En saattanut uskoa kuulemaani. Oliko Keijukainen juuri todella esitellyt meidät kumppaneina? Niin kuin sellaisina kumppaneina, jotka ällösöpösti kietoivat häntänsä yhteen ja lepertelivät toisilleen hunajaisia asioita? Hyi kamala!
Se näytti kuitenkin menevän läpi näille kissoille - ikävä kyllä. He aikoivat viedä meidät Punatähden luo. Olin kuullut hänestä juttuja, mutta en ollut koskaan nähnyt häntä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, sillä ainakaan minua ei osattaisi yhdistää Eloklaanissa tapahtuneeseen pikku selkkaukseen. Jos se kävisi ilmi kuolonklaanilaisille, he eivät ehkä huolisi meitä joukkoonsa niin helposti.
Kuljin Keijukaisen rinnalla Kuolonklaanin partion perässä. Tunsin turkkini hipovan hänen turkkiaan, ja se aiheutti minussa epämiellyttäviä väristyksiä. Jouduin kuitenkin vääntämään naamalleni typerän, herttaisen hymyn, jotta meitä ei alettaisi epäillä.
Puusto tiheni sitä mukaan, mitä etenimme. Näkyviin tuli korkea kivikasa, jonka takana välkehti lampi. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme Kuolonklaanilaisten leiriin. Työnnyimme partion perässä piikkihernetunneliin, joka johti aukiolle, mikä muistutti hyvin etäisesti minua vanhasta kodistani Eloklaanissa.
Leiriä ympäröivät sammalaiset kiviseinät, ja sen pohjalla makasi suuri kuusipuu, jonka alta kurkki uteliaita kissoja. En tuntenut ketään näistä kissoista, mutta muistelin nähneeni jotkut heistä rajalla pari kertaa. Toivoin vain, että he eivät muistaneet nähneensä minua. Toisaalta olin kasvanut siitä paljon, ja koiran repimä korva antoi minulle lisää katu-uskottavuutta.
"Odottakaa tässä", suuri punaruskea kolli murahti meille ja jätti loput partiosta vartioimaan meitä, ennen kuin suuntasi pienelle lammelle, joka sijaitsi kuusen vieressä. Katselin uteliaana, miten soturi katosi lampeen vettä tuovan putouksen taakse. Pian hän palasi mukanaan toinen punaruskea kolli, joka oli myöskin kooltaan hyvin kookas. Aloinkin miettiä, olivatko kaikki kissat tässä klaanissa sukua toisilleen.
Punatähdeksi olettamani kissa seisahtui eteemme ja tarkasteli meitä huolellisesti kirkkaanvihreillä silmillään. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää tarpeeksi vakuuttavalta, jotta minut voitaisiin hyväksyä Kuolonklaaniin. Keijukaisen kasvoilla oli edelleen sama hillitty hymy kuin aikaisemmin rajalla partion kanssa. Päällikkö puhutteli meitä. Tervehdimme Keijukaisen kanssa häntä kohteliaasti, minkä jälkeen naaras sepitti tälle saman tarinan, jonka oli kertonut partiolle. Minä vain nyökkäilin ja myötäilin häntä ja yritin näyttää siltä, että olin Keijukaisen kumppani, vaikka se saikin oksennuksen nousemaan kurkkuun.

//Keiju? :}
//324 sanaa

Istuskelu uuvutti miltei jopa enemmän kuin monen päivän käveleminen. Olimme viimeinkin perillä, ja tässä me vain istuimme kuin petoeläintä odottavat saaliit. Hiljaisuuden vallitessa yritin kuvitella mielessäni, millaista elämä Kuolonklaanissa tulisi olemaan. Joutuisin toimimaan muiden käskyjen mukaisesti ja unohtamaan kokonaan sen, että olin yksilö. Tyrskytassun mukaan klaanikissat puolustivat toisiaan ja klaaniaan yhdessä. Kenties sieltä kolli olikin perinyt typeryytensä.
Viimeinkin edessäpäin näkyi liikettä! Harvapuisella alueella liikkui pieni kissajoukko, laskujeni mukaan viisi kissaa. He puikkelehtivat puiden lomassa sulavasti hieman erillään, mutta kuitenkin yhtenä joukkona.
Raidallinen kolli oli esittänyt minulle kysymyksen, joka hänen tapaansa ei ollut sävyltään erityisen ystävällinen. Hän tuntui pilkkaavan minua, joka sai vereni kohisemaan. Pakotin itseni pysymään rauhallisena.
"Minä hoidan puhumisen", totesin virnistäen. Jos joutuisin olemaan Tyrskytassun seurassa pitkään, tästä pitäisi tehdä hauskaa.
Partio oli havainnut meidät. Kissat olivat valpastuneet ja suuntasivat kohti meitä. Etäisyyttä ei enää ollut paljoa. Ilmassa leijui voimakas kissan tuoksu, joka Tyrskytassun mukaan kuului Kuolonklaanille. Partion johdossa kulki kookas, punaruskea kolli. Kylmä, jäänsininen katse kertoi, ettei hän ollut iloinen näkemästään.
"Mitä erakot tekevät Kuolonklaanin reviirillä?" punaruskea kissa sähähti silmäillessään meidät molemmat läpi. Vilkaisin Tyrskytassua, joka todella aikoi olla hiljaa. Kerrankin.
"Itse asiassa me olemme rajan tällä puolella", totesin hymyillen ja tarkkailin sivusilmälläni Tyrskytassun ilmeitä. Kollin suupielet nykivät. Hän ei kaiketi pitänyt tavastani aloittaa keskustelu. No, itsepä oli tyytynyt olemaan hiljaa.
"Mutta kuitenkin. Minä olen Keijukainen, ja tässä on kumppanini Tyrsky. Me olemme kuulleet paljon Kuolonklaanista ja tahtoisimme liittyä joukkoonne. Ette kadu, jos päätätte ottaa meidät. Tyrsky on erinomainen saalistaja, ja me taistelemme raivokkaammin kuin viiden kissan joukko. Nämä ruhjeetkin saimme, kun kaadoimme kahdestaan meitä monta kertaa suuremman koiran", valehtelin rauhallisella äänellä, mutta koko ajan hennosti hymyillen. Kuolonklaanilaisia tuskin vakuuteltaisi hymyllä ja iloisuudella, joten olin päättänyt vähän kehua meitä. Sekaan tietysti mahtui myös muutama valhe. Jos olisimme kumppaneita, kenties klaani huolisi meidät mieluummin mukaansa. Kumppanit nimittäin pystyivät lisääntymään, joka kasvattaisi klaanin jäsenien määrää. Totta puhuen en ikimaailmassa tekisi pentuja Tyrskytassun kaltaisen typeryksen kanssa.
Punaruskea kolli silmäili meitä hetken aikaa, jonka jälkeen tuo kääntyi toisen partiolaisen puoleen. Kyseessä oli toinen punaruskea kissa, joka oikeastaan näytti miltei täysin samalta kuin tämä johtaja. Heidän täytyi olla sukua. Etummainen kissa sanoi jotakin toiselle, joka nyökkäsi.
"Viemme teidät leiriimme. Päällikkömme saa päättää, mitä tekee teidän kanssanne", punaruskea kissa murahti ja viittoi meidät peräänsä. Annoin kohteliaasti Tyrskytassun mennä edeltä. Päätin, että tästä retkestä tulisi kaikesta huolimatta hauska. Vaikka joutuisinkin nukkumaan kylmässä ja märässä metsässä, saisin ainakin kiusata mielin määrin parasta ystävääni, Tyrskytassua.

//Tyrskyseni? Sori jos meni yli XD
// 398 sanaa

Voi miten hienoa. Joutuisinko todella soluttautumaan Kuolonklaanin Keijukaisen kanssa? Muiden läsnäolo olisi tehnyt hommasta edes vähän siedettävämmän, mutta nyt meidän pitäisi vain kestää.
"Teidän kannattaisi lähteä", murahdin Mäihälle ja kahdelle muulle. Kuolonklaanin partio saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä, enkä uskonut sen ilahtuvan löytäessään viisihenkisen kissajoukon norkoilemasta rajansa tuntumasta.
Tunsin Keijukaisen mulkaisun turkissani poltteluna. Naaras ei pitänyt minusta yhtään sen enempää kuin minä hänestä. Joko pääsisimme tavoitteeseemme asti, tai sitten repisimme toisemme kappaleiksi ennen kuin pääsisimme edes Kuolonklaaniin.
"Tavataan tässä samassa kohtaa parin päivän päästä", Keijukainen sanoi Arvelle, joka nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Sen jälkeen hän kokosi joukon ympärilleen ja lähti viemään heitä kauemmaksi rajasta. Jäimme katsomaan Keijukaisen kanssa heidän peräänsä, epämiellyttävän hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Ilmassa tihkuva jännitys tuntui raskaalta.
Käänsin kasvoni takaisin Kuolonklaanin reviiriä kohti. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Minun ei tehnyt mieli puhua Keijukaiselle, eikä hänkään tainnut olla juttutuulella, joten olimme hiljaa. Toivoin vain, että partio löytäisi meidät pian.
Kului jonkin aikaa, ja jalkani alkoivat turtua. Nousin ylös venytelläkseni, kun silmiini osui lähestyviä hahmoja. Keijukainenkin oli valpastunut ja noussut seisomaan. Vaihdoimme sanatta katseita ja jäimme odottamaan, että he saapuisivat kohdallemme.
"Kumpi meistä hoitaa puhumisen?" kysyin vielä ennen kuin kissat olivat kuuloetäisyydellä. Keijukaisen korva värähti suuntaani, mutta hän ei irrottanut katsettaan lähestyvästä partiosta. "Haluaako arvon kaksijalkalan hallitsija kenties ottaa tämän kunnian?"

//Keiju?
//212 sanaa

Kallistin päätäni sivuuttaen täysin Keijukaisesta hohkaavan ivan, aivan kuin puhuisin maailman ystävällisimmälle kissalle.
En ollutkaan juuri ajatellut asiaa, mutta tiesin kyllä, että kapinen klaanielämä ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan - jos ei sitten laskettu sitä, että klaaniin soluttautuminen antaisi minulle loputtomia mahdollisuuksia leikkiä jotain muuta mitä tosissani olen. Ehkä ottaisin vähän mallia Leopardista ja näyttelisin olevani sinisilmäisyyden ja ehdottoman hyväntahtoisuuden perikuva.
“Mukavaa, että tarjoat minulle vaihtoehtoja”, aloitin ja väläytin Keijukaiselle taas hieman idioottimaisen hehkeän virneeni. Johtajatar Keijukainen oli näyttänyt etääntyneen luonteestaan ylempänä auktoriteettina.
Kohotin katseeni taivaalle ja näytin miettivältä vain pitääkseni odottavaa ilmapiiriä vielä vähän pitempään yllä. Saatoin melkein kuulla Keijukaisen pyöräyttävän silmiään turhutuneena, niin kova sen hetkinen hiljaisuus oli.
“Taidan jäädä arvoisten vanhimpien jäsentemme - vai miksi niitä ikinä kutsuitkaan - seuraan, vaikka tarjouksesi Kuolonklaanin orjaksi ryhtymisestä houkuttaakin ihan järkyttävän paljon”, totesin. Kyllä minä keksisin jotain tekemistä klaanien ulkopuolella, mutta jos aika kävisi pitkäksi, voisin aina heittäytyä hankalaksi tunkeilijaksi tai klaaneja ihailevaksi kulkukissaksi, jonka unelma kävisi toteen jos pääsisi muutamaksi päiväksi majoittumaan klaaniin. Ja ehkä jos oikein hyvälle tuulelle sattuisin, saattaisin toimia Keijukaisen mieliksi ja auttaa hänet vähän lähemmäksi Mesitähteä.
“Mehän tulemme sitten viettämään entistä enemmän aikaa yhdessä”, sanoin hyväntuulisesti kääntyen ensin Leopardin puoleen ja sen jälkeen vilkaisten Arpea etsien ärsyyntymisen merkkejä. Mikä harmi. Hänen korvansakaan ei edes värähtänyt vaan hänen katseensa tarkkaili minua sellaisella sisäisellä rauhalla, että sellainen ei voinut olla millään tavalla normaalia.

