Ensimmäisenä Mäihä ajatteli jonkun kissajengin yllättäneen hänet, hänen kuullessaan enemmän kuin yhdet askeleet takaansa. Hänen kääntyessään hän oli onnekseen kohdannut vain kaksi suurin piirtein hänen ikäistään naaraskissaa, vaikkakin hänen takaraivossaan kyti edelleen ajatus järjestäytyneestä kissajengistä.
Mäihä tarkasteli joidenkin ketunmittojen päässä seisovia kissoja päästä varpaisiin. Toinen kissoista - harmaa naaras - katseli Mäihää pistävin, siristetyin silmin, joka hänen matalaan äänensävyynsä liitettynä antoi kollille kuvan, ettei hän tainnut olla kovinkaan tervetullut. Tiukkakatseisen naaraan rinnalla oleva leopardilaikkuinen naaras taas vaikutti lähes puhtaan harmittomalta hänen ilmoittaessaan ajatuksensa varomattomasti. Leopardilaikkuisen kissan arvelut hänen kotikisuudestaan kuitenkin ärsyttivät häntä.
Seuraavaksi harmaa kissa väitti kaksijalkalaa omakseen. Se sai Mäihän epäilemään, oliko hän kuullut oikein. Hän ei voinut uskoa, kuinka tuolla oppilasikäisella naaraalla oli pokkaa moiseen.
“Sinun kaksijalkalassasi?” Mäihä sanoi kulmiaan kohottaen peittelemättä kasvoilleen noussutta epäuskoista ilmettä. Hänen kasvoilleen nousi huvittunut virnistys, “kuka sinulle sellaista on sanonut?”
Mäihä asteli muutaman harkitun, mutta perimmäiseltä tarkoitukseltaan härnäävän askeleen lähemmäs vain katsoakseni kuinka naaraat reagoisivat. Hän piti kuitenkin huolen, että matkaa heidän välillään oli tarpeeksi, sillä ei hän itsetuhoinen ollut. Eihän hän edes tiennyt vielä mitään näistä kissoista.
“Niin, minun. Tämä kaksijalkala on aina ollut sukuni aluetta”, naaras vastasi. Ennen kuin Mäihä edes ehti jatkaa, harmaa naaras jatkoi puhumistaan rauhallisesti ja sellaisella itsevarmuudella, että Mäihä alkoi epäillä olisiko tämän sanoissa kuitenkin jotain perää.
“Joukkoni tietävät jokaisen kissan joka liikkuu alueellamme. Olisit jäänyt kissojeni kynsiin viimeistään kaksijalkalan reunalla.”
Ajatus siitä, että naaras oli jonkun suurenkin kissajoukon johtaja vain oppilasikäisenä, oli naurettava, mutta toisaalta ei hän ymmärtänyt muutenkaan sen kaltaisten kissajengien toimintaa ja outouksia. Mäihä olisi joko oikeissa ongelmissa tai sitten naaras oli vain loistava valehtelija.
“No siinä tapauksessa, olen Mäihä ja en ole mikään törkyinen kotikisu", ja tässä kohtaa Mäihä käänsi katseensa terävänä laikukkaaseen kissaan, sitten hän jatkoi virnistäen, "ja te olette?”
Hänen olisi paras pelata varman päälle niin kauan, että tietäisi asioiden oikean laidan. Tällä hetkellä hän uskoi naaraan vähintäänkin liioittelevan joukkonsa koosta tai hyvässä tapauksessa sen koko olemassaolosta, mutta virhearvioon ei ollut varaa. Mäihä päätti tutkailla tilannetta ja leikkiä mukana.

//Keijukainen?
327 sanaa

Kuljin häntä pystyssä Leopardin edellä kaksijalkalan kujia pitkin. Tarkkailin koko ajan ympäristöä poikkeavuuksien varalta. Edessä oli pitkä katu, mutta oikealla ja vasemmalla kohosivat korkeuksiin kaksijalkojen tummat rakennukset, eli heidän pesänsä. Nämä korkeat pesät olivat paremmassa kunnossa kuin se, jossa minä asuin. Olisin mielelläni asunut parempikuntoisessa pesässä, mutta ne olivat täynnä kaksijalkoja. Oma kotini oli sentään kaksijalka-vapaata aluetta. Vain harvoin jotkut kaksijalanpennut saattoivat tunkeutua kotiini ja viipyä siellä hetken. Ne kuitenkin aina lähtivät pois yön saapuessa.
Leopardi oli edelleen huolimaton kaksijalkojen suhteen. Eräänä päivänä oli ollut lähellä, että hän olisi tullut kaksijalkojen kaappaamaksi. Eräs vanha kaksijalkanaaras oli tullut ja kaapannut Leopardin syliinsä. Jos en olisi hyökännyt kaksijalan jalan kimppuun, se olisi vienyt Leopardin mukanaan. Laikukas naaras oli päässyt karkuun ja kiitellyt minua kovasti. Ja siitähän minä olin vasta nauttinut. Hän tuntui olevan entistä enemmän minulle velkaa.
"Pitäisiköhän minun käydä hakemassa meille ruokaa siltä mukavalta kaksijalalta, joka asuu näillä kulmilla?" Leopardi kysyi rempseästi ja katsoi minua hymyillen. Vatsani huusi nälkää, mutta partiointi oli kesken.
"Vatsani meni viimeksi sekaisin siitä kalasta. Ehkä se kaksijalka kannattaa jättää rauhaan tästä edespäin", murahdin. Leopardi nyökkäsi edelleen hymyillen.
"Hei, haistatko tuon?" vaaleanruskea naaras kysyi, kun saavuimme pieneen risteykseen. Oikealle ja vasemmalle avautui pienet ukkospolut, joita pitkin hirviöitä kulki vain harvakseltaan. Haistelin ilmaa, ja nyt vasta huomasin sen itsekin. Se oli kissan haju! Korvani nousivat pystyyn, ja kasvoilleni piirtyi itsevarma virne. Uusi jäsen joukkooni!
"Haistoin sen jo aiemmin, mutta odotin että sinäkin huomaisit sen", valehtelin ja lähdin selvittämään, minne suuntaan kissa oli mennyt. Hajujälki oli tuore, joten jos olisimme nopeita, saisimme muukalaisen kiinni ennen kuin se poistuisi kaksijalkalasta. Vaikka kyseessä olisi vähän vanhempi ja isompi kissa, voisimme jopa kahdestaan pärjätä sille.
"Ai, no kiitos tästä kunniasta", Leopardi virnisti ja lähti seuraamaan perässäni kissan hajujälkeä. Kiristin tahtiani. Kissa oli kulkenut tästä suoraan eteenpäin, kohti kaksijalkalan keskustaa.
Ei mennyt kauaakaan, kun hajujälki vain vahvistui ja vahvistui. Kissa oli juossut suoraan eteenpäin. Tunsin nämä kujat sen verran hyvin, että tiesin edessä olevan umpikujan. Kissa oli nalkissa, riemuitsin mielessäni.
Erotin pian likaisenvalkean, melko suurehkon kissan kiipeilevän metalliastian päälle. Se katseli korkeuksiin kohoavaa kaksijalkojen pesää, kunnes kuuli meidän lähestyvän. Tarkoituksellisesti kuljin niin, että kissa kuulisi minut.
Kasvoillani oli yhä se sama, voitonriemuikas virne.
"Kas vain, kukas se täällä onkaan", lausahdin niin, että muukalainen kuuli minut.
"Näyttää kotikisulta, tai entiseltä sellaiselta", Leopardi vastasi pirteällä äänellä. Voi miten kovasti olisinkaan halunnut tukkia tuon kissan suun! Saastainen kotikisu ei osannut olla hetkeäkään hiljaa.
"Kuka sinä olet, ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" kysyin matalalla äänellä ja katsoin tiukasti kissaa, joka loikkasi alas metallitynnyrin päältä. Kissa ei ainakaan ulkoisesti näyttänyt pelkäävän. Se silmäili meitä tarkasti, kuin olisi painanut mieleensä jokaisen yksityiskohtamme.

//Mäihä?
// 433 sanaa

Mäihä venytti pitkiä etujalkojaan pitkälle eteen ja levitti suunsa makeaan haukotukseen. Hänen tumma häntänsä osui suuriin raparperinlehtiin ja kasvi heitti monta kimaltelevaa vesipisaraa epämiellyttävästi kollin niskaan. Mäihä suorastaan pinkaisi ylös ja pudisteli turkkiaan, joka oli hieman kostea joka puolelta jo valmiiksi sateisen yön jälkeen.
Hän oli nukkunut surkeasti, sillä keskellä yötä kukkapenkki oli alkanut lainehtia raivoavan kaatosateen seurauksena. Hän oli yrittänyt pakoon tulvivaa vettä ja päätynyt lopulta kaksijalkojen pesän terassille värjöttelemään. Hän ei ollut luottanut siihen, että kaksijalat pysyisivät poissa ja niinpä hän oli ollut hetki toisensa jälkeen niin tarkkaavaisena kuin vain väsyneenä saattoi. Lopulta sade oli lakannut aamun sarastaessa taivaanrannassa ja kolli oli palannut vielä hetkeksi piiloonsa lehtien alle nukkumaan.
Hän suki turkkiaan kuivaksi, vaikka huomasikin taivaalla parveilevat harmaat pilvet. Hyvällä tuurilla hän saisi olla auringonhuippuun asti kuivalla turkilla ja sitten taas kastua läpimäräksi.
Viherlehden aurinko oli hiljalleen alkanut vaihtua jatkuviksi sateiksi, joiden kosteus kieppui koko päivän maan pinnan yläpuolella. Mäihä kirosi usein hiljaa mielessään, kuinka tällaiset kelit oli tarkoitettu ainoastaan kaloille. Jos tämä jatkuisi, pian kissatkin alkaisivat kasvattamaan kiduksiaan.
Kolli tunsi olonsa toimettomaksi ja erittäin tylsistyneeksi. Hän ei ollut keksinyt itselleen mitään rakentavaa tekemistä, eikä häntä juuri tällä hetkellä kiinnostanut kuluttaa energiaansa turhuuteen kuten typerien kotikisujen kiusaamiseen.
Mäihä nousi ylös ja käveli muutaman venyttelevän ja verkkaisen askeleen pihan ympäröivän aidan luokse ja hetken ladattuaan loikkaansa, hyppäsi sen päälle.
Vaalea kolli istahti karhealle punertavalle kivelle, josta muuri oli rakennettu ja katseli maailman menoa. Hänen yöpaikkanaan käyttämä kaksijalan pesä oli kukkulalla ja sen takia aidalta oli loistava näkymä alas keskustaan.
Hän näki kiiltäviä monivärisiä hirviöitä, jotka matkustivat tylsän ennalta arvattavasti aina samaa mutkatonta reittiään, jonossa toisiaan jahdaten. Mäihä mietti miten nuo aivottomat lampaita aivotoiminnaltaan muistuttavat eläimet reagoisivat, jos heidän kulkemansa ukkospolku katkaistaisiin. Pyörisivätkö ne hämmentyneinä ympäriinsä? Olisivatko he aivan hukassa ilman ylempää auktoriteettia, joka näyttäisi, miten heidän tulisi kulkea? Luultavasti. Hänen mielestään hirviöt - mikseivät myös ne lampaatkin, joilta typerät otukset tuntuivat hankkivan elämänohjeensa - toimivat loistavana vertauskuvana niistä kissoista, jotka päättivät elää yhden johtajan alaisuudessa. He päättivät unohtaa oman vapaan tahtonsa ja alkaa mielistelemään yhtä kissaa vastineeksi paikasta yhteisössään. Nimittäin kun ei kuulunut yhteisöön, sai olla oman elämänsä herra eikä sitä saavuttaakseen tarvitsisi hännystellä ketään, eikä varsinkaan uhrata omaa elämäänsä muiden hyvinvoinnin puolesta. Mäihästä oli uskomatonta, kuinka kukaan itseään kunnioittava kissa suostuisi sellaiseen järjestelyyn vapaaehtoisesti.
Hän oli kohdannut muutamia katujengejä, joihin kuului usein viitisen kissaa - joskus enemmänkin. Tavallaan hän halusi kissoja ympärilleen, muttei hän halunnut vakiinnuttaa ketään hänen elämäänsä. Hän tylsistyisi samaan seuraan helposti.
Mäihä hätkähti, kun hänen silmäkulmassaan vilahti ruskea pienikokoinen hahmo, joka kuitenkin katosi aivan yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
Kolli siristi keltaiset silmänsä viiruiksi ja nousi aidalla neljälle tassulle. Hän lähes luikerteli äänettömästi ja sulavasti aidan päällä lähestyen pensasta, jonne ruskea otus oli pujahtanut.
Ilmassa tuoksui täysin varmasti orava.
Muurin kulma alkoi uhkaavasti lähestyä ja Mäihä tiesi pian joutuvansa laskeutumaan alas. Hän kuitenkin tiesi saaliin viimeistään silloin huomaavan hänet, ellei hän ollut jo jatkanut matkaansa eteenpäin.
Niinpä hän loikkasi alas niin hiljaa kuin vain suinkin saattoi ja lähti seuraamaan hajujälkeä varovaisen vikkelästi. Saisi nähdä mihin se hänet veisi, hän ajatteli.
Mäihä oli aina ollut kamalan huono saalistaja, sillä hän oli elänyt tähänastisen elämänsä lähes täysin löytämillään tähteillä ja sen sellaisella. Hän ei kaivannut makuelämyksiä, vaan ajatteli ravinnon enemmänkin energiana ja se siitä. Hän söisi mitä olisi tarjolla eikä nyrpistelisi nenäänsä niinkuin ne hienohelmaiset kotikissat, jonkalaista hänestäkin aluksi yritettiin kasvattaa. Onneksi hän pääsi karkuun, hän ajatteli irvistäen, jonka jälkeen hän keskitti vaistonsa täysin lähistöllä oleskelvaan jyrsijään.

Valitettavasti orava oli jäänyt saamatta. Sitä jahdatessaan hän oli kuitenkin ajautunut syvemmälle kaksijalkalaan.
Tällä hetkellä hän kiipeili muutamaa kolisevaa metallista astiaa pitkin ylöspäin ilman varsinaista päämäärää.
Hän oli kyllä huomannut olevansa umpikujassa, mutta se selkeni hänelle aavistuksen verran kirkkaammin, kun hän kuuli askelia takaansa.

//Keijukainen?
610 sanaa

Elämä Leopardin kanssa oli alkanut sujumaan kieltämättä melko hyvin. Naaras oli ollut luonani vasta reilun neljäsosakuun ajan, mutta siitä huolimatta naaras tuntui jopa viihtyvän täällä. Emme olleet törmänneet muihin kissoihin laikukkaan naaraan saapumisen jälkeen. Tai no, näimme me erään suuren, arpiturkkisen kollin liikkuvan jossakin kaksijalkalan laitamilla, mutta en halunnut häiritä niin vihaisen näköistä kissaa. Olisimme olleet ruumiita takuulla heti, kun kolli olisi nähnyt meidät.
Aurinko oli huipussaan, ja minä olin esittelemässä Leopardille sitä kaksijalkalan osaa, jota naaras ei vielä tuntenut.
"Tuota pihaa kannattaa varoa, ellet tahdo tulla tapetuksi. Pesässä asuva kaksijalka ei pidä kissoista. Kerran se oli vähällä tappaa yhden minunkin ystävistäni", valehtelin. Leopardi katsoi minua yllättyneenä, mutta nyökkäsi.
"En astu käpälällänikään tuon kaksijalan pesän pihaan", naaras lupasi. Käänsin katseeni taas eteenpäin ja matka jatkui hiljaisuudessa.
Tässä osassa kaksijalkalaa pesät olivat huomattavasti pienempiä. Täällä oli enemmän ruohoa ja pensaita. Ikäväkseni myös kaksijalan pennut tuntuivat viihtyvän paremmin tässä osassa kaksijalkalaa. Niiden huuto kuului koko ajan, ja se sai pääni kipeäksi.
Suunnistin eteenpäin pesien seinämien vierellä, jottei vastaan tulevat kaksijalat kiinnittäisi meihin huomiota. Leopardi kipitti kintereilläni. Ohitimme ties kuinka monta erilaista aitaa ja eriväristä kaksijalan pesää, kunnes saavutimme kohdan, johon kaksijalkala päättyi. Rajalla oli korkea aita, jonka päälle minä en päässyt hyppäämään. Aita kohosi korkeuksiin, eikä sen toiselle puolelle nähnyt muuta kuin korkeuksiin kohoavat puiden latvat.
"En ole koskaan nähnyt noin suurta aitaa!" Leopardi hihkaisi ja tarkasteli tarkasti aitaa. Aita oli oikeastaan jopa ihan hyvä asia. Se pidätteli kissoja ihan hyvin tällä puolella, eivätkä ne siis kovin helposti päässeet karkuun, jos täältä yrittivät. Minä kuitenkin tiesin, että läheisen pensaan takana aidassa oli kolo. Se oli juuri ja juuri sen kokoinen, että kissa pääsi siitä toiselle puolelle. Sitä en kuitenkaan kertoisi Leopardille. Hänen ei todellakaan ollut tarkoitus tietää kaikkea.
Säpsähdin, kun läheisen kaksijalan pesän ovi lennähti selälleen. Kovaääninen kaksijalan pentu ryntäsi ulos pesästä perässään kolme muuta saman kokoista. Kaksijalan pennut huusivat toisilleen ja loikkivat maassa. Se sai niskavillani nousemaan pystyyn.
"Tule, lähdetään pois täältä. Tämä osa kaksijalkalasta on vaarallinen noiden vuoksi", sihahdin ja viitoin naaraan perässäni kaksijalkalan pesän taakse. Leopardi tuijotti kaksijalan pentuja jollain tapaa haikea ilme kasvoillaan. Naaras ei tehnyt elettäkään tullakseen perääni, joten jouduin palata takaisin hänen luokseen. Läimäisin vaaleanruskeaa naarasta poskelle, joka sai kissan säpsähtämään. Leopardi näytti aluksi vihaiselta, mutta leppyi nopeasti.
"Tule", sihahdin uudestaan ja ravasin takaisin pesän nurkalle. Leopardi seurasi minua, mutta piti katseensa edelleen kaksijalan pennuissa. Kirosin mielessäni naaraan. Miksi juuri Leopardin oli pitänyt tulla minua vastaan? Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi ollut joku muu hyväuskoinen. Sellainen, joka oikeasti osasi muutakin kuin vain kytätä kaksijalkoja ja puhua jatkuvasti.
Johdatin Leopardin perässäni kohti kaksijalkalan keskustaa. Jouduimme välillä pysähtelemään pesien nurkille, sillä kaksijalkoja oli liikkeellä harvinaisen paljon. Hirviöt pyyhälsivät ohitsemme hurjaa vauhtia. Hirviöitä minä en pelännyt lainkaan. En sen jälkeen, kun olin nähnyt yhden juoksevan seinään kaksijalkalan keskustassa. Se kertoi minusta aika paljon siitä, miten hiirenaivoisia hirviöt todella olivat. Leopardi tuntui olevan varuillaan aina, kun hirviö kulki ohitsemme. Naaras painautui maata vasten ja katsoi suurine silmineen kiiltäviä hirviöitä.
"Minullakin oli joskus tuollainen pieni kaksijalka", Leopardi ilmoitti yllättäen, kun olimme päässeet korkeiden kaksijalan pesien luokse.
"Niin?" kysyin ymmärtämättä, mikä pointti moisella lausahduksella oli ollut. Miksi leopardilaikukas naaras luuli, että minua kiinnosti se, mitä hänellä oli aiemmin ollut?
"Kunhan vain ilmoitin. Minä pidän pienistä kaksijaloista, eikä niissä isommissakaan ole mitään vikaa", Leopardi naurahti. Eipä, ajattelin. Kaksijalkala olisi niin paljon parempi paikka ilman kaksijalkoja. En vastannut mitään.
Aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Ilta hämärtyisi pian. Siispä kiristin tahtiani. Illan rajakierros oli vielä tehtävä, ja sitä ennen oli löydettävä jotakin ruokaa. Olin kuitenkin kovin väsynyt, joten ajattelin delegoida sen tehtävän Leopardille. Kaksijalat tuntuivat pitävän sirosta, nätistä ja ihanan lempeästä Leopardista turhankin paljon. Ne halusivat silittää ja antaa ruokaa kauniille kissalle, joka rakasti kaksijalkojen rapsutuksia.

