Sillä välin, kun Haavetassu oli lähtenyt metsästämään meille jotakin syötävää, olin vaeltanut vähän matkan päähän lähtöpaikastamme ja löytänyt varsin lupaavan oloisen suojapaikan. Se oli piilossa isojen, paksujen kuusenoksien alla, ja tilaakin oli ihan mukavasti! Haavetassu ei ikimaailmassa olisi keksinyt näin hienoa yöpaikkaa, ajattelin tyytyväisenä.
Ei mennyt kauaakaan, kun vastentahtoinen matkakumppanini palasi mukanaan pulskan näköinen jänis. Esittelin hänelle löytämääni suojaa ylpeästi, hieroen hänen naamaansa onnistumisen riemuani. Tällä kertaa kolli ei kuitenkaan tarttunut syöttiin vaan piti päänsä kylmänä. Hän tokaisi, että huomenna olisi vuoroni vähintäänkin yrittää saada saalista. Yritin olla kuin se ei olisi ollut minulle mikään iso juttu, vaikka turkkini alla kihelmöi hermostuneesti. Tänäänhän minä vasta olin alkanut harjoitella saalistamista, ja tuo idiootti halusi sysätä minut metsälle saman tien!
"Ihan miten vain", tuhahdin ja repäisin vuorollani itselleni suullisen lämmintä jäniksen lihaa. "Jos sinun kuntosi ei kerran riitä enää, niin kyllä minä voin yrittää jotakin napata."
Haavetassu vain pyöräytti silmiään suurieleisesti ja jatkoi syömistä. Kätkin epävarmuuteni ruokahaluni taa.

Yön laskeutuessa olimme molemmat asettuneet mukavasti kuusen oksien alle. Koska tilaa oli yllin kyllin, pystyimme ottamaan toisiimme paremmin etäisyyttä.
Nuolin aterioinnin aikana sottaantuneita rintakarvojani samalla kun mietin, miten yhteisössä oltiin suhtauduttu katoamiseeni. Keijukainen oli varmasti raivoissaan Tyrskytiikerille, kun olimme jääneet kiinni kaksijaloille hänen vuorollaan. En olisi ihmetellyt, vaikka kollilta olisi puuttunut toinenkin korva päästessämme perille. Keijukaisen raivolta ei paennut kukaan.
Vilkaisin syrjäsilmällä Haavetassun suuntaan. Kolli oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä vaikuttanut halukkaalta keskustelemaan. Toisaalta, milloinpa minua muka olisi kiinnostanut, millä tuulella tuo oli. Minähän puhuin kenelle tahdoin ja milloin tahdoin - aivan kuten Keijukainen oli minua opettanut.
"Siitä klaanista", aloitin kuin tunnustellakseni, millaisen reaktion kissan entisen asuinpaikan esille tuominen saisi aikaan. "Miksi teillä kaikilla on niin tyhmät nimet? Liittyvätkö ne jotenkin niihin teidän metsäläisten outoihin rituaaleihin, joita te suoritatte yön pimeydessä, kun kuu on täysi?"
Haavetassu siirsi terävänä katseensa minuun. Hänen naamaltaan paistoi ärtymys. "Sinulla vasta tyhmä klaaninimi onkin", tuo puuskahti halveksuvasti.
Sen kuuleminen sai minut hätkähtämään hieman. Miten Haavetassu muka tiesi klaaninimeni?
"No tuskin se on sen tyhmempi on kuin omasi", herjasin takaisin, tavoitteenani onkia kollilta lisää tietoja lyhyestä historiastani klaanissa.

//Kharon?
//337 sanaa

Puh suki Nasun korvia hyväntuulisesti. Hänen nenäänsä kantautui Nasun omistajan kokkailujen tuoksut ja kolli toivoikin saavansa sieltä maistiaisia. "Mitä luulet, liikenisiköhän häneltä meillekin syötävää? Hih, tässähän alkaa jo hieman hiukoa", Puh naukaisi toiveikkaana ja sai ystävänsä tirskahtamaan iloisesti. "Eiköhän, ainakin luulisin niin. Ainahan hän antaa meille syötävää, hän on kiltti", Nasu naukaisi hennosti hymyillen ja lähti tanakka ystävänsä perässään kohti keittiötä. Karvaton kissa päästi kohteliaan naukaisun ilmoille ja Puh taas mourusi hieman äänekkäämmin, selvästi nälkäisempänä. "Puh! Mehän söimme vasta tovi sitten. Eihän sinulla nyt vielä voi olla nälkä?" Nasu hihitti osittain huvittuneena, osittain huolestuneena. Kun aran kollikissan omistaja kyyristyi antamaan ystävyksille syötävää, Puh hotkaisi omansa välittömästi ja maiskutteli tyytyväisenä. Kolli nuolaisi vielä muutaman kerran lattiaa, missä liha oli maannut. "Sehän oli herrkullista", Puh lipaisi huuliaan ja katseli, kun karvaton kissa söi omaansa hitaasti. Kun Nasu oli lopulta saanut syötyä omansa, hänkin nyökytteli. "Niinhän se oli, kuten aina. Hei, mitä ulkona tapahtuu?" Puh kysyi vilkaistessaan ikkunaa ja loikkasi raapimapuun alimmalle tasolle, josta kuitenkin näkyi ulos. Punaruskea naaras asteli Nasun pihan lähettyvillä. Sehän oli Frida! "Katso, se on Frida! Taidan mennä tervehtimään häntä, tuletko sinäkin?" Puh kysäisi ystävällisesti, mutta Nasu pudisteli päätään. "Kiitos tarjouksesta, mutta en taida tulla tällä kertaa. Ulkona on aika kylmä ja viihdyn paremmin sisällä. Olen myös aika väsynyt, anteeksi", Nasu pahoitteli ja lipaisi ystävänsä lapaa ystävällisesti. "Olethan ku-kuitenkin varovainen?" karvaton varmisteli vielä ja pyöreäpiirteinen kissa nyökytteli. "Totta kai, minä lupaan!" Puh lupasi hymyillen ja loikki ulos. Lehtikadon viileä ilma tuntui välittömästi punanaamioisen kollin turkissa ja hän värähti. "Hei, Frida. Mukava nähdä", Puh tervehti toista ystävällisesti hymyillen ja naaras nyökkäsi hänelle. "Hei, Puh. Mukava nähdä myös sinua. Kuinka voit?" Frida kysyi toiselta kohteliaasta ja tapansa mukaisesti myös aika vähäsanaisesti. "Voin oooikein mainiosti, Nasun omistaja antoi meille syötävää juuri hetki sitten. Se oli hyvää. Entä sinä?" Puh kysyi punaruskealta, joka kertoi voivansa myös hyvin. Kaksikko katseli toisiaan hetken ajan ja Puh välillä höpötti hiljaisiin kohtiin kuulumisiaan ja havaintojaan elämästään, kunnes Frida naukaisi että hänen pitäisi jo mennä. Pyöreä kissa hyvästeli toisen ja lähti sitten uteliaana tassuttelemaan kohti metsää. Se oli aina kiehtonut häntä, vaikkakin jännittänyt. Olikohan heidän entinen ystävänsä vielä jossain tuolla... Niin Puh uskoi. Hän oli joskus nähnyt metsikössä myös kissoja, he olivat kuulemma hurjia villikissoja ja siltä ne olivat myös näyttäneet. Uskaltaisikohan hän ikinä piipahtaa metsän puolella? Nasua hän ei ainakaan saisi mukaansa, mutta ehkäpä Fridan? Puh päätti pohtia asiaa.

// 392 sanaa
// Kuka vaan saa jatkaa!

Saalistamisen alkeetkin tuntuivat olevan liian haastavia Päivänsäteelle, joka oli asunut koko ikänsä kaksijalkalassa. Kharonia alkoi jossain vaiheessa turhauttamaan, kun tämän piti muistuttaa naarasta yhä uudelleen ja uudelleen samoista, aivan typeristä virheistä. Olisi voinut kuvitella, että itse Mesitähden tytär olisi ollut luonnonlahjakkuus kaikessa, mitä tuli metsässä elämiseen.
"Niin", Kharon vastasi mietteliäänä naaraan toteamukseen suojan etsimisestä. Laikukkaan kollin vatsa huusi tyhjyyttään, sillä he eivät tosiaankaan olleet päässeet saalistamisessa alkeita pidemmälle. Hän joutuisi saalistamaan taas molemmille.
"Etsi sinä suojaisa paikka, niin minä saalistan meille iltapalaa. Ei ole järkeä mennä tyhjin vatsoin nukkumaan, kun tämä metsä tuntuu olevan täynnä riistaa", Kharon lausahti. Heillä olisi vielä jonkin verran aikaa, ennen kuin aurinko katoaisi taivaanrannan taakse ja yö pimenisi. Metsä oli jo ehtinyt hämärtyä, mutta jopa Päivänsäde varmasti näkisi vielä tovin verran eteensä.
Tummanharmaa naaras näytti taas epäröivän.
"Millaista suojaa minun pitää etsiä?" naaras esitti typerän kysymyksen, joka sai Kharonin pyöräyttämään silmiään turhautuneena. Kolli kuopaisi käpälällään pehmeää multaa.
"Jotakin, joka on piilossa esimerkiksi ohikulkevan kaksijalan katseelta ja tarpeeksi suojassa tuulelta. Vaikka joku tiheäoksainen pensas tai juurikko", kolli opasti. Jos he ikinä löytäisivät takaisin kujakissayhteisön luokse ja pääsisivät lähtemään kohti klaaneja, matka ei tulisi olemaan helppo, etenkään Päivänsäteelle. Kharon ei antanut enempää aikaa typerille kysymyksille, vaan käänsi naaraalle selkänsä. Hän lähti kauemmaksi löytääkseen jotakin syötävää.

