Rubiini säpsähti kivusta, kun Silver nuoli hänen lavassaan olevaan haavaan yrttisalvaa. Koko pennun keho oli jäykistynyt ja tämä yritti parhaansa estääkseen itseään vikisemästä ääneen. Se olisi ollut noloa. Silver olisi saattanut pitää häntä aivan nollana ja hylätä hänet samalla tavalla, kuten Byron ja Safiiri olivat tehneet.
"No niin, valmista tuli", Silver murahti ja astahti taaksepäin päästäen Rubiinin jälleen liikkumaan.
Rubiinin joka paikkaa särki, eikä hänen olisi tehnyt mieli nousta ylös. Silver oli kuitenkin aiemmin painottanut, että jos hän jäisi vain paikoilleen, haavoihin pääsisi helpommin epäpuhtauksia ja niitä olisi vaikeampi hoitaa. Pentu ei uskaltanut siis olla tottelematta uutta tuttavaansa, vaan nousi ähkäisten käpälilleen ja nilkutti pari askelta eteenpäin.
Silver katseli hänen menoaan hyväksyvä katse keltaisissa silmissään. "Vaihdamme tänään paikkaa."
"Taasko?" Rubiini ei voinut olla huudahtamatta. Hän oli kulkenut Silverin matkassa jo seitsemän päivän ajan, ja sinä aikana he olivat ehtineet siirtyä metsässä laidasta laitaan ja aivan sikin sokin vieläpä. Rubiinin pehmeisiin ja kovaan maahan tottumattomiin polkuanturoihin särki hirveästi, ja hänen olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen.
"Niin. Olemme helppo kohde pedoille, jos pysyttelemme koko ajan samassa paikassa", Silver vastasi hännällään huiskaisten. "Kun haavasi voivat paremmin, siirrymme pois metsästä."
"Minne muka?"
"Seuraavaan kaksijalkalaan."
"Seuraavaan kaksijalkalaan?" Rubiini oli käynyt vain yhdessä kaksijalkalassa. Tai no itse asiassa ei hän ollut niinkään päässyt käymään siellä, mutta hän tiesi asuneensa yhdessä sellaisessa. Ukon pieni mökki sijaitsi aivan sen laidalla, kauempana meluisasta keskustasta, jossa kuulemma liikkui hurjan paljon enemmän hirviöitä ja kaksijalkoja.
Rubiini lähti ontumaan Silverin perässä. Vaikka kolli oli käytännössä täysi ventovieras hänelle, ei hänellä ollut juuri muita vaihtoehtoja. Jos hän päättäisi jättäytyä erakon matkasta, hän ei varmastikaan selviytyisi kovin pitkään yksinään. Sitä paitsi, oli mukavaa, kun oli joku pitämässä seuraa.
Kului useita päiviä, kunnes Rubiinin haavat olivat siinä kunnossa, että oli turvallista siirtyä pois metsästä. Sinä aikana Rubiini huomasi tassunpohjiensa kovettuneen sen verran, ettei niihin enää sattunut kävellä kivien tai minkään muunkaan karkean ja kovan pinnan päällä.
Silver oli opettanut häntä vaanimaan hiiriä. Yhtenä päivänä hän oli jopa ollut lähellä napata sellaisen! Otus kuitenkin oli päässyt livahtamaan hänen kynsistään, mutta Silver oli vakuuttanut hänelle, että niin kävi kaikille, jotka vasta harjoittelivat metsästämistä. Se oli saanut Rubiinin tuntemaan olonsa paremmaksi, ja hän harjoitteli kahta kovemmin tullakseen Silverin veroiseksi metsästäjäksi.
Rubiini tassutti Silverin perässä. He lähestyivät metsän reunaa. Metsän viileät varjot silittivät heidän turkkejaan vielä viimeisen kerran kuin hyvästelläkseen heidät. Paikasta oli tullut kuin kodinveruke Rubiinille, eikä hän ollut varma, olisiko halunnut edes lähteä sieltä, mutta hän oli päättänyt seurata Silveriä sinne, minne tuo ikinä keksikään heidät johdattaa.
Korkeat kivirakennukset kohosivat heidän edessään suurempina ja leveämpinä kuin isoimmatkaan puut, joihin he olivat eläessään törmänneet. Rubiini töllisteli näkyä suu auki. Silver vilkaisi häneen lapansa yli virnuillen.
"No niin, pentu, oletko valmis pienelle seikkailulle?"


//444 sanaa

Jotakin märkää tipahti Rubiinin kuonolle. Se sai hänet havahtumaan hereille unen ja tajuttomuuden välisestä tilasta, johon hän oli ollut vaipuneena ties kuinka kauan. Nostaessaan päätään ja katsellessaan ympärilleen, hän tajusi olevansa metsässä. Paikka ei näyttänyt yhtään tutulta, ja hän epäili näkevänsä yhä unta, kun yhtäkkiä jostain astui esiin laiha, pitkäjalkainen kollikissa. Rubiini tunnisti hänet heti:
"Silver?"
Silver tassutti lähemmäksi kasvoillaan pieni virne. Oli mahdotonta tulkita, mitä se kätki taakseen.
"Sinulla kävi tuuri", kissa sanoi. Rubiini katsoi häntä hieman epäluuloisena. Hän muisti, miten kovasti Byron oli raivostunut viimeksi, kun tuo oli nähnyt kollin norkoilemassa heidän pihallaan.
"Missä Byron ja Safiiri ovat?" hän kysyi, mutta hänen äänensä oli pelkkää kuivaa kähinää.
Silver jätti hänen kysymyksensä huomiotta. "Tule, vien sinut purolle."
Rubiini ei olisi halunnut nousta, mutta kolli tuuppi hänet tympeästi jalkeille. Joka paikkaan koski, kun hän lähti nilkuttamaan Silverin perässä syvemmälle metsään.
Kuullessaan veden solinan hän tajusi vasta, miten kova jano hänellä olikaan. Joka puolelle pistelevästä kivusta välittämättä Rubiini kiristi askeleitaan päästäkseen veden ääreen. Hän oli juuri aikeissa työntää kuononsa viileään virtaan, kun tajusi yhtäkkiä tuijottavansa lähestulkoon tunnistamatonta kuvajaista. Säikähtäneenä Rubiini perääntyi kauemmaksi vedestä. Silver asteli rauhallisesti pennusta välittämättä puron luo ja rupesi latkimaan vettä. Rubiini yritti nieleskellä kurkkuunsa juuttunutta palasta, mutta se ei liikkunut. Hän hivuttautui jälleen hitaasti puron ääreen.
Häntä katsoivat takaisin säikähtäneet punaiset silmät, joiden ympärillä oli lukuisia ruhjeita ja viiltoja. Hänen kasvojaan halkovat pitkät, kipeät viillot, jotka olivat syntyneet rikkoutuneen lasin sirpaleista. Pennun kurkusta kohosi vaimea uikutus.
"Talo oli ilmiliekeissä, kun saavuin paikalle", Silver puhui hänen viereltään, ja tuon äänessä oli hienoinen myötätunnon häivähdys. "Byron ja siskosi lähtivät tänä aamuna. He ovat jo kaukana kaksijalkalasta."
Rubiini hämmentyi. "Miten niin lähtivät? Hehän käyvät joka päivä ulkona retkeilemässä. Niin he aina tekevät."
"Niin, mutta tänään he menivät paljon pidemmälle. Minä näin, miten he lähtivät kaksijalkalasta. He jättivät sinut yksin, koska eivät voineet ottaa mukaansa."
Kyyneleet kihosivat Rubiinin silmiin, eikä hän saattanut uskoa kuulemaansa. Silverin täytyi valehdella. Eivät Byron ja Safiiri olisi hylänneet häntä tällä tavalla. "Sinä valehtelet!"
Silver pudisteli päätään onnettoman näköisenä. "Voi kun se olisikin niin, mutta juuri siitä syystä minä olen täällä sinun kanssasi. Kun sain selville heidän aikeensa, päätin tulla katsomaan, miten sinä jakselet. Päästessäni paikalle huomasin talon olevan tulessa. Ilmeisesti kaksijalkasi onnistui nakkaamaan sinut ulos ikkunasta ennen omaa katkeraa loppuaan, ja niinpä minä löysin sinut makaamasta talon vierestä lasinsirpaleiden keskeltä."
Monet erilaiset tuntemukset poukkoilivat pienen Rubiinin sisällä sellaisella vauhdilla, ettei pentu pysynyt tasalla omista ajatuksistaan. Hän ei pystynyt ymmärtämään yhtään mitään, mitä Silver oli juuri hänelle kertonut. Kuitenkin siinä mielentilassa ja tilanteessa ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän se, että Silver puhui totta. Puhui totta siitä, että Byron ja sisko todella olivat lähteneet ja jättäneet hänet kahden Ukon kanssa. Heidän oli täytynyt pitää Rubiinia taakkana. Miksi he muuten olisivat lähteneet niin salamyhkäisesti? Johtuiko se siitä, että Rubiini ei voinut olla pitkiä aikoja auringossa? Eihän hän voinut itse sille mitään! Miten epäreilua!
Hiljainen nyyhkytys särkyi kovaääniseksi parkunaksi surun ja vihan ottaessa vallan. Rubiini oli tyrmistynyt ja tolaltaan, kerta kaikkiaan niin avuton, ettei kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Vastahakoinen Silver tuli istumaan hänen lähelleen. Varovasti kolli taputti häntä selkään pitkällä, kapealla hännällään, ja Rubiini painautui kissan jalkaa vasten, aivan kuten oli tehnyt Byronille, kun hänellä oli ollut paha olla. Byron oli pettänyt hänet. Sisko oli pettänyt hänet. Kaikki olivat saastaisia huijareita, eikä Rubiini aikonut antaa heille anteeksi. Nämä haavat eivät paranisi ikinä, kuten eivät paranisi nekään, jotka juovittivat hänen kasvojaan ja kehoaan.