Kun pääsimme takaisin pesällemme, käännyin kohti Leopardia.
"Illan rajakierros on vielä tekemättä, ja minulla on nälkä. Käy sinä sen mukavan kaksijalan luona, jolta viimeksi sait sen kalan. Tuo minulle ruokaa, niin otan pienet nokoset ennen rajakierrosta", sanoin haukotellen. Leopardi nyökkäsi.
"Lupaan tuoda sinulle ruokaa mahdollisimman pian, nuku sinä vain. Sinulla on varmasti ollut rankka päivä, kun olet kierrättänyt minua taas kaksijalkalassa", leopardilaikukas naaras sanoi hymyillen.
"Kiitos, että ymmärrät. Sinä olet ihan oikea ystävä", väänsin kasvoilleni hymyn ja katsoin Leopardia kiitollisena. Naaras päästi pienen kehräyksen, jonka jälkeen tuo kääntyi ja juoksi pois hämärältä kujalta hakemaan ruokaa. Kun naaras oli kadonnut nurkan taakse, pyyhin tekaistun hymyn pois kasvoiltani. Ei Leopardi ollut minun ystäväni, vaan alaiseni. Hän ei ehkä tiennyt sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin hän toimi ohjeideni mukaan, minulla oli kaikki hyvin.
Kaksijalkalan kaduilla olevat oksattomat puut olivat taas sytyttäneet tähtensä. Se kertoi, että ilta oli saapumassa. Tuttuun tapaan loikkasin ensin aidalle, josta pääsin metallisen asian päälle ja taas ikkunalaudalle. Pujahdin rikkinäisestä ikkunasta sisään omaan kotiini, jota kovin paljon rakastin. Jonain päivänä tämä pesä olisi täynnä kissoja, jotka palvoivat ja tottelivat minua.
Kapusin portaita pitkin yläkertaan. Asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi keskellä suurta tilaa. Käperryin kerälle ja suljin silmäni. Oli paljon kivempaa asua jonkun toisen kanssa kuin yksin. Ei ollut niin paljoa tekemistä, joten minä sain kaikessa rauhassa ottaa päiväunet.

// 836 sanaa

Kuljeskelin kaksijalkalan laitamia pitkin väsyneenä. Oli puuduttavaa partioida joka päivä yksin, kun se ei tuottanut tuloksia. Kujakissayhteisö oli tuhoutunut. Mutta minä en aikonut luovuttaa. Tämä oli minun perintöni, ja minä en antaisi sen tuhoutua noin vain. Kaikki oli sen kirotun Meden syytä. Emo oli kertonut minulle tarinoita siitä, kuinka upea tämä paikka oli ollut ennen.
Emon emon kuoleman jäljiltä liian moni kissa oli lähtenyt. Jäljelle oli jäänyt kourallinen kissoja, mutta se oli edes jotakin. Silloin minä olin syntynyt. Ensimmäisen kuun olin pysytellyt kaksijalan pesän raunioiden suojissa, mutta vartuttuani pääsin mukaan partioihin. Otimme kiinni vieraita kissoja, jotka vaelsivat kaksijalkalassamme. Veimme heidät pesän raunioille ja teimme heistä tovereitamme.
Sitten tapahtui taas jotakin, ja emo kuoli. Hän oli sairastunut viheryskään, eikä kukaan osannut parantaa häntä. Loputkin yhteisömme jäsenistä olivat luovuttaneet ja pettäneet meidät. Olin jäänyt yksin.
Oli jo melko hämärää, ja aurinko oli laskemaisillaan. Kaksijalkala oli täynnä vilinää ja vilskettä. Hirviöt murahtelivat etäämpänä, ja kaksijalkojen huudot kantautuivat sen laitamille saakka. Kuulin koiran haukuntaa metsän suunnalta. Katselin metsää. Erilaiset puut kohosivat kohti taivasta, ja ne huojuivat tuulen voimasta. Lehtien väri oli muuttunut vihreästä ruskeiksi, keltaisiksi ja punaisiksi. Emo oli kertonut minulle lehtisateesta. Puut kai pudottaisivat pian lehtensä, ja tulisi entistä kylmempää.
Kyllästyin partioimiseen, joten loikkasin alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Lähdin juoksemaan nopein askelin eteenpäin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa kotini sijaitsi. Puikkelehdin kaksijalkojen pesien, hirviöiden ja kiiltävien tynnyreiden väleistä eteenpäin. Varjot olivat minun puolellani, sillä saatoin sulautua niihin miltei täydellisesti.
Kun saavutin kodin, aurinko oli jo päässyt laskemaan. Tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja ne tuikkivat kauniisti. Myös kaksijalkalan kujilla olevat, suorat, oksattomat ja lehdettömät puut olivat syttyneet. Niiden päissä hehkui kirkas valopallo. Muutamassa puussa oleva valo välkkyi. Ajattelin, että nämä olivat kaksijalkalan tähtiä.
Loikkasin aidan päälle, josta pääsin kapuamaan pesän seinässä olevan metallisen asian päälle. Siitä loikkasin ikkunalaudalle. Ikkuna oli hajalla, ja läpinäkyvään asiaan oli tullut reikä. Pujahdin siitä läpi varoen sen teräviä kulmia. Hylätyssä kaksijalan pesässä oli hieman lämpimämpää kuin kujilla. Katselin typötyhjää, aukeaa tilaa hetken aikaa. Siellä täällä lojui erilaisista asioista tehtyjä vuoteita, jotka olivat olleet jo kuiden ajan käyttämättömiä. Kapusin yläkertaan, jossa minä asuin. Tämä samainen vuode oli ollut käytössä emollani sekä emoni emolla. Se oli johtajan paikka.
Asetuin makaamaan vuoteelle ja huokaisin. Yksinäisyys saisi minut pian sekoamaan. Kuten joka ilta, toivoin löytäväni huomenna jonkun. Ihan kuka tahansa kissa, joka ei tappaisi minua heti. Sellainen, jonka saisin helposti puolelleni.
Uni saapui nopeasti, ja vei minut unien maailmaan.

Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun auringon säteet heijastuivat kasvoilleni. Ärähdin ja käänsin pääni poispäin auringosta. Oli kai aika nousta ja lähteä etsimään ruokaa. Vatsani murisi kovasti.
Suin nopeasti turkkini ja puikkelehdin samaa reittiä ulos pesästä, miten sinne olin tullutkin. Lähdin taivaltamaan kohti paikkaa, josta löysin aina miltei poikkeuksetta ruokaa. Matka oli lyhyt, kun tiesi oikean reitin. Kipitin ensin hetken ajan läheistä katua pitkin eteenpäin, jonka jälkeen ylitin ukkospolun. Erään suuren kaksijalan pesän kyljessä oli kolo, josta pääsi pesän alle. Oli nopeampaa mennä pesän ali kuin kiertää se. Siispä ryömin hiekan seassa hetken, kunnes pääsin taas ulkoilmaan. Ravistelin hiekanjyvät turkistani ja jatkoin matkaa. Kuljin erään kaksijalan pesän pihan poikki.
Sitten saavuinkin jo perille. Paikka oli pieni kaksijalan pesä, jossa ei asunut ketään. Täällä oli vain metallisia tynnyreitä, joissa oli vaikka ja mitä. Yksi tynnyri oli auki, joten se oli minun kohteeni tänään. Loikkasin sulavalla loikalla toisen tynnyrin päälle, jota kautta pääsin avonaiseen tynnyriin. Kaivelin hetken aikaa tynnyriä, kunnes löysin ruokaa. Se oli jotakin lihaa. Kylmä ja vähän pahalta haiseva liha oli kuitenkin ihan hyvä ateria. Se voitti ne päivät, jolloin en löytänyt mitään ruokaa. Vatsani täyttyi nopeasti, vaikkei lihaa ollutkaan paljoa jäljellä. Kaivelin vielä hetken tynnyriä, muttei ruokaa ollut enempää. Kampesin itseni pois tynnyristä, ja lähdin jälleen kotimatkalle. Kuljin kaksijalkalan pesien varjossa, jottei kukaan kiinnittäisi minuun liikaa huomiota. Muutama kaksijalka vilkaisi minua, mutta jätti minut onnekseni rauhaan. Emo oli aina varoitellut minua kaksijaloista. Jotkut niistä yrittivät kaapata kissoja. Jos tuli kaksijalan kaappaamaksi, ei päässyt enää ikinä pois heidän kynsistään.
Kun kuljin yhtä katua pitkin, katseeni kiinnittyi toisella puolen kulkevaan eläimeen. Vaaleanruskea kissa käveli kevein askelin eteenpäin. Kissa oli solakka, iältään ehkä vähän minua nuorempi. Se ei tuntunut pelkäävän kaksijalkoja, jotka kulkivat hänen ohitseen ihastellen. Minua suututti, sillä eivät kaksijalat katsoneet minua noin. Ne ärähtelivät ja huusivat minulle vain.
Varmistin nopeasti, ettei ukkospolulla liikkunut hirviöitä, ja juoksin sen toiselle puolelle. Varjostin hyvän aikaa leopardilaikukasta kissaa. Se kulki kovin huolettomasti kaksijalkalan katuja pitkin. Välillä joku kaksijaloista kumartui silittämään kissaa. Se kehräsi kovaäänisesti ja puski itseään kaksijalkaa vasten. Kun kaksijalka jatkoi matkaansa, se kulki minun ohitseni. Se mulkaisi minua vihaisesti, ja jatkoi matkaansa. Odotin, että kissa kääntyi eräälle syrjäiselle kujalle, jotta voisin jututtaa tuota hieman. Kissa asteli huolettomasti kujan perällä sijaitsevaan katokseen. Hiivin ripein askelin sen taakse tukkien ainoan pakoreitin. Kuopaisin käpälälläni maata, jotta kissa huomaisi minut. Se säikähti säpsähtäen ja käännähti nopeasti minun puoleeni. Erakon vaaleanvihreistä silmistä saattoi nähdä pelon, kun hän katsoi minua.
"Olet minun alueellani, kulkukissa", sihahdin ja katsoin uhkaavasti laikukasta naarasta.
"Anteeksi, en minä tiennyt. Olen uusi täällä", naaras totesi pehmeällä äänellä ja katsoi minua pahoitellen, "voin lähteä vaikka heti." Kissa yritti päästä ohitseni, mutta astuin hänen tielleen.
"Ei, sitä sinä et tee. Kerropa minulle, kauanko sinä olet täällä majaillut?" kysyin ja siristin silmiäni. Kissa perääntyi hieman ja mietti hetken.
"Puolisen kuuta", kissa vastasi ja katsoi taas minua. Huolettomuus oli kadonnut kissan olemuksesta. Nyt se oli varuillaan, vähän jopa pelokas. Pudistelin päätäni.
"Se on puoli kuuta liikaa. Tämä on minun kaksijalkalani. Olet puolen kuun ajan syönyt minun ruokiani ja kulkenut minun alueellani vapaasti. Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa; liityt minun yhteisööni tai kuolet kynsissäni", lausahdin rauhallisella äänellä, ja viimeisen lauseen aikana otin uhkaavasti askeleen kohti tuntematonta naaraskissaa. Kulkukissa näytti nyt entistä pelokkaammalta. Se oli painautunut seinää vasten ja kyyristynyt matalaksi. Kissa luimisti pelokkaasti korviaan.
"En minä tahdo kuolla", hän kuiskasi hiljaa.
"Sitten sinulla on vain yksi vaihtoehto", lausahdin rennosti ja kohautin lapojani.

Lopulta leopardilaikkuinen kissa myöntyi ja suostui liittymään yhteisööni. Olisin voinut hihkaista riemusta, mutta minun täytyi pysyä kovana. Valehtelin, että kaksijalkalan laitamilla oli paljon ystäviäni, jotka tappaisivat kissan heti, jos tuo yrittäisi karata. Pelko sai Leopardiksi esittäytyneen kissan jäämään.
"Kauanko sinä olet asunut täällä?" Leopardi kysyi, kun johdatin häntä kohti kotia.
"Koko ikäni. Perin tämän kujakissayhteisön emoltani", vastasin murahtaen.
Kun saavuimme hylätyn kaksijalan pesän luokse, tunsin vesipisaran putoavan kuonolleni. Sade alkoi juuri oikeaan aikaan. Jos se olisi alkanut aiemmin, olisin kastunut. Loikin sulavasti ikkunalle, ja viitoin Leopardin perääni. Minua ärsytti se, miten sulavin liikkein kulkukissa pääsi luokseni. Olisin halunnut pudottaa hänet siitä hyvästä, mutta tiesin, ettei se olisi ollut fiksua. Tästä se taas lähtisi. Kujakissayhteisö alkaisi kasvaa hiljalleen. Johdatin Leopardin tyhjälle aukiolle. Naaras katseli hämillään ympärilleen.
"Missä kaikki muut ovat?" naaras kysyi ja silmäili tyhjiä, käyttämättöminä lojuvia vuoteita.
"Tämä on minun kotini. Muut nukkuvat ulkona. He eivät käy täällä ollenkaan", valehtelin kapusin naaraan edellä yläkertaan. Leopardi tuntui uskovan kaiken mitä sanoin.
"Sinä olet ainoa, joka saa kunnian nukkua minun kanssani täällä. Kunhan vain muistat, ettet saa mennä minnekään ilman minua tai lupaani. Sinun täytyy sitoutua noudattamaan yhteisön sääntöjä. Ymmärrätkö sinä, Leopardi?" kysyin ja katsoin naarasta tiukasti. Leopardi nyökkäsi.
"Ymmärrän", hän vastasi.
"Hyvä. Tämä tässä on minun vuoteeni. Sinä saat nukkua millä vain muulla vuoteella", lupasin. Leopardi nyökkäsi jälleen ja alkoi etsiä itselleen sopivaa vuodetta.
Olin ylpeä itsestäni. Kenties puolen kuun kuluttua joukkomme olisi suurempi, ja kujakissayhteisö olisi taas pystyssä. Näin sen kirkkaana mielessäni. Minä saisin johtaa kaikkia, ja kaikki kunnioittaisivat minua. Tästä elämäni vasta alkaisi.

