En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla enemmän huolissani vai otettu siitä, miten ihastuneesti Mäihä suhtautui siihen, kun hän kuuli minun tappaneen jonkun. Eloklaanissa tällaisesta asiasta puhuminen oli tabu, eikä sitä katsottu hyvällä. Nämä kulkukissat olivat selvästi aivan eri maata kuin tiukkapipoiset klaanitoverini. Niin, siis entiset klaanitoverini. Minähän olin nykyään luopio, en mikään klaanikissa.
"Sinustahan paljastuu aivan uusia puolia", Mäihä sanoi haltioituneen näköisenä - ja se häkelsi minua -, "ensi kerraksi vain vinkkinä, että älä kerro sen olleen vahinko."
Hieman hämilläni taivuin nuolaisemaan rintaani samalla miettien, mitä tuohon kuuluisi vastata. En kuitenkaan ehtinyt avata edes suutani, kun Keijukainen yhtäkkiä tuli meidän luoksemme ja kertoi minulle suunnitelmansa siitä, miten johdattaisin tämän sekalaisen joukon vanhan klaanini tykö, tappaisimme Mesitähden ja lopulta koko loppu klaani orjuutettaisiin palvelemaan Keijukaisen tarkoitusta.
Ovatko kaikki kulkukissat yhtä kajahtaneita? Hihittävät kuullessaan jonkun tulleen tapetuksi ja suunnittelevat tekevänsä vallankumouksen klaaniin, jonka kissat ovat huomattavasti paremmin järjestäytyneitä ja taidokkaampia taistelijoita? Hyvä Tähtiklaani, anna minun kaikki kestää! ajattelin vieläkään voimatta uskoa korviani. Jos olisin viitsinyt, olisin pyytänyt Keijukaista toistamaan suunnitelmansa uudestaan ihan vain siksi, koska halusin hänen itsensäkin kuulevan, miten naurettava ajatus oli. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä naaras ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka säästi armeliaasti ne, jotka uskalsivat kyseenalaistaa tämän valtaa.
"Hänen nimensä on nykyään Mesitähti", päädyin lopulta aloittamaan hienovaraisen kriittisen lähestymisyritykseni asiaan. "Eikä hänen tappamisensa ole niin helppoa. Koko klaani suojelee häntä vaikka hengellään. Sitä paitsi hänellä on yhdeksän Tähtiklaanilta saatua henkeä - nykyisin niitä taitaa olla kyllä enää vain kahdeksan - joten hänet pitäisi tappaa vähintään yhtä monta kertaa." Pidin lyhyen tauon ja silmäilin ympärilläni huoneessa olevaa muutamaa kissaa. "Ja kaikella kunnioituksella, jos tässä ovat kaikki, teillä ei ole mitään mahdollisuuksia heitä vastaan. He murskaavat teidät alta aikayksikön."
Keijukaisen kylmä tuijotus tuntui porautuvan luihin ja ytimiin asti. En päässyt siltä karkuun. Sain kuitenkin suurenmoisen idean, joka saattaisi parhaimmassa tapauksessa pelastaa nahkani ja nostaa suosiotani johtajan silmissä. "Eloklaani ei ole ainoa klaani", aloitin selvitettyä hyytävän hetken ajan ääntäni. "On olemassa toinenkin, joka oli jo ennen Eloklaania: Kuolonklaani. Sen kissat vihaavat eloklaanilaisia, eivätkä kaikki heistä rauhasta huolimatta ole hyväksyneet näitä täysin rajanaapureikseen. Heidän joukostaan voisi siis löytyä apuvoimia vallankumouksen tekemiseen, jos vain saamme heidät suostuteltua mukaan."
Oikeastaan en osannut sanoa, miten olin edes suostunut lähtemään mukaan näin hullun yrityksen suunnittelemiseen. Kenties olin edelleen katkera emolleni siitä, kun tämä oli pettänyt minut ja laverrellut Mesitähdelle. Toisaalta Mesitähtikään ei ollut tuntenut minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan, kun oli saatellut minut reviirin kauimmaiselle rajalle yhdessä isäni kanssa ja lähettänyt selviytymään yksin kylmään, julmaan maailmaan.
Viha ja katkeruus roihahtivat sisälläni: he kaikki saisivat maksaa siitä, etteivät olleet edes yrittäneet kuunnella tapahtumien kulkua minun näkökulmastani. Kukaan ei olisi kuitenkaan uskonut, sillä oma emoni oli päättänyt kääntää selkänsä pojalleen ja antaa hänet pois tuosta vain.

//Keijukainen ja Mäihä?
//443 sanaa

Anteeksi mitä? Olivatko korvani kuulleet oikein?
Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen Tyrskytassun ilmoittaessa tappaneensa kissan. Leukani loksahti auki ensin yllättyneisyydestä, mutta kun olin toipunut suurimmasta hämmennyksestä kurkustani pääsi vaikuttunut nauru, jonka taustalla oli myös huvittunut sävy.
Yritin kääntyä Keijukaisen puoleen kysyäkseni oliko hän kuullut mitä Tyrskytassu oli juuri sanonut, mutta naaras ei enää istunutkaa yksin pedillään vaan näytti keskustelevan jostain Arven kanssa. *Kappas, ei Keijukainen ollutkaan ihan vielä muuttunut kivipatsaaksi.*
“Sinustahan paljastuu aivan uusia puolia”, sanoin kasvot haltioituneina, kuin olisin juuri kuullut mahtavimman jutun ikinä, “ensi kerraksi vain vinkkinä, että älä kerro sen olleen vahinko.”
Ennen kuin Tyrskytassu ehti vasta mitään, Keijukainen asteli luoksemme puhuttelemaan ruskearaidallista kollia. Kuuntelin heidän keskusteluaan vain puoliksi, sillä olin takertunut meidän uuden jäsenemme taustatarinaan. Hah, miten koomista olikaan tappaa joku vahingossa. Naureskelin päätäni pudistellen hiljaa itsekseni, mutta kun kuulin Keijukaisen sanat jonkun tappamisesta, valpastuin.
“Hän tappoi meidän johtajamme ja vei meidän jäseniämme mukanaan, jonka vuoksi minäkin tahdon tehdä saman hänelle. Tahdon, että eloklaanilaiset tulevat palvelemaan minua loppuiäkseen”, naaras selitti. Tätä en ollut vielä kuullutkaan, mutta pakko sanoa, että klaanin ajaminen perikadon partaalle kuulosti totta vieköön hauskalta.

//Tyrksy? Keiju?
181 sanaa

Olin ottanut aamupartion ja varsin köyhän aamiaisen jälkeen mukavan asennon omalla vuoteellani ja kuuntelin Tyrskytassun ja Mäihän keskusteluita. Niskavillani olivat nousseet pystyyn muukalaisen kertoessa klaanista. Emo oli kertonut minulle siitä. Myös Arpi oli valpastunut, ja kolli kuunteli tarkkaavaisesti kaksikon puheita. Leopardi sen sijaan istuskeli samalla ikkunalaudalla, josta Mäihä oli juuri lähtenyt, ja tuijotteli ulos. Huomasivatkohan Mäihä ja Tyrskytassu saavansa meidän huomiomme?
Aluksi olin ollut valmis hyökkäämään epäröimättä tummanruskean kollin kimppuun, mutta kun tuo kertoi tarinansa loppuun, viha laantui. Tyrskytassu kertoi olevansa entinen eloklaanilainen. Hänet oli karkotettu, eli hän tuskin oli tämän Eloklaanin tai sen jäsenten parhain ystävä. Vilkaisin Arpea, joka myös vilkaisi ainoalla silmällään minua.
Mäihä ja Tyrskytassu jatkoivat keskusteluaan, kun luiseva kolli asteli luokseni.
"Ilmeestäsi päätellen ei ole ensimmäinen kertasi, kun kuulet näistä klaaneista", Arpi kuiskasi rohisevalla äänellään kääntäen katseensa takaisin kahteen muuhun kolliin. Minä nyökkäsin, vaikken olettanutkaan kollin näkevän sitä sokean silmän ollen minun puolellani.
"Kenties Tyrskytassu onkin ratkaisu ongelmiini. Jos hän johdattaa meidät Eloklaanin luokse, voin tappaa heidän johtajansa ja tuoda loput kissat tänne minun alaisikseni", lausahdin hiljaisella äänellä, jottei muut kuulisi suunnitelmiani. Ivallinen virne ilmestyi kasvoilleni, kun ajattelin sitä iloa minkä saisin tappaessani kissan, joka oli tuhonnut minun perintöni.
Ilman tätä Mesi-nimistä kissaa, kujakissayhteisö olisi edelleen voimakas ja pullollaan kissoja. Minun ei tarvitsisi murehtia ruuasta tai siitä, että joku pienestä joukostani pääsee karkuun.
"Tälläkö joukolla meinasit sen tehdä?" Arpi murahti. Vilkaisin kollia, mutten vaivautunut vastaamaan. Jos oli tahtoa ja kykyä suunnitella asioita, pieni joukko tuhoaisi typerät kissat helposti.
Nousin ylös vuoteeltani venytellen. Rennoin askelin kävelin huoneen poikki kahden kollikissan luokse. Molemmat kääntyivät minun puoleeni nopeasti. Vilkaisin Mäihää, mutta kohdistin katseeni Tyrskytassuun.
"Satuin kuulemaan sinun puheitasi äsken, kerroit tulevasi Eloklaanista. Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä", lausahdin virnuillen. Tyrskytassu katsoi minua kysyvästi.
"Millainen tarjous?" kolli vaikutti epäilevältä. Olisi voinut olla tahdikkaampaa pitää pieni tauko ennen seuraavia sanojani, mutta en malttanut olla kertomatta suunnitelmaani. Kaikin puolin se kuulosti aukottomalta ja loistavalta.
"Vie meidät Eloklaaniin ja tapetaan klaanin johtaja. Mesihän se oli? Kujakissayhteisöllä ja hänellä on selvittämättömiä kaunoja. Hän tappoi meidän johtajamme ja vei meidän jäseniämme mukanaan, jonka vuoksi minäkin tahdon tehdä saman hänelle. Tahdon, että eloklaanilaiset tulevat palvelemaan minua loppuiäkseen", selitin yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisena, mutta se tuntui mahdottomalta.
Leopardikin oli poistunut omasta kuplastaan ja laskeutunut alas ikkunalaudalta. Naaras kuunteli puheitani etäämmältä.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 376 sanaa

Korvani käännähtivät Mäihän suuntaan, kun tämä yllättäen alkoi puhua minulle. Katsahdin likaisenvalkoista kollia epäluuloisesti, enkä vastannut heti mitään. Voisin leikkiä salamyhkäistä ja olla kertomatta heille itsestäni kuin vain juuri sen verran, mitä heidän halusin tietävän, tai sitten esittelisin itseni kunnolla ja yrittäisin tällä tavoin ansaita luottamusta. Kenties siten saisin helpommin selville, minkälaiseen porukkaan minut oli oikein vedetty mukaan.
"En tiedä, missä takapajulassa olet kenties elänyt, mutta tällaista nimeä kantavat vain puhdasveriset klaanikissat", lausahdin juhlavasti, ja huomasin harmikseni, ettei se aiheuttanut uusissa tovereissani kummoistakaan reaktiota.
"Niin mitkä?" Mäihän suusta pääsi nauruntuhahdus. Keijukainen vähän kauempana selvästi kuunteli keskusteluamme, vaikka se ei näkynytkään hänen kyllästyneen näköisiltä kasvoiltaan.
"Klaanikissat", selvensin, painottaen jokaista kirjainta erityisen huolellisesti. "Minä kuuluin ennen Eloklaani-nimiseen klaaniin. Siellä kissan nimi vaihtuu aseman mukaan. Ensin olin Tyrskypentu, ja kun pääsin oppilaaksi, minusta tuli Tyrskytassu." En edes yrittänyt selittää näille kissoille, mistä syystä vanhempani olivat nimenneet minut juuri Tyrskytassuksi. Heidän oli oleellista tietää vain se, miksi nimeni oli sellainen kuin se oli. Klaanissa kukaan ei olisi edes kysynyt asiasta, mutta kulkukissoilla ei kaiketi ollut minkäänlaisia sääntöjä tai perinteitä siinä, miten he nimesivät jälkikasvunsa.
"Jos kerran olet sellainen ‘klaanikissa’, niin miksi sitten olet täällä?" Mäihä kysyi aavistuksen toista kulmaansa kohottaen. Purin hammasta ja puntaroin, kertoisinko heille Karpalonenästä ja karkotuksestani. Toisaalta nämä kissat tuskin viis veisasivat siitä, vaikka saisivatkin tietää minun tappaneen jonkun.
"Kävi niin, että tapoin vahingossa mestarini - hän oli kissa, jonka tehtävä oli kouluttaa minusta soturi - ja valehtelin siitä muille", murahdin, ja tunsin kynsieni liukuvan esiin muistellessani sitä hetkeä, jolloin emoni oli kertonut koko klaanin kuullen nähneensä minun tappaneen Karpalonenän. "Lopulta valheeni kävi ilmi ja minut karkotettiin. Sen pituinen se." Kohautin lapojani kuin vähätellen tapahtunutta, vaikka niskakarvani olivat nousseet hieman pörhölleen puhuessani.

