"Ei uskoisi sinun olevan Mesitähden jälkeläisiä", Kharon heitti ilmoille huomatessaan, kuinka eksyksissä tumma naaras oli. Kuunvalo siivilöityi oksien läpi, joten laikukas kolli ei ollut täysin haju- ja tuntoaistiensa varassa. Hän näki jopa yllättävän kauas, ainakin verrattuna matkakumppaniinsa, joka tuskin näki edes nenäänsä pidemmälle. Kharon katui, että he olivat päättäneet lähteä matkaan yöllä. Kaksijalkalassa kasvanut, loputtomaan valoon tottunut Päivänsäde ei ikimaailmassa selviäisi, jos heidän pitäisikin juosta kaksijalkaa karkuun yöllä.
Huvittunut virne hiipi kollin kasvoille hänen kuvitellessaan, kuinka Päivänsäde juoksisi karkuun ja törmäisi heti ensimmäiseen puuhun.
"Mitä sinäkin muka siitä tiedät?" Päivänsäde ärähti pimeyden keskellä ja käänteli päätään, yrittäen kai kuumeisesti nähdä edes hiirenmitan päähän itsestään.
"Aika paljonkin. Tule, kaksijalan pesä on täällä", Kharon tokaisi ja kulki tarkoituksellisesti niin läheltä Päivänsädettä, että kollin häntä pyyhkäisi toisen poskea. Päivänsäde kavahti taaksepäin, mutta askeleista päätellen lähti kuitenkin Kharonin perään. Kolli tiesi olevansa tilanteen herra. Hän tiesi voivansa hyödyntää Päivänsäteen nyt kokemaa alennustilaa jotenkin.
"Sinun kasvattajasi ovat tehneet yhden virheen koulutuksesi suhteen", harmaavalkoinen kolli lausahti rempseästi kulkiessaan Päivänsäteen edellä kohti kaksijalan pesää. He eivät juosseet, koska se ei varmastikaan olisi sujunut Päivänsäteeltä. Nytkin naaras pysyi Kharonin perässä vain kulkiessaan tarpeeksi lähellä.
"Mitä sinä selität?" Päivänsäde ärähti. Kharon hymyili ja oli hetken hiljaa, yrittäen tahallaan ärsyttää toveriaan.
"He ovat kasvattaneet sinut kaksijalkalassa, vaikka tehtävänäsi on tappaa metsäkissa", kolli hymähti lisäten vielä, "joka elää metsässä."
Erakko ei ollut ihan varma, olivatko Keijukainen, Tyrskytiikeri ja Mäihä edes ymmärtäneet, miten iso aukko heidän suunnitelmassaan oli. Mitä hyötyä oli tappokoneesta, joka pystyi työskentelemään vain, kun auringonvaloa oli riittävästi? Ei yhtään mitään, Kharon ajatteli.

//Päivi?
// 253 sanaa

Kun seuraavan kerran raotin silmiäni auki, luulin näkeväni edelleen unta, sillä pähkinäpensaan oli vallannut niin sankka pimeys, että hädin tuskin erotin Haavetassun nukkuvaa hahmoa vieressäni. Tukahdutin sisälläni nousevan pelon ja potkaisin kollia kylkeen herättääkseni tämän. Haavetassu murahti puoliunisena ja yritti huitoa minua kauemmaksi. Pyöräytin silmiäni lopen kyllästyneenä ja tönäisin tätä uudemman kerran, tällä kertaa huomattavasti kovemmin. Pystyin aistimaan kollin kasvavan ärsyyntymisen, mistä tiesin, että hän oli kunnolla hereillä nyt.
"Lakkaa tuuppimista, tai saat kynsistä!" kuulin tuon ärähtävän selvästi tympääntyneenä.
"Älä ole tuollainen pentu", tuhahdin ja astahdin vähän etäämmäksi kollista siltä varalta, että tämä yrittäisi kostaa. "Olisitko mieluummin halunnut minun tulevan silittelemään poskeasi, häh?"
Haavetassu nurisi jotakin niin pienellä äänellä, että en saanut sanoista selvää. Eipä sillä, että minua olisi kiinnostanutkaan kuulla ison kollipennun turhanpäiväistä valitusta.
"Eiköhän lähdetä sitten." Yritin tunnustella pimeässä reittiä pois pähkinäpensaan alta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Yleensä minun ei tarvinnut pärjätä pelkästään viiksieni varassa, sillä kaksijalkalassa oli aina valoisaa huolimatta siitä, oliko päivä vai yö.
Värähdin tuntiessani Haavetassun jäntevän hahmon lipuvan ohitseni. Jäin seisomaan paikalleni typertyneenä.
"Mitä sinä vielä jahkailet siellä?" kolli kysyi ilmeisen turhautuneena.
En halunnut myöntää Haavetassulle, etten ollut metsässä omassa elementissäni. Hän kyllä varmasti tiesikin sen jo, mutta minun sanomanani hän ei sitä saisi kuulla.
"Tulossa", puuskahdin ja yritin uudelleen siitä kohtaa, mistä olin tuntenut hänen ohittavan minut.
Onnistuin pääsemään pois pensaan alta, vaikkakaan en osannut olla siitä kovin riemuissani. Metsässä kaikki oli monin verroin kamalampaa, kun oli säkkipimeää ja joka puolelta kuului outoja ääniä, joiden lähdettä ei nähnyt.
"Missä suunnassa kaksijalan pesä on?" Epätoivo ja paniikki kamppailivat mieleni takaosassa, samalla sumentaen järkevän ajattelun. Katsahdin Haavetassun suuntaan kauhuissani, mutta en nähnyt hänestä kuin utuisen vaalean hahmon, joka sulautui osittain pimeyteen.

//Kharon?
//278 sanaa

Päivänsäteen ehdotus ei kuulostanut lainkaan houkuttelevalta. Paluu kaksijalan pesälle olisi valtavan suuri riski. Kharonia harmitti myöntää, että Päivänsäteellä oli kuitenkin pointtinsa. Heillä ei ollut mitään hajua, missä suunnassa koti oli. Hän yritti keksiä parempaa ideaa, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.
Kolli nosti katseensa ylöspäin kohti taivasta. Pimenevä ilta sai taivaan eteen kurottautuvat oksat näyttämään mustilta. Taivaasta näkyi vain pirstaleisia palasia oksien raoista. Jos Kharon olisi tiennyt missä suunnassa kaksijalkala oli, hän olisi ehkä voinut suunnistaa tähtien avulla. Kolli laski syvän huokauksen kera katseensa takaisin Päivänsäteeseen, jonka tummanpuhuvat silmät kiiluivat hämärässä.
"Hyvä on sitten", valkoturkkinen kolli sanoi ja siristi erivärisiä silmiään kertoakseen Päivänsäteelle inhoavansa ajatusta, "mutta jos sinä jäät kiinni sille kaksijalalle, minä en jää auttamaan sinua."
Päivänsäde naurahti huvittuneesti.
"Ei pelkoa, että sinäkään saisit apua minulta", naaras heilautti häntäänsä noustessaan ylös lähteäkseen takaisin kaksijalan pesän luokse.
"Minun mielestäni meidän pitäisi levätä ainakin hetken aikaa. Ilta on vasta nuori, joten kaksijalkakin varmasti valvoo vielä. Yöllä on turvallisempaa meille", Kharon huomautti. Päivänsäde kääntyi hitaasti seuralaisensa puoleen. Kolli erotti hämärästä huolimatta, kuinka naaraan kasvoille piirtyi nykivä hymy. Se jos jokin piristi Kharonin mieltä tässä surkeassa tilanteessa, kun Päivänsädettä ärsytti.
"Olin juuri ehdottamassa samaa. Sinä olet metsäkissa, joten rakennat meille varmaankin suojapaikan", harmaan naaraan äänestä kuuli pilkallisen vivahteen. Kharon katseli ympärilleen. Heidän onnekseen aluskasvillisuus oli tiheää. Se antaisi ainakin näkösuojan heidän nukkuessaan. Vain tarkkanenäiset viholliset voisivat yllättää heidät. Joidenkin ketunmittojen päässä erottui pähkinäpensas. Sen lehdistä suurin osa oli vielä tallessa.
"Tule", entinen eloklaanilainen sanoi ja viittoi Päivänsäteen perässään pensaan luokse, "neiti on hyvä ja astuu sisään." Päivänsäde tuhahti ja kipitti Kharonin ohitse pensaan alle. Tilavaksi heidän leposijaansa ei voinut kutsua. He joutuivat makaamaan pähkinäpensaan oksien alla tiiviisti turkit vastakkain. Ellei Kharon olisi ollut niin väsynyt, hän olisi potkaissut Päivänsäteen kauemmaksi.
"Nukutaan ihan pieni hetki. Sitten voimme lähteä kotimatkalle", Päivänsäde sanoi haukotuksen saattelemana. Kharon painoi päänsä etukäpäliensä päälle ja sulki silmänsä. Uni vei hänet hetkessä mukanaan.