//Keiju tai Tyrsky?
223 sanaa

Tyrskytassy: 22kp! -

Mäihä: 6kp -

Keijukainen: 20kp! -

Corona: 9kp -

Katsahdin Tyrskytassua, ja katseestani takuulla paistoi inho, jota tunsin ajatellessani metsässä asumista.
"Älä esitä johtajaa, Tyrskytassu. Vaikka oletkin entinen klaanikissa, et selkeästikään osaa tehdä fiksuja päätöksiä. Muistatko, mitä tapahtui kun päätit jotakin sen koiran suhteen?" kysyin ja väänsin kasvoilleni oikein leveän tekohymyn, jonka epäaitouden takuulla huomasivat kaikki, paitsi Leopardi. Naaras hymyili lämpimästi Tyrskytassun vierellä, mutta raidallista kollia ei hymyilyttänyt. Tyrskytassun ilme pysyi kylmänä.
"Ole hyvä ja johda. Se ei ole sitten minun vikani, mikäli tapatat kaikki", Tyrskytassu lausahti kyynisesti lapojaan kohauttaen. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa Mäihää, jonka kasvoille oli piirtynyt tuttu, typerä virne. Nauttiko tuo tohelo ihan oikeasti tästä tilanteesta? Ellei Mäihä olisi ollut niin iso osa pientä joukkoani, olisin iskenyt kynteni kollin takaraivoon ja antanut hänelle opetuksen. Voi, miten minä vihasinkaan muita kissoja!
Mietin hetken ajan vastaustani yrittäen unohtaa vierelläni virnuilevan Mäihän.
"Osa meistä menee Kuolonklaaniin ja loput jäävät sen lähettyville etsimään lisää joukkoja yhteisööni. Mitä enemmän meitä on, sitä helpommin saamme Mesitähden ja tuon suvun kukistettua. Ei ole järkevää asettaa kaikkia joukkoja samaan paikkaan", totesin nyt rauhallisella äänellä, vaikka todellisuudessa inhosin kaikkea tämänhetkisessä elämässäni. Inhosin Leopardia, Mäihää ja Tyrskytassua, puhumattakaan metsästä, saalistamisesta ja siitä, että jouduin nukkua keskellä märkää metsää! Olisin tehnyt mitä tahansa, jos tämä kapinen Kuolonklaani olisi asunut kaksijalkalassa. Siellä elämä oli niin paljon helpompaa.
"Minä voin jäädä ulkopuolelle", Arpi ilmoitti rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Katseeni siirtyi vaistomaisesti Leopardiin. En antanut naaraalle aikaa ilmoittaa omaa tahtoaan:
"Leopardi jää kanssasi. Hän on tämän yhteisön toiseksi pitkäaikaisin jäsen, joten hän osaa kertoa vastaantulijoille kaiken yhteisöstämme." Todellisuudessa halusin jättää Leopardin ulkopuolelle vain siksi, ettei hän lörpöttelisi ohi suunsa kuolonklaanilaisille. Yksikin väärä sana, ja suunnitelmani olisi mennyttä. Vaikka Leopardi olikin typerän uskollinen yhteisölle, hän ei osannut pitää suurta suutaan tukossa.
"Entä sinä Mäihä? Lähdetkö minun ja Tyrskytassun mukaan, vai jäätkö tänne nauttimaan muiden ystäviemme seurasta?" kysyin ivallisesti viitaten siihen, miten lämpimät välit valkomustalla kollilla olikaan kaksikon kanssa.
Olin päättänyt lähteä Kuolonklaaniin, koska minun täytyi tietää mitä klaaneissa puuhattiin. Silloin olisin askeleen lähempänä Mesitähden surmaamista ja Eloklaanin viemistä kaksijalkalaani. Täytyisi sinnitellä, sillä tässä maailmassa mikään ei ollut helppoa.

//Mäihää?
// 337 sanaa

Tunsin saavani koko ajan lisää energiaa imiessäni sisääni metsän tuttuja tuoksuja. Olimme melkein perillä; pystyin melkein kuulemaan Eloklaanin reviirin poikki virtaavan joen kohinan.
Olin jäänyt katselemaan edessäpäin aukeavaa metsää, kun Keijukaisen yhtäkkinen - muttei suinkaan yllättävä - tyly kommentti keskeytti minut. Mulkaisin naarasta tympääntyneenä, mutta en sanonut mitään, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Kaksijalkalan kissat osasivat sitten olla kiittämättömiä. Itsepähän tuo oli halunnut lähteä kostoretkelle, muttei kestänyt pientä märkää ja kylmää. Uskalsin epäillä, selviäisikö tämä sekalainen sakki siihen asti, että ennättäisivät upottaa kyntensä Mesitähden nahkaan.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme Ukkospolulle, sille samalle, jonka olin ylittänyt päivänä, jolloin Mesitähti oli minut karkottanut. Hirviöiden katku leijaili harmaan kivipolun päällä sakeana ja tukahduttavana. Onneksi joutuisimme ylittämään sen vain kerran. Sitten olisimmekin jo aivan klaanien reviirirajojen tuntumassa.
Käännyin katsomaan matkaseuruettani. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän riutuneen näköisiä, mutta juuri nyt en aikonut murehtia sitä. Päämääränä oli päästä Ukkospolun toiselle puolelle. Nämä kissat olivat tottuneet ukkospolkuihin ja hirviöihin, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
"No niin, tuon ukkospolun toisella puolella alkavat klaanien reviirit", aloitin ja korotin ääntäni sen verran, että sain varmasti kaikkien neljän huomion. "Tietäväthän kaikki, miten ukkospolku ylitetään turvallisesti?"
Kissat katsoivat minua kyllästyneen oloisina. Kaikki paitsi Leopardi, joka vilkuili ohitseni Ukkospolkua kohti. Naaras oli entinen kotikisu, enkä tiennyt, kuinka usein sellaiset kävivät ulkona tai ylittivät ukkospolkuja, joten häntä pitäisi pitää silmällä erityisen tarkkaan. Jos hän hyytyisi kesken matkan nähdessään hirviön, se olisi naaraan loppu.
"Ei kysymyksiä? Hyvä. Eiköhän sitten mennä." Tassuttelin Ukkospolun reunaan ja kyyristyin. Katsoin kumpaankin suuntaan: ei hirviöitä. Painoin vielä ehjän korvani kivipintaa vasten ja kuulostelin mahdollisia lähestyviä ääniä: ei mitään. Ukkospolku olisi turvallista yrittää juuri nyt, mutta tilanne saattaisi muuttua millä hetkellä tahansa.
"Kun sanon 'nyt', juoskaa niin lujaa kuin käpälistä lähtee", sanoin ja vilkaisin jokaista varmistaakseni, että he olivat ymmärtäneet asian. Keijukainen näytti turhautuneelta. Pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa, kun tuo mielessään kävi läpi erilaisia tapoja solvata minua. Estin itseäni pyörittelemästä silmiä, ja keskityin olennaiseen. Tuo keltanokka ei voinut kuvitellakaan, montako kissaa hirviö oli vienyt tällä reitillä. "N-Y-T, nyt!"
Kaikki nelistivät Ukkospolun poikki niin nopeasti kuin pääsivät. Ylitys onnistui moitteetta, ja vähän ajan kuluttua Ukkospolkua pitkin huristeli jo useamman hirviön letka. Ne eivät huomanneet meitä, ja uskoin meidän olevan turvassa, vaikka jäisimmekin vähän lähemmäksi Ukkospolkua suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme.
"Paras mahdollisuutemme on suunnata Kuolonklaaniin", tuumasin ääneen ja käännyin samalla Keijukaista kohti. "Voisimme jäädä sen rajalle odottamaan rajapartiota ja pyytää heitä viemään meidät mukanaan leiriinsä."

//Keijukainen ja Mäihä?
//392 sanaa

Avasin silmäni ja yllätyin minua ympäröivästä silmiä särkevästä kirkkaudesta. Siristin silmiäni ikään kuin se auttaisi siedättämään hohtavaa valoa ja lopulta ymmärsin, mistä oli kyse. Lunta? Hymy valui kasvoilleni hitaana, mutta sitäkin leveämpänä.
Nousin nopeasti ylös ja otin muutaman loikan kevyelle lumipeitteelle unohtaen sen kylmyyden. Sitten haikeus alkoi pirstoa iloani. Olisin halunnut jakaa tämän hetken veljeni kanssa.
Matkamme oli kestänyt jo monia kuita ja välillä epätoivo koputteli alitajunnassani, mutta vielä tähän päivään mennessä en ollut päästänyt sitä sisälle. Ei, vielä olisi toivoa. Ehkä huomenna alamme nähdä jotakin tuttua. Niin ajattelin joka päivä. Ajattelin Myös Merkuriusta ja ystäviäni usein siitä huolimatta, kuinka kauan jo olin ollut erossa heistä.
Kuulin kevyitä askeleita kun Fetus asteli unisena nukkumapaikkanamme käyttämän kuusen alta. Oksa heilahti ja turkilleni tippui märkä lumipaakku.
“Hei!” ärähdin loukkaantuneena pilke silmäkulmassani. Ravistin turkkiani ja läpsäisin oksaa naaraan suurikorvaisen hahmon yläpuolella.
“Haluatko kuolla vai mikä sinua riivaa?” naaras äyskähti, vaikka olinkin näkeväni hänen suupielessään pienen hymähdyksen kulman.
Matkamme aikana Fetuksella ja minulla ei ollut ollut kuin vain toisemme ja sen takia me olimme lähentyneet hurjasti - odottamatonta kyllä. Naaras kävi edelleen hermoilleni, mutta yksinkertaisesti olin löytänyt jotain mistä pidin hänessä. Se ei silti poissulkenut jatkuvaa kinasteluamme tai sitä, että kumpikin päällepäin esitti inhoavansa toinen toistaan.
Fetus alkoi sukimaan turkkiansa nopein kielen vedoin. Minä kohotin katseeni taivaalle, jota peitti loputtoman pitkältä näyttävä yhtenäinen pilvimatto, joka enteili lumi- tai räntäsadetta. Tiesin, ettei satanut lumi kestäisi kauaa, niin kosteaa se oli.
“Minä käyn katsomassa jos löytäisin jotain syötävää. Jatketaan matkaa päivemmällä”, sanoin asettuen pitkään venytykseen lihasteni vetreyttämiseksi. Kylmä tuntui tekevän olon kankeaksi varsinkin kun oli nukkunut yön tiukalla kerällä yrittäen pitää lämpöä itsellään. ja sitten suuntasin lumiseen metsään.

Kuten olin arvellutkin lumi oli alkanut sulaa kovaa vauhtia ja nyt se paljasti jo altaan ruohomättäitä ja aluskasvillisuustuppoja. Ilma ei ollut enää yhtä kylmä kuin aamulla vaan enemmänkin kostea ja ilmassa leijaili leppeä tuuli, mikä havisutti puiden oksia.
En ollut saanut yhtikäs mitään kiinni. Metsä oli tuntunut oudon hiljaiselta ja pysähtyneeltä. Sitten olikin käynyt ilmi, että aivan pesäpaikkamme lähellä parveili kaksijalkoja kirkkaanväristen hirviöittensä kanssa tuhoamassa metsää. Niinpä vaelsimme nälkäisinä.
“Tuo kivi näyttää ehkä vähän tutulta”, tokaisin ääneen ajatellen. Tällaista matkantekomme oli. Arvailua siitä, että olimmeko löytäneet metsän ja meille tutut alueet. Tähän mennessä olimme aina olleet väärässä ja silmiemme eteen oli auennut aina vieraat näkymät.
“Niinhän ne aina tuntuvat näyttävän”, Fetus totesi kyllästyneen oloisena. Kohautin lapojani.
Ja niin me jatkoimme matkaa, joka oli jatkunut jo ikuisuuden ja saattaisi kestää loppuelämämme.

//401 sanaa

Olimme jatkaneet matkaamme ja ikäväkseni jättäneet kaksijalkalan turvalliset kujat taaksemme. Kaksijalkalan matalat kivipesät näkyivät vielä juuri ja juuri puiden latvojen takaa, mutta pian ne katoaisivat kokonaan näkyvistä. Olimme saaneet nukkua yömme rauhassa. Pakko myöntää, että olin nukkunut erinomaisen hyvin.
Kuljin varovaisesti eteenpäin korkeiden puiden lomassa ja tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Tyrskytassu johdatti pientä joukkoani eteenpäin aivan rentona, kuin olisi saapunut kotiinsa. Kaksijalkalassa klaanikissa oli ollut varsin kireän oloinen, mutta metsässä hän oli elementissään. Ilokseni huomasin, ettei myöskään ystäväni Mäihä näyttänyt pitävän siitä, että olimme astuneet tähän kylmään, vaaralliseen metsään. Arpi kulki joukon perässä yhtä ilmeettömänä kuin aina. En tiennyt, pelottiko oranssia kollia mikään. Hän oli aina varsin ilmeetön, jopa silloin kun koira oli käynyt kimppuumme.
Leopardi sen sijaan oli taaskin oma typerä itsensä. Naaras katseli minne sattuu, välillä maahan, ympärilleen ja toisinaan taivaalle. Hän ei tuntunut piittaavan siitä, että olimme tuntemattomalla alueella, jossa jokainen oksan rasahdus saattoi olla varoitus tulevasta hyökkäyksestä.
"Leopardi, keskity ja tarkkaile ympäristöäsi. Älä ole omissa maailmoissasi", sanoin laikukkaalle naaraalle ja loin tuohon tiukan katseen. Leopardi katsahti minua nopeasti ja nyökkäsi.
"Täällä on vain niin kaunista, että on vaikeaa keskittyä muuhun", naaras naurahti. Muita ei naurattanut. Käänsin katseeni Mäihään, sillä odotin kollin keksivän jotakin muka hauskaa tähän väliin, mutta hän pysyi hiljaa. Mikä pettymys.
"Kauanko tämä matka vielä kestää?" kysyin Tyrskytassulta turhautuneena. Kolli vilkaisi minua ja käänsi sitten pohtivan näköisenä katseensa eteenpäin.
"Hyvällä tuurilla huomisen jälkeen", tummanruskea kolli sanoi mietteliäänä.
"Onko välissä yhtäkään kaksijalkalaa, jossa voisimme majoittua?" kysyin toiveikkaana. En halunnut olla metsässä yhtään sen enempää mitä oli pakko. Tyrskytassu pudisti päätään.
"Tästä eteenpäin on vain metsää, kunnes tulemme Eloklaanin reviirille", raidallinen kissa ilmoitti. Niinpä tietenkin. Elämäni oli kamalaa.