Saalisonni oli jälleen Kharonin puolella. Ei mennyt kauaakaan, kun hän oli saanut kiinni nuoren jänisuroksen. Kharon arveli, että se oli syntynyt hiirenkorvan aikoihin. Kolli palasi takaisin paikkaan, jossa hän oli viimeisen kerran nähnyt Päivänsäteen. Entinen eloklaanilainen sai nopeasti vainun naaraasta ja lähti seuraamaan sitä. Päivänsäde ei ollut mennyt kauas, vaan hajujälki johti läheisen kuusen alle. Puun painavat oksat miltei hipoivat aluskasvillisuutta, ja Kharon joutui kumartumaan astuessaan puun oksien alle.
Päivänsäteen pää putkahti esiin puun juurikosta. Kissan kasvoilla oli mairea ilme.
"Tänne mahtuu hyvin kaksi kissaa, paikka on paljon parempi kuin se, minkä sinä viimeksi valitsit", naaras kehuskeli. Kharon piiskasi hännällään muutaman kerran ilmaa, mutta onnistui pitämään päänsä kylmänä. Kissa pudotti jäniksen maahan, ja Päivänsädekin astui kokonaan ulos puun juurikosta.
"Sinä saat luvan saalistaa huomenna, tai ainakin yrittää", Kharon murahti päätään pudistellen. Koska hän oli saalistanut jäniksen, hän katsoi oikeudekseen aloittaa syömisen. Erakko haukkasi palan yhä lämpimästä jäniksestä.

//Päivi?
// 355 sanaa

Päivänsäde: 45kp! -

Tyrskytiikeri: 7kp -

Keijukainen: 9kp -

Kharon/Haavetassu: 48kp! -

Nefiri: 6kp -

Rubiini: 4kp -

Ensin luulin Haavetassun vain pilailevan kustannuksellani: kuka pöljä muka oikeasti laittoi hämähäkinseittiä haavoihinsa? Kuitenkin kun kolli alkoi painella seittiä kylkeeni varsin totisen näköisenä, epäilykseni häntä kohtaan haihtuivat. Klaanikissat olivat ilmeisesti muuten vain niin pipejä päästään, että uskoivat jonkun hyödyttömän seitinriekaleen tekevän mitään. Jos kuolisin verenhukkaan, syyttäisin siitä Haavetassua. Itse asiassa aioin syyttää häntä kaikesta siitä ikävästä, jota minulle oli jo ehtinyt sattua matkamme aikana.
Kun kolli seuraavaksi ehdotti, että voisimme alkaa harjoittelemaan saalistamista, minun teki mieli nauraa. Mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Entinen metsäkissa yritti ilmeisesti oikeasti auttaa minua, eikä minulla tässä kunnossa ollut varaa pilkata häntä. Olisi vain pakkoa leikkiä mukana, mikäli mielin päästä takaisin kotiin täältä ryteiköstä.
Nousin seisomaan. Tunsin haavojen venyvän kehonliikkeideni mukana, mutta seitti tuntui auttavan. Ainakin se estäisi niihin joutumasta mitään sellaista, mikä voisi hidastaa niiden paranemista tai aiheuttaa tulehduksen. Katsahdin sitten Haavetassuun arvioivasti. Mietin, miten hän aikoi opettaa minunlaiseni kaksijalkalan katujen kasvatin saalistamaan riistaa. Kasvoilleni pyrki pieni virne, mutta en antanut sen näkyä - tästä voisi tulla jopa ihan hauskaa.
"No niin, opettaja", naukaisin häntääni huiskaisten, "näytä, miten se tehdään."
Ja niinpä Haavetassu rupesi selittämään minulle saalistuksen alkeita. Yritin olla tarkkaavainen ja oikeasti kuunnella hänen selostustaan, mutta se oli yllättävän vaikeaa, sillä silmäni eivät tahtoneet pysyä auki. Taistelu kettua vastaan oli vienyt kaikki voimani. Kuitenkin, kun kolli siirtyi puhumisesta näyttämiseen, mieleni virkistyi huomattavasti. Olin selvästi enemmän visuaalinen oppija kuin kuuntelija.
Haavetassu näytti ensin, miten minun kuului liikkua metsässä vaaniessani eläintä. Ei saanut antaa hännän huitoa miten sattuu, ja vatsan piti hipoa maata mutta se ei kuitenkaan saanut koskettaa sitä. Niin paljon muistettavaa samalla kertaa! Haavetassulle moinen multitaskaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tehtävä eikä mikään. Hän liikkui mättäiden välissä yhtä sulavasti kuin kala vedessä.
Tuli minun vuoroni kokeilla: pudottauduin Haavetassun esimerkin mukaisesti matalaksi. Kylkeäni kirveli vähän, mutta en antanut sen häiritä minua. Nyt oli paljon tärkeämpääkin tehtävää. Minusta ensimmäiset yritykseni liikkua vaanimisasennossa menivät hyvin. Haavetassu keksi kuitenkin koko ajan jotain korjattavaa asennostani tai sanoi minun pitävän yhä edelleen liikaa ääntä liikkuessani. Voi syyhy, tämä oli paljon vaikeampaa kuin miltä se oli näyttänyt Haavetassun tekemänä!
Olimme harjoitelleet jo melko pitkään, kun tajusimme, että oli tulossa jo pimeä. Lihaksiani jomotti tavalla, jota en ollut koskaan kokenut. Jatkuva kyyristyminen ja nouseminen tuntuivat selässä ja lavoissa.
"Meidän pitäisi varmaan etsiä suojaa jostakin", tokaisin Haavetassulle. "En välttämättä haluaisi törmätä toiseen kettuun näin lyhyellä aikavälillä."

//Kharon?
//383 sanaa

Raivoisa taistelu oli tullut päätökseen, mutta Kharon ei vieläkään irrottanut otettaan ketusta. Hän halusi olla varma, ettei peto nousisi enää ylös ja tappaisi heitä.
Vasta Päivänsäteen sanat kuultuaan, laikukas kolli nosti päänsä ylös ja kohdisti katseensa tummaan naaraaseen. Kharonin ilme oli tyyni. Vaikka hän oli juuri voittanut taistelun kettua vastaan, erakko ei riemuinnut. Noinko helppoa se oli ollut? Kharonin eriväristen silmien katse kääntyi takaisin punaruskeaan petoon, joka makasi elottomana hänen jalkojensa juuressa. Totta se oli, kettu oli kuollut.
Huono omatunto valtasi Kharonin synkkenevän mielen. Emo, isä tai edes Corona eivät olleet pärjänneet ketulle taistelussa. Miksi Kharon oli onnistunut tappamaan ketun, ja vieläpä kaksijalkalassa kasvaneen rääpäleen kanssa? Voitto tuntui epäreilulta. Kharon astui kauemmas elottomasta ketusta siirtämättä katsettaan pois siitä. Olisiko hän voinut voittaa ketun myös silloin, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet? Kharon alkoi voida pahoin, kun edes ajatteli sitä. Hän oli katsellut perheenjäsentensä kuolevan yksi toisensa jälkeen, eikä ollut edes yrittänyt auttaa. Jos hän olisi tehnyt jotakin, kaikki voisi olla nyt toisin.
Paha olo oli niin voimakas, että kolli oli vähällä oksentaa.
"Mikä sinulle tuli? Etkö kestä nähdä verta?" Päivänsäteen piikittelevä äänensävy tunkeutui Kharonin ajatuksiin. Myönnettäköön, että se vei myös huonon olon mennessään. Kharon kääntyi tumman naaraan puoleen katsoen tätä tuimasti.
"Kestän. Minä vain inhoan yli kaiken kettuja", valkoturkkinen kissa murahti ja pyyhki pois ajatukset vanhemmistaan. Heillä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä kuin kyhjöttää tässä puolta päivää.
"Ai enemmän kuin Eloklaania?" Päivänsäde jatkoi. Kharon ei vaivautunut vastaamaan naaraan kysymykseen, vaan alkoi nuolla turkkiaan. Se oli sotkeutunut täydellisesti taistelun lomassa. Sieltä täältä uupui karvatukkoja, jotka lojuivat nyt ympäri taisteluareenana toiminutta metsää. Kharon oli välttynyt sen suuremmilta haavoilta. Pieniä ruhjeita oli siellä sun täällä, mutta ne paranisivat nopeasti.
Kharon huomasi, että Päivänsäteellä ei ollut käynyt yhtä hyvä tuuri. Naaraan oikeaa kylkeä koristivat pitkät, verta vuotavat haavat, joita naaras parhaillaan nuoli puhtaaksi. Välillä Päivänsäde irvisteli, eikä Kharon ihmetellyt sitä ollenkaan. Tuoreet haavat olivat takuulla kipeitä.
"Hämähäkinseittiä", laikukas kolli keksi. Hän oli nähnyt, kuinka parantajat Eloklaanissa olivat tyrehdyttäneet verenvuodon hämähäkinseitillä. Se oli kaikki, mitä kolli tiesi parantamisesta. Kolli ei jäänyt odottamaan Päivänsäteen vastausta, vaan lähti etsimään seittiä.
Hänen onnekseen sitä löytyi melkeinpä mistä vain. Ei pitänyt montaa ketunmittaa kulkea, kun Kharon löysi hyvän paikan. Hämähäkki oli kutonut laaja-alaisen seittinsä lehdettömän pensaan oksiin. Kharon silmäili hetken kahdeksanjalkaista hämähäkkiä, joka käveli seittiä pitkin. Entinen eloklaanilainen nappasi maaasta pienen kepin, johon hän keräsi seittiä. Hän kävi läpi vielä muutamat muut varvut ja risuikot, joista seittiä löytyi. Hetken päästä oksassa oli hyvänlainen tukko seittiä. Se sai luvan riittää Päivänsäteen isoimpiin haavoihin.
Kolli palasi takaisin naaraan luokse, joka yhä suki rähjääntynyttä turkkiaan. Naaras kääntyi epäluuloisena Kharonin puoleen, tuijottaen kepissä olevaa seittiä.
"Eloklaanissa parantajat käyttivät seittiä tyrehdyttämään verenvuotoja, kai", Kharon sanoi lapojaan kohauttaen. Päivänsäde ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta käänsi kuitenkin haavoittuneen kylkensä Kharonille, joka onnistui taiteilemaan seitin jotenkuten isoimpien haavojen päälle. Se ei ollut ollenkaan niin helppoa, miltä se näytti.
"En ymmärrä, miten ne saavat sen siihen niin helposti", Kharon oli vähällä turhautua painellessaan seittiä Päivänsäteen haavoille.
Kun työ oli tehty, Kharon astui taaemmaksi ihaillakseen työtään. Sentään seitit olivat suurin piirtein paikoillaan, Kharon ajatteli. Samalla hän päätti, ettei enää ikinä edes yrittäisi leikkiä parantajaa.
"Kerta me pysähdyimme jo, niin voimme varmaankin harjoitella saalistamisen alkeita. Oletko sinä valmis?" Kharon esitti kysymyksen Päivänsäteelle, joka yhä katseli arvostellen kyljessään olevia hämähäkinseittejä.