//Päivänsäde?
// 310 sanaa

Pako kaksijalalta oli onnistunut moitteettomasti: se ei ollut osannut edes odottaa meidän iskevän takaisin. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että olimme joutuneet ojasta allikkoon. Joka puolella ympärillämme kohosi valtavia, paksurunkoisia puita, joiden oksat levittäytyivät yläpuolellamme peittämään taivaan.
Hölkkäsin Haavetassun perässä. Kuulin oman vinkuvan hengitykseni. En koskaan eläessäni ollut juossut niin lujaa kuin äsken kaksijalalta paetessamme, ja sen kyllä huomasi. Jäin koko ajan jälkeen Haavetassusta, mutta se tällä sillä hetkellä pienin huoleni. Minulle alkoi todella vasta nyt valjeta, että olimme joutuneet kauaksi kaksijalkalasta, keskelle ei-mitään.
Vilkuillessani ympärilleni näin vain metsää. Silmänkantamattomiin metsää. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni välittämättä siitä, että Haavetassu oli kauempana edessäpäin. Yllätyksekseni kollikin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua epäröivän oloisena.
"Jaatko tämän kalan kanssani?"
Katsoin Haavetassua hiukan hämmästyneenä. Vaikka hänen äänensävynsä paljasti, ettei ajatus kalan jakamisesta ollut hänelle mitenkään erityisen mieluinen, olin enemmän kuin hyvilläni tarjouksesta. Olin liian nälkäinen ja uupunut ruvetakseni itsepäiseksi juuri nyt, joten nyökkäsin vain vastaukseksi ja tassutin sitten lähemmäksi päästäkseni osingoille kalasta.

Kun olimme syöneet itsemme kylläisiksi, kalasta oli jäljellä enää vain sotkuinen ruoto. Kellahdin mättäälle nuolemaan tassujani aterian päätteeksi. Haavetassukin rupesi pesulle.
Metsässä oli tullut hämärää sillä välin, kun olimme olleet kalan kimpussa. Täysi vatsa ja jomottavat käpälät vaativat minua ottamaan nokoset, mutta alitajuntani oli valpas ja varuillaan. Minulla oli turvaton olo tällaisessa ympäristössä, jossa ei ollut kaksijalkalan valoja rikkomassa yön pimeyttä. Katsahdin Haavetassun suuntaan: kollin turkin valkoiset kohdat erottuivat hämärässä selvästi.
"Meidän pitäisi palata takaisin kaksijalan pesälle", sanoin sitten rikkoen välillämme vallinneen kiusallisen hiljaisuuden. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan koko ruokailun aikana. Nyt kun olimme kahden kesken, olin tullut häiritsevän tietoiseksi tämän läsnäolosta. Haavetassu oli vihoviimeinen kissa, jonka kanssa olisin halunnut päätyä kaksijalkojen kidnappaamaksi.
Vaikka en nähnytkään kollin kasvoja, osasin tulkita hänen liikkeistään ja tympääntyneestä tuhinasta, ettei ehdotukseni ollut hänen mieleensä. "Oletko aivan pöpi? Miksi ihmeessä palaisimme takaisin sen kaksijalan luokse?"
"No vaikka siksi, että sitä kautta voimme löytää helpoiten tien takaisin Ukkospolulle, joka voi puolestaan johdattaa meidät kotiin", sivalsin takaisin. Loin kollin suuntaan vihaisen katseen. Syytin häntä edelleen siitä, että olimme joutuneet tähän liemeen. Tuo kollinkuvatus oli vain yksi ahne kirppusäkki muiden joukossa.

//Kharon?
//339 sanaa

Päivänsäde: 32kp! -

Kharon: 41kp! -

Kharon ei empinyt, kun Päivänsäde pyysi hänen apuaan. Laikukas kolli ymmärsi, että nyt oli toimittava jos he halusivat päästä vapaiksi. Hän jätti kalansa ja riensi häkin toiselle puolen Päivänsäteen avuksi. Molemmat vetivät kaikin voimin häkin reunaa ylöspäin. Hitaasti, mutta varmasti se alkoi nousta. Lopulta aukko oli niin suuri, että he mahtuisivat siitä ulos.
Kharon kuuli kolahduksen. Se tarkoitti sitä, että kaksijalka oli astunut ulos Hirviöstä. Kolli nappasi kalan hampaisiinsa ja kiiruhti Päivänsäteen viereen. Naaras vilkaisi epäuskoisena vierellään seisovaa kollia, pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. He olivat jääneet loukkuun kalan vuoksi, joten se otettaisi mukaan, oli mikä oli.
"Kun kaksijalat avaavat hirviön, syöksytään ulos ja juostaan niin nopeasti kuin vain voimme. Pysähdytään vasta, kun olemme tarpeeksi kaukana", naaras lateli ohjeita. Kharonin teki mieli vastata, että hän olisi tehnyt niin joka tapauksessa, mutta katsoi parhaakseen olla hiljaa. Kolli odotti valppaana, että kaksijalka tulisi heidän luokseen. Hän kuuli vain oman sydämensä sykkeen, kun se laukkasi vimmatusti hänen rinnassaan. Hän pelkäsi, että he epäonnistuisivat.
Kun kaksijalka viimein avasi hirviön, Kharon jännittyi. Se oli heidän merkkinsä, kaksijalka oli aivan lähellä ja tie vapauteen heidän edessään. Kuin toistensa ajatukset lukien kaksikko pinkaisi tismalleen yhtä aikaa ulos häkistä. Kharon näki vilauksen kaksijalasta, joka ei ehtinyt reagoimaan karkuun pinkoviin kissoihin.
Loikattuaan maahan, Kharon ja Päivänsäde alkoivat juosta. Laikukas kolli ei tiennyt mitä hän oli odottanut, mutta yllättyi tajutessaan, etteivät he olleetkaan kaksijalkalassa. Heidän edessään häämötti rehevä aluskasvillisuus ja tiheään kasvavat puut. Oikealle jäi kaksijalanpesä, joka oli huomattavasti pienemmät kuin kaksijalkalan korkeat kivipesät.
Kaksijalka huusi heidän peräänsä, mutta Kharon ei vilkaissut taakseen. Hän juoksi Päivänsäde rinnallaan metsän siimekseen minkä jaloistaan pääsi. Entinen eloklaanilainen ei ollut varma, kuinka pitkästi he juoksivat, mutta Päivänsäde alkoi jäädä jälkeen. Hänen olisi tehnyt mieli kiusallaan jatkaa juoksemista, mutta vatsassa kurniva nälkä pakotti hänet hidastamaan tahtiaan.
Kaksikko pysähtyi keskelle metsää. Nyt Kharon ehti ensimmäistä kertaa tarkkailla ympäristöään kunnolla. Metsä ja sen lukuisat tuoksut ympäröivät heitä. Paikka oli Kharonille täysin tuntematon. Kolli vilkaisi taakseen. Ei merkkiäkään kaksijalasta tai hirviöstä. Vain metsää. Kharon laski katseensa kalaan, jonka hän oli pudottanut jalkojensa juureen. Sitten kissa vilkaisi Päivänsädettä, joka tasasi hengitystään parin ketunmitan päässä. Hän epäröi hetken, mutta taipui sitten.
"Jaatko tämän kalan kanssani?" erakko kysyi vastahakoisesti naaraalta, joka nosti tumman katseensa Kharoniin. Vaikkei kolli välittänytkään Päivänsäteestä tai hänen nälästään, heidän täytyisi tehdä yhteistyötä, jos he halusivat koskaan päästä takaisin kaksijalkalaan. Totuus oli, että heillä ei ollut mitään hajua, kuinka kaukana kotoa he olivat. Huonolla tuurilla he joutuisivat etsimään kujakissayhteisöä kuiden ajan, jos koskaan edes löytäisivät sinne.

//Päivi?`
// 408 sanaa

Minua kadutti jo, että olin tuntenut kollia kohtaan minkäänlaista sääliä aiemmin: hän oli aivan kamala. Heti kun näytin vähänkään haavoittuvaista puoltani, hän paljasti kyntensä ja sivalsi ylpeyttäni. Kun Haavetassu otti puheeksi kasvattajani ja näiden opetukset, olin jo aikeissa syöksyä tuon kaulaan kiinni. Kuitenkin heidän mainitsemisensa sai rattaat raksuttamaan päässäni.
"Itse asiassa kyllä he opettivat jotakin", sanoin puoleksi itselleni, puoleksi en kellekään. Saatoin tuntea Haavetassun tuijottavan itseäni siirtyessäni häkin oletetun oven luokse. Nousin sitä vasten ja yritin puskea sitä auki kaikilla voimillani, mutta mitään ei tapahtunut. Turhautuneena yritin uudestaan - ei mitään.
"Siinäkö on kaikki, mitä he sinulle opettivat?" kuulin Haavetassun ivallisen naukaisun takaani. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pakokeinon löytämiseen, olisin antanut kollin kuulla kunniansa. Toisaalta voisin yhtä hyvin jättää hänet tänne ja sanoa muille, että kaksijalka oli vienyt hänet mukanaan eikä mitään ollut tehtävissä. Virnistelin ajatukselleni itsekseni.

