Kharon ja Deimos olivat asuneet kujakissayhteisössä jo neljäsosakuun ajan. Kharon ei voinut sietää sitä, kuinka joku varjosti heitä jatkuvasti. Edes tarpeilleen ei saanut mennä, ilman että joku oli mukana vahtimassa.
Vaikka jatkuva kyttääminen kiristi laikukkaan kollin hermoja, Kharon yritti pysyä rauhallisena. Hänen tavoitteenaan oli juuri nyt vain päästä kostamaan Mesitähdelle ja Eloklaanille siitä, etteivät he olleet saaneet Taivaslaulua ja Merkuriusta viihtymään klaanissa. Klaanissa oli paljon sääntöjä, muttei Kharon voinut ymmärtää, miksi sieltä uupui eräs tärkeä. Klaanin hylkäämisen olisi pitänyt olla kuolemalla rangaistava teko. Jos niin olisi, Kharonin perhe olisi vielä ehjä ja kaikki olisi hyvin.
Ensimmäiset päivät kujakissayhteisössä olivat olleet lähinnä vain sivusta seuraamista ja tapojen oppimista. Joukko oli huomattavasti pienempi kuin klaani, eikä varsinaisia asemia ollut. Keijukainen näytti johtavan joukkoa pääosin hylätystä kaksijalan pesästä käsin ja muiden tehtävä oli partioida ja etsiä ruokaa.
"On aika erottaa teidät", Päivänsäteen tekopirteä ääni sanoi ja havahdutti Kharonin pois ajatusmaailmastaan. Hän kääntyi selkänsä taakse ilmestyneen naaraan puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Päivänsäde ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Partion ajaksi. Sinä pääset mukaamme tarkastamaan kaksijalkalan länsi- ja pohjoisrajan, ja Uskotassu lähtee etsimään ruokaa Leopardin ja Arven kanssa", naaras selitti ja heilutteli häntäänsä rennosti puolelta toiselle. Kharon vilkaisi veljeään, jonka kasvot olivat ilmeettömät. Veli ei ollut tyytyväinen siihen, että he olivat tulleet kujakissayhteisöön. Eilen illalla Deimos oli kertonut, että yhteisön arvot olivat liian kyseenalaiset. Kharon oli eri mieltä, eikä pelännyt sanoa sitä pentuetoverilleen.
"Ei kai siinä sitten. Menemmekö heti, vai pitääkö neidon pestä turkkinsa ennen sitä?" Kharon kysyi yrittäen tarkoituksellisesti ärsyttää Päivänsädettä. Se tuntui nykyään olevan päivien ainoa ilo.

//Päivi?
// 251 sanaa

Olimme löytäneet Haavetassun veljen. Kolli oli suuri ja tummanharmaa, ja hän vilkuili meidän suuntaamme varautuneesti Haavetassun selittäessä hänelle tilanteen. Haavetassu oli kutsunut tätä Uskotassuksi. Haavetassu ja Uskotassu - miten hölmöt nimet. Optimistiset ja toivoa täynnä.
Kun Haavetassu oli saanut taivuteltua veljensä mukaan, Keijukainen antoi minulle luvan johdattaa meidät takaisin kotiin. Heilautin häntääni ymmärryksen merkiksi ja asetuin joukon kärkeen virnistellen. Nyt nuo pahaiset eloklaanilaisetkin näkivät, että olin heitä paljon korkeammassa asemassa.
Etsin ilmasta vanhat hajumme ja lähdin tassuttamaan niiden suuntaan. Neljän kissan askelet seurasivat perässäni. Kuu valaisi matkantekoamme lähes äänettömässä yössä. Metsässä oli yllättävän kaunista tähän aikaan. Koko metsänpohja näytti tanssivan kuusta lankeavien säteiden valossa tuulen määrätessä tahdin.
Loppumatka takaisin kaksijalkalaan sujui rauhallisesti. Emme törmänneet mihinkään epäilyttävään tai vaaralliseen, mikä lisäsi itsevarmuuttani johdossa. Olin varma siitä, että jos jokin yrittäisi käydä kimppuumme, voisin puolustaa meitä siltä.
Pian kaksijalkalan valo saavutti meidät. Pienet auringot valaisivat kauempana kulkevaa isompaa Ukkospolkua. Jossain liikkui yksinäinen hirviö, jonka matala, vähän surumielinen murina kantautui yönpimeyteen.

Taivas oli alkanut valjeta, kun olimme perillä leirissä. Räsäisen ikkunan takana kiilui silmäpari, joka tarkkaili liikkeitämme lähestyessämme pesää. Tässä vaiheessa Keijukainen otti johdon. Hän kehui minua hyvästä työstä ja käski minua esittelemään tilat uudellekin tulokkaalle. Suostuin siihen empimättä.
"No niin, etsitään tuolle sinun veljellesikin jostakin yöpaikka", tokaisin sitten takanani tuleville Haavetassulle ja Uskotassulle. "Vaikka tuskin te kovin kauaa ehditte nukkua, sillä kohta alkavat jo päivän työt." Katsoin Haavetassua kuonoani pitkin, miettien, olisko tuosta oikeasti työntekoon. Kummastakaan heistä. Molemmat olivat kyllä varsin kookkaita ja jykevärakenteisia, joten heistä voisi tulla hyviä vartijoita, mutta en vieläkään luottanut siihen, että nämä pysyisivät kaksijalkalassa, mikäli saisivat tilaisuuden jäädä ihan kahdestaan. Niinpä jonkun olisi oltava aina heidän mukanaan siihen päivään asti, että he todistaisivat uskollisuutensa yhteisölle.

//Kharon?
//277 sanaa

Keijukainen: 17kp -

Päivänsäde: 22kp! -

Kharon: 24kp! -

"Onko meillä vielä pitkä matka?" Päivänsäde esitti Kharonille kysymyksen, kun nelikko vaelsi sekametsässä eteenpäin. He olivat ohittaneet mäen ja kulkivat pientä kiemurtelevaa polkua pitkin kohti Deimoksen olinpaikkaa. Polkua ympäröi tiheä aluskasvillisuus. Välillä yksittäiset oksat raapaisivat Kharonin paksua turkkia, ja nappasi siitä pienen karvatukon koristeekseen.
"Olemme perillä sitten, kun on jo pimeää. Riippuu miten nopeasti kaksijalkalan kissat jaksavat kävellä", Kharon vastasi piikikkäästi Mesitähden jälkeläiselle. Vaikka Päivänsädekin tuntui inhoavan klaaneja yhtä paljon kuin Kharonkin, jokin naaraassa ärsytti ja paljon. Kenties se oli tieto siitä, että Päivänsäde sattui olemaan Mesitähden pentu ja Mesitähti oli syypää siihen, mitä Merkuriukselle, Taivaslaululle ja Coronalle oli sattunut. Syy oli siis osittain myös Päivänsäteen, tai niin Kharon ainakin ajatteli.
Päivänsäde ei vastannut enää mitään, ja se sopi Kharonille hyvin. Hän katseli maisemia ja tarkkaili edellään kulkevan, Mäihäksi kutsutun kollikissan liikkeitä. Välillä likaisenvalkean turkin omaava kolli käänteli korviaan, ilmeisesti varmistaakseen perässään kuuluvan yhä kahden kissan askeleet.
Typerät kissat, Kharon ajatteli. Ei hän aikonut paeta, sillä tiesi jäävänsä kiinni. Laikukas kolli oli tyytynyt kohtaloonsa, joka ei loppupeleissä ollut niin kamala. Hän oli nyt lyöttäytynyt yhteen kissojen kanssa, joilla oli sama päämäärä: kosto Eloklaanille ja Mesitähdelle. Koston hautominen sai elämän tuntumaan taas elämisen arvoiselta. Aamulla Kharon oli vellonut surussa yrittäen löytää siitä ulospääsyä, jonka Päivänsäde tovereineen oli hänelle antanut.

Laskenut aurinko oli langettanut pimeyden metsän ylle. Ainoina valonlähteinä olivat enää taivaalla mollottava, miltei kokonainen kuu ja sen ympärillä kimmeltävä Hopeahäntä. Metsän eläimet olivat hiljentyneet, eivätkä linnut visertäneet enää. Ainoat äänet olivat neljän kissan askeleet.
Nelikko saapui Kharonin ja Deimoksen kodin rajalle. Joukon johdossa oleva Keijukainen pysähtyi ja haisteli ilmaa. Kissa käänsi syyllistävän katseen Kharoniin.
"Sanoit, että olette kahdestaan veljesi kanssa", harmaa kissa sanoi ja paljasteli jo valkoisia hampaitaan. Mäihä ja Päivänsädekin olivat haistaneet kolmen aikuisen kissan laimeat hajujäljet, joten kissat valpastuivat heti. He katselivat ympärilleen varautuen siihen, että heidän kimppuunsa hyökättäisi hetkenä minä hyvänsä.
"Kai sinä tunnistat vanhat hajut tuoreista. Minun vanhempani ja enoni kuolivat alle neljäsosakuu sitten. Jos et millään usko, voimme kaivaa heidän ruumiinsa ylös", Kharon ärähti loukkaantuneena siitä, että Keijukainen ei luottanut lainkaan hänen sanaansa. Harmaa naaras katsoi hetken ajan Kharonin äkäistä naamaa, jonka jälkeen erakko vain naurahti.
"Älä suutu pikkuinen. Emme me mitään raakalaisia ole, antaa perheesi levätä rauhassa. Näytäpäs sitten, missä sinun veljesi on", Keijukainen sanoi ja teki laikukkaalle kollille tilaa. Kharon käveli Keijukaisen ohi katsoen tätä vielä ohittaessaankin naaraan. Sitten hän jatkoi matkaansa häntä pystyssä kohti leiriä. Hän toivoi, että Deimos olisi yhä siellä.

Matka pesien luokse ei ollut pitkä. Kharon hidasti tahtiaan nähdessään aukiolla sijaitsevat pesät, ja lopulta pysähtyi.
"Uskotassu? Oletko sinä täällä?" Kharon esitti kysymyksen kovalla äänellä, jotta veli kuulisi hänet. Ei mennyt kauaakaan, kun tummanharmaa kolli säntäsi ulos pesästään katsomaan veljeään. Deimoksen ilme oli säikähtänyt, kun hän kohtasikin yhden kissan sijaan neljä.
"Uskotassu, minulla on sinulle kerrottavaa", Kharon sanoi painottaen veljensä klaaninimeä. Tuntui paremmalta, jos nämä uudet tuttavuudet eivät tienneet heidän oikeita nimiään.
"Missä sinä oikein olit? Meinasin kuolla huolesta!" Deimos sanoi surkeana ja kohtasi veljensä katseen.
"Muistatko sen kaksijalkalan, josta Corona puhui? Minä kävin siellä, ja törmäsin nämä kissat ja heidän joukkonsa. Minä lupasin, että me liitymme heidän laumaansa", Kharon kertoi.
"Yhteisöön", Keijukainen korjasi nasevasti, kuin sillä olisi ollut paljonkin merkitystä, miksi Kharon kissajoukkoa kutsui.
"Muuten he tappavat meidät", Kharon lisäsi hiljaisella äänellä veljelleen, vaikka tiesi muidenkin kuulevan sen. Deimos näytti ymmärtävän, että nyt oli tosi kyseessä. Veli mietti hetken vastaustaan ja silmäili epäröiden kolmea tuntematonta kissaa.
"Ole kiltti, ja tule nyt vain mukaamme. Meidän on palattava takaisin kaksijalkalaan, kun nämä kissat eivät ilmeisesti selviä metsässä kovinkaan hyvin", Kharon pilkkasi tarkoituksellisesti uusia tovereitaan. Deimos nyökkäsi, sillä hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja.
"No niin, tämä pikkuruinen kotinne on aivan valloittava, mutta palataan takaisin. Päivänsäde, muistatko mitä kautta tulimme? Saat harjoitella vähän ja johdattaa meidät takaisin kotiin", Keijukainen sanoi ja väläytti jonkun hymynkaltaisen harmaalle Päivänsäteelle.
Kharon oli ymmärtänyt, että Keijukainen kai koulutti Päivänsäteestä jonkin sortin tulevaa johtajaa. Päivänsäteen oli tarkoitus ilmeisesti tappaa Mesitähti. Kieltämättä suunnitelma oli ihan hyvä. Mesitähti tuskin pystyisi tappamaan omaa tytärtään.

//Päivi tai Mäihä?
// 651 sanaa

Keijukainen oli näyttänyt vihreää valoa Haavetassun veljen hakemiselle. Sen lisäksi hän oli antanut minulle kunnian surmata kollin, mikäli tästä koituisi meille harmia. Tämän täytyi olla onnenpäiväni! Ensin minut laitettiin partion johtoon, sitten nappasin tunkeutujan alueeltamme ja nyt sain lähteä Keijukaisen ja Mäihän mukaan hakemaan Haavetassun veljeä yhteisöömme.
Haavetassun ilmeestä oli hankala tulkita, oliko tämä tyytyväinen päätökseen. Ainakin hän saisi veljensä takaisin luokseen, mutta se tarkoitti myös sitä, että heidän molempien täytyi jäädä kaksijalkalaan palvelemaan Keijukaisen yhteisöä. Minusta se oli ihan reilu kauppa. Kun Haavetassun veli olisi myös täällä, ehkä kollin pakoajatuksetkin vähitellen katoaisivat ja hän sopeutuisi joukkoon.
Lähdimme matkaan saman tien. Keijukainen laittoi Haavetassun näyttämään tietä, mutta minä ja Mäihä pysyttelimme aivan kollin kintereillä ja valmiina pysäyttämään hänet, jos hän yrittäisikin jotain epätoivoista. Kun saavuimme jonkin ajan kuluttua metsänreunaan, huomasin Keijukaisen asenteessa muutoksen. Paikka ei ollut hänelle selvästi mieluinen. Niinpä minäkin päätin suhtautua metsään varautuvaisesti. Johtajallamme oli varmasti hyvä syy suhtautua siihen niin kuin suhtautui.
Metsä oli täynnä ääniä, joihin en ollut tottunut. Puut huojuivat paikoillaan ja päästelivät narahtelevia ääniä, jotka saivat karvani nousemaan pystyyn. Haavetassu sen sijaan ei tuntunut olevan millänsäkään. Metsä oli hänelle tuttu ympäristö, klaanikissa kun oli.
Huiskaisin Haavetassua hännälläni, ja kolli kääntyi hieman ärsyyntyneen oloisena katsomaan minua.
"Onko meillä vielä pitkä matka?" kysyin hieman kyllästyneenä. Vaikka metsä minua niin kovasti hermostuttikin, en voinut sille mitään, että pitkillä kävelymatkoilla minulle tuppasi tulemaan tylsää. Etenkin kun kukaan ryhmästä ei edes rupatellut kanssani saati sitten toisilleen.

//Kharon?
//237 sanaa

Olin päättänyt, että luoksemme saapunut, Haavetassuksi esittäytynyt kissa otettaisi riveihimme. Juuri nyt en luottanut laikukkaaseen tulijaan lainkaan, jonka vuoksi häntä vartioitaisi jatkuvasti. Kun yläkerta oli tyhjentynyt, ilmoitin päätöksestäni Mäihälle ja Tyrskytiikerille. Kollit vaikuttivat epäluuloisilta Haavetassua kohtaan. Kenties hänet olisi pitänyt tappaa, mutta yhteisö tarvitsi uskollisia jäseniä. Ei Mäihästäkään olisi hänen saapuessaan uskonut, että kolli viihtyisi luonamme näin kauan ja vielä omasta tahdostaan. Kun kissa pakotettiin tiettyyn muottiin, jossain vaiheessa vastustelu loppui ja se sopeutui.
Päivänsäde palasi takaisin yläkertaan Haavetassu perässään. Naaras vilkaisi huoneen seinustan luona makoilevia kolleja, mutta suunnisti minun luokseni. Kun Päivänsäde puhui minulle, tunsin ylpeyttä nuorta kissaa kohtaan. Se kunnioittava tapa, miten hän puhui minulle oli ihailtavaa. Jonain päivänä kaikki kissat tässä maailmassa puhuisivat minulle sillä tavalla.
Harmaa naaras kertoi Haavetassun veljestä, joka eloklaanilaisen sanojen mukaan odotti häntä metsässä. Ajatus veljen hakemisesta inhotti. Viihdyin kaksijalkalassa vallan mainiosti, ja ajatuskin sieltä lähtemisestä sai minut voimaan pahoin.
"Kuinka kaukana sinun veljesi on?" kysyin Haavetassulta, joka tuntui tarkkailevan minua eriväristen silmiensä katseella.
"Jos lähdemme ennen auringonlaskua, olemme takaisin ennen kuin se nousee", laikukas kissa vastasi hetken miettimisen jälkeen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että matka olisi aivan liian pitkä. Inhosin yli kaiken metsässä liikkumista. Kaikki ne oksat, pehmeä maa ja turkkia repivä aluskasvillisuus teki liikkumisesta epämiellyttävää ja vaikeaa. En voisi kuitenkaan päästää muita hakemaan tätä veljeä, koska halusin itse pitää silmällä Haavetassua. Vastentahtoisesti jouduin myöntymään, vaikken voinut olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että tämä olisi eloklaanilaisten järjestämä ansa.
Päivänsäde oli kuitenkin oikeassa, lisävahvistus oli enemmän kuin tervetullutta. Vaikka uusien kouluttamisessa menisikin tovi, taistelussa Mesitähteä vastaan jokainen kissa oli merkittävässä asemassa.
"Hyvä on. Tyrskytiikeri, sinä saat kunnian olla vastuussa muista poissaolomme ajan. Mäihä ja Päivänsäde, te lähdette mukaan ja huolehditte, ettei uusi ystävämme karkaa. Jos tämä on ansa, Päivänsäteen tehtävä olkoon Haavetassun tappaminen", lausahdin rempseästi noustessani ylös vuoteeltani. Oli aika lähteä matkaan, jota inhosin nyt jo yli kaiken.

//Mäihä tai Päivi?
// 303 sanaa

Jokin tämän Haavetassun olemuksessa oli muuttunut, kun olin kertonut tälle kujakissayhteisön tarinan. Kenties hänkin oli oivaltanut, miten paha Eloklaanin johtaja oikeasti oli.
"Todellakin aiomme", vastasin pahaenteisesti virnistäen. "Kasvatamme kujakissayhteisön kokoa, ja sitten kun hetki on oikea, me hyökkäämme. Minä henkilökohtaisesti aion surmata Mesitähden ja kostaa yhteisömme puolesta hänen terrorinsa."
Haavetassu katsoi minua mietteliään oloisena. Oli vaikea tulkita, mitä noiden erikoisten silmien takana liikkui. Jos onnistuisin puhumaan kollin puolellemme, voisimme saada häneltä lisää sisäpiirintietoa sekä vahvistuksia joukkoihimme. Mesitähti ei kuuna päivänä osaisi odottaa iskuamme.
"Kuules, mitä jos kävisimme yhdessä puhumassa Keijukaiselle siitä sinun veljestäsi? Emmehän toki halua huolestuttaa häntä liikaa", sanoin, nyt huomattavasti pehmeämmin. Tarkoituksenani oli saada kolli meidän puolellemme, ei ajaa häntä pois. Jonkin toisen esittäminen ei ollut minulle haaste eikä mitään - tekisin mitä vain yhteisöni vuoksi. "Sitä paitsi olen varma, että myös sinun veljesi haluaa saada tietää totuuden Mesitähdestä."
Haavetassu katsoi minua hetken, mutta nyökkäsi sitten. "Olisi huojentavaa saada veljeni tänne."
Suuntasimme takaisin yläkertaan, johon Keijukainen oli jäänyt Tyrskytiikerin ja Mäihän kanssa. Astelin huoneeseen edeltä, kuullen Haavetassun askeleet perässäni.
"Keijukainen", aloitin puhuttelemalla kunnioittavasti kasvattajaani, "Haavetassu tässä sanoo, että hänellä on veli metsässä odottamassa häntä. Hänestä voisimme saada lisävahvistuksia yhteisöömme."

//Kharon tai Keiju?
//190 sanaa

Laikukas kolli kuunteli rauhallisena Päivänsäteen kertomuksia siitä, miten Mesitähti oli kylmästi murhannut kujakissayhteisön aiemman johtajan ja täten ajanut koko yhteisön alas. Hän oli aina pitänyt Mesitähteä reiluna kissana, joka oli hyvä esimerkki kaikille. Mutta nyt hänen kuvansa entisestä päälliköstään muuttui täysin.
Yllätyksekseen Kharon kuuli myös Päivänsäteen olevan entinen eloklaanilainen. Kolli vastasi nyt naaraan painostavaan katseeseen hämmentyneesti. Hento hymy hiipi naaraan kasvoille huomatessaan Kharonin reaktion.
"Miksi en sitten ole tavannut sinua?" harmaalaikukas kolli esitti empimättä kysymyksensä.
"Saatoit tavatakin. Minut vietiin pois ihan pentuna", Päivänsäde vastasi häntäänsä välinpitämättömästi heilauttaen. Palaset loksahtivat paikoilleen, kun Kharon ymmärsi puhuvansa Mesitähden tyttärelle. Tiesikö Päivänsäde sitä itsekään? Nyt hän ymmärsi, miksi kolme aiempaa kissaa olivat vaikuttaneet niin tutuilta. He olivat ne kissat, jotka olivat kidnapanneet Päivänsäteen.
"Minäkään en enää pidä eloklaanilaisista", Kharon aloitti ja jäi hetkeksi pohtimaan seuraavia sanojaan, "heidän takiaan minä menetin kaiken, paitsi veljeni."
Kharon laski hetkeksi eriväristen silmiensä katseen käpäliinsä. Kolli tunsi kasvavaa vihaa eloklaanilaisia, erityisesti Lieskakajoa ja Mesitähteä kohtaan. Hän oli aivan varma, että kaikki ilo ja onnellisuus Eloklaanissa oli vain silkkaa esitystä, jolla yritettiin peittää Mesitähden ja muiden pahuus. Jos Lieskakajo olisi oikeasti välittänyt Kharonista, hän olisi estänyt heitä lähtemästä tai lähtenyt mukaan. Eloklaanilaiset olivat tekopyhiä. He puhuivat paljon, mutta sanat eivät koskaan muuttuneet teoiksi. Ja sen vuoksi Kharon oli nyt orpo.
"Aiotteko te kostaa vielä Mesitähdelle?" Kharon kysyi ja nosti katseensa Päivänsäteeseen. Entinen eloklaanilainen halusi kostaa. Hän tahtoi kaikkien näkevän, millaisia eloklaanilaiset todella olivat.

//Päivänsäde?
// 233 sanaa

Haavetassuksi itsensä esitellyt kissa jatkoi höpisemistä veljestään, joka odotti häntä varmaankin huolestuneena jossakin päin jotakin metsää. Kyseessä saattoi olla klaanikissan temppu, jolla hän yritti paeta luotamme, joten ei ollut pahitteeksi olla liian varovainen.
"Jos se saa sinut hiljenemään edes hetkeksi, voin harkita vieväni asian Keijukaiselle, joka sitten päättää, haemmeko veljesi vai emme", sanoin, luoden kolliin epäileväisen katseen. "Siis jos tämä sinun veljesi on edes oikeasti olemassa."
"On hän!" Haavetassu vakuutti, mutta en vaivautunut kiinnittämään asiaan enää enempää huomiota. Voisin kertoa Keijukaiselle tästä mahdollisesta veljestä, joka voisi myös liittyä yhteisöömme, mutta en kyllä antaisi tuon pahaisen metsäläisen komennella itseäni.
"No, minun kuuluu kertoa sinulle yhteisöstämme", mau'uin sitten, miettien, mistä olisi paras aloittaa. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Katseellani kehotin Haavetassua tekemään samoin, ja kolli totteli vastentahtoisen oloisena. "Kauan aikaa sitten kujakissayhteisö oli suuri ja mahtava vaikuttaja kaksijalkalassa. Eräänä päivänä joukko muukalaisia eksyi kaksijalkalaan ja päätyi sinun laillasi yhteisömme huostaan. Nämä kiittämättömät tunkeutujat haastoivat johtajamme, ja eräs kissa nimeltä Mesitähti tappoi hänet, jättäen kujakissayhteisön täydelliseen sekasortoon. Johtajamme Keijukainen on yrittänyt koota kujakissayhteisöä ja palauttaa sen takaisin aiempaan loistoonsa. Juuri siitä syystä myös sinä olet nyt täällä, osana suurempaa koneistoa."
Haavetassun ilme kertoi paljon: Mesitähden mainitseminen oli saanut hänet valppaaksi. Naamalleni levisi kylmä virne.
"Aivan, puhun juuri siitä Mesitähdestä, joka on teidän piskuisten metsäkissojen rakas johtaja", naurahdin kolkosti, irrottamatta painostavaa katsettani laikukkaan kollin erivärisistä silmistä. Halusin tehdä kollille selväksi jokaisella olemukseni säikeellä, miten paljon vihasin hänenlaisiaan klaanikissoja. "Minäkin olen kotoisin Eloklaanista, mutta olen onnellinen, että minut vietiin pois siitä sortajien ja murhaajien valtakunnasta."

//Kharon?
//251 sanaa

Kharon katsoi empien Päivänsäteeksi kutsuttua naaraskissaa. Hän oli esittänyt kysymyksen, johon Kharon ei välttämättä halunnut vastata totuudenmukaisesti.
"Haavetassu", kolli päätti vastata. Tottahan se oli, että hänen nimensä oli Haavetassu, tai oli ainakin joskus ollut.
"Klaaninimi", Päivänsäde sylkäisi sanat suustaan inhoten. Se sai Kharonin mielenkiinnon heräämään. Mitä niin kamalaa klaanit olivat tehneet, että moinen kujakissa inhosi heitä? Kharon rakenteli petiään mitä ihmeellisimmistä materiaaleista. Ne tarttuivat kynsiin epämukavasti kiinni, ja saivat turkin aivan sähköiseksi.
Kharon ei pitänyt ivallisesta tavasta, jolla Päivänsäde katseli hänen touhujaan.
"Miksi sinä et pidä klaaneista?" Kharon kysyi ja huitoi turhautuneena käpäläänsä. Kangas oli jäänyt kynteen kiinni, eikä meinannut irrota millään. Hetken huiskimisen jälkeen se lennähti pari hiirenmittaa kauemmaksi, suoraan kohti Päivänsädettä. Kharonin yllätykseksi tummanharmaa naaras onnistui väistämään lentävää esinettä. Nyt naaraan ilme oli ärsyyntynyt, kun tuo tarrasi kynsillään kiinni kankaaseen ja viskasi sen voimalla kohti Kharonia. Kolli ei edes yrittänyt väistää, vaan kankaanpala lennähti hänen rintaansa ja putosi maahan.
"Miksi sinä lähdit Eloklaanista?" Päivänsäde vastasi kysymykseen kysymyksellä. Se ärsytti Kharonia entisestään. Kolli oli harkinnut lyhyen ajan sisällä monta kertaa pakenemista, mutta totesi joka kerta sen olevan huono idea. Jos hän yrittäisi mitään, kujakissat saisivat hänet varmasti kiinni pian. Eikä hän sitä paitsi edes osaisi ulos kaksijalkalasta, joka oli yksi kivisten pesien ja ukkospolkujen sokkelo.
"Minä ja veljeni kyllästyimme. Mitä sinä luulet, voisinkohan hakea hänetkin tänne? En kertonut lähteväni, ja hän on varmasti hirmuisen huolissaan", Kharon sanoi ja irvisti harmistuneena. Hän toivoi, että Päivänsäteellä olisi edes vähän sydäntä, vaikka nuori naaras tuskin pystyi päättämään täällä mitään.

//Päivi?
// 247 sanaa

Ihailin sitä, miten Keijukainen osasi hoitaa tällaiset tilanteet: uhkaavasti, nopeasti ja tyylikkäästi. Halusin itse olla samanlainen sitten, kun minusta tulisi joskus kujakissayhteisön johtaja. Siihen tietysti olisi vielä pitkä aika, sillä Keijukainen tulisi elämään pitkään ja johtamaan meitä yhtä kunnioitettavasti kuin hän oli tähänkin mennessä tehnyt.
Mitä tuli tähän uuteen tulokkaaseen, jota minun oli määrä vartioida… Hän oli klaanikissa! Juuri sellainen yksilö, jota minun kuului vihata ja inhoksua koko sydämeni pohjasta. Tuo kolli oli tehnyt pahan virheen astuessaan meidän kaksijalkalaamme - hänenlaisensa olivat kirottuja!
"Minä pidän häntä silmällä", lupasin Keijukaiselle päättäväisesti, ja siirsin sitten paheksuvan katseeni kolliin. Tämä katsoi minua hankalasti tulkittava ilme kasvoillaan. Hän saattoi joko pilkata minua tai sitten olla aidosti utelias - en ollut mikään paras ilmeiden lukija.
"No niin, mennään sitten", murahdin ja viitoin hännälläni kissaa tulemaan perässä. Lähdin kulkemaan portaita kohti, ja kuulin toisten askeleiden seuraavan omiani, mistä tiesin, että kolli oli päättänyt olla hangoittelematta vastaan ja seurasi minua.
Päästyämme alakertaan näytin hänelle, missä nukkumapaikat sijaitsivat. "Tulet nukkumaan täällä yösi. Jos et mieli nukkua kylmällä lattialla, sinun on parempi alkaa etsiä jotakin, josta rakentaa oma petisi", sanoin tylysti, jäljitellen Keijukaisen puhetyyliä, sillä se oli tuntunut tepsivän kolliin aiemminkin.
Laikukas kissa katsoi minua tympääntyneen oloisena ja rupesi sitten tutkimaan alakertaa. Istuin alas ja seurasin hänen etsintöjään. Kun hän ei millään vaikuttanut löytävän mitään, mistä olisi voinut olla hyötyä, huokaisin liioitellun kovaäänisesti ja menin avuksi.
Loikkasin nelikulmaisen puisen laatikon päälle, jossa oli lokeroita, jotka sai auki vetämällä. Kurotin tassullani yhden lokeron kahvaa kohti ja onnistuin kiskaisemaan sen auki. Pudottauduin lokeroon ja ryhdyin tonkimaan tavaroiden seasta kaikenlaisia pehmusteita, joita kolli voisi käyttää petiä rakentaessaan.
Viskasin löytämäni rätit ja kankaanriekaleet kissan päälle ja loikkasin pois lokerosta. "Toivottavasti sinä osaat sentään rakentaa petisi itse", tuhahdin silmiäni pyöritellen. Sitten mieleeni muistui, etten tiennyt vielä kissan nimeä, vaikka ei sillä, että se olisi minua niinkään kiinnostanut. Käytännön syistä se olisi kuitenkin ollut hyvä tietää. "Sinä tiedät jo minun nimeni, joten kuka sinä olet?" kysyin katsoen tätä arvioivasti korvista tassuihin.

//Kharon?
//324 sanaa

Päivänsäde oli kasvanut kovaa vauhtia. Naaras oli saavuttanut iän, joka klaanissa olisi tarkoittanut oppilaaksi tulemista, mutta minun yhteisössäni sen merkitys oli suurempi. Päivänsäde sai enemmän vastuuta, nytkin hän oli ensimmäistä kertaa johtamassa partiota.
Uusia kissoja ei ollut näkynyt aikoihin. Viimeiset kuut olivat olleet hiljaisia, sillä muukalaiset eivät uskaltautuneet kaksijalkalani alueelle. Kenties sana yhteisöstä oli levinnyt, tai sitten kukaan ei vain liikkunut tähän aikaan vuodesta minnekään.
Olisin halunnut kasvattaa Mesitähden pennun omalla tavallani, mutta Mäihä ja Tyrskytiikeri hankaloittivat asiaa. Heidän kasvatustapansa oli aivan toisenlainen kuin omani. Olimme joutuneet tekemään kompromissin niin, että jokainen huolehti pennusta vuorotellen, jokainen päivän kerrallaan. Ihan kohtalaisesti se olikin sujunut, sillä Päivänsäteestä oli varttunut juuri sellainen kuin olin toivonutkin: itsevarma, rohkea ja kuitenkin järkevä.
"Eikö heidän pitäisi olla jo täällä?" Tyrskytiikeri kysyi haukotellen. Käänsin ärsyyntyneen katseeni kollin suuntaan. Vihjasiko hän, että oli ollut virhe päästää Päivänsäde partion johtoon? En vastannut mitään, sillä en jaksanut kinastella Tyrskytiikerin enkä sen enempää tuon lähettyvillä lepäävän Mäihän kanssa.
Kuulin askeleita alakerrasta. Ne saivat minut suorastaan pomppaamaan pystyyn. Tummanharmaa naaraskissa asteli häntä pystyssä yläkertaan, perässään kahden sijaan kolme kissaa. Päivänsäde kertoi löytäneensä kissan kaksijalkalasta. Aluksi olin hyvilläni kasvattini teosta, mutta sitten hymy hyytyi. Yritin peitellä yllättyneisyyttäni, kun tunnistin laikukkaan kissan. Sitä seurasi säikähdys, kun muistin mistä hänet tunsin. Kissa oli yksi Eloklaanin oppilaista, siitä ei voinut erehtyä. Laikku kasvoissa ja eriväriset silmät eivät unohtuneet helposti.
Päivänsäde kehuskeli löydöstään tyytyväisenä. Vilkaisin Mäihää ja Tyrskytiikeriä. Molemmat olivat nousseet ylös, ja selkeästi huomanneet saman kuin minäkin.
"Mitä eloklaanilainen tekee näin kaukana kotoa?" sivuutin Päivänsäteen täysin, kun kävelin huoneen halki eloklaanilaisen eteen. Tuo siristi erivärisiä silmiään, kenties hän ei tunnistanut minua.
"En minä asu enää Eloklaanissa", laikukkaan kissan sanat saivat minut huojentumaan. Se tarkoitti sitä, etteivät eloklaanilaiset olleet ainakaan ihan heti saapumassa luoksemme. Jos siis kissan sanaan pystyi luottamaan.
"Mitä sinä sitten teet täällä?" kysyin ja istahdin alas itseäni hieman suurempaa kissaa vastapäätä. Entinen eloklaanilainen silmäili kotiamme varsin arvostelevan näköisesti. Se ärsytti minua. Olisi voinut edes yrittää peittää sen, ettei pitänyt näkemästään!
"Tulin vain katselemaan kaksijalkalaa, kunnes nuo toivat minut tänne. En tahdo olla vaivoiksi, itse asiassa minun pitäisi lähteä jo. Veljeni odottaa minua metsässä", kolli sanoi nyt hermostuneen oloisesti. En uskonut sanaakaan.
"Astuit jalallasi väärään kaksijalkalaan, sillä täältä ei noin vain lähdetäkään. Olet tallonut minun omistamaani maata ja vienyt minun kallista aikaani, jonka vuoksi olet minulle velkaa loppuelämäsi. Tästä eteenpäin päiväsi kuluvat ruokaa etsiessä ja tämän kaksijalkalan kujia partioidessa, ymmärrätkö?" esitin erakolle kysymyksen ja katsoin häntä suoraan silmiin, yrittäen saada kissan entistä ahdistuneemmaksi. Kissa nyökkäsi, vaikka tuskin tarkoitti sitä. Kaikki paitsi tietenkin Leopardi, halusivat aina aluksi paeta.
"Päivänsäde, sinä löysit muukalaisen, joten saat kunnian vahtia häntä. Kerro hänelle kujakissayhteisöstä ja auta häntä rakentamaan oma vuoteensa alakertaan. Arpi, sinä ja Keijo saatte luvan hoitaa hänen yövartioimisensa", jakelin käskyjä ja nautin siitä. Olisipa joka päivä tällainen!

//Päivi?
// 459 sanaa

Kaunotar: 14kp

Mäihä: 5kp -

Nefiri: 17kp -

Päivänsäde: 29kp! -

Merkurius: 47kp! -

Taivaslaulu: 41kp! -

Rubiini: 58kp! - Voit siirtyä oppilasikäiseksi kun tahdot.

Corona: 21kp! -

Kharon: 39kp! -

Tämä uusi kissa oli utelias, kyseli koko ajan. Sellainen ei ollut toivomani reaktio, sillä halusin kylvää pelkoa vastustajiini ja saada heidät tutisemaan. Siksi olisinkin mieluummin vain kynsinyt kollin hiljaiseksi, mutta sellainen olisi vienyt enemmän aikaa, emmekä me koskaan pääsisi perille.
"Minä olen Päivänsäde, jos se sinua kerran niin kovasti kiinnostaa", puuskahdin kollille ravatessamme eteenpäin. "Me emme voi päästää sinua lähtemään, sillä olet harhautunut astumaan jalallasi Keijukaisen alueelle, eikä hän anna kenenkään lähteä täältä ilman lupaansa. Tuliko asia nyt selväksi?"
Kollin ilmeestä näki, ettei tullut. Hän ei kuitenkaan enää esittänyt enempää kysymyksiä, mistä olin vain hyvilläni. Päässäni näin jo, miten Keijukainen kehuisi minua koko yhteisön kuullen, kun olin ensimmäisen partioni aikana onnistunut nappaamaan erakon alueeltamme. Tämän jälkeen minua ei pidettäisi enää minään pikkupentuna, vaan saisin arvostusta, jota ansaitsin.
Vähän ajan päästä saavuimme leiriin. Kuljin etunenässä sisälle rakennukseen, ja suuntasin yläkertaan, jossa arvelin Keijukaisen olevan. Jännitys sai tassunpohjani kihelmöimään. Kohta Keijukainen näkisi saavutukseni! Hän olisi varmasti ylpeä minusta.
Astelin sisälle huoneeseen leuka ylpeästi pystyssä. Keijukainen ja Mäihä kääntyivät katsomaan minua, ja minä virnistin näille voitonriemuisena.
"Katsokaapa, mitä minä löysin!" sanoin peittelemättä onnistumisen riemua äänessäni. Astuin pois löytämämme erakon edestä, jolloin myös kasvattajani näkivät hänet kunnolla. Keijukaisen viikset värähtivät kiinnostuneesti. Mäihäkin katseli uutta tulokasta pää aavistuksen kallellaan ja huvittunut virne naamallaan.
"Hän käyskenteli meidän kujillamme kuin olisi omistanut koko paikan", selitin tarkemmin, jääden sitten odottamaan näiden reaktiota.

//Kharon tai Keiju?
//224 sanaa

Nuori naaraskissa puhui, kuin olisi omistanut ystävineen koko kaksijalkalan. Kharonin mielestä moinen käytös ei sopinut niin nuorelle, hädin tuskin oppilasikäiselle kissalle. Jos Kharon ei olisi nähnyt kissaa, hän olisi puheidensa perusteella pitänyt tätä huomattavasti vanhempana.
Kolli oli saanut kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei tuntunut houkuttelevalta. Hän ei kuitenkaan tahtonut kuolla, joten oli kai parasta vain myöntyä ja lähteä kaksijalkalan kissojen mukaan.
"Hyvä on, minä tulen mukaanne", laikukas kolli lupasi vastentahtoisesti. Harmaan naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen hymynkaltainen virne, kun tuo nosti leukansa pystyyn ja sanoi jotakin oranssille kollille. Kharon ei kuullut, sillä kissa puhui liian hiljaa. Ilmeisesti annettuaan oranssille kissalle käskyn, tuo kiersi Kharonin taakse ja käski kollin liikkeelle.
"Älä sinä komentele minua", Kharon ärähti vanhalle kissalle, jolta uupui toinen silmä. Näky oli aika karu. Arpinen, melko huonokuntoisen näköinen kolli ei vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä, kun hän komensi Kharonin taas eteenpäin. Entinen eloklaanilainen tiesi, että niskurointi ei nyt kannattanut, joten hän myöntyi kerrankin ja lähti kulkemaan kahden naaraan perään. Kissat johdattivat Kharonin keskelle vilkasta ukkospolkua. Tummanharmaa naaras katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle, kunnes tuo pinkaisi juoksuun ja ylitti ukkospolun nopeasti. Leopardilaikukas kissa teki samoin, joten myös Kharon seurasi heidän perässään, oranssi kolli tietenkin kannoillaan.
Kharon toivoi pääsevänsä pois kaksijalkalasta ennen aamua. Hän halusi näpäyttää Deimosta, mutta ei huolestuttaa liikaa. Ei veli pärjäisi, jos menettäisi vielä Kharoninkin. Hänen täytyisi keksiä jotakin päästäkseen pois kaksijalkalasta.
"Minne me olemme menossa?" Kharon kysyi juostessaan tummanharmaan naaraan rinnalle. Kissa vilkaisi tummansinisillä silmillään Kharonia.
"Näet pian", hän vastasi lyhyesti ja käänsi taas katseensa menosuuntaan päin.
Nelikko kulki pienen nurmialueen halki. Siellä täällä kasvoi harvakseltaan pieniä puita, ja nurmialueen läpi kulki kivikkoinen, pieni ukkospolku. Joka puolella oli kivisiä kaksijalanpesiä, eikä metsää ollut lähimainkaan.
"Voisitko sinä edes kertoa, kuka olet? Miksi ette voi päästää minua lähtemään?" Kharon esitti uuden kysymyksen naaraalle.

//Päivi?
// 292 sanaa

"Tästä saat!" Menninkäinen loikkasi minua kohti tassut ojennettuina pitkälle eteen. Väistin laikukkaan kollin hyökkäyksen leikiten. Minusta oli tullut nopeampi ja vahvempi viime kuiden aikana, mikä takasi minulle edun monissa ketteryyttä vaativissa asioissa. Olin oppinut uusia liikkeitä ja tekniikoita vuoroin kultakin kasvattajaltani, Keijukaiselta, Mäihältä sekä Tyrskytiikeriltä, ja koin olevani valmis mihin vain haasteeseen, minkä nämä keksivätkään minulle heittää.
Kun Menninkäinen oli vielä ilmassa, pyörähdin häntä kohti ja hyökkäsin vastavuoroisesti hänen kimppuunsa. Kiedoin käpäläni kollin keskivartalon ympärille ja kaadoin tuon maahan.
"Hei, tuo ei ollut reilua!" Menninkäinen valitti samalla kun yritti reuhtoa itsensä irti otteestani. Päästin hyväntuulisen mrrau-naurahduksen ja vetäydyin pois ikätoverini päältä ilkikurinen virne naamallani. Minä sitten rakastin kiusata tuota kissaa!
"Jos et saisi erityiskoulutusta niiltä kolmelta, olisin voittanut sinut jo ajat sitten", tämä tuhahti noustuaan ylös ja ravisteltuaan pölyt turkistaan. Näpäytin tuota nenälle tassullani.
"Epäilen vahvasti", hihitin ja rupesin sitten sukimaan rintaani. Kolli oli ilmeisesti aikeissa kostaa äskeisen minulle, kun tuo yhtäkkiä jähmettyi paikoilleen toinen tassu ojennettuna. Seurasin hänen katsettaan huoneen ovelle, jonne oli ilmestynyt Keijukainen kahden muun kasvattajani kanssa.
Tassutin tervehtimään heitä häntä iloisesti selkäni ylle kaarrettuna. "Huomenta! Mitä tänään tehdään?" kysyin reippaasti, liu'uttaen samalla katseeni Keijukaisen vieressä seisovaan valkoiseen kollikissaan. "Eikö tänään olekin Mäihän vuoro katsoa perääni?"
Keijukainen nosti häntänsä merkiksi malttaa kuunnella. Suljin suuni kuuliaisesti ja odotin, mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Tänään on luvassa hieman erilaista ohjelmaa", harmaa naaras naukui salamyhkäisesti. Kiinnostukseni heräsi saman tien. Kaikki tasapaksusta, tavallisesta arjesta poikkeava oli enemmän kuin tervetullutta! "Saat johtaa ensimmäisen partiosi kujille ilman meitä. Ota mukaasi Arpi ja Leopardi."
Yritin parhaani mukaan pitää yllä hillittyä olemusta, vaikka uutinen oli shokeeraava. Saisin johtaa ihka ensimmäistä kertaa partiota! Minä - ihan itse!
"Kiitos!" onnistuin lopulta henkäisemään. "Voitte luottaa minuun!"
Sen jälkeen käännähdin ympäri ja etsin katseellani Arpea ja Leopardia, jotka eivät olleetkaan kaukana. He olivat ilmeisesti kuulleet Keijukaisen ilmoituksen, sillä he lähtivät tassuttamaan minua kohti heti, kun katseeni kohtasi heidät. Hymyilin heille leveää hymyä. Tänään he joutuisivat kuuntelemaan minua ja vain minua. Olin pomo, aivan kuten Keijukainen! Johtaisin heitä rautaisella käpälällä, enkä katsoisi laiskottelua hyvällä. Niin, sellainen johtaja minä olin - järkkymätön.
Johdatin partioni ulos rakennuksesta, kohti heräileviä kujia, jotka odottivat järjestystä pidettävän yllä, kuten aina tähän mennessä. Järjestys ei pääsisi lipsumaan tassuistani. Pitäisin siitä tiukasti kiinni, vaikka sitten henki menisi.

Meni jonkin aikaa, eikä mitään epäilyttävää ollut tapahtunut. Itse asiassa minulla alkoi olla jopa tylsää. Partion johtajana oleminen oli tietty suuri kunnia, mutta paljon mieluummin olisin ollut painimassa Menninkäisen kanssa ja haalimassa itselleni voittoja kuin käyskennellyt turhanpalttina näillä pitkästyttävillä kujilla. Välillä vastaan saattoi tulla pari harhautunutta kaksijalkaa, mutta ne antoivat meidän olla, emmekä mekään häirinneet niitä.
Käännyin kulman takaa seuraavalle kujalle, kun yhtäkkiä näin vähän kauempana edessäpäin kissan. Arpi ja Leopardi seisahtuivat sivuilleni.
"Tunkeutuja", Arpi sihahti, irrottamatta ainoata silmäänsä muukalaisesta. Leopardi puolestaan vaikutti enemmänkin ilahtuneelta kuin varautuneelta kohtaamisesta.
"Meidän pitäisi käydä kysymässä häneltä, onko hän eksynyt", Menninkäisen emo ehdotti. Nostin häntäni pystyyn, kuten olin monesti nähnyt Keijukaisenkin tekevän, kun tuo pyysi hiljaisuutta muilta. Minä olin tänään pomo, ja minä sanelisin heille, mitä tuon eksyneen kulkijan kanssa tehtäisiin.
"Me seuraamme häntä, kunnes hän on sellaisessa paikassa, jossa voimme saartaa hänet helposti ja esittää asiamme lyhyesti mutta iskevästi", mau'uin määrätietoisesti. Koska vastaväitteitä ei kuulunut, uskoin tehneeni asiani selväksi.
Niinpä ryhdyimme varjostamaan tuota pahaa-aavistamatonta kissaa, joka käveli kujilla poikkeuksellisen huolettoman oloisena. Luuliko tuo omistavansa paikan? Muukalainen oli nyt meidän alueellamme, eikä olisi vähään aikaan poistumassa mihinkään, mikäli minä osaisin hoitaa tilanteen siten, miten se kuuluikin hoitaa.
Saavuttuamme huomattavasti hämärämmille kujille, joilla ei oikeastaan ollut minkäänlaista liikettä saati elämää, päätin tehdä ensimmäisen siirtoni.
"Pysähdy!" huusin niin mahtipontisesti kuin vain suinkin osasin. Kissa pysähtyi karvat pystyssä ja kääntyi katsomaan meitä. Nyt näin paremmin, miltä hän näytti: kyseessä oli nuori kolli, jolla oli valkoinen karvapeite sekä tummanharmaita yksityiskohtia turkissaan. Erityisesti kiinnitin huomiota hänen erivärisiin silmiinsä, jonka kaltaisia en ollut ikinä nähnyt ennen.
"Tämä on meidän kaksijalkalamme, emmekä hyväksy täällä vieraita kissoja", tokaisin topakasti, ottaen askeleen lähemmäksi kissaa. Kuin vastaten tähän eleeseen, kolli otti askeleen taaksepäin, mikä sai minut hieman ärsyyntyneeksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ulospäin, sillä hyvä johtaja ei tehnyt hätiköityjä päätöksiä.
Kolli selitti, miten hän ei olisi häiriöksi ja olisi poissa kaksijalkalasta ennen aamua. En niellyt moista pötypuhetta, vaikka ei minua niinkään kiinnostanut, millä asialla tämä liikkui alueellamme. Hän oli kuitenkin sille, emmekä me katsoneet sitä hyvällä, olipa syy mikä hyvänsä.
"Mahtavat maisemat näillä kujilla tosiaan. Saatkin jatkossa nähdä vastaavia lisää, sillä sinä lähdet mukaamme", hymähdin omahyväisenä ja otin taas askeleen tuota kohti. Samaan aikaan annoin hännälläni merkin Arvelle ja Leopardille piirittää muukalainen. Tunsin suunnatonta mielihyvää, kun kaksikko toimi mieleni mukaan.
"Joko tulet mukaamme hyvällä", jatkoin hitaasti, paljastaen samalla kynteni vihjatakseni kollille seurauksista, joista hän joutuisi kärsimään, ellei tottelisi, "tai sitten pahalla. Voin luvata, että me saamme sinut vikkelästi kiinni ja silvomme pienen pieneksi silpuksi, mikäli yrität pakoon."




//Kharon?
//781 sanaa

Kharon ei ollut varma, kuinka monta päivää hänen elämänsä lopullisesti muuttaneesta ketun hyökkäyksestä oli. Hän oli nukkunut, herännyt ja syönyt monta kertaa, mutta oli mennyt jo laskuissa sekaisin. Deimos teki kaikkensa pitääkseen veljensä tässä maailmassa, sillä Kharon ei ollut lainkaan oma itsensä.
Vanhempien ja Coronan kuolemat varjostivat laikukkaan kollin ajatuksia. Oli mennyt useampi päivä, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, mitä todella oli tapahtunut. Hänestä oli tullut orpo, eikä hän näkisi vanhempiaan enää ikinä. Sen tajuaminen oli pysäyttänyt Kharonin maailman hetkeksi. Tunne oli ollut kamalampi kuin yksikään fyysinen kipu, mitä nuori kissa saattoi kuvitella.
Kharon tarvitsi syyn menetykselleen, eikä syylliseksi kelvannut kettu tai vanhempien liian kehnot taistelutaidot. Hän halusi syyllisen, joka oli johtanut perheen tähän pisteeseen. Monen mutkan kautta Kharon oli valinnut syylliseksi Eloklaanin. Kaikki oli klaanin syytä. Jos he olisivat saaneet Taivaslaulun, Merkuriuksen ja Coronan viihtymään paremmin, he olisivat edelleen onnellisesti Eloklaanin rajojen sisäpuolella. Mutta Mesitähti oli päästänyt heidät noin vain lähtemään.
"Tahtoisitko ottaa vaikka pienen kilpailun, kumpi saa enemmän saaliita kiinni?" veljensä vierellä istuva Deimos kysyi varovaisella äänellä. Kharon vilkaisi veljeään ja pudisti tiukasti päätään.
"Emme me ole enää mitään pentuja Deimos. Elämä ei ole pelkkää leikkimistä", Kharon sanoi tajuamatta, miten tylyltä hän kuulostikaan. Veli luimisti pettyneenä korviaan ja käänsi katseensa multaiseen maahan. Hetken hiljaa istuttuaan Deimos nousi ylös ja katsahti hetkeksi veljeensä.
"Minä kuitenkin menen saalistamaan. Pysy sinä vain täällä. Minä palaan pian", Deimos lupasi jäämättä odottamaan veljeltään vastausta. Kharon toisti ärsyyntyneenä mumisten itsekseen veljensä sanat. Pitikö Deimos häntä ihan pentuna esittäessään noin vain käskyjä?
"Sinähän et minua määräile", Kharon totesi, vaikkei pensaiden ja puiden sekaan kadonnut veli häntä kuullutkaan. Kharon nousi ylös ja lähti päättäväisin askelin kulkemaan kauemmaksi pesistä. Deimos kohteli häntä kuin pientä pentua, joka ei osannut itse pitää huolta itsestään. Häntä ärsytti se, miten Deimos tuntui aina osaavan kaiken ja luuli aina olevansa oikeassa. Hän tuntui muka tietävän, miten Kharonin olisi pitänyt käsitellä surutyönsä ja vaikka mitä muuta.
Kharon päätti näyttää pärjäävänsä yksin.

Laikukas kolli ylitti reviirin laimentuneet rajamerkit. Kukaan ei ollut vahvistanut rajoja ketun hyökkäyksen jälkeen. Kharon jatkoi itsepäisesti matkaansa eteenpäin. Corona oli kertonut siellä jossain sijaitsevan kaksijalkalan, joka oli Kharonin päämäärä. Hän viettäisi kaksijalkalassa yön ja näyttäisi Deimokselle, ettei ollut enää mikään pikkupentu. Aamulla hän palaisi takaisin ja kertoisi upeasta seikkailustaan veljelleen.
Kharonin jalat väsyivät nopeasti. Hän oli maannut niin monta päivää, että pienikin kävely tuntui hurjalta saavutukselta. Vaikka jalkoja särki ja hänen teki mieli palata takaisin, Kharon piti päänsä. Deimos oli varmasti jo huomannut hänen kadonneen, joten olisi vain kiusallista palata takaisin epäonnistuneelta retkeltä.
Aurinko oli ohittanut huippunsa ajat sitten, ja Kharon oli todella lähellä luovuttamista. Hän päätti kuitenkin kulkea vielä pienen mäen ylös. Jos kaksijalkalaa ei näkyisi, hän palaisi häntä koipien välissä takaisin Deimoksen luokse, niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuikin.
Riemu valtasi Kharonin, kun tämä pääsi mäen päälle. Suuret, kiviset kaksijalanpesät kurkottelivat taivaita. Muutamien pesien katoista tuprutti tummaa savua. Hirviöiden, kaksijalkojen ja räksyttävien koirien äänet kantautuivat aidan yli tänne saakka. Kharon juoksi mäen alas aidan luokse.
Kaksijalkalan löytäminen oli tuonut kollille lisää voimaa, eikä häntä väsyttänyt enää lainkaan. Erakko loikkasi puisen aidan päälle. Loikka jäi miltei lyhyeksi, kun kolli jäi roikkumaan aitaa vasten. Hän sai vedettyä kehonsa etukäpälien avulla aidan päälle, ja jäi hetkeksi ihastelemaan kaksijalkalan maisemia. He olivat kulkeneet muutaman pienemmän kaksijalkalan ohi matkattuaan uudelle reviirilleen, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Aiemmissa kaksijalkaloissa pesät olivat olleet pieniä, eikä hirviöitä liikkunut paljoa. Nyt joka suunnasta kuului hirviön matalaa murinaa.
Kharon loikkasi alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Hän piiloutui läheiseen pensaikkoon nähdessään lähestyvän kaksijalan. Kolli kumartui pensaan alle ja katsoi oksien läpi, kuinka naaraspuolinen kaksijalka käveli pensaan ohi ja jatkoi matkaansa. Kharon hiipi pois pensaan takaa ja silmäili hetken ympäristöä. Hän ei tiennyt, miten näin suuressa kaksijalkalassa olisi turvallisinta liikkua. Siispä kolli päätti hyödyntää varjoja. Hän kipitti erään kaksijalan pesän nurkalle, ja jatkoi sen varjossa matkaa eteenpäin. Maa oli aivan erilaista kuin metsässä. Pehmeä, multainen maa oli muuttunut kovaksi, auringossa lämmenneeksi, tummaksi pinnaksi.
Kharon piiloutui aina välillä vastaan tulevien, kiiltävien säiliöiden taakse, kun vastaan tuli kaksijalkoja tai hirviöitä. Hämmennyksekseen yksikään kaksijalka ei lähestynyt häntä, vaikka osa näki kujalla kulkevan kissan.
Emo ja isä olivat aina varoitelleet kaksijaloista, jotka kaappasivat noin vain yksinäisiä kissoja ja hirviöistä, jotka juoksivat kissojen yli. Näitä kaksijalkoja, saatika sitten hirviöitä ei tuntunut lainkaan kiinnostavan Kharonin olemassaolo. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa Kharon pääsi, sitä turvallisemmaksi hän tunsi olonsa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Kissa katseli maisemia, kulkien eteenpäin hämärillä kujilla varomattomasti.
"Pysähdy!" huudahdus säikäytti Kharonin. Kollin karvat nousivat pystyyn, kun hän kääntyi takaapäin lähestyviä kissoja. Puhuja oli nuori, harmaavalkoinen naaras, joka tarkkaili Kharonia tarkasti tummansinisillä silmillään. Nuoren kissan takana seisoivat luiseva oranssi kolli ja leopardilaikukas, ystävällisen oloinen naaras, joka hymyili Kharonille ystävällisesti.
Kharon katui varomattomuuttaan välittömästi. Miten hän ei ollut huomannut varjostajia? He olivat varmasti seuranneet häntä jo hyvän tovin, odottaen, että Kharon päätyisi hämärälle kujalle, jossa kaksijalkoja ja hirviöitä ei juurikaan liikkunut.
"Tämä on meidän kaksijalkamme, emmekä hyväksy täällä vieraita kissoja", harmaa naaras sanoi kipakalla äänellä. Kharon ei tiennyt, olisiko nyt pitänyt itkeä vai nauraa. Kuvittelivatko nuo kolme kissaa todella omistavansa koko kaksijalkalan? Kun harmaa naaras astui askeleen eteenpäin, Kharon koki olonsa hieman uhatuksi. Siispä hän otti vastaavasti yhden askeleen taaksepäin, jottei tuntematon kissa tulisi liian lähelle.
"En ole häiriöksi. Ajattelin vain katsella maisemia ja lähteä ennen aamua", Kharon vastasi hieman epäröiden. Olisikohan ollut järkevämpää vain juosta karkuun? Ehkä ei, leopardilaikukas ja tummanharmaa näyttivät siltä, että he juoksisivat Kharonin helposti kiinni. Lisäksi heillä oli kotikenttäetu, sillä Kharon ei tuntenut kaksijalkalaa lainkaan.

//Päivi?
// 893 sanaa

Vietettyään puoli kuuta kaksijalkalassa, Rubiini oli ehtinyt jo tottua koviin ääniin eikä hänen anturoitaan enää arastellut kävellä karheilla kivipinnoilla. Hänen haavansa olivat kutakuinkin parantuneet, vaikka suurimmasta osasta jäisi arpi. Etenkin hänen naamaansa juovittivat pitkät, rumat arvet, mikä ei sinänsä ollut eduksi hänen ulkoiselle puolelleen, sillä naaras ei ollut outojen punaisten silmiensä takia muutenkaan mitään erityisen miellyttävää katsottavaa. Silver oli kuitenkin sanonut, että arvet tekivät hänestä taistelijan näköisen. Kunhan hän vain vähän vielä kasvaisi, karskeimmatkaan korstot eivät tohtisi ryhtyä koitokseen hänen kanssaan.
Silver oli saanut kiinni pulun heidän ollessaan kierroksella puistossa. Oli hämärä, eikä paikalla ollut enää kaksijalkoja, ellei mukaan laskettu paria hassusti hoippuvaa ja oudosti ujeltavaa yksilöä. Rubiini yritti pysytellä niistä mahdollisimman kaukana, sillä niiden liikehdintä oli niin arvaamatonta, että se pelotti häntä. Ukko ei ollut ikinä ollut tuollainen. Se saikin hänet miettimään, oliko Ukko asunut syrjässä muista kaksijaloista juurikin nimenomaisesta syystä.
"Tule syömään", Silver kutsui Rubiinia, samalla kun repi pulusta pienempiä palasia hänelle syötäväksi. Rubiini lopetti kaksijalkojen vahtaamisen ja tassutteli häntä kippuralla hoikan kollin luo. Hän asettui erakon viereen istumaan ja odotti lupaa syödä.
Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä aivan kuin tyhjästä paikalle ilmestyi pari suurikokoista kissaa, joiden silmät kiiluivat häijysti kaksijalkojen pienten aurinkojen valossa. Silver nousi seisomaan hännänpää kevyesti nykien.
"Tervehdys. Millä asialla liikutte?" hän kysyi rauhallisesti, silmäillen tulijoita arvioivasti.
Toinen kissoista, suurikokoinen naaras, jolla oli pikimusta turkki, astui eteenpäin. Kissan katse käväisi heidän jaloissaan lojuvassa pulussa, ja vaistomaisesti Rubiini veti sitä tassullaan lähemmäksi itseään. Puluun ei kajoaisi kukaan muu kuin hän ja Silver!
Musta kissa ei vaivautunut tervehtimään. "Tulimme hakemaan tuon pulun. Se on meidän alueellamme, joten se luonnollisestikin kuuluu meille."
"Pötyä. Puisto ei ole kenenkään aluetta. Minä metsästin tämän itse ja aion myös pitää sen", Silver vastasi kärkevästi. Rubiini yritti matkia hänen eleitään ja tuijottaa muukalaisia yhtä kylmänrauhallisesti, vaikka hän tunsikin vatsanpohjassaan inhottavaa kutinaa.
"Me emme tulleetkaan pyytämään", toinen kissa, harmaa kolli, sihahti uhkaavasti ja paljasti kyntensä. Musta naaras seurasi toverinsa esimerkkiä.
Silver kääntyi katsomaan Rubiinia terävästi. "Ota pulu ja juokse piiloon. Tulen perässä." Rauhallisuus hänen äänestään oli kadonnut. Nyt se oli pingottunut ja hätäinen, eikä se tuonut Rubiinille turvallista oloa. Hän ei olisi halunnut jättää Silveriä yksin, mutta ei myöskään rikkoa kollin käskyä. Niinpä hän tarttui osittain kaluttuun puluun ja lähti vaivalloisesti raahaamaan sitä kauemmaksi kolmikosta.
Harmaa kissa syöksähti häntä kohti, mutta Silver hyppäsi kollin eteen. Samassa jännite laukesi ja alkoi sellainen rähinä, joka kuultiin varmasti kaksijalkalan toisella puolella asti. Rubiini näki kynsien ja hampaiden välähtelevän sekasorron keskellä, ja se sai hänen omiin käpäliinsä lisävauhtia. Pulua raahaten hän hölkytti eteenpäin, korvat takana riehuvaa taistelua jatkuvasti kuulostellen.
Jonkin matkan päässä oli pensas. Jotenkin hänen onnistui saada itsensä sekä pulun ruho ahdetuksi sen alla olevaan juurakkoon. Hurjistunut mouruna ja sähinä kuuluivat vielä hetken, kunnes tuli aivan hiljaista. Rubiini pelkäsi oman sydämen sykkeensä olevan niin kovaääninen, että se paljastaisi hänen piilopaikkansa.
Kesti hetki, ennen kuin hän kuuli askelten lähestyvän hänen piiloaan. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä ulos katsomaan, oliko tulija Silver vaiko jompikumpi kahdesta kissasta, jotka olivat yrittäneet viedä heidän pulunsa.
"Löysinpäs." Samassa pensaan sisään työntyi leveä, musta pää, jonka pistävän keltaiset silmät porautuivat suoraan hänen sisimpäänsä. Rubiini kiljaisi säikähtäneenä ja yritti perääntyä, mutta juuret tulivat tielle.
Hän jo pelkäsi loppunsa koittaneen, kun naaras lopulta vain veti kärsineen näköisen pulun pois pensaasta ja katosi. Rubiini ei uskaltanut liikkua, ei hengittää. Missä Silver oli? Hänhän oli luvannut tulla heti perässä!
Rubiini odotti hetken, kunnes rohkeni astua ulos pensaasta. Kissoista ei näkynyt jälkeäkään. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen nähdä Silverin jossakin, salaa peläten, että tuo oli jättänyt hänet. Lopulta hän löysi kollin makaamasta keskeltä polkua, suoraan yhden kaksijalkalan pienen auringon luomassa valokehässä. Hän vetäisi terävästi henkeä ja loikki erakon luo.
"Silver", hän miukaisi varovasti, tökäten tassullaan kollin kylkeä. Aluksi Silver ei reagoinut siihen mitenkään, mutta kun hän oli tarpeeksi kauan tökkinyt ja tuuppinut tuota, tämä virkosi ja kohdisti sumean katseensa Rubiiniin.
"Ne saivat pulun", Rubiini nyyhkytti pettyneenä itseensä. Jos hän olisi ollut yhtään isompi, ne kaksi eivät olisi edes yrittäneet ottaa sitä heiltä. Silver oli joutunut taistelemaan yksin kahta vastaan.
"Ei se mitään", Silver tyynnytteli. Hän yritti nousta, mutta rojahti saman tien maahan kivusta ähkäisten.
Rubiini katsoi häntä punaiset silmät huolesta pyöreinä. "Oletko kunnossa? Sattuuko sinuun?"
Silver makasi maassa raskaasti hengittäen. Hän sulki taas silmänsä, eikä enää vastannut Rubiinin kysymyksiin. Kolli hengitti yhä, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka pahasti tuo oli loukkaantunut. Turkista oli irronnut suuria tuppoja sieltä täältä ja joka puolella oli ikävän näköisiä jälkiä kynsistä ja hampaista.
"Minä haen apua", Rubiini sanoi päättäväisenä ja kosketti kuonollaan Silverin otsaa. "Odota sinä tässä, niin minä palaan pian. Voit luottaa minuun!"
Sen jälkeen hän vilkuili hetken ympärilleen, osaamatta sanoa, mihin suuntaan olisi parasta lähteä, jos hän mieli löytää jonkun, joka voisi auttaa. Lopulta hän päätyi lähtemään puiston ulkopuolelle, kaksijalkojen asuinalueelle.
Vaelleltuaan yksinään pimeillä kaduilla, hän lopulta löysi jonkun. Keskellä tietä seisoi valkoinen kissa, jolla oli harmaat jalat ja korvat. Rubiinista kissa ei vaikuttanut mitenkään erityisen uhkaavalta, joten hän päätti yrittää lähestyä tätä.
"Voitko auttaa minua?" hän kysyi tunnustellen. Kissa kääntyi katsomaan häntä kysyvänä. "Silver on loukkaantunut!" Huoli ja pelko hänen sisällään kasvoivat hetki hetkeltä, kun hän vain kuvittelikin Silverin makaamassa yksinään keskellä puistoa, jossa hän oli helppoa riistaa koirille ja muille pelottaville kissoille.
Kissa katsoi häntä arvioivan näköisesti. Rubiini pelkäsi jo, että tämä kieltäytyisi auttamasta häntä, mutta sitten tuo sanoikin:
"Selvä, autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä."
"Teen mitä vain!" Rubiini lupasi epäröimättä. Hänellä ei ollut varaa menettää ainoaa ystäväänsä. "Hankin sinulle niin paljon ruokaa kuin vain jaksat syödä, kunhan ensin autat Silveriä!"
"Hyvä on", kissa sanoi. "Näytä tietä."
Rubiini lähti johdattamaan muukalaista puistoon päin. Kun he pääsivät sinne, Silver oli yhä samassa kohtaa, kuin mihin hän oli tämän jättänytkin. Valkoinen kissa katsoi Silveriä epäluuloisena.
"Mitä hänelle tapahtui?"
"Silver oli napannut tosi ison pulun, mutta sitten kaksi jotakin öykkäriä tuli paikalle ja vei sen", Rubiini selitti ja yritti estää itseään vikisemästä. Hänen oli näytettävä vahvalta Silverin vuoksi. "Jos olisin ollut vähän isompi, olisin voinut auttaa häntä karkottamaan ne, mutta koska en ole iso, ne saivat pulun ja satuttivat Silveriä."
Hän kyyristyi Silverin viereen surkeana ja rupesi nuolemaan tuon rähjäistä turkkia neuvottomana. Hän halusi saada Silverin takaisin kuntoon, jotta tämä voisi opettaa hänelle, miten metsästettiin ja miten luonnossa ja kaksijalkalassa liikuttiin. Hän tarvitsi Silveriä!


//Nefiri?
//1032 sanaa

Nefiri, erakko

Kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset yöaikaan. Kaksijalat olivat vetäytyneet pesiinsä räksyttävien koiriensa ja jyrisevien hirviöidensä kanssa. Erakoihinkaan ei törmännyt tähän aikaan yhtä usein kuin päivällä, mutta muutaman olin vilaukselta nähnyt. Nälkä kurni vatsassani ja sätin itseäni jälleen kerran siitä, etten ollut ottanut Ursaa mukaan. Eilen olin löytänyt kuolleen hiiren, jonka olin nenää nyrpistäen syönyt. Tänään paras mahdollisuus päästä riistan pariin oli tapahtunut, kun olin törmännyt oravan kiinni saaneeseen erakkoon. Hän oli ollut minua pienempi ja tiesin, että olisin päihittänyt hänet taistelussa. Riistan varastaminen ei kuitenkaan sopinut arvoihini, joten nälän aiheuttamasta heikotuksesta huolimatta olin jättänyt erakon nauttimaan saaliistaan.
Olisiko noloa kääntyä nyt takaisin ja etsiä Ursa ja kumppanit? Kyllä olisi. En voinut olla niin heikko, että luovuttaisin heti ensimmäisen vastoinkäymisen edessä. Kaksijalkalassa sitä paitsi pitäisi olla enemmän ruokaa kuin metsässä. Kaksijaloilta löytyi syötävää yllin kyllin, minun pitäisi vain löytää se. En kuitenkaan koskaan ollut joutunut alentumaan kaksijalkojen jätteiden tonkimiseen. Kaksijalkalassa asuessamme Ursa oli aina pitänyt huolta siitä, että meillä oli tuoretta riistaa. Ehkä minunkin oli vain aika oppia metsästämään.
En kuitenkaan haistanut yhtäkään elävää otusta lukuun ottamatta erästä rähjäistä erakkoa, joka haisi muidenkin edestä. *Uskomatonta.* Kenties en ollut osannut arvostaa Ursaa tarpeeksi. Nuuskittuani läpi jälleen yhden syrjäisen kujan olin valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä nenääni osui kumma tuoksu. Se oli jotenkin syötäväksi tunnistettava, mutta suurimmaksi osaksi vieras. Minulla oli tunne, että olin törmännyt hajuun aiemmin, mutten saanut päähäni sen alkuperää. Koin, ettei minulla kuitenkaan ollut paljoa menetettävää, joten päätin seurata hajujälkeä.
Ja minne se minut johtikaan. Koiran asumuksen ulkopuolelle silmiä särkevän punaisen kupin äärelle. Kuppi oli täynnä ummehtuneen hajuisia nappuloita, joita jotkut erehtyivät luulemaan syötäviksi. Sinä hetkenä päätin luovuttaa. En alistuisi syömään moista moskaa, minä söisin vain riistaa.
Koiran haukunnan säestämänä pyrähdin paikalta salamana pois. Olisin voinut tappaa mokoman karvaturrin ja syödä sen, mutta ajatus oksetti minua. Ehkä ongelmana ei ollutkaan se, etten osannut saalistaa, vaan pikemminkin nirsouteni.
Hypähdin alas turvapaikkanani toimineelta muurilta ja vilkuilin ympärilleni. Kaksijalkalan autiot kadut olivat olleet vesiperä, joten ehkä minun oli suunnattava lehtevämmille alueille. Mutta minne siis?
Näytin kaiketi melko eksyneeltä ja näin vaarattomalta, sillä yhtäkkiä edessäni seisoi nuori, valkoinen kissa pyytämässä apua.
"Voitko auttaa minua?" kissa kysyi. Hänen silmänsä olivat kummallisen punertavat ja niissä loisti huoli. "Silver on loukkaantunut!"
Tuttu tilanne minulle. En kuitenkaan mielelläni auttanut avuttomia pentuparkoja, pahimmillaan se johtaisi siihen, että joutuisin asettumaan päiviksi. Sitä paitsi - jos en olisi auttanut Kikiä, en olisi sotkenut Isaa suunnitelmiini, eikä Isa olisi kuollut. Minun ei kannattaisi sotkeutua muiden asioihin, se ei koskaan johtanut mihinkään hyvään.
Vatsani kurisi jälleen vastausta pohtiessani, ja se muistutti minua yhdestä vaihtoehdosta, josta minäkin saisin jotain hyötyä irti.
"Selvä", sanoin kissalle, "autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä."

//Rubiini?
//444 sanaa

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei nuori Kharon vieläkään käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Iloinen, ihan tavallinen keskipäivä oli muuttunut kammottavaksi kauhunäytelmäksi, jonka lopputuloksena oli kaksi orpoa kissaa. Kharon ja Deimos istuivat turkit vastakkain lepän alimmalla oksalla. Kharon tuijotti lasittunein silmin Coronan ruumista, joka oli vielä hetki sitten sätkinyt, mutta nyt muuttunut liikkumattomaksi.
Kharon ei ollut varma miten pitkään hän tuijotti kastanjanruskean kissan ruumista, aika tuntui pysähtyvän. Kun hän seuraavan kerran havahtui takaisin tähän maailmaan, taivas oli alkanut hämärtymään.
"Kharon, oletko sinä kunnossa?" Deimoksen värisevä ääni kysyi. Kharon käänsi nyt ensimmäistä kertaa katseetsa pois Coronasta nostaen sen veljeensä. Deimoksen silmissä oli kyyneleitä, harmaansiniset silmät punersivat itkun seurauksena. Kharonia ei itkettänyt. Erakon olo oli turta, hän ei tuntenut mitään, vaikka oli juuri seurannut, kuinka kettu riisti häneltä hänen vanhempansa ja setänsä.
Kolli nyökäytti päätään ja laski taas katseensa alas puusta. Ketusta ei näkynyt jälkeäkään, ja Coronan saalistamat oravatkin olivat kadonneet. Maassa makasi kolme runneltua ruumista.
"Uskon, että on jo turvallista mennä alas. Minä menen ensin, niin tule sinä perässä", Deimos ehdotti, mutta Kharon esti veljensä aikeet.
"Ei, minä menen ensin", laikukas kolli vastasi terävällä äänensävyllä ja tasapainotteli puun rungon luokse. Kolli muisti emonsa opit, ja niiden avulla hän pääsi kuin pääsikin alas puusta. Pudottautuessaan maahan, Kharon väisti rungon edessä lojuvan ruumiin. Hän katsoi sitä hetken, yrittäen etsiä itsestään surun tunnetta, mutta aivan turhaan.
Kharon ei odottanut Deimosta, vaan kulki hiljaisin askelin ensin Taivaslaulun ruumiin luokse. Hän katsoi emoaan, jonka aiemmin valkea turkki oli värjääntynyt punaiseksi. Se oli Kharonin mielestä luonnottoman näköistä. Kuin automaattisesti hän kumartui emonsa ruumiin ylle ja alkoi nuolla sitä pitkin kielenvedoin.
"Kharon, mitä sinä teet?" kolli kuuli veljensä kysyvän. Hän nosti hetkeksi päänsä ylös emonsa turkista, muttei kääntänyt katsettaan veljeensä.
"Ei emon turkki voi olla punainen", kolli vastasi ilmeettömänä, jatkaen sitten turkin pesemistä. Hän haistoi vielä Taivaslaulun makean tuoksun, jonka ympäröimänä Kharon oli elänyt koko lyhyen ikänsä. Hajun peittäisi pian kokonaan kitkerä kalman haju, kunnes se peittäisi alleen kokonaan Taivaslaulun oman tuoksun.
Kharon lopetti vasta, kun suurimmat veriläikät emon turkilta olivat kadonneet, ja turkki muistutti taas enemmän sitä miltä kuuluikin. Edelleen näky häiritsi Kharonia, sillä emo ei näyttänyt omalta itseltään. Kauniista, valkeasta turkista puuttui tukkoja sieltä täältä, ja emo piti suutaan auki. Ei kukaan pitänyt suutaan auki nukkuessaan, Kharon ajatteli. Kolli nosti päänsä ylös ja kääntyi veljensä puoleen.
Valkean ja harmaan kirjava kolli säpsähti tajutessaan, kuinka pimeä metsässä jo oli. Aurinko oli laskenut, ja vaalea taivas oli muuttunut tummansiniseksi. Ainoat valonlähteet olivat kuu ja sen ympärillä tuikkivat tähdet.
Deimos näytti hengästyneeltä ja aivan surkealta. Veljen turkki oli sotkuinen ja aivan mullassa. Käpälät olivat värjääntyneet ruskeiksi sen johdosta.
"Miten sinunkin turkkisi on noin sotkuinen?" Kharon kysyi toruen veljeään. Deimos katsoi veljeään surullinen ilme kasvoillaan.
"Heidät täytyy haudata. Minä kaivoin haudan, jotta he pääsevät samaan paikkaan", Deimos sanoi tullessaan lähemmäs veljeään. Harmaa kolli tuntui tarkkailevan ympäristöään koko ajan. Kharon oli varma, että ei kettu enää tulisi takaisin.
Laikukas kolli pudisti kuitenkin päätään.
"Jos laitat heidät maan alle, heidän turkkinsa sotkeentuvat entisestään", Kharon huomautti. Hän ei käsittänyt, miksi Deimos alkoi taas itkeä. Kolli katsoi veljeään häkeltyneenä, tuntien myötätuntoa tätä kohtaan. Hän ei halunnut Deimoksen olevan surullinen.
"Sinä näytät ihan väsyneeltä. Jos sinä menet lepäämään, ja minä huolehdin, että heidän turkkinsa pysyvät siisteinä", Deimos ehdotti ääni väristen. Niin, aivan. Kharon ei ollut edes huomannut, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsi. Hän ei jaksanut alkaa väittämään vastaan, vaan nyökkäsi myöntyvästi.
"Hyvä on. Hyvää yötä Deimos", Kharon sanoi ja lähti kohti pesäänsä, jossa hän ja Deimos tapasivat nukkua. Kolli haukotteli väsyneenä päästyään piikkiherne- ja karhunvatukkapensaiden oksista rakennettuun pesäänsä. Kharon asettui mukavaan asentoon omalle vuoteelleen ja sulki silmänsä. Uni tempaisi erakon nopeasti pauloihinsa.

// 598 sanaa

Upotin kuononi kosteaan multaan ja vedin syvälle sisuksiini oravan vahvaa tuoksua. Olin jo hetken aikaa jäljittänyt kyseistä jyrsijää ja tahallani päästänyt sen muutamaan kertaan pakoon antaakseni sille etumatkaa ja piiloutumisen edun. Saalistuksessa parasta oli ehdottomasti jäljitys ja kun riistasta ei ollut tähän vuodenaikaan pulaa, saatoin huoletta venyttää saalistusta lähemmäs ajanviettotapaa kuin askaretta.
Muutaman pyrähdyksen jälkeen nappasin kuitenkin oravan jos toisenkin ja päätin lähteä kaksi pörröhäntää hampaissani takaisin kohti pesäämme. Otin askelrytmikseni kevyen nelistyksen, joka oli tarpeeksi hidasta jottei väsyttänyt minua liiaksi, mutta tarpeeksi nopeaa sopiakseen hyväntuuliseen mielialaani, joka kaipasi tietynlaista ympäriinsä loikkimista.
Aukiolle saapuessani iloni katkesi kuin terävällä kynnellä leikaten. Ilma pysähtyi, aika pysähtyi. Tuntui kuin se kyseinen kynsi olisi viiltänyt vatsani auki ja antanut sisuskalujeni tippua kauhusta maahan.
Oravat tipahtivat maahan kun verkkokalvoilleni paloi viiva kerrallaan jokainen näkökenttääni osuva verinen yksityiskohta; kaksi liikkumatonta kehoa, joista toinen kurotti epätoivoisesti vielä kuoleman kielissäkin kohti toista aivan yhtä veristä karvakasaa.
Kun hätkähdin irti horroksesta, juoksin suoraan veljeni ruumiin luokse ja aloin epätoivoisesti kyyneleet silmistäni valuen tuuppia häntä hereille. Vaikka tunsin hänen ruumiinsa kylmenevän lämpötilan omaani vasten, silti en voinut luovuttaa. Jos hän vaikka kuitenkin heräisi.
“Merkurius!”, itkin kauhuissani, “et voi jättää minua! Kuuletko sinä? Sinä et saa tehdä tätä minulle. Minä kiellän sen.” Kun mitään ei tapahtunut käännyin Taivaslaulun runnellun kehon puoleen, joka oli ennen loistanut kauneudellaan. Nyt valkoiset suortuvat olivat liimautuneet vasten hänen kehoaan verestä tahmeina ja turkki oli epätasainen ja joistain kohdista karvat olivat revitty kokonaan irti.
Hiljainen itkuni oli muuttunut huomaamattani henkeä ahdistaviksi nyyhkäyksiksi. Itkuni oli aukion ainoa ääni, kunnes:
“Corona?” Kuulin jonkun värisevän äänen sanovan. Käännyin silmät selälläni etsiäkseni äänen lähteen, vaikka samalla epäilinkin vain hiljalleen alkavani menettää järkeni.
Katseeni kohtasi Taivaslaulun eriparisilmät. Vastahan oli nähnyt hänet maassa? Keskitin katseeni takaisin jalkoihini, mutta naaras makasi siinä edelleen. Päähäni sattui kun yritin keksiä loogista ratkaisua tälle pääni ulko- ja sisäpuoliselle painajaiselle.
“Corona”, ääni toistui. Suljin silmäni, ikään kuin saisin palattua takaisin oikeaan onnelliseen todellisuuteen silmäluomiani mahdollisimman kovaa yhteen puristamalla.
“Corona! Me tässä, Kharon ja Deimos.”
Kharon ja Deimos? Kharon ja Deimos!
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin uudestaan suuntaan, jossa olin nähnyt Taivaslaulun silmät. Ne eivät olleetkaan Taivaslaulun. Se oli Kharon. Ja hänen rinnallaan näin Deimoksen harmaansiniset silmät.
“Mitä te teette täällä?” kysyin tyhmänä. Kehoni alkoi täristä holtittomasti. “Mitä täällä on tapahtunut?” Olin edelleenkin jonkinlaisessa shokkitilassa ja tuntui kuin kaikki tunteeni olisivat olleet vereslihalla.
“Kettu.” Tämä oli ainoa asia mitä Deimos sanoi. Veljekset näyttivät kumpikin ahdistuneilta, joka sai minut ravistamaan päätäni. Minun pitäisi toimia niin kuin aikuinen. Minun pitäisi olla heille turvana. Samaan aikaan suustani pääsi uusi kovaääninen, toivoton nyyhkäys.
“Nyt mennään turvaan”, sanoin hapuillen sanoja. Siitä huolimatta, että silmäni olivat auki tunsin itseni sokeaksi, avuttomaksi. Lähdin kuitenkin vaistonvaraisesti lähimmän puunjuurelle ja patistin kaksikkoa kiipeämään. Deimos pääsi hetken puuskuttamisen jälkeen ylös, mutta Kharonin jalat vain sutivat ja sutivat ja näin ollen kasvattivat epätoivoani.
“Corona! Kettu!” Deimos huusi yhtäkkiä ylhäältä oksistosta.
Käännyin ympäri ja näin aukion laidalle tassuttaneen ketun, joka nuuhki sinne jättämiäni oravia kiinnostuneesti. Salamanlailla ryhdyin auttamaan Kharonia ylös puuhun.
“Deimos, kurota Khranonia kohti!” käsin jämäkästi, “Kun olette oksalla, ette anna toistenne pudota. Pitäkää huolta toisistanne.”
Aloin kuulla lähestyvien askelten töminän ja aloin taas itkeä lohduttomasti. Silti työnsin ja työnsin Kahronia, kunnes Deimos sai hänestä viimein otteen ja sai autettua hänet ylös.
Itse en enää ehtinyt hypätä nopeudestani huolimatta ylös vaan tunsin silmitöntä kipua kun oranssinpunainen koiraeläin kävi päälleni ja upotti raateluhampaansa minun nahkaani.
Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta tapahtuman silmänräpäystä muistuttavasta kestosta huolimatta ehdin lähettämään rukouksen taivaalle, Tähtiklaanille. Jos kuka vaan voisi pelastaa minut nyt, olisin valmis uskomaan. Kuka vain.
Kipu oli piinaava. Silti kuolema oli ainoa oikea vaihtoehto. En ollut koskaan tuntenut moista kärsimystä, mutta silti tiesin, etten olisi koskaan kyennyt elämään ilman Merkuriusta.

Rip Coro.
607 sanaa

"Ilmeisesti minä veikkaan sitten Deimosta", naurahdin hyväntuulisesti hymyillen. Corona vastasi hymyyn leveällä hymyllä. Olin niin onnellinen, että olin saanut veljeni takaisin pitkän ajan jälkeen. Olin huomannut, miten paikoillaan pysyminen oli tuottanut kastanjanruskealle kissalle toisinaan vaikeuksia. Corona oli synnynnäinen seikkailija, joten yritimme antaa hänen nauttia kaikesta, josta saattoi syntyä edes pienen pieni seikkailu. Vedonlyönti ei haitannut minua, koska tiesin, ettei edessä oleva seikkailu olisi kummoinen. Varmaan tekisimme jotain erilaista puoli päivää, ja palaisimme sitten taas normaaliin arkeemme, jota minä rakastin.
En kaivannut seikkailua tai maisemanvaihdosta, halusin löytää kodin, jossa voisimme elää lopun ikäämme ja nähdä Kharonin ja Deimoksen varttuvan aikuisiksi. Ehkä Coronakin löytäisi vielä rakkauden ja saisi omia pentuja. Tai sitten ei, ehkä Corona oli enemmänkin sellainen, joka tuskin kaipasi rinnalleen kumppania.

Olimme päättäneet jäädä asumaan metsään, johon olimme saapuneet jokin aika sitten. Pesät olivat valmistuneet neljäsosakuun sisällä, ja elämä rullasi moitteettomasti. Viherlehti läheni jo loppuaan, mutta lämpimiä päiviä oli vielä runsaasti jäljellä. Nautimme ennen kaikkea vapaudesta ja toistemme seurasta.
Corona oli lähtenyt saalistamaan, ja me olimme jääneet nelistään pienelle aukiolle, jolla pesämme sijaitsivat. Jossain vaiheessa väsymys vei voiton, ja kävin lepäämään minun ja Taivaslaulun pesään. Uni ei kuitenkaan tullut, kun ajatukset pyörivät levottomina mielessäni. Tuntui, kuin jokin olisi pielessä. Hännänpääni nyki, ja minua hermostutti. Siispä luovutin nukkumisen suhteen ja päätin nousta ylös.
Venyttelin makoisasti pesän uloskäynnillä, ja astuin sitten ulos pesästä auringonpaisteeseen. Katseeni osui Kharoniin, Deimokseen ja Taivaslauluun. Kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin ja nauttivan auringon lämmöstä.
Erotin liikettä poikien takana, ja olin jo ottamassa Coronaa hymyllä vastaan, kunnes totuus valkeni. Tulija ei ollut Corona, vaan suuri, punaturkkinen kettu. Se vaani poikiamme aivan kuin mitä tahansa saalista. En ehtinyt tehdä mitään, kun Taivaslaulu jo nelisti kohti petoeläintä. Pienessä hetkessä valkoturkkinen kumppanini oli jo hyökkäykseen lähteneen ketun vierellä. Taivaslaulu törmäsi punaturkkiseen eläimeen, pyäyttäen tuon hyökkäyksen kohti pentujamme. Entisen soturin silmistä paistoi puhdas viha eläintä kohtaan, joka oli yrittänyt hyökätä naaraan jälkeläisten kimppuun. Lähdin jo juoksemaan kohti kettua auttaakseni Taivaslaulua, mutta kuin puskista kettu kampesi itsensä pystyyn ja syöksyi kumppanini kimppuun. Eikä Taivaslaulu ehtinyt varautua siihen. Peto upotti terävät hampaansa Taivaslaulun valkeaan turkkiin, ja naaras päästi ilmoille kiljaisun. Huusin hänen nimeään ja lamaannuin. Katsoin, kuinka kettu runteli itseään huomattavasti pienempää kissaa, ja kuinka Taivaslaulu rimpuili sen otteessa, turhaan.
Minulla meni aivan liian kauan toimia. Kun jalkani vihdoinkin suostuivat liikkumaan, syöksyin raivosta sokaistuna kohti punaturkkista otusta. En ollut koskaan ollut niin vihainen kuin nyt. Upotin empimättä hampaani ja kynteni ketun selkään, alkaen vimmatusti raatelemaan sen selkää. Suustani pääsi vaimeaa murinaa, kun purin leukani yhteen niin lujasti kuin vain voin.
Valkea mytty tömähti kuivaan, multaiseen maahan saaden aikaan pölypilven, jonka alle Taivaslaulu katosi hetkeksi. Keskityin vain kettuun. Se ei saisi päästä lähellekään Kharonia ja Deimosta.
Kettu sai otteen hännästäni ja riuhtaisi siitä, saaden otteeni irtoamaan. Suuhuni jäi vain tukko punaista karvaa ja veren rautainen maku. Kettu irrotti otteen hännästäni. Lensin selälleni maahan. Tunsin ilmojen karkaavan keuhkoistani ja näköni sumenevan. Ei, en saisi luovuttaa nyt, ajattelin mielessäni.
Purin hampaita yhteen ja ummistin silmäni, jotta jaksoin kammeta itseni pystyyn. Hengittäminen tuntui mahdottomalta. Avasin hitaasti silmäni vain nähdäkseni vauhdilla lähestyvän ketun ja sen murhanhimoiset, keltaiset silmät ja terävät hampaat. En ehtinyt tehdä mitään, kun peto hyökkäsi. Sen hampaat upposivat paksun turkkini läpi rintaani. Huusin kivusta, kun kettu ravisteli päätään hampaat yhä kiinni minussa.
Kettu paiskasi minut taas maata vasten, eikä aikaillut hyökätessään uudestaan. En voinut tehdä mitään, olin aivan avuton, kun eläin leikki voimattomalla kehollani. Pääni kolahti maahan, ja ajatusten virta tuntui pysähtyvän kuin seinään ja äänet katosivat ympäriltäni.
Yhtäkkiä en osannut enää riuhtoa vastaan, kun kettu viskoi minua maahan ja hyökkäsi aina vain uudelleen kimppuuni. Puut, aluskasvillisuus, kirkkaansininen taivas ja harmaanruskea multa vilisivät vuorotellen silmissäni. Kaikki tuntui vain loputtomalta kidutukselta, vaikkei minuun sattunut. Kipu oli hävinnyt. Pääni oli kai ottanut liikaa osumaa, ja olin sekoamassa kokonaan.
Aivan kuin tyhjästä, maisemien vilinä silmissäni lakkasi. Katseeni kohdistui kirkkaansiniseen taivaaseen, jossa lainehti karmiininpunaisia juovia. Oliko taivas syttynyt tuleen?
Ummistin hetkeksi silmäni ja yhtäkkiä muistin, kuinka paljon minua väsyttikään. Pieni torkahdus vain, vakuutin itselleni ja annoin silmieni painua kiinni.

Olin kaksijalkalassa, ja hirviöiden äänet kantautuivat vaimeina korviini. Kyyhötimme Coronan ja vanhempiemme kanssa pesässä, jonne olimme syntyneet. Katselimme ohilipuvia hirviöitä ja kaksijalkoja. Emon tuoksu oli makea, ja hänen katseensa niin lämmin ja rakastava.
Kun räpäytin silmiäni, emo oli kadonnut ja maisema muuttunut täysin erilaiseksi. Luminen metsä, Coronan kastanjanruskea turkki, Dakota ja ihka ensimmäinen saaliimme. Räpäytin taas silmiäni.
Nyt olin nummella, jossa nyt jo tutuiksi muodostuneet kuolonklaanilaisten hajut leijailivat ympärilläni. Edessäni seisoi nuori, valkea naaras, jonka eriväriset silmät saivat täyden huomioni. Tunnistin sen hetken. Silloin kohtasin Taivaslaulun ensimmäistä kertaa.
Minä vain nautin tästä kelasta, jonka mieleni minulle soi. Sain kokea uudestaan elämäni ikimuistoisimmat hetket, ennen kaikkea rakastumisen Taivaslauluuni.
Vanha kotimme, kuolleet pentumme, Ruskatassu, Eloklaani, Ruskatassun muistinmenetys, minun ja Taivaslaulun retket kukkuloille. Kaikki palasi mieleeni niin kirkkaina, kunnes totuus iskeytyi vasten kasvojani. Kettu oli hyökännyt, me olimme loukkaantuneet. Olivatko pojat ja Taivaslaulu kunnossa?
Minun täytyi herätä nyt.

Haukoin happea ja räväytin silmäni auki. Hengittäminen tuntui raskaalta, kuin keuhkoissani olisi ollut valtava aukko. Kipu oli palannut. Kiepautin itseni vaivalloisesti kyljelleni ja etsin epätoivoisena sumentuvalla katseellani Taivaslaulua ja poikiamme.
Näkökenttäni punersi, siellä täällä oli punaista. Mutta erotin juuri ja juuri metsän ja veren keskeltä valkean turkin. Minua yskitti, mutta yritin työntää sen pois. Upotin kynteni kuivaan maahan ja vedin itseäni eteenpäin, kohti Taivaslaulua.
Liikuin hädin tuskin ollenkaan, ja välimatka minun ja kumppanini välillä tuntui vain pidentyvän. En jaksanut enää, mutten olisi halunnut luovuttaa. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun jäin epätoivoisena tuijottamaan Taivaslaulua. Yritin räpytellä silmiäni nähdäkseni paremmin, mutta jokaisella räpäytyksellä näkökenttäni vain heikkeni. Veri ja kyyneleet sekoittuivat, ja pian näin vain punaista.
Voimani loppuivat, ja pääni rojahti maahan. Yritin vielä kerran nousta ylös, mutta jalkani eivät totelleet.
Lopulta hengittäminenkin tuntui liian vaivalloiselta, en jaksanut enää ajatella. Suru ja pelko katosivat, ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin ihan hyvin. Muistin Taivaslaulun aiemmat sanat. Hän oli oikeassa. Nyt me saisimme yhteisen ikuisuutemme, loputtoman onnen. Emme ihan niin kuin olimme ajatelleet, mutta meitä odotti paikka Tähtiklaanissa.

// 977 sanaa

“Tai ehkä vaan yrität mielistellä minua, jotta hoitaisin asiat puolestasi”, kiusoittelin ja tönäisin kehollani kevyesti veljeäni, joka ei liikkeen yllättävyydestä huolimatta vaikuttanut vankkarakenteisen kollin tasapainoon.
“Niinpä. Et voi tietää”, Merkurius tokaisi silmät auringonvalossa leikkisästi välkehtien. Tämän jälkeen kolli ilme neutraloitui ja hänelle tyypillinen tyynellä tavalla ystävällinen ilme palautui hänen kasvoilleen.
En jollain tapaa vieläkään voinut uskoa meidän olevan tässä pisteessä - tai oikeastaan Merkurius oli. Hänellä oli perhe ja hänen poikansa eivät edes olleet enää pieniä pentuja. Aika valui kuin mäen rinnettä alas soliseva puro ja tuntui, kuin sen virtaus vain koko ajan kasvattaisi vauhtiaan. Yritin pitää kiinni ajasta epätoivoisesti etsimällä jatkuvasti jotain uutta koettavaa, en halunnut irrottaa. Pelkäsin, että silloin aika lorisisi alas yhtä nopeasti kuin puron yllättäen lävistävä vesiputous, jota pitkin pisarat tipahtelisivat alas ennätysvauhtia. Koska meistä oli tullut näin vanhoja? Tai emmehän me nyt mitään vanhustasoa olleet, mutta isä/setä tavalla vanhoja. En pitänyt ajatuksesta. Tai siis totta kai rakastin koko suurta perhettämme ja olin iloinen, että Kharon ja Deimos olivat osa sitä. Minusta vain tuntui siltä, että käsitykseni meistä ei ollut ihan ajan tasalla. Minä näin veljeni ja minut yhä niinä samoina kissanuorukaisina, jotka olivat hakanneet puskaa taistelutaitojen kehittämisen toivossa. En osannut - tai halunnut - ajatella, että minä ja veljeni voisimme olla ne vanhemmat jota nuoret minämme - tässä tapauksessa veljeni jälkikasvu - joutuivat kaipaamaan tähtisillan takaa. Se tunne mikä minua vaivaa on varmaankin sanallistettuna epävarmuus tulevasta ja sen hallitsemattomuudesta. Tai oikeastaan sille oli parempikin sana ja se oli kuolemanpelko. Se oli ainut sana, joka saattoi kuvastaa sisimpäni huolestunutta ja samaan aikaan menneisyyttä kaipaavaa, nostalgiamaista myllerrystä.
En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt. Tuollainen vellominen oli niin vastoin periaatteitani elää hetkessä. Siksipä käännyin taas Merkuriuksen puoleen:
“Lyödäänkö vetoa siitä, kumpi pojista tuo enemmän saalista?” sanoin virnistäen, “jos häviät, joudut lähtemään elämäsi suurimmalle seikkailulle minun patistuksestani. Kohteen saat valita itse.” Mielestäni ajatus seikkailusta ja uuden kokemisesta oli tärkein. Vaikka retki kohdistuisi vain tutkimaan muutaman ketunmitan päässä kasvavaa oudonmuotoista puuta, se oli jo seikkailu.
“Minä laitan panokseni Kharoniin”, sanon ja en lopulta annakkaan veljelleni valinnanvaraa. Merkuriuksen olisi viimein aika kokea seikkailu!

//Mer?
338 sanaa

En ollut koskaan tuntenut yhtäkään elämäni aamua yhtä seesteiseksi, kuin tällä hetkellä käsillä oleva auringonnousun hetki oli - tai ehkä se vain tuntui siltä. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani rauhallisesti ja miellyttävällä tavalla. Se sai aikaan myös puiden lehtien vastakkaisesta liikkeestä syntyvän kohinan, joka tällä hetkellä täytti korvani metsässä kaikuvan lintujen laulun lisäksi. Joka aamu metsään asettumisemme jälkeen olin tuntenut oloni onnellisemmaksi kuin koskaan. Vaikka olimme vasta saaneet maistaa vapautta ja elää tässä paratiisissa vasta tassuilla laskettavan ajan, minusta tuntui siltä, kuin olisin asunut täällä ikuisuuden.
Hätkähdin ajatuksistani sähköiskumaisesti, kun havaitsin liikettä silmäkulmassani. Kiihtynyt pulssini kuitenkin tasoittui, kun tunnisti tulijan Merkuriukseksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli toiveikas kiilto ja olin varma, että oli huomannut hänen olemuksensa rentoutuneen heti kun olimme päässeet pois klaanin kahleista. En edes ymmärtänyt miten en ollut huomannut hänen tavallista enemmän sisäänpäinkääntynyttä olemustaan klaanissa asustaessamme. Merkurius aina muistutti minua, etten saisi piiskata itseäni menneistä, eikä aina vika ollut minun, mutta silti minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tietää.
“Huomenta”, kumppanini sanoi rauhallisesti ja otti muutaman askeleen päästäkseni vierelleni. Sitten hän kohdisti katseensa kauas maisemaan, johon olin äsken ollut niin uppoutunut:
“Mitä mietit?”
Kohautin lapojani enemmänkin refleksinä, kuin varsinaisena vastauksena kollin kysymykseen.
“Minusta vain tuntuu niin hyvältä. Tämä paikka oli varmasti tähtiklaanin meille tarkoittama.”
Auringonsäteissä uiva Merkurius nyökkäsi merkiksi samankaltaisista ajatuksista.
“Olemme joutuneet käymään läpi niin rankkoja asioita matkamme varrella. Minä ajattelen välillä, että olemme maksaneet tähän mennessä elämällämme niin paljon, ettei meillä voi olla enää kuin vain hyviä asioita edessä”, selitin. Minua joskus hävetti ilmaista ajatuksiani, koska niistä muuttui heti jotenkin typerän kuuloisia, kuin laskin ne ulos maailmaan. Silti Merkurius ei ikinä nauranut minulle. Ei hän ollut sellainen ja siitä minä pidin hänessä. Hän ei suostunut asettamaan ketään naurunalaiseksi.
“Meillä on onnellinen ikuisuus edessämme”, lisäsin vielä ja sitten katsoin Merkuriusta hyväntuulisesti. Sain vastauksen hymyyni, jonka jälkeen nousimme ylös. Ennen kuin ehdin ajatella seuraavaa liikettämme, ruskeaturkkinen Corona tassutti rennosti luoksemme.
“Ajattelin, että tänään voisi olla minun vuoroni lähteä saalistamaan”, kolli totesi hyväntuulisesti ja tähyili hiljalleen sinertävää taivasta.
“Ei sinun tarvitse yksin läht-”, aloitin, mutta Corona nosti häntänsä ylös hiljentääkseen alkaneen lauseeni.
“Minä haluan lähteä yksin.” Corona painotti lauseen toista sanaa, jotta emme vain kokisi huonoa omatuntoa hänen päästämisestään hoitamaan asioita yksin. Huokaisin, mutta kasvoilleni nousi pieni hymähdys:
“No selvä, itse sinä sen tiedät.”
“Niin tiedänkin”, kolli vielä hymyili ja oli jo lähdössä, ennen kuin Merkurius huikkasi hänen peräänsä leikkimielisesti:
“Älä jää kuitenkaan koko päiväksi kääntämään sitä metsää ylösalaisin.” Sanat olivat selkeä viittaus Coronan tapaan harhautua askareistaan ja lähteä seikkailunnälkä johtavana aistinaan touhuamaan kaikkea vähemmän oleellista.
Kastanjanruskea kolli käännähti vielä veljensä puoleen:
“Älä huoli, enhän minä nyt teitä tänne jättäisi keskenänne. Jos minua ei kuulu takaisin yli puolen päivän, olen varmaan eksynyt. Tulkaa etsimään.” Ja ne sanat olivat hänen viimeisensä pesäaukiollamme, ennen kuin hän sujahti metsän siimekseen ketterästi kuin joessa kivien lomassa uiva saukko.

Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin ja lämpimämmin, joka hetki kun siirryimme ajassa lähemmäs keskipäivää. Lekottelin kyljelläni aurinkoläikässä ja nautin sen turkkiani nuolevista säteistä täysin siemauksin. Kuuntelin puolella korvalla Kharonin ja Deimoksen väittelyä, joka tällä hetkellä pyöri käärmeiden saalistamisen ympärillä.
“Ihan varmasti pystyisin saalistamaan käärmeen”, Kharon intti veljelleen jääräpäisesti. Väitöksen jälkeen oli hetken hiljaista, kun Deimos pohti sanojaan ja sitten vastasi:
“En väitä, ettet pystyisi.”
“Miksi sitten aina muistat minua varomasta käärmeitä kivenkolojen luona?”
“No siksi, että en halua, että ne purevat sinua”, Deimoksen ääni pysyi veljensä kiihtyneestä sävystä huolimatta rauhallisena, “kyllä minä uskon, että osaisit saalistaa käärmeen - olet muutenkin niin hyvä saalistamaan. En vain halua, että käy mitään.”
Nostin pääni maatsa ja vilkaisin veljeskaksikon suunnalle, Vaalean Kharonin ilmeestä päätellen hän tyytyi keskustelun lopputulokseen ja hänen olemuksensa rauhoittui. Poikamme olivat kuin yö ja päivä. Kharon oli äkkipikainen ja räjähdysherkkä kolli, kun taas Deimos oli rauhallinen ja pyrki parhaansa mukaan välttämään konflikteja. He ikään kuin täydensivät toisiaan ja lopulta toimivat hyvin parivaljakkona.
Merkurius putkahti pesän sisältä ulos auringonvaloon ja katseli hetken minun laillani poikiamme. Sitten hänen silmänsä rävähtivät ammolleen ja harmaavalkoinen turkki pörhistyi kaksinkertaiseksi. Nousin nopeasti ylös, kohdistin katseeni poikiemme yli ja näin hirvittävän keltaisen silmäparin, joka katsoi petomaisesti Kharonin ja Deimoksen suuntaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta, mutta tosiasiassa kaikki kesti vain silmänräpäyksiä. Aika tuntui hidastuvan sitä mukaa, mitä nopeammin adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Näin kuinka oranssiturkkisen koiraeläimen raateluhampaat paljastuivat ja sen silmiin nousi sekopäinen nälkää näkevän eläimen kiilto ja sitten.. sitten se loikkasi kohti Kharonia ja Deimosta.
En edes tiedostanut liikkeelle lähtöäni, mutta pian olin jo liikkeessä. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Tiesin, että Merkurius ei ehtisi. Olin nopeampi vaikka en osannutkaan taistella hyvin, en vain voinut olla juoksematta väliin.
Tunsin kehoni yhtäkkiä tömähtävän kettua vasten ja se suistui suunnitellulta radaltaan sivuun. Merkurius ehtisi heidän luokseen ennen kuin kettu yrittäisi iskeä uudestaan. Se ei kuitenkaan enää suunnitellutkaan poikieni kiinni ottamista, vaan hämmennyksestä päästyään tunsin terävän hammasrivin uppoavan selkääni. Ilma purkautui ulos minusta särkyneenä kiljaisuna.
“Taivaslaulu!” Kuulin Merkuriuksen äänen. Sen sävy oli epätoivoinen. Aloin rimpuilla, taistella vastaan, mutta kettu piti tiukasti kiinni. Tunsin kyynelten valuvan kuumina kasvoillani ja samalla verta pulppuavat haavani. Minusta tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi jossain kaukana. Sitten kuulin ketun älähdyksen ja tunsin tipahtavani maahan. Tunsin maan kovan ja vakaan pinnan. Yritin takertua sen vakauteen, mutta silti todellisuus pyöri. Vaikka kaikki tuntui epäselvältä, silti näin kirkkaana vähän matkan päässä Kharonin ja Deimoksen hahmot. Raahasin itseni heidän luokseen, asetin pienen kehoni parhaani mukaan heidän ympärilleen. En antaisi heille sattua mitään. En koskaan.
“Emo!” kuulin jommankumman pojistamme huudahtavan. Kaikki äänet olivat jotenkin vaimeita. Jäin vain soimaaman itseäni siitä, etten tunnistanut kumpi pojistani minulle puhui. Miten emo ei voinut tunnistaa omaa jälkikasvuaan.
“Kaikki järjestyy”, sanoin ja yritin kuulostaa ponnekkaalta, mutta se ei ilmeisesti onnistunut.
En saanut katsettani kurotettua kauas. Katselin vain hieman viistosti eteenpäin ja näin, kuinka alleni ilmestynyt verilammikko pulppusi jokaisella sydämenlyönnillä kauemmas ja kauemmas. Kaunis valkoinen turkkini alkoi värjäytyä kirkkaan punaiseksi. Ajatukseni olivat hitaita ja tahmeita. Mietin miten saisin turkkini puhtaaksi.
“Onpa täällä kylmä”, sanoin väsyneesti ja tunsin oloni huteraksi. Ajatukseni yrittivät suostutella minua sulkemaan silmäni hetkeksi, vain jotta ne pysyisivät paremmin auki lopun aikaa. Sitten näin Merkuriuksen verta vuotavan hahmon taistelemassa. Kyyneleet alkoivat valua silmiäni pitkin. Maassa oli paksuja tuppoja tuota pehmeää karvaa, johon käperryin joka ilta. Kuinka kaipasinkaan sitä nyt. Taistelin yltyvää väsymystä vastaan ja yritin keskittyä Merkuriukseen. Yritin saada sanaa suustani, mutta en enää muistanutkaan miten se tehtiin. Katseeni harhautui Kharoniin ja Deimokseen. He aukoivat suutansa silmät selällään, mutta jostain syystä en kuullut mitä he sanoivat.
Yhtäkkiä minut valtasi lämmin olo. Tuntui, kuin aivan uudenlainen aurinko olisi osunut minuun. Sellainen, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Se sai minut sulkemaan silmäni. Oloni oli turvallinen. Tunsin oloni taas pennuksi, joka oli käpertynyt emon pitkään niin kaukaiselta tuntuneeseen syleilyyn. Hengitin emoni pehmeää tuoksua keuhkoni täyteen ja upottauduin hänen pitkään karvaansa. Hengitykseni hidastui ja hidastui.
Muistin vain akaisemmat sanani: meillä olisi onnellinen ikuisuus edessämme.

//Mer tai Kharon?
Rip Taivas D:
1104 sanaa

Olimme haikein mielin hyvästelleet Dakotan, Timin ja Kaarlon miltei kuu sitten. Olimme jatkaneet matkaa kauemmaksi klaaneista. Emme tahtoneet ottaa sitä riskiä, että törmäisimme enää koskaan yhteenkään klaanikissaan. Halusimme elää vapaina omien sääntöjemme mukaan. Klaanielämä ei vain ollut meitä varten.
Deimos ja Kharon olivat aluksi kaivanneet klaaniin takaisin. Erityisesti Kharon oli ollut pahalla päällä ja vaisu, mutta nyt tilanne oli muuttunut paremmaksi. Valkoturkkinen kolli näytti nauttivan elämästään samalla tavalla kuin klaanissa eläessään. Kharon oli oppinut nauttimaan vapaudesta ja uusista maisemista, jotka muuttuivat päivittäin. Meillä ei ollut määränpäätä. Kuljimme vain eteenpäin sinne minne jalat johdattivat, ja odotimme tuntevamme kodin. Emme tienneet miltä se näyttäisi, mutta uskoimme, että tunnistaisimme sen kyllä.
Olimme löytäneet metsän, jossa yöpyisimme ainakin yhden yön. Meitä ympäröivät korkeat lehtipuut ja tiheä aluskasvillisuus. Paikka vaikutti varsin turvalliselta, sillä merkkejä kaksijaloista, niiden kovaäänisistä koiristaan tai muistakaan petoeläimistä ei ollut.
Katsahdin kohti Kharonia, joka lähestyi minua veikeä virne kasvoillaan.
"Minä ja Deimos lähdemme saalistamaan. Olen varma, että minä saan enemmän saaliita kuin hän", kolli ilmoitti ja nosti leukansa itsevarmana pystyyn. En voinut olla hymyilemättä, kun katsoin nuorta kissaa, joka pitkästä aikaa oli taas oma itsensä. Isänä maailman paras lahja oli nähdä omat jälkeläisensä onnellisina.
"Hyvä on, mutta älkää menkö liian kauas. Tulkaa ennen auringonlaskua takaisin. Emme tahdo etsiä teitä pimeässä tuntemattomasta metsästä", vastasin Kharonille vakavana. Kolli pyöräytti silmiään välinpitämättömästi aivan kuten tälle oli tyypillistä. Kun kolli huomasi vakavan ilmeeni, tämäkin vakavoitui.
"Okei okei, minä lupaan", hän vastasi häntäänsä heilauttaen ja käänsi minulle selkänsä. Kolli kirmasi veljensä luokse ja sanoi tälle jotain leveästi hymyillen. Deimoksen reaktio oli huomattavasti hillitympi kuin veljensä. Harmaaturkkinen kolli hymyili lämpimästi ja lähti sitten rauhallisin askelin Kharonin perässä kulkemaan syvemmälle metsään.
"Kharon tuskin on yhtä hymyssä suin, jos Deimos saakin enemmän saaliita kuin hän", vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt Corona totesi naurahtaen. Käännyin veljeni puoleen, ja tämä varmasti näki kasvoiltani hämmästyneisyyden.
"Anteeksi, olisi pitänyt pitää vähän enemmän meteliä", kolli lisäsi naurahtaen, saaden myös minut hymyilemään. Käänsin katseeni takaisin poikieni suuntaan. He olivat jo kadonneet puiden ja aluskasvillisuuden sekaan, enkä enää nähnyt heitä. Saatoin vain kuulla vaimeana Kharonin huudahdukset.
"Saat taas sitten käyttää loppuillan hänen lepyttelyynsä, kun se sujuu sinulta niin erinomaisesti", virnistin kastanjanruskealle kollille, joka ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta. Olimme huomanneet, että Corona oli itse asiassa todella hyvä käsittelemään Kharonia ja tuon poukkoilevia tunteitaan. Usein Kharonin kiukutellessa olin salaa kiittänyt Tähtiklaania siitä, että Corona oli lähtenyt mukaamme.

//Coro?
// 387 sanaa