Aamu vaihtui päiväksi ja päivä illaksi. Iltaa seurasi yö, jonka vietimme tunkkaisessa, vanhassa ketunkolossa. Tyrskytassu oli vakuuttanut, että pesä oli ikivanha ja käyttämätön, mutta en luottanut tuon kissan sanaan. Vasta silloin, kun Arpi oli todennut saman, olin suostunut asettumaan pesään yöksi. Valikoin itselleni mielestäni parhaan paikan pesän perältä. Jos kettu sattuisi hyökkäämään, muut kuolisivat ensin. Leopardi otti paikan aivan pesän uloskäynniltä.
"Varo, ettei kettu nappaa sinua", Mäihä oli sanonut. Leopardi oli pelästynyt ja kieltäytynyt nukkumasta pesän sisäänkäynnin lähellä. Juuri huonoimmalla hetkellä leopardilaikukas naaras oli löytänyt oman tahtonsa. Katastrofi olisi ollut lähellä, ellei Tyrskytassu olisi luvannut naaraalle omaa paikkaansa kolon keskiosasta. Leopardi oli ollut kuin pieni pentu. Hän oli itkenyt, ettei pysty nukkua, jos kettu viekin hänet nukkuessaan. Siinä vaiheessa olisin halunnut repiä Mäihältä korvat päästä.
Yön nukuin huonosti, jos edes nukuin. Se kuitenkin vaihtui aamuun, jolloin Arpi ja Tyrskytassu saalistivat meille ruokaa.
"Klaanissa joudutte itse saalistamaan omat ruokanne", Tyrskytassu oli sanonut kuullessaan, ettei meillä muilla ollut tietoakaan siitä, miten metsässä oli tapana hankkia ruokaa.
Kun olimme syöneet pienen aamiaisen, matka jatkui taas. Kaikki vaikuttivat väsyneiltä, eikä kukaan sanonut oikeastaan mitään ennen aurinkohuippua, jolloin Leopardi yritti viritellä jotakin keskustelua. Se oli päättynyt lyhyeen, kun käskin naarasta olla hiljaa ja keskittyä ympäristön tarkkailemiseen.
"Minä muistan tämän paikan", Tyrskytassu sanoi, kun pääsimme pienelle aukiolle keskellä metsää. Aukiolla kasvoi korkeita heiniä ja muutama kukkanen, jotka tosin olivat lehtikadon myötä kuivuneet ja kuolleet.
"Kuljin tästä ensimmäisenä päivänäni. Olemme pian perillä", raidallinen kolli ilmoitti ja nosti katseensa eteenpäin metsän siimekseen. Olettiko hän näkevänsä jotakin ikuisuuksiin jatkuvan metsän läpi? En usko, että se oli mahdollista.
"Älä pysähtele, vaan jatka matkaasi sitten", käskin ärsyyntyneenä. Minulla oli nälkä. Nälkä oli varjostanut matkaa koko ajan. Olimme syöneet vähän ja liikkuneet paljon, eikä kylmyys auttanut ollenkaan. Lisäksi ikävöin omaa kotiani. Kaksijalkalassani kaikki oli niin paljon paremmin kuin täällä.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 568 sanaa

Mietin, mitä vastaisin Mäihälle. Loppujen lopuksi, mitä hän muka tekisi tiedolla siitä, minkälaista elämäni klaanissa oli ollut ennen tätä kaikkea tai mikä oli oikeasti johtanut karkotukseeni?
"Kun olin - vahingossa - tappanut Karpalonenän, yritin peitellä tekoani muilta. Sysäsin syyn rajanaapuriklaanillemme, ja alkuun minua uskottiinkin, mutta sitten emoni ilmiantoi minut koko muun klaanin kuullen ja Mesitähti raivostui, mikä oli tietenkin ymmärrettävää, sillä olinhan juuri riistänyt hänen poikansa hengen." Kynteni olivat liukuneet huomaamattani esiin. Koukistelin niitä samalla kun puntaroin mielessäni seuraavia sanojani. "Ehdin elää neljännesosakuun aivan omillani. Se ei ollut mitään herkkua. Klaanikissat ovat keskenään hyvin läheisiä ja öisin me nukuimme melkein yhdessä kasassa. Jos kulkukissan aivosi voivat mitenkään kuvitella, miltä saattaisi tuntua joutua sysätyksi yksinään täysin vieraaseen ympäristöön, ilman ketään tai mitään, alat päästä asian ytimeen. Minun ja emoni välit eivät olleet mistään parhaimmasta päästä ennen karkotustanikaan, mutta nyt haluan vain kostaa. Haluan, että hän saa tietää, miltä tuntuu, kun kaikki toivo on mennyttä."
En olettanutkaan Mäihän ymmärtävän. Mutta kerran kun hän oli erehtynyt kysymään, mistä kaikki tämä johtui, oli yhdentekevää purkaa vähän omaa mieltä jollekulle. Vaikka Mäihä ei ehkä ollutkaan paras kissa siihen.
"En ehkä ole enää klaanikissa, mutta yritän silti noudattaa soturilakia - ainakin niin hyvin kuin vain näissä olosuhteissa pystyn. Eikä soturilakiin kuulu tovereidensa hylkääminen hädän hetkellä", lopetin avautumiseni. Ennen kuin Mäihä ehti avata suutaan sanoakseen mitään, Leopardi loikki sisälle hirviön pesään. Laikukkaalla naaraalla oli mukanaan kimpale jotakin, joka haisi etäisesti kalalta. Vaihdoimme Mäihän kanssa katseita.
Nousin tassuilleni ja venytin käpäläni pitkälle eteen. "Meidän on parasta mennä, mikäli haluamme saada tuosta klöntistä jotakin", murahdin edelleen ylemmällä tasolla kiikkuvalle kollille.

//Mäihä? Keijukainenki saa jatkaa
//258 sanaa

Kallistin päätäni hieman ja katselin Tyrskytassua hetken arvioivin silmin. Hän oli saanut tänään osakseen Keijukaisen epäsuosion, joka saattoi - tai sitten ei - käydä kissan kunnian päälle. En osannut vielä sanoa minkälaisia kissoja Tyrskytassu oli, mutta ei hän nyt suoranaisen hyväntuulisesti tämänhetkiseen tilanteeseen näyttänyt suhtautuvan.
Kolli oli esittänyt kysymyksen liittyen motiiveihini täällä oloon ja osoittanut muutaman osuvan syytöksen uskollisuuteeni liittyen.
“Loistavaa havainnointia”, sanoin kuin maistellen sanoja suussani, “olet oikeassa. Minua ei oikeastaan kiinnosta jos päätät jäädä seuraavan hirviön alle vai et, kunhan et raahaa minua mukanasi.
“Ja voin puhtaasti myöntää, että alkuperäinen syyni Keijukaisen ja hänen alaistensa,” sanavalintani oli puhdasta provosointia,” joukkoon jäämiseen oli täysin itseni hengissä pitäminen. Nyt minua vie enemmänkin eteenpäin puhdas konfliktin nälkä. Kuka nyt ei haluaisi nähdä kuuluisan Mesitähden ja ihanan Keijukaisemme kohtaamista?”
Kierähdin makaamallani tasolla saadakseni paremman asennon katsella alempana olevaa Tyrskytassua. Katsoin häntä kuin arvioiden, antaen silmieni tutkia jokaisen yksityiskohdan hänen turkissaan.
“Entäs sinä Tyrskytassu, meidän ihka oikea vahinko-murhaajamme, mikä sinut sai ottamaan osaa tähän leikkiin? Sinulla on varmaan joku oikein oikeudenmukaisuudellaan loistava syy tähän, eikö olekin? Vai mikä se muiden puolesta uhrautuminen siinä kohtaamisessa koiran kanssa oli?” kysyin. Kolli oli kuitannut temppunsa Keijukaiselle vain toteamalla sen olleen vanha tapa. Minulle se ei riittänyt. Kai sillekin oli jokin syy, ellei sitten mitään järkevää niin sitten jonkin sorttinen hurskastelu tausta ajatuksenaan.
“Se temppu kyllä saa sinut näyttämään pyhimykseltä jos sitä havittelit - vähän ehkä tärähtäneeltä, mutta jokaisessa vikansa”, sanoin kevyellä äänensävyllä. Minusta olisi oikeasti kiinnostavaa tietää jotain hieman enemmän hänestä, sillä kaiken kaikkiaan tiesin todella vähän. No, tietenkin tarinan hänen menneisyydestään ja niin edespäin, mutta en oikeastaan osannut vielä sanoa mitä tämän tuttavan numero neljä päässä liikkuikaan.

//Tyrsky? (Tää oli taas vähän tämmönen lämmittelytarina muutamien päivien tauon jälkeen :'D)
269 sanaa

Keijukainen katsoi suuntaani syyttävästi. Hänen otsassaan komeili tuore viilto, josta saattaisi jäädä arpi. Eikä naaras vaikuttanut olevan mielissään siitä. Ei se minun vikani ollut, että nämä typerykset olivat päättäneet poiketa kaksijalkalaan, koska eivät viihtyneet metsässä. Koirista oli riesaa vain siellä, missä oli kaksijalkoja - kyllä noiden se pitäisi tietää.
Tuhahdin itsekseni, käännyin mittailemaan katseellani yläpuolellani olevaa tasoa ja koukistin lonkkani hyppyyn. Laskeuduin tahriintuneelle puupinnalle hieman kömpelösti ja sävähdin kyljessäni tuntuvaa vihlaisua. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siitä huolimatta minusta tuntui, että jokaisen paikallaolijan katse oli kohdistunut minuun.
Käännyin tason päällä ympäri ja taittelin käpäläni jokseenkin vaivalloisesti alleni. Keijukainen ja Arpi olivat edelleen lattialla ja juttelivat jostain päät lähekkäin ja matalalla äänellä, hännät keskittyneesti huiskien. Välillä Keijukainen vilkaisi minuun päin, mikä saattoi johtua siitä, että heidän asiansa koski jollain tapaa minua, tai sitten häntä vain ärsytti se, että tuijotin.
Mäihä oli vallannut itselleen paikan ylemmältä tasolta, joka sijaitsi melkein omani vieressä. Kolli katseli kiinnostuneena lattialla olevia kissoja, mutta käänsi sitten yhtäkkiä silmänsä minua kohti, mikä sai minut - noloa kyllä - säpsähtämään vähän. Toivoin, ettei kolli ollut huomannut sitä, mutta hänen kasvoilleen hitaasti leviävä virnistys kertoi muuta. Painoin korvani luimuun ärtyneenä ja katsahdin muualle.
"En minä pure", Mäihä sirkutti. "Vaikka saatanhan minä teidänlaisille klaanikissoille näyttää hieman uhkaavalta."
Heilautin ehyttä korvaani ja siirsin huomioni jälleen likaisenvalkoiseen kollikissaan. En saisi tuota naljailua loppumaan, ellen keksisi jotakin puheenaihetta - toisaalta torailu jatkuisi varmaan siitä huolimattakin, sillä kolli tuntui rakastavan muiden kiusaamista ystävällisiin lausahduksiin piilotetuilla solvauksillaan.
"Kuule, miten sinunkaltaisesi kissa päätyi Keijukaisen matkaan?" kysyin aikomaani terävämmin. Minua tympäisi edelleen se, miten hän ja Leopardi olivat helposti ottaneet jalat alleen ja jättäneet meidät yksin koiraa vastaan. "Vaikutat kissalta, joka pelastaa aina ensin oman turkkinsa ja vasta sitten harkitsee muiden auttamista. Yleensä sellaiset viihtyvät parhaiten yksinään. Mikä siis on sinun motiivisi olla mukana tässä yhteisössä?"

