Moon vaelsi jossain päin metsää. Vaikka oli lehtikadon loppu, riistaa ei löytynyt meilkein yhtään. Käänsi kolli sitten minkä tahansa paikan tai kivenkolon, ei yleensä löytynyt mitään. Moon oli jo lähellä klaaneja, tai Kuoloklaanin reviirillä, kun kolli huomasi myyrän. Se vasta oli saalis. Keskittyneenä ja hiljaa Moon hiipi lähemmäs mahdollista ateriaa. Hitaan oloinen myyräkaksikko, kuitenkin selvästi erillään olevat tallustivat kohti Kuoloklaanin rajaa pitkin. Moon hyppäsi molempien päälle ja kantoi ne suussaan kohti kaksijalkalaa. Kun vielä olisi oma yhteisö, johon ne voisi viedä. Kaipa ainakin kujakissayhteisöön voisi liittyä, sitten kun he väin löytyisivät. Toisaalta Moon oli kuullut kissojen olevan vallanhimoisia, ja Moonille ei johtajan paikkaa heruisi, ei ollenkaan. Lopulta kolli päätti vain etsiä nukkumapaikan, ja yrittää nukahtaa.
Aamulla Moon heräsi. Hän oli nälkäinen mutta yritti ensin peseytyä. Hän suti itsensä puhtaaksi kielellään ja lopulta päätti vain mennä jokeen. Joen vesi oli kuitenkin viileä ja Moon hytisi tullessaan sieltä. Hänellä oli liian kylmä ja Moon vaipui melkein uneen siihen paikkaan. Tai taisi vaipuakkin, sillä kolli ei noussut ennen iltaa.

Ilta-aurinko loisti jo taivaalla. Moon oli väsynyt ja mietti miksi oli herännyt. Vastaus oli kaksi kissaa. Molemmat tuijottivat häntä. Toinen oli iso luultavasti kolli, ja toinen naaras. Molemmat vaikuttivat saman ikäisiltä, tosin kokoero oli suuri. Moon nousi varovasti, kun iso kolli nyökäytti hänelle.
-Kuka olet, Moon kysyi ensimmäisenä. Hän ei osoittanut kysymystä kummallekkaan joten molemmat miettivät vastatakko vai ei.
-No minä olen Skafia ja tuo tuossa on Bamse, Skafia niminen naaras sanoi. Bamse hymyili varovasti. Moon tarkkaili molempia ja totesi Skafian olevan kellanpunainen, eli hiukan oranssihtava, kun Bamse taas oli kanelinvärinen.
-Tarvitsetko jotain? Bamse kysyi.
-Ei kiitos, tosin minulla on vähän nälkä, Moon sanoi ja otti nopeasti johdon kun kissat lähtivät jonnekkin.
-Hei, katsokaa! Bamse huudahti yhtäkkiä.
-No mitä nyt? Moon kysyi kollilta, vihaisena pysähdyksestä. Bamse näytti vähän säikähtäneeltä Moonin huudon jälkeen mutta vastasi silti.
-No tuolla on orava, saanhan käydä hakemassa sen? Moon tuhahti kun kolli kiipesi puuhun mutta odotti silti Bamsea muistuttaen ettei hän halunnut ilkeää kuvaa itsestään. Bamse nappasi oravan nopeasti ja Moon yllättyi Bamsen kiipeilystä. Moon pääsi kyllä puuhun, mutta siihen se jäi. Bamse sen siaan juoksi nopeasti puuta pitkin, kuitenkin hallitusti. Skafia oli sillävälin häipynyt metsään joten Moonkin päätti lähteä jonnekkin metsästämään.

Moon katseli ympärilleen hiljaisena. Hän odotti eläintä, joka astuisi ansaan. Moonin huomio kiinnittyi pieneen hiireen, joka juoksi puun takana. Varovaisesti ja hyvin hiljaa Moon lähti hiirtä kohti. Hiiri saattoi astia vaaran, muttei ehtinyt, ja Moon nappasi elukan. Metsässä oli jo pimeämpää. Skafia tuli edestäpäin hiiri ja orava suussaan. Bamse tuli sivulta, mukanaan se orava ja toinenkin.
-Väsyttääkö teitä, Moon kysyi.
-Itseasiassa hyvin paljon! Bamse sanoi väsyneen kuuloisena. Kissat hakivat sammalia ja asettuivat pienelle aukealle kaksijalkalan lähelle. Aukealla oli viileä.
-Annatko nuo höyhenet tuosta? Skafia kysyi Moonilta, nähdessään linnun hyöheniä. He kasasivat nopeasti pienen pesä. Pesä oli alkeellinen, mutta se oli jotain, ja siinä voisi nukkua. Bamse ei halunnut kaksijalkalaan, joten sekin oli poissa laskuista. Skafia asetti ensin omat tuomisensa Moonin vuoteen, joka oli keskellä, eteen. He jakoivat kaksi oravaa kolmisteen ja kävivät nukkumaan.

Aamulla Moon heräsi ensimmäisenä. Hän nousi ja venytteli nopeasti. Ruoka oli jäänyt lumelle ja ne olivat kylmiä. Moon hilasi ne jonnekkin lämpimämpään paikkaan, ja katsoi säätä. Se oli melko kirkas, mutta viileä. Maassa ei ollut melkein yhtään vihreitä kohtia. Jotain näkyi, mutta niitä oli tosiaankin vähän. Moon käveli pesän edustalle ja nautti auringon lämpökohdista. Moonia kuitenkin häiritsi joku. Hän vaistosi jonkun takanaan. Moon kääntyi valmiina hyökkäämmään. Kuitenkin kissa istui paikallaan, rauhallisena mutta innokkaana.
-Kuka olet? Moon kysyi. Kissa oli varmasti vihollin, koska kolme ei vihamielistä erakkoa putkeen. Ei normaalia.
-Olen Dragon. Poikkesin täällä kun kuulin ääniä. Saanko jäädä? Dragon kysyi innostuneena. Moon katsoi kollia epäuskoisesti.
-Ai sinä haluat jäädä tänne?
-Niin, tietysti jos se on mahdollista. Olisi kiva kulkea jonkun kanssa. Erakkoelämä ottaa koville, Dragon sanoi. Moon hymyili.
-No kai se joskus ottaa, mutta ei aina. Tule sitten, Moon sanoi ja vei Dragonin muiden kanssa.

Pesässä Skafia oli jo hereillä. Bamse oli vielä sikeässä unessa, mutta heräsi Dragonin tuloon. Bamse näytti epäluuloiselta.
-Kuka hän on? Skafia kysyi varovasti.
-Olen Dragon, tulin katsomaan tätä teidän kokoontumista, Dragon sanoi. Bamse ja Skafia nyökkäsivät terverhdykseksi.
-Onko teillä nälkä? Moon kysyi sitten.
-Itseasiassa on, Bamse sanoi. Moon naurahti.
-Mennään heti metsästämään, Dragon huudahti iloisena. Moon hymyili ja Skafia nauraht kollin innostukselle. Yhdessä nelikko lähti metsälle. Bamse lähinnä kiipeili ja kertoi sieltä käsin oliko jossain jotain riistaa. Moon teki nopeat hyökkäykset, ja Dragon ja Skafia vartioivat, olivathan he jo kaukana. Kuitenkin Moon väsyi pian ja jäi Dragonin kanssa lepäämään. Dragon intoili kokoajan saaliista.
-Bamse! Dragon huusi sitten. Bamse tuli pian paikalle.
-Mitä nyt? hän kysyi. Skafia tuli perässä.
-No sitä vain että syödäänkö nyt? Dragon kysyi.
-Voimme me kai, Moon, Skafia ja Bamse sanoivat yhteen ääneen. He jakoivat riistan ja juttelivat niitä näitä. Moon tunsi jonkillaista valtaa. Dragon tuntui tottelevan häntä, vaikka Moon olikin lyhempi ja nuorempi. Dragon oli vähän lapsellisempi, joten ehkä se johtui siitä.
-Mitä muuta tehdään tänään? Moon kysyi.
-Voidaan vaikka kunnostaa sitä pesää. Ties vaikka jäisimmekin sinne, Skafia sanoi.
-No, toisaalta se aukio on aika iso, voimme ottaa pienemmänkin, Bamse puuttui puheeseen.
-Tiedän yhden paikan! Dragon huudahti yllättyneenä. Moon yritti kysyä mikä se oli mutta Dragon aloitti jo:
-Se on niinkuin ihan pieni aukea. Piikkipensaat ympäröivät sitä mutta yksi niistä on paljon pienempi, ja luo sinne pienen polun. Sinne mahdumme hyvin, ja jopa viisi kissaa lisääkin. Se on oikein iso meille, mutta esimerkiksi klaanille pieni.
-Tuo kuulostaa hyvältä, mennäänkö sinne jo nyt? Bamse kysyi.
-Minulle ainakin käy, Skafia sanoi. Moon ja Dragon nyökkäsivät.
-Mennään sitten, Dragon, näytä tietä, Moon sanoi. Nelikko lähti Dragonin perään.

He astuivat piikkipusikon läpi aukelle. Aukea oli pieni, mutta siellä tulisi lämmin, ja siellä oli tilaa myös saaliille ja juttelulle. Nelikko raahasi makuualustat ja sisusti muutenkin aluetta. Siitä tuli mukavan kotoisa. Väsyneenä Moon asettui makaamaan sammalille. Bamse istahti yhdelle ja Skafia asettui makaamaan mukavasti. Dragon oli vielä hakemassa omia alusiaan. Pian kolli tuli sammaleet mukanaan. Hän asetti omansa vapaaseen paikkaan.
-Minusta tuntuu että voisimme tehdä pienen seinän tähän väliin, sitten saa nukkua rauhassa, Moon sanoi. Skafia nyökäytti mietteliäänä ja Bamse myös.

//1000 sanaa
//Bamse?

