursan luo. Oikeastaan meidän ei olisi pitänyt lähteä tälle matkalle ollenkaan.
Minun oli pitänyt suojella heitä, enkä ollut pystynyt siihen. Olin niin typerä ja heikko ja vihasin itseäni sen takia.
Mutta sitäkin enemmän vihasin klaaneja ja sitä harmaata kissaa, joka Isan tappoi.
"Nefiri", Ursa sanoi varovaisesti lempeällä äänellään. "Meidän on mentävä. Täällä ei ole turvallista, hirviöt lähtevät kohta liikkeelle."
Tosiaan, aamu oli jo saapunut ja aurinko oli nousemassa. Isan turkki ei ollut enää lämmin.
Nousin ylös ja huojuin hiukan. Ursa ja Oreo tarttuivat Isan ruumiiseen, emme voisi jättää häntä tänne. Halusin haudata hänet metsään.
Saavuimme entiseen leiripaikkaamme vasta, kun aurinko oli jo laskemassa. Matkanteko oli hidasta, sillä kaikki olivat surun murtamia ja väsyneitä. En kuitenkaan voinut vielä levätä, vaan sopivan paikan löydettyäni aloin kaivaa maata. Päätin haudata Isan tämän puun juureen. Sen oksalta hän oli saanut kiinni suuren oravan, josta oli riittänyt jokaiselle syötäväksi. Muistelin, miten ylpeältä hän oli näyttänyt tuodessaan oravansa muiden ihailtavaksi. Olisin voinut tappaa nähdäkseni sen ilmeen uudelleen.
"Tulkaa auttama-", Ursa sanoi, mutta käännähdin nopeasti hänen suuntaansa keskeyttäen naaraan lauseen.
"Ei. Minä teen tämän yksin."
Ja niin minä tein. Kaikkialle kehooni sattui rasituksesta, ja kaikkein eniten lapaani, joka oli kuin tulessa. Ursa oli osannut hoitaa sitä jotenkin, mutta kipu ei ollut lieventynyt. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Yö oli jo pitkällä, kun arvioin kuopan olevan tarpeeksi syvä. Maa oli ollut jäässä, mikä oli huomattavasti vaikeuttanut kaivamista. Nyt Isan viimeinen leposija oli kuitenkin valmis.
Ursa ja Oreo kantoivat Isan ruumiin kuopan viereen. Kiki ilmestyi eteeni kyynelehtien. En ollut edes tajunnut, mutta hänhän oli Isan paras ystävä. Kuinka itsekästä, että minä omin kaiken surun. Hän painoi kuononsa Isan päälaelle ja yllätyksekseni hieraisi sitten päätään kaulaani vasten, kaiketi lohduttaen. Sitten hän asteli pois. Ursa ja Oreo kävivät hekin sanomassa hyvästinsä, jonka jälkeen jäljelle jäin vain minä. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Mikään ei tuntunut oikealta eikä tarpeeksi arvokkaalta.
Lopulta painoin kuononi hänen päälakeaan vasten. Kuiskaukseni oli vain minun ja Isan korville suotu.
"Hyvää matkaa, rakas tyttäreni."

//3663 sanaa

Bamse avasi silmänsä mairean tyytyväisenä hyvin nukutusta yössä.Aurinko valaisi tämän hiukan ankeahkon väliaikaisen asumuksen, Josta kolli lähtisi tänään. Bamse meni ulos ahtaasta kolostaan venyttelemään energisenä. Kun tämä lopetti verryttelyn, Tämä katsoi ympärilleen. Mihin hän lähtisi? Täältä ei enää löytynyt saalista, joten hänen oli lähdettävä. Mutta Bamselle ei ollut mitään hajua minne. Pitäisi vain toivoa parasta. Olisipa hänellä seuraa, Joka olisi apuna ja se tärkein - Bamse ei olisi yksin. Yksinäinen erakkoelämä ei ollut niin hohdokasta kuin tämä oli ajatellut. Ja kerran tai pari tämä oli miettinyt että kannattaisiko lähteä takaisin kaksijalkojen luo. Nyt se ei ollut enää vaihtoehto. Oli vain mentävä eteenpäin. Kyllä tämä selviytyisi, Mutta..elämä oli hiljaista. Tämä ei ollut melkein kuuhun nähnyt yhtään kissaa. Yhtäkkiä kolli tajusi kävelevänsä jo , Mutta hän ei tiennyt minne. Tämä päätti vain kulkea sinne mihin sydän mieli. Ympärillään hän näki lunta, Jossa oli pieniä koloja, Joista näky maata. Hiirenkorva oli tulossa.Kaksijalkalassa lumi oli kasattu kasoihin, Jotka valtavat hirviöt olivat kasanneet. Mutta, Ei enään varmaan kannattanut miettiä menneisyyttä. Tämähän oli päättänyt kohtalonsa,Olla villinä erakkona. Silti tämä mietti joskus klaaneja- joista ”kissa” oli puhunut. Niissä oli ainakin kissoja, Ja ystäviäkin saattoi saada. Mutta silti se tuntui liian lukitsevalta, Sinun pitäisi olla uskollinen klaanillesi. Ja Bamsen päätös oli elää vapaana. Ehkä maksimissaan liittyä pieneen jengiin, Jossa oli rennompaa kuin klaanissa. Mutta Bamse epäili että ne eivät ottaisi entisiä kotikisuja mukaan. Bamsen pitäisi varmaan esittää olevansa villi kujakatti, Mutta..Kolli ei ollut erityisen rajun näköinen, Vaan hän näytti ilmiselvältä kissalta kiharainen turkkeineen. Yhtäkkiä tämä kuuli kolahduksen, Ja kaikki pimeni tämän silmissä.

Tämä oli törmännyt puuhun ajatuksissaan.

Bamse tunsi jonkun tökkivän häntä. Oliko kaikki ollut unta ja tämä oli kotona nukkumassa? Kollista tuntui että tämä ei pystyisi tai jaksaisi edes avata silmiä katsoakseen. Lopulta tämä avasi silmänsä. Häntä katsoi suoraan silmiin ruskea silmäinen,pyöreähkö kellanpunainen kissa. Katse ei ollut vihainen tai verenhimoinen, Se oli utelias.
”Hei, Minä olen Skafia, Kuka sinä olet?”
”Ööhh..Bamse..” kanelinvärinen kolli mutisi. Olo oli sekava eikä hän nähnyt yhtä hyvin kuin aiemmin.
”Voinko auttaa?” Naaralta vaikuttava kissa kysyi. Bamsen teki mieli vastata kieltävästi, Mutta oli kyllä pakko myöntää, Että häntä jomotti oikeastaan kaikkialle.
”Joo..” Hän nousi ylös hitaasti vastatessaan , ja seisahtui tämän Skafian eteen. Kolli huomasi heti tämän ja hänen valtavan kokoeron. Bamse tiesi olevansa todella suuri oppilaaksi,Ja tämä vielä kasvaakin lisää. Tätä hiukan jännitti mitä naaras seuraavaksi sanoisi.

//390 sanaa

Veljeni oli saanut pentuja. Terveitä, eläviä pentuja. Minä olin setä. Olin jäänyt sanattomaksi Ruskan sanojen jälkeen. Miten vanhoja he olisivat? Paljostako olin ehtinyt jäämään paitsi? Ruskatassukin oli jo melkein aikuinen ja ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut paikalla hänen kasvaessaan. Minulta oli jäänyt kokematta jotain korvaamatonta.
Hätkähdin pois ajatuksistani, kun Ruska ja Sulkavirta alkoivat miettimään takaisin klaaniin lähtöä. Nyökyttelin hurjasti:
“Lähdetään niin pian kuin on vain sopivaa. Minun täytyy päästä Merkuriuksen luokse pikimmiten.” Kaikki saamani informaatio sekoitti ajatukseni taas ihan täysin, enkä jotenkin pystynyt olemaan mukana hetkessä. Ruskalla oli ollut muistinmenetys? Se selitti siis kollin eilisen tavan katsoa minua kuin tuntematonta, mutta ilmeisesti nyt hän muisti ainakin osittain. En voinut olla muuta kuin huojentunut. Minulla oli niin paljon ajateltavaa, etten yksinkertaisesti muistanut ajatella kaikkea. Ravistin päätäni katselin vähän matkan päässä olevaa Ruskaa. Hän katsahti minuun sinisillä silmillään.
“Olet kasvanut niin paljon”, sanoin ja katselin oranssinkirjavaa kollia, joka oli mielessäni yhä se pieni pentu, jonka kanssa olin leikkinyt. Edessäni seisoi kuitenkin täysikasvuinen komea kolli. Ruska hymyili minulle.
“Miten kauan sinä olet jo ollut täällä?” oranssi kissa kysyi ja kallisti päätään vähän.
“Tulin vasta eilen vähän ennen teidän saapumistanne”, selitin. Sulkavirraksi kutsuttu naaras katseli minua miettien. Tajusin vasta sen jälkeen, ettei naaraalla tainnut olla kovin porukkaankuulunut olo.
“Kaksijalat siis kaappasivat minut vuodenaikoja sitten. Jouduin jonkinlaiseen kaksijalanpesään, joka oli täynnä outoja häkkejä ja eläimiä - varmaankin kaapattuja hekin. Pääsimme kuitenkin Fetuksen kanssa karkaamaan ja siitä asti olemme yrittäneet löytää takaisin tänne. Jos ei muuta, niin ainakin se oli seikkailu”, sanoin ja hymyilin pienesti. Naaraan kaste valpastui oitis ja hän katsoi minua kiinnostuneena:
“Näit varmasti kaikkea uutta ja hienoa!” Naaraan silmät tuntuivat suorastaan palavan innosta. Kasvoillani loistanut hymy laajeni entisestään. Tällä kissalla oli selkeästi oikea maku seikkailujen suhteen.
“Olet oikeassa, näin vaikka mitä. Tiesittekö, että kaksijalat kuljettavat koiria jonkinlaisissa köynnöksissä? Tai että kun hirviöt syövät jonkun, he pääsevät halutessaan pois sen vatsasta”, selitin innostuen siitä, että minulle löytyi kuuntelija.
“Hetkinen, oletko sinä ollut hirviön vatsassa?” Ruska sanoi kulmiaan epäuskoisena kurtistaen. Nyökkäsin:
“Se oli outoa. Siellä oli melko pimeää, mutta jostain kuitenkin kajasti valo sisään. Pakko myöntää, etten hirveästi siinä hetkessä kuitenkaan keskittynyt ympäristööni. Olin kauhuissani.” Sulkavirta näytti olevan haltioissaan.
Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli kivunnut jo huomattavasti korkeammalle kuin se oli viimeksi sitä katsoessani ollut. Pilvet lipuivat taivaalla pehmeän näköisinä kuin lintujen alin untuvapeite ja haaleina kuin nummien yli leijuva sumu. Hattarat lupailivat tämän päivän sään olevan selkeä, joka tekisi matkan taittamisesta onneksemme helpompaa. Toivoin vain, ettei matkan varrella eteemme tulevalumi olisi niin syvää, että se tekisi kulkemisesta raskasta ja väsyttäisi meidät nopeammin. Silloin matkassa tulisi menemään arvioitua kauemmin, enkä minä enää jaksanut odottaa yhtäkään ylimääräistä hetkeä.
“Minä taidan lähteä nyt etsimään meille saalista. Tulen aivan pian takaisin niin voimme syödä ja alkaa valmistautua lähtöön”, sanoin. Ruska ehdotti, että voisi tulla mukaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin hänen tarjouksestaan. Halusin olla hetken aikaa aivan yksin omien ajatusteni sekä saaliseläinten pienten pamppailevien kehojen kanssa.
Lähdin juoksemaan heti, kun olin tarpeeksi kaukana pienestä leiristämme. Oloni oli kevyt kuin taivaalta putoavalla lumihiutaleella ja tuntui kuin olisin suorastaan liidellyt hangen päällä. Hyvänolon tunne lipui mieleeni samalla, kun lihasteni liike sai vereni lämmittämään kehoani jokaisella lämpöaallolla entistä lämpimämmäksi. Ilmavirta sai lyhyen turkkini liehumaan ja silmäni vuotamaan, mutta oloni oli hyvä ja iloinen kuin metsäkauriilla. Lumi alkoi tuntua tutulta tassuissani ja juoksemiseni oli entistä varmempaa, kun tunsin maaperän. Kun hengitys alkoi tuntua ikävältä, hidastin vauhtia ja yritin haukkoa raikasta ilmaa sen minkä kykenin taltuttaakseni kehoni valtavan hapentarpeen.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Se muistutti siitä, että kaikki oli lopulta aina hyvin. Kävelin syvenevässä hangessa tassujani hassun näköisesti nostellen. Turkkini alkoi tuntua märältä, sillä lumi oli märkää kuten yleensäkin lehtikadon loppupuolen lumella oli tapana. Kun sain viimein hengitykseni tasaantumaan, aloin etsiä saalistettavaa. Toivoin, että minulla kävisi hyvä tuuri ja kaikille riittäisi syötävää. Samalla voisin ikään kuin maksaa Dakotalle, Timille ja Kaarlolle heidän hyväsydämisyydestään, kun he olivat antaneet minun yöpyä heidän luonaan. Pysähdyin, suljin silmäni ja raotin suuta, jotta saisin varmasti seuraavalla syvällä hengenvedolla kaiken irti ympärilläni leijuvista tuoksuista. Hiljalleen korvani alkoivat aistia ääniä, jotka hetki sitten en ollut huomannut ja suuhuni levisi oravan tuttu haju, joka sai veden nousemaan kielelleni. Avasin silmäni ja lähdin jäljittämään jyrsijän hajuvanaa, vaikkakin pelkästään tallotun lumen perusteella saattoi päätellä mihin suuntaan kukakin oli mennyt. Pian myös silmäni saivat kiinni oravan harmaanruskeasta talviturkista ja pörröisestä hännästä, joka viuhui touhukkaasti pienen eläimen taiteillessa itselleen aivan liian suuren kävyn kanssa. Painuin niin matalaksi maata avsten, kuin vain millään kykenin, sillä tiesin, että turkkini ei ollut puolellani lumisessa maastossa. Vatsaani hipoi ilkeästi hangen kylmä pinta ja asento oli muutenkin kaikin puolin epämukava. Tarkkailin valppaasti oravaa ja hivuttauduin liukuvin askelein huomaamattomasti lähemmäs. Astuin lumihangen päällä ja ihmettelin kuinka se jaksoi kantaa minua, mutta sitten-
Tömps. Lumi petti altani ja upposin leuka edellä hangen syvyyksiin, kuin sorsa jokeen sukeltaen. Orava hätkähti olemassaolooni ja pinkoi karkuun sen minkä jaloistaan pääsi.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä ja aloin kömpiä ylös. Kasvoni näyttivät varmasti kauniilta sen hetkisellä lumipeitteellään. Ravistin turkkiani ja vaikka se heittikin kaiken lumen pois karvoiltani niin se ei vienyt pois sitä kosteutta, jonka turkkini oli itseensä imenyt. Huokaisin. Suljin silmäni ja yritin saada tunnekuohuni tasaantumaan ja sitten lähdin uudestaan kohti saalista.