//Mäihä?
//301 sanaa

Mäihä: 39kp! -

Tyrskytassu: 36kp! -

Keijukainen: 34kp! -

Nefiri: 25kp! -

Katselin hirviönpesää mietteliäänä. En ollut aiemmin nukkunut sellaisessa. Oikeastaan viime yö oli ollut ensimmäiseni, kun en ollut nukkunut omalla vuoteellani ränsistyneessä kaksijalanpesässä.
Tämän pesän ovea ei saanut kiinni, eikä sitä oikeastaan tainnut edes olla. Valtava aukko ammotti pesän seinässä huutaen jokaista ohikulkevaa kaksijalkalaa, koiraa, kissaa ja mitä tahansa otusta sisään. Ulkona oli alkanut tupruttaa lunta. Valkea lumihiutaleet erottuivat tummassa taustassa hyvin, etenkin kun muutama himmeävaloinen kadun tähti valaisi maata. Tämä kaksijalkala oli huomattavasti huonokuntoisempi kuin omani, olin todennut sen jo moneen kertaan. Sääli niille, jotka täällä joutuivat asumaan. Voisin joku kerta kiertää tämän kaksijalkalan ihan kunnolla ja ottaa mukaani kaikki, jotka haluaisivat nähdä oikean kaksijalkalan.
"Tämä kelvatkoon. Nukutaan pois maantasolta, jotta mahdolliset pedot eivät saa meitä hampaisiinsa", lausahdin ja kohotin katseeni seinällä oleviin tasoihin.
Vatsani huusi tyhjyyttään. Ruokaa ei juurikaan ollut löytynyt. Sen jakaminen oli vaikeampaa, kun meitä oli useampi, eivätkä kaikki edes osallistuneet ruuan hankintaa.
"Minullakin on nälkä", vierelleni astellut Leopardi totesi ilmeisesti kuultuaan vatsani murinan, "voisin käydä katsomassa, josko täällä olisi mukavia kaksijalkoja. Heiltä saa usein ihan syömäkelpoista ruokaa."
Leopardilaikukkaan ystäväni ilme oli vilpitön, viaton ja huolehtivainen. Sellainen meidän Leopardimme oli.
"Jos vain viitsit, se olisi mahtavaa. Et taida tarvita ketään mukaasi, kun sinulla on noin pitkät jalat. Pääset livahtamaan ketä tahansa karkuun milloin vain", lausahdin epämääräisen ystävällisellä äänellä sarkastisesti, muttei Leopardi näyttänyt ymmärtävän sitä. Naaras vain hymyili otettuna siitä, miten olin häntä kehunut. Todellisuudessa olin vain viitannut siihen, miten naaras oli jättänyt meidät ja juossut karkuun koiran tullessa paikalle.
"Kiitos! Minä etsin kaikille jotakin", naaras lausahti ja lähti jo pois. Kissa katosi lumisateeseen.
Kun naaras oli kadonnut näköpiiristäni, pyyhin hymyn kasvoiltani. Otsaani jomotti kovasti. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, mutta kipu ei tuntunut laantuvan. Tiesin, että joillakin kaksijaloilla oli outoja laattoja, jotka näyttivät oman heijastukseni. Se oli vähän kuin tyyni vedenpinta, mutta kuitenkin ihan erilainen. Tahdoin nähdä, mitä kamaluuksia koira oli tehnyt upeille kasvoilleni.
"Mitä sinä etsit?" oman nukkumapaikkansa löytänyt Mäihä kysyi ja roikotti päätään tasolta kohti lattiaa. Vilkaisin mustavalkoista kollia ja jatkoin hirviönpesän kiertämistä. Bingo! Heijastava asia löytyi eräästä nurkasta. Se oli särkynyt, mutta siitä näki itsensä tarpeeksi selvästi.
"Tätä", totesin ja keskityin katsomaan itseäni. Otsassani oli syvä haava, joka kulki viistoon miltei koko otsani halki. Kauniit kasvoni olivat pilalla.
"Se lisää vain uskottavuuttasi ja kertoo siitä, että olet selviytyjä", taakseni ilmestynyt Arpi totesi rauhallisella äänellä, "etsitään huomenna joitakin yrttejä, joilla voisimme parantaa tuon. Eräs kissa opetti minua joskus matkallani, ja ne opetukset olivat varsin arvokkaita."
Joku muukin näytti olevan kiinnostunut haavojen parantamisesta. Tyrskytassu katsoi meidän suuntaamme peittelemättä epämiellyttävää tuijotustaan. Jos kolli toivoi, että Arpi voisi parantaa hänenkin haavansa, hän oli väärässä! Tyrskytassu saisi vielä kärsiä sen vuoksi, että oli pilannut kasvoni.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 435 sanaa

"Kunnia" tai "itsepuolustus" ei selvästikään kuulunut kulkukissojen sanavarastoon. He olivat noin vain olleet valmiita pötkimään pakoon vaaralta. Näinkö helposti joku pahainen hurtta heidät säikäytti? Sanokaa minun sanoneen, näistä kissoista ei olisi klaanikissoiksi.
Olisin halunnut tiuskaista todelliset ajatukseni näiden tomppeleiden naamalle, mutta tiesin, ettei se olisi hyödyttänyt mitään: raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, eikä kulkukissa voinut ymmärtää klaaneissa arvostettavia asioita, vaikka ne olisi kerrottu tavuttamalla. Kinasteleminen vain saisi kaikki entistä ärtyneemmiksi ja kerryttäisi aikaa, jonka kesti päästä Eloklaanin reviirille.
"Se oli vanha tapa", tyydyin lopulta murahtamaan, ja silmäilin minuun katseensa kohdistaneita kissoja tympääntyneesti. "Ensi kerralla kipitän kiltisti teidän muiden mukana pensaan alle piiloon isolta pahalta hauvalta", lisäsin yrittämättä kätkeä pisteliästä sävyä sanoissani. Kuulin Mäihän hörähtävän huvittuneesti, ja pystyin katsomattakin kuvittelemaan hänen kasvoilleen sen saman typerän virneen, jonka tuo aina otti ennen kuin oli lausumassa jotain nasevaa tai jättämässä kavereitaan ison, pelottavan koiran armoille.
"Meidän kannattaisi varmaan etsiä suojaa yöksi", Arpi sanoi sivuuttaen äskeisen kommenttini, ja hän tuntui osoittavan sanansa Keijukaiselle, joka nyökkäsi mietteliään näköisenä. Aivan: olimme kaksijalkalassa, joten hän sai taas johtaa. Hiphei ja hurraa. Miten odotinkaan sitä, että pääsisimme takaisin metsään ja saisin johdattaa heidät tahallaan vaikeakulkuisimpia reittejä pitkin entiseen kotiini.
"Lähdetään", Keijukainen ilmoitti, loi minuun vielä närkästyneen silmäyksen ja kokosi hännänhuiskaisulla kissat mukaansa. Hänen ja Arven johdolla kulkukissat sukelsivat kivimetsään, jonka äänet ja hajut aiheuttivat minulle jo valmiiksi päänsäryn.
Löntystelin joukon hännillä. Jokainen lihakseni huusi kivusta ja yritti pakottaa minua pysähtymään, mutta nyt ei voinut levätä. Minulla ei ollut aikomustakaan paljastaa heikkouttani noille kirpunsyömille kateille. He eivät olleet arvostaneet ponnistelujani heidän eteensä metsässä tai koiraa vastaan, joten heiltä tuskin heruisi myötätuntoa loukkaantumisellenikaan.
Vain Leopardi ja Mäihä olivat säilyneet vahingoittumattomina. Leopardipilkkuinen naaras hypähteli kevyesti Mäihän vierellä ja pyöritteli päätään ympäriinsä katsellessaan uutta maisemaa selvästi piristyneempänä. Välillä hän erehtyi vilkaisemaan hartiansa yli minuun päin, mutta tuima tuijotukseni sai hänet kääntämään kuononsa nopeasti takaisin menosuuntaan.
Arpi ja Keijukainen löysivät meille väliaikaisen suojapaikan läheltä kaksijalkojen omituisia pesiä. Oloni ei ollut mikään mukavin näin lähellä vihollista, mutta tässä ympäristössä ollessani minulla ei tainnut olla juuri varaa valittaa. Seuraisin kulkukissoja ja antaisin heidän huolehtia siitä, että pysyisimme elossa.
Tila, johon olimme saapuneet, oli iso ja luonnottoman särmikäs. Pitkin seiniä oli eritasoisia ja -kokoisia tasoja, joiden päällä lojui painavan näköisiä esineitä, jotka kai kuuluivat kaksijaloille. Kaikkialla haisi sama katku kuin Ukkospolulla, enkä osannut heti yhdistää sitä mihinkään, ennen kuin Arpi valotti asiaa:
"Tämä on hirviön pesä."
Leopardi vetäisi henkeä järkyttyneesti. "Missä se hirviö on nyt? Pahastuukohan se, jos lainaamme vähän sen pesää?" Naaraan kulmat olivat huolestuneesti kurtussa ja hän vilkuili vuoron jokaista kissaa.
"Haju on laimea, joten se ei ole ollut täällä vähään aikaan. Uskoisin, että täällä on turvallista nyt", Arpi tuumasi ja kääntyi sitten katsomaan Keijukaista odottavasti. Kaikkien päät kääntyivät harmaaseen naaraaseen, joka tuntui nauttivan valta-asemastaan.
Revennyttä korvaani kirveli, ja kyljessäni tuntui kuumottavaa kipua sen hiissauduttua kiveä vasten pudotessani koiran selästä aiemmin. Jos kulkukissapäällikkö ei hyväksyisi tätä paikkaa leiriksemme, joutuisimme taas ulos koirien ja kaksijalkojen armoille.

//Keiju ja Mäihä?
//481 sanaa

“Ovatkohan muut kunnossa?” Leopardi niiskaisi nenäänsä ja katsoi minuun melkein mustiksi laajenneilla silmillään. Naaras näytti siltä, että saisi pian hermoromahduksen kaikesta kokemastaan pelosta. Kohautin lapojani.
Olimme kykkineet täällä jo sen verran pitkään, että uskoin pian olevan turvallista lähteä liikkumaan. Sitä paitsi, en ainakaan kuullut mitään ääniä lähistöltä, en koiran enkä kissan.
Hyvällä tuurilla jokainen oli päässyt karkuun. Se kuitenkin tuntui epätodennäköiseltä, sillä maailma ei ollut reilu. Onneen ei pitänyt ikinä luottaa.
Olin painanut reitin tarkasti muistiini pelastaessani nahkani ja nyt kuljin mielessäni jokaista mieleeni painunutta maamerkkiä muistellen kohti paikkaa, jossa olimme oleskelleet vain hetki ennen kuin se kapinen rakki oli päättänyt ilmestyä paikalle.
Sitten tuuli kääntyi ja se toi mukanaan voimakkaan koiran katkun, joka sai minut irvistämään. Hetken päästä sain myös kiinni toisesta ilmatilaa hallitsevasta hajusta: verestä. Se sai korvani luimistumaan vaistomaisesti.
“Mikä täällä oikein haisee?” Leopardi kysyi täyttäen kuonoaan veren rautaisella hajulla tietämättään, mitä hän niin antaumuksella juuri nyt haisteli. Naaras oli ollut kuulemani mukaan - ja näkihän sen nyt sokeakin - kotikissana hyvän tovin ja se selitti hänen kokemattomuutensa. Jos hän olisi tiennyt, olisi hän varmaan saanut sydänkohtauksen ja kuollut siihen paikkaan. Ja sen kannustamana kerroin:
“Se on verta.” Leopardi vetäisi terävästi henkeään, jonka jälkeen hän alkoi hengittää ilmaa haukkoen aivan kuin hän voisi hengittää jotenkin vähemmän ja välttyä veren hajulta kuonossaan. Kasvoillani kävi nopea ilkikurinen virnistys, joka kuitenkin kuoli nopeasti pois, sillä tällä hetkellä minua kiinnosti kaikkein eniten, se kuka täällä oli vuotanut ja minkä verran. Outoa kyllä, minut oli vallannut hienoinen levottomuus matkatoverieni puolesta.
Nopeat askeleet kantautuivat vähän matkan päästä lähestyen tasaisesti piilopaikkaamme. Ne olivat kevyempiä kuin ne kamalat tömähdykset sen suuren koiran valtavien tassujen hakatessa maata. Kurkistin varovasti pensaan vielä lehtevien oksien lomasta hieman ja erotin tutun kolmikon. Ja silloin tunsin helpotusta.
Nousin ylös ja työnnyin pakkasenpuremien lehtien välistä näkyville Leopardi perässäni ja huomatessaan kissat, kotikissa naaras päästi ilmoille sydämellisen huudahduksen:
“Keijukainen!”
Katseeni oli kuitenkin kiinnittynyt kissoihin, joista jokaista koristivat jonkinlaiset vammat. Olivat nuo typerykset taistelleet sitä järkälemäistä koiraa vastaan? Mitä idiootteja minulla onkaan ympärilläni!
Silloin Keijukainen kääntyi Tyrskytassun puoleen kuin lukien ajatukseni ja vaatien selitystä. Ilmeisesti se oli ollut itse herra murhaajan idea jäädä nylkemään itseään tuhat kertaa isompi koira. En tiedä miten klaaneissa toimittiin, mutta minun mielestäni hänen päässään selkeästi viirasi, oli ajatuksen takana mitä tahansa.
“Ai katsos, sinä oletkin muuttanut tyyliäsi. Näyttää oikein hurjalta”, totesin hilpeästi huomatessani Tyrskytassulta puuttuvan pala korvastaan. Ja sitten jäin odottamaan mitä Tyrskytassu Keijukaiselle vastaisi. Ehkä Tyrskytassu oli vain halunnut hieman pehmeämmän pedin ensi yölle. Kohautin lapojani ajatuksilleni. Klaanikissat olivat hyvin outoa sakkia.