Seurasin katseellani Isaa, joka vaani pahaa aavistamatonta hiirtä. Hän ei tiennyt minun katselevan häntä, ja hyvä niin. Nuori naaras tuskin jaksaisi keskittyä yhtä hyvin kuin nyt jos tietäisi, että hänellä on yleisöä. Hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kuin oman tahdon omaavana. Vihreät silmät olivat nauliutuneet tarkkaavaisina harmaaturkkiseen pieneen jyrsijään, jolla ei ollut aavistustakaan saalistajastaan. Tuuli oli Isan puolella - minä olin opettanut sen hänelle. Niin kuin olin opettanut kaiken muunkin: miten jäljittää saaliseläimiä, kuinka voittaa itseään suurempi vastus taistelussa, millä tavoin energiaa pystyi säästämään näinä pimeinä ja koleina aikoina. Ja niin edelleen. Olimme aloittaneet taisteluharjoituksilla, joita pidin hänelle aluksi melko vastahakoisesti. Sitten olin huomannut, että saalistaminen olisi tietysti tarpeellista opettaa myös. Ursa olisi ehkä ollut parempi opettamaan häntä siinä, mutta minulle oli jostain syystä tärkeää päästä kouluttamaan Isa kokonaan itse. Ehkä olin vain todella niin kiintynyt häneen.
Isa pysähtyi ja hetken päästä ponnisti loikkaan. Hiiri ei ehtinyt reagoida ajoissa naaraan teräväliikkeiseen tassuun, joka silmänräpäyksessä heilautti pikku elukan ilmaan. Hymyilin tyytyväisenä. Harva asia oli koskaan tuntunut yhtä antoisalta, kuin Isan kehittymisen seuraaminen. Hän oli erittäin motivoitunut, joskus liiankin. En saanut häneltä rauhaa hetkeksikään, sillä nuori naaras ei muuta halunnutkaan kuin oppia lisää. Ajan myötä olin oppinut pitämään siitä, miten hän herätti minut jo aikaisin aamulla opettamaan mistä aiheesta milloinkin. Joskus hän kävi kärsimättömäksi kun kuvitteli minun päästävän hänet liian helpolla, mutta muuten otimme yhteen harvoin.
"Hyvin tehty", sanoin astuessani esiin lumikinoksen takaa. Isa säpsähti, mutta hänen ilmeensä muuttui hetkessä yllättyneestä ylpeäksi.
"Enkö osannutkin hyvin?" hän kysyi innoissaan noukkiessaan saalistaan maasta. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin lähettänyt Isan yksin saalistamaan meille ruokaa. Olin ajatellut, että hän ehkä pahastuisi jos seuraisin häntä, mutta pelko oli turha. Sitä paitsi en ollut auttanut häntä ollenkaan, enkä olisi auttanut vaikka hän olisi epäonnistunut - saalis oli kokonaan hänen oma ansionsa.
"Tietysti. Ehkä sinusta tulee vielä parempi kuin Ursa", naukaisin hymyillen ja käännyin takaisinpäin. Isa loikki takanani kulkiessamme kohti paikkaa, jossa olimme viime aikoina yöpyneet. Kikin jalka oli todettu Ursan puolesta parantuneeksi muutama päivä sitten, joten voisimme pian lähteä liikkeelle. Olisin itse jo halunnut lähteä, en pitänyt paikoillaan olemisesta. Sitä paitsi riistaa tuntui tällä seudulla olevan erityisen vähän. Vaikka Ursa ja nyt Isa olivatkin taitavia metsästäjiä, ei meille millään riittäisi tarpeeksi syötävää. Olimme siskoni kanssa pidättäytyneet riistasta välillä antaaksemme nuoremman kolmikon syödä. He tarvitsivat enemmän energiaa kuin me. Olin kuitenkin kyllästynyt ainaiseen nälkään. Enkä halunnut, että Isa joutuisi kokemaan samaa.
Pian leiripaikkamme paljastui puiden takaa. Ursakin oli juuri saapunut, ensimmäistä kertaa tyhjin tassuin. Se oli yllättävää; olin aina voinut luottaa siihen, että siskoni toisi meille syötävää. Meidän oli todellakin lähdettävä. Oreo ja Kiki odottelivat pensaikon keskellä, joka oli toiminut makuupaikkanamme viime aikoina. Joku oli aina vartiossa, joten pesässä nukkui kerralla enintään neljä, tilaa siis riitti hyvin.
"Miten pennullasi menee?" Ursa kysyi asteltuaan luokseni. Isa oli jo ehtinyt mennä selittämään Oreolle ja Kikille metsästysretkensä käänteitä, joten erakkonaaras ei onneksi kuullut sisareni heittoa. Loin terävän silmäyksen hänen kiusoitteleviin meripihkasilmiinsä.
"Pidän häntä ennemminkin oppilaanani", vastasin hetken päästä. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. En uskonut, että olisin mitenkään huono emo, mutta en ajatellut sen olevan rooli, jonka haluaisin täyttää. Minut oli luotu muuhun. Isa oli kuitenkin niin lähellä omaa pentuani, kuin vain voisi olla. Sen tiedon kuitenkin pidin omanani. Kukaan ei koskaan saisi tietää, että Isa oli kuin tytär minulle.
"Meidän on lähdettävä", sanoin kääntyen pois muista kolmesta. "En voi uskoa, ettet saanut mitään kiinni. Täällä ei tosiaan ole tarpeeksi riistaa meille kaikille."
Ursa oli hetken hiljaa, kuin punniten seuraavia sanojaan. Hän ei ollut koskaan yrittänyt säästellä tunteitani ja oli aina ollut kanssani hyvin suora, joten ihmettelin naaraan käytöstä.
"Meille kaikille ei", hän sanoi kohta. "Oletko miettinyt, että... jatkaisimme kahdestaan? Tai Oreon kanssa? Isa osaa selvästi metsästää jo hyvin, joten hän ja Kiki pärjäisivät keskenäänkin. Me taas selviäisimme paremmin, jos joukkomme olisi pienempi. Me kaksi olemme aina selvinneet kahdestaan."
Katsoin siskoani tyrmistyneenä. En ollut uskaltanut edes kuvitella, että hän voisi ajatella noin. Etenkin, kun Ursa tuntui tulevan niin hyvin toimeen nuorempien erakkojen kanssa.
"Miten voit edes ehdottaa tuollaista?" kysyin vihaisesti mutta matalalla äänellä, ettei kauempana istuva kolmikko vain kuulisi meitä. "Sinähän itse halusit Isan ja Kikin matkaavan kanssamme! Ja nytkö aiot häätää heidät pois, kun he ovat meistä riippuvaisia? Minä en aio toimia niin."
En voisi jättää Isaa taakseni. Enkä tietenkään Oreota ja Kikiä, mutta tiesin etenkin Isan sydämen särkyvän, jos vain hylkäisin heidät.
"Me lähdemme. Etsitään jokin paikka, missä riistaa on paremmin. Ehkä olemme liian lähellä kaksijalkalaa, riista pelkää niitä ja niiden olioita", järkeilin ja Ursa nyökytteli.
Olin itse asiassa varautunut jo siihen, että joutuisimme jättämään tämän paikan taaksemme. Olin kiertänyt lähiseutuja ja tutkinut, missä meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet. Emme voisi lähteä kaksijalkalan suuntaan, siellä oli liikaa vihamielisiä kissoja. Kaksijalkalan takana voisi olla meille sopivaa aluetta, mutta siitä ei ollut varmuutta eikä se ollut kaksijalkalan läpi kulkemisen arvoista. Toisessa suunnassa kaksijalkoja ei näkynyt, jos ei laskettu metsikön takana sijaitsevaa ukkospolkua. Olin ylittänyt sen pari kertaa. En kuitenkaan ollut uskaltanut lähteä kauemmas, sillä heti polun toisella puolella olin törmännyt hyvin voimakkaaseen hajuun. Siellä oli oltava jokin suurempi reviiri, jonka alueella eli monia kissoja. Olin kuitenkin kierrellyt tämän rajan vierellä ja sen perusteella mitä näin, alue ei ollut kaksijalkojen asuttama. Reviirin iso koko oli samalla hyvä että huono asia. Se vaikutti tarpeeksi suurelta, ettei meitä ainakaan heti huomattaisi, sillä tuskin nuo kissat kiertelivät tarkastamassa aluettaan ulkopuolisten varalta. Toisaalta jos halusimmekin asettua sinne, olisi vaikeaa löytää oma reviiri.
"Lähdetään kaksijalkalasta poispäin", sanoin enemmänkin päätöksen jo tehneenä kuin ehdottaen. "Toisessa suunnassa tulee olemaan paljon kissoja. Se voi olla vaarallista, mutta uskon, että siellä meillä on parhaat mahdollisuudet. Olen varma, että siellä on paljon riistaa, muuten niin suuri joukko kissoja ei eläisi siellä. Pidetään vain huolta, ettei meitä huomata ja kuljetaan heidän reviirinsä läpi."
"Selvä", Ursa sanoi hetken mietittyään. "Luotan sinuun. Ja jos kohtaamme hankaluuksia, uskon että me viiteen kissaan pärjäämme."
Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, ettei siskoni asettunut päätöstäni vastaan. Meidän oli oltava yhtenäisiä tällä matkalla.
"Tietysti. Jos emme pärjäisikään, lähdemme vain pois."
"Milloin siis lähdemme?" Ursa kysyi noustessani seisomaan. Vilkaisin taivaalle; aurinko oli vielä korkealla ylhäällä. En tiennyt, kestäisimmekö täällä enää päivääkään, sillä tarvitsimme energiaa matkantekoon. Isa, Oreo ja Kiki saisivat syödä sen hiiren jonka ensimmäisenä mainittu sai kiinni, minun ja Ursan olisi selvittävä tyhjin mahoin. Edellisenä päivänä olimme syöneet, joten tänään jaksaisimme varmaankin kulkea. Jos huomenna emme saisi syödäksemme, emme varmasti jaksaisi vaellusta niin kauas.
"Me lähdemme nyt", sanoin niin, että kolme muutakin kuuli. He säpsähtivät yllättyneinä keskustelustaan.
"Me lähdemme", toistin heille. "Emme selviä täällä näin vähällä riistalla. Tiedän paikan, jossa pärjäämme paremmin. En halua, että tekin joudutte näkemään nälkää."
Isa ja Kiki vilkaisivat toisiaan, Oreo Ursaa kuin varmistaakseen, että olin tosissani. Ehkä päätös oli tullut hiukan yllättäen, mutta niin oli tämä tilannekin. Jos emme voineet luottaa Ursaan metsästäjänä, emme tulisi selviämään lehtikadosta.
"Syökää se hiiri. Oreon ja Isan tulisi syödä enemmän", sanoin ja katsoin Kikiä pahoittelevasti. "Sinun ei ole tarvinnut liikkua pitkään aikaan, he tarvitsevat ravintoa sinua enemmän. Mutta siellä minne menemme meidän ei tarvitse miettiä tuollaista. Kaikki saavat syödäkseen."
*Toivottavasti*, lisäsin mielessäni. Mitään varmuutta asiasta ei oikeastaan ollut, mutta milloin minä olin koskaan ollut väärässä?

