Ihailin sitä, miten Keijukainen osasi hoitaa tällaiset tilanteet: uhkaavasti, nopeasti ja tyylikkäästi. Halusin itse olla samanlainen sitten, kun minusta tulisi joskus kujakissayhteisön johtaja. Siihen tietysti olisi vielä pitkä aika, sillä Keijukainen tulisi elämään pitkään ja johtamaan meitä yhtä kunnioitettavasti kuin hän oli tähänkin mennessä tehnyt.
Mitä tuli tähän uuteen tulokkaaseen, jota minun oli määrä vartioida… Hän oli klaanikissa! Juuri sellainen yksilö, jota minun kuului vihata ja inhoksua koko sydämeni pohjasta. Tuo kolli oli tehnyt pahan virheen astuessaan meidän kaksijalkalaamme - hänenlaisensa olivat kirottuja!
"Minä pidän häntä silmällä", lupasin Keijukaiselle päättäväisesti, ja siirsin sitten paheksuvan katseeni kolliin. Tämä katsoi minua hankalasti tulkittava ilme kasvoillaan. Hän saattoi joko pilkata minua tai sitten olla aidosti utelias - en ollut mikään paras ilmeiden lukija.
"No niin, mennään sitten", murahdin ja viitoin hännälläni kissaa tulemaan perässä. Lähdin kulkemaan portaita kohti, ja kuulin toisten askeleiden seuraavan omiani, mistä tiesin, että kolli oli päättänyt olla hangoittelematta vastaan ja seurasi minua.
Päästyämme alakertaan näytin hänelle, missä nukkumapaikat sijaitsivat. "Tulet nukkumaan täällä yösi. Jos et mieli nukkua kylmällä lattialla, sinun on parempi alkaa etsiä jotakin, josta rakentaa oma petisi", sanoin tylysti, jäljitellen Keijukaisen puhetyyliä, sillä se oli tuntunut tepsivän kolliin aiemminkin.
Laikukas kissa katsoi minua tympääntyneen oloisena ja rupesi sitten tutkimaan alakertaa. Istuin alas ja seurasin hänen etsintöjään. Kun hän ei millään vaikuttanut löytävän mitään, mistä olisi voinut olla hyötyä, huokaisin liioitellun kovaäänisesti ja menin avuksi.
Loikkasin nelikulmaisen puisen laatikon päälle, jossa oli lokeroita, jotka sai auki vetämällä. Kurotin tassullani yhden lokeron kahvaa kohti ja onnistuin kiskaisemaan sen auki. Pudottauduin lokeroon ja ryhdyin tonkimaan tavaroiden seasta kaikenlaisia pehmusteita, joita kolli voisi käyttää petiä rakentaessaan.
Viskasin löytämäni rätit ja kankaanriekaleet kissan päälle ja loikkasin pois lokerosta. "Toivottavasti sinä osaat sentään rakentaa petisi itse", tuhahdin silmiäni pyöritellen. Sitten mieleeni muistui, etten tiennyt vielä kissan nimeä, vaikka ei sillä, että se olisi minua niinkään kiinnostanut. Käytännön syistä se olisi kuitenkin ollut hyvä tietää. "Sinä tiedät jo minun nimeni, joten kuka sinä olet?" kysyin katsoen tätä arvioivasti korvista tassuihin.

//Kharon?
//324 sanaa

Päivänsäde oli kasvanut kovaa vauhtia. Naaras oli saavuttanut iän, joka klaanissa olisi tarkoittanut oppilaaksi tulemista, mutta minun yhteisössäni sen merkitys oli suurempi. Päivänsäde sai enemmän vastuuta, nytkin hän oli ensimmäistä kertaa johtamassa partiota.
Uusia kissoja ei ollut näkynyt aikoihin. Viimeiset kuut olivat olleet hiljaisia, sillä muukalaiset eivät uskaltautuneet kaksijalkalani alueelle. Kenties sana yhteisöstä oli levinnyt, tai sitten kukaan ei vain liikkunut tähän aikaan vuodesta minnekään.
Olisin halunnut kasvattaa Mesitähden pennun omalla tavallani, mutta Mäihä ja Tyrskytiikeri hankaloittivat asiaa. Heidän kasvatustapansa oli aivan toisenlainen kuin omani. Olimme joutuneet tekemään kompromissin niin, että jokainen huolehti pennusta vuorotellen, jokainen päivän kerrallaan. Ihan kohtalaisesti se olikin sujunut, sillä Päivänsäteestä oli varttunut juuri sellainen kuin olin toivonutkin: itsevarma, rohkea ja kuitenkin järkevä.
"Eikö heidän pitäisi olla jo täällä?" Tyrskytiikeri kysyi haukotellen. Käänsin ärsyyntyneen katseeni kollin suuntaan. Vihjasiko hän, että oli ollut virhe päästää Päivänsäde partion johtoon? En vastannut mitään, sillä en jaksanut kinastella Tyrskytiikerin enkä sen enempää tuon lähettyvillä lepäävän Mäihän kanssa.
Kuulin askeleita alakerrasta. Ne saivat minut suorastaan pomppaamaan pystyyn. Tummanharmaa naaraskissa asteli häntä pystyssä yläkertaan, perässään kahden sijaan kolme kissaa. Päivänsäde kertoi löytäneensä kissan kaksijalkalasta. Aluksi olin hyvilläni kasvattini teosta, mutta sitten hymy hyytyi. Yritin peitellä yllättyneisyyttäni, kun tunnistin laikukkaan kissan. Sitä seurasi säikähdys, kun muistin mistä hänet tunsin. Kissa oli yksi Eloklaanin oppilaista, siitä ei voinut erehtyä. Laikku kasvoissa ja eriväriset silmät eivät unohtuneet helposti.
Päivänsäde kehuskeli löydöstään tyytyväisenä. Vilkaisin Mäihää ja Tyrskytiikeriä. Molemmat olivat nousseet ylös, ja selkeästi huomanneet saman kuin minäkin.
"Mitä eloklaanilainen tekee näin kaukana kotoa?" sivuutin Päivänsäteen täysin, kun kävelin huoneen halki eloklaanilaisen eteen. Tuo siristi erivärisiä silmiään, kenties hän ei tunnistanut minua.
"En minä asu enää Eloklaanissa", laikukkaan kissan sanat saivat minut huojentumaan. Se tarkoitti sitä, etteivät eloklaanilaiset olleet ainakaan ihan heti saapumassa luoksemme. Jos siis kissan sanaan pystyi luottamaan.
"Mitä sinä sitten teet täällä?" kysyin ja istahdin alas itseäni hieman suurempaa kissaa vastapäätä. Entinen eloklaanilainen silmäili kotiamme varsin arvostelevan näköisesti. Se ärsytti minua. Olisi voinut edes yrittää peittää sen, ettei pitänyt näkemästään!
"Tulin vain katselemaan kaksijalkalaa, kunnes nuo toivat minut tänne. En tahdo olla vaivoiksi, itse asiassa minun pitäisi lähteä jo. Veljeni odottaa minua metsässä", kolli sanoi nyt hermostuneen oloisesti. En uskonut sanaakaan.
"Astuit jalallasi väärään kaksijalkalaan, sillä täältä ei noin vain lähdetäkään. Olet tallonut minun omistamaani maata ja vienyt minun kallista aikaani, jonka vuoksi olet minulle velkaa loppuelämäsi. Tästä eteenpäin päiväsi kuluvat ruokaa etsiessä ja tämän kaksijalkalan kujia partioidessa, ymmärrätkö?" esitin erakolle kysymyksen ja katsoin häntä suoraan silmiin, yrittäen saada kissan entistä ahdistuneemmaksi. Kissa nyökkäsi, vaikka tuskin tarkoitti sitä. Kaikki paitsi tietenkin Leopardi, halusivat aina aluksi paeta.
"Päivänsäde, sinä löysit muukalaisen, joten saat kunnian vahtia häntä. Kerro hänelle kujakissayhteisöstä ja auta häntä rakentamaan oma vuoteensa alakertaan. Arpi, sinä ja Keijo saatte luvan hoitaa hänen yövartioimisensa", jakelin käskyjä ja nautin siitä. Olisipa joka päivä tällainen!

//Päivi?
// 459 sanaa

Kaunotar: 14kp

Mäihä: 5kp -

Nefiri: 17kp -

Päivänsäde: 29kp! -

Merkurius: 47kp! -

Taivaslaulu: 41kp! -

Rubiini: 58kp! - Voit siirtyä oppilasikäiseksi kun tahdot.

Corona: 21kp! -

Kharon: 39kp! -

Tämä uusi kissa oli utelias, kyseli koko ajan. Sellainen ei ollut toivomani reaktio, sillä halusin kylvää pelkoa vastustajiini ja saada heidät tutisemaan. Siksi olisinkin mieluummin vain kynsinyt kollin hiljaiseksi, mutta sellainen olisi vienyt enemmän aikaa, emmekä me koskaan pääsisi perille.
"Minä olen Päivänsäde, jos se sinua kerran niin kovasti kiinnostaa", puuskahdin kollille ravatessamme eteenpäin. "Me emme voi päästää sinua lähtemään, sillä olet harhautunut astumaan jalallasi Keijukaisen alueelle, eikä hän anna kenenkään lähteä täältä ilman lupaansa. Tuliko asia nyt selväksi?"
Kollin ilmeestä näki, ettei tullut. Hän ei kuitenkaan enää esittänyt enempää kysymyksiä, mistä olin vain hyvilläni. Päässäni näin jo, miten Keijukainen kehuisi minua koko yhteisön kuullen, kun olin ensimmäisen partioni aikana onnistunut nappaamaan erakon alueeltamme. Tämän jälkeen minua ei pidettäisi enää minään pikkupentuna, vaan saisin arvostusta, jota ansaitsin.
Vähän ajan päästä saavuimme leiriin. Kuljin etunenässä sisälle rakennukseen, ja suuntasin yläkertaan, jossa arvelin Keijukaisen olevan. Jännitys sai tassunpohjani kihelmöimään. Kohta Keijukainen näkisi saavutukseni! Hän olisi varmasti ylpeä minusta.
Astelin sisälle huoneeseen leuka ylpeästi pystyssä. Keijukainen ja Mäihä kääntyivät katsomaan minua, ja minä virnistin näille voitonriemuisena.
"Katsokaapa, mitä minä löysin!" sanoin peittelemättä onnistumisen riemua äänessäni. Astuin pois löytämämme erakon edestä, jolloin myös kasvattajani näkivät hänet kunnolla. Keijukaisen viikset värähtivät kiinnostuneesti. Mäihäkin katseli uutta tulokasta pää aavistuksen kallellaan ja huvittunut virne naamallaan.
"Hän käyskenteli meidän kujillamme kuin olisi omistanut koko paikan", selitin tarkemmin, jääden sitten odottamaan näiden reaktiota.

//Kharon tai Keiju?
//224 sanaa

Nuori naaraskissa puhui, kuin olisi omistanut ystävineen koko kaksijalkalan. Kharonin mielestä moinen käytös ei sopinut niin nuorelle, hädin tuskin oppilasikäiselle kissalle. Jos Kharon ei olisi nähnyt kissaa, hän olisi puheidensa perusteella pitänyt tätä huomattavasti vanhempana.
Kolli oli saanut kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei tuntunut houkuttelevalta. Hän ei kuitenkaan tahtonut kuolla, joten oli kai parasta vain myöntyä ja lähteä kaksijalkalan kissojen mukaan.
"Hyvä on, minä tulen mukaanne", laikukas kolli lupasi vastentahtoisesti. Harmaan naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen hymynkaltainen virne, kun tuo nosti leukansa pystyyn ja sanoi jotakin oranssille kollille. Kharon ei kuullut, sillä kissa puhui liian hiljaa. Ilmeisesti annettuaan oranssille kissalle käskyn, tuo kiersi Kharonin taakse ja käski kollin liikkeelle.
"Älä sinä komentele minua", Kharon ärähti vanhalle kissalle, jolta uupui toinen silmä. Näky oli aika karu. Arpinen, melko huonokuntoisen näköinen kolli ei vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä, kun hän komensi Kharonin taas eteenpäin. Entinen eloklaanilainen tiesi, että niskurointi ei nyt kannattanut, joten hän myöntyi kerrankin ja lähti kulkemaan kahden naaraan perään. Kissat johdattivat Kharonin keskelle vilkasta ukkospolkua. Tummanharmaa naaras katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle, kunnes tuo pinkaisi juoksuun ja ylitti ukkospolun nopeasti. Leopardilaikukas kissa teki samoin, joten myös Kharon seurasi heidän perässään, oranssi kolli tietenkin kannoillaan.
Kharon toivoi pääsevänsä pois kaksijalkalasta ennen aamua. Hän halusi näpäyttää Deimosta, mutta ei huolestuttaa liikaa. Ei veli pärjäisi, jos menettäisi vielä Kharoninkin. Hänen täytyisi keksiä jotakin päästäkseen pois kaksijalkalasta.
"Minne me olemme menossa?" Kharon kysyi juostessaan tummanharmaan naaraan rinnalle. Kissa vilkaisi tummansinisillä silmillään Kharonia.
"Näet pian", hän vastasi lyhyesti ja käänsi taas katseensa menosuuntaan päin.
Nelikko kulki pienen nurmialueen halki. Siellä täällä kasvoi harvakseltaan pieniä puita, ja nurmialueen läpi kulki kivikkoinen, pieni ukkospolku. Joka puolella oli kivisiä kaksijalanpesiä, eikä metsää ollut lähimainkaan.
"Voisitko sinä edes kertoa, kuka olet? Miksi ette voi päästää minua lähtemään?" Kharon esitti uuden kysymyksen naaraalle.

