Kalle oli suivaantunut siitä, että hänen ystävänsä teki pienestä kakkatahrasta niin ison asian. Aivan kuin se olisi ollut maailmanloppu... Kallelle kakkainen takamus ja kakkatahrat siellä täällä olivat arkipäivää, eikä hän murehtinut niistä juurikaan. Kaksijalat siivosivat ne aina, eikä ne häirinneet kollikissaa lainkaan. Muru sen sijaan tuntui pitävän asiaa isonakin juttuna. Kalle ei olisi halunnut siivota jälkiään, mutta Murun ehdotus oli liian hyvä... Kirjava kotikisunaaras lähtisi Kallen kanssa etsimään Neposta, jos Kalle vain siivoaisi jälkensä. Kotikisukollin ei tarvinnut miettiä kauaa. Hän nyökytteli päätään ja loikkasi oitis ikkunalaudalle katselemaan taideteostaan. Ruskea läntti oli edelleen märkä, joten Kallen ratkaisu oli yksinkertainen: hän nosti käpälänsä ylös ja huitaisi sillä länttiä.
"Mitä sinä teet?!" Muru parahti lattialta inhosta irvistäen. Kalle kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
"Siivoan tietenkin, niinhän sinä käskit minun tehdä!" Kalle parahti ymmärtämättä, mikä oli vialla. Murun suusta karkasi syvä huokaus, kun naaras laski katseensa maahan. Hetken aikaa Muru oli hiljaa, kunnes hän nosti katseensa Kalleen.
"Voi Kalle... Nyt sinun käpäläsi on aivan likainen", naaras huokaisi. Kalle pudisteli huolettomana päätään ja väläytti ystävälleen iloisen hymyn.
"Ei se mitään, voin puhdistaa sen", kolli naukaisi ja alkoi oitis nuolla käpäläänsä karhealla kielellään.

//Muru?

Lotan pennut olivat kertoneet minulle kaiken mitä tiesivät jo saalistamisesta - joka oli melkoisen vähän - ja olin sitten auttanut heitä oppimaan kaikkea uutta saalistamisesta, jota he eivät vielä välttämättä tienneet. Minulla oli ollut hauskaa opettaa nuoria kissoja, mutta se oli tietysti myös vienyt aikaa ja koetellut useamman kissan hermoja.

Nyt aikaa oli kulunut siitä jo rutkasti. Pennut olivat kasvaneet, eivätkä oikein enää olleet pentuja. He olivat vahvistuneet ja parantuneet taidoissaan - etenkin taistelussa, koska Lotta pakotti heidät taisteluharjoituksiin kanssaan mahdollisimman usein - ja olin veljeni kanssa heistä erittäin ylpeä.
Katselin kuinka Lotta opetti Lohelle ja Siilille kuinka loikata puusta vastustajan kimppuun. Olin jatkuvasti ratketa huolesta, kun nuoret naaraat loikkivat puiden oksilta alas kohti Lottaa, joka väisteli hyökkäyksiä taitavasti. Lohi oli jopa lähes taittanut etutassunsa alas tullessaan, mutta Lottaa se ei ollut kiinnostanut.
“Ensi kerralla hänen tulisi osata tähdätä paremmin, niin ei taittaisi ja rikkoisi tassujaan; tai edes laskeutua oikein, jos ei osu kohteeseensa”, Lotta oli sanonut silmiään pyöritellen, kun olin valittanut hänelle asiasta. Tuo naaras oli vain täysin sietämätön.
Huomasin tummanharmaan turkin vilahduksen silmäkulmassani ja pian Revontuli istahti vierelleni katsomaan näiden nuorukaisten “liitoharjoituksia”.
“Vieläkinkö he hyppivät puista alas kuin oravat?” hän kysyi osin uupuneella ja osin ärtyneellä äänellä.
“Kyllä, eikä Lotta vaikuta kyllästyvän edes kuun päästä. Hän vain sanoo, että yrittää ensiksi tähdätä ‘täydellisyyteen’ ennen kuin he voivat vaihtaa liikettä”, huokaisin.
“Suorastaan säälin Lohta ja Siiliä. Kenenkään ei kuuluisi mennä noin rankalla harjoituksella päivästä päivään noin nuorena”, veljeni naukui synkeästi.
“Samaa mieltä. Emme vain voi oikein auttaa, ja kohta on meidänkin aika lähteä. Meidän oli tarkoitus olla auttava käpälä vain sen aikaa, kun Lotta sitä tarvitsi. Hän ei oikein tarvitse meidän apuamme hänen jälkikasvunsa kanssa enää”, nau’uin.
Revontuli nousi ylös ja tassutti kohti puita, joiden runkoja pitkin Lohi ja Siili olivat juuri taas kapuamassa.
“Ruokatauon aika!” veljeni huusi ylös ja vilkaisi sitten minuun. Nousin ylös ja katsoin Loheen ja Siiliin, jotka lähtivät hieman epäröiden laskeutumaan alas takaisin puiden juurille ja Lottaa, joka asteli pensaiden seasta ärtyneen näköisenä.
“He eivät ole läheskään valmiita!” ruskea naaras valitti. Luimistin korvani, kun hän rääkkyi meille vihaisena.
“Voitte levätä hetken, kunnes saatte ruokaa ja sitten voitte taas jatkaa virkeämpänä”, naukaisin ja viitoin Revontulen vierelleni. “Palaamme pian mukanamme parhaimmat saaliit koko metsässä ja sitten voimme jakaa ne yhdessä”, naukaisin vielä lapani yli, kun lähdin johdattamaan veljeäni kanssani pois.
“En sitten pidä Lotasta lainkaan”, Revontuli murisi, kun pääsimme kuuloetäisyydeltä.
“En minäkään”, vastasin häntääni heilutellen. “Hän ei tunnu lainkaan tajuavan, miten rankkaa tuollainen on hänen jälkikasvulleen.”
“Nimenomaan. Lohi ja Siili eivät kestä tuollaista kamalan kauaa. Niin pienen kissan keholle tuo on jo aivan liikaa”, Revontuli ärisi. Nyökytin päätäni ja hiljenin. Ryhdyin haistelemaan ilmaa sen varalta, jos löytäisin jotain saaliin hajua.
“Haistatko mitään?” Revontuli kysyi.
“Hiiren ainakin”, naukaisin kun hiiren hajujälki ajautui kuonolleni. Veljeni nyökkäsi ja kohotti myös omaa kuonoaan. Hän haisteli ilmaa hetken raottaen suutaan ja pian käänsi taas katseensa minuun.
“Haluatko sinä napata sen vai saanko minä ottaa kunnian?” hän kysyi minulta.
“Kyllä minä voin muutakin etsiä. Hiiri on kuitenkin sen verran helppo napata, että sinunkin pitäisi pystyä se napata”, naukaisin virnistäen ja pukkasin veljeäni hellästi kylkeen. Hän vain mulkaisi minua ja naurahti, kun lähti seuraamaan hiiren hajua. Minä sillä välin lähdin etsimään jotain muuta riistaa.
Hyvän tovin jälkeen minä ja veljeni palasimme takaisin kohti paikkaa, jossa Lotta oli harjoittamassa tyttäriään. Revontuli oli napannut sen hiiren ja minä olin saanut kiinni oravan sekä varpusen.
“Katsokaa! He tulvat!” kuulin Lohen innostuneen huudon, mutta nuori naaras hiljeni nopeasti, kun Lotta sihahti hänelle vihaisesti. Minua säälitti nuori kirjava turkkinen naaras. Ei hän ansainnut tuollaista kaltoinkohtelua.
“Tulkaa valitsemaan mieluisimmat saaliit. Minä ja Revontuli otamme mitä jää jäljelle”, naukaisin lempeästi. Lotta astelikin heti meidän luoksemme ja katsoi arvostellen nappaamia saaliitamme.
“Olisi ollut edes jotain suurempaa ja mehevämpää”, ruskea naaras mutisi. Pyöräytin silmiäni ärtyneenä, mutta en sanonut mitään. Lotta nappasikin oravan ja vei sen mukanaan ja sitten Lohi ja Siili tulivat yhdessä katsomaan jäljelle jääneitä hiirtä ja varpusta.
“Voitaisiinko me ottaa tuo hiiri?” Siili kysyi varovasti sisareltaan. Lohi nyökkäsi hivenen hymyillen ja kurottautui varovasti ottamaan hiiren veljeni tassujen juuresta ja lähti sitten sisarensa kanssa aterioimaan yhdessä.
“Meille jäi siis varpunen”, Revontuli naukaisi. Nyökkäsin ja istahdin hänen vierelleen.
“Minulle se ainakin kelpaa hyvin, pidän varpusista”, naukaisin. Veljeni nyökkäsi ja ryhdyimme sitten aterioimaan.