Aurinko oli jo laskemassa saapuessamme ukkospolulle. Metsikkö oli jäänyt taaksemme, ja tämä polku olisi viimeinen havainto kaksijaloista ainakin hetkeen. Tajusin, etteivät muut Ursaa lukuun ottamatta olleet ehkä ylittäneet polkua aiemmin; mitä Isasta ja Kikistä tiesin, he olivat eläneet metsässä aina. Kaksikko vaikuttikin melko varautuneelta. Oreo oli ollut enemmän hirviöiden kanssa tekemisissä, mutta hänkin tuntui olevan vähän hermostunut.
"Otetaan ihan rauhassa", sanoin tarkkaillen samalla polkua. Se oli onneksi melko hiljainen; näin ainoastaan yhden hirviön, joka oli vielä kaukana. Odottaisimme sen menevän ohi, sitten ylittäisimme ukkospolun. Isa oli hiljaa - kerrankin. Tunsin kuitenkin, että hän oli valmiina juoksemaan minä hetkenä hyvänsä.
"Älä vain lähde säntäilemään omin päin", varoitin vilkaistessani taakseni. "Odotetaan turvallisen välimatkan päässä, että tuo hirviö menee ohi. Kun sanon, ylitetään polku. Varovaisesti."
Korostin viimeistä sanaa painokkaasti, jotta joukkion jokainen jäsen varmasti painoi sen kalloonsa. Hirviö lähestyi. Se oli suurehko ja luonnottoman kirkkaan värinen. Pian se oli kohdallamme ja sitten suhahti pois, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Se ei ollut huomannut meitä, joten saatoimme huokaista helpotuksesta.
Astuin ensimmäisenä lumiselle polulle. Hirviöitä ei kuulunut tulevan enempää, joten ylitys olisi turvallinen.
"Tulkaa", viitoin nuoremmalle kolmikolle kallistamalla päätä toiselle puolelle. "Menkää yli. Ursa tulee viimeisenä."
Astelin korvat höröllä polun yli ja jäin odottamaan Isaa, joka oli tulossa seuraavana. Hän oli epätavallisen hillitty, eikä loikkinut vallattomasti tien yli, niin kuin olin odottanut. Toisella puolella hän palautui kuitenkin normaaliksi. Naaraan silmät säihkyivät kun hän odotti minulta kehuja.
"Hienosti meni", naukaisin hymyillen ja näpäytin hellästi hännälläni nuoremman erakon kuonoa. "Nyt odotetaan muita."
Kiki näytti vieläkin varovan jalkaansa, mutta tuskin enää kivusta, hän oli varmaan vain tottunut siihen. Pian Kikin jälkeen toiselle puolelle pääsi Oreo ja viimeisenä Ursa.
"Mikä tämä haju on?"
Isan kysymys muistutti minua siitä, missä olimme. Haju oli niin voimakas kuin muistinkin; kissajoukkio ei ollut kadonnut mihinkään. Meidän olisi tästedes oltava hyvin varovaisia.
"Edessämme on suuren kissajoukon reviiri. Tarkoituksenamme ei ole jäädä sinne ainakaan kovin pitkäksi aikaa, mutta tänään asetumme sinne ja metsästämme. Huomenna jatkamme matkaa", selitin muille, samalla kuunnellen valppaana ympäristöä. "Nyt on todella tärkeää, että pysymme hiljaa ja yhtenä ryhmänä. En usko, että nuo kissat vahtivat aluettaan kovin tarkasti, mutta emme voi koskaan olla varmoja. Edetään nopeasti, mutta varoen."
Isa, Oreo ja Kiki nyökyttelivät. Minusta tuntui kuitenkin, että lisäkseni ainoastaan Ursa ymmärsi tilanteen vakavuuden.
"Mennään sitten."
Lähdin johtamaan joukkoa syvemmälle reviirille. Kaikeksi onneksi Isa ja Oreo pystyivät hillitsemään uteliaat luonteensa ja pysyivät hiirenhiljaa jonossa. Ursa kulki viimeisenä, en voinut luottaa sitä tehtävää kellekään muulle. En onneksi haistanut tai kuullut lähistöllä olevan kissoja, mutta en pitänyt siitä, että olimme näin avaralla alueella. Täällä ei ollut metsän tuomaa suojaa, joten meidät näkisi kaukaakin.
Joukkiomme tuntui väsyvän. Tahtimme oli hidastunut, vaikka meidän pitäisi nimenomaan kiristää sitä. Tiesin kuitenkin, että nuoremmat kissat väsyisivät nopeammin. Ursan ehdotuksessa olikin ehkä jotain perää. Siltikään en mistään hinnasta jättäisi heitä taakseni. Ehkä nyt olisi parempi pysähtyä ja levätä hetki. Aurinkokin oli jo laskenut ja ilta oli pimeä ja tähdetön.
Huojennuksekseni näin kauempana pienen metsikön. Siellä saisimme olla turvassa katseilta, joten meitä ei ainakaan huomaisi, ellei tulisi lähelle. Löysimme puiden keskeltä vanhan männyn, jonka juuret tarjoaisivat hiukan suojaa kylmyydeltä.
"Meidän olisi hyvä metsästää", Ursa sanoi, kun Kiki ja Oreo olivat asettuneet juurakon alle. "En haluaisi valittaa, mutta olen todella nälkäinen. Ja sinä varmasti myös. Me emme pysty tässä kunnossa pitämään puoliamme, jos törmäämmekin niihin kissoihin."
"Olet oikeassa", huokaisin väsyneesti. "Sinä voit mennä. Mutta en haluaisi, että lähdet yksin. Se ei ole turvallista."
"Otan Isan mukaan, hänkin voi sitten saalistaa."
En pitänyt ajatuksesta, sillä en halunnut päästää Isaa silmistäni. Luotin kyllä Ursaan, mutta hän ei ollut kummoinen taistelija. Eikä kyse ollut pelkästään Isasta, pelkäsin sisarenikin puolesta.
"Minäkin lähden mukaan", sanoin lopulta. "Kiki ja Oreo pärjäävät kahdestaan, jos he pysyvät piilossa emmekä viivy kauaa."
Ursa ei vaikuttanut tyytyväiseltä päätökseen.
"Etkö luota minuun? Isa on turvassa kanssani."
"Luotan sinuun, mutta en taistelutaitoihisi", tuhahdin ja Ursa pyöräytti silmiään. "Minä pystyn suojelemaan teitä. Anna minun siis tehdä se."
Ursa vastasi suostuvansa, mutta sillä ehdolla, että palaisimme nopeasti takaisin. Oli riski jättää Oreo ja Kiki yksin, mutta luotin Oreon olevan tarpeeksi järkevä pysyäkseen piilossa. Heidän hajunsa oli ongelma, mutta ainakin he olivat tuulen alapuolella. Selitin tilanteen kolmikolle, joista yksi reagoi hypähtämälle innoissaan ilmaan, kaksi vilkaisi huolissaan toisiaan.
"Ei hätää", Oreo kuitenkin sanoi Kikille kerättyään hiukan rohkeutta. "Minä pidän sinut turvassa."
Vilkaisin Ursaa joka nyökkäsi merkiksi siitä, että voisimme hänen puolestaan lähteä. Teroitin Isalle vielä, että hänen tosiaan tulisi olla hiljaa ja pysyä meidän luonamme. Oli ehkä tehottomampaa metsästää hajaantumatta, mutta emme voineet ottaa sitä riskiä, että joku meistä tulisi huomatuksi yksin.
Kuljimme hiljaa etsien merkkejä yhtä aikaa saaliseläimistä että muista kissoista. Reviirillä elävät kissat olivat kyllä jättäneet ympäristöön jälkensä, siellä täällä näkyi jalanjälkiä, jotka varmaankin olivat tältä päivältä. Yhtäkkiä Isa pysähtyi ja kiinnitti katseensa jonnekin kauas. Seurasin hänen katsettaan, kunnes huomasin kaukana jäniksen. Vatsani murisi kuin muistuttaen minua nälästäni. Tuosta pitkäkorvasta riittäisi varmasti meille kaikille. Mutta ennen kuin olin ehtinyt miettiä järkevää lähestymistapaa, Isa oli jo pyrähtänyt juoksuun.
"Isa! Ei!" huudahdin hänen peräänsä, mutta nuori naaras oli niin keskittynyt ajojahtiinsa, ettei kuunnellut. Jänis huomasi hänet ja lähti pinkomaan pakoon, punaruskea erakko seurasi perässä. Minä ja Ursa katsoimme toisiamme hätääntyneinä, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä parivaljakon perään. Isa oli jo ehtinyt kauas; aivan liian kauas. Joskus vihasin hänen ajattelemattomuuttaan.
Sydämeni tuntui pysähtyvän kun näin kauempana joukon kissoja. Haistoin silloin myös heidän hajunsa, se sama haju, mikä oli vallinnut rajan tuntumassa. Isa oli viimein saanut jäniksensä kiinni, mutta pahimpaan mahdolliseen aikaan. Vieraat kissat olivat huomanneet hänet ja ennen kaikkea sen, miten hän varasti heidän riistaansa. Isa näytti kovin pieneltä seistessään siinä viiden kissan edessä. Heistä etummaisena seisova harmaa kolli ei epäröinyt hetkeäkään hyökätessään nuoren erakon kimppuun. Isa teki parhaansa yrittäessään peitota vastustajansa, mutta kokeneelta vaikuttaneen kissan rinnalla pienestä naaraasta ei ollut vastusta, ja pian hän makasi avuttomana kyljellään kollin tassun alla.
"Päästä hänet irti", sähisin ehdittyäni paikalle kyljet kohoillen. Kaikki aiempi väsymykseni oli viimeistään nyt kadonnut. En ollut koskaan nähnyt Isaa niin pelokkaana. Enkä oikeastaan itsekään ollut koskaan pelännyt näin.
"Tai mitä?" kissa kysyi välinpitämättömästi. Hän tiesi, ettemme kahdestaan Ursan kanssa voineet heille mitään; vastustajia oli kaksi liikaa. Eivätkä Ursan taistelutaidot olleet mystisesti parantuneet metsästysretkemme aikana.
"Tai minä tapan sinut", sanoin varmasti, enkä epäröinyt hetkeäkään, ettenkö pystyisi siihen. Olimme suunnilleen samankokoisia, minä saatoin olla jopa vähän kookkaampi. Sen perusteella, mitä äsken hänen taistelutaidoistaan näin, pärjäisin hänelle kyllä.
"Nefiri", Ursa kuiskasi ilmestyttyään vierelleni. "Älä uhkaile häntä."
Päätin jättää sisareni huomiotta. Myöhemmin varmaankin katuisin harkitsematonta käytöstäni, mutta nyt tuntui, etten hallinnut tunteitani. Se oli outoa, yleensä pystyin helposti olemaan hillitty ja tyyni.
"Keitä te olette?" harmaa kollikissa kysyi jättäen kommenttini omaan arvoonsa.
"En usko sen olevan sinun asiasi", vastasin kylmästi miettien samalla, miten vapauttaisin Isan ahdingostaan. Hän koetti pyristellä vastaan, mutta kissan paino oli liikaa.
"Tietysti se on minun asiani, kun varastatte klaanini riistaa", hän vastasi murahtaen ja nyökkäsi Isan kiinni saamaa jänistä kohti.
"Se on yksi jänis", sihahdin katsoen kollia vihaisesti silmiin. "Se ei varmasti ole paljoa teidän "klaaniltanne" pois. Me tarvitsemme ruokaa."
Harmaan kollin vieressä seisova musta naaraskissa tuhahti.
"Totta kai se on meidän klaaniltamme pois. Tajuatko, montako suuta meillä on ruokittavana?" hän kysyi viileästi.
"Te olette erakoita, ettekö olekin?" harmaa kolli puhui jälleen. "Erakot eivät kuulu tänne. Eikä teillä ole mitään oikeutta klaanimme riistaan, vaikka kuinka nälissänne olisittekin."
Vihasin tuota kissaa koko ajan vain enemmän. Millä oikeudella hän ja hänen toverinsa olivat vallanneet tämän koko alueen näin? Olin ajatellut, että jos kohtaisimme reviirin haltijat, pahimmillaan he antaisivat meidän pienen kahakan jälkeen lähteä rauhassa. Nämä kissat olivat kuitenkin täysin alittaneet odotukseni.
"Mukanamme on kolme nuorta kissaa. He tarvitsevat riistaa", kerroin ja kaduin välittömästi sanojani. Harmaa kissa siristi silmiään.
"Missä he ovat?" hän kysyi ja Isan hiljaisesta vinkaisusta tiesin hänen painaneen naarasta kovemmin maahan. Olimme ajautuneet pahaan tilanteeseen ja huomasin, että olimme täysin noiden kissojen armoilla. Punnitsin vaihtoehtojamme ja tulin siihen tulokseen, että parasta oli yrittää neuvotella meidät vapaaksi tilanteesta. Minun oli varottava suututtamasta heitä.
"Me lähdemme, jos annatte hänet ja tuon jäniksen takaisin", sanoin hetken päästä. Harmaa kolli yllättäen naurahti - hänen naurunsa oli kylmää ja ilotonta, ja sillä hetkellä olisin voinut repiä häneltä silmät päästä.
"Luuletko, että suostuisin siihen? Tämä jänis on meille arvokkaampi kuin yksikään teistä. Mikään arvoton erakko ei klaanimme omaisuutta saa."
Kihisin raivosta ja halusta raadella turkki tuon sydämettömän lurjuksen päältä. Ursa oli kuitenkin järkevämpi.
"Emme me tarvitse riistaa teiltä. Antakaa vain Isa takaisin, niin lähdemme heti. Emme pyydä muuta", hän sanoi enkä ollut aiemmin kuullut siskoani niin hätääntyneenä. Harmaa kolli katsoi häntä punniten naaraan ehdotusta, mutta sitten hän pudisti päätään.
"Ei käy. Ette voi selvitä niin vähällä", hän sanoi ja käänsi nyt katseensa Isaan. Minua suorastaan itketti se kauhu, mikä hänen kauniissa, vihreissä silmissään paistoi. Vain hetki sitten niissä oli palanut tuttu seikkailunhaluisuus ja into.
"Teidän erakoiden on opittava, ettette voi vain kulkea klaanimme alueella miten lystäätte. Hän toimikoon teille esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos vastustatte Kuolonklaania."
Harmaa kolli kohotti toisen tassunsa; hänen kyntensä kiiltelivät kuun valossa.
"Ei!" kiljahdin ja syöksyin eteenpäin. Jokin musta kuitenkin suhahti editseni ja pian olin Isan tapaan maassa kyljelläni, aiemman mustan naaraan alla. Hän oli varoittavasti purrut niskani kohdalta, joten vaikka naaras oli minua huomattavasti pienempi, rimpuilusta ei ollut hyötyä. Tunsin paniikin iskevän; tämä oli kuin pahimmasta painajaisestani. Vaikka en halunnut ajatella sitä, näin mielessäni vain Isan elottoman ruumiin. Se ei voinut olla hänen tulevaisuutensa, Isasta voisi tulla niin paljon enemmän.
"Älkää tappako häntä", pyysin epätoivoisesti. "Te voitte tappaa minut. Päästäkää hänet ja muut menemään ja tappakaa minut."
Harmaa kissa laski tassunsa. Tunsin hänen arvioivan katseen turkillani. Emme olleet koskaan erikseen sopineet minun olevan joukkomme johtaja, mutta sitähän minä olin. Olin myös paras taistelija sekä kookkain jäsen. Olin kaikin tavoin arvokkain meistä, ainakin hänen silmissään. Tiesin, että hän valitsisi tappaa minut ja valmistuin iskuun.
"Unohditko jo, ettet sinä sanele täällä, mitä minä teen?"
Avasin ummistetut silmäni ja katsoin kollin sinisiin silmiin. Ne liikahtivat jälleen kohti Isaa, enkä ehtinyt enää päästää ääntäkään, kun hänen tassunsa sivalsivat ilman läpi suhahtaen. Seuraavana hetkenä Isan kurkun kohdalla punaruskea turkki muuttui tummaksi verestä. Huutoni kuoli kurkkuuni ja tyydyin katsomaan henkeä haukkoen nuoren naaraan silmiä uskomatta, että pahin mahdollinen oli juuri tapahtunut. Hän avasi suunsa ja lisää verta valui maahan.
"Anteeksi Nefiri... en tarkoittanut", hän sanoi rohisevalla äänellään. Sydämeni särkyi kun näin kyyneleiden valuvan hänen silmistään. Yhtäkkiä niiden kiilto sammui ja tiesin, että Isa oli kuollut. En voinut sanoa tai tehdä mitään, tuijotin vain häntä. Maailmalta tuntui katoavan pohja, ja hetken ajan olin kuin tyhjyydessä. Sitten tunteet valtasivat minut kaikki kerralla, enkä tuntenut muuta kuin sanoinkuvaamatonta kipua.
Sain pelkän raivon voimin heitettyä minua alhaalla pidelleen mustan naaraan kauemmas ja nousin ylös. Epäröimättä syöksyin harmaan kollikissan kimppuun ja tunsin jossain surun ja vihan seassa tyydytystä nähdessäni hänen sinisissä silmissään yllättyneisyyttä. En ollut koskaan taistellut näin, käyttäen kaiken voimani ja energiani. En miettinyt mitä tein, viiltelin kynsilläni vain sinne tänne. Harmaa kissa antoi samalla mitalla takaisin, mutta hän ei pysynyt mukanani ja sain hänet painettua maahan selälleen. Raastoin hänen vatsansa pehmeätä lihaa karvatuppojen lennellessä, kunnes kolli sai minut potkaistua päältäni. Lensin kauemmas, mutta sain kammettua itseni nopeasti ylös.
"Minä hoidan tämän", harmaa kolli sanoi tovereilleen, jotka olivat jo hyökkäämässä kimppuuni. Viha kuohahti jälleen sisälläni; kaiken lisäksi hän oli ylimielinen. Valmistauduin klaanilaisen hyökkäykseen, mutta hän pääsi silti yllättämään minut. Parempana päivänä olisin ehtinyt reagoida, mutta ravinnon puute ja väsymys näkyivät liikkeissäni. Yhtäkkiä tunsin polttavan kivun lavassani ja sähähdin kun veri sotki valkoisen turkkini. Kaaduin maahan ja kierimme sähisevänä sekamelskana, mutta huomasin, että iskuni eivät enää osuneet yhtä tarkasti. Voimakkaat takajalat osuivat vatsaani ja lensin ilmaan. Tömähdin kauempana routaiseen maahan ja tunsin ilman poistuivan keuhkoistani.
"Eikö sinun pitänyt tappaa minut?"
Olisin halunnut sanoa kollille suorat sanat, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet. Enempää iskuja ei kuitenkaan tullut, tunsin vain Ursan makean hengityksen pääni vieressä.
"Lähtekää reviiriltämme älkääkä ikinä tulko takaisin. Ja korjatkaa tuo pois."
Tiesin jo, että "tuo" tarkoitti Isan ruumista. Olin niin vihainen, että aloin itkemään, mutta tiesin, että minun taisteluni oli nyt taisteltu. Nousin ylös Ursan tukemana ja kävelimme hitaasti kohti punaruskeaa kissaa, joka makasi elottomana lumessa. Kissajoukkio oli jo lähdössä, kun joku raidallinen naaras saapui paikalle. He pysähtyivät kiinnitettyään häneen huomioonsa. Minä siirsin osan vihastani tuohon naaraaseen, jonka takia en saisi rauhassa surra menetettyä ystävääni näiden tappajien läsnä ollessa.
Isan luokse saavuttuani jalkani eivät enää tuntuneet kantavan, vaan lysähdin maahan. Painoin pääni hänen turkkiinsa. Nyt kun raivoni noita kissoja kohtaan oli jo pitkälti haihtunut, jäljelle jäi vain suru. En ollut tiennyt, että kenenkään oli mahdollista tuntea mitään näin voimakkaasti. Millään ei enää ollut väliä, kun Isa oli kuollut.