//Tyrsky ja Keijukainen?
413 sanaa

Olisin ollut valmis lähtemään Mäihän perässä koiraa karkuun, mutta Tyrskytassu näytti jo tehneen valintansa. Kolli syöksyi armottomasti kohti kolme kertaa itseään suurempaa eläintä. Kirosin mielessäni, emme voisi jättää klaanikissaa kuolemaan. Jos Tyrskytassu kuolisi, emme koskaan löytäisi Eloklaanin luokse.
Vilkaisin Arpea, joka pysytteli paikallaan ja seurasi tapahtumia rinnaltani. Kolli ei näyttänyt pelkäävän tai tahtovan karkuun. Syöksyimme auttamaan uutta ystäväämme. En ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Pentuna olin leikkinyt emon ja muiden yhteisön jäsenten kanssa, eikä jokin aika sitten Mäihän kanssa käytyä kamppailua voinut oikeaksi taisteluksi kutsua. Olin siis täysin vaistojen varassa. Jakelin koiralle iskuja summassa ja yritin parhaani mukaan väistellä piskin keltaisia, suuria hampaita.
Jossain kohdin kamppailua koiran hammas iskeytyi kipeästi otsaani. Viiltävä kipu riepotteli minua hetken aikaa lyyhistyttyäni maahan. Näin punaista, kun kirkkaanpunainen veri pyrki silmilleni. Pyyhin käpälilläni kasvojani kuullessani koiran lähestyvän. En voisi jäädä tähän, mutten voinut taistella sokeanakaan.
Näkökenttäni oli sumea, mutta erotin minua lähestyvän koiran hahmon. Kampesin itseni pystyyn ja sivuutin päässäni tykyttävän kivun. Ehdin juuri ja juuri loikata pois koiran alta. Se murisi kovaa ja räksytti. Arpi oli nähnyt tilaisuutensa tulleen, ja yksisilmäinen kissa singahti kohti koiran kasvoja. Uhkarohkea temppu, ajattelin. Itse en olisi moiseen lähtenyt.
Arpi iski vasemmalla käpälällään koiraa kasvoihin. Veri roiskahti luisevan kollin turkille, kun silmämuna singahti irti koiran silmäkuopasta. Alkoi armoton ulina, ja koira painautui maata vasten pidellen paikkaa, jossa silmä oli hetki sitten ollut. Lähdimme lähestymään koiraa yhdessä toverini kanssa. Tyrskytassu oli kadonnut näköpiiristäni, kenties paennut Leopardin ja Mäihän tavoin. Kun piski näki meidän lähestyvän, se nousi ylös ja kääntyi paetakseen. Jahtasimme koiraa muutaman talon ohi, mutta pysähdyimme lopulta.
"Hyvin tehty", Arpi totesi rohisevalla äänellään ja vilkaisi minua, "sinä taidat tarvita paikkausta."
"Mihin Tyrskytassu katosi?" kysyin sivuuttaen kollin lausahduksen. Kävelimme hitaasti takaisin paikkaan, jossa raivokas taistelu oli hetki sitten käyty.
Yllätyksekseni erotinkin Tyrskytassun istuvan kujalla ja katsovan meitä. Kollikaan ei ollut selvinnyt kamppailusta ehjin nahoin. Klaanikissan korva oli revennyt, ja pala siitä lojui hänen edessään.
Painavat askeleet kuuluivat lähestyvän meitä. Kolmen kaksijalan joukko lähestyi meitä. Heidän katseensa oli meissä, joka kertoi, että olisi aika lähteä.
"Tulkaa", sihahdin ja pinkaisin juoksuun sinne päin, minne Mäihä ja Leopardi olivat taistelun alussa karanneet. Tyrskytassu ja Arpi juoksivat perässäni hyvän matkaa.
"Keijukainen!" huudahdus sai meidät pysähtymään. Leopardi ja Mäihä astuivat esiin pensaikon alta. Leopardilaikukas naaras lähestyi meitä ensin hymyillen, mutta hymy laantui naaraan huomatessa veriset turkkimme.
"Oletteko te kunnossa?" naaras kysyi huolestuneena.
"Olemme", sanoin ja käännyin Tyrskytassun puoleen, "oletko sinä ihan kajahtanut? Jos kohtaat koiran, et jää taistelemaan sen kanssa! Seuraavalla kerralla minä en jää sinua pelastamaan."
Kolli oli meinannut tapattaa meidät kaikki.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 418 sanaa

Kun mustavalkoinen koiraeläin lähti rymistelemään meitä kohti korvia särkevällä äänellä louskuttaen ja kuola julmannäköisten kulmahampaiden takaa pirskahdellen, Mäihä hävisi silmänräpäyksessä omille teilleen. Sinänsä se ei yllättänyt minua, vaikkakin sellainen pelkuruus pisti vihastuttamaan: Eloklaanin ehdoton sääntö oli ollut, ettei kaveria jätetä tukalassakaan paikassa. Ilmeisesti näillä kulkukissoilla ei ollut minkäänlaista kunniaa.
Keijukainen oli köyristänyt selkänsä ja vetänyt ylähuulen pois hampaidensa päältä näyttääkseen pelottavammalta. Myös Arpi oli liu'uttanut kyntensä esiin ja valmistautui yhteenottoon. Vaikka en enää olekaan klaanikissa, on minussa silti ainesta soturiksi, ajattelin veren kiehuessa suonissani ja lihasteni kiristyessä paksun turkkini alla.
Toimin vaistonvaraisesti hyökätessäni ensimmäisenä koiraa kohti. Se sai eläimen hetkeksi hämilleen ja keskeyttämään sekopäisen rynnistyksensä, mutta heti kohta se oli taas perillä siitä, missä mentiin ja rupesi tavoittelemaan ilkeällä purukalustollaan kissoja.
Loikkasin sen selkään ja rupesin kynsimään sen kylkiä hurjan vimman vallassa. Silmieni reunoilla musteni, ja lopulta kuulin vain enää oman kiihtyneen hengitykseni ja sydämeni hätäiset lyönnit.
Yhtäkkiä koiran onnistuikin ravistaa minut pois selästään, ja tunsin hetken sen painottomuuden tunteen putoamisen ja maahan törmäämisen välissä. Se hetki kesti ehkä vain silmänräpäyksen ajan, mutta silloin tunsin olevani enemmän tietoinen kaikesta ympärilläni tapahtuvasta kuin koskaan. Sitten se hetki oli jo ohi ja tömähdin maahan ähkäisten kivusta.
Punnersin itseni ylös ja haukoin hetken henkeä. Nyt näin selvästi Keijukaisen ja Arven hahmot, jotka kamppailivat raivokkaasti koiraa vastaan vähän matkan päässä minusta. Tajusin myös, että Leopardiakaan ei näkynyt enää missään. Oliko hänkin vain lähtenyt livohkaan Mäihän tavoin? Pelkurit!
Arpi rääkäisi. Salamana ampaisin koiraa kohti auttamaan Keijukaista hätistelemään elukan pois luisevan kollin kimpusta. Arven onnistui räpistellä kauemmaksi koiran auki ammottavasta kidasta.
Jakelin iskuja koiran kuonolle. Me voimme voittaa sen! Pelko vaihtui vähitellen voitonriemuksi, joka antoi jokaiseen lyöntiini ainan vähän lisää voimaa.
Kun ehdin jo luulla koiran olevan valmis luovuttamaan, se yhtäkkiä kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin tummilla napeillaan, jotka olivat vihaa ja tyytymättömyyttä täynnä. Se sai minut sekoamaan rytmissä, ja kohta huomasin makaavani maassa ison koiran tassun alla.
Yritin taipua puremaan sitä jalkaan, mutta silloin toisen silmäni yli levisi jotain lämmintä ja tahmeaa. Vasempaa korvaani alkoi vihloa vietävästi, ja suustani purkautui ilmoille tuskanhuuto.
Keijukainen ja Arpi tulivat apuun. He saivat siirrettyä koiran huomion muualle, jotta pääsin livahtamaan karkuun. Yhtäkkiä tassuni osui maassa johonkin lämpimään. Minut valtasi kylmä tunne, kun minulle valkeni, mikä se oli: kivisellä maalla lojui puolet korvastani.
Vapina ravisteli koko kehoani. Se johtui ehkä osin kivusta, osin järkytyksestä. En ollut koskaan ennen haavoittunut, tai ainakaan näin pahasti. No niin, Tyrskytassu, et saa näyttää heikkoutta, toruin itseäni ja astuin korvanpalan yli yrittäen nieleskellä pois suuhuni noussutta oksennuksen makua.
En vieläkään nähnyt kunnolla toisella silmälläni, sillä siihen valunut veri oli sokaissut sen toivoakseni vain väliaikaisesti. Kun käännyin muihin päin, huomasin heidän olevan jo ajamassa koiraa pois. Helpotuksen huokaus pakeni keuhkoistani ja lysähdin takamukselleni. Me olimme selvinneet.

//Keiju ja Mäihä?
//450 sanaa

Sanotaanko näin, että tähänastinen matkamme ei ollut ollut mikään elämys. Eräänä aamuna olimme heränneet meitä ympäröivään ensilumeen, joka oli ollut kylmää ja märkää. Ei yhtään niin hohdokasta kuin minulle väitettiin ainakaan näin ensikokemukselta - mutta onneksi se oli päättänyt sulaa pois melkein heti. Koko taipaleemme parhain hetki oli, kun olimme saaneet tämän kaksijalkalan näkyviimme ja päättäneet yöpyä täällä.
Istuskelin turkki pörhistettynä ukkospolun tuttu pinta tassujeni alla ja katselin, kuinka Leopardi touhusi huurrepintaisen lehtikasan kanssa. Hän huiski innoissaan lehteä toisensa jälkeen ilmaan ja yritti napata niitä tuulen kuljettaessa niitä toisaalle.
Kolinasta päätellen Keijukainen edelleen etsi jonkinlaista makupalaa roskiksista kujan varrella. Tyrskytassu taas vaikutti olevan mukavuusalueensa ulkopuolella samalla tavalla kuin minä metsässä, seisoskellessaan katukiveyksen luona.
Olin pohtinut matkallamme Tyrskytassun kertomusta siitä taianomaisesta Mesitähdestä, joka omasi yhdeksän henkeä. Koko juttu yhdeksästä hengestä vaikutti liian keksityltä ollakseen totta. Ehkä se oli vain johtajan keino pitää kissansa kurissa, jotta he eivät yritä vallankaappausta.
Nousin ylös ja venytin selkääni, jonka jälkeen astelin rennosti Tyrskytassun luokse. Hänen katseessaan tapahtui muutos, kun hän huomasi minun tulevan hänen seuraansa, mutta en jaksanut tutkia siitä välittyviä tunnetiloja sen enempää. Ja oikeastaan ei minua se kiinnostanutkaan vaan ne sepitykset siitä yliluonnollisesta kissasta.
“Mitäs sinä sanoitkaan silloin ennen lähtöämme siitä maagisesta Mesitähdestä ja hänen yhdeksästä elämästään, mistä hän olikaan saanut ne?” utelin kiinnostuneena ja asetuin Tyrskytassun viereen. Vähän liian lähelle, jotta saisin hänen olonsa vielä vähän epämukavammaksi. Jos Tyrskytassun sanat yhdeksästä elämästä osoittautuisivat faktaksi - jota en pitänyt mahdollisuutena - olisin minä ensimmäisenä jonossa tavoittelemassa lähes ikuisuudelta kuulostavaa elämää.
“Tähtiklaanilta”, kolli totesi yksinkertaisesti. No, nimihän jo kertoi minkälaista soopaa oli tulossa, mutta silti jatkoin ja kysyin: “Mikä se siis konkreettisesti on?”
“Tähtiklaani on kuolleiden esi-isiemme muodostama klaani. Kissat menevät sinne kuolemansa jälkeen jos ovat uskoneet siihen. Tähtiklaanilla on tapana antaa yhdeksän elämää klaanin päällikölle”, Tyrskytassu selitti ja hänen puhuessaan Tähtiklaanista hänen äänensävyssään oli aistittavissa kunnioitus. Tyrskytassukin näytti uskovan sanoihinsa, joten tiesin jo etukäteen loukkaavani häntä olemuksellani.
“Kuulostaa oikein järkevältä” totesin kevyesti ja väläytin Tyrskytassulle hymyn testatakseni hänen reaktiotaan. Rivien välistä saattoi lukea, että pidin hänen kertomaansa pelkkänä pikkupentujen satuna, jota kerrottiin, etteivät he pelkäisi kuolemaa. En kuitenkaan enää keskittynyt hänen reaktioonsa kun katseeni osui hänen ohitseen kauemmas kadulle. Näin suuren mustavalkoisen koiran vähän matkan päässä hampaat paljastettuna. Ja kuin näkymättömästä merkistä se lähti pinkomaan meitä kohti. Turkkini oli huomaamattani pörhistynyt täyteen mittaansa.
“Rakkaat ystävät, olen pahoillani, että joudun ilmoittamaan teille tämän, mutta jos ei halua päästä hengestään olisi syytä lähteä lipettiin. Niin kuin tällä sekunnilla”, totesin hyväntuulisesti hymyillen siitä huolimatta, että sanoissani oli kuultavissa pieni kireys. Nousin vikkelästi jaloilleni ja valmistauduin lähtemään karkuun. Saisi olla typerä jos alkaisi taistelemaan tuota vastaan.
“Näkemisiin - siis jos olette vielä hengissä tunnin päästä”, julistin vielä ennen kuin katosin paikalta. Outoa kyllä, minua aivan minimaalisesti kirpaisi jättää nuo kissat oman onnensa nojaan, mutta ei tarpeeksi riskeeratakseni oman henkeni.
Löysin tuuhean ja vielä jonkin verran lehtiä omaavan voimakastuoksuisen puskan. Se törrötti jonkun kaksijalan pesän aidattomalla pihalla ja se oli yksi ensimmäisistä hyvistä piilopaikoista, jonka kohtasin. Sen voimakas tuoksu kätkisi hajuni, jos se rakki ilmestyisi tänne. Huomasin puskan suojassa ollessani, että tämä kaksijalkala oli paljon pienempi, kuin omamme. Ehkä siitä johtui sen paikottain huomattava luonnonläheisempi olemus.
En tiedä miten kauan oli kulunut kun aloin kuulla jonkun juoksevan kohti. Sydämeni alkoi hakkaamaan rinnassani valtavan nopeasti ja pidätin jopa hengitystäni välttääkseni paljastumisen. Minä en suostuisi kuolemaan tällä tavalla. Ei, minun suunnitelmissani oli jäädä legendoihin jollain mahtavalla kuolemalla, eikä tämä todellakaan täyttänyt asettamiani kriteereitä.
Ja kun se askelten aiheuttaja oli aivan lähellä olin valmiina lähtemään karkuun jos tarve vaatisi, mutta sitten! *Leopardi.*
Työnnyin ulos puskasta ja nappasin naaraan niskanahasta kiinni ja vedin hänet puskan suojaan nopeasti. Hän kiljaisi säikähdyksestä.
“Shh”, sähähdin ja silloin vasta Leopardi tajusi kuka minä olin.
“Mäihä?” Leopardi sanoi vapisevalla äänellä ja silmät suurina kuin hirviön jalkoina toimivat pyörät. Hän ei ehtinyt sanoa muuta kuin asetin häntäni hänen kuononsa eteen merkkinä olla hiljaa. Leopardi tärisi ja näytti muutenkin onnettomalta. Hän taisi joka tapauksessa olla liian järkyttynyt sanoakseen enää sanaakaan. Ainakin hän olisi hiljaa.

