Rontti heräsi sihinään. Hän nosti päätään ja näki Lotan karvat pystyssä ja selkä köyryssä mulkoilemassa häntä. Nuori raidallinen kolli oli hämmentynyt ja peloissaan. Miksi hän oli niin vauhkona?
“Viimeinkin! Sinun olisi pitänyt herätä jo aikaa sitten! On jo melkein Aurinkohuipun aika ja meidän pitäisi olla jo hyvin matkassa! Tällä menolla sinä ja sinun kipeät haavasi ette pääse ikinä Eloklaaniin asti! Vaikka taival ei olekaan pitkä, sinä lorvit ja matelet kuin etana!” vaaleanruskea täplikäs naaras ärisi. Rontti nousi pystyyn silmänräpäyksessä ja seisoi tassut täristen naaraan edessä. Hänellä oli kamala nälkä, mutta hän ei uskonut Lotan antavan hänen enää jäädä syömään.
“Noniin. Nyt on alkaakin näyttää jo paremmalta. Seuraa perässä, minä johdatan sinut kohti Eloklaanin rajaa. En tulee sinne asti vaan jään odottamaan raporttiasi tyttärestäni rajan lähettyville. Sinun tulee siis etsiä minut pian Eloklaaniin saavuttuasi ja kertoa onko Käärmepentu elossa. Sitten oletkin jo aika lailla tehnyt oman osasi”, Lotta naukui tunkeutuessaan pois puun oksien alta lumiseen metsämaisemaan. Rontti lähti nopeasti hänen peräänsä.
“Haluatko sinä siis tappaa tyttäresi?” kolli kysyi ääni väristen. Naaras ei vastannut hetkeen. Pohtiko hän mitä kannattaisi kertoa?
“En. Haluan vain tavata hänet”, hän naukaisi lopulta, lyhyesti raakkuvalla äänellä. Rontti katsoi häntä hetken ajan.
“Minähän voisin sanoa hänelle, että haluat tavata hänet ja pitää tapaamisen? Tai voisit tulla sinne… Eloklaaniin tapaamaan häntä?” raidallinen kolli ehdotti. Lotta pudisti päätään.
“Ei! Haluan itse pitää tapaamisemme. Haluan olla se, joka hoitaa asiat itse. Haluan vain sinun varmistavan, että hän on edelleen elossa”, naaras naukui turkki väreillen. Rontti vain nyökkäsi hiljaa itsekseen ja alkoi katsella maisemia. Hänen tassujaan särki ja ne olivat kankeat. Myöskin hänen saamojaan haavoja kirveli taas.
Rontti huomasi pian Lotan pysähtyneen. Naaras haisteli ilmaa ja jatkoi taas matkaa.
“Mitä haistoit?” raidallinen kolli kysyi.
“On sinullakin nenä! Haista itse!” naaras kivahti ja harppoi kovempaa eteenpäin. Rontin piti todella ponnistella pysyäkseen perässä. Hän yritti erottaa samalla viileästä ilmasta jotain hajuja, mutta ei vieläkään ollut siinä hyvä, eikä siis haistanut mitään erikoista.

Jonkin matkaa oli mennyt. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja Rontti alkoi pelätä, että he eivät ehtisi Eloklaanin rajalle asti ennen auringonlaskua. Kuitenkin Lotta pysähtyi ja kääntyi kollia päin.
“Ihan tuossa lähellä on Eloklaanin raja. Ylitä se ja jatka hieman pidemmälle, jotta joku partio varmasti huomioi sinut. Sitten sanot, että olet kuullut huhuja siitä, että Eloklaani ottaa mielellään joukkoonsa kissoja ja, että olet kiinnostunut liittymään osaksi klaania. Sitten seuraat heitä leiriin, jossa juttelette päällikölle - joka toivottavasti on vielä Mesitähti, koska hän ottaa mielellään lähes kenet tahansa klaaniinsa - ja kerrotte hänelle halustasi liittyä Eloklaaniin. Sitten sinusta tulee osa klaania ja sitten utelet onko siellä ketään Käärmepentua. Jos he kysyvät miksi haluat tietää, sanot, että olet kuullut hänestä, ja että haluat tavata hänet. Sitten tulet kertomaan minulle onko hän vielä elossa ja sen jälkeen voit vain jatkaa elämääsi normaalisti”, naaras seposti. Hänen raakkuva äänensä alkoi ottaa Ronttia korvista, mutta hän kesti sen. Hän nyökkäsi naaraalle ja katsoi sinne, missä Lotta oli sanonut Eloklaanin rajan suunnilleen menevän.
“Selvä. Kiitos avustasi. Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen päässyt tänne asti hankkimaan itselleni kodin. Toivottavasti he eivät kuitenkaan käännytä minua pois, koska todella haluan paikan asua rauhassa”, Rontti naukaisi ja nyökkäsi kiitollisena Lotalle. Naaras vain pyöräytti silmiään ja tuuppasi häntä eteenpäin.
“Ala mennä jo!” hän sanoi. Rontti teki työtä käskettyä ja lähti kohti Eloklaanin rajaa. Hänen nenäänsä lehahti voimakas usean kissan haju, ja häntä alkoi hermostuttaa. Montako niitä kissoja oli? Hän toivoi, ettei kamalan paljoa kuitenkaan!
Rontti tassutti pidemmälle metsään ja yritti löytää kissoja.
“Onko täällä ketään? Huhuu?” hän huusi pelokkaana. Olisivatko nämä kissat vaarallisia?

//Vieno?

Rontti tunnusteli varovasti tassuillaan jaksaisivatko ne kantaa häntä. Hän oli alkanut jo parantua, vaikka jotkut haavoista alkoivat näyttää tulehtumisen merkkejä, ja kun hänellä ei ollut mitään yrttejä joita käyttää, hän ei edes mahtanut asialle mitään.
“Joko voitaisiin mennä? Olemme maanneet täällä jo ikuisuuden ja minusta olisi jo aika lähteä matkaan. Jos haluat minun vielä auttavan sinut Eloklaaniin etsimään uutta elämää, voisit pistää vähän liikettä niveliisi. Haluaisin mielelläni jatkaa vielä, kun aurinko on korkealla. Ja jos emme lähde parin päivän kuluessa, jätän sinut tänne yksin oman onnesi nojaan”, Lotta sähisi katsoen silmät leiskuen Ronttia. Rontti katsoi takaisin kauhistuneena. Jos Lotta jättäisi hänet, hän voisi kuolla nälkään tai joutua petoeläimen kitaan! Viimeinen asia mitä Rontti halusi kaiken sen jälkeen, mitä oli jo joutunut kokemaan, oli kuolla.
“Lähdemme pian, mutta jos haavani pahenevat, en tiedä kuinka hyvin saatan kävellä”, Rontti vastasi ujosti. Hän tunsi Lotan väheksyvän katseen turkillaan. Tuntui siltä, että naarasta ei kiinnostanut sitten piirun vertaa miten hän voi. Mutta miksi hän sitten auttoi Ronttia? Hän kuitenkin halusi tietää oliko hänen tyttärensä elossa, mutta miksei hän voinut sitä vain itse kysyä?
“Jos haavat käyvät pahemmaksi, on vain parempi, että olemme perillä nopeammin. Silloin parantajat hoitavat sinut kyllä. Ovatkohan Lehituuli ja Leimusilmä edelleen elossa…” naaras pohti. Rontti katseli vaivaantuneena muualle. Hän oli sitten onnistunut löytämään huonointa matkaseuraa koskaan.
“Entä, jos en haluakaan enää auttaa sinua? Jos etsin vain tieni itse sinne… Eloklaaniin? Mitä sinä sitten aiot?” hän naukaisi haastavasti yrittäen esittää rohkeaa. Lotan katse kääntyi häneen nopeasti ja pian naaras seisoi alle hiirenmitan päässä hänestä. Hän tömäisi Rontin maahan selälleen niin, että hänen pehmeä vatsansa oli näkyvillä. Vaaleanruskea naaras painoi raidallista kollia tiukasti maata vasten ja painoi terävät kyntensä hänen vatsaansa sähisten hänelle samalla.
“Jos et halua kuolla tässä ja nyt, saat luvan auttaa minua. Kerrot minulle tyttärestäni kaiken tarpeellisen. Kuinka hyvin hänet on koulutettu tai kuka hänet on kouluttanut ja mikä tärkeintä, onko hän elossa ja missä asemassa hän on”, Lotta raakkui Rontin korvaan. Kolli katsoi kauhusta kangistuneena naaraaseen, joka siirsi toisen etutassunsa hänen kurkulleen niin, ettei raidallinen nuori kolli saanut lähes happea. Hän haukkoi paniikissa ilmaa ja haparoi paniikissa ympäriinsä.
“Noh? Vieläkö haluat jättää vastapalveluksen sikseen? Minä olen pitänyt sinusta huolta viimeisen neljännesosakuun ja sinä haluaisit kiittää minua pettämällä minut? Uskon, että haluat ajatella asiaa kahteen kertaan”, naaras sihisi hänen sinisten silmienä katse oli järkkymätön ja tuntui porautuvan Rontin nahkaan.
Rontti haukkoi henkeä ja pudisteli päätään. Lotta odotti vielä hetken ja nousi viimein tämän päältä. Raidallinen nuori kissa vapisi hetken maassa yrittäen vetää henkeä ja rauhoittaa itsensä, mutta paine tuntui edelleen puristavan hänen keuhkojaan. Hän yski hetken ja lopulta onnistui nousemaan pystyyn vapisevin tassuin.
“Hyvä. Lähdemme huomenna ennen aurinkohuippua. Matkaamme yömyöhään, koska sinun lorvimisesi on tiputtanut meidät aikataulusta. Ja ei sitten aamulla mitään vastaväitteitä tai minä kynin sinut. Ja minähän tarkoitan sitä”, Lotta sanoi vielä ja katosi kuusen juurakosta. Hänen askeleensa tuntuivat katoavan kauaksi. Ronttia kuvotti. Miten hän oli saanut itsensä siihen tilanteeseen? Kuinka hän oli päätynyt sinne?
Hän käpertyi palloksi ja nyyhkytti hiljaa. Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt tutkimaan metsää, hän olisi turvassa Armaan luona kaksijalkalassa… kotonaan. Rontti tunsi syyllisyyttä ja kamalaa kaipuuta. Hän ei saattanut sanoin kuvailla sitä tunnetta. Kaikki vain tuntui niin kamalalta sillä hetkellä. Hän halusi vain palata ajassa taaksepäin ja estää itseään lähtemästä. Selittää, että Armas oli ollut oikeassa ja että metsä oli vaarallinen paikka. Selittää, että hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Kertoa, kuinka hän oli jo moneen kertaan meinannut kuolla, eikä hän tiennyt enää kehen luottaa. Voisiko hän luottaa edes itseensä enää?

Pelkästään Kuutamolaineen eleet ja puhetapa Kuolonklaanista kertoessaan näyttivät Kallalle, kuinka pelätty Eloklaanin naapuri oli. Selvästi he olivat myös hyvin kykeneväisiä ja voimakkaita onnistuttuaan vangitsemaan Mesitähden, joka oli Kallan muistin mukaan taitava soturi. Hetki hetkeltä Kallan uteliaisuus tästä vaarallisesta, häikäilemättömästä kissajoukosta kasvoi, ja hän katui hieman sitä, että oli saapunut nimenomaan Eloklaanin reviirille. Toisaalta hän ei ollut varma, olisiko ollut aivan yhtä tervetullut klaanin riveihin.
"Voisikohan heidän luonaan vierailla?" Kalla kysyi hymyillen ja päätti näytellä hieman hyväuskoista. Kuutamolaine pudisti heti päätään näyttäen melkein epäuskoiselta kysymyksen kuullessaan.
"Ei. Heidän päällikkönsä vihaa kaikkia Kuolonklaanin ulkopuolisia kissoja", mustavalkoinen soturikissa selitti. "Sinun on parempi pysyä heistä kaukana."
Kalla ei ollut yllättynyt tämän kuullessaan, sillä ei hänellä ollut mitään syytä olettaa ystävällisyyttä Kuolonklaanilta. Ei pelkästään Kuutamolaineen kertomuksen vuoksi, vaan myös siksi, etteivät kissat yleensäkään ottaneet vieraita avosylein vastaan. Eloklaani tuntui poikkeukselta sääntöön. Kallan kaksijalkalassa tapaamat kissat olivat aina epätoivossaan vihamielisiä ja armottomia, eikä heillä yksinkertaisesti ollut varaa luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Sama ajattelu oli lähtemättömästi iskostunut Kallankin mieleen, joten hän ymmärsi Kuolonklaania. Oli parempi pitää vieraat kissat loitolla. Riski oli suuri ja mahdolliset hyödyt pienet.
Kallalle alkoi valjeta, miksi kahden klaanin välisessä sodassa oli käynyt niin kuin oli käynyt. Kuolonklaani oli kylmän realistinen ja järkevän epäilevä ja kyyninen. Eloklaani taas oli liian luottavainen ja jalo, valmis antamaan jokaiselle mahdollisuuden silkkaa hyvyyttään. Kalla oli joskus tavannut kaksijalkalassa eloklaanilaisten tapaisia kissoja: sellaisia, jotka kaiken sen masentavan harmauden ja jokapäiväisen nälkää, janoa ja väkivaltaa vastaan käydyn taistelun keskellä uskoivat rakkauteen, ystävyyteen ja hyväsydämisyyteen. He uskottelivat itselleen, että heiltä varastettu ruoka päätyi varmasti sitä enemmän tarvitsevalle, vaikka heidän jalkansa painoivat nälästä ja kylkiluut paistoivat sotkuisen, kiillottoman turkin alta. Kalla vei heiltä armottomasti kaiken, minkä ahneilla kynsillään irti sai, eikä tuntenut pienintäkään pistosta omassatunnossaan. Hän nimittäin tiesi, etteivät he koskaan eläneet pitkään muutenkaan. Piru vie, hyväsydämisyys oli ollut viedä Kallan itsensäkin hengen.
Nyt hän oli järkevämpi, mikä teki hänestä entistä kylmemmän ja itsekkäämmän. Kaksijalkalasta lähdettyään Kalla oli päättänyt elävänsä jatkossa vain itsensä vuoksi. Hän ei enää koskaan uhraisi ajatustakaan muille kissoille. Kalla oli hiljalleen päätymässä siihen tulokseen, että Eloklaani vaikutti hänelle täydelliseltä ympäristöltä kukoistaa.
"Olipa onni, että satuin sitten juuri teidän reviirillenne", Kalla sanoi virittäen kasvoilleen ujon hymyn. "Kuutamolaine, olisi suuri kunnia, jos saisin liittyä Eloklaaniin. Olen niin kaivannut jotain tällaista... Haluaisin vain tuntea oloni hyväksytyksi ja olla osa jotain. Lupaan, että klaaninne jäsenenä tekisin kaikkeni Eloklaanin vuoksi. "

//Kuutamo?