Aikaa kului ja hirviö juoksi yhä vain. Mietin, väsyisiköhän se ikinä. Ehkä se ei koskaan pysähtyisi ja me olisimme jumissa täällä, kunnes kuolisimme ennen pitkää nälkään tai janoon.
Olin edelleen häkin oven kimpussa. Väsymys ja stressi sumensivat ajatukseni, mutta en aikonut antaa periksi. Mikä vain oli parempi kuin avuton toimettomuus.
Istuin selkä Haavetassuun päin. Ajatus hänen ärsyttävän naamansa näkemisestä sai minut vain entistä turhautuneemmaksi. Tartuin tassullani verkosta, josta käpäläni juuri ja juuri olisi mahtunut läpi. Päätin kokeeksi nostaa sitä ylöspäin, sillä kaikkea muuta olin jo kokeillut. Yllätyksekseni se kuitenkin liikahti. Asetin toisenkin tassun verkolle ja nostin ylöspäin: ovi liikkui vaivalloisesti ylöspäin, mutta se liikkui.
Riemu jäi lyhyeksi: tunsin hirviön hidastavan vauhtia. Minne se oli aikonutkaan meidät viedä, taisimme olimme perillä. Käännyin Haavetassun puoleen hätääntyneenä. Jos emme saisi ovea auki, ennen kuin kaksijalka tulisi, pakeneminen ei välttämättä onnistuisi.
"Tule auttamaan minua nostamaan tämä ylös!" käskin kollia tiukasti, jättämättä tuolle varaa kyseenalaistaa tilanteen vakavuutta. Mikäli tuo hölmö klaanikissa ei rupeaisi nyt yhteistyöhön kanssani, minä tappaisin hänet.

//Kharon?
//301 sanaa

Kauhusta kankea Kharon painautui häkin seinämää vasten pysyäkseen pystyssä, kun kaksijalka kuskasi heitä ties minne. Kun he viimein pysähtyivät, toivon kipinä heräsi nuoressa kollissa. He eivät olleet joutuneet kauas, luultavasti olivat yhä kaksijalkalassa, joten kotiin ei olisi pitkä matka. Kunhan vain joku avaisi häkin oven.
Toivon kipinä sammui heti, kun erakko kuuli murinan. Aluksi hän luuli sen tulevan Päivänsäteestä, mutta tajusi nopeasti olevansa väärässä. Mikään muu ei pitänyt sellaista murinaa kuin Hirviöt. Kaksijalka oli vienyt heidät Hirviön suuhun, ja se oli lähdössä nyt liikkeelle.
Laikukas kolli huomasi Päivänsäteen katseen harhautuvan häneen. Tummansinisistä silmistä paistoi puhdas pelko. Vaikka Kharon itsekin oli aivan kauhuissaan, hänen ajatuksensa pysähtyivät hetkeksi Päivänsäteeseen. Tummanharmaa naaras oli aina esiintynyt pelottomana johtajaluonteena, ja nyt se kaikki oli tiessään. Osittain Kharon tunsi sääliä, mutta myös puhdasta iloa Päivänsäteen pelosta. Tätä hän voisi käyttää aseena naarasta vastaan, jos hän alkaisi käydä hermoille.
"Anna tämän olla pahaa unta", Päivänsäteen sanat tuskin kuuluivat Hirviön tasaisen murinan yli.
"Rukouksesi ovat turhia, tämä on totta vaikket haluaisikaan uskoa sitä", Kharon tiuskaisi. Kharon oli peloissaan, mutta hän yritti peitota sen vihalla. Pelko lamaannutti ja viha tuntui vain antavan lisää voimaa.
"Sen sijaan, että mutiset siellä yksiksesi, voisitko keksiä miten me pääsemme täältä pois. Kai sinun kasvattajasi ovat opettaneet sinulle edes jotakin siitä, miten kaksijaloilta pääsee pakoon?" Kharon jatkoi naaraan piikittelyä.

//Päivi?`
// 215 sanaa

Tuskan aallot levisivät takaraivoani pitkin Haavetassun kynsien iskiessä siihen. Horjahdin ja olin vähällä kaatua, mutta häkin kylmä verkkoseinä otti minut vastaan.
"Pysy kaukana minusta!" kuulin Haavetassun ärähtävän minulle. Käännyin katsomaan kollia karvat pystyssä, valmiina antamaan takaisin samalla mitalla, mutta kun näin tämän kyyristyneenä häkin nurkkaan kalansa kanssa, jokin sai minut epäröimään. Laskin käpäläni ja päätin keskittyä vain pystyssä pysymiseen. Sitä paitsi riiteleminen kuluttaisi turhaan energiaa, jota me todella tarvitsisimme, mikäli mielimme paeta kaksijalalta.
"Kuule, ei tämä minullekaan ole mikään mieluisin paikka ja aika olla, mutta jos haluamme päästä pois, meidän on työskenneltävä yhdessä", puhuin niin rauhallisella äänellä kuin vain osasin tilanteestamme huolimatta. Haavetassu ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hän ei ruvennut - yllättävää kylläkin - inttelemään asiasta kanssani.
Ennen kuin ehdin sanoa enempää, häkki heilahti niin, että olin jälleen vähällä lentää Haavetassun päälle, mutta tällä kertaa onnistuin tarraamaan kiinni verkosta ja välttämään yhteentörmäyksen. Pimeys yllämme pysyi yhä kaiken sisäänsä sulkevana, mutta pystyin tuntemaan, ettei kaksijalka enää liikuttanut meitä. Kuului pauketta ja kolinaa, kunnes ympärillämme hyrähti käyntiin tasainen murina, joka kuulosti melkein kehräykseltä. Samassa tajusin, mistä ääni lähti: olimme hirviön sisässä!
Katsahdin Haavetassuun voimatta peitellä pelkoani. En ollut varma, oliko kolli itse osannut päätellä, mihin olimme joutuneet, mutta hänen kauhusta jäykät kasvonsa kuvastivat omiani. Hirviön avulla kaksijalka voisi kuljettaa meidät vaikka kuinka kauas, eivätkä Keijukainen ja muut ikinä tavoittaisi meitä.
"Anna tämän olla pahaa unta…" mutisin hädin tuskin kuuluvalla äänellä, painautuen lähemmäksi häkin pohjaa tuntiessani hirviöni nytkähtävän liikkeelle.

//234 sanaa
//Kharon?

Kun Tyrskytiikeri oli kadonnut metallisäiliöiden taakse, Päivänsäde alkoi heti syyttämään Kharonia heidän tilanteestaan. Se jos mikä sai laikukkaan kollin ärsyyntymään. Hän painoi kyntensä yhä tiukemmin kalan limaisia suomuja vasten ja piiskasi hännällään ilmaa niin, että se osui välillä häkin seinämään.
Kolli ei ehtinyt puolustautumaan Päivänsäteen syytöksiä vastaan, kun tämä kuuli painavien askeleiden lähestyvän. Kuin vaistomaisesti Kharon pudottautui maata vasten, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Ruma ilmestys, kaksijalka nimittäin, ilmestyi esiin metalliastioiden takaa. Se puhui jotakin, mutta Kharon ei ymmärtänyt sanaakaan. Kolli vilkaisi paniikinomaisesti Päivänsädettä toivoen, että tällä olisi jokin suunnitelma. Sen sijaan tummanharmaa naaras ei tehnyt elettäkään kertoakseen, miten he pääsisivät pois tästä pinteestä. Siitä Kharon päätteli, että Päivänsäde osoittautui taas yhtä hiirenaivoiseksi kuin hän oli ajatellutkin. Mitä hyötyä oli kaksijalkalassa asuvasta kissasta, joka ei osannut paeta kaksijalkojen kynsistä?
Ellei kaksikon lähelle olisi juuri kyyristynyt valtava, urospuolinen kaksijalka, Kharon olisi kynsinyt Päivänsäteeltä korvat päästä. Urospuolinen kaksijalka kaivoi jotakin esille mukanaan kantamasta esineestä. Kharon ei tiennyt, mikä esille kaivettu asia oli. Se näytti pehmeältä, oli väriltään musta ja suureni sitä myötä, kun kaksijalka taitteli sitä auki.
Yllättäen iski pimeys, kun täysikasvuinen kaksijalka laski asian häkin päälle. Kharon nousi ylös ja vilkaisi häntääntyen Päivänsädettä, joka seisoi yhä aloillaan. Kolli luuli pahimman olevan ohi, mutta joutui pian myöntämään olleensa väärässä. Kaksijalka nosti häkin ilmaan, ja kissat olivat vähällä lennähtää kuonolleen.
Päivänsäde oli vähällä menettää tasapainonsa ja joutui siksi ottamaan hetkeksi tukea Kharonista. Se oli valkealle kollille liikaa. Hän läimäytti kynsillään Päivänsädettä takaraivoon ja päästi ilmoille raivokkaan sähinän.
"Pysy kaukana minusta!" entinen eloklaanilainen ärähti ja painautui kalansa kanssa häkin nurkkaan, mahdollisimman kauas Päivänsäteestä.