Nurmikko Rontin tassujen alla kutitteli hienoisesti hänen polkuanturoitaan. Hän asteli partion perässä varovasti eteenpäin.
Nuori raidallinen kolli oli päätynyt sitten lupautumaan mukaan saalistuspartioon, koska ei ollut uskaltanut kieltäytyäkään, kun Kuuhohde oli sattunut kysymään häneltä jahka hän haluaisi liittyä partion seuraan.
Rontti pysähtyi, kun muut alkoivat hidastaa vauhtiaan. Partion johdossa oleva Hillasielu kääntyi katsomaan muita partion kissoja. Rontti jännittyi, kun soturin vihreä katse osui häneen ja jatkoi sitten matkaansa muihin kissoihin.
“Erkaannutaan tässä ja palataan suunnilleen aurinkohuipun aikaan takaisin. Kuuhohde, lähde sinä tuohon suuntaan, Rontti mene sinä tuonne, Uskolintu voisi lähteä tuonne päin ja minä lähden tuonne”, Hillasielu naukui ja osoitti kissoille suunnat mennä. Rontti ei ollut erkaantumisesta niin iloinen. Hän olisi ennemmin halunnut mennä isommassa ryhmässä, jotta hänellä olisi ollut turvallisempi olo.
Kun kaikki muut partion jäsenet alkoivat katoilla heille osoitettuihin suuntiin, nuori raidallinen kolli päätti sitten lähteä myös omaan suuntaansa ja toivoi hartaasti mielessään, että onni olisi hänen puolellaan ja hän onnistuisi nappaamaan edes jotain, jota viedä mukanaan takaisin leiriin.
Rontti nosti kuononsa ilmaan ja haisteli siinä toivossa, että löytäisi jonkin riistan hajun, mutta hän ei ollut vieläkään mikään hajujen tunnistamisen mestari, vaikka olikin metsässä jo tovin asustanut, joten hänen oli hieman vaikeaa yrittää erottaa riistan hajuja lukemattomista metsän eri hajuista.
Huokaisten Rontti lähti tallustelemaan eteenpäin ja vain rukoili mielessään, että jokin kömpelö ja vanha saaliseläin sattuisi kompuroimaan suoraan hänen tassuihinsa. Tietysti hän ei uskonut näin tapahtuvan, mutta silti toivoi todella niin käyvän.
Nuoren raidallisen kollin korvat ponnahtivat pystyyn, kun hän kuuli ääntä läheisestä pensaikosta. Hän painui kyyryyn puoliksi pelosta ja puoliksi siltä varalta, jos siellä olisi riistaa. Hän katsoi silmät suurina ja karvat pystyssä kohti pensaikkoa ja odotti kauhulla, mitä sieltä tulisi.
Pian pensaikosta rynnisti esiin lintu. Se ei ollut mitenkään hääppöinen olento, mutta hintelän nuoren kollin silmissä se oli kauhistuttava peto, joka odotti tilaisuuttaan hyökätä ja raadella hänet.
Rontin olisi tehnyt mieli kiljaista, kun linnun silmät kääntyivät katsomaan häntä; kuitenkin kolli pakottautui pysymään paikoillaan ja kyyryssä ja toivoi, että lintu ei osaisi hahmottaa kissaa aluskasvillisuuden seassa.
Puolisokeasta kollista tuntui ikuisuudelta odottaa, että tämä lintu paineli matkohinsa pelästyneenä siitä vaanivasta kissasta - joka oikeastaan pelkäsi lintua enemmän kuin lintu häntä. Rontti nousi ylös, venytteli ja alkoi varovasti sukia turkkiaan. Ei häntä huvittanut saalistaminen. Hän pelkäsi saalista enemmän kuin se häntä.
Rontti istuskeli kutakuinkin paikallaan aurinkohuippuun asti ja asteli sitten nolostuneena muiden partion jäsenten luokse, jotka olivat siellä omien saaliidensa kanssa. Kaikilla muilla oli jotain, mutta Rontti oli tyhjin käpälin. Hänestä tuntui, että jokainen partion jäsenistä katsoi häntä arvostellen ja vihaten, koska hän ei ollut saanut mitään kiinni, mutta se saattio ihan hyvin olla vain tunne.
“Palataan leiriin”, Hillasielu naukaisi ja lähti johdattamaan partiota takaisin kotiin. Rontti asteli partion perällä korvat nolostuksesta kuumana. Hän ei nauttinut siitä, että oli ainut, joka ei ollut saanut lainkaan saalista.
Leirissä Rontti livahti heti leirin nurkalle ja lyyhistyi maahan. Hän katseli silmät kauhusta ammollaan muita leirissä kulkevia kissoja ja vain toivoi hartaasti, että kaikki unohtaisivat hänen olevan siellä. Hänestä tuntui, että jokainen Eloklaanilainen oli häneen niin kovin pettynyt.

Kalle hyppäsi säikähtäen ikkunalaudalta alas, kun Muru oli yrittänyt varoittaa kollia olemaan laskematta takamustaan alas. Niin kolli oli kuitenkin tehnyt…
Muru tuijotti kauhuissaan sitä valkoisen ikkunalaudan kohtaa, johon Kalle oli hetki sitten istunut. Keskellä ikkunalautaa oli pieni ruskea läntti. Kilpikonnakuvioinen naaras irvisti. Murua kuvotti niin, että hän hyppäsi alas ikkunalaudalta Kallen viereen. Hän huokaisi syvään.
”Mikä sinulle nyt tuli?” Kalle kysyi silmät pyöreinä ja vilkuili ympärilleen.
”Kalle… sinä sotkit ikkunalaudan ruskealla takamuksellasi”, Muru yritti olla sensitiivinen, vaikka häntä ottikin päähän noin pentumainen käytös täysikasvuiselta kollilta. Kallen kakkaa löytyi aina sellaisista paikoista, joista sitä vähiten odotti löytyvän.
”Mitä?” Kalle maukaisi korkealla äänellä.
Muru katsoi ystäväänsä silmiin kulmat huolestuneesti koholla.
”Sinun pitää siivota jälkesi”, Muru sanoi ja heilautti tassuaan ikkunalautaa kohti.
Kallen kulmat kurtistuivat.
”Eikä pidä! Kaksijalat voivat siivota sen. Nehän osaavat sen paljon paremmin!” Kalle väitti vastaan.
Naamiokuvioinen kolli lähti tepsuttamaan pois Murun katsetta vältellen. Muru pinkaisi ystävänsä perään.
”Kaikki hyvin, Kalle. Vahinkoja sattuu”, naaras maukui lempeämmin. Hän ei ollut varma, oliko Kalle vain nolostunut vai oliko tämä vihainen.
”Jos siivoat sen, tulen etsimään Neposta kanssasi.”

//Kalle?? Sori kun kesti näin kauan huoh, koitan tsempata D”: (ja lisäsin nyt sen 10 sanaa niinku sovittii)

Katsoin Valoa miltei järkyttyneenä. Aikoiko hän noin vain auttaa minua? Ei minulla ollut vaihtoehtoa, kuin ottaa tarjous vastaan. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Missä olin viimeksi nähnyt Pippurin? Muistelin hetken.
“Luulisin, että näin hänet viimeksi jossain tuolla suunnilla”, naukaisin nyökäten kohti suuntaa, josta olin tullut.
“Kumppanini nimi on Pippuri. Hänellä on lyhyt musta turkki ja vihreät silmät”, kerroin Valolle, jotta hänkin tunnistaisi Pippurin, jos näkisi hänet. Puhuessani vihreistä silmistä minuun iski järkyttävä määrä tunteita. Rakastin niitä vihreitä silmiä niin kovin.
“Kiitos tiedosta. Hän taitaa olla sinulle tärkeä, mutta älä huoli, sillä löydämme hänet kyllä”, Valo sanoi tutkaillen ilmettäni. Nyökkäsin. Kenelle kumppani nyt ei olisi tärkeä? Pippuri oli minulle kaikki kaikessa. Mirrinkin syntymän jälkeen en pystynyt sanomaan rakastavani Mirriä Pippuria enempää. Pippuri oli ihanin ja tärkein kissa elämässäni, mutta Mirrikin oli minulle hyvin tärkeä. Toivoin saavani tyttäreni vielä jokin päivä takaisin. Lähdimme sanattomasta sopimuksesta kävelemään kohti paikkaa, jota kohti olin nyökännyt.
“Asuimme Pippurin kanssa ennen toisessa kaksijalkalassa. Olin asunut siellä koko elämäni samassa talossa Pippurin kanssa. Saimme monta kuuta sitten pennun, mutta jouduimme eriteille, kun kotimme paloi. Tuli nielaisi kaiken. En tiedä missä tyttäreni on nyt, mutta luulisin hänen olevan elossa, sillä hän havaitsi tulen ensimmäisenä, oli hänellä hyvin aikaa pelastautua”, avauduin yhtäkkiä. Tarkoituksenani ei ollut hakea sääliä tältä erakko-paralta, joten jatkoin ennen kuin hän ehti avata suutaan:
“Sitten kaksijalkamme toivat meidät tänne - minut ja Pippurin. En oikein tiedä miksi he niin tekivät, mutta se talo tässä kaksijalkalassa oli surkea. Emme päässeet lainkaan ulos, joten karkasimme.”
//Valo?