//Päivi?
// 292 sanaa

"Tästä saat!" Menninkäinen loikkasi minua kohti tassut ojennettuina pitkälle eteen. Väistin laikukkaan kollin hyökkäyksen leikiten. Minusta oli tullut nopeampi ja vahvempi viime kuiden aikana, mikä takasi minulle edun monissa ketteryyttä vaativissa asioissa. Olin oppinut uusia liikkeitä ja tekniikoita vuoroin kultakin kasvattajaltani, Keijukaiselta, Mäihältä sekä Tyrskytiikeriltä, ja koin olevani valmis mihin vain haasteeseen, minkä nämä keksivätkään minulle heittää.
Kun Menninkäinen oli vielä ilmassa, pyörähdin häntä kohti ja hyökkäsin vastavuoroisesti hänen kimppuunsa. Kiedoin käpäläni kollin keskivartalon ympärille ja kaadoin tuon maahan.
"Hei, tuo ei ollut reilua!" Menninkäinen valitti samalla kun yritti reuhtoa itsensä irti otteestani. Päästin hyväntuulisen mrrau-naurahduksen ja vetäydyin pois ikätoverini päältä ilkikurinen virne naamallani. Minä sitten rakastin kiusata tuota kissaa!
"Jos et saisi erityiskoulutusta niiltä kolmelta, olisin voittanut sinut jo ajat sitten", tämä tuhahti noustuaan ylös ja ravisteltuaan pölyt turkistaan. Näpäytin tuota nenälle tassullani.
"Epäilen vahvasti", hihitin ja rupesin sitten sukimaan rintaani. Kolli oli ilmeisesti aikeissa kostaa äskeisen minulle, kun tuo yhtäkkiä jähmettyi paikoilleen toinen tassu ojennettuna. Seurasin hänen katsettaan huoneen ovelle, jonne oli ilmestynyt Keijukainen kahden muun kasvattajani kanssa.
Tassutin tervehtimään heitä häntä iloisesti selkäni ylle kaarrettuna. "Huomenta! Mitä tänään tehdään?" kysyin reippaasti, liu'uttaen samalla katseeni Keijukaisen vieressä seisovaan valkoiseen kollikissaan. "Eikö tänään olekin Mäihän vuoro katsoa perääni?"
Keijukainen nosti häntänsä merkiksi malttaa kuunnella. Suljin suuni kuuliaisesti ja odotin, mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Tänään on luvassa hieman erilaista ohjelmaa", harmaa naaras naukui salamyhkäisesti. Kiinnostukseni heräsi saman tien. Kaikki tasapaksusta, tavallisesta arjesta poikkeava oli enemmän kuin tervetullutta! "Saat johtaa ensimmäisen partiosi kujille ilman meitä. Ota mukaasi Arpi ja Leopardi."
Yritin parhaani mukaan pitää yllä hillittyä olemusta, vaikka uutinen oli shokeeraava. Saisin johtaa ihka ensimmäistä kertaa partiota! Minä - ihan itse!
"Kiitos!" onnistuin lopulta henkäisemään. "Voitte luottaa minuun!"
Sen jälkeen käännähdin ympäri ja etsin katseellani Arpea ja Leopardia, jotka eivät olleetkaan kaukana. He olivat ilmeisesti kuulleet Keijukaisen ilmoituksen, sillä he lähtivät tassuttamaan minua kohti heti, kun katseeni kohtasi heidät. Hymyilin heille leveää hymyä. Tänään he joutuisivat kuuntelemaan minua ja vain minua. Olin pomo, aivan kuten Keijukainen! Johtaisin heitä rautaisella käpälällä, enkä katsoisi laiskottelua hyvällä. Niin, sellainen johtaja minä olin - järkkymätön.
Johdatin partioni ulos rakennuksesta, kohti heräileviä kujia, jotka odottivat järjestystä pidettävän yllä, kuten aina tähän mennessä. Järjestys ei pääsisi lipsumaan tassuistani. Pitäisin siitä tiukasti kiinni, vaikka sitten henki menisi.

Meni jonkin aikaa, eikä mitään epäilyttävää ollut tapahtunut. Itse asiassa minulla alkoi olla jopa tylsää. Partion johtajana oleminen oli tietty suuri kunnia, mutta paljon mieluummin olisin ollut painimassa Menninkäisen kanssa ja haalimassa itselleni voittoja kuin käyskennellyt turhanpalttina näillä pitkästyttävillä kujilla. Välillä vastaan saattoi tulla pari harhautunutta kaksijalkaa, mutta ne antoivat meidän olla, emmekä mekään häirinneet niitä.
Käännyin kulman takaa seuraavalle kujalle, kun yhtäkkiä näin vähän kauempana edessäpäin kissan. Arpi ja Leopardi seisahtuivat sivuilleni.
"Tunkeutuja", Arpi sihahti, irrottamatta ainoata silmäänsä muukalaisesta. Leopardi puolestaan vaikutti enemmänkin ilahtuneelta kuin varautuneelta kohtaamisesta.
"Meidän pitäisi käydä kysymässä häneltä, onko hän eksynyt", Menninkäisen emo ehdotti. Nostin häntäni pystyyn, kuten olin monesti nähnyt Keijukaisenkin tekevän, kun tuo pyysi hiljaisuutta muilta. Minä olin tänään pomo, ja minä sanelisin heille, mitä tuon eksyneen kulkijan kanssa tehtäisiin.
"Me seuraamme häntä, kunnes hän on sellaisessa paikassa, jossa voimme saartaa hänet helposti ja esittää asiamme lyhyesti mutta iskevästi", mau'uin määrätietoisesti. Koska vastaväitteitä ei kuulunut, uskoin tehneeni asiani selväksi.
Niinpä ryhdyimme varjostamaan tuota pahaa-aavistamatonta kissaa, joka käveli kujilla poikkeuksellisen huolettoman oloisena. Luuliko tuo omistavansa paikan? Muukalainen oli nyt meidän alueellamme, eikä olisi vähään aikaan poistumassa mihinkään, mikäli minä osaisin hoitaa tilanteen siten, miten se kuuluikin hoitaa.
Saavuttuamme huomattavasti hämärämmille kujille, joilla ei oikeastaan ollut minkäänlaista liikettä saati elämää, päätin tehdä ensimmäisen siirtoni.
"Pysähdy!" huusin niin mahtipontisesti kuin vain suinkin osasin. Kissa pysähtyi karvat pystyssä ja kääntyi katsomaan meitä. Nyt näin paremmin, miltä hän näytti: kyseessä oli nuori kolli, jolla oli valkoinen karvapeite sekä tummanharmaita yksityiskohtia turkissaan. Erityisesti kiinnitin huomiota hänen erivärisiin silmiinsä, jonka kaltaisia en ollut ikinä nähnyt ennen.
"Tämä on meidän kaksijalkalamme, emmekä hyväksy täällä vieraita kissoja", tokaisin topakasti, ottaen askeleen lähemmäksi kissaa. Kuin vastaten tähän eleeseen, kolli otti askeleen taaksepäin, mikä sai minut hieman ärsyyntyneeksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ulospäin, sillä hyvä johtaja ei tehnyt hätiköityjä päätöksiä.
Kolli selitti, miten hän ei olisi häiriöksi ja olisi poissa kaksijalkalasta ennen aamua. En niellyt moista pötypuhetta, vaikka ei minua niinkään kiinnostanut, millä asialla tämä liikkui alueellamme. Hän oli kuitenkin sille, emmekä me katsoneet sitä hyvällä, olipa syy mikä hyvänsä.
"Mahtavat maisemat näillä kujilla tosiaan. Saatkin jatkossa nähdä vastaavia lisää, sillä sinä lähdet mukaamme", hymähdin omahyväisenä ja otin taas askeleen tuota kohti. Samaan aikaan annoin hännälläni merkin Arvelle ja Leopardille piirittää muukalainen. Tunsin suunnatonta mielihyvää, kun kaksikko toimi mieleni mukaan.
"Joko tulet mukaamme hyvällä", jatkoin hitaasti, paljastaen samalla kynteni vihjatakseni kollille seurauksista, joista hän joutuisi kärsimään, ellei tottelisi, "tai sitten pahalla. Voin luvata, että me saamme sinut vikkelästi kiinni ja silvomme pienen pieneksi silpuksi, mikäli yrität pakoon."




//Kharon?
//781 sanaa

Kharon ei ollut varma, kuinka monta päivää hänen elämänsä lopullisesti muuttaneesta ketun hyökkäyksestä oli. Hän oli nukkunut, herännyt ja syönyt monta kertaa, mutta oli mennyt jo laskuissa sekaisin. Deimos teki kaikkensa pitääkseen veljensä tässä maailmassa, sillä Kharon ei ollut lainkaan oma itsensä.
Vanhempien ja Coronan kuolemat varjostivat laikukkaan kollin ajatuksia. Oli mennyt useampi päivä, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, mitä todella oli tapahtunut. Hänestä oli tullut orpo, eikä hän näkisi vanhempiaan enää ikinä. Sen tajuaminen oli pysäyttänyt Kharonin maailman hetkeksi. Tunne oli ollut kamalampi kuin yksikään fyysinen kipu, mitä nuori kissa saattoi kuvitella.
Kharon tarvitsi syyn menetykselleen, eikä syylliseksi kelvannut kettu tai vanhempien liian kehnot taistelutaidot. Hän halusi syyllisen, joka oli johtanut perheen tähän pisteeseen. Monen mutkan kautta Kharon oli valinnut syylliseksi Eloklaanin. Kaikki oli klaanin syytä. Jos he olisivat saaneet Taivaslaulun, Merkuriuksen ja Coronan viihtymään paremmin, he olisivat edelleen onnellisesti Eloklaanin rajojen sisäpuolella. Mutta Mesitähti oli päästänyt heidät noin vain lähtemään.
"Tahtoisitko ottaa vaikka pienen kilpailun, kumpi saa enemmän saaliita kiinni?" veljensä vierellä istuva Deimos kysyi varovaisella äänellä. Kharon vilkaisi veljeään ja pudisti tiukasti päätään.
"Emme me ole enää mitään pentuja Deimos. Elämä ei ole pelkkää leikkimistä", Kharon sanoi tajuamatta, miten tylyltä hän kuulostikaan. Veli luimisti pettyneenä korviaan ja käänsi katseensa multaiseen maahan. Hetken hiljaa istuttuaan Deimos nousi ylös ja katsahti hetkeksi veljeensä.
"Minä kuitenkin menen saalistamaan. Pysy sinä vain täällä. Minä palaan pian", Deimos lupasi jäämättä odottamaan veljeltään vastausta. Kharon toisti ärsyyntyneenä mumisten itsekseen veljensä sanat. Pitikö Deimos häntä ihan pentuna esittäessään noin vain käskyjä?
"Sinähän et minua määräile", Kharon totesi, vaikkei pensaiden ja puiden sekaan kadonnut veli häntä kuullutkaan. Kharon nousi ylös ja lähti päättäväisin askelin kulkemaan kauemmaksi pesistä. Deimos kohteli häntä kuin pientä pentua, joka ei osannut itse pitää huolta itsestään. Häntä ärsytti se, miten Deimos tuntui aina osaavan kaiken ja luuli aina olevansa oikeassa. Hän tuntui muka tietävän, miten Kharonin olisi pitänyt käsitellä surutyönsä ja vaikka mitä muuta.
Kharon päätti näyttää pärjäävänsä yksin.

Laikukas kolli ylitti reviirin laimentuneet rajamerkit. Kukaan ei ollut vahvistanut rajoja ketun hyökkäyksen jälkeen. Kharon jatkoi itsepäisesti matkaansa eteenpäin. Corona oli kertonut siellä jossain sijaitsevan kaksijalkalan, joka oli Kharonin päämäärä. Hän viettäisi kaksijalkalassa yön ja näyttäisi Deimokselle, ettei ollut enää mikään pikkupentu. Aamulla hän palaisi takaisin ja kertoisi upeasta seikkailustaan veljelleen.
Kharonin jalat väsyivät nopeasti. Hän oli maannut niin monta päivää, että pienikin kävely tuntui hurjalta saavutukselta. Vaikka jalkoja särki ja hänen teki mieli palata takaisin, Kharon piti päänsä. Deimos oli varmasti jo huomannut hänen kadonneen, joten olisi vain kiusallista palata takaisin epäonnistuneelta retkeltä.
Aurinko oli ohittanut huippunsa ajat sitten, ja Kharon oli todella lähellä luovuttamista. Hän päätti kuitenkin kulkea vielä pienen mäen ylös. Jos kaksijalkalaa ei näkyisi, hän palaisi häntä koipien välissä takaisin Deimoksen luokse, niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuikin.
Riemu valtasi Kharonin, kun tämä pääsi mäen päälle. Suuret, kiviset kaksijalanpesät kurkottelivat taivaita. Muutamien pesien katoista tuprutti tummaa savua. Hirviöiden, kaksijalkojen ja räksyttävien koirien äänet kantautuivat aidan yli tänne saakka. Kharon juoksi mäen alas aidan luokse.
Kaksijalkalan löytäminen oli tuonut kollille lisää voimaa, eikä häntä väsyttänyt enää lainkaan. Erakko loikkasi puisen aidan päälle. Loikka jäi miltei lyhyeksi, kun kolli jäi roikkumaan aitaa vasten. Hän sai vedettyä kehonsa etukäpälien avulla aidan päälle, ja jäi hetkeksi ihastelemaan kaksijalkalan maisemia. He olivat kulkeneet muutaman pienemmän kaksijalkalan ohi matkattuaan uudelle reviirilleen, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Aiemmissa kaksijalkaloissa pesät olivat olleet pieniä, eikä hirviöitä liikkunut paljoa. Nyt joka suunnasta kuului hirviön matalaa murinaa.
Kharon loikkasi alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Hän piiloutui läheiseen pensaikkoon nähdessään lähestyvän kaksijalan. Kolli kumartui pensaan alle ja katsoi oksien läpi, kuinka naaraspuolinen kaksijalka käveli pensaan ohi ja jatkoi matkaansa. Kharon hiipi pois pensaan takaa ja silmäili hetken ympäristöä. Hän ei tiennyt, miten näin suuressa kaksijalkalassa olisi turvallisinta liikkua. Siispä kolli päätti hyödyntää varjoja. Hän kipitti erään kaksijalan pesän nurkalle, ja jatkoi sen varjossa matkaa eteenpäin. Maa oli aivan erilaista kuin metsässä. Pehmeä, multainen maa oli muuttunut kovaksi, auringossa lämmenneeksi, tummaksi pinnaksi.
Kharon piiloutui aina välillä vastaan tulevien, kiiltävien säiliöiden taakse, kun vastaan tuli kaksijalkoja tai hirviöitä. Hämmennyksekseen yksikään kaksijalka ei lähestynyt häntä, vaikka osa näki kujalla kulkevan kissan.
Emo ja isä olivat aina varoitelleet kaksijaloista, jotka kaappasivat noin vain yksinäisiä kissoja ja hirviöistä, jotka juoksivat kissojen yli. Näitä kaksijalkoja, saatika sitten hirviöitä ei tuntunut lainkaan kiinnostavan Kharonin olemassaolo. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa Kharon pääsi, sitä turvallisemmaksi hän tunsi olonsa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Kissa katseli maisemia, kulkien eteenpäin hämärillä kujilla varomattomasti.
"Pysähdy!" huudahdus säikäytti Kharonin. Kollin karvat nousivat pystyyn, kun hän kääntyi takaapäin lähestyviä kissoja. Puhuja oli nuori, harmaavalkoinen naaras, joka tarkkaili Kharonia tarkasti tummansinisillä silmillään. Nuoren kissan takana seisoivat luiseva oranssi kolli ja leopardilaikukas, ystävällisen oloinen naaras, joka hymyili Kharonille ystävällisesti.
Kharon katui varomattomuuttaan välittömästi. Miten hän ei ollut huomannut varjostajia? He olivat varmasti seuranneet häntä jo hyvän tovin, odottaen, että Kharon päätyisi hämärälle kujalle, jossa kaksijalkoja ja hirviöitä ei juurikaan liikkunut.
"Tämä on meidän kaksijalkamme, emmekä hyväksy täällä vieraita kissoja", harmaa naaras sanoi kipakalla äänellä. Kharon ei tiennyt, olisiko nyt pitänyt itkeä vai nauraa. Kuvittelivatko nuo kolme kissaa todella omistavansa koko kaksijalkalan? Kun harmaa naaras astui askeleen eteenpäin, Kharon koki olonsa hieman uhatuksi. Siispä hän otti vastaavasti yhden askeleen taaksepäin, jottei tuntematon kissa tulisi liian lähelle.
"En ole häiriöksi. Ajattelin vain katsella maisemia ja lähteä ennen aamua", Kharon vastasi hieman epäröiden. Olisikohan ollut järkevämpää vain juosta karkuun? Ehkä ei, leopardilaikukas ja tummanharmaa näyttivät siltä, että he juoksisivat Kharonin helposti kiinni. Lisäksi heillä oli kotikenttäetu, sillä Kharon ei tuntenut kaksijalkalaa lainkaan.