Kalla kuunteli Kuutamolaineen selitystä klaanielämästä tarkasti reagoimatta naaraan vitsailuun. Uutta tietoa oli paljon, mutta se ei tuntunut liialta ymmärtää. Hän oli kuitenkin nähnyt jo paljon, joten ennemminkin, että hänestä olisi tuntunut kuin jäisi tiedon tulvan alle, palaset loksahtelivat paikoilleen naaraan päässä. Samalla Kalla kuitenkin alkoi ymmärtää, miten paljon hän ei vieläkään tiennyt. Kuutamolaine puhui Kuolonklaanista, joka oli kokonaan eri klaani. Hänen puheistaan päätellen tämän klaanin tavatkin erosivat Eloklaanista.
"Oletan, että nämä oppilaat ovat nuorempia kissoja, joita koulutetaan vielä tehtäviinsä", Kalla sanoi kysyen. Kuutamolaine nyökkäsi.
"Kyllä. Heistä tulee sotureita, kun he selvittävät loppuarviointinsa ja ovat valmiita tuleviin tehtäviinsä."
"Sotureita?"
Kuutamolaine räpäytti silmiään hiukan hämmentyneen oloisena. Kalla sai kuvan, että naaras oletti hänen tietävän, mitä soturit olivat.
"Suurin osa klaanimme jäsenistä on sotureita. He ovat niitä kissoja, joiden olet nähnyt käyvän partiossa", mustavalkoinen naaras selitti kärsivällisesti. "Soturit puolustavat lisäksi klaaniaan vihollisilta."
Soturi kuulosti hienolta, Kallan oli myönnettävä. Hän oli koko ikänsä tehnyt samoja asioita - paitsi kenties kouluttanut muita - eikä kukaan ollut osoittanut hänelle arvostusta siitä hyvästä.
Puhe vihollisista kiinnitti seuraavaksi hänen huomionsa.
"Kuolonklaani on kaiketi vihollisenne", musta naaras tuumi luettuaan tiedon rivien välistä Kuutamolaineen aiemmasta selityksestä. "Kuolonklaani. Melko pahaenteinen nimi, eikö? Ovatko he sen mukaisia?"

//Kuutamo?

AURA
Puh: 5kp -

AUROORA
Kalla: 10kp -

ELANDRA
Lola: 36kp!

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 4kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 71kp! -

Rontti heräsi kaksijalkojen mölyyn. Hän nosti päätään unenpöpperössä ja pian kuuli rätisevää ääntä lähistöltä. Raidallinen kolli tajusi, että hänellä oli epätavallisen kuuma. Oliko hän sairas? Oliko hiirenkorva tullut odotettua nopeampaa?
Rontti nousi ylös ja kurkisti samalla äänen suuntaan. Nuoren raidallisen kollin kauhuksi hän näki lieskojen kohoavan pitkin ladon seinää. Hänen silmänsä muuttuivat suureksi ja hän päästi paniikissa vinkaisun. Hän huomasi, että lieskat olivat nielleet hänen tavanomaisen uloskäyntinsä ja aukeava seinä oli laitettu lähestulkoon täysin kiinni.
Paniikki iski Ronttia kovempaa kuin mikään. Hän vilkuili kauhuissaan ympäriinsä ja yritti löytää pakotien. Tulen kuumat liekit nuolivat ladon seinustaa ja ulkoa kuului taas kaksijalkojen ääniä. Ne mörisivät toisilleen ja ilmeisesti tassuttelivat edes takaisin ladon viertä. Ronttia alkoi kuvottaa. Olisiko tämä kollin loppu? Eikö hän todella saisi sitä hyvää elämää, jonka hän oli aina halunnut? Oliko se tosiaan liikaa pyydetty?
Rontti päästi säälittäviä naukuja katsellessaan tulen punaisena hohkaavien liekkien nieleskelevän koko ajan vain enemmän ja enemmän ladosta. Hän tiesi, että latoon jätetyt heinät syttyisivät helposti, jolloin tuli leviäisi kollia kohden entistäkin nopeammin. raidallinen kolli alkoi naukua kovempaa, kun kuuli kaksijalkojen kulkevan juuri siitä kohtaa ulkoa, jossa hän oli. Kaksijalkojen mölinä koveni, kun ne huutelivat toisilleen. Rontti yritti saada äänensä taas kuuluviin, mutta savu alkoi tunkeutua hänen keuhkoihinsa.
“Auttakaa! Auttakaa minua, olkaa kiltit! En halua kuolla, en vielä!” Rontti uikutti ja hetken ajan kaksijalat jatkoivat mölinäänsä, kunnes uloskäynti aukesi. Sen edessä seisoi kaksijalka, joka katsoi suoraan Ronttiin päin.
“Kiitos! Kiitos niin paljon!” Rontti huudahti ja syöksyi kohti kaksijalkaa. Hän vilahti tämän ohitse ja yritti päästä pois näkyvistä, mutta pian yksi kaksijaloista nappasi hänet tassuihinsa. Rontti päästi maukaisun, mutta kaksijalka ei hellittänyt otettaan. Rontti käänsi katsettaan ja huomasi, että kaksijalka seisoi siinä naama kylmästä punaisena. Kaksijalka näytti urokselta, mutta Rontti ei ollut täysin varma, oliko aivan oikeassa. Kaksijalka silitteli häntä hellästi käpälällään, jossa oli kumma päällyste päällä. Ensi kertaa pitkään aikaan raidallinen kolli ei ollut niin kauhuissaan. Hän uskaltautui jopa kehräämään, kun kaksijalka hellyytteli häntä samalla, kun tepasteli kohti ystäviään.
Rontti yritti pyrkiä alas, mutta kaksijalka piteli hänestä tiukasti kiinni. Se kantoi hänet muiden kaksijalkojen vierellä kulkien kohti hirviötä. Raidallinen kolli ei ollut juuri koskaan ollut hirviön sisällä. Hän ei ollut siis täysin varma oliko niihin luottoa.
Pian kaksijalka luovutti Rontin naaras kaksijalalle, joka asettui sisään hirviöön pidellen Rontista tiukasti kiinni ja samalla silitellen häntä. Kolli ei saattanut kuin vain myöntää, että oli ihan mukavaa olla taas kaksijalan hoivassa kaiken sen ajan jälkeen.

Rontti nosti päätään, kun hirviö pysähtyi. Hänellä kesti hetki rekisteröidä, missä hän oli, kunnes hän taas muisti, miten lato oli palanut kaksijalkojen vain katsellessa. Hänen turkkinsa kihelmöi, kun kaksijalka nousi hirviön sisältä ja lähti kohti kaksijalanpesää. Ottaisiko se Rontin asumaan luokseen?
Kuitenkin kaksijalan päästyä sisään pesään, Rontti tajusi, missä he olivat. Hän oli ollut joskus samankaltaisessa paikassa ennenkin. He olivat saapuneet leikkaajalle. Raidallinen kolli meni täyteen paniikkiin. Leikkaajalla käyminen ei koskaan tarkoittanut mitään hyvää. Hän muisti ne tarinat, joissa kissa oli kerran viety leikkaajalle, eikä tämä ollut koskaan tullut takaisin, tai hänen käytöksensä oli muuttunut täysin.
Rontti alkoi panikoida ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. Yllättynyt naaras kaksijalka ei onnistunut pitämään tarpeeksi tiukasti säikähtäneestä kollista, ja hänen otteensa lipesi. Rontti pääsi maahan ja juoksi lähimpään suojaa. Kollin onneksi joku sattui juuri saapumaan sisään, jolloin hänen onnistui livahtaa piilostaan ulos ja ravata karkuun. Hän ei halunnut kohtalokasta loppua. Hän ei halunnut kuolla, ei tänään.
Rontti uskalsi hidastaa vauhtiaan vasta, kun oli täysin varma, että oli päässyt pakoon. Hän seisoi hetken paikallaan henkeä haukkoen ja yskien. Savu, jota hän oli kerennyt hengittää oltuaan ladossa jumissa oli tainnut matkata hänen keuhkoihinsa asti ja nyt se vaikeutti hengittämistä. Kolli joutui istahtamaan huterasti maahan, jotta saattoi tasata hengityksensä.
Juuri, kun kolli oli saanut hengityksensä kuntoon, hän kuuli kovan äänen takaansa ja hän joutui valokeilan alle. Kolli vilkaisi taakseen ja näki hirviön tulevan kovaa kyytiä häntä kohti. Raidallinen kolli oli silmänräpäyksessä pystyssä ja pinkoi pois ukkospolulta, jolla oli tajuamattan seissyt. Hän vapisi seistessään taas turvassa ukkospolun reunassa.
“Miksi yhtäkkiä kaikki haluavat tappaa minut!” hän voihki ja lähti tassuttamaan satunnaiseen suuntaan kaksijalanpesien välissä. Hänestä tuntui enemmän piestyltä, kuin koskaan ennen, vaikka kukaan ei hänen kimppuunsa ollut edes hyökännyt.
“Kukas kulkuri täällä mahtaa olla?” kuului ääni Rontin takaa, joka sai kollin lähes loikkaamaan turkistaan. Hän käännähti ympäri ja näki vaaleanruskean naaraan, jolla oli turkissaan läiskiä ja joka katsoi häntä sinisillä silmillään virne naamallaan. Tämä näytti nauttivan Rontin ahdingosta.
“Älä satuta minua, ole kiltti! En halua mitään pahaa, yritän vain päästä kotiin - tai jonnekin muualle suojaan!” Rontti voihki. Naaras naurahti ja lähti kiertämään kollia sininen katse häneen liimautuneena. Naaras näytti aika karskilta. Hänellä näytti olevan voimaa, mutta hän omasi myös kotikisumaista pyöreyttä.
“Turhaan murehdit, en minä sinua halua satuttaa, et ole se kissa, jonka haluan hengiltä. Ja minäkin olen vain ohikulku matkalla. Olen suuntaamassa kohti eloklaanin rajoja. Minun täytyy kehitellä suunnitelma, jolla saan yhden kissan pois päiviltä”, naaras naukui edelleen se sama omahyväinen virne naamallaan. Rontti ymmärsi, että ei voinut peitää pelkoaan tältä kissalta. Hän vain tuntui aistivan hänen pelkonsa, kuin hän olisi sen ääneen sanonut.
“Miksi haluat hänet pois päiviltä? Kuka hän edes on?” raidallinen kolli kysyi naaraalta kykenemättä peittämään uteliaisuuttaan. Naaras naurahti ja kehräsi.
“Koska hän pilasi elämäni. Pidän mielelläni nämä asiat kuitenkin itselläni, en toki halua, että kantelet hänelle siitä, mitä aion yrittään. Mutta se pois minusta, olet siis etsimässä kotia, tai paikkaa, jossa elää? Olisitko kiinnostunut auttamaan minua?” naaras naukui pysähtyen Rontin eteen. Raidallinen kolli kallisti päätään.
“Miksi auttaisin sinua?” hän kysyi varovaisesti. Naaraan katseessa tuntui välähtävän jotain.
“Koska, jos autat minua, ohjaan sinut uuteen kotipaikkaan, jossa voit asua onnellisesti muiden kissojen kanssa. Se on juuri se paikka, jossa on tämä kissa, jonka haluan menehtyvän”, naaras naukui. Rontti otti askeleen taaemmas. Hän toki halusi asuinpaikan, mutta vajoaisiko hän niin pohjalle, että auttaisi murhassa?
“En voi satuttaa ketään”; hän naukui ääni väristen ja pudisteli päätään. Naaras luimisti korvansa ja katsoi alas Ronttiin vihaisesti ja hännällään ilmaa piiskaten.
“Ei sinun tarvitse häntä vahingoittaa. Sinun tulisi vain kertoa minulle, elääkö hän vielä siellä. Kysyt joltakulta tai vain katsot, jos löydät hänet ja kerrot sitten asiasta minulle. Se olisi niin helppoa, etkä satuttaisi ketään”, naaras naukaisi maanitellen. Hänen raakkuva äänensä kuulosti kummalta, kun hän yritti tehdä sopimusta.
“En oikein tiedä… en haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään pahaa”, Rontti sanoi hiljaa vältellen suuren naaraan katsetta.
“Ei, ei, ei. Et sinä häntä satuta, kunhan vain kerrot minulle, onko hän vielä elossa. Haluan vain tietää tarvitseeko minun vaivata päätäni sillä, että ajattelen, joko hänestä olisi päästy eroon. Tulisit myös ilmoittamaan minulle, jos hän kuolee”, naaras naukui ja kosketti Rontin päätä etutassullaan. Kolli huokaisi. Hän ei ainakaan kuolisi, jos auttaisi tätä naarasta. Ja hän saisi myös asuinpaikan, jota hän niin kovasti kaipasi.
“Hyvä on. kerron sinulle, onko hän vielä elossa, mutta en auta sinua minkään pahan teossa häntä kohtaan, mutta sinun töytyy myös pitää lupauksesi ja suoda minulle asuinpaikka”, kolli naukaisi. Naaras nyökkäsi.
“Mainiota. Meillä on vielä matkaa, joten olisi parempi napata jotain. Voin tällä kertaa hankkia sinullekin jotain, mutta tämä ei tule sitten toistumaan. Kaikkien tulee pitää huolen itsestään. Ai niin, tosiaan, olempa hupsu. Unohdin täysin esitellä itseni. Minä olen Lotta, tai voit myös kutsua minua Kaarnajalaksi, tosin se ei ole enää virallinen nimeni”, naaras naukui.
“Pidän enemmän Lotasta; minä olen Rontti”, raidallinen kolli naukui. Lotta nyökkäsi.
“Minäkin pidän enemmän Lotasta”, hän naukaisi virnistäen hieman. Rontti ei ollut varma miten oli tähän soopaan itsensä saattanut, mutta hän ei uskonut, että paluuta enää olisi.

//Seuraava osa tarinasta sisältää eläimen vahingoittamista, jonka suorittaa ihminen joten, jos aihe on sinulle inhottava tai epämukava, suosittelen lämpimästi ohittamaan tämän osan tarinasta.

Rontti heräsi kosketukseen lavallaan ja raakkuvaan ääneen, joka puhui hänelle.
“Enkö voisi nukkua vielä hetken?” kolli pyysi unenpöpperössä.
“Ja kuluttaisit kallisarvoista taivallus aikaa? Ei tule kuuloonkaan. Meillä on hyvä matka edessämme, enkä usko, että parhain idea olisi vain nukkua niin pitkään, että aurinko laskeutuu horisontin taa”, Lotan raakkuva ääni kirveli hänen korviaan. Kolli nousi haukotellen ylös ja venytteli makeasti. Lotta katsoi häneen silmät viiruina.
“Nappaa itsellesi jotain matkalla niin et kuole kuitenkaan nälkään; minä söin jo”, naaras naukaisi ja kääntyi kannoillaan. Rontti oli matkannut kaksijalkalan halki vielä sinä päivänä, jolloin oli Lotan tavannut. Se ei olisi välttämättä kestänyt niin kauaa, ellei kollin olisi joka kerta juostessaan täytynyt pysähtyä yskimään. Savu ei ollut tehnyt kollin keuhkoille hyvää ja Rontti pelkäsi vaikutuksen olevan pysyvää.
“En minä kuitenkaan saa mitään kiinni! Kaikki saaliseläimet nukkuvat makeasti pesissään, kunnes lumi sulaa ja kukat kukkivat taas”, Rontti vaikeroi ja lähti jo poispäin tassuttavan Lotan perään. Naaras vain huiskautti häntäänsä.
“Sinä sitten olet pessimistinen. Yritä edes ennen kuin valitat. Jos olisin mestarisi, saisit vielä ympäri korvien tuolla asenteella”, naaras totesi kärttyisästi. Rontti huokaisi. Olihan naaraan sanoissa jotain järkeä. Armaskin oli monesti sanonut, että asenne ratkaisee. Rontin sisintä riipaisi, kun hän ajatteli Armasta. Kolli ei tulisi varmaan koskaan enää näkemään häntä. Hän joutuisi elämään elämänsä ilman yksisilmäistä kollia.
“Mitä sinä siinä oikein haaveilet? Jäät jälkeen!” Lotta kivahti, kun Rontti uppoutui ajatuksiinsa. Raidallinen kolli säpsähti ja pudisteli päätään, kuin olisi yrittänyt karistaa ajatuksen mielestään.
“Ajattelin vain ystävääni. Minulla on häntä ikävä”, Rontti mutisi.
“No, murehtiminen ei auta. Jos et aio muuta kuin vain seistä siinä ja ajatella jotain ystävääsi, voit yhtä hyvin jäädä matkasta. Kyllä minä jonkun toisen voin etsiä”, vaaleanruskea laikukas naaras puuskahti ääni vailla pienintäkin pisaraa empatiaa.
*Olisi voinut edes kysyä, mitä oli tapahtunut tai miksi hän ei ollut kanssani*, Rontti ajatteli harmissaan ja päästi pienen huokauksen.
Lotta pysähtyi ja Rontti oli törmätä häneen. Naaras käännähti nopeasti ympäri ja katsoi Ronttia suoraan silmiin.
“Aika saalistaa, minulla on nälkä. Tavataan myöhemmin tässä, kun jotain ruokaa on löytynyt”, naaras raakkui ja loikki vastausta odottamatta toisaalle. Rontti katsoi hänen peräänsä. Naaras sai lumella kulkemisen näyttämään niin helpolta. Hän ei sentään meinannut upota joka askeleella, kun ei tiennyt mihin tassunsa asettaa.
Rontti lähti tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan siitä, mihin Lotta oli kadonnut. Kollin ajatus oli, että riistaa olisi enemmän siellä, missä ei ollut jo toista kissaa saalistamassa. Ainakaan hän ei pelottaisi kaikkea saalista pois kömpelyydellään ja suututtaisi sillä Lottaa. Hän huokaisi. Naaras ei ollut mitään kamalan hyvää seuraa, mutta häntä sentään saattoi sietää.
Rontti kuuli ääniä. Hän näki pienen joukon nuoria uros kaksijalkoja ruokailemassa tukkien päällä ja katselemassa tulta, jonka ympärille ne olivat kerääntyneet. Ne vaikuttivat keskittyneen täysin toisiinsa ja Rontti ajatteli, että voisi ehkä napata hieman niiden ruoista, jotta saisi edes hieman vatsan täyttöä itselleen. Hän hiipi lähemmäs. Kolli oli kohdistanut katseensa yhteen kaksijalan tukin päälle laskemaan ruoan tähteeseen. Hän ei tiennyt varmaksi aikoiko kaksijalka vielä syödä sitä, mutta se ei häntä kiinnostanut, kollilla oli nimittäin kamala nälkä.
Rontti pääsi viimein tarpeeksi lähelle ja kurottautui osittain tukin päälle yrittäen napata ruoan. Kuitenkin yksi kaksijaloista huomasi hänet ja älähti toiselle kaksijalalle, joka oli tämän kaksijalkojen herkun siihen laskenut.
“Anteeksi, minulla on kamala nälkä ja ajattelin, että-” kollin selitykset keskeytyivät, kun kaksijalka tarttui häntä niskasta kovaäänisesti ja vihaisesti äristen. Rontti kangistui kauhusta, kun kaksijalka huusi hänelle. Se heilutteli avutonta kollia ilmassa etutassullaan ja karjui tämän naamaan. Sitten se heitti raidallisen kollin ilman antaen tämän mätkähtää kipeästi lumipenkkaan. Vaikka valkoinen lumipeite oli pehmentänyt laskua hieman, maahan iskeytyminen oli ollut tarpeeksi siihen, että kaikki ilma oli tyhjentynyt Rontin keuhkoista.
Rontti haukkoi henkeä ja pyristeli paniikissa pystyyn, kun kaksijalat lähtivät lähestymään häntä uhkaavasti. Hän pääsi jaloilleen, mutta juuri silloin yksi kaksijaloista potkaisi häntä kylkeen. Kolli päästi kovaäänisen ulahduksen. Hän mätkähti maahan kiveä vasten ja hänestä tuntui, että oli vaikeaa enää pysyä pystyssä. Hän onnistui kuitenkin saamaan tasapainon ja lähti pinkomaan kauemmas nurista kaksijaloista. Ne huutelivat hänen peräänsä ja viskelivät tavaroita kohti Ronttia. Suurin osa ei osunut, mutta osa niiden viskomista tavaroista osui kollia selkään tai takatassuihin. Myös osa esineistä oli jopa teräviä ja tekivät haavoja nuoren kollin nahkaan. Kolli juoksi sydän kurkussa eteenpäin toivoen, että kaksijalat antaisivat hänen olla.
Rontti alkoi hengästyä ja vilkaisi nopeasti taakseen. Kaksijaloista ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän huokaisi helpotuksesta, mutta huojennus ei kestänyt kauaa, kun hän kompastui johonkin, ja sotkeutui johonkin köynnöksen tapaiseen asiaan. Se kääriytyi hänen tassujensa ja kaulansa ympärille ja alkoi kuristaa kollia. Rontti yritti haukkoa henkeä, mutta se alkoi käydä vaikeaksi. Hän yritti rimpuilla irti, mutta se tuntui vain tiukentavan köynnöstä hänen kaulansa ympärillä. Kollin silmissä alkoi pimetä, mutta hän yritti kaikkensa pysyä hereillä. Hän ponnisteli, mutta lopulta pimeys imaisi hänet sisuksiinsa.

Rontti räpytteli silmiään. Hän haistoi riistan ja näki Lotan naaman yllään.
“Heräsithän sinä viimein. Luulin jo melkein, että olit kuristunut kuoliaaksi; kenties jopa olisit, ellen olisi tullut avuksi. Kuitenkin huomasin, että hengitit, vaikkakin lähes olemattomasti, joten kynsin sitten sen köynnöksen poikki. Se vei niin kauan, että luulin sinun kuolevan siinä välkissä, kun sitä irrotin, mutta ihme tapahtui ja olet elossa”, Lotta raakkui. “Toin sinulle myös tuoresaalista. Näytti siltä, että yrityksesi saalistaa oli mennyt täysin suunnitelmaa astaan. Ensi kerralla yritä oikeasti napata jotain, äläkä vain yritä tukehduttaa itseäsi.”
“Anteeksi ja kiitos. En… en tajunnut, että ne kaksijalat kävisivät kimppuuni, enkä huomannut sitä köynnöstä maassa”, Rontti kähisi. Hän katsoi naarasta kiitollisena, mutta tämä ei vaikuttanut kamalan innostuneelta kehuista.
“Sattuuko sinua jonnekin, vai pystytkö jatkamaan taivallusta?” hän kysyi välittämättä Rontin kiitoksista ja anteeksipyynnöstä. Rontti vilkaisi kylkiään. Niissä oli haavoja, jotka osa vuotivat verta. Hänen tassunsa olivat kipeät ja hän saattoi huomata, että jotkut kohdat hänen selästään ja takajaloistaan olivat saaneet kuhmuja. Kollin koko kehoa kolotti.
“En usko, että pystyn taivaltamaan. Meidän täytyy löytää hyvä yöpaikka, jossa levätä jonkin aikaa”, Rontti naukui anteeksipyytävällä ja alistuneella äänellä. Lotta huokaisi ja murahti.
“Niin kai sitten. Toki, löysin jo meille suojapaikan, ja olet jo siellä. Nyt saat vain luvan levätä. Jos tietäisin yrttejä, auttaisin, mutta parantajan elämä ei ole koskaan houkutellut minua. Ajatus siitä, että joutuisin päivät pitkät kestämään onkalossa kamalassa yrtin hajussa ei ole aivan minun ajatukseni hyvästä elämästä”, naaras totesi. Rontti vilkuili ympärilleen. Vasta nyt hän tajusi makaavansa matalan, mutta leveän kuusen juurella. Sen alle ei ollut päässyt juuri lainkaan lunta ja siellä oli siedettävän lämmin.
“Minä tiedän joitain yrttejä, mutta en usko niiden olevan enää tähän vuodenaikaan elossa. Taidamme muutenkin tarvita jotain lämmintä makuualusiksi, kuten sammalta. Voisitko hakea sitä?” Rontti pyysi.
“No johan sinä aloit vaatia asioita. Voin kyllä etsiä sammalta, mutta pistä vain mieleesi, että en tee sitä siksi, että sinä käsket tai pyydät, vaan siksi, että minäkin tarvitsen sammalta”, naaras tokaisi ja tunkeutui pois kuusen oksien alta. Rontti huokaisi ja näki oravan, jonka Lotta oli hänelle jättänyt. Kolli veti sen etutassullaan lähemmäs ja jäi tuijottamaan sitä. Olisiko se edes hyvää? Hän ei ollut varma, mutta sysäsi sitten ennakkoluulonsa syrjään ja haukkasi palan. Kolli yllättyi siitä, miten hyvää se oli. Hän ei ollut osannut odottaa sitä lainkaan.
Rontti söi oravan mielissään. Hän nautti jokaisesta suullisesta. Orava oli maistunut paljon paremmalta, mitä kolli olisi koskaan saattanut uskoa.

Kun Järkäleloikka otti puheeksi pentujen kasvattamisen, hento hymy nyki suupieliäni ylöspäin. Yritin kuvitella kumppanini touhuamaan pienten karvapallojen kanssa, mikä tuntui aluksi hieman hassulta ajatukselta. Minun oli vaikea nähdä jöröä puolisoani pienten pentujen seurassa, mutta mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että Järkäleloikka olisi hyvä vanhempi.
Hän oli hellä mutta järkähtämätön, ja hän oli aina valmis puolustamaan rakkaimpiaan. Eikö siinä ollut jo ainekset hyvälle isälle?
“Niin”, kohautin lopulta lapojani, silmäillen yhä suurisilmäistä vasikkaa, joka nyt jo pinnisteli noustakseen seisomaan. Jos jotakin olin oppinut lehmistä täällä asuessani, se oli se, että ne olivat monessakin mielessä aivan eri maata kuin kissat. Mutta silti omalla tavallaan niin samanlaisia. “Voisihan se olla ihan mukavaa - kasvattaa pentuja siis. Mutta se on myös työlästä. Kun Päivänsäde tupsahti elämääni, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Pitää hänet hengissä, se oli selvää, mutta mitä muuta? Tietysti hommaa helpotti se, että Keijukaisella oli selvät suunnitelmat suojattimme varalle. Tällä kertaa kuitenkin haluaisin kasvattaa ihan tavallisia kissanpentuja, joita ei käytetä välineenä kostoon.”

//Järksy? <3

Rontilla oli ollut viime aikoina hyvin vaikeaa löytää syötävää. Myös häntä oli seurannut inha vainoharhaisuus, joka uskotteli, että jokin oli vinossa tai jotain pahaa oli tapahtumassa. Hän ei osannut täysin selittää sitä tunnetta, mutta se vain oli hänen sisällään ja kyyhötti siellä epämukavasti.
Rontti asettui makuulle. Hän venytteli. Taas kerran hänen saaliinsa oli jäänyt laihaksi. Hän oli saanut aamulla laihan hiiren ja myöhemmin päivällä pikkuruisen hiiren, joka oli kuitenkin ollut jopa melkoisen lihava, mutta hänestä tuntui silti nälkäiseltä.
Juuri, kun raidallinen kolli oli nukahtamaisillaan, ulkoa kuului ääntä. Kaksijalat olivat palanneet. Rontti nosti päätään ja tassutti heinien seasta katsomaan suuaukkoa. Kaksijalat eivät olleet tulleet ainakaan vielä sisään, mutta ne puuhastelivat jotain ulkona.
Pian niiden äänet taas katosivat. Rontti pohti mitä oli meneillä. Hän loikki nopeasti uloskäynnille ja hiipi ulos.
Ulkona oli paljon lunta. Sitä oli suuret kinokset ja kollin täytyi kulkea aivan ladon seinän viertä, jotta ei olisi uponnut lumeen, vaikka olikin luultavasti tarpeeksi kevyt kulkemaam myös lumikinosten päällä.
Rontti huomasi kauemmas kurvaavan hirviön. Kaksijalat lähtivät jo. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä he olivat olleet tekemässä, mutta ei se kai hänelle niinkään kuulunut. Kaksijalat olivat kaksijalkoja; ne tekivät outoja asioita.

Rontti vaani kömpelösti hiirtä. Jos hän olisi ollut metsässä, jossa hiirillä oli paljon saalistajia, eivät nekään olisi olleet niin pösilöitä, etteivät olisi nuorta kollia huomannut. Ronttia se ei tietenkään haitannut. Helppo saalis takasi hänelle aina luonaan. Ainakaan hän ei joutuisi olemaan tyhjin vatsoin.
Elämä vanhassa ladossa oli melkoisen leppoisaa. Se oli vähän kuin olisi ollut vielä kotikisu, mutta tavaraa oli enemmän siellä täällä, ladossa oli näin lehtikadon aikaan paljon kylmempää ja kaksijalat eivät ruokkineet tai leikittäneet häntä. Nuoren kollin mielestä lato oli siitä huolimatta hyvä paikka asia. Tai siis oli hän ennemmin siellä, kuin taas kylmässä ja vaarallisessa metsässä.
Rontti säikähti ja rynni äkkiä ladon yläkertaan piiloon, kun hän kuuli ulkopuolelta ääniä. Nuori kolli oli liian järkyttynyt liikkumaan tai edes ajattelemaan mahdollisuutta mennä lähellekään äänen lähdettä.
Rontti vilkuili äänen suuntaan, kun sisään astelikin kaksi uros kaksijalkaa. Kolli oli liian peloissaan liikkumaan, mutta päästi pienen naukaisun. Kaksijalat katsoivat toisiinsa ja sitten alkoivat huudella kovaäänisesti. raidallinen kolli säikähti. Aikoivatko ne hänelle pahaa?
Hetken ajan oli täysin hiljaista, kun Rontti ei päästänyt hiiskaustakaan ja kaksijalat odottivat hiljaa paikallaan. Viimein ne kuitenkin ryhtyivät ottamaan tavaroita ladon lattialta ja kantamaan niitä ulos. Rontti katsoi niiden tekemistä hämillään. Etsivätkö ne häntä? Kuitenkaan kaksijalat eivät vaikuttaneet varsinaisesti etsivän, ennemmin vain siirtävän tavaroita pois. Rontti seurasi varovasti sivusta.
Kun kaksijalat eivät enää tulleetkaan sisälle, Rontti ajatteli, että mahdollinen vaara oli ohitse. Kaksijalat olivat vieneet lähes kaiken tavaran ladosta, joka sai sen näyttämään raidallisen kollin silmiin kovin autiolta. Se osin harmitti Ronttia. Hän oli pitänyt tavaroista; ne olivat antaneet hänelle hieman kaksijalanpesän tunnelmaa, joka oli auttanut kollin kolkkoa koti-ikävää.
Ulkoa kuului vielä ääniä, mutta ne olivat aika kaukaisia ja Rontti oletti, että se kuului vain kaksijalkojen lähdöstä. Ladossa tuntui kovin hiljaiselta, kun kaksijalat lähtivät. Hiiret eivät uskaltaneet liikkua tai ne olivat jo vipeltäneet karkuun ja ulkona aikaisemmin humissut tuuli oli lakannut.
Rontti loikkasi ikkunalaudalle ja kurkisti ulos. Maa oli luminen ja lisää lunta satoi hiljalleen taivaalta. Vain valkean pumpulimaiseen aineen ajatteleminen sai Rontin tuntemaan olonsa kylmäksi. Hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja hipsi heinien sekaan. Kolli asettui makuulle ja alkoi nuolla turkkiaan yrittäen lämmitellä parhaansa mukaan. Kuitenkin kaksijalat olivat myöskin jättäneet ladon aukeavan seinämän auki ja sieltä tuleva kolea ilma sai ladon tuntumaan epämukavan viileältä.
Rontti painoi päänsä. Väsymys alkoi imeytyä hänen kehoonsa. Kolli olisi halunnut vielä napata jotain, mutta yhtäkkiä häntä väsytti aivan liikaa. Hän ei tuskin jaksanut nostaa häntäänsäkään. Pieni raidallinen huokaisi ja sulki silmänsä.

Rontti katseli, miten kaksijalat raahasivat viimeisiä tavaroitaan ja kaivelivat heinäkasoja levitellen heinää kaikkialle ja jättäen ne kuin pelloksi maahan. Kaksijalat olivat tulleen viime aikoina yhä useammin latoon käymään ja raahasivat tavaroitaan ulos. Nyt kun ladossa oli tuskin mitään jäljellä, ne kai varmistivat, että mitään ei ollut jäänyt heinien sekaan.
Rontti hiippaili pois piilopaikastaan erään heinäkasan seasta ja katseli kuinka kaksijalat astelivat pois. Hän mietti olisiko hänen pitänyt sittenkin esittäytyä niille. Olisivatko ne osanneet auttaa hänet kotiin turvaan takaisin Armaan luokse?
Kuitenkin nyt oli liian myöhäistä. Rontti kuuli, miten hirviö ulkona murahti hereille ja sitten juoksi pois mitä luultavimmin kaksijalkojen kera. Hän päästi pienen huokauksen. Nyt häntä sitten kadutti piileskely.
Rontti asteli ympäriinsä tyhjähkössä ladossa. Siellä oli ainoastaan satunnaisia kasoja heinää, mutta muuten siellä oli avaraa kuin metsäaukealla. Kollin turkkia kihelmöi. Hän katseli kohti ladon aukaistua suuaukkoa, joka puski kylmää ulkoilmaa sisälle. Hän värähti.
Kun Rontti saapui sen vierelle, hän tutki aukeavia seiniä tarkkaan. Ne olivat paljon suuremmat mitä kaksijalan pesissä ja näyttivät myös jäykemmiltä. Siitä huolimatta kolli yritti tuuppia niitä niiden toisesta päädystä yhteen, kuten ne olivat hänen tullessaan olleet. Niistä kuului vain hieman natinaa ja narinaa, mutta lopulta ne liikahtivat tuskin edes hiirenmittaa. Kolli päästi huokauksen ja luovutti.
“Yritän toiste myöhemmin”, hän totesi itsekseen samalla, kun käpertyi suuaukkoa kaukaisimpiin heiniin ja sulki silmänsä. Se kelpasi hänelle nyt.

Kalla nyökkäsi naaraalle. Hänen nimensä oli kummallinen, mutta niin Kalla oli huomannut kaikkien muidenkin klaanikissojen nimien olevan. Hän oli tavannut jo Mesitähden ja Varjoliekin, ja oli kuullut puhuttavan ainakin Väärävarjosta, Hillasielusta ja Korppisiivestä. Kaiketi nimet olivat jokin klaanikissojen kummallisista tavoista. Kalla itse piti nimestään, tai oli ainakin tottunut siihen, eikä mielellään vaihtaisi sitä klaaniin liittyessään.
Nimet eivät kuitenkaan olleet polttavin kysymys naaraan mielessä. Kallaa oli alkanut oikeastaan ärsyttää, miten vähän hän ymmärsi klaanin toiminnasta. Siksi hän halusi ensin kysyä klaanikissojen tehtävistä ja velvollisuuksista. Muut, tärkeysjärjestyksessä alempana olevat seikat selviäisivät varmasti ajan kanssa.
"Jotkut kissat lähtevät välillä leiristä ja palaavat saaliin kanssa", Kalla aloitti. Hän kohensi hieman asentoaan; kylmä maa tuntui epämukavalta hänen allaan. "Olen päätellyt, että siten keräätte riistanne. Mutta mitä muut tekevät? Joskus kissat palaavat leiriin ilman saalista. Valvovatko he reviiriänne? Liikkuuko täällä paljon muita kissoja? Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki metsän kissat kuuluisivat klaaniinne. En ole koskaan kohdannut muita metsäkissoja."

//Kuutamo?

Kyyhötin kopassa hirviön sisällä. Kaksijalka oli laskenut minut hirviön etuosaan ja tullut vierelleni. Kuulin, miten se puhui. Olin luullut, ettei hirviön sisällä ollut muita, mutta kaiketi olin väärässä tai sitten tämä kaksijalka tykkäsi puhua itsekseen. Joskus kaksijalat tekivät niin. Olin yrittänyt kurkistaa kopan raoista taaksepäin nähdäkseni, oliko hirviössä enemmän kaksijalkoja, mutten nähnyt. Ainakaan kukaan ei vastannut tälle kaksijalalle, joka oli vienyt minut mukanaan pois emon ja Milan luota…
Perheeni ajatteleminen sai mielialani laskemaan. Painoin pääni alas surkeana. En pitänyt tästä olosta, minun oli päästävä siitä eroon.
*Älä ole surullinen, sinulla on seikkailu edessä! Emolla ja Milalla on toisensa, ei sinulla ole mitään hätää*, yritin kannustaa itseäni ajatusten voimalla. Se kohensi oloani hieman. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka joutuisin olemaan hetken erossa perheestäni, palaisin vielä heidän luokseen ja pääsisin kertomaan heille seikkailuistani! Niinpä, ei tämä ollut oikeastaan sen hullumpi tilanne. Asiat kyllä järjestyisivät, niin ne olivat järjestyneet aina, vaikka emo oli uskonutkin toisin.

En tiedä, miten pitkään matkasin hirviön sisällä, sillä jossain vaiheessa olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun hirviö pysähtyi ja sen tasainen murina lakkasi. Raotin hitaasti unisia silmiäni, huomatakseni yön saapuneen. Kaksijalka avasi hirviön ja kuului paukahdus. Kului hetki, kunnes kaksijalka avasi hirviön toiselta puolen. Se puhui minulle lempeällä äänellä ja nosti kopan ilmaan. Kaksijalan ystävälliset kasvot ilmestyivät kopan ritiläoven eteen. Se sai oloni luottavaisemmaksi. Kaksijalka sanoi jotain ystävällisellä äänellä.
“Oletko sinä minun uusi kaksijalkani?” kysyin toivoen, että tämä kaksijalka ymmärtäisi puhettani. Se vastasi jotain.
“Haetko sinä Milan ja emon myös tänne?” kysyin, mutta juuri silloin kaksijalan kasvot katosivat näköpiiristäni. Lähdimme liikkeelle. Erotin hämärässä kaksijalanpesän, jota kohti kaksijalka vei minua. Jostain kajasti valoa, mutta oli liian hämärää, että olisin erottanut kaksijalanpesää tai ympäristöä sen tarkemmin.
Kaksijalka saapui kivipesän ovelle ja laski minut hetkeksi maahan. Kuului kilinää, ja kaksijalka työnsi jotain oveen. Se oli sama ääni, jonka me kuulimme aina, kun kaksijalkamme saapuivat pesään ulko-ovesta. Kaksijalka avasi oven ja nosti kopan taas ilmaan. Yhtäkkiä tuli kamalan kirkasta, että jouduin aivan siristellä silmiäni. Ilmassa leijaili lukuisia kaksijalkojen hajuja, sekä muutama koiran haju. Jostain pesän seinien takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Kaksijalka kulki portaita ylös muutaman kerroksen verran, kunnes pysähdyimme. Kuului taas kilinää ja näin kaksijalan avaavan oven. Kaksijalka laski kopan alas. Ovi kolahti kiinni takanani. Säikähdin sitä, jolloin niskakarvani nousivat pystyyn ja häntäni pörhistyi. Kaksijalka käveli pois luotani, jättäen minut yksin kaksijalanpesän lattialle kopan sisälle. Pian kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Toisesta huoneesta laahusti kollikaksijalka, joka puhui epäselvästi jopa kaksijalaksi. Sen ääni oli nariseva ja se kuulosti jokseenkin eriltä kuin kuulemieni kaksijalkojen puheet. Aivan kuin kaksjalka olisi ollut puoliunessa.
Kollikaksijalka kumartui kopan eteen ja alkoi höpöttää jotain kovaäänisesti, edelleen takellellen epämääräisesti. Se avasi kopan ritiläoven ja työnsi karvattomat, kitkeränhajuiset käpälänsä koppaan. Tiesin, ettei kaksijalkoja saanut satuttaa, joten vaikka minua pelotti aivan kamalasti, annoin kollikaksijalan kaapata minut käpäliinsä. Hän nosti minut kasvojensa korkeudelle. Puhuessaan kaksijalan suusta lemahti pahaa hajua, joka sai minut siristämään silmiäni. Naaraskaksijalka saapui toisesta huoneesta luoksemme ja hän sanoi jotain kollikaksijalalle, jonka otteessa minun oli hyvin epämukava olla. Kaksijalka oli kietonut sormensa vatsani ympärille, enkä saanut laskettua jalkojani mihinkään. Ne roikkuivat ilmassa valtoimenaan. Kollikaksijalka tuhahti, joka sai naaraskaksijalankin suuttumaan. Se nappasi minut kollikaksijalan käpälistä ja otti turvallisen tuntoiseen syliinsä. Kenties kollikaksijalka ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, jonka vuoksi hän ei osannut pidellä minua oikein.
Naaraskaksijalka komensi kollikaksijalkaa, joka alkoi valitusten kera puuhaamaan jotain oven luona. Sen aikaa naaraskaksijalka piteli minua sylissä ja silitteli minua toisella käpälällään. Kaksijalka käveli toiseen huoneeseen ja jutteli minulle ystävällisellä äänellä. Keskellä huonetta oli nelijalkainen taso, jonka päällä oli paljon pientä tavaraa. Tason vierellä yhdellä seinustalla oli oleskelupeti. Tämä paikka vaikutti huomattavasti sottaisemmalta kuin kaksijalanpesä, jossa olin asunut emon ja Milan kanssa. Naaraskaksijalka laski minut oleskelupedille viereensä ja sanoi taas jotain.
“Jäänkö minä tänne asumaan?” kysyin kaksijalalta, joka vastasi minulle taas omalla kielellään.
“Voi, kunpa me voisimme keskustella toistemme kanssa… Mutta ei hätää, minusta sinä olet siitä huolimatta mukava!” kerroin kaksijalalla iloinen hymy kasvoillani. Minua vähän jännitti, mutta yritin kerätä rohkeutta. Jos kerta jäisin tänne pidemmäksi aikaa, minun olisi tutustuttava kaksijalanpesään ja uusiin kaksijalkoihini!

Tutustuminen uuteen pesään sujui hyvin hitaasti. Jo heti oleskelupediltä alas loikatessa eteeni oli tullut esine, joka oli haissut todella pahalle ja kaikin puolin ollut hyvin kummallinen… Se oli pelottanut minua hiukan. Kun olin yrittänyt tutustua esineeseen, kollikaksijalka oli saapunut juosten huoneeseen. Se juoksi minua kohti ja potkaisi maassa lojuvaa esinettä niin, että jalka oli vähällä osua minuun.
“Apua!” olin parkaissut ja juossut oitis takaisin oleskelupedille naaraskaksijalan viereen. Naaraskaksijalka oli alkanut ärjyä kollikaksijalalle, joka oli saanut minut entistä varautuneemmaksi… Sillä hetkellä kaikki se lempeys, mikä naaraskaksijalasta oli huokunut, oli ollut tiessään. Naaraskaksijalka oli noussut ylös ja siirtynyt kollikaksijalan eteen huutamaan, jolloin kollikaksijalka oli alkanut myös huutaa.
“Ei, ei, ei”, nau’uin surkeana ja loikkasin alas oleskelupediltä kaksijalkojen jalkoihin, “älkää riidelkö, kaikki on hyvin! Leikittäisiin jotain yhdessä, jooko?”
Puskin naaraskaksijalan jalkaa, yrittäen saada hänet paremmalle tuulelle. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, sanoi jotain hieman rauhoittavammalla äänellä ja lähti kävelemään kanssani poispäin, takaisin siihen pienempään huoneeseen josta olimme tulleet. Naaraskaksijalka vei minut huoneeseen, jollaista en aiemmin ollut nähnyt. Huoneessa haisi märältä ja tunkkaiselta. Kaksijalka laski minut pienen laatikon eteen. Laatikossa oli hiekkaa, joten päättelin sen olevan minun hiekkalaatikkoni. Päätin saman tien kokeilla, millainen hiekkalaatikko tässä uudessa paikassa oli.
Kun olin saanut tarpeeni tehtyä, naaraskaksijalka oli lähtenyt huoneesta. Siispä lähdin hänen peräänsä ulos huoneesta raollaan olevasta ovesta. Siirryin huoneeseen, jossa olimme aiemmin olleet. Kollikaksijalkaa ei näkynyt, mutta naaraskaksijalka istui yksin oleskelupedillä kiiltävä esine kädessään. Hän oli laittanut toisella seinällä olevan levyn valot päälle. Vanhassa kaksijalanpesässäni oli myös samanlainen levy, mutta se oli huomattavasti suurempi kuin täällä oleva. Levystä näkyi erilaisia asioita, toisinaan olin nähnyt siellä myös muita kaksijalkoja ja jopa kissoja! Emo oli käskenyt pysyä kaukana levystä silloin, kun siellä näkyi kissoja. Hän ei halunnut, että kissat huomaisivat meidät ja tulisivat kimppuumme. Loikkasin oleskelupedille naaraskaksijalan vierelle ja kiipesin hänen syliinsä.
“Saisinko tulla tähän?” kysyin ja puskin kuonollani kaksijalan käpälää sivuun. Hän nosti karvattoman käpälänsä ylös ja teki minulle tilaa jalkojensa päälle. Asetuin mukavalle kerälle naaraskaksijalan syliin ja annoin itselleni luvan nukahtaa. Tässä oli turvallista olla.

Oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu siitä, kun olin saapunut tähän uuteen kaksijalanpesään uusien kaksijalkojen luokse. Elämä uudessa pesässä oli levottomampaa kuin vanhassa. Kaksijalat nukkuivat pitkälle päivään saakka ja valvoivat toisinaan läpi yön… Eräänä päivänä he olivat unohtaneet antaa minulle ruokaa, mutta en ollut suuttunut siitä. Kaksijaloilla oli varmasti paljon muutakin murehdittavaa kuin minun ruokintani. Uuteen elämään totuttelu oli vaikeaa, mutta olin oppinut pitämään uusista kaksijaloista. Välillä kaksijalat tuntuivat uhkaavilta, mutta olin antanut sen heille anteeksi. Kun he silittivät minua huutamisen jälkeen, oloni helpottui aina välittömästi.
Eräänä iltana kaksijalanpesään oli tullut paljon tuntemattomia kaksijalkoja. Kaikki olivat halunneet rapsuttaa ja silittää minua, joka oli ollut todella mukavaa! Ainoa miinuspuoli siinä illassa oli se, miten kovaäänisesti kaksijalat olivat puhuneet ja huutaneet. En ollut saanut nukuttua juuri yhtään sinä yönä. Loppuyöstä osa kaksijaloista alkoivat vaikuttaa taas pelottavilta. Tuntui, että mitä myöhempi oli, sitä vihaisemmiksi nämä kaksijalat muuttuivat.
Mutta vaikka uudet kaksijalkani olivatkin varsin äkkipikaisia ja toisinaan jopa uhkaavia, heissä oli paljon hyviäkin puolia. Kaksijalat antoivat minulle ruokaa – ainakin silloin kun heillä ei ollut muita kiireitä – ja he viettivät paljon aikaa minun kanssani. En ollut koko neljäsosakuun aikana joutunut olemaan yksin lainkaan, paitsi silloin kun kaksijalat nukkuivat.
Nytkin kaksijalat olivat nukkumassa huoneessa, jonka ovi oli painettu kiinni. Minut oli taas jätetty yksin odottamaan, että he heräisivät. Päätin tutkia kaksijalanpesää, sillä joka päivä lattioille tai tasoille ilmestyi jotakin uutta ja mielenkiintoista, toisinaan myös vähän pelottavia asioita. Minulla ei ollut juurikaan leluja. Olin kuitenkin ollut maailman onnellisin huomatessani, että naaraskaksijalka oli ottanut vanhojen kaksijalkojeni luota hiirilelun, jolla olimme usein leikkineet Milan ja emon kanssa. Edelleen pieni pörheä hiiri haisi perheeltäni, vaikka haju oli jo laimentunut päivien kuluessa. Hiiri oli viimeinen konkreettinen asia, mitä minulla oli jäljellä emosta ja Milasta. Tiesin kuitenkin, että tapaisin heidät vielä, joten en ollut surullinen. Nautin elämästäni uusien kaksijalkojeni luona uudessa kodissani.
Nälkä kurni vatsassani, joten tassuttelin kevein askelin oleskelupedin viereen asetetulle ruokakipolleni. Se oli typötyhjä, kaksijalat eivät olleet taaskaan antaneet minulle ruokaa mentyään nukkumaan.
“Ei se mitään, he olivat varmasti todella väsyneitä. Sentään minulla on vettä”, nau’uin itsekseni ja aloin latkimaan vettä kielelläni. Se ei täyttänyt kurnivaa vatsaani, mutta olisi asiat voineet olla huonomminkin. Nyt minulla sentään oli lämmin ja turvallinen paikka, jossa viettää yöni. Olin kuullut emolta tarinoita ajoista, jolloin hän oli elänyt vapaana luonnossa, eivätkä ne kuulostaneet kovin mukavilta. Lehtikatoisin emo oli ollut kylmissään ja yrittänyt vain selvitä. Hän oli käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa. Ikävä emoa ja Milaa kohtaan voimistui taas hetkellisesti, kun muistin heidän jääneen vanhaan kotiini. Olivatkohan he enää edes siellä?
“Älä mieti sitä, Lola”, komensin itseäni rauhoittavalla äänellä, “sinä löydät heidät kyllä vielä jonain päivänä.”

Päivät kuluivat ja uuden elämäni karu luonne alkoi hiljalleen paljastua minulle. Uudet kaksijalkani eivät suinkaan olleet niin ystävällisiä ja virheettömiä kuin aluksi olin ajatellut. Pelkäsin, että heidän huono käytöksensä johtui minusta. Olinko leikkinyt heidän kanssaan liian kovakouraisesti tai syönyt liikaa heidän antamaansa ruokaa? Olin varma, että minun olisi yritettävä olla parempi, jotta he voisivat taas pitää minusta.
Päivä oli jo pitkällä – tai ainakin niin uskoin, sillä ikkunat peittävien kankaanpalasten välistä pilkisti kirkasta valoa – mutta kaksijalat eivät olleet vieläkään palanneet öiseltä retkeltään. En tiennyt, mitä ne tekivät niin pitkään ulkona. Kenties he olivat saalistamassa. Toivoin, ettei heille ollut sattunut mitään pahaa. Minun olisi oltava heitä kohtaan todella kiltti, kun he palaisivat takaisin.
Olin loikoillut oleskelupedillä yöstä saakka, joten päätin nousta hieman jaloittelemaan. Loikkasin lattialle, ja huomasin leluhiireni lojuvan oleskelupedin vierellä. Päätin viihdyttää itseäni hieman, joten läimäytin käpälälläni leluhiiren mahdollisimman kauas ja lähdin juoksemaan vauhdilla sen perään. Liu’uin liukkaalla lattialla hiiren ohi, vaikka kuinka yritin pysäyttää vauhtiani. Takajalat lattiaa vasten sutien palasin takaisin hiiren luokse ja nappasin sen käpäliini. Hiiri lennähti ilmaan ja mätkähti taas vähän matkan päähän minusta. Mieleni teki jatkaa leikkiä, mutta oloni oli voimaton. En ollut ollut näin nälissäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat löytäneet meidät ulkoa ja ottaneet turvaan. Edelleen olin kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla näiden kaksijalkojen luona. Täällä oli parempi kuin ulkona kylmässä.

Kalla istui Eloklaanin leirissä. Miten hän oli tänne päätynyt? Sitä Kalla pohti itsekin, sillä kaikki oli tuntunut tapahtuvan kovin nopeasti. Toinen klaanikissa oli näyttänyt kuolevan taistelussa kettua vastaan, mutta sitten hän olikin ponnistanut takaisin ylös. Kalla oli saanut kuulla, että tämä oli Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Eloklaani taas oli yksi metsän klaaneista. Kaksikko oli tuonut hänet leiriinsä vieraaksi, ja nyt Kalla istui jossain leirin reunalla tietämättä oikein miten päin hänen pitäisi olla.
Tapauksesta oli kulunut jo pari päivää. Hänen asemansa tuntui edelleen epävarmalta: Kalla oli heidän vieraanaan, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voisiko oikeastaan luottaa näihin kissoihin. Hän ei myöskään tiennyt, voisivatko he luottaa häneen, mikä olisi erittäin suuri kapula hänen rattaisiinsa. Kalla nimittäin suunnitteli liittyvänsä Eloklaanin joukkoihin, mutta hän ei tiennyt, olisiko se luottamuksen puuttuessa mahdollista.
Hän oli nämä pari päivää vain seuraillut klaanin tapahtumia kaikessa hiljaisuudessa. Tarkkailemalla ympäristöään hän oli jo oppinut paljon. Pitkin päivää kissat lähtivät leiristä pieninä joukkoina, jotka lähetti aina yksi tietty kissa. Jotkut kissajoukoista palasivat mukanaan saalista, toiset eivät. Klaanissa oli myös nuorempia jäseniä, joiden velvollisuudet eivät vaikuttaneet aivan samanlaisilta kuin täysi-ikäisten. Lisäksi Eloklaanin riveistä löytyi pentuja ja heidän hoitajiaan sekä vanhuksia, jotka kaikki oli ilmeisesti vapautettu klaanin velvollisuuksista.
Kalla kuitenkin paloi halusta tietää lisää. Hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä, joihin hän ei itse pelkillä omilla päätelmillään kyennyt tarjoamaan vastausta. Kallan olisi puhuttava jollekin.
Vähän matkan päässä itsestään hän huomasi erään mutavalkoisen kissan. Naaraan väritys oli sen verran epätavallinen, että hän erottui helposti joukosta - tässä auttoi myös hänen töpöhäntänsä. Kalla oli siis pannut kissan merkille klaania tarkkaillessaan, ja tarkkailuissaan hän oli tullut siihen tulokseen, että kissa vaikutti melko ystävälliseltä. Hän voisi kysäistä tältä varmasti pari kysymystä. Hän viritti kasvoilleen pienen hymyn ja asteli kissan luo.
"Anteeksi, en kai häiritse?" hän kysyi kohteliaasti antaen tälle klaanikissalle tilaisuuden torjua hänen seuransa. "Olen Kalla. Olen vierailemassa klaanissanne, mutta minun on pakko myöntää, että olen kovin hämmentynyt monista asioista."

//Kuutamo?

Puh oli lähtenyt käymään lumisella kävelyretkellä. Nasu oli kaksijalkansa kanssa jossain reissaamassa, joten kollilla oli hyvin tylsää yksinään. Toki hän oli viettänyt aikaa muiden kotikisujen ja erakkojen kanssa, ketkä viihtyivät kaksijalkalassa. Mutta kolli oli kaivannut seikkailuja ja hauskanpitoa muiden kissojen kanssa. Ja ruokaa! Nasun kaksijalalta sai yleensä paljon syötävää ja herkkuja, kun taas hänen kaksijalkansa oli viime aikoina säännöstellyt sitä turhankin paljon.. Ja Puhista se oli epäilyttävää, mihin ihmeeseen kaikki ruoka oli muka vain voinut kadota? Siispä kolli oli lähtenyt etsimään sitä ja hänen käpälänsä olivatkin johdattaneet hänet villikissojen reviirille. Puh oli seikkaillut siellä päin aiemmin ja lähes saanut surmansa, mutta hieman hömelö kollipoika ei asiaa enää muistellut. Hän muisti vain ne mukavat kissat ketkä olivat pelastaneet hänet. Nyt pyöreäpiirteinen Puh oli kuitenkin eksyksissä. Kaikkialla näytti ihan samalta lumen ansiosta. Ja nyt kolli oli ongelmissa. Hänen lyhyet käpälänsä olivat juuttuneet lumipenkkaan ja kollille alkoi tulla kylmä. Sentään hänen kaksijalkansa oli pukenut hänelle oudot, lämmittävät jutut.
"Apua, kuolen nälkään!" Puh mourusi ja yritti päästä eteenpäin. Pian hänen näkökenttäänsä ilmestyi kaksi kissaa, jotka näyttivät samalta ja kolli epäili ainakin toisen heistä olevan tuttu.
"Minä olen jumissa", kolli selitti ja hänen päässään oleva pehmike putosi hänen silmilleen.
"Apua, en näe mitään!" kolli piipitti peloissaan hänen häntänsä heiluessa puolelta toiselle nopeaan tahtiin.

//Mesi tai Korte?

AURA
Järkäleloikka: 11kp -

AUROORA
Kalla: 44kp! -

ELANDRA
Kalle: 15kp -
Lola: 65kp! -
= 80kp!

EMPPUOMPPU
Valo: 8kp -
Tyrskytiikeri: 7kp -
= 15kp

KOIVU
Muru: 15kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 24kp! -

SAAGA
Sipuli: 12kp -

Kuut olivat vierineet, ja minä ja Mila olimme kasvaneet hurjasti. Kaksijalat olivat antaneet meidän vähän kerrallaan oleskella huoneen ulkopuolella, kunnes ovi oli jätetty kokonaan auki. Paitsi öisin edelleen he sulkivat oven ja laittoivat meidät huoneeseen. Emokin oli rentoutunut huomattavasti kaksijalkojen seurassa. Hän jopa antoi kaksijalkojen paijata häntä aina välillä! Olin niin ylpeä emosta, että hän oli uskaltanut luottaa kaksijalkoihin.
Yllätykseksemme emme olleet kaksijalkojen lisäksi pesän aikoita asukkeja... Eräänä päivänä he olivat tuoneet luoksemme pahanhajuisen, suuren koiran. Minä ja Mila olimme uskoneet sen olevan suurin koira koko maailmassa, mutta emo oli kertonut meidän olleen väärässä. Hänen mukaansa se koira oli ollut pienikokoinen verrattuna muihin koiriin. Aluksi emo oli käskenyt pysytellä kaukana koirasta, mutta Mila ei ollut totellut. Emo oli säikähtänyt hurjasti, kun koira oli painanut käpälänsä Milan päälle. Onneksemme koira ei ollutkaan pahantahtoinen, vaan se sen sijaan piti Milasta!
Neljäsosakuun aikana meistä oli tullut koiran ystäviä – tai siis minusta ja Milasta. Emo vältteli yhä koiraa ja kiiruhti piiloon, kun se otettiin sisälle. Olin yrittänyt jutella koiralle, mutta se vain räksytti takaisin eikä selvästikään ymmärtänyt minua. Enkä minä ymmärtänyt koiraa, se puhui jotain aivan eri kieltä.
Raotin hitaasti silmiäni. Olin ollut hereillä jo tovin, mutta pitänyt silmiäni ummessa, kun emo ja Mila olivat yhä nukkuneet ja huoneen ovikin oli kiinni. Nukuimme edelleen yöt kiipeilypuun alla olevassa kolossa, vaikka se alkoi käydä jo ahtaaksi. Minä ja Mila olimme kasvaneet niin, että tilaa oli hyvin vähän. Rakastin kuitenkin nukkua emon ja siskon vieressä, sillä silloin koin oloni todella turvalliseksi. Emo ja Mila nukkuivat yhä sikeästi. Kuulin oven aukeavan, joten kampesin itseni varovaisesti pystyyn.
"Shh, nukkukaa te vain", kuiskin emolle ja sisarelleni, kun peruutin hiljaa ulos kolosta, varoen etten herättäisi rakkaimpiani. Naaraskaksijalka seisoi oven vieressä ja katsoi minua ystävällisellä ilmeellä. Ravasin häntä pystyssä kaksijalan luokse, vaatien tältä rapsutuksia. Se kumartui tasolleni ja laski karvattoman etukäpälänsä selälleni, alkaen silittää minua. Kaksijalka puhui jotakin, mutta tunnistin vain oman nimeni. Ummistin silmäni ja heittäydyin maakaamaan selälleni kaksijalan eteen, jolloin se varovaisesti siirsi käpälänsä vatsalleni. Kaksijalan silitys kutitti, joten nappasin käpälilläni kiinni hänen etutassustaan. Kaksijalka vetäisi tassunsa pois ja torui minua. Kampesin nopeasti pystyyn, haluten selittää, ettei tarkoitukseni ollut vahingoittaa kaksijalkaa.
"Älä ole vihainen, en minä halunnut satuttaa! Sinun käpäläsi vain kutitti minua", nau'uin kimeällä äänellä, muttei kaksijalka näyttänyt ymmärtävän. Välillä oli vaikeaa, kun kaksijalat eivät ymmärtäneet meitä. Kuulin lähestyviä askeleita huoneen ulkopuolelta. Esiin astui minulle täysin tuntematon naaraskaksijalka. Sillä oli tumma, pitkä turkki päässä ja sen nahka oli tummempi kuin meidän kaksijaloillamme. Kaksijalka haisi myös erille kuin omamme, mutta niin kaikki kaksijalat tekivät. Aivan kuten kissoillakin, kaksijaloillakin oli ominaistuoksunsa. Tuntematon naaraskaksijalka katsoi minua ja kumartui kaksijalkani vierelle. Se ojensi käpälänsä minua kohti. Kurottauduin haistelemaan käpälää, mutta säikähdin kun kaksijalka työnsi sen nopeasti lähemmäs minua. Vetäydyin niskavillat pystyssä taaemmas. Onnekseni kaksijalka ei seurannut minua, vaan odotti, että tulisin takaisin hänen luokseen. Varovaisin askelin hiippailin kaksijalan luokse. Se ei tällä kertaa vaikuttanut uhkaavalta, joten pienen haistelun jälkeen annoin sille luvan silittää minua. Kaksijalat juttelivat samalla jotain keskenään, mutten vaivautunut kuuntelemaan heitä. Nautin täysin rinnoin siitä, kun kaksijalka antoi minulle huomiota.

Emo ja Mila olivat myös tavanneet kaksijalan, joka oli neljäsosakuu sitten käynyt ensimmäistä kertaa luonamme. Sen jälkeen kaksijalka oli käynyt katsomassa meitä päivittäin. Emon mielestä se oli huono merkki, mutta minua se ei haitannut lainkaan. Joka päivä sain paljon rapsutuksia! Kaksijalka tuntui pitävän minusta enemmän kuin emosta ja Milasta, joka sai minut surulliseksi.
"Ensi kerralla minä en mene lainkaan silitettäväksi, niin te saatte kaikki rapsutukset", lupasin Milalle, joka oli selvästi hieman allapäin siitä, ettei ollut saanut yhtä paljoa rapsutuksia. Sisareni katsoi minua kiitollisena.
"Vau, se olisi todella ystävällistä", hän vastasi iloisesti.
"Minä en tahdo, että sinä olet surullinen. Sinä olet ansainnut aivan yhtä paljon rapsutuksia, ellet jopa enemmänkin!" hihkaisin lämpimästi hymyillen. Sisareni puski hellästi minua kuonollaan. Olin varma, että uusi kaksijalkatuttavamme saapuisi pian paikalle, sillä päivä oli jo pitkällä, ja tavallisesti hän saapui viimeistään aurinkohuipun aikoihin.

Odottelimme kaksijalkaa pehmoisella, miltei koko oleskelutilan levyisellä pedillä. jossain vaiheessa väsyin odotteluun ja nukahdin. Heräsin seuraavan kerran siihen, kun kuului kirkas ääni. Se oli ääni, joka soi aina, kun joku seisoi pesän ulkopuolella.
"Herätys Mila! Kaksijalka saapuu!" naukaisin äkkiä sisarelleni, joka selvästi oli myös kuullut äänen. Hän nousi pystyyn ja katsoi silmät innosta säihkyen kohti ulko-ovea. Minä sen sijaan loikkasin alas pediltä ja kiiruhdin sen alle piiloon. Näin kaksijalka huomaisi ensimmäisenä Milan ja antaisi hänelle silityksiä.
Kaksijalalla meni hetki päästä oleskelupaikkaan. Kun hän viimein pääsi sinne, hän istahti pedille Milan vierelle ja silitti sitä. Meidän oma kaksijalkanaaraamme alkoi sen sijaan huhuilla minua. Minua jännitti kamalasti jostain syystä, joten työnnyin syvemmälle pedin alle piiloon. Näin emon tassuttelevan ulos huoneestamme. Hän jäi istumaan jonkin matkan päähän, eikä vaivautunut tulemaan kaksijalkojen luokse. Oma kaksijalkamme löysi minut lopulta ja yritti houkutella minua ulos pedin alta. Se heilutteli lelua naamani edessä, enkä voinut vastustaa kiusausta! Huiskaisin tassullani lelua, jolloin kaksijalka vetäisi sen äkkiä kauemmas. Loikkasin sen perään ja jahtasin sitä ulos pedin alta.
Kun tajusin virheeni, oli liian myöhäistä. En päässyt enää takaisin piiloon, kun kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Naaraskaksijalka silitti minua hellästi, ja lopulta lopetin räpistelyn. Se vei minut toisen kaksijalan luokse ja laski minut hänen jalkojensa päälle. Katsoin pahoitellen Milaa.
"Sinäkin mahdut tänne ihan hyvin", naukaisin sisarelleni ja viitoin hänetkin kaksijalan syliin. Mila näytti hieman surkealta, mutta piristyi nopeasti päästessään myös vierelleni. Kaksijalka silitti toisella käpälällään minua ja toisella Milaa.

Nautimme tovin rapsutuksista, jonka jälkeen kaksijalka siirsi meidät sivuun ja nousi ylös. Se sanoi jotakin omalle kaksijalalleni, joka vastasi päätään nyökytellen. Sitten tuntematon kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Hän kantoi minut kohti ulko-ovea ja puhui minulle ystävällisellä äänellä. Ajattelin, että ehkä kaksijalka käy katsomassa vain paikkoja. Oma kaksijalkani seurasi toista. Yllätyksekseni kaksijalkani veti esiin liukuvan seinän sisältä kopan, josssa Milaakin oli aikanaan kuljetettu. Sillä silmänräpäyksellä tajusin, että kaksijalka aikoo viedä minut pois.
"Emo!" parkaisin ja yritin rimpuilla irti kaksijalan otteesta.
"Lola!" emo vastasi huutooni yhteen ääneen Milan kanssa. Kaksikko juoksi äkkiä luokseni. Kaksijalat saivat työnnettyä minut koppaan ja sulkivat sen ritiläisen oven.
"Mihin minua viedään, emo?" kysyin paniikissa emolta, joka oli saapunut kopan vierelle. Se yritti kynsillään repiä ovea auki, mutta turhaan.
"Te ette vie tytärtäni! Ei mitään hätää Lola, minä pelastan sinut!" emo rääkyi, yrittäen raivoissaan saada kopan oven auki. Mutta oma kaksijalkamme nappasi emon syliinsä. Se oli suuri virhe, sillä silloin emo iski hampaansa kiinni kaksijalan käpälään.
"Ei, älä vahingoita kaksijalkaa emo!" pyysin epätoivoisena, mutta emo ei kuunnellut. Hän rääkyi raivoissaan kaksijalalle ja vaati häntä päästämään minut vapaaksi. Lopulta kaksijalka kai kyllästyi emon epäystävällisyyteen ja vei emon huoneeseen. Kuulin, miten kovasti emo rääkyi huoneessa ja vaati, että kaksijalka vapauttaisi minut. Katsoin surkeana Milaa, joka istui kopan toisella puolen.
"Ethän sinä jätä meitä Lola, ethän?" Mila kysyi surkealla äänellä, "minä en tahdo menettää sinua." Minua pelotti, sillä en tiennyt minne minua oltiin viemässä. Nielaisin ja katsoin surkeana pentuetoveriani.
"En minä tahtoisi lähteä, varmasti tämä on jokin väärinkäsitys... Sinäkin tulit silloin takaisin, kyllä minäkin tulen. Tämähän on minun kotini", huokaisin hiljaa, kun kyyneleet alkoivat kihota silmiini. Olin kamalan peloissani. En halunnut menettää perhettäni ja joutua heistä erilleen...
"Lupaathan, että tulet takaisin? Minä rakastan sinua", Mila kuiskasi nyyhktyttäen.
"Lupaan. Aivan varmasti lupaan! Minäkin rakastan sinua. Minä palaan varmasti ihan pian", nau'uin yrittäen esittää iloista ja reipasta. En halunnut Milan olevan surullinen. Sitten kaksijalka nosti minut ylös.
"Kerro emolle, että minä rakastan häntäkin! Minä tulen kyllä vielä takaisin!" vannoin mahdollisimman reippaalla äänellä, yrittäen täysillä uskoa omiin sanoihini.
"Minä kerron.. Voi Lola, minun tulee sinua niin kova ikävä!" Mila itki onnettomana. En ehtinyt sanoa mitään, kun kaksijalka avasi jo ulko-oven ja astui pihalle. Se ei ollut tällä kertaa peittänyt koppaa, joten näin ulos. Ilma ulkona oli hyytävän kylmä, aivan kuten emo oli lehtikadon kuvaillut olevan. Yritin painaa mieleeni kaikki yksityiskohdat mitä näin. Ihan sama minne kaksijalka minut veisi, minä kyllä joskus palaisin takaisin perheeni luokse. Tämän täytyi olla jokin väärinkäsitys. Ehkä olin menossa vain pienelle lomamatkalle ja palaisin pian, kuten Milakin oli palannut..

Järkäleloikka kohotti kulmaansa uteliaana, Tyrskytiikeri osasi olla niin mahdottoman salamyhkäinen tapaus.. Kolli tuhahti itsekseen huvittuneena, mutta lähti kuitenkin hetken päästä reippain askelin raitaturkkisen kollin perään.
“Etkö pysy enää perässäni, oletko sinä tullut.. vanhaksi?” Tyrskytiikeri tyrskähti viikset värähtäen ja Järkäleloikka päästi matalan “mrrau”, äänen.
“Minä näytän sinulle kuka tässä on tullut vanhaksi”, tummaturkkinen ja suurikokoinen kissa vastasi kiusoitellen. Mokomakin karvapallo.. Järkäleloikka pyyhkäisi lunta rinnuksiltaan, tämä lehtikato vaikutti edellistä kylmemmältä. Onneksi heillä oli suojaisa koti missä asua. Ei tarvitsisi miettiä tyypillisiä lehtikadon murheita. Hänellä oli sitä paitsi kaikki hyvin, kunhan vain Tyrskytiikeri oli hänen kanssaan. Lopulta he pääsivät navetalle, josta oli tullut molemmille tuttu paikka. Harvase päivä he auttoivat Seppoa ja Ullaa askareissa. Ja suoraan sanottuna Järkäleloikka viihtyi askareita tehdessään. Hän viihtyi latokissojen seurassa. Kollin silmät suurenivat hieman, kun Tyrskytiikeri johdatti hänet pienen lehmän luokse. Kolli tuijotti sitä kummastuneena, mikä kumma se tuo oli?
“No, pakko myöntää, että onhan se”, kolli myöntyi ja vastasi toisen lempeään tuuppaukseen samanlaisella eleellä. Kun Tyrskytiikeri nosti Päivänsäteen esille, kollin sydämessä muljahti. Naaraan nimi toi esiin myös huonoja muistoja Kujakissayhteisöstä, mutta Järkäleloikka ymmärsi, että Päivänsäde oli ollut Tyrskytiikerille hyvin rakas. Olihan naaras kollin kasvattipentu. Kollikissa laski päänsä toisen lapojen päälle lohduttaakseen kumppaniaan. Hän tunsi kollia kohtaan suurta myötätuntoa.
“Tulet varmasti näkemään täällä paljon vasikoita, ehkä jopa.. Ehkä jopa joskus kokemaan jotain samanlaista, mitä sinä koit Päivänsäteen kanssa. Jos sinä vain haluat, olisit loistava isä”, entinen kuolonklaanilainen murahti matalalla äänellä. He eivät olleet kamalasti pennuista puhuneet, mutta Järkäleloikka kasvattaisi tulevaisuudessa mielellään tomeria karvapalloja. Ainoa ongelma oli vain, että kaksi kollia ei voisi saada pentuja. Järkäleloikka oli kuitenkin jokseenkin luottavainen, että asiat järjestyisivät. Sitä paitsi voisi olla, että Tyrskytiikeri ei edes haluaisi pentuja. Kolli vilkaisi taas vasikkaan, joka tapitti kissakaksikkoa silmät suurina ja se sai kollikissan hymähtämään. Eläinvasikat ja -pennut olivat hänestä suloisia, vaikka hän ei sitä ääneen myöntäisikään..

//Tyrkky?<3

Järjettömän aikaisin heräämisestä oli tullut minulle jo ihan tapa asetuttuamme Järkäleloikan kanssa Ullan ja Sepon tilalle. Yleensä Ulla oli heti ensimmäisenä repimässä minua ylös pehmeiltä heiniltä ennen aamunsarastusta syystä taikka toisesta. Tämäkään aamu ei ollut ollut poikkeus.
He olivat suunnanneet navetalle, jossa oli ollut melkoinen häslinki päällä. Paikalla oli ollut myös muutama kaksijalka, pari heistä tilalla asuvaa ja yksi ulkopuolinen. Olin hiippaillut Ullan perässä lähemmäksi katsomaan, mistä oli oikein kyse. Sitten olin nähnyt sen.
Se pysyi kirkkaana mielessäni vielä silloinkin, kun tassuttelimme Ullan kanssa takaisin ladolle päin, jonne Seppo ja Järkäleloikka olivat jääneet nappaamaan hiiriä ruoaksi. Näköjään kaksikko oli jo valmis, sillä Järkäleloikka oli meitä ladon edustalla vastassa.
Tervehdin kumppaniani syvä kehräys kurkussani hyristen ja lipaisin tämän poskea kielelläni. Ulla meni kertomaan näkemästämme Sepolle, kun minä ja Järkäleloikka jäimme vielä seisoskelemaan ulos lumisateeseen.
“No, mitä te näitte?” suuri kolli kysyi silmissään utelias pilke. Sipaisin hilpeästi kehräten hänen leukaansa hännänpäälläni.
“Sinun on parempi nähdä se itse”, tokaisin hieman salamyhkäisesti ja viitoin hänet perääni.
Jolkottelimme lumisen tilan pihan poikki navetalle, josta ulkopuolinen kaksijalka oli jo lähtenyt. Hipsuttelin seinän vierustoja pitkin sille alueelle, jossa lehmät nukkuivat ja kävin istumaan erään portin eteen viikset väristen. Järkäleloikka tuli viereeni ja katsahti osoittamaani suuntaan kummastuneena.
Pieni lehmä - ainakin sen emoon verrattuna pieni, meidän rinnallamme se oli edelleen valtaisa - makasi heinillä samalla kun isompi lehmä sen vieressä nuoli sen märkää, laikukasta turkkia suurella kielellään. Vasikka - sillä nimellä lehmän pentuja kuulemma kutsuttiin Ullan mikaan - näytti olevan aivan ihmeissään siitä, mihin se oli tullut.
“Se on oudolla tavalla aika suloinen”, sanoin Järkäleloikalle ja tuppasin kollia lempeästi. Käänsin sen jälkeen katseeni takaisin vasikkaan. “Viimeksi olen nähnyt näin nuoren pennun - tai siis vasikan - kun Päivänsäde oli pieni.” Kasvattityttäreni ajatteleminen sai minut vähän haikeaksi. Parhaimmassa tapauksessa naaras luuli minun ja Järkäleloikan kuolleen taistelussa ja surisi meitä. Pahimmassa hän tiesi meidän lähteneen ja etsi katkerana meitä parhaillaankin.

//Järksy? <3

Järkäleloikka katsoi levollisen rauhallisena hennosti leijailevaa lumisadetta. Kollikissa istuskeli ladon suuaukolla korvat höröllä Tyrskytiikeriä ja Ullaa odotellen. Puhelias naaraskissa oli repinyt Tyrskytiikerin matkaansa ja tummaturkkinen kolli taas oli jäänyt auttamaan Seppoa saaliiden nappaamisessa. Lämpimässä ladossa hiiret viihtyivät hyvin. Järkäleloikka sukaisi rintaturkkiaan mietteliäänä. Oli todellinen onnenpotku, että he olivat raidallisen kollin kanssa löytäneet tiensä tänne. Seppoa ja Ullaa mukavampia kissoja sai hakea. Kolli oli vannonut itselleen, että ei enää eläisi kissajoukkiossa, mutta nämä kaksi olivat todellinen poikkeus. He eivät todellakaan olleet mitään Yhteisön kaltaisia tyranneja. Entinen kuolonklaanilainen värähti nyrpeänä muistellessaan aikoja, kun hän oli ollut Kujakissayhteisössä Keijukaisen vallan alla. Pian lumisateen keskeltä pilkisti kaksi tuttua silhuettia ja Järkäleloikka nousi pystyyn. Kollikissa lähti jolkottelemaan kohti kumppaniaan häntä pystyssä ja viikset väristen. Päästessään kollin luoksen hän painoi päänsä toisen otsaa vasten ja sukaisi toisen turkilta lumihiutaleita.
"Minun pitää kyllä nyt mennä kertomaan Sepolle mitä me näimme, nähdään kyyhkyläiset!" Ulla naukaisi pirteällä äänellä ja lähti kiiruhtamaan kohti majapaikkaa. Kollikissa kohotti kulmaansa, mitä ihmettä Ulla tarkoitti?
"No, mitä te näitte?" Järkäleloikka hykerteli matalalla äänellä ja kehräsi rakkaalleen hieman.

//Tyrkky? <3

Rontti otti Valosta mallia ja kyni höyhenet irti siitä palasta lintua, jonka sai. Hän katseli sitä hetken, tökkäsi sitä tassullaan ja sitten kumartui puremaan siitä pari palasta. Hänen pureskellessaan punatulkun lihaa. Se oli parempaa kuin hän olisi koskaan saattanut kuvitellakaan. Rontti nosti katseensa silmät suurina Valoon ja Sammakkoon.
“Tämä on taivaallista!” pieni raidallinen kolli ilmoitti ja otti vielä muutaman palan lintua. Hänen sisällään kupli into hänen maistaessaan koko ajan lintua uudelleen ja uudelleen kuin kokeillakseen oliko sittenkin vain kuvitellut.
Rontin syötyä vielä muutaman palan, hän oli jo täynnä. Pienen kollin kehoon ei tuntunut mahtuvan enää murustakaan ruokaa tai hän olisi poksahtanut. Hän vain makasi maassa ja puhdisti tassujaan. Sitten hän päätti ottaa yrttiseoksen pois naamaltaan.
Kolli nousi ylös, pyyhki töhnän pois silmältään ja katsoi Sammakkoon ja Valoon pitäen silmäänsä vielä kiinni.
“Näyttääkö se pahalta?” Rontti kysyi katsoen kahteen kolliin. Sammakko katsoi häneen vakavan näköisenä ja Rontti aukaisi toisen silmänsä. Mikään hänen näössään ei tuntunut muuttuvan.
“Tuota… sinun varmaan pitäisi nähdä se itse”, Sammakko naukaisi vilkaisten valoon. “Se on hieman… sumea.”
“Mitä?” Rontti kysyi hiljaa ja sulki sitten terveen silmänsä. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki oli tummaa ja sumuista.
Raidallinen pentu otti askeleen taaemmas avaten toisenkin silmänsä. Hän vapisi ja katsoi maahan. Oliko hänen toinen silmänsä sokeutunut? Mitä hän tekisi ilman toista silmäänsä?
Kuitenkaan hän ei kerennyt asiaa kauaa pohtia, kun hänen takanaan liikehti jokin nopeasti. Se piti kovaa ääntä liikkuessaan heitä kohti. Rontti uskoi sen olevan kettu, eikä ehtinyt jäädä sitä selvittämään, kun viiletti jo pelosta ja säikähdyksestä tiehensä. Hän vain juoksi ja juoksi tietämättä minne.

Rontti hidasti vauhtiaan. Hän oli juossut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Nyt nuori kolli oli aivan väsynyt ja hän tarvitsi lepopaikkaa. Hän huomasikin pian jonkin rakennuksen lähistöllä. Hän hipsi lähemmäs sitä varovasti.
Hetken päästä pieni raidallinen kolli oli jo rakennuksen laidalla. Se oli suuri vanha lato, jonka punainen värjäys oli alkanut kulua irti sen seinistä. Rontti haisteli sen seinää ja hiipi sitten lähemmäs sen seinässä olevaa reikää, jonka hän huomasi.
Kun Rontti oli työntynyt ladon sisään, hän katseli ympärilleen silmät suurina. Siellä oli paljon kaksijalkojen roinaa, mutta niiden haju oli jo laimentunut. Pieni kollipentu siis oletti, että ketään ei haittaisi, jos hän ottaisi siitä itselleen lepopaikan. Sehän ei varmasti olisi niin paha loppujen lopuksi. Jos kukaan ei ollut siellä asustamassa tai muutenkaan käyttäyt sitä, ehkä ketään ei edes haittaisi, jos hän ottaisi siitä itselleen asuinsijan, kunnes olisi tarpeeksi vahva jatkamaan matkaa.
Rontti tepasteli siis ympäriinsä keräten mahdollisimman pehmeitä aineksia, ja teki niistä itselleen nukkumapaikan. Hän laittoi siihen heinää, joitain kaksijalkojen kankaita ja pienen määrän sammalta, mitä hän saattoi löytää kasvamasta ladon seinän juurella ja paineli ja punoi siitä itselleen pienen pesän.
Kollin saatua petinsä valmiiksi, hän kierähti siinä muutaman kerran ja meni sitten makuulle. Se oli ensi kerta ikuisuudelta tuntuvaan aikaan, kun hän pääsi pehmeään ja lämpimään nukkumaan. Hän antoi lämmön hyväillä itseään ja laittoi silmänsä kiinni.

Rontti loikkasi kohti hiirtä, mutta osui vain hiirenmitan verran harhaan siitä ja se kipitti karkuun. Hän oli asunut ladossa jo useamman päivän, eikä ajatus lähtemisestä oikein enää houkutellut häntä. Hänen elämänsä oli ladossa mukavaa. Siellä oli pulskia hiiriä, jotka oli suhteellisen helppo napata, vaikka kyllä hän ne joskus hänen kehnot hyökkäyksensä väistivät. Hiiret ladossa kuitenkin elelivät, kuin eivät olisi koskaan ennen kissaa nähnytkään, joten ne eivät kai osanneet vielä pelätä saalistajan tuloa.
Rontti nousi ylös. Ei häitä sinäänsä haitannut, että hiiri pääsi karkuun, koska niitä oli melkoisen paljon vanhassa ja rämäisessä ladossa. Oli ihmeellistä, että se saattoi pitää kylmän ulkoilman niin hyvin poissa, vaikka se oli niin risa ja olisi luullut, että kaikki se pääsisi sisään.
Rontti asettui makuulle pienen heinäkerroksen päälle. Hän upposi heiniin hieman, mutta pysyi melkoisen hyvin pinnalla. Hänen elämänsä oli viimein hyvin, mutta kolli olisi todella toivonut, että Armas olisi ollut siellä. Ilman yksisilmäistä kollia, mikään ei tuntunut koskaan yhtä hyvältä kuin ennen. Hänen seuransa olisi ollut aivan korvaamatonta.
Ikävä ravisteli Rontin koko kehoa. Hän olisi kovasti halunnut taas nähdä Armaan. Kolli oli ollut hänelle niin tärkeä, että tuntui pahalta olla ajattelematta häntä, mutta samalla kaikki se kaipuu ja katumus tuntui repivän raidallisen kollin sielua sirpaleiksi.
Rontti päästi huokauksen ja painoi päänsä heiniin. Ehkä hän voisi tavata Armaan taas unessaan. Ehkä hän pääsisi kokemaan sen ilon, mitä hänen kanssaan oli kokenut, jos näkisi unia hänestä. Ehkä kaikki vielä muuttuisi paremmin päin.

Olin alkanut käymään taas ulkona säännöllisemmin Mirrin syntymän jälkeen. Vaikka koitinkin pysytellä mahdollisimman lähellä pentuani. Häntä se tuntui enimmäkseen vain ärsyttävän. Loikkasin alas aidaltani. Kuljin hetken aikaa aluskasvillisuudessa, kun kuulin oman nimeni. Katselin ympäriinsä hetken ajan kunnes tunnistin äänen tulleen aidalta yläpuoleltani. Loikkasin ylös ja tervehdin Leidiä iloisesti. En ollut päässyt tapaamaan vanhaa ystävääni pitkään aikaan.
“Miten sinulla on mennyt?” kysyin kehräten.
“Mitä samaa vanhaa. Kaksijalkanikin on tulossa vanhaksi. Hän vain pysyy lepotilassa ja makaa”, Leidi kertoi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin.
“Anteeksi etten ole tullut puhumaan. Pippuri varmaan kertoi, että saimme vähän aikaa sitten pennun.”
“Ainiin. Mikä hänen nimensä on? Joko pikkuinen on jaloillaan?” Leidi innostui. Tiesin, että hän rakasti pentuja ja varsinkin toisten pentuja.
“Hän on Mirri ja hän on jo kolme kuuta”, kerroin ja hymyilin. Pikkuinenkin muisto omasta pennustani sai hymyn naamalleni ja lämmön tunteen sydämeeni.
“Mirri on kyllä nimi”, Leidi sanoi. Nyökkäsin. En tiennyt mitä hän sillä tarkoitti.
“Minun pitääkin mennä. Mietin liikaa miten Mirri ja Pippuri pärjäävät kun olen ulkona niin haluan tarkistaa, että kaikki on hyvin”, naukaisin ja heiluttelin häntääni vaivautuneena. Leidi nyökkäsi. Huomasin kuinka säälivä hänen katseensa oli mutta sivuutin sen ja loikin pois. Huokaisin hypätessäni alas takaisin omalle pihallemme. Leidi oli Leidi ja en aikonut hylätä häntä vain sen takia, että hän näki perheestään huolehtimisen säälittävänä. Näin Mirrin ja Pippurin leikkimässä keskenään sisällä joten lähdin takaisin metsään.

Rontti näytti muutaman silmänräpäyksen ajan siltä kuin olisi ollut aikeissa hypätä ulos turkistaan, mutta tämä rauhoittui hieman tunnistaessaan lopulta Sammakon, joka roikotti suussaan punatulkkua. Valo huomasi Rontin katselevan tuoresaalista empivän oloisena. Hän arveli, että kyseessä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun pentu saisi maistaa lintua - tai ylipäätään mitään tuoretta riistaa.
He asettuivat suojaisampaan paikkaan pensaan alle syömään, ja Sammakko ryhtyi repimään saaliista palasia heille kaikille. Rontille tämä antoi siipipalasen, jota pentu töllisteli vähän oudoksuen. Valo yritti parhaansa mukaan estellä huvittunutta hyrinää muodostumasta kurkkuunsa.
“Ei se pure takaisin, sen voin luvata”, Sammakko tokaisi leikkisän lempeä tuike silmissään ja haukkasi malliksi omaa siipipalaansa. Rontti katseli silmät pyöreinä, kun oranssi kolli nieleskeli alas kurkustaan palan höyhenien vuoraamaa lihaa.
“Ei sinun ole pakko syödä höyheniä”, Valo kehräsi hilpeästi pennulle samalla kun nyhti omasta palastaan höyheniä irti. “Minä kynin yleensä oman saaliini ennen kuin syön sen. En halua joutua oksentelemaan höyheniä lopun iltaa.” Hän heitti isäänsä vihjaavan katseen, jonka Sammakko kuittasi hörähtämällä ääneen.

//Rontti?

Rontti ilahtui, kun Valo tarjoutui auttamaan pentua palaamaan takaisin kotiin, mutta kun tämä kysyi suuntaa, Rontti tajusi, ettei ollut siitä enää varma. Mistä hän oli edes tullut? Oliko se taakse vai eteen, tai ehkä sivulle?
“Itseasiassa… en ole varma”, pieni raidallinen kolli naukui hiljaa pyörien paikallaan. Pieni paniikki iski hänen sisimmässään. Mistä hän oli tullut ja miten hän pääsisi takaisin? Rontin toivo alkoi huveta hänen ajatellessa asiaa. Hänen mahdollisuutensa päästä takaisin olisivat varmaankin silloin aika pienet.
“Metsä näyttää joka suunnassa niin samalaiselta. En ole edes enää varma mistä suunnasta tulin teidän luoksenne. Mitä minä teen, jos en pääse takaisin kotiin. Armas on varmasti aivan tolaltaan. Oli niin typerää lähteä”, Rontti vaikeroi hiljaisella äänellä ja katseli maata. Hän ei saattanut ymmärtää miten oli niin hölmö.
Rontti lähes hyppäsi ilmaan säikähdyksestä, kun ruokaa etsimään lähtenyt kissa palasi takaisin. Hän kantoi mukanaan lintua, jonka hän laski maahan. Rontti katsoi kollia hiljaa ja laski katseensa hitaasti lintuun, jonka hän oli juuri tuonut. Raidallinen pentu ei ollut aikaisemmin maistanut sellaista ja oli hieman epävarma. Olisiko se todella syötävää?

//Valo?

Pentu kertoi nimensä olevan Rontti. Tämä vaikutti edelleen hieman epäluuloiselta Valon seurassa, mutta hän yritti olla kuin ei olisi huomannut sitä. Hän tiesi kokemuksesta, miten vaikeaa ventovieraisiin oli luottaa tuosta vain. Olisi vain oltava kärsivällinen.
“Olemme kulkeneet monien kaksijalkaloiden halki, ennen kuin saavuimme tänne”, Valo maukui mietteliäästi ja yritti muistella, missä suunnassa hänen viimeisin näkemänsä kaksijalkala oli. Rontti tapitti häntä pyöreillä, ruskeahkoilla silmillään odottavasti. Kaksijalkalaan pääseminen oli tälle selvästi tärkeä asia.
“Jos etsit jotain tiettyä kaksijalkalaa, olisi hyvä tietää, mistä suunnasta tulit. Lähditpä mihin suuntaan tahansa tästä kohtaa, päädyt ennen pitkää johonkin kaksijalkalaan, mutta minä arvaan, että sinulla on joku tietty paikka mielessä”, Valo katseli pentua pää sivulle kallistettuna. “Minä ja Sammakko voimme kyllä saatella sinut perille. Sinun ikäisesi pennun ei ole turvallista liikkua omin päin.”
Jostain syystä tämä pentu toi hänelle mieleen itsensä pentuna. Hän muisti epämääräisesti, miten epäluuloinen ja peloissaan oli ollut, miten suurena ja kauhistuttavana maailma olikaan näyttäytynyt pienen karvapallon silmin. Sammakko oli myöhemmin kertonut hänelle, että hän ei ollut aluksi edes luottanut omaan isäänsä. Hänen emonsa oli ollut klaanikissa, joka oli lopulta tuonut hänet asumaan isänsä kanssa erakoksi. Sammakko oli alkuun ollut hänelle aivan tuiki tuntematon, pelottava muukalainen, mutta ajan kanssa hän oli oppinut luottamaan tähän.
Kenties siis Ronttikin voisi oppia luottamaan häneen.

//Rontti?

Kalle katsoi ystäväänsä mietteliäänä, ymmärtämättä miksi hän oli ehdottanut kaksijalanpesien pihojen ulkopuolella liikkumista.
"Emmehän me sitten näe, jos Neponen on jossain pesässä", Kalle huomautti. Muru pudisteli päätään.
"Me tunnistamme Neposen hajujäljen, jos löydämme sen", Muru vastasi. Kalle kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
"Niin, totta", Kalle maukui hieman vaivaantuneesti. Hän kyllä haistoi paljon erilaisia hajuja ja erityisesti ruuan jo kaukaa, mutta ei hän varmastikaan tunnistaisi Neposen hajujälkeä, jos se tulisi jossain vastaan. Ulkona oli niin paljon eri hajuja, että ne sekoittuivat toisiinsa Kallen nenässä. Muru kurtisti kulmiaan ja katsoi ystäväänsä empien.
"No, ei hätää", ystävä tokaisi, "kyllä minä ainakin tunnistan Neposen hajun, jos haistan sen." Kallen kasvoille levisi hymy. Hän oli hyvillään, ettei Muru pitänyt kollia pilkkanaan.
Kalle ja Muru siirtyivät yhteistuumin pois kaksijalanpesän piha-alueelta ja jatkoi liikkumista sen ulkopuolella aivan aidan viertä pitkin.
"Kuuntele!" Kalle parkaisi, kun hän kuuli jostain etäältä koiran haukuntaa. Kollin niskavillat nousivat pystyyn pelosta. Koiran haukunta voimistui ja Kalle-parka säikähti.
"Juokse!" Kalle ulvoi ystävälleen ja pinkaisi juoksuun, tietämättä missä koira haukkui.

Muru pudisti päätään, kun äsken pahannäköisesti aidalta alas pudonnut Kalle lähti jo säntäämään vauhdilla eteenpäin.
”Kalle, mitä minä juuri sanoin? Meidän täytyy oikeasti hidastaa vähän. Emmekä saa kiinnittää liikaa huomiota. Tuolla edessäpäin on meille ihan tuntemattomien kissojen pihoja”, Muru huomautti vähän tuohtuneena, saatuaan ystävänsä kiinni seuraavan aidan edessä.
”Ai, joo… Hidastetaan sitten — mutta minä menen edellä!” Kalle maukaisi karhealla äänellään ja väläytti Murulle hymyn.
”Sopii. Sinähän se parhaiten tiedät, missä suunnalla Neponen liikuskelee”, Muru vastasi. Vaikka hän ei olisi kyllä halunnut näyttää tietä Neposen pesälle siinäkään tapauksessa, että olisi tiennyt, missä suunnassa se sijaitsi.
Muru toivoi, ettei heidän retkensä kestäisi oikeasti niin pitkään, että Neposen löytämisestä tulisi todellinen mahdollisuus. Naaras ei yhtään tykännyt poistua omasta pihastaan, ja jo Myyn pihan jättäminen sai hänen kehonsa värisemään kauttaaltaan. Ulkomaailma oli täynnä vaaroja. Muru käveli vatsa maata viistäen ja painautui kiinni Kallen kylkeen aina, kun vain oli mahdollista.
”Olisikohan meidän kuitenkin parempi kävellä pihojen ulkopuolella, aivan aidan vieressä?” Muru epäröi heidän laskeutuessaan viidennen kaksijalanpesän pihalle.

//Kalle