En tiennyt, kuinka kauan aikaa olin maannut Isan vieressä. Olimme kantaneet hänen ruumiinsa koko matkan takaisin ukkospolun toiselle puolen. Meidän oli ollut pakko lähteä heti, sillä klaanikissat eivät halunneet meidän jäävän reviirillensä. Pari heistä oli saattanut meidät rajalle ja varmistanut, että tosiaan lähdimme. Ainakin he olivat tajunneet olla hiljaa. Matkalla Ursa oli käynyt hakemassa Oreon ja Kikin, ja koska minä olin niin voimaton, että jaksoin tuskin kävellä, kolmikko oli kantanut Isan ruumiin. Nyt makasin tässä, enkä suostunut liikkumaan.
Tämä oli minun syytäni. Jos en olisi ollut niin tyhmä ja uhkaillut sitä klaanikissaa, hän ei ehkä olisi halunnut tappaa Isaa. Jos olisin tajunnut luovuttaa heille heti sen typerän jäniksen. Olisin voinut antaa Isan jäädä Kikin ja Oreon luo ja lähteä kahdestaan Ursan luo. Oikeastaan meidän ei olisi pitänyt lähteä tälle matkalle ollenkaan.
Minun oli pitänyt suojella heitä, enkä ollut pystynyt siihen. Olin niin typerä ja heikko ja vihasin itseäni sen takia.
Mutta sitäkin enemmän vihasin klaaneja ja sitä harmaata kissaa, joka Isan tappoi.
"Nefiri", Ursa sanoi varovaisesti lempeällä äänellään. "Meidän on mentävä. Täällä ei ole turvallista, hirviöt lähtevät kohta liikkeelle."
Tosiaan, aamu oli jo saapunut ja aurinko oli nousemassa. Isan turkki ei ollut enää lämmin.
Nousin ylös ja huojuin hiukan. Ursa ja Oreo tarttuivat Isan ruumiiseen, emme voisi jättää häntä tänne. Halusin haudata hänet metsään.
Saavuimme entiseen leiripaikkaamme vasta, kun aurinko oli jo laskemassa. Matkanteko oli hidasta, sillä kaikki olivat surun murtamia ja väsyneitä. En kuitenkaan voinut vielä levätä, vaan sopivan paikan löydettyäni aloin kaivaa maata. Päätin haudata Isan tämän puun juureen. Sen oksalta hän oli saanut kiinni suuren oravan, josta oli riittänyt jokaiselle syötäväksi. Muistelin, miten ylpeältä hän oli näyttänyt tuodessaan oravansa muiden ihailtavaksi. Olisin voinut tappaa nähdäkseni sen ilmeen uudelleen.
"Tulkaa auttama-", Ursa sanoi, mutta käännähdin nopeasti hänen suuntaansa keskeyttäen naaraan lauseen.
"Ei. Minä teen tämän yksin."
Ja niin minä tein. Kaikkialle kehooni sattui rasituksesta, ja kaikkein eniten lapaani, joka oli kuin tulessa. Ursa oli osannut hoitaa sitä jotenkin, mutta kipu ei ollut lieventynyt. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Yö oli jo pitkällä, kun arvioin kuopan olevan tarpeeksi syvä. Maa oli ollut jäässä, mikä oli huomattavasti vaikeuttanut kaivamista. Nyt Isan viimeinen leposija oli kuitenkin valmis.
Ursa ja Oreo kantoivat Isan ruumiin kuopan viereen. Kiki ilmestyi eteeni kyynelehtien. En ollut edes tajunnut, mutta hänhän oli Isan paras ystävä. Kuinka itsekästä, että minä omin kaiken surun. Hän painoi kuononsa Isan päälaelle ja yllätyksekseni hieraisi sitten päätään kaulaani vasten, kaiketi lohduttaen. Sitten hän asteli pois. Ursa ja Oreo kävivät hekin sanomassa hyvästinsä, jonka jälkeen jäljelle jäin vain minä. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Mikään ei tuntunut oikealta eikä tarpeeksi arvokkaalta.
Lopulta painoin kuononi hänen päälakeaan vasten. Kuiskaukseni oli vain minun ja Isan korville suotu.
"Hyvää matkaa, rakas tyttäreni."