//562 sanaa

“Lähdetään vaan”, vastasin ja hymyilin pienesti. Olisi mukava viettää aikaa Merkuriuksen kanssa kahdestaan, sillä se oli jäänyt klaanissa aina klaaniaskareiden jalkoihin. Ja ehkä tällä tavalla saisin ajatukseni irti poikiemme sopeutumisen murehtimisesta ja rakkaan Ruskalinnun ikävöinnistä.
“Eiköhän sitten mennä”, Merkurius sanoi ja lähti johdattamaan meitä kauemmas Dakotan ja Timin pesästä. Niin, heidän pesästään. Paikka ei enää tuntunut kodilta samalla tavalla kuin ennen, enkä usko, että se koskaan tulisikaan tuntumaan. Siksi meidän täytyi löytää oma polkumme ja oma elämämme, vaikka joutuisimmekin taas heti jättämään ystävämme taakse.
Olin yllättynyt nähdessäni Dakotan ja Timin pitkästä aikaa. He näyttivät jotenkin aikuisemmilta kuin ennen. Oli ollut muutenkin typerää odottaa törmäävämme ystäviimme täysin samanlaisina kuin ennen, aivan kuin heidän elämänsä olisivat muka olleet jäissä kaiken sen ajan kuin me olimme olleet poissa. Heilläkin oli oma elämänsä yhtä lailla kuin meilläkin, kuuluimme siihen tai emme.
“Mitä luulet, sopeutuvatko poikamme koskaan tähän elämään. Elämään, jonka valitsimme heille?” kysyin yhtäkkiä. Merkurius hidasti vauhtiaan.
“Luulen, että kyllä. He vain tarvitset aikaa totutteluun, samalla lailla kuin sinä tarvitsit silloin kuin muutit luoksemme ensi kertaa”, kolli vastasi ja muistutti minua tapahtumista, jotka tuntuivat tapahtuneen jo niin monia vuodenaikoja sitten. Suupieleni nyki miettiessäni nuorta Merkuriusta ja sitä kutittelevaa tunnetta vatsanpohjassani, kun olin nähnyt hänen työntyvän leiriin. Se oli ollut yksi oppilaselämäni - ja miksei soturielämänikin - päivittäisistä kohokohdista.
“Olet oikeassa”, huokaisin ja jätin mieltäni vaivaavat ajatukset taakseni hetkeksi. Sitten palasin taas muistojeni kerässä aivan minun ja Merkuriuksen yhteiselon alkuun.
“Muistatko vielä, kun opetin sinulle, Coronalle ja Dakotalle kuolonklaanin taisteluliikkeitä? Siitä tuntuu olevan niin kauan. Olisimmekohan koskaan tutustuneet näin hyvin, jos minua ei olisi pestattu siihen hommaan?” sanoin kun suupieleni nousivat hymyyn. Miten erilaista elämäni voisikaan olla. Olin kuitenkin niin onnellinen, että sain elää juuri tätä versiota siitä huolimatta, että mukaan oli mahtunut myös itkua ja kärsimystä.
“Totta kai muistan”, Merkurius naurahti ja vajosi mielessään selkeästi itsekin ajassa taaksepäin, “sinä olit ehkä yksi ainoista kuolonklaanilaisista, joka ei katsonut meitä vähääkään kieroon. Sinä olit niin helposti lähestyttävä, kun et torjunut meitä heti - ehkä olisimme vääjäämättä ajautuneet toistemme seuraan. Muutenkin sinun kanssasi oli helppo keskustella, vaikka minä olenkin vähän vähäpuheinen aluksi.”
“Et ehkä usko sitä, mutta aluksi minua ujostutti ihan hirveästi seurassasi. Pidin sinusta ihan alusta asti”, myönsin. Olin aistinut Merkuriuksessa aina sellaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, mikä oli saanut minut vaikuttumaan. Hän oli myös aina ollut niin hienovarainen ja tunsin, ettei minun tarvinnut pelätä avaamasta sydäntäni hänelle. Merkuriuksella sydämeni oli kuin kääritty maailman pehmeimpiin untuviin.
Merkuriuksen ilme oli lämmin hänen vilkaistessa minua sanojeni jälkeen. Pelkästään hänen katseensa sai sydämeni hypähtämään rakastuneesti.
“Olen kyllä niin onnellinen kuin kohtasin sinut, sielunkumppanini”, sanoin ja hymyilin leveästi. Tunsin sillä hetkellä olevani täynnä rakkautta, mutta tiesin, että se ei tulisi täyttämään vatsojamme. Pian pitäisi ihan oikeasti keskittyä saalistamiseen.

//Mer?
444 sanaa

Rubiini heräsi läähättäen pakokauhuisesti. Uni ja todellisuus repeytyivät erilleen toisistaan hänen tuntiessaan karhean puulattian allaan ja haistaessaan kaikki tutut tuoksut. Safiiri ja Byron olivat lähteneet varhain aamusta ulos, mutta kumpikaan ei ollut vielä tullut takaisin. Ukko kuorsasi nuhjuisessa nojatuolissa suu auki.
Noustessaan ylös Rubiini tunsi huimausta. Uni oli ollut kamalan todellinen. Hän näki yhä elävästi mielessään liekit, jotka nielivät ahnaasti heidän pientä taloaan sisäänsä. Ajatus oli puistattava, ja hän halusi unohtaa sen mahdollisimman nopeasti.
Ikkunasta tulvi sisään kirkasta, lämmintä valoa. Oli iltapäivä, ja mökissä oli hiostavan kuuma. Byron arvatenkin vei Safiirin purolle kahlaamaan. Rubiinia hieman harmitti, ettei hän saanut mennä ulos aurinkoisella säällä, mutta ymmärsi kyllä hyvin syyn. Viimeksi kun hän oli käynyt ulkona, hän oli polttanut nahkansa auringossa ja Ukko oli joutunut hieromaan siihen jotakin kylmää ja kosteaa ainetta, joka oli aluksi kirvellyt ikävästi.
Rubiini kävi latkimassa pari suullista haaleaa vettä juomakupista, jonka Ukko oli asettanut heitä varten pöydän alle. Kun kuiva kurkku helpotti, hän oli jo melkein unohtanut painajaisensa. Hän siirtyi nojatuoliin Ukon viereen ja käpertyi kerälle. Tulisivatkohan Safiiri ja Byron kohta takaisin?
Ukko oli siirtynyt makuuhuoneeseen ruokalevolle, ja Rubiini päätti liittyä hänen seuraansa. Mieluummin hän olisi ollut leikkimässä sisarensa kanssa, mutta koska tuo ei ollut kotona, ei hän keksinyt muutakaan tekemistä.
Ensin hän kiipeili Ukon suuren, pyöreän vatsan päällä ja kuvitteli valloittavansa vuorta. Kun hän sitten oli vahingossa työntänyt kyntensä ulos, vanha kaksijalka oli häätänyt hänet tuskaisesti ärjähtäen pois päältään. Rubiini pyysi anteeksi vahinkoa puskemalla tämän kättä päällään, ja vanhus leppyikin melko pian.
Jossain vaiheessa Rubiini oli nukahtanut Ukon viereen. Hän tempautui jälleen pahan unen matkaan, ja tällä kertaa se tuntui elävämmältä kuin koskaan. Talo oli täynnä savua, eikä hän nähnyt omaa kuonoaan pitemmälle. Unen läpi hänen korviinsa kantautui kimeä piipitys, jossa oli uhkaava sävy…
Rubiini räpäytti silmänsä auki yhä tokkuraisena. Hän räpytteli silmiään tiuhaan nähdäkseen terävämmin, mutta huone hänen ympärillään pysyi sameana. Vasta nyt hän tajusi kurkkuaan polttelevan savun, joka vyöryi makuuhuoneeseen raollaan olevasta ovesta.
"Ukko!" hän rääkäisi hädissään ja syöksyi kaksijalan luo. Kaksijalkauros oli syvässä unessa. Kun ei keksinyt muutakaan, hän ryhtyi raastamaan kynsillään miehen paljasta kättä saadakseen tuon hereille. Ukko havahtui hereille ja mutisi jotakin omalla kielellään hämmentyneen oloisena, kun kuuli piipityksen.
Samassa hän oli kuitenkin jalkeilla ja hoipersi jo kohti huoneen ovea. Kun hän avasi huoneen oven kokonaan, sen toiselta puolelta paljastui oranssin ja punaisen hehkuinen liekkimeri, joka tukki tien muualle taloon.
Paniikki valtasi Rubiinin mielen ja kehon. Hän jähmettyi paikoilleen sängyllä ja tuijotti suuren epäuskon vallassa edessään avautuvaa epätoivoista näkyä. Palava puu paukahteli ja räsähteli uhkaavasti, ja piipitys jäi sen alle varoittavaksi taustameluksi.
Ukko könysi nopeasti makuuhuoneen ikkunan luokse. Vaivalloisen näköisesti hän nosti puisen jakkaran huoneen nurkasta ja rupesi hakkaamaan raivokkaasti sen puisilla jaloilla lasia rikki. Hän satutti itsensä sirpaleisiin ja sai useita haavoja, mutta hän ei lopettanut ennen kuin oli saanut aikaan pienen aukon, josta mahtui tunkemaan kätensä läpi. Lasinsirpaleita lenteli pitkin huonetta, ja osa osui myös sängyllä kyyhöttävään Rubiiniin, joka ei tiennyt yhtään, mitä tapahtui. Hän tiedosti vain pelon ja pakokauhun, jotka vuoroin nousivat pintaan hänen sisällään ja saivat hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Yhtäkkiä Ukko tarttui häneen toisella käpälällään. Lyhyen hetken ajan heidän katseensa kohtasivat. Ukon silmät kimmelsivät kyynelistä, kun tämä työnsi Rubiinin ulos teräväreunaisesta aukosta, joka oli syntynyt lasiin tuolinjaloista.
Rubiini tunsi mätkähtävänsä maahan talon ulkopuolelle. Nurmikolle lennelleet ikkunanpalaset pistelivät häntä joka puolelle kehoa, ja hän ei kivuiltaan kyennyt liikkumaan hetkeen.
Viimeinen asia, jonka hän näki ennen tuupertumistaan, oli Ukon vaaleanpunainen, karvaton käsi, joka kurkotteli ulos lasivankilan takaa.


//569 sanaa

"Olemme aivan pian perillä", Taivaslaulu kertoi Kharonille ja Deimokselle, kun kuljimme metsässä sekaisessa järjestyksessä niin, että Taivaslaulu johti porukkaa, hänen perässään olivat poikamme ja minä ja Corona pidimme perää.
Tutut tuoksut ympäröivät minut, ja hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin Coronaa, joka silmäili mietteliään oloisena metsää. Ylitimme hajumerkit epäröimättä. Dakotan ja Timin tutut ominaistuoksut leijailivat vahvoina vanhan kotimme rajalla. Olin huojentunut, sillä ainakin kaksikko oli elossa. Kävelimme metsän halki niin kauan, että saavuimme joen rannalla olevalle aukiolle, jonka keskellä häämötti suuri kivirykelmä. Virtaava vesi solisi hiljaa. Kissoja ei näkynyt, mutta kun Taivaslaulu alkoi huhuilla vanhoja ystäviämme, kaksi kissaa ilmestyivät kivikasan yhdestä pesästä.
Aluksi kissat olivat hämmentyneitä, mutta tunnistaessaan meidät, heidän kasvoilleen levisi lämpimät hymyt.
"Mitä ihmettä te teette täällä?" Dakota kysyi juostessaan luoksemme. Naaras silmäili meidät läpikotaisin, ja pysähtyi sitten tiirailemaan Kharonia ja Deimosta. Isokokoinen erakko ei ollut aiemmin tavannut poikiamme. Deimos hymyili ystävällisesti kissalle, jonka varmasti oli tunnistanut Dakotaksi. Olimme puhuneet pennuille vanhoista ystävistämme paljon. Kharon sen sijaan kavahti taaksepäin, kun Dakota astui liian lähelle.
"Klaanielämä on meidän osaltamme historiaa. Tulimme tervehtimään teitä ennen kuin jatkamme matkaa", selitin nopeasti. Dakota ei ollut ulkoisesti muuttunut ollenkaan, hän näytti aivan samalta kuin silloin, kun olimme viimeksi kohdanneet.
"Niin, etsimme siis paikkaa, jonne voimme asettua loppuiäksi asumaan", Taivaslaulu selvensi. Dakota näytti yllättyneeltä:
"Ettekö voisi jäädä tänne? Täällä on kyllä tilaa teille kaikille!"
Pudistin päätäni.
"Me tahdomme lähteä kauas klaaneista ja etsiä meidän kotimme. Aloittaa ihan alusta", kerroin väläyttäen harmaanruskealle naaraalle haikean hymyn. Dakota tuntui ymmärtävän, sillä hän nyökkäsi ja käänsi taas katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
"Mutta keitäs nämä ovat? Olettepa saaneet hienot pojat!" Dakota hymyili ystävällisesti. Kharon ei tuntunut olevan vakuuttunut naaraan sanoista, mutta Deimos hymyili tuttuun tapaansa ystävällisesti.
"Minä olen Deimos, ja tässä on veljeni Kharon. Sinä taidat olla Dakota", Deimos totesi tasaisella äänellä kohdaten Dakotan katseen. Naaras nyökytteli päätään.
"Ettehän te ole ihan heti lähdössä? Esittelisin mielelläni paikkoja Deimokselle ja Kharonille", Dakota sanoi ja kääntyi sitten Taivaslaulun puoleen.
"Ei meillä ole mitään kiirettä valmiissa maailmassa. Viivymme niin kauan kuin oikealta tuntuu", Taivaslaulu lupasi. Dakota hymyili taas ja kääntyi poikiemme puoleen.
"Tulkaa, minä esittelen teille pesiämme. Onpa mukavaa, että ne tulevat taas käyttöön!" naaras sanoi ja viittoi Kharonin ja Deimoksen peräänsä. Corona oli siirtynyt Timin viereen, ja kaksikko vaihtoi mitä ilmeisimmin kuulumisia. Minä ja Taivaslaulu jäimme kaksin, kun Dakota vei poikamme mukanaan kivikasan luokse.
"No, pitäisikö meidän sitten lähteä saalistamaan?" ehdotin.

//Taivas?
// 388 sanaa

Katselin ympärilleni. Sade oli tauonnut, mutta kaikessa oli havaittavissa sen mukanaan tuoma kosteus ja rauha. Oli täysin hiljaista tuulen seesteistä virtausta lukuunottamatta.
Merkurius oli antanut minulle päätösvallan yöpaikkamme luonteesta ja harkitsin hetken hänen vaihtoehtojaan. Ehkä se johtui siitä, että olin viime vuodenaikojen aikana tottunut nukkumaan suuren kissayhteisön keskellä, mutta aluskasvillisuudeltaan harvalla maalla sijaitseva pensas - oli se sitten kuinka suojaisan - tuntui aivan liian avoimelta nukkumapaikaksi. Tiesin kyllä, että erakkoelämä vaatisi taas totuttelua siitä huolimatta, että olin kaivannut sitä koko klaanissa oloaikanani, mutta vasta nyt totutteluntarve tuli eteeni todellisena.
“Pensas sopii, jos löydämme sellaisen tarpeeksi suojaisasta paikasta. Pelkään, ettemme osaa enää olla tarpeeksi varuillamme, kun olemme eläneet leirin suojassa niin kauan”, sanoin ja tarkastelin näkymää.
“Olet oikeassa.”
Lähdimme etsimään kriteerimme täyttävää paikkaa ja vähän aikaa tutkittuamme löysimmekin juuri sellaisen. Valitsimme yöpaikaksemme monen pensaan rykelmän, joka oli erään aukion reunassa suhteellisen suojaisalla paikalla ottaen alueen puitteet huomioon. Pensaiden alla oli kaiken lisäksi muutama ruoholäikkä, jotka toimisivat hyvin makuualustoina. Olin loppujen lopuksi melko tyytyväinen löytämäämme paikkaan.
Corona ja poikamme saapuivat pian runsaan riistasaaliin kanssa ja saimme kaikki syödä niin paljon kuin jaksoimme, kiitos viherlehden lämmön.
Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, kaikki paitsi Kharon, jonka silmissä kiilui jokin ärtymykseen verhoutuva tunne. Kollille oli ollut varmasti kova pala hyvästellä ystävänsä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin syyllinen hänen onnettomuuteensa. Minähän se olin halunnut lähteä klaanista eikä hän. Olisiko meidän pitänyt antaa hänen jäädä Ruskalinnun luokse? Olimmeko kamalia, kun olimme asettaneet poikamme tilanteeseen, jossa heidän piti valita perheensä ja ystäviensä välillä? Kyseiset ajatukset pyörivät mielessäni aina siihen asti, kunnes nukahdin ja siltikin alitajuntani työnsivät ne väkisin mukaan uniini. Sinä yönä nukuin levottomasti siitä huolimatta, että tunsin olevani vapaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

//Mer tai Kharon?
272 sanaa

Viime päivinä olin taas tuntenut eläväni. Kun olimme astuneet Eloklaanin rajan paremmalle puolelle, tuntui kuin ilma olisi muuttunut kevyemmäksi. Lukemattomat säännöt ja rajoitukset eivät enää pidätelleet meitä, vaan saimme elää juuri sellaista elämää kuin halusimme. Välillä tunsin kuitenkin ikävän vihlaisevan rinnassani. Olimme jättäneet klaanin mukana myös Ruskalinnun taaksemme, enkä tiennyt tulisinko koskaan näkemään häntä enää.
Mutta hänen elämänsä oli Eloklaanissa, emmekä voineet pakottaa häntä mukaamme. Olimme hyvästelleet toisemme ja luvanneet, että tapaisimme vielä, viimeistään Tähtiklaanissa.
Emme olleet suunnitelleet mitään sen suurempia. Tavoitteenamme oli ensin käydä tapaamassa Dakotaa ja muita ystäviämme vanhassa kodissamme ja suunnistaa sitten sinne, minne jalat veisivät. Perustaisimme oman kotimme jonnekin, jossa voisimme elää aina yhdessä. Emme ehkä saisi klaanin tuomaa turvaa, mutta olimmepahan ainakin vapaita.
Aurinko pilkisti ensimmäistä kertaa koko päivänä pilvenreunuksen takaa. Olimme tehneet matkaa pitkälti vain sateessa, sillä viime päivät olivat olleet sateisia. Ensimmäistä kertaa koskaan en ollut ahdistunut siitä, kun vesi kasteli turkkini saaden sen tuntumaan raskaalta. Tuntui siltä, kuin vesi olisi puhdistanut minut. Se huuhtoi pois klaanikissan, joka olin aiemmin ollut. Sade vei mukanaan myös klaaninimeni. En enää ikimaailmassa antaisi kenenkään kutsua minua Iltakaiuksi, koska se ei ollut oikea nimeni. Tuntui hyvältä, kun sain taas olla vain Merkurius.
Kharon ja Deimos näyttivät sulautuvan hyvin erakon elämään. Kharonille klaanista lähteminen tuntui olevan isompi asia kuin Deimokselle. Kolli oli joutunut jättämään taakseen ystävänsä. Tunsin rinnassani piston, kun Kharon oli joutunut hyvästelemään mestarinsa. Heistä oli kuiden saatossa tullut hyviä ystäviä.
"Minulla on nälkä", Kharon valitti. Kolli maleksi joukon perällä ja piiskasi hännällään ilmaa. Yhteistuumin päätimme pysähtyä saalistamaan, sillä nälkä kurni myös minun vatsassani.
Corona, Deimos ja Kharon lupasivat hoitaa saalistuksen tänään, joten minä ja Taivaslaulu saimme tehtäväksemme rakentaa suojan nukkumista varten. Kukaan ei nimittäin halunnut vaeltaa täydellä vatsalla. Meitä ympäröi metsä, jossa kasvoi erilaisia lehtipuita harvakseltaan. Aluskasvillisuus oli miltei olematonta, metsän pohjaa peitti vain muutamat pensaat ja hento ruohikko.
"Sinä saat valita; asetummeko yöksi jonkin pensaan alle vai etsimmekö jotakin muuta", naukaisin Taivaslaululle, kun kolme muuta kissaa olivat jättäneet meidät kahden.

//Taivas?
// 325 sanaa

Bamse tallusteli hiljakseen metsikön laidassa ihaillen kukkien väriloistoa. Välillä hän meni tutkimaan lähemmäs kasvia, mutta jatkoi matkaansa. Itseasissa hänellä ei ollut aavistustakaan mihin hän oli menossa. Ei hänellä ainakaan nälkä ollut, kun oli hetki sitten syönyt makoisan oravan. Aika oli kulunut nopeasti, lehtikadosta hiirenkorvaan ja hiirenkorvasta viherlehteen. Kanelinpunainen kolli itse piti eniten viherlehdesta, kun silloin oli parhaiten ruokaakin tarjoilla. Ja toki myös lämpöä, mitä tuo arvosti kovasti. Vaikka hänellä ei ollut turkki ohuimmasta päästä, ei se yhtään piristänyt lumisateessa, vaikka pysyisi lämpimänä. Talvella oli myös jäistä, ja joskus piti takertua jäähän pysyäkseen pystyssä.Bamse mietti usein kotikisuja, jotka nauttivat kodin lämmöstä. Bamsekin voisi loikoilla jonkun kaksijalan sylissä silitettävänä. Mutta se elämä ei oikein soveltunut hänelle, hän oli lähtenyt nuorena villiin luontoon. Kolli ei tiennyt miksi tai mikä häntä kutsui, mutta silti hän oli tuntenut vetovoimaa erakon elämää kohtaan. Surullinen puoli tässä elämäntavassa oli yksinäisyys, jota kolli koki tallustellessaan yksin. Hän oli jopa miettinyt klaanielämää vaihtoehtona, mutta ei ollut varma kelpaisiko kolli heille, ei hän ollut missään erikoisen lahjakas. Usein saaliskin lähti hänen käpälistään. Kyllähän he varmaan kouluttaisivat häntä, kun he kouluttivat joitakin oppilaita siellä. Bamse tiesi että alueella asusteli kaksi kissalaumaa, nimiä hän ei tarkalleen muistanut,mutta eihän niistä tiennyt muutenkaan oikein mitään. Sinällään se ei haitannut häntä, koska hän ei ollut kiinnostunut heidän elämästään. Ainakaan erityisen paljoa, vaikka hän mietti asiaa paljon.

223 sanaa!

Mäihä oli nakannut meille haasteen, ja mikäli onnistuisimme tekemään häneen vaikutuksen, pääsisimme katolle. Siispä vetäydyimme Menninkäisen kanssa vähän syrjemmäksi herättelemään ideoita.
"Miten me todistamme kyvykkyytemme Mäihälle?" Menninkäinen kysyi, vilkuillen kärsimättömästi likaisenvalkean kollin suuntaan. Mäihä oli ruvennut sukimaan turkkiaan kaikessa rauhassa, mutta hänen korviensa asento paljasti, että erakkokolli tarkkaili meitä.
"Minä sain idean", supatin, viittoen laikukkaan kollipennun perääni. Kipitimme huoneen poikki kasalle, josta löytyi monenlaisia pehmeitä asioita. Yksi niistä oli nimeltään "tyyny". Kaksijalat käyttivät niitä pehmusteinaan, mutta tällä kertaa se palvelisi erilaista tarkoitusta.
"Auta minua viemään tämä portaisiin", sanoin Menninkäiselle, joka nyökkäsi ja tarttui kiinni yhdestä tyynyn kulmasta hampaillaan. Minä otin toisesta, ja yhteistuumin lähdimme raahaamaan yllättävän painavaa tyynyä portaikkoa kohti.
Kun olimme saaneet tyynyn portaiden yläpäähän, kävimme hakemassa Mäihän paikalle. Kolli silmäili meitä ja tyynyä arvioiden.
"Aiotteko laskea tuolla portaat alas?" tämä tokaisi sitten. Hän oli oivaltanut idean odottamaani aikaisemmin, ja se hieman ärsytti minua. En halunnut olla sellainen kissa, jonka ajatuksia joku toinen pystyi lukemaan helposti.
"Aiomme", vastasin vähän jopa uhmakkaasti. Huolimatta suunnitelmamme paljastumisesta, aioin silti viedä sen loppuun kunnialla. "Tule, Menninkäinen, näytetään Mäihälle, miten rohkeita me ollaan."
Kiipesin tyynyn päälle istumaan. Menninkäinen kiipesi perässä. Tajusin, että jonkun pitäisi antaa meille vauhtia, mutta koska en halunnut Mäihän pitävän meitä täysin avuttomina, päätin tehdä sen itse.
Valuin tyynyn päällä vatsalleni ja potkin takajaloillani maasta vauhtia. Menninkäinen tajusi ryhtyä auttamaan minua, ja ei mennyt kauaakaan, kun saimme tyynyn liikkeelle. Kyyti ei kuitenkaan vastannut aivan odotuksiani: sen sijaan, että se olisi luisunut tasaisesti portaiden yli alas, se kieri ja vieri niin, että välillä minä ja Menninkäinen litistyimme sen alle. Höykytyksestä huolimatta en irrottanut otettani tyynystä.
Kun lopulta pääsimme portaiden loppuun, minulla oli aivan ruhjottu olo. Menninkäinen päästi hiljaisen vinkaisun yrittäessään nousta seisomaan. Punnersin itseni ylös ja kohotin katseeni portaiden yläpäähän, josta Mäihä katseli meihin päin.
"Emmekö me olleetkin rohkeita? Nyt voit viedä meidät katolle!" maukaisin innokkaasti.

//Mäihä?
//304 sanaa

Vilkaisin taakseni vielä kerran. Oreo näytti surulliselta, samoin Kiki, vaikka olimmekin melko äskettäin tavanneet. Omat kasvoni olisivat heijastaneet samaa ilmettä, jos en olisi parhaani mukaan peitellyt tunteitani. Ursa onnistui siinä hyvin; tiesin, ettei siskoni olisi halunnut minun lähtevän, mutta hän hymyili silti. Minulla oli tunne, että hän oli uumoillut näin tapahtuvan. Hän tiesi, että olin aina halunnut jotain suurempaa. Jotain enemmän. Laajempia maita ja korkeampia taivaita. En voinut jäädä aloilleni heidän luokseen, tyytyä tähän kotoisaan ja rauhalliseen ilmapiiriin. Vaikka meidän elämämme oli ollut mutkatonta, maailma oli täynnä ongelmia. Sen oli Isan kuolema minulle näyttänyt. Uskoin, että minut oli tarkoitettu korjaamaan nuo ongelmat. Ensimmäinen ongelma, jonka kimppuun kävisin, oli klaani.
Kohtasin Ursan katseen vielä kerran ennen kuin astahdin pensaikon välistä pois kolmikon näkökentästä. Pysähdyin kuitenkin pian. Mihin ihmeeseen minun kuului mennä? Sen suhteen, miten paljon olin ajatellut lähtemistä, olin hyvin vähän tuuminut, minne itse asiassa menisin. Klaania en voinut kohdata vielä, yksin en tietenkään voisi tehdä mitään. Olin päättänyt, että minun oli löydettävä uusi kissajoukko, jonka kanssa voisin saavuttaa tavoitteeni. Ursan, Oreon ja Kikin kanssa en voisi sitä tehdä - en halunnut, että heille kävisi kuin Isalle. Välitin kolmikosta liikaa.
Mutta mistä sitten löytäisin samalla asialla olevia kissoja? Tai edes saman mielisiä. Täällä metsässä ei asustanut klaanin kissojen lisäksi muita kuin yksinäisiä erakkoja. He välittivät vain siitä, että saivat syödä ja selvitä uuteen päivään. Vastaus oli siis ilmiselvä, mutta en pitänyt siitä. Minun olisi palattava kaksijalkalaan.
No, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut, joten otin oikeaksi kokemani suunnan. Ainakin tunsin nuo seudut hyvin. Minä ja Ursa olimme kasvaneet siellä, ehkä meidän ei ensinnäkään olisi pitänyt lähteä sieltä. Vatsani kurisi kuin muistutuksena siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin ilman siskoani. Tietysti ensimmäisenä arvostin hänen tukeaan ja rakkauttaan, mutta heti toisena listalla oli hänen peittämätön kykynsä löytää riistaa mistä tahansa. Kurtistin ärsyyntyneenä kulmiani. Minun olisi kai pakko opetella saalistamaan itse. Onneksi lehtikato oli nyt takana. Viherlehden aikaan luonto heräsi takaisin eloon, joten löytäisin varmasti syötävää. Saisinko sitä kiinni oli sitten asia erikseen.

//328 sanaa

Kukaan kissoista ei esittäytynyt takaisin, vaan hopeainen naaras alkoi selittämään mystisestä Kuolonklaanista. Kaunotar kuunteli mielenkiinnolla, vaikka naaraan tapa selittää kuin hiirenaivoiselle saikin hänet kiehumaan. Kaunotar yritti pysyä mahdollisimman rauhallisena, mutta hänen itsehillintänsä kesti vain hetkisen.
”Teidänhän täytyy sitten olla rohkeaakin sakkia, kun suojelette toisianne. Ja ihan tapattekin! En minä vain uskaltaisi tuolla tavoin uhkailla yksinäisiä kotikisuja vain viiden kissan voimin. Olettehan varmoja, ettette tarvitsisi joukkoonne vielä yhtä, jotta taistelusta tulisi tasaväkisempi?” Kaunotar tuijotti naarasta pistävästi, mutta ilman haastetta. Sisäisesti hän irvisti, sillä ei hänen tarkoituksenaan ollut tulla joidenkin itseään täynnä olevien öykkäreiden pieksemäksi. Kaunotar nousi seisomaan ennen kuin tilanne ehtisi oikeasti eskaloitua. ”Ymmärsin vinkin ja lähden menemään. Ette kai sentään selkään hyökkää?” Kaunotar heilautti häntäänsä äkäisesti, ennen kuin käänsi selkänsä laumalle ja lähti kävelemään ukkospolkua kohden. Hän yritti näyttää mahdollisimman rennolta, ihan kuin hänen taakseen jättämät kissat eivät häntä yhtään arveluttaisi. Nuo kissat eivät ansainneet saada sitä tyydytystä, että hän luikkisi häntä koipien välissä pois. Niinpä Kaunotar käveli hitaasti ja arvokkaasti, ihan kuin hän olisi täysin omasta tahdostaan lähtenyt menemään, kuin nuo kissat eivät ansaitsisi hänen seuraansa. Kaunotar oli kyllä sitä mieltä, etteivät he ansainneetkaan, vaikka tämä klaanitouhu kiinnostikin häntä. Ehkä hän palaisi jokin toinen päivä takaisin ja sattuisi löytämään kissan, jolla ei ollut risua takapuolessaan kuten hopeaisella naaraalla. Montako kissaa klaaniin kuuluikaan? Mitä klaani teki silloin kun ei uhkaillut eksyneitä kotikisuja? Jahtasivat varmaankin omia häntiään kuten kaksijalkalan typerät koirat.


//Tuhka?
//230 sanaa

Matkantekoni katkesi yllättäen kun eteeni kaarsi, kukapa muukaan kuin uusi holhokkimme pikku Päivänsäde ja vaati erittäin ponnekkaasti, että ohjeistaisin heitä katolle pääsyssä. Katselin pentua hetken aikaa ja räpyttelin silmiäni mietteliäänä.
“En tiedä, onko teissä tosiaan sellaiseen tarpeeksi..”, jäin maistelemaan sanoja hetkeksi, kuin etsien juuri oikealla tavalla vaikuttavaa adjektiivia kuvaamaan tuota valtavaa voimainponnistusta, jonka matka katolle vaatisi.
“..potkua.” Silmäni välähtivät ja suupieleni nyki tukahduttaessani pientä virnistystä. Päivänsäteen toveri oli saapunut vähän naaraan perässä luoksemme ja tapitti nyt minua kullanruskeilla silmillään.
“Aivan varmasti on!” kolli vakuutteli lyhyt pentumainen häntä piiskaten ilmaa haastavan oloisena. Kohautin lapojani pienen hymähdyksen kera ja istahdin maahan.
“Mistä minä tiedän, että puheenne pitävät paikkaansa”, sanoin venytellen sanojani ja nuolaisin tassuani välinpitämättömän oloisena, vaikka tosiasiassa halusin todella kaksikon tarttuvan koukkuuni.
“Ehkä jos todistaisitte minulle olevanne oikeasti kykeneväisiä tehtävän vaatimaan luonteenlujuuteen, voisin harkita reitin näyttämistä. Tehkää jotain mitä vakuuttaa minut.” Samalla tulisi ainakin testattua millaisia taliaivoja nämä pennut olivat ja ties vaikka saisin yllättyä positiivisesti. Ehkei Päivänsäteeseen ollut vielä ehtinyt iskostunut se klaanikissojen sokeus jolla he seurasivat johtajaansa vaikka kuolemaan.
“Niin kuin mitä?” Päivänsäde kysyi ja kallisti päätään.
“En tiedä. Käyttäkää mielikuvitustanne! Jotain, josta käy ilmi teidän sisunne vahvuus”, selitin innostuen, “yllättäkää minut.” Pintapuolisesta olemuksestani kuitenkin sammui yhtä nopeasti into kuin se oli noussutkin ja yhtä lailla vilpittömän oloinen tyyneys kuin hyväntuulinen hymykarekin palasivat kasvoilleni: “Jos siis vain pystytte siihen. Kaikki siihen eivät nimittäin pysty.”
Ja nyt vain piti toivoa, että pentukaksikko tarttuisi ideaani kuin nälkäinen kissa saaliiseen.

//Päivi?
238 sanaa

Kaunotar ei ehtinyt kauaksi ukkospolulta, kun tuulen mukana kantautuva kissojen tuoksu paljasti noiden olevan lähellä. Kaunotar pysähtyi ja haisteli ilmaa. Kissoja oli ainakin kolme tuoksusta päätellen, mutta aivan varma Kaunotar ei ollut. Kissat tuoksuivat kaikki todella samalta, aivan kuten saman kaksijalan luona asuvat kissat omasivat saman ominaihajun. Mutta nämä eivät kuitenkaan tuoksuneet kaksijaloilta, vaan haju oli pistävä ja metsäinen. Kaunotar nyrpisti nenäänsä voimakkaalle hajulle. Häntä kuitenkin kiinnosti nämä kissat, ja niin hän lähti astelemaan heitä kohti. Montaa loikanvertaa hän ei ehtinyt kävellä, kun joukkio tuli näkyviin.
Kaunotar pysähtyi tutkailemaan viisikkoa, joka jatkoi määrätietoisesti häntä kohden. Kissoista kolme, valkea pitkäjalkainen kolli, iso harmaaraidallinen kolli sekä laumaa johtava hopeainen pienikokoinen naaras vaikuttivat olevan Kaunotarta jonkin verran vanhempia, kun taas jäljelle jäävä kaksikko, punaruskeaan naaras sekä tummanharmaa kolli, eivät voineet olla montaakaan kuuta vanhempia kuin hän. Kaikki kissat olivat vahvan ja sitkeän oloisia liikkeiltään, toisin kuin kaksijalkalan pullerot. Kaunotar katseli paikaltaan, kun kissat astelivat häneen eteensä, mihin he sitten pysähtyivät.
"Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä", hopeanharmaa naaras sanoi. Naaraan äänensävy ärsytti Kaunotarta, sillä se selvästikin vähätteli kotikisuja. Kaunotar yritti olla näyttämättä tunteitaan, ja sen sijaan istahtikin paikoilleen ja kiersi häntänsä tassujensa ympärille. Katseensa hän piti koko ajan naaraassa.
”Kotikisu tuli katselemaan millainen meno sitä täällä ukkospolun toisella puolella onkaan. Ilmeisesti…”, miksi naaras olikaan kissajoukkoa kutsunutkaan? ...”kuolonparven sanansaattajat unohtivat tulla kaksijalkalaan kertomaan, ettei tänne saisi tulla, kun tämä kotikisu ei sellaisesta säännöstä ole kuullutkaan.” Kaunottaren ääni oli hieman pisteliäs ja hän heilautti hännänpäätään. Oli hän oikeasti huomannut vahvemman hajurajan lähellä ukkospolkua, mutta hän ei aikonut näiden kissojen sitä tietää. Päässään hän kuitenkin laskeskeli mahdollisuuksiaan ehtiä rajan, ja mieluusti ukkospolunkin yli, jos kissat päättäisivät hyökätä. Mahdollisuudet eivät olleet hyvät, ja niinpä Kaunotar päätti yrittää olla ärsyttämättä kissoja tahallaan. Hän ei tykännyt pakoon juoksemisesta, mutta viittä, selvästikin kokenutta, kissaa vastaan hänellä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. Parempi oli siis yrittää olla kissoiksi ja käyttäytyä hieman sävyisämmin kuin hänellä oli tapana.
”Kuolonklaani”, joku kissoista sähisi. Ups, ilmeisesti joukkion nimi olikin mennyt väärin. Mielessään Kaunotar hymähti, olisipa hän tajunnut tahallaan kutsua näitä itseään täynnä olevia kissoja parveksi. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut haastaa riitaa, vaan tämä klaanihomma kiinnosti häntä oikeasti.
”Ah, anteeksi. Muistin sen selvästikin väärin. Olen Kaunotar ja uusi kaksijalkalassa, sekä näillä tienoilla. Voisitteko kertoa mikä on Kuolonklaani?” Sisäisesti Kaunotar irvisti imartelulleen, mutta kissoille hän vain kallisti päätään ja yritti vaikuttaa viattomammalta kuin hänen ensivaikutelmansa oli ollut.


//partiosta joku?
//399 sanaa

Puh: 15kp -

Keijukainen: 47kp! -

Corona: 5kp -

Tyrskytassu: 37kp! -

Päivänsäde: 14kp -

Rubiini: 15kp -

Järkäletassu: 21kp! -

Nefiri: 7kp -

Kaunotar: 12kp -

Mäihä: 8kp -

Ilma oli vihdoin alkanut lämpenemään, linnut visersivät puissa ja pensaissa, sekä maa oli alkanut puskea vihreää kasvustoa. Kaunotar nautti yhä lähemmäksi hiipivästä viherlehdestä, ja hän olikin ottanut tavakseen kelliä pihallansa sijaitsevan pienen varaston mustalla katolla imemässä itseensä kaiken mahdollisen lämmön. Hän oli myös tutkinut pihansa jokaisen nurkan tarkkaan, ja uskaltautunut jopa hieman aitojen ulkopuolellekin.
Tänään oli kuitenkin se päivä, kun hän aikoi uskaltautua kauemmaksikin. Varaston katolta näki alueelle, jossa ei ollut kaksijalkojen taloja, pelkkää luontoa. Siellä kuulsi pienoinen metsikkö, jonka takana kulki ukkospolku. Tuo metsikkö oli Kaunottaren päämäärä. Hän heräsi aikaisin aamulla, jopa ennen kaksijalkaansa, ja söi tukevan aamupalan. Sitten hän livahti luukusta ulos, hyppäsi aidalleen ja siitä alas pienelle ukkospolulle. Ilma oli kirkas ja kirpeä, sillä aurinko oli vasta nousemaisillaan. Kaunotar pisti tassua tassun perään ja niin hän oli matkalla kohti metsikköä. Ukkospolku loppui ja naaraan edessä avautui aava alue ennen metsikköä. Juuri ja juuri maasta puskeva ruohikko oli kostea ja vilpoinen hänen tassuissaan, mutta tuoksui raikkaalle, kun Kaunotar hölkkäsi kohti metsikköä. Kaunottaren viikset väpättivät, kun hän imi itseensä kaikki tuoksut, mitkä hänen nenäänsä osuivatkaan. Jospa jostain löytyisi hiiri? Hän ei ollut syönyt niitä ikuisuuksiin.
Hiiri löytyi kuin löytyikin, tosin vasta metsiköstä. Kaunottaren metsästystaidot olivat ruosteessa, mutta hän kuitenkin onnistui juoksemaan hiiren kiinni, vaikka hänen hyppynsä olikin jäänyt hieman vajaaksi. Tuore riista päihitti Kaunottaren kaksijalan tarjoamat nappulat mennen tullen, ja pian Kaunotar lipoikin viimeisiä mehuja huuliltaan. Hän suoritti pikaisen syönnin jälkeisin pesun ennen kuin jatkoi matkaansa. Naaras kierteli puuston siimeksessä ja tutki hajuja, mutta lisää metsästettävää ei löytynyt. Pian puut taas harvenivat ja hän seisoi ukkospolun vierellä. Luonto jatkui ukkospolun takana, mutta se ei ensisilmäyksellä vaikuttanut Kaunottaresta niin mielenkiintoiselta, että hän olisi sen takia uhmannut ohi vyöryviä hirviöitä. Kuitenkin kun hän oli jo kääntymässä poispäin, vilahti jokin kauempana ukkospolun toisella puolella. Kaunotar tuijotti kaukana loikkivaa kissaa ja yritti haistaa jotakin ukkospolun lemun ohi. Yllättäen tuuli kääntyikin sopivasti häntä kohden, ja hän erotti ei yhden, vaan useamman kissan tuoksun polun toiselta puolelta.
Mitä niin moni kissa teki ilman kaksijalkoja? Kaunottaren silmiin syttyi utelias pilke, ja hän hivuttautui aivan ukkospolun vierelle. Hän odotti kärsivällisesti ja kun hirviöitä ei ollut näkyvissä, ryntäsi hän kovan pinnan yli toiselle puolelle. Siellä hän lähti kävelemään suuntaan, mistä kissojen tuoksu vahvimpana kantautui. Korvansa hän piti höröllään, jotta kuulisi mahdolliset uudet tuttavuudet.


//joku kuolonklaanilainen?
//375

Viherlehti oli viimein saapunut kaksijalkalaan, ja minä nautin lämmöstä täysin rinnoin. Päivänsäde kasvoi kovaa vauhtia, ja muutaman kuun ikäinen pentu osasi jo vaikka ja mitä. Leopardi olisi halunnut hyysätä harmaata pentua kaiket päivät, mutta minä en hyväksynyt moista. Leopardilaikukas naaras pilaisi ihanan pienen tappajamme alta aikayksikön, mikäli tämä saisi mahdollisuuden viettää aikaa hänen kanssaan. Yllätyksekseni Menninkäisestä oli varttunut kissa, jota luonteensa perusteella hädin tuskin tunnisti Leopardin pojaksi. Kollipentu piiritti Mäihää kaiken aikaa ja tuntui yrittävän tehdä kaiken kuten vaalea kolli teki. En osannut sanoa, nauttiko Mäihä pennun ihailusta vai inhosiko hän sitä. Mutta Menninkäinen ei minua kiinnostanut. Minun päämääräni oli kujakissayhteisön uudelleenrakentaminen ja Päivänsäteen kasvattaminen. Pennun täytyisi jonain päivänä olla valmis kohtaamaan Mesitähti ja riistämään tuon kaikki henget.
Onnekseni se pieni kiusankappale oli juuri nyt Mäihän hellässä hoivassa. Olimme sopineet, että pentu viettäisi vuorotellen aikaa minun, Mäihän ja Tyrskytiikerin kanssa niin, että ensin se olisi päivän Mäihällä, sitten Tyrskytiikerillä, minulla ja sitten taas kierros alkaisi uudelleen. Juuri nyt tämä sopi näin oikein hyvin. En olisi halunnut olla täysipäiväinen vanhempi.
Olimme lähteneet Järkäletassun kanssa kiertämään kaksijalkalan rajoja sen varalta, että ulkopuoliset eksyisivät minun kaksijalkalaani. Se, joka käpälällään tänne astuisi, ei koskaan täältä poistuisi. Ilokseni kaikki yhteisön jäsenet, myös maailman rasittavin kissa Keijo, olivat pysytelleet visusti kaksijalkalassa.
"No, Järkäletassu", aloitin keskustelun jättäytyen entisen kuolonklaanilaisen rinnalle, kun etenimme kaksijalkojen pesien lomassa eteenpäin hämärällä kujalla. Tumma kolli käänsi vaaleansinisen katseensa minuun.
"Mitä, Keijukainen?" kolli kysyi. Väläytin tälle pienen hymyn, joka muistutti pitkälti sitä, mikä kasvoillani oli ollut aina asuessamme Kuolonklaanissa. Voi miten nautinkaan siitä, että sain olla niin kivikasvoinen kuin ikinä tahdoin, ilman että kukaan kyseenalaisti sitä.
"Miten sinä olet viihtynyt minun kaksijalkalassani?" esitin kysymyksen pirteällä äänellä ja heilauttelin rempseästi häntääni puolelta toiselle, kun kävelimme rinnatusten eteenpäin.

//Järkäle?
// 283 sanaa

Päivät kuluivat, ja huomasin osaavani uusia asioita lähes joka päivä. Jalkani olivat vahvistuneet jo sen verran, että saatoin kävellä ympäriinsä pidempiäkin aikoja väsymättä. Menninkäinen kehittyi samaa tahtia kanssani, ja meillä oli aina hurjan hauskaa, kun keksimme kaiken aikaa villejä ideoita toteutettavaksi. Leopardi tosin ei tuntunut arvostan tempauksiamme ja olikin usein kieltämässä meiltä hauskanpidon. Naaras osasi olla todellinen ilonpilaaja, jos sille päälle sattui.
Tongimme kaksijalkojen vanhoja roinia. Kasasta löytyi vaikka mitä mielenkiintoista - jopa kuollut rotta! Leopardi kuitenkin kielsi meitä koskemasta siihen ja komensi Arven kiikuttamaan sen pihalle. Se kyllä näytti ja haisi vähän eltaantuneelta, mutta minä olisin silti mielelläni tutkiskellut sitä tarkemmin.
"Mikähän tämä on?" Menninkäinen työnsi päänsä sisään metalliseen purnukkaan, joka oli osittain päässyt ruostumaan. Kolli veti kuitenkin hyvin pian päänsä ulos, naamallaan ilme, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. "Haista sinäkin", tämä kehotti, yrittäen pakottaa itsensä hymyilemään viattomasti, vaikka hänen huijauksensa paistoi kirkkaasti ulospäin. Olin kuitenkin liian utelias ollakseni tekemättä kollin kehotuksen mukaisesti.
Toisin kuin laikullinen ystäväni, hivutin vain vähän kuonoani lähemmäksi purnukan suuaukkoa, enkä tunkenut koko päätäni sisään. Kamala löyhkä porautui nenääni ja sai minut melkein yökkäämään. Vedin pääni taaksepäin ja katsahdin Menninkäiseen pahoinvoivana.
"Tosi ällöä", inahdin. "Mitähän ne ovat säilyttäneet tuossa?"
"En tiedä, varmaan jotain raatoa", Menninkäinen tuumasi ja potkaisi purnukan kauemmaksi. Molempien yllätykseksi siitä kuului uudenlainen kiehtova ääni, joka sai kiinnostuksemme heräämään uudelleen.
Katsoimme toisiamme innostuneina. Emme kuitenkaan ehtineet kommentoida tapahtunutta mitenkään, kun Mäihä yhtäkkiä asteli luoksemme. Valkoinen kissa katsoi meitä hiljaa. Vastasimme siihen läpitunkevalla tuijotuksella. Mitä tuokin halusi?
"Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni", erakko totesi muina kissoina lapojaan kohauttaen ja lähti sitten pois. Katsoimme taas toisiimme Menninkäisen kanssa, tällä kertaa kulmat kurtussa. Valkoinen oli oikeassa. Jos tiputtaisimme purnukan katolta, siitä kuuluisi takuulla isompi ja mielenkiintoisempi ääni!
"Miten pääsemme katolle?" Menninkäinen kysyi ajatukseni lukien. Katsoin häneen pohtivana. Kipitin sitten kiireesti Mäihän perään, ennen kuin tämä ehti karata minnekään.
"Mitä kautta me päästään katolle?" tivasin kaartaessani hänen tielleen.

//Mäihä?
//314 sanaa

Ilta oli alkanut hämärtää ja varjot tunkeutuivat pesään sisälle. Olo pesän seinien sisällä tuntui kieltämättä nostalgiselta - varsinkin kun Keijukainen oli heti alkanut käskyttää muita alaisinaan. Upea kaksijalkalan kuningatar oli palannut valtaistuimelleen ja vielä perillinen mukanaan! Kakara oli saanut lukuisista loistavista ehdotuksistani huolimatta nimekseen Päivänsäde, vaikka olisin kyllä pitänyt silti enemmän jostain dramaattisemmasta. Kiva kun minun mielipiteitäni tällä tavoin arvostettiin.
Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun olimme saapuneet takaisin kaksijalkalan rakastettavaan labyrinttiin ja tunsin oloni pitkästä aikaa hyvin kotoisaksi. Tai no jos unohdettiin se kärpäsen ininä korvallani, joka natisi siitä etten toiminut hänen käskyjensä mukaisesti. Keijukainen saisi oppia, että minä, Mäihä, olin oman arvoni tunteva kissa ja minua ei pompoteltaisi samallalailla kuin noita muita aivottomia yksilöitä.
Nuolaisin tassuani ja katselin vähän kauempanan touhuavia pentuja. Leopardi oli pyöräyttänyt yllätykseksemme kopion itsestään meidän poissaollessamme. Mikään muu ei sitten ollutkaan muuttunut. Leopardi oli yhä se sama kissa, joka jakoi älykkyysosamääränsä marjapensaan kanssa ja minulla oli ihan yhtä suuret odotukset Leopardi juniorin suhteen.
“Mäihä, oletko sinä koskaan ajatellut hankkia pentuja?” kuulin Leopardin kysyvän tavanomaisen pehmoisella äänellään. Käänsin katseeni pois pennuista Leopardin silmiin, joista ihmetyksekseni ei ollutkaan suora näkymä hänen takaraivoonsa.
“Voi, minulla on jo. Vaikka kuinka monta”, selitin ja vedin henkeä kuin olisin vasta oivaltanut, etten ollut muistanut kertoa näinkään tärkeää asiaa rakkaalle ystävälleni, “Enkö ole muistanut kertoa sinulle?”
Leopardin silmät laajenivat hämmästyneinä ja sitten hän henkäisi uteliaana: “Et! Ihanko tosi?”
Nyökyttelin päätäni kasvoillani viaton hymy, vaikka tiesinkin, että Leopardi ei ikinä huomaisi rajaa leikin laskuni ja vilpittömyyteni välillä vaikken niin tekisikään.
“Kyllä kyllä, ihan oikeasti.”
“Montako? Ja missä ne ovat? Onko niillä nimet?” Leopardi tykitti kysymyksiä selkeästi innostuneena. Kasvoilleni oli pyrkiä viekas virnistyksen tapainen, mutta sain pidettyä kasvoillani viattoman ilmeeni.
“Kaksikymmentäkahdeksan”, sanoin kuin ylpeä isä ja röyhistin rintaani. Aloin luettelemaan pitkää listaa päättömiä nimiä rakkaiden pentujeni nimiksi, mutta sitten kovaääninen kolahdus sai luetteloni katkeamaan. Käännyin valppaasti ympäri vain huomatakseni Mennikäisen ja Päivänsäteen touhuavan jotain jonkunlaisen metalliesineen ympärillä, minkä todennäköisesti olivat löytäneet jostain kaksijalan pesän kätköistä. Nousin ylös ja kävelin kaksikon luokse ja katselin heitä hetken aikaa. Kaksikko tuijotti takaisin.
“Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni”, totesin kevyesti, kohautin lapojani ja lähdin kävelemään pois.


//Mäihän seuraan saa halutessaan tulla :D
352 sanaa

Kaunotar istui rauhassa ikkunalaudalla kukkien välissä pesemässä itseään. Hänen kaksijalkansa oli poissa, oletettavasti taas siellä häkkipaikassa mistä Kaunotar oli tuon omakseen valinnut. Kaunotar ei voinut ymmärtää kaksijalkojen metkuja suurimmaksi osaksi, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan.
Yhtäkkiä jokin välähti naaraan silmännurkassa ja hän käänsi katseensa lasin läpi ulos pihalle. Hetkeen hän ei huomannut mitään ja melkein käänsi katseensa pois, kunnes huomasi kaksijalkansa takapihalla pitämän laatikon kannen liikkuvan. Tuonne laatikkoon kaksijalka heitti ruuantähteensä, mikä oli taas yksi kummastus mitä Kaunotar ei ymmärtänyt. Pian raotetulle laatikon kannelle hyppäsi kermanvärinen kissa, joka alkoi tassullaan kurotella laatikkoon. Kaunotar siristi silmiään, nousi ja hyppäsi ikkunalaudalta alas.
Pian Kaunotar oli livahtanut takaoven luukusta pihalle, ja hiljaa eteni kohti tunkeilijaa. Päästyään tarpeeksi lähelle laatikkoa, Kaunotar loikkasi kannelle kissan viereen.
”Mitä sä pullukka oikein luulet tekeväs? Kuka antoi sulle luvan tulla tänne minun pihalleni varastamaan minun ruokiani?” Kaunotar sähisi kollille niskakarvat pystyssä. Kaunotar ei puhut aivan totta, sillä hänkään ei saanut syödä laatikon jätteitä tai hänen kaksijalkansa suuttui. Mutta laatikko oli Kaunottaren pihalla ja siten hänen, sai hän syödä sieltä tahi ei.
//Puh?
//173 sanaa

Minun oli lähdettävä. Olin päättänyt sen jo jonkin aikaa sitten; en voisi jäädä Isan, Oreon ja Kikin luo. En ollut täysin selvillä, kuinka kauan Isan kuolemasta oli kulunut. Ajan seuraaminen ei ollut tuntunut oleelliselta.
Tänä aikana, kuinka pitkä se ikinä olikaan, olin kuitenkin ehtinyt ajatella paljon. Aluksi olin hautonut kostoa sille kissalle, joka nuoren naaraan oli tappanut. Myöhemmin olin todennut sen tehottomaksi ajattelutavaksi. Tuo kissa ei nimittäin ollut se ongelma, vaan se, mitä hän edusti koko olemuksellaan. Nimittäin hänen klaaninsa.
Halveksin tapaa, jolla klaani suojeli reviiriään. Se oli itsekästä; me olisimme vain kulkeneet alueen läpi, ehkä saalistaneet pari eläintä. Noinkin pieni asia oli heille kuitenkin liikaa. Ja koska heitä oli paljon yhdessä, ja he olivat tuon harmaan kissan kaltaisten johdettavina, he saattoivat pompotella muita miten lystäsivät.
Siinä ei ollut mitään reilua. Meistä ei ollut ollenkaan harmia, emmekä edes taistelleet heitä vastaan. Silti Isan piti kuolla. Hän ei varmasti ollut ensimmäinen erakko, jonka klaanikissat tappoivat itsekkyydensä vuoksi.
Joskus olin ajatellut haluavani johtaa samanlaista kissajoukkoa. Minä kuitenkin välitin muista; halusin, että kaikki kissat saisivat elää rauhassa. Klaanin olemassaolo oli väärin. En voinut vain katsoa, kun joukko kissoja rellesti metsässä miten lystäsi ohikulkijoita tappaen.
"Mitä tuumit?"
Käännähdin ympäri riistäen katseeni punertavalta iltataivaalta. Ursa katsoi minuun, hän näytti huolestuneelta. Hän, Oreo ja Kiki olivat syy siihen, miksi en ollut vielä lähtenyt. En halunnut jättää heitä. Mutta vaikka rakastin siskoani, tiesin, etten voisi elää itseni kanssa, jos en lähtisi etsimään ratkaisua.
"Ursa", aloitin miettin sanojani tarkkaan. "Tiedän, että olet huomannut minun käyttäytyneen oudosti. Olen miettinyt asioita."
Ruskea erakko ei sanonut mitään, vaan odotti minun jatkavan. Tavallaan olin halunnut, että hän olisi arvannut mihin sanoillani pyrin, jottei minun olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen.
"Haluan tuhota sen klaanin. Ja sitten haluan korjata sen. Siksi en voi jäädä luoksenne. Minun on oltava yksin jonkin aikaa."

//297 sanaa

"Ai pahastuvatko?" tuhahdin ja loin kolliin katseen, joka jo itsessään kertoi paljon. "Tietenkin pahastuvat. He loukkaantuvat oikein verisesti. Etenkin Keijukainen. Mutta sellaisia he ovat. Heidän luottamuksensa täytyy ansaita."
Järkäletassu kohotti kulmiaan kysyvästi. "Meinaako tuo nyt siis, etten voi lähteä saalistamaan?"
Kohautin lapojani ja virnistin. "Se riippuu. Kunhan oikeasti tuot jotakin mukanasi ja palaat hyvissä ajoin, voit mennä. Mutta tiedä se, että Keijukainen osaa olla hyvin vainoharhainen."
Suurikokoinen kolli laski epäröiden rapisevan pussinsa maahan. "Minä palaan pian", tämä lupasi. Nyökkäsin vain ja kumarruin noukkimaan hänenkin kantamuksensa mukaani. Sen jälkeen Järkäletassu käännähti kannoillaan ja lähti loikkimaan poispäin.
Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten kiepahdin ympäri ja suuntasin kaksijalanpesälle. Arpi oli vartiossa. Arvatenkin kaikki muut olivat jo nukkumassa. Hiivin siis hiljaa ylös ja laskin tuomiseni oviaukon viereen, ennen kuin sujahdin tilaan, jossa nukkumapaikat sijaitsivat.
"Missä se toinen on?" Keijukaisen silmät kiiluivat huoneeseen tihkuvassa heikossa kuunkajossa. Käännyin naarasta kohti.
"Lähti saalistamaan. Tulee pian", vastasin yrittäen kuulostaa huolettomalta. Tassutellessani paikalleni, tunsin Keijukaisen katseen yhä polttavana turkissani. Toivoin todella, että Järkäletassu palaisi pian. Muuten Keijukainen lähettäisi joukkonsa - eli toisin sanoen kaikki huoneessa olijat paitsi Leopardin ja pennut - hänen peräänsä.

//Järkäle? Muut?
//183 sanaa

Järkäletassu katsoi toista, kun Tyrskytassu naukui nopeasti, etteivät he olleet pari. Se kummastutti Järkäletassua, miksi he olivat niin sanoneet, jos se ei ollut totta? Tyrskytassu kertoi, että he olivat vain esittäneet kumppaneita, jotta sulautuisivat Kuolonklaanin kissojen joukkoon paremmin.
"Ai ette ole? Eli sinulla ei ole kumppania? Tai siis, mitäpä se minulle kuuluu", Järkäletassu räpäytti sinertäviä silmiään ja nyökkäsi vielä. "Keijukainen runnoo itsensä läpi vaikka mistä. Mutta kaipa häntä voisi määrätietoiseksi kutsua", Järkäletassu pohdiskeli ja jatkoi tähteiden tonkimista. Tätäkö hän todella söisi lopun ikäänsä? Kollin teki mieli hiirtä tai oikeastaan mitä tahansa, mikä oli vasta saalistettu. Tuoresaalis sai veden hänen kielelleen. Järkäletassu vilkaisi Tyrskytassuun kummastuneena, kun kolli sekoili sanoissa. "En ole varma, kenties tutkiaksesi itseäsi?" Järkäletassu vastasi toiselle turhankin vakavasti ja pohdiskelevasti.
"Järkäletassu, minä en siis. En minä tarkoittanut, että haluaisin tutustua itseeni", Tyrskytassu hyrähti toiselle ja kolli luimisti korviaan hämmentyneenä. Hän olisi halunnut kysyä toiselta miksi toinen oli sitten sanonut niin, mutta päätti pysyä hiljaa. "Pitäisikö meidän sitten tutustua toisiimme?" kollikissa sopersi toiselle hermostuneena, tätä se kaksijalkalan ilma teetti. Pääkoppa tyhjeni ja täyttyi höyhenillä, sekä hermostuksella. Pelkästään Tyrskytassun katse sai Järkäletassun oudoksi ja veteläksi, hän ei tiennyt mistä se johtui.
"Tyrskytassu, öhm. Pitäisikö sinun hankkiutua silmistäsi eroon, kun ne ovat niin häikäisevät- HÄIRITSEVÄT. Häiritsevät. Häiritsevät minua ja keskittymistäni. Niin tekevät ja en tuota, öhm pidä siitä! Että tuota, voisit tehdä asialle jotain. Keksit varmasti", Järkäletassu mutisi ja peitteli poskilleen nousevaa punaa kulkemalla pää alhaalla. He jatkoivat tähteiden tonkimista ja kollikissa pohti edelleen, voisiko tämä olla hyvä paikka käärmeiden saalistukselle. Hän halusi kokeilla, se olisi mielenkiintoista. Pitäisiköhän hänen lähteä jo tänään pienelle saalistusreissulle? Suuttuisikohan Keijukainen? Pian molemmilla oli suussaan jotain syötävää, Järkäletassu oli löytänyt ruskean, rapisevan paketin joka tuoksui lihalle. He lähtivät tassuttelemaan pimeässä kaksijalkalassa, kolli ei pitänyt tästä. Onneksi kaksijalkojen oudot valot loistivat pimeydessä. Tummaturkkinen yllättyi, kun raidallinen ja punertava kolli naukui vaihtavansa nimensä.
"Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?" erakko kysäisi ja nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. Tyrskytassu virnisti asian olevan salaisuus ja Järkäletassu soi toiselle omanlaisensa, oudon hymynsä.
"En minä -tassuksi ajatellut jäädä, vaikka tämä tuntuukin lakien vastaiselta. Tunnet Keijukaisen ja tämän joukkion paremmin, pahastuuko joku jos lähden saalistamaan? Ajattelin lähteä käärmestämään tai ainakin katsomaan löytyisikö jostain käärmeitä", Järkäletassu kysäisi toiselta ja katsoi yhteisön pesää, joka lähestyi vauhdilla. Tuntui edelleen kummalliselta nukkua pesässä, minkä kaksijalat olivat kyhänneet. Mutta ajan kanssa kolli varmasti tottuisi tähän nukkumisjärjestelyyn kokonaan.

//Tyrskyinen?
// 385 sanaa

Tunsin turkissani outoa kihelmöintiä Järkäletassun seurassa. Kollin katse sai minut kiemurtelemaan kuin minulla olisi ollut muurahaisia turkissa. Ehkä siitä syystä hänen kommenttinsa minusta ja Keijukaisesta parina sai tuntemaan oloni hyvin epämukavaksi.
"Emme me ole pari Keijukaisen kanssa", sanoin nopeasti. "Tai siis pari sillä tavalla. Esitimme vain kumppaneita sulautuaksemme Kuolonklaaniin paremmin. Meillä kahdella ei ole sitten niin mitään yhteistä! Mutta olet varmaan jo oppinut tuntemaan Keijukaisen sen verran hyvin, että tiedät hänen saavan aina lähes poikkeuksetta tahtonsa läpi." Miksi minä kuulostin niin hermostuneelta? Kokoa itsesi, senkin hyödytön karvakasa!
Järkäletassun jälkimmäinen lisäys sai minut kuitenkin pysähtymään kokonaan. En vain saanut katsettani irti hänen vaaleansinisistä silmistään, jotka kainosti katsoivat minua kollin kulmien alta. Yhtäkkiä suuni oli muuttunut kuivemmaksi kuin kaksijalkalan tomu.
"Minäkin haluaisin tutustua paremmin minuun… tai siis sinuun! Sinuun tietenkin. Miksi minä haluaisin itseeni muka tutustua?" Tämän täytyi olla painajaista. Mikä ihme minuun oli tullut? Oliko kaksijalkala pehmittänyt kovan pääkoppani näin hirvittävän lyhyessä ajassa?
Järkäletassu katseli minua rauhallisesti. Hänen silmissään ei näkynyt minkään sorttista halveksintaa tai ivaa. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkoni tyhjäksi, jatkaen sitten ruoan etsimistä. Järkäletassu rupesi tekemään samaa.
Tongimme tähteitä hyvän aikaa, kunnes kumpikin oli löytänyt jotakin tuotavaa. Aioin joskus lähteä saalistamaan meille oikeaa riistaa. Uskoin Järkäletassun ilahtuvan ajatuksesta myös, sillä tähän kaksijalkojen moskaan kyllästyi äkkiä. Sitä paitsi, vaikka Päivänsäde kasvatettaisiin kaksijalkalassa, en halunnut hänen unohtavan täysin kissojen perinteisiä viettejä. Jos Keijukainen saisi päättää, pentu tonkisi varmaankin kaikki kaksijalkalan kiiltävät laatikot läpi ruokaa etsimässä.
Lähdimme tassuttamaan takaisin niin sanottua "leiriämme" kohti. Pimeys oli laskeutunut kaksijalkalaan. Paitsi ettei se ollut täydellinen pimeys, vaan kaksijalkalan oudot, hehkuvat valot loistivat valkoisina mustuudessa. Ne olivat kuin isoja tähtiä lähellä maata. Eivät yhtä kauniita kuin Hopeahännän tähdet, mutta lähellä. Ainakin se toi minulle turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, etteivät esi-isäni olleet täysin hylänneet minua huolimatta siitä, etten enää ollut klaanikissa.
"Minä ajattelin vaihtaa nimeni", sanoin Järkäletassulle samalla kun roikotin hampaissani läpinäkyvää pakettia, jonka sisällä oli lihaa. Järkäletassu katsahti minuun yllättyneenä. "En halua olla enää mikään -tassu", lisäsin perään selvennykseksi.
Kolli nyökytteli mustaa päätään ymmärtäväisesti. "Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?"
"Se on salaisuus", virnistin. Järkäletassu hymähti, muttei sanonut siihen mitään.
"Entä sinä?" kysyin sitten. "Aiotko olla lopun ikääsi Järkäletassu?"

//Järkäle?
//356 sanaa

Järkäletassu kyhjötti kaksijalanpesän raunioiden nurkassa käpälät vatsansa alla ja katse ilmeettömästi tassuihin kohdistettuna. Kolli nuokkui, häntä väsytti tämä kujakissaelämä eikä hän ollut vieläkään sisäistänyt tätä kaikkea. Hän oli vain lähtenyt, jättänyt Kuolonklaanin ja klaanikissan elämän taakseen. Kaikki muuttui kertaheitolla, tätä hän ei ollut ajatellut. Järkäletassusta oli pitänyt tulla luottosoturi ja uskollinen klaanitoveri, miten tässä näin oli päässyt käymään..? Järkäletassu sulki siniset silmänsä väsyneenä ja mietti kaikkea. Olikohan Tuimakatse etsinyt häntä? Oltiinko hänet julistettu luopioksi ja petturiksi? Kolli ei halunnut ajatella olevansa luopio ja petturi, eihän hän sellainen ollut! Järkäletassun häntä liikahteli hieman, hän oli nukkunut huonosti täällä. Järkäletassu vain oli varuillaan, hän ei luottanut muihin. Kaikki oli uutta, uudet naamat ja paikat. Hän tunsi itsensä melkein kotikisuksi, mutta itsehän kolli oli halunnut lähteä muiden mukaan. Kyllähän Järkäletassu olisi voinut kertoa hiippailunsa syyt ja lähteä, mutta jokin siinä lähdössä oli tuntunut oikealta. Maidon lämmin tuoksu leijaili hänen kuonoonsa ja havahdutti hermostuneen erakon hereille. Hänen siniset silmänsä katselivat Leopardia, pentuja ja Keijukaista. Tyrskytassu oli muutaman muun kanssa tekemässä jotain, ei Järkäletassu ollut niin tarkkaan Keijukaisen ohjeistusta kuunnellut. Hänestä harmaalla naaraalla oli kumma nimi, niin aurinkoinen. Vaikka toinen oli osoittautunut aivan eri kissaksi eikä kolli edelleenkään tullut toisen kanssa oikein toimeen. Hänestä Keijukainen oli outo, mitä Tyrskytassu näki Keijukaisessa ja toisinpäin? Järkäletassu ei ollut suhteiden ja tunteiden asiantuntija, joten kaipa siinä oli jotain.. syvällistä? Järkäletassun keho nytkähteli muutaman kerran, kun kollikissa oli vaipumassa uneen. Hän kuitenkin havahtui hereille kuullessaan mekkalaa, kissat olivat palanneet. Entisen kuolonklaanilaisen silmät siirtyivät Tyrskytassuun, joka tassutteli varovaisesti Järkäletassun luokse. Järkäletassu nousi istumaan ja lipaisi vaivihkaa hampaitaan. Raidallinen kolli ehdotti epävarmasti kävelyreissua ja vältteli tummaturkkisen katsetta, Järkäletassu tuijotti toista pitkään pistävillä silmillään. Lopulta hän nyökkäsi toiselle hiljaisesti ja lähti seuraamaan toista. Tyrskytassu vielä huikkasi Keijukaiselle, että he lähtisivät etsimään ruokaa ja saivat harmaalta naaraalta epäluuloisen katseen. Kumma katti, toisaalta luottiko hän Keijukaiseen? Ei. Ehkä toinen epäili, että he karkaisivat tai suunnittelisivat jotain muuta. Järkäletassu seurasi toista hiljaisesti ja katseli siniset silmät tuikkien hämärää maisemaa. Taivaanrantaa värjäsi eri sävyt ja kaksijalkalan ylle oli laskeutunut suorastaan aavemaisen kammottava hiljaisuus. Kolli säpsähti hirviön murinaa, joka kuului jostain kauempaa. Hän silotti pörhistyneen turkkinsa nopeasti ja tarkkaili maisemaa yhä varautuneemmin. Punaturkkinen kolli johdatti hänet kiiltävien laatikoiden luokse. Järkäletassu oli oppinut, että sieltä löytyi kaksijalkojen ruokaa. Häntä hieman ällötti syödä kotikisuruokaa, mutta ei Keijukainen metsään halunnut. Tähän olisi nyt vain totuttava. Järkäletassu tonki maassa makaavia tuoresaalin tähteitä hiljaisesti ja siirteli edes jotain syötävän näköisiä syrjään. Tyrskytassu naukaisi sitten, että hänellä olisi jotain kerrottavaa.
"Mitä?" kollikissa mumahti hiljaisella äänellä ja katsoi toista jopa hieman uteliaana. Tyrskytassu kertoi sitten menneisyydestään, että hän oli Eloklaanista ja oli tappanut mestarinsa, joka oli sattumoisin Mesitähden poika. Järkäletassu katsoi toista eikä hänen ilmekään värähtänyt.
"Minä ymmärrän sinua, se selittää monta asiaa sinussa. Kuten sen omituisen positiivisuutesi Kuolonklaanissa. En minä sinua kahelina pidä tai mitään muutakaan. Tai pidä pahana kissana", Järkäletassu naukaisi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja luimisti hieman korviaan. "Sinä ja Keijukainen, te olette outo pari", Järkäletassu töksäytti vielä ja räpäytti sinisiä silmiään. Järkäletassu nosteli tassujaan hermostuneena.
"Vaikka minä tutustuisin kyllä mielelläni siihen oikeaan Tyrskytassuun", tummaturkkinen kolli lopulta naukaisi toiselle ja katsoi toista varovaisesti, hänen sininen katseensa yhtä pistävänä kuin aina.

//Tyrsky?
// 521 sanaa

Iltapäiväaurinko paistoi tuhruisen ikkunaruudun läpi pieneen tupaan. Rubiini näki lattiatasolle kiilautuvassa valonsäteessä leijailevan pikkuruisia hiukkasia ja yritti napata niitä. Safiiri seurasi hänen puuhiaan hieman kauempaa, Ukon vierestä sohvalta. Rubiini loikkasi korkealle ja huitaisi kömpelösti ilmaa pikkuisella tassullaan, mutta kouraisikin vain tyhjää. Hän oli tehnyt tätä ennenkin, mutta ei siltikään käsittänyt, miksei koskaan onnistunut saamaan kiinni edes yhtä hiukkasta. Ne olivat liian vielä nopeita ja ovelia hänelle, mutta ehkä sitten, kun hän olisi vähän isompi, hän voisi saada sellaisen kiinni.
Ovelta kuului rapinaa. Safiiri nosti päätään sohvalla ja Rubiinikin kääntyi äänen suuntaan. Puisen oven läpi hän kuuli Byronin tuttua nau'untaa. Ukko nousi puhisten ylös sohvalta ja käveli hassun näköisesti ontuen ovelle. Jättiläinen raotti ovea sen verran, että Byron pääsi livahtamaan sisälle. Safiirikin loikkasi alas sohvalta ja kipitti Rubiinin kanssa kasvatti-isäänsä vastaan. Kollin turkki tuoksui raikkaalta ja aurinkoiselta. Rubiini hieroi itseään sitä vasten.
"Mitä siellä näkyi?" Safiiri kuulusteli. Hänen valkoiset viiksensä väpättivät, kuten ne aina tapasivat tehdä, kun naaras oli keskittynyt johonkin. Tällä kertaa sisar oli keskittynyt kuuntelemaan Byronin raporttia talon ulkopuolelta. Rubiinikin halusi kuulla, mutta paljon mieluummin hän olisi halunnut mennä itse ulos. Byronin mielestä he eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita siihen.
"Vain pari hassua kaksijalkaa ja koira", Byron maukui karhealla, matalalla äänellään. Hänen silmissään oli lämmin, itsevarma tuike, josta Rubiini tiesi olevansa turvassa. Hän tiesi voivansa luottaa tuohon kolliin hengellään, koska olihan kolli vannonut pitävänsä heidät suojassa julmalta ja pelottavalta maailmalta.
"Milloin me päästään ulos?" Rubiini kysyi sitten, sillä ei malttanut enää odottaa, että kolli itse tarjoutuisi viemään heidät kierrokselle. Byron katsahti häneen kulmiaan kohottaen. "Ei meille tapahtuisi mitään, kun sinä olet kanssamme!" hän jatkoi maanittelevaan sävyyn. Safiiri tuli hänen vierelleen ja loi isoon kissaan anovan katseen.
"Jooko, Byron! Se olisi tosi kivaa!"
Laikukas kolli katsoi heitä pää vähän kallellaan. Hän selvästikin puntaroi mielessään ajatusta, ja Rubiini todella toivoi, että puntaroiminen kääntyisi vielä heidän edukseen. Hän halusi niin kovin nähdä, miltä talon ulkopuolella näytti!
"Hyvä on, mennään sitten."
Rubiini ja Safiiri kirkaisivat innostuksesta yhteen ääneen. Safiirin perässä hän kipitti ulko-ovelle ja rupisi kynsimään sitä tohkeissaan, odottaen Ukon tulevan avaamaan sen. Byron tassutteli heidän viereensä ja kutsui naukaisemalla vanhan kaksijalan heidän luokseen. Ukko könysi ylös sohvalta ja lähti vaappumaan heitä kohti jotakin omalla oudolla kielellään jupisten. Rubiini pyöri ja hyöri vanhuksen kahden pitkän jalan ympärillä kärsimättömänä, ja Byron loi häneen lempeän toruvan silmäyksen.
Ovi aukesi narahtaen. Rubiini livahti ulos kapeasta raosta ja oikein säikähti tassujensa alla tuntuvaa kylmyyttä. Hän loikki alas harmaita kiviportaita pitkin, kunnes pääsi alas nurmikolle. Vihreät, märät korret kutittelivat hänen polkuanturoitaan, ja raikas tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan. Safiiri tassutteli hänen vierelleen nostellen jalkojaan korkealle, ilmeisesti myöskin vieroksuen märkyyttä.
Rubiini kosketti sisarensa lapaa kuonollaan ja huusi: "Hippa!" ja käännähti sitten kannoillaan, lähtien viilettämään toiseen suuntaan. Hän kompasteli liukkaalla maalla, ja sisko saavutti häntä kovaa vauhtia. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän ei enää kuullutkaan Safiirin ajavan häntä takaa. Hän liusui pysähdyksiin hengästyneenä ja katsahti taakseen ihmetellen, mihin toinen oli jäänyt. Safiiri seisoi paikallaan ja tuijotti hänen ohitseen. Byron hölkkäsi pihan toiselta puolelta Safiirin takaa heitä kohti tuima ilme kasvoillaan.
"Tervehdys, pikkuiset." Rubiini säikähti takaansa kuuluvaa ääntä. Hän kiepahti ympäri ja näki laihan, pitkäjalkaisen kollin, jolla oli hopeanharmaa turkki, jossa oli mustia laikkuja. Kissan keltaiset silmät tarkkailivat häntä uteliaasti.
"Silver!" Byron jylisi jo kaukaa, ennen kuin oli ehtinyt Rubiinin vierelle. "Sinulla ei ole mitään asiaa näille maille!"
Silveriksi kutsuttu kissa kallisti päätään ja katsoi huomattavasti itseään isompikokoisempaa kollia virnistäen. "Byron. Hauska nähdä. Tuntuu, että olet taas kasvanut sitten viime näkemän."
Byron paljasti hampaansa. "Häivy, Silver! Täällä ei ole sinulle mitään!"
Silver katsoi Byronia hetken, sitten hänen silmänsä siirtyivät taas Rubiiniin ja Safiiriin, joka oli hipsinyt hänen vierelleen. Byronin murina voimistui. Lopulta tämä syöksähti Silveriä kohti kynnet paljastettuina ja hurjasti sähisten. Silver ampaisi juoksuun sihahtaen. Byron jahtasi häntä takaa metsän reunalle asti, kunnes käännähti ympäri ja palasi takaisin heidän luokseen.
"Sisään siitä", hän mörähti ja tuuppasi Rubiinia eteenpäin. Rubiini kipitti kiireen vilkkaa ovelle. Hän ei ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut. Eikä hän olisi ikimaailmassa uskonut Byronin voivan olla niin hurjistunut ja pelottava. Oikea peto.


//661 sanaa