//Päivi?
// 893 sanaa

Vietettyään puoli kuuta kaksijalkalassa, Rubiini oli ehtinyt jo tottua koviin ääniin eikä hänen anturoitaan enää arastellut kävellä karheilla kivipinnoilla. Hänen haavansa olivat kutakuinkin parantuneet, vaikka suurimmasta osasta jäisi arpi. Etenkin hänen naamaansa juovittivat pitkät, rumat arvet, mikä ei sinänsä ollut eduksi hänen ulkoiselle puolelleen, sillä naaras ei ollut outojen punaisten silmiensä takia muutenkaan mitään erityisen miellyttävää katsottavaa. Silver oli kuitenkin sanonut, että arvet tekivät hänestä taistelijan näköisen. Kunhan hän vain vähän vielä kasvaisi, karskeimmatkaan korstot eivät tohtisi ryhtyä koitokseen hänen kanssaan.
Silver oli saanut kiinni pulun heidän ollessaan kierroksella puistossa. Oli hämärä, eikä paikalla ollut enää kaksijalkoja, ellei mukaan laskettu paria hassusti hoippuvaa ja oudosti ujeltavaa yksilöä. Rubiini yritti pysytellä niistä mahdollisimman kaukana, sillä niiden liikehdintä oli niin arvaamatonta, että se pelotti häntä. Ukko ei ollut ikinä ollut tuollainen. Se saikin hänet miettimään, oliko Ukko asunut syrjässä muista kaksijaloista juurikin nimenomaisesta syystä.
"Tule syömään", Silver kutsui Rubiinia, samalla kun repi pulusta pienempiä palasia hänelle syötäväksi. Rubiini lopetti kaksijalkojen vahtaamisen ja tassutteli häntä kippuralla hoikan kollin luo. Hän asettui erakon viereen istumaan ja odotti lupaa syödä.
Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä aivan kuin tyhjästä paikalle ilmestyi pari suurikokoista kissaa, joiden silmät kiiluivat häijysti kaksijalkojen pienten aurinkojen valossa. Silver nousi seisomaan hännänpää kevyesti nykien.
"Tervehdys. Millä asialla liikutte?" hän kysyi rauhallisesti, silmäillen tulijoita arvioivasti.
Toinen kissoista, suurikokoinen naaras, jolla oli pikimusta turkki, astui eteenpäin. Kissan katse käväisi heidän jaloissaan lojuvassa pulussa, ja vaistomaisesti Rubiini veti sitä tassullaan lähemmäksi itseään. Puluun ei kajoaisi kukaan muu kuin hän ja Silver!
Musta kissa ei vaivautunut tervehtimään. "Tulimme hakemaan tuon pulun. Se on meidän alueellamme, joten se luonnollisestikin kuuluu meille."
"Pötyä. Puisto ei ole kenenkään aluetta. Minä metsästin tämän itse ja aion myös pitää sen", Silver vastasi kärkevästi. Rubiini yritti matkia hänen eleitään ja tuijottaa muukalaisia yhtä kylmänrauhallisesti, vaikka hän tunsikin vatsanpohjassaan inhottavaa kutinaa.
"Me emme tulleetkaan pyytämään", toinen kissa, harmaa kolli, sihahti uhkaavasti ja paljasti kyntensä. Musta naaras seurasi toverinsa esimerkkiä.
Silver kääntyi katsomaan Rubiinia terävästi. "Ota pulu ja juokse piiloon. Tulen perässä." Rauhallisuus hänen äänestään oli kadonnut. Nyt se oli pingottunut ja hätäinen, eikä se tuonut Rubiinille turvallista oloa. Hän ei olisi halunnut jättää Silveriä yksin, mutta ei myöskään rikkoa kollin käskyä. Niinpä hän tarttui osittain kaluttuun puluun ja lähti vaivalloisesti raahaamaan sitä kauemmaksi kolmikosta.
Harmaa kissa syöksähti häntä kohti, mutta Silver hyppäsi kollin eteen. Samassa jännite laukesi ja alkoi sellainen rähinä, joka kuultiin varmasti kaksijalkalan toisella puolella asti. Rubiini näki kynsien ja hampaiden välähtelevän sekasorron keskellä, ja se sai hänen omiin käpäliinsä lisävauhtia. Pulua raahaten hän hölkytti eteenpäin, korvat takana riehuvaa taistelua jatkuvasti kuulostellen.
Jonkin matkan päässä oli pensas. Jotenkin hänen onnistui saada itsensä sekä pulun ruho ahdetuksi sen alla olevaan juurakkoon. Hurjistunut mouruna ja sähinä kuuluivat vielä hetken, kunnes tuli aivan hiljaista. Rubiini pelkäsi oman sydämen sykkeensä olevan niin kovaääninen, että se paljastaisi hänen piilopaikkansa.
Kesti hetki, ennen kuin hän kuuli askelten lähestyvän hänen piiloaan. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä ulos katsomaan, oliko tulija Silver vaiko jompikumpi kahdesta kissasta, jotka olivat yrittäneet viedä heidän pulunsa.
"Löysinpäs." Samassa pensaan sisään työntyi leveä, musta pää, jonka pistävän keltaiset silmät porautuivat suoraan hänen sisimpäänsä. Rubiini kiljaisi säikähtäneenä ja yritti perääntyä, mutta juuret tulivat tielle.
Hän jo pelkäsi loppunsa koittaneen, kun naaras lopulta vain veti kärsineen näköisen pulun pois pensaasta ja katosi. Rubiini ei uskaltanut liikkua, ei hengittää. Missä Silver oli? Hänhän oli luvannut tulla heti perässä!
Rubiini odotti hetken, kunnes rohkeni astua ulos pensaasta. Kissoista ei näkynyt jälkeäkään. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen nähdä Silverin jossakin, salaa peläten, että tuo oli jättänyt hänet. Lopulta hän löysi kollin makaamasta keskeltä polkua, suoraan yhden kaksijalkalan pienen auringon luomassa valokehässä. Hän vetäisi terävästi henkeä ja loikki erakon luo.
"Silver", hän miukaisi varovasti, tökäten tassullaan kollin kylkeä. Aluksi Silver ei reagoinut siihen mitenkään, mutta kun hän oli tarpeeksi kauan tökkinyt ja tuuppinut tuota, tämä virkosi ja kohdisti sumean katseensa Rubiiniin.
"Ne saivat pulun", Rubiini nyyhkytti pettyneenä itseensä. Jos hän olisi ollut yhtään isompi, ne kaksi eivät olisi edes yrittäneet ottaa sitä heiltä. Silver oli joutunut taistelemaan yksin kahta vastaan.
"Ei se mitään", Silver tyynnytteli. Hän yritti nousta, mutta rojahti saman tien maahan kivusta ähkäisten.
Rubiini katsoi häntä punaiset silmät huolesta pyöreinä. "Oletko kunnossa? Sattuuko sinuun?"
Silver makasi maassa raskaasti hengittäen. Hän sulki taas silmänsä, eikä enää vastannut Rubiinin kysymyksiin. Kolli hengitti yhä, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka pahasti tuo oli loukkaantunut. Turkista oli irronnut suuria tuppoja sieltä täältä ja joka puolella oli ikävän näköisiä jälkiä kynsistä ja hampaista.
"Minä haen apua", Rubiini sanoi päättäväisenä ja kosketti kuonollaan Silverin otsaa. "Odota sinä tässä, niin minä palaan pian. Voit luottaa minuun!"
Sen jälkeen hän vilkuili hetken ympärilleen, osaamatta sanoa, mihin suuntaan olisi parasta lähteä, jos hän mieli löytää jonkun, joka voisi auttaa. Lopulta hän päätyi lähtemään puiston ulkopuolelle, kaksijalkojen asuinalueelle.
Vaelleltuaan yksinään pimeillä kaduilla, hän lopulta löysi jonkun. Keskellä tietä seisoi valkoinen kissa, jolla oli harmaat jalat ja korvat. Rubiinista kissa ei vaikuttanut mitenkään erityisen uhkaavalta, joten hän päätti yrittää lähestyä tätä.
"Voitko auttaa minua?" hän kysyi tunnustellen. Kissa kääntyi katsomaan häntä kysyvänä. "Silver on loukkaantunut!" Huoli ja pelko hänen sisällään kasvoivat hetki hetkeltä, kun hän vain kuvittelikin Silverin makaamassa yksinään keskellä puistoa, jossa hän oli helppoa riistaa koirille ja muille pelottaville kissoille.
Kissa katsoi häntä arvioivan näköisesti. Rubiini pelkäsi jo, että tämä kieltäytyisi auttamasta häntä, mutta sitten tuo sanoikin:
"Selvä, autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä."
"Teen mitä vain!" Rubiini lupasi epäröimättä. Hänellä ei ollut varaa menettää ainoaa ystäväänsä. "Hankin sinulle niin paljon ruokaa kuin vain jaksat syödä, kunhan ensin autat Silveriä!"
"Hyvä on", kissa sanoi. "Näytä tietä."
Rubiini lähti johdattamaan muukalaista puistoon päin. Kun he pääsivät sinne, Silver oli yhä samassa kohtaa, kuin mihin hän oli tämän jättänytkin. Valkoinen kissa katsoi Silveriä epäluuloisena.
"Mitä hänelle tapahtui?"
"Silver oli napannut tosi ison pulun, mutta sitten kaksi jotakin öykkäriä tuli paikalle ja vei sen", Rubiini selitti ja yritti estää itseään vikisemästä. Hänen oli näytettävä vahvalta Silverin vuoksi. "Jos olisin ollut vähän isompi, olisin voinut auttaa häntä karkottamaan ne, mutta koska en ole iso, ne saivat pulun ja satuttivat Silveriä."
Hän kyyristyi Silverin viereen surkeana ja rupesi nuolemaan tuon rähjäistä turkkia neuvottomana. Hän halusi saada Silverin takaisin kuntoon, jotta tämä voisi opettaa hänelle, miten metsästettiin ja miten luonnossa ja kaksijalkalassa liikuttiin. Hän tarvitsi Silveriä!


//Nefiri?
//1032 sanaa

Nefiri, erakko

Kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset yöaikaan. Kaksijalat olivat vetäytyneet pesiinsä räksyttävien koiriensa ja jyrisevien hirviöidensä kanssa. Erakoihinkaan ei törmännyt tähän aikaan yhtä usein kuin päivällä, mutta muutaman olin vilaukselta nähnyt. Nälkä kurni vatsassani ja sätin itseäni jälleen kerran siitä, etten ollut ottanut Ursaa mukaan. Eilen olin löytänyt kuolleen hiiren, jonka olin nenää nyrpistäen syönyt. Tänään paras mahdollisuus päästä riistan pariin oli tapahtunut, kun olin törmännyt oravan kiinni saaneeseen erakkoon. Hän oli ollut minua pienempi ja tiesin, että olisin päihittänyt hänet taistelussa. Riistan varastaminen ei kuitenkaan sopinut arvoihini, joten nälän aiheuttamasta heikotuksesta huolimatta olin jättänyt erakon nauttimaan saaliistaan.
Olisiko noloa kääntyä nyt takaisin ja etsiä Ursa ja kumppanit? Kyllä olisi. En voinut olla niin heikko, että luovuttaisin heti ensimmäisen vastoinkäymisen edessä. Kaksijalkalassa sitä paitsi pitäisi olla enemmän ruokaa kuin metsässä. Kaksijaloilta löytyi syötävää yllin kyllin, minun pitäisi vain löytää se. En kuitenkaan koskaan ollut joutunut alentumaan kaksijalkojen jätteiden tonkimiseen. Kaksijalkalassa asuessamme Ursa oli aina pitänyt huolta siitä, että meillä oli tuoretta riistaa. Ehkä minunkin oli vain aika oppia metsästämään.
En kuitenkaan haistanut yhtäkään elävää otusta lukuun ottamatta erästä rähjäistä erakkoa, joka haisi muidenkin edestä. *Uskomatonta.* Kenties en ollut osannut arvostaa Ursaa tarpeeksi. Nuuskittuani läpi jälleen yhden syrjäisen kujan olin valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä nenääni osui kumma tuoksu. Se oli jotenkin syötäväksi tunnistettava, mutta suurimmaksi osaksi vieras. Minulla oli tunne, että olin törmännyt hajuun aiemmin, mutten saanut päähäni sen alkuperää. Koin, ettei minulla kuitenkaan ollut paljoa menetettävää, joten päätin seurata hajujälkeä.
Ja minne se minut johtikaan. Koiran asumuksen ulkopuolelle silmiä särkevän punaisen kupin äärelle. Kuppi oli täynnä ummehtuneen hajuisia nappuloita, joita jotkut erehtyivät luulemaan syötäviksi. Sinä hetkenä päätin luovuttaa. En alistuisi syömään moista moskaa, minä söisin vain riistaa.
Koiran haukunnan säestämänä pyrähdin paikalta salamana pois. Olisin voinut tappaa mokoman karvaturrin ja syödä sen, mutta ajatus oksetti minua. Ehkä ongelmana ei ollutkaan se, etten osannut saalistaa, vaan pikemminkin nirsouteni.
Hypähdin alas turvapaikkanani toimineelta muurilta ja vilkuilin ympärilleni. Kaksijalkalan autiot kadut olivat olleet vesiperä, joten ehkä minun oli suunnattava lehtevämmille alueille. Mutta minne siis?
Näytin kaiketi melko eksyneeltä ja näin vaarattomalta, sillä yhtäkkiä edessäni seisoi nuori, valkoinen kissa pyytämässä apua.
"Voitko auttaa minua?" kissa kysyi. Hänen silmänsä olivat kummallisen punertavat ja niissä loisti huoli. "Silver on loukkaantunut!"
Tuttu tilanne minulle. En kuitenkaan mielelläni auttanut avuttomia pentuparkoja, pahimmillaan se johtaisi siihen, että joutuisin asettumaan päiviksi. Sitä paitsi - jos en olisi auttanut Kikiä, en olisi sotkenut Isaa suunnitelmiini, eikä Isa olisi kuollut. Minun ei kannattaisi sotkeutua muiden asioihin, se ei koskaan johtanut mihinkään hyvään.
Vatsani kurisi jälleen vastausta pohtiessani, ja se muistutti minua yhdestä vaihtoehdosta, josta minäkin saisin jotain hyötyä irti.
"Selvä", sanoin kissalle, "autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä."