//Keijukainen ja Tyrsky?
651 sanaa

"Voitko opettaa minua taistelemaan?!"
Säpsähdin hereille valmiina tappeluun kuultuani unieni keskeltä huudahduksen korvani juuresta. Tajuntani ollessa vielä puoliksi unien mailla minulla kesti hetki tajuta, ettei se, joka lepoani häiritsi ollutkaan tunkeilija tai vihollinen, mutta kenties vielä pahempaa - Isa, jonka silmät säteilivät innosta.
"Mitä?" kysyin nukkumisesta matalalla ja karhealla äänellä.
"Opeta minua taistelemaan! Sinä olet varmaan hyvä siinä. Ja minä haluan olla hyvä taistelija. Se olisi niin hienoa! Ja sitten-"
"Shh", sihahdin ja kosketin hännänpäälläni naaraan kuonoa hiljentääkseni hänet. "Sait jo herätettyä minut, säästä sentään muut."
Vilkaisin ympärillämme nukkuvia kissoja. Oreo kääntyi unissaan, mutta muuten kolmikko näytti nukkuvan. Isan herätys oli kuitenkin ollut tehokas, enkä millään saisi enää unta näin valppaana.
"Sinä voisit ehkä opetella ajattelemaan muitakin", murahdin ja astelin kauemmas muun joukkion luota. Isa tietysti seurasi ja kiristi tahtiaan kulkeakseen rinnallani.
"No, nyt kun olet hereillä, eikä sinulla ole muuta tekemistä, voit varmaan pitää minulle opetustuokion! Vai mitä?"
Pysähdyin ja katsoin Isaa terävästi silmiin.
"Oletatko oikeasti, että opettaisin sinulle yhtään mitään kun herätit minut tuolla tavalla?" kysyin viileällä äänellä. Isa katsoi minua kummastuneena ja yllätyin siitä, että näin nuori naaras tosiaan oli ajatellut.
"Ai", hän sanoi lannistuneena. "Ei sitten."
Isa kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin muiden luo, pää apeana roikkuen. Hymähdin hiukan ärsyyntyneenä naaraan käytöksestä.
"Älä kuvittele, että voisit syyllistää minua kouluttamaan sinua. Tuo ei toimi minuun."
Isa ei vastannut mitään vaan jatkoi säälittävää taaperrustaan. Hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen surullisin silmin. Yhtäkkiä oloni oli vaivaantunut. Mieleeni muistui se, miten Isa, Kiki, Oreo ja Ursa olivat viettäneet aikaa keskenään, miten yleensä hiukan välinpitämätön Ursakin oli ollut mukana Isan metkuissa. Heillä oli aina hauskaa. Minä en koskaan ollut siinä mukana, sillä ajattelin olevani moisen sekoilun yläpuolella. En ollut ajatellut, että saattaisin ajaa käytökselläni muut luotani pois.
Tämä mieltäni kalvava havainto yhdessä sen kanssa, että minusta tosiaan tuntui hiukan pahalta nähdä aina pirteä Isa noin surkeana, sai minut huutamaan hänen peräänsä.
"Selvä sitten! Voin näyttää sinulle jotain."
Kuin salamaniskusta Isan surkea ilme katosi ja hän näytti olevan taas elämää ja energiaa täynnä. En voinut olla ajattelematta, että tuo hetkellinen masennus olikin ollut pelkkää näyttelemistä. Ehkä Isa olikin ovelampi kuin kuvittelin.
"Oikeasti? Kiitos!" punaruskea erakko hihkaisi ja riensi takaisin luokseni. Pyöräytin silmiäni naaraan innokkuudelle ja lähdin kulkemaan kauemmas joukkiostamme. Aamunkoitto ei näyttänyt olevan vielä lähelläkään. Taivas oli musta ja hopeinen kuu valaisi turkkejamme. Pystyin melkein aistimaan Isan innostuksen ilmassa, ja huomasin, etten enää ollut niin vihainen unieni keskeyttämisestä. Olin tuntenut naaraan vasta pari päivää, mutta tiesin jo, että Isa oli kissa, jolle oli mahdotonta olla vihainen pitkään.
Saavuimme pian pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa Isan toivomille taisteluharjoituksille. Tarkkailin naarasta arvioiden tämän loikkiessa innokkaana edessäni. En tiennyt ollenkaan, mikä hänen tasonsa oli yhtään missään. Isa ei ollut vielä kummoinen saalistaja sen perusteella, miten olin nähnyt hänen eilen metsästävän. Erakon keskeisenä ongelmana tuntui olevan keskittymisen puute ja kärsimättömyys, minkä tyhmäkin olisi voinut huomata vain tapaamalla naaraan. Isan pitäisi oppia havainnoimaan, odottamaan ja harkitsemaan.
"Yritä kaataa minut", naukaisin Isan tuijotettua minua hetken odottavaisena. Hän kallisti päätään kysyvästi. "Se on hyvä tapa arvioida, millainen hyökkääjä olet. Haluan nähdä, mitä sinä osaat."
"Selvä!" Isa huudahti ja samalla silmänräpäyksellä hän syöksyi jo kohti minua. Minun ei tarvinnut nähdä vaivaa väistäessäni häntä, vaan hyppäsin vain oikealla hetkellä sivuun nuoren naaraan tieltä. Hän ei ehtinyt reagoida liikkeeseeni tarpeeksi nopeasti eikä saanut vauhtiaan jarrutettua, joten hän yritti tarrata takajalkaani kömpelösti kynsillään. Isa kaatui maahan ja irrotin hänen otteensa jalastani ravistamalla sitä laiskasti.
"Kokeile uudelleen", ohjeistin ja astahdin kauemmas antaakseni Isalle tilaa nousta uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hän syöksähtäessään kohti minua onnistui saamaan turkistani otteen, mutta sain helposti heilautettua hänet kimpustani.
"Sinä et paljoa ajattele, vai?" kysyin hiukan provosoivasti ja Isa päästi turhautuneen tuhahduksen. "Se on sinun suurin heikkoutesi. Et harkitse liikkeitäsi ja teet vain mitä mieleen juolahtaa. Tai mikä tuntuu hyvältä."
Isa kuunteli yllättävän kärsivällisesti ja nyökytteli.
"Yritä vielä. Ja tällä kertaa käytä päätäsi, kun sinulle sellainen on suotu."

Loppujen lopuksi Isa ei onnistunut peittoamaan minua kertaakaan, mutta huomasin hänen silti kehittyvän loppua kohti. Taivas oli alkanut värjäytyä punertavaksi nousevan auringon merkiksi - aamu oli saapumassa.
"Ehkä tämä riittää", sanoin väsyneesti. Isa kampesi itsensä pystyyn sieltä, minne olin hänet viimeisen hyökkäyksensä vastauksena heivannut. Yllätyksekseni huomasin, ettei hän vaikuttanut aivan yhtä iloiselta, kuin naaraalta normaalisti voisi olettaa. Mietin, pitäisikö minun kysellä syytä tälle apeudelle. Olisiko se liian tungettelevaa? Ja oliko se ylipäätään minun tehtäväni? Hän ei ollut mikään ystäväni, hän oli vain hölmö pentu johon olin pahaksi onnekseni törmännyt.
"Onko kaikki hyvin?"
Isa kohtasi katseeni hieman hämmentyneen näköisenä. Pian hän kuitenkin siirsi vihreät silmänsä muualle, kuin väistäen katsettani. Hetken päästä hän huokaisi syvään.
"Olin ihan surkea."
Suuni raottui hiukan hämmästyksestä, mutta kokosin pian itseni.
"Etkä ollut. Minusta sinä kehityit jo nyt todella paljon, ja tämä oli vasta ensimmäinen opetustuokiomme."
Isa kohotti jälleen vihreät silmänsä omiin harmaisiini, mutta nyt niissä näkyi lannistuneisuuden sijasta toiveikkuutta.
"Oikeasti?"
"Oikeasti. Sinusta tulee vielä oiva taistelija."
Auringon nouseminen ei ollut aiemmin herättänyt minussa sen enempää tunteita. Joskus olin nähnyt Ursan ihailemassa punertavaa taivasta aamun ensimmäisinä hetkinä. En ollut ymmärtänyt häntä edes silloin, kun siskoni oli selittänyt minulle, miten tuo yksinkertainen tapahtuma tarkoitti hänelle uutta päivää ja uutta alkua, sekä niiden mukana tuomia mahdollisuuksia. Aurinko oli vain aurinko. Mutta nyt kokemani auringonnousu täytti minut sellaisella toivolla, onnella ja kiintymyksellä, mitä olin tuskin koskaan aiemmin kokenut. Enkä tarkoittanut sitä puiden välistä kajastavaa, hiljalleen taivaankannelle kohoavaa kultaista kehrää, vaan sitä aitoa ja ehdotonta iloa, joka sytytti Isan kasvot loistamaan kuin aurinko. Se valaisi minua kuin kaikki taivaan tähdet ja täytti minut lämmöllä, joka oli kuin leppoisa viherlehden tuuli.
"Kiitos!" Isa hihkaisi, enkä voinut olla hymyilemättä.
Lähdimme kävelemään takaisin muiden luo. Huomasin Isan pään alkavan nuokkuvan; naaras oli selvästi hyvin väsynyt, enkä ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän oli vielä nuori, ja tarvitsi unta enemmän kuin minä. Kun erakkonaaras astahti sivulle minua kohti ja tunsin hänen nojaavaan minun suurempaan kehooni, halusin hetken ajan väistää häntä. Annoin Isan kuitenkin ottaa minusta tukea. Saavuttuamme Oreon, Kikin ja Ursan luo viimeisenä mainittu odotti meitä istumassa kahden muun lähellä. Oreokin näytti hiljalleen heräilevän, Kiki, joka oli loukkaantunut, oli edelleen sikeässä unessa.
Isa kellahti välittömästi maahan ja minä seurasin häntä pian. Kuvittelin punaruskean erakon jo nukahtaneen, kun kuulin hänen hiljaisen, väsyneen äänensä.
"Milloin opetat minua seuraavan kerran?"
Hymähdin ja raotin silmiäni.
"Kuka puhui mitään seuraavasta kerrasta?" kysyin ja Isa naurahti käpertyessään tiiviimmin kerälle.
"Sinä sanoit, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun opetat minua", hän sanoi. "Milloin siis on toinen?"
Minä tosiaan olin sanonut niin. Ehkä Isan opettaminen ei ollut niin suuri vaiva. Muutenkin, se olisi loppujen lopuksi minullekin helpompaa. Olisi parempi, että hänkin oppisi taistelemaan ja saalistamaan. En halunnut hänen olevan aivan hyödytyn, kun alkaisimme liikkua yhdessä.
"Jos et anna minun nukkua, ei koskaan", huokaisin ja asetuin protestoiden kauemmas nukkumaan. Isa tuhahti, mutta pian kuulin hänen tasaisesta hengityksestään, että nuori erakko oli viimein nukahtanut. Väsymys painoi koko kehoani, mutta ennen kuin vaivuin uneen, raotin vielä silmiäni ja katsoin hymyillen Isan punaruskeaa turkkia.
"Kiusankappale", kuiskasin ja uni valtasi minut.