//Päivi?
// 536 sanaa

Kettu oli ottanut minut silmätikukseen jo sillä samaisella hetkellä, jolloin se lähti rynnistämään meitä kohti. Haavetassu loikkasi vikkelästi sivuun, ja kettu syöksyi suoraan minua kohti. Ei ollut varaa alkaa panikoida, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja hyppäsin kynnet paljastettuina sitä kohti. Onnistuin pääsemään sen selkään ja kynsimään sen turkista irti isoja karvatuppoja, mutta eläin ei siitä hetkahtanutkaan. Kuitenkin kun jossain vaiheessa päädyin jakelemaan iskuja sen kasvoille, petoeläin vingahti kivusta.
Siitäkös se vasta hurjistui; jouduin väistelemään sen hampaita toden teolla. Kävi kuitenkin niin, että kompastuin johonkin maassa olevaan juureen ja lennähdin maahan rähmälleni. Seuraavaksi oli minun vuoroni ulista tuskasta, kun tunsin ketun hampaiden pureutuvan keskivartaloni ympärille. Sen hampaat musersivat kylkiäni ja pitivät minut tiukasti otteessaan. Mihin se Haavetassu oli kadonnut juuri silloin, kun häntä tarvittiin?
Silmissäni oli alkanut jo sumeta, kun kettu yhtäkkiä päästi minut irti tappavasta otteestaan. Kipu lamaannutti koko kehoni hetkellisesti; taistelun äänet kuuluivat vaimeina taustalla.
Jossain vaiheessa kuulin jommankumman - joko ketun tai Haavetassun - ulvaisevan, mikä sai adrenaliinin virtaamaan suonissani kiihtyvällä vauhdilla. Ponnistelin voimieni takaa päästäkseni takaisin jaloilleni. Kylkiäni polttava kipu unohtui, kun ryhdyin uuteen rynnäkköön hyökkääjää vastaan. Haavetassu oli jo ketun kimpussa ja jakeli sille hurjan näköisiä iskuja eri puolille sen kehoa. Tähtäsin iskuni suoraan eläimen ilkeästi kimmeltäviin silmiin. Se sai ketun huutamaan kahta kauheammin ja pyörimään ympäriinsä raivopäisesti.
Vaihdoimme Haavetassun kanssa nopeasti katseita: nyt oli meidän tilaisuutemme. Kävimme ketun kimppuun yhteisvoimin. Kamppailu kesti jonkin aikaa, ja jossain vaiheessa olin jo aivan varma siitä, että loppu tulisi. Kuitenkaan niin ei jostain syystä käynyt.
Haavetassu onnistui saamaan hampaansa ketun pehmeän kaulaan, lähelle sen leukoja. Puolisokea kettu ulvoi ja vikisi ja ärisi, kunnes ääni vajosi matalaksi kurlutukseksi. Sitten tuli hiljaista. Haavetassu ei heti irrottanut otettaan. Vedin syvään henkeä ja lysähdin maahan. Joka puolella oli verta ja kamppailun jälkiä. En saattanut uskoa, että olimme todella peitonneet tuon kokoisen pedon keskenämme. Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri olisivat olleet minusta niin ylpeitä, jos olisivat nähneet minut nyt!
Annoin väsyneiden silmieni kohdistaa katseensa jälleen Haavetassuun, joka kyyhötti edelleen ketun yllä. Ellen olisi ollut niin rätti, olisin varmaan huokaisut tarpeettoman kovaan ääneen kiinnittääkseni kollin huomion.
"On se kuollut jo", sanoin uupuneesti ja vilkaisin sitten irvistäen oikeanpuoleista kylkeäni, johon oli ilmestynyt inhan näköisiä, pitkiä haavoja ketun hampaista. "Kuollut kuin kivi."

//Kharon?
//362 sanaa

Kharon oli niin vihainen, että ympäristön tarkkaileminen oli unohtunut. Kolli räyhäsi Päivänsäteelle minkä kerkesi ja purki kiukkuaan naaraaseen. Harmaa naaras oli muuttunut pienessä hetkessä itsevarmasta kissasta pieneksi mytyksi, joka tuijotti kauhuissaan jotakin Kharonin selän taakse. Laikukas kolli oli vähällä suuttua entistä enemmän siitä, ettei naaras voinut edes katsoa häntä.
Mutta kun Päivänsäde avasi suunsa ja lausui vaimealla äänellä Kharonin klaaninimen, kolli tajusi jonkin olevan pielessä. Hän käännähti ympäri nopeasti. Erakolla meni hetki ymmärtää, minkä kanssa hän seisoi kasvotusten. Ruskeat, vihaiset silmät tuijottivat herkeämättä Kharonia.
Kettu oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Hetkeksi Kharon jähmettyi paikalleen vastakkain ketun kanssa. Aika tuntui pysähtyvän, kun kolli tuijotti pedon kasvoja. Kettu oli luimistanut suipot korvansa ja paljastanut terävät, keltaiset hampaansa. Matala murina nousi oranssiturkkisen pedon kurkusta. Kharon tiesi, että pian alkaisi tapahtua. Kettu ei seisoskelisi saaliinsa edessä tuntikausia liikkumattomana.
Kolli päätti tehdä ensimmäisen liikkeen. Taistelulta ei voisi välttyä enää tässä vaiheessa, hänen oli taisteltava kettua vastaan. Kharon teki nopean syöksyn sivuun, mutta kettu ei syöksynytkään hänen peräänsä. Sen sijaan punaturkkinen peto pinkaisi itsensä vauhtiin suoraan Kharonin ohitse. Kolli käännähti ympäri. Hän oli unohtanut Päivänsäteen olemassaolon kokonaan, ja nyt kettu pinkoi kohti naarasta.
Tummanharmaa naaras oli noussut ylös aluskasvillisuuden seasta ja näytti valmistautuvan kohtaamaan ketun. Kun kettu kävi Päivänsäteen kimppuun, Kharon yllättyi. Naaras onnistui väistämään terävät hampaat ja liikkumaan jopa ketterästi aluskasvillisuudesta huolimatta. Jossain vaiheessa kissa onnistui jopa iskemään kynsillään kettua kasvoihin. Se sai pedon vinkaisemaan, mutta taisteluntahto vain kasvoi. Kettu murisi yhä lujempaa ja yritti taas saada Päivänsädettä hampaisiinsa.
Kharon seisoi yhä paikallaan muutaman ketunmitan päässä ketusta ja kissasta, joka näytti taistelevan henkensä edestä. Muisto kuolleista vanhemmista ja heidät tappaneesta ketusta palasivat elävinä Kharonin mieleen. Hän halusi paeta. Kolli oli jo ottamassa ensimmäistä askelta kääntyäkseen, kun hän muutti mielensä. Jos hän nyt jättäisi Päivänsäteen tänne kuolemaan, hän ei voisi koskaan palata kaksijalkalaan hakemaan Deimosta. Hammasta purren Kharon joutui vaihtamaan suunnitelmaansa.
Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Päivänsäteen tuuri loppui. Naaras oli jatkanut ketun väistelemistä, mutta aluskasvillisuus näytti käyvän Päivänsäteen kohtaloksi. Tummanharmaa kujakissa kompastui maassa lojuviin risuihin ja lensi kuonolleen maahan, kettu perässään.
Raivokkaasti muristen kettu syöksyi empimättä kissan kimppuun. Kharon joutui pakottamaan itsensä liikkeelle. Kolli singahti kohti kettua, joka oli saanut Päivänsäteen hampaisiinsa. Sen tarkoituksena oli kaiketi vain tappaa vihollinen.
Kharon pääsi yllättämään ketun. Kolli loikkasi itseään isomman eläimen selkään kynnet ojossa. Kettu parkaisi ja irrotti otteensa Päivänsäteestä, alkaen sitten riuhtoa itseään ympäriinsä, yrittäen irrottaa selässään roikkuvan kissan. Kharon painoi kyntensä yhä syvemmälle ketun niskaan. Kettu vikisi kivusta ja jatkoi riuhtomista. Mitä enemmän kettu liikkui, sitä heikommaksi Kharonin ote ketun selästä kävi. Hän ei tiennyt oliko Päivänsäde edes tajuissaan, mutta kolli rukoili hiljaa mielessään naarasta avuksi. Yksin kummallakaan ei olisi mitään mahdollisuuksia tappaa kettua, mutta kahdestaan he saattaisivat jopa onnistua siinä.