EMPPUOMPPU
Valo: 7kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 5kp -

SAAGA
Sipuli: 4kp -

Valo räpäytti myötätuntoisesti silmiään Sipulin kertoessa kumppaninsa olevan kateissa. Naaras vaikutti epäröivän avunpyytämistä suoraan, joten hän teki asian helpommaksi.
“Minä autan sinua löytämään kumppanisi”, hän maukui ja hymyili rohkaisevasti. “Jos hän on tässä kaksijalkalassa, sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.”
Sipuli katsahti Valoon helpotuksen pilke silmissään, mutta näytti sitten taas hermostuneelta sanoessaan: “Minulla ei ole tarjota mitään vastineeksi.”
“Höpsistä”, Valo heilautti häntäänsä huolettomasti, “en minä sinua auta vastapalveluksen toivossa. Isäni mukaan hyvä kannattaa laittaa kiertämään, ja minusta tämä on sitä parhaimmillaan.”
Hän työnsi etukäpälänsä pitkälle eteen ja venytti selkäänsä, ennen kuin suoristautui ja katsahti ympärilleen miettien, mistä suunnasta heidän kannattaisi aloittaa. “Missä sinä näit kumppanisi viimeksi?” hän kääntyi kysymään Sipulilta.
Tämä kaksijalkala ei ollut mitenkään epätoivoisen suuri, mutta lääniä riitti läpikäytäväksi ihan työksi asti joka tapauksessa. Pienikin johtolanka kadonneen kissan sijainnista olisi isoksi avuksi etsinnöissä. Ja tarpeen vaatiessa he voisivat hakea Sammakon avuksi. Hän tiesi nämä tienoot vielä Valoakin paremmin.

//Sipuli?

Pudistelin päätäni. Jotenkin sain tästä Valoksi esittäytyneestä kollista sellaisen tunteen, että hän voisi auttaa minua Pippurin etsimisessä. Keräsin siis rohkeutta ennen kuin avasin suuni.
“En minä niinkään. Kumppanini kuitenkin on. Ajattelinpa vain… et sinä varmaan tahdo, mutta voisin hyötyä avustasi hänen etsimisessään”, naukaisin siirrellen tassujani. En tiennyt suostuisiko Valo pyyntööni. Eihän minulla edes ollut hänelle mitään vasta-antemeksi. Huokaisin ja ennen kuin Valo ehti vastata puhuin taas.
“Voin tehdä mitä vain. Revin vaikka itseltäni silmät päästä. Olen tosi huolissani kumppanistani ja todella haluan löytää hänet”, mumisin ja vilkaisin Valoa nopeasti ennen kuin katsoin taas maata. Minua oikeasti huolestutti hirveästi Pippurin puolesta. En voinut menettää häntäkin Mirrin menettämisen jälkeen. Se olisi aivan liikaa. Vielä kaiken lisäksi olin menettänyt Leidinkin… En tiennyt olivatko Leidi ja Mirri elossa vai elivätkö he edes yhdessä. En tiennyt missä he olivat tai miten sinne pääsisi, mutta se oli ainut asia mielessäni tällä hetkellä. Tottakai halusin nyt ensin löytää Pippurin mutta sitten oli tyttäreni ja parhaan ystäväni löytäminen seuraavana missiona.
//Valo?

Valkea naaras esitteli itsensä Sipuliksi. Hän oli kotikisu - tai oli ainakin ollut ennen. Omien sanojensa mukaan naaraan kaksijalat olivat tuoneet hänet tähän kaksijalkalaan, mutta hän oli paennut näiltä. Valo ei yhtään ihmetellyt, miksi tämä oli niin tehnyt. Hänen oli muutenkin vaikea ymmärtää, miksi kukaan kissa ylipäätään vapaaehtoisesti viihtyi kaksijalkojen seurassa.
“Minun nimeni on Valo”, hän esitteli itsensä Sipulille ja lipaisi rintaansa pariin kertaan peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Hän ei ollut erityisen hyvä juttelemaan uusille kissoille, sillä yleensä hänen isänsä oli se, joka oli äänessä näissä tilanteissa. “Oletko sinä sitten eksyksissä?” hän tajusi kysyä naaraalta, kun älysi ettei tämä ollut täkäläisiä. “Kun kerran et ole kotoisin tästä paikasta ja olet karannut kaksijaloiltasikin…”
“Minä en ole kotikisu enkä kyllä asu tässä kaksijalkalassa, mutta olemme kulkeneet tästä läpi useita kertoja isäni kanssa. Tai siis jos kaipaat opasta tai jotain sellaista, minä voisin ehkä olla avuksi.” Valo ei oikein itsekään tiennyt, mistä moinen avuliaisuuden puuska oli peräisin. Kenties ripaus Sammakon välittämää yhteishyvänhenkeä oli tarttunut häneenkin ja se ajoi häntä nyt tarjoamaan apuaan tälle muukalaiselle.

//Sipuli?

Nopsaliekki kertoi olleensa mukana klaanien välisessä sodassa ja, että hänellä oli sukua myös toisessa klaanissa Rontti kuunteli kiinnostuneena, mutta ei oikein keksinyt mitään sanottavaa enää. Hän jäi vaan kulkemaan hiljaa vanhemman kollin vierelle, kunnes he pääsivät leiriin asti.
“Oli mukava jutella!” Nopsaliekki naukaisi, kun lähti toisaalle. Rontti vain nyökkäsi nopeasti ja tassutti sitten hiljaa taas leirin laitaan.

Rontti räpytteli silmiään auringonvalossa, kun hän heräsi nokosiltaan leirin laidalla. Hän vilkuili hieman leirin menoa tietämättä täysin kuinka kauan oli nukkunut ja pitäisikö hänen kenties tehdä jotain. Nuori raidallinen kolli alkoi vähitellen tottua klaanin menoon, vaikka ei kyllä vieläkään mitenkään erityisen innokkaasti jutellut muiden kanssa ja ollut muiden kissojen seurassa.
Rontti nousi ylös venytellen ja ravisteli turkkiaan noustessaan ylös. Hän vilkuili hieman ympärilleen pohtien pitäisikö hänen mennä juttelemaan jonkun kanssa. Pian ruskearaidallinen kolli huomasi Jänötassun, joka tuli häntä kohden iloisesti ja valmistautui henkisesti keskusteluun.
“Hei, Rontti! Hieno ilma tänään, vai mitä?” nuori oppilas kysyi hymyillen. Rontti nyökkäsi. Hän hymyili hermostuneena oppilaalle ja yritti saada puhetta ulos kehostaan.
“Joo… erittäin hieno. Ihanaa, kun hiirenkorva on… tuonut niin lämpimän ilman”, hän mutisi ja liikautteli tassujaan hermostuksissaan. Jänötassu nyökkäsi ja alkoi liikehtiä poispäin.
“Minä taidan mennä nyt kuitenkin Aurinkoroihun seuraan, näkemiin!” nuori eloklaanilaisoppilas naukaisi ja lähti tassuttamaan toisaalle. Rontti katsoi tämän perään hetken, huokaisi ja meni takaisin makuulle. Kuinka hän koskaan tottuisi olemaan muiden kissojen kanssa enää?

AMPIAINEN
Siili: 4kp -

ELANDRA
Kalle: 4kp -

EMPPUOMPPU
Valo: 9kp -

KÄÄRMIS
Tähdenlento: 61kp! -
Rontti: 20kp! -
= 81kp!

LONKERO
Aave: 12kp -

SAAGA
Sipuli: 8kp -
Mirri: 33kp! -
= 41kp!

Jatkoimme matkaa Roihun kanssa kohti tuntematonta. Matkustettuamme jonkin aikaa oli jo niin hämärää, että käperryimme nukkumaan yhteen kadun syvennykseen. Minulla ei ollut enää hajuakaan, millä puolella kaksijalkalaa olimme mutta se ei nyt ollut tärkeintä.

Kuita kului - jopa yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lehtikato oli muuttunut viherlehdeksi ja se todellakin näkyi metsässä, jota pidimme nykyään kotinamme. Roihu hölkytti luokseni vanhan kannon luo, jossa olimme nukkuneet viime yöt. Ystäväni kantoi suussaan jänistä. Helpotus valtasi kehoni, sillä olin ollut pitkään syömättä ja nälkäni oli jo aika suuri.
“Hei, kiitos, kun toi ruokaa. Voisin syödä vaikka sinut, niin nälkä minulla on”, huokaisin ja kävin jäniksen kimppuun. Roihu liittyi seuraani ja haukkasi palan jänistä. Hän pureskeli suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui.
“Minua et saisi syötyä vaikka yrittäisit”, hän tokaisi ja muuttui sitten mietteliääksi.
“Mitä, jos opettaisin sinulle joitakin taisteluliikkeitä, joita olen oppinut muilta kulkureilta kaksijalkalassa?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani.
“Onpa hyvä idea! Sitten osaamme molemmat puolustaa itseämme”, nau’uin hymyillen ja keskityin taas syömiseen. Roihu nyökkäsi ja jatkoi itsekin syömistä.