// 1211 sanaa

Yön syvä pimeys oli laskeutunut kaksijalkalan ylle lukuunottamatta tasaisin väliajoin kadun laidoilla nousevia pitkiä rautaisia tankoja, jotka loivat lämpimänkeltaisia valokeiloja kadun varrelle. Valokeilojen yhtenäiset valonsäteet särkyivät Mäihän hoikan nelijalkaisen varjon kulkiessa niiden lävitse. Hän väisti ketterästi rosoisella asfaltilla kierivää ruttuista tölkkiä ja jatkoi matkaansa rennosti nelistäen. Rennosta olemuksestaa huolimatta kolli tarkkaili ympäristöään valppaasti yllättävien vaarojen varalta ja sätkähti puhtaasta yllätyksestä kun lähistöltä pölähti ilmaan lintuparvi kovaäänisesti siipiään läpyttäen.
Hiirenpapanat, kolli kirosi mielessään ja jatkoi matkaansa yrittäen venyttää jokaisen aistinsa äärimmilleen välttyäkseen äsköistä muistuttavilta tilanteilta.
Mäihä saapui edessään nousevan kivisen muurin luokse, joka erotti karun kadun kaksijalkojen pesistä ja niitä ympäröivistä pienistä pihoista, joissa oli pesästä riippuen milloin mitäkin. Olisi helppoa, jos kissatkin voisivat eristää oman alueensa muilta samalla tavoin. Silloin ei tarvisi jatkuvasti huolehtia kenen alueelle oli astumassa tai kenen roskiksia kaivelemassa.
Kolli loikkasi ketterästi muurille ja jäi hetkeksi seisomaan sen päälle valitakseen seuraavan suuntansa. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen Mäihä päätti lähteä kävelemään muuria pitkin kohti muutamien aidattujen pihojen päässä olevaa pesää, joka oli ollut Mäihän havaintojen mukaan tyhjillään jo hetken aikaa. Hän oli nukkunut muutaman yön sen puutarhassa, suurten, hieman reikäisten raparperinlehtien alla. Kolli oli kuitenkin varma, ettei pesä olisi tyhjillään lopullisesti - tai ainakin se oli hylätty vasta hiljattain - , sillä se näytti hyväkuntoiselta eikä lainkaan muistuttanut kaksijalkalan reunalla olevaa lopullisesti tyhjillään olevaa pesää, jonka oudon värikäs pinta oli alkanut rapistua ja sen pihassa kävellessään kuonoon leijui vanhan ja monta kertaa kastuneen hoitamattoman puun haju.
Mäihä jolkotti muurin kivet käpäliensä alla. Hän alkoi ottaa hieman tukevampia askeleita lähestyessään pesää, jonka pihalla muutamana päivänä oli ollut kovasti rähisevä koira, joka oli säikäyttänyt Mäihän perinpohjaisesti odottamattomuudellaan ja kolli oli lähes pudonnut maahan. Nyt, kuten muinakin ensimmäisen kerran jälkeisinä päivinä, hän kuitenkin osasi varautua, eikä hätkähtänyt kun oudon, läpinäkyvän seinän taakse teljetty koira alkoi räksyttää kuin henkensä edestä.
Mäihä pyöräytti silmiään kyllästyneen oloisena. Hänen mielestään koirat olivat typeriä. Hän ei ymmärtänyt mitä iloa jatkuvasta haukkumisesta ja lasista seinää vasten hyppimisestä oli, kun varsin hyvin huomasi, ettei sen läpi päässyt.
Mäihä loi tahallaan vihaisen näköisen katseen seinän läpi tuijottavaan koiraan ja pörhisteli turkkiaan vain yllyttääkseen sitä lisää, mutta kuullessaan vaimeana pesän sisältä kuulevan torumisen hän luikki pakoon.
Hetken päästä hän oli saavuttanut juurikin sen puutarhan, jota kohti hän oli alunperinkin lähtenyt. Hän kiersi pihan varmistaakseen hirviön olevan poissa, sillä hän tiesi, että kaksijalat parkkeerasivat pihaansa ollessaan kotona. Se oli outoa, kuinka kaksijalat matkustivat niiden oudonväristen otusten suussa, mutta kai kaikilla oli omat tapansa. Mäihä oli itsekin ollut hirviön sisällä. Se oli ollut yksi hänen elämänsä karmeimpia kokemuksia; pienessä, suljetussa tilassa kaksijalkojen piirittämänä ja kaiken lisäksi jonkun kirotun otuksen vatsalaukussa. Hän oli ollut helpotuksesta suunniltaan kaksijalkojen kantaessa hänet sen sisältä pois pienessä ja ahtaassa kopassa.
Mäihä oli onnekas, kun oli päässyt niin helposti kaksijaloista eroon. Hän oli inhonnut sitä, kuinka he upottivat nihkeät karvattomat kätensä hänen turkkiinsa ja nostivat hänet ilmaan ja kuljettivat ympäriinsä. Ja sitä, kun he hivelivät hänen turkkiaan ja heiluttivat naruja hänen kasvojensa edessä kuin olisi mikäkin typerys. Ja kaiken kukkuraksi pesässä veraileva kaksijalan pentu oli riepottanut häntä hirveissä leikeissään kuin roskaa. Näiden kokemusten perusteella Mäihän ajatuksiin oli iskostunut syvä ja horjumaton inho kaikkia kaksijalkoja kohtaan.
Ja vaikka kaikki hänen kohtaamansa kaksijalat olisivatkin olleet mukavia, ei hän silti olisi pyörtänyt päätöstään karata tilaisuuden tullen. Vaikka kotikissana eläminen olisikin helppoa, eikä nälkiintymisestä tai paleltumisesta tarvinnut huolehtia, niin ei se ollut oikeaa elämää. Kotikissojen elämä oli pehmeää ja ennen kaikkea aivan liian tylsää. Mäihä tarvitsi elämäänsä oikeaa viihdettä, eikä elämä kaksijalkojen pesissä tarjonnut sitä.
Kolli oli pujahtanut tutulle paikalleen raparperinlehtien alle ja alkoi puhdistamaan likaisenvalkeaa karvaansa pitkin kielen vedoin. Hän suunnittelisi lähtevänsä seuraavana päivänä etsimään muita kissoja. Hän halusi puhua jollekulle. Hänen mielestään oli viihdyttävää puhua muille kissoille, sillä moni heistä oli sellaisia taliaivoja, ketkä sai uskomaan mitä tahansa. Se oli eräs viihteen muoto, jota hän suosi. Se oli ehkä julmaa leikkiä muilla kissoilla, mutta Mäihä kaipasi elämäänsä jotain muuta kuin jatkuvaa roskisten kaivelua ja samaa vanhaa rutiinia. Tai ehkä hän löytäisi oikeasti järkevän keskustelukumppanin, sellainen olisi aina kiinnostava löytö, toki harvinanen, mutta silti kiinnostava.
Kun kolli oli saanut tarpeeksi turkkinsa putsauksesta, hän vielä ympäristöään kuunneltuaan painoi päänsä maahan ja asettui siistille kerälle ja sulki silmänsä. Ja päivän ympäriinsä käveltyään hän vaipui väsyneenä levolliseen uneen.

691 sanaa

Asgard työnsi kuononsa kahden kiven välissä olevaan koloon, ja tymäkkä yrttien tuoksu lävähti vasten hänen naamaansa. Hän joutui siristämään silmiään nähdäkseen paremmin koloon, jossa tiesi Liljatuulen nukkuvan. Varjoista kuului ääntä - Liljatuuli oli ilmeisesti jo hereillä.
»Onko tämä sittenkään hyvä idea?» Asgard tunsi kynsiensä uppoavan hermostuksesta multaiseen maahan. »Mitä jos hän ei haluakaan minua oppilaakseen?» Klaanin luona asuessaan hän oli oppinut, että jokaista nuorta kissaa koulutti kokeneempi, vanhempi kissa. Soturioppilaiden koulutuksesta vastasivat soturit, parantajaoppilaan koulutuksesta vastasi parantaja. Asgard ei ollut nähnyt pesällä muiden potilaiden lisäksi toista parantajakissaa, joten hän ajatteli paikan olevan vapaana. Sitä paitsi, tämä saattaisi olla hänen ainoa mahdollisuutensa jäädä klaaniin asumaan.
"Asgard, sinäkö siellä?" Liljatuulen nauku kuului hämärästä. Asgard näki parantajan meripihkasilmien välähtävän. Hän nielaisi kurkkuunsa nousseen palasen ja asteli peremmälle onkaloon.
"Minun pitäisi puhua kanssasi eräästä asiasta", Asgard sanoi, kun oli päässyt hännänmitan päähän naaraasta. Liljatuuli oli kyyristynyt lajittelemaan yrttejään seinustan vierelle. Hänen toinen korvansa oli kuitenkin kääntynyt Asgardia kohti, josta kolli päätteli, että parantaja oli kuulolla.
"Minä näin viime yönä unen. Siinä eräs kissa tuli puhumaan minulle, minkä ansiosta minä tajusin jotain." Sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut näin hermostunut tai peloissaan mistään. Edes se kettuhyökkäys ei ollut tuntunut yhtä piinalliselta kuin tämä. Hän veti terävästi henkeä ja möläytti lopulta asiansa ulos: "Minä haluan tulla parantajaksi."
Liljatuuli pysäytti tekemisensä. Hetkeen hän ei sanonut mitään, tuijotti vain edessään olevaa sotkuista yrttikasaa. Asgard tunsi sydämensä tempoilevan rinnassa kuin kynsien väliin vangittu varpunen. Hiljaisuus tuntui kestävän kuita, kunnes viimein parantaja sai sanottua jotakin.
"Minäkin näin unen." Hänen äänensä oli hädin tuskin kuiskaus. Naaras käännähti katsomaan häneen. Hänen silmänsä olivat tutkimattomat, hyvin etäiset. Ihan kuin hän olisi vajonnut muistelemaan jotakin kauan sitten tapahtunutta.
Asgard nielaisi epävarmasti. "Voiko minusta tulla siis parantaja?"
Samassa Liljatuulen katse kirkastui, ja hänen naamalleen levisi ilahtunut hymy. "Tietenkin voi! Se olisi loistavaa!" hän hyrisi.
Asgard tunsi helpotuksen kulkevan kehonsa lävitse. Hänestä tulisi Eloklaanin parantaja, aivan niin kuin Liljatuulikin!

Oli keskipäivä. Aurinko oli kavunnut korkealle taivaalle, ja Asgard näki siitä vilauksia silloin tällöin lehtikaton läpi. Liljatuuli oli Litteäkiven alla olevassa kolossa puhumassa veljelleen, Eloklaanin päällikölle. Asgard oli jälleen tikahtumaisillaan jännitykseen. Hänen mielessään myllersi kysymysten myrsky, jonka keskustassa, aivan myrskynsilmässä, oli selkeänä yksi, ainoa asia, jonka hän halusi tietää: voisiko erakosta tulla parantajaoppilas? Liljatuuli oli kyllä kertonut hänelle, että suurin osa Eloklaanin kissoista oli entisiä kotikisuja tai kulkukissoja, mutta mitä jos Mesitähti ei haluaisikaan enää enempää satunnaisia kulkureita klaaniinsa? Mitä jos Mesitähti kimmastuisi ajatuksesta niin, että hänet ajettaisiin ulos klaanin reviiriltä samoin tein?
Asgard näki silmänurkassaan liikettä. Liljatuuli pujahti ulos kolosta Mesitähti heti kintereillään seuraten. He olivat tulossa häntä kohti! Asgard istui suorassa ja yritti parhaansa mukaan näyttää vakuuttavalta päällikön silmissä. Hänen viiksensä värisivät vienosti jännityksestä.
"Kuulin, että olisit halukas liittymään klaaniimme ja ryhtymään Liljatuulen oppilaaksi." Mesitähti seisahtui Liljatuulen kanssa häntä vastapäätä. Valkean kollin äänessä oli rauhoittava sävy. Asgard nielaisi vähän ja nyökkäsi sitten reippaasti. "Siinä tapauksessa olet lämpimästi tervetullut." Mesitähden kurkussa hyrisi kehräys, ja Liljatuuli hänen vierellään näytti olevan onnensa kukkuloilla, vaikka hänen olemuksensa olikin siihen nähden hyvin hillitty. Sen näki kuitenkin hänen iloisesti säkenöivistä silmistä, joiden katse oli kohdistettuna Asgardiin. Asgard vastasi katseeseen innostuksesta kihisten.
"Nimittäjäiset pidetään iltapäivällä", Mesitähti ilmoitti vielä ennen kuin lähti punertavaturkkisen naaraskissan luokse, joka odotteli häntä sisäänkäynnin tuntumassa. He jäivät Liljatuulen kanssa kahden.
"Mitkä ne nimittäjäiset ovat?" Asgard kysyi epävarmana siitä, pitäisikö hänen olla niistä innoissaan vai hermostua entisestään. Liljatuuli laski häntänsä hänen selkänsä päälle rauhoittavasti ja ohjasi häntä lempeästi takaisin kohti parantajan pesää.
"Nimittäjäiset ovat klaanin tapa toivottaa nuori kissa tervetulleeksi klaanielämään. Yleensä klaanikissojen ensimmäiset nimitysmenot ovat oppilasnimitykset, joissa heistä tulee -tassuja", parantaja selitti.
Asgard rypisti kulmiaan alkaessaan miettiä yhtä asiaa. "Tarkoittaako se, että minustakin tulee sitten -tassu? Asgardtassu?" hän kokeili nimeä kielellään, eikä voinut sanoa pitävänsä siitä. Hänestä Asgard oli ihan hyvä nimi.
Liljatuuli kehräsi. "Tulee kyllä, mutta minä keksin sinulle ihan uuden nimen - klaaninimen."
Asgard tunsi karhunvatukkapensaan lehtien pyyhkivän turkkiaan kulkiessaan sen läpi Liljatuulen kanssa. Sairasaukiolla oli mukavan hämärää; paikoin pesän lattiaan muodostui valotäpliä auringonsäteiden siivilöityessä lehtien lomasta. Hän näki Ruskatassun vuoteessaan, Halavaviiksen paikka oli tyhjä. Hänen katseensa lipui tyhjään vuoteeseen, jossa hän oli nukkunut viimeisen neljänneskuun ajan. Sitten se siirtyi kahden kiven muodostamaan koloon, jossa hän tiesi Liljatuulen nukkuvan, ja kuvitteli oman petinsä naaraan nukkumapaikan viereen. Häntä alkoi hymyilyttää: parantaja Asgard, valmiina vastaanottamaan kaikki sairaat, haavoittuneet ja vammaiset.

Iltapäivä saapui nopeasti. Asgard oli yrittänyt kuluttaa aikaansa auttamalla Liljatuulta siivoamaan varastoaan lakastuneista ja pilalle menneistä yrteistä. Ilmeisesti se oli toiminut, sillä nyt hän jo huomasi istuvansa aukiolla muiden kissojen ympäröimänä. Hän oli yrittänyt saada turkkinsa näyttämään niin siistiltä kuin vain mahdollista, eikä ollut vieläkään aivan tyytyväinen lopputulokseen. »Mitä minulle on tapahtumassa? Ennen hädin tuskin välitin siitä, jos viiksiini oli jäänyt roikkumaan riistan rippeitä», hän ajatteli itsekseen. Sitten hän vilkaisi ympärilleen. Paljon kissoja supisi hänen lähettyvillään, päät lähekkäin ja hännät keskittyneesti huiskien. »Toisaalta ennen minun ei tarvinnut välittää kuin vain itsestäni. Nyt siihen tulee muutos.»
"Eloklaanin kissat, saisinko huomionne?" Mesitähden naukaisu kiiri vaimean puheensorinan ylitse. Kaikki hiljenivät. Asgard käänsi katseensa päällikköä kohti. "Parantajamme Liljatuuli on ilmoittanut minulle ottavansa oppilaan. Tänään olemme kokoontuneet seuraamaan hänen uuden oppilaansa nimitystä." Mesitähti teki tilaa Litteäkiven päällä sisarelleen, joka astui eteen. Parantajan katse porautui Asgardiin. Hän viittoi Asgardia tulemaan viereensä kivelle.
Asgard asettautui seisomaan tummanharmaan naaraan viereen kiusallisen tietoisena muiden tuijotuksesta. Tuntui typerältä seisoa kaikkien muiden edessä kuin jokin typerä jänis, joka ei ollut vielä huomannut väijyksissä olevaa saalistajaa.
"Eloklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla kanssanne ikuisesti", Liljatuuli aloitti. Asgardista sanat kuulostivat harjoitelluilta, aivan kuin niiden takana olisi pidempi historia ja useampi kissa lausumassa niitä. "Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan joka on osoittanut olevansa kiinnostunut muiden hyvinvoinnista ja valmis tekemään töitä oikeiden asioiden puolesta. Oppilaani tulemaan Asgard, joka tästä hetkestä lähtien tunnettakoon Leimutassuna."
Leimutassu tunsi sydämen hypähtävän kurkkuun. Hän oli Leimutassu. Se oli hänen uusi nimensä! "Leimutassu, hyväksytkö paikan Liljatuulen oppilaana?" Mesitähden nauku yllätti hänet. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Kyllä."
"Seuraavan puolikuun aikana matkaat kanssani Kuuluolalle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon", Liljatuuli maukaisi juhlavasti.
"Eloklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi", Mesitähti lausahti, ja koko klaani puhkesi toistamaan Leimutassun uutta nimeä.
"Leimutassu!"
"Leimutassu!"
"Leimutassu!"

//999 sanaa

Nefiri: 4kp -

Asgard: 129kp! -

Asgard näykki hiirtä aukiolla. Liljatuuli oli antanut hänelle luvan tulla ulos syömään, sillä parantajalla oli parhaillaan menossa pesän siivous, eikä hän halunnut haitata naaraan työskentelyä.
Oli kulunut jo yli neljänneskuu siitä, kun hän oli paennut ketulta ja törmännyt Eloklaanin kissoihin. Koska Asgard ei vielä kyennyt jatkamaan matkaansa jalkansa takia, hän oli päättänyt autella Liljatuulta tämän askareissa leirissä. Eilen he olivat käyneet tervehtimässä Kirsikkakuono-nimistä kissaa klaaninvanhimpien pesällä ja auttaneet häntä pääsemään eroon inhottavista punkeista. Asgardista oli ollut kivaa olla avuksi.
Aurinko oli hieman pilvessä. Oli lämmin, mutta ei läheskään yhtä lämmin kuin viherlehden alussa. Asgard tiesi, että viherlehteä seurasi lehtisade, mutta ei tiennyt, millaista se oli paitsi kuulopuheiden perusteella. Leiriin oli kulkeutunut tuulen mukana muutamia, satunnaisia lehtiä, jotka eivät olleet vielä vaihtaneet väriä.
"Asgard." Liljatuulen pehmeä nauku sai Asgardin huomion siirtymään parantajakissaan, joka seisoi karhunvatukkapensaan edessä.
Asgard nousi ylös ja tassutti naaraan luokse. "Niin?"
"Olen lähdössä hakemaan lisää täydennyksiä varastoihini. Tahtoisitko lähteä mukaani, niin näkisin kunnolla, miten jalkasi paraneminen edistyy?"
Asgardin silmät syttyivät. "Joo! Mielelläni!" hän maukaisi innokkaasti. Liljatuuli hymyili lämpimästi.
"Hyvä. Mennään sitten."
Asgard seurasi tummanharmaata naarasta leirin sisäänkäynnille. He pujahtivat piikkihernetunneliin ja kulkivat ripein askelin sen läpi. Asgardin nenään tulvahti hajujen kirjo sekametsän levittäytyessä hänen edessään vehreänä ja valoisana. Hän oli viettänyt luonnonhelmassa vasta päiviä kaksijalkalan harmaudesta lähdettyään, mutta hän huomasi jo nyt kaipaavansa sitä oltuaan niin pitkään jumissa leirissä.
Liljatuuli vei heitä jokea kohti. Asgard päätteli sen vaimeasti kuuluvasta jylisevästä äänestä, jonka hän muisti siltä illalta, jolloin hän oli paennut kettua loikkimalla vellovan vesimassan yli liukkaita kiviä pitkin. Yksikin harha askel olisi suistanut hänet varmaan kuolemaan.
Päästessään lähemmäksi äänenlähdettä Asgard huomasi, että joesta haarautui metsään kapeampi virtaus - puro. Liljatuuli pysytteli lähellä vettä ja näytti etsivän jotakin rannasta. Pian hän pysähtyi poimimaan jotain kasvia, jolla oli ohuet ja piikikkäät lehdet. Asgard meni lähemmäksi katselemaan.
"Mitä tuo on?" hän kysyi uteliaana. Liljatuuli taittoi kasvin varrestaan poikki ja kääntyi sitten katsomaan Asgardia hyväntuulisen oloisena.
"Fenkolia. Se auttaa lonkkakipuun", parantaja selitti. Asgard ällistyi sitä, miten itsevarmasti Liljatuuli lausahti vastauksensa.
"Osaatko sinä sanoa kaikista kasveista, mihin kipuun tai särkyyn ne vaikuttavat?" Asgardin äänestä paistoi ihailu.
"En ehkä ihan kaikista, mutta aika monesta kyllä", Liljatuuli kehräsi ja jatkoi taas fenkolien poimimista. Asgard tahtoi auttaa, joten hänkin ryhtyi katkomaan kasvin varsia Liljatuulen esimerkkiä seuraten. Hän huomasi silmäkulmastaan Liljatuulen seuraavan hänen työskentelyään.

Kun he olivat saaneet kerättyä tarpeeksi fenkolia puron varrelta, Liljatuuli päätti vaihtaa paikkaa. Asgard kipitti kuuliaisesti perässä ja piteli hampaissaan fenkolinippua.
"No niin, voisimme nyt testata vähän jalkaasi", Liljatuuli sanoi yhtäkkiä ja pysähtyi. Asgard melkein törmäsi hänen takamukseensa.
Hän laski yrtit maahan ja katseli parantajakissaa silmät hohtaen kuin kaksi kekälettä. "Mitä minun täytyy tehdä?"
Liljatuuli käänsi päätään suurta tammea kohti, joka näkyi aluskasvillisuuden takana muutaman ketunmitan päässä. Vaikka Asgard kallisti päänsä niin taakse kuin pystyi, ei hän pystynyt näkemään sen latvaa. "Juokse kierros tuon puun ympäri", hän opasti.
Asgard käyristi kynsiään allaan ja otti tuntumaa maaperään. Siitä oli ikuisuus kun hän oli viimeksi tuntenut ilmavirran turkillaan kiitäessään eteenpäin kuin tuulispää. Jäämättä vitkastelemaan hän syöksähti puuta kohti. Jokaisella harppauksella hän kurotti etukäpäliään pidemmälle ja pidemmälle. Jalat tuntuivat hieman kankeilta, mutta Asgard tunsi lihasten heräilevän turkkinsa alla.
Hän upotti kyntensä pehmeään maahan tehdessään jyrkän käännöksen puun toiselle puolelle ja välttäen nipin napin osuman rungosta. Hän palasi Liljatuulen luokse hengästyneenä, mutta uutta tarmoa täynnä. Hänen jalkansa ei ollut kipuillut ollenkaan kierroksen aikana!
"Hyvältä näyttää", Liljatuuli naukaisi tyytyväisenä ja kumartui sitten tarkastelemaan Asgardin jalkaa. "Siihen ei taida enää sattua yhtään?"
"Ei", Asgard puuskutti yrittäessään edelleen tasata hengitystään. "Ei tuntunut niin missään."
Liljatuuli hymyili hänelle lämpimästi. "Sitten minun työni taitaa olla tehty. Olet vapaa lähtemään."
Asgardin vatsaa kouraisi. Jostain syystä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että oli klaanissa vain siitä syystä, että oli sattunut satuttamaan jalkansa ketun hyökkäyksen takia. Eloklaani ja sen kissat olivat alkaneet tulla hänelle vasta tutuiksi, eikä hän ollut vielä valmis lähtemään. Hän ei kuitenkaan kehdannut sanoa todellisia ajatuksiaan ääneen Liljatuulelle, joten tyytyi vain nyökkäämään.
"Kiitos erinomaisesta hoidosta. Voin suositella sinua kaikille muillekin loukkaantuneille matkantekijöille." Liljatuulen hyväntuulinen kehräys lämmitti Asgardin mieltä. Heistä oli tullut hyvät ystävät kuluneena aikana. Oliko hän todella valmis sanomaan naaraalle hyvästit kaiken tämän jälkeen?

Seuraavana yönä Asgardilla oli vaikeuksia nukahtaa. Hän oli auttanut Liljatuulta keräämään yrttejä koko loppupäivän ajan, joten kun he olivat palanneet takaisin leiriin, oli ollut jo myöhä. Parantaja oli vaatinut häntä jäämään leiriin vielä täksi yöksi, koska ei kuulemma ollut valmis lähettämään häntä heti uudelleen ketunsyötiksi.
Jostain kaukaa kuului pöllön siipien läpytys. Asgard makasi vuoteessaan hereillä. Hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni, mutta hän ei uskaltanut nukahtaa. Kun hän heräisi, olisi aamu, ja hänen olisi lähdettävä. Kuitenkin kamppailtuaan jonkin aikaa väsymystä vastaan, hän vajosi uneen.
Hän huomasi seisovansa kukkulan päällä avaralla nummella. Tähdet täplittivät yöntummaa taivasta. Ruohikko hänen allaan hohti aavemmaista valoa. Tällaista unta hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
"Mukava vihdoin tavata sinut." Asgard hätkähti takaansa kuuluvaa naukua. Hän käännähti ympäri ja näki mustavalkoisen kissan, jonka turkilla loistivat pienet tähdet. Kissan keltaiset silmät tarkastelivat häntä tyynesti.
"Kuka sinä olet?" Asgard sai kähistyä hämmennykseltään. Kolli asteli hänen viereensä ja istuutui. Asgard teki samoin.
"Minä olen Kortelampi, Myrskyklaanin entinen parantaja", kissa maukui. Hänen äänensä oli kuin tuulen kahina puiden latvoissa. Asgard tunsi kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin.
"Mitä teet täällä?" hän kysyi epävarmasti. Kortelampi räpäytti silmiään.
"Kysymys kuuluu paremminkin: mitä sinä täällä teet?" Parantaja katsoi häntä odottavasti. Asgard ei tiennyt mitä vastata. Hän kelasi mielessään kuvia kaksijalkalasta ja Novasta, öisin häntä piinanneista oudoista unista, joiden takia hän oli alunperin jättänyt kaiken tuntemansa.
"Etsin tarkoitustani", hän vastasi lopulta. Kortelampi nyökkäsi hyväksyvästi. "Löysin tieni Eloklaaniin sattuman kautta. Liljatuuli on pitänyt minusta huolta. Jalkani on jo tervehtynyt, joten jatkan aamulla matkaani löytääkseni joskus etsimäni."
"Sanoit etsiväsi tarkoitustasi, mutta kenties olet jo löytänyt sen."
"Mitä sinä -" Ennen kuin Asgard ehti kysyä kysymystään loppuun, hän huomasi olevansa taas sairasaukiolla omassa vuoteessaan. Hän räpytteli silmiään pensaan hämärässä, ja näki heikosti, miten Ruskatassu pesän toisella laidalla käänsi kylkeään.
Samassa valaistuminen iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä hän tiesi, mikä hänen tarkoituksensa oli. Huojennus levisi kauttaaltaan hänen kehoonsa ja hän tunsi lihastensa kireyden hölläävän. »Minusta tulee parantaja.»

//988 sanaa

Karhunvatukkapensas kahisi Asgardin ympärillä, kun Liljatuuli työntyi sen läpi. Naaras kantoi hampaissaan pientä myyrää, jonka hän pudotti Asgardin vuoteen viereen. Asgard räpytti silmiään. Hän ei tiennyt, kauanko oli nukkunut.
"Kiitos."
Liljatuulen meripihkanväristen silmien katse oli ystävällinen. "Pitäähän sinun syödä." Hän kumartui tarkastelemaan Asgardin loukkaantunutta takajalkaa. "Nukuitkin aika pitkään."
Asgard haukotteli. Hänen olisi tehnyt mieli nousta ja venyttää selkänsä kaarelle, mutta kivusta turta jalka teki sen mahdottomaksi. "Paraneehan se?" Häntä huoletti, että kettu oli vammauttanut jalkaa niin pahasti, ettei hän voisi enää ikinä kävellä sillä. Liljatuuli ei kuitenkaan vaikuttanut huolestuneelta.
"Kyllä se siitä. Kaipaat vain riittävästi lepoa ja aikaa, ja jalkasi on kuin uusi." Parantajan nauku oli pehmeä. Hänen puhetapansa rauhoitti Asgardia. "Oli sinun onnesi, että satuit eksymään juuri Eloklaanin reviirille, etkä esimerkiksi Kuolonklaanin. He olisivat tappaneet sen ketun - ja Tähtiklaani sen tietää, ehkä jopa sinutkin."
Asgardilla ei ollut aavistustakaan, mistä naaras puhui, mutta hän vain nyökytteli päätään samalla kun yritti etsiä myyrästä pehmeää kohtaa josta puraista. Mieleen alkoi palautua sumuisia muistikuvia viime yön tapahtumista. Hän oli kyllä joskus kuullut joidenkin kaksijalkalan läpi kulkeneiden kulkukissojen puhuvan ketuista, mutta oli osittain pitänyt sitä satuna. Eihän mikään eläin voinut olla samaan aikaan niin julma ja ovela ja raakalaismainen. Hän vilkaisi jalkaansa. »Ilmeisesti voi.»
Asgardin katse siirtyi tutkimaan häntä ympäröivää pensasta, jonka alle oli muodostunut jonkinlainen pesä. Heidän lisäkseen pensaan alla oli myös kaksi muuta kissaa. Oranssi kolli nukkui kiepillä sammalilla vuoratussa kuopassa, ja hänen toisella puolellaan turkkiaan pesi kilpikonnalaikkuinen naaras. Asgard haistoi heidänkin turkeistaan yrttisalvan, jota Liljatuuli oli sivellyt hänen haavalleen.
Asgardin mielessä käynnistyi ajatuspaja. "Mikä Eloklaani on?"
Liljatuuli kääntyi katsomaan häntä. "Minä olen Eloklaanin kissa. Kaikki täällä asuvat kissat muodostavat yhdessä Eloklaanin. Me huolehdimme toisistamme, partioimme reviirillämme ja saalistamme ja taistelemme toistemme puolesta soturilakia noudattaen." Kun ihmetys Asgardin kasvoilta ei hälvennyt mihinkään, hän jatkoi: "Suurin osa Eloklaanin kissoista on entisiä erakkoja, kulkukissoja tai kotikisuja. Minäkin olin ennen erakko, ennen kuin yhdessä veljeni ja ystäväni kanssa perustimme Eloklaanin."
Asgardin silmät laajenivat. "Sinäkö olit mukana perustamassa tätä?" hän henkäisi hämmästyneenä.
Liljatuuli nyökkäsi, ja hänen kasvoillaan karehti vieno hymy. "Emme ole ainoa klaani näillä main. Rajanaapurimme, Kuolonklaani, on ollut olemassa jo paljon pidempään, ja se asui täällä meitä ennemmin."
"Miksi on olemassa kaksi klaania? Eikö yksi iso klaani olisi paljon järkevämpi vaihtoehto." Asgard ei voinut sanoa ymmärtävänsä täysin, mitä Liljatuuli kertoi hänelle klaaneista, mutta aihe oli herättänyt hänessä kiinnostuksen.
"Kenties, mutta meidän ajatusmaailmamme eroavat toisistaan niin paljon, että yhteiselo saattaisi osoittautua hyvinkin mutkikkaaksi", parantaja maukui tasaisella äänellään.
Asgardin kulmat rypistyivät. "Kuinka niin?"
"Eloklaani perustuu Tähtiklaanin tahtoon. Taivaalla vaeltavat esi-isämme pitävät meistä huolta. Kuolonklaanissa kannatetaan Pimeyden Metsää, jonka arvot ovat paljolti erilaiset Tähtiklaanin arvoihin verrattuna." Liljatuuli taisi huomata, että Asgardilla oli vielä lisäkysymyksiä, joten tämä laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja maukui: "Ehdimme keskustella tästä tuonempanakin. Nyt sinun täytyy levätä ja kerätä voimia, jotta jalkasi paranee nopeasti."
Asgard olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänelle ei jäänyt sitä vaihtoehtoa, kun Liljatuuli kääntyi jo kannoillaan ja katosi pensaan perällä olevien kahden kiven väliseen rakoon.

Päivä päivältä Asgard tunsi voimistuvansa. Liljatuulen antamat yrtit olivat tehneet ihmeitä hänen jalalleen, ja hän pystyi jo ottamaan muutamia askelia. Tänään Liljatuuli oli luvannut viedä hänet kierrokselle leiriin, mitä Asgard odotti malttamattomana.
Kun tummanharmaan naaraan pää työntyi esiin kahden kiven välistä, Asgard oli jo jalkeilla. Hänen silmänsä säkenöivät jännityksestä ja käpäliä kipristeli.
"Joko mennään?"
"Mennään", Liljatuuli vasta kehräys kurkussa hyristen ja odotti, että Asgard menisi edeltä pensaan läpi.
Ulkona oli kirkasta. Sinitaivas vilahti puiden latvojen takaa. Asgard hengitti hyvillään raikasta ilmaa karhunvatukkapensaassa vallinneen tukalan yrttien tuoksun jälkeen. Liljatuuli tassutti hänen vierelleen.
"Tuossa noin on sotureiden pesä." Hän heilautti kuonoaan kahta suurta kuusta kohti, jotka sijaitsivat aivan karhunvatukkapensaan vieressä. "Parantajan pesän toisella puolella on oppilaiden pesä, ja sen jälkeen tulevat pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä."
Asgard seurasi katseellaan, miten naaras vuorollaan osoitti kutakin pensaikkoa. Hänen katseensa eksyi kuitenkin leirin keskellä olevaan isoon, littanaan kiveen, jonka hän oli pannut merkille jo eilen saapuessaan Eloklaaniin. Hän huomasi, että sen alla oli kolo.
"Litteäkiven, jota juuri nyt katselet, päällä päällikkö pitää klaanikokoukset ja uusien soturien ja oppilaiden nimittämiset. Mesitähti nukkuu sen alapuolella olevassa kolossa", Liljatuuli kertoi huomatessaan Asgardin katseen.
"Johtaako Mesitähti tätä paikkaa?" hän kysyi hiukan yllättyneenä, vaikka olikin jo ensitapaamisella pannut valkeasta kollista merkille tämän johtajamaiset elkeet ja muiden partiossa olleiden kissojen suhtautumisen tähän.
Liljatuuli nyökkäsi. "Kyllä. Hän oli yksi kolmesta perustajasta minun lisäkseni - minun veljeni."
Asgard pyöristi silmiään. "Oletteko te sisarukset?"
Parantaja naaraan kurkussa hyrisi kehräys. "Onko sitä niin vaikea uskoa?"
"On", Asgard töksäytti. "Te ette näytä lainkaan samalta."
"No, kaikki sisarukset eivät aina näytä." Liljatuuli käveli jonkin matkaa eteenpäin, kunnes hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan taas Asgardia. "Onko sinulla sisaruksia jossakin? Näytät niin nuorelta."
Asgard kohautti lapojaan yrittäen esittää välinpitämätöntä. "On varmaankin. En vain muista heitä. Kasvoin erään kujakissan siipien suojissa, mutta sitten hänet teurastettiin."
Liljatuulen katse oli täynnä myötätuntoa. "Otan osaa."
Hän potkaisi maata. "Kiitos."
Liljatuuli katsahti taivaalle. "No niin, etköhän ole saanut reippailla tänään jo ihan tarpeeksi. Palataan takaisin pesään."

Asgard havahtui kuullessaan lähestyviä askelia karhunvatukkapensaan ulkopuolelta. Hetken verran hän ehti toivoa, että se olisi ollut Liljatuuli, mutta hänen harmikseen päänsä pesään työnsikin joku kolli. Hän näytti etsivän jotakin.
"Liljatuuli?"
"Ei ole täällä", Asgard vastasi ja tarkasteli katseellaan tulijaa. Hänellä oli tummanruskea turkki, jota kiersi musta tabbykuvio. Kollin jäänsiniset silmät hakeutuivat häneen. "Liljatuuli sanoi lähtevänsä hakemaan yrttejä."
"Ai, no tulen sitten myöhemmin uudestaan."
Kissa oli jo lähdössä, mutta Asgard pysäytti hänet. "Mikä oli asiasi? Voin välittää sen Liljatuulelle, kunhan hän palaa."
"Ei mitään tärkeää. Sain vain piikin tassuuni ja olisin pyytänyt häntä irrottamaan sen", kolli sanoi.
Asgard ei vieläkään päästänyt häntä lähtemään. "Minä voin irrottaa sen."
"Osaatko muka?" Kissan kasvoilta näkyi epäluulo, mistä Asgard olisi saattanut loukkaantua. Luuliko tuo, ettei hän ollut tarpeeksi vanha poistamaan tikkua tassusta? Hän ja Nova olivat usein leikkineet kaksijalkojen puutarhassa ruusupuskien lomassa ja saaneet monet kerrat piikkejä nahkaansa, joten heidän oli täytynyt irrotella niitä toisistaan vähän väliä.
"Tietenkin osaan", Asgard puuskahti ja tassutti lähemmäksi kollia. Eloklaanilainen ilmeisesti myöntyi lopulta ajatukselle, sillä hän astui peremmälle ja ojensi käpäläänsä Asgardia kohti. Asgard otti käpälän tassujensa väliin ja taivutti sitä hiukan ylöspäin nähdäkseen paremmin polkuanturaan.
"Minä olen Asgard. Mikä on sinun nimesi?" Hän yritti pitää keskustelua yllä saadakseen kissan ajatukset muualle hänen puuhistaan. Hän painoi kuononsa kiinni polkuanturaan ja tavoitteli hampaillaan piikin päätä.
"Hiilihammas -" Hiilihampaan ääni katkesi yhtäkkiä, kun hän vetäisi piikin pois. Polkuanturan pinnalle pulpahti helakanpunainen veripisara. Asgard sylkäisi piikin pois.
"Selvä, hauska tavata, Hiilihammas. Nuole nyt tassuasi tiuhaan, kunnes verenvuoto lakkaa, ettei se tulehdu. Mukavaa päivänjatkoa!" Sen sanottuaan hän tallusti takaisin vuoteeseensa. Hiilihammas oli jäänyt tuijottamaan hänen peräänsä mykistyneenä. Asgard kohotti hänelle hieman toista kulmaansa, ja kolli puisteli rivakasti päätään ja vetäytyi sitten pensaan ulkopuolelle.
Jonkin ajan kuluttua Liljatuuli tuli takaisin. Hänellä oli suussaan tuppo yrttejä. Asgard heilautti hänelle häntäänsä tervehdykseksi.
"Löysitkö etsimäsi?" hän kysyi, kun Liljatuuli oli vienyt saaliinsa kahden kiven välissä olevaan koloonsa ja tullut sen jälkeen katsomaan häntä.
"Löysin." Liljatuuli katsoi häntä mietteliäänä. Asgard höristi korviaan ikään kuin olisi yrittänyt kuulla hänen ajatuksensa. "Törmäsin Hiilihampaaseen matkalla tänne. Hän sanoi, että olit auttanut häntä irrottamaan piikin hänen polkuanturastaan."
Asgard huiskaisi käpälällään vähättelevästi ilmaa. "Kuka vain olisi tehnyt niin."
Parantaja näytti siltikin hautovan jotain mielessään. Lopulta hän kuitenkin nyökytteli hitaasti päätään ja lähti tarkistamaan kahden muun potilaan vointia.

//1179 sanaa

Paljon asioita tapahtui lyhyessä ajassa: kun Asgard oli jo luullut olevansa mennyttä, jostain oli ilmestynyt viisihenkinen kissajoukko, joka kävi huikean taidokkaasti hänen kimpussaan olleen pedon kimppuun. Taistelun tuoksinnassa olisi ollut hyvä sauma paeta, mutta Asgardin jalka oli paljon huonommassa kunnossa kuin hän oli edes uskaltanut arvailla. Niinpä hän oli taistelun lakattua ja pedon häivyttyä paikalta jäänyt näiden muukalaisten armoille, jotka ikävimmässä tapauksessa voisivat päättää hänen elämästään ja kuolemasta.
Tilanne oli kuitenkin vielä toistaiseksi pysynyt rauhallisena huolimatta Asgardin jokseenkin vaivaannuttavasta kommunikointiyrityksestä pelastajiensa kanssa. Lopulta joukon johtaja - valkea kolli, jolla oli vaaleanruskeaa korvissa ja etutassuissa, sekä vaaleanvihreät silmät - lähestyi häntä. Kissa ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta, mistä Asgard meni hiukan hämilleen, sillä tämä oli juuri sanonut hänelle, että hän oli ylittänyt jonkun rajan juostessaan kettua karkuun. »Kettu? Sekö se eläin olikin», Asgard oivalsi, ja katseli kiinteästi mutta epävarmasti edessään seisovaa kollia. Hän oli esitellyt itsensä Mesitähdeksi, ja Asgard pohti, oliko hän saanut nimensä jonkin oudon kukan mukaan.
"Jalkasi näyttää olevan loukkaantunut. Meidän leirissämme on parantaja, joka voi hoitaa sen kuntoon. Jos vain suinkin tahdot, voimme viedä sinut sinne." Mesitähti vaikutti reilulta kissalta, mutta Asgard ei silti ollut varma, pystyikö hän luottamaan tähän. Häntähän saatettaisin olla johtamassa ansaan. Mutta toisaalta, mitä he muka Asgardista olisivat halunneet? Ei hän ollut mikään uhka näiden kissojen yhteisölle - hänhän oli vasta kuusi kuuta vanha ja pienikin kuin mikä.
Hetken aikaa Asgard vakavissaan mietti tarjouksesta kieltäytymistä, mutta sitten hän näki jotain odottamatonta: Mesitähden takana, kissojen joukossa, seisoi se sama kissa, jonka hän oli nähnyt monet kerrat unissaan. Tällä kertaa se ei yrittänyt paeta häneltä, vaan se tarkkaili häntä tyynesti keltaisilla silmillään. Hän huomasi sen takana näkyvän maiseman kuultavan kissan läpi. Kuka tämä kissa oikein oli? Halusiko se hänen lähtevän näiden kissojen matkaan? Asgardin päässä risteili lukuisia kysymyksiä - ja niitä syntyi koko ajan lisää - mutta hän kaipasi vastauksen vain yhteen: oliko tämä paikka se, mihin hänen oli ollut määrä päätyä?
Asgard halusi ottaa asiasta selvää. "Jos kerran teiltä löytyy ammattitaitoinen kissa hoitamaan jalkaani, niin mikäs siinä. Tulen mukaanne." Hän kohautti lapojaan ja yritti nousta ylös. Mesitähti tuli auttamaan häntä ja antoi hänen ottaa tukea itsestään. Asgard oli samaan aikaan kiitollinen ja kiusaantunut kollin eleestä, mutta levitti siitä huolimatta kasvoilleen viattomimman hymynsä.
Kun joukko lähti liikkumaan tätä niin kutsuttua 'leiriä' kohti, Asgard huomasi mystisen aavekissan kadonneen - jälleen kerran. Hänellä oli kuitenkin tunne, että hän oli nyt lähempänä tarkoitustaan kuin koskaan ennen. Nämä kissat ja se aavekissa liittyivät siihen jollain tavalla, hän oli siitä varma nyt. Hän ei vain vielä tiennyt, miten.

Matka taittui huomattavan hitaasti, koska vauhti oli asetettava Asgardin jalan voinnin mukaan. Välillä hän pystyi kävelemään itse, välillä hänen täytyi ottaa tukea Mesitähdestä. He olivat sukeltaneet taas metsän siimeksiin, jossa oli turvallisen hämärää. Asgard tunsi olevansa suojassa petojen katseelta.
Ilmassa viipyi lukuisia tuoksujälkiä. Osa oli muiden eläinten, osa kissojen. Hän pani merkille, että hajujen perusteella kissoja oli useampi kuin vain nämä viisi. Asgard miettikin, mitä heidän määränpäässään mahtaisi odottaa. Metsään mahtuisi vaikka kokonainen koiralauma, joten kissojakin saattoi olla mielin määrin.
Normaalisti Asgard olisi rupatellut kenen tahansa kanssa, joka häntä sattui vapaalla hetkellään kuuntelemaan, mutta juuri nyt hän oli liian uupunut ja liian jännittynyt, ettei pystynyt enää edes ajattelemaan selkeästi saati sitten selvittämään, keiden mukana hän kulki. Hän halusi vain päästä nukkumaan heti kun se suinkin oli vain mahdollista.
Ylitettyään pari jokea ja kuljettuaan Asgardin mielestä loputtoman pitkälle jatkuvassa metsässä, he saapuivat piikkihernerykäelmän kohdalle. Ensin se ei herättänyt hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, mutta sitten hän huomasi, että keltakukkaiset piikkiherneet muodostivat ikään kuin muurin, jota oli vahvistettu erilaisilla risuilla ja oksilla. Sinne he myös suuntasivat seuraavaksi, joten Asgard päätteli, että he olivat perillä.
Asgard kulki Mesitähden rinnalla piikkihernepensaan läpi. Hän tunsi seinämän piikikkäiden oksien hipovan kylkiään ja yritti vetäytyä kauemmaksi niistä. Pensaan toisella puolella avautui valtava aukio. Asgard katsoi sitä hämmästyneenä. Auringon ensimmäiset aamunsäteet kurkottelivat puiden lomasta.
Aukion keskellä oli suuri, littana kivi. Hän huomioi myös kummallisen, yhteen kasvaneen kuusen. Aukion reunalla hän oli näkevinään kuolleista eläimistä kasatun keon. Asgardin aistit kipinöivät. Hän haistoi ympärillään lukuisia muita kissoja, mutta hän ei kyennyt näkemään heitä. Kaikki tämä tuntui niin vieraalta.
"Te muut voitte mennä lepäämään. Minä vien Asgardin Liljatuulen tykö." Asgard kuuli etäisesti Mesitähden äänen vierestään. Sitten hän tunsi, miten häntä ohjattiin lempeästi kohti omituista kuusta. Vastoin hänen luulojaan Mesitähti ohjasikin hänet karhunvatukkapensaaseen kuusen vieressä. Hänen nenänsä täyttyi täyteläisistä, tymäköistä tuoksuista, jotka saivat hänet nyrpistämään nenäänsä.
"Liljatuuli", Mesitähti huhuili jotakuta. »Liljatuuli ja Mesitähti? Onko kaikilla metsässä asuvilla kissoilla yhtä hullut nimet», Asgard ajatteli väsyneenä.
Kahden kiven välistä astui esiin pieni, sulava hahmo. "Tässä näin."
Asgard katsoi uutta kissaa mietteliäänä. Hänen päänsä nuokkui jo vähän. Hän enää hädin tuskin kuuli kahden kissan välistä keskustelua.
"Tämä on Asgard. Kettu oli haavoittanut häntä."
"Törmäsittekö te kettuun? Loukkaantuiko kukaan muu?" Liljatuuli kuulosti järkyttyneeltä.
"Ei. Kaikki ovat kunnossa - Tähtiklaanille kiitos. Ainoastaan Asgardin jalka kaipaa hoitoa."
Asgard havahtui poissaolevasta tilastaan, kun tunsi jonkun koskettavan selkäänsä. Hänen katseensa siirtyi Mesitähteen, jonka kasvoilla oli yhä sama, lämmin hymy.
"Liljatuuli hoitaa sinut kuntoon. Koeta nyt levätä. Tulen katsomaan sinua taas huomenna", hän lupasi ja nyökkäsi sitten nopeasti tummanharmaalle naaraalle, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja tassutteli pois.
Liljatuuli auttoi Asgardin makuulleen mukavan pehmeille sammalille. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli ummistaa silmänsä ja nukahtaa, mutta Liljatuuli pyysi häntä sinnittelemään hereillä vielä hetken, jotta jalka saataisiin hoidetuksi kuntoon. Puoliunessa Asgard tuskin tunsi, miten naaras ensin tutkaili hänen jalkaansa ja levitti sille sitten jotain töhnää, joka kirveli vähäsen.
Lopulta Asgard ei mahtanut itselleen enää mitään, vaan hänen silmänsä lipsuivat kiinni ja hän tunsi sukeltavansa pehmeään pimeyteen.

//899 sanaa

Asgard makasi kippuralla puun juurella. Oli yö, ja ilma oli täyttynyt mitä oudoimmilla äänillä. Hän kuuli jostain matalan, huhuilevan äänen, joka ei mitenkään voinut kuulua millekään hänen tuntemalleen eläimelle. Hän vetäytyi tiukemmaksi keräksi ja höristi korviaan kuullakseen paremmin lähistöltä kuuluvat äänet.
"Tämä on ihan kiva. Aika paljon erilaisempaa - ja karmivampaa - kuin kaksijalkalassa, mutta silti ihan kiva. Pitää vain varoa, ettei joudu minkään verenhimoisen pedon kitaan matkalla…" Asgard pysähtyi miettimään, mihin hän oikeastaan oli matkalla. Hän oli nyt metsässä, johon unen kissa oli hänet johdattanut, mutta mihin sitten? Unessa hän oli nähnyt paljon puita ja nummea, mutta hän muisti myös nähneensä ison, kirkasvetisen lammen sekä siitä jonkin matkan päässä viiteen osaan haarautuvan joen. Pitäisikö hänen yrittää suunnata sinne? Kenties hän sieltä löytäisi etsimänsä, mikä se sitten ikinä olikaan.
Tämä on ihan typerää, hän huokaili mielessään. Taidan vain tapattaa itseni tällä reissulla. No, ainakin elin loisteliaat kuusi kuuta ennen kuin kohtasin loppuni jonkin kajahtaneen sekopään kynsissä. Samassa jostain kuului ääni, oksan rasahdus. Se sai Asgardin havahtumaan omista ajatuksistaan ja hänen aistinsa kääntymään hälytystilaan. Mutta kun hän yritti vilkuilla ympärilleen hämärässä metsässä, ei hän nähnyt mitään, mistä olisi pitänyt olla huolissaan. Hän rauhoittui.
Hän oli jo aikeissa alkaa nukkumaan, kun ääni kuului taas, mutta tällä kertaa lähempää, ja siihen oli nyt sekoittunut jotain muutakin. Aivan kuin joku olisi nuuskuttanut nenällään, mutta kamalan isoon ääneen. Asgard nosti päätään ja yritti nähdä jotakinjotakin. Ja tällä kertaa hän näkikin: hämärässä, vain noin muutaman hännänmitan päässä kiilui silmäpari. Asgardin nenä täyttyi tymäkästä tuoksusta, joka muistutti etäisesti koirasta, mutta ei kuitenkaan ollut koira. Mikä tuo eläin oikein oli?
Koiraeläin nosti päätään ja nuuski taas ilmaa. Se oli nyt huomannut Asgardin, joka oli varovasti noussut seisomaan paikallaan ja yritti hivuttautua kauemmaksi siitä. Kaksijalkalan koirat olivat olleet äänekkäitä ja tyhmiä, mutta tässä yksilössä oli jotakin erilaista, jotakin villiä ja vaarallista. Eläin tuli lähemmäksi. Asgard näki sen kulmahampaiden hohtavan heikossa valossa, jota kajasti sinertävän sävyiseltä yötaivaalta.
"Mikä sinä olet?" Asgard tuijotti hievahtamatta lähestyvää petoa, sen kiiluvia silmiä. Eläin vaikutti olevan yhtä utelias ottamaan selvää hänestä kuin hän siitä, vaikkakaan sen olemuksesta ei näkynyt sama pelko, joka jäykisti Asgardin lihakset ja sai hänen sydämensä pamppailemaan kiivaammin.
Yhtäkkiä Asgardille tuli pakottava tarve huitaista koiraeläintä kuonolle. Hänet oli ahdistettu nurkkaan. Hän tunsi olevansa uhattuna. Hänen kyntensä työntyivät hitaasti, kuin empien, ulos piilosta, ja ennen kuin hän ehti sitä edes ajatella sen erityisemmin, oli hän jo sivaltanut kynsillään otusta silmille. Peto ulahti yllättyneenä. Asgard käytti tilaisuuden hyväkseen, livahti liukkaasti sen ohi ja pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi.
Hän kompuroi epätoivoisesti eteenpäin puiden ja aluskasvillisuuden lomassa. Hänellä ei ollut mitään hajua, mihin suuntaan hän oli menossa, eikä oikeastaan edes välittänyt, sillä hän tunsi koiraeläimen kuuman, löyhkäävän hengityksen jo takalistossaan. Hän ei edes pysähtynyt silloin, kun huomasi eteensä tulevan joen. Oli suoranainen onnenpotku, että hän oli sattunut tupsahtamaan rantaan juuri veden ylittävän kivipolun kohdalla.
Hän oli juuri aikeissa loikata ensimmäiselle kivelle, kun tunsi yllättäen hampaiden uppoavan lonkkaansa. Hän oli niin keskittynyt pakenemiseen, että ravisteli itsensä vain irti eläimen otteesta ja jatkoi kiveltä toiselle kompuroimista adrenaliinin virratessa suonissa. Harmikseen hän sai huomata toiselle puolelle päästyään, että peto tuli edelleen hänen jäljessään. Se liikkui kiviä pitkin itsepintaisesti, mutta Asgardilla ei ollut aikaa jäädä katsomaan, pääsisikö se myös rantaan. Hän pinkaisi uudestaan juoksuun.
Asgard tunsi sydämensä rimpuilevan rinnassa kuin villiintynyt eläin. Hän oli ennenkin juossut takaa-ajajia karkuun, mutta tämä oli erilaista. Tällä kertaa hän pelkäsi oikeasti tulevansa syödyksi, jos jäisi kiinni. Niinpä hän ei voinut suoda itselleen edes pientä hengähdystaukoa pakenemisen lomassa.
Yllättäen Asgard tunsi jalkaansa alkavan kirvellä. Kipu kiipeili lonkasta ylöspäin, se säteili jo hänen alaselkäänsä. Vauhti hidastui. Asgard kuuli eläimen lähestyvän.
"Ketunläjät!" hän kirosi ääneen ja yritti vielä kinkata eteenpäin, kunnes hyytyi kokonaan. Hän putosi maahan. Peto lähestyi. Hän näki sen kiiluvat silmät, aukinaisen suun, jossa välkehti terävä hammasrivi. Tämä olisi hänen loppunsa. Ei ollut enää pakokeinoa.
Juuri kun hän oli luovuttamassa, edestäpäin alkoi kuulua ääniä. Häntä kohti juoksi lisää eläimiä! Lähemmäksi tullessaan Asgard tunnisti ne kissoiksi - niitä oli ainakin viisi tai kuusi. Ja ne kissat kävivät pedon kimppuun.