//3663 sanaa

Bamse avasi silmänsä mairean tyytyväisenä hyvin nukutusta yössä.Aurinko valaisi tämän hiukan ankeahkon väliaikaisen asumuksen, Josta kolli lähtisi tänään. Bamse meni ulos ahtaasta kolostaan venyttelemään energisenä. Kun tämä lopetti verryttelyn, Tämä katsoi ympärilleen. Mihin hän lähtisi? Täältä ei enää löytynyt saalista, joten hänen oli lähdettävä. Mutta Bamselle ei ollut mitään hajua minne. Pitäisi vain toivoa parasta. Olisipa hänellä seuraa, Joka olisi apuna ja se tärkein - Bamse ei olisi yksin. Yksinäinen erakkoelämä ei ollut niin hohdokasta kuin tämä oli ajatellut. Ja kerran tai pari tämä oli miettinyt että kannattaisiko lähteä takaisin kaksijalkojen luo. Nyt se ei ollut enää vaihtoehto. Oli vain mentävä eteenpäin. Kyllä tämä selviytyisi, Mutta..elämä oli hiljaista. Tämä ei ollut melkein kuuhun nähnyt yhtään kissaa. Yhtäkkiä kolli tajusi kävelevänsä jo , Mutta hän ei tiennyt minne. Tämä päätti vain kulkea sinne mihin sydän mieli. Ympärillään hän näki lunta, Jossa oli pieniä koloja, Joista näky maata. Hiirenkorva oli tulossa.Kaksijalkalassa lumi oli kasattu kasoihin, Jotka valtavat hirviöt olivat kasanneet. Mutta, Ei enään varmaan kannattanut miettiä menneisyyttä. Tämähän oli päättänyt kohtalonsa,Olla villinä erakkona. Silti tämä mietti joskus klaaneja- joista ”kissa” oli puhunut. Niissä oli ainakin kissoja, Ja ystäviäkin saattoi saada. Mutta silti se tuntui liian lukitsevalta, Sinun pitäisi olla uskollinen klaanillesi. Ja Bamsen päätös oli elää vapaana. Ehkä maksimissaan liittyä pieneen jengiin, Jossa oli rennompaa kuin klaanissa. Mutta Bamse epäili että ne eivät ottaisi entisiä kotikisuja mukaan. Bamsen pitäisi varmaan esittää olevansa villi kujakatti, Mutta..Kolli ei ollut erityisen rajun näköinen, Vaan hän näytti ilmiselvältä kissalta kiharainen turkkeineen. Yhtäkkiä tämä kuuli kolahduksen, Ja kaikki pimeni tämän silmissä.

Tämä oli törmännyt puuhun ajatuksissaan.

Bamse tunsi jonkun tökkivän häntä. Oliko kaikki ollut unta ja tämä oli kotona nukkumassa? Kollista tuntui että tämä ei pystyisi tai jaksaisi edes avata silmiä katsoakseen. Lopulta tämä avasi silmänsä. Häntä katsoi suoraan silmiin ruskea silmäinen,pyöreähkö kellanpunainen kissa. Katse ei ollut vihainen tai verenhimoinen, Se oli utelias.
”Hei, Minä olen Skafia, Kuka sinä olet?”
”Ööhh..Bamse..” kanelinvärinen kolli mutisi. Olo oli sekava eikä hän nähnyt yhtä hyvin kuin aiemmin.
”Voinko auttaa?” Naaralta vaikuttava kissa kysyi. Bamsen teki mieli vastata kieltävästi, Mutta oli kyllä pakko myöntää, Että häntä jomotti oikeastaan kaikkialle.
”Joo..” Hän nousi ylös hitaasti vastatessaan , ja seisahtui tämän Skafian eteen. Kolli huomasi heti tämän ja hänen valtavan kokoeron. Bamse tiesi olevansa todella suuri oppilaaksi,Ja tämä vielä kasvaakin lisää. Tätä hiukan jännitti mitä naaras seuraavaksi sanoisi.

//390 sanaa

Veljeni oli saanut pentuja. Terveitä, eläviä pentuja. Minä olin setä. Olin jäänyt sanattomaksi Ruskan sanojen jälkeen. Miten vanhoja he olisivat? Paljostako olin ehtinyt jäämään paitsi? Ruskatassukin oli jo melkein aikuinen ja ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut paikalla hänen kasvaessaan. Minulta oli jäänyt kokematta jotain korvaamatonta.
Hätkähdin pois ajatuksistani, kun Ruska ja Sulkavirta alkoivat miettimään takaisin klaaniin lähtöä. Nyökyttelin hurjasti:
“Lähdetään niin pian kuin on vain sopivaa. Minun täytyy päästä Merkuriuksen luokse pikimmiten.” Kaikki saamani informaatio sekoitti ajatukseni taas ihan täysin, enkä jotenkin pystynyt olemaan mukana hetkessä. Ruskalla oli ollut muistinmenetys? Se selitti siis kollin eilisen tavan katsoa minua kuin tuntematonta, mutta ilmeisesti nyt hän muisti ainakin osittain. En voinut olla muuta kuin huojentunut. Minulla oli niin paljon ajateltavaa, etten yksinkertaisesti muistanut ajatella kaikkea. Ravistin päätäni katselin vähän matkan päässä olevaa Ruskaa. Hän katsahti minuun sinisillä silmillään.
“Olet kasvanut niin paljon”, sanoin ja katselin oranssinkirjavaa kollia, joka oli mielessäni yhä se pieni pentu, jonka kanssa olin leikkinyt. Edessäni seisoi kuitenkin täysikasvuinen komea kolli. Ruska hymyili minulle.
“Miten kauan sinä olet jo ollut täällä?” oranssi kissa kysyi ja kallisti päätään vähän.
“Tulin vasta eilen vähän ennen teidän saapumistanne”, selitin. Sulkavirraksi kutsuttu naaras katseli minua miettien. Tajusin vasta sen jälkeen, ettei naaraalla tainnut olla kovin porukkaankuulunut olo.
“Kaksijalat siis kaappasivat minut vuodenaikoja sitten. Jouduin jonkinlaiseen kaksijalanpesään, joka oli täynnä outoja häkkejä ja eläimiä - varmaankin kaapattuja hekin. Pääsimme kuitenkin Fetuksen kanssa karkaamaan ja siitä asti olemme yrittäneet löytää takaisin tänne. Jos ei muuta, niin ainakin se oli seikkailu”, sanoin ja hymyilin pienesti. Naaraan kaste valpastui oitis ja hän katsoi minua kiinnostuneena:
“Näit varmasti kaikkea uutta ja hienoa!” Naaraan silmät tuntuivat suorastaan palavan innosta. Kasvoillani loistanut hymy laajeni entisestään. Tällä kissalla oli selkeästi oikea maku seikkailujen suhteen.
“Olet oikeassa, näin vaikka mitä. Tiesittekö, että kaksijalat kuljettavat koiria jonkinlaisissa köynnöksissä? Tai että kun hirviöt syövät jonkun, he pääsevät halutessaan pois sen vatsasta”, selitin innostuen siitä, että minulle löytyi kuuntelija.
“Hetkinen, oletko sinä ollut hirviön vatsassa?” Ruska sanoi kulmiaan epäuskoisena kurtistaen. Nyökkäsin:
“Se oli outoa. Siellä oli melko pimeää, mutta jostain kuitenkin kajasti valo sisään. Pakko myöntää, etten hirveästi siinä hetkessä kuitenkaan keskittynyt ympäristööni. Olin kauhuissani.” Sulkavirta näytti olevan haltioissaan.
Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli kivunnut jo huomattavasti korkeammalle kuin se oli viimeksi sitä katsoessani ollut. Pilvet lipuivat taivaalla pehmeän näköisinä kuin lintujen alin untuvapeite ja haaleina kuin nummien yli leijuva sumu. Hattarat lupailivat tämän päivän sään olevan selkeä, joka tekisi matkan taittamisesta onneksemme helpompaa. Toivoin vain, ettei matkan varrella eteemme tulevalumi olisi niin syvää, että se tekisi kulkemisesta raskasta ja väsyttäisi meidät nopeammin. Silloin matkassa tulisi menemään arvioitua kauemmin, enkä minä enää jaksanut odottaa yhtäkään ylimääräistä hetkeä.
“Minä taidan lähteä nyt etsimään meille saalista. Tulen aivan pian takaisin niin voimme syödä ja alkaa valmistautua lähtöön”, sanoin. Ruska ehdotti, että voisi tulla mukaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin hänen tarjouksestaan. Halusin olla hetken aikaa aivan yksin omien ajatusteni sekä saaliseläinten pienten pamppailevien kehojen kanssa.
Lähdin juoksemaan heti, kun olin tarpeeksi kaukana pienestä leiristämme. Oloni oli kevyt kuin taivaalta putoavalla lumihiutaleella ja tuntui kuin olisin suorastaan liidellyt hangen päällä. Hyvänolon tunne lipui mieleeni samalla, kun lihasteni liike sai vereni lämmittämään kehoani jokaisella lämpöaallolla entistä lämpimämmäksi. Ilmavirta sai lyhyen turkkini liehumaan ja silmäni vuotamaan, mutta oloni oli hyvä ja iloinen kuin metsäkauriilla. Lumi alkoi tuntua tutulta tassuissani ja juoksemiseni oli entistä varmempaa, kun tunsin maaperän. Kun hengitys alkoi tuntua ikävältä, hidastin vauhtia ja yritin haukkoa raikasta ilmaa sen minkä kykenin taltuttaakseni kehoni valtavan hapentarpeen.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Se muistutti siitä, että kaikki oli lopulta aina hyvin. Kävelin syvenevässä hangessa tassujani hassun näköisesti nostellen. Turkkini alkoi tuntua märältä, sillä lumi oli märkää kuten yleensäkin lehtikadon loppupuolen lumella oli tapana. Kun sain viimein hengitykseni tasaantumaan, aloin etsiä saalistettavaa. Toivoin, että minulla kävisi hyvä tuuri ja kaikille riittäisi syötävää. Samalla voisin ikään kuin maksaa Dakotalle, Timille ja Kaarlolle heidän hyväsydämisyydestään, kun he olivat antaneet minun yöpyä heidän luonaan. Pysähdyin, suljin silmäni ja raotin suuta, jotta saisin varmasti seuraavalla syvällä hengenvedolla kaiken irti ympärilläni leijuvista tuoksuista. Hiljalleen korvani alkoivat aistia ääniä, jotka hetki sitten en ollut huomannut ja suuhuni levisi oravan tuttu haju, joka sai veden nousemaan kielelleni. Avasin silmäni ja lähdin jäljittämään jyrsijän hajuvanaa, vaikkakin pelkästään tallotun lumen perusteella saattoi päätellä mihin suuntaan kukakin oli mennyt. Pian myös silmäni saivat kiinni oravan harmaanruskeasta talviturkista ja pörröisestä hännästä, joka viuhui touhukkaasti pienen eläimen taiteillessa itselleen aivan liian suuren kävyn kanssa. Painuin niin matalaksi maata avsten, kuin vain millään kykenin, sillä tiesin, että turkkini ei ollut puolellani lumisessa maastossa. Vatsaani hipoi ilkeästi hangen kylmä pinta ja asento oli muutenkin kaikin puolin epämukava. Tarkkailin valppaasti oravaa ja hivuttauduin liukuvin askelein huomaamattomasti lähemmäs. Astuin lumihangen päällä ja ihmettelin kuinka se jaksoi kantaa minua, mutta sitten-
Tömps. Lumi petti altani ja upposin leuka edellä hangen syvyyksiin, kuin sorsa jokeen sukeltaen. Orava hätkähti olemassaolooni ja pinkoi karkuun sen minkä jaloistaan pääsi.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä ja aloin kömpiä ylös. Kasvoni näyttivät varmasti kauniilta sen hetkisellä lumipeitteellään. Ravistin turkkiani ja vaikka se heittikin kaiken lumen pois karvoiltani niin se ei vienyt pois sitä kosteutta, jonka turkkini oli itseensä imenyt. Huokaisin. Suljin silmäni ja yritin saada tunnekuohuni tasaantumaan ja sitten lähdin uudestaan kohti saalista.