//Päivi?
// 445 sanaa

Haavetassun äkillinen raivonpuuska sai minut häkeltymään. Hurjistunut kolli katsoi minua silmät roihuten ja niskakarvat osoittaen piikkisuorana taivasta kohti. En ollut koskaan nähnyt ketään niin vihaisena, ja se vähän hirvitti minua. Etenkin uhkailu siitä, miten tämä taittaisi niskani, jos vielä kerrankin astuisin jonkun typerän oksan päälle. Miten sellainen pikku napsahdus saattoi häiritä jotakuta niin paljon? En minä voinut sille mitään, että koko metsä oli täynnä kaikenmallisia puunpalasia.
"Meillä kaksijalkalassa ei ole näin paljon turhaa roinaa tiellä", yritin puolustautua, mutta se jäi vain säälittäväksi yritykseksi, sillä Haavetassun raivo sen kuin tuntui kasvavan. Yhtäkkiä tunsin itseni pieneksi pennuksi, jota sätittiin huonosta käytöksestä.
"Kyllä kai sinun järkesikin sanoo, ettei jokaisen oksan päälle ole pakko tallata!" kolli huusi vihaisesti ja otti askeleen lähemmäksi. Peräännyin epävarmasti korvat luimussa, irrottamatta katsettani kissasta. Tällä kertaa minua aidosti pelotti, että kollin päässä oli napsahtanut ja tämä tappaisi minut. Normaalisti olisin pystynyt peittoamaan hänenlaisensa niskuroijan helposti, mutta nyt olimme hänen elementissään, ja minä olin auttamatta altavastaaja.
Yhtäkkiä nenääni tulvahti vahva haju. Uhkaava haju. Vilkaisin Haavetassua nopeasti, mutta kolli oli ilmeisesti liian kiihdyksissään huomatakseen sitä. Sydämeni alkoi sykkiä nopeammin nähdessäni vilauksen punaisesta turkista edessäpäin, suoraan Haavetassun takana.
"Ha-Haavetassu", sanoin hiljaa, miltei kuiskaten.
"No mitä?!"
Pelosta jähmettyneenä tuijotin Haavetassun ohi hänen taakseen ilmestynyttä eläintä, jonka ilkeät nappisilmät tarkkailivat meitä terävästi. Haavetassu käännähti ympäri ja näki saman kuin minäkin.

//Kharon?
//216 sanaa

Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, Kharon olisi jo ajat sitten syöksynyt kynnet ojossa Päivänsäteen kimppuun. Naaraan tapa puhua toiselle oli sietämätön. Kharon kuitenkin tiesi, että vaihtoehdot olivat nyt vähissä. Hänen täytyisi päästä takaisin kaksijalkalaan Deimoksen luokse. Huoli veljestä paisui syvällä Kharonin ajatuksissa, Keijukainen voisi tosiaan tehdä veljelle mitä tahansa, jos Päivänsäde ei palaisi kotiin. Kolli työnsi veljensä pois mielestään ja palasi tähän hetkeen. Hän katsoi Päivänsädettä pienesti nyökäten.
"Selvä, minä voin auttaa sinua selviytymään", Kharon lupasi ja nousi ylös. Päästäiset oli syöty, ja oli aika jatkaa matkaa. Koska Kharon osasi liikkua metsässä, hän otti ohjat käsiinsä.
"Tuota noin, jatkamme matkaa pimeän tuloon saakka. Pimeänäkösi on niin surkea, että on sama levätä yö ja jatkaa taas auringon noustessa", laikukas kolli ei ollut tottunut tekemään päätöksiä ja jakelemaan käskyjä, joku oli tehnyt ne aina hänen puolestaan, "tästä tulee pitkä päivä. Saalistetaan jossain välissä, jotta jaksamme vaeltaa."
Päivänsäteellä ei ollut mitään vastaan sanottavaa, joten kaksikko lähti yhdessä tuumin kulkemaan kohti tuntematonta. Kharon otti suunnakseen ukkospolun. He eivät voineet tietää, palaisiko kaksijalka hirviöineen polkua pitkin takaisin pesälleen, joten oli järkevintä kulkea hyvän matkan päässä polusta.
Metsässä oli yhä hiljaista, vaikka Päivänsäde pitikin kokonaisen klaanin verroin meteliä kävellessään. Välillä Kharonista tuntui, että tumma naaras astui tarkoituksella jokaisen vastaantulevan oksan päälle. Jatkuva rasahtelu häiritsi Kharonin keskittymistä muuhun ympäristöön. Kolli päätti yrittää unohtaa rasahtelevat oksat ja keskittyä johonkin muuhun.
Päivä oli aurinkoinen. Auringon säteet siivilöityivät taivasta pitkälti peittävien oksien raoista metsään. Metsä näytti kaikin puolin rauhalliselta, Kharon olisi voinut kuvitella asuvansa täällä. Pikkulinnut pyrähtivät lähettyvillä lentoon, kaiketi ne pakenivat kuullessaan Päivänsäteen lähestyvän.

Kharon ja Päivänsäde olivat kävelleet jo hyvän aikaa. Kollista tuntui, ettei hän voinut enää keskittyä mihinkään muuhun kuin Päivänsäteeseen ja naaraan raivostuttavaan tapaan liikkua metsässä. Aurinkohuipun jälkeen Kharon ei enää kestänyt. Hän teki äkkijarrutuksen ja käännähti tummanharmaan naaraan puoleen.
"Etkö sinä oikeasti tajua, ettei jokaista oksaa tarvitse polkaista katki?! Katkaise vielä yksikin oksa niin minä taitan sinun niskasi!" raivonpuuska pääsi valloilleen, ja Kharon tuijotti hurjistuneena äkkijärrutusta säikähtänyttä Päivänsädettä. Naaraan kasvoilla oli tyrmistynyt ilme. Kharonin hengitys oli muuttunut raskaaksi ja niskavillat olivat nousseet pystyyn. Hän oli itsekin yllättynyt, että oli kestänyt Päivänsädettä niinkin pitkään hermostumatta.

//Päivi?
// 351 sanaa

Haavetassu aikoi selvästi ottaa toivottomasta asemastani kaiken irti. Täällä metsässä hän saattoi olla tilanteen herra, mutta kunhan pääsisimme takaisin kaksijalkalaan, kotikenttäetu olisi jälleen minun.
"No kun kerran olen niin huono, oletan, että sinä opetat minulle, miten tulla paremmaksi", tokaisin hieman piikittelevään sävyyn. Porasin katseeni syvälle kollin erivärisiin silmiin osoittaakseni tuolle, etten vitsaillut. Yritin niellä ylpeyteni ja suhtautua tilanteeseen siten, että tulevaisuudessa oppimillani taidoilla olisi vielä jotakin käyttöä. Voisin opettaa koko muulle yhteiskunnalle samat kikat ja jipot, jotka Haavetassu minulle kohta näyttäisi, ja sitten olisimme lähes valmiita valloittamaan Eloklaanin.
"Tjaa, enpä tiedä." Haavetassun kasvoille oli hiipinyt hymynkaltainen, jossa oli nähtävissä ripaus omahyväisyyttä. Klaanikissa tiesi, mistä naruista piti nykiä, että minut sai turhautumisen partaalle. Olin kuitenkin päättänyt pitää pääni kylmänä ja kestää egoani kohtaan kohdistuvat hyökkäykset. Tekisin vielä Keijukaisen ylpeäksi.
"Eihän sinun pakko ole auttaa", tuhahdin, "löydän minä varmasti itsekin tieni takaisin kotiin. Ja sitten siellä minä voin auliisti kertoa Keijukaiselle, minkä takia me ylipäätään jouduimme tälle pikku seikkailullemme. Sinun veljesikin tulee taatusti pitämään siitä tarinasta - erityisesti siinä kohtaa, kun Keijukainen etsii jotakuta, johon purkaa vihansa."
Hymy katosi Haavetassun kasvoilta. Hän mulkoili minua vihamielisesti; juuri sen näköisenä, että olisi ollut valmis repimään minut kappaleiksi. Virnistelin vain takaisin - itsepähän oli kerjännyt näpäytystä kuonolle.
"Hauska juttu sinänsä, mutta sinähän et tule yksinäsi selviämään edes tämän metsän läpi", kolli naurahti sitten, luoden minuun pilkkaavan katseen. "Pidät niin kovaa ääntä, että jokainen petoeläin lähitienoilla osaa odottaa tuloasi. Etkä sinä osaisi sitä paitsi edes saalistaa itsellesi. Matkasi on tuhoon tuomittu."
Huiskaisin hännälläni ärtyneenä: hän oli oikeassa. Minä en selviäisi kovin pitkälle ilman kollin apua.
"Vaikuttaa kuitenkin siltä, että me molemmat tarvitsemme toisiamme. Jos palaat takaisin tyhjin käpälin, Keijukainen tappaa sekä sinut että veljesi. Emmekä me koskaan pääse yhdessä perille, ellet opeta minua kulkemaan metsässä", sanoin sovittelevasti. Tilanne oli saatava haltuun, jotta voisimme oikeasti aloittaa joskus paluumatkan kotiin. "Joten mitä sanot? Haudataanko vihamielisyydet vähäksi aikaa ja yritetään selviytyä?"

//Kharon?
//310 sanaa

Nefiri-niminen erakko oli Rubiinin onneksi jäänyt auttamaan Silveriä ja häntä parin päivän ajaksi. Hoikka kolli oli edelleen unen kaltaisessa tilassa, mutta Nefirin mukaan hän toipuisi kyllä. Se tieto helpotti Rubiinin oloa suunnattomasti; hän oli jo ehtinyt pelätä jäävänsä taas yksin.
Kun Nefiri kysyi, mistä he tunsivat toisensa, Rubiini joutui miettimään hetken. Silver oli ollut hänelle aluksi täysi ventovieras, joka kuitenkin oli ottanut hänet siipiensä suojaan Byronin ja Safiirin hylättyä hänet. Vaikka he eivät olleet tunteneet toisiaan pitkään, Rubiini oli jo ehtinyt kiintyä häneen niin syvästi, että hänen menettämisensä ei tulisi kuuloonkaan.
"Ei sinun tarvitse vastata", Nefiri naukaisi, kun Rubiinin vastausta ei kuulunut heti. "Tulin vain ajatelleeksi, että näytät välittävä hänestä paljon."
"Niin välitänkin." Siihen Rubiini ei epäröinyt vastata. Hän kohdisti katseensa naaraaseen ja hymyili. "Ilman Silveriä en olisi tässä nyt. Hän otti tehtäväkseen huolehtia minusta, kun perheeni hylkäsi minut."
Pentu ei osannut tulkita Nefirin kasvoilla olevaa ilmettä. Siihen näytti sekoittuvan niin monta erilaista tunnetta, että oli mahdotonta nimetä, mikä niistä oli päällimmäisenä. Rubiini vilkaisi Silveriä, joka liikahti unissaan ja huokaisi. Hän katsahti jälleen Nefiriin.
"Onko sinulla perhettä?" hän kysyi naaraalta uteliaana.