//1144 sanaa

Yö oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Joka paikkaan koski, kun maasta puskevat pienet kepit olivat painaneet ikävästi koko yön joka paikasta. Ikävöin hirviöiden tasaista murinaa, joka oli toisinaan saanut minut nukahtamaan. Täällä oli vain hiljaista, ja vähän väliä joku oksa rasahti jossakin tai linnut lauloivat.
Yritin nukkua niin pitkälle kuin vain pystyin, mutta lopulta vain täytyi luovuttaa. Kuusten oksien välistä pieneen pesänkaltaiseen leposijaamme siivilöityi auringonvaloa. Kun nousin ylös, olin vähällä kompastua Arven koipeen. Ärähdin itsekseni, kun kolli säpsähti hereille ja mulkaisi minua ainoalla silmällään. En vaivautunut pyytämään anteeksi, vaan kömmin ulos pesästä. Samalla huomasin, että Tyrskytassun vuode oli tyhjä. Oliko kolli pettänyt meidät?
Viha leimahti sisälläni, kun älysin mistä oli kyse. Kolli oli takuulla johdattanut meidät tänne kuolemaan, ja hylännyt meidät noin vain! Tai kenties hän oli hakemassa vihaista klaaniaan ja Mesitähteä, jotka hyökkäisivät kimppuumme ja tekisivät meistä lopun.
Ajatukseni keskeytyivät, kun hämmennyksekseni metsän vihreä maa oli kadonnut. Joka puolella oli valkoista, lukuun ottamatta sieltä täältä tämän valkean kerroksen alta esiin pyrkiviä pieniä keppejä.
"Tee tilaa, äläkä tuki koko uloskäyntiä", Arpi ärähti takanani saaden minut säpsähtämään. Astuin häkeltyneenä pois luisevan kollin tieltä.
"Mitä pilaa tämä oikein on?" kysyin kääntyen oranssin kollin puoleen.
"Tämä on lunta. Lehtikato on saapunut", arpinen kolli totesi vakava ilme kasvoillaan. Niin tietenkin. Miksen ollut älynnyt sitä aiemmin? Olin kuullut lehtikadosta ja siitä, miten valkea lumi peittäisi sen aikana maan.
Enempää emme ehtineet puhua, kun kuulin oksan rasahtavan jossakin lähellä. Nopeasti käännyin äänen suuntaan vain nähdäkseni meitä lähestyvän Tyrskytassun. Kollikissa kantoi suussaan oranssia, tuuheahäntäistä otusta. Olin nähnyt oravia myös kaksijalkalassa, mutta tämä orava ei liikkunut. Se oli kuollut, ja roikkui nyt velttona Tyrskytassun leukojen välissä. Ruskea kissa laski eläimen maahan ja kohtasi katseeni. Sillä hetkellä myös Mäihä ja Leopardi astelivat ulos pesästä ihmettelemään valkeutta.
"Toin meille aamiaista", Tyrskytassu lausahti viitaten ilmeisesti oravaan. Astuin lähemmäksi elotonta eläintä ja tökkäsin sitä käpälälläni. Orava oli vielä lämmin, ja sen tuoksu oli lumoava. En ollut aiemmin syönyt sitä, mutta tiesin pitäväni siitä.
Ennen kuin pystyimme syödä, Leopardin oli tietenkin täytynyt kysyä, minne maa oli kadonnut. Arpi selitti närkästyneenä entiselle kotikisulle mistä oli kyse. Tyrskytassu oli sillä välin aloittanut aamiaistaan, ja työnsi nyt oravan kohti minua. En epäröinyt, vaan haukkasin palan mehukkaasta saaliista.
En ollut koskaan maistanut mitään niin taivaallista. Olisin voinut syödä enemmänkin, mutta Mäihä tuli väliin:
"Jätä muillekin." Pakotin itseni irrottautumaan saaliista, mutta nälkä oli suunnaton. Miltei kuola valuen tuijotin, kuinka kolme muuta kissaa kalusi saaliin loppuun. Leopardille oli tietenkin jätetty se loppu, mikä ei oikein muille ollut maistunut. Naaras oli hetken ajan tuijottanut inhoten saalista.
"Tiedän, että se on kamalaa, mutta sinä pystyt kyllä siihen! Pahakin ruoka täyttää vatsasi, jotta sinä jaksat", olin naukaissut pehmeällä äänellä, hennosti hymyillen. Leopardi oli katsonut minua kiitollisena, ja rohkaistunut sitten syömään oman osuutensa saaliista.

Jatkoimme matkaa syötyämme, vaikka nälkä kiusasi minua edelleen. Vatsani huusi lisää ruokaa, muttei sitä ollut tarjolla. Tyrskytassu kulki hiljaa eteenpäin johdattaen pientä joukkoamme.
Päivän mittaan lumi muuttui entistä märemmäksi, ja lopulta suli suurimmasta osasta paikkoja. En pitänyt siitä, että jalkani kastuivat. Se sai minut palelemaan.
"Katsokaa, kaksijalkala!" Leopardi hihkaisi, kun näki kaukaisuudessa korkeuksiin kohoavat kaksijalanpesät ja niiden katoista kohoavan savun. Täytyi myöntää, että piristyin heti nähdessäni sen.
Aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa, joten voisimme varmasti yöpyä jossakin kaksijalkalan kujilla!
"Me yövymme tuolla tämän yön", totesin samalla kiristäen tahtiani. Ohitin jopa Tyrskytassun, kun lähdin juoksemaan nummella kohti kaukaisuudessa häämöttävää kaksijalkalaa. Pian kuulin myös muiden askeleiden lähestyvän.

Matkassa kaksijalkalaan ei mennyt kauaa, kun suorastaan kilpailimme siitä, kuka saavutti sen ensimmäisenä. Tietenkin Leopardi ja Mäihä olivat ohittaneet minut hetkessä, mutta Arpi ja Tyrskytassu tuntuivat olevan minua hitaampia.
Olimme varsin hengästyneitä pysähtyessämme kaksijalkalan laidalle. Hetken tasattuamme hengityksiämme, jatkoimme matkaa korkeiden rakennuksien sekaan. Katselin ihaillen kaksijalkalaa. Sen rakennukset muistuttivat kovasti omaa kaksijalkalaani, mutta paljon eroavaisuuksiakin oli. Korkeita rakennuksia ei loppujen lopuksi ollut kovin montaa, vaan kaksijalkala koostui lähinnä pienemmistä pesistä. Tiesin, että sellaisissa pesissä asui lähinnä vain yksi kaksijalkaperhe.
"Etsitään joku mukava kuja, jonne voimme mennä nukkumaan. Leopardi ja Arpi, te saatte sitten etsiä meille jotakin syötävää", sanoin rauhallisella äänellä muille, kun kuljin ukkospolun vartta pitkin eteenpäin.
Oli sanoinkuvailemattoman ihanaa olla taas kaksijalkalassa! Täällä ei tunkenut maasta mitään luonnottomia keppejä, ja käveleminenkin oli huomattavasti helpompaa tasaisella maalla. Jokaista räsähdystä ei tarvinnut säikähtää, vaan saattoi kulkea rennosti vain eteenpäin.

//Mäihä tai Tyrsky
// 694 sanaa

Johdatin sekalaista joukkoa syvemmälle metsään, askel askelelta kauemmaksi kaksijalkalan valoista ja hirviöiden pitämästä melusta. Oli alkanut jo hämärtää, mutta vielä näki kulkea eteensä. Tiesin, että meidän pitäisi kohtapuoliin alkaa katselemaan jostain suojaa yöksi. Nämä kissat olivat yhtä tottumattomia ja avuttomia tällaisessa ympäristössä kuin minä olin ollut kaksijalkalassa: olisimme helppoa tuoresaalista ketuille ja muille yöaikaan saalistaville pedoille.
Suopursuja kasvoi joka puolella ympärillämme, kun könysimme eteenpäin kumpareisessa maastossa. Pitkä turkkini takertui jokaiseen irtonaiseen oksaan tai risuun, jonka satuin ohittamaan, ja se alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. Kaiken huipuksi en ollut syönyt mitään koko päivänä, mikä oli pelkkää miinusta tilanteelle, jossa olin jumissa näiden käytännössä minulle täysin ventovieraiden kanssa.
Kuulin oman vereni kohinan korvissani. Ärtymys sykki takaraivossani häiritsevästi, enkä ollut varma, kuinka pitkään pystyisin ylläpitämään vielä varsin rauhallista olemustani matkaseuralaisteni edessä. Tähtiklaani, auta minua säilyttämään malttini, anelin mielessäni ja kohotin katseeni ylös taivaalle, jota ei voinut enää edes erottaa uhkaavina yläpuolellamme huojuvista, tummista puiden latvoista.
Olin varma, että esi-isäni olivat kuulleet rukoukseni, sillä ei mennyt aikaakaan, kun lähestulkoon törmäsimme kolmen ei kovin suuren kuusen ryppääseen. Menin katsomaan lähempää ja ryömin lähimpänä olevan kuusen alimpien oksien ali sen alle. Oksat muodostivat suojaisan katon, ja puun ympärillä maassa kasvavat varvut ja sammalet kävivät hyvin pehmusteista. Kiepahdin ympäri suojassa ja pistin pääni ulos tuuheiden, tummien oksien alta.
"Voimme nukkua tässä tämän yön", ilmoitin, mutta kukaan kissoista ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kuusien alle. Keijukainen katsoi pitkään minua ja sitten kuusia. "Ellette sitten halua nukkua siellä ulkona. Käy se minulle." Lapoja kohauttaen vetäydyin takaisin oksien alle ja jäin odottamaan, mitä kulkukissat päättäisivät tehdä seuraavaksi.
Jossain lähistöllä huhuili pöllö. Leopardi päästi säikähtäneen vinkaisun, ja hetken päästä Mäihä työntyi etunenässä sisään. Muut seurasivat perässä karvat vähän pörhöllään, vaikkakaan kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta myöntämään ääneen, että pelkäsi.
"Olenkin aina halunnut päästä nukkumaan keskellä ei-mitään puiden alla", Mäihä tokaisi hilpeästi, ja Leopardi katsahti häneen sen näköisenä kuin ei olisi ollut varma, oliko kolli tosissaan vai yrittikö tämä vain taas vetää häntä höplästä.
"Kuinka kauan kestää, että olemme Eloklaanin reviirillä?" Keijukainen kysyi asetuttuaan vaikean näköisesti makaamaan puolukanvarpujen päälle.
Kävin mielessäni läpi reittiä, jota pitkin olin alkujaan saapunut kaksijalkalaan. Olin ehtinyt hortoilla omillani ainakin noin neljännesosakuun, ennen kuin olin törmännyt Keijukaisen yhteisöön, mutta toisaalta silloin matkanteollani ei ollut ollut yhtä tiettyä päämäärää. Päällimmäinen ajatukseni oli ollut vain selviäminen. Nyt minulla oli kuitenkin motiivi sille, miksi olin ylipäätään lähtenyt matkaan, ja tiesin ainakin noin suurin piirtein, mihin suuntaan minun piti kulkea saavuttaakseni sen.
"Jos jatkamme tätä tahtia, niin päivä tai pari", arvioin. En ollut varma, oliko Keijukainen tyytyväinen saamaansa vastaukseen, mutta hän ei kommentoinut sitä. Naaras näkyi vaipuvan omiin ajatuksiinsa, joten annoin hänen olla ja aloin itsekin valmistautua yöpuulle.
Odota vain, Eloklaani, minä palaan vielä, enkä ole enää yksin, ajattelin suljettuani jo silmäni ja jäätyäni odottamaan unen tulemista.

Vaivalloisesti puskeuduin valoa kohti oksien alta. Tukahdutin yllättyneen sähinän, kun niskaani tipahti yhtäkkiä jotakin kylmää ja märkää. Puikahdin kokonaan pois kuusen luota ja sain hämmästyä yhä enemmän tajutessani seisovani jossain valkoisessa, jota ei taatusti ollut ollut siinä vielä eilen saapuessamme.
Lunta! Sitä tämän täytyi olla. En ollut nähnyt lunta koskaan ennen, mutta vanhemmat kissat klaanissa olivat kertoneet oppilaille, miten lehtikadon aikaan maa peittyi valkoisesta hötöstä, jota kutsuttiin lumeksi.
Sisälläni kasvoi lapsellinen riemu. Mieleni olisi tehnyt ruveta kieriskelemään lumessa ja nähdä, minkälainen jälki minusta siihen jäi, mutta pakottauduin pitämään pääni kylmänä. En ollut enää mikään pikku pentu. Hurjat soturit eivät telmineet nietoksissa pahaisten kakaroiden tavoin.
Katselin hetken ympärilleni, ja huomasin vähän matkan päässä lumessa pienet jäljet. Tassutin uteliaana lähemmäksi ja kumarruin nuuhkaisemaan niitä. Lumi teki haistamisesta hieman kömpelöä, mutta onnistuin kuitenkin erottamaan oravan tuoksun kevyistä painaumista, jotka eläin oli jättänyt jälkeensä.
Lähdin kulkemaan kevein askelin jälkien vierellä, jotten kadottaisi niitä. Jonkin aikaa metsässä tarvottuani löysin oravan nuuhkimasta maata puun juurella. Huomaamattani olin jo laskeutunut vaanimisasentoon ja lähestyin sitä.
Nälän kaihertavan tunteen synnyttämällä vimmalla syöksyin oravan kimppuun, ja ennen kuin se ehti reagoida mitenkään, katkaisin siltä niskat. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania saaliista, ja lähdin viemään sitä muiden luo.
Pudotin velton eläimen maahan Keijukaisen ja Arven eteen, jotka näyttivät siltä, että olivat juuri heränneet. Mäihä ja Leopardi tulivat seisomaan heidän vierelleen.
"Toin meille aamiaista", julistin, vaikka se tuskin oli tarpeen. Kyllä kai nuo sentään oravaa olivat joskus maistaneet.

//Keiju ja Mäihä?
//687 sanaa

Asetuin pedilleni mukavalle kerälle ja kuuntelin ympärilläni nukkumaan asettuvia kissoja. Keijukainen oli lähtenyt yöhön ilmoittaakseen muille yhteisön kissoille meidän lähdöstämme. En vieläkään uskonut sokeasti Keijukaisen sanoihin, mutta minua vakuutti jonkin verran se, kuinka hän joskus tosiaan kävi näiden väittämiensä kissojen luona. Olin harkinnut hänen seuraamistaan, mutta en ollut jaksanut vaivautua. Jos kerran Keijukainen näki niin kovasti vaivaa pitääkseen kulissia yllä, oli hän saanut hyväksyntäni. Ei pitänyt kuitenkaan unohtaa sitä, että naaras saattoi oikeasti puhua totta.
Kuulin vähän matkan päästä Tyrskytassun rauhallisen hengityksen kollin yrittäessä saada unen päästä kiinni. Punnitsin kissan sanoja mielessäni. Hän oli saanut klaanit - tai ainakin niiksi hän niitä kutsui - kuulostamaan vahvasti järjestäytyneiltä kissajoukoilta. Ja jos se piti paikkaansa, ei Keijukainen mahtaisi mitään heille ilman sen toisen klaanin apua. Välillä epäilin oliko naaras harhainen tai vähintäänkin idiootti. Sillä ei ollut väliä mikä hän oli, mutta minä halusin eturivinpaikat, kun Keijukainen kohtaisi Mesitähden. Jos hänen yrityksensä ei onnistuisi saisinpahan ainakin nähdä Keijukaisen naaman, kun hän viimein ymmärtäisi, että jopa kaksijalkalan kuningatar ei mahtanut klaanikissoille mitään. Parhaassa tapauksessa Keijukainen saisi tahtonsa läpi ja toteuttaisi unelmansa häntä sortaneen klaanin jäsenten orjuuttamisesta. Hauska idea sekin. Mitä tässä ikinä kävisikään, niin monien tulevien kuiden viihteet olisivat taatut.

Aamu oli kolea. Olimme lähteneet ajoissa liikkeelle ja olimme hetken päästä saavuttamassa kaksijalkalan rajan. Sen jälkeen astuisimme tuntemattomaan.
Tassutin leopardin rinnalla kaikkien jäljessä ja katselin vaihtuvia maisemia mietteliäänä.
“Kuules Leopardi, mitä sinä ajattelet Tyrskytassun kertomista klaaneista?” kysyin kääntäen katseeni leopardilaikkuiseen naaraaseen. Hänen emonsa oli täytynyt olla mielikuvitukseton valitessaan nimiä.
“En tiedä”, naaras sanoi ja kallisti päätään, “Eloklaani kuulostaa ihan kivalta. Ystävälliseltä.” Leopardi katsoi minua odottavasti. Ahaa, niin hän halusi minun jatkavan keskustelua.
“Oikeassa olet”, sanoin nyökytellen, “olisimme loistava lisä Eloklaaniin. Keijukainenkin on yksi kirkkaimmista päivänsäteistä kenet olen ikinä kohdannut.” Leopardi hämmentyi aluksi vilpittömästä sävystäni. Hänen kulmansa kurtistuivat kun hän hetken mietti olinko tosissani vai en, mutta sitten hän nyökkäsi hymyillen.
“Hän on välillä tiukka, mutta hänellä on kultainen sydän. Hän tarjosi minulle asuinpaikkaakin luonaan silloin kun tapasimme.” Leopardin silmät säihkyivät hänen puhuessaan johtajastaan.
Keskustelumme loppui, kun saavuimme korkean aidan luokse, joka erotti kaksijalkalan muusta maailmasta. Keijukainen meni edellä ja vähän matkan päästä me loput kuljimme perässä kuin lauma ankanpoikasia lintuemonsa perässä. Tällainen seuraaminen oli vähän sellaisia juttuja mistä en niin välittänyt, mutta määränpää oli jotain niin kiinnostavaa etten malttanut jättäytyä matkasta. Ja mitä minä olisin tehnyt ilman ystäviäni?
Keijukainen oli pysähtynyt keskustelemaan Tyrskytassun kanssa todennäköisesti kulkusuunnista tai jostain, mutta minun huomioni kiinnittynyt edessämme aukeavaan metsään. Valtavat männyt ja kuuset eivät olleet mitään verrattuna kaksijalkalassa kohtaamiini hoikkiin koristepuihin, jotka kasvoivat korkeintaan muutamia ketunmittoja maan pintaa korkeammiksi. Oikeastaan niitä kaksijalkan kasvustoja ei voinut näiden rinnalla kutsua edes puiksi. Nämä olivat oikeita puita. Kuvittelin jo kuinka pitkälle tuollaisen puun latvasta näkisi ja kuinka hauskaa olisi huijata joku puunlatvaan nuokkumaan.
Hetken päästä Keijukainen ja Tyrskytassu olivat saaneet keskusteltua ja aloitimme matkamme metsän siimekseen. Kuonooni lehahti aivan uudenlainen tuoksu. Päällimmäisenä tuoksuna oli kitkerä havupuiden suoma aromi ja kun siihen oli tottunut hajujen määrä oli niin valtava, etten ehtinyt analysoida yhtä ennen kuin huomioni kiinnittyi seuraavaan.
Maa pisteli tassujen alla ja maan varoittamattomat kohoumat ja koloset tekivät kävelystä ikävää. Kaipasin kaksijalkalan katuja, jotka olivat päällystetty tasaisenpaksulla mustalla maalla kokonaisuudessaan. Kaikkialla oli myös luonnottoman hiljaista, kun jatkuva hirviöiden humina oli korviemme kantamattomissa. Oli LIIAN hiljaista. Ja silloin tajusin, että metsä olisi täynnä aivan uudenlaisia vaaroja, joista meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä. Siinä kohtaa tunsin hieman helpotusta siitä, että omasimme oppaan, joka oli elänyt koko elämänsä tällaisissa ympäristöissä. Ehkä hän osaisi vahingossa tappaa myös meidän kimppuumme käyvät pedot, mitä ne ikinä olisivatkaan.
“Hei, mikä tuo on?” kuului Leopardin kiinnostunut ääni vähän matkan päässä viereltäni. Käännyin katsomaan ja näin kuinka hän oli pysähtynyt katselemaan outoa punahattuista kasvustoa. Se oli varmaankin jonkinlainen kasvi, vaikka se näyttikin oudolta kirkkaine väreineen ja outoine valkoisine pilkkuineen. Sekin näytti olevan jo kuolemassa ilman pistävään kylmyyteen.
Kohautin lapojani:
“En tiedä, mutta voin taata, että kun laitat sen suuhusi niin alat hohtamaan pimeässä.” Leopardin kulmat kurtistuivat kun hän vilkaisi minua ja sen jälkeen taas maasta törröttävää asiaa.
“Jätä se rauhaan. Se on myrkkysieni”, kuului tuttu rahiseva ääni. Arpi oli näyttänyt pysähtyneen kun hän oli huomannut meidän jäävän jälkeen. Leopardi näytti kauhistuneelta ja kipitti oranssin kollin rinnalle.
“No, nyt jäämme ilman valoa”, sanoin lapojani kohauttaen ja lähdin kävelemään muiden perässä. Joutuisimme tosiaan vaeltamaan ilman katulamppujen teennäistä loistoa. Minun oli pakko tunnustaa, että metsä ei ollut kyllä vielä näyttäytynyt erityisen hohdokkaalta silmissäni.

//Tyrsky ja Keijukainen?
718 sanaa

Tyrskytassu: 25kp! -

Keijukainen: 26kp! -

Mäihä: 14kp -

Kuuntelin närkästyneenä sitä, miten Tyrskytassu tuntui keksivän muka niin paljon paremman suunnitelman ja vähättelevän minua. Olin aivan varma, että joku oli kertonut tuolle paholaisten klaanista kotoisin olevalle rääpäleelle, että kaksijalkalaa vartioi paljon useampi meikäläinen. Tosin valheellisten, olemattomien kissojen varaan ei ollut järkeä laittaa koko suunnitelmaa. Mielikuvituskissat eivät tulisi apuumme, jos tilanne menisi Eloklaanissa rumaksi.
Kiinnostukseni kollin puheisiin heräsi kuitenkin pian, kun tuo kertoi toisesta klaanista. Huvittavaa kyllä, toisen klaanin nimi oli vastakohta Eloklaanille. Jos Eloklaani merkitsi elämää, ei ollut kovinkaan vaikea arvata, mitä Kuolonklaanin nimi merkitsi.
"Mehän voisimme pyytää kaksijalkalan laidoilla asuvia yhteisön jäseniä mukaamme", Leopardin hento maukaisu kantautui korviini muutaman ketunmitan päästä. Käännähdin ärsyyntyneenä leopardilaikukkaan naaraan puoleen. Entinen kotikisu katseli meitä varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa. Ei se ihan turha pelko ollut, sillä juuri nyt olisin halunnut iskeä kynteni tuon kiveäkin typerämmän kissan nahkaan.
"Emme voi jättää kaksijalkalaa vahtimatta", totesin viileästi ja käänsin taas selkäni Keijukaiselle. Huomasin Mäihän katsovan minua pistävällä katseellaan, ja mulkaisin kulkukissaa takaisin.
"Me pärjäämme ihan hyvin tällä porukalla. Voimme etsiä liittolaisia muista erakoista ja kuolonklaanilaisista", lisäsin vielä ennen kuin kukaan ennätti sanoa mitään. Kukaan ei ainakaan ilmaissut vastustavansa suunnitelmaa täysin, muttei kukaan myöskään sanonut mitään. Hiljaisuus laskeutui yllemme saaden häntäni nykimään hermostuneesti.
"Eli lähdemme siis aamulla", lausahdin viileästi ja nousin ylös, "käyn ilmoittamassa muille yhteisön jäsenille lähdöstämme. Pysykää te muut täällä sen aikaa."
En odottanut muiden vastaavan, sillä olihan keskustelu ollut varsin yksipuolista jo tovin. Siispä kipitin alakertaan ja poistuin ulos ikkunasta tuttua reittiä.
Kylmä tuuli tervehti minua astuessani ulos pesästä. Kävellessäni hitaasti eteenpäin, tunsin kehoni alkavan täristä. Kiristin tahtiani pysyäkseni lämpimänä. Lähtö kaksijalkalasta pelotti minua. En ollut koskaan käynyt kaksijalkalan ulkopuolella, ja nyt joutuisin asumaan varmaankin mukavan tovin kaukana kotoani. Tyrskytassu ei ollut kertonut, millaiset reviirit klaaneilla oli, mutta oletuksen mukaan klaanikissat eivät asuneet kaksijalkojen rakentamissa pesissä. Todennäköisesti joutuisin nukkumaan jossakin hikisessä metsässä kuunnellen lintujen laulua ja metsäneläinten yöllisiä liikkeitä. Hyi! Miksi kukaan halusi elää sellaisessa, kun saattoi asua kaksijalkalassa? Täällä ei tarvinnut juosta eläinten perässä saadakseen ruokaa. Vatsa täyttyi pienemmällä vaivalla, kun vähän kaiveli kaksijalkojen metalliastioita.

Aamu valkeni taas, ja olin ylhäällä ensimmäisenä. Olin eilen kierrellyt kaksijalkalaa iltaan saakka ja palatessani selittänyt, että kujakissat päästäisivät meidät pois kaksijalkalasta ja jäisivät sitten vartioimaan kotiamme. Yövartio oli jäänyt tänä yönä välistä, sillä en uskonut Mäihän tai Tyrskytassun pyrkivän pakoon. Mäihän tuntien hän tahtoi varmasti olla mukana suunnitelmassa, ainakin toivoin niin.
"Eiköhän lähdetä sitten", tokaisin ja viitoin neljä muuta kissaa perässäni ulos vanhasta kaksijalanpesästä.
Ulkona katsoin vielä hetken ränsistynyttä pesää, jonka seinää vasten auringonsäteet heijastuivat kauniisti. Aivan kuin pesä olisi hyvästellyt minut, hetki oli varsin kaunis. Hetken seisoskelun päätteeksi kylmyys pääsi pureutumaan ohuen turkkini läpi, joten jatkoimme matkaa.
Väistelimme kaksijalkoja ja hirviöitä tuttuun tapaan kulkiessamme kaksijalkalan keskustasta kauemmaksi.
Kun viimein saavuimme kaksijalkalan rajana toimivan aidan luokse, pilvet olivat peittäneet taivaan ja aurinko oli jäänyt niiden taakse. Loikkasin joukon edellä aidalle. Hetken ajan epäröin, ennen kuin loikkasin sen toiselle puolelle. Siirsin katseeni edessämme olevaan metsään. Metsässä kasvoi niin suuria kuin pieniäkin puita. Kuuset ja männyt olivat yhä vihreät, mutta lehtipuut olivat pudottaneet lehtensä lehtikadon myötä. Kun kaikki olivat päässeet aidan tälle puolen, käännyin Tyrskytassun puoleen.
"Ole hyvä ja johdata meidät kotiisi, Tyrskytassu", lausahdin rempseällä äänellä pienesti virnistäen. En halunnut muiden huomaavan, miten paljon minua todellisuudessa kammotti lähteä metsään. Olin aivan varma, että joku peto tappaisi meidät heti, kun kaksijalkala katoaisi näköpiiristä.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 551 sanaa