//Päivi?
// 259 sanaa

Tällä hetkellä vihasin Haavetassua enemmän kuin mitään koko maailmassa. Halusin pyyhkiä tuon hölmistyneen ilmeen hänen kasvoiltaan ja pakottaa tuon nielemään kokonaisena typerän kalansa, jonka takia tässä jamassa nyt olimme. Mikä aivoton sähläri tuo kollinkuvatus olikaan!
Tyrskytiikeri asteli varoen lähemmäksi häkkiä, jonka vangeiksi olimme jääneet. Hänen kasvoillaan käväisi ärtymys, kun hän vilkaisi meidän suuntaamme. Häpeä poltteli korvannipukoitani: millaisena typeryksenä hän mahtoikaan minua pitää, kun olin onnistunut jäämään kaksijalkojen ansaan.
"Saatko meidät ulos täältä?" Haavetassu kysyi, pitäen edelleen toista tassuaan kalan päällä. Koukistelin kynsiäni erittäin halukkaana iskemään ne kollin kuonoon.
"En ainakaan ilman apuvoimia", kookas, raidallinen kissa vastasi arvioituaan tilannetta hetken. "Käyn hakemassa lisää käpäliä leiristä. Odottakaa tässä." Katsoin typertyneenä, miten Tyrskytiikeri kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin siihen suuntaan, mistä olimme tulleet.
"Aivan kuin me tästä voisimme minnekään lähteä", puuskahdin turhautuneena ja lysähdin istumaan. Haavetassu tuijotteli yhä sinne suuntaan, minne Tyrskytiikeri oli hävinnyt. "Tämä on kaikki sinun syytäsi", sihahdin kollille, joka mielestäni ansaitsi saada kunnon selkäsaunan siitä hyvästä, että oli johtanut meidät tähän loukkuun.
Haavetassu kääntyi katsomaan minua närkästyneesti. "Itsekin yritit saada sen kalan!" tämä puolustautui.
"Niin, koska sinä et sitä olisi ansainnut! Ajattelet ainoastaan vatsallasi, mistä syystä me molemmat olemme nyt jumissa tässä kirotussa laatikossa!" Nousin seisomaan, karvat pörhistettyinä. Kiukku kihisi suonissani.
Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, korviini kantautuivat lähestyvien askelten töminä. Haavetassukin kuuli sen ja jähmettyi paikoilleen. Tiesin näkemättäkin, ettei tulija ollut Tyrskytiikeri. Meitä lähestyi eläin, joka käveli kahdella jalalla, raskain, laahaavin askelin. Kaksijalka!

//Kharon?
//236 sanaa

Kharon suorastaan tunsi Päivänsäteen tumman ja pistävän katseen niskassaan, kun hän kulki Tyrskytiikerin perässä eteenpäin. Kaksijalkalan syrjäiset kujat olivat rauhallisia tähän aikaan päivästä, eikä kaksijalkoja juurikaan näkynyt. Vaikka Kharonia ärsyttikin Päivänsäteen jatkuva tuijotus, hän päätti tällä kertaa antaa asian olla. Tyrskytiikerin käsky olla hiljaa oli tehonnut ainakin Kharoniin. Hän ei halunnut saada kimppuunsa kissaa, joka oli todistetusti tappanut ainakin yhden kissan aiemmin.
Kharonin ajatus harhautui pois partiosta ja ympäristön tarkkailusta, kun jokin huumaava tuoksu kantautui hänen herkkään nenäänsä. Eloklaanissa varttuneelta kollilta ei vienyt kauaakaan tunnistaa tuoksua. Se oli tuoreen kalan tuoksu, aivan selvästi. Haju sai Kharonin muistamaan, kuinka nälkäinen hän olikaan. Viime päivien ateriat olivat olleet pikemminkin suullisia, ja ruoka muistutti enemmän variksenruokaa kuin mitään muuta.
Kun Tyrskytiikeri kääntyi kulman taakse oikealle päin, Kharon ei seurannutkaan häntä. Sen sijaan hän kääntyi vasemmalle, kohti kalan kutsuvaa tuoksua. Raskain askelin Kharon ravasi metallisäiliöiden luokse. Haju ei tullut niistä, vaan niiden takaa.
"Hei! Minne sinä luulet meneväsi?" Päivänsäteen kipakka ääni ei saanut erakkoa pysähtymään. Kharon ei edes vilkaissut taakseen, vaan ohitti varmoin askelin metallisäiliöt. Niiden takaa paljastui aarre, joka toi veden Kharonin kielelle. Hopeinen lohi makasi maassa muutaman ketunmitan päässä, kuin kutsuen kollia luokseen.
"Palaa takaisin partioon kuin olisit jo! Et voi lähteä noin vain omille teillesi!" Päivänsäde komenteli, mutta Kharon pudisti päätään.
"Ei täällä tänäänkään ole kissoja, joilta kaksijalkalaa pitäisi turvata. Sen sijaan löysin jotain paljon parempaa", kolli viittasi katseellaan itseään pienemmän naaraskissan ohitse. Päivänsäde vilkaisi olkansa yli kalaa, joka edelleen makasi maassa kutsuen Kharonia luokseen.
Kun Päivänsäde alkoi harppomaan pitkin askelin kohti ateriaa, Kharon kimpaantui. Kolli syöksyi eteenpäin, mutta Päivänsäde reagoi nopeasti. Molemmat juoksivat yhtä aikaa kalan luokse. Kharonin harmiksi Päivänsäde oli liikkeiltään nopeampi, ja naaras pääsi kuin pääsikin ensimmäisenä käsiksi kalaan. Naaras nappasi hopeisen saaliin hampaisiinsa ja näytti olevan varma voitostaan. Kharon ei kuitenkaan antanut asian olla, vaan määrätietoisesti nosti lapiomaisen käpälänsä ylös ja läimäytti sillä Päivänsädettä kuonoon niin, että kala lennähti maahan. Riemukkaan huudahduksen kera Kharon syöksyi kalan perään ja otti sen tiukasti hampaisiinsa.
"Voi ei", Päivänsäteen ääni oli surkea, ja sekös vasta ilahdutti Kharonia.
"Sinun pitäisi opetella ennakoimaan paremmin, niin voisit joskus ehkä voittaakin minut", entinen eloklaanilainen tokaisi itsevarmalla äänellä.
"En minä sitä, hiirenaivo. Katso ympärillesi, me olemme loukussa", naaras kivahti. Nyt vasta Kharon älysi katsoa, mihin oli astunut. Kaksikon takana ollut, aiemmin kulkuvapaa reitti oli poissa. Tilalla oli langanohuesta, metallisesta aineesta valmistettu seinämä, jossa oli paljon käpälänmentäviä reikiä.
"Mihin te oikein jäitte?" Tyrskytiikerin ärsyyntynyt ääni kantautui metallisäiliöiden takaa. Pian paksuraitainen, tumma kolli ilmestyi myös Kharonin näköpiiriin. Vanhempi kolli pysähtyi kuin seinään huomatessaan, millaiseen loukkuun Päivänsäde ja Kharon olivat järjestäneet itsensä. Nyt vasta Kharon pudotti kalan maahan, mutta itsensä vasemmalle puolen, jottei Päivänsäde saisi sitä häneltä. Varmuuden vuoksi kolli painoi vielä käpälänsä elottoman, limaisen saaliinsa päälle.
"Taidamme olla jumissa täällä", Kharon lausahti, vaikka Tyrskytiikeri oli varmasti huomannut sen jo.