Olin loppujen lopuksi saanut kiinni vaaleaturkkisen jäniksen. En voinut uskoa onnenai sen alun jälkeen. Juuri nyt söimme yhdessä viimeisiä paloja jäniksestä ja vastani tuntui täydemmältä kuin pitkään aikaan. Oloni oli toiveikas, mikään ei voisi mennä enää huonosti ennen kuin tapaisin Merkuriuksen taas. Kun olin saanut viimesienkin palasen kurkusta alas, vetäydyin sivummalle ja aloin sukimaan turkkiani. Vatsanpohjassani tuntui jännityksen kipristys, mutta myös odotus. Olin odottanut Merkuriuksen näkemistä niin pitkään, että se oli alkanut tuntua vain tavoittamattomalta unelmalta.
Lähdimme, kun kaikki olivat saaneet syötyä ja levättyä hetken. Tuntui oudolta hyvästellä Dakota, Timi ja Kaarlo lähes heti kun olin vasta tervehtinyt heitä pitkästä aikaa.

Kun viimein saavuimme rajalle muutaman päivän vaeltamisen jälkeen, oloni oli samaan aikaan väsynyt, että uskomaton. Olin lähempänä veljeäni kuin moneen kuuhun. Mieleni alkoi heittää uhkakuvia mieleeni, mutta torjuin ne päättäväisesti, sillä tiesin, että Merkurius olisi aivan yhtä innoissaan jälleennäkemisestämme kuin minäkin. Minä tunsin hänet. Olin odottanut tätä hetkeä niin kauan. Pian näkisin veljeni.

//Sulka? Mer?
1001 sanaa

Kun käperryin sille sammalpedille, jossa olin viimeksi nukkunut vuodenaikoja sitten oloni oli sekava ja pääni miljoonista tunteista pyörällä. En kyennyt vielä käsittämään sitä, että matkani oli päättynyt; tämä ei ollut unta, enkä enää matkaisi päivästä toiseen maiden ja mantujen halki. Tämä tuntui vieraalta. Se kuva lämpimästä ja kodilta tuntuvasta pesästä ja minulle tärkeistä kissoista ei ollut enää kuvannut minulle sanaa koti. Kaikesta ikävästä fyysistä kotiani kohtaan huolimatta, vain yksi kissa saattoi tuoda minulle oikeasti kodin missä tahansa olinkin ja se oli Merkurius.
Vatsanpohjassani oli kaiken lisäksi ikävä tunne aikaisemman kohtaamisen takia. Ruskatassu oli katsonut minua kuin vierasta. Hän oli unohtanut minut. Kun se ja kaikki muut lukuisat ajatukset piinasivat mieltäni, en saanut kunnolla unta ja silloin kuin sain, unissani vuorottelivat maassa verta vuotava Fetus, Ruskatassu ja hänen tyhjä ja tuntematon katseensa sekä Merkurius, joka tuntui aina menevän kauemmas kun astuin askeleen häntä kohti.
Kun viimein aurinko alkoi kurkotella taivaalle, päätin nousta ylös. Timi ja Dakota juttelivat keskenään ja oletin heidän olevan vahtivuoron vaihdossa. Askeleeni narskuivat hangessa, kun tassutin kaksikon luokse.
“Huomenta”; tervehdin. Dakota tervehti minua suhteellisen pirteästi kellonaikaan nähden, mutta Timin silmät näyttivät pysyvän vain juuri ja juuri auki.
“Miltä tuntuu olla viimein kotona?” Dakota kysyi. Kasvoilleni nousi hento hymy ja kohautin lapojani:
“En ole oikein vielä sisäistänyt olevani oikeasti täällä.” Sain nyökyttelyä vastaukseksi.
“Missä muuten Fetus on?” suuri naaras kysyi rempseästi tietämättä osuvansa herkkään paikkaan. Hän kuitenkin huomasi minun vakavoitumiseni ja hän soi minulle huolestuneen katseen.
“Hän ei enää ole.. tai niin ei enää”, takeltelin vaivoin. En ollut vielä valmis puhumaan tästä. Keskustelukumppanini tuntuivat ymmärtävän.
“Minun täytyy mennä oikeasti nyt nukkumaan. Voitko kertoa minulle myöhemmin seikkailustasi?” Timi sanoi vaihtaen aihetta välttääkseen ilmapiirin muuttumista kiusalliseksi. Nyökkäsin ja se sai mustavalkoisen kollikissan lähtemään kohti pesää, josta minä olin vain hetki sitten tullut.
Hetken minun ja Dakotan välillä vallitsi hiljaisuus. Ympäriltämme kuului satunnaisia tömähdyksiä, kun lunta putoili puiden oksilta ja lintujen siivet kahisivat niiden lentäessä ylitsemme. Aamu oli kauniin talvinen ja taivas näytti lähes vaaleanpunaiselta.
“Minä ajattelin lähteä Eloklaaniin. Minun on päästävä Merkuriuksen luokse”, töksäytin.
“Ymmärrän kyllä”, Dakota sanoi, vaikka näyttikin vähän loukkaantuneelta siitä, että olin jättämässä heidät uudestaan niin pian, “milloin?”
Kohautin lapojani:
“Niin pian kuin mahdollista. Jos vain teille sopii, niin lepäisin täällä ensin muutaman päivän. Autan tietenkin saalistuksessa ja sun muussa ja-.” Dakota keskeytti minut ennen kuin sain paapatettua koko listani.
“Tiedän kyllä Corona. Tietenkin saat. Olen enemmän kuin iloinen, jos jäät meidän luoksemme edes muutamaksi päiväksi. Ja Kaarlo tarvitsee seuraa, hän kertoo samat jutut miljoonaan kertaa niin olisi vain hyvä jos olisi vähän uutta verta kuuntelemaan niitä”, naaras sanoi hiljaa. Naurahdin kevyesti ja pudistin päätäni. Oli niin mukava viimeinkin puhua ystävieni kanssa. Käänsin päätäni lähes säikysti, kun kuulin puhetta takaani. Matkailu oli opettanut minut valppaaksi; koskaan ei voinut tietää milloin olisi vaarassa. Huomasin pian kuitenkin puhujat Ruskatassuksi ja hänen toverikseen Sulkavirraksi. Sen enempää ajattelematta lähdin heitä vastaan.
“Huomenta. Nukuitteko hyvin?”

//Sulka? :D
472 sanaa

Olin oikeastaan menettänyt kaiken toiveikkuuteni viimeaikaisten tapahtumien jälkeen. Päivät eivät eronneet toisistaan millään tavalla ja arki oli yhtä harmaata sumua. Olisi ihan sama jos jäisin vain hankeen makaamaan, ei maailma kuitenkaan ollut puolellani. Näkymä alkoi taas näyttää tutulta, kuten tasaisin väliajoin kävi. Luulin jo niin monesti saapuneeni kotiin, mutta aina huomasin olleeni väärässä. En tainnut edes enää muistaa miltä kotini näytti, kun kaikki paikat muistuttivat sitä.
Katselin tutun näköisiä puita ja kiemurtelevaa jokea. Miksi elämän piti olla niin julmaa? Herättää toiveita ja sitten murskata ne. Kävelin joen rantaa pitkin. Katselin kiviä tutuilla paikoillaan. Paikka oli sellainen, että osaisin kävellä siellä vaikka silmät kiinni. Silti tiesin, että mieleni yritti vain huijata minua.
Jotain tömähti selkääni ja menetin tasapainoni. Kuononi työntyi kylmään lumeen ja aloin rimpuilla hätäisenä. Olin joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olisi pitänyt keskittyä enemmän! Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika itsensä soimaamiseen. Aloin kiemurrella rajusti ja sain käännyttya ympäri ja silloin, kaikki liikkeeni pysähtyivät siihen paikkaan. Tuijotin suoraan tutunnäköisiin haaleanvihreisiin silmiin. En saanut sanaa suustani.
“Olet meidän alu-”, sitten suuri haraanruskea naaras tajusi tilanteen. Hän räpytti silmiään ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmanennkin. Hän siirtyi, jotta pääsisin ylös, mutta sen sijaan jäin vain lumihankeen makaamaan silmät selälläni. Hiljaisuus jatkui ja jatkui säröttömänä, kun kumpikaan ei saanut mitään sanottua. Helpotuksen kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan silmistäni.
“Eihän tämä vain ole unta?” kysyin, kun mitkään muut sanat eivät suostuneet muodostumaan huulilleni. Dakota alkoi nauraa niin helpottuneella äänellä, että oloni keveni entisestään. Nauru tarttui minuun. En vain voinut uskoa tätä. Kampesin itseni ylös ja katselin naarasta. Hän näytti jotenkin aikuisemmalta kuin ennen. Hetki tuntui minusta kovin liikuttavalta.
“Miten teillä menee?” sain viimein kysyttyä joskin hieman katkonaisesti.
“Muuten hyvin, mutta ruuan kanssa on tiukkaa niin kuin aina lehtikadon aikaan”, Dakota selitti leveä hymy huulillaan. Nyökkäsin.
“Missä Merkurius on? Minun on heti päästävä hänen luokseen”, sanoin silmät odotuksesta kiiluen. Säikähdin kuitenkin Dakotan ilmettä. Oliko jotain käynyt veljelleni? Huoli alkoi puristaa sisuskalujani.
“Veljesi on lähtenyt klaaniin."