//Joku/jotkut Elosta?
//655 sanaa

Seuraavana päivänä Asgard otti tehtäväkseen etsiä Novan, joka toivon mukaan oli onnistunut välttämään katukissapartion kynnet. Hänellä meni koko aamupäivä suunnistaa sokkeloisessa kaksijalkalassa, jossa jokaisen kulman takana odotti uusi, lähestulkoon samanlainen näkymä, joka toistui aina vain. Asgard oli asunut kaksijalkalassa koko lyhyen ikänsä, mutta siitä huolimatta hänellä oli aina välillä vaikeuksia hahmottaa, missä päin hän liikkui.
Tänään oli pilvisempää kuin eilen, eikä aurinko päässyt paahtamaan yhtä ankarasti. Ilma oli lämmin ja kostea, mutta oli sekin parempi kuin tunne siitä, että koko turkki tuntui olevan kuin tulessa auringon takia.
"Asgard!"
Jostain kuului tuttu ääni, joka sai Asgardin korvat hypähtämään pystyyn. Hän kallisti päätään ja näki Novan tasapainottelemassa aidan päällä. Naaraan smaragdinvihreät silmät hehkuivat innostuksesta, ja Asgardin valtasi sanoinkuvaamaton helpotuksen tunne. Kotikisu näytti ainakin päällisin puolin olevan kunnossa: hänen turkissaan ei näkynyt jälkeäkään tappelun merkeistä.
"Sinä selvisit!" hän naurahti ja odotti, että naaras loikkasi alas aidalta. Nova tutkaili häntä katseellaan, ja hänkin näytti huojentuneelta.
"Kuin myös. Luulin, että ne saisivat sinut kiinni."
"Minutko? Älä unta näe! Olen kulkukissoista nopein."
He nauroivat yhteen ääneen. Nauru hiljeni vähitellen. He katselivat toisiaan silmiin. Sitten Asgard muisti eilisen unensa. Ennen kuin hän ehti ottaa sitä puheeksi, Nova teki tarjouksen, joka sai hänet unohtamaan unensa hetkessä:
"Minulla on kupissa vielä eilistä ruokaa. Jos haluat, voimme jakaa sen siten, että siitä riittää meille molemmille. Saan joka tapauksessa tänään illemmalla lisää."
Asgardin silmät syttyivät, vesi herahti kielelle. Hän oli syönyt viimeksi aamulla. "No, mitä me vielä odotellaan! Mennään jo!"
Nova johdatti heidät kotiinsa, tarkemmin sanottuna takapihalle, jota ympäröi tuuhea pensasaita. Sen suojissa hän ja Asgard saivat syödä rauhassa Novan eilisen ruoan rippeitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Asgard jakoi aterian kotikisuystävänsä kanssa. He olivat tutustuneet toisiinsa pari kuuta takaperin. Silloin hän oli vasta menettänyt hänestä huolta pitäneen kujakissan, ja Nova oli tarjonnut hänelle ruokaa kupistaan, koska hän oli ollut niin uuvuksissa paettuaan koko päivän kujakissan tappaneita tyyppejä. Aluksi Nova oli kyllä suhtautunut häneen hyvin varauksellisesti, mutta nähdessään, miten huonossa kunnossa Asgard oli ollut, tuo oli heltynyt ja päättänyt auttaa häntä. Siitä lähtien he olivat olleet hyvät ystävät keskenään, eikä Asgard voinut mitenkään pukea naarasta kohtaan kokemaansa kiitollisuutta sanoiksi.
Ruokailun jälkeen Asgard kiitti Novaa vieraanvaraisuudesta ja lähti taas omille teilleen. Nova olisi halunnut tulla hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt. Olisi parempi pitää matalaa profiilia parin päivän ajan ihan vain siltä varalta, jos ne korstot sattuivat etsimään heitä vielä.
Kuin itsestään Asgardin jalat veivät häntä kohti kaksijalkalan reunaa, kohti sitä paikkaa, missä betoniviidakko vaihtui metsäksi.

Unet piinasivat Asgardia yö toisensa perään. Ne veivät hänet kauaksi kaksijalkalasta. Hän yritti saavuttaa vierasta kissaa - joka kerta tuloksetta. Jokaisella askelella hän vain loittoni tuosta oudosta muukalaisesta, joka kuitenkin ikään kuin veti häntä luokseen. Kuka hän oikein oli? Mitä hän mahtoi haluta Asgardista? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta.
Asgard näki taas unta. Hän oli saapunut kaksijalkalan reunalle. Puut kohosivat hänen edessään korkeina, vahvoina. Niiden takana levittäytyi vihreä lehtiverho, joka kätki sisäänsä lukemattomia salaisuuksia, seikkailuja, mysteerejä. Asgard olisi halunnut ottaa niistä selvää, mutta jokin näkymätön voima tuntui pidättelevän häntä.
Kaksijalkala oli aina ollut hänen kotinsa. Täällä hän oli elänyt viimeiset kuusi kuuta, oppinut selviämään ja pitämään huolta itsestään. Täällä hänellä oli ystäviä… tai no, ystävä. Miten hän voisikaan sanoa hyvästit Novalle kaiken tämän hänen vuokseen tekemän hyvän jälkeen? Se tuntui väärältä.
Metsässä näkyi liikettä. Asgardin aistit valpastuivat, ja hänen keltainen katseensa liukui puolelta toiselle, etsien jotakin tai jotakuta. Sitten hän näki sen: muukalaiskissan. Ensimmäistä kertaa lähempää kuin koskaan ennen. Nyt hän erotti siinä jo piirteitä, ominaisuuksia: mustavalkoinen turkki, keltaiset silmät, joissa paloi kuin liekki. Kissa ei yrittänyt paeta. Se katsoi häntä kuin kutsuen, pyytäen mukaansa, ja Asgard tahtoi vastata siihen, lähteä tuon mukaan. Kuitenkin uni hälveni vähitellen, kun todellisuus repi häntä voimakkain ottein takaisin luokseen.

"Mitä sinä täällä nukut?" Novan hahmo erottui epäselvästi kirkasta aurinkoa vasten. Asgard joutui siristelemään silmiään nähdäkseen hänet kunnolla. Kotikisun ilme oli vieras, sellainen, jollaista Asgard ei ollut nähnyt tuon kasvoilla usein: huoli.
"Hei, minä olen kulkuri, muistatkos? Meikäläiset tykkää nukkua milloin missäkin", hän vastasi virnistäen ja kampesi itsensä ylös. Oli keskipäivä, ja hän huomasi nukahtaneensa aidan viereen. Se oli viimeinen aita ennen metsänreunaa, ennen kaksijalkalan loppumista. Hän oli vaeltanut tänne taas ajatuksissaan.
Novan silmät kapenivat viiruiksi. "Olet käyttäytynyt viime aikoina oudosti. Hiipparoit yhtenään täälläpäin ja vaivut omiin ajatuksiisi jopa kesken kävelemisen. Et kai vain suunnittele lähteväsi kaksijalkalasta?" Kysymyksen esittäessään naaras ei kuulostanut katkeralta tai vihaiselta, pikemminkin hän vaikutti päinvastoin huolestuneelta ja hämmentyneeltä. Hänen tuntemansa Asgard oli noin vain alkanut muuttua hänen silmiensä edessä ihan joksikin toiseksi.
"Itse asiassa kyllä minä olen", Asgard tunnusti hetken päästä. "Minusta tuntuu siltä, että minun on lähdettävä kaksijalkalasta ja suunnattava metsään." Hänen katseensa hakeutui taas metsään. Sen ääni tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, se halusi entistä ahnaammin Asgardia.
"Olen pahoillani, Nova. Olet minun kaikista parhain ystäväni, enkä ikinä tule unohtamaan sinua. Minun on kuitenkin nyt mentävä", hän sanoi ja käänsi katseensa takaisin ystäväänsä. Hän väänsi kasvonsa haikeaan virnistykseen, johon Nova ei tällä kertaa vastannut. Hän oli muuttunut äkisti hyvin vaitonaiseksi.
"Hyvästi sitten, Asgard", tuo tokaisi kohta, melkein hiljaa kuiskaten. Asgard kuuli, miten hänen äänensä värisi vähän.
"Ei sanota hyvästi, sanotaan näkemiin", Asgard sanoi ja napautti kevyesti hännällään naarasta nenälle. "Mutta nähdään vain siinä tapauksessa, jos ei olla tultu sokeiksi."
Nova tirskahti vähän. Asgard hymyili. Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja lähti juoksemaan kohti metsää. Päästessään melkein metsänreunan kohdalle, hän hidasti vauhtiaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt enää Novaa missään.

//886 sanaa

Metallinen astia kaatui äänekkäästi rymisten kovalle asfalttipinnalle. Asgard odotti hetken piilossa siltä varalta, että joku oli kuullut hänen mekkalointinsa, mutta kun ketään ei näkynyt tai kuulunut, hän uskalsi tulla pois muiden metalliastioiden takaa ja ryhtyä käymään päivän saalista läpi.
"Roskaa… lisää roskaa… Aha - aarre!" Asgard tarttui hampaillaan kiinni puoliksi kalutusta, limaisesta kanankoivesta ja veti sen kauemmaksi jätteistä. Hän silmäili sitä tyytyväisenä. "Miten huolimattomia kaksijalat osaavatkaan olla. Heittää nyt tällainen herkkuateria menemään! No, heidän häviönsä, minun onnenpotkuni."
Asgard repi kanasta irti kaiken, mitä sai, ja palasi sitten vielä tonkimaan ympäri katua levinneitä kaksijalkojen tähteitä, mutta joutui lopettamaan pian, sillä viereisen kaksijalkojen pesän ovi kävi ja pihalle löntysti iso, pyöreä kaksijalka, joka sai vahvasti hielle ja jollekin muulle väkevälle aromille, jota hän ei osannut nimetä. Asgard liukeni nopeasti pois paikalta, ennen kuin kaksijalka äkkäisi hänet ja ryhtyisi nakkelemaan kovilla esineillä - se ei olisi nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Asgardille kävisi niin. Kerran nimittäin hän oli härnännyt valkoisen puuaidan takana räksyttävää koiraa ihan vain härnäämisen ilosta, kun yhtäkkiä koiran kaksijalka oli tullut ulos pesästä ja nakannut häntä kylkeen asialla, joita kaksijalat yleensä pitivät pitkien, omistuisten takajalkojensa päissä. Kylkeä oli jomottanut monta päivää vielä sen jälkeenkin, ja siitä lähtien hän oli yrittänyt vältellä yhteenottoja kaksijalkojen kanssa kaikin keinoin, vaikka toisinaan uteliaisuus vei voiton ja hän hakeutui jännityksen ja adrenaliinin perässä ihan tahallaan kaksijalkojen asutusten lähelle.
Aurinko porotti kuumasti korkealta taivaalta, ja Asgard yritti vältellä asfaltilla kulkemista kävelemällä puuaitojen päällä tai kapeilla ruohokaistaleilla tien vieressä. Hän oli kuullut huhuja, miten anturat saattoivat palaa ja hikoilla itsensä auki kuumina päivinä, jos erehtyi kävelemään auringon polttamalla asfaltilla. Iltaisin tiet olivat onneksi jo vähän viileämmät, joten hänen ei tarvinnut silloin varoa askeliaan niin paljon.
"Tervehdys, Asgard."
Asgardin katse siirtyi nopeasti hänen eteensä kuin tyhjästä ilmestyneeseen kirjavaturkkiseen naaraskissaan, jonka smaragdinvihreät silmät katsoivat suoraan häneen. Novan kasvoilla oli ystävällinen hymy.
"Hei, Nova", Asgard vastasi leveästi hymyillen. "Eikö sinun pitäisi olla kotiväkesi luona?"
Novan hymy ei hävinnyt mihinkään, hän vain kohautti lapojaan ja katsahti sitten taivaalle. "Ulkona oli vain niin kaunis sää, että halusin päästä nauttimaan siitä."
"Niin no, nyt on kyllä aika kuuma. Ei ole kovin järkevää liikkua tähän aikaan päivästä", Asgard huomautti, mutta Novan huvittuneesta ilmeestä hän tajusi puhuneen ohi suunsa. "Minä tietenkin olen ihan eri asia. Olen kulkukissa, minun kuuluukin kulkea ympäriinsä säällä kuin säällä, mutta sinä taas olet kotikisu ja…" Hän vaikeni äkisti, kun jostain alkoi kuulua uhkaavaa murinaa. Novan korvat painuivat niskaa vasten ja turkki pörhistyi valtaisaksi. Asgard yritti vilkuilla ympärilleen, mutta auringon kirkkauden takia hänen oli vaikea nähdä mitään.
"Te olette meidän alueellamme", kuului matala, mörisevä ääni jostain läheltä. Asgard tunsi palan juuttuvan kurkkuun, mutta siitä huolimatta hän yritti piristää tunnelmaa:
"Ai, en huomannutkaan. Minä kun en nähnyt vastaanottokomiteaa missään tai edes vartijoita. Sellaisista ominaisuuksista tietää kyllä, että alueella on vahva ja vaikutusvaltainen johtaja." Asgardin suu vääntyi pilkalliseen virnistykseen, joka oli tarkoitettu varjoista mörisevälle äänelle.
Hetken aikaa oli ihan hiljaista, Asgard pidätti henkeään. Sitten jostain asteli esiin kolmen kissan porukka, jonka kärjessä oli suurikokoinen, musta kissa. Kissan keltaiset silmät kiiluivat varjoihin kurkottelevien auringon säteiden loisteessa. Lisäksi Asgard pani merkille sen rinnassa olevan pienen, valkoisen merkin. Hän ei voinut itselleen mitään:
"Tiesinhän minä, että kaikissa meissä on jotain hyvää! Katso nyt tuota pientä valkoista merkkiä rinnassasi. Se on niin suloinen!"
"Vaiti, tunkeilija. Me määräämme täällä. Sinulle ja seuralaisellesi käy huonosti, koska tunkeilitte meidän alueellamme", iso kissa mylvi. Kaksi muuta kissaa hieman taaempana pörhistelivät turkkejaan ja ojentelivat kynsiään. Asgard aavisteli niiden valmistautuvan löylyttämään heitä.
Hän otti pari askelta taaksepäin, viittoen samalla hännällään Novaa tekemään samoin. "Ei tässä tarvitse nyt tappelemaan ruveta. Katso, me lähdemme ihan hissukseen pois paikalta ja te voitte jatkaa täkäläisten kovistelua ihan rauhassa."
Murina yltyi. Asgard tiesi, että yhteenotto oli väistämätön. Silloin hän teki päätöksen, jonka kuka tahansa täysjärkinen kissa olisi siinä tilanteessa tehnyt.
"Nova, pakoon!"
Siinä samassa he ampaisivat juoksuun. Kissat lähtivät heidän peräänsä hurjistuneina sähisten. Heillä oli vielä toistaiseksi hyvin etumatkaa jahtaajiin, mutta Asgard alkoi miettiä, kuinka pitkälle Nova jaksaisi juosta. Naaras oli kotikisu, eikä varmasti joutunut urheilemaan päivittäin läheskään yhtä paljon kuin hän.
"Kun sanon 'nyt', mene piiloon", Asgard huohotti Novalle, joka puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään juoksemisesta. Kotikisu katsoi häntä hetken epäluuloisena, mutta nyökkäsi sitten, kun ilmeisesti ymmärsi, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.
Asgard teki tiukan käännöksen vasempaan Nova perässään. "Nyt!"
Nova syöksyi aidan ali jonkun kaksijalan takapihalle, kun Asgard jatkoi juoksuaan. Hän kuuli takaa-ajajien olevan aivan hänen kintereillään, mutta se tarkoitti vain sitä, että Nova oli päässyt turvaan. Nyt hänen itsensä oli viedä löydettävä keino keplotella itsensä pois tästä tukalasta tilanteesta.
Samassa Asgardin katse huomasi suuren roskalootan aivan kaksijalkojen pesän vieressä. Hän otti vauhtia ja ponnisti itsensä sen päälle. Heti lootan vieressä Asgard näki metalliset tikapuut, joihin hän suuntasi seuraavaksi. Isoilla katukissoilla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään. Kömpelösti hän onnistui kiipeämään puolat ylös katolle, jossa hän uskalsi vasta hengähtää ja katsoa taakseen. Kissat olivat juuttuneet roskalootan kohdalle, ja ne kiersivät sitä turhautuneesti mouruten. Asgard naurahti.
"Ensi kertaan, pojat!" Sitten hän käännähti ympäri kannoillaan ja tassutteli kattoa pitkin pois kissojen näkyvistä. Aurinko oli tehnyt metallikatosta polttavan kuuman, joten hänen polkuanturansa tuntuivat olevan kuin tulessa jokaisella askelella, mutta se oli pieni hinta pelastuksesta. Nyt hänen täytyisi löytää jostain vähän viileämpi paikka odotella katukissaporukan lopettavan hänen vainoamisensa tältä erää.
Asgard onnistui jotenkin laskeutumaan alas katolta pesän toiselle puolelle kaksijalkojen puutarhaan. Sen nurkassa oli pienempi pesä, jonka ovi oli hieman raollaan. Asgard ei empinyt astuessaan peremmälle.
Pieneen tilaan mahtui yllättävän paljon erilaisia kaksijalkojen esineitä, isoja ja pieniä. Seinän vieressä oli taso, jonka päälle hän loikkasi. Hän haisteli pöydällä olevaa metallista esinettä, jonka toisessa päässä oli neljä metallista haaraa, jotka taittuivat päistään ikään kuin koukuiksi. Asgard mietti, mihin kaksijalat mahtoivat moista kapinetta käyttää.
Tutkittuaan pikkupesän perinpohjin varmistaakseen sen olevan turvallinen, hän asettui mukavasti kerälle ahtaaseen nurkkaan ja jäi tuijottamaan raollaan olevaa ovea. Kuitenkin jonkin ajan päästä jatkuva varuillaan oleminen alkoi väsyttää, ja hänen päänsä alkoi nuokkua.


Unessa Asgard huomasi kävelevänsä metsän yllä. Hän näki jalkojensa alla olevan puita, paljon puita. Sen jälkeen tuli vähän avarampaa, ja hän näki kauempana suuren, kirkasvetisen lammen, jonka toisella puolella maasto jatkui täysin puuttomana, kunnes vastaan tuli uusi vesistö, joki.
Asgard kääntyi ympäri ja näki taakseen jäävän kaksijalkalan tumman, kulmikkaan siluetin. Tämä kaikki, mitä hän juuri näki… Oliko se aina ollut näin lähellä häntä? Eikä hän ollut ikinä voinut villeimmissä unelmissaankaan kuvitella mitään tällaista olevan olemassa. Aina oli ollut vain kaksijalkala ja kaksijalat, jatkuva kamppailu elämästä ja kuolemasta.
Hän käveli eteenpäin. Metsän vihreys oli sokaista hänet. Se oli jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän tiedosti olevansa unessa, mutta siltikin tämä tuntui aivan liian todelta ollakseen pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma.
Yhtäkkiä hän pysähtyi nähdessään kauempana edessäpäin kissan. Sekin seisoi taivaalla, leijui puiden yläpuolella niin kuin hänkin. Kissa katsoi hetken häntä, sitten kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin. Asgard yritti juosta sen kiinni, mutta hän tunsi jäävänsä koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen muukalaisesta.
Ennen heräämistä hän huomasi seisovansa useaan eri osaan haarautuvan joen yllä. Sitä ympäröi nummi ja metsä, ja jos hän oikein pinnisteli nähdäkseen, näytti maankamaralla liikkuvan joitain pieniä hahmoja.


//1155 sanaa

(Tästä eteenpäin tulevat tarinat on tullu toukokuun aikana)

"Voinko käydä hakemassa?" Oreo kysyi, ja Ursan nyökättyä nuori kolli suuntasi etsimään hämähäkinseittiä. Seurasin hänen kulkuaan sivusilmällä. Oreo vaikutti sosiaaliselta kissalta, sellaiselta, joka tuli hyvin muiden kanssa toimeen. Sellaiselta, jolle on tärkeää, että muilla kissoilla on hyvä olla. En minäkään täysin välinpitämätön ollut muiden kissojen suhteen, mutta en ollut koskaan jaksanut vaivata päätäni tuntemattomien kissojen hyvinvoinnilla. Oli kiinnostavaa, miten paljon Oreo vaikutti välittävän näistä kahdesta, jotka aivan vasta tapasimme.
Tunsin jonkun tuijottavan minua. Käännettyäni katseeni Oreon suunnasta huomasinkin Isan vihreiden silmien kohdistuneen minuun. Hän oli aika oreomainen. Energinen ja utelias. Mutta Oreo ei käynyt samalla tavalla hermoilleni. Siristin silmiäni merkiksi nuorelle naaraalle siirtää katseensa muualle, mutta Isa vain jatkoi tuijotustaan. Ursa oli aina sanonut, etten ollut paras muiden kissojen kanssa. En kuulemma aina ymmärtänyt heitä. Nyt ehkä tajusin, mitä siskoni tarkoitti, minulla ei nimittäin ollut hajuakaan siitä, mitä tuo naaras ajatteli.
Nousin seisomaan ja astelin siihen suuntaan, mihin Oreo oli kadonnut. Pujahdin erään pensaikon läpi ja pian huomasinkin mustavalkoisen kollin nuuhkimassa kauempana seittien perään. Seisahduin erakon luo.
"Mitä sinä ajattelet noista kahdesta?"

//Oreo?
//172 sanaa

Corona: 39kp! -

Oreo: 32kp! -

Ruskatassu: 11kp

Fetus: 11kp -

Nefiri: 33kp! -

Huohotin raskaasti, ja katsoin ilveksen perään, ja tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani. Mokoma peto oli päässyt kynsistämme. Olin saanut pari hyvää iskua ilveksen turkkiin, mutten ollut kyennyt kynsimään sitä enempää ennen kuin Nefiri oli ottanut johdon. Ehkä ihan hyvä vain, sillä hän oli meistä auttamattomasti paras taistelija. Olisin kyllä halunnut antaa sille paremman opetuksen- Yllätyin aggressioni vahvuudesta tuota kyseistä ilvestä kohtaan. Ei ollut tapaistani olla murhanhimoinen, ei sitten yhtään. Mutta ilves oli satuttanut Kikiä. Olin tuntenut kissan vasta hetken, mutta vaistoni halusi suojella häntä ja Isaa. Tiesin millaista oli matkata yksikseen. Ja vaikka heitä oli kaksi, Kiki ja Isa näyttivät kumpikin arviolta melko nuorilta, joskin vain vähän minua nuoremmilta. En totta puhuen ollut varma pärjäisivätkö he kaksistaan nyt, kun Kiki näytti loukkaantuneen. Vilkaisin varovasti Nefiriä, jonka asenne ei ainakaan aiemmin ollut vaikuttanut kauhean myönteiseltä kissoja kohtaan. Hänen ilmeestään ei saanut paljoa selkoa. Lähinnä hän näytti miettivän tilannetta.
Katsahdin maassa makaavaan Kikiin päin; Isa oli hänen vierellään huolestuneen näköisenä, ja Ursa näytti tutkivan Kikin jalkaa. Kiki näytti selvästi olevan tuskissaan, ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Huokaisin syvään, kun katsekontakti rikkoutui. En tiennyt mitä Nefiri sanoisi, mutta yhdestä asiasta olin varma; heitä en jättäisi! Astelin lähemmäs kissakolmikkoa, ja istahdin Kikin viereen. En puhunut mitään, vaan tarkkailin tilannetta. Ursa varmaan osaisi tutkia loukkaantunutta jalkaa paremmin kuin minä, enkä halunnut olla tiellä. En ollut oikeastaan varma, haluaisivatko Nefiri ja Ursa auttaa, vai tarkastiko Ursa jalan vain sen vuoksi, että tietäisi heidän pärjäävän lähdettyämme. En tosin ollut varma, pärjäisivätkö he. Jalka näytti melko pahalta. Silittelin Kikin selkää etukäpälälläni rauhalliseen tahtiin. Tunsin hänen nopean hengityksensä kylkien kohoillessa ja lasketessa. Jatkoin silittämistä, kunnes kylkien kohoilu hidastui aavistuksen. Kunpa hän olisi kunnossa.
”Ursa voi auttaa sinua. Hän on auttanut minuakin”, Nefiri naukui yllättäen. Katsoin naarasta hetken ihmeissäni. Oikeastiko? Mahtavaa! Kiitos Nefiri. En sanonut mitään, mutta kasvoilleni piirtyi lämmin hymy. Ursa kumartui tutkimaan jalkaa tarkemmin.
”Se ei vaikuta katkenneen, mutta haava on aika vakava. Sinun tuskin kannattaa liikkua pariin päivään, ettei tilanne pahene.” Isa nyökkäsi Kikin puolesta.
”Älä huoli, kaikki tulee olemaan kunnossa”, avasin suuni ensimmäistä kertaa ilveshyökkäyksen jälkeen. Ääneni oli lämmin. Toivoin vain, että väittämäni oli totta. Halusin luottaa Ursan parannustaitoihin.
”Voiko sitä hoitaa yrteillä?” kysäisin Ursalta, ja nyökkäsin Kikin jalan suuntaan. Ursa empi murto-osasekunnin, ennen kuin vastasi.
”Hämähäkinseitin pitäisi ainakin tyrehdyttää verenvuotoa. Yrttejä minun pitää muistella tarkemmin.” Nyökkäsin.
”Voinko käydä hakemassa?” ehdotin, ja nousin jo valmiiksi ylös. Halusin olla avuksi. Ursa nyökkäsi, ja katselin ympärilleni. Pensaissa saattaisi olla. Tassuttelin vähän matkan päässä sijaitsevien pensaiden luo, ja aloin tonkimaan. Verkkoa onneksi löytyi, mutta niin vähän, että tarvittaisiin luultavasti enemmän. Hmm… Päätin etsiä vähän kauempana nököttävästä pensasröykkiöstä. Heilautin häntääni, ja kipitin niiden luo. Kyllä hämähäkinseittiä jossain täällä olisi.

//438 sanaa
//Nefiri?

Katselin tarkasti ja hiukan varautuneena kaksikkoa. Koskaan ei pitänyt aliarvioida vastustajiaan, vaikka he olisivatkin keskenkasvuisia typeryksiä, kuten nämä kaksi, tai ainakin toinen heistä tuntui olevan. Kikiksi esittäytynyt kissa vaikutti enemmän sellaiselta, jonka voisin hyväksyä joukkoomme. Isa taas oli sellainen, jonka kuvittelin hyppivän liiaksi nenilleni.
"No, nyt kuulitte meidän nimemme", sanoin viileästi. "Mistä te tulette? Onko teitä muita?"
"Ei meitä ole muita", Isa vastasi pudistaen päätään. "Ja me olemme erakkoja, olemme kulkeneet täällä metsässä jo jonkin aikaa."
Hymähdin sanomatta mitään. Uskoin kyllä, että kaksikko oli tosiaan vain kaksikko. Isa tuntui olevan kissa, joka ei usein valehdellut ja jos olisikin valehdellut, ei hän varmaan olisi ollut siinä kovinkaan hyvä. Häntä oli helppo lukea. Ja vaikka hän oli antanutkin vähän epämääräisen vastauksen liittyen heidän taustoihinsa, ei minua oikeastaan kiinnostanut. Halusin vain varmistaa, etteivät he tosiaan olisi uhka.
"Selvä sitten", murahdin astuessani nuoren kaksikon ohi. "Jatketaan matkaa."
Toivoin voivani jättää nämä kaksi taakseni mahdollisimman pian, mutta tietysti kaikesta piti tehdä hankalaa.
"Hei! Ette te voi noin vain lähteä!"
Käännähdin ympäri ja näin punaruskean naaraan hämmentyneen ilmeen. Ursa ja Oreo näyttivät myöskin hiukan hämmentyneiltä tilanteeseen; halusivatko nuo kaksi muka jäädä jutustelemaan näiden vieraiden kissojen kanssa?
"Kuinka niin?" kysyin värittömästi. Tämä oli ajan haaskausta, ja yritin katseellani viestiä sitä matkakumppaneilleni. Oreo ei tuntunut ottavan viestimisestäni kiinni, Ursa taas teeskenteli tietämätöntä.
"Vastahan me tapasimme", Kiki sanoi hiukan ujon oloisesti. Pyöräytin silmiäni.
"Kuulkaas, sanon tämän nyt suoraan. Minua ei kiinnosta teidän seuranne enkä usko, että teistä on meille mitään hyötyä, pelkkää harmia."
Minua vähän kaduttivat nuo sanat nähdessäni kaksikon ilmeet, mutta minun oli pysyttävä järkkymättömänä. En halunnut heitä mukaamme. Piste.
"Etkö ole nyt vähän kylmä?" Oreo kysyi. Loin nuoreen kolliin tiukan katseen.
"Minä teen täällä päätökset. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ottaa nämä kaksi nuorukaista joukkoomme, meidän on ajateltava käytännöllisesti."
"Kuka on sanonut mitään siitä, että edes haluaisimme teidän mukaanne?" Isa kysyi nenäkkäästi. Siristin silmiäni.
"No, miksi ette sitten anna meidän mennä?"
Isa ja Kiki näyttivät hetken miettivän vastaustaan. He vaikuttivat kissoilta, jotka eivät paljon miettineet tulevaisuutta, tuskin edes seuraavaa päivää.
"Me... haluamme tutustua teihin? Ja sitten ehkä lähteä mukaanne! Ehkä!" Isa vastasi ja Kiki nyökytteli ponnekkaasti, vaikka hänellä tuskin oli ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen toverinsa aikoisi sanoa.
"Jaa", sanoin hitaasti. "Siltikin, ruoka ei välttämättä riitä viidelle kissalle, ja -"
Yhtäkkiä pensaiden takaa syöksyi... jotain. Se oli suuri, sähisevä ja omituisen hajuinen. Kavahdin äkkiä kauemmas ja onnistuin väistämään otuksen hyökkäyksen. Etsin nopeasti katseellani ensin Ursan, sitten Oreon. Molemmat näyttivät olevan kunnossa. Hyökkäys ei ollutkaan osunut heihin.
Näin Oreon syöksähtävän olion kimppuun sähähtäen, Ursa meni perässä. Oma katseeni oli lukittunut Kikiin, jonka eläin oli ottanut hyökkäyksensä kohteeksi. Nyt erotin, että eläin oli ilves. Ne olivat vähän kuin me, kissat, mutta se oli suurempi ja omasi outoja piirteitä. Sen leuat olivat lukittuneet Kikin takajalan ympärille. Hetken ajattelin, että ehkä olisi vain järkevää lähteä ja jättää Kiki ja Isa oman onnensa nojaan, mutta hylkäsin ajatuksen pian. Jos ilveksen uhrina olisi ollut Kikin sijaan Ursa, olisin toivonut jonkun voivan auttaa. Eikä Isa yksin pystynyt ilvestä häätämään.
Ursa ei ollut koskaan ollut kummoisempi taistelija, mutta heittäytyessään ilveksen niskaan hän sai vietyä sen huomion hetkeksi muualle nuoresta naaraasta. Voimakkaampi ilves kuitenkin heitti hänet nopeasti selästään, mutta sen tehdäkseen se joutui irrottamaan otteensa Kikistä. Isa riensi ystävänsä luo auttamaan. Minä tilanteen arvioituani syöksähdin vihollisen kimppuun.
Olin meistä viidestä suurikokoisin, joten iskeytyessäni ilveksen selkään sain sen kaadettua maahan. Valmistauduin puremaan ilveksen niskaan tarkoituksenani tappaa, mutta vastustajani onnistui pyörähtämään selälleen ja potkaisemaan minut jaloillaan kauemmas. En kuitenkaan jäänyt maahan kauaksi aikaa makaamaan, vaan nousin nopeasti ylös valmiina uuteen hyökkäykseen. Ilves oli kuitenkin nopeampi ja hyökkäsi sähisten kimppuuni. Kierimme sihisevänä raajojen ja häntien sekasotkuna, kunnes sain hyvän osuman eläimen kasvoihin. Se parahti ja lopetti hetkeksi huitomisen. Onnistuin painamaan ilveksen maata vasten, raastin kynsilläni sen kylkeä karvatuppojen lennellessä. Avasin leukani ja purin ilveksen kaulaan kiinni. Sen karva alkoi peittyä vereen, mutta eläimen yllättäinen liike sai minut horjahtamaan sen päältä ja ilves riensi nopeasti pensaiden suojaan. Siitä tuskin olisi enää meille haittaa, sillä saatoin sen melko huonoon kuntoon.
"Rauhoitu, niin voin katsoa sitä kunnolla."
Ursan sanat muistuttivat minua siitä, että emme olleet selvinneet hyökkäyksestä täysin vahingotta. Kiki makasi maassa ja näytti olevan tuskissaan. Siskoni oli kumartunut hänen jalkansa ylle tutkimaan sitä. Isa istui huolestuneena ystävänsä vierellä, Oreo pysytteli kauempana mutta näytti myöskin kantavan huolta kissan takia, jonka oli vasta tänään tavannut.
En tiennyt, mitä tehdä. Halusimmeko oikeasti huolehtia haavoittuneesta kissan rääpäleestä? Tiesin, että jos jättäisimme Kikin yksinään, he eivät yhdessä selviäisi. Nuo kaksi olivat vielä aivan liian nuoria tietääkseen, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Siltikin, he eivät olleet meidän vastuullamme.
Ursa tuntui kuin lukevan ajatukseni, sillä huomasin hänen katsovan minua terävästi. Tunsin siskoni niin hyvin, että tiesin tarkalleen, mitä hän katseellaan viesti. *Aiotko oikeasti jättää melkein pentuikäisen kuolemaan? Millainen kissa sinä oikein olet?* Jos emomme ei olisi jättänyt meitä oman onnemme nojaan, voisivat asiat olla hyvin erillä tolalla. En välttämättä näkisi Ursan kylkiluita hänen ruskean turkkinsa läpi, eikä minun välttämättä olisi tarvinnut opetella taistelemaan niin nuorena. Tiesin, että Ursa ajatteli samaa.
Selvä, me jäisimme heidän luokseen ainakin siksi aikaa, että Kiki toipuisi tarpeeksi selvitäkseen. Mutta noiden kahden mukaan ottaminen ei tullut kysymykseenkään.
"Ursa osaa auttaa sinua. Hän on auttanut minuakin", sanoin yrittäen kuulostaa edes vähän lämpimämmältä, mutta varmasti ääneni kuulosti edelleen hiukan kalsealta. Vaihdoimme Ursan kanssa vielä katseen, sitten naarasta keskittyi hoitamaan nuorempaansa.
"Se ei vaikuta katkenneen, mutta haava on aika vakava. Sinun tuskin kannattaa liikkua pariin päivään, ettei tilanne pahene."
Istuuduin kauemmas nelikosta. Tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Ursa ja Oreo tuntuivat käyttäytyvän paljon luontevammin noiden kahden kanssa. En voinut valehdella ja sanoa, etteikö minua hiukan huvittanut mennä heidän luokseen ja kuulua tuohon joukkoon. Mutta minun oli ajateltava realistisesti. Vaikka Ursa ja Oreo ehkä tykästyisivätkin Kikiin ja Isaan, emme voineet ottaa heitä mukaamme. Minun olisi siis pysyttävä kylmän välinpitämättömänä. Koska Oreokin oli vielä nuori, joukkiostamme tulisi iän suhteen epätasapainoinen, jos kaksikko alkaisi matkata kanssamme. Minun olisi opetettava heidät taistelemaan. Ja entä sitten, jos tapahtuisi jotain samanlaista kuin äsken? Ursa ja Oreo olivat kärkkäämpiä auttamaan, enkä voisi hyväksyä sitä, että heille sattuisi jotain sen takia, että he joutuisivat auttamaan noita kahta.

//Oreo? sori jos hittasin liikaa D:
//1000 sanaa

Sanoisin asian latteasti, jos sanoisin olevani innostunut uusista kissoista. Uudet tuttavuudet vaikuttivat mukavilta, vaikken heitä oikeasti tuntenutkaan. Heitä oli kaksi; punaruskea naaras, joka oli Nefirille jo puhunutkin. Toinen oli vähän taemmas jäänyt ruskea naaras. Kummatkin näyttivät hitusen minua nuoremmilta. ”Jos tekään ette kerro edes nimiänne, en minä aio pukahtaa sanaakaan”, punaruskea naaras naukui takaisin Nefirille. Olin vaikuttunut naaraan rohkeudesta verraten isompaa kissaa vastaan. Nefiri ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä positiiviselta, vaan tuhahti hiljaa.
”Selvä sitten. Minun nimeni on Nefiri”, hän ilmoitti jokseenkin kuivasti, ja katsahti sitten minuun. Astuin eteen, ja kasvoiltani paistoi jo valmiiksi hymy. Mieti, miten mahtavaa olisi, jos saisimme nämä porukkaamme! Nefirihän oli hetki sitten epäsuorasti ilmaissut haluavansa lisää kissoja mukaamme. En tiennyt, olivatko nämä kaksi keskenkasvuista kissaa, mitä hän oli tarkkaan sanoen etsinyt, mutta omasta mielestäni he vaikuttivat mahtavilta.
”Oreo”, nyökkäsin, ja viitoin sitten viereeni, ”Ursa.”
”Mitkä nimenne ovat?” kysyin vastakysymyksen. Ääneni oli avoin ja jokseenkin rento. Ruskea naaras astui taaempaa esiin. Hän näytti
”Olen Kiki, ja tässä on Isa”, hän hymyili jokseenkin ujosti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Jokin hänen äänessään oli vain niin kaunista. Tarkkailin kissoja katseellani. Äsken puhunut ruskea naaras, Kiki, vaikutti olemukseltaan vähän ujolta. Punaruskea Isa taas antoi rohkean olemuksen. He voisivat oikeasti olla hyvä lisä porukkaamme. Katsahdin Nefiriin, ja toivoin hänen miettivän samaa. Luotin kuitenkin Nefirin päätösvaltaan tässä asiassa. Jos hän sanoisi ei, hyväksyisin sen, vaikka se tekisikin kipeää. Luottamukseni vanhempaa naarasta kohtaan oli matkamme aikana hioutunut miltei järkkymättömäksi. Samoin Ursan kanssa. En tiennyt, tunsivatko he samoin, mutta minä ainakin luotin heihin. Nefiri vastasi katseeseeni, ja viitoin häntä kysymään jotain. Itse olisin miltei valmis ottamaan kissat porukkaamme, mutta ymmärsin hyvin jos Nefiri ei luottaisi heihin niin helpolla.

//Nefiri?
//273 sanaa

Tällä hetkellä olimme Fetuksen kanssa tilanteessa, joka oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Olin ollut etsimässä saalistettavaa, mikä oli osoittautunut hankalammaksi kuin kotonamme, kun kesken oravan pyydystämisen olin hätkähtänyt tuohon valtavaan koiraan, joka katsoi minua kuin mitäkin saalista.
Olin ottanut jalat alle säikähtäneenä ulvaisten ja juossut sokeana kohti majapaikkaamme tajuten virheeni vasta Fetuksen nähdessäni. *Minun olisi pitänyt mennä muualle!* En missään nimessä halunnut saattaa Fetusta vaaraan.
Fetus lähti juoksemaan vaistomaisesti tätä suurta karvakasaa karkuun ja huudahti jopa käskevästi: “Ala tulla! Jäät vielä sen hampaisiin!” Siristin silmiäni Fetukselle tympääntyneenä naaraan komentelusta, mutten sanonut mitään. Kiristin tahtiani ja pysyin Fetuksen kannoilla, mutta naaraan etumatkan takia en saavuttanut tätä kokonaan. Nopeutemme oli suhteellisen samaa tasoa, mutta naaraan solakka rakenne tuntui helpottavan hänen pakenemisoperaatiotaan. Eivät pitkät jalkanikaan ainakaan hidastaneet minua.
Tarkkailin pää vauhkosti pyörien turvan mahdollisuuksia. Sydämeni oli pompata rinnastani ulos, kun huomasimmke ajautuvamme kaksijalkojen pesistä muodostuvaan umpikujaan. Fetus oli huomannut saman ja vilkaisi minua aavistus huolta ilmeessään -tai sitä minä sen oletin olevan. Käännyin ympäri ja laskin tassuni tukevasti maahan ja valmistauduin puolustamaan Fetusta hengelläni. Tuijotin kauhun ja määrätietoisuuden sekaisella katseella lähestyvää kuoleman lähettilästä. Kunhan Fetus vain pääisi karkuun. *Merkurius anna anteeksi.*
"Tule tänne!" kuulin Fetuksen hätäisen sihahduksen takaani. Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka Fetus seisoi aidanraon vieressä. Tunsin sillä hetkellä mitä suurinta kiitollisuutta tuon naaraan läsnäoloa kohtaan. *Kiitos Fetus, kiitos!* Luikahdin nopeasti Fetuksen perässä aidankolosta juuri oikeaan aikaan. Hetki myöhemmin olisin ollut jo koiranruokaa.
Lysähdin maahan, kun sain varmistuksen alueen turvallisuudesta.
"En tiennytkään, että sinulla on noin kova halu tapattaa itsesi", Fetus tuhahti sarkastisesti. Katsoin naaraaseen samanlaisella ilmeellä, minkä vedin kasvoilleni useinkin naaraan sarkastisten heittojen jälkeen.

Olimme levänneet hetken ja nyt tasapainottelimme kaksijalkalassa risteilevillä aidoilla. Oli jo miltei pimeää emmekä olleet vieläkään saaneet syötävää. Se jäisi pakostikin huomiselle.
Aloin kuulla aivan liian läheltä kaksijalan lepertelevää puhetta ja turkkini pörhistyi hätkähdyksestä. Katsoin äänen suuntaan ja näin vähän matkan päästä aidasta vanhan kaksiajalan, joka katseli meitä. Sen puhekin oli varmaan osoitettu meille, muttemme siitä mitään tietenkään ymmärtäneet. Olin varautunut jo siihen, että kaksijalka lähestyisi meitä varoittamatta ja yrittäisi napata meidät, mutta se vetäytyikin takaisin pesäänsä jättäen oven auki. Outo keltainen valo kajasti pesän sisältä ulos.
Kun olimme jatkamassa matkaamme, kaksijalka palasi taas, tällä kertaa joku outo kiiltävä kippo kädessään. Vilkaisin Fetusta kummastuneena.
Kaksijalka vanhus laski kulhon maahan ja peruutti hieman. Sitten se alkoi taas puhumaan. Tämä toi mieleeni menneisyyden. Pentuina minä ja Merkurius olimme saaneet kaksijaloilta ruokaa ja tämä tilanne muistutti kovin paljon sitä. Tarkastelin tilannetta vielä uudelleen ja kaikki merkit täyttyivät. Silti mielessäni oli vielä karmea muisto vangitsemisestamme, joka sai minut suhtautumaan kaksijalkaan jollain tasolla epäluuloisesti. Silti tein johtopäätöksen.
"Se yrittää antaa meille ruokaa", sanoin varmasti. Fetus kurtisti kulmiaan, mutta ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, loikkasin varovasti aidalta alas ja lähestyin kulhoa varovaisesti samalla kaksijalkaa tarkkaillen. Halusin pitää huolen siitä, etten kävelisi suoraan ansaan.
Kuonooni leijui lihan tuoksu. Se ei haissut tavalliselta riistalihalta vaan joltain muulta mutta lihaa se varmasti oli. Katsoin kaksijalkaan kohdaten sen katseen. Se alkoi taas höpistä jotain, mutta ääni oli aivan varmasti lempeä.
"Tule Fetus", kutsuin naarasta. Emme sittenkään jäisi ilman ruokaa.

//Fetus? Sori tönköstä tekstistä, kirjotin tän puoliks hälinässä :'D

Vilkaisin terävästi Oreota ja Ursaa, jotta kaksikko tajuaisi jättää puhumisen minulle. Kukaan joukkiostamme tuskin epäili sitä, että minä osaisin hoitaa homman parhaiten. Sitä paitsi olin paras taistelija; taisteleminen ei ollut koskaan ollut Ursan vahvuuksia, ja Oreo oli minua nuorempi ja kokemattomampi. Jos nämä kissat hyökkäisivät, minun oli hyvä olla valmiina ottamaan iskut vastaan. Kissan ääni oli kuitenkin kuulostanut aika epävarmalta ja pelokkaalta, joten taistelulta varmaan vältyttäisiin.
Astuin eteenpäin äänen suuntaan, ja puun takaa esiin ilmestyi pienikokoinen naaraskissa. Hänen turkkinsa oli ruskeankirjava, ja naaraan suurista sinisistä silmistä välittyi sekä uteliaisuutta että ujoutta. Oletin, että tässä oli kissa, joka oli puhunut.
Naaraan perässä paikalle astahti toinenkin kissa. Hänkin vaikutti nuorelta, mutta toisin kuin ruskea erakko, hän ei tuntunut ujostelevan meitä samalla tavalla. Kissa katsoi meitä kiinnostuneena vihreät silmät säteillen ja otti askeleen lähemmäs, toisen jäädessä hänen taakseen.
"Keitä te olette?" Naaraskissa kysyi kallistaen päätään. Siristin epäilevästi silmiäni.
"Sinun tuskin tarvitsee tietää", vastasin Oreon ja Ursan astuessa takanani eteenpäin. Tiesin, että utelias Oreo varmaan paloi halusta tietää, keitä nämä kissat olivat, mutta en ollut varma, kannattiko meidän tutustua heihin ollenkaan. Halusin kyllä saada lisää kissoja liittymään joukkoomme, mutta tällaisista nuorista, kokemattomasti kissoista saattoi olla enemmän harmia kuin hyötyä. Oreo vielä meni, mutta kolme nuorukaista olisi liikaa. Sitä paitsi jokin uteliaassa, punaruskeassa naaraassa ärsytti minua.
"Vau", kyseinen riesa henkäisi katsottuaan minua kunnolla. "Oletpa sinä iso!"
Pyöräytin silmiäni. En edes ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kissat olivat kumpikin niin nuoria, että näytin varmaan valtavalta.
"Oletteko te kahdestaan?" kysyin huomioimatta naaraan sanoja. Tämän ilme muuttui uteliaasta uhmakkaaksi.
"Jos tekään ette kerro edes nimiänne, en minä aio pukahtaa sanaakaan", naaras naukui kuono pystyssä. Tuhahdin hiljaa ja vilkaisin kahta matkatoveriani.
"Selvä sitten. Minun nimeni on Nefiri", kerroin naaraalle ja katsahdin sitten Oreota. Kolli saisi kyllä esitellä itse itsensä.

//Oreo?
//292 sanaa

”En ole oikeastaan ajatellut sitä – en ollenkaan. Minusta meillä ei ole tällä hetkellä mitään syytä erota toisistamme. Kolmestaan olemme vahvempia”, Nefiri lausui. Kyllä. Nyökkäsin. Asia oli juuri niin kuin naaras oli sen ilmaissut. Kolmestaan olimme vahvempia monissa määrin. ”Ellet sinä sitten halua meistä eroon?” kissa siristi silmiään hiukan. Aioin vastata, mutten ehtinyt, kun toinen jatkoi: ”No, ei kai minulla siihen olisi mitään sanomista. Mutta minun puolestani voimme kulkea yhdessä, kunnes tuntuu järkevältä jatkaa eri teitä.” Ei tokikaan! Miksi minä heistä eroon haluaisin? He olivat hyvää seuraa! En kuitenkaan ehtinyt sanoa ajatuksiani ääneen, ennen kuin Nefiri pienen Ursaan suunnatun vilkaisun jälkeen avasi taas suunsa.
”Etkä sinä tule olemaan ainoa kissa, joka joukkoomme liittyy. Toivottavasti.”
”Niin! Toivottavasti saamme mukaamme vielä lisää kissoja”, hymyilin. Onneksi olimme tästä samaa mieltä.
”Enkä tokikaan halua teistä eroon! Niin kuin sanoit, olemme vahvempia kolmistaan. En halua vaellella yksin, kun se on paljon mukavampaa yhdessä. Lisäksi olette hyvää matkaseuraa”, ilmoitin iloisesti.

”Hyvää”, kommentoin isosta kanista, jonka Ursa oli meille pyydystänyt. Siitä oli riittänyt meille kolmelle hyvin. Olin vihdoin täynnä. Suorastaan pursusin intoa ja energiaa. Metsä näytti niin kauniilta nyt, kun lumi oli alkanut sulaa. Kuulin lintujen viserryksen puissa. Hautasimme kanin rippeet puunkoloon, ja lähdimme kävelemään. Minulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan missä olimme, mutta tänne en halunnut jäädä, se oli varmaa. Jotenkin mukavan paikan vain tunsi, eikä tämä osa metsästä mielestäni ollut sellainen. No, jättäisimme paikan taakse pian, se olisi varmaa. Katsahdin olkani yli taakseni piirtyvää metsää. Olimme kulkeneet jo pitkälle verrattuna siihen, mistä eilispäivänä lähdimme. Vaikka se ei aina tuntunut siltä, piti vain uskoa siihen, että pääsisimme vielä johonkin.
”Hei, eikö metsä olekin kaunis näin keväällä?” kirin siskosten rinnalle. Ursa nyökkäsi hymyillen.
”Onhan se”, Nefiri myönsi jatkamatta keskustelua enempää. Kävelimme hetken hiljaa. Onneksi hiljaisuutemme ei enää ollut kiusallista, vaan olimme oppineet olemaan hiljaa kiusaantumatta.
”Hei, haistatteko tuon?” Ursa pysähtyi yllättäen. Haistelin itsekin ilmaa, ja huomasin Nefirin tekevän samoin. Haistoin jotain hyvin tuttua… kissoja!
”Kissoja”, Nefiri sihahti heti perään.
”Mitä tehdään?” kysyin.
”Emme tiedä, ovatko he vihamielisiä. Ollaan varuillamme”, Nefiri naukui, ja lähdimme tassuttelemaan hajun suuntaan. Sisimpäni kuplivat innosta. Tämä oli jännittävää. Viime aikoina ei oikein ollut tapahtunut paljoa, ja olin kaivannut seikkailuja. Johti tämä sitten hyvään tai pahaan, ainakin se olisi jännittävää!
”Kuka siellä?” kuulimme yhtäkkiä vieraan äänen edestäpäin. Ääni ei kuulostanut vihamieliseltä, ja päättelykykyni mukaan kyseessä oli naaras, ehkä jopa vähän pelokas sellainen. Tuuli oli varmaan kääntynyt, joten he olivat haistaneet meidät, tai he olivat kuulleet tulomme. Paloin halusta vastata kissalle, mutta sen sijaan annoin Nefirin sanoa jotain. Hän oli viisaampi kuin minä, joten hän varmasti tietäisi mitä sanoa. Katsahdin vanhempaan naaraaseen odottaen, että tuo lausuisi jotain.

//Nefiri?
//431 sanaa

Oli ollut aika tuskaista kulkea eteenpäin, tietämättä minne mennä. Aloin hiljalleen uskoa että menimme väärään suuntaan, tai kuljimme pelkkää ympyrää. Meillä ei ollut mitään varmuutta mitä kävi, sekä inhosin sitä. Kuitenkin Corona ei loppujen lopuksi ollutkaan niin ärsyttävä. Hän osasi aivan omilla aivoillaan ajatella, vaikka se tuntuikin joskus olevan vaikeaa. Saalistus tuntemattomilla mailla tuntui olevan jotenkin vaikeaa, kai se oli jatkuvasti kaksijalkaloiden lähellä olo joka vaikeutti asiaa. Kaksijalat osasivat jotenkin maagisesti karkoittaa kaikki saaliit pelkällä läsnäolollaan. Corona olikin itseasiassa metsästämässä jo, kun minä etsin meille lepo paikkaa tälle yölle. Yöt olivat selvästikkin lämmenneet nappaamis päivästämme, tuskin missään oli enää lunta, mitä pidin sekä myönteisenä sekä kielteisenä asiana. Kielteinen puoli oli se että aikaa oli mennyt aivan liikaa, eikä Corona ollut vieläkään kotona, eikä meillä nyt enää ollut varmuutta etteivät kaksijalat olleet siepanneet loppuja pienestä joukostamme. Meidä täytyi nyt vain toivoa että menimme oikeasti oikeaan suuntaan ja onni suosisi meitä. Hyvä puoli oli se, ettemme enää kuolleet unissamme kylmyyteen, sekä riistan löytäminen ei olisi aivan mahdotonta. Kuulin ulvaisun, ulvaisun? Kyllä, Corona ulvaisi, nostin pääni hermoissani, kun hän juoksi minua päin, sitten haukuntaa. Voi hiirenpapana, pinkaisin itsekkin juoksuun kollin takaa. En minä voinut hyökätä tuollaisen ison eliön perään! Corona jäi helposti taakseni kun juoksimme, hän se oli se jolla oli kynnet vielä tallella.
“Ala tulla! Jäät vielä sen hampaisiin!”, Huudahdin. kolli katsoi minua näreissään, tiettyhän minä tiesin ettei hänkään ihmeisiin pystynyt mutta pian tuo olisi variksen ruokaa jos ei tullut. Eikä minulla todellakaan ollut voimaa kantaa häntä karkuun.


//246 sanaa//Coro?

”Jos haluatte minun suunnittelevan elämääni pidemmälle, minun täytyy tietää joitain asioita teistä. Olitteko ajatelleet kulkea yhdessä vielä pitkän aikaa, vai haluatteko jo minusta eroon?”
Käänsin katseeni taivaalta, jota olin poissaolevasti tuijottanut mietteisiini vajonneena, Oreoon. En ollut odottanut tuota kysymystä. Siksi, että en ollut juuri ajatellut sitä. En ollut missään vaiheessa miettinyt sitä, eroaisimmeko jossain vaiheessa toisistamme. Oreo tuntui jotenkin niin luonnolliselta osalta joukkiotamme, vaikka emme olleetkaan tunteneet kauaa. Tuntui järkevältä, että mukanamme oli joku kolmas osapuoli, etenkin siksi, koska Ursa ja minä olimme siskoja. Me päädyimme kinastelemaan aika usein, kuten sisarukset aina. Lisäksi tulimme samoista olosuhteista. Mukanamme oli hyvä olla joku, jolla oli erilainen käsitys elämästään ja joka omasi erilaiset taustat.
"En ole oikeastaan ajatellut sitä - en ollenkaan. Minusta meillä ei ole tällä hetkellä mitään syytä erota toisistamme. Kolmestaan olemme vahvempia."
Katsoin tarkasti Oreota, tutkiskellen hänen olemustaan saadakseni jotain vihjeitä nuoren kollin ajatuksista.
"Ellet sitten sinä halua meistä eroon?" kysyin siristäen silmiäni epäilevästi. "No, ei minulla kai siihen olisi mitään sanomista. Mutta minun puolestani voimme kulkea niin kauan yhdessä, kunnes tuntuu järkevältä jatkaa eri teitä."
Vilkaisin Ursaa saadakseni hänestä jotain kannanottoa irti, mutta naaras vain seurasi keskustelua mitään sanomatta. Mikä ei ollut yllättävää, minä olin yleensä meistä ollut se, joka hoiti ajattelun ja suunnittelun.
"Etkä sinä tule olemaan ainoa kissa, joka joukkoomme liittyy", sanoin siirtäen jälleen katseeni Oreoon. "Toivottavasti."

//Oreo?
//220 sanaa