//Rubiini?
//444 sanaa

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei nuori Kharon vieläkään käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Iloinen, ihan tavallinen keskipäivä oli muuttunut kammottavaksi kauhunäytelmäksi, jonka lopputuloksena oli kaksi orpoa kissaa. Kharon ja Deimos istuivat turkit vastakkain lepän alimmalla oksalla. Kharon tuijotti lasittunein silmin Coronan ruumista, joka oli vielä hetki sitten sätkinyt, mutta nyt muuttunut liikkumattomaksi.
Kharon ei ollut varma miten pitkään hän tuijotti kastanjanruskean kissan ruumista, aika tuntui pysähtyvän. Kun hän seuraavan kerran havahtui takaisin tähän maailmaan, taivas oli alkanut hämärtymään.
"Kharon, oletko sinä kunnossa?" Deimoksen värisevä ääni kysyi. Kharon käänsi nyt ensimmäistä kertaa katseetsa pois Coronasta nostaen sen veljeensä. Deimoksen silmissä oli kyyneleitä, harmaansiniset silmät punersivat itkun seurauksena. Kharonia ei itkettänyt. Erakon olo oli turta, hän ei tuntenut mitään, vaikka oli juuri seurannut, kuinka kettu riisti häneltä hänen vanhempansa ja setänsä.
Kolli nyökäytti päätään ja laski taas katseensa alas puusta. Ketusta ei näkynyt jälkeäkään, ja Coronan saalistamat oravatkin olivat kadonneet. Maassa makasi kolme runneltua ruumista.
"Uskon, että on jo turvallista mennä alas. Minä menen ensin, niin tule sinä perässä", Deimos ehdotti, mutta Kharon esti veljensä aikeet.
"Ei, minä menen ensin", laikukas kolli vastasi terävällä äänensävyllä ja tasapainotteli puun rungon luokse. Kolli muisti emonsa opit, ja niiden avulla hän pääsi kuin pääsikin alas puusta. Pudottautuessaan maahan, Kharon väisti rungon edessä lojuvan ruumiin. Hän katsoi sitä hetken, yrittäen etsiä itsestään surun tunnetta, mutta aivan turhaan.
Kharon ei odottanut Deimosta, vaan kulki hiljaisin askelin ensin Taivaslaulun ruumiin luokse. Hän katsoi emoaan, jonka aiemmin valkea turkki oli värjääntynyt punaiseksi. Se oli Kharonin mielestä luonnottoman näköistä. Kuin automaattisesti hän kumartui emonsa ruumiin ylle ja alkoi nuolla sitä pitkin kielenvedoin.
"Kharon, mitä sinä teet?" kolli kuuli veljensä kysyvän. Hän nosti hetkeksi päänsä ylös emonsa turkista, muttei kääntänyt katsettaan veljeensä.
"Ei emon turkki voi olla punainen", kolli vastasi ilmeettömänä, jatkaen sitten turkin pesemistä. Hän haistoi vielä Taivaslaulun makean tuoksun, jonka ympäröimänä Kharon oli elänyt koko lyhyen ikänsä. Hajun peittäisi pian kokonaan kitkerä kalman haju, kunnes se peittäisi alleen kokonaan Taivaslaulun oman tuoksun.
Kharon lopetti vasta, kun suurimmat veriläikät emon turkilta olivat kadonneet, ja turkki muistutti taas enemmän sitä miltä kuuluikin. Edelleen näky häiritsi Kharonia, sillä emo ei näyttänyt omalta itseltään. Kauniista, valkeasta turkista puuttui tukkoja sieltä täältä, ja emo piti suutaan auki. Ei kukaan pitänyt suutaan auki nukkuessaan, Kharon ajatteli. Kolli nosti päänsä ylös ja kääntyi veljensä puoleen.
Valkean ja harmaan kirjava kolli säpsähti tajutessaan, kuinka pimeä metsässä jo oli. Aurinko oli laskenut, ja vaalea taivas oli muuttunut tummansiniseksi. Ainoat valonlähteet olivat kuu ja sen ympärillä tuikkivat tähdet.
Deimos näytti hengästyneeltä ja aivan surkealta. Veljen turkki oli sotkuinen ja aivan mullassa. Käpälät olivat värjääntyneet ruskeiksi sen johdosta.
"Miten sinunkin turkkisi on noin sotkuinen?" Kharon kysyi toruen veljeään. Deimos katsoi veljeään surullinen ilme kasvoillaan.
"Heidät täytyy haudata. Minä kaivoin haudan, jotta he pääsevät samaan paikkaan", Deimos sanoi tullessaan lähemmäs veljeään. Harmaa kolli tuntui tarkkailevan ympäristöään koko ajan. Kharon oli varma, että ei kettu enää tulisi takaisin.
Laikukas kolli pudisti kuitenkin päätään.
"Jos laitat heidät maan alle, heidän turkkinsa sotkeentuvat entisestään", Kharon huomautti. Hän ei käsittänyt, miksi Deimos alkoi taas itkeä. Kolli katsoi veljeään häkeltyneenä, tuntien myötätuntoa tätä kohtaan. Hän ei halunnut Deimoksen olevan surullinen.
"Sinä näytät ihan väsyneeltä. Jos sinä menet lepäämään, ja minä huolehdin, että heidän turkkinsa pysyvät siisteinä", Deimos ehdotti ääni väristen. Niin, aivan. Kharon ei ollut edes huomannut, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsi. Hän ei jaksanut alkaa väittämään vastaan, vaan nyökkäsi myöntyvästi.
"Hyvä on. Hyvää yötä Deimos", Kharon sanoi ja lähti kohti pesäänsä, jossa hän ja Deimos tapasivat nukkua. Kolli haukotteli väsyneenä päästyään piikkiherne- ja karhunvatukkapensaiden oksista rakennettuun pesäänsä. Kharon asettui mukavaan asentoon omalle vuoteelleen ja sulki silmänsä. Uni tempaisi erakon nopeasti pauloihinsa.

// 598 sanaa

Upotin kuononi kosteaan multaan ja vedin syvälle sisuksiini oravan vahvaa tuoksua. Olin jo hetken aikaa jäljittänyt kyseistä jyrsijää ja tahallani päästänyt sen muutamaan kertaan pakoon antaakseni sille etumatkaa ja piiloutumisen edun. Saalistuksessa parasta oli ehdottomasti jäljitys ja kun riistasta ei ollut tähän vuodenaikaan pulaa, saatoin huoletta venyttää saalistusta lähemmäs ajanviettotapaa kuin askaretta.
Muutaman pyrähdyksen jälkeen nappasin kuitenkin oravan jos toisenkin ja päätin lähteä kaksi pörröhäntää hampaissani takaisin kohti pesäämme. Otin askelrytmikseni kevyen nelistyksen, joka oli tarpeeksi hidasta jottei väsyttänyt minua liiaksi, mutta tarpeeksi nopeaa sopiakseen hyväntuuliseen mielialaani, joka kaipasi tietynlaista ympäriinsä loikkimista.
Aukiolle saapuessani iloni katkesi kuin terävällä kynnellä leikaten. Ilma pysähtyi, aika pysähtyi. Tuntui kuin se kyseinen kynsi olisi viiltänyt vatsani auki ja antanut sisuskalujeni tippua kauhusta maahan.
Oravat tipahtivat maahan kun verkkokalvoilleni paloi viiva kerrallaan jokainen näkökenttääni osuva verinen yksityiskohta; kaksi liikkumatonta kehoa, joista toinen kurotti epätoivoisesti vielä kuoleman kielissäkin kohti toista aivan yhtä veristä karvakasaa.
Kun hätkähdin irti horroksesta, juoksin suoraan veljeni ruumiin luokse ja aloin epätoivoisesti kyyneleet silmistäni valuen tuuppia häntä hereille. Vaikka tunsin hänen ruumiinsa kylmenevän lämpötilan omaani vasten, silti en voinut luovuttaa. Jos hän vaikka kuitenkin heräisi.
“Merkurius!”, itkin kauhuissani, “et voi jättää minua! Kuuletko sinä? Sinä et saa tehdä tätä minulle. Minä kiellän sen.” Kun mitään ei tapahtunut käännyin Taivaslaulun runnellun kehon puoleen, joka oli ennen loistanut kauneudellaan. Nyt valkoiset suortuvat olivat liimautuneet vasten hänen kehoaan verestä tahmeina ja turkki oli epätasainen ja joistain kohdista karvat olivat revitty kokonaan irti.
Hiljainen itkuni oli muuttunut huomaamattani henkeä ahdistaviksi nyyhkäyksiksi. Itkuni oli aukion ainoa ääni, kunnes:
“Corona?” Kuulin jonkun värisevän äänen sanovan. Käännyin silmät selälläni etsiäkseni äänen lähteen, vaikka samalla epäilinkin vain hiljalleen alkavani menettää järkeni.
Katseeni kohtasi Taivaslaulun eriparisilmät. Vastahan oli nähnyt hänet maassa? Keskitin katseeni takaisin jalkoihini, mutta naaras makasi siinä edelleen. Päähäni sattui kun yritin keksiä loogista ratkaisua tälle pääni ulko- ja sisäpuoliselle painajaiselle.
“Corona”, ääni toistui. Suljin silmäni, ikään kuin saisin palattua takaisin oikeaan onnelliseen todellisuuteen silmäluomiani mahdollisimman kovaa yhteen puristamalla.
“Corona! Me tässä, Kharon ja Deimos.”
Kharon ja Deimos? Kharon ja Deimos!
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin uudestaan suuntaan, jossa olin nähnyt Taivaslaulun silmät. Ne eivät olleetkaan Taivaslaulun. Se oli Kharon. Ja hänen rinnallaan näin Deimoksen harmaansiniset silmät.
“Mitä te teette täällä?” kysyin tyhmänä. Kehoni alkoi täristä holtittomasti. “Mitä täällä on tapahtunut?” Olin edelleenkin jonkinlaisessa shokkitilassa ja tuntui kuin kaikki tunteeni olisivat olleet vereslihalla.
“Kettu.” Tämä oli ainoa asia mitä Deimos sanoi. Veljekset näyttivät kumpikin ahdistuneilta, joka sai minut ravistamaan päätäni. Minun pitäisi toimia niin kuin aikuinen. Minun pitäisi olla heille turvana. Samaan aikaan suustani pääsi uusi kovaääninen, toivoton nyyhkäys.
“Nyt mennään turvaan”, sanoin hapuillen sanoja. Siitä huolimatta, että silmäni olivat auki tunsin itseni sokeaksi, avuttomaksi. Lähdin kuitenkin vaistonvaraisesti lähimmän puunjuurelle ja patistin kaksikkoa kiipeämään. Deimos pääsi hetken puuskuttamisen jälkeen ylös, mutta Kharonin jalat vain sutivat ja sutivat ja näin ollen kasvattivat epätoivoani.
“Corona! Kettu!” Deimos huusi yhtäkkiä ylhäältä oksistosta.
Käännyin ympäri ja näin aukion laidalle tassuttaneen ketun, joka nuuhki sinne jättämiäni oravia kiinnostuneesti. Salamanlailla ryhdyin auttamaan Kharonia ylös puuhun.
“Deimos, kurota Khranonia kohti!” käsin jämäkästi, “Kun olette oksalla, ette anna toistenne pudota. Pitäkää huolta toisistanne.”
Aloin kuulla lähestyvien askelten töminän ja aloin taas itkeä lohduttomasti. Silti työnsin ja työnsin Kahronia, kunnes Deimos sai hänestä viimein otteen ja sai autettua hänet ylös.
Itse en enää ehtinyt hypätä nopeudestani huolimatta ylös vaan tunsin silmitöntä kipua kun oranssinpunainen koiraeläin kävi päälleni ja upotti raateluhampaansa minun nahkaani.
Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta tapahtuman silmänräpäystä muistuttavasta kestosta huolimatta ehdin lähettämään rukouksen taivaalle, Tähtiklaanille. Jos kuka vaan voisi pelastaa minut nyt, olisin valmis uskomaan. Kuka vain.
Kipu oli piinaava. Silti kuolema oli ainoa oikea vaihtoehto. En ollut koskaan tuntenut moista kärsimystä, mutta silti tiesin, etten olisi koskaan kyennyt elämään ilman Merkuriusta.

Rip Coro.
607 sanaa

"Ilmeisesti minä veikkaan sitten Deimosta", naurahdin hyväntuulisesti hymyillen. Corona vastasi hymyyn leveällä hymyllä. Olin niin onnellinen, että olin saanut veljeni takaisin pitkän ajan jälkeen. Olin huomannut, miten paikoillaan pysyminen oli tuottanut kastanjanruskealle kissalle toisinaan vaikeuksia. Corona oli synnynnäinen seikkailija, joten yritimme antaa hänen nauttia kaikesta, josta saattoi syntyä edes pienen pieni seikkailu. Vedonlyönti ei haitannut minua, koska tiesin, ettei edessä oleva seikkailu olisi kummoinen. Varmaan tekisimme jotain erilaista puoli päivää, ja palaisimme sitten taas normaaliin arkeemme, jota minä rakastin.
En kaivannut seikkailua tai maisemanvaihdosta, halusin löytää kodin, jossa voisimme elää lopun ikäämme ja nähdä Kharonin ja Deimoksen varttuvan aikuisiksi. Ehkä Coronakin löytäisi vielä rakkauden ja saisi omia pentuja. Tai sitten ei, ehkä Corona oli enemmänkin sellainen, joka tuskin kaipasi rinnalleen kumppania.

Olimme päättäneet jäädä asumaan metsään, johon olimme saapuneet jokin aika sitten. Pesät olivat valmistuneet neljäsosakuun sisällä, ja elämä rullasi moitteettomasti. Viherlehti läheni jo loppuaan, mutta lämpimiä päiviä oli vielä runsaasti jäljellä. Nautimme ennen kaikkea vapaudesta ja toistemme seurasta.
Corona oli lähtenyt saalistamaan, ja me olimme jääneet nelistään pienelle aukiolle, jolla pesämme sijaitsivat. Jossain vaiheessa väsymys vei voiton, ja kävin lepäämään minun ja Taivaslaulun pesään. Uni ei kuitenkaan tullut, kun ajatukset pyörivät levottomina mielessäni. Tuntui, kuin jokin olisi pielessä. Hännänpääni nyki, ja minua hermostutti. Siispä luovutin nukkumisen suhteen ja päätin nousta ylös.
Venyttelin makoisasti pesän uloskäynnillä, ja astuin sitten ulos pesästä auringonpaisteeseen. Katseeni osui Kharoniin, Deimokseen ja Taivaslauluun. Kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin ja nauttivan auringon lämmöstä.
Erotin liikettä poikien takana, ja olin jo ottamassa Coronaa hymyllä vastaan, kunnes totuus valkeni. Tulija ei ollut Corona, vaan suuri, punaturkkinen kettu. Se vaani poikiamme aivan kuin mitä tahansa saalista. En ehtinyt tehdä mitään, kun Taivaslaulu jo nelisti kohti petoeläintä. Pienessä hetkessä valkoturkkinen kumppanini oli jo hyökkäykseen lähteneen ketun vierellä. Taivaslaulu törmäsi punaturkkiseen eläimeen, pyäyttäen tuon hyökkäyksen kohti pentujamme. Entisen soturin silmistä paistoi puhdas viha eläintä kohtaan, joka oli yrittänyt hyökätä naaraan jälkeläisten kimppuun. Lähdin jo juoksemaan kohti kettua auttaakseni Taivaslaulua, mutta kuin puskista kettu kampesi itsensä pystyyn ja syöksyi kumppanini kimppuun. Eikä Taivaslaulu ehtinyt varautua siihen. Peto upotti terävät hampaansa Taivaslaulun valkeaan turkkiin, ja naaras päästi ilmoille kiljaisun. Huusin hänen nimeään ja lamaannuin. Katsoin, kuinka kettu runteli itseään huomattavasti pienempää kissaa, ja kuinka Taivaslaulu rimpuili sen otteessa, turhaan.
Minulla meni aivan liian kauan toimia. Kun jalkani vihdoinkin suostuivat liikkumaan, syöksyin raivosta sokaistuna kohti punaturkkista otusta. En ollut koskaan ollut niin vihainen kuin nyt. Upotin empimättä hampaani ja kynteni ketun selkään, alkaen vimmatusti raatelemaan sen selkää. Suustani pääsi vaimeaa murinaa, kun purin leukani yhteen niin lujasti kuin vain voin.
Valkea mytty tömähti kuivaan, multaiseen maahan saaden aikaan pölypilven, jonka alle Taivaslaulu katosi hetkeksi. Keskityin vain kettuun. Se ei saisi päästä lähellekään Kharonia ja Deimosta.
Kettu sai otteen hännästäni ja riuhtaisi siitä, saaden otteeni irtoamaan. Suuhuni jäi vain tukko punaista karvaa ja veren rautainen maku. Kettu irrotti otteen hännästäni. Lensin selälleni maahan. Tunsin ilmojen karkaavan keuhkoistani ja näköni sumenevan. Ei, en saisi luovuttaa nyt, ajattelin mielessäni.
Purin hampaita yhteen ja ummistin silmäni, jotta jaksoin kammeta itseni pystyyn. Hengittäminen tuntui mahdottomalta. Avasin hitaasti silmäni vain nähdäkseni vauhdilla lähestyvän ketun ja sen murhanhimoiset, keltaiset silmät ja terävät hampaat. En ehtinyt tehdä mitään, kun peto hyökkäsi. Sen hampaat upposivat paksun turkkini läpi rintaani. Huusin kivusta, kun kettu ravisteli päätään hampaat yhä kiinni minussa.
Kettu paiskasi minut taas maata vasten, eikä aikaillut hyökätessään uudestaan. En voinut tehdä mitään, olin aivan avuton, kun eläin leikki voimattomalla kehollani. Pääni kolahti maahan, ja ajatusten virta tuntui pysähtyvän kuin seinään ja äänet katosivat ympäriltäni.
Yhtäkkiä en osannut enää riuhtoa vastaan, kun kettu viskoi minua maahan ja hyökkäsi aina vain uudelleen kimppuuni. Puut, aluskasvillisuus, kirkkaansininen taivas ja harmaanruskea multa vilisivät vuorotellen silmissäni. Kaikki tuntui vain loputtomalta kidutukselta, vaikkei minuun sattunut. Kipu oli hävinnyt. Pääni oli kai ottanut liikaa osumaa, ja olin sekoamassa kokonaan.
Aivan kuin tyhjästä, maisemien vilinä silmissäni lakkasi. Katseeni kohdistui kirkkaansiniseen taivaaseen, jossa lainehti karmiininpunaisia juovia. Oliko taivas syttynyt tuleen?
Ummistin hetkeksi silmäni ja yhtäkkiä muistin, kuinka paljon minua väsyttikään. Pieni torkahdus vain, vakuutin itselleni ja annoin silmieni painua kiinni.