//Sulka?
319 sanaa

Makasin dramaattisesti selälläni ränsistyneen kaksijalanpesän puisella lattialla ja vedin henkeä kuin jokainen niistä voisi olla viimeiseni. Olin kuolemassa tylsyyteen. Tähän elämäni päättyisi. Uljas Mäihä kuolisi muiden kissojen värittömän elämän sivullisena uhrina. Mikä tragedia.
“Mäihä, nouse ylös”, Arven vanha ääni sanoi yllättävän läheltä. Räväytin silmäni auki ja tuijotin vieressäni seisovaa oranssia kissaa, jonka yksinäinen silmä katsoi minua sellaisella kylmyydellä, että pakkanen tuli melkein sisälle. Katsoin häntä takaisin kuin typerä.
“Tänään on sinun vuorosi käydä saalistamassa”, kolli täsmensi ja lähti pois. Voi elämä. Eikö tuollainen suhteellisen vetreä vanhus kyennyt itse omaa ruokaansa hakemaan. Kyllä hänellä muuten tuntui olevan energiaa vaikka mihin tärkeilyyn, mutta sitten ku ruuasta oli kyse niin piti jakaa vuoroja. Nousin ylös, hymyilin aurinkoisesti ja vastasin kevyellä äänensävyllä:
“Selvä, arvon herra.” Sitten luikahdin muutaman mutkan kautta pihalle.
Ilma oli kosteaa ja se pääsi ikävästi turkin alle. Ei mikään mielekäs sää leikkiä saalistajaa. Lähdin ravaamaan hyväntuulisesti eteenpäin ja suuntani oli selvä. Ei ehkä odotuksien mukainen, mutta selvä. Talvilinnut lauloivat puissa ja kuonooni leijui havupuun kitkerä haju lähestyessäni metsää, johon ystäväni olivat ties kuinka kauan aikaa sitten kadonneet. En edes tiennyt montako päivää oli oikeasti kulunut, mutta minusta se oli tuntunut ikuisuudelta. He selvästi olivat tämän yhteisön hauskempi puoli - harmi vaan, ettei se ollut tullut ilmi ajoissa. Kun etenin tarpeeksi syvälle metsän siimekseen, kohtasin rajaviivan, jota ei voinut millään olla huomaamatta. Nämä klaanikissat olivat siis hyvin reviiritietoista kansaa. Seuraava liikkeeni olisi siis loukkaavampi kuin osasin kuvitellakaan. Astuin rajan yli iloisena kuin orava löytäessään unohtamansa kätkön ja lähdin tassuttelemaan muina miehinä eteenpäin. Kuljin puiden ohi turkkiani tarkoituksella niihin hieroen ja en malttanut olla piehtaroimatta lumessa, kun paikka oli niin otollinen. Sivutuotteena taisin jättää jonkinasteisia hajumerkkejä ympäriinsä, mutta enhän minä sitä tietenkään ollut tarkoittanut. En minä nyt niin julma ollut, taivas sentään. Ja kuten oletinkin, minun ei tarvinnut etsiä kissoja itse, vaan he löysivät minut.
Olin juuri ottamassa askelta eteenpäin, kun jostain pölähti ensin yksi kissa, sitten toinen ja kolmas. Suuri punaruskea kolli kävi oitis kimppuuni ja painoi minut aggressiivisesti lumihankeen. Siihen totesin yksinkertaisen monotonisesti: “Auts.” Se näytti saavan punaruskean kollin entistä ärsyyntyneemmäksi. Aivan yllättäen hänen katseensa pysähtyi kaulapantaani ja kollin kasvoille nousi ilkeä virne:
“Meillä onkin täällä kotikisu.” Anteeksi mitä. Minä en sattunut kyllä huomaamaan kotikisun kotikisua matkani varrella.
“Mitä teet reviirillämme?” punaruskea kolli alkoi taas äristä. Kun kohtasin hänen katseensa vain hyväntuulisesti hymyillen, hänen silmänsä synkkenivät ja hän otti otteen kaulapannastani. Oranssi nahka kiristyi kaulani ympärille ilkeästi.
“Et yhtään tiukemmalle voisi sitä vetää”, kysyin viattomasti. Hengittäminen oli vaikeaa ja kurkussani poltteli tarve yskiä. Sitten paikalle asteli pienikokoinen musta kolli, jonka tomera lausahdus sai minua kurmuuttaneen kollin otteen irtoamaan.
“Jääviilto, päästä irti.” Vetäisin ahnaasti ulkoilmaa keuhkoni täyteen kun tömähdin takaisin lumihankeen vapaana. Nousin ylös istumaan ja kohtasin kissojen katseet tyynen rauhallisesti, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
“Olet Kuolonkaanin reviirillä. Mitä teet täällä?” musta kissa kysyi vakavasti. Vaikka hän oli pieni, niin jostain syystä hänestä huokui paljon enemmän arvovaltaa kuin Jääviilloksi kutsutusta kissasta.
“Sanoitko Kuolonklaani? Olenkin etsinyt teitä”, julistin vetäen kasvoilleni huojentuneen ilmeen. Musta kolli tuijotti minua odottaen.
“Niin siis, olen kuullut teistä paljon - kaikkea hyvää tietenkin. Haluaisin liittyä joukkoonne”, totesin ja jäin odottamaan vastausta.

Työnnyin sisään monelle kissalle haisevalle aukiolle. Toisella puolellani käveli se kuumapäinen punaruskea kolli ja toisella se sama pieni musta kolli. Minusta tuntui siltä kuin he olisivat henkivartijoitani. Tällä kertaa ei kuitenkaan tainnut olla niin. Näin kuinka yksi partion kissoista kipitti kohti vesiputousta. Anteeksi mitä, siis vesiputousta? Tämähän näytti suorastaan paratiisilta. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, huomasin vähän matkan päässä olevan tuttuakin tutumman kaksikon, joka sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Kulmani kohosivat, kun huomasin heidän yhteen kiedotut häntänsä. Sillä samalla sekunnilla Keijukaisen vihreät silmät kohtasivat minun silmieni kanssa. Naaras ei näyttänyt uskovan silmiään. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin Tyrskytassun puoleen.
Musta kolli johdatti minut keskemmälle aukiota ja samalla aivan Keijukaisen ja Tyrskytassun viereen ja sanoi jotain päällikön odottamisesta.
“Mikä sinun nimesi on?” kysyi musta kolli, tuskin uteliaisuudesta. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja hymyilin viattomasti:
“Olen Leopardi.” Kolli silmäili minua kuin etsien viitteitä oliko minun nimeeni joku syy.
“Olin pentuna täplikäs, mutta sitten jostain syystä täplät katosivat”, sanoin heilauttaen häntääni rennosti. Musta kolli siristi silmiään, mutta nyökkäsi ja kääntyi juttelemaan hänen luokseen astelleen kissan kanssa samalla minua silmällä pitäen. Ei varmaan mennyt läpi, mutta ei se mitään.
“Mäihä! Mitä ihmettä sinä teet?” kuulin aivan hiljaisen sihahduksen takaani. En kuitenkaan kääntynyt katsomaan Keijukaista, sillä mehän emme vielä tämän klaanin piireissä tunteneet.
“Miten niin? Paljastan piilossa olleen alter egoni, niin kuin tekin näytätte tekevän”, sanoin kohauttaen lapojani leppoisasti. Viittasin viimeisillä sanoillani kaksikon silmin nähtävään läheisyyteen.
“Ei, kun mitä sinä teet täällä?” naaras paahtoi.
“En tiedä, eksyin?” ehdotin ja silloin käänsin päätäni heidän suuntaansa kuin taivasta heidän ohitseen katsellen ja väläytin heille hymyn. Mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!

//Keiju? Tyrsky?
775 sanaa

Hytisin kylmissäni ja nälissäni puun alla ja yritin löytää suojaa, mutta en ollut löytänyt yhtään riistaa tain suojaa sitten Lehtikadon alun. * Voisin mennä vaikka etsimään jos tuolta metsästä löytyisi riistaa. Ajattelin toiveikkaasti. Katselin hetken metsää ja vilkaisin taakseni kunnes lähdin kulkemaan puuni luota missä olin istunut metsään. Kävelin hetken aikaa kunnes saavuin melkein metsän keskelle. * Voisin etsiä vaikka näiden koivujen keskeltä jos löytäisin jotain riistaa. Lähdin etsimään kunnes haistoin tuoreen hajun ja lähdin seuraamaan sitä. tulin joelle ja aloin uimaan vaikka ihmettelin, että miten pystyin siihen näin kylmissäni ja nälissäni. Saavuin joen toiselle puolelle ennen kuin huomasinkaan ja aloin jatkamaan hajun jäljittämistä.
"Kuka sinä olet ja mitä teet Eloklaanin reviirillä? Kuului epäilemättä kollin ääni puiden seasta.
" Olen Salama ja tulin etsimään riistaa, koska mistään muualta ei löydy ja minulla ei ole suojaakaan.
Kollin taakse tuli kaksi naarasta ja yksi kolli. Kolli oli muita pienempi. Oranssi turkkinen kolli hymyili meripihkan ja vihreän värisillä silmillään ymmärtävästi minulle ja sitten heidän vieressään seisoi naaras jolla oli poltetun punasaven värinen turkki ja tummansiniset silmät.
Valkea kolli jolla oli ruskeita yksityiskohtia katsoi minua ystävällisesti ja myötätuntoinen pilke silmissään ja kysyi? Oletko sinä yksin täällä?
" Joo olen minä. Vastasin.
" Olen muuten Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Valkea kolli sanoi.
Nyökkäsin vain hiukan vaivaantuneena ja katsoin Mesitähteä suoraan hänen vaalean vihreisiin silmiinsä.
" Haluatko tulla eloklaaniin niin kauaksi aikaa, että ehdit toipua? Mesitähti kysyi minulta
"Joo tahdon. Sanoin ja nyökkäsin kiitollisena.
Kävelimme Eloklaanin leiriin ja kaikki siellä katsoivat hämmästyneinä minua.
" Koivutassu voi näyttää sinulle oppilaiden pesän. Mesitähti sanoi ja osoitti oranssia kollia joka oli hymyillyt minulle silloin metsässä.
Koivutassu lähti edeltä kohti oppilaiden pesää ja seurasin häntä oppilaiden pesälle.
" Kiva tavata salama. Minä olen muuten Koivutassu. Oppilas sanoi ja osoitti sammalpetiään hänen sammaliensa vieressä.
Pyöräytin silmiäni ja vastasin. " Kiva tavata Koivutassu olen Salama" Sanoin.
Nyt oli Koivutassun vuoro pyöräyttää silmiään. " Haluatko vähän syötävää? Koivutassu kysyi.
Nyökkäsin ja vastasin. "Kyllä kiitos".
Lähdimme tuoresaaliskasalle ja Koivutassu antoi minulle tuoresaaliskasasta hiiren ja hän otti itselleen ja menimme tuoresaaliskasalle. Söimme hiiret ja sitten kun olimme peseytyneet kumpikin kuului Mesitähden kutsuhuuto ja kaikki jotka olivat leirissä sillä hetkellä tulivat aukiolle.
" Olen päättänyt, että on aika nimittää uusi oppilas Eloklaaniin. Mesitähti aloitti. Salama astu eteen. Mesitähti viittoili hännällään.
Kävelin päällikön eteen turtunein käpälin ja katsoin päällikköön.
" Salama tästä päivästä aina siihen päivään jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestarinasi toimin minä. Mesitähti naukui ja jatkoi. " Kun olin partioni kanssa metsässä löysimme tämän nuoren naaraan kylmissään ja nälissään Eloklaanin reviiriltä. Mesitähti selitti klaanille.
//348 sanaa//
// Elandra, Lonlely warrior ja Emppuomppu