//Nefiri?
//181 sanaa

Tänään saalisonni oli Kharonin puolella. Ensimmäistä päästäistä ei tarvinnut kauaa etsiä, se oli suorastaan kävellyt kollin kynsiin. Toinen oli yrittänyt karkuun puun juurikkoon, mutta laikukas kolli oli ollut nopeampi.
Tyytyväisenä Kharon lähti tassuttamaan takaisin ukkospolun suuntaan päästäiset suussaan. Saalistaminen oli vienyt hetkeksi ajatukset pois Päivänsäteestä ja vihasta, joka koko matkan ajan oli vain paisunut Kharonin päässä.
Metsässä oli rauhallista. Lintulajit, jotka jäivät metsään lehtikadon ajaksi, visertelivät puiden oksilla kauniisti. Aurinko kiipesi taivaankantta pitkin kohti sen korkeinta kohtaa hitaasti, mutta varmasti. Ilma oli melko viileä, mutta paksu turkki ja tiheään kasvavat puut suojasivat Kharonia metsässä vaeltelevalta viimalta.
Kolli pysähtyi kuullessaan askeleita. Joku tai jokin liikkui metsässä niin kovaäänisesti, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Vaistomaisesti valkoturkkinen kissa painautui matalemmaksi. Hänen turkkinsa ei sulautuisi metsän ruskan sävyihin, mutta matalana kulkiessa korkeimmat pensaat ja varvut voisivat piilottaa hänet. Kharon ei nähnyt ketään, mutta rentoutui heti haistaessaan Päivänsäteen tutun tuoksun. Ukkospolku ei ollut lähimaillakaan, joten kaikesta päätellen Päivänsäde oli uhmannut Kharonin käskyä ja lähtenyt harhailemaan metsään yksin.
Kharon hiipi niin hiljaa kuin vain pystyi ja kiersi Päivänsäteen taakse. Päästyään näköetäisyydelle, entinen eloklaanilainen tarkkaili kaksijalkalan kasvatin toimia metsässä. Päivänsäde näytti olevan totaalisen eksyksissä. Naaras haisteli ilmaa ja katseli ympärilleen kuin etsien jotakin.
Hetken naaraan puuhia katseltuaan, Kharon joutui toteamaan, ettei Päivänsäde huomaisi häntä vaikka kuinka haistelisi. Siispä nuori kolli käveli muina miehinä Päivänsäteen taakse ja murahti ohimennen:
"Käskin sinun odottaa." Sillä samalla hetkellä Päivänsäde kääntyi kollin puoleen ensin säikähtäen, mutta sitten huojentuneempana. Naaraan katse käväisi Kharonin suussa roikkuvissa päästäisissä. Sitten alkoi selitys, jonka Kharon hyväksyi.
Kolli pudotti päästäiset maahan ja työnsi toisen tummanharmaalle naaraalle.
"Jos matka kestää kauan, saat opetella itse saalistamaan riistasi", kolli tokaisi, kuin saalistaminen olisi ollut hänelle suurikin rangaistus. Oikeasti Kharon piti siitä. Kaksijalkalassa hän kaipasi joka päivä kaikista eniten sitä tunnetta, joka saalistaessa tuli.
Päivänsäde katsahti matkatoveriaan happamasti. Mitä hän oli nyt sanonut väärin? Eikö Päivänsäde ymmärtänyt, ettei hän kuuna päivänä voisi toteuttaa kujakissojen suunnitelmaa, mikäli hän ei osannut elää metsässä.
"Ensin sinun täytyy kuitenkin opetella kulkemaan metsässä hiljaa. Ihme ettei se kaksijalka kuullut, kun kuljit äsken niin kovaäänisesti. Minä kuulin sinut jo kaukaa", laikukas kolli kehuskeli taidoillaan. Hän oli nyt ihanteellisessa asemassa, sillä kukaan ei ollut arvostelemassa hänen taitojaan elää metsässä. Eloklaanissa joku olisi varmasti tullut kertomaan, että oli kuullut Päivänsäteen jo paljon aikaisemmin. Nyt Kharon oli paras, ja oli hänen vuoronsa kertoa Päivänsäteelle miten huono tämä oli ja mitä hän teki väärin.

//Päivi?
// 392 sanaa

Oli kulunut muutama päivä minun ja uuden tuttavani kohtaamisesta. Nyt tunsin hänet jo Rubiinina; meillä oli ollut aikaa tutustua ja jutella odottaessamme, että Silveri tokenisi. Itse olin tosin pitänyt kieleni tiukasti kurissa, enhän tiennyt, pystyinkö oikeasti luottamaan näihin kissoihin. Olin kokenut parhaaksi jättää kertomatta suunnitelmistani ja tyytyä keskustelemaan pinnallisemmista aiheista, kuten säästä ja kaksijaloista.
Olimme löytäneet Silverin kehnossa kunnossa. Rubiinin kertoman mukaan kaksi muuta kissaa oli hyökännyt kollin kimppuun ja haavoittanut tätä. Hetken tutkailtuani olin huomannut, etteivät haavat olleet kovin vakavia - tai niin olin ainakin toivonut, sillä enhän minä mitään parantamistaitoja omistanut. Asiantuntevaa teeskennellen olin todennut vain, että Silveri tarvitsi lepoa. Tuurikseni olin oikeassa, erakko näytti toipuvan ilman kummempaa hoitoa. Hengitys ei enää parina viime päivänä ollut kuulostanut yhtä raskaalta, ja välillä Silveri oli raottanut silmiäänkin syvästä unestaan.
Rubiini oli pysynyt visusti vanhemman erakon vierellä, he vaikuttivat läheisiltä. En tietenkään tiennyt, mikä asian laita oli, mutta nuori naaras vaikutti syvästi välittävän Silveristä. Tarkkaillessani kaksikkoa olin huomannut, että asetelma muistutti minua ja Isaa. Rubiinissa ja Isassa oli jotain samaa, mitä en kunnolla pystynyt määrittelemään. Ehkä se oli vain nuorukaisille tyypillistä huolettomuutta ja iloisuutta. Isan hymyä ja elämäniloa olinkin jäänyt kaipaamaan. En voinut olla ajattelematta, että ehkä suostuin auttamaan Rubiinia juuri siksi, että hän toi mieleeni tuon liian nuorena kuolleen erakon.
"Miten te tunnette toisenne?" kysyin, ja oma ääneni havahdutti minut ajatuksistani. En ollut tarkoittanut kysymyksen pääsevän ulos suustani, vaikka sitä olinkin mielessäni pyöritellyt. Minua vastapäätä, Silverin vieressä istuva Rubiini kohotti katseensa harmaasta kollista. Olimme istuneet hiljaa aamulla herättyämme käydyn sananvaihdon jälkeen. Silmäkulmastani näin auringon kurottelevan huippuaan kohti - pian olisi aika lähteä etsimään jotain syötävää.
"Ei sinun tarvitse vastata", lisäsin, kun valkoinen naaras näytti pyörittelevän kysymystä mielessään. "Tulin vain ajatelleeksi, että näytät välittävän hänestä paljon."

//Rubiini?
//285 sanaa

Haavetassu puhui minulle kuin olisin ollut hänen mielestään koko maailman katastrofialtein kissa. Ihan kuin pelkkä läsnäoloni olisi riittänyt karkottamaan riistaeläimet lähitienoolta. En kuitenkaan inttänyt vastaan, vaan annoin kollin mennä menojaan ja jäin odottamaan hänen paluutaan. Mielessäni ehti kyllä juolahtaa, että kolli lähtisi lopullisesti ja jättäisi minut villipetojen armoille. Toisaalta ei hän kyllä sillä tyylillä kovin pitkälle pötkisi, sillä jos kolli palaisi takaisin kaksijalkalaan ilman minua, Keijukainen tekisi hänestä ja hänen veljestään variksenruokaa.
Istuin sorakolla ja nuolin haavautuneita polkuanturoitani. Haavetassusta ei näkynyt vielä jälkeäkään; metsä vaikutti nielaisseen hänet. Aurinko kipusi hitaasti lakipistettään kohti. Nyt kun näin minua ympäröivän luonnon uudessa valossa, se ei vaikuttanutkaan niin uhkaavalta kuin mitä se oli ollut mielikuvissani yöaikaan. Jossain lähistöllä sirkutti lintu puussa, ja kuusien tummanvihreillä oksilla helmeili kastepisaroita. Täytyi kai myöntää, että metsässä oli omat hyvät puolensa.
Havahduin maan jyrinään. Pomppasin käpälilleni ja vilkuilin ympärilleni hieman hätääntyneenä, sillä en heti kyennyt paikantamaan äänen lähdettä. Pian kuitenkin soratien toisesta päästä - juuri siitä suunnasta, jossa kaksijalan pesä oli - minua kohti rynnisti hirviö. Se ehti päästä niin lähelle, että näin sen kovan, kiiltävän nahan läpi sisällä lymyilevän kaksijalan, joka näytti myös äkänneen minut. Hirviö liukui pysähdyksiin ja kaksijalka astui ulos. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kipittää Haavetassun perässä metsään, jonne hirviö ei toivottavasti pystyisi minua seuraamaan.
Metsän maaperä tuntui mukavan viileältä tassujen alla terävällä sorakolla kulkemisen jälkeen. Se rauhoitti vihlovia anturoitani. Helpotusta kuitenkin seurasi pelko: mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Pysähdyin nuuhkimaan ilmaa vasta sitten, kun olin mielestäni turvallisen etäisyyden päässä soratiestä ja siellä odottavasta kaksijalasta. Metsä oli täynnä hajuja, ja menin niistä hämilleni. Olin haistavinani Haavetassun hajun, mutta en osannut paikantaa sitä - muita hajuja oli aivan liikaa!
Kun olin jo joutua paniikkiin, kuulin tutun äänen naukuvan ärsyyntyneeseen sävyyn: "Käskin sinun odottaa."
Käännähdin katsomaan Haavetassua, joka oli ilmestynyt taakseni jostakin. Yritin peitellä riemuani nähdessäni hänet. Kollilla näkyi olevaan mukanaan kaksi hiiren näköistä otusta, jotka kuitenkaan eivät haisseet yhtään hiireltä. Jotain metsäriistaako?
Haavetassun painostava tuijotus sai minut tajuamaan, että hän varmaankin odotti selitystä sille, miksi olin lähtenyt harhailemaan metsään yksinäni.
"Hirviö ja kaksijalka löysivät minut", selitin nopeasti. "Vaihtoehtona oli joko jäädä sinne tai piiloutua metsään. Voit varmaankin arvata, kumman vaihtoehdoista valitsin."