//Mäihä ja Keijukainen?
//279 sanaa

Keikuin ränsistyneen pesämme ikkunalaudalla ja katselin ulos. Ilma huurusi kun hengitin ulos. Miten hyvä tuuri minulle olikaan käynyt, kun Keijukainen oli suostunut järjestelyymme. Muuten tällä hetkellä kykkisin jossain puskan juurella kiroten kohtaloani hypotermian partaalla. Tai no ehkä tuo oli jo vähän liioittelua, mutta mitä väliä sillä oli. Ei kehenkään vedonneet kuivakat kertomukset hieman koleasta yöstä, vaan piti koota suuri värikäs valhe, joka saisi kuulijansa tuntemaan jotain sisällään. Mieluiten luottamusta. Joten miksi minun pitäisi pyrkiä välttämään dramaattisuutta itsekään.
Kuulin askeleet takaani ja käännyin tulijan suuntaan. Tunnistin kissan Arveksi oitis hänen luuviulumaisesta ulkonäöstään ja ärsyttävästi tuijottavasta silmästään. Minusta välillä tuntui, että hän näki meitä muita paremmin vaikka omasikin vain yhden silmän.
Loikkasin alas ja kävelin kollin ohi hänen hieman heräämisestään sotkuisen hahmon kohdalla hidastaen.
“Näytät oikein hehkeältä tänään”, totesin kevyesti ja jatkoin matkaani. Arpi ei viitsinyt edes huokaista. Hän oli viettänyt kanssani tiivistä yhteiseloa ennen karkaamistani ja tuntui tulleen immuuniksi kaikelle härnäämiselle - ihailtavaa kyllä. Valitettavasti minun puoleltani löytyi samanlaista määrätietoisuutta ja sitkeyttä.
Saapuessani huoneeseen, jossa nukkuma-alustamme sijaitsivat, näin, että kaikki kissat olivat jo ylhäällä. Ensimmäisenä kulkureitilleni sattui Leopardi, jonka suhtautumista minuun tällä hetkellä en osannut arvioida. Ehkei hän edes kyennyt vihaisuuteen, kenties, mutta ei hän minua varmaan ainakaan rakastanut temppuni jälkeen.
“Huomenta armas Leopardi”, sanoin ja väläytin naaraalle virnistyksen. En ollut jutellut hänelle sitten sen jälkeen kun olin päättänyt poistua hänen typeryyttään hyväksikäyttäen. Hänen vilkaistessaan minua, hänen kasvoillaan kävi loukkaantunut ilme.
“Hei Mäihä”, hän kuitenkin sanoi.
Istahdin hänen vierelleen ja vedin kasvoilleni niin pahoittelevan ilmeen kuin vain kykenin.
“Syvimmät pahoitteluni. Et uskokaan minkälaisissa tunnontuskissa olen ollut tietäessäni loukanneeni sinua. Se ei ollut mitään henkilökohtaista sinua vastaan, ainoastaan protesti johtajaasi vastaan”, selitin ja kumartuen pienemmän kissan puoleen. Hän vilkaisi minua ensin pälyillen ja pieni tilkka - niin pieni, että uskoin sen olevan mahdollista ainoastaan hänelle - epäluuloisuutta hänen katseessaan, mutta sitten hän rohkeni katsomaan minua avoimemmin. Ja hiljalleen loukkaantuneisuus alkoi sulaa pisara kerrallaan paljastaen hänen luottavaisen lämpimät kasvonsa:
“Selvä, uskon sinua. Mutta sinun pitää pyytää Keijukaiseltakin anteeksi, loukkasit varmasti myös hänen tunteitaan.” Muussa tapauksessa olisin pitänyt tätä huijauksena, mutta kun kyseessä oli Leopardi uskoin hänen olevan vilpitön. Hän oli niin herttainen, ettei hän kyennyt kieroiluun. Se oli aavistuksen pettymys minulle.
Nyökkäsin ja hymyilin täplikkäälle naaraalle ja kun keskustelu oli viimein päättynyt, jatkoin matkaani syvemmälle huoneeseen. Pariimme eilen saapunut Tyrskytassu suki ruskearaidallista turkkiaan korvat päässään pyörien. Todennäköisesti piti samalla silmällä ympäristöään. Keijukainen istui pedillään ja hänen kasvoillaan oli hieman tyly ilme. Hän voisi joskus koittaa vähän rentoutua.
Istahdin omalle vuoteelleni.
“No niin Tyrskytassu, kerroppas meille mistä olet saanut moisen nimen? Enpä ole ennen kuullut vastaavaa. Halusivatko vanhempasi sinun ymmärtävän erityisyytesi pienestä pitäen erityisen nimen avulla vai mikä tarina kaiken takana on?” kysyin korvaani rennosti heilauttaen samalla arvioiden Tyrskytassua päästä varpaisiin.

//Tyrsky tai Keiju? :D (Tää voi olla vähän kankee tarina ku en oo taas hetkeen kirjotellu xd)
444 sanaa

Hylätyn kaksijalanpesän katto oli niin korkealla, etten olisi yltänyt koskettamaan sitä, vaikka olisin keskittynyt loikkaamaan niin korkealla kuin pystyin. Vieraat, oudot hajut tunkeutuivat nenääni ja panivat pääni pyörälle.
"Valitse vain itsellesi sopiva nukkumapaikka", oli ainoa asia, jonka kuulin Keijukaisen sanovan minulle selvästi. Sen jälkeen hän kääntyi leopardilaikkuisen naaraan puoleen ja sanoi tälle jotakin, mutta en enää kiinnittänyt siihen huomiota.
Nämä kissat yrittivät kaiketi leikkiä jonkinlaista yhteisöä: ympäri tilaa, jossa olimme, oli tyhjiä vuoteita - aivan liian monta tälle kouralliselle, johon olin jo ehtinyt tutustumaan. Jos kissoja oli enemmänkin, he eivät olleet nyt paikalla.
Tassutin kiusallisen tietoisena muiden tuijotuksesta kohti luonnottoman suorareunaista nurkkaa, jonka lähettyvillä oli yksi tyhjä peti. Nuuhkaisin sitä epävarmasti, ja kun en haistanut muuta kuin vain jonkun toisen kissan valjun hajun, päätin käpertyä siihen.
Pidin toista silmääni aavistuksen raollaan pysyäkseni ajan tasalla siitä, mitä muut kissat tekivät. Mäihä-niminen valkoinen kolli asettui nukkumaan, samoin luiseva, oranssi kolli, jonka nimeä en ollut kuullut mainittavan.
Lopulta ainoastaan Keijukainen oli enää hereilllä; naaras silmäili nukkuvia tovereitaan arvioivasti harmahtavan vihreillä silmillään. Pidin yhä toista silmää raollaan, mutta suljin sen Keijukaisen katseen osuessa minuun.
Tämä ei ollut aivan sitä, mitä olin kuvitellut elämältäni, mutta kyllä se ulkona yksin värjöttelemisen aina voitti. Huomenna ottaisin tarkemmin selvää siitä, keiden matkaan olin oikein joutunut ja mitkä heidän motiivinsa olivat.

//Mäihä tai Keiju?
//211 sanaa

Tyytyväisenä lähdin johdattamaan juuri joukkoomme liittynyttä Tyrskytassua sekä Leopardia ja Mäihää kohti kotia, eli sitä vanhaa kaksijalanpesää. Kukaan ei puhunut mitään koko matkan aikana. Tyrskytassu oli löytänyt paikkansa aivan minun perästäni. Kolli kulki aivan perässäni, mutta ei tullut rinnalleni.
Ohitettuamme ties kuinka monta kaksijalan pesää, saavuimme viimein kodin edustalle. Yö oli jo saapunut, ja kujien varsilla olevat tähdet olivat syttyneet. Silmäilin katseellani korkeuksiin kohoavaa rakennusta, jonka ikkunat olivat särkyneet ja seinät näyttivät likaisilta. Ellei pesä olisi ollut minulle niin tärkeä, olisin varmaan ajatellut sen rikkovan maisemaa rumuudellaan, kun muut alueen pesät olivat hyvin hoidettuja ja kirkkaanvärisiä ehjine ikkunoineen.
Loikin sisäänkäynti-ikkunalle ensimmäisenä. Tyrskytassu seurasi minua sulavasti liikkuen. Kissa tuntui olevan varuillaan päästessään sisään pesään. Tuo tarkkaili hämärää huonetta silmiään siristellen. Rikkinäisistä ikkunoista pääsi sisään hyvin valoa, mutta siitä huolimatta oli vaikea nähdä pesän jokainen nurkka.
"Tässä tämä on, meidän kotimme. Ei mikään siistein, mutta oma kuitenkin. Kaksijalat eivät häiritse meitä täällä", kerroin, kun Mäihä ja Leopardi olivat päässeet sisään. Johdatin joukon yläkertaan, jossa Arpi odottikin meitä jo. Luiseva, oranssi kolli katsahti meitä ensin hennosti hymyillen, mutta vakavoitui nähdessään Tyrskytassun ja Mäihän.
"Tässä on Tyrskytassu, hän on yhteisömme uusin jäsen. Mäihäkin viisastui ja palasi takaisin", selitin nopeasti Arvelle, joka nyökkäsi vain vastaukseksi.
"Valitse vain itsellesi sopiva nukkumapaikka. Minä aloitan vartioinnin. Herätän sinut sitten, kun on sinun vuorosi", sanoin ensin Tyrskytassulle ja käänsin lopuksi katseeni Leopardiin.
"Kiitos, minäkin menen nukkumaan", naaras hymyili ja kipitti omalle vuoteelleen. Jäin odottamaan, että kolme muuta kissaa asettuisivat mieluisille vuoteille ja alkaisivat nukkumaan. En tiennyt, oliko järkevää laittaa Leopardia vartioimaan tällä kertaa kahta kissaa, mutta arvelin, että kissa oli oppinut virheestään. Ei hän kahta kertaa voinut mokata, vaikka toki uskoin tuosta kotikisusta mitä vain.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 276 sanaa

Kulkukissalla meni yllättävän pitkään tajuta, että olin vain halunnut saada selville hänen nimensä kysymällä, kenelle kaksijalkala kuului. Tämä todellakin luuli omistavansa kaksijalkalan: paikan todelliset hallitsijathan olivat tietysti kaksijalat. Miksi sitä muuten olisi kutsuttu kaksijalkalaksi?
Silmäilin minua saartaneita kissoja mietteliäänä. Keijukainen oli joukon johtaja, hänen mukanaan oli kaksi kissaa, joiden nimet olivat Mäihä ja Leopardi. Kumpikaan näistä kahdesta hännystelijästä ei ollut vielä pukahtanut sanaakaan.
Olin ajanut itseni liemeen seuraamalla näitä kissoja tälle kapealle kujalle, sillä tuon kakaran mukaan olin hänelle velkaa koko loppuelämäni. Mitä hulluutta! Jo on pikkukissalla isot luulot itsestään, ajattelin, osaamatta sanoa varmaksi, olinko enemmän huvittunut vai ärsyyntynyt näiden kissojen mahtailevasta käytöksestä.
Voisin yrittää taistella tieni vapauteen. Olin jo tappanut täysikasvuisen kissan - täysin vahingossa tosin - joten muutaman omanikäiseni löylyttäminen tuskin tuottaisi kamalasti vaikeuksia.
Toisaalta olin kuitenkin utelias ottamaan selvää, keitä nämä kissat oikein olivat, ja mikä sai heidät ajattelemaan, että he omistivat tämän paikan. Sitä paitsi, olin kuljeskellut omillani tarpeeksi pitkään, että tunsin jo kaipaavani muiden seuraan. Klaanissa en ollut koskaan ollut yksin, joten erakkona eleleminen oli ollut minulle aika iso pala nieltäväksi.
"Hyvä on, mennään sitten", murahdin hännälläni huiskaisten ja katsahdin jokaista kissaa terävästi vuorollaan. Aioin tehdä heille selväksi, ettei minun käpälilleni astunut kukaan - ei etenkään mikään kapinen kulkukissa.

//Keijukainen ja Mäihä?
//201 sanaa

Mäihä: 42kp! -

Tyrskytassu: 28kp! -

Keijukainen: 55kp! -

Vai Tyrskytassu. Oli siinäkin nimellä kissaa lätkäisty. Kuka halusi tulla kutsuttavaksi millään kehonosalla missään muodossa? Ehkä hänen vanhempansa olivat vain tunteneet syvää inhoa jälkeläistään kohtaan ja päättäneet lisätä hänen nimeensä tuon jälkiliitteen, joka oli se kissan osa joka koski kaikkia epäpuhtauksia. Tai sitten hänen nimensä oli todenperäinen ja tuli ominaisuuksiensa mukaan, mutta miten ihmeessä jollain saattoi olla tyrskyisät tassut? Ehkä hän oli hyvä uimari tai jotain vastaavaa. Hänen nimensä ja syy sen saamiselle jäisi kai mysteeriksi siksi aikaa, että saisin vastauksen siihen Tyrskytassulta itseltään, mutta nyt ei auttanut muuta kuin pyöritellä näitä mahdollisia ja erittäin värikkäitä teorioita mielessäni.
En sen tarkemmin kuunnellut Keijukaisen ja Tyrskytassun sanavaihtoa, mutta kuulin kyllä kuinka Keijukainen heti alkoi käskeä muukalaista tulemaan leiriinsä ennen kuin kolliparka oli edes ehtinyt vastata.
Minunhan olisi tehnyt vain kiusallani mieli sanoa, että Keijukainen pakottaisi sinut joka tapauksessa mukaansa suostuit tai et, mutta suuresta houkutuksesta huolimatta pysyin hiljaa, sillä Keijukainen oli juuri suostunut ehdotukseeni ja pelkäsin hänen purkavan sen pikimmiten jos nyt säikäyttäisin tämän kissan menemään.
Yksi asia Keijukaisen menettelytavassa kuitenkin mietitytti minua. Oliko kamalan turvallista johdattaa jokainen kissa - näkyvästä vastentahtoisuudestaankin huolimatta - hänen kissayhteisönsä majapaikkaan, kun siitä ei ollut mitään takuita olisiko kissa sekopäinen sarjamurhaaja tai muuten vaan vahingoksi yhteisölle. Oikeastihan minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, vaikka Keijukainen vetäisi koko yhteisönsä kuilusta alas typerillä valinnoillaan, mutta ihan oman itseni vuoksi pidin tilannetta silmällä. Tärkeintähän olisi, että pääsisin karkuun ennen kuin salama iskisi ja polttaisi kaiken muun.

//Tyrsky? Keijukainen?
235 sanaa

"Olen Tyrskytassu. Satun olemaan vain läpikulkumatkalla", tummanruskea raidallinen kolli oli viimeinkin avannut suunsa, "saanen tiedustella, kenen kaksijalkala tämä onkaan?"
Olipa typerä kysymys! Juurihan olin hänelle sen kertonut. Kissan nimi kuulosti vähintäänkin huvittavalta. Miksei nimeksi käynyt pelkkä Tyrsky? Miksi perään oli pitänyt laittaa jokin ruumiinosa. Leikin mielessäni ajatuksella, että alkaisin kutsua itseäni tästä lähtien Keijukaisjalaksi. Ajatukset saivat pienen, huvittuneen virneen nousemaan kasvoilleni.
"Kaksijalkala on minun, eikä se toimi niin, että muut voisivat vain kulkea ohi. Kun astut jalallasi tähän kaksijalkalaan, olet minulle velkaa loppuelämäsi", vastasin tasaisella äänellä vaihtaen virneen vakavaan ilmeeseen. Väräytin korviani kuullessani lähestyviä askeleita. Leopardi oli noussut paikoiltaan ja saapui nyt vierelleni. Leopardilaikukas naaras tarkkaili luoksemme saapunutta, rotevaa kissaa sanomatta sanaakaan.
"Minä olen Keijukainen, tämän kaksijlkalan kujakissayhteisön johtaja. Tässä on osa yhteisöni jäsenistä; Leopardi ja Mäihä", esittelin tulokkaalle niin sanotut ystäväni. En ollut varma, mikä tämä Tyrskytassu oikein oli kissojaan. Muukalainen piti ryhtinsä suorassa ja istui muutenkin varsin ylvään oloisena. Aivan kuin hän ei olisi pelännyt meitä lainkaan. Jännittynyt kissa kuitenkin oli, sen huomasi tuon lihaksista ja nykivästä hännänpäästä.
"Tule, niin viemme sinut leiriimme", sanoin ennen kuin muukalainen ehti sanoa mitään. En halunnut antaa tuolle aikaa kieltäytyä. Olisi minulle ja yhteisölleni helpointa, jos kissa vain tulisi mukaamme ja tyytyisi kohtaloonsa.

//Tyrsky tai Mäihä`
// 201 sanaa

Olin juuri viimeistelemässä etäisesti linnulta maistuvaa lihasiipaletta, kun jostain lähistöltä alkoi kuulua ääntä. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni kuulostelemaan, ja vähitellen ääni alkoi saada selkeämmät rajat ja eri painotteisia sävyjä, kunnes sen pystyi tunnistamaan kahden tai useamman kissan vaimeaksi puheeksi.
Uteliaisuus valtasi minut korvista hännänpäähän. Niiden täytyy olla ne kissat, jotka haistoin aiemmin, ajattelin. Hiippailin äänen suuntaan kevein, huolellisesti asetelluin askelin. En halunnut herättää huomiota, jos kissat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäisivät mieluummin kimppuuni kuin kävisivät sivistynyttä keskustelua kanssani tilanteen hienovaraisesti purkamiseksi.
Saavuin äänten perässä kapealla kujalle, jonne hiipuva valo loi tummia varjoja. Etsin niistä suojaa, paikkaa lymytä piilossa katseilta, jotta voisin tarkastella paremmin edempänä seisovia kissoja.
Heitä oli kolme: yksi iso likaisenvalkoinen, toinen pienempi harmaa ja kolmas vaaleanruskea, jonka turkilla oli tumman omaperäinen, laikukas kuviointi. Juuri tuo kolmas kissa hoksasi minut; kaksi muuta kääntyivät katsomaan suuntaani silmät välähtäen.
Harmaa naaras ja luonnonvalkoinen kolli heti sen kintereillä lähestyivät minua rauhallisin askelin. Pysyttelin liikkumattomana, vaikka tunsin lihasteni jännittyvän ja käskevän minua joko taistelemaan tai pakenemaan. Kumpikaan vaihtoehto ei kuitenkaan käynyt: olin alakynnessä riippumatta siitä, miltä kantilta asiaa tarkasteli. Tuo iso kolli näytti siltä, että saavuttaisi minut halutessaan leikiten pitkillä koivillaan, mikäli yrittäisin karkuun. Niinpä minä vain odotin, ja odotin, kunnes minut oli saarrettu.
"Kuka sinä olet ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" kysyi harmaa naaras, joka silmäili minua arvioivasti harmahtavan vihreällä katseellaan. Kissan tavassa puhua oli jotain, mikä sai minut arvelemaan, että hän oli näillä nurkilla vähintään yhtä merkittävässä asemassa kuin päällikkö klaanissa. Hän on arviolta varmaankin noin minun ikäiseni, tuumailin mielessäni, ja yritin samaan aikaan kuumeisesti miettiä, mikä olisi sopivin tapa vastata.
"Olen Tyrskytassu", nau'uin vakaalla äänellä ja kohotin hieman leukaani. Pidin ryhtini suorana, enkä antanut näille kulkukissoille varaa luulla, että minut olisi helppo päihittää tappelussa. "Satun olemaan vain läpikulkumatkalla", jatkoin sitten, ja kysyin heti perään painokkaasti: "Saanen tiedustella, kenen kaksijalkala tämä onkaan?"

//Keiju? Mäihä?
//299 sanaa

Purin hampaitani yhteen kuullessani Mäihän tarjouksen. Kaikki muu siinä oli huonoa, lukuun ottamatta viimeistä kohtaa. Jos Mäihä saisi vaellella kaksijalkalassa vapaana, voisivatko muut tulevat kujakissat vaatia samaa? Jos kissa saisi kierrellä vapaana, selviäisikö hänelle ajan mittaa se, miten olin valehdellut hänelle?
Jos Mäihästä tulisi ongelma, hänet voisi toki aina tappaa. Ehken kykenisi siihen yksin, mutta onnekseni Arpi voisi auttaa minua sellaisessa tehtävässä. Siispä myönnyin ja käännyin taas kohti likaisenvalkeaa kulkukissaa. Mäihä katsoi minua odottavasti.
"Hyvä on, hyväksyn tarjouksesi", vastasin rauhallisella äänellä kohdaten kollin keltaisen, kylmän katseen. Pieni hymynkaltainen virne käväisi kissan kasvoilla, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Mäihä nyökkäsi kylmänviileästi.
"Mutta jos olet kanssamme, saat luvan osallistua ruuan hankintaan", lausahdin ennen kuin kissa ehti innostua liikaa. Mäihä oli juuri esittämässä mitä ilmeisimmin vastalauseen, kun Leopardi säpsähti ja kavahti askeleen taaksepäin.
"Tuolla on joku", laikukas naaras henkäisi ja tuijotti hämärälle kujalle, josta olimme tänne tulleet. Aurinko suuntasi taas kohti taivaanrantaa, se oli kadonnut korkeiden pesien taakse ja nyt sen viimeiset säteet valaisivat vain pienen osan kaksijalkalan kujista. Pieni kaistale auringonvaloa pääsi myös tälle kujalle, muttei valo ylettänyt meihin saakka.
Kerrankin Leopardi oli ollut hyödyksi, sillä ihan oikeasti joku oli saapunut kujalle. Se joku kyyhötti kaksijalan pesän varjossa katsellen meitä. Tumman kissan ilkeän näköiset, vaaleanvihreät silmät kiiluivat hämärässä. Jouduin taas soimaamaan itseä mielessäni. Olin keskittynyt niin kovasti Mäihän olemassaoloon, että ympäristön tarkkaileminen oli jäänyt kokonaan.
Astelin rauhallisesti, mutta valppaana Mäihän ohitse kulkien kohti muukalaista. Likaisenvalkea kolli lähti välittömästi perääni, mutta vain yhdistä askeleista päätellen Leopardi oli jäänyt aloilleen.
Elämä todellakin suosi minua. Jo neljäs kissa vähän ajan sisään, joka eksyi kaksijalkalaani! Mitä lähemmäksi tulijaa pääsin, sitä selkeämmin erotin tuon tummanruskean turkin, jota koristivat paksut, pikimustat raidat. Kissa vaikutti melko hyväkuntoiselta, vaikka tuon turkki olikin sotkuinen ja siistimätön.
Vilkaisin Mäihää ja katseellani yritin vihjata kissalle, että tuon olisi hyvä siirtyä muukalaisen taakse. Kolli ei ollut mikään typerin tapaus - toisin kuin Leopardi - ja niinpä hän ymmärsi vihjeeni. Tummanruskea tulija tarkkaili jokaista liikettämme, muttei ehtinyt lähteä karkuun, kun luiseva tuttavani ohitti tuon. Nyt tämä muukalainen, metsältä lemuava kissa oli loukussamme.
"Kuka sinä olet ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" esitin arviolta omanikäiselleni kissalle saman kysymyksen, jonka olin aiemmin esittänyt myös Mäihälle. Se oli mielestäni ihan toimiva keskustelun aloitus.

//Tyrskyy?
// 365 sanaa

Keijukainen oli juuri niin iloinen näkemisestäni kuin olin odottanutkin.
“En kai minä nyt ajatellut ystäviäni lopullisesti jättää. Minkälainen ystävä minä silloin olisin?” sanoin ja astelin muutaman rennon askeleen lähemmäs.
“No et sinä muutenkaan hirveän hyvä ystävä ole”, Keijukainen sanoi, vaikka tiesin, ettei hän pitänyt minua ystävänään varmastikaan millään tasolla. Kohautin lapojani.
Sitten Keijukainen kohensi ryhtiään ja sanoi harmaanvihreitä silmiään terävästi siristäen:
“Meillä on tässä nyt partiointi kesken, että jos jättäisit meidät rauhaan.” Sitten hän tönäisi vasta jaloilleen päässyttä Leopardia eteenpäin ja hän oli menettää tasapainonsa uudestaan, mutta sai sen kuitenkin lopulta pidettyä, “mennään.”
Kaksikko lähti tassuttamaan eteenpäin ja otin heidät muutamalla lennokkaalla askeleella kiinni.
“Heiheihei, en ollut vielä valmis.” Leopardi pysähtyi, mutta sai Keijukaiselta osakseen mulkaisun.
“Minä voin tulla takaisin muutamalla ehdolla”, sanoin. Olin miettinyt haahuillessani ympäriinsä ja olin tullut siihen tulokseen, että en haluaisi väristä öitäni puskan juurella. Toisaalta en halunnut myöskään alentua kenenkään tahtoon. Sitten olin saanut idean, josta olin varma Keijukaisenkin innostuvan, sillä hän oli osoittanut tarvitsevansa kissoja liittymään joukkoonsa pakottaessaan minut mukaan.
“Sanoiko joku, että huolimme sinut vielä takaisin?” Keijukainen töksäytti.
“Kuules Keijukaiseni, minulla on sinulle tarjous, josta uskon sinunkin pitävän”, sanoin ja pidin dramaattisen tauon, “asia on näin. Minä saan nukkua teidän luonanne yöt ja olla kanssanne jos haluan, ilman minkäänlaista pakotuselementtiä. Ja olisin kiitollinen jos jättäisitte minut tappamatta jos ja kun kuljen alueellanne. Katsos kun tässä seuraavassa osassa elossa oleminen on nimittäin avaintekijä. Vastineeksi, kun en ole luonanne, ohjaan vastaan tulevat yksinäiset kujakissat ja kotikisut sinun luoksesi ja sitten sinä voit värvätä heidät riveihisi. Miltä kuulostaa?”

//Keijukainen? Toivottavasti en käyttäny Keijukaista väärin xd
252 sanaa

"Keijukainen, herää!" ääni tunkeutui uneeni ja vei mukanaan hyvän aterian ja täydellisen kujakissayhteisön. Ärähdin turhautuneena ja raotin silmiäni. Yllätyksekseni huomasin, että kaksijalan pesässä oli vielä hämärää. Ikkunasta kajasti sisään vain kujien varsilla olevien tähtien valot. Leopardi seisoi edessäni levottomana. Erakko tassutti paikoillaan hermostuneena ja tuo ei edes katsonut minua silmiini.
"No?" kysyin räpytellen unisia silmiäni. Leopardin ei tarvinnut sanoa enää mitään, kun tuon syyllinen ilme kertoi kaiken. Kiersin katseellani avaran tilan ympäri etsien Mäihän likaisenvalkeaa turkkia. Kolli oli tiessään, Leopardi oli päästänyt hänet karkuun. Arpi oli nostanut omalta vuoteeltaan päänsä ja katseli meitä hiljaa.
"Saattaa olla, että Mäihä karkasi", Leopardin ääni oli pelkkä kuiskaus. Entinen kotikisu oli painautunut maata vasten ja luimistanut korvansa. Hän näytti kovin säälittävältä ja surkealta katsoessaan minua kulmiensa alta. Raivo leimahti sisälläni. Jos minulla ei olisi ollut lainkaan itsehillintää, olisin repinyt korvat tuon kapisen kotikisun päästä!
Nousin ylös ja hengitin syvään.
"Kerro minulle, mitä tapahtui", pyysin kireällä äänellä yrittäen pysyä rauhallisena.
"Hän halusi käydä vain tarpeillaan. Olisin mennyt mukaan, mutta en tahdo olla riistaa", Leopardi piipitti niin hiljaisella äänellä, että Arpi tuskin edes kuuli naaraan sanoja. Erakon ääni värisi ja tuo näytti siltä, kuin purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä itkuun. Leopardi huokaisi syvään ja yritti kasata itseään. En ymmärtänyt lainkaan, mitä kissa höpisi, mutta oletin Mäihän syöttäneen tuolle jotakin epätodellista roskaa.
"Kului aikaa, eikä hän palannut. Kävin etsimässä häntä, mutta.. Häntä ei vain näkynyt missään", Leopardi henkäisi ja vältteli yhä katsettani.
Se oli viimeinen tikki.
"Oletko sinä ihan idiootti?!" sihahdin ja syöksyin kohti kissaa, mutta pysähtyen aivan tuon eteen. Leopardi vingahti ja katsoi minua kauhuissaan. En ollut nähnyt ketään aiemmin niin peloissaan. Leopardi katsoi minua silmät kauhusta ammollaan ja perääntyi vähän taaksepäin, edelleen aivan matalana.
"Anteeksi, en minä tiennyt ettei häneen voi luottaa", naaras nyyhkytti onnettomana ja painautui niin lähelle lattiaa kuin vain saattoi. En ehtinyt sanoa mitään, kun kuulin Arven nousevan vuoteeltaan.
"Milloin hän lähti?" vanhan kujakissayhteisön jäsen kysyi matalalla äänellään. Leopardi ei uskaltanut siirtää katsettaan pois minusta. Kenties kissa pelkäsi, että tappaisin hänet siihen paikkaan. Suoraan sanottuna olisin tehnyt sen mielelläni, mutta yhteisön kannalta se ei olisi ollut järkevää. Minkä kissa sille mahtoi, että oli vain syntyjään hiirenaivoinen.
"On siitä jo jonkin verran aikaa", Leopardi vastasi ääni väristen. Olisin halunnut läksyttää Leopardia vielä, mutta oletin sen olevan turhaa. Hän näytti olevan niin peloissaan, että laskisi alleen hetkenä minä hyvänsä. Ja minähän en halunnut, etä kukaan laskisi alleen minun vuoteeni vierelle. Siispä astuin askeleen taaksepäin naaraan luota. Leopardi katsoi minua hieman yllättyneenä ja nousi itsekin istumaan. Erakon korvat olivat edelleen luimussa ja tuon kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Laikukas naaras vältteli yhä katsettani.
"Rangaistuksena huolimattomuudestasi olet minulle velkaa koko loppuikäsi. Mäihä oli tärkeä jäsen yhteisölle, ja sinä päästit hänet lähtemään. Sellaista ei noin vain anneta anteeksi, mutta minä olen sinun ystäväsi, joten voin ainakin yrittää", huokaisin hiljaa, ikään kuin olisin oikeasti välittänyt naaraasta. Leopardi oli niin typerä, että hän uskoi mitä vain. Naaras taisi todella luulla minun olevan hänen ystävänsä, vaikka todellisuudessa hän oli vain minun alaiseni.
"Kiitos Keijukainen. Teen kaikkeni, että sinä pystyt antamaan minulle anteeksi", naaras lausui ja laski päänsä alas kumartaen minulle. Väläytin naaraalle hymyn ja käännyin sitten vakavoituen Arven puoleen:
"Käy kiertelemässä ja yritä löytää Mäihä." Kolli epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten.
"Tuskin hän tästä kaksijalkalasta poistuu, kun ystävämme vartioivat rajoja kaiken aikaa", kolli lausahti naurahtaen. Totta tosiaan, Mäihä edelleenkin luuli, että kujakissayhteisön jäsenet vartioivat kaksijalkalaa sen laitamilla. Saattoi tosin olla, että kolli oli parhaillaan ylittämässä kaksijalkalan rajaa.

Kului pari päivää, ja Leopardi oli enemmän pahoillaan kuin koskaan. Hän kulutti päivänsä etsien meille ruokaa, ja toi kaiken maailman herkkuja eteemme. En varmaankaan ollut koskaan syönyt niin hyvin. Olin tutustunut paremmin Arpeen. Kissa vaikutti loppujen lopuksi olevan varsin lojaali kujakissayhteisöä kohtaan. Hän kulutti päivänsä partioiden kujilla ja etsien uusia jäseniä yhteisöömme. Uskoin, ettei Mäihän karkaaminen ollutkaan niin paha asia. Kenties pärjäisimme paremmin ilman sellaista kissaa, jota tarvitsi vahtia koko ajan.
Nyt olimme rakkaan ystäväni Leopardin kanssa kiertelemässä kujia pitkin. Leopardi oli näiden päivien ajan ollut melko vaitonainen. Hän mahtoi katua virhettään ihan oikeasti.
Kadut olivat varsin hiljaisia. Siellä täällä kaikui välillä hirviön murinaa tai kaksijalkojen puhetta. Ilma oli kylmennyt entisestään. Kaksijalatkin tuntuivat karttavan kylmyyttä. Ne olivat pukeneet päälleen paksummat, hassun näköiset turkit. En kadehtinut karvattomia kaksijalkoja. Mitenhän ne selvisivät lehtikadon ajan?
"Kas vain, kukas se täällä onkaan? Oliko ikävä?" tuttu ääni kysyi saaden minut kääntymään nopeasti ympäri. Mäihä oli päässyt taaksemme huomaamattamme. Soimasin itseäni mielessäni; olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi!
"Mäihä! Mitä sin-", vaiensin Leopardin nopeasti tönäisemällä tuota hieman turhankin kovaa, sillä naaras menetti tasapainonsa ja kaatui kylmälle ja kovalle ukkospolun aineksesta tehdylle maalle.
"Itse asiassa ei, ei meillä ollut. Mitä sinä teet vielä täällä?" kysyin ja tarkastelin Mäihää silmiäni siristellen. Itse asiassa minä jopa toivoin, ettei kolli olisi edes palannut.

//Mäihä?
// 776 sanaa

Olin totaalisen tyrmistynyt, kun Keijukainen asteli eteemme paljon kokeneen näköisen luisevan kollin kanssa. Oliko naaras sittenkin ollut koko ajan täysin todenmukainen? En voinut uskoa sitä todeksi.
Leopardi kyseenalaisti heti Arven kaulaa kiristävää sinistä pantaa kamalan tutulla tavalla. Ja sitten taas päästiin siihen, että minullakin oli kaulassani samanlainen kahle.
“En taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys”, kuulin Arven sanovan. Kohautin tähän vain lapojani.
“Minun nimeni on Mäihä”, esittäydyin ja heilautin pääni alas pieneen teatraaliseen kumarrukseen. Nostaessani pääni näin oranssiturkkisen kollin kasvoilta paistavan etäisen kummastuksen, johon minä päädyin vastaamaan mitä aurinkoisimmalla hymyllä.
“Ja sinäkö olet se kuka tarvitsee osakseen valvontaa?” Arpi sanoi tyynesti ja tapitti minua ainoalla harmaansinisellä silmällään.
“Kunnia, että minun koetaan olevan niinkin nokkela, että sinun arvoisesi kissa kutsutaan kaitsemaan”, sanoin ja katsoin Arven olan yli Keijukaiseen huolettomasti, “mutta oikein mukava tavata.”
Enempää en halunnut juuri nyt jutella, vaan siirryin vuoteelleni istumaan. Minun tosiaan täytyisi punnita suhtautumiseni täysin uudestaan. Minulla ei ollut varaa virheliikkeisiin, sillä en tosiaankaan halunnut jäädä tänne loukkuun.

Pari päivää kului hitaasti madellen. Minua tosiaan tunnuttiin pitävän silmällä jatkuvasti - Keijukaisen sanoin - kuin pikku pentua. Arpi oli osoittautunut ihan teräväksi kaveriksi, eikä minun kannattanut yrittää pakomatkaa hänen vahtivuorollaan. Hänen yksi ainoa silmämunansa tuntui katsovan minua epämiellyttävän tarkkaavaisesti aina kun käänsin katseeni hänen suuntaansa.
“Voisitteko hankkia edes jonkun kopin pääni ympärille niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti häiriintyä tuosta läpitunkevasta tuijotuksesta. Tarvitsisin vähän yksityisyyttä”, sanoin ja käännyin oranssiraidallisen erakon puoleen.
“Opettele ensin käyttäytymään”, kolli tokaisi rauhalliseen tapaansa. Olin oppinut hänen olevan kylmähermoinen ja vaikeasti härnättävä. Toisin sanoen aika tylsää seuraa, kun ei saanut aikaan minkäänlaisia reaktioita.
Ainoa potentiaalinen hetki paolleni oli siis Leopardin vahtivuorolla. Voi kuinka sydämeni särkyisikään kun joutuisin pettämään pehmeän uuden ystäväni luottamuksen. Ja pah.
“Mentäisiinkö takaisin sisälle”, Arpi sanoi. Niin tosiaan, eihän minua voinut päästää yksin käymään pihalla. Järjestelmä muistutti epäilyttävän paljon sitä, kuinka kaksijalat kuljettivat hauvojaan pitkien köynnösten päässä. En ihmettelisi, jos kohta alkaisin haukkumaan.
“Jos herra niin vaatii”, sanoin ja nousin tassuilleni. Tiesin, että piakkoin vahtivuoro vaihtuisi ja toivoin hartaasti leopardilaikkuisen kotikisuystävämme tulevan vartioon.
Silloin minusta tuntui siltä, kuin maailmankaikkeus olisi tosissaan kuunnellut minua, sillä kukas muukaan kun Leopardi laitettiin vartioimaan olemassaoloani alkuyöstä. Oikeastihan kyse oli puhtaasta tuurista, sillä maailmassa ei ollut mitään aave esi-isiä tai muutakaan mitä kukakin päästään milloinkin keksi.
Tassutin vuoteelleni ja käperryin löysälle kerälle ja jäin odottamaan. Keijukainen ja Arpi vaihtoivat muutaman sanan, jonka jälkeen oranssi kolli etsi itselleen sopivan nukkumapaikan. Lopulta myös Keijukainen tuli nukkumaan.
En tiedä miten kauan meni, että aloin kuulla huoneesta kahta erilaista tuhinaa, mutta kun se viimein tapahtui , esitin herääväni unilta.
Kurotin käpäläni pitkään venytykseen ja kävelin verkkaisesti huoneen poikki Leopardin luokse. Dramaattisuuteni vuoksi päädyin haukottelemaan hieman liioitellusti aivan kotikisun vierellä.
“Minun täytyisi päästä käymään tarpeillani, voisitko mitenkään päästää minua käymään ulkona?” kysyin melko neutraalisti. Minun täytyisi saada tämä toimimaan.
“Mennään vain”, Leopardi naukaisi ja nousi ylös. Pudistin päätäni.
“Ethän sinä voi jättää huonetta nukkuvia kissoja vartioimatta”, sanoin lähes toruen. Leopardi meni hämilleen.
“Ai, miksi?”
“Ethän sinä voi tietää, jos vaikka joku on vaaninut pesäämme koko yön odottaen, että vartioijan silmä välttää ja kun viimein lähdet, hän käy Keijukaisen kimppuun”, pelottelin ja se näytti tepsivän. Leopardin pupillit laajenivat lautasen kokoisiksi ja hän alkoi vilkuilemaan ympärilleen:
“Oletko tosissasi?”
Nyökkäsin niin vakava ilme kasvoillani kuin kykenin. Minun oli lähes mahdoton olla tosissani.
“Katsos kun elämä täällä on erilaista. Kotikisuna sai nukkua yönsä rauhassa, mutta täällä sinun täytyy jatkuvasti ajatella kuin saalistaja tai muuten sinusta tulee riistaa”, sanoin ikään kuin myötätuntoista esittäen, “mutta älä huoli. En kerro Keijukaiselle, että meinasit tehdä virheen. Hyvä vain, että nyt tiedät.”
Leopardin silmät kirkastuivat ja hän sanoi kiitollisena:
“Kiitos kun kerroit, Tästä lähtien minä ajattelen enemmän kuin saalistaja.” Naaras röyhisti rintaansa ja kohensi ryhtiään. Hän ei tainnut tietää mitä saalistajana olo tarkoitti. Toivoin kuitenkin, että tämä voiteluni tuottaisi tulosta.
“Saanko siis käydä aivan pikaisesti tuossa pihalla?” varmistin vielä ja vedin kasvoilleni toiveikkaan hymyn. Leopardi nyökkäsi.
“Minä luotan siihen, että tulet takaisin.” Nyökkäsin ja lähdin nopeasti pois naaraan luota, jotta hän ei olisi huomannut kasvoilleni noussutta virnistystä.
Ja kun viimein pääsin kulkemaan rikkinäisen ikkunan läpi ja pinkaisemaan juoksuun, nauroin kuin hullu.
*Olin onnistunut!*
*Mitä minä höpisin, TIETENKIN olin onnistunut.*
Tuuli lepatti lyhyessä turkissani juostessani katuja pitkin päämäärättömästi. Viileä ilma alkoi kuitenkin nopeasti raastaa kurkkuani hengästymisen ohella, joten päädyin hidastamaan. Silti minusta tuntui edelleen, kuin olisin päässyt kuukausien piinan jälkeen takaisin vapauteen, vaikka oikeastaan hyvä jos olin ollut loukussa neljäsosakuun. Tiesin kuitenkin, että palaisin katsomaan kolmikkoa taas vähän ajan päästä. Tarkoitukseni ei ollut tokikaan päästä heistä täydellisesti eroon, vaan osoittaa, että olin kykeneväinen karkaamaan kun halusin ja Keijukaisella ei ollut valtaa pakottaa minua mihinkään.
Totta puhuen viime päivät olivat saaneet minut tykästymään Keijukaiseen - tai oikeastaan hänen hermoilleen käymiseen. Tai ainakin toivoin käyväni hänen hermoille. Enhän minä nyt siitä voisi luopua.
Nyt kuitenkin etsisin itselleni nukkumapaikan ja nukkuisin kunnon yöunet.

Loikkasin metalliastialta toiselle ja yritin kaivella jotain syötävää jäisten kaksijalkojen jätteiden seasta. Haistoin heikon lihaisan tuoksun roskien ja jääpeitteen alta ja yritin määrätietoisesti kaivella sitä itselleni.
Vatsani murisi kuin vihainen koira. Tavallaanhan se olisi hyvä ase muita kissoja vastaan. Pelotella heidät pois kuin sinulla muka olisi vihainen koira mukanasi. Hah.
Kun viimein olin sukeltanut tarpeeksi syvälle löytääkseni kylmän lihanpalasen sellaista outoa lihaa, jota usein löysi tällaisista metalliastioista, nappasin sen suuhuni ja tassuttelin hieman syrjemmälle. Sitten laskin sen maahan ja aloin syömään sitä ahnaasti.
Olin ollut itsekseni jo muutaman päivän ja viime yönä olin punninnut, että voisin mennä yllättämään ystäväni. Täytyy huomauttaa, että puhuin heistä ystävinäni täysin ironisesti.
Kun olin saanut viimeisenkin suupalan nautittua - tai o ei se mikään nautinnollinen elämys nyt varsinaisesti ollut - lähdin nelistämään kohti tuttua suuntaa. En ajatellut mennä heidän pesäänsä sisälle vaan ajattelin mennä kärkkymään johonkin lähistölle.
Maa oli kylmää ja epämiellyttävää tassujen alla ja viima oli pureva. Turkkini ei ollut kovin paksu ja tuulen kylmät kynnet risteilivät ihollani jäätävästi. Tuleva lehtikato oli ensimmäiseni ja elin pelkkien kuulopuheiden varassa siitä, mitä se oikeasti toisi tullessaan. Sanottiin, että silloin vesi sataisi valkoisina hiutaleina ja valkeus peittäisi alleen kaiken. Se kuulosti suoraan sanottuna kiinnostavalta, vaikkakin epäilin aina kaikkea kuulemaani, ja siksi myös tätä. Joku saattaisi syöttää minulle jos minkäkinlaista palturia kun en olisi varuillani.
Aistini terästyivät kun aloin kuulla rytmikkäitä askelia vähän matkan päästä. Pujahdin oitis lähimmälle kujalle ja siellä tönöttävän metalliastian taakse. Oli kätevää kun kaksijalat jättivät niitä joka paikkaan.
Päädyin kurkistamaan sen takaa ja ilokseni huomasin tutun kaksikon tassuttavan melko ripeään tahtiin kujan ohitse. Tuuli puhalsi sillä tavalla, etteivät Keijukainen ja Leopardi haistaneet minua.
Tassutin kujalta pois yllättääkseni kaksikon takaa päin. Ja sitten sanoin ne samat sanat, mitä Keijukainen oli ensikohtaamisessamme sanonut:
“Kas vain, kukas se täällä onkaan?”
Silloin naaraiden katse kääntyi niin nopeasti suunnalleni, etten ehtinyt räpäyttämiseltäni edes nähdä liikettä kokonaan.
“Oliko ikävä?” virnistin.

//Keijukainen?
1093 sanaa

Olin saanut nukuttua yöllä hetken ajan vartioinnin jälkeen. Mäihä oli pysynyt nätisti koko yön omalla vuoteellaan. Aurinko oli noussut, ja sen valo heijastui ikkunoista sisään kaksijalan pesän yläkertaan. Leopardi ei ollut kissa viisaimmasta päästä, jonka vuoksi olin voinut valehdella tuolle niin paljon kuin vain mieli teki. Mäihä tuntui olevan aivan eri luokkaa. Erakko punnitsi kaiken aikaa sanojani ja yritti jopa itsekin valehdella. Täytyisi suunnitella paremmin, jotta en jäisi kiinni.
Otin Leopardin hetkeksi juttusille kanssani ja kerroin, että lähden tapaamaan kaksijalkalan laitamille ystäviäni. Naaraan tehtävä oli huolehtia, ettei Mäihä päässyt karkaamaan. Leopardilaikukas naaras katsoi minua silmät säihkyen ja nyökytteli. Hän oli vähän harmissaan, ettei päässyt mukaan, mutta vietti omien sanojensa mukaan mielellään aikaa uuden ystävämme kanssa.
Koko keskustelun ajan olin hymyillyt Leopardille sitä pehmeää hymyäni, jonka väänsin kasvoilleni vain häntä varten. Lähdin ulos tuttua reittiä rikkinäisen ikkunan läpi hyvästeltyäni yhteisöni jäsenet.
Lähdin maleksimaan katua pitkin lähemmäs kaksijalkalan reunaa. Nälkä sai vatsani kurnimaan, illallinen oli jäänyt välistä. Kenties matkalla voisin etsiä itselleni ruokaa metallisäiliöistä. Kuljin pientä ukkospolkua pitkin tarkkaillen ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Ukkospolun pinta oli yöpakkasten jäljiltä jäinen, ja sille astuminen teki pahaa. Siksi yritinkin hipsiä mahdollisimman ripein askelin lähistöllä olevalle nurmialueelle.
Viherlehden aikaan kaksijalat olivat viihtyneet pienellä nurmialueella paljon, mutta nyt se oli tyhjillään. Vain pari vanhaa, heiveröistä kaksijalkavanhusta kyyhötti alueen keskustassa sijaitsevien penkkien päällä. Aamu oli siinä vaiheessa, että kaksijalkala oli täynnä elämää. Hirviöt murisivat joka puolella kovaäänisesti. Kaksijalkoja vilisi joka nurkalla. Onnekseni kukaan ei kiinnittänyt taaskaan minuun mitään huomiota. Olin kaksijaloille näkymätön. Ei ketään kiinnostanut tällainen rähjäinen kujakissa, joka ei häirinnyt ketään.
Istahdin hetkeksi nurmialueen laidalla sijaitsevan puun juurelle. Maata, puita ja kasveja koristi valkea kuurapeite. Hengittäessäni suustani tuli höyryä. En ollut koskaan nähnyt lehtikatoa, mutta arvelin sen olevan pian täällä.
Hengähdystauko oli ohi, ja päätin jatkaa matkaa. Aurinko nousi nopeasti, nyt se jo kurotteli matalimpien kaksijalan pesien kattoja. Mitä nopeammin kuljin, sitä ikävämmältä kylmä ilma tuntui kurkussani.
Kaksijalkalan reuna lähestyi nopeasti. Ei kulunut kauaakaan, kun saavutin korkean aidan, joka reunusti tätä osaa kaksijalkalasta. Tänään en jaksaisi kavuta aidalle ja katsella metsään päin. Aidan takaa näkyi puiden korkeita latvoja. En ollut koskaan käynyt metsässä. Kaksijalkala oli huomattavasti turvallisempi. Täällä ei ollut vihaisia petoeläimiä, kuten kettuja tai mäyriä. Kaksijalkalassa pärjäsi olemalla näkymätön ja pysymällä poissa hirviöiden ja kaksijalkojen tieltä.
Säikähdin, kun kuulin askeleita aidan toiselta puolelta. Puinen aita oli rakennettu niin, ettei siitä nähnyt läpi. Peräännyin kauemmaksi aidasta. Tulija oli selkeästi eläin, varmasti kissa tai jokin muu.
Hetken ajan oli ihan hiljaista, mutta sitten erotin hahmon loikkaavan puisen aidan päälle. Hetken ajan se haki tasapainoaan ja onnistui sen löytämään. Aurinko paistoi juuri kissan takaa niin, että erotin vain tumman hahmon. Se katseli ympärilleen ja säpsähti nähdessään minut. Tulija oli luiseva, ei mikään kovin pieni kissa. Takuulla ainakin täysikasvuinen. Suoristin ryhtini.
"Jos tulet sen aidan tälle puolelle, paluuta takaisin ei ole", lausahdin niin rauhallisesti kuin suinkin pystyin. Tulokas tappaisi minut varmasti yhdellä iskulla niin halutessaan. Miksi kaikki eksyivät juuri nyt minun kaksijalkalaani? Oliko metsästä loppunut ruoka, vai mitä tämä oikein tarkoitti. Kissa ei tuntunut pelkäävän. Se loikkasi sulavalla loikalla alas kiviselle maalle. Kun kissa pääsi aidan varjoon, näin hänet nyt selkeämmin.
Oranssi turkki oli sotkuinen, kissan kylkiluut näkyivät selvästi. Lyhyellä turkilla risteili tummempia raitoja. Kissan keho oli arpien peittämä. Huomioni kiinnittyi kissan karuihin kasvoihin. Vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Kuopan ympärillä olevat arvet viestivät, että silmän menetys ei varmasti ollut käynyt kivuttomasti. Kissa katseli minua jäljellä olevalla, harmaansinisellä silmällään. Kissan ilme oli rauhallinen.
"Minä olin aivan varma, että te olette vielä täällä", kissan ääni oli ystävällinen, mutta rahiseva. Sen kasvoille muodostui hymyn tapainen virnistys, joka paljasti erakon huonokuntoiset hampaat. Tiesikö hän yhteisöstä?
"Kuka sinä olet?" esitin kysymyksen. Oranssiturkkinen kissa astui eteenpäin ja silmäili hetken ajan minua.
"Nimeni on Arpi. Kuka sinä olet? Miksi kuljeskelet täällä yksin, pikkuinen? Missä muut partion jäsenet ovat?" kysymysten tulva sai minut hämilleni, enkä osannut enää peitellä sitä. Kissa selvästi tunsi kujakissayhteisön tavat, jotka tosin tänä päivänä olivat vain muistoja. Arveksi esittäytynyt kissa näytti nyt myös hämmästyvän. Se muuttui nopeasti haikeaksi katseeksi, ja kolli käänsi katseensa pois.
"Se taitaakin olla mennyttä", kissa huokaisi rohisevalla äänellä ja kuopi käpälällään kovaa maata.
"Eikä ole! Kujakissayhteisö on vielä olemassa. Ei se ehkä ole samanlainen kuin ennen, mutta minä aion laittaa tämän kaksijalkalan vielä kukoistamaan", sanoin kirkkaalla äänellä itsevarmasti. Arpi kurtisti kulmiaan epäillen.
"Olen Keijukainen. Emoni oli yhteisön aiempi johtaja, ja hänen kuolemansa sai yhteisön viimeisetkin rippeet lähtemään. Olen kuitenkin ottanut tehtäväkseni koota yhteisön uudelleen, ja se edistyy hyvin", selitin ylpeänä. Arven ainoan silmän katse kirkastui.
"Miten monta jäsentä yhteisössä sitten on?" kissa kysyi. Hetken ajan harkitsin vastaustani. Arpi oli selkeästi perillä kujakissayhteisön tavoista toimia. Jos hän oli asunut täällä, hänkin tuntisi kaksijalkalan läpikotaisin. Tällä kertaa valehteleminen ei olisi oikea vaihtoehto.
"Lisäkseni kaksi ja sinä, jos vain liityt joukkooni", sanoin vakavalla äänellä huomaten, miten Arpi oli vähällä hymyillä. Se sai minut ärsyyntymään, ja häntäni piiskasi ilmaa muutaman kerran puolelta toiselle.
"Tyhjästä on vaikea kasata jotakin, etenkin yksin", tuhahdin. Arpi nyökytteli hitaasti päätään.
"Voin minä ainakin tulla katsomaan, millainen meno teillä on. Jos ei muuta, niin voin muistella vanhoja aikoja", Arpi sanoi haikealla äänellä. Hän katseli ympärilleen hennosti hymyillen.
"Miksi sinä lähdit täältä alun perin?" esitin kysymyksen puhtaasti uteliaisuudesta. Arpi lähti kulkemaan vierelläni eteenpäin.
"Silloinen johtajamme - sinun emosi emo - tapettiin, ja kaaos valtasi koko kaksijalkalan. Siihen aikaan minulla oli vielä kumppani ja pieniä pentuja. Katsoimme parhaaksi paeta kaaosta metsään. Sairaudet, petoeläimet ja muut kissat veivät yksitellen jokaisen rakkaani hengen, ja sitten minä päätin palata. Ei minulla ole enää mitään menetettävää, kun olen menettänyt jo kaiken", Arven äänestä paistoi suru ja onnettomuus. Se inhotti minua. Hän oli itse elossa, miksi hän murehti joitakin menneitä? Tuskin hän oli sentään itse tappanut lähimmäisiään. Olin sitä mieltä, ettei kehenkään saanut kiintyä liikaa.
"Ennen kuin menemme muiden luokse, sinun täytyy tietää eräs asia", sivuutin kollin sanat täysin tajutessani, että Arpi oli erinomainen kissa auttamaan pitämään yllä valheitani.
Onnekseni kissa lupautui esittämään erästä kaksijalkalan laitamilla asuvaa kujakissayhteisön kissaa, joka muuttaisi kanssamme vanhaan kaksijalan pesään. Oikeastaan Arpi vaikutti ihan siedettävältä kissalta.

Matkan varrella kävimme hakemassa ruokaa kaksijalkojen metalliastiasta. Arpi kertoi minulle tarinoita siitä, millaista kaksijalkalassa oli ollut ennen. Saatoin kuvitella mielessäni, miten yhteisö tulisi taas kukoistamaan minun johdollani.
"Nämä kujat tuovat minulle paljon muistoja mieleen", kolli huokaisi, kun saavuimme kaksijalkalan pesän luokse. Ränsistynyt kivipesä oli vanha, mutta kuitenkin koti. Aikoinaan se oli ollut myös Arven koti.
Pujahdin kollin edellä rikkinäisestä ikkunasta sisään. Johdatin kollin yläkertaan, vaikka hän varmaan olisi osannut sinne itsekin.
"Me palasimme nyt", lausahdin rennolla äänellä, ja kaksikko kääntyi meidän puoleemme. Leopardi näytti yllättyneeltä, mutta Mäihän ilmeestä en osannut sanoa mitään.
"Tässä on Arpi, hän on yksi yhteisömme arvostetuimmista kissoista. Koska täällä on joku jotakuta täytyy vahtia kuin pientä pentua, Arpi muuttaa kanssamme tänne", valehtelin ongelmitta kahdelle niin sanotulle ystävälleni. Leopardi hymyili lämpimästi.
"Hauska tutustua. Minä olen Leopardi. Oletko sinäkin entinen kotikisu?" kissa kysyi viitaten Arven kaulassa komeilevaan siniseen kaulapantaan. Kissa ei näyttänyt loukkaantuvan suorasta kysymyksestä.
"Synnyin kaksijalkalassa, mutta olen ollut vapaa kaksijaloista jo kauan", kolli lausahti ja kääntyi Mäihän puoleen, "en taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys."
En voinut kieltää, etteikö tilanne huvittanut minua. Eilen viimeksi Leopardi oli ottanut asian puheeksi Mäihän kanssa, eikä kolli tuntunut pitävän puheenaiheesta.

//Mäihä?
// 1176 sanaa

Kääntäessäni selkäni isälleni ja Mesitähdelle, käänsin samalla selkäni Eloklaanille ja entiselle elämälleni. Minä en kuulunut enää klaaniin: paikkani oli jossain muualla.
Käpälänaskeleni veivät minua yhä kauemmaksi rajasta, jonka toiselle puolelle Hiilihammas oli jäänyt seisomaan päällikkönsä kanssa. Niin - hänen päällikkönsä. Minun ei tarvinnut enää vastata tekemisistäni sille käärmeelle, joka oli noin vain voinut potkia kissan pois klaanistaan sen vuoksi, että se kissa nyt vain oli vahingossa sattunut tappamaan tuon pojan.
Saatoin yhä tuntea kissojen katseet turkissani, vaikka olin päässyt jo useamman ketunmitan päähän heistä. Kaipa he aikoivat varmistaa, että varmasti häivyin, enkä tulisi enää takaisin heidän riesakseen.
Ette te muutenkaan minua ansainneet, ajattelin happamana ja kuvittelin mielessäni upottavani kynteni Mesitähden kurkkuun. Mieluummin olisin tahrannut kynteni hänen kuin tämän pojan vereen. Karpalonenä oli paras mestari, mitä kissa olisi saattanut toivoa, eikä hän ansainnut sellaista kuolemaa. Katuisin kamalaa tekoani lopun ikäni.
Pilvet liikkuivat sinitaivaalla verkalleen. Tuuli oli kylmä ja pureva, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Nälkä jäyti vatsaani; en ollut syönyt mitään sitten eilisaamun, jolloin olin haukannut pari palaa isän linnusta ennen Karpalonenän kanssa harjoituksiin lähtöä.
Ajatus siitä, että vielä eilen aamulla kaikki oli ollut kuten ennenkin, tuntui nyt kovin etäiseltä ja vieraalta. Elämäni oli pirstaloitunut tuhansiksi palasiksi sinä hetkenä, kun kynteni oli sivaltaneet Karpalonenän kaulaa tappavasti. Se isku oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin mestarilleni, mutta siinä hän oli silloin kuitenkin ollut: täysin minun armoillani, tiedostamatta, millaisella voimalla olin ollut valmiina surmaamaan kimppuuni yllättäen hyökänneen muukalaisen.
Ukkosen jyrähdyksen lailla kulkeva ääni jylisi ylitseni. Saavuin harmaan, leveän kivipolun reunaan, jota pitkin juoksi suuri, punainen olento, joka piti ärjyvää ääntä viuhahtaessaan ohitseni. Sieraimeni levisivät ja niitä kirveli katku, joka jäi kiinni kurkkuuni ja sai minut kakomaan.
Tämän täytyy olla se Ukkospolku, josta Karpalonenä minulle kerran mainitsi, tuumasin katsellessani ympärilleni. Ja tuo oli varmaankin sellainen hirviö. Ne eivät kuulemma koskaan poistuneet polulta, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Jos mielin kauemmaksi Eloklaanista ja siellä asuvista kissoista, minun olisi ylitettävä se. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, paitsi tietenkin Kuolonklaanin reviirin kautta kiertäminen, mutta luultavasti pääsisin vain hengestäni lähtemällä yrittämään sitä reittiä.
Tähtiklaani, jos kuulet minut, anna minulle voimaa selvittää tämä este, rukoilin mielessäni ennen kuin asetuin polun reunaan ja painoin toisen korvani vasten kiveä tarkistaakseni, oliko polkua pitkin tulossa vielä lisää hirviöitä.
Kun kivinen polku vaikutti tarpeeksi hiljaiselta ylitettäväksi, lähdin pinkomaan sen poikki käpälät hädin tuskin sen pintaa viistäen. Veri kohisi korvissani: hirviöiden jättämä saastainen savupilvi oli polulla paljon paksumpi ja se tunkeutui silmiini ja sieraimiini ja suuhuni.
Ehdin juuri sopivasti pois kovalta kivipinnalta, kun yhtäkkiä jostain kaukaisuudesta minua kohti juoksi jo uusi hirviö. En jäänyt katsomaan taakseni käpälieni osuessa pehmeään ruohoon toisella puolella ja kiriessäni itseäni yhä nopeampaan vauhtiin päästäkseni mahdollisimman kauaksi tästä hirveästä paikasta.

Pysähdyin litkimään vettä purosta, joka oli sattunut matkan varrelle. Vesi huuhteli hiekan ja tomun maun suustani. Nälkää se ei kuitenkaan vienyt, ja tiesin, että jos en kohta saisi napattua itselleni saalista, minusta tulisi vielä sellainen jollekin isommalle saalistajalle.
Kyyristyin pitkien heinänkorsien sekaan, joita kasvoi puron vieressä. Raotin vähän suutani ja yritin etsiä ilmasta vihiä riistasta. Tähtiklaani oli tänään puolellani, sillä ei mennyt kauaakaan, kun haistoin päästäisen.
Koukistin lonkkiani, valmistauduin loikkaamaan - ja pian pikkueläin pyristelikin jo kynsieni välissä. Se piti säälittävää vikinää, mutta tapoin sen nopealla puraisulla. Veren lämmin maku purskahti suuhuni ja sai minut kavahtamaan.
Nousin ylös ja peräännyin askelella maahan elottomana retkottamaan jääneestä saaliista. Mieleeni nousi kuva Karpalonenän ruumiista, joka hitaasti kylmeni käpälieni juuressa.
"Se oli vahinko", sihahdin ääneen, huiskaisin hännälläni ilmaa ja kyyristyin sitten hotkimaan päästäisen, jotta en ehtisi ajatella enää enempää ikäviä muistoja eiliseltä.
Silti raskas pilvi tuntui luovan synkkiä varjoja mieleni sopukoihin, turmellen lopulta minusta senkin osan, johon syyllisyydentunne ja viha eivät olleet vielä koskeneet.

Valtavat, kulmikkaat kivipesät kohosivat edessäpäin mykkinä. Viikseni värisivät uusista hajuista, joita niiden suunnalta tulvahti. Emmittyäni hetken päätin käydä katsomassa lähempää.
Oli kulunut varmastikin jo yli neljänneskuu siitä, kun minut oli karkotettu Eloklaanista. Ruokaa oli löytynyt melko niukasti niistä paikoista, joissa olin saattanut viettää parikin päivää ihan vain, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä, mutta suurin syy turkkini alla terävöityneiden kylkiluiden piirteisiin lieni keskittymiskykyni puute.
Jokainen tappamani saalis muistutti minua Karpalonenästä. Sain käydä pääni sisällä aina saman epätoivoisen kamppailun, ennen kuin upotin hampaani ruokaan ja nyhdin siitä lisää lihaa luitteni ympärille.
Lisäksi olin alkanut huomata, miten riippuvainen olinkaan muiden kissojen seurasta. Sisälläni jäyti kolkko yksinäisyyden tunne aina kun asetuin jonkin puun koloon tai pensaan alle nukkumaan, enkä kuullut klaanitoverieni tasaista tuhinaa tai tuntenut heidän lämpöään ympärilläni.
Tassutin kapeaa kivipolkua pitkin syvemmälle isojen kivipesien metsään. Täällä oli myös kissoja, mutta heidän hajunsa pisti epämiellyttävän vieraana nenääni. Kaksijalkoja oli myös tavallista enemmän, joten yritin pysytellä kivipesien suomissa varjoissa piilossa niiltä.
Olin törmännyt kaksijalkaan ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen kun olin lähtenyt Eloklaanista. Se oli ollut kyyristyneenä marjamättäälle keskellä metsää, eikä ollut vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta, joten olin uskaltautunut menemään vähän lähemmäksi. Kuitenkin jostain melkein kuin tyhjästä minua kohti oli rynnistänyt pari pienempää kaksijalkaa, jotka olivat yrittäneet saada minua kiinni. Olin paennut paikalta niin vikkelästi kuin vain käpälistäni olin päässyt.
Vatsani päästi pitkän, kurisevan äänen. Minun olisi yritettävä löytää täältä jostain ruokaa, tai muuten muriseva pötsini houkuttelisi vielä paikalle koiria tai muita inhottavia otuksia.
Seurasin ilmassa houkuttelevana leijailevaa ruoan tuoksua metallisten astioiden luo, jotka näyttivät melkein kuin puunkannoilta - ainakin etäisesti. Tuoksu tuli niiden sisältä, siispä yritin saada kaadetuksi yhden sellaisen tutkiakseni sitä tarkemmin.
Loikkasin yhden päälle, ja se kolisi allani kovaäänisesti. Sen pinta tuntui liukkaalta, eivätkä kyntenikään vaikuttaneet tehoavan siihen toivomallani tavalla. Pudottauduin alas lootan päältä ja pysähdyin hetkeksi mittailemaan sitä katseellani.
Lopulta keksin kiertää sen taakse, nousin takajalkojeni varaan ja yritin etujalkojeni avulla kipata koko höskän nurin. Se kävi yllättävän helposti, ajattelin tyytyväisenä ja ryhdyin tonkimaan maahan levinnyttä ruokakasaa.

//Keijukainen ja Mäihä? :D
//928 sanaa

Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Olin suunnitellut katoavani yöhön sillä silmänräpäyksellä kun kaksikko nukahtaisi. Olin kuitenkin selkeästi aliarvioinut heidän älykkyysosamääränsä, sillä he olivat päättäneet pitää vahtivuoroja kumpikin vuorollaan.
Pyöräytin silmiäni niin syvästi, että ei olisi ollut ihme jos olisin nähnyt takaraivoni.
Yön tunnit etenivät hitaasti ja viimein aamuauringon säteet alkoivat paistaa rähjäisen pesän sisälle. Nousin ylös ja venyttelin, kuin olisin herännyt maailman makeimmilta unilta.
Kuulin vähän matkan päästä hiljaisen sananvaihdoin ja pian Leopardi astui takaisin huoneeseen yksikseen, vaaleanvihreät silmät sädehtien ärsyttävän ystävällisesti. Olisin halunnut ennemmin kohdata kissan, jonka pinna oli niin kireällä kuin olla ja voi. Ja sitten tietenkin olisin yrittänyt viedä hänet äärirajoilleen.
“Nukuitko hyvin?” leopardi laikukas naaras kysyi sillä samaisella pehmeydellä, joka hänen silmistään oli loistanut.
“Aivan loistavasti”, sanoin ja nuolaisin käpälääni, “minne Keijukainen lähti?”
Leopardi vilkaisi oviaukon suunnalle kuin kelaten koko tapahtumankulun uudelleen mielessään ja vastasi:
“Hän meni tapaamaan kaksijalkalan laidalla olevia kissojaan.” Leopardi puhui varmasti eikä epäröinyt ollenkaan. Hänellä oli siis jokin syy uskoa Keijukaisen selityksiä.
Nyökkäsin hitaasti ja kasvoilleni nousi hieman mietiskelevä ilme.
“Kerro minulle Leopardi, oletko koskaan nähnyt näitä kaksijalkalan laidalla olevia kissoja’?” heitin rennosti, kuin olisin vain puhtaan kiinnostunut uuden kissayhteisöni jäsenistä. Leopardi meni hetkeksi hämilleen ja sitten kurtisti kulmiaan.
“En, mutta ei minun ole tarvinnutkaan. Miten niin?”
“Kunhan vain kiinnostaa minkälaisista kissoista tämä yhteisö koostuu”, sepitin ja väläytin hymyn naaraalle, “eli siis uskot kaiken mitä hän sinulle kertoo joukostaan?”
“Tietenkin uskon. Ei Keijukaisella ole mitään syytä valehdella minulle”, naaras sanoi hieman loukkaantuneena siitä, että kyseenalaistin hänen ystäväänsä. Tai veikkasin enemmänkin, että “ystäväänsä”.
*Ahaa, hän on siis yhtä fiksu kuin kivi. Tuolla hyväuskoisuudella hän luottaisi vaikka kissaan, jonka otsassa lukee ‘valehtelija’.*
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus epäillä johtajaasi”, yskäisin, “johtajaamme.”
Täytyisi yrittää nyt kuitenkin kohdella uutta tuttavaani mukavasti, että hän jossain kohtaa suostuisi päästämään minut yksikseni ulos. Sitten voisin jättää tämän läävän. Ja sekös vasta hymyilytti minua.

//303 sanaa

Leimutassu: 22kp! -

Mäihä: 52kp! -

Keijukainen: 80kp! -

Olin riemuissani, vaikka pakotinkin ilmeeni pysymään kivenkovana. Pieni virne pääsi kuitenkin vähän väliä salaa hiipimään kasvoilleni. Olin tehnyt oikean ratkaisun käydessäni taisteluun Mäihän kanssa. Vaikka erakko olikin jaellut kovia ja kipeitä iskuja kynsillään ympäri kehoani, taistelu oli minulle saavutus. Tämä oli ensimmäinen oikea taistelu, jonka koskaan voitin.
En ollut varma, oliko hyvä vai huono asia, ettei kollilla ollutkaan kissajoukkoa. No, eipä ainakaan tarvitsisi pelätä, että he murhaavat meidät nukkuessamme.
"Tiesin sen", valehtelin sipaistessani kielelläni sotkuuntunutta turkkiani. Mäihä ei vastannut mitään, hän vain katseli meitä ilmeettömänä ja odottaen.
"No niin, lähdetään sitten", lausahdin kuin olisin ollut suurempikin johtaja. Viitoin kaksi kissaa perääni hännän heilautuksella. En halunnut päästää Mäihää selkääni, joten odotin niin kauan, että kolli pääsi rinnalleni. Mietin seuraavaa yötä. Kollia ei voisi jättää hetkeksikään vahtimatta. En tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, ettei hän vaikuttanut kovin yhteistyöhaluiselta. Minun ja Leopardin täytyisi kai järjestää vahtivuorot.
Matkan aikana varjot pitenivät huomattavasti, kun aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Se katosi korkeiden kaksijalan pesien taakse ja sai taivaan punertamaan. Kujien reunoilla seisovat tähdet syttyivät tismalleen yhtä aikaa jokainen. Yhden tähden valo oli huomattavasti himmeämpi kuin toisten. Taivaan tähtiä minä en edes vaivautunut vilkaisemaan sillä tiesin, että yllämme oleva taivas oli pilvien peittämä.
Pienen kävelymatkan päästä saavuimme kotini eteen. Vanha, ränsistynyt kaksijalan pesä tönötti keskellä uusia ja kirkkaanvärisiä, hyväkuntoisia pesiä. Vaikka kotini ei ollutkaan yhtä hohtoinen kuin kaksijalkojen käyttämät pesät, tämä koti oli minulle kaikista rakkain. Olin tuijotellut sen kivisiä seiniä koko ikäni.
"Tässä se on; meidän kotimme", kerroin ja annoin Mäihälle pienen hetken aikaa tarkastella sitä. Kolli ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta silmäillessään kaksijalan pesää.
Kun katseluhetki oli ohi, johdatin yhteisöni jäsenet sisään rikkinäisestä ikkunasta.
"Varo ettet satuta itseäsi, se on aika terävä joistain kohdin", kuulin Leopardin sanovan Mäihälle, ennen kuin valkea kissa pääsi perässäni sisälle saakka.
Likaisenvalkea kolli loikkasi pesän puiselle lattialle. Hän silmäili ympäristöä, joka oli melko sotkuinen. Käyttämättömiä, vanhoja sammalvuoteita lojui siellä täällä.
"Yhteisön kaikki jäsenet asuivat joskus täällä, mutta nykyään he vartioivat kaksijalkalan laitamilla", kerroin samalla, kun johdatin kaksikon yläkertaan. Yläkerrassa oli hieman siistimpää. Leopardi oli pudottanut vanhat vuoteet alas rikkinäisestä ikkunasta, ja naaras oli tukkinut ikkunan oksilla ja sammalilla. Näin pysyisimme vähän lämpimämpinä lehtikadon tullessa.
"Voit etsiä itsellesi hyvän nukkumapaikan. Suosittelen välttelemään ikkunoita, sillä vesi saattaa tulla sisälle asti", sanoin rauhallisella äänellä ja asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi keskellä avaraa tilaa. Viitoin Leopardin luokseni, ja laikukas kissa kipitti portaikosta luokseni silmät säihkyen.
"Meidän täytyy vahtia uutta ystäväämme, ettei hän karkaa. Otetaan vahtivuorot niin, että minä hoidan alkuyön ja sinä loppuyön. Katsokin, ettet päästä häntä karkuun", sanoin kissalle silmiäni siristellen. Leopardi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"En takuulla päästä. Hän varmasti viihtyy täällä kanssamme", vaaleanruskea naaras vastasi pirteästi hymyillen. Väläytin kissalle takaisin pienen hymyn, vaikkei tilanteessa ollutkaan mitään mukavaa. Olin satavarma, että Mäihä ottaisi hatkat heti kun silmä välttäisi.

//Mäihä?
// 458 sanaa

Keijukaisen liike oli todella yllättävä. En ollut uskonut naaraan käyvän päälle, mutta näköjään hän oli päättänyt tämän olevan paras ratkaisu.
Loikkasin sivuun karvat pörhistyen ja huomasin, kuinka naaras oli ollut vain muutaman sentin päässä kynsinensä minun turkistani. Sen perusteella uskoin hänen olevan melko nopea, mutta taistelulahjoista en vielä osannut sanoa. Hänen täytyi olla joko typerys, joka lähtee haastamaan toista kissaa mitättömillä taidoilla tai sitten hyvä taistelija. Veikkasin viimeistä, mutta toisaalta, olihan naaraalla ollut pokkaa puhutella itseään kevyesti kaksijalkalan hallitsijana, joten en ollut ihan varma hänen ajatuksenjuoksustaan.
Naaras oli tehnyt nopean käännöksen vähän matkan päässä ja nyt loikkasi taas minua kohti. Väläytin tälle virneen ja syöksyin vastahyökkäykseen. Olisi mielenkiintoista nähdä mihin hänestä olisi vai olisiko mihinkään.
Keijukainen tuntui ennakoineen sen, että tällä kertaa hyökkäisin takaisin, jonka takia hän osasi valmistautua iskuuni. Iskeytyessäni hänen harmaaseen hahmoonsa hän pysyi suhteellisen hyvin pystyssä ja alkoi oitis kynsimään minua tassuillaan.
Adrenaliini virtasi suonissani ja häiritsi keskittymistäni. Minun oli vaikea kuulla hakkaavan sydämeni takaa mitään.
Katsoin hämäyksenä Keijukaisen kylkeen ja kun hän ehti rekisteröidä katseeni, iskinkin hänen lapaansa. Se sai hänet kellahtamaan maahan ja ennen kuin hän ehti nousta, kävin taas hänen kimppuunsa.
Keijukaisen takajalat potkivat vatsaani epämiellyttävällä tavalla ja lopulta hän sai heitettyä minut kyljelleni iho inhottavasti raahautuen pitkin mustaa maata vähän matkan päähän hänestä.
Huomasin sivusilmälläni Leopardin eksyneen katseen hänen tapittaessa johtajaansa ja minua niskakarvat pörhistyen. En tiennyt kävisikö hän Keijukaisen avuksi jos tilanne näyttäisi pahalta ja toisaalta en välttämättä halunnut edes päästä sinne asti. Vaikka omasinkin vähintäänkin keskinkertaiset taistelijanlahjat niin en totta vieköön pärjäisi kahdelle kissalle samanaikaisesti.
Kun olin nousemassa ylös Keijukaisen harmaa hahmo tömähti minua vasten. Satuin huomaamaan kuinka pehmeältä hänen turkkinsa tuntui, vaikka samanaikaisesti hän repi karvojani julmasti kynsillään. Minulla oli selkeästi prioriteetit kunnossa.
Läiskäisin hänen kasvojaan melko voimakkaasti tassullani ja se sai hänen päänsä hetkeksi pyörälle. Sen jälkeen en enää viitsinyt edes yrittänyt tosissani ja rimpuilin veltosti, kuin minulta olisi loppunut puhti. Olisi aika vaihtaa suunnitelmaa.
Hänen kääntyessään takaisin terävänä puoleeni ja valmistautuessaan iskemään minua - kuka tietää, ehkä jopa tappavasti - päästin ilmoille luovutuksesta kielivän naurahduksen:
“Eiköhän tämä ollut tässä”, se sai Keijukaisen kulmat kurtistumaan epäluuloisesti, “olisitko kiltti ja nousisit päältäni. Onhan tässä ihan mukava makoilla, mutta en harmillisesti taida kyetä tässä asennossa tulemaan sinne minne ikinä haluatkaan minut johdattaa.”
Oli ehkä outoa, mutta minun teki mieli nauraa. Olisin minä päiväni huonomminkin voinut viettää. Sain sentään kunnian taistella itse kaksijalkalan kuningattaren kanssa.
Silloin Keijukaisen kasvoille nousi voitonriemuinen ilme. Antoi kissan olla onnellinen. Keijukainen nousi ylös, mutta hänen lihaksensa olivat kuitenkin edelleen jännittyneet enkä syyttänyt häntä. Hän käsitteli minua erinomaisesti siitä huolimatta, että oli tuntenut minut muutaman minuutin ajan. Minuun ei tosiaankaan voinut luottaa.
Nousin itsekin ylös ja irvistin hieman, kun tunsin kyljessäni vihlovan poltteen. Tien päällyste oli kai antanut minulle palovamman. Eivätkä Keijukaisen kynsien aikaansaamat jäljetkään mitään kivuttomia olleet. Kehoani pisteli ympäriinsä, mutta oli karvat pöllynneet Keijukaisellakin.
Kujalla lojui ympäriinsä irronneita karvatuppoja, mutta ne eivät kiinnostaneet minua pitkään vaan kohdensin katseeni Keijukaisen silmiin ja heilautin rennosti häntääni.
"Entäs se sinun kissajoukkosi?" Leopardi sanoi vähän matkan päästä puuttuen keskusteluun.
Kohautin lapojani ja vastasin katsettani hänen suuntaansa kääntämättä, pienen hymähdyksen kasvoilleni nostaen:
"Taisin valehdella."

//Keijukainen?
511 sanaa

Harkitsin seuraavaa liikettäni tarkasti. Jos päästäisin Mäihän menemään, tarinani pohja katoaisi hetkessä. Voisiko todella olla, että tuolla luisevalla kollilla olisi oma kissajoukko? Kävin läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot; jos Mäihällä sattuisikin olemaan oma kissajoukko, he tulisivat tänne takuulla. Mutta silloin etu olisi minulla. Minä sentään tunsin tämän kaksijalkalan jokaisen kolkan, kun taas Mäihän lauma olisi vain ohikulkumatkalla. He tuskin edes tietäisivät mistä etsiä. Jos tappaisin Mäihän, ei hänen joukkonsa tietäisi, mitä todella olisi käynyt. Voisin ihan hyvin valehdella heillekin, ja kujakissayhteisö saisi täten uusia jäseniä ja täysin uuden alun.
Jos päästäisin Mäihän lähtemään, hän ja Leopardi huomaisivat välittömästi minun valehdelleen. Yhteisö menettäisi taas viimeisetkin jäsenensä. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut mieleiseltä, mutta jotain oli tehtävä. En saanut ajatella liian kauaa, tai se herättäisi epäilyksiä. Kohensin ryhtiäni ja kohtasin Mäihän keltaisten silmien katseen.
"Kai sinä ymmärrät, ettet ole lähdössä täältä elossa? Minä annoin sinulle vaihtoehdot, ja sinä päätit kuolla", lausahdin tasaisella äänellä ja vilkaisin Leopardia. Tiesin erakon olevan surkea taistelija, mutta hän oli oppinut minulta muutaman yksinkertaisen liikkeen. En tiennyt mitään Mäihän taidoista, mutta vaikken haluaisi kehuskella, olin aika hyvä taistelija. Kolli oli edelleen umpikujassa. Leopardi pitäisi huolen, ettei kissa pääsisi juoksemaan ohitsemme. Pitkäjalkainen ystäväni oli hyvin vikkelä jaloistaan, ja hän saisi tuon kapisen kujakissan takuulla hetkessä kiinni.
"Jos muutat mielesi, kerro minulle ennen kuin kuolet", lausahdin hymyillen kääntäen katseeni takaisin Mäihään. Kolli näytti olevan varuillaan. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Mielessäni rukoilin itselleni onnea. Sitten syöksyin eteenpäin nopeampaa kuin koskaan. Tämä ei ollut leikkiä, vaan ihan totta. Minun oli pakko voittaa!

//Mäihä?
// 249 sanaa

“No, mitä sinä valitset?” Keijukainen sanoi. Totta puhuen naaraan nimi jokseenkin huvitti Mäihää. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi - ainakaan vielä.
Naaras oli esittänyt uhkauksen ja Mäihä halusi kovasti nähdä mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi. Silloin ainakin selviäisi hyökkäisikö hänen kimppuunsa laumallinen kissoja, kuten Keijukainen oli väittänyt. Ja muutenkin, Mäihää suorastaan inhotti ajatus Keijukaisen joukkoon liittymisestä.
“Taidamme olla pattitilanteessa, sillä minua ei kiinnosta tippaakaan liittyä sinun joukkoihisi, kiitos vaan. Tapa minut vaan jos haluat, silloin et ainakaan hyödy minusta millään tavalla”, hän sanoi katsoen naarasta suoraan silmiin. Mäihä heilautti mustaa häntäänsä rennosti.
Kolli ei halunnut missään nimessä sitoutua leikkimään jonkinlaista yhteisöä muiden kissojen kanssa. Eikä hänen aikeenaan ollut myöskään kuolla. Häntä kyllä kiinnosti Keijukainen ja hänen aikeensa, mutta enemmän siinä mielessä, että hän saattaisi juteltuaan häipyä tämän luota ja mahdollisesti ehkä palata taas kun siltä tuntui.
“Jos päästäisitte minut nyt lähtemään, itseasiassa minun oma kissajoukkoni odottaa. He eivät katsoisi hyvällä jos jäisin matkalleni. Voin kyllä joskus tulla käymään kunhan vain kerrotte missä asutte”, Mäihä sanoi väläyttäen kuivan hymyn. Saisi nähdä mitä neiti kaksijalkalan hallitsija tähän sanoisi. Hän ei missään tapauksessa ollut vielä valmis heidän kanssaan. Mäihä aikoi vain ilmestyä heidän luokseen yhtä lailla kuin aurinko päiväksi ja sitten taas kadota kun yö saapuisi. Häntä ei kukaan kahlitsisi.


//Keijukainen?
207 sanaa

Tyytyväinen virne hiipi taas kasvoilleni, kun kollikissa kertoi nimensä olevan Mäihä. Kissa painotti sitä, ettei hän ollut kotikisu. Ilmeisesti Mäihä oli ainakin entinen sellainen, sen minä päättelin kaulassa olevasta punaisesta kaulapannasta. Toivoin, että valkea kolli olisi tarpeeksi hyväuskoinen uskoakseen hänen sepitykseni. Toki joitain vuodenaikoja sitten sanani olisivat voineetkin pitää paikkansa, mutta tällä hetkellä kujakissayhteisöön kuului vain kaksi kissaa, minä ja Leopardi.
"Olen Keijukainen. Tässä on Leopardi, muttei sitä varmaankaan ole kovin vaikeaa arvata", totesin viitaten naaraan leopardilaikkuihin. Vain typerät kissat tai kaksijalat nimeäisivät jonkun noin ilmiselvästi. Takuulla oli olemassa miljoonia Leopardi-nimisiä leopardilaikukkaita kissoja. Huomasin, miten Mäihän pokerinaama oli pettää, tai sitten se oli osa suunnitelmaa. Mäihä pysyttäytyi kuitenkin vakavana ja tuijotti suoraan meitä.
"No Mäihä, sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko liityt minun joukkoihini tai kuolet", lausahdin viileästi, aivan kuin olisin tokaissut jotakin arkipäiväistä. Paljastin kynteni ja huitaisin niillä ilmaa ikään kuin pelotellakseni toista.
Vaikka ulkokuoreni ei välttämättä sitä kertonutkaan, olin hermona. Vastassa oli tuntematon kissa, josta en tiennyt muuta kuin nimen. Mäihä oli suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä ja Keijukainen, mutta hän oli kookkaampi kuin kumpikaan meistä. Mäihä oli varsin laiha ja kissalla oli pitkät jalat. Arvelin tuon olevan nopea juoksemaan. En minäkään mikään hidas ollut, mutta kyllä Leopardi ainakin juoksi minua lujempaa jos tahtoi.
Kolli pysyi vaiti. Hän katsoi minua ilmeellä, jota en osannut lukea. Pitkä miettiminen sai minut arvelemaan, että erakko oli epävarma. Eikö hän uskonut tarinaani, vai mikä hänet pisti niin mietteliääksi?
"No, mitä sinä valitset?" kysyin rikkoen hiljaisuuden. Ei tässä ollut aikaa odotella koko päivää.

//Mäihä?
// 251 sanaa