Lumi narskui aina kun painoin tassuni sen pinnalle. Polkuanturani olivat jo turtuneet kylmyyteen ja pörhistetty turkki yritti pitää pakkasen loitolla, vaikkakaan lumesta märät tassuni eivät auttaneet asiaa.
Olimme vaeltaneet jo taas päivätolkulla ilman pientäkään toivon häivähdystä. Olimme saapuneet taas kaksijalkalaan. Tuntui, kuin olisimme kävelleet ympyrää; metsä vaihtui vuorotellen kaksijalkalan luonnottomiksi kujiksi ja sitten taas kotoisiksi lumen täyttämiksi metsiksi. Aloin turhautua entisestään.
Loikkasin lumihangesta ukkospolun kuivalle pinnalle ja säpsähdin sen outoa tuntua. Olimme oppineet, että hirviöt eivät kulkeneet pienillä ukkospolun kaistaleella, vaan jostain syystä kaksijalatkin tarvitsivat kulkemiseen tällaisia pieniä katuja. Ehkä he pelkäsivät lunta tai jotain muuta yhtä typerää.
Vatsani kurisi armottomasti, sillä olimme viimeksi saaneet syötyä eilen illalla. Nyt aurinko oli jo puolimatkassa alas, emmekä olleet saaneet mitään vatsantäytettä. Fetuskin oli tarpeeksi väsynyt ja nälissään ollakseen hiljaa. Niinpä kävelimme eteenpäin tarmottomina, kunnes Fetus pysähtyi:
“Täällä on jotain syötävän näköistä.” Kiirehdin katsomaan, mitä lepakkokorvainen naaras oli löytänyt ja totta tosiaan, se oli syötävää. Se oli kaksijalkojen ruokaa, aivan selkeästi, mutta sitä oli tarpeeksi meille molemmille. Fetus nuuhkaisi sitä nenäänsä nyrpistäen, mutta maistoi kuitenkin. Hetken maisteltuaan hän totesi:
“Ihan syötävää.” Kumarruin itsekin ruoan puoleen ja aloin syömään ahnaasti. Tuttu lämpö alkoi hiljalleen vallata minut jokaisen suupalan jälkeen.
“Kiitos. Tämä oli hieno löytö”, sanoin ja katsoin hoikkaa naarasta. Fetus nosti päätänsä ja katsoi minua kulmat koholla. Hän ei ollut odottanut kehuja. Sitten hän kuitenkin hymähti vähän ja kohautti lapojaan. Tiesin kuitenkin, että se merkitse hänelle jotain. Olimme vaeltaneet tarpeeksi kauan kaksin, jotta tuntui, että olisin tuntenut hänet aina.
Huokaisin kun olin saanut vatsani täyteen ja asetuin kyljelleni rennosti. Oloni oli erinomainen ja nyt ruuan jälkeen, tuntui siltä, että maailmassa oli taas vähän enemmän toivoa. Fetus alkoi sukimaan turkkiaan tyytyväisenä.
“Luuletko, että koskaan löydämme takaisin?” naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen äänestään ei paljastunut ollenkaan välitys, vaan suorastaan välinpitämättömyys. Hän oli hyvä pitämään tunteensa itsellään.
“Aivan varmasti löydämme”, sanoin melkein ärtyneenä siitä, että naaras kyseenalaisti minulle ilmiselvää asiaa, “minä en lopeta kävelemistä ennen kuin löydän perheeni tai kuolen.” Fetus vilkaisi minua arvioivasti ja jatkoi sitten käpälänsä nuolemista. Tuo naaras sai vereni kiehumaan!
Kylmä tuuli kulki kujan läpi ja laittoi turkkini lepattamaan. Puuska oli pistävän kylmä ja enteili erittäin kylmää yötä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Fetus sanoi:
“Meidän pitäisi etsiä varmaankin yösija.” Hänen tapansa sanoa se ärsytti minua. Ihan kuin en olisi itse tajunnut.
“Ihanko tosi”, tyydyin vaan sanomaan, nousin ylös ja lähdin kävelemään katsomatta tulisiko naaras perässä. Ihan sama, vaikka jäisi tänne paleltumaan. Kuulin kuitenkin kissan kevyet askeleet vähän matkan päässä perässäni.
Lopulta löysimme kolosen kaksijalan pesän seinässä. Se oli pieni ja joutuisimme nukkumaan kiinni toisissamme, mutta lämpö ei ainakaan karkaisi.
“Mene sinä ensin”; sanoin ja väistin reiän edestä. Fetus katsahti minuun, mutisi jotain ja lopulta työntyi koloon. Sitten minä asetuin hänen viereensä. Hänen turkkinsa oli miellyttävän lämmin. Hiljaisuus valtasi pesän ja pimeys alkoi muuttua koko ajan syvemmäksi. Näin kuinka ulkona satoi kevyitä valkeita lumihiutaleita. Oli rauhallista.
“Kuule Corona. Sinä olet ihan okei”, kuulin aivan yllättäen Fetuksen sanovan. Nostin pääni ylös. En olisi uskonut naaraan sanoneen tuota, jos en olisi itse sitä omilla korvillani kuullut. Olin hetken hiljaa.
“Et sinäkään kaikista huonointa seuraa ole”, myönsin suhteellisen ystävällisesti. Puhuin totta, minä oikeastaan pidin Fetuksesta kaikesta siitä ärtymyksestä huolimatta, mitä hän minussa aiheutti. Ja kun painoin pääni takaisin alas ja suljin silmäni, minä hymyilin.

Heräsin aamulla puheeseen. Fetus tuhisi yhä vierelläni, joten lähellämme oli pakko olla vieraita kissoja. Niskakarvani pörhistyivät. Tökin Fetusta kuonollani hereille.
“Fetus. Fetus. Herää, täällä on muita kissoja”, kuiskin terävästi. Pian naaras nosti unisen päänsä, eikä hänelle tarvinnut selittää asiaa uudestaan, kun hänkin valpastui kuullessaan puheensorinan.
“Kuinkakohan monta heitä on?” naaras pohti ääneen ja kurkotti kaulallaan nähdäkseen. Lihakseni olivat jännittyneet, koska tiesin kissojen olevan mahdollinen uhka.
“Kolme. Yksi aika ison näköinen kolli ja kaksi vähän pienempää kissaa”, Fetus kuiskasi korvat luimistuen, “meidän varmaankin kannattaa pysytellä piilossa.”
“Voisimme ehkä yrittää paeta”, sanoin.
“Ei, emme voi.”
“Miksemme muka? Sinäkin olet nopea kuin mikä”, sanoin. Vaikka lauseeseeni oli karannut kehu, kukaan ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota tällaisen tilanteen keskellä.
“Koska me voimme jäädä kiinni!” naaras ärähti.
“Osaat kai sinä taistella? Edes vähän?” Sitten Fetus oli vain hiljaa. Mikä häntä vaivasi?
“Oikeasti Fetus! Emme me voin vain jäädä kököttämään tänne. He suolestavat meidät aivan yhtä lailla, jos löytävät meidät täältä. Sitä paitsi, emme pääse pakoon tästä kolosta mihinkään, jos meidät äkätään”, sanoin. Fetus käänsi polttavan katseensa minuun.
“Minulla ei ole kynsiä! Ne ketunmieliset kaksijalat ottivat minulta kynteni”, Fetus sanoi melkein ääni särkyen kiukusta. Silloin minä jäädyin. Mitä he olivat tehneet?
“En tiennyt”, sanoin huomattavasti rauhallisemmin ja silmistäni loisti häpeä, “olen pahoillani.” Fetus ei sanonut hetkeen mitään.
“Mutta olet oikeassa. Meidän kannattaa yrittää vain paeta, me emme mahda mitään jos he löytävät meidät täältä”, hän totesi viimein, taas tyynenä kuin äskeistä keskustelua ei oltaisi käyty missään vaiheessa.
Pian olimme saaneet sovittua, mitä tekisimme; Fetus ja minä juoksisimme eri suuntiin ja kymmenen ketunmitan päästä kääntyisimme siten, että kohtaisimme vääjäämättä keskellä. Jos jommankumman kimppuun käytäisiin, niin toinen menisi auttamaan. Loppu täytyisi improvisoida.
Työnnyimme ulos pesästä ja näin viimein kissat, joiden puhetta olin kuunnellut: mustavalkoinen suuri kolli, ruskearaidallinen naaras ja valkoinen kolli. Jokaisen silmät olivat kääntyneet meihin.
“Nyt juostaan!” sanoin ja pinkaisin karkuun. Fetus lähti juoksemaan myös suorastaan henkensä edestä. Toivoin, että kissat eivät olleet vihamielisiä ja korkeintaan ihmettelivät outoa käytöstämme. Olin kuitenkin väärässä. Kuulin kuinka suuri kolli ärähti jotain ruoka varkaista. Voi taivas! Olimme ongelmissa. Kolli käskytti toiset kissat peräämme ja sydämeni alkoi takoa kurkussani hätääntyneenä. Juoksin ja juoksin vain ja yritin päästä karkuun, mutta Fetuksen hätähuuto sai minut pysähtymään aloilleni kuin kivettyneen.
Käännyin ympäri ja huomasin, että kissat pitelivät Fetusta maassa kun heidän johtajansa tassutteli heitä kohti. *Ei. Ei. Ei.* Lähdin vain ajattelematta sen enempää juoksemaan apuun, sillä tiesin, että minun turkillani lumi ei antaisi yhtään suojaa väijytykseen.
Loikkasin suoraan valkoisen kollin niskaan ja aloin raastaa tätä kynsilläni. Minulla oli etu kiitos voimani ja kollin hontelon olemuksen, mutta kun raidallinen naaras kävi yhtä aikaa kimppuuni, taistelusta tuli vaikeampaa. Heittelin heitä vuorotellen kauemmas, jotta voisin taistella yksi kerrallaan heidän kanssaan, mutta he aina pinkoivat takaisin. Suuri kolli katseli vain vierestä vihreillä silmillään, mutta kun Fetus yritti karata, kolli kävi tämän päälle.
Lätkäisin valkoista kolli kasvoille ja pian tämän silmän yli kulki kolme verta valuvaa viiltoa.
Yritin päästä puolustamaan Fetusta, mutta kaksi pientä kissaa aina estivät minua ja taistelimme yhtenä turkkien sekamelskana. Näin vain, kuinka suuri kolli riepotti Fetuksen avutonta ruumista. Halusin vain mennä pelastamaan hänet. Pyydän! Ihan kuka tahansa, antakaa minun pelastaa hänet!
Yhtäkkiä kissat päästivät minusta irti ja palasivat johtajansa luokse, sitten he pinkoivat pois, kuin asia olisi käsitelty. Riensin nopeasti Fetuksen luokse ja sydämeni oli pysähtyä.
“Ei, ei. Älä viitsi”, mutisin itselleni. Fetuksen kurkusta pulppusi helakan punaista verta heikosti lyövän sydämen tahdissa ja hänen vihreät silmänsä olivat sumeat. Silti ne olivat kiinnitettynä tiukasti minuun. Yritin tyrehdyttää verta tassuillani, mutta se vain jatkoi valumistaan. Kuumat kyyneleet alkoivat valua silmistäni epätoivoisina.
“Älä jätä minua”, anelin. Fetuksen kasvoille vääntyi heikko ja tuskaisa hymy.
“Kiitos Corona. Meillä oli kivaa”, hän korisi ja pian sen jälkeen lysähti hervottomaksi. Kumarruin Fetuksen ruumiin äärelle ja hartiani alkoivat heilua entistä voimakkaammin. Kyyneleet valuivat hänen vaalealle veren tahrimalle turkilleen.

//1162 sanaa

Mäihä: 16kp -

Tyrskytassu: 12kp -

Keijukainen: 19kp -

Hah ja niinpä Keijukainen ja Tyrskytassu jäivät odottamaan Kuolonklaania myydäkseