Olimme taivaltaneet jo muutamia päiviä auringon liikkeitä seuraten. Vartaloani kiristivät edelleen vaaleanpunaiset köynnökset, joista Fetus silloin tällöin kuittaili. Olin kuitenkin matkamme aikana huomannut, että naaraassa oli ihan miellyttäväkin puoli, vaikka se saattoikin olla vaikea uskoa. Hän oli jopa sanonut omalla tavallaan pitävänsä minusta - tai ainakin minä tulkitsin sen niin, kun hän sanoi, etten ollutkaan aivan yhtä variksen ruokaa, kuin tämä uskoi. "Jäädäänkö tähän yöksi?" kuulin Fetuksen äänen muutaman ketunmitan päästä. Käänsin katseeni siihen suuntaan, ja näin naaraan hännän pilkottavan tuuhean kuusen alta. Kipitin tämän luokse ja tutkailin naaraan löydöstä. "Näyttää ihan kelpo pesältä, emmekä kastu jos alkaa sataa", tokaisin tyytyväisenä. Fetus vilkaisi minuun kiusoitellen ja naukaisi pisteliäästi: "Kehuitko juuri minun löytämää pesää?" Irvistin naaraalle leikkisästi. Sen jälkeen työnnyin syvemmälle kuusen alle, ja aloin huitomaan kuivia syksyltä peräisin olevia kuusen neulasia pois, jotta meidän ei tarvitsisi nukkua piikeillä. Kun se oli hoidettu alkoikin ilta jo hämärtää ja aloimme asettua yöpuulle. "Hyvää yötä", sanoin vielä, ennen kuin painoin pääni maahan.

//Fetus?
158 sanaa

Suorastaan säikähdin kuullessani päivälläni takanani askelia. Käänsin pääni vain huomatakseni sen hiirenaivoisen ruskean meripihka silmäisen kollin, jolla oli yhä pinkkiä kortta muistuttava esine päällään. Nauroin nähdessäni kollin, eikö toinen oikeasti ollut vielä ollut päässyt tuosta eroon? Kyllä, olin hieman huojentunutkin että tuo karvakasa oli päässyt ehjänä takaisin. Nyt voisimme paeta täältä ikuisesti, sekä minä voisin palauttaa kollin Merkuriuksen ja Taivaslaulun luokse ja kadota ikuisiksi ajoiksi. En oikein tiennyt mitä sanoa kollille.
“Sinullahan kesti tovi”, valitin mukamas. Corona pyöräytti silmiään tylsistyneenä. En itsekkään ollut mikään mestari mikä siinä karkaamisessa tuli, mutta ainakin olin päässyt pakoon ilman kynsiä, mikä oli malli suoritus. Tästä vanhempani olisivat varmasti ylpeitä.
“Tulin heti kun pääsin”, kolli tuhahti. Nyökkäsin vain pohtien mitä tehdä seuraavaksi, sillä meillä ei oikeastaan ollut mitään ideakaan minne lähteä täältä. Ei mitään suuntaa, tietoa, saati ketään keltä kysyä. Tiesin faktasta että kaksijalkojen kotikisuja saati erakkoja kiinnostanut lainkaan klaanien tekemiset.
“Minne suuntaan menemme ensin”, kysyin. Toki oli kohdattava karu totuus, olimme pelkän tuurin arvoilla että löysimme oikean suunnan. Voisimme mennä miten pitkälle tahansa, koska emme todellisuudessa voineet tietää kuinka kauas kaksijalan hirviö oli meidät kuljettanut. En olisi halunnut myöntää että joutuisin olemaan Coronan kanssa vielä pitkän ajan, enemmän kuin hetken ennen kuin me oikeasti pääsisimme takaisin tuttuun metsäämme ja löytäisimme kaverimme.. Ajattele nyt miten iso Ruskakin olisi. Piti keskittyä, piti selviytyä. Ei liittoutumista tämän jälkeen, se oli nähty minne se johti, tälläisiin tilanteisiin ja kuolemaan. Toivoin ettei Corona menettänyt täysin toivojaan ystäviensä löytymisestä tai tajuaisi mahdollisuuksiemme vähäisyyttä.
"Muistaakseni aurinko laskee tuohon suuntaan kotona.. joten meidän täytyy mennä tuonne", Hän osoitti suuntia vuorotelldn. Toinen oli fiksu! Juuri näin! Näin löytäisimme kotiin. Huokaisin huojentuneena katsoen kollia.
"Ehkä sinä et olekkaan ihan niin variksen saalista kuin uskoin", Tokaisin lopulta

//283 sanaa
//Coro?

Minusta tuntui etten voinut lopettaa hymyilemistä. Vaikka kuljimmekin koko matkan melkein hiljaisuudessa, mutta ihmettelin yhtä asiaa. Isäni ei ollut henkilökohtaisesti suonut minule yhtään sanaakaan. Mitä toinen edes ajatteli minusta? Mielessäni oli tavallaan poikkesi ajatus että tämä oli virhe, mutta se oli nopeasti pyyhkiytynyt mielestäni kun olin kuullut Eloklaanin moraalit, että vanhempani pääsisivät mukaan. En halunnut yliajatella asiaa. Tämä tuntui kaiken kannalta turvallisinta. Mutta vaikealta, kaamealta. Emme voineet tietää miten Dakota ja Timi pärjäisivät ilman meitä kaksijalkojen armoilla, saati milloin Fetus ja Corona palaisivat. Mutta sinänsä isä oli sanonut ennen lähtöämme että lähettäisi Coronan rajalle. Ehkä minä saisin puhuttua isän kanssa myöhemmin, sillä sisälläni kulki tuhat kysymästä, enemmän kuin halusin sinne, en halunnut huolestuttaa itseäni turhaan, koska kaikki kyllä vielä ratkeaisi. Jossain Vaiheessa isä kävi puhumassa Mesitähdelle nimistä. toivoin ettei meitä nimitettäisi heti, vaan saisin hetken hengitys taukoa, puhua isälleni. Toki yhä mietin oliko tämä liikaa pyydetty vanhemmiltani. En ollut tosin pyytänyt heitä lähtemään, he itse olivat tulleet mukaan. Mutta silti tämä tuntui liialta. Oli myös innostunut miten paljon uutta ympäristöä näin. Olin nähnyt lähiaikoina niin vähältä, joten yht äkkinen maaston muutos oli.. Ihastuttaavaa. Mutta en vieläkään tiennyt millaista Eloklaanin maasto oli.
“Millaista eloklaanin maasto on?”, En oikein tiennyt kummalle kollille kysymykseni esitin. Mutta tavallaan toivoin että Lauhalaukka vastaisi kysymykseen. Niin, hän ensimmäisenä käänsikin päänsä katsomaan minua. Millainen isä edes oli? Aina kun hän katsoi minua hänellä oli lempeä hymy naamallaan, lämmin, mutta hänellä tuntui olevan iloinen ilmapiiri ympärillään. Eli sekään ei tullut emolta? Minulla jäi aina vain vahemmän ominaisuuksia jotka pystyivät edes tulemaan emolta. Toisaalta jos emoni halusi tulla löydetyksi kai isä tiesi kuka hän silloin oli? Hän kyllä kertoisi kuka emo olisi, eikö niin?
"Reviirimme on hyvinkin nummista ja omaamme pari metsikköä ja jokea", Lauhalaukka todella kertoi. Katseeni avartui kun vain pystyin kuvittelemaan laajat nummet silmän kantamattomiin. Kuinka minne vain katsoin olisi aavaa. En ollut koskaan elänyt sellaisella alueella, ajatuskin siitä ihastutti. Saati miten tarkasti pystyit näkemään kirkaat tähdet, olemaan lähellä taivasta. Uskoin silmieni jo kiiltävän ja suulleni tulevan kirkkaan hymyn.
"Kuinka kaunista", Mutisin hiljaa. Kuulin isäni päästävän huojentuneen naurahduksen ennen kuin hän käänti päänsä takaisin meno suuntaan. Tosiaan, kyllähän minä huomasin rajun maaston muutoksen, kun yhä kuljimme eteenpäin. Pian olimme jo oikeasti nummella, kun haistoin oudon hajun. Se oli varmasti eloklaanin rajan haju. Olimme kulkeneet tarpeeksi pitkän matkan sekä ohittaneet tarpeeksi monta estettä että olisimme klaanejen rajoilla. Toki olin aiemmin haistanut Kuolonklaaninkin hajun, jännittyen huomaavasti. Heidän hajunsa erosi huomattavasti, sekä täytyi sanoa että pidin ennemmin Eloklaanin hajusta. Kaksikko kulki nummilla huomattavasti varmempana kuin vapaassa metsässä. Katselin aivan hämilläni niittyä, niin paljon avaraa tilaa, enemmän kuin olin koskaan nähnyt. Suuni jäi ihmetelläsäni hieman auki. Tämä.. kaikki. Oliko paikka edes todellinen. Jäin hieman jälkeen kun pyörähdin ympäri ihmetelläksi. Kirin kyllä muut kiinni.

Kuljimme aivan tarpeeksi kunnes saavuimme leiriin. Katsoin aivan innoissani paikkaa, kuinka siellä oli niin monta kissaa. Hämillän kiersin katseeni joka kissassa mitä näin. Mutta heitä oli paljon. Olisi tuska edes yrittää muistaa näin monen kissan nimeä. Mutta hymyilin innoissani silti. Kerrankin olin unohtanut hetkeksi Kaksijalat, Coronan ja fetuksen.

//500 sanaa
//Mesi?

Nefirin kysymys sai minut miettimään. Mitä oikeastaan halusin elämältä? Seikkailuja? Ystäviä? Pysyä hengissä? Kaikki nuo kuulostivat jotenkin… merkityksettömiltä kun ajatteli koko elämää. Olin kuvitellut, että olin vielä pikkuinen pentu jolla oli vielä koko elämä edessä ja jonka ei tarvinnut vielä miettiä elämänsä tarkoitusta mutta totuushan oli, että olin kasvanut jo melkoisesti. En ollut oikeastaan ajatellut tulevaisuuttani hirveästi. Se tuntui niin kaukaiselta. Tykkäsin ottaa asiat päivä kerrallaan ja katsoa joka aamu, mitä tekisin.
Mutta Nefirillä oli pointti. Minun pitäisi tietää, mikä olisi elämäni tavoite. Niin, mikä oli elämäni tavoite? Mikä oli ylipäänsä elämän pointti? Kai sillä täytyi olla jokin pointti. Muutenhan emme olisi täällä, eikö? Näytin varmasti häkeltyneeltä, eivätkä yritykseni peittää sitä oikein luonnistuneet. Mutta oikeasti, oliko elämän tarkoitus vain pitää hauskaa? Kenties tuottaa muille iloa? Löytää oma onnenlähteensä? Yhtäkkiä elämä tuntui niin isolta, ja minä niin mitättömältä pisteeltä sen keskellä. Vai olinko enää edes elämän keskipisteessä?
Okei Oreo, nyt saa riittää! Olet luultavasti taas kerran ylidramaattinen. Hengitin syvään, ja keskityin vastaamiseen.
”E-en ole ihan varma. En oikeastaan ole tottunut ajattelemaan kaukaisia tulevaisuuden asioita. Tähän asti ole vain yrittänyt saada niin paljon iloa irti elämästä kuin mahdollista”, mau’uin epäröiden. Keskiyin katsomaan tassujani.
”En kuitenkaan ole halunnut jäädä vain yhteen paikkaan, sillä en halua olla sidoksissa mihinkään, mikä ei ole sitoutumisen arvoista”, käänsin ruskeidensilmieni katseen Nefiriin ja Ursaan. Olikohan heillä suurempia suunnitelmia elämiensä varalle. Kohdistin kysymykseni heille molemmille.
”Jos haluatte minun suunnittelevan elämääni pidemmälle, minun täytyy tietää joitain asioita teistä. Olitteko ajatelleet kulkea yhdessä vielä pitkän aikaa, vai haluatteko jo minusta eroon?” naurahdin kevyesti yrittäen keventää tunnelmaa. Tai no, ei tunnelma ollut mitenkään raskas, minun ajatukseni ne vain painoivat mieltäni.

//268 sanaa
//Nefiri?

En tiedä paljonko aikaa oli kulunut. Olimme vain olleet täällä pienissä aitauksissa Fetuksen kanssa jo ties kuinka kauan. Kaipasin ulkoilmaa, aloin tukahtua. Mielessäni kuitenkin oli toivon liekki ulos pääsystä. Olimme hioneet suunnitelman täältä pois pääsyksi ja se oli oikeasti aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Fetus oli hetki sitten köytetty sellaiseen outoon korteen, jolla muista häkeistäkin oli viety kissoja ja muita eläimiä ulos. Odotin aitauksen portilla silmät kiinteästi oviaukkoa tarkkaillen, jotta näkisin sen kaksijalan saapumisen, kuka oli ottanut Fetuksen. Halusin nähdä palaisiko se hänen kanssaan vai ilman.
Alkoi kuulua pettymyksen sävytteistä kaksijalan ulinaa. Terästin korvani ja kasvoilleni hiipi pieni virnistys. Oletukseni vahvistivat vielä, kun kyseinen kaksijalka tassutti sisään ilman Fetusta. Sisälläni paloi riemu. Hän oli onnistunut! Seuraavaksi minun pitäisi valikoitua ulosmenijäksi.
Aloin kurottelemaan hellyttävästi tassullani kaltereiden välistä, kun kaksijalka tassutti sen edestä. Nappasin tämän oudosta ihon päällä olevasta kaavusta kiinni ja kehräsin, näyttäen suloisen ilmeeni. Kaksijalka kääntyi kohti minua ja avasi portin. Toiveikkuus vain kasvoi sisälläni, mutta pian se lysähti. Kaksijalka rapsutteli minua jonkin aikaa ja sitten sulki oven uudestaan. Huokaisin. Kävelin aitauksen perällä olevalle kankaalle ja käperryin siihen tavalliseen tapaani. Vielä pitäisi odottaa. Toivottavasti löytäisimme vielä toisemme.

Päivä kului madellen. Katselin vain, kuinka kaksijalat ramppasivat edes takaisin ja muutaman kerran jälkeen, en edes enää jaksanut vaivautua pyytämään heitä ottamaan minua mukaansa. Se oli toivotonta. He eivät ottaisi tänään enää ketään, kun Fetus karkasi. Ties vaikka he lopettaisivat koko ulkoilutuksen ja olisin täällä lopullisesti jumissa.
Yöhön asti odottelin ja odottelin, mutta kun kaksijalat sammuttivat katossa loistavan teko auringon, tiesin, ettei pakeneminen tänään enää onnistuisi. Makoilin pedilläni ja tuijotin haikeana viereiseen tyhjään häkkiin. Vaikka iloitsinkin naaraan ulospääsystä, niin minulla oli ikävä häntä. Minulla oli niin kovin yksinäinen olo.

Huonosti nukutun yön jälkeen asetuin ruokakipon ääreen ja rauskuttelin muutaman ruskean papanan. Jos tänään pääsisin ulos, olisi hyvä syödä, sillä ulkoa ei välttämättä heti löytäisi syötävää. Mietin mitä Fetus teki. Olisiko hän vain lähtenyt jo pois yksinään? Uskoin, että hänelle oli tärkeää pelastaa oma nahkansa. Sydämessäni toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua vaan ulos päästessäni, löytäisin sen huonokuntoisen riistan, mistä oltiin sovittu. Kyllä minä hänestä välitin, vaikka hän latelikin usein piikittelyjä päin naamaani.
Tekoaurinko syttyi ja se sai minut kävelemään portin luokse. Sydämeni alkoi lepattamaan, kun näin kaksijalan kädessä olevan vaaleanpunaisen köynnöksen. Aloin maukumaan hurmaavasti ja kohdistin katseeni kaksijalkaan. Se huomasi minut, ihan oikeasti. Se huomasi minut!! Olemukseni oli silmin nähden iloinen ja kaksijalka varmasti ajatteli sen johtuvan hänen läsnäolostaan. Hän käveli portin luokse, avasin sen ja sen jälkeen alkoi asetella köynnöstä ympärilleni. Hätkähdin siitä kuristavasta tunteesta, jonka nuo korret saivat minulle, mutta se tunne ei vetänyt vertoja ollenkaan tuntemalleni riemulle. Kaksijalka höpisi jotain, joka oli varmaan osoitettu minulle, mutta kun en siitä mitään ymmärtänyt jätin sen huomiotta.
Kaksijalka nappasi minut syliinsä tiukasti ja lähti kävelemään kohti uloskäyntiä. Kehräsin silmittömästi.
Ja vihdoin, kun tunsin raikkaan ulkoilman kuonossani, huumaannuin täysin. Olisin halunnut melkeinpä itkeä ilosta, niin ihanaa se oli. Minun piti kuitenkin keskittyä tehtävääni. En alkanut rimpuilla heti, sillä uskoin sen muistavan eilisen karanneen kissan ja pitävän minusta vähän tiukemmin kiinni. Järkeni kuitenkin sanoi, että jos käyttäytyisin oikein kunnollisesti, hän löystäisi otettaan huomaamattaan. Ja niinhän hän tekikin. Heti tilaisuuden tullen aloin rimpuilla irti. Oli se sellainen taistelu päästä irti, mutta pääsin kuitenkin. Juoksin loputtoman lujaa pois takanani turhautuneena räyhäävän kaksijalan luota. Päästin kovaäänisen voitonhuudon siinä juostessani, ja vihdoin, kun olin tarpeeksi kaukana pysähdyin. Katsoin taivaalle. Kuinka rakastinkaan sitä! Ja luonnon tuoksu! Tassutin lähimmän puun luokse ja vedin sen ihanaa tuoksu henkeeni. Ei tuollainen ollut elämää, tämä oli.
Hetken siinä oltuani, lähdin varovaisesti tassuttamaan takaisin päin, sillä oletin, että Fetus olisi jättänyt kaksijalanpesän lähettyville jonkinlaisen merkin. Mietin, että pitäisikö minun tehdä varmuuden vuoksi kivikasa johonkin, sillä jos hän olisi vaeltamassa täällä, hän tietäisi minun paenneen. Muotoilin nopeasti hieman hutaistun näköisen, mutta tunnistettavan, kivikasan maahan, jonka jälkeen aloin etsiä kuollutta riistaa nenälläni. *Ajattele kuin Fetus. Mihin sinä laittaisit merkkisi?* Hetkeä pidempään minun ei tarvinnut miettiä, kun näin puunoksalla roikkuvan riistan jäännöksen. Virnistin tyytyväisenä.

//Fetus?
646 sanaa

Taivaslaulu: 22kp! -

Juova: 35kp! -

Ruska: 70kp! -

Merkurius: 47kp! -

Oreo: 11kp -

Nefiri: 8kp -

Fetus: 21kp! -

Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Aluksi kehossani oli alkanut virtaamaan adrenaliini, kun olin luullut tunkeutujien hyökkäävän kimppuumme. Mutta kun olin kuullut totuuden, olin lamaantunut. Nuo kissat olivat tulleet hakemaan meidän poikaamme.. Ei, hänen poikaansa. Olin tiedostanut, että tämä päivä olisi vielä edessä, mutta että näin pian. En ollut valmistautunut ollenkaan, ja ajatus siitä, että Ruska lähtisi, särki sydämeni. Eniten minuun oli sattunut se, kuinka innoissaan kolli oli lähdössä vieraiden kissojen matkaan. Vai olivatko he vieraita, jos Ruskassa virtasi Lauhalaukan verta? Hengitykseni tuntui raskaalta, aivan kuin olisin juossut juuri koko reviirimme ympäri. Toivoin tämän olevan unta, josta heräisin pian takaisin normaaliin arkeemme.
Hiljaisuus laskeutui, ja Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minuun. Naaras näytti siltä, kuin hän olisi odottanut minun sanovan jotakin. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua mitään. Katseeni harhautui Ruskan kautta Lauhalaukkaan, ja siitä Mesitähteen. En osannut sanoa mitään, joten kiusallinen hiljaisuus vain jatkui.
"Itse asiassa me emme ole täällä vain Ruskan vuoksi. Olen kuullut teistä Minttuliekiltä ja Lauhalaukalta, lähinnä siitä kuinka toimitte Kuolonklaanin apulaisina. Yritimme etsiä teitä jo aiemmin, mutta turhaan. Eloklaani on yhä Kuolonklaania huomattavasti heikommassa kunnossa, joten klaani tarvitsee mahdollisimman paljon uusia jäseniä. Vaikka emme määrältämme vedä vertoja Kuolonklaanille, Eloklaaniin kannattaa tulla. Me uskomme, että jokaisessa kissassa on jotakin hyvää, ja emme vuodata verta turhaan. Emme myöskään usko Pimeyden Metsään, vaan Tähtiklaaniin. Jos tahdotte liittyä joukkoomme, voimme kertoa teille enemmän Tähtiklaanista ja klaanistamme", Mesitähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Vertailin hetken mielessäni Mesitähteä ja Punatähteä. Molemmat olivat äärimmäisen rauhallisia ja asiallisia, mutta pelkkä Punatähden olemus oli herättänyt minussa aikoinaan pelkoa. Mesitähdestä sellaista ei voinut aistia. Kollin kasvoilla oli hento hymy, ja hän vaikutti kaikin puolin pätevältä johtajalta.
Katseeni liukui jälleen Ruskaan. Kollin kasvoilla oli innostunut hymy, eikä hän malttanut pysyä paikoillaan. Olisin halunnut kieltää tämän. Olisin halunnut, että Ruska eläisi loppuikänsä meidän kanssamme. Tämä oli niin väärin. Ensin olimme menettäneet Arielin ja Pluton, ja nyt me menettäisimme Ruskankin. Coronakin oli kadonnut, ja ainoa joka oli pysynyt rinnallani, oli Taivaslaulu.
"Mitä mieltä sinä olet, Merkurius?" Taivaslaulu kysyi ja otti muutaman askeleen kohti minua.
"Ai mitä?" kysyin hämilläni ja kohtasin kumppanini katseen. Taivaslaulu astui vielä lähemmäksi minua.
"Voisimmeko me keskustella hetken aikaa tästä kahden?" valkea naaras kysyi ja kääntyi kohti Eloklaanin päällikköä.
"Toki. Jos vain sopii, me voisimme yöpyä tässä lähistöllä", valko-ruskea kolli ehdotti ja vilkaisi ympärilleen, kuin etsien yösijaa.
"Coronan pesä on tyhjillään. Te voitte nukkua siellä. Sopiihan se teille?" Dakota liittyi keskusteluun ja katsoi kysyvästi minua ja Taivaslaulua. Kumppanini käänsi myös kysyvän katseensa minuun.
"Ööh.. Joo, kyllä se sopii", takeltelin ja välttelin eloklaanilaiskissojen katseita. Mesitähti ja Lauhalaukka nyökkäsivät kiitokseksi, kun Dakota viittoi heidät peräänsä. Ruskan kohdalla Lauhalaukka pysähtyi hetkeksi. Kolli oli sanomassa jotakin, mutta jatkoikin vain matkaansa. Hengitykseni muuttui jälleen raskaammaksi, ja pala nousi kurkkuuni.
"Voisitko sinä käyttää Ruskaa kävelyllä? Me keskustelisimme mielellämme hetken kahden", Taivaslaulu naukui värisevällä äänellä Timille, joka nyökkäsi.
"Tietenkin." Kolli meni oranssin poikani luokse, ja lähti johdattamaan tuota kohti metsää. Ruska yritti väittää vastaan, mutta Timi katsoi tuota vakavissaan. Kolli tyytyi kohtaloonsa ja lähti erakon rinnalla kohti metsää. Kun kaksikko katosi näkyvistä, kohtasin jälleen Taivaslaulun katseen. Naaras näytti vähintäänkin yhtä onnettomalta kuin minä.
"Mitä me teemme?" tuo kysyi hiljaisella äänellä. Minä en tiennyt. Pudistelin päätäni tietämättömänä.
"En halua menettää häntä", kuiskasin kumppanilleni ja yritin pitää itkun poissa, mutta kyyneleet kohosivat silmiini. Taivaslaulukaan ei voinut pidätellä itkua. Entisen kuolonklaanilaisen silmäkulmaan ilmestyi kyynel.
"Mutta hän haluaa lähteä Eloklaaniin, emmekä me voi häntä estellä. Me lupasimme Villisielulle, että jos Lauhalaukka tulisi, päästäisimme hänet menemään", valkean soturin sanat sattuivat. Hän oli oikeassa. Me olimme tehneet sopimuksen, enkä voisi antaa sitä anteeksi, jos rikkoisin sen.
"Sinä tiedät, ettei minusta ole klaanikissaksi", nau'uin epäröiden ja yritin etsiä sanojani, jotta voisin jatkaa. Taivaslaulu huomasi tämän, ja antoi minulle aikaa. Hetken päästä jatkoin:
"Mutta Ruskan vuoksi olen valmis tekemään ihan mitä tahansa. Jos sinä tahdot, me voimme lähteä Eloklaaniin yhdessä. Sinä saat päättää." Taivaslaulu nyökkäsi.
"Eli me lähdemme heidän mukaansa. Pelkkä ajatus siitä, että Ruska lähtisi yksin, saa minut niin kauhean onnettomaksi. Kiitos Merkurius, Ruska varmasti arvostaa uhraustasi", valkea naaras naukui. Hänen kauniilla kasvoillaan välähti hetken ajan hento hymy, kun naaras painoi päänsä turkkiini.
"Olen valmis tekemään mitä tahansa, että perheeni ei hajoaisi", vastasin hiljaa.

En tiedä kuinka kauan me siinä olimme. Kun viimein irrottauduimme toisistamme, Ruska ja Timi saapuivat takaisin aukiolle. Kohtasin poikani sinisen katseen. Se suorastaan vaati meitä kertomaan, mitä olimme jutelleet.
"Ruska, me keskustelimme ja päätimme, että lähdemme mukaanne Eloklaaniin. Me rakastamme sinua niin paljon, että myös isäsi on valmis liittymään klaaniin", Taivaslaulu kertoi rauhallisella äänellä. Ruskan silmät suurenivat, ja kollin kasvoille piirtyi leveä hymy. Tuo avasi suunsa, mutta en saanut kollin sanoista mitään selvää. Näin kävi lähes aina, kun Ruska innostui. Olin pakahtua onnesta, kun näin, miten poikani innostui uutisesta.
"Se-se-sehän on mahtavaa!" Ruska hihkaisi, kun sai viimein sanoja suustaan. Kolli loikki ympäriinsä innoissaan, jonka jälkeen hän painautui vasten minun ja Taivaslaulun turkkia. Kurkustani pääsi voimakasta kehräystä, kun hetken ajan nojasimme kaikki toisiimme. Ehkä tämä ei tosiaankaan olisi niin paha asia. Ehkä tottuisin klaanielämään, kun tiesin Ruskan välittävän meistä. Se helpotti tätä koko asiaa kummasti. En menettäisi Ruskaa, ja saisin olla perheeni kanssa.
"Tuota noin... Anteeksi että keskeytän, mutta en usko, että tahdon lähteä mukaanne", pienikokoinen Timi naukui epäröiden ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Aivan. En ollut ainoa meistä, joka ei innostunut klaanielämästä. Tiesin, ettei Dakota ja Kaarlokaan haluaisi lähteä mukaan, ainakin olin siitä täysin varma. Jos Timi ei lähtisi, myös Dakota jättäisi tilaisuuden käyttämättä. Ja me menettäisimme ystävämme.
"Me ymmärrämme kyllä, ja arvostamme sinun päätöstäsi", vastasin vakavalla äänellä ja kohtasin Timin pähkinänruskean katseen. Kolli väläytti minulle kiitollisen hymyn.
"Kiitos. Varmistan vielä asian, mutta uskon myös Dakotan jäävän tänne. Hänkään tuskin innostui asiasta, kun toisena vaihtoehtona on oma reviiri ja vapaus ja toisena vaihtoehtona klaanielämä. Hänestä tuskin on tottelemaan kenenkään käskyjä ja klaanin sääntöjä", Timi sanoi.
Minä nyökkäsin jälleen, ja myös Taivaslaulu nyökytteli hitaasti päätään.

// Jatkan tästä Medellä
// 958 sanaa

Suin turkkiani rauhallisesti kivien muodostamassa pesässämme. Ilta oli levollinen, ottaen huomioon sen minkälaista pelkoa olimme viime aikoina kokeneet. Kaksijaloista ei ollut kuulunut mitään onneksemme ja Ruskan pieni seikkailureissu oli onneksi jäänyt menneisyyteen. Eniten minua huolestutti se, toistuisiko tämä. Olimme kyllä Merkuriuksen kanssa ilmaisseet ajatuksemme topakasti, mutten tiennyt oliko poikamme kuunnellut. Hänessä virtasi seikkailijan veri. Kauaa emme voisi häntä enää pidätellä.
Ruska oli käpertyneenä pedilleen, mutta hänen silmänsä olivat silti auki. Hän mietti varmaankin jotain. Merkurius oli jäänyt vartioon pesämme suulle, enkä odottanut sinä yönä tapahtuvan mitään epätavanomaista, mutta kaikki muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä.
"Tunkeilijoita!" huusi Merkurius ulkoa jännittyneisyyden tukahduttamalla äänellä. Dakota ja Timi ryntäsivät ulos, mutta minä jäin pesän sisälle Ruskan luo. Siirryin suojelevasti lähemmäs poikaani. En antaisi heidän satuttaa Ruskaa. Tarkkailin pesän sisäänkäyntiä katse värähtämättä, vaikka ulkoa ei kuulunutkaan taistelun ääniä. Hätkähdin kun kuulin tuntemattoman kissan sanat. Hänen äänensä julisti kunnioitettavalla sävyllä, kuinka he olivat tulleet rauhassa. Kolli vielä nimesi itsensä klaanin päälliköksi. *Klaaninpäällikkö?* Oliko metsä saanut toisen klaanin? Sen enempää en ehtinyt asiaa miettiä, sillä kolli jatkoi puhettaan. Mesitähdeksi esittäytyneen kollin seuraavat sanat kolahtivat suoraan sydämeeni.
"...me etsimme ystäväni Lauhalaukan poikaa." Nielaisin vaivalloisesti ja työnnyin pesästä ulos. Näin, kuinka tuttu oranssivalkea kolli seisoi valkean kollin vierellä, silmät sitä tuttua kirkkaansinistä postivisuuden liekkiä palaen.
"Lauhalaukka?" takeltelin vieläkin hämmästyksen kourissa. En ollut uskoa näkemääni. Nyt Ruska vietäisiin meiltä. Vaikka luulin, että olin näinä monina kuina valmistautunut tähän hetkeen... hetki itse osoitti minun olevan väärässä. Tuntui, kuin kaikista terävimmät kynnet koko metsässä olisivat viiltäneet sydäntäni yhä uudestaan ja uudestaan. Pintaan nousi sama tunne, jonka olin viimeksi tuntenut menettäessäni Pluton ja Arielin. En saanut sanottua mitään.
Mesitähti kysyi Lauhalaukalta tilanteesta ja entinen Kuolonklaanilainen selitti tuntevansa minut. Minua heikotti ja ahdisti. Rakastin Ruskaa, kuin omaa pentuani.
Kuulin, kuinka Merkurius kutsui Ruskan ulos. Näin sivusilmällä, kuinka Lauhalaukan oranssin värin perinyt kissa tassutti ulos tutkimaan tilannetta. Hänet tunnisti Lauhalaukan pojaksi. Toivoin niin syvästi sydämessäni, että kolli olisi ollut oikeasti poikamme. Ruska kääntyi minuun ja kysyi mutisten:
"Emo keitä he ovat.." Vedin henkeä ja kerroin Ruskalle, kuinka tässä olisi hänen oikea isänsä. Hetken oli hiljaista, minkä jälkeen nuori kolli vielä varmisti Lauhalaukalta asian paikkaansa pitävyyden ja saatuaan vahvistuksen, hän päästi ilmoille vilpittömän onnellisen huudahduksen. Hän vain suorastaan säteili onnea. *Tietenkin. Tätä päiväähän me kaikki olemme odottaneet, isän ja pojan kohtaamista.* Silti tuntui, ettei jalkani enää kantaneet. Tunteet saisivat minusta yliotteen hetkenä minä hyvänsä. Silti sydämessäni tiesin, että näin sen piti olla. Ruska oli ollut meillä vain lainassa.
Mesitähti pyysi Ruskaa liittymään klaaniinsa, mitä olin aavistellutkin. Silloin käänsin katseeni hieman kauempana istuvaan Merkuriukseen ja hain tämän katseesta turvaa. Silmissäni paistoi se kaikki, mitä koin nyt ja olisin vain niin kovasti halunnut juosta kumppanini luokse.
Ruskan sanat kertoivat, kuinka hän haluaisi isänsä mukaan. Emme tietenkään käyneet tärkeysjärjestyksessä biologisten vanhempien yläpuolelle. Sehän oli vain karu fakta. Ruskan oli tietenkin lähdettävä heidän mukaansa.
"Lauhalaukka, voit tietenkin ottaa Ruskan mukaasi klaaniin jos hän niin haluaa. Kunhan pidätte hänestä huolta, kuin kalleimmasta aarteestanne", naukaisin ja ääneni oli yllätyksellisen tyyni, peittäen sisälläni myrskyävän tunteiden sekamelskan. Tiesin, että he olisivat hyviä kissoja ja Ruska saisi ansaitsemansa seikkailun siellä, hyvien kissojen keskellä.
Käännyin takaisin kumppanini puoleen katseellani viittoen, että haluaisin tietää mitä tämä ajatteli.

//Mer tai Mesi?
517 sanaa

Kuuntelin lopulta itku kurkussa isän saarnausta kuinka minun ikäiseni ei pitäisi tehdä näin ja kuinka se juuri vain todisti etten tajunnut sitä, tai ollut tarpeeksi vanha. Toki minä tajusin kollin pointin Kuolonklaanin vaarallisuudesta ja kaksijalkojen vaarallisuudesta, mutten halunnut. En todellakaan halunnut ymmärtää. En silti laskenut silmiäni isäni silmistä, vaan odotin milloin hänen ikuiselta kestävä saarnansa loppuisi. Sitten emo alkoi puhua, kertoen että mestarit tiesivät missä kissa aina meni. Niin he tiesivät! Mutta eivät olleet kirjaimellisesti jatkuvasti katsomassa. Nytkään en ollut saanut olla aukiolla ennen kuin siellä olisi joku katsomassa! Se oli kaukana vapauden määrästä minkä minä omasin. En kuitenkaan kohdannut suoraa emoni katsetta, vaan pidin sen maassa. Koko tilanne lähinnä huvitti minua. Olin melkein jopa parempi heitä suurimmassa osassa taidoissa, sekä he tekivät tätä. Toki olin pieni! Sille ei auttanut mitään. Ainoastaan turkkini pörheys oli ainoa pelastus pienuuteen. Mutten uskonut kasvavani enää lainkaan. Olin sanomassa emolleni vastaan, mutta päätin vaieta. Kyllähän sekin kertoi jotain että olin ylittänyt joen, eivät he enää sen jälkeen löytäisi takaisin palaamaani reittiä? Eihän? Mutta nyökkäsin vain. Sitten isä toi vaihteeksi Ahdistuksen peliin. Nostin häneen katseeni turhautuneena. Se oli väärä sana, olin toki ahdistunut, mutta se ei ajanut minua karkuun! Vaan vapauden jano! Corona oli ollut samanlainen, toivo että hänellä olisi ollut vanhemmat estelemässä vapautta. Mutta missä siinä oli elämä jos ei ollut vapautta liikkua missä haluaa ja kokea elämänsä uhkia? Mitä hänelle jäisi tassuihin kuolin pedillään. Sitten emo keksi mukamas rangaistuksen, joka ei ollut edes mitään uutta, he olivat sanoneet saman coronan ja fetuksen kadottua. Tämä ei siis muuttaisi elämääni mitenkään. Pudistin vain päätäni nopeaksi eiksi ennen kuin suljin suuni ja lähdin pesään. Tarvitsisin aikaa purkaa tunteitani ja nukkua. Tassutin sammalilleni, häntäni vihaisena puolelta toiselle poikkoillen. Luulivatko he että he oikeasti pitäisivät aisoissaan minua jos edes halusivat? En ollut enää pentu, tiesin jo kerran miten livahtaa ja tekisin sen mielelläni uudestaan. Kiepahdin pehmuksille ja yritin saada unta.

Niin, kuten sanoin ei se ollut vaikuttanut elämääni täsmälleen mitenkään, mutta sinä yönä isäni oli tarkoitus olla vartiossa. Hän kuitenkin teki yllättävän kuulutuksen, tunkeilijoita. Halusin rynniä ulos ja kohdata uudet kissat, emo kuitenkin kielsi sen, käskien odottaa pesässä. Niinpä minä jäin pesään kuuntelemaan tapahtumia. Kaksi vierasta, kenties. Joku klaani.. ei se ollut Kuoloklaani edes.. Oliko olemassa toinenkin klaani? He etsivät jonkun kissan.. Lauhalaukan poikaa. Hämmennyin tilanteesta kunnes muistin tarinan jota emo aina kertoi. Olin ottopentu, toki tiesin sen, mutta isäni oli klaanista, hän oli kadonnut ja muistaakseni hänen nimensä oli jotain sinne päin. Hyvä jos osaisin hengittää kun painauduin pesän seinään jäätyneenä. Sydämeni hakkasi nopeasti ja olin varma että se tulisi ulos rinnastani. Emon ääni kuului kun hän toisti nimen, ja sitten taas se vieras mutisi jotain. Kyllä, kaksi vierasta. Toinen puhui. Kuuntelin hänen ääntään, vaikka minulla oli vaikeuksia ymmärtää sanoja. Ei, kyllä ymmärsin ne, mutta uskoa niiden olevan totta. Sitten isä kutsui minua aukiolla. Kurkistin aluksi ulos, todeten sen ollen totta, kaksi vierasta, kollia, aika saman näköisiä. Tulin kokonaan ulos pesästäni emon vierelle. Toinen kissoista nyökkäsi, mutta tutkailin alkuun toista kissaa.. joka muistutti paljon minua, paljon. Sitten toista.
"Emo keitä he ovat..", Mutisin vaikka olin hyvin kuullut osan keskustelusta. En vain uskonut totta.
"Hän on mesitähti, Eloklaanin päällikkö, ja hän.. on isäsi Ruska", Emo tokaisi. Huomasin kuinka kireä ilmapiiri oli, mutta minä menin aivan lukkoon kun tuijotin "isääni". Hän oli nyt todella siinä? Mutta miksi? Miksi vasta nyt? Vedin syvään kuuluvasti henkeä aivan luukkoon mennen. Aivan ylikierroksille. Hän oli tosissaan tullut takaisin! Hän oli todellinen! Tarkoittiko se että emo oli todellinen? Katsoin maata kun aivan shokeeraantunut hymy levisi kasvoilleni. Aloin vain inisemään, ei mitään järkevää, vaan jotain joka kuulosti "mimimäwäwaa", Aivan hämilläni, nostaen katseeni vieraaseen kolliin taas, ja sitten Lauhalaukkaan, uskoin sen olevan hänen nimensä.
"Oikeasti?", Kysyin. Tunsin monta katsettani turkissani, kunnes Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen.
"Jes!", mieleni teki melkein hyppiä ympyrää, mutta tietty en tehnyt niin. Hetken katsoin tähtiä hymyillen.
"Tulimme tänne toivossa että liittyisit Eloklaaniin", Mesitähti tokaisi. Hänen nimensä oli outo, oliko hän tosissaan päällikkö? Tuoltako päällikkö näytti? Hän ei todellakaan muistuttanut Kuolonklaanilaiselta, tai siltä miltä emo kuulosti. Mutta kuolonllaani oli hyvin erilainen nimeltäänkin kuin eloklaani. En haluaisi olla keskellä ilkeitä kissoja ja kuoleman tuomioita. Mutta sitten vilkaisin vanhempiani, he olivat huolissaan, sen tiesin että he olivat huolissaan mitä vain valitsisin.
"Eloklaani? Metsässä on siis uusi klaani.. Ette kai ole samanlaisia kuin Kuolonklaanilaiset? Kylmiä?.. Minä.. Lähden mielulla..", Katsoin surullisena vanhempiani. Kyllä kai he ymmärtäisivät? Eivät kai he mukaankaan voisi tulla. Olin yhä aivan.. shokissa, lukossa, enkä tietänyt mitä sanoa tai odottaa. Sitten mieleeni palasi Corona ja Fetus. En oikeasti pärjäisi ilman heitä. Tai pärjäisin, mutta minulla jäisi ikuisuuksiksi ikävä heitä. Niin minulla jäisi heitäkin ikävä.. mutten voinut kieltää että.. Halu tutustua klaaniin oli isompi, kai he ymmärtäisivät? Emo oli klaani kissa itsekkin! Tämä oli kuin yksi suuri seikkailu, sekä kai me joskus näkisimme vielä?

//788 sanaa
//Puhuttiin että taivas jatkais mutta kuka vaan läsnä olijoista

Olimme olleet täällä liian kauan. Mutta viimein olimme saaneet jonkinlaisen idean miten pääsisimme ulos. Kaikki jotka käyttäytyivät kunnolla pääsivät ulos. Kyllä, he palasivat, mutta minulla ja Coronalla oli suunnitelmana lähteä iäksi takaisin ulos pesästä. Tassuni olivat myöskin ajan kanssa parantuneet, ne eivät olleet enää niin kipeitä. Nyt niitä ei ollut peitetty valkoisella pehmeällä aineella. Mutta yksi asia vaivasi minua, kynteni, ne eivät olleet enää siinä. Toki en myöntänyt asiaa Coronalle. Pystyin nyt hyvin kävelemään, mutten tietänyt pystyisinkö juosta. Minun olisi pakko pystyä juoksemaan ja rimpuilemaan. Kaksijalan pitäisi vain pudottaa minut kerran ja olisin valmis.
"Corona?", Kysyin. Katsoin kovan aineen välistä yrittäen etsien kollia. Pian he ottaisivat jonkun ulos, he yleensä tekivät sen tähän aikaan. Kun huomasin kollin viereisessä häkissäni, ja meinasin unohtaa mitä olin sanomassa. Olin syönyt ruokani, kuten kaksijalat pitivät, ja olin valmis kehräämään ja olemaan kauhean näköinen. Tämä oli sitä vastaan mitä minä olin, mutta nyt ei tainnut olla vaihtoehtoja.
"No?", hän kysyi. Mietin mitä sanoisin, sillä en voinut millään tietää oliko tämä viimeinen kerta kun näimme, jos oli - olin ongelmissa, minulla jäisi niin paljon myöntämättä.
"Olemme suunnitelleet vain siihen asti jos pääsemme täältä ulos samaan aikaan, mutta jos jompi kumpi pääsee ulos, hän jää lähialuelle. Onko se selvä?", Kysyin tavallista vihaisemmin, tai no, yritin saada hänet tajuamaan että olin tosissani, en enää leikkinyt.
"Mistä sitten tiedämme missä toinen on?", Kolli kysyi. Hän siis tajusi, hyvä. Jotenkin en voinut antaa Merkuriuksen ja Ruskan uudelleen menettää kollia.. Minä ohjaisin tämän kollin takaisin, olin ennenkin elänyt kaksijalkalassa. Me pääsisimme takaisin metsään ja sitten se olisi ohi. En koskaan enää liittoutuisi hänen kanssaan, en koskaan olisi niin heikko. En koskaan kiintyisi keneenkään niin paljon.
"Hm.. jokin merkki näkyvälle paikalle, kujalle jonne jää? Johtolangaksi joka on lähellä?", Selitin. Olin aivan varma että kohta kaksijalka ryöstäisi Coronan minulta muualle minulta. Tavaltaan halusinkin niin, että hän olisi pois tassuistani jatkuvasti sotkemasta, saisin oman rauhani. Ympärilläni oli kuitenkin ihan tarpeeksi ollut hälinää, kun jatkuvien eläinten lauma ympäröi meitä. Kaipasin oikeasti vapauttani kulkea, sekä yksin oloa. En enää koskaan pitäisi mitään itsestään selvyytenä.
"Enää mikä olisi sopiva merkki..", Kolli mutisi itsestään. Eihän se edes ollut vaikeaa. "Puolikas variksen ruuan veroinen riista itselleni", Naurahdin. Kolli katsoi minua pitkään, mutta se oli myönnettävä että se oli vain niin jotain.. sarkastista. Niin, saaliista se alkoi. Tosin en tietänyt miten saastuttaisin riistan. Oli talvi, saalis ei enää auringon lämmöstä pilaantunut. Noh, ehkä löytäisin jotain sopivaa.
"Kivi kasa, se on helppo tehdä", Nyökkäsin. Sitten kaksijalka tuli. Katsoin hermoissani kolliin vielä, ennen kuin käänsin kaksijalkaan katseeni. Sillä oli jokin.. tummaa sinistä muistuttava.. pitkä.. sotkussa olevaa ruohon kortta. Purin huultani, miettien kuka joutuisi siinä kitumaan. Päästin kuitenkin ilmoille hermostuneen kehräyksen, yritin jopa maukua. Kaksijalka yllättäen lähtikin meidän suuntamme. Tämän täytyi olla unta. Ota Corona. Sydäntäni riipi ajatus jättää kolli tänne. Jotenkin minusta tuntui että kaksijalka nyt nostaisi minut kopista pois en yht äkkiä osaisi edes tapella- Fetus! Tämän takia sinun ei pitäisi rakastua tyhmiin meripihkan silmäisiin kolleihin! He tuottavat vain harmia. Yritin kerralla panostaa, yritin saada ajatukseni tasaan. Leiki kilttiä, kunnes tullaan ulkopuolelle, rimpuile, sihise, kunnes juokse. Toivo ettei Kaksijalka tiedä sinulta puuttuvista kynsistä ja pitää sinua silti suurena uhkana. Ja kaksijalka todellakin tassutti eteeni alkaen avata häkkiä. Melkein puskin toisen päälle, yrittäen olla.. yäk.. ihastuttava. Kaksijalka todellakin otti minut syliinsä, alkaen heti kimittämään oudosti, vinkumaan ja rapsuttamaan minua. Yritin kehräämään ja olemaan kaksijalalle mieliksi. Jos Corona koskaan kertoisi kenellekkään siitä kuinka olin joskus pehmitellyt kaksijalan sylissä hän olisi kuollut alle 3 silmänräpäyksessä. Pystyin lupaamaan sen ilman kynsiäkin. Katsoin kun Coronan hahmo valui hiljalleen kauemmas. Minä todellakin pystyisin tähän. Kaksijalka alkoi taas vikisemään, alkaen käpälöimään minua. Hän tunki sitä oudon näköistä kortta ympärilleni. Tunsin kuinka tuo kiristi minua, lisäten vain haluani paeta. Saada tämä kapistus pois. Pian Kaksijalka tulikin jo ulos pesästä kanssani. Siristelin silmiäni kun näin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa auringon valoa. Kun silmäni tottuivat siihen, aloinkin jo rimpuilla, heti. Aloin sihistä murista ja huitoa tassuillani. Kaksijalka ei päästänyt minusta otetta ennen kuin läpsäisin häntä poskelle. Toki kaksijalan poskeen ei jäänyt jälkeä, mutta hän laski minut alas. Hän yritti suojata minua tassullaan, pitää hennosti kiinni, mutta osasin jo karata. Hyppäsin pois hänen otteestaan ja juoksin. Kaksijalka karjui perääni, kun tosissani juoksin. Pidin sentään muistissa pesän josta karkasin. Tassutin vain parin pesän taakse josta minua ei enää näkisi. Tasasin henkeäni, kun olin päässyt sopivan matkan päähän. Enää olisi ajan kysymys kun kolli pääsisi paikasta ulos. Hänellä oli sentään kynnet. Katsoin kujaa jonne olin juossut.. ei paha.

Minulla meni hetki saada tyydyttävä saalis.. kaksi hiirtä ja yksi lintu. Sitten puolitin ne. Lähestyin löyhkääviä varisen ruoka kasoja. Söin toisen puolen ennen kuin leikin variksen ruualla. Jotenkin variksen ruoka oli kuorittu lehtiin, aloin repimään noita ohuita mustia lehtiä rikki, josta levisikin oudon näköistä tavaraa. Kaksijalan variksen ruokaa. Aloin pyörittelemään riistaa variksen ruuassa, kunnes olin valmis. Kävin oudottamassa saaliit selviin paikkoihin. Pesän rakoihin, niin että ne näki matalalta, aivan kujan viereen tutkaillessa, polun varrelle aivan yhden puskan juureen ja sitten sen pesän eteen josta lähdin. Juuri sinne päin jossa olin, mietin miten tekisin tämän niin ettei riista lähtisi menemään. Päätin asettaa sen puun oksaan, joka osoitti siihen suuntaan jonne lähdin. Siihen meni aikaa kyllä! Mutta se oli sen arvoista. Kun olin saanut kaiken tehtyä, toivoin että riista pysyisi siellä. Sekä että kolli huomaisi ne. Palaisin auringon laskiessa katsomaan olivatko riistat pysyneet siellä. Nyt pajasin kujalleni. Siistin itseni ja aloin puremaan kortta poikki, en olisi kenenkään koti kisu. Oli vaikeaa saada tuota poikki, koitin jopa repiä sitä seinää vasten. Lopulta sain kuin sainkin sen rikottua, ja heitin korren maahan kun rimpuilin sieltä pois. Auringon laskiessa saaliit olivat vielä paikallaan, enkä nähnyt kivi kasoja vielä missään, joten pajasin kujalle ja päädyin ottamaan pikku unet.

//935 sanaa
//Corona?

Tarkkailin silmäkulmastani Oreota, joka oli kyyristynyt oravansa ylle sitä syömään. Olimme lähteneet yhdessä kaksijalkalasta jokin aika sitten, mutta päämäärästämme ei kellään tuntunut olevan tietoakaan. Nuori erakko oli sanonut, että kulki ennemminkin vaistonsa perässä, eikä niin välittänyt siitä, että hänellä olisi ollut jokin selkeä tavoite edessään.
Minäkään en tiennyt, mihin menisimme. En tuntenut tätä seutua. En tiennyt, missä suunnassa törmäisimme vihamielisiin kaksijalkoihin tai suurempaan erakkojoukkioon. Ehkä päätyisimme jotain kautta vain uudelleen kaksijalkalaan. Ja vaikka tietäisinkin, missä olimme, en tiennyt mihin halusin mennä. En oikeastaan tiennyt, mitä ylipäätään halusin. Tiesin vain, etten halunnut tuntea itseäni niin mitättömäksi kuin kaksijalkalassa. Siellä olin ollut vain yksi kissa muiden joukossa, piskuisella reviirilläni. Olin aina tuntenut sisälläni kovan halun päästä valloittamaan lisää alueita, laajentamaan tuota reviiriä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun riveissäni oli lisäkseni vain yksi kissa. Nyt, kun Oreo oli tukenamme, minulla oli hiukan enemmän voimaa.
Jokin sanoi minulle, että meidän tulisi mennä sinne, missä muitakin kissoja oli. En halunnut olla eristäytynyt. Uskoin, että yhdessä selviäisimme vaikeistakin ajoista helpommin. Kerran, kun olimme vielä lähes pentuja, suurempi erakkojoukko oli ajanut minut ja Ursan pois silloisesta pesäpaikastamme. Jos meitä olisi ollut useampi, emme olisi joutuneet lähtemään, vaan olisimme pystyneet taistelemaan heitä vastaan.
”Hei”, sanoin Oreolle kiinnittääkseni hänen huomionsa, lopetettuani syömisen. Katselin ajatuksissani taivaalle, mutta käänsin katseeni kolliin häntä puhutellessani.
”Mitä sinä haluat? Ei nyt, tällä hetkellä. Mitä sinä haluat elämältäsi?” kysyin tasaiseen äänensävyyni. ”Meidän on mietittävä, mitä teemme seuraavaksi. Emmekä voi vain miettiä sitä, missä nukumme seuraavan yön, tai missä vietämme seuraavat kuut. Meidän on ajateltava pidemmälle, sillä kaikilla valinnoillamme tästä eteenpäin on suuria seurauksia. Haluammeko lähteä kauemmas, vai jäämmekö tänne? Mihin me ylipäätään pyrimme?”
Vilkaisin vieressäni istuvaa Ursaa, joka katsoi minua tarkkaan kuunnellen. Olin kysynyt häneltä samoja kysymyksiä aiemminkin, niinä hiljaisina hetkinä, kun yllämme loisti tähtitaivas ja tajusin, kuinka mitättömiä olimme. Mikä merkitys meidän elämällämme on? Mitä me jätämme jälkeemme?
”Minä en tiedä tarkkaan, mitä haluan, mutta minulla on siitä jonkinlainen ajatus. Tiedän ainakin sen, että en halua vain viettää päiviäni saalistaen, sitten syöden, sitten nukkuen, jotta jaksan seuraavana päivänä taas saalistaa syödäkseni. En halua elää vain selviytyäkseni. Se käy tylsäksi.”
//Oreo?
//346 sanaa

"Hienoa työtä", Minttuliekki kehui saamaani hiirtä, "Sinusta tulee varmasti vielä loistava metsästäjä."
Katsoin naarasta silmät hehkuen. En voinut uskoa, että klaanin varapäällikkö oli kehunut minua. Katselin silmät sädehtien Minttuliekkiä, kun tämä kertoi vielä Aurinkokajon olevan kunnossa synnytyksen jälkeen.
"Miten olet viihtynyt klaanissa?" varapäällikkö kysyi uteliaana.
"Oikein hyvin!" sanoin ja silmäilin iloisena leiriä. Kirsikkanenä oli makoilemassa klaaninvanhimpien pesän edustalla ja katseli siniset silmät kirkkaana loistaen oppilaiden pesälle, jossa Kirpputassu selosti Hillatassulle innokkaana jostakin jäniksestä.
"Täällä on ollut mukavaa ja minua on kohdeltu hyvin", kerroin. "On outoa olla näin suuressa porukassa, koska olen tottunut olemaan vain emoni ja veljeni seurassa ja sitten tietenkin yksin. Mutta olen aikalailla tottunut tähän. Sinä ja Mesitähti olette olleet hyviä, kun olette antaneet minut olla täällä ja Kirsikkanenä on pitänyt minusta hyvää huolta!"
Katsoin uudelleen Kirsikkanenään, joka oli tassuttelemassa nyt Hillatassun ja Kirpputassun luo. Klaaninvanhin oli antanut minun nukkua pesässään ja kertonut tarinoita elämästään ennen Eloklaania ja minäkin olin kertonut naaraalle tarinan perheestäni. Kirsikkanenä oli ainoa klaaninvanhin ja arvelin tämän olevan iloinen seurastani. Olin suuren kiitoksen velkaa hänelle, sekä tietenkin ennen kaikkea Minttuliekille ja Mesitähdelle.
"On ikävää ajatella, että lähden taas pian", huokaisin. "Mutta minun täytyy. En halua olla täällä vieraana kissana, vieläpä erakkona, muiden tiellä."
Minttuliekki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kunnes Mesitähti tuli ulos pentutarhasta. Räpäytin yllättyneenä silmiäni, mutta tajusin sitten, että Aurinkokajo oli varmastikin saanut pentuja juuri päällikölle.
Mesitähti tervehti Minttuliekkiä ja kuiskasi jotain tälle. Sitten molempien katseet siirtyivät minuun.
"Juova", Mesitähti aloitti. "Sinä puhuit, että olisit pian lähtemässä. Meillä olisi kuitenkin yksi ehdotus."
"Niinkö?" katselin vihreillä silmilläni kumpaakin kissaa vuorotellen. Ensin Mesitähteä, sitten Minttuliekkiä ja taas Mesitähteä. Odotin innolla kollin jatkavan.

//Mesi? Minttu? Voitte päättää Juovan reaktion XD
//267 sanaa

Tassuttelin kapean metsäpolun halki Nefirin ja Ursan perässä. Sää oli hiljalleen lämpenemässä, mutta maata peitti silti ohut lumikerros, ja tunsin kylmän tuulahduksen turkissani. Nefiri ja Ursa olivat olleet enimmäkseen hiljaa, vaikka olin useaan otteeseen yrittänyt aloittaa keskustelua. He eivät suorasanaisesti jättäneet puheitani huomiotta, mutta sain heiltä enimmäkseen muutamasanaisia vastauksia. Ehkä he eivät vain olleet yhtä puheliasta tyyppiä kuin minä, mikä oli todellakin okei. Jollain tavalla tieto siitä, että läheisyydessäni oli muitakin, toi kasvoilleni leveän hymyn.
”Hei”, Nefirin naukaisu yllätti minut. Hän ja siskonsa Ursa pysähtyivät, ja minäkin jäin paikoilleni, jokseenkin hitusen kömpelösti.
”Pysähdytäänkö saalistamaan?” Ehdotus oli hyvä. Nyt kun ajattelin asiaa, emme olleet syöneet vähään aikaan.
”Hyvä idea. Hajaannummeko vai haluatteko saalistaa yhdessä?” kysyin. Itse en ikinä ollut saalistanut yhdessä toisten kanssa, mutta Nefiri ja Ursa ehkä olivat. Siskokset miettivät hetken.
”Ehkä olisi järkevämpää hajaantua lähialueelle ja tulla tähän, kun olemme saaneet jotain. Sitten voimme jakaa”, Ursa ehdotti järkevästi.
”Sopii hyvin”, mau’uin, ja Nefiri nyökkäsi. Nefiri ja Ursa lähtivät yhteen suuntaan, ja minä lähdin vastakkaiseen. Jouduin kuljeksimaan hetken, ennen kuin aistin mitään tuoksuja. Minun piti tehdä kaikkeni, että pysyin keskittyneenä tehtävään. Nyt ei ollut aikaa haaveilulle! Viimein haistoin jotain. Raotin suutani saadakseni hajusta tarkemmin selvää; orava. Katselin hetken ympärilleni ja pian paikansin oranssinruskean otuksen erään puun matalalla oksalla autuaan tietämättömänä läsnäolostani.
Tunsin vaistomaisesti, kuinka kehoni painui kyyryyn ja lähdin vaanimaan otusta. Orava selvästi naposteli jotain puun oksalla, joten minun olisi luultavasti pakko kiivetä puunrunkoa ylös. En ollut ikinä kiivennyt puuhun, mutta se tulisi kai tänään testattua. Pidin haasteista. Hyvä puoli niissä oli se, että niistä usein oppi jotain uutta. Pysyin matalan ja kiersin puun toiselle puolelle.
Asetin tassuni ensin varovasti puunrunkoa vasten, hakien kynsilläni otetta kaarnasta. Se oli yllättävän helppoa. Kokeilin uudestaan, tällä kertaa asettaen tassuni vähän korkeammalle. Saatuani tukevan otteen nostin takajalkanikin kiinni puun runkoon. Aloin hieman epävarmana kiipeämään puuta, varovaisesti irrottaen yhden käpälän kerrallaan, jotten varmasti putoaisi. Kiipeäminen oli oikeastaan yllättävän helppoa! Ennen kuin huomasinkaan, olin jo päässyt samalle korkeudelle oravan kanssa.
Vedin varovasti henkeä tarkistaakseni hajun perusteella, oliko orava siinä. Oli se. Onnekseni tuuli puhalsi minua kohti, joten orava ei aavistanut mitään. Lähdin kiertämään puunrunkoa hitaasti, mutta varmasti. Puristin kynsilläni runkoa pitkin tiukasti, jotten varmastikaan putoaisi. Olin jo päässyt puoliksi oksalle, kun orava huomasi minut. Siinä vaiheessa se oli sille liian myöhäistä, ja ehdin loikata sen päälle ja katkaista siltä niskat ennen kuin se ehti juosta ulottuviltani. Olipas onnekas tappo, enkä edes pudonnut! Koukkasin oravan suuhuni ja laskeuduin varovasti puusta. Se osoittautui olevan hankalampaa kuin ylöstulo, ja tulin loppumetrit alas kömpelöllä kuperkeikalla. Onneksi Nefiri tai Ursa eivät nähneet minua. Lähdin kantamaan saalistani pää pystyssä kohti lähtöpaikkaamme, jonka paikansin hajuaistini avulla. Saavuttuani sinne, siskokset olivat jo paikalla. He olivat yhteisvoimin saaneet ison kanin.
”Hei. Hieno saalis”, tervehdin heitä hieman mumisten, sillä en ollut hoksannut laskea oravaa alas.
”Niin sinullakin”, Nefiri nyökkäsi pikaisesti. Aloimme jakaa saalista. Huomasin vasta nyt kuinka nälkä minulla oli todella ollut.

//476 sanaa
//Nefiri?

Mesitähti ja Minttuliekki näyttivät minulle klaaninvanhimpien pesän, jossa saisin yöpyä. Astelin hieman varovaisesti sinne, sillä en ollut varma oliko vastassa lempeä vai äkäinen vanhus.
Minttuliekki kulki vierelläni, kun asuin sisään pesään. Karhunvatukkapesä oli tilava ja tunnelmallinen ja sen perällä makasi valkoinen kilpikonnakuvioinen naaras.
"Kirsikkakuono, tässä on Juova, löysimme hänet äskettäin", Minttuliekki maukui vanhalle naaraalle. "Hän tulee pitämään sinulle seuraa."
"Vai niin", tunsin Kirsikkakuonon sinisen katseen turkissani. Katsoin vanhusta silmiin ja nyökkäsin tälle kunnioittavasti. Naaras nyökkäsi takaisin ja osoitti kuonollaan suuaukon lähellä olevaa tiheää kanervamätästä. Arvelin, että hän halusi pitää hieman etäisyyttä minusta, hän vaikuttikin hieman varautuneelta. Mutta olin varma, että hän hyväksyisi minut myöhemmin.
Minttuliekin lähdettyä, Kirsikkakuono kääntyi puoleeni kysyvästi.
"Sinä taidat olla erakko", hän kysyi. "Et ole syönyt kunnolla. Ja vaikutat myös nuorelta."
"Emoni kuoli", mutisin hiljaa. Vaikka en viitsinyt olla ilkeä vanhalle ja kokeneelle kissalle, mutta en halunnut puhua perheestäni kaikille. Minulle riitti, että tässä klaanissa Mesitähti ja Minttuliekki tiesivät siitä. "Ja kyllä, olen erakko."
"Ei se mitään", Kirsikkakuono otti paremman asennon vuoteellaan. "Niin on moni muukin tässä klaanissa."
"Et taida haluta puhua perheestäsi vai?" hän kysyi. "Ei se mitään, ei sinun tarvitse puhua siitä jollet halua. Mutta voit aina puhua minulle siitä, jos haluat. Minulla on kyllä aikaa kuunnella."
Räpäytin silmiäni kiitollisena.

Päivät kuluivat Eloklaanin leirissä erittäin hyvin. Olin saanut levättyä ja syötyä hyvin lehtikadosta huolimatta. Tänään klaaniin oli syntynyt pentujakin ja olin innoissani niiden syntymästä, vaikken ollutkaan klaanin jäsen.
En ollut tottunut elämään niin monen kissan kanssa kuin Eloklaanissa oli, mutta kissat olivat ottaneet minut ihan hyvin vastaan. Monet heistä oli ollut ennen erakoita. Kuitenkin kohta koittaisi aika, jolloin lähtisin taas kulkemaan. Olin kiitollinen klaanille ajasta, jonka olin saanut viettää sen kanssa, mutta tuskin se ruokkisi minua enää kovin kauaa.
Olin lähdössä ulos leiristä pitkästä aikaa. En ollut käynyt sen ulkopuolella saapumiseni jälkeen ja tiesin että se voisi olla uhkarohkea teko, mutta olin tottunut olemaan yksin.
Kuonooni leijaili hiiren tuoksu. Hiirenkorva oli saapumassa ja se toisi mukanaan myös entistä enemmän riistaa.
Hiiri kyyhötti kanervapensaikossa ja tonki maata. Pudottauduin matalaksi ja lähdin hiipimään sitä kohden. Kun olin aivan sen lähellä, loikkasin ja... luulin jo että se oli päässyt karkuun, mutta se rimpuilikin tassuissani ja puraisin sitä nopeasti niskaan. Nostin pääni ylpeänä hiiri suussani, olin saanut saalista Eloklaanille. Olin ainakin sen verran sille velkaa!
Pusikosta takaani kuului ääniä ja käännähdin karvat pystyssä. Onnekseni sieltä tuli partio, valkea kolli Hallavarjo sitä johtaen.
"Sinun ei kannattaisi olla leirin ulkopuolella yksin", Hallavarjo maukui, mutta soturi huomasi sitten suustani roikkuvan hiiren ja kollin katse kirkastui. "Sinä sait saalista! Olemme juuri menossa takaisin leiriin, joten voit tulla mukaan!"
Liityin partion seuraan ja jättäydyin sen viimeiseksi. Pehmoturkki loi minulle ystävällisen hymyn, mutta partion kolmas jäsen Okraviiksi vain tuhahti.
"Okraviiksellä on vain huono päivä", Pehmoturkki kuiskasi korvaani.

Saapuessamme leiriin, pudotin hiiren tuoresaaliskasaan. Huomasin Minttuliekin istumassa sen lähellä tuijottaen pentutarhalle päin.
"Hei Minttuliekki", mau'uin varapäällikölle ja tämä käänsi katseensa minuun. "Kuinka Aurinkokajo voi?"
Ennen kuin Minttuliekki ehti vastata, osoitin hännälläni tuoresaaliskasan päällä olevaa hiirtä.
"Tuo hiiri on minun saamani!" röyhistin ylpeänä rintaani. "Se on kiitoksena minulta teille, kun olette pitäneet minusta niin hyvää huolta!"

//Minttu? Jos haluut niin voit tyylii tuoda Meden Mintun ja Juovan luo niin Mesi vois kysyy sitä et liittyiskö Juova klaaniin nii et Elakin voi jatkaa tätä jos haluu XD
//507 sanaa ja käytän sen joulukalenterin 2. luukun palkinnon tähän :3

Kun kissat olivat esittäytyneet Mesitähdeksi ja Minttuliekiksi - sekä olin esitellyt itseni - nämä olivat pyytäneet minua mukaansa leiriinsä. Olin ihmetellyt kissojen nimiä. Miksi ne olivat niin pitkiä, miksei heidän nimensä olleet vain pelkät Mesi ja Minttu?
Mesitähti ja Minttuliekki olivat puhuneet, että kuuluivat johonkin Eloklaaniin ja olin vieläkin kummastuneempi. En ollut koskaan elänyt useamman kuin kahden tai kolmen kissan kanssa.
Matka ei ollut niin pitkä kuin luulin, mutta olin väsynyt kuiden vaeltamisesta. Onneksi Mesitähti ja Minttuliekki eivät kiirehtineet ja arvostin heidän toimintaansa, kun he kulkivat hitaammin vain minun takiani.
"Missä sinun perheesi on?" Mesitähti kysyi hieman ennen kuin saavuimme leiriin. Huokaisin raskaasti ja ilmeeni synkkeni. Olin varma, että minulta kysyttäisiin sitä jossain vaiheessa, koska olin vielä nuori kulkemaan yksin. Silti aina, kun mieleeni hiipi muisto perheestäni, mielialani laski.
"Elin emoni ja veljeni kanssa", ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Pysähdyin korkuiseni kiven juureen ja kaksikko seisahtui viereeni. Tunsin Mesitähden ja Minttuliekin katseet turkissani, mutten kyennyt katsomaan heihin. "Minulla oli toinenkin veli, mutta hän menehtyi heti syntymämme jälkeen. Isästäni minulla ei ole mitään tietoa, emo ei koskaan puhunut hänestä. Eli en siis voi tietää onko hän kulkukissa, erakko vai kotikisu, tai onko hän edes elossakaan."
Pidin hetken tauon ennen kuin jatkoin. Pelkäsin ääneni murtuvan, mutta yritin pitää itseni kasassa.
"Emo kuoli, koska hän oli sairas. Jäin kahden veljeni kanssa ja meidän piti elää kahdestaan, mutta... mutta kadotin hänet..."
En pystynyt puhumaan enempää. En ollut koskaan avautunut kenellekään, en edes puhunut kenellekään sen jälkeen kuin jäin yksin.
Lähdin kävelemään Eloklaanin leiriä kohden. Mesitähti ja Minttuliekki seurasivat minua. Leirin suuaukolla pysähdyin ja katsoin Mesitähden silmiin.
"Sopiihan teille varmasti, että tulen lepäämään leiriinne? Mitä muut ajattelevat siitä?"

//Mesi? Minttu?
//271 sanaa

Unessa tunsin tuulen puhaltavan ylitseni ja se kuljetti kuonooni tuoreen vesimyyrän vainun. Aurinko porotti taivaalla kuumana ja olin iloinen että edes hieman tuuli, muuten olisin kärventynyt kuoliaaksi, kenties. Tämä oli varmastikin sitä viherlehteä, josta emo puhui aina. En ollut koskaan elänyt viherlehden aikaan, mutta kuvittelin aina vihertävän kasvuston, lämpimän ilman ja veden, riistan paljouden ja kaikki hyvät tuoksut sellaisina kuin ne oikeasti olisivat. Emo oli puhui aina kylmillä säillä viherlehdestä niin haikeasti.
Seisoin nummen päällä, korkeimmalla kohdalla ja katselin ylväänä ympäröivää maastoa. Se näytti kauniilta, tuntui kuin olisin leijunut...
“Kuka olet ja millä asialla?”
Naarasääni havahdutti minut hereille. Räpäytin silmäni auki ja nousin äkisti seisomaan karvojani pörhistellen.
Edessäni seisoi kaksi täysin tuntematonta kissaa, molemmat minuun nähden lihaksittaita, suurempia ja paremmin ruokittuja. Toinen, kolli oli puhtaanvalkoinen, mutta tämän kehoa koristivat ruskeat korvat ja etutassut. Toinen kissa oli naaraspuoleinen, se joka oli saanut minut hereille. Tämän turkki oli punertavansävyinen ja tämän siniset silmät paljastivat, että naaras halusi puolustaa reviiriään hinnalla millä hyvänsä, mutta silti löysin katseesta jotakin, mikä kieli naaraan oikeudenmukaisuudesta ja kiltteydestä. Ehkä nämä kissat eivät tappaisikaan minua tai hyökkäsi päälleni. Silotin karvani. Ennen nukahtamistani eilen, olin haistanut usean kissan tuoksun, jotka olivat olleet täällä jo pitkän aikaa. Kenties nämä kissat olivat niitä.
"E-en ole teille uhkaksi", sopersin kahden täysi-ikäisen kissan edessä. "Kuljen yksin. Tulin vain etsimään itselleni yösijan. Lä-lähden vaikka heti, jos vain haluatte."
Katsoin vieraita kissoja silmiin, ensin kollia, sitten naarasta. Minun olisi pidettävä huoli, että ennen poistumistani nämä minulle vieraat kissat eivät saisi minusta yhtäkään väärää kuvaa, tai he hyökkäsivät päälleni. Odotin jommankumman sanovan vielä jotakin.

//Mesi tais haluta jatkaa? Tai sit Minttu?
//258 sanaa

Katsoin Taivaslaulua vakavana. Oli pakko myöntää, että kumppanini oli oikeassa. Ei olisi oikein Ruskalle, jos hän joutuisi koko ikänsä pelkäämään ja pysyttelemään luonamme kaksijalkojen vuoksi. Ei tämä loppujen lopuksi ollut oikeaa elämää. Pelkäsimme koko ajan, emmekä voineet keskittyä mihinkään muuhun.
"Katsotaan vielä jonkin aikaa. Corona voi vielä palata", huokaisin hiljaa. Taivaslaulu nyökkäsi.
"Hän löytää meidät kyllä, vaikka lähtisimmekin. Olen varma, että tälläkin hetkellä hän etsii meitä", valkea naaras sanoi hiljaisella äänellä.
Illan tullen palasimme pesän lämpöön nukkumaan. Timillä oli yövartio, mutta Dakota oli jäänyt pitämään ystävälleen seuraa. Kahden kissan vartiot olivat aina parempi kuin yhden, mutta meitä oli liian vähän sellaiseen. Uni tuli nopeasti. Vastoin odotuksiani uni ei ollut hyvä ja pehmeä, vaan kylmä ja kaikin tavoin kamala. Painajaismainen uni kertoi Coronasta. Minä näin hänet yksin pimeässä, mutta hän ei kuullut tai nähnyt minua. Seisoin hänen edessään, mutta Corona ei edes vilkaissut suuntaani. Hän näytti surkealta, rähjäiseltä ja heikolta. Olisin halunnut auttaa häntä, mutta en vain voinut. Uni päättyi siihen, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan. Juoksin perään, mutta ei väliä miten kovaa juoksin, en saanut heitä kiinni.
Säpsähdin hereille. Hetken ajan totuttelin hämärään vain huomatakseni Taivaslaulun katsovan minua huolestuneena.
"Oletko kunnossa? Näit painajaista", kumppanini ääni oli huolestunut, kun hän painoi kuononsa vasten valkeaa turkkiani. Hengitykseni oli unen jäljiltä raskas. Tuntui kuin olisin juossut juuri ikuisuuden. Kun sain hengitykseni tasattua, vastasin kumppanilleni:
"Näin taas unta Coronasta. Hän oli ihan yksin pimeässä, ja minä seisoin hänen edessään. Hän ei nähnyt minua, ja lopulta kaksijalka vei hänet. Yritin juosta, mutta turhaan." Ääneni katosi olemattomiin. Taivaslaulu lohdutti minua, ja se helpotti.
Hetken kuluttua käännyin kohti Ruskaa vain huomatakseni, että vuode oli tyhjä. Nousin ylös ja käännyin Taivaslaulun puoleen. Naaras huomasi saman kuin minä.
"Missä hän on?" naaras kysyi nopeasti.
"Ehkä hän lähti ulos. Käydään katsomassa, ei tässä vielä kannata huolestua", nyt oli minun vuoroni lohduttaa Taivaslaulua. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, vaikka sisimmässäni kalvoi pelko. Missä Ruska oli?
Vastoin odotuksiani, en nähnyt poikaani pesän ulkopuolella. Timi nuokkui lähellä kivikasaa, ja säpsähti hereille kuullessaan meidät. Kolli ravisteli päätään ja katsoi meitä säikähtäneen oloisena.
"Anteeksi, minä taisin nukahtaa", kolli mutisi pahoillaan. Taivaslaulu näytti entistä huolestuneemmalta, kun entinen kuolonklaanilainen kiersi koko kivikasan.
"Eikö mitään?" kysyin. Naaras pudisti päätään. Hänen hengityksensä alkoi kuulostamaan raskaalta.
"Missä hän on?" naaras kysyi ja yritti epätoivoisesti keksiä vastausta kysymykseensä.
"Mitä te etsitte?" Timi liittyi hämmentyneen oloisena keskusteluun.
“Ruskaa. Oletko nähnyt häntä?” kysyin ja katsoin vakavana ystäväämme, jonka kasvoille piirtyi huolestunut ilme. Kolli pudisteli päätään ja tuntui menevän lukkoon.
“Minä nukahdin.” Timi käänsi katseensa nolona maahan. Toki olin pettynyt siihen, että kolli oli nukahtanut kesken yövartion ja päästänyt poikani livahtamaan ohitseen, mutta en minä Timiä voinut syyttää. Me olimme kaikki väsyneitä, koska Corona oli poissa ja työtä oli siis kaikilla enemmän. Laskin häntäni kollin lavalle.
“Kyllä Ruska löytyy, ihan varmasti. Etsitään hajujälki. Kenties hän on vain lähtenyt saalistamaan”, sanoin ja yritin ylläpitää toivoa. Taivaslaulu väläytti minulle hennon hymyn, joka muuttui hetkessä synkäksi ja epävarmaksi katseeksi. Ei mennyt kauaa, kun Ruskan hajujälki löytyi.
“Se menee kohti metsää”, Timi kertoi. Hajujälki ei ollut kovinkaan tuore. Se tarkoitti sitä, että Ruskan lähdöstä ei ollut ihan pientä hetkeä kulunut. Vilkaisin taivaalle. Vielä hämärsi, mutta pian auringon ensisäteet pilkistäisivät puiden latvojen takaa.
“Jää sinä tänne, niin me menemme etsimään häntä”, sanoin Timille, joka ei vastustanut ideaa. Lähdimme Taivaslaulun kanssa seuraamaan hajujälkeä.
“Entä jos jotakin on sattunut?” kumppanini kysyi huolestuneena.
“Emme saa nyt miettiä sellaista. Täytyy keskittyä Ruskan löytämiseen”, sanoin, vaikka en voinut olla miettimättä asiaa. Mitä jos kaksijalat olivat vieneet Ruskankin?
Olimme etsineet Ruskaa koko aamun. Hajujälki oli vienyt jokeen astinkivien kohdalta jonkin matkan päästä reviirimme rajalta. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut, että Ruska oli hukkunut. Hänen hajujälkensä kuitenkin oli jatkunut joen toisella puolen, mutta sitten oli alkanut sataa. Olimme menettäneet hajujäljen. Kotiin palaaminen oli ollut järkevintä. Kenties Ruska löytäisi tiensä takaisin, hänen olisi pakko löytää.
“Miksi hän lähti?” kysyin hiljaisella äänellä palattuamme kotiin. Olimme jääneet kivikasan ulkopuolelle sateeseen. Tarkkailimme metsän rajaa kaiken aikaa. Aina kun yksikin metsäneläin liikahti jossain, valpastuimme. Sen jälkeen petyimme, koska emme nähneetkään Ruskan oranssia turkkia, vaan jotakin ihan muuta.
Taivaslaululla ei ollut vastausta kysymykseeni.
“Entä jos hän ei palaa?” kumppanini kysyi kysymyksen, jonka olin kuullut tämän päivän aikana lukemattoman monta kertaa.
En ehtinyt vastata, kun jokin rasahti metsässä. Käännyimme tismalleen samaan aikaan metsän suuntaan. Oranssi turkki pilkisti esiin puiden välistä. Olin huojentunut. Niin huojentunut, että minua alkoi pyörryttää. Olo katosi hetkessä, kun muistin Ruskan lähteneen reissulleen ilman lupaa. Olisin alkanut saarnata, ellei Taivaslaulu olisi ehtinyt ensin. Kun kuulin, että Ruska oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä, sydämeni jätti lyönnin tai kaksi välistä. Kiristävä tunne rinnassa ahdisti.
“Sinä olet vielä liian nuori ymmärtämään sitä, kuinka hauras elämä on. Jos jatkat ja elät noin huolimattomasti, et tule näkemään edes hiirenkorvaa. Vaikka kaksijalat ovat pysyneet poissa neljäsosakuun, se ei tarkoita että vaara on ohi. Ne voivat palata koska tahansa, koska ne tietävät meidän olevan täällä. Sinä juuri osoitit käytökselläsi, että et ole valmis siihen vapauteen, jota etsit. Etkö ymmärrä, että käymällä Kuolonklaanin rajalla, saat pian muutkin kuin kaksijalat peräämme. Kuolonklaanin kanssa ei ole leikkimistä. He yhdistävät sinun hajusi meihin, ja Kuolonklaani on karkottanut meidät”, vakava katseeni kohdistui Ruskaan, joka piti katseensa tiukasti silmissäni.
“Olen samaa mieltä isäsi kanssa siitä, ettet ole valmis siihen vapauteen. Ja minun on vielä pakko lisätä, että Kuolonklaanissa kissat ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Oppilaat eivät saa liikkua missään ilman, että heidän mestarinsa tietää. He joutuvat koko ikänsä pysymään saman alueen sisällä, ja jos olisit siellä tehnyt tuon tämän yön temppusi, Punatähti olisi määrännyt sinut pysymään leirissä seuraavan puolen neljäsosakuun ajan”, Taivaslaulu huokaisi. Suuttumus oli kadonnut naaraan äänestä, hän vaikutti enää vain pettyneeltä ja hieman surulliselta. Samat tunteet jylläsivät myös minun sisälläni. Miksi Ruskalle ei riittänyt se, että hän sai kulkea meidän reviirillämme ja elää meidän kanssamme?
“Ymmärräthän, ettet voi enää mennä Kuolonklaanin rajalle. Se ei ole leikin asia, vaan ihan oikeasti vaarallista. Et aseta siinä vaaraan pelkästään itseäsi, vaan myös meidät”, Taivaslaulu jatkoi. Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin naaraan kanssa tismalleen samaa mieltä. Ruska oli sanomassa jotakin ilmeisesti vastaan, mutta katsoi sitten parhaaksi vaieta. Kolli nyökkäsi vastahakoisesti. Vilkaisin Taivaslaulua, eikä naaras sanonut enää mitään. En halunnut olla liian ankara, jotta Ruska ei alkaisi vihaamaan meitä. Vanhempina meidän täytyisi myös ymmärtää poikaamme. Jos oli liian ankara, onnistuisimme vain etääntymään Ruskasta. Halusin pysyä hänen elämässään, koska välitin tuosta oranssista karvakasasta liikaa. Taivaslaulun lisäksi hän oli minun elämäni.
“Minä ymmärrän, että tämä tilanne ahdistaa sinua. Ymmärrän, että haluat nähdä maailmaa ja saada enemmän vapautta, koska Corona oli täysin samanlainen. Jouduimme nuorempina usein hankaluuksiin hänen seikkailuidensa takia. Välillä toivoin, että meillä olisi ollut vanhemmat, jotka olisivat estelleet häntä. Katsotaan vielä puoli kuuta täällä. Jos kaksijalat eivät palaa, voit alkaa liikkumaan vapaasti meidän rajojemme sisäpuolella. Jos ne palaavat, muutetaan kauemmaksi. Kyllä me tähän jonkin ratkaisun keksimme, eikö niin?” katsoin kollia silmiin. Ruska oli muuttunut vaitonaiseksi, eikä se ollut ollenkaan huono merkki. Toivoin hänen ymmärtävän, että tämä ei ollut leikin asia. Taivaslaulu otti taas puheenvuoron:
“Minun mielestäni sinun täytyy saada rangaistus, jotta voisit oppia virheistäsi. Et saa tämän puolen kuun aikana poistua hetkeksikään näköpiiristämme, ellemme anna siihen erillistä lupaa.” Taivaslaulu vilkaisi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin.
Ruska katsoi epäuskoisena emoaan. Kolli oli sanomassa taas jotakin, mutta sulki nopeasti suunsa.


//Ruska tai Taivas?
// 1180 sanaa

"Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin", Se tulisi olemaan tiivistys liikaakin tulevista ajoista, joka kylläkin sattui aivan tarpeeksi. Kiitos vain Corona ja Fetus, mitä menittekään tekemään. En minä ansainnut tätä kaikkea pesään vangitsemista! En minä edes ollut niin pieni.. Tiesinhän minä että suojellakseen minua he kaiken tämän tekivät, mutta en halunnut nyt ajatella sitä niin. En halunnut myöntää minkään vaaran läsnäoloa. Tämä kaikki, järjestelyt tekivät elämästä vain hankalempaa. Kai sydäntä raastavinta oli kuulla heidän kummankin huudot unissani. Vaikken ollut silloin siellä kun se kävi fetukselle, mutta muistin kyllä tarkasti joka kohdan Coronan kaappauksesta. Näin painajaisia enemmän kuin tahdoin myöntää, sekä opin hiljalleen hiipimään pesän suulle katsomaan tähtiä. Tietty se oli tyhmä ele, olisin voinut tulla kaapatuksi. Mutta osasinhan minä juosta ja tapella, osasin todellakin juosta ja tapella. Enkä todellakaan halunnut huolestuttaa vanhempiani, rakastin heitä sydämeni pohjasta, eivätkä he tienneet millaista oli kuulla jonkun huutavan viimeisiään joka yö. Tiesikö kukaan sitä? Tai no, viimeisiään, mitä minä puhuin. Toki en tiennyt, en voinut tietää oliko kolli enää elossa, mutta ajatusmaailmassani- ei, Ruska, hän on elossa. Vanhempani eivät haluaisi että minä menisin tähän suuntaan ajattelun kanssa. Sitä paitsi kyllä jonkun täytyi tietää, sillä olihan se klaani mistä emo oli olemassa. Oli paljonkin muita kissoja joita en ollut koskaan kohdannut.
"Aiommeko me pelastaa Coronan?", Muistin yö tuulessa sen keskustelun jonka olin käynyt vanhempieni kanssa. Se todellakin puistatti turkkia. Se oli se hailea ääni tuulessa, sama ääni jolla aina Corona huusi minua juoksemaan. Ja anna minun sanoa, Corona, jos et palaa, minä lupaan juosta, juoksen niin hyvin kuin osaan.
"Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin", Isä oli sanonut. Ei se ollut kummoinen asia, hänen pitäisi vain vaeltaa yksin ilman mitään tietoisuutta suunnasta tai tiedosta olimmeko me täällä kun hän palasi! Tietty me olimme! Olimme perhettä. Avasin kynteni kun ajattelin vain asiaa, tyhjiä lupauksia. Silti hän ei vain palannut ajan kanssa, vaikka kuinka kauan odotin.
"Hän selviää kyllä. Hän selviää aina", Siinä oli se mitä halusin kuulla, jaksoin ehkä- kyllä jaksoin odottaa vielä kauemminkin.
"Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?", Olin kysynyt, isä oli jo tottunut illallisiin kysely tuokioihin, vaikka niitä ei nyt hetkeen ollut ollut.
"Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä", Niin, epäilenpä tosiaankin, yhä he täällä olivat.

Dakota näytti minulle kiintoisaa tekniikkaa miten tiesi riistan liike suunnan. Enkä minä kuunnellut läheskään lainkaan. Mietin niitä juoksukilpailuita mitä meillä oli joskus ollut Coronan kanssa. Totta puhuen sen jälkeen en enää pitänyt kilpailuista, enkä enää halunnut lainkaan kilpailla. Mietin vain millaista olisi jos hän olisi täällä. Niin, ei paljoa Fetuksen läsnäolo haitannut, mutta Corona. Fetus viihtyi sentään omissa oloissaan.
“Saanko lähteä kävelylle? Tiedän että siellä on vaarallista mutta olen melkein yhtä suuri kuin sinä! Tai, no, en taida koskaan kasvaa noin isoksi”, valitin. Dakota räpäytti kahdesti silmiään hämillään kunnes katsahti emoni ja isäni suuntaan jotka pitivät meissä katseensa kun puhuivat. Dakota räpäytti korvaansa pienesti.
“Sinne ei edelleenkään kannata mennä yksin, edes täysikasvuisen kissankaan Ruska. Voit tosin kysyä emoltasi jos pääsisit kävelylle minun kanssani”, Hän aloitti. Huokaisin ja nostin suurin silmin häneen katseeni. Eikö hän tajunnut, ei se ollut sama asia! Minulla oli virtaa, halusin tehdä jotain! Katsoin Dakotaa hetken pohtien.
“Leikitään vain leikki tappelua, sillä voisi kehittääkin jotain tappelu taitoja ja liikkeitä!”, Innostui tapani mukaan katsoen naarasta. Hän nyökkäsi tietäen hyvin mitä tarkoitin. Kynsiä ei saanut käyttää, eikä toki kunnolla voimakkaan koska hän oli niin iso. Hän oli todellakin iso kokoinen verrattuna minuun. Minä olin pieni poloinen. Mutta hän ei ollut mikään paras tappelija. Ei siis ollut mahdotonta voittaa häntä tappelussa. Siniset silmäni kiilsivät onnesta, kun painauduin vaanimis asentoon. Hiivin toista lähemmäksi, hyökäten lopulta. koitin todellaki paria liikettä häneen, kunnes toinen sai minut painettua maahan selälleni taidokkaasti. Eikä! En voinut olla häviöllä! En näin! Sitten keksin, rentoutin lihakseni ja annoin hänen luulla voittaneensa ennen kuin ponnistin voimakkaasti takajaloillani maasta. Hän todellakin lankesi siihen! Tassujen heilunta jatkoi hetken kunnes sain suureksi yllätyksekseni- toivoin ettei tämä ollut vain hänen sallimansa voitto- hänet maahan tassuilleen häviölle. Hihkaisin innosta katsoen toista. Ja niin päivä jatkui.. ei oikein mitään kiintoisaa. En edes tänään päässyt saalistamaan mukaan, vaan jouduin pysyttelemään pesässä.

Illalla minulla riitti taas virtaa. Kuulemma yövartiossa olisivat Timi ja Dakota. Itse en illan tullen saanut unta, virtaa oli nyt liikaa. Katsoin hetken kun Merkurius ja Taivaslaulu nukkuivat, kunnes suljin silmäni taas hetkeksi. Mutta se ei vain toiminut. Toisaalta minua ei meinannut huvittaakaan nukkua jos kaikki mitä näin oli painajaisia Coronasta. En ollut koskaan maininnut painajaisistani emolle, en kokenut sitä niin suureksi asiaksi. Enkä tietänyt huomasivatko nuo valvomisiani. nyt he kumpikin nukkuivat kuin tukki. Mieleeni tuli taas hiipiä katsomaan tähtiä. En tiennyt miksi mutta jotenkin tunsin tähdet turvaksi, kuin niihin pystyisi nojautumaan tai ne olisivat apuna. mutta siinä minä taas menin. Tassutin pesän suulle katsomaan taivasta. Mieleeni pilkahti millaisia kissoja kuoloklaanissa oli. En ollut koskaan muistaakseni nähnyt ketään muuta kuin pienen erakko laumamme kissat joita meitä oli. Tosin muistin hämärästi hiljaisen naaraan. Mutta.. Se oli silti eri asia. Olivatko he erilaisia? Miten erilaisia todella? Miten erilaisia kissat pystyivät olemaan? Tietty emoni oli sieltä eikä hän ollut mitenkään poikkeava, mutta silti! Hän oli kertonut Kuolonklaanilaisten olevan vähän töykeitä mutta kylmiä tapauksia. Eikä kukaan heistä ollut töykeä, saati kylmä, joten minkälaisia he olivat? Tosin Fetus osasi olla omansa.. Mutta silti. Entä jos ottaisin selvää? Ei kukaan huomaisi jos olisin hetken poissa! Eihän? Ei varmasti. Haasteena oli siis ohittaa yövartiolaiset. Toivoin vain olevani tarpeeksi hiljainen sekä nopea päästäkseni heidän ohi. Ja niin aloitin hiipimisen. Mieleni tyhjeni, kun keskityin tarkkailemaan missä kaksikko piti silmänsä. He olivat nyt selkä kummatkin minuun päin, suoraan vastapäätä. Vilkuilin jatkuvasti heihin sekä maahan. Yksikin kivi niin jäisin kiinni! Minä kyllä selviän.. Jatkoin matkaa ja päästäen vähän ääniä. pian pääsin tarpeeksi kauas puiden suojaan että pinkaisin juoksuun, yritin yhä olla hiljaa, ja pian yötä tahditti vain puiden siivilöimä tähtien loiste ja tassujeni meno. Tämä oli jotain niin vapauttavaa, kun sydämeni hakkasi rinnassani nopeasti ja pystyin viimein näkemään maastoa jota en ollut nähnyt aikoihin. Missään ei enää haissut kaksijalka, vaan tuore luonto. Meni pitkään kunnes lopetin juoksun ja aloin hidastamaan, kävelin eteenpäin. Oli kuin hengästymisen myötä ajatukseni palasivat. Tämä oli aivan typerää! Kun he huomaisivat he kuolisivat huoleen, entä jos kaksijalka oikeasti nappaisi minut? Ei se niin tekisi, olin ennenkin päässyt karkuun, pääsisin nytkin. Mutta syvimmissäni tiesin etten voinut nyt palata vain takaisin mistä tulin, minun täytyi todellakin nähdä Kuolonklaanilainen! Jatkoin matkaa enkä oikeastaan ollut varma meninkö oikeaan suuntaan. Emo oli ainakin sanonut Kuoloklaanin reviirin olevan täällä päin.. Hän oli kertonut havumetsistä ja kimmeltävästä kauniista lammesta kun olin kysynyt. Mutta en todellakaan nähnyt pimeyden takia häntääni pidemmälle. Se ei pelottanut minua, vaan ennemmin lämmitti minua, oudosti. Tuntui kuin lämmin verho olisi kuorittu päälleni kun kävelin ainoastaan tähtien suojassa, olisin turvassa täällä. Ihan sama tulisiko kylmä, nälkä, osasin saalistaa ja suunnistaa ehkä vähän. En olisi vaarassa niin kuin koti pesässä koko ajan hoettiin, tai, no, vaarassa kun olin yksin. Olin niin huojentunut että pysähdyin hetkeksi nauramaan huojentumista. Kaikki se pelko, turhaan. Tähtien alla olin turvassa. Jatkoin kuitenkin pian matkaani, eikä ollut pitkään kun haistin.. Jännän hajun, se oli hyvin omituinen. Niin emo sen myös oli kuvannut, ominaistuoksu. Se oli raja. Minun ei koskaan pitäisi ylittää rajaa. Olin kauan sitten ylittänyt koti rajan, joten mitä menetettävää minulla nyt olisi? jatkoin rajan jälkeen matkaani rauhassa, kuuntelin metsän huminaa, etsien merkkejä kissasta. Meni aika pitkään ennen kuin kuulin haikeasti kissan.
“Menen edeltä leiriin Mustikkatassu, voit tulla perässä”, Joku sanoi, taas menin niin hiljaa eteenpäin kuin pääsin. Mustikkatassu? Outo nimi, mutta vähän kuin emolla! Ehkä hän oli niin kuullut Kuolonklaanilainen. Tassutin puskaan piiloon, vain nähdäkseni metsän vihreän silmäisen kollin aukiolla. Tai, no, näin hänet vain koska kuun valo saattoi osua oikeassa kulmassa juuri aukealle. Hänen turkkinsa olikin kuitenkin niin tumma etten nähnyt lainkaan oliko siinä jotain.. kuvitusta. Mutta täytyi sanoakkin että vaikkei ollutkaan, hänen sinettävä turkin kiiltonsa siinä kuun valossa oli jotain. En ollut tuntenut näin ennen, hän oli niin.. Wau. Hän oli kaunein asia mitä olin nähnyt.
"Selvä", Kolli mutisi, hän kuitenkin epäröi, kuten minäkin epäröin. Halusin mennä puhumaan hänelle, mutta samalla.. hän teki minut epäröimään niin monella tavalla. Entä jos hän käännyttäisi mknut pois? Entä jos hän ei pitänyt siitä mitä näki? Mutta entä jos en näkisi tätä kollia enää koskaan uudestaan? Entä jos tämä olisi ainut kerta kun kohtaisin hänet? Ei se voinut olla. Tulisin tänne vaikka joka kerta, jotta näkisin hänet, en ollut koskaan nähnyt jotain sellaista. Mustikkatassu katsoi aukiota silmiään siristäen. Tiesin hänen nimensä, mutta yht äkkiä rohkeus mennä kyselmään kaikkea loppui. Tänne asti turhaan? Olivatko kaikki Kuolonklaanilaiset näin.. hurmaavia. Jos olisivat minulla olisi pahan laatuinen ongelma. Kolli lähti suuntaan jonne äskeinen äänen tuottaja oli mennyt, rennosti, kävellen. Hilalleen seurasin toista pusikosta, kunnes tein virheen, en katsonut eteeni, raksautin oksan tassuni alla. Kolli huomasi sen ja jännittyi. Itse pysähdyin siihen paikkaan kuin pelon kangistamana. Kuin olisin taas ollut kaksijalan edessä avuttomana. Olisin vain tarvinnut Coronan käskemään minua juosta. Tuskin hengitin kun kolli lähestyi minua. Onnekseni olin osunut alueelle jossa oli vadelma pensas, sekä edes vähän aluskasvillisuutta. Tai vähän ja vähän, ensin kunnon puska sen jälkeen vadelmapensas. Olin onnekas. En ollut matkalla nähnyt näin paljon aluskasvillisuutta yhteensä. Hyvä asia oli että pysyin kollista ainakin kaksi ketun mittaa kaukana, ala rinteessä, sekä jatkuvasti piilossa. Mutta nyt toinen lähestyi minua. Jos lähdin juoksuun toinen voisi hälyttää kenet vain paikalle, mutta entä jos.. Jos hän olisi käännytettävissä puhumalla. Kolli ei näyttänyt kovin vihamieliseltä tullessaan minua kohti, koska hän oli selvästi huomannut minut hänellä oli kaikki oikeus sihistä ja murista. Ja minulla juosta. Mutta siinä minä kyyristelin, lumoutuneena, turkki pörhistyen hiljalleen. Olin varma ettei tämä kyllä tappelun puolelle mennyt. Kolli kurkisti pensaan taakse missä olin ja hätkähti. Siinä me kumpikin seisoimme hämillämme. Hän tuijotti minua ja minä häntä. Oli selvää ettei hän tehnyt elettäkään tehdäkseen mitään. Jännitystä minusta katosi hiljalleen, kun nousin kyyrystäni. Oli selvää että piilottelu oli turhaa. Haitelin toisen ominais hajua hetken, niin kuin hän minun.
"Hei, olen Ruska", Sanoin viimein. Noh, mikä parempi tapa aloittaa kuin esittäytyä. Kolli näytti yllättyvän ottaen askeleen taakse päin. Hän tarkkaili minua hetken hiljaa, ennen kuin uskolsi avata suutaan. Nyt kun hän oli pois kuun valosta, lähempänä, hän silti näytti lumoavalta. Nyt pystyin juuri ja juuri erottamaan tummemmat raidat hänen turkkssaan.
"Olen Mustikkatassu", Hän mutisi aika hiljaa. Hän yhä katseli minua pitkään, kuin ei uskoisi minun olevan siinä. No en minäkään uskonut hänen olevan siinä.
"Sinun ei pitäisi olla täällä, tämä on Kuolonklaanin reviiriä", Hän tokaisi. Hän ei tosiaankaan näyttänyt tyypiltä joka hyökkäisi kimppuuni. Hänestä ei olisi siihen. Hän oli niin.. pehmeä.
"Ei ehkä pitäisi, mutta en minä vaaraksi ole, halusin vain tehdä ystäviä", Tokaisin. Kolli katsoi minua nyt hieman helpottuneempana, katsahtaen tosin taakseensa.
"En voi jäädä nyt.. mestarini suuttuu, sinunkin kannattaisi mennä", Hän tokaisi, hän jätti katseensa jonnekkin taakseensa, eikä enää katsonut minuun. Itse tiesin sinisten silmieni kiiltävän onnesta.
"Selvä, löydän pois kyllä", Tokaisin. Kolli nyökkäsi, suoden minulle pienen hymyn. Hänen turkkinsa näytti kuin pellavalta.. minun teki mieli kokeilla oliko se pellavaa.. Toinen kääntyi lähteäkseen ja minä jäin seisomaan siihen.
"Odota! Milloin näemme taas?", Kysyin. Halusin todella nähdä toista, vaikka se merkkaisi toisten huolta. Hän ei selvästi ollut puhelias. Hänen äänessään oli nytkin niin paljon jännitystä. Se ei tosin merkannut etten halunnut nähdä häntä. Hän oli yhä komein asia mitä olin nähnyt ikään.
"Neljänneskuun päästä, auringonlaskun aikaan täällä. Älä pysy liian kauan odottamassa jos en ole paikalla", Hän tokaisi. Nyökkäsin toiselle innoissani, kun hän oikeasti suostui. Äskeinen oli todella ollut outoa, mutta paras hetki hetkeen! Kolli kääntyi taas takaisin ja tällä kertaa ei pysähtynyt. Minäkin katselin tulosuuntaani iloisena ja lähdin takaisin kohti kotia.

Tällä kertaa en kiirehtinyt, ja se näkyi. Aurinko oli nousemassa kun palasin. Tietty olin miettinyt mitä sanoisin jos jäisin kiinni, mutta uskottelin itselleni etten jäänyt kiinni. En voisi jäädä kiinni. Mitä siitäkin seuraisi. Olisihan se toisaalta ihan valtuutettua kun minut oltiin lukittu jatkuvasti pesään tai silmätikuksi ilman syytä. Ja tämä oli oiva esimerkki etteivät kaksijalat siepanneet enää ketään! Jopa minä pieni haavoittuvainen pennun veroinen olin pärjännyt yksinäni yön. Kun yritin hiipiä aukiolle huomasin emon surkeana puhumassa Dakotalle ja Timille isän kanssa. Ketun papanat. Olin paljastettu. Tassuttelin puskasta esille, ja kaikkien aukiolla olevien katseet kääntyivät minuun. Toivoin etten haissut ihan Kuolonklaanille kaiken lisäksi. Mietin olisiko parempi kertoa totuus hurmaavasta kollista kuin valhdella. Pelkkä happi hyppy ei riittäisi syynä koko yön poissa oloksi? Sekä se vain hermostuttaisi muita lisää.
"Missä sinä olet ollut ruska? Tajuathan ettet vain voi hiipiä ulos noin vain kun kaksijalatkin ovat siellä? Eihän sinulle sattunut mitään?", Emoni kysyi. Hymy nousi huulilleni kun tassutin toisen luokse. Kiehnäsin lohdutukseksi toisen rintakehää vasten nopeasti ennen kuin istahdi emoani vastapäätä.
"Ei, mitään ei sattunut. Minä vain.. Törmäsin erääseen", Ajatuskin siitä sai minut takaisin yöhön. Emoni katsoi vielä enemmän huolissaan minua, odottaen tietoa lisää. Huokaisin kun avasin taas suuni.
"Lähdin omin päineni käymään kuolonlaanin rajalla, törmäsin siellä sini harmaaseen loistokkaaseen kolliin, jolla oli vihreät silmät. Halusin nähdä minkälaisia kissat ovat! Olen nähnyt vain pienen laumamme kissoja, joten minun on vaikea uskoa että on niin monen laisia kissoja", Katsoin jatkuvasti emoni silmiin, paitsi silloin kun vilkaisin isääni. Hänellä ei ollut niin suuret reagtiot kuten ylensäkkään. Viimein isä avasi suunsa.
"Olisit voinut seikkailla jollain paremmalla ajalla, tai kun olet vanhempi ja vahvempi. Niin sinulle ei varmastikkaan käy mitään, luulen että sitä emosi hakee takaa. Kuoloklaanin raja on riskialtis paikka muutenkin", Hän tokaisi.
"Te olette aina niin kuin voisin kadota joka hetki, keskitytte siihen miten tulevaisuudessa kaksijalat voivat viedä minut tai minulle käy kuin sisarilleni, emo etkö hetkeksi keskittyisi siihen että kerrankin olen tässä, olen kunnossa, enkä ole menossa minnekkään jos vain saisin vapautta! Ei tuolla metsässä enää edes haise kaksijalka!", niin, he olivat minun mielestäni aivan liian suojelevia, mutta kyllä minä ymmärsin miksi. Kyllä minäkin rakastin heitä, mutta kaipasin happea, tilaa. Niin kuin se oppilaskin sai mennä minne halusi. Miksi klaanin ei tarvinnut pelätä kaksijalkoja mutta meidän tarvitsi! Hän ei ollut selvästikkään minua edes vanhempi kaameasti, joten miksi minun tarvitsi pelätä?

//2321 sanaa
//Mer? Taivas? Anteeks jos meni yli.

Aamuaurinko siivilöityi puiden välistä kanervapensaikkoon, jossa olin viettänyt yöni. Räpyttelin silmiäni ja nousin hitaasti jalkeille. Ojensin kehoni raidalliseen venytykseen. Nälkä kuristi vatsaani. Minun olisi syötävä pian.
Ryömin ulos yöpymispaikastani. Tänään jättäisin sen ja lähtisin taas kulkemaan. Kulkemaan jonnekin. En tiedä minne. Ei sillä oikeastaan ollut edes väliä, olin yksin ja olin vapaa kulkemaan sinne minne halusin.
En olisi kuitenkaan halunnut olla yksin. Suru painoi mieltäni, kun vain ajattelinkin kuollutta emoani ja veljeäni, sekä toista veljeäni, josta olin eksynyt. Etsittyäni häntä usean neljännesosakuun ajan, se ei ollut tuottanut tulosta. Siitä lähtien olin taivaltanut yksin.
Emo oli opettanut minua hieman metsästämään. Lähinnä olin tarkkaillut, kun emo oli saalistanut pesämme vieressä vanhoja hiiriä ja ottanut emolta mallia, mutta en silti ollut läheskään yhtä hyvä kuin hän.
Sain vainun vesimyyrästä, joka tuli läheisen puron luota. Lähdin vaanimaan myyrää, joka oli pysähtynyt tonkimaan jäätynyttä puron vartta. Olin vain ketunmitan päässä saaliistani, mutta jokin sai sen havahtumaan ja ennen kuin huomasinkaan, vesimyyrä oli kadonnut koloonsa. Huokaisin ja istahdin maahan lavat lysähtäneinä. En ollut perinyt emoni hyviä saalistustaitoja ja aloin pohtia oliko isäni hyvä saalistamaan. Kuka hän nyt ikinä sitten olikaan.

Pienen etsinnän jälkeen olin saanut saalistettua vanhan ja pienen hiiren. Se oli ollut helppo saada, sillä lehtikato oli varmaankin heikentänyt sen.
Olin saapunut auringonlaskuun mennessä paikkaan, joka oli kaunista koivumetsää. Haistoin metsässä vieraiden kissojen tuoksuja, melko tuoreita vielä. Olin varma, että jonkinlainen kissalauma asuisi tämän metsän lähellä. Metsä ei ollut kovin suuri, mutta ajattelin että voisin viettää siinä yöni. Kaivoin itselleni kuopan maahan yhden koivun viereen ja tasoittelin sen käpälilläni sileäksi, kuten emo oli opettanut. Kävin makaamaan vuoteelleni ja tuijotin metsän rajassa olevia puita, joiden takaa pilkotti nummimaata. Aurinko oli juuri painumassa nummien taakse. Se oli viimeinen asia jonka näin, ennen kuin nukahdin.

//287 sanaa

"En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?” Merkuriuksen kasvoilla paistoi aito huoli ja tämän silmäkulmasta vierähti öisessä kuun loisteessa kimalteleva kyynel. Sydäntäni särki niin kovasti Merkuriuksen tunteman tuskan takia ja pelottihan minua myös Coronan puolesta, hän oli veljensä tavoin myöskin kerrassaan loistava kissa. Loin Merkuriukseen lämpimän ja niin lohduttavan katseen, kuin tässä sekavassa mielentilassa kykenin ja sanoin:
“Kyllä hän selviää. Sinä tunnet veljesi ja tiedät, että hän on melko kekseliäs haastavan tilanteen tullessa. Meidän ei kannata huolehtia, sillä se ei hyödytä veljeäsi mitenkään ja se on haitaksi meille. Meidän täytyy nyt vain keskittyä oman elämämme turvaamiseen. Luotetaan siihen, että esi-isämme johdattavat Coronan ja Fetuksen ehjänä kotiin”, ääneni oli vakaa, sillä jokin sisälläni käski minua vain luottamaan tulevaisuuteen. Oli oudon turvallista puhua esi-isistä ja heidän johdatuksestaan, vaikken Pimeyden metsään uskonutkaan.
Merkuriuksen surun ja väsymyksen sekoitteiset kasvot kääntyivät minuun.
“Yritähän nyt nukkua. Puhutaan tästä lisää aamulla, silloin ajatukset ovat selkeämpiä”, selitin rauhallisesti ja laskin häntäni kollin hännän päälle, “Minä olen hereillä, jos sinulle tulee asiaa.” Halusin valvoa, sillä se tuntui tällä hetkellä yhdeltä ainoalta asialta, mikä saattaisi helpottaa Merkuriuksen oloa. En halunnut, että hän joutuisi heräämään yksin, jos häntä vaivaisi joku. Kumppanini katse kertoi kuitenkin, ettei hän saisi nukuttua heti. Nuolaisin tämän otsaa kevyesti.
“Muista, että yhteistyön avulla melkein mikä vain ratkeaa. Corona ja Fetus ovat yhdessä. Älä huoli. He palaavat ennen kuin huomaatkaan.”

Oli kulunut jo huolestuttavan kauan Coronan katoamisesta, mutta toisaalta, emme tienneet kuinka kauas tämä oli viety. Ruska touhusi jotain Dakotan kanssa hieman kauempana aukiolla. Kolli oli jo kasvanut rutkasti siitä, minkä kokoinen hän oli meidän luoksemme tullessaan.
Välillä ajatuksiini hiipi pelottava ajatus. Entä jos Ruska aikuistuessaan jättäisi meidät, eikä jäisikään luoksemme niin kuin aina olin ajatellut? Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää. Hänen pitäisi valita oma polkunsa ja toteuttaa sitä, mitä hän rakasti. Jos hän halusi alkaa seikkailijaksi niin antaisin tietenkin luvan, tai jos hän haluaisi klaaniin, en estelisi. Kyllä minua silti huolestutti tästä irti päästäminen, mutta oli pakko joskus irti päästää. Ei linnunpojatkaan asuneet lopullisesti vanhempiensa luona, vaan opettelivat lentämään ja lähtivät jonnekkin perustamaan oman tulevaisuutensa.
Kuulin takaani painavat askeleet ja käännyin katsomaan tulijaan. Merkurius hymyili minulle pienesti ja istahti viereeni. Istuskelimme siinä hetken aivan hiljaa, kunnes avasin suuni.
“Hän kasvaa niin nopeasti”, huokaisin ja vilkaisin hieman yläviistoon, jotta näkisin kumppanini kasvot. Merkurius nyökkäsi pienesti huokaisten:
“Liian nopeasti.” Annoin ajatuksen hetken leijua yllämme, kunnes vaihdoin aihetta.
“Ovatkohan ne kaksijalat jo häipyneet?” kysyin. Ajatus kaksijaloista puistatti minua. Merkurius kohautti olkiaan tuskastuneena. “En tiedä. Toivottavasti”, kolli naukui. Nyökkäsin.
“Jos ne löytävät pesämme, meidän on pakko muuttaa jonnekkin turvallisempaan paikkaan. Tiedän, se kuulostaa pahalta Coronan näkökulmasta, mutta meidän on pakko tehdä niin, jos vaara tulee lähelle. Emme voi antaa heidän napata jotain toistakin. Meillä täytyisi olla valmiina jonkinlainen hätäsuunnitelma siltä varalta, että vaara iskee. Mitä mieltä olet?” Minua hieman jännitti ottaa asia esille, sillä Coronan nappaaminen oli vieläkin kipeä asia keskuudessamme.


//Merkurius? Saa Ruskaki jatkaa :D (Ps. Sori vähän kankee tarina xdd)
484 sanaa

Merkurius: 23kp! -

Corona: 45kp! -

Fetus: 42kp! - Onnea soturi-ikäisyydestä!

Ruska: 32kp! - Pisteet soturi-ikäiseksi ovat nyt kasassa. Voidaan vaikka tehä pieni aikahyppy, jossa Ruska tulee soturi-ikäseksi tai voit olla oppilasikäisenä pidempään.

Taivaslaulu: 5kp -

Nefiri: 14kp -

Oreo: 7kp -

“Uskon, että Ruska pääsi karkuun. Toivon tosiaan, että muutkin ovat turvassa”, Hän sanoi heti alkuun, antaen katseen jota oikeastaan kaipasin. Kai olin liian monen muurin taakse lukinnut itseni, etten antanut nyt minua syövän pelon näkyä. Hetkeksi ne muurit vain.. Sulivat, räpyttelin vain silmiäni, katsoen häntä hämilläni. Hän kuitenkin kääntyi ja lähti muualle. Kerrankin halusin huutaa hänet takaisi. Mutta sitten kovetin katseeni. Takaisin Fetus! Et voi olla noin pehmo yhden kollin takia, et ainakaan täällä. Syytin koko tempauksesta kipua joka hallitsi joka tassuani. Annoin kumminkin kollille rauhan jota hän kaipasi. Hataroiden kömmin makoilemaan pehmeimmille kohdille. Tietty päässäni oli kulunut kymmeniä keskusteluja mitä vanhempani sanoisivat jos näkisivät minut nyt.
“Fetus sinut on juuri koulutettu tälläisiin tapauksiin!”, He luultavasti sihisivät. Enhän minä paljoa pentuna oppinut, varsinkaan motivaatioin puutteessa. Mutta se mitä tiesin oli arvokasta. Kuuntelin jos kuulisin Coronan sanovan asiakaan. En kuitenkaan kuullut sanovan mitään, tai jos hän olisi sanonut jotain se olisi varmasti peittynyt muiden eläinten hälinään.
"Corona?", kysyin vielä, mutta kolli ei sanonut sanakaan, hän varmasti nukkuu. Korjasin asentoani, yrittäen kuitenkin vielä levätä. Ei nukkua, en pystynyt siihen nyt. Menin ylikierroksella kollin saapumisesta. Minun pitäisi edes vartioida jotenkin toisen unta. En tiennyt miten kauan lopulta olin hereillä kunnes nukahdin. Kerkesin kuitenkin käydä syömässä teko lihanpaloja ja sen lientä. Myöskin lipitin outoa vettä pari suullista. Oli tosin täysi tuska kömpiä takaisin paikalleni.

En niinkään koskaan nähnyt unia. Tai jos näin en muistanut niitä. Mutta tällä kertaa muistin. Kaksijalka jahtasi ruskaa, sekä mimä jouduin katsomaan kaikkea. Lopulta ruska juoksi suoraan rotkoon. Heräsin pienen kollin kiljuntaan, kun hätkähdin viimein hereille. Aurinko paistoi kuten tavallista, enkä ollut lainkaan varma ajan kulusta. Saattoi olla että olimme nukkuneet juuri koko yön, tai vain hetken. Kaksijalka oli juuri kohdallani, kunnes se jatkoi matkaa. Oli tympeää kuunnella tai etsiä mitä nyt. Kun yritin kuunnella ja etsiä corosta jälkiä, yrittivätkö kaksijalat ottaa häntä jo nyt, sain vain kaamean eläin lauman hajuja nenääni ja ääniä korviini. Aivan liian meluisaa aamusta. Korvani painuivat luttuun pelkästä yrityksestä.
"Oletko hereillä?", Kysyin tarkoittaen kysymyksen Coronalle. Tuskin kukaan seurasi puhettani täällä. Yrtin ryömiä eteenpäin pesän etu osaan. Mutta päädyin mouruamaan voimakkaasti astuessani väärään osaan kahdella käpälällä. Kipu sokaisi minut hyväksi hetkeksi. En pääsisi tällä menolla vielä minnekkään jos vääräkin askel sattui näin paljon. Purin hammasta ja toivoin ettei Corona sanoisi asiasta mitään äly vapaata. Ei kai hän sanoisi.

//Coro? Anteeks kesto.
//355 sanaa

”Itse asiassa… me tulemmekin mukaasi”, Nefiri lausui. Ai. Selvä. Olin hyvin yllättynyt naaraan sanoista, mutta yllätys oli positiivinen. Totta kai siskokset voisivat tulla mukaani. Mikäs siinä. Oli oikeastaan hienoa, että saisin seuraa. Aioin juuri vastata, ettei se haitannut minua -oikeastaan asia oli päin vastoin-, mutta naaras jatkoi. ”Haluan pois kaksijalkalasta. Ajattelimme, että voisimme liikkua kanssasi, ainakin jonkin aikaa. Tietenkin, jos kuvittelet, että tällä vieraalla alueella on turvallisempaa liikkua yksin kuin kahden muun kissan kanssa, ymmärrän senkin.” Tunsin, kun kasvoilleni puhkesi leveä hymy. Totta kai halusin seuraa. Miksi en olisi halunnut? Olin jatkamassa seikkailujani jonnekin tuonne, ja vaikkei minua pelottanut, olisi mahtavaa saada muita kissoja kulkemaan mukanani. Ja ehkä voisimme myös tulevaisuudessa ystävystyä. Ainakin toivottavasti.
”Tulkaa vain, on hienoa jos tulette”, häntäni heilahti innokkaasti sanojeni mukana. Katseeni siirtyi Nefiristä Ursaan, mutten kyennyt lukemaan heidän ilmeitään.
”Mennäänkö?” mau’uin vilkaisten kaksijalkojen ulkopuolella piirtyvää metsää. Voi, ihana metsä. Polkuanturani olivat puutuneet liikkumisesta mustalla kivipinnalla, ja odotin innolla pääseväni taas tassuttelemaan pehmeällä, osittain lumen peittämällä metsäpohjalla. Ursa nyökkäsi hyväksyvästi, ja Nefiri heilautti häntäänsä merkiksi lähteä. Aloin tallustelemaan siskosten perässä kohti vierasta metsää. Raotin suutani erottaakseni kaikki hajut, joita olin kaksijalkalassa ollessani ikävöinyt. Talvehtivat puut, saaliseläimet, puhdas ilma. Kurotin päätäni ylöspäin innokkaasti, ja huomasin Nefirin ja Ursan myös haistelevan ilmaa, mutteivät kuitenkaan yhtä innokkaasti kuin minä.
”Kuinka kauan olette asuneet kaksijalkalassa?” kirin siskosten vierelle kävelemään, ja katsahdin heihin. Näin heidän vaihtavan pikaisia katseita, ennen kuin Nefiri avasi suunsa.
”Aika lailla koko ikämme”, tuo naukui. Nyökkäsin. Tämä oli siis varmaan heidän ensimmäinen kertansa, kun he olivat kunnolla lähteneet kaksijalkalasta.
”Pidätte luonnosta varmasti. Metsässä saa myös helposti riistaa, varsinkin kauempana kaksijalkaloista”, äänensävyni oli ystävällinen yrittäessäni luoda keskustelua. Kaksikko vain nyökkäsi, ja Nefiri mutisi jotain myönteisen kuuloista. Naaraat olivat huomattavasti isokokoisempia kuin minä, joten jouduin aina välillä ottamaan juoksuaskelia pysyäkseni heidän perässään.
”Onko teillä mitään erityistä paikkaa, johon haluaisitte mennä? Itse olen mennyt vain vaistoni perässä, mutta voimme toki mennä minne vain te haluatte.”

//Nefiri?
//315 sanaa

Corona oli kaapattu. Kaksijalat olivat vieneet veljeni ja melkein myös poikani. Luojan kiitos Ruska oli ollut piilossa, eikä kaksijalat olleet löytäneet häntä. Vain pari päivää aiemmin ne kirotut kaksijalat olivat kaapanneet Fetuksen. Vaikka nuori kissa ei ollutkaan osa porukkaamme, olin tuntenut sääliä tätä kohtaan. Mutta nyt minä pelkäsin. Kaksijalat olivat arvaamattomia, ja he saattaisivat tehdä veljelleni mitä tahansa.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Ruska sopersi itkun keskeltä ja yritti hymyillä toiveikkaana. Olisin halunnut etsiä veljeni, mutta tiesin sen olevan mahdoton ajatus. En voisi ottaa sitä riskiä, että minun poissaollessani kaksijalat palaisivat ja veisivät Taivaslaulun tai Ruskan. Ajatukseni olivat sekaisin. Yritin löytää ratkaisua tähän toivottomaan tilanteeseen.
"Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin", vastasin ja kohtasin Taivaslaulun katseen. Valkea naaras nyökytteli päätään merkiksi siitä, että hän oli kanssani samaa mieltä.
"Meidän täytyy ilmoittaa tästä Dakotalle ja Timille", Taivaslaulu jatkoi. Nyökkäsin.
"Haluatko sinä tehdä sen?" kysyin kumppaniltani, jolla ei ollut mitään asiaa vastaan. Vein Ruskan pesäämme, kun Taivaslaulu käveli kivikasan toiselle puolelle kohti Dakotan, Timin ja Kaarlon pesää. Ruska vaikutti väsyneeltä, mutta tuo oli saanut hengityksensä tasattua.
"Sinun pitäisi nyt nukkua", kuiskasin hiljaa kollin korvaan, mutta Ruska ei käynytkään maate vuoteelleen. Hän nosti sinisen katseensa minua kohti.
"Aiommeko me pelastaa Coronan?" Sanat kirpaisivat sisintäni. Olin luvannut, että tekisin aina kaikkeni veljeni vuoksi. Nyt olin rikkomassa tätä lupausta. Veljeni oli poissa kenties ikiajoiksi.
"Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin", naukaisin ja asetuin makaamaan vuoteelleni.
"Hän selviää kyllä. Hän selviää aina", vakuuttelin vielä Ruskalle. Ruska asettui makaamaan sammalvuoteelleen, ja katsoi vielä hetken minua sinisillä silmillään.
"Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?" Ruska kysyi ja haukotteli. Laskin kuononi kollin päälaelle yrittäen rauhoitella tätä.
"Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä", sanoin ja yritin lohduttaa poikaani. En tiennyt kelpasiko vastaus Ruskalle, vai oliko tuo vain liian väsynyt, mutta oranssi kolli vajosi hetkessä uneen. Hetken ajan katselin nukkuvaa kissaa, jonka jälkeen päätin itsekin yrittää nukkua.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Jossain vaiheessa Taivaslaulu palasi pesään. Väräytin korviani kumppanini suuntaan, mutta en avannut silmiäni tai nostanut päätäni ylös.
"Nukutko sinä?" naaraan hiljainen ääni kysyi. Nyt raotin silmiäni ja kohtasin Taivaslaulun eriväristen silmien katseen.
"En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?" kuiskasin hiljaa, jotta Ruska ei kuulisi sanojani, jos hän sattumalta heräisi. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Olin niin kamalan huolissani.

//Pääasiassa Taivas, mutta Ruskaki voi jatkaa xd
// 421 sanaa

"Toki, he vain leikkasivat jotain tassuistani enkä ole varma mitä. En ole vielä keksinyt juonta. Saitko muut turvaan? Olisi turhauttavaa, jos kaiken työn jälkeen Ruskapentu kuolisi kaksijalkojen käpälissä", Fetus naukaisi välinpitämättömällä äänellä. En ymmärtänyt miten naaras saattoi olla noin kylmä.
“Uskon, että Ruska pääsi karkuun. Toivon tosiaan, että muutkin ovat turvassa”, naukaisin ja heitin naaraalle välittävän katseen, josta hän ymmärtäisi, että minä välitin ja ihan oikeista syistä. En sen takia, että olin saalistanut heille ja kuluttanut energiaani siihen tai mitään vastaavaa, vaan siksi, koska he olivat perhettä.
Sen sanottuani käännyin ympäri ja asetuin häkin vastakkaiseen nurkkaan vähän minun ja Merkuriuksen löytämän kaksijalkojen pehmikettä muistuttavan kankaan päälle. En jaksanut jutella, päivä oli ollut rankka.
Kaikki täällä haisi niin terävältä, aivan liian hajuttomalta. Muiden eläinten tuoksujen lisäksi täällä ei haissut miltään. Kaikki oli liian teennäistä. Vilkaisin kahta astiaa aitauksen toisessa päässä, joissa oli vettä ja kanin papanoita muistuttavaa kotikisun ruokaa. Olin syönyt tuollaisia papanoita ennenkin, eivätkä ne olleet niin pahoja mille ne näyttivät, mutta täällä, niistä ei tuntunut lähtevän minkäänlaista hajua, joka teki ne epämiellyttävän oloisiksi. Kieltäydyin syömästä niitä. Aistini olivat aivan ylikierroksilla.
Pehmikkeellä maatessani silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka olisin halunnut tarkkailla tilannetta koko ajan. Makasin kuitenkin siten, että minun oli helppo nousta seisomaan ja puolustautua, jos joku kaksijalka tulisi sörkkimään.
Annoin unen tulla yksinäisenä, veljeäni kaivaten ja vatsa kurnien.

Avasin silmäni ja hätkähdin, kun en tunnistanutkaan paikkaa missä olin. Missä Merkurius oli? Sitten ajatukseni selkenivät ja muistin eilisen tapahtumat. Huokaisin raskaasti. Oli pilkkopimeää, mikä oli outoa, sillä sisäinen kelloni sanoi olevan aamu. Ehkä aurinko toimi eri lailla kaksijalanpesissä? Oli myös aivan hiljaista pientä satunnaista rouskutusta lukuun ottamatta. Joku oli varmasti syömässä. Kaksijalat olivat poissa, joka sai oloni hieman huojentumaan, mutta toisaalta myös paniikki valtasi minut. Jättivätkö he meidät näihin aitauksiin, eivätkä koskaan päästäisi meitä pois?
Nousin ylös ja venyttelin lihaksiani nopeasti. Kävelin portille, josta minut oli eilen työnnetty sisään. Työnsin nenäni hopeisten keppien välistä ja haistelin ilmaa, joka virtasi käytävällä kahden seinän välissä, jossa kummallakin oli lukemattomat rivistöt aitauksia. Joissain oli asukas, toisissa ei.
Tiesin, kuinka kovaa materiaalia nämä kepit olivat, enkä enää tyhmänä niitä alkanut järsimään. Hampaat siinä vain menisi. Huokaisin turhautuneena ja aloin tassuttaa ympyrää pienessä tilassa.
Vilkaisin Fetuksen häkin suunnalle, mutta sieltä kuului kevyttä tuhinaa. Jatkoin tassutustani. Vatsani murahti kovaan ääneen, jonka seurauksena katseeni kiinnittyi nurkassa oleviin kulhoihin. Pysähdyin ja lähdin tassuttamaan kylmäkiskoisesti niiden luokse. Minua ei yhtään houkuttaneet nuo hajuttomat papanat.
Kohtasin ensimmäiseksi vesiastian ja nuuhkaisin sitä. Sekään ei haissut millekään, muttei veden kuulunutkaan. Veteen suhtauduin vähemmän skeptisesti, sillä eihän vettä nyt monenlaista voinut olla, vai voiko? Kumarruin kipon ylle ja lipaisin kirkasta vettä kielelläni. Kasvoilleni levisi pieni irvistys. Vesi oli kyllä raikasta ja muutenkin juomakelpoista, mutta maku oli outo. Mistä kaksijalat keräsivät vetensä, kun maistuu näin pahalta. Tiesin kuitenkin, että vesi on elintärkeää ja muutenkin jano vaivasi suutani, ja tämän takia join vettä lisää.
Seuraavaksi käännyin papanoiden puoleen ja nappasin muutaman rohkeasti suuhuni. Aloin rouskuttamaan niitä ja yllätyin, kuinka tavallisille ne maistuivat. Niiden hajuttomuudesta huolimatta, ne muistuttivat todella paljon samoja mitä olimme Merkuriuksen kanssa saaneet kiltiltä kaksijalalta. Ehdin hetken syömään tyytyväisenä nappuloita, kun yhtäkkiä hilaisen naksahduksen seurauksena, aurinko syttyi ilman mitään varoitusta. Suljin silmäni sokaistuneena. Aloin kuulla kaksijalkojen puhetta ja vaistomaisesti raotin silmiäni ja pujahdin takaisin aitauksen takanurkkaan pehmikkeiden sekaan.
Kuulin kuinka kaksijalat lässyttivät kaltereiden läpi jokaiseen aitaukseen jotain. Pian näin kaksijalan aivan porttini takana uhkaavan lähellä. Silmäni kapenivat ja turkkini pörhistyi ja samalla päästin suustani varoituksena sähähdyksen. En halunnut sitä yhtään lähemmäksi. Se tuntui ymmärtävän vinkkini, sillä se sanoi vielä nopeasti jotain ja siirtyi eteenpäin.
Vasemmalta alkoi kuulua sellaista tuhinaa, joka viittasi Fetuksen heräämiseen. Minulle alkoi nyt vasta valjeta, että outuisin hyvällä lykyllä viettämään loppuelämäni tässä ilman, että pääsisin sarkastisia kommentteja laukovasta naaraasta eroon. Pudistelin päätäni itsekseni. Tuskin nyt sentään loppuelämääni täällä olisin.
Olin jotenkin ihan loppu. En jaksaisi nyt puolustautua Fetuksen kommentteja vastaan, vaan naaras saisi naureskella minulle juuri sen verran kuin huvitti. Huokaisin. Kaipasin niin kovasti vapautta.


//Fetu?
645 sanaa