//Kharon?
//353 sanaa

Kharon käänsi ärsyyntyneenä katseensa Päivänsäteeseen, joka vain jaksoi valittaa.
"Käyttäisit joskus vähän päätäsi. Ei tosiaankaan uskoisi, että sinä olet syntyjäsi eloklaanilainen", laikukas kolli oli vähällä hermostua, "kukaan ei pakota sinua kävelemään soralla. Täällä reunassa on paljon helpompi kulkea."
Päivänsäde katsoi Kharonia ensin kysyvästi, mutta ilme muuttui tämän ymmärtäessä mitä kolli tarkoitti. Hetken ajan näytti siltä, kuin Päivänsäde olisi ollut häpeissään, mutta kaikki siihen viittaavat merkit katosivat heti. Naaras asteli polun laitaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kharon pudisteli turhautuneena päätään.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Kharon yritti keskittyä heidän ympäristöönsä, jotta mikään ei pääsisi yllättämään heitä. Valkoturkkinen kolli vilkuili vuoron perään metsään ja ukkospolulle. Välillä eriväristen silmien katse harhautui kirkastuvalle taivaalle. Yö oli siirtymässä syrjään alkavan aamun tieltä. Nyt myös Päivänsäteen oli helpompi liikkua itsekseen, kun hän näki mihin astui. Se oli helpotus Kharonille.

Kun aurinko oli noussut, Kharonkin tunsi jalkojensa väsyvän. Kolli oli viettänyt kuita vaellellen perheensä kanssa, jonka vuoksi hän oli itsekin hämmästynyt, kuinka pian väsymys iski. Kenties se johtui viime aikojen huonosta ruokavaliosta ja onnettoman pienistä ruokamääristä. Elämä kaksijalkalassa oli tosiaankin heikentänyt hänen kuntoaan.
Ympäristö oli edelleen rauhallinen. Kharon vilkuili metsään, jota sävyttivät ruskan eri värit. Ilmassa risteili siellä täällä metsän eläinten tuoksuja. Ne muistuttivat Kharonia nälän tunteesta, joka kasvoi hänen vatsassaan. Sorainen ukkospolku vaikutti hiljaiselta, sillä koko yön aikana vastaan ei ollut tullut ainuttakaan hirviötä, eikä polulla leijaillut samanlainen katku mitä muiden ukkospolkujen luona.
Kharon hidasti entisestään jo varsin hidasta tahtia ja vilkaisi Päivänsäteen puoleen. Harmaa naaras piti katseensa tiukasti edessäpäin, eikä huomioinut Kharonia lainkaan.
"Nyt voisi olla hyvä hetki pysähtyä saalistamaan", Kharon sanoi viittoen katseellaan metsän suuntaan. Päivänsäde siirsi katseensa Kharonin kautta metsään. Naaras ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta. Niinpä tietenkin, laikukas kolli ajatteli piiskatessaan hännällään ilmaa Päivänsäteen kuonon edestä. Hän oli varma, ettei tuo kaksijalkalan kasvatti edes tiennyt mitä saalistaminen oli. Se ei olisi ihme. Päivänsäde oli edellisen illan ja yön aikana paljastanut, ettei hän tiennyt mitään metsässä olemisesta.
"Niin, eli minä saalistan ja sinä huolehdit, ettet kuole sillä välin", kolli ärähti ja viittoi naaraan perässään metsään. Ihme kyllä, Päivänsäde ei pistänyt vastaan. Kharon kuuli naaraan askeleet perässään. Oli todella lähellä, etteikö hän olisi raivostunut. Tuo kirottu naaras oli syypää siihen, miksi he ylipäätään olivat täällä kahdestaan. Kharon olisi pärjännyt paljon paremmin yksin.
Kun kaksikko oli päässyt tarpeeksi kauas ukkospolusta, Kharon kääntyi Päivänsäteen puoleen.
"Sinä pysyt tässä. Et liiku mihinkään, ymmärrätkö? Minä saalistan sillä välin jotakin", kolli tuhahti. Nyt jos koskaan hän kaipasi edes vähän omaa aikaa. Oli raskasta olla koko ajan vastuussa kissasta, joka ei osannut liikkua metsässä ollenkaan.

//Päivi?
// 414 sanaa

Suunnaton huoli Päivänsäteestä sai minut voimaan pahoin. Kun pahin raivo oli hellittänyt, sen korvasi pelko. Kaikki oli vaarassa mennä ihan pieleen. Jos Päivänsädettä ei löytyisi, suunnitelmamme olisi hyödytön.
Tuijotin ukkospolkua, joka johti ulos kaksijalkalan turvasta suoraan metsään. Minä tiesin, ettei Päivänsäde pärjäisi yksin metsässä. Nyt olin iloinen siitä, että Haavetassu oli kuin olikin vanha eloklaanilainen. Hänen seurassaan Päivänsäteellä voisi ollakin mahdollisuudet pärjätä metsässä. Painoin turhautuneena kynteni ukkospolun kivistä pintaa vasten.
"Turha heidän peräänsä on lähteä", tuhahdin päätäni pudistellen, "jos Päivänsäde selviää ja palaa takaisin, hän palaa kokemusta rikkaampana ja sinä saat pitää henkesi. Mutta jos hän ei palaa, sinä olet vainaa."
Murhaava katseeni liukui metsämaisemasta Tyrskytiikeriin. Kollin ilme ei värähtänytkään, hän vastasi vain lapojaan kohauttaen.
Turkkiani kihelmöi. En olisi halunnut vain istua täällä tekemättä mitään, mutta ajatus metsään lähtemisestä tuntui vastenmieliseltä. Kenties aito vanhempi olisi lähtenyt jälkeläisensä perään hinnalla millä hyvänsä, mutta minä en lähtisi. Välttelisin metsää viimeiseen saakka.
"Palataan kotiin. Laitetaan joku vartioimaan tähän kaksijalkalan rajalle, jotta huomaamme heti kun he palaavat", komensin Mäihää ja Tyrskytiikeriä. Mäihä oli käynyt pienen lenkin kaksijalkalan ulkopuolella ukkospolkua pitkin, mutta hän oli palannut nopeasti takaisin luoksemme. Kaiketi hänenkin mielestään hirviön seuraaminen oli ajatuksena järjetön.
"Minä jään tähän ensimmäisenä", Tyrskytiikeri ilmoitti, mutta ei vilkaissutkaan minuun päin.
"Hyvä, en olisi jaksanutkaan katsella rumaa naamaasi enää hetkeäkään", mutisin hiljaa kääntäessäni selkäni raidalliselle kissalle. Mäihä lähti mukanani takaisin kotiamme kohti.

Matka taittui hiljaisuudessa. En kokenut tarvetta puhua Mäihän kanssa, vaikka uskoinkin hänen olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että Tyrskytiikeri oli ollut vastuuton.
Kun palasimme kotiin, taivas oli alkanut jo tummua. Kaksijalkalaa öisin valaisevat tähdet olivat syttyneet matkan puolivälissä. Kapusimme ylös ikkunalle, joka toimi sisäänkäyntinä ränsistyneeseen kaksijalan pesäämme. Mäihä loikki ketterästi perässäni, ja astui sisään hämärään pesään. Monien rikkoutuneiden ikkunoiden suojana oli puisia levyjä, jotka kaksijalat olivat asettaneet ennen kujakissayhteisön saapumista pesään. Osa levyistä repsotti, joten kujilla loistavien tähtien valo pääsi niiden raoista sisään pesään.
Pesän alatasolla oli väkeä. Uskotassu, Leopardi, Arpi ja Menninkäinen tapittivat meitä, kuin olisivat arvanneet jonkin olevan pielessä.
"Onko jokin hullusti?" Arpi esitti rohkean kysymyksen. Katsahdin yksisilmäistä kollia pienesti nyökäten.
"Tyrskytiikeri ei vahtinut Päivänsädettä. Kaksijalat kaappasivat hänet ja Haavetassun", sanoin kylmällä äänellä. En jäänyt selittelemään enempää, vaan kiirehdin portaita pitkin ylätasolle. Askeleiden perusteella kukaan ei seurannut minua. Astelin omalle vuoteelleni ja asetuin siihen makaamaan.
Vaikka suljin silmäni, uni ei tullut. Mietin vain Päivänsädettä. Rukoilin hiljaa mielessäni, että hän löytäisi takaisin kotiin. Olin nähnyt niin paljon vaivaa hänen eteensä. En halunnut, että se kaikki oli ollut turhaa.