Olimme matkanneet vieläkin syvemmälle metsään ja kohdanneet toisen kaksijalkalan. Emme kuitenkaan olleet vielä uskaltaneet astua sisään. Emme tienneet, jos tämä kaksijalkala olikin jonkun suuren kissajoukon reviiriä ja tulisimme tapetuiksi heti, kun astelisimme käpälillämme tuon kaksijalkalan kaduille. Asuimme siis edelleen metsässä ja se ei haitannut minua lainkaan. Pidin metsän rauhasta ja hiljaisuudesta, sekä siitä miten viherlehti näkyi kaikkialla ympärilläni. Ruuan hankkiminen oli ehkä hiukan ongelmallista, sillä olin supisurkea saalistaja mutta onneksi minulla oli Roihu ja hän sentään osasi saalistaa. Olimme myös opetelleet yhdessä taisteluliikkeitä ja tunnuin olevan niissä aika hyvä! Elämä oli aika mallillaan vaikka se olikin radikaalisti erilaista kuin ennen tulipaloa. Toisaalta tämä elämä tuntui enemmän omaltani.

Loikin karkuun juoksevan oravan perään. Onneksi olin nopea, sillä muuten saattaisimme suuremmalla todennäköisyydellä jäädä ilman ruokaa tänä auringonlaskun aikaan. Orava lähti kiipeämään puuhun mutta minä en sellaiseen ryhtynyt. Loikkasin mahdollisimman korkealle puuta päin. Räsähdin suoraan naama edellä puuta päin. Päässäni sirisi hetken ja tunsin kuinka kehoni tömähti maahan ennen kuin kaikki pimeni.

Räpyttelin silmiäni auki mutta kauhistuksekseni toinen niistä ei auennut. Mietin hetken kunnes tajusin, että voisin kokeilla silmääni. Roihua ei näkynyt missään mutta en huolestunut. Kokeilin tassullani silmääni mutta sitä peitti lehti. Työnsin lehden sivuun ja kohtasin tassullani turvonneen silmän, joka oli ilmeisesti niin turvonnut ettei sitä saanut auki. Sydämeni hidasti lyöntejään. En edes ollut huomannut, että se löi kovaa. Henkäisin ja laskin tassuni maahan. Lehti, joka naamallani oli ollut oli varmaankin vaahteran lehti. Olin koittanut opettaa Roihulle yrttejä mutta hän oli tainnut uhotaa kaiken opettamani. Katselin ympärilleni hetken yhdellä silmällä. Havaitsin oranssin turkin liikkuvan aluskasvillisuudessa. Roihu tassutti esiin ja näytti erittäin helpottuneelta.
“Hyvä, että olet hereillä”, hän naukui ja istahti viereeni.
“Haluatko kertoa minulle mitä tapahtui? En muista tarkalleen. Muistan vain törmänneeni puuhun ja sitten kaikki pimeni”, kerroin ja katsoi käpäliäni hieman nolostuneena. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Tottakai”, hän sanoi ja ryhtyi kertomaan.

Parin auringonnousun päästä oli selvää, etten näkisi silmälläni enää koskaan. Sain sen kyllä auki mutta en nähnyt sillä muuta kuin valoja, varjoja ja vähän jotakin sumeaa. Vointini oli kyllä muuten ihan hyvä, joten ainoa haaste lieni se, etten osannut toimia yhden silmän varassa. Harjoittelin kyllä ja tein parhaani mutta minusta tuntui kuin olisin ollut taas pentu mutta pentu, jolta olisi otettu yksi silmä pois ja käsketty opettelemaan kaikki mitä tiesi uudelleen. Roihu auttoi parhaansa mutta hänen varaansa oli jäänyt meidän molempien ruokkiminen ja muut tälläiset tehtävät.

Istuskelin kivellä auringon valossa Roihu kylkeeni painautuneena. Hän oli sokealla puolellani, joten jos halusin katsoa häneen minun täytyi kääntää päätäni radikaalisti enkä nähnyt enää oikein muuta. Katselin ympäristöä ja koitin tottua siihen, että toinen silmäni tulisi olemaan sokea loppu elämäni. Roihu oli ensin arastellut minua eikä katsonut sokeaa silmääni mutta pikku hiljaa hänkin oli oppinut. Minusta oli tuntunut pahalta, kun Roihu ei ollut katsonut minuun. En halunnut olla hänen mielestään inhottava tai ruma. Silmäni ympärillä oli jonkun verran pieniä arpia, jotka eivät juuri karvan seasta näkyneet mutta silmäni näytti kammottavalle. Se oli sumea ja siinä oli nähtävissä jonkilaiset arvet. Niin Roihu oli sanonut.
“Tuolla on joku!” huutokuiskasin Roihulle, kun yhtäkkiä huomasin liikettä kaksijalkalan suunnalla. Roihun korvat ja pää pomppasivat pystyyn. Meillä oli suora näköyhteys kaksijalkalaan yhden kadun kautta, joka loppui kuin seinään kun metsä alkoi. Nousin itsekin oitis ylös ja lähdin Roihun kanssa kohti näitä tuntemattomia kissoja - kohti vaaraa. Minua jännitti, mitä näillä kissoilla olisi sanottavana. Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme, kun olimme päässeet aivan vieraiden eteen.
“Hei”, Roihu naukaisi kuuluvalla ja vahvalla äänellään. Hän vaikutti hyvin uhkaavalle vaikka olikin kaikkia edessämme seisovia kissoja pienikokoisempi.
“Keitä te oikein olette?” naukaisin pörhistellen karvojani vähän. En yrittänyt vaikuttaa uhkaalvalta, päinvastoin, minusta tuntui uhatulta näiden isojen kissojen katseiden alla.
//Päivi?

"Mutta Muru..", loukkaantunut, selkänsä Murulle kääntänyt Kalle ei saanut sanaa suustaan, niin järkyttynyt hän oli naaraan sanoista. Ystävä saattoi olla oikeassa, mutta Kalle ei ollut riittävän fiksu nähdäkseen asiaa niin. Hän ikävöi Neposta valtavasti ja oli kovin huolissaan vanhemmasta kollista. Neponen oli toisinaan ollut pidempiä aikoja käymättä heidän luonaan, mutta näin pitkää aikaa Neponen ei koskaan ollut ollut poissa. Kalle pelkäsi, että Neposelle oli sattunut jotain todella pahaa. Hän koki suorastaan velvollisuudekseen etsiä Neposta.
Yhtäkkiä hän kuuli takaansa yökkäyksen. Kalle kurtisti kulmiaan ja käänsi päänsä Murun suuntaan. Naaras oli kääntänyt katseensa poispäin ja näytti kaikin puolin huonovointiselta.
"Mikä sinulle tuli, Muru?" Kalle kysyi hämmentyneenä. Murun katse palasi Kalleen, mutta naaras ei suinkaan katsonut Kallea silmiin. Kirjavaturkkisen kotikisun katse nauliintui Kallen takamukseen.
"Hei, tuo on epäkohteliasta", Kalle huomautti loukkaantuneena ja laski häntänsä alas, "mitä sinä oikein tuijotat?"
"Sinun pitäisi olla huolellisempi... Ei! Älä istu!" Muru oli liian hidas sanojensa kanssa, sillä Kalle oli jo painanut takamuksensa ikkunalautaa vasten. Kalle loikkasi säikähtäen alas ikkunalaudalta.
"Miksi säikäyttelet noin?!"

//Muru?