//Päivi tai Tyrsky?
// 461 sanaa

"Minähän partioinkin: nimittäin sinua", tuhahdin takaisin laikukkaalle kollille, joka oli silminnähden ärsyyntynyt minuun. Hyvä vain - ei tässä mitään huviretkeä oltukaan pitämässä.
Haavetassu huiskaisi hännällään närkästyneesti. "Jos jokin oikea uhka ilmaantuu tiellemme tämän partion aikana, minä olen taatusti ensimmäinen, joka sen huomaa, sillä sinä tuhlaat aikaasi minuun."
"Tuhlaan aikaani? Minun tehtäväni on pitää sinua silmällä, eloklaanilainen", sihahdin karvat pystyssä, mutta vaikenin saman tien, kun Tyrskytiikeri kohdisti jäätävän katseensa meihin.
"Kumpikin, suut tukkoon nyt", kolli murahti ja jatkoi kävelyä. Mulkaisin vielä kerran Haavetassun suuntaan, ennen kuin kiihdytin vauhtiani päästäkseni vähän hänen edelleen.
Oikea syy, miksi en ollut saanut silmiäni irti tuosta eloklaanilaisenhyväkkäästä oli aivan toinen. Kollin kommentti eloklaanilaistaustoihini liittyen oli jäänyt kummittelemaan päähäni. Olin kyllä maininnut kerran hänelle olevani alunperin kotoisin Eloklaanista, mutta kolli oli puhunut kuin tietäisi vanhempani entuudestaan. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, sillä saattoi se hyvinkin olla mahdollista, mutta luulisi, että hylätystä pennusta oltaisiin oltu klaanissa ihan hissunkissun. Isäni oli Eloklaanin päällikkö, niin minulle oli kerrottu, ja hän oli katala sortaja, joka oli teoillaan ajanut loisteliaan yhteisömme pimeyteen ja sekasortoon. Keijukaisen mukaan olin ollut liian pieni, liian mitätön, että moinen kolli olisi ikinä hyväksynyt minua perheeseensä. Hän oli heittänyt minut menemään kuin jonkin roskan. Oli onni, että nykyiset kasvattajani olivat löytäneet minut ja tuoneet turvaan.
Vilkaisin vielä kerran sivusilmällä Haavetassun suuntaan. Kolli oli keskittynyt tarkkailemaan ympäristöä, eikä reagoinut tuijotukseeni mitenkään, vaikka uskoinkin hänen sen varmasti huomanneen. Halusin saada tietää lisää tuosta kissasta.

//Kharon?
//234 sanaa

Kujapartio oli viimein lähtövalmiina rähjäisen kaksijalanpesän ulkopuolella. Odottamiseen kyllästynyt Tyrskytiikeri näpäytti Kharonia ja Päivänsädettä lyhyellä lauseellaan. Kharonia ärsytti se, miten Päivänsäde yritti sysätä viivästymistä hänen syykseen.
"Puhutko nyt itsestäsi? Ellet muista, sinä olet vielä enemmän eloklaanilainen kuin minä. Minun vanhempani sentään olivat erakoita alunperin", laikukas kolli totesi tarkoituksella kovaan ääneen, ihan vain Päivänsädettä ärsyttääkseen. Kharon huomasi, kuinka partiota johtamaan lähtenyt Tyrskytiikeri loi häneen terävän katseen. Se kertoi, että nyt oli parempi olla hiljaa.
Kharon tiesi, ettei Tyrskytiikerin kanssa pitänyt leikkiä. Eloklaanissa asuessaan hän oli onnistunut kalastamaan tietoja Hiilihampaan ja Korppisiiven pojasta, josta klaanissa oli vaiettu. Ollessaan vielä Eloklaanin oppilas, Tyrskytiikeri oli mennyt ja surmannut oman mestarinsa, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Mesitähden jälkeläisiä. Sen seurauksena raitaturkkinen kissa oli karkotettu Eloklaanista. Kharon oli päätellyt, että se oli kaiketi Tyrskytiikerin syy kostaa Eloklaanille ja ennen kaikkea Mesitähdelle.
Jollain sairaalla tavalla Kharon taisi jopa ihailla tummaturkkista kollia, joka liikkui nyt kaksijalkalan kivipesien varjoissa kuin ei olisi koskaan metsässä asunutkaan. Kharon oli joka hetki valppaana kulkiessaan kaksijalkalassa, sillä joka kulman takana tuntui olevan jokin uusi vaara. Hirviöt, kaksijalat ja koirat saivat nuoren kollin niskavillat pystyyn. Tyrskytiikeri ainakin näytti siltä, että hän oli sopeutunut uuteen elämäänsä vallan mainiosti.
Vaikka Kharon tarkkailikin pääasiassa vain ympäristöään, hän ei voinut olla huomaamatta Päivänsäteen tuijotusta. Sitä oli jatkunut niin kauan kuin Kharon oli kujakissayhteisössä ollut, ja se alkoi hiljalleen ärsyttämään.
"Eikö tämä ollutkaan kujapartio? Sinä näytät tarkkailevan pitkälti vain minua, etkä lainkaan ympäristöäsi", Kharon tiuskaisi ärsyyntyneenä ja kohtasi tummanharmaan naaraan katseen.

//Päivi?
// 242 sanaa

Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn Haavetassun kommentista. Kolli tiesi liiankin hyvin, mistä naruista piti vedellä, jotta minut saisi ärsyyntymään. Purin kuitenkin hampaani yhteen ja päätin yrittää sivuuttaa naljailun. Jos emme tarvitsisi häntä toimintakykyisenä, olisin jo raadellut tuon hyväkkään silpuksi.
"Ei tarvitse. Toivottavasti pikkukissa pärjää ilman rakasta veljeään tämän reissun ajan", tuhahdin hännänpää hienoisesti nykien. Jäätävän hetken ajan katseemme kohtasivat Haavetassun kanssa, ja molempipuolinen inho tuntui kipinöivän ilmassa välillämme. "No niin, eiköhän sitten mennä." Käänsin kollille selkäni ja lähdin tassuttamaan uloskäyntiä kohti.
Raskaista askelista kuulin, että Haavetassu seurasi perässä. Vaikka oli suuri kunnia saada itse Keijukaiselta määräys pitää tulokkaita silmällä, homma oli viimeaikoina alkanut käydä turhankin raskaaksi. Kumpikaan kolleista ei ollut osoittanut minkäänlaisia haluja pakenemista kohtaan, ja Haavetassun nenäkäs asenne sai hermoni kiristymään äärimmilleen.
Ulkona Tyrskytiikeri oli jo odottamassa meitä partiokierrokselle. Kolli katseli meitä tyynen viileästi, vaikka hänen nykivä häntänsä paljastikin kätketyn närkästyksen.
"Kylläpä teillä kesti", hän murahti ja nousi venyttelemään. Mulkaisin Haavetassun suuntaan syyttävästi.
"Ei olisi kestänyt, ellei arvon eloklaanilainen olisi viivytellyt", tuhahdin halveksivaan sävyyn. Kun kerran olimme myöhässä, sysäisin mielelläni syyn Haavetassun niskaan.

//173 sanaa
//Kharon?

Kharon ja Deimos olivat asuneet kujakissayhteisössä jo neljäsosakuun ajan. Kharon ei voinut sietää sitä, kuinka joku varjosti heitä jatkuvasti. Edes tarpeilleen ei saanut mennä, ilman että joku oli mukana vahtimassa.
Vaikka jatkuva kyttääminen kiristi laikukkaan kollin hermoja, Kharon yritti pysyä rauhallisena. Hänen tavoitteenaan oli juuri nyt vain päästä kostamaan Mesitähdelle ja Eloklaanille siitä, etteivät he olleet saaneet Taivaslaulua ja Merkuriusta viihtymään klaanissa. Klaanissa oli paljon sääntöjä, muttei Kharon voinut ymmärtää, miksi sieltä uupui eräs tärkeä. Klaanin hylkäämisen olisi pitänyt olla kuolemalla rangaistava teko. Jos niin olisi, Kharonin perhe olisi vielä ehjä ja kaikki olisi hyvin.
Ensimmäiset päivät kujakissayhteisössä olivat olleet lähinnä vain sivusta seuraamista ja tapojen oppimista. Joukko oli huomattavasti pienempi kuin klaani, eikä varsinaisia asemia ollut. Keijukainen näytti johtavan joukkoa pääosin hylätystä kaksijalan pesästä käsin ja muiden tehtävä oli partioida ja etsiä ruokaa.
"On aika erottaa teidät", Päivänsäteen tekopirteä ääni sanoi ja havahdutti Kharonin pois ajatusmaailmastaan. Hän kääntyi selkänsä taakse ilmestyneen naaraan puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Päivänsäde ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Partion ajaksi. Sinä pääset mukaamme tarkastamaan kaksijalkalan länsi- ja pohjoisrajan, ja Uskotassu lähtee etsimään ruokaa Leopardin ja Arven kanssa", naaras selitti ja heilutteli häntäänsä rennosti puolelta toiselle. Kharon vilkaisi veljeään, jonka kasvot olivat ilmeettömät. Veli ei ollut tyytyväinen siihen, että he olivat tulleet kujakissayhteisöön. Eilen illalla Deimos oli kertonut, että yhteisön arvot olivat liian kyseenalaiset. Kharon oli eri mieltä, eikä pelännyt sanoa sitä pentuetoverilleen.
"Ei kai siinä sitten. Menemmekö heti, vai pitääkö neidon pestä turkkinsa ennen sitä?" Kharon kysyi yrittäen tarkoituksellisesti ärsyttää Päivänsädettä. Se tuntui nykyään olevan päivien ainoa ilo.