Olin kaksijalkalassa, ja hirviöiden äänet kantautuivat vaimeina korviini. Kyyhötimme Coronan ja vanhempiemme kanssa pesässä, jonne olimme syntyneet. Katselimme ohilipuvia hirviöitä ja kaksijalkoja. Emon tuoksu oli makea, ja hänen katseensa niin lämmin ja rakastava.
Kun räpäytin silmiäni, emo oli kadonnut ja maisema muuttunut täysin erilaiseksi. Luminen metsä, Coronan kastanjanruskea turkki, Dakota ja ihka ensimmäinen saaliimme. Räpäytin taas silmiäni.
Nyt olin nummella, jossa nyt jo tutuiksi muodostuneet kuolonklaanilaisten hajut leijailivat ympärilläni. Edessäni seisoi nuori, valkea naaras, jonka eriväriset silmät saivat täyden huomioni. Tunnistin sen hetken. Silloin kohtasin Taivaslaulun ensimmäistä kertaa.
Minä vain nautin tästä kelasta, jonka mieleni minulle soi. Sain kokea uudestaan elämäni ikimuistoisimmat hetket, ennen kaikkea rakastumisen Taivaslauluuni.
Vanha kotimme, kuolleet pentumme, Ruskatassu, Eloklaani, Ruskatassun muistinmenetys, minun ja Taivaslaulun retket kukkuloille. Kaikki palasi mieleeni niin kirkkaina, kunnes totuus iskeytyi vasten kasvojani. Kettu oli hyökännyt, me olimme loukkaantuneet. Olivatko pojat ja Taivaslaulu kunnossa?
Minun täytyi herätä nyt.

Haukoin happea ja räväytin silmäni auki. Hengittäminen tuntui raskaalta, kuin keuhkoissani olisi ollut valtava aukko. Kipu oli palannut. Kiepautin itseni vaivalloisesti kyljelleni ja etsin epätoivoisena sumentuvalla katseellani Taivaslaulua ja poikiamme.
Näkökenttäni punersi, siellä täällä oli punaista. Mutta erotin juuri ja juuri metsän ja veren keskeltä valkean turkin. Minua yskitti, mutta yritin työntää sen pois. Upotin kynteni kuivaan maahan ja vedin itseäni eteenpäin, kohti Taivaslaulua.
Liikuin hädin tuskin ollenkaan, ja välimatka minun ja kumppanini välillä tuntui vain pidentyvän. En jaksanut enää, mutten olisi halunnut luovuttaa. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun jäin epätoivoisena tuijottamaan Taivaslaulua. Yritin räpytellä silmiäni nähdäkseni paremmin, mutta jokaisella räpäytyksellä näkökenttäni vain heikkeni. Veri ja kyyneleet sekoittuivat, ja pian näin vain punaista.
Voimani loppuivat, ja pääni rojahti maahan. Yritin vielä kerran nousta ylös, mutta jalkani eivät totelleet.
Lopulta hengittäminenkin tuntui liian vaivalloiselta, en jaksanut enää ajatella. Suru ja pelko katosivat, ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin ihan hyvin. Muistin Taivaslaulun aiemmat sanat. Hän oli oikeassa. Nyt me saisimme yhteisen ikuisuutemme, loputtoman onnen. Emme ihan niin kuin olimme ajatelleet, mutta meitä odotti paikka Tähtiklaanissa.

// 977 sanaa

“Tai ehkä vaan yrität mielistellä minua, jotta hoitaisin asiat puolestasi”, kiusoittelin ja tönäisin kehollani kevyesti veljeäni, joka ei liikkeen yllättävyydestä huolimatta vaikuttanut vankkarakenteisen kollin tasapainoon.
“Niinpä. Et voi tietää”, Merkurius tokaisi silmät auringonvalossa leikkisästi välkehtien. Tämän jälkeen kolli ilme neutraloitui ja hänelle tyypillinen tyynellä tavalla ystävällinen ilme palautui hänen kasvoilleen.
En jollain tapaa vieläkään voinut uskoa meidän olevan tässä pisteessä - tai oikeastaan Merkurius oli. Hänellä oli perhe ja hänen poikansa eivät edes olleet enää pieniä pentuja. Aika valui kuin mäen rinnettä alas soliseva puro ja tuntui, kuin sen virtaus vain koko ajan kasvattaisi vauhtiaan. Yritin pitää kiinni ajasta epätoivoisesti etsimällä jatkuvasti jotain uutta koettavaa, en halunnut irrottaa. Pelkäsin, että silloin aika lorisisi alas yhtä nopeasti kuin puron yllättäen lävistävä vesiputous, jota pitkin pisarat tipahtelisivat alas ennätysvauhtia. Koska meistä oli tullut näin vanhoja? Tai emmehän me nyt mitään vanhustasoa olleet, mutta isä/setä tavalla vanhoja. En pitänyt ajatuksesta. Tai siis totta kai rakastin koko suurta perhettämme ja olin iloinen, että Kharon ja Deimos olivat osa sitä. Minusta vain tuntui siltä, että käsitykseni meistä ei ollut ihan ajan tasalla. Minä näin veljeni ja minut yhä niinä samoina kissanuorukaisina, jotka olivat hakanneet puskaa taistelutaitojen kehittämisen toivossa. En osannut - tai halunnut - ajatella, että minä ja veljeni voisimme olla ne vanhemmat jota nuoret minämme - tässä tapauksessa veljeni jälkikasvu - joutuivat kaipaamaan tähtisillan takaa. Se tunne mikä minua vaivaa on varmaankin sanallistettuna epävarmuus tulevasta ja sen hallitsemattomuudesta. Tai oikeastaan sille oli parempikin sana ja se oli kuolemanpelko. Se oli ainut sana, joka saattoi kuvastaa sisimpäni huolestunutta ja samaan aikaan menneisyyttä kaipaavaa, nostalgiamaista myllerrystä.
En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt. Tuollainen vellominen oli niin vastoin periaatteitani elää hetkessä. Siksipä käännyin taas Merkuriuksen puoleen:
“Lyödäänkö vetoa siitä, kumpi pojista tuo enemmän saalista?” sanoin virnistäen, “jos häviät, joudut lähtemään elämäsi suurimmalle seikkailulle minun patistuksestani. Kohteen saat valita itse.” Mielestäni ajatus seikkailusta ja uuden kokemisesta oli tärkein. Vaikka retki kohdistuisi vain tutkimaan muutaman ketunmitan päässä kasvavaa oudonmuotoista puuta, se oli jo seikkailu.
“Minä laitan panokseni Kharoniin”, sanon ja en lopulta annakkaan veljelleni valinnanvaraa. Merkuriuksen olisi viimein aika kokea seikkailu!

//Mer?
338 sanaa

En ollut koskaan tuntenut yhtäkään elämäni aamua yhtä seesteiseksi, kuin tällä hetkellä käsillä oleva auringonnousun hetki oli - tai ehkä se vain tuntui siltä. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani rauhallisesti ja miellyttävällä tavalla. Se sai aikaan myös puiden lehtien vastakkaisesta liikkeestä syntyvän kohinan, joka tällä hetkellä täytti korvani metsässä kaikuvan lintujen laulun lisäksi. Joka aamu metsään asettumisemme jälkeen olin tuntenut oloni onnellisemmaksi kuin koskaan. Vaikka olimme vasta saaneet maistaa vapautta ja elää tässä paratiisissa vasta tassuilla laskettavan ajan, minusta tuntui siltä, kuin olisin asunut täällä ikuisuuden.
Hätkähdin ajatuksistani sähköiskumaisesti, kun havaitsin liikettä silmäkulmassani. Kiihtynyt pulssini kuitenkin tasoittui, kun tunnisti tulijan Merkuriukseksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli toiveikas kiilto ja olin varma, että oli huomannut hänen olemuksensa rentoutuneen heti kun olimme päässeet pois klaanin kahleista. En edes ymmärtänyt miten en ollut huomannut hänen tavallista enemmän sisäänpäinkääntynyttä olemustaan klaanissa asustaessamme. Merkurius aina muistutti minua, etten saisi piiskata itseäni menneistä, eikä aina vika ollut minun, mutta silti minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tietää.
“Huomenta”, kumppanini sanoi rauhallisesti ja otti muutaman askeleen päästäkseni vierelleni. Sitten hän kohdisti katseensa kauas maisemaan, johon olin äsken ollut niin uppoutunut:
“Mitä mietit?”
Kohautin lapojani enemmänkin refleksinä, kuin varsinaisena vastauksena kollin kysymykseen.
“Minusta vain tuntuu niin hyvältä. Tämä paikka oli varmasti tähtiklaanin meille tarkoittama.”
Auringonsäteissä uiva Merkurius nyökkäsi merkiksi samankaltaisista ajatuksista.
“Olemme joutuneet käymään läpi niin rankkoja asioita matkamme varrella. Minä ajattelen välillä, että olemme maksaneet tähän mennessä elämällämme niin paljon, ettei meillä voi olla enää kuin vain hyviä asioita edessä”, selitin. Minua joskus hävetti ilmaista ajatuksiani, koska niistä muuttui heti jotenkin typerän kuuloisia, kuin laskin ne ulos maailmaan. Silti Merkurius ei ikinä nauranut minulle. Ei hän ollut sellainen ja siitä minä pidin hänessä. Hän ei suostunut asettamaan ketään naurunalaiseksi.
“Meillä on onnellinen ikuisuus edessämme”, lisäsin vielä ja sitten katsoin Merkuriusta hyväntuulisesti. Sain vastauksen hymyyni, jonka jälkeen nousimme ylös. Ennen kuin ehdin ajatella seuraavaa liikettämme, ruskeaturkkinen Corona tassutti rennosti luoksemme.
“Ajattelin, että tänään voisi olla minun vuoroni lähteä saalistamaan”, kolli totesi hyväntuulisesti ja tähyili hiljalleen sinertävää taivasta.
“Ei sinun tarvitse yksin läht-”, aloitin, mutta Corona nosti häntänsä ylös hiljentääkseen alkaneen lauseeni.
“Minä haluan lähteä yksin.” Corona painotti lauseen toista sanaa, jotta emme vain kokisi huonoa omatuntoa hänen päästämisestään hoitamaan asioita yksin. Huokaisin, mutta kasvoilleni nousi pieni hymähdys:
“No selvä, itse sinä sen tiedät.”
“Niin tiedänkin”, kolli vielä hymyili ja oli jo lähdössä, ennen kuin Merkurius huikkasi hänen peräänsä leikkimielisesti:
“Älä jää kuitenkaan koko päiväksi kääntämään sitä metsää ylösalaisin.” Sanat olivat selkeä viittaus Coronan tapaan harhautua askareistaan ja lähteä seikkailunnälkä johtavana aistinaan touhuamaan kaikkea vähemmän oleellista.
Kastanjanruskea kolli käännähti vielä veljensä puoleen:
“Älä huoli, enhän minä nyt teitä tänne jättäisi keskenänne. Jos minua ei kuulu takaisin yli puolen päivän, olen varmaan eksynyt. Tulkaa etsimään.” Ja ne sanat olivat hänen viimeisensä pesäaukiollamme, ennen kuin hän sujahti metsän siimekseen ketterästi kuin joessa kivien lomassa uiva saukko.

Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin ja lämpimämmin, joka hetki kun siirryimme ajassa lähemmäs keskipäivää. Lekottelin kyljelläni aurinkoläikässä ja nautin sen turkkiani nuolevista säteistä täysin siemauksin. Kuuntelin puolella korvalla Kharonin ja Deimoksen väittelyä, joka tällä hetkellä pyöri käärmeiden saalistamisen ympärillä.
“Ihan varmasti pystyisin saalistamaan käärmeen”, Kharon intti veljelleen jääräpäisesti. Väitöksen jälkeen oli hetken hiljaista, kun Deimos pohti sanojaan ja sitten vastasi:
“En väitä, ettet pystyisi.”
“Miksi sitten aina muistat minua varomasta käärmeitä kivenkolojen luona?”
“No siksi, että en halua, että ne purevat sinua”, Deimoksen ääni pysyi veljensä kiihtyneestä sävystä huolimatta rauhallisena, “kyllä minä uskon, että osaisit saalistaa käärmeen - olet muutenkin niin hyvä saalistamaan. En vain halua, että käy mitään.”
Nostin pääni maatsa ja vilkaisin veljeskaksikon suunnalle, Vaalean Kharonin ilmeestä päätellen hän tyytyi keskustelun lopputulokseen ja hänen olemuksensa rauhoittui. Poikamme olivat kuin yö ja päivä. Kharon oli äkkipikainen ja räjähdysherkkä kolli, kun taas Deimos oli rauhallinen ja pyrki parhaansa mukaan välttämään konflikteja. He ikään kuin täydensivät toisiaan ja lopulta toimivat hyvin parivaljakkona.
Merkurius putkahti pesän sisältä ulos auringonvaloon ja katseli hetken minun laillani poikiamme. Sitten hänen silmänsä rävähtivät ammolleen ja harmaavalkoinen turkki pörhistyi kaksinkertaiseksi. Nousin nopeasti ylös, kohdistin katseeni poikiemme yli ja näin hirvittävän keltaisen silmäparin, joka katsoi petomaisesti Kharonin ja Deimoksen suuntaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta, mutta tosiasiassa kaikki kesti vain silmänräpäyksiä. Aika tuntui hidastuvan sitä mukaa, mitä nopeammin adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Näin kuinka oranssiturkkisen koiraeläimen raateluhampaat paljastuivat ja sen silmiin nousi sekopäinen nälkää näkevän eläimen kiilto ja sitten.. sitten se loikkasi kohti Kharonia ja Deimosta.
En edes tiedostanut liikkeelle lähtöäni, mutta pian olin jo liikkeessä. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Tiesin, että Merkurius ei ehtisi. Olin nopeampi vaikka en osannutkaan taistella hyvin, en vain voinut olla juoksematta väliin.
Tunsin kehoni yhtäkkiä tömähtävän kettua vasten ja se suistui suunnitellulta radaltaan sivuun. Merkurius ehtisi heidän luokseen ennen kuin kettu yrittäisi iskeä uudestaan. Se ei kuitenkaan enää suunnitellutkaan poikieni kiinni ottamista, vaan hämmennyksestä päästyään tunsin terävän hammasrivin uppoavan selkääni. Ilma purkautui ulos minusta särkyneenä kiljaisuna.
“Taivaslaulu!” Kuulin Merkuriuksen äänen. Sen sävy oli epätoivoinen. Aloin rimpuilla, taistella vastaan, mutta kettu piti tiukasti kiinni. Tunsin kyynelten valuvan kuumina kasvoillani ja samalla verta pulppuavat haavani. Minusta tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi jossain kaukana. Sitten kuulin ketun älähdyksen ja tunsin tipahtavani maahan. Tunsin maan kovan ja vakaan pinnan. Yritin takertua sen vakauteen, mutta silti todellisuus pyöri. Vaikka kaikki tuntui epäselvältä, silti näin kirkkaana vähän matkan päässä Kharonin ja Deimoksen hahmot. Raahasin itseni heidän luokseen, asetin pienen kehoni parhaani mukaan heidän ympärilleen. En antaisi heille sattua mitään. En koskaan.
“Emo!” kuulin jommankumman pojistamme huudahtavan. Kaikki äänet olivat jotenkin vaimeita. Jäin vain soimaaman itseäni siitä, etten tunnistanut kumpi pojistani minulle puhui. Miten emo ei voinut tunnistaa omaa jälkikasvuaan.
“Kaikki järjestyy”, sanoin ja yritin kuulostaa ponnekkaalta, mutta se ei ilmeisesti onnistunut.
En saanut katsettani kurotettua kauas. Katselin vain hieman viistosti eteenpäin ja näin, kuinka alleni ilmestynyt verilammikko pulppusi jokaisella sydämenlyönnillä kauemmas ja kauemmas. Kaunis valkoinen turkkini alkoi värjäytyä kirkkaan punaiseksi. Ajatukseni olivat hitaita ja tahmeita. Mietin miten saisin turkkini puhtaaksi.
“Onpa täällä kylmä”, sanoin väsyneesti ja tunsin oloni huteraksi. Ajatukseni yrittivät suostutella minua sulkemaan silmäni hetkeksi, vain jotta ne pysyisivät paremmin auki lopun aikaa. Sitten näin Merkuriuksen verta vuotavan hahmon taistelemassa. Kyyneleet alkoivat valua silmiäni pitkin. Maassa oli paksuja tuppoja tuota pehmeää karvaa, johon käperryin joka ilta. Kuinka kaipasinkaan sitä nyt. Taistelin yltyvää väsymystä vastaan ja yritin keskittyä Merkuriukseen. Yritin saada sanaa suustani, mutta en enää muistanutkaan miten se tehtiin. Katseeni harhautui Kharoniin ja Deimokseen. He aukoivat suutansa silmät selällään, mutta jostain syystä en kuullut mitä he sanoivat.
Yhtäkkiä minut valtasi lämmin olo. Tuntui, kuin aivan uudenlainen aurinko olisi osunut minuun. Sellainen, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Se sai minut sulkemaan silmäni. Oloni oli turvallinen. Tunsin oloni taas pennuksi, joka oli käpertynyt emon pitkään niin kaukaiselta tuntuneeseen syleilyyn. Hengitin emoni pehmeää tuoksua keuhkoni täyteen ja upottauduin hänen pitkään karvaansa. Hengitykseni hidastui ja hidastui.
Muistin vain akaisemmat sanani: meillä olisi onnellinen ikuisuus edessämme.

//Mer tai Kharon?
Rip Taivas D:
1104 sanaa

Olimme haikein mielin hyvästelleet Dakotan, Timin ja Kaarlon miltei kuu sitten. Olimme jatkaneet matkaa kauemmaksi klaaneista. Emme tahtoneet ottaa sitä riskiä, että törmäisimme enää koskaan yhteenkään klaanikissaan. Halusimme elää vapaina omien sääntöjemme mukaan. Klaanielämä ei vain ollut meitä varten.
Deimos ja Kharon olivat aluksi kaivanneet klaaniin takaisin. Erityisesti Kharon oli ollut pahalla päällä ja vaisu, mutta nyt tilanne oli muuttunut paremmaksi. Valkoturkkinen kolli näytti nauttivan elämästään samalla tavalla kuin klaanissa eläessään. Kharon oli oppinut nauttimaan vapaudesta ja uusista maisemista, jotka muuttuivat päivittäin. Meillä ei ollut määränpäätä. Kuljimme vain eteenpäin sinne minne jalat johdattivat, ja odotimme tuntevamme kodin. Emme tienneet miltä se näyttäisi, mutta uskoimme, että tunnistaisimme sen kyllä.
Olimme löytäneet metsän, jossa yöpyisimme ainakin yhden yön. Meitä ympäröivät korkeat lehtipuut ja tiheä aluskasvillisuus. Paikka vaikutti varsin turvalliselta, sillä merkkejä kaksijaloista, niiden kovaäänisistä koiristaan tai muistakaan petoeläimistä ei ollut.
Katsahdin kohti Kharonia, joka lähestyi minua veikeä virne kasvoillaan.
"Minä ja Deimos lähdemme saalistamaan. Olen varma, että minä saan enemmän saaliita kuin hän", kolli ilmoitti ja nosti leukansa itsevarmana pystyyn. En voinut olla hymyilemättä, kun katsoin nuorta kissaa, joka pitkästä aikaa oli taas oma itsensä. Isänä maailman paras lahja oli nähdä omat jälkeläisensä onnellisina.
"Hyvä on, mutta älkää menkö liian kauas. Tulkaa ennen auringonlaskua takaisin. Emme tahdo etsiä teitä pimeässä tuntemattomasta metsästä", vastasin Kharonille vakavana. Kolli pyöräytti silmiään välinpitämättömästi aivan kuten tälle oli tyypillistä. Kun kolli huomasi vakavan ilmeeni, tämäkin vakavoitui.
"Okei okei, minä lupaan", hän vastasi häntäänsä heilauttaen ja käänsi minulle selkänsä. Kolli kirmasi veljensä luokse ja sanoi tälle jotain leveästi hymyillen. Deimoksen reaktio oli huomattavasti hillitympi kuin veljensä. Harmaaturkkinen kolli hymyili lämpimästi ja lähti sitten rauhallisin askelin Kharonin perässä kulkemaan syvemmälle metsään.
"Kharon tuskin on yhtä hymyssä suin, jos Deimos saakin enemmän saaliita kuin hän", vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt Corona totesi naurahtaen. Käännyin veljeni puoleen, ja tämä varmasti näki kasvoiltani hämmästyneisyyden.
"Anteeksi, olisi pitänyt pitää vähän enemmän meteliä", kolli lisäsi naurahtaen, saaden myös minut hymyilemään. Käänsin katseeni takaisin poikieni suuntaan. He olivat jo kadonneet puiden ja aluskasvillisuuden sekaan, enkä enää nähnyt heitä. Saatoin vain kuulla vaimeana Kharonin huudahdukset.
"Saat taas sitten käyttää loppuillan hänen lepyttelyynsä, kun se sujuu sinulta niin erinomaisesti", virnistin kastanjanruskealle kollille, joka ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta. Olimme huomanneet, että Corona oli itse asiassa todella hyvä käsittelemään Kharonia ja tuon poukkoilevia tunteitaan. Usein Kharonin kiukutellessa olin salaa kiittänyt Tähtiklaania siitä, että Corona oli lähtenyt mukaamme.

//Coro?
// 387 sanaa

Rubiini säpsähti kivusta, kun Silver nuoli hänen lavassaan olevaan haavaan yrttisalvaa. Koko pennun keho oli jäykistynyt ja tämä yritti parhaansa estääkseen itseään vikisemästä ääneen. Se olisi ollut noloa. Silver olisi saattanut pitää häntä aivan nollana ja hylätä hänet samalla tavalla, kuten Byron ja Safiiri olivat tehneet.
"No niin, valmista tuli", Silver murahti ja astahti taaksepäin päästäen Rubiinin jälleen liikkumaan.
Rubiinin joka paikkaa särki, eikä hänen olisi tehnyt mieli nousta ylös. Silver oli kuitenkin aiemmin painottanut, että jos hän jäisi vain paikoilleen, haavoihin pääsisi helpommin epäpuhtauksia ja niitä olisi vaikeampi hoitaa. Pentu ei uskaltanut siis olla tottelematta uutta tuttavaansa, vaan nousi ähkäisten käpälilleen ja nilkutti pari askelta eteenpäin.
Silver katseli hänen menoaan hyväksyvä katse keltaisissa silmissään. "Vaihdamme tänään paikkaa."
"Taasko?" Rubiini ei voinut olla huudahtamatta. Hän oli kulkenut Silverin matkassa jo seitsemän päivän ajan, ja sinä aikana he olivat ehtineet siirtyä metsässä laidasta laitaan ja aivan sikin sokin vieläpä. Rubiinin pehmeisiin ja kovaan maahan tottumattomiin polkuanturoihin särki hirveästi, ja hänen olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen.
"Niin. Olemme helppo kohde pedoille, jos pysyttelemme koko ajan samassa paikassa", Silver vastasi hännällään huiskaisten. "Kun haavasi voivat paremmin, siirrymme pois metsästä."
"Minne muka?"
"Seuraavaan kaksijalkalaan."
"Seuraavaan kaksijalkalaan?" Rubiini oli käynyt vain yhdessä kaksijalkalassa. Tai no itse asiassa ei hän ollut niinkään päässyt käymään siellä, mutta hän tiesi asuneensa yhdessä sellaisessa. Ukon pieni mökki sijaitsi aivan sen laidalla, kauempana meluisasta keskustasta, jossa kuulemma liikkui hurjan paljon enemmän hirviöitä ja kaksijalkoja.
Rubiini lähti ontumaan Silverin perässä. Vaikka kolli oli käytännössä täysi ventovieras hänelle, ei hänellä ollut juuri muita vaihtoehtoja. Jos hän päättäisi jättäytyä erakon matkasta, hän ei varmastikaan selviytyisi kovin pitkään yksinään. Sitä paitsi, oli mukavaa, kun oli joku pitämässä seuraa.
Kului useita päiviä, kunnes Rubiinin haavat olivat siinä kunnossa, että oli turvallista siirtyä pois metsästä. Sinä aikana Rubiini huomasi tassunpohjiensa kovettuneen sen verran, ettei niihin enää sattunut kävellä kivien tai minkään muunkaan karkean ja kovan pinnan päällä.
Silver oli opettanut häntä vaanimaan hiiriä. Yhtenä päivänä hän oli jopa ollut lähellä napata sellaisen! Otus kuitenkin oli päässyt livahtamaan hänen kynsistään, mutta Silver oli vakuuttanut hänelle, että niin kävi kaikille, jotka vasta harjoittelivat metsästämistä. Se oli saanut Rubiinin tuntemaan olonsa paremmaksi, ja hän harjoitteli kahta kovemmin tullakseen Silverin veroiseksi metsästäjäksi.
Rubiini tassutti Silverin perässä. He lähestyivät metsän reunaa. Metsän viileät varjot silittivät heidän turkkejaan vielä viimeisen kerran kuin hyvästelläkseen heidät. Paikasta oli tullut kuin kodinveruke Rubiinille, eikä hän ollut varma, olisiko halunnut edes lähteä sieltä, mutta hän oli päättänyt seurata Silveriä sinne, minne tuo ikinä keksikään heidät johdattaa.
Korkeat kivirakennukset kohosivat heidän edessään suurempina ja leveämpinä kuin isoimmatkaan puut, joihin he olivat eläessään törmänneet. Rubiini töllisteli näkyä suu auki. Silver vilkaisi häneen lapansa yli virnuillen.
"No niin, pentu, oletko valmis pienelle seikkailulle?"


//444 sanaa

Jotakin märkää tipahti Rubiinin kuonolle. Se sai hänet havahtumaan hereille unen ja tajuttomuuden välisestä tilasta, johon hän oli ollut vaipuneena ties kuinka kauan. Nostaessaan päätään ja katsellessaan ympärilleen, hän tajusi olevansa metsässä. Paikka ei näyttänyt yhtään tutulta, ja hän epäili näkevänsä yhä unta, kun yhtäkkiä jostain astui esiin laiha, pitkäjalkainen kollikissa. Rubiini tunnisti hänet heti:
"Silver?"
Silver tassutti lähemmäksi kasvoillaan pieni virne. Oli mahdotonta tulkita, mitä se kätki taakseen.
"Sinulla kävi tuuri", kissa sanoi. Rubiini katsoi häntä hieman epäluuloisena. Hän muisti, miten kovasti Byron oli raivostunut viimeksi, kun tuo oli nähnyt kollin norkoilemassa heidän pihallaan.
"Missä Byron ja Safiiri ovat?" hän kysyi, mutta hänen äänensä oli pelkkää kuivaa kähinää.
Silver jätti hänen kysymyksensä huomiotta. "Tule, vien sinut purolle."
Rubiini ei olisi halunnut nousta, mutta kolli tuuppi hänet tympeästi jalkeille. Joka paikkaan koski, kun hän lähti nilkuttamaan Silverin perässä syvemmälle metsään.
Kuullessaan veden solinan hän tajusi vasta, miten kova jano hänellä olikaan. Joka puolelle pistelevästä kivusta välittämättä Rubiini kiristi askeleitaan päästäkseen veden ääreen. Hän oli juuri aikeissa työntää kuononsa viileään virtaan, kun tajusi yhtäkkiä tuijottavansa lähestulkoon tunnistamatonta kuvajaista. Säikähtäneenä Rubiini perääntyi kauemmaksi vedestä. Silver asteli rauhallisesti pennusta välittämättä puron luo ja rupesi latkimaan vettä. Rubiini yritti nieleskellä kurkkuunsa juuttunutta palasta, mutta se ei liikkunut. Hän hivuttautui jälleen hitaasti puron ääreen.
Häntä katsoivat takaisin säikähtäneet punaiset silmät, joiden ympärillä oli lukuisia ruhjeita ja viiltoja. Hänen kasvojaan halkovat pitkät, kipeät viillot, jotka olivat syntyneet rikkoutuneen lasin sirpaleista. Pennun kurkusta kohosi vaimea uikutus.
"Talo oli ilmiliekeissä, kun saavuin paikalle", Silver puhui hänen viereltään, ja tuon äänessä oli hienoinen myötätunnon häivähdys. "Byron ja siskosi lähtivät tänä aamuna. He ovat jo kaukana kaksijalkalasta."
Rubiini hämmentyi. "Miten niin lähtivät? Hehän käyvät joka päivä ulkona retkeilemässä. Niin he aina tekevät."
"Niin, mutta tänään he menivät paljon pidemmälle. Minä näin, miten he lähtivät kaksijalkalasta. He jättivät sinut yksin, koska eivät voineet ottaa mukaansa."
Kyyneleet kihosivat Rubiinin silmiin, eikä hän saattanut uskoa kuulemaansa. Silverin täytyi valehdella. Eivät Byron ja Safiiri olisi hylänneet häntä tällä tavalla. "Sinä valehtelet!"
Silver pudisteli päätään onnettoman näköisenä. "Voi kun se olisikin niin, mutta juuri siitä syystä minä olen täällä sinun kanssasi. Kun sain selville heidän aikeensa, päätin tulla katsomaan, miten sinä jakselet. Päästessäni paikalle huomasin talon olevan tulessa. Ilmeisesti kaksijalkasi onnistui nakkaamaan sinut ulos ikkunasta ennen omaa katkeraa loppuaan, ja niinpä minä löysin sinut makaamasta talon vierestä lasinsirpaleiden keskeltä."
Monet erilaiset tuntemukset poukkoilivat pienen Rubiinin sisällä sellaisella vauhdilla, ettei pentu pysynyt tasalla omista ajatuksistaan. Hän ei pystynyt ymmärtämään yhtään mitään, mitä Silver oli juuri hänelle kertonut. Kuitenkin siinä mielentilassa ja tilanteessa ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän se, että Silver puhui totta. Puhui totta siitä, että Byron ja sisko todella olivat lähteneet ja jättäneet hänet kahden Ukon kanssa. Heidän oli täytynyt pitää Rubiinia taakkana. Miksi he muuten olisivat lähteneet niin salamyhkäisesti? Johtuiko se siitä, että Rubiini ei voinut olla pitkiä aikoja auringossa? Eihän hän voinut itse sille mitään! Miten epäreilua!
Hiljainen nyyhkytys särkyi kovaääniseksi parkunaksi surun ja vihan ottaessa vallan. Rubiini oli tyrmistynyt ja tolaltaan, kerta kaikkiaan niin avuton, ettei kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Vastahakoinen Silver tuli istumaan hänen lähelleen. Varovasti kolli taputti häntä selkään pitkällä, kapealla hännällään, ja Rubiini painautui kissan jalkaa vasten, aivan kuten oli tehnyt Byronille, kun hänellä oli ollut paha olla. Byron oli pettänyt hänet. Sisko oli pettänyt hänet. Kaikki olivat saastaisia huijareita, eikä Rubiini aikonut antaa heille anteeksi. Nämä haavat eivät paranisi ikinä, kuten eivät paranisi nekään, jotka juovittivat hänen kasvojaan ja kehoaan.


//562 sanaa

“Lähdetään vaan”, vastasin ja hymyilin pienesti. Olisi mukava viettää aikaa Merkuriuksen kanssa kahdestaan, sillä se oli jäänyt klaanissa aina klaaniaskareiden jalkoihin. Ja ehkä tällä tavalla saisin ajatukseni irti poikiemme sopeutumisen murehtimisesta ja rakkaan Ruskalinnun ikävöinnistä.
“Eiköhän sitten mennä”, Merkurius sanoi ja lähti johdattamaan meitä kauemmas Dakotan ja Timin pesästä. Niin, heidän pesästään. Paikka ei enää tuntunut kodilta samalla tavalla kuin ennen, enkä usko, että se koskaan tulisikaan tuntumaan. Siksi meidän täytyi löytää oma polkumme ja oma elämämme, vaikka joutuisimmekin taas heti jättämään ystävämme taakse.
Olin yllättynyt nähdessäni Dakotan ja Timin pitkästä aikaa. He näyttivät jotenkin aikuisemmilta kuin ennen. Oli ollut muutenkin typerää odottaa törmäävämme ystäviimme täysin samanlaisina kuin ennen, aivan kuin heidän elämänsä olisivat muka olleet jäissä kaiken sen ajan kuin me olimme olleet poissa. Heilläkin oli oma elämänsä yhtä lailla kuin meilläkin, kuuluimme siihen tai emme.
“Mitä luulet, sopeutuvatko poikamme koskaan tähän elämään. Elämään, jonka valitsimme heille?” kysyin yhtäkkiä. Merkurius hidasti vauhtiaan.
“Luulen, että kyllä. He vain tarvitset aikaa totutteluun, samalla lailla kuin sinä tarvitsit silloin kuin muutit luoksemme ensi kertaa”, kolli vastasi ja muistutti minua tapahtumista, jotka tuntuivat tapahtuneen jo niin monia vuodenaikoja sitten. Suupieleni nyki miettiessäni nuorta Merkuriusta ja sitä kutittelevaa tunnetta vatsanpohjassani, kun olin nähnyt hänen työntyvän leiriin. Se oli ollut yksi oppilaselämäni - ja miksei soturielämänikin - päivittäisistä kohokohdista.
“Olet oikeassa”, huokaisin ja jätin mieltäni vaivaavat ajatukset taakseni hetkeksi. Sitten palasin taas muistojeni kerässä aivan minun ja Merkuriuksen yhteiselon alkuun.
“Muistatko vielä, kun opetin sinulle, Coronalle ja Dakotalle kuolonklaanin taisteluliikkeitä? Siitä tuntuu olevan niin kauan. Olisimmekohan koskaan tutustuneet näin hyvin, jos minua ei olisi pestattu siihen hommaan?” sanoin kun suupieleni nousivat hymyyn. Miten erilaista elämäni voisikaan olla. Olin kuitenkin niin onnellinen, että sain elää juuri tätä versiota siitä huolimatta, että mukaan oli mahtunut myös itkua ja kärsimystä.
“Totta kai muistan”, Merkurius naurahti ja vajosi mielessään selkeästi itsekin ajassa taaksepäin, “sinä olit ehkä yksi ainoista kuolonklaanilaisista, joka ei katsonut meitä vähääkään kieroon. Sinä olit niin helposti lähestyttävä, kun et torjunut meitä heti - ehkä olisimme vääjäämättä ajautuneet toistemme seuraan. Muutenkin sinun kanssasi oli helppo keskustella, vaikka minä olenkin vähän vähäpuheinen aluksi.”
“Et ehkä usko sitä, mutta aluksi minua ujostutti ihan hirveästi seurassasi. Pidin sinusta ihan alusta asti”, myönsin. Olin aistinut Merkuriuksessa aina sellaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, mikä oli saanut minut vaikuttumaan. Hän oli myös aina ollut niin hienovarainen ja tunsin, ettei minun tarvinnut pelätä avaamasta sydäntäni hänelle. Merkuriuksella sydämeni oli kuin kääritty maailman pehmeimpiin untuviin.
Merkuriuksen ilme oli lämmin hänen vilkaistessa minua sanojeni jälkeen. Pelkästään hänen katseensa sai sydämeni hypähtämään rakastuneesti.
“Olen kyllä niin onnellinen kuin kohtasin sinut, sielunkumppanini”, sanoin ja hymyilin leveästi. Tunsin sillä hetkellä olevani täynnä rakkautta, mutta tiesin, että se ei tulisi täyttämään vatsojamme. Pian pitäisi ihan oikeasti keskittyä saalistamiseen.

//Mer?
444 sanaa

Rubiini heräsi läähättäen pakokauhuisesti. Uni ja todellisuus repeytyivät erilleen toisistaan hänen tuntiessaan karhean puulattian allaan ja haistaessaan kaikki tutut tuoksut. Safiiri ja Byron olivat lähteneet varhain aamusta ulos, mutta kumpikaan ei ollut vielä tullut takaisin. Ukko kuorsasi nuhjuisessa nojatuolissa suu auki.
Noustessaan ylös Rubiini tunsi huimausta. Uni oli ollut kamalan todellinen. Hän näki yhä elävästi mielessään liekit, jotka nielivät ahnaasti heidän pientä taloaan sisäänsä. Ajatus oli puistattava, ja hän halusi unohtaa sen mahdollisimman nopeasti.
Ikkunasta tulvi sisään kirkasta, lämmintä valoa. Oli iltapäivä, ja mökissä oli hiostavan kuuma. Byron arvatenkin vei Safiirin purolle kahlaamaan. Rubiinia hieman harmitti, ettei hän saanut mennä ulos aurinkoisella säällä, mutta ymmärsi kyllä hyvin syyn. Viimeksi kun hän oli käynyt ulkona, hän oli polttanut nahkansa auringossa ja Ukko oli joutunut hieromaan siihen jotakin kylmää ja kosteaa ainetta, joka oli aluksi kirvellyt ikävästi.
Rubiini kävi latkimassa pari suullista haaleaa vettä juomakupista, jonka Ukko oli asettanut heitä varten pöydän alle. Kun kuiva kurkku helpotti, hän oli jo melkein unohtanut painajaisensa. Hän siirtyi nojatuoliin Ukon viereen ja käpertyi kerälle. Tulisivatkohan Safiiri ja Byron kohta takaisin?
Ukko oli siirtynyt makuuhuoneeseen ruokalevolle, ja Rubiini päätti liittyä hänen seuraansa. Mieluummin hän olisi ollut leikkimässä sisarensa kanssa, mutta koska tuo ei ollut kotona, ei hän keksinyt muutakaan tekemistä.
Ensin hän kiipeili Ukon suuren, pyöreän vatsan päällä ja kuvitteli valloittavansa vuorta. Kun hän sitten oli vahingossa työntänyt kyntensä ulos, vanha kaksijalka oli häätänyt hänet tuskaisesti ärjähtäen pois päältään. Rubiini pyysi anteeksi vahinkoa puskemalla tämän kättä päällään, ja vanhus leppyikin melko pian.
Jossain vaiheessa Rubiini oli nukahtanut Ukon viereen. Hän tempautui jälleen pahan unen matkaan, ja tällä kertaa se tuntui elävämmältä kuin koskaan. Talo oli täynnä savua, eikä hän nähnyt omaa kuonoaan pitemmälle. Unen läpi hänen korviinsa kantautui kimeä piipitys, jossa oli uhkaava sävy…
Rubiini räpäytti silmänsä auki yhä tokkuraisena. Hän räpytteli silmiään tiuhaan nähdäkseen terävämmin, mutta huone hänen ympärillään pysyi sameana. Vasta nyt hän tajusi kurkkuaan polttelevan savun, joka vyöryi makuuhuoneeseen raollaan olevasta ovesta.
"Ukko!" hän rääkäisi hädissään ja syöksyi kaksijalan luo. Kaksijalkauros oli syvässä unessa. Kun ei keksinyt muutakaan, hän ryhtyi raastamaan kynsillään miehen paljasta kättä saadakseen tuon hereille. Ukko havahtui hereille ja mutisi jotakin omalla kielellään hämmentyneen oloisena, kun kuuli piipityksen.
Samassa hän oli kuitenkin jalkeilla ja hoipersi jo kohti huoneen ovea. Kun hän avasi huoneen oven kokonaan, sen toiselta puolelta paljastui oranssin ja punaisen hehkuinen liekkimeri, joka tukki tien muualle taloon.
Paniikki valtasi Rubiinin mielen ja kehon. Hän jähmettyi paikoilleen sängyllä ja tuijotti suuren epäuskon vallassa edessään avautuvaa epätoivoista näkyä. Palava puu paukahteli ja räsähteli uhkaavasti, ja piipitys jäi sen alle varoittavaksi taustameluksi.
Ukko könysi nopeasti makuuhuoneen ikkunan luokse. Vaivalloisen näköisesti hän nosti puisen jakkaran huoneen nurkasta ja rupesi hakkaamaan raivokkaasti sen puisilla jaloilla lasia rikki. Hän satutti itsensä sirpaleisiin ja sai useita haavoja, mutta hän ei lopettanut ennen kuin oli saanut aikaan pienen aukon, josta mahtui tunkemaan kätensä läpi. Lasinsirpaleita lenteli pitkin huonetta, ja osa osui myös sängyllä kyyhöttävään Rubiiniin, joka ei tiennyt yhtään, mitä tapahtui. Hän tiedosti vain pelon ja pakokauhun, jotka vuoroin nousivat pintaan hänen sisällään ja saivat hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Yhtäkkiä Ukko tarttui häneen toisella käpälällään. Lyhyen hetken ajan heidän katseensa kohtasivat. Ukon silmät kimmelsivät kyynelistä, kun tämä työnsi Rubiinin ulos teräväreunaisesta aukosta, joka oli syntynyt lasiin tuolinjaloista.
Rubiini tunsi mätkähtävänsä maahan talon ulkopuolelle. Nurmikolle lennelleet ikkunanpalaset pistelivät häntä joka puolelle kehoa, ja hän ei kivuiltaan kyennyt liikkumaan hetkeen.
Viimeinen asia, jonka hän näki ennen tuupertumistaan, oli Ukon vaaleanpunainen, karvaton käsi, joka kurkotteli ulos lasivankilan takaa.


//569 sanaa

"Olemme aivan pian perillä", Taivaslaulu kertoi Kharonille ja Deimokselle, kun kuljimme metsässä sekaisessa järjestyksessä niin, että Taivaslaulu johti porukkaa, hänen perässään olivat poikamme ja minä ja Corona pidimme perää.
Tutut tuoksut ympäröivät minut, ja hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin Coronaa, joka silmäili mietteliään oloisena metsää. Ylitimme hajumerkit epäröimättä. Dakotan ja Timin tutut ominaistuoksut leijailivat vahvoina vanhan kotimme rajalla. Olin huojentunut, sillä ainakin kaksikko oli elossa. Kävelimme metsän halki niin kauan, että saavuimme joen rannalla olevalle aukiolle, jonka keskellä häämötti suuri kivirykelmä. Virtaava vesi solisi hiljaa. Kissoja ei näkynyt, mutta kun Taivaslaulu alkoi huhuilla vanhoja ystäviämme, kaksi kissaa ilmestyivät kivikasan yhdestä pesästä.
Aluksi kissat olivat hämmentyneitä, mutta tunnistaessaan meidät, heidän kasvoilleen levisi lämpimät hymyt.
"Mitä ihmettä te teette täällä?" Dakota kysyi juostessaan luoksemme. Naaras silmäili meidät läpikotaisin, ja pysähtyi sitten tiirailemaan Kharonia ja Deimosta. Isokokoinen erakko ei ollut aiemmin tavannut poikiamme. Deimos hymyili ystävällisesti kissalle, jonka varmasti oli tunnistanut Dakotaksi. Olimme puhuneet pennuille vanhoista ystävistämme paljon. Kharon sen sijaan kavahti taaksepäin, kun Dakota astui liian lähelle.
"Klaanielämä on meidän osaltamme historiaa. Tulimme tervehtimään teitä ennen kuin jatkamme matkaa", selitin nopeasti. Dakota ei ollut ulkoisesti muuttunut ollenkaan, hän näytti aivan samalta kuin silloin, kun olimme viimeksi kohdanneet.
"Niin, etsimme siis paikkaa, jonne voimme asettua loppuiäksi asumaan", Taivaslaulu selvensi. Dakota näytti yllättyneeltä:
"Ettekö voisi jäädä tänne? Täällä on kyllä tilaa teille kaikille!"
Pudistin päätäni.
"Me tahdomme lähteä kauas klaaneista ja etsiä meidän kotimme. Aloittaa ihan alusta", kerroin väläyttäen harmaanruskealle naaraalle haikean hymyn. Dakota tuntui ymmärtävän, sillä hän nyökkäsi ja käänsi taas katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
"Mutta keitäs nämä ovat? Olettepa saaneet hienot pojat!" Dakota hymyili ystävällisesti. Kharon ei tuntunut olevan vakuuttunut naaraan sanoista, mutta Deimos hymyili tuttuun tapaansa ystävällisesti.
"Minä olen Deimos, ja tässä on veljeni Kharon. Sinä taidat olla Dakota", Deimos totesi tasaisella äänellä kohdaten Dakotan katseen. Naaras nyökytteli päätään.
"Ettehän te ole ihan heti lähdössä? Esittelisin mielelläni paikkoja Deimokselle ja Kharonille", Dakota sanoi ja kääntyi sitten Taivaslaulun puoleen.
"Ei meillä ole mitään kiirettä valmiissa maailmassa. Viivymme niin kauan kuin oikealta tuntuu", Taivaslaulu lupasi. Dakota hymyili taas ja kääntyi poikiemme puoleen.
"Tulkaa, minä esittelen teille pesiämme. Onpa mukavaa, että ne tulevat taas käyttöön!" naaras sanoi ja viittoi Kharonin ja Deimoksen peräänsä. Corona oli siirtynyt Timin viereen, ja kaksikko vaihtoi mitä ilmeisimmin kuulumisia. Minä ja Taivaslaulu jäimme kaksin, kun Dakota vei poikamme mukanaan kivikasan luokse.
"No, pitäisikö meidän sitten lähteä saalistamaan?" ehdotin.

//Taivas?
// 388 sanaa

Katselin ympärilleni. Sade oli tauonnut, mutta kaikessa oli havaittavissa sen mukanaan tuoma kosteus ja rauha. Oli täysin hiljaista tuulen seesteistä virtausta lukuunottamatta.
Merkurius oli antanut minulle päätösvallan yöpaikkamme luonteesta ja harkitsin hetken hänen vaihtoehtojaan. Ehkä se johtui siitä, että olin viime vuodenaikojen aikana tottunut nukkumaan suuren kissayhteisön keskellä, mutta aluskasvillisuudeltaan harvalla maalla sijaitseva pensas - oli se sitten kuinka suojaisan - tuntui aivan liian avoimelta nukkumapaikaksi. Tiesin kyllä, että erakkoelämä vaatisi taas totuttelua siitä huolimatta, että olin kaivannut sitä koko klaanissa oloaikanani, mutta vasta nyt totutteluntarve tuli eteeni todellisena.
“Pensas sopii, jos löydämme sellaisen tarpeeksi suojaisasta paikasta. Pelkään, ettemme osaa enää olla tarpeeksi varuillamme, kun olemme eläneet leirin suojassa niin kauan”, sanoin ja tarkastelin näkymää.
“Olet oikeassa.”
Lähdimme etsimään kriteerimme täyttävää paikkaa ja vähän aikaa tutkittuamme löysimmekin juuri sellaisen. Valitsimme yöpaikaksemme monen pensaan rykelmän, joka oli erään aukion reunassa suhteellisen suojaisalla paikalla ottaen alueen puitteet huomioon. Pensaiden alla oli kaiken lisäksi muutama ruoholäikkä, jotka toimisivat hyvin makuualustoina. Olin loppujen lopuksi melko tyytyväinen löytämäämme paikkaan.
Corona ja poikamme saapuivat pian runsaan riistasaaliin kanssa ja saimme kaikki syödä niin paljon kuin jaksoimme, kiitos viherlehden lämmön.
Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, kaikki paitsi Kharon, jonka silmissä kiilui jokin ärtymykseen verhoutuva tunne. Kollille oli ollut varmasti kova pala hyvästellä ystävänsä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin syyllinen hänen onnettomuuteensa. Minähän se olin halunnut lähteä klaanista eikä hän. Olisiko meidän pitänyt antaa hänen jäädä Ruskalinnun luokse? Olimmeko kamalia, kun olimme asettaneet poikamme tilanteeseen, jossa heidän piti valita perheensä ja ystäviensä välillä? Kyseiset ajatukset pyörivät mielessäni aina siihen asti, kunnes nukahdin ja siltikin alitajuntani työnsivät ne väkisin mukaan uniini. Sinä yönä nukuin levottomasti siitä huolimatta, että tunsin olevani vapaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

//Mer tai Kharon?
272 sanaa

Viime päivinä olin taas tuntenut eläväni. Kun olimme astuneet Eloklaanin rajan paremmalle puolelle, tuntui kuin ilma olisi muuttunut kevyemmäksi. Lukemattomat säännöt ja rajoitukset eivät enää pidätelleet meitä, vaan saimme elää juuri sellaista elämää kuin halusimme. Välillä tunsin kuitenkin ikävän vihlaisevan rinnassani. Olimme jättäneet klaanin mukana myös Ruskalinnun taaksemme, enkä tiennyt tulisinko koskaan näkemään häntä enää.
Mutta hänen elämänsä oli Eloklaanissa, emmekä voineet pakottaa häntä mukaamme. Olimme hyvästelleet toisemme ja luvanneet, että tapaisimme vielä, viimeistään Tähtiklaanissa.
Emme olleet suunnitelleet mitään sen suurempia. Tavoitteenamme oli ensin käydä tapaamassa Dakotaa ja muita ystäviämme vanhassa kodissamme ja suunnistaa sitten sinne, minne jalat veisivät. Perustaisimme oman kotimme jonnekin, jossa voisimme elää aina yhdessä. Emme ehkä saisi klaanin tuomaa turvaa, mutta olimmepahan ainakin vapaita.
Aurinko pilkisti ensimmäistä kertaa koko päivänä pilvenreunuksen takaa. Olimme tehneet matkaa pitkälti vain sateessa, sillä viime päivät olivat olleet sateisia. Ensimmäistä kertaa koskaan en ollut ahdistunut siitä, kun vesi kasteli turkkini saaden sen tuntumaan raskaalta. Tuntui siltä, kuin vesi olisi puhdistanut minut. Se huuhtoi pois klaanikissan, joka olin aiemmin ollut. Sade vei mukanaan myös klaaninimeni. En enää ikimaailmassa antaisi kenenkään kutsua minua Iltakaiuksi, koska se ei ollut oikea nimeni. Tuntui hyvältä, kun sain taas olla vain Merkurius.
Kharon ja Deimos näyttivät sulautuvan hyvin erakon elämään. Kharonille klaanista lähteminen tuntui olevan isompi asia kuin Deimokselle. Kolli oli joutunut jättämään taakseen ystävänsä. Tunsin rinnassani piston, kun Kharon oli joutunut hyvästelemään mestarinsa. Heistä oli kuiden saatossa tullut hyviä ystäviä.
"Minulla on nälkä", Kharon valitti. Kolli maleksi joukon perällä ja piiskasi hännällään ilmaa. Yhteistuumin päätimme pysähtyä saalistamaan, sillä nälkä kurni myös minun vatsassani.
Corona, Deimos ja Kharon lupasivat hoitaa saalistuksen tänään, joten minä ja Taivaslaulu saimme tehtäväksemme rakentaa suojan nukkumista varten. Kukaan ei nimittäin halunnut vaeltaa täydellä vatsalla. Meitä ympäröi metsä, jossa kasvoi erilaisia lehtipuita harvakseltaan. Aluskasvillisuus oli miltei olematonta, metsän pohjaa peitti vain muutamat pensaat ja hento ruohikko.
"Sinä saat valita; asetummeko yöksi jonkin pensaan alle vai etsimmekö jotakin muuta", naukaisin Taivaslaululle, kun kolme muuta kissaa olivat jättäneet meidät kahden.

//Taivas?
// 325 sanaa

Bamse tallusteli hiljakseen metsikön laidassa ihaillen kukkien väriloistoa. Välillä hän meni tutkimaan lähemmäs kasvia, mutta jatkoi matkaansa. Itseasissa hänellä ei ollut aavistustakaan mihin hän oli menossa. Ei hänellä ainakaan nälkä ollut, kun oli hetki sitten syönyt makoisan oravan. Aika oli kulunut nopeasti, lehtikadosta hiirenkorvaan ja hiirenkorvasta viherlehteen. Kanelinpunainen kolli itse piti eniten viherlehdesta, kun silloin oli parhaiten ruokaakin tarjoilla. Ja toki myös lämpöä, mitä tuo arvosti kovasti. Vaikka hänellä ei ollut turkki ohuimmasta päästä, ei se yhtään piristänyt lumisateessa, vaikka pysyisi lämpimänä. Talvella oli myös jäistä, ja joskus piti takertua jäähän pysyäkseen pystyssä.Bamse mietti usein kotikisuja, jotka nauttivat kodin lämmöstä. Bamsekin voisi loikoilla jonkun kaksijalan sylissä silitettävänä. Mutta se elämä ei oikein soveltunut hänelle, hän oli lähtenyt nuorena villiin luontoon. Kolli ei tiennyt miksi tai mikä häntä kutsui, mutta silti hän oli tuntenut vetovoimaa erakon elämää kohtaan. Surullinen puoli tässä elämäntavassa oli yksinäisyys, jota kolli koki tallustellessaan yksin. Hän oli jopa miettinyt klaanielämää vaihtoehtona, mutta ei ollut varma kelpaisiko kolli heille, ei hän ollut missään erikoisen lahjakas. Usein saaliskin lähti hänen käpälistään. Kyllähän he varmaan kouluttaisivat häntä, kun he kouluttivat joitakin oppilaita siellä. Bamse tiesi että alueella asusteli kaksi kissalaumaa, nimiä hän ei tarkalleen muistanut,mutta eihän niistä tiennyt muutenkaan oikein mitään. Sinällään se ei haitannut häntä, koska hän ei ollut kiinnostunut heidän elämästään. Ainakaan erityisen paljoa, vaikka hän mietti asiaa paljon.

223 sanaa!

Mäihä oli nakannut meille haasteen, ja mikäli onnistuisimme tekemään häneen vaikutuksen, pääsisimme katolle. Siispä vetäydyimme Menninkäisen kanssa vähän syrjemmäksi herättelemään ideoita.
"Miten me todistamme kyvykkyytemme Mäihälle?" Menninkäinen kysyi, vilkuillen kärsimättömästi likaisenvalkean kollin suuntaan. Mäihä oli ruvennut sukimaan turkkiaan kaikessa rauhassa, mutta hänen korviensa asento paljasti, että erakkokolli tarkkaili meitä.
"Minä sain idean", supatin, viittoen laikukkaan kollipennun perääni. Kipitimme huoneen poikki kasalle, josta löytyi monenlaisia pehmeitä asioita. Yksi niistä oli nimeltään "tyyny". Kaksijalat käyttivät niitä pehmusteinaan, mutta tällä kertaa se palvelisi erilaista tarkoitusta.
"Auta minua viemään tämä portaisiin", sanoin Menninkäiselle, joka nyökkäsi ja tarttui kiinni yhdestä tyynyn kulmasta hampaillaan. Minä otin toisesta, ja yhteistuumin lähdimme raahaamaan yllättävän painavaa tyynyä portaikkoa kohti.
Kun olimme saaneet tyynyn portaiden yläpäähän, kävimme hakemassa Mäihän paikalle. Kolli silmäili meitä ja tyynyä arvioiden.
"Aiotteko laskea tuolla portaat alas?" tämä tokaisi sitten. Hän oli oivaltanut idean odottamaani aikaisemmin, ja se hieman ärsytti minua. En halunnut olla sellainen kissa, jonka ajatuksia joku toinen pystyi lukemaan helposti.
"Aiomme", vastasin vähän jopa uhmakkaasti. Huolimatta suunnitelmamme paljastumisesta, aioin silti viedä sen loppuun kunnialla. "Tule, Menninkäinen, näytetään Mäihälle, miten rohkeita me ollaan."
Kiipesin tyynyn päälle istumaan. Menninkäinen kiipesi perässä. Tajusin, että jonkun pitäisi antaa meille vauhtia, mutta koska en halunnut Mäihän pitävän meitä täysin avuttomina, päätin tehdä sen itse.
Valuin tyynyn päällä vatsalleni ja potkin takajaloillani maasta vauhtia. Menninkäinen tajusi ryhtyä auttamaan minua, ja ei mennyt kauaakaan, kun saimme tyynyn liikkeelle. Kyyti ei kuitenkaan vastannut aivan odotuksiani: sen sijaan, että se olisi luisunut tasaisesti portaiden yli alas, se kieri ja vieri niin, että välillä minä ja Menninkäinen litistyimme sen alle. Höykytyksestä huolimatta en irrottanut otettani tyynystä.
Kun lopulta pääsimme portaiden loppuun, minulla oli aivan ruhjottu olo. Menninkäinen päästi hiljaisen vinkaisun yrittäessään nousta seisomaan. Punnersin itseni ylös ja kohotin katseeni portaiden yläpäähän, josta Mäihä katseli meihin päin.
"Emmekö me olleetkin rohkeita? Nyt voit viedä meidät katolle!" maukaisin innokkaasti.

//Mäihä?
//304 sanaa

Vilkaisin taakseni vielä kerran. Oreo näytti surulliselta, samoin Kiki, vaikka olimmekin melko äskettäin tavanneet. Omat kasvoni olisivat heijastaneet samaa ilmettä, jos en olisi parhaani mukaan peitellyt tunteitani. Ursa onnistui siinä hyvin; tiesin, ettei siskoni olisi halunnut minun lähtevän, mutta hän hymyili silti. Minulla oli tunne, että hän oli uumoillut näin tapahtuvan. Hän tiesi, että olin aina halunnut jotain suurempaa. Jotain enemmän. Laajempia maita ja korkeampia taivaita. En voinut jäädä aloilleni heidän luokseen, tyytyä tähän kotoisaan ja rauhalliseen ilmapiiriin. Vaikka meidän elämämme oli ollut mutkatonta, maailma oli täynnä ongelmia. Sen oli Isan kuolema minulle näyttänyt. Uskoin, että minut oli tarkoitettu korjaamaan nuo ongelmat. Ensimmäinen ongelma, jonka kimppuun kävisin, oli klaani.
Kohtasin Ursan katseen vielä kerran ennen kuin astahdin pensaikon välistä pois kolmikon näkökentästä. Pysähdyin kuitenkin pian. Mihin ihmeeseen minun kuului mennä? Sen suhteen, miten paljon olin ajatellut lähtemistä, olin hyvin vähän tuuminut, minne itse asiassa menisin. Klaania en voinut kohdata vielä, yksin en tietenkään voisi tehdä mitään. Olin päättänyt, että minun oli löydettävä uusi kissajoukko, jonka kanssa voisin saavuttaa tavoitteeni. Ursan, Oreon ja Kikin kanssa en voisi sitä tehdä - en halunnut, että heille kävisi kuin Isalle. Välitin kolmikosta liikaa.
Mutta mistä sitten löytäisin samalla asialla olevia kissoja? Tai edes saman mielisiä. Täällä metsässä ei asustanut klaanin kissojen lisäksi muita kuin yksinäisiä erakkoja. He välittivät vain siitä, että saivat syödä ja selvitä uuteen päivään. Vastaus oli siis ilmiselvä, mutta en pitänyt siitä. Minun olisi palattava kaksijalkalaan.
No, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut, joten otin oikeaksi kokemani suunnan. Ainakin tunsin nuo seudut hyvin. Minä ja Ursa olimme kasvaneet siellä, ehkä meidän ei ensinnäkään olisi pitänyt lähteä sieltä. Vatsani kurisi kuin muistutuksena siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin ilman siskoani. Tietysti ensimmäisenä arvostin hänen tukeaan ja rakkauttaan, mutta heti toisena listalla oli hänen peittämätön kykynsä löytää riistaa mistä tahansa. Kurtistin ärsyyntyneenä kulmiani. Minun olisi kai pakko opetella saalistamaan itse. Onneksi lehtikato oli nyt takana. Viherlehden aikaan luonto heräsi takaisin eloon, joten löytäisin varmasti syötävää. Saisinko sitä kiinni oli sitten asia erikseen.

//328 sanaa