// 402 sanaa

Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei hurjistunut Keijukainen saanut minussa minkäänlaisia kylmiä väreitä liikkeelle. Hänen silmiensä palava katse kertoi vihasta, jota ei noin vain laannutettaisi tyhjin lupauksin ja matalana matelemalla. Nöyristelemään minä en olisi aikonut ruveta missään tapauksessa. Päivänsäteen katoaminen kosketti yhtä lailla minua kuin se kosketti Keijukaista ja Mäihääkin - nuori kissa oli meidän kaikkien vastuulla.
"Sen sijaan, että tuhlaat energiaasi minulle raivoamiseen, meidän pitäisi yrittää keskittyä siihen, miten löydämme hänet", sanoin niin rauhallisen kuuloisesti kuin pystyin räjähdysalttiissa ilmapiirissä. Keijukaisen niskavillat sojottivat edelleen taivasta kohti ja hänen kyntensä välkehtivät kaksijalkalaan kurottelevassa valossa.
"Kerropa, Tyrskytiikeri, miten sinä oikein kuvittelet, että me löydämme hänet?" Keijukainen murisi pahaenteiseen sävyyn. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hymy, joka oli kaukana iloisesta. Siinä oli jotakin niin hyytävää, että se sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. "Kaksijalka on noussut hirviön kyytiin ajat sitten ja matkannut ties kuinka kauas. Emme ikinä löydä häntä."
Oli vain ajan kysymys, milloin naaras syöksyisi kimppuuni ja tekisi minusta selvää. Olin toki huomattavasti isompi ja vahvempi, mutta Keijukaisella oli etunaan vikkelyytensä ja terävät kyntensä. Tilanne ei tulisi päätymään minulle mieluisalla tavalla.
"Pahoittelen keskeytystä", Mäihän äänen kuuleminen sai meidät molemmat kääntämään katseemme valkoisen kollin suuntaan. Olin jo ehtinyt unohtaa hänen läsnäolonsa. "Taisin löytää jäljet."
Keijukaisen häntä piiskasi ilmaa kärsimättömästi. Se oli kehotus kollille jatkaa. Mäihä virnisti ja tassutti vähän matkan päässä alkavalle Ukkospolulle. Hän osoitti kuonollaan vasemmalle - suuntaan, joka vei pois kaksijalkalasta.
"Auttaapa tuo meitä paljon", Keijukainen sihahti äkäisesti. "Hän voi olla nyt jo ties missä eikä kumpikaan teistä toheloista kykene seuraamaan yhden tietyn hirviön hajujälkeä niin pitkälle."
"Voimmehan me ainakin yrittää", nau'uin väliin. Keijukaisen viiltävä katse kertoi, ettei minulla ollut lupaa puhumiseen, mutta jatkoin silti. "Päivänsäde on neuvokas. Jos hän on keksinyt keinon paeta, hän suuntaa varmasti takaisin kaksijalkalaan. Seuraamalla tuota Ukkospolkua meillä on ainakin pieni mahdollisuus löytää hänet." Kieltämättä ideani kuulosti typerältä. Matkaan voisi taittua päiviä, jopa viikkoja. Mutta toisaalta mikä vain oli parempi kuin Keijukaisen rajoittamattoman raivon kohtaaminen. Sitä paitsi olin huolissani Päivänsäteestä, enkä pystynyt olemaan yrittämättä löytää hänet.

//Keiju tai Mäihä?
//325 sanaa

Yritin olla näyttämättä sisälläni kasvavaa huolta Haavetassulle tämän mainitessa metsän ja siellä vaanivat pedot. Juokseminen soralla oli huomattavasti helpompaa kuin metsässä tarpominen, enkä totta puhuakseni ollut halunnut ajatella enää metsään palaamista äskeisen jälkeen. Kollin puheet enteilivät kuitenkin toista.
"No hidastetaan sitten", puuskahdin kiukkuisesti ja hiljensin kävelyvauhtiin. Vaikka en nähnytkään edelläni kulkevan Haavetassun kasvoja, pystyin aavistamaan niille levinneen omahyväinen virne. Inhosin tätä koko sydämeni pohjasta: heikkouden näyttämistä kissan edessä, joka koko ajan jaksoi piikitellä minua avuttomuudestani uudessa ympäristössä.
Haavetassu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään vierelleni, arvatenkin vain naljaillakseen tilanteelleni.
"Sinun koulutuksessasi tosiaan on paljon aukkoja", tuo tuhahti ennalta-arvattavan halveksivasti. "Jos tämä olisi ollut se yö, kun olisitte hyökännyt klaanikissojen kimppuun, olisit varmaan nuupahtanut jo puolivälissä matkaa."
Ellen olisi ollut niin poikki, olisin hypännyt kollin niskaan ja vääntänyt ne nurin. "Koulutukseni ei ole vielä läheskään loppu. Minulla on vielä aikaa oppia, kasvaa ja kehittyä näissä asioissa", puolustauduin kipakasti, enhän halunnut saattaa itseäni saati kasvattajiani huonon näköiseen asemaan. Toisaalta se oli tainnut jo tapahtua Haavetassun silmissä. Mutta ei yhden kollin mielipiteellä ollut mitään väliä. Hän oli pelkkä nolla, joka luuli olevansa jotakin. Keijukainen antaisi hänen kyllä kuulla kunniansa, jahka kertoisin, miten Haavetassu oli hairahtunut ruuan perään kesken partion.

Olimme kävelleet jo jonkin aikaa soratietä pitkin. Pikkukivet hiersivät inhottavasti tassunpohjiani. Olin kyllä tottunut kävelemään sorakolla, sillä sellaisia kohtia löytyi aina sieltä täältä pitkin poikin kaksijalkalaa, mutta tämä sora oli paljon karkeampaa ja sirpaleisempaa. Aloin jo kaivata takaisin metsään, kun tunsin vasemassa takajalassani inhottavan vihlaisun sirpaleen osuessa kipeästi. Pysähdyin ja kävin hetkeksi istumaan nuollakseni sitä, ja hätkähdin maistaessani metallisen veren maun yhdistettynä soratomuun. Tämä kirottu polkuhan repisi vielä kaikki anturani auki!
Nousin ylös ja lähdin nilkuttamaan Haavetassun perään. Yritin välttää käyttämästä takajalkaani niin paljon kuin mahdollista, sillä en halunnut haavaan menevän enää enempää likaa ja pölyä.
Haavetassun toinen korva kääntyi minun suuntaani, ja lopulta hänen katseensa seurasi perässä. "Miksi sinä kinkkaat tuolla tavalla?" tuo kysyi turhautumista äänessään. Mulkaisin häntä vihaisesti.
"No koska nuo typerät kivet repivät jalkani auki!" äsähdin takaisin, tuntien samalla toisessa etutassussani vihlaisun. Kirosin ääneen ja pysähdyin nuolemaan sitäkin. "Minä vihaan kaikkea, mikä on kaksijalkalan ulkopuolella!"

//Kharon?
//343 sanaa

Päivänsäde: 26kp! -

Kharon: 24kp! -

Keijukainen: 7kp -

"Keijukainen! Mäihä! Missä te olette?" paniikin sävyttämä ulvaisu repi minut hereille kevyestä unesta. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Ponnahdin pystyyn pehmeältä vuoteeltani ja kiiruhdin ränsistyneen kaksijalan pesän alakertaan. Tyrskytiikeri tasasi hengitystään sisääntuloaukon liepeillä. Mäihä oli myös löytänyt paikalle ilmeisesti Tyrskytiikerin huudahduksen kuultuaan.
"Missä Päivänsäde on?" päästin suustani ensimmäisen ajatuksen, joka mielessäni syntyi tuijottaessani raidallista kollia. Entisen eloklaanilaisen vaaleanvihreä katse kertoi kaiken.
"Kaksijalkojen loukussa Haavetassun kanssa. Tulkaa äkkiä, niin saamme heidät pelastettua ennen kaksijalkoja", kollin äänestä pystyi päätellä, ettei hän vitsaillut. Vaikka olisin niin kovasti halunnut repiä tuolta hiirenaivoiselta kissalta tämän ainoan ehjän korvan päästä, tiesin ettei nyt ollut sen aika. Päivänsäde oli nyt tärkein, eikä aikaa ollut haaskattavaksi. Tyrskytiikerin johdolla kiiruhdimme kaikki kolme ulos pesästä. En ollut koskaan loikkinut alas ikkunalaudalta niin nopeasti kuin nyt. Päästyämme ukkospolun kovalle pinnalle, Tyrskytiikeri lähti juoksemaan vauhdilla pesän seinän viertä pitkin kohti Päivänsädettä ja Haavetassua.
Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin, mutta Mäihä pinkoi vaivatta ohitseni. Raskasrakenteinen Tyrskytiikerikään ei ollut maailman nopein juoksija, joten Mäihä joutui hidastamaan pian minut ohitettuaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kiersimme kivisiä kaksijalkojen pesiä ja ylitimme ukkospolkuja.
Viimein Tyrskytiikeri hidasti eräällä syrjäisellä kujalla, jonka toista reunaa koristivat lukuisat, kiiltävät metallisäiliöt. Hengästynyt kolli kiersi niiden taakse minä ja Mäihä aivan kintereillään. Ilmassa leijui yhä Päivänsäteen vahva tuoksu, mutta yhä vahvempi oli kaksijalan ja hirviön löyhkä. Olimme myöhästyneet.
Ellen olisi ollut niin hengästynyt, olisin syöksynyt oitis raidallisen "ystäväni" kimppuun ja antanut hänelle opetuksen. Raivo paisui paisumistaan, kun katsoin tummanruskeaa kollia. Mäihä oli siirtynyt syrjemmäksi etsimään kaiketi jälkiä kaksijalasta. Tiesin sen olevan turhaa. Kaksijalka oli vienyt kasvattimme mukanaan hirviön sisään. He olisivat jo kaukana.
"Ymmärrätkö sinä mitä olet mennyt tekemään?! Olet tuhonnut monen kuun työn ja koko suunnitelman!" karjaisin, kun viimein olin saanut hengitystäni tasattua tarpeeksi. Niskavillani nousivat pystyyn ja kynteni liukuivat esiin ukkospolun kovaa pintaa vasten. Tämä tosiaan oli Tyrskytiikerin viimeinen teko, tätä hän ei saisi enää anteeksi.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 307 sanaa

Eksyneet matkalaiset olivat päässeet kaksijalan pesän luokse. Puista raivattu alue pesän ympärillä oli valaistu samanlaisilla pienillä auringoilla, joita löytyi myös kaksijalkalasta.
Kun kaksikko lähti kulkemaan aukion poikki, Kharon pyrki pysymään mahdollisimman lähellä metsänrajaa. He kiersivät pesän toiselle puolen yrittäen etsiä reittiä, mitä pitkin hirviö oli saapunut pesän luokse. Suuri, kiiltävä hirviö löytyi pesän toiselta puolelta. Se seisoi hievahtamatta suuren katoksen alla. Hirviön kirkkaina loistavat silmät olivat sammuneet, joten Kharon päätteli sen nukkuvan. Laikukas kolli huomasi pidättävänsä hengitystään, kun hän ja Päivänsäde kulkivat nukkuvan hirviön ohi. Ei sitä voinut tietää, jos se olisi herännyt johonkin pieneenkin ääneen, Kharon ajatteli.
Päivänsäde viittoi valkoturkkisen kollin peräänsä. Kevein askelin kissat ravasivat kauemmaksi kaksijalan pesästä ja nukkuvasta hirviöstä. Edessä häämötti takaisin pimeyteen, metsän keskelle vievä sorainen ukkospolku. Hirviön oli täytynyt tulla pesälle sitä pitkin. Kumpikaan ei empinyt, vaan kuin toistensa ajatukset lukien kissat kiihdyttivät tahtiaan ja lähtivät kulkemaan eteenpäin polkua pitkin.
Juostuaan jonkun matkaa Kharon huomasi Päivänsäteen hengästyvän. Vaikka juokseminen oli naaraan kaltaiselle kaksijalkalan kasvatille helpompaa soraisella ukkospolulla kuin metsässä, ei hänen kestävyytensä tuntunut olevan päätä huimaava. Eikä se ollut Kharonin mielestä kovinkaan suuri ihme. Etäisyydet kaksijalkalassa olivat aivan eri luokkaa kuin metsissä. Lisäksi kaksijalkalassa ei voinut juosta päätä pahkaa täyttä vauhtia minnekään, kun koko ajan täytyi olla valppaana, jos nurkan takaa ilmestyisikin kaksijalka koirineen.
"Voimme me kävelläkin, jos et jaksa juosta. Turhaan kulutat itseäsi loppuun, kun matka on vasta aivan alussa", Kharon piikitteli hidastaessaan tahtiaan, "sinun täytyy olla voimissasi näin metsän keskellä. Täällä saattaa vaellella ties mitä petoeläimiä, jotka repivät sinut riekaleiksi hetkessä."

//Päivi?
//249 sanaa

Väräytin korviani kiinnostuneena kuunnellessani Haavetassua. Loppujen lopuksi meillä kahdella vaikutti olevan enemmän yhteistä kuin olin osannut kuvitellakaan. Tai no oikeastaan ainoa meitä varsinaisesti yhdistävä tekijä tällä hetkellä oli se, että molemmat halusivat Mesitähden hengiltä, mutta minusta se oli täysin riittävä. Kenties Haavetassusta voisi oikeasti olla meille hyötyä tulevaisuudessa.
Olin erottavinani edessäpäin pilkahduksen valoa. Sydämeni alkoi pamppailla nopeammin, kun tajusin, että sen täytyi olla peräisin kaksijalan pesästä. Pääsisin vihdoinkin pois tästä typerästä pusikosta!
Varmuuteni kasvoi joka askeleella lähestyessämme valoa. Olin jo saanut rohkeudestani niin suuren osan takaisin, että rohkenin liikkua Haavetassun vierelle tämän vanavedestä.
"On hienoa, että meillä on samat tavoitteet", virnisti ilkikurisesti, "mutta haluan sinun pitävän mielessäsi sen, että minä tulen olemaan se, joka sivaltaa sen metsäkissan kaulan auki." Sen sanottuani lähdin hölkkämään valoa kohti, pitäen huolen siitä, että annoin häntäni pyyhkiä kollin kasvojen päältä ohi mennessäni. Olkoon se takaisinmaksuna aiemmasta, ajattelin piristyneenä.
Kun olimme saapumassa metsänreunaan, hiljensin vauhtiani ja menin kyyryyn. Se ei sulunut aivan yhtä sulavasti kuin kaksijalkalassa, sillä metsän pohja oli kuhmurainen ja täynnä törröttäviä tikkuja, jotka tökkivät minua vatsaan. Kuulin Haavetassun hörähtävän huvittuneena vieressäni samalla kun tuo kyyristyi itsekin. Tuhahdin närkästyneesti ja yritin päästä parempaan asentoon.
"Sinähän olet kaksijalka-asiantuntija, joten sanopa nyt, onko meidän turvallista kulkea tuosta?" Haavetassu kysyi ivaa äänessään. Jätin hänen äänensävynsä huomiotta ja keskityin kuulostelemaan pesän suunnalta kuuluvia ääniä. Pesän sisällä näytti olevan pimeää, ja ainoa valo joka siitä loisti, oli ulkoseinään kiinnitetty pieni aurinko.
"Olen aika varma siitä, että kaksijalat ovat jo nukkumassa", totesin lopulta. Haavetassu puhahti.
"Aika varma?"
"Niin." Käännyin katsomaan Haavetassua silmät viiruiksi kavennettuina. "Olen aika varma asiasta. Jos se ei riitä sinulle, voimme jäädä tähän koko yöksi katsomaan, että ne varmistavat nukkuvat ja yrittää huomenna uusiksi."
Haavetassu pyöritti silmiään. "Hyvä on."
Nousin ylös ja loikkasin mättään yli tasaiselle pihalle. Kuljin maahan yltävän valokeilan vierestä ja pysähdyin katselemaan ympärilleni. Haavetassu seurasi perässä.
"Jossain täällä pitäisi olla reitti, mitä pitkin se hirviö pääsi tulemaan tänne", sanoin tuumailevasti, antaen katseeni pyyhkiä ympäristöä.

//Kharon?
//320 sanaa

Kharon kulki pimeässä metsässä eteenpäin rauhallisin askelin, jotta Päivänsädekin pysyisi mukana. Yön vallitessa ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkiva Hopeahäntä. Päivänsäteen kaltaiselle kujakissalle metsä saattoi vaikuttaa pilkkopimeältä, mutta Kharon erotti hämärästi kaikki puut ja eteen tulevat pensaat ja rungot.
"Millaista alkukantaista elämää te metsäkissat sitten oikein vietitte siellä, mistä sinä tulet?" Päivänsäde kysyi tälle tyypillisellä, paheksuvalla äänensävyllään.
"Oletko varma, että pystyt kuunnella samalla kun kävelet?" Kharon härnäsi ja väisti eteensä tulevaa puuta tarkoituksellisesti aivan viime tingassa. Erakko kuuli, kuinka puunrunko raapaisi Päivänsäteen turkkia tuon väistäessä liian hitaasti. Naaras sähähti jotakin, mistä Kharon ei saanut selvää.
"Me elimme aivan normaalia, kaksijaloista ja heidän valoistaan riippumatonta elämää. Paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin elämä kaksijalkalassa. Metsässä eläessä saa päivittäin tuoretta riistaa ja raikasta ilmaa, eikä kaiken aikaa tarvitse väistellä kaksijalkoja, koiria ja hirviöitä. Vaaroina toki ovat ketut, mäyrät ja muut petoeläimet", saadessaan puhevuoronsa loppuun, Kharonin mieli synkkeni. Hän palasi ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun kettu oli vienyt häneltä kaiken. Mutta mitä tarkemmin hän oli kuluneen kuun aikana asiaa miettinyt, hän tiesi ettei syy ollut loppujen lopuksi ketun. Syy oli Mesitähden, joka oli päästänyt Merkuriuksen ja Taivaslaulun lähtemään.
"Mutta vaikka olenkin henkeen ja vereen metsäkissa, en ole enää klaanikissa. En ainakaan ennen kuin Mesitähti on kuollut ja minä olen saanut kostoni", Kharon lisäsi ja päästi kurkustaan matalaa murinaa. Mesitähti ansaitsi kuolla, koska hänen takiaan niin moni oli menettänyt henkensä. Eloklaanilaisten silmät täytyisi avata. Heidän päällikkönsä ei tosiaan ollut niin hyvä ja vilpitön kuin hän antoi ymmärtää.


// Päivi?
// 246 sanaa

Tyrmistyin Haavetassun sanoista niin, että olin vähällä pysähtyä kokonaan, mutta koska en halunnut jäädä jälkeen hänestä, pysyttelin itsepintaisesti tuon kannoilla. En kuuna päivänä ollut epäillyt kasvattajieni metodeja tai opetuksia, mutta nyt tuo kurja klaanikissa oli tuonut esille yhden päivääkin selvemmän asian. Mesitähti oli metsäkissa, joka tosiaan asui metsässä, kun taas minä puolestani olin tottunut liikkumaan kaksijalkalan tasaisilla pinnoilla alati loistavien aurinkojen alla. Kun jonakin päivänä koittaisi se aika, että lähtisimme mahtavan kujakissayhteisömme kanssa hakemaan oikeutta, olisimmekin metsäkissoille helppoa riistaa. Miten kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä? Ei edes Tyrskytiikeri, joka kuitenkin oli itsekin entinen klaanikissa.
Kävelin jonkin aikaa täysin hiljaa Haavetassun perässä. Hänen sanansa olivat saaneet minut ymmälleni, ja se häiritsi minua. Pidin huolen siitä, että pysyin hänestä viiksenmitan etäisyydellä, jotten vahingossakaan kadottaisi tätä. Olisi kamalaa eksyä yksin pimeyteen, tietämättä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Vaikka minua hävettikin myöntää se, selviytymisemme kaksijalkalan ulkopuolella oli täysin Haavetassusta ja hänen kokemuksestaan kiinni. Hän oli meistä ainoa, joka osasi liikkua metsässä riippumatta siitä, mikä aika vuorokaudesta oli.
"Millaista alkukantaista elämää te metsäkissat sitten oikein vietitte siellä, mistä sinä tulet?" kysyin, tavan mukaan yrittäen kuulostaa vähän halveksivalta. Minua kuitenkin oikeasti kiinnosti tietää siitä, miten Haavetassu oli oppinut liikkumaan luonnossa niin… no, luonnollisesti. Kenties jos kuuntelisin tarkkaan hänen omahyväistä selostustaan, voisin oppiakin jotakin ja käyttää sitä hyväksi suunnitelmassamme päästä eroon Mesitähdestä.

//Kharon?
//215 sanaa