//Päivi?
// 251 sanaa

Olimme löytäneet Haavetassun veljen. Kolli oli suuri ja tummanharmaa, ja hän vilkuili meidän suuntaamme varautuneesti Haavetassun selittäessä hänelle tilanteen. Haavetassu oli kutsunut tätä Uskotassuksi. Haavetassu ja Uskotassu - miten hölmöt nimet. Optimistiset ja toivoa täynnä.
Kun Haavetassu oli saanut taivuteltua veljensä mukaan, Keijukainen antoi minulle luvan johdattaa meidät takaisin kotiin. Heilautin häntääni ymmärryksen merkiksi ja asetuin joukon kärkeen virnistellen. Nyt nuo pahaiset eloklaanilaisetkin näkivät, että olin heitä paljon korkeammassa asemassa.
Etsin ilmasta vanhat hajumme ja lähdin tassuttamaan niiden suuntaan. Neljän kissan askelet seurasivat perässäni. Kuu valaisi matkantekoamme lähes äänettömässä yössä. Metsässä oli yllättävän kaunista tähän aikaan. Koko metsänpohja näytti tanssivan kuusta lankeavien säteiden valossa tuulen määrätessä tahdin.
Loppumatka takaisin kaksijalkalaan sujui rauhallisesti. Emme törmänneet mihinkään epäilyttävään tai vaaralliseen, mikä lisäsi itsevarmuuttani johdossa. Olin varma siitä, että jos jokin yrittäisi käydä kimppuumme, voisin puolustaa meitä siltä.
Pian kaksijalkalan valo saavutti meidät. Pienet auringot valaisivat kauempana kulkevaa isompaa Ukkospolkua. Jossain liikkui yksinäinen hirviö, jonka matala, vähän surumielinen murina kantautui yönpimeyteen.

Taivas oli alkanut valjeta, kun olimme perillä leirissä. Räsäisen ikkunan takana kiilui silmäpari, joka tarkkaili liikkeitämme lähestyessämme pesää. Tässä vaiheessa Keijukainen otti johdon. Hän kehui minua hyvästä työstä ja käski minua esittelemään tilat uudellekin tulokkaalle. Suostuin siihen empimättä.
"No niin, etsitään tuolle sinun veljellesikin jostakin yöpaikka", tokaisin sitten takanani tuleville Haavetassulle ja Uskotassulle. "Vaikka tuskin te kovin kauaa ehditte nukkua, sillä kohta alkavat jo päivän työt." Katsoin Haavetassua kuonoani pitkin, miettien, olisko tuosta oikeasti työntekoon. Kummastakaan heistä. Molemmat olivat kyllä varsin kookkaita ja jykevärakenteisia, joten heistä voisi tulla hyviä vartijoita, mutta en vieläkään luottanut siihen, että nämä pysyisivät kaksijalkalassa, mikäli saisivat tilaisuuden jäädä ihan kahdestaan. Niinpä jonkun olisi oltava aina heidän mukanaan siihen päivään asti, että he todistaisivat uskollisuutensa yhteisölle.

//Kharon?
//277 sanaa

Keijukainen: 17kp -

Päivänsäde: 22kp! -

Kharon: 24kp! -

"Onko meillä vielä pitkä matka?" Päivänsäde esitti Kharonille kysymyksen, kun nelikko vaelsi sekametsässä eteenpäin. He olivat ohittaneet mäen ja kulkivat pientä kiemurtelevaa polkua pitkin kohti Deimoksen olinpaikkaa. Polkua ympäröi tiheä aluskasvillisuus. Välillä yksittäiset oksat raapaisivat Kharonin paksua turkkia, ja nappasi siitä pienen karvatukon koristeekseen.
"Olemme perillä sitten, kun on jo pimeää. Riippuu miten nopeasti kaksijalkalan kissat jaksavat kävellä", Kharon vastasi piikikkäästi Mesitähden jälkeläiselle. Vaikka Päivänsädekin tuntui inhoavan klaaneja yhtä paljon kuin Kharonkin, jokin naaraassa ärsytti ja paljon. Kenties se oli tieto siitä, että Päivänsäde sattui olemaan Mesitähden pentu ja Mesitähti oli syypää siihen, mitä Merkuriukselle, Taivaslaululle ja Coronalle oli sattunut. Syy oli siis osittain myös Päivänsäteen, tai niin Kharon ainakin ajatteli.
Päivänsäde ei vastannut enää mitään, ja se sopi Kharonille hyvin. Hän katseli maisemia ja tarkkaili edellään kulkevan, Mäihäksi kutsutun kollikissan liikkeitä. Välillä likaisenvalkean turkin omaava kolli käänteli korviaan, ilmeisesti varmistaakseen perässään kuuluvan yhä kahden kissan askeleet.
Typerät kissat, Kharon ajatteli. Ei hän aikonut paeta, sillä tiesi jäävänsä kiinni. Laikukas kolli oli tyytynyt kohtaloonsa, joka ei loppupeleissä ollut niin kamala. Hän oli nyt lyöttäytynyt yhteen kissojen kanssa, joilla oli sama päämäärä: kosto Eloklaanille ja Mesitähdelle. Koston hautominen sai elämän tuntumaan taas elämisen arvoiselta. Aamulla Kharon oli vellonut surussa yrittäen löytää siitä ulospääsyä, jonka Päivänsäde tovereineen oli hänelle antanut.

Laskenut aurinko oli langettanut pimeyden metsän ylle. Ainoina valonlähteinä olivat enää taivaalla mollottava, miltei kokonainen kuu ja sen ympärillä kimmeltävä Hopeahäntä. Metsän eläimet olivat hiljentyneet, eivätkä linnut visertäneet enää. Ainoat äänet olivat neljän kissan askeleet.
Nelikko saapui Kharonin ja Deimoksen kodin rajalle. Joukon johdossa oleva Keijukainen pysähtyi ja haisteli ilmaa. Kissa käänsi syyllistävän katseen Kharoniin.
"Sanoit, että olette kahdestaan veljesi kanssa", harmaa kissa sanoi ja paljasteli jo valkoisia hampaitaan. Mäihä ja Päivänsädekin olivat haistaneet kolmen aikuisen kissan laimeat hajujäljet, joten kissat valpastuivat heti. He katselivat ympärilleen varautuen siihen, että heidän kimppuunsa hyökättäisi hetkenä minä hyvänsä.
"Kai sinä tunnistat vanhat hajut tuoreista. Minun vanhempani ja enoni kuolivat alle neljäsosakuu sitten. Jos et millään usko, voimme kaivaa heidän ruumiinsa ylös", Kharon ärähti loukkaantuneena siitä, että Keijukainen ei luottanut lainkaan hänen sanaansa. Harmaa naaras katsoi hetken ajan Kharonin äkäistä naamaa, jonka jälkeen erakko vain naurahti.
"Älä suutu pikkuinen. Emme me mitään raakalaisia ole, antaa perheesi levätä rauhassa. Näytäpäs sitten, missä sinun veljesi on", Keijukainen sanoi ja teki laikukkaalle kollille tilaa. Kharon käveli Keijukaisen ohi katsoen tätä vielä ohittaessaankin naaraan. Sitten hän jatkoi matkaansa häntä pystyssä kohti leiriä. Hän toivoi, että Deimos olisi yhä siellä.

Matka pesien luokse ei ollut pitkä. Kharon hidasti tahtiaan nähdessään aukiolla sijaitsevat pesät, ja lopulta pysähtyi.
"Uskotassu? Oletko sinä täällä?" Kharon esitti kysymyksen kovalla äänellä, jotta veli kuulisi hänet. Ei mennyt kauaakaan, kun tummanharmaa kolli säntäsi ulos pesästään katsomaan veljeään. Deimoksen ilme oli säikähtänyt, kun hän kohtasikin yhden kissan sijaan neljä.
"Uskotassu, minulla on sinulle kerrottavaa", Kharon sanoi painottaen veljensä klaaninimeä. Tuntui paremmalta, jos nämä uudet tuttavuudet eivät tienneet heidän oikeita nimiään.
"Missä sinä oikein olit? Meinasin kuolla huolesta!" Deimos sanoi surkeana ja kohtasi veljensä katseen.
"Muistatko sen kaksijalkalan, josta Corona puhui? Minä kävin siellä, ja törmäsin nämä kissat ja heidän joukkonsa. Minä lupasin, että me liitymme heidän laumaansa", Kharon kertoi.
"Yhteisöön", Keijukainen korjasi nasevasti, kuin sillä olisi ollut paljonkin merkitystä, miksi Kharon kissajoukkoa kutsui.
"Muuten he tappavat meidät", Kharon lisäsi hiljaisella äänellä veljelleen, vaikka tiesi muidenkin kuulevan sen. Deimos näytti ymmärtävän, että nyt oli tosi kyseessä. Veli mietti hetken vastaustaan ja silmäili epäröiden kolmea tuntematonta kissaa.
"Ole kiltti, ja tule nyt vain mukaamme. Meidän on palattava takaisin kaksijalkalaan, kun nämä kissat eivät ilmeisesti selviä metsässä kovinkaan hyvin", Kharon pilkkasi tarkoituksellisesti uusia tovereitaan. Deimos nyökkäsi, sillä hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja.
"No niin, tämä pikkuruinen kotinne on aivan valloittava, mutta palataan takaisin. Päivänsäde, muistatko mitä kautta tulimme? Saat harjoitella vähän ja johdattaa meidät takaisin kotiin", Keijukainen sanoi ja väläytti jonkun hymynkaltaisen harmaalle Päivänsäteelle.
Kharon oli ymmärtänyt, että Keijukainen kai koulutti Päivänsäteestä jonkin sortin tulevaa johtajaa. Päivänsäteen oli tarkoitus ilmeisesti tappaa Mesitähti. Kieltämättä suunnitelma oli ihan hyvä. Mesitähti tuskin pystyisi tappamaan omaa tytärtään.

//Päivi tai Mäihä?
// 651 sanaa

Keijukainen oli näyttänyt vihreää valoa Haavetassun veljen hakemiselle. Sen lisäksi hän oli antanut minulle kunnian surmata kollin, mikäli tästä koituisi meille harmia. Tämän täytyi olla onnenpäiväni! Ensin minut laitettiin partion johtoon, sitten nappasin tunkeutujan alueeltamme ja nyt sain lähteä Keijukaisen ja Mäihän mukaan hakemaan Haavetassun veljeä yhteisöömme.
Haavetassun ilmeestä oli hankala tulkita, oliko tämä tyytyväinen päätökseen. Ainakin hän saisi veljensä takaisin luokseen, mutta se tarkoitti myös sitä, että heidän molempien täytyi jäädä kaksijalkalaan palvelemaan Keijukaisen yhteisöä. Minusta se oli ihan reilu kauppa. Kun Haavetassun veli olisi myös täällä, ehkä kollin pakoajatuksetkin vähitellen katoaisivat ja hän sopeutuisi joukkoon.
Lähdimme matkaan saman tien. Keijukainen laittoi Haavetassun näyttämään tietä, mutta minä ja Mäihä pysyttelimme aivan kollin kintereillä ja valmiina pysäyttämään hänet, jos hän yrittäisikin jotain epätoivoista. Kun saavuimme jonkin ajan kuluttua metsänreunaan, huomasin Keijukaisen asenteessa muutoksen. Paikka ei ollut hänelle selvästi mieluinen. Niinpä minäkin päätin suhtautua metsään varautuvaisesti. Johtajallamme oli varmasti hyvä syy suhtautua siihen niin kuin suhtautui.
Metsä oli täynnä ääniä, joihin en ollut tottunut. Puut huojuivat paikoillaan ja päästelivät narahtelevia ääniä, jotka saivat karvani nousemaan pystyyn. Haavetassu sen sijaan ei tuntunut olevan millänsäkään. Metsä oli hänelle tuttu ympäristö, klaanikissa kun oli.
Huiskaisin Haavetassua hännälläni, ja kolli kääntyi hieman ärsyyntyneen oloisena katsomaan minua.
"Onko meillä vielä pitkä matka?" kysyin hieman kyllästyneenä. Vaikka metsä minua niin kovasti hermostuttikin, en voinut sille mitään, että pitkillä kävelymatkoilla minulle tuppasi tulemaan tylsää. Etenkin kun kukaan ryhmästä ei edes rupatellut kanssani saati sitten toisilleen.

//Kharon?
//237 sanaa

Olin päättänyt, että luoksemme saapunut, Haavetassuksi esittäytynyt kissa otettaisi riveihimme. Juuri nyt en luottanut laikukkaaseen tulijaan lainkaan, jonka vuoksi häntä vartioitaisi jatkuvasti. Kun yläkerta oli tyhjentynyt, ilmoitin päätöksestäni Mäihälle ja Tyrskytiikerille. Kollit vaikuttivat epäluuloisilta Haavetassua kohtaan. Kenties hänet olisi pitänyt tappaa, mutta yhteisö tarvitsi uskollisia jäseniä. Ei Mäihästäkään olisi hänen saapuessaan uskonut, että kolli viihtyisi luonamme näin kauan ja vielä omasta tahdostaan. Kun kissa pakotettiin tiettyyn muottiin, jossain vaiheessa vastustelu loppui ja se sopeutui.
Päivänsäde palasi takaisin yläkertaan Haavetassu perässään. Naaras vilkaisi huoneen seinustan luona makoilevia kolleja, mutta suunnisti minun luokseni. Kun Päivänsäde puhui minulle, tunsin ylpeyttä nuorta kissaa kohtaan. Se kunnioittava tapa, miten hän puhui minulle oli ihailtavaa. Jonain päivänä kaikki kissat tässä maailmassa puhuisivat minulle sillä tavalla.
Harmaa naaras kertoi Haavetassun veljestä, joka eloklaanilaisen sanojen mukaan odotti häntä metsässä. Ajatus veljen hakemisesta inhotti. Viihdyin kaksijalkalassa vallan mainiosti, ja ajatuskin sieltä lähtemisestä sai minut voimaan pahoin.
"Kuinka kaukana sinun veljesi on?" kysyin Haavetassulta, joka tuntui tarkkailevan minua eriväristen silmiensä katseella.
"Jos lähdemme ennen auringonlaskua, olemme takaisin ennen kuin se nousee", laikukas kissa vastasi hetken miettimisen jälkeen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että matka olisi aivan liian pitkä. Inhosin yli kaiken metsässä liikkumista. Kaikki ne oksat, pehmeä maa ja turkkia repivä aluskasvillisuus teki liikkumisesta epämiellyttävää ja vaikeaa. En voisi kuitenkaan päästää muita hakemaan tätä veljeä, koska halusin itse pitää silmällä Haavetassua. Vastentahtoisesti jouduin myöntymään, vaikken voinut olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että tämä olisi eloklaanilaisten järjestämä ansa.
Päivänsäde oli kuitenkin oikeassa, lisävahvistus oli enemmän kuin tervetullutta. Vaikka uusien kouluttamisessa menisikin tovi, taistelussa Mesitähteä vastaan jokainen kissa oli merkittävässä asemassa.
"Hyvä on. Tyrskytiikeri, sinä saat kunnian olla vastuussa muista poissaolomme ajan. Mäihä ja Päivänsäde, te lähdette mukaan ja huolehditte, ettei uusi ystävämme karkaa. Jos tämä on ansa, Päivänsäteen tehtävä olkoon Haavetassun tappaminen", lausahdin rempseästi noustessani ylös vuoteeltani. Oli aika lähteä matkaan, jota inhosin nyt jo yli kaiken.

//Mäihä tai Päivi?
// 303 sanaa

Jokin tämän Haavetassun olemuksessa oli muuttunut, kun olin kertonut tälle kujakissayhteisön tarinan. Kenties hänkin oli oivaltanut, miten paha Eloklaanin johtaja oikeasti oli.
"Todellakin aiomme", vastasin pahaenteisesti virnistäen. "Kasvatamme kujakissayhteisön kokoa, ja sitten kun hetki on oikea, me hyökkäämme. Minä henkilökohtaisesti aion surmata Mesitähden ja kostaa yhteisömme puolesta hänen terrorinsa."
Haavetassu katsoi minua mietteliään oloisena. Oli vaikea tulkita, mitä noiden erikoisten silmien takana liikkui. Jos onnistuisin puhumaan kollin puolellemme, voisimme saada häneltä lisää sisäpiirintietoa sekä vahvistuksia joukkoihimme. Mesitähti ei kuuna päivänä osaisi odottaa iskuamme.
"Kuules, mitä jos kävisimme yhdessä puhumassa Keijukaiselle siitä sinun veljestäsi? Emmehän toki halua huolestuttaa häntä liikaa", sanoin, nyt huomattavasti pehmeämmin. Tarkoituksenani oli saada kolli meidän puolellemme, ei ajaa häntä pois. Jonkin toisen esittäminen ei ollut minulle haaste eikä mitään - tekisin mitä vain yhteisöni vuoksi. "Sitä paitsi olen varma, että myös sinun veljesi haluaa saada tietää totuuden Mesitähdestä."
Haavetassu katsoi minua hetken, mutta nyökkäsi sitten. "Olisi huojentavaa saada veljeni tänne."
Suuntasimme takaisin yläkertaan, johon Keijukainen oli jäänyt Tyrskytiikerin ja Mäihän kanssa. Astelin huoneeseen edeltä, kuullen Haavetassun askeleet perässäni.
"Keijukainen", aloitin puhuttelemalla kunnioittavasti kasvattajaani, "Haavetassu tässä sanoo, että hänellä on veli metsässä odottamassa häntä. Hänestä voisimme saada lisävahvistuksia yhteisöömme."