Olin loppujen lopuksi saanut kiinni vaaleaturkkisen jäniksen. En voinut uskoa onnenai sen alun jälkeen. Juuri nyt söimme yhdessä viimeisiä paloja jäniksestä ja vastani tuntui täydemmältä kuin pitkään aikaan. Oloni oli toiveikas, mikään ei voisi mennä enää huonosti ennen kuin tapaisin Merkuriuksen taas. Kun olin saanut viimesienkin palasen kurkusta alas, vetäydyin sivummalle ja aloin sukimaan turkkiani. Vatsanpohjassani tuntui jännityksen kipristys, mutta myös odotus. Olin odottanut Merkuriuksen näkemistä niin pitkään, että se oli alkanut tuntua vain tavoittamattomalta unelmalta.
Lähdimme, kun kaikki olivat saaneet syötyä ja levättyä hetken. Tuntui oudolta hyvästellä Dakota, Timi ja Kaarlo lähes heti kun olin vasta tervehtinyt heitä pitkästä aikaa.

Kun viimein saavuimme rajalle muutaman päivän vaeltamisen jälkeen, oloni oli samaan aikaan väsynyt, että uskomaton. Olin lähempänä veljeäni kuin moneen kuuhun. Mieleni alkoi heittää uhkakuvia mieleeni, mutta torjuin ne päättäväisesti, sillä tiesin, että Merkurius olisi aivan yhtä innoissaan jälleennäkemisestämme kuin minäkin. Minä tunsin hänet. Olin odottanut tätä hetkeä niin kauan. Pian näkisin veljeni.

//Sulka? Mer?
1001 sanaa

Kun käperryin sille sammalpedille, jossa olin viimeksi nukkunut vuodenaikoja sitten oloni oli sekava ja pääni miljoonista tunteista pyörällä. En kyennyt vielä käsittämään sitä, että matkani oli päättynyt; tämä ei ollut unta, enkä enää matkaisi päivästä toiseen maiden ja mantujen halki. Tämä tuntui vieraalta. Se kuva lämpimästä ja kodilta tuntuvasta pesästä ja minulle tärkeistä kissoista ei ollut enää kuvannut minulle sanaa koti. Kaikesta ikävästä fyysistä kotiani kohtaan huolimatta, vain yksi kissa saattoi tuoda minulle oikeasti kodin missä tahansa olinkin ja se oli Merkurius.
Vatsanpohjassani oli kaiken lisäksi ikävä tunne aikaisemman kohtaamisen takia. Ruskatassu oli katsonut minua kuin vierasta. Hän oli unohtanut minut. Kun se ja kaikki muut lukuisat ajatukset piinasivat mieltäni, en saanut kunnolla unta ja silloin kuin sain, unissani vuorottelivat maassa verta vuotava Fetus, Ruskatassu ja hänen tyhjä ja tuntematon katseensa sekä Merkurius, joka tuntui aina menevän kauemmas kun astuin askeleen häntä kohti.
Kun viimein aurinko alkoi kurkotella taivaalle, päätin nousta ylös. Timi ja Dakota juttelivat keskenään ja oletin heidän olevan vahtivuoron vaihdossa. Askeleeni narskuivat hangessa, kun tassutin kaksikon luokse.
“Huomenta”; tervehdin. Dakota tervehti minua suhteellisen pirteästi kellonaikaan nähden, mutta Timin silmät näyttivät pysyvän vain juuri ja juuri auki.
“Miltä tuntuu olla viimein kotona?” Dakota kysyi. Kasvoilleni nousi hento hymy ja kohautin lapojani:
“En ole oikein vielä sisäistänyt olevani oikeasti täällä.” Sain nyökyttelyä vastaukseksi.
“Missä muuten Fetus on?” suuri naaras kysyi rempseästi tietämättä osuvansa herkkään paikkaan. Hän kuitenkin huomasi minun vakavoitumiseni ja hän soi minulle huolestuneen katseen.
“Hän ei enää ole.. tai niin ei enää”, takeltelin vaivoin. En ollut vielä valmis puhumaan tästä. Keskustelukumppanini tuntuivat ymmärtävän.
“Minun täytyy mennä oikeasti nyt nukkumaan. Voitko kertoa minulle myöhemmin seikkailustasi?” Timi sanoi vaihtaen aihetta välttääkseen ilmapiirin muuttumista kiusalliseksi. Nyökkäsin ja se sai mustavalkoisen kollikissan lähtemään kohti pesää, josta minä olin vain hetki sitten tullut.
Hetken minun ja Dakotan välillä vallitsi hiljaisuus. Ympäriltämme kuului satunnaisia tömähdyksiä, kun lunta putoili puiden oksilta ja lintujen siivet kahisivat niiden lentäessä ylitsemme. Aamu oli kauniin talvinen ja taivas näytti lähes vaaleanpunaiselta.
“Minä ajattelin lähteä Eloklaaniin. Minun on päästävä Merkuriuksen luokse”, töksäytin.
“Ymmärrän kyllä”, Dakota sanoi, vaikka näyttikin vähän loukkaantuneelta siitä, että olin jättämässä heidät uudestaan niin pian, “milloin?”
Kohautin lapojani:
“Niin pian kuin mahdollista. Jos vain teille sopii, niin lepäisin täällä ensin muutaman päivän. Autan tietenkin saalistuksessa ja sun muussa ja-.” Dakota keskeytti minut ennen kuin sain paapatettua koko listani.
“Tiedän kyllä Corona. Tietenkin saat. Olen enemmän kuin iloinen, jos jäät meidän luoksemme edes muutamaksi päiväksi. Ja Kaarlo tarvitsee seuraa, hän kertoo samat jutut miljoonaan kertaa niin olisi vain hyvä jos olisi vähän uutta verta kuuntelemaan niitä”, naaras sanoi hiljaa. Naurahdin kevyesti ja pudistin päätäni. Oli niin mukava viimeinkin puhua ystävieni kanssa. Käänsin päätäni lähes säikysti, kun kuulin puhetta takaani. Matkailu oli opettanut minut valppaaksi; koskaan ei voinut tietää milloin olisi vaarassa. Huomasin pian kuitenkin puhujat Ruskatassuksi ja hänen toverikseen Sulkavirraksi. Sen enempää ajattelematta lähdin heitä vastaan.
“Huomenta. Nukuitteko hyvin?”

//Sulka? :D
472 sanaa

Olin oikeastaan menettänyt kaiken toiveikkuuteni viimeaikaisten tapahtumien jälkeen. Päivät eivät eronneet toisistaan millään tavalla ja arki oli yhtä harmaata sumua. Olisi ihan sama jos jäisin vain hankeen makaamaan, ei maailma kuitenkaan ollut puolellani. Näkymä alkoi taas näyttää tutulta, kuten tasaisin väliajoin kävi. Luulin jo niin monesti saapuneeni kotiin, mutta aina huomasin olleeni väärässä. En tainnut edes enää muistaa miltä kotini näytti, kun kaikki paikat muistuttivat sitä.
Katselin tutun näköisiä puita ja kiemurtelevaa jokea. Miksi elämän piti olla niin julmaa? Herättää toiveita ja sitten murskata ne. Kävelin joen rantaa pitkin. Katselin kiviä tutuilla paikoillaan. Paikka oli sellainen, että osaisin kävellä siellä vaikka silmät kiinni. Silti tiesin, että mieleni yritti vain huijata minua.
Jotain tömähti selkääni ja menetin tasapainoni. Kuononi työntyi kylmään lumeen ja aloin rimpuilla hätäisenä. Olin joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olisi pitänyt keskittyä enemmän! Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika itsensä soimaamiseen. Aloin kiemurrella rajusti ja sain käännyttya ympäri ja silloin, kaikki liikkeeni pysähtyivät siihen paikkaan. Tuijotin suoraan tutunnäköisiin haaleanvihreisiin silmiin. En saanut sanaa suustani.
“Olet meidän alu-”, sitten suuri haraanruskea naaras tajusi tilanteen. Hän räpytti silmiään ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmanennkin. Hän siirtyi, jotta pääsisin ylös, mutta sen sijaan jäin vain lumihankeen makaamaan silmät selälläni. Hiljaisuus jatkui ja jatkui säröttömänä, kun kumpikaan ei saanut mitään sanottua. Helpotuksen kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan silmistäni.
“Eihän tämä vain ole unta?” kysyin, kun mitkään muut sanat eivät suostuneet muodostumaan huulilleni. Dakota alkoi nauraa niin helpottuneella äänellä, että oloni keveni entisestään. Nauru tarttui minuun. En vain voinut uskoa tätä. Kampesin itseni ylös ja katselin naarasta. Hän näytti jotenkin aikuisemmalta kuin ennen. Hetki tuntui minusta kovin liikuttavalta.
“Miten teillä menee?” sain viimein kysyttyä joskin hieman katkonaisesti.
“Muuten hyvin, mutta ruuan kanssa on tiukkaa niin kuin aina lehtikadon aikaan”, Dakota selitti leveä hymy huulillaan. Nyökkäsin.
“Missä Merkurius on? Minun on heti päästävä hänen luokseen”, sanoin silmät odotuksesta kiiluen. Säikähdin kuitenkin Dakotan ilmettä. Oliko jotain käynyt veljelleni? Huoli alkoi puristaa sisuskalujani.
“Veljesi on lähtenyt klaaniin."

//Sulka?
319 sanaa

Makasin dramaattisesti selälläni ränsistyneen kaksijalanpesän puisella lattialla ja vedin henkeä kuin jokainen niistä voisi olla viimeiseni. Olin kuolemassa tylsyyteen. Tähän elämäni päättyisi. Uljas Mäihä kuolisi muiden kissojen värittömän elämän sivullisena uhrina. Mikä tragedia.
“Mäihä, nouse ylös”, Arven vanha ääni sanoi yllättävän läheltä. Räväytin silmäni auki ja tuijotin vieressäni seisovaa oranssia kissaa, jonka yksinäinen silmä katsoi minua sellaisella kylmyydellä, että pakkanen tuli melkein sisälle. Katsoin häntä takaisin kuin typerä.
“Tänään on sinun vuorosi käydä saalistamassa”, kolli täsmensi ja lähti pois. Voi elämä. Eikö tuollainen suhteellisen vetreä vanhus kyennyt itse omaa ruokaansa hakemaan. Kyllä hänellä muuten tuntui olevan energiaa vaikka mihin tärkeilyyn, mutta sitten ku ruuasta oli kyse niin piti jakaa vuoroja. Nousin ylös, hymyilin aurinkoisesti ja vastasin kevyellä äänensävyllä:
“Selvä, arvon herra.” Sitten luikahdin muutaman mutkan kautta pihalle.
Ilma oli kosteaa ja se pääsi ikävästi turkin alle. Ei mikään mielekäs sää leikkiä saalistajaa. Lähdin ravaamaan hyväntuulisesti eteenpäin ja suuntani oli selvä. Ei ehkä odotuksien mukainen, mutta selvä. Talvilinnut lauloivat puissa ja kuonooni leijui havupuun kitkerä haju lähestyessäni metsää, johon ystäväni olivat ties kuinka kauan aikaa sitten kadonneet. En edes tiennyt montako päivää oli oikeasti kulunut, mutta minusta se oli tuntunut ikuisuudelta. He selvästi olivat tämän yhteisön hauskempi puoli - harmi vaan, ettei se ollut tullut ilmi ajoissa. Kun etenin tarpeeksi syvälle metsän siimekseen, kohtasin rajaviivan, jota ei voinut millään olla huomaamatta. Nämä klaanikissat olivat siis hyvin reviiritietoista kansaa. Seuraava liikkeeni olisi siis loukkaavampi kuin osasin kuvitellakaan. Astuin rajan yli iloisena kuin orava löytäessään unohtamansa kätkön ja lähdin tassuttelemaan muina miehinä eteenpäin. Kuljin puiden ohi turkkiani tarkoituksella niihin hieroen ja en malttanut olla piehtaroimatta lumessa, kun paikka oli niin otollinen. Sivutuotteena taisin jättää jonkinasteisia hajumerkkejä ympäriinsä, mutta enhän minä sitä tietenkään ollut tarkoittanut. En minä nyt niin julma ollut, taivas sentään. Ja kuten oletinkin, minun ei tarvinnut etsiä kissoja itse, vaan he löysivät minut.
Olin juuri ottamassa askelta eteenpäin, kun jostain pölähti ensin yksi kissa, sitten toinen ja kolmas. Suuri punaruskea kolli kävi oitis kimppuuni ja painoi minut aggressiivisesti lumihankeen. Siihen totesin yksinkertaisen monotonisesti: “Auts.” Se näytti saavan punaruskean kollin entistä ärsyyntyneemmäksi. Aivan yllättäen hänen katseensa pysähtyi kaulapantaani ja kollin kasvoille nousi ilkeä virne:
“Meillä onkin täällä kotikisu.” Anteeksi mitä. Minä en sattunut kyllä huomaamaan kotikisun kotikisua matkani varrella.
“Mitä teet reviirillämme?” punaruskea kolli alkoi taas äristä. Kun kohtasin hänen katseensa vain hyväntuulisesti hymyillen, hänen silmänsä synkkenivät ja hän otti otteen kaulapannastani. Oranssi nahka kiristyi kaulani ympärille ilkeästi.
“Et yhtään tiukemmalle voisi sitä vetää”, kysyin viattomasti. Hengittäminen oli vaikeaa ja kurkussani poltteli tarve yskiä. Sitten paikalle asteli pienikokoinen musta kolli, jonka tomera lausahdus sai minua kurmuuttaneen kollin otteen irtoamaan.
“Jääviilto, päästä irti.” Vetäisin ahnaasti ulkoilmaa keuhkoni täyteen kun tömähdin takaisin lumihankeen vapaana. Nousin ylös istumaan ja kohtasin kissojen katseet tyynen rauhallisesti, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
“Olet Kuolonkaanin reviirillä. Mitä teet täällä?” musta kissa kysyi vakavasti. Vaikka hän oli pieni, niin jostain syystä hänestä huokui paljon enemmän arvovaltaa kuin Jääviilloksi kutsutusta kissasta.
“Sanoitko Kuolonklaani? Olenkin etsinyt teitä”, julistin vetäen kasvoilleni huojentuneen ilmeen. Musta kolli tuijotti minua odottaen.
“Niin siis, olen kuullut teistä paljon - kaikkea hyvää tietenkin. Haluaisin liittyä joukkoonne”, totesin ja jäin odottamaan vastausta.

Työnnyin sisään monelle kissalle haisevalle aukiolle. Toisella puolellani käveli se kuumapäinen punaruskea kolli ja toisella se sama pieni musta kolli. Minusta tuntui siltä kuin he olisivat henkivartijoitani. Tällä kertaa ei kuitenkaan tainnut olla niin. Näin kuinka yksi partion kissoista kipitti kohti vesiputousta. Anteeksi mitä, siis vesiputousta? Tämähän näytti suorastaan paratiisilta. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, huomasin vähän matkan päässä olevan tuttuakin tutumman kaksikon, joka sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Kulmani kohosivat, kun huomasin heidän yhteen kiedotut häntänsä. Sillä samalla sekunnilla Keijukaisen vihreät silmät kohtasivat minun silmieni kanssa. Naaras ei näyttänyt uskovan silmiään. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin Tyrskytassun puoleen.
Musta kolli johdatti minut keskemmälle aukiota ja samalla aivan Keijukaisen ja Tyrskytassun viereen ja sanoi jotain päällikön odottamisesta.
“Mikä sinun nimesi on?” kysyi musta kolli, tuskin uteliaisuudesta. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja hymyilin viattomasti:
“Olen Leopardi.” Kolli silmäili minua kuin etsien viitteitä oliko minun nimeeni joku syy.
“Olin pentuna täplikäs, mutta sitten jostain syystä täplät katosivat”, sanoin heilauttaen häntääni rennosti. Musta kolli siristi silmiään, mutta nyökkäsi ja kääntyi juttelemaan hänen luokseen astelleen kissan kanssa samalla minua silmällä pitäen. Ei varmaan mennyt läpi, mutta ei se mitään.
“Mäihä! Mitä ihmettä sinä teet?” kuulin aivan hiljaisen sihahduksen takaani. En kuitenkaan kääntynyt katsomaan Keijukaista, sillä mehän emme vielä tämän klaanin piireissä tunteneet.
“Miten niin? Paljastan piilossa olleen alter egoni, niin kuin tekin näytätte tekevän”, sanoin kohauttaen lapojani leppoisasti. Viittasin viimeisillä sanoillani kaksikon silmin nähtävään läheisyyteen.
“Ei, kun mitä sinä teet täällä?” naaras paahtoi.
“En tiedä, eksyin?” ehdotin ja silloin käänsin päätäni heidän suuntaansa kuin taivasta heidän ohitseen katsellen ja väläytin heille hymyn. Mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!

//Keiju? Tyrsky?
775 sanaa

Hytisin kylmissäni ja nälissäni puun alla ja yritin löytää suojaa, mutta en ollut löytänyt yhtään riistaa tain suojaa sitten Lehtikadon alun. * Voisin mennä vaikka etsimään jos tuolta metsästä löytyisi riistaa. Ajattelin toiveikkaasti. Katselin hetken metsää ja vilkaisin taakseni kunnes lähdin kulkemaan puuni luota missä olin istunut metsään. Kävelin hetken aikaa kunnes saavuin melkein metsän keskelle. * Voisin etsiä vaikka näiden koivujen keskeltä jos löytäisin jotain riistaa. Lähdin etsimään kunnes haistoin tuoreen hajun ja lähdin seuraamaan sitä. tulin joelle ja aloin uimaan vaikka ihmettelin, että miten pystyin siihen näin kylmissäni ja nälissäni. Saavuin joen toiselle puolelle ennen kuin huomasinkaan ja aloin jatkamaan hajun jäljittämistä.
"Kuka sinä olet ja mitä teet Eloklaanin reviirillä? Kuului epäilemättä kollin ääni puiden seasta.
" Olen Salama ja tulin etsimään riistaa, koska mistään muualta ei löydy ja minulla ei ole suojaakaan.
Kollin taakse tuli kaksi naarasta ja yksi kolli. Kolli oli muita pienempi. Oranssi turkkinen kolli hymyili meripihkan ja vihreän värisillä silmillään ymmärtävästi minulle ja sitten heidän vieressään seisoi naaras jolla oli poltetun punasaven värinen turkki ja tummansiniset silmät.
Valkea kolli jolla oli ruskeita yksityiskohtia katsoi minua ystävällisesti ja myötätuntoinen pilke silmissään ja kysyi? Oletko sinä yksin täällä?
" Joo olen minä. Vastasin.
" Olen muuten Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Valkea kolli sanoi.
Nyökkäsin vain hiukan vaivaantuneena ja katsoin Mesitähteä suoraan hänen vaalean vihreisiin silmiinsä.
" Haluatko tulla eloklaaniin niin kauaksi aikaa, että ehdit toipua? Mesitähti kysyi minulta
"Joo tahdon. Sanoin ja nyökkäsin kiitollisena.
Kävelimme Eloklaanin leiriin ja kaikki siellä katsoivat hämmästyneinä minua.
" Koivutassu voi näyttää sinulle oppilaiden pesän. Mesitähti sanoi ja osoitti oranssia kollia joka oli hymyillyt minulle silloin metsässä.
Koivutassu lähti edeltä kohti oppilaiden pesää ja seurasin häntä oppilaiden pesälle.
" Kiva tavata salama. Minä olen muuten Koivutassu. Oppilas sanoi ja osoitti sammalpetiään hänen sammaliensa vieressä.
Pyöräytin silmiäni ja vastasin. " Kiva tavata Koivutassu olen Salama" Sanoin.
Nyt oli Koivutassun vuoro pyöräyttää silmiään. " Haluatko vähän syötävää? Koivutassu kysyi.
Nyökkäsin ja vastasin. "Kyllä kiitos".
Lähdimme tuoresaaliskasalle ja Koivutassu antoi minulle tuoresaaliskasasta hiiren ja hän otti itselleen ja menimme tuoresaaliskasalle. Söimme hiiret ja sitten kun olimme peseytyneet kumpikin kuului Mesitähden kutsuhuuto ja kaikki jotka olivat leirissä sillä hetkellä tulivat aukiolle.
" Olen päättänyt, että on aika nimittää uusi oppilas Eloklaaniin. Mesitähti aloitti. Salama astu eteen. Mesitähti viittoili hännällään.
Kävelin päällikön eteen turtunein käpälin ja katsoin päällikköön.
" Salama tästä päivästä aina siihen päivään jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestarinasi toimin minä. Mesitähti naukui ja jatkoi. " Kun olin partioni kanssa metsässä löysimme tämän nuoren naaraan kylmissään ja nälissään Eloklaanin reviiriltä. Mesitähti selitti klaanille.
//348 sanaa//
// Elandra, Lonlely warrior ja Emppuomppu

Lumi narskui aina kun painoin tassuni sen pinnalle. Polkuanturani olivat jo turtuneet kylmyyteen ja pörhistetty turkki yritti pitää pakkasen loitolla, vaikkakaan lumesta märät tassuni eivät auttaneet asiaa.
Olimme vaeltaneet jo taas päivätolkulla ilman pientäkään toivon häivähdystä. Olimme saapuneet taas kaksijalkalaan. Tuntui, kuin olisimme kävelleet ympyrää; metsä vaihtui vuorotellen kaksijalkalan luonnottomiksi kujiksi ja sitten taas kotoisiksi lumen täyttämiksi metsiksi. Aloin turhautua entisestään.
Loikkasin lumihangesta ukkospolun kuivalle pinnalle ja säpsähdin sen outoa tuntua. Olimme oppineet, että hirviöt eivät kulkeneet pienillä ukkospolun kaistaleella, vaan jostain syystä kaksijalatkin tarvitsivat kulkemiseen tällaisia pieniä katuja. Ehkä he pelkäsivät lunta tai jotain muuta yhtä typerää.
Vatsani kurisi armottomasti, sillä olimme viimeksi saaneet syötyä eilen illalla. Nyt aurinko oli jo puolimatkassa alas, emmekä olleet saaneet mitään vatsantäytettä. Fetuskin oli tarpeeksi väsynyt ja nälissään ollakseen hiljaa. Niinpä kävelimme eteenpäin tarmottomina, kunnes Fetus pysähtyi:
“Täällä on jotain syötävän näköistä.” Kiirehdin katsomaan, mitä lepakkokorvainen naaras oli löytänyt ja totta tosiaan, se oli syötävää. Se oli kaksijalkojen ruokaa, aivan selkeästi, mutta sitä oli tarpeeksi meille molemmille. Fetus nuuhkaisi sitä nenäänsä nyrpistäen, mutta maistoi kuitenkin. Hetken maisteltuaan hän totesi:
“Ihan syötävää.” Kumarruin itsekin ruoan puoleen ja aloin syömään ahnaasti. Tuttu lämpö alkoi hiljalleen vallata minut jokaisen suupalan jälkeen.
“Kiitos. Tämä oli hieno löytö”, sanoin ja katsoin hoikkaa naarasta. Fetus nosti päätänsä ja katsoi minua kulmat koholla. Hän ei ollut odottanut kehuja. Sitten hän kuitenkin hymähti vähän ja kohautti lapojaan. Tiesin kuitenkin, että se merkitse hänelle jotain. Olimme vaeltaneet tarpeeksi kauan kaksin, jotta tuntui, että olisin tuntenut hänet aina.
Huokaisin kun olin saanut vatsani täyteen ja asetuin kyljelleni rennosti. Oloni oli erinomainen ja nyt ruuan jälkeen, tuntui siltä, että maailmassa oli taas vähän enemmän toivoa. Fetus alkoi sukimaan turkkiaan tyytyväisenä.
“Luuletko, että koskaan löydämme takaisin?” naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen äänestään ei paljastunut ollenkaan välitys, vaan suorastaan välinpitämättömyys. Hän oli hyvä pitämään tunteensa itsellään.
“Aivan varmasti löydämme”, sanoin melkein ärtyneenä siitä, että naaras kyseenalaisti minulle ilmiselvää asiaa, “minä en lopeta kävelemistä ennen kuin löydän perheeni tai kuolen.” Fetus vilkaisi minua arvioivasti ja jatkoi sitten käpälänsä nuolemista. Tuo naaras sai vereni kiehumaan!
Kylmä tuuli kulki kujan läpi ja laittoi turkkini lepattamaan. Puuska oli pistävän kylmä ja enteili erittäin kylmää yötä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Fetus sanoi:
“Meidän pitäisi etsiä varmaankin yösija.” Hänen tapansa sanoa se ärsytti minua. Ihan kuin en olisi itse tajunnut.
“Ihanko tosi”, tyydyin vaan sanomaan, nousin ylös ja lähdin kävelemään katsomatta tulisiko naaras perässä. Ihan sama, vaikka jäisi tänne paleltumaan. Kuulin kuitenkin kissan kevyet askeleet vähän matkan päässä perässäni.
Lopulta löysimme kolosen kaksijalan pesän seinässä. Se oli pieni ja joutuisimme nukkumaan kiinni toisissamme, mutta lämpö ei ainakaan karkaisi.
“Mene sinä ensin”; sanoin ja väistin reiän edestä. Fetus katsahti minuun, mutisi jotain ja lopulta työntyi koloon. Sitten minä asetuin hänen viereensä. Hänen turkkinsa oli miellyttävän lämmin. Hiljaisuus valtasi pesän ja pimeys alkoi muuttua koko ajan syvemmäksi. Näin kuinka ulkona satoi kevyitä valkeita lumihiutaleita. Oli rauhallista.
“Kuule Corona. Sinä olet ihan okei”, kuulin aivan yllättäen Fetuksen sanovan. Nostin pääni ylös. En olisi uskonut naaraan sanoneen tuota, jos en olisi itse sitä omilla korvillani kuullut. Olin hetken hiljaa.
“Et sinäkään kaikista huonointa seuraa ole”, myönsin suhteellisen ystävällisesti. Puhuin totta, minä oikeastaan pidin Fetuksesta kaikesta siitä ärtymyksestä huolimatta, mitä hän minussa aiheutti. Ja kun painoin pääni takaisin alas ja suljin silmäni, minä hymyilin.

Heräsin aamulla puheeseen. Fetus tuhisi yhä vierelläni, joten lähellämme oli pakko olla vieraita kissoja. Niskakarvani pörhistyivät. Tökin Fetusta kuonollani hereille.
“Fetus. Fetus. Herää, täällä on muita kissoja”, kuiskin terävästi. Pian naaras nosti unisen päänsä, eikä hänelle tarvinnut selittää asiaa uudestaan, kun hänkin valpastui kuullessaan puheensorinan.
“Kuinkakohan monta heitä on?” naaras pohti ääneen ja kurkotti kaulallaan nähdäkseen. Lihakseni olivat jännittyneet, koska tiesin kissojen olevan mahdollinen uhka.
“Kolme. Yksi aika ison näköinen kolli ja kaksi vähän pienempää kissaa”, Fetus kuiskasi korvat luimistuen, “meidän varmaankin kannattaa pysytellä piilossa.”
“Voisimme ehkä yrittää paeta”, sanoin.
“Ei, emme voi.”
“Miksemme muka? Sinäkin olet nopea kuin mikä”, sanoin. Vaikka lauseeseeni oli karannut kehu, kukaan ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota tällaisen tilanteen keskellä.
“Koska me voimme jäädä kiinni!” naaras ärähti.
“Osaat kai sinä taistella? Edes vähän?” Sitten Fetus oli vain hiljaa. Mikä häntä vaivasi?
“Oikeasti Fetus! Emme me voin vain jäädä kököttämään tänne. He suolestavat meidät aivan yhtä lailla, jos löytävät meidät täältä. Sitä paitsi, emme pääse pakoon tästä kolosta mihinkään, jos meidät äkätään”, sanoin. Fetus käänsi polttavan katseensa minuun.
“Minulla ei ole kynsiä! Ne ketunmieliset kaksijalat ottivat minulta kynteni”, Fetus sanoi melkein ääni särkyen kiukusta. Silloin minä jäädyin. Mitä he olivat tehneet?
“En tiennyt”, sanoin huomattavasti rauhallisemmin ja silmistäni loisti häpeä, “olen pahoillani.” Fetus ei sanonut hetkeen mitään.
“Mutta olet oikeassa. Meidän kannattaa yrittää vain paeta, me emme mahda mitään jos he löytävät meidät täältä”, hän totesi viimein, taas tyynenä kuin äskeistä keskustelua ei oltaisi käyty missään vaiheessa.
Pian olimme saaneet sovittua, mitä tekisimme; Fetus ja minä juoksisimme eri suuntiin ja kymmenen ketunmitan päästä kääntyisimme siten, että kohtaisimme vääjäämättä keskellä. Jos jommankumman kimppuun käytäisiin, niin toinen menisi auttamaan. Loppu täytyisi improvisoida.
Työnnyimme ulos pesästä ja näin viimein kissat, joiden puhetta olin kuunnellut: mustavalkoinen suuri kolli, ruskearaidallinen naaras ja valkoinen kolli. Jokaisen silmät olivat kääntyneet meihin.
“Nyt juostaan!” sanoin ja pinkaisin karkuun. Fetus lähti juoksemaan myös suorastaan henkensä edestä. Toivoin, että kissat eivät olleet vihamielisiä ja korkeintaan ihmettelivät outoa käytöstämme. Olin kuitenkin väärässä. Kuulin kuinka suuri kolli ärähti jotain ruoka varkaista. Voi taivas! Olimme ongelmissa. Kolli käskytti toiset kissat peräämme ja sydämeni alkoi takoa kurkussani hätääntyneenä. Juoksin ja juoksin vain ja yritin päästä karkuun, mutta Fetuksen hätähuuto sai minut pysähtymään aloilleni kuin kivettyneen.
Käännyin ympäri ja huomasin, että kissat pitelivät Fetusta maassa kun heidän johtajansa tassutteli heitä kohti. *Ei. Ei. Ei.* Lähdin vain ajattelematta sen enempää juoksemaan apuun, sillä tiesin, että minun turkillani lumi ei antaisi yhtään suojaa väijytykseen.
Loikkasin suoraan valkoisen kollin niskaan ja aloin raastaa tätä kynsilläni. Minulla oli etu kiitos voimani ja kollin hontelon olemuksen, mutta kun raidallinen naaras kävi yhtä aikaa kimppuuni, taistelusta tuli vaikeampaa. Heittelin heitä vuorotellen kauemmas, jotta voisin taistella yksi kerrallaan heidän kanssaan, mutta he aina pinkoivat takaisin. Suuri kolli katseli vain vierestä vihreillä silmillään, mutta kun Fetus yritti karata, kolli kävi tämän päälle.
Lätkäisin valkoista kolli kasvoille ja pian tämän silmän yli kulki kolme verta valuvaa viiltoa.
Yritin päästä puolustamaan Fetusta, mutta kaksi pientä kissaa aina estivät minua ja taistelimme yhtenä turkkien sekamelskana. Näin vain, kuinka suuri kolli riepotti Fetuksen avutonta ruumista. Halusin vain mennä pelastamaan hänet. Pyydän! Ihan kuka tahansa, antakaa minun pelastaa hänet!
Yhtäkkiä kissat päästivät minusta irti ja palasivat johtajansa luokse, sitten he pinkoivat pois, kuin asia olisi käsitelty. Riensin nopeasti Fetuksen luokse ja sydämeni oli pysähtyä.
“Ei, ei. Älä viitsi”, mutisin itselleni. Fetuksen kurkusta pulppusi helakan punaista verta heikosti lyövän sydämen tahdissa ja hänen vihreät silmänsä olivat sumeat. Silti ne olivat kiinnitettynä tiukasti minuun. Yritin tyrehdyttää verta tassuillani, mutta se vain jatkoi valumistaan. Kuumat kyyneleet alkoivat valua silmistäni epätoivoisina.
“Älä jätä minua”, anelin. Fetuksen kasvoille vääntyi heikko ja tuskaisa hymy.
“Kiitos Corona. Meillä oli kivaa”, hän korisi ja pian sen jälkeen lysähti hervottomaksi. Kumarruin Fetuksen ruumiin äärelle ja hartiani alkoivat heilua entistä voimakkaammin. Kyyneleet valuivat hänen vaalealle veren tahrimalle turkilleen.

//1162 sanaa

Mäihä: 16kp -

Tyrskytassu: 12kp -

Keijukainen: 19kp -

Hah ja niinpä Keijukainen ja Tyrskytassu jäivät odottamaan Kuolonklaania myydäkseen sielunsa tuolle aivosoluja tuhoavalle klaanielämälle. Vaikka minä olin se, kellä oli kaulanpanta niin tuo kaksikko tulisi elämään seuraavat elämänvaiheensa lieassa. Mitkä typerykset. Pudistelin päätäni vaikuttaakseni dramaattisemmalta, vaikka ajatukset olivatkin yksin minun ja kaikki muut pitäisivät pääni pyörittelyä jonkinlaisen hulluksi tulemisen merkkinä. Minusta oli mukavaa, että muut pitivät minua vähän vajaana tai sekopäisenä tai mitä näitä nyt olikaan. Silloin minua ei otettaisi tosissaan ja omaisin aina yliotteen heistä. Ja toisaalta, se teki myös elämästä monin kerroin hauskempaa.
“Mihin me seuraavaksi menemme?” kuului Leopardin piipitys, joka vilkuili taivasta huolestuneena, “en haluaisi olla täällä metsän keskellä pimeässä.” Naaras näytti siltä, että hän kuvitteli juuri miljoona eri tapaa kuolla, jota tämä metsä voisi tarjota.
“Yritetään etsiä joku yöpaikka, joka ei ole kuitenkaan liian kaukana Kuolonklaanista”, Arpi totesi ja lähti johtamaan joukkoamme kuin se taakka putoaisi hänen harteilleen jostain täysin ilmiselvästä syystä. No, ei minua ainakaan kiinnostanut kuka joukkoamme johtaisi, kun en minä häntä kuitenkaan rupeaisi tottelemaan oman tahtoni vastaisesti.
“Ei yö saavu vielä pitkään aikaan. Ja sitä paitsi, kyllä ne pedot sinut löytävät jostain piilostakin jos oikein kovasti etsivät, paitsi…”, totesin ja kävelin eteenpäin, kuin sanani olisivat olleet maailman tavallisin toteamus. Leopardi loikki nopeasti rinnalleni anellen:
“Paitsi mitä? Tiedätkö jonkun keinon miten ne eivät löydä minua?” Naaraan ääni värisi. Käännyin asiantuntevan näköisenä rinnallani tassuttavan kissan puoleen ja silmäilin tätä hetken aikaa.
“Se vaatii tietynlaista lahjakkuutta, eikä ihan jokainen pysty siihen. Uskotko kykeneväsi siihen?” Leopardi nyökytteli hullun lailla, kuin olisi vakuuttelullaan yrittänyt saada puusta meitä katselevat tikat vakuuttumaan hänen lajitoveruudestaan.
“Kerro nyt, Mäihä!” Leopardi pyysi hartaasti.
“Selvä. Sinun pitää kävellä takaperin. Silloin kaikki sinun hajujälkesi perässä tulevat pedot luulevat sinun kävelleen toiseen suuntaan, mihin oikeasti olet kävellyt”, sanoin kuolemanvakavasti. Entisen kotikisun vaaleanvihreät silmät laajenivat aivan kuin hän olisi ymmärtänyt elämän suurimman salaisuuden. Sitten hän kiitteli minua vuolaasti.
“Voi Mäihä kiitos! En tiedä mitä tekisin ilman sinua.” Ja niinpä naaras kääntyi ympäri ja alkoi kömpelön näköisesti taittamaan matkaa takaperin unohtaen täysin kyseenalaistaa sitä, kuinka minä yhä saatoin kävellä tavallisesti, ilman mitään pelkoa meitä seuraavista pedoista. Oli naaras kyllä välkky tapaus. Mutta mikä sen parempaa, hän oli erittäin ammattimainen viihdyttäjä.
Hetken matkamme jatkui siten, kunnes Arpi pysähtyi moittiakseen meidän etenemisvauhtimme sen hitaudesta. Sitten hän huomasi Leopardin kovat yritykset edetä takaperin pysyen vauhdissa sekä kompastumatta jalkoihinsa tai häntäänsä.
“Mitä ihmettä sinä teet?” Arpi rahisi kyllästyneenä. Hän kuitenkin osasi osoittaa syyttävän silmäyksensä minuun naaraan sijasta.
“Harhautan petoja. Mäihä sanoi..”, naaras aloitti, mutta Arpi hiljensi hänet hännän heilautuksella.
“Mitä olen sanonut sinulle häneen uskomisesta, Leopardi?”
“Niin, mutta..”
“Jatketaan nyt matkaa - ihan oikein päin”, kolli totesi kylmästi, viittoen entisen kotikisun rinnalleen. Luultavasti puhtaasti siitä syystä, että pääsisimme etenemään nopeammin, eikä niinkään huolesta tai kiintymyksestä tätä kohtaan. Leopardi katsoi minuun. Tyydyin vetämään kasvoilleni epätietoisen ilmeen ja kohauttamaan lapojani hämmästyneenä, kuin en tajuaisi ollenkaan mistä Arpi taas jauhoi. Se meni hänelle läpi, sillä hän kohautti lapojaan takaisin, jonka jälkeen meni lähemmäs Arpea. Huomasin kuitenkin, kuinka hän vähän väliä silmäili maahan jääviä tassun jälkiään ja yritti peitellä niitä kesken liikkeen. Se sai minut virnistämään itselleni. Ehkä elämä ei ollutkaan niin hassumpaa näiden erakoiden joukossa, ajattelin itsekseni.

//512 sanaa

Kuolonklaanin päällikkö oli aivan yhtä typerä kuin olin olettanutkin. Hän nieli pelottavan helposti jokaisen valheen, jonka suustani päästin. Kun olin kertonut tälle partiollekin kertoman tarinan muuttamatta yhtäkään yksityiskohtaa, painauduin hellästi Tyrskytassua vasten. Vaikka miten inhosinkaan tätä raidallista kollia, nautin tilanteesta pelottavan paljon. Tyrskytassu takuulla inhosi minua. Tahdoin tehdä hänen elämästään Kuolonklaanissa mahdollisimman epämiellyttävää. Hän saisi oppia, ettei minua pitänyt suututtaa.
"Olette eläneet koko ikänne kahdestaan. Uskotteko voivanne sitoutua klaanielämään ja sääntöihimme?" Punatähti esitti kysymyksen. Vilkaisin nyt Tyrskytassua, joka saisi vuorostaan avata suunsa.
"Kunhan vain olemme turvassa ja yhdessä, pystymme mihin vain", tummanruskea kolli totesi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Ellen olisi matkamme aikana tutustunut Tyrskytassuun, olisin voinut lyödä vetoa, että hymy oli aito. Mutta se oli taatusti kaikkea muuta. Ei tuo kapinen klaanikissa varmaan edes osannut oikeasti hymyillä. Punatähti nyökytteli.
Säpsähdin, kun yllättäen joku astui sisään pesään. Vesiputouksen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvän kissan askeleet. Miksi päällikkö oli tehnyt pesänsä näin vaaralliseen paikkaan? Minä ainakin olisin halunnut kuulla, mikäli joku hiippailisi luokseni yöllä aikeenaan tappaa minut. Taas yksi syy, miksi kuolonklaanilaiset olivat typeriä.
"Henkäysvarjo, ole hyvä ja istu", Punatähti pyysi ja viittoi harmaan raidallisen kollin vierelleen. Klaanikissojen nimet olivat outoja. Miksi kukaan tahtoi kutsua itseään Henkäysvarjoksi? Joutuisinko minäkin vaihtamaan nimeni Keijukaistassuksi? Hyi, en takuulla suostuisi moiseen ja menettäisi uskottavuuttani.
"Mitä tämä on?" Henkäysvarjoksi kutsuttu kissa murahti ja istuutui päällikkönsä vierelle. Kolli silmäili minua ja Tyrskytassua sinisillä silmillään. Hän ei näyttänyt olevan ilahtunut siitä, että olimme täällä.
"Tässä ovat Keijukainen ja Tyrsky. He tahtovat liittyä Kuolonklaaniin", päällikkö totesi ja käänsi katseen raidalliseen kolliin. Harmaa kissa tuijotti Punatähteä silmiin. Vaikken tuntenutkaan tätä kissaa, hänen katseensa kertoi, ettemme olisi hänen puolestaan tervetulleita. Inhottava kissa. Kuka nyt ei minua tahtoisi klaaninsa jäseneksi? Tyrskytassu takuulla oli syy, miksi meitä ei tänne huolittaisi. Ja jos meidät häädettäisi täältä, minä tappaisin Tyrskytassun ihan itse. Vai olikohan tämä sittenkin Tyrskytassun järjestämä ansa?
"Pääsette koeajalle. Jos selviydytte klaanissa puoli kuuta, olette virallisesti kuolonklaanilaisia ja ansaitsette klaaninimenne. Koska olette niin nuoria, asetutte asumaan oppilaiden pesään ja saatte mestarit. Keijukainen, sinä pääset Sinilinnun oppilaaksi ja Tyrsky puolestaan Kylmäliekin. He opettavat teille kaiken, mitä teidän täytyy tietää", Punatähti lupasi ja kääntyi taas meidän puoleemme. Hymyilin lämpimästi Kuolonklaanin päällikölle.
"Henkäysvarjo, vie heidät mestareidensa luokse ja ilmoita heille päätöksestäni", Punatähden ääni oli nyt käskevä ja jokseenkin enemmän johtajamaisempi. Henkäysvarjo näytti epäröivän, mutta mulkaisi sitten meitä ja suuntasi kohti pesän uloskäyntiä viittoen meidät peräänsä. Tyrskytassu antoi minulle kunnian mennä edeltä.
"Kiitos, Punatähti. Tämä merkitsee meille paljon", vakuuttelin ennen kuin astelin Henkäysvarjon perässä ulos päällikön pesästä.

//Tyrskyläinen?
// 409 sanaa