Maa jousti Aaveen tassujen alla. Jokainen askelma muhkealla sammalella oli kuin kolli olisi tassutellut pilven hattaralla ja siellä hänen mielensäkin oli: aivan toisissa maailmoissa, joissain korkealla pilven hattaroiden parissa. Hän leijaili ja poikkelehti ajatuksissaan, oli yksi kevyistä hahtuvista, ikuisella vaeltelevalla matkallaan ilman päämäärää. Aave risteili ajatuksesta toiseen, jäi pohtimaan jotain mehukasta pilkahdusta hetkeksi ja kiepahti sitten taas muutaman askeleen taaksepäin.
Yhtäkkiä maa ei enää joustanutkaan. Aave sylkäistiin taivaalta kovalle mustalle kivipinnalle, tapetulle maalle. Musta oli niin syvää ja pahaa, että se kahmaisi kaikki värit ja epävarmat versotkin välttelivät sitä parhaansa mukaan.
Aave nielaisi. Hän tiesi mitä tämä tarkoitti. Hän oli saapunut *heidän* luokseen. Paikkaan, jossa pahat kissat asuivat. Ne, jotka olisivat vastuussa maailman loppumisesta. Näillä kissoilla täytyi olla jotain synkkiä kykyjä, sillä miten he muutenkaan olisivat voineet tehdä maankamaralle jotain niin hirvittävää. He olivat luonnottomia.
Aaveen turkki värisi. Ilmassa oli outoa sähköä ja hän pelkäsi sielunsa saastumisen puolesta. Hän oli aivan liian lähellä.
Hirmuinen ja kovaa vauhtia lähestyvä murina täytti yhtäkkiä äsken hiljaisen äänimaiseman. Aave nosti salamannopeasti päätään ja näki valtavan ärisevän otuksen lähestyvän häntä karjuen. Aave syöksähti äkkiä pois myrkytetyltä maalta ja lähti pakenemaan sen minkä lyhyistä jaloistaan pääsi. Tanakka kolli huohotti, mutta silti pinnisteli eteenpäin yhä kuullen kauhean örinän korvissaan. Pahojen kissojen vartija oli näyttänyt järkälemäiseltä kiveltä, joka kiilteli oudosti siitä huolimatta, että aurinko oli piilossa.
Aaven keuhkot pihisivät rasittuneina, eikä hän heti huomannut puuskutuksensa takaa, että otuksen ääntä ei enää kuulunut. Vasta kun hän vilkaisi taakseen, hän tajusi, että oli karistanut vartijan. Aave lysähti istualleen ja tasasi hengitystään. Sitten hän huomasi.
Hän oli paennut pahojen kissojen puolelle. Ja hänen tassujaan alkoi polttaa.


//Jää? Toivottavasti en tehnyt hirveää rikosta kun vaihdoin takasin hän-kertojaan....

“Tietysti kultaseni, heti, kun olet vähän kasvanut”, västäsin Siilille, joka kysyi, että voisinko opettaa häntäkin nappaamaan lintuja. Pian paikalle pesään saapui Revontuli. Hänellä oli joitakin kosteita lehtiä mukanaan ja hän alkoi pyöriä Siilin ja Lohen ympärillä ja ryhtyi hoitamaan heidän haavojaan kuntoon. Katselin tarkkaan veljeni työskentelyä. Siilikin oli saanut joitain ruhjeita. Eivät ne olleet maailman vakavampia, mutta varmasti pienelle naaraalle jäisi vielä asiasta traumat.
Kun Revontuli oli saanut nuoret naaraat hoidettua, paimensin heidät lepäämään. Lupasin heille myös tarinan heti, kun he heräisivät taas, jotta he varmasti painuisivat pehkuihin.
“Revontuli, mitä me teemme? Lotta on surkein mahdollinen emo ja meidän täytyy vielä lopulta jättää nämä pennut hänen kanssaan keskenään. Ties mitä hän saattaa heille tehdä!” sihisin huolestuneena veljelleni, kun olimme siirtyneet kauemmas pennuista.
“Älä huoli. Olemme täällä niin kauan, kun tarvitsee ja sitten, kun hommamme alkaa olla täällä tehty, sanomme hyvästimme”, veljeni naukui hiljaa. Painauduin häntä vasten.
“Toivottavasti kaikki järjestyy vielä”, kuiskasin hiljaa.

Hiirenkorva oli saapunut metsään. Hieman Lotan ja pentujen pesästä eristetympi minun ja Revontulen pesä kaikui lintujen viserrystä ja saaliseläinten ääniä. Se sai veden kielelleni jo, ennen kuin kerkesin edes ulos pesästämme.
Kun astuin sitten ulos, näin Lotan, joka venytteli ja loikkasi sitten kivelle auringon paisteeseen.
“Hei, Lotta!” tervehdin naarasta ystävällisesti. Hän katsoi minua tuimasti, mutta näytti sitten keksivän jotain.
“Olen tänään hyvin väsynyt. Voisitko millään opettaa veljesi kanssa pentujani tänään? Voitte opettaa heille joko saalistusta tai sitten taistelua, ihan kummin vain haluatte, mutta käykää ensiksi herättämässä ne unikeot”, hän sanoi ja sulki sitten silmänsä nautiskellen auringon lämmöstä turkillaan. Takaani tuleva Revontuli räpytteli silmiään auringonvalossa.
“Minusta he ovat saaneet jo ihan tarpeeksi taistelusta. Opetetaan heidä saalistamaan”, hän mutisi korvaani. Nyökkäsin ja lähdin sisään heidän pesäänsä.
“Lohi! Siili! Herätys! Lähdetään metsälle niin pääsen opettamaan teille hieman saalistusta!” patistelin kahta pientä naarasta. He näyttivät väsyneiltä ja tulivat mumisten ja turkit sekaisin luokseni.
“Siistikää itsenne ja sitten on lähdön paikka”, Revontuli sanoi vierelläni. Kaksi pentua alkoikin sukia itseään ja autoin heitä aina välillä.
Kun molemmat olivat valmiita, lähdin johtamaan heitä ulos. Revontuli kulki jonon perällä pitäen huolta siitä, että pennut eivät eksyisi matkalla mitenkään.
“Mitä tiedätte saalistamisesta?” tenttasin pennuilta ensiksi samalla, kun tassutimme hieman kauemmas pesistä ja Lotasta.

//Siili?

Pudistelin päätäni laikulliselle kollille. Hän ei missään nimessä ollut reviirilläni. Minulla ei ollut tapana vallata alueita mutta ehkä täälläpäin sitten oli sellainen kulttuuri.
“Ei minulla ole mitään tiettyä ‘reviiriä’. Kaksijalkani toivat minut tänne toisesta kaksijalkasta mutta pakenin, sillä en ollut tyytyväinen uuteen asuinpaikkaani”, kerroin tarinani lyhyellä lauseella - niin lyhyellä kuin vain mahdollista. En pitänyt hirveästi tuntemattomille puhumisesta, mutta tämä tuntematon vaikutti mukavalta. Hän voisi ehkä auttaa minua löytämään Pippurin, jos osaisi suunnistaa täällä minulle ventovieraassa kaksijalkalassa.
“Olen muuten Sipuli. Mikä sinun nimesi on?” lisäsin perään neutraalilla äänensävyllä. En tiennyt oliko se paras tapa lähteä lähestymään toista. Oikeastaan en tiennyt yhtään, mikä äänensävy tai ilme tähän tilanteeseen olisi sopinut. Pippurin - tai Mirrin tai Leidin - seurassa en joutunut miettimään ilmeitä ja äänensävyjä tai -painoja, sillä he tunsivat minut niin hyvin, että osasivat lukea tunteitani ihan pienimmistäkin asioista. Nyt, kun sitten piti olla tekemisissä tämän oudon muukalaisen kanssa olin aivan pulassa. Toivottavasti en sössisi tätä. Minun olisi löydettävä Pippuri ennen auringonlaskua, ja jos tästä kollista olisi auttamaan tekisin mitä vain saadakseni hänet puolelleni.
//Valo?

Kyyristelen kiinni lohessa. Meillä oli juuri ollut taisteluharjoitukset emon kanssa. Tähdenlento ja revontuli olivat saattuneet paikalle juuri kun emo oli ollut lohen päällä kynnet esillä ja minä olin kyyristellyt kauhistuneena aukion reunalla. Ennen sitä olin kuitenkin yrittänyt auttaa lohta mutta lotta oli raapaisut minua kylkeen ja vähän muuallekin mutta kylkeen pahimman haavan, sen jälkeen olin säikähtänyt niin paljon että peräännyin kauemmas enkä uskaltanut mennä auttamaan lohta enää. Onneksi emme enää olleet siellä vaan olimme yhdessä kasassa lohen kanssa. Tähdenlento oli juuri luvannut nylkeä meille linnun mutta naaras ei katsonut meitä. Vilkaisin tähdenlentoa silmät suurina ja pelokkaina ennenkuin siiryin takaisin siskoani päin. Luimistelin korviani yrittäen unohtaa tämän päiväiset taisteluharjoitukset. En halunnut muistaa sitä.. Yhtäkkiä ajatukseni siirtyivätkin johonkin muuhun; ne siirtyivät näet tähdenlentoon joka ilmoitti että lintu oli valmis syötäväksi. Tähdenlento työnsi linnun minun ja lohen eteen, minä nuuhkaisin aluksi vähän epäilevästi lintua kunnes haukkaan siitä palan ja pureskelen arvioivasti. Se oli yllätävän hyvää. Nostin katseeni tähdenlentoon silmissäni loisti kirkas pilkahdus.
"Voitko sinä opettaa minulle miten näitä napataan?" vinkaisen ja jatkan sitten syömistä. muistaakseni minulle ja lohelle ei aiemmin oltu annettu syötäväksi lintuja. Ne olivat tosi hyviä! Mutta eivät ne kyllä millään voittaneet tuoreen hiiren makua!
//tähtönen

Nopsaliekki vaikutti ymmärtäväiseltä ajatellen Rontin pelkäämistä. Nuori ruskea raidallinen kolli oli iloinen siitä, että tämä ei ollut suuttunut hänelle siitä, että hän pelkäsi turhia.
Vanhempi erakkotaustainen kolli kysyi Rontilta oliko hän ennen käynyt Kuolonklaanin rajoilla. Nuori raidallinen kolli nyökkäsi.
“Olen minä”, hän sanoi hiljaa. Hän koetti muistella niitä kertoja, jolloin oli ollut siellä. Hän oli nähnyt vain kerran toisen klaanin kissojen partion. Silloin koko Eloklaanin partion olotila oli tuntunut vaihtuvan. Kaikki tuntuivat varautuneemmilta ja eivät tuntuneet olevan kamalan juttutuulella.
“Miksi kaikki tuntuvat… pelkäävän Kuolonklaania?” Rontti kysyi hiljaa. Hän ei uskaltanut puhua kovempaa, jos vaikka suututtaisikin muut. Hän ei oikein tiennyt täysin oliko Kuolonklaani kovin herkkä aihe Eloklaanissa. Hän ei ollut oikein rohjennut edes kyselemään kahden klaanin yhteisestä historiasta, koska se voisi olla sellainen aihe, josta muut eivät pitäneet tai se voisi saada nuoren raidallisen kollinkin pelkäämään. Toki hän pelkäsi naapuriklaania muutenkin. Ohimennen hän oli kuullut, että nämä olivat kaiken sen hyvän vastakohta, mitä Eloklaani oli.
Nopsaliekki tuntui ajattelevan. Rontti saattoi vai olettaa, että tämä mietti mistä aloittaa.
“Eloklaanilla ja Kuolonklaanilla on ollut hieman kireät välit. Heillä oli sota niihin aikoihin kuin saavuin paikalla, jonka jälkeen Kuolonklaani otti Eloklaanista vallan. Kuitenkin Eloklaani pääsi onneksi irtautumaan Kuolonklaanista ja kaikki on taas hyvin”, hän selitti lyhyesti. Rontti nyökkäsi.
“Tunnetko sinä ketään Kuolonklaanilaista? Millaisia he ovat?” pieni kolli kuiskasi ja katseli maata.

//Nopsa?
//voidaan pitää aikaskippi välissä niin päästään oikeeseen vuodenaikaan.

Puhuin tänään lumihiutaleelle. Kaikki alkoi siitä kun se kiepahti taivaalta alas ja takertui karvaani kylmänä höyhenenä. Hetken se joutui nykimään turkkiani ja roikutteli itseään ilmavirrassa pyörien. Kun viimein huomasin pienen olennon, se heilautti minulle kiteistä sakaraansa ja piipitti pienen pienellä äänellä. Kumarruin lähemmäs lapaani ja höristin korviani.
“Mitä yrität sanoa?” Lumihiutale jatkoi vain vilkutteluaan ja otti aina uuden geometrisen muodon kyllästyttyään vanhaan. Sen vartalon hienovarainen uudelleenjärjestyminen tapahtui atomi atomilta, ensin se käpertyi pieneksi märäksi mytyksi ja sitten se alkoi yksitellen asettelemaan itseään uudelleen. Pienet pisarat kiipesivät uusiksi sakaroiksi, jokainen toistaan terävämpinä ja taitavampina. Ne haarautuivat ja tanssahtelivat, vahvistivat haurasta runkoa.
Kun se viimein näki saaneensa huomioni, se pysähtyi ja katsoi minua pikkuruisilla aukkosilmillään. Lumihiutale sanoi minulle jotain niin hiljaa kuin lumihiutale sanoo. Sitten, aivan varoittamatta, se läiskähti väkivaltaisena ja vetisenä maahan. Syöksähdin hädissäni hankeen ja yritin siivilöidä hiutaleita tassuillani, etsiä minulle puhuneen yksilön. Lumi vain väisteli minua kosteana massana. Se oli tuhonnut puuterinkevyiden hiukkasten rakenteen, sulautunut yhteen ja kadottanut kaiken.
Heittäydyin selälleni kuin kastunut sammal, murheellisena menetetystä ystävästäni ja ilmaan pudonneesta viestistä, jota korvani eivät olleet napanneet. Olin taas yksin. Katselin harmaata taivasta hetken. Lumihiutaleet laskeutuivat turkilleni, pyyhälsivät taivaalta kiireisinä palauttamaan valkean hangen yhtenäisyyden. Mutta mikään niistä ei tuntunut ihollani samalta. Olin kadottanut kaiken.

Valo pudisteli päätään ja huojentui tajutessaan, että kissaan ei ollut sattunut yhteentörmäyksessä. Hänestä naaraan ääni oli jopa epätavallisen tyyni tilanteen huomioon ottaen, mutta hän oli vain hyvillään, ettei isompaa vahinkoa ollut käynyt.
“Ei sattunut”, kirjava kolli nieleskeli ja puhalsi sitten hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan saadakseen hengityksensä tasaantumaan. “Minä pakenin kaksijalkaa, enkä tajunnut huomioida muuta ympäristöäni.”
Hän kömpi ylös tassuilleen ja ravisteli sen jälkeen itseään rivakasti saadakseen kehonsa tointumaan kaksijalan aiheuttamasta järkytyksestä. “En kai vain ole reviirilläsi? Olen ohikulkumatkalla, eikä minun ole tarkoitus viipyä pitkään.” Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi koki tarpeelliseksi selitellä itseään tälle kissalle. Normaalisti tässä vaiheessa hän olisi ottanut jo jalat alle ja lähtenyt paikalta vähin äänin.
Kenties Sammakon opit alkoivat vihdoin iskostua häneen. Hänen isäukkonsa olisi takuulla ylpeä, jos näkisi nyt, miten hän otti vastuuta omista teoistaan ja keskusteli asiallisesti vieraan kissan kanssa.
He olivat lähteneet Sammakon kanssa eri suuntiin etsimään ruokaa ja sopineet tapaavansa eräässä puistossa lähellä kaksijalkalan keskustaa auringon laskiessa. Hän ei ollut toistaiseksi onnistunut löytämään vielä mitään, mutta tämä asia oli nyt tärkeämpi.

//Sipuli?

Rontti kuunteli kiinnostuneena kuinka Nopsaliekki kertoi olleensa itsekin alun alkaen klaanien ulkopuolelta. Se vaikutti nuoresta raidallisesta kollista jopa hieman lohdulliselta; tietää, että hän ei ollut ainoa, jolla saattoi olla hieman vaikeuksia aluksi sopeutua Eloklaanin elämään.
“Kaikki menee hyvin. Klaanissa on… mainiota, joten en tarvitse tukeasi - vaikka olenkin erittäin kiitollinen siitä, että tarjoudut sillä tavoin”, Rontti naukaisi hieman hermostuneena ja antoi katseensa harhailla. Hän katseli puita, jotka kasvoivat korkeina hänen yllään ja pensaita, jotka olivat menettäneet lehtensä lehtikadon ajaksi. Oli klaanissa ainakin parempi olla kuin yksin kylmässä ja hyytävässä metsässä harhailemassa petojen armolla.
Rontti säpsähti ja kyyristyi pieneksi pörhistettyjen karvojen kasaksi, kun lähistöltä puun luota kuului ääniä. Hän katsoi silmät suurena äänen suuntaan kauhusta kangistuneena. Pian hän huomasi kuitenkin pörröhäntäisen oravan, joka kapusi ylös puuta ja tuli rungon toiselta puolelta oksalle tutkimaan. Partion huomatessaan se katosi saman tien puusta seuraavaan ja seuraavaan ja sitten jonnekin, josta sitä ei enää näkynyt.
“Taisit säikähtää aika kovasti”, Nopsaliekki naukaisi lempeästi, mutta hieman huvittuneenakin. Olihan se noloa säikkyä sillä tavoin oraville. Nehän olivat kaiken lisäksi riistaa! Oravien kuului pelätä kissoja ei toisin päin!
“Niin, anteeksi…” Rontti sanoi hippusen alakuloisena ja nuolaisi rintaansa pari kertaa nolona.

//Nopsa?