//Kharon tai Keiju?
//190 sanaa

Laikukas kolli kuunteli rauhallisena Päivänsäteen kertomuksia siitä, miten Mesitähti oli kylmästi murhannut kujakissayhteisön aiemman johtajan ja täten ajanut koko yhteisön alas. Hän oli aina pitänyt Mesitähteä reiluna kissana, joka oli hyvä esimerkki kaikille. Mutta nyt hänen kuvansa entisestä päälliköstään muuttui täysin.
Yllätyksekseen Kharon kuuli myös Päivänsäteen olevan entinen eloklaanilainen. Kolli vastasi nyt naaraan painostavaan katseeseen hämmentyneesti. Hento hymy hiipi naaraan kasvoille huomatessaan Kharonin reaktion.
"Miksi en sitten ole tavannut sinua?" harmaalaikukas kolli esitti empimättä kysymyksensä.
"Saatoit tavatakin. Minut vietiin pois ihan pentuna", Päivänsäde vastasi häntäänsä välinpitämättömästi heilauttaen. Palaset loksahtivat paikoilleen, kun Kharon ymmärsi puhuvansa Mesitähden tyttärelle. Tiesikö Päivänsäde sitä itsekään? Nyt hän ymmärsi, miksi kolme aiempaa kissaa olivat vaikuttaneet niin tutuilta. He olivat ne kissat, jotka olivat kidnapanneet Päivänsäteen.
"Minäkään en enää pidä eloklaanilaisista", Kharon aloitti ja jäi hetkeksi pohtimaan seuraavia sanojaan, "heidän takiaan minä menetin kaiken, paitsi veljeni."
Kharon laski hetkeksi eriväristen silmiensä katseen käpäliinsä. Kolli tunsi kasvavaa vihaa eloklaanilaisia, erityisesti Lieskakajoa ja Mesitähteä kohtaan. Hän oli aivan varma, että kaikki ilo ja onnellisuus Eloklaanissa oli vain silkkaa esitystä, jolla yritettiin peittää Mesitähden ja muiden pahuus. Jos Lieskakajo olisi oikeasti välittänyt Kharonista, hän olisi estänyt heitä lähtemästä tai lähtenyt mukaan. Eloklaanilaiset olivat tekopyhiä. He puhuivat paljon, mutta sanat eivät koskaan muuttuneet teoiksi. Ja sen vuoksi Kharon oli nyt orpo.
"Aiotteko te kostaa vielä Mesitähdelle?" Kharon kysyi ja nosti katseensa Päivänsäteeseen. Entinen eloklaanilainen halusi kostaa. Hän tahtoi kaikkien näkevän, millaisia eloklaanilaiset todella olivat.

//Päivänsäde?
// 233 sanaa

Haavetassuksi itsensä esitellyt kissa jatkoi höpisemistä veljestään, joka odotti häntä varmaankin huolestuneena jossakin päin jotakin metsää. Kyseessä saattoi olla klaanikissan temppu, jolla hän yritti paeta luotamme, joten ei ollut pahitteeksi olla liian varovainen.
"Jos se saa sinut hiljenemään edes hetkeksi, voin harkita vieväni asian Keijukaiselle, joka sitten päättää, haemmeko veljesi vai emme", sanoin, luoden kolliin epäileväisen katseen. "Siis jos tämä sinun veljesi on edes oikeasti olemassa."
"On hän!" Haavetassu vakuutti, mutta en vaivautunut kiinnittämään asiaan enää enempää huomiota. Voisin kertoa Keijukaiselle tästä mahdollisesta veljestä, joka voisi myös liittyä yhteisöömme, mutta en kyllä antaisi tuon pahaisen metsäläisen komennella itseäni.
"No, minun kuuluu kertoa sinulle yhteisöstämme", mau'uin sitten, miettien, mistä olisi paras aloittaa. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Katseellani kehotin Haavetassua tekemään samoin, ja kolli totteli vastentahtoisen oloisena. "Kauan aikaa sitten kujakissayhteisö oli suuri ja mahtava vaikuttaja kaksijalkalassa. Eräänä päivänä joukko muukalaisia eksyi kaksijalkalaan ja päätyi sinun laillasi yhteisömme huostaan. Nämä kiittämättömät tunkeutujat haastoivat johtajamme, ja eräs kissa nimeltä Mesitähti tappoi hänet, jättäen kujakissayhteisön täydelliseen sekasortoon. Johtajamme Keijukainen on yrittänyt koota kujakissayhteisöä ja palauttaa sen takaisin aiempaan loistoonsa. Juuri siitä syystä myös sinä olet nyt täällä, osana suurempaa koneistoa."
Haavetassun ilme kertoi paljon: Mesitähden mainitseminen oli saanut hänet valppaaksi. Naamalleni levisi kylmä virne.
"Aivan, puhun juuri siitä Mesitähdestä, joka on teidän piskuisten metsäkissojen rakas johtaja", naurahdin kolkosti, irrottamatta painostavaa katsettani laikukkaan kollin erivärisistä silmistä. Halusin tehdä kollille selväksi jokaisella olemukseni säikeellä, miten paljon vihasin hänenlaisiaan klaanikissoja. "Minäkin olen kotoisin Eloklaanista, mutta olen onnellinen, että minut vietiin pois siitä sortajien ja murhaajien valtakunnasta."

//Kharon?
//251 sanaa

Kharon katsoi empien Päivänsäteeksi kutsuttua naaraskissaa. Hän oli esittänyt kysymyksen, johon Kharon ei välttämättä halunnut vastata totuudenmukaisesti.
"Haavetassu", kolli päätti vastata. Tottahan se oli, että hänen nimensä oli Haavetassu, tai oli ainakin joskus ollut.
"Klaaninimi", Päivänsäde sylkäisi sanat suustaan inhoten. Se sai Kharonin mielenkiinnon heräämään. Mitä niin kamalaa klaanit olivat tehneet, että moinen kujakissa inhosi heitä? Kharon rakenteli petiään mitä ihmeellisimmistä materiaaleista. Ne tarttuivat kynsiin epämukavasti kiinni, ja saivat turkin aivan sähköiseksi.
Kharon ei pitänyt ivallisesta tavasta, jolla Päivänsäde katseli hänen touhujaan.
"Miksi sinä et pidä klaaneista?" Kharon kysyi ja huitoi turhautuneena käpäläänsä. Kangas oli jäänyt kynteen kiinni, eikä meinannut irrota millään. Hetken huiskimisen jälkeen se lennähti pari hiirenmittaa kauemmaksi, suoraan kohti Päivänsädettä. Kharonin yllätykseksi tummanharmaa naaras onnistui väistämään lentävää esinettä. Nyt naaraan ilme oli ärsyyntynyt, kun tuo tarrasi kynsillään kiinni kankaaseen ja viskasi sen voimalla kohti Kharonia. Kolli ei edes yrittänyt väistää, vaan kankaanpala lennähti hänen rintaansa ja putosi maahan.
"Miksi sinä lähdit Eloklaanista?" Päivänsäde vastasi kysymykseen kysymyksellä. Se ärsytti Kharonia entisestään. Kolli oli harkinnut lyhyen ajan sisällä monta kertaa pakenemista, mutta totesi joka kerta sen olevan huono idea. Jos hän yrittäisi mitään, kujakissat saisivat hänet varmasti kiinni pian. Eikä hän sitä paitsi edes osaisi ulos kaksijalkalasta, joka oli yksi kivisten pesien ja ukkospolkujen sokkelo.
"Minä ja veljeni kyllästyimme. Mitä sinä luulet, voisinkohan hakea hänetkin tänne? En kertonut lähteväni, ja hän on varmasti hirmuisen huolissaan", Kharon sanoi ja irvisti harmistuneena. Hän toivoi, että Päivänsäteellä olisi edes vähän sydäntä, vaikka nuori naaras tuskin pystyi päättämään täällä mitään.

//Päivi?
// 247 sanaa