Tassutin orava suussani takaisin kohti pesää. Se oli paksu ja siitä riittäisi helposti vielä imettävälle Lotalle sekä Revontulelle, mikäli naaras olisi halukas jakamaan. Itse olin jo syönyt saalistaessani.
“Hei, Revontuli!” tervehdin veljeäni, joka katseli läheistä lumen peittelemää lehdetöntä pensasta. Sen takana näkyi luikettä.
“Hei vaan, Tähdenlento!” veljeni vastasi ja katsahti minuun nopeasti.
“Tähdenlento! Tähdenlento! Tähdenlento palasi!” kuului iloinen vikinä pensaan toiselta puolelta ja sieltä ilmestyi tuttu pieni kissa, joka juoksi toinen pentu perässään minua kohti.
“Hei, Lohi! Hei, Siili! Kuinka voitte?” kysyin hymyillen.
“Mahtavasti! Emo päästi meidät viimein ulos pesästä! Täällä on ihan mahtavaa! Niin paljon nähtävää ja tutkittavaa ja merkattavaa ja- ja…” Lohi hiljeni ja vilkuili kellertävän oranssit silmät säkenöiden ympärilleen.
“On mukava nähdä teitä ulkona. Vaikuttaa siltä, että olette siitä hyvin innoissanne myös”, naukaisin iloisesti. Lotta oli selkeästi ajatellut päästävänsä pentunsa ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Hän oli vaikuttanut jatkuvasti kiirehtivän muutenkin pentujen opetuksessa. Hän oli heti näiden pystyttyään kävellä, juosta ja hyppiä alkanut näyttää heille eri taisteluliikkeitä. Kun Revontuli tai minä olimme kysynyneet asiasta, hän oli sanonut, että oli hyvä opettaa heidät mahdollisimman pian osaamaan puolustaa itseään ja myös hän oli sanonut, että pennuthan aina pitivät leikkitappeluista. En ollut aivan samaa mieltä, mutta hänenhän pennut ne olivat.
Ennen kuin pennut kerkesivät enää sanoa mitään, Lotta ilmestyi pesästä ja katsoi näitä tarkasti.
“Pennut! Aika harjoitella!” hän huusi. Kaksi nuorta naarasta vilkaisivat toisiaan nopeasti ja ryntäsivät sitten emonsa luokse vieri vieressä.
“Lotta! Toin sinulle saalista!” naukaisin, nostin oravani maasta, ryntäsin vaaleanruskean naaraan luokse ja laskin oravan hänen eteensä.
“...Kiitos. Syön sen samalla, kun harjoittelemme”, hän sanoi ja katsoi taas pentuihin. “Tänään harjoittelemme loikkaa ja roiku liikettä. Se sopii pienelle kissalle, kuten te. Kun osaatte sen, voitte näyttää kaikki taitonne taistellessanne toisianne vastaan. Jos se menee tarpeeksi hyvin, voitte myös kamppailla minua vastaan. Ja ehkä myös Tähdenlentoa ja Revontulta, mikäli he eivät pelkää teitä liikaa”, Lotta naukaisi vielä ja vilkaisi Revontulta sekä minua nopeasti. Räpäytin silmiäni hämilläni. En ollut suostunut sellaiseen.
“Minä käyn vielä vähän metsällä. Revontuli lähtee mukaan palaamme pian kyllä. Voimme tuoda jonkun linnun, jos löydämme sellaisen. Pennut voivat leikkiä sitten niiden höyhenillä ja voitte myös laittaa niitä petiinne”, naukaisin nopeasti ja lähdin matkaan viittilöiden veljeni mukaan.
“Milloin me tällaisesta sovimme?” hän kysyi saatuaan minut kiinni.
“Emme milloinkaan, mutta en halua olla mukana pentujen kamppailuissa. Ei hänen kuuluisi harjoittaa noin nuoria kissoja vielä”, naukaisin madaltaen ääntäni. Veljeni nyökkäsi hieman.
“He ovat kyllä Lotan pentuja. Emme voi päättää mitä hän pentujensa kanssa tekee ja ehkä harjoitukset ovat oikeasti hyväksi, jos hän osaa pitää ne tarpeeksi leikkimielisinä”, Revontuli naukui. Nyökytin.
“Niin kai. No etsitään nyt jotain lintuja”, tokaisin ja lähdin loikkimaan pois.

Kun palasimme mukanamme pikkulinnut, huomasin Lotan, joka piteli Lohta maata vasten kynnet ulkona ja Siilin, joka oli kyyryssä vähän matkan päässä heistä silmät suurina.
“Lotta! Päästä heti irti Lohesta! Sinähän satutat häntä!” rääkäisin pudottaen lintuni ja juosten pennun ja tämän emon väliin.
“Minä haen jotain yrttejä!” Revontuli naukaisi nopeasti ja katosi metsään. Lohella oli muutama pieni haava ja hän oli aivan lumessa. Vaikka se ei ollut mitään vakavaa, se ei voinut olla hyväksi pienelle pennulle henkisesti. Hän saisi vielä traumoja!
“Ei hätää Lohi, Revontuli auttaa sinua. Annas kun autan sinut takaisin pesään niin saat maistaa hieman lintua”, nau'uin pennulle, autoin tämän pystyyn ja ryhdyin kävelyttämään tätä kohti pesää mulkaisten samalla paheksuvasti Lottaa, joka vain pyöräytti silmiään.
“Heidän kuuluu oppia ottaa iskujakin vastaan. He eivät itse suostuneet käyttää kynsiään, joten minun täytyi näyttää miten se tehdään”, vaaleanruskea naaras tokaisi. Heilautin häntääni vihaisesti ja lähtin työntämään pennun sisälle. Viitoin samalla Siilelle myös merkin tulla mukaan.
“Tule sinäkin. Olet varmasti aivan puhki”, naukaisin. En ollut varma oliko tällä haavoja, en ollut kerennyt vielä katsoa kunnolla.
Kun sain Lohen sisälle asti, kävin nopeassa hakemassa pikkulintuni ja pujahdin takaisin sisään pesään. Siili oli jo tullut sinne ja kyyristeli sisartaan vasten. Tiputin linnun heidän eteensä.
“Annas kun kynsin teille höyhenet pois tieltä, niin saatte helposti maistettua tätä”, mutisin katsomatta pentuihin. En uskaltanut nostaa katsettani heihin. En halunnut nähdä heidän kurjia katseitaan kohdistuneena minuun.

//Siili?

Rontti istui hiljaa leirin reunalla aamuauringon lämmittäessä hänen turkkiaan ensi säteillään, jotka lakaisivat leirin maata värjäten sitä punertavan keltaiseksi. Hänellä oli tapana aina istua sillä samaisella paikalla toivoen, että kaikki muut kissat vain unohtaisivat hänen läsnäolonsa ja jättäisivät hänet rauhaan.
“Hyvää huomenta, Rontti!” Korppisiipi tervehti ja tuli kohti nuorta raidallista kollia hymyillen lempeästi. Eloklaanin varapäällikkö alkoi olla jo nuorelle kovia kokeneelle kollille tuttu. Hän nyökkäsi tälle varovasti.
“Hyvät huomenet, Korppisiipi”, hän piipitti pikkuisella äänellä ja vaikutti siltä, että varapäällikön piti hieman pinnistellä kuullakseen hänet oikeasti.
“Ajattelin, että voisit lähteä aamupartioon mukaan. Myöhemmin toivoisin sinun myös lähtevän mukaan saalistuspartioon. Näin lehtikadon aikaan olisi hyvä, että joka kissa, joka vain pystyy millään lailla saalistamaan”, naaras naukaisi klaanissa vierailevalle kollille. Rontti nyökkäsi varovasti ja nousi ylös.
“Tuota… mihin minun pitäisi mennä? Tai siis… onko tuota… niin siis onko partio jo kokoontunut johonkin… tai jotain sellaista…” nuori kolli mutisi epävarmasti ja katseli maata välttääkseen Korppisiiven katsetta.
“Mene vain tuonne uloskäynnille. Partion jäsenten pitäisi kyllä tietää sinun lähtevän mukaan, joten he tietävät kyllä napata sinut siitä mukaansa lähtiessään”, valkoinen na
naaras naukaisi. Rontti nyökkäsi hieman edelleen maata tuijotellen ja lähti sitten kipittämään kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän tunsi inhottavan jännityksen tunteen puristavan kurkkuaan ja painavan hänen vatsaansa, mutta hän oli alkanut tottua siihen. Vaikka kolli oli ollut mukana partioissa jo monet kerrat, edelleen häntä jännitti se. Hän kuitenkin piti enemmän rajapartioista kuin saalistuspartioista. Hänellä oli rajapartioissa turvallisempi olo, koska muut kissat olivat aivan siinä vierellä ja hänellä ei ollut suorituspaineita, kuten saalistaessa.
“Ovatko kaikki tässä?” kuului kissan ääni. Rontti nosti katsettaan. Hän näki Mehiläislennon, joka katsoi suoraan häneen. Rontti ei ollut oikein jutellut valkoisen kollin kanssa - kuten muidenkaan kissojen - mutta tunnisti tämän ja oli kuullut tämän nimen niin monta kertaa, ettei voinut enää erehtyä siitä, kuka hän oli.
“Taitaa olla”, vastasi taas tuttu kissa. Tällä kertaa se oli Nopsaliekki. Rontti edelleen muisteli, joka kerta nähdessään tutun nuoren soturin sitä, miten hän oli alunperin tullut klaaniin vierailuun. Kai hänen oli edelleen kuitenkin tarkoitus myös liittyä? Rontti vilkaisi vielä hieman ympärilleen ja huomasi mukana olevan myös Haukkatassun - varmaankin siksi, että nuori naaras oli Mehiläislennon oppilas - sekä Väärävarjo.
“Sitten voimmekin lähteä”, Mehiläislento totesi. Muut mutisivat myöntelevästi ja partio lähti sitten matkaan.
He tassuttivat heti kohti ensimmäistä rajaa ja Haukkatassu jättäytyi Rontin vierelle.
“Hei, Rontti! Miten menee?” oppilas kysyi lempeästi.
“Ihan hyvin kai”, kolli mutisi. Hänen olemuksensa taisi antaa ilmi sen, että hän ei ollut kamalan puheliaalla mielellä, joten nuori naaras alkoi kiihdyttää askeliaan saadakseen mestarinsa kiinni.
“Jutellaan taas myöhemmin, minun on varmaan kuitenkin parempi pysyä Mehiläislennon lähellä ja keskittyä partiointiin enemmän”, hän sanoi lapansa yli ja harppoi sitten mestarinsa kiinni. Rontti huokaisi, osin helpotuksesta ja osin surusta. Hän ei oikein osannut enää jutella muiden kanssa, mutta ei seura omalla tavallaan ollut pahitteeksikaan.
“Huomenta, Rontti! Miten olet sopeutunut klaanielämään?” Nopsaliekin ääni säikäytti Rontin.
“Huomenta, Nopsaliekki. Kai minä olen ihan hyvin sopeutunut”, raidallinen kolli sanoi hiljaa. “Miten sinä olet voinut?” hän kysyi vielä yrittäen pitää keskustelun pystyssä jollain tapaa.

//Nopsa

Heräsin Roihun vierestä. Naaras oli painautunut kiinni minuun. En ihmetellyt sitä, koska täällä ulkona oli hyistä. Ihmettelin kuitenkin miksi oikein olin ulkona mutta sitten realiteetti iski päin naamaa. Isä oli todennäköisesti kuollut ja emo jossain kaksijalkojen kanssa.
Suru velloi sisälläni enkä pystynyt estämään kyyneleitä. Koitin itkeä mahdollisimman hiljaa mutta Roihu heräsi siihen kuitenkin. Naaras katsoi minua heräämisestä väsyinein silmin ja puski lapaani.
“Huomenta”, hän naukui - vastasin nopealla nyökkäyksellä - ja nousi seisomaan.
Katsoin hetken, kun Roihu käveli ulos kadun syvennyksestä ennen kuin nousin ja menin perään. Räpyttelin viimeiset kyyneleet pois siinä seuratessani uutta ystävääni.
“Haluatko lähteä jatkamaan matkaa? Etsimään vanheampiasi siis”, Roihu kysyi ja kääntyi katsomaan minua lapansa yli. Sydämeni lepahti hypäten parin lyönnin yli. Naaraan oranssiin turkkiin osui aamuaurinko tehden siitä liekehtivän punaisen.
“Tuota… joo. Voisimme ehkä palata takaisin päin kohti taloani ja tarkistaa jospa he olisivat palanneet sinne”, ehdotin ja kävelin Roihun kiinni. Hän nyökkäsi mutta näytti samalla hieman haikealta.
“Tiedätkö Mirri, en haluaisi sinusta eroon kuitenkaan ihan vielä. Jos tapaamme vanhempasi voimmehan silti olla ystäviä vaikka olisitkin vielä kotikisu?” toinen naukaisi katsoen minuun hieman surullisen oloisena. Roihun sanat saivat toivon Sipulin ja Pippurin löytämisestä nousemaan korkeammiksi kuin koskaan.
“Tottakai! En koskaan unohda kuinka autoit minua”, sanoin ja pukkasin naarasta lapaan kuonollani. Jos minäkään en itkisi, niin Roihukin saisi luvan olla olematta surullinen. Kyllä me ystävinä pysyisimme naaraan kanssa.

Siinä kävellessämme ja jutellessamme saimme ajan kulumaan niin rattoisasti, että ennen kuin huomasimmekaan oli jo miltei auringonlaskun aika ja olimme perillä. Tulipalo oli jättänyt jälkeensä vain mustia palasia ja joitakin seiniä sekä nahan palasia. Palaneen haju leijaili edelleen kaikkialla eikä vanhempieni hajua erottanut mistään, ei edes vanhaa hajua.
“Olen pahoillani”, Roihu naukui ja katsoi minua, kun kyyhötin vanhan takapihan kohdalla ja pidättelin itkua.
“Ei se mitään. En todella uskonutkaan, että he olisivat täällä”, vastasin ja nousin hitaasti jaloilleni. Minusta tuntui turralta. Ei surulliselta, ei kaihoisalta, ei edes vihaiselta, vain turralta.
“Paras jatkaa matkaa. Haluaisin kuitenkin käydä vielä kerran yhden pihan kohdalla, jos se ei haittaa”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Roihua. Hän nyökkäsi.
Itku kurkussa lähdin johtamaan häntä Leidin pihan luo aitojen päällä kävellen. Emme puhuneet mitään koko lyhyen matkan aikana.

Leidin pihalle päästessäni tiesin, että jokin oli vialla. Leidi ei ollut omalla takapihallaan. Tutkin pihaa katseellani mutta mitään merkkiä vanhasta ystävästä ei löytynyt. Ehkäpä tämä oli sisällä.
“Mirri”, Roihu naukaisi tuijottaen silmät suurina metsän puolelle. Käännyin itsekin katsomaan sinne ja silmiini osui kermanvärinen ruumis.
Loikkasin oitis ruhon luo ja nuuskin sitä joka puolelta. Se oli Leidi. Kuoleman löyhkä ympäröi kuitenkin vanhaa naarasta ja oli selvää, että tämä oli jo kuollut.
“Leidi..?” sopersin silmät vettyen. Roihu oli loikannut viereeni ja painautunut kiinni lapaani.
“Onko hän emosi?” Roihu kysyi hiljaa. Pudistin päätäni pidätellen kyyneliä parhaani mukaan.
“Ei, hän on emoni paras ystävä”, sopersin purskahtaen itkuun. Nyyhkytin lohduttomasti Leidin ruhon ylle kumartuneena. Roihu seisoi hiljaa vieressäni. Hän ei itkenyt mutta hänestäkin oli aistittavissa surua. Minun suruni oli kuitenkin niin suurta, etten pystynyt nyt huomioimaan Roihua sen enempää. Ei tämä voinut olla totta…
“Haluatko haudata hänet?” Roihu kysyi hiljaa ja varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Hänen kaksijalkansa löytää hänet ehkä tästä… ja voi sitten haudata hänet… tai mitä nyt kaksijalat tekevätkään kissoille”, sopersin änkyttäen hieman ja astuin askeleen taaksepäin.
“Voidaanko jatkaa? En kestä olla tässä”, pyysin ja katsoin Roihua anovasti. Naaras vastasi nyökkäämällä.

Loikin pitkin kaksijalkalan katuja etsien Pippuria kuumeisesti. En tiennyt mihin hän oli lähtenyt saatikaan sitten miksi oli lähtenyt.
Olimme joutuneet tulipalon jälkeen jo eroon Mirristä ja nyt olimme tässä uudessa kaksijalkalassa. Kaksijalkamme olivat koittaneet pitää meitä sisällä mutta hyvän tilaisuuden tullen olimme karanneet yhdessä ja nyt elimme erakkoina näillä kaduilla, sillä kotikissan elämä ilman Mirriä ei ollut elämää. Ei elämä ollut elämää ilman minun pientä pentuani.
Yhtäkkiä joku läikikäs karvapallo törmäsi minuun. Pörhistin karvani yllättyneesti ja astuin askeleen taaksepäin. Minua sangen suurikokoisempi ja rotevampi kolli katsoi suoraan silmiini omilla vihreillä silmillään. Turkkiani kihelmöi epäluuloisuudesta. Eihän kolli haluaisi satuttaa minua? Olinko vanhingossa astunut hänen reviirilleen tai jotain? Peruutin varmuuden vuoksi vielä hieman, kun muukalainen koitti tasoittaa hengitystään.
“Anteeksi, en katsonut eteeni”, kissa huohotti. Hän oli selvästi juossut. “Oletko kunnossa?”
Vilkuilin vierasta kissaa epäilevästi hetken aikaa mutta kilpikonnakuvioinen kolli ei tosiaan vaikuttanut agressiiviselta.
“Kyllä olen. Sattuiko sinuun? Näytät säikähtäneeltä”, totesin rauhallisella ja miltein tylsistyneellä äänellä. En halunnut antaa mitään näytteitä tunteistani muukalaiselle, sillä hän saattaisi käyttää niitä minua vastaan. Sisälläni kuitenkin minua hieman hermostutti. Entä, jos kolli haluaisikin minulle pahaa? Ja ennen kaikkea missä ihmeessä Pippuri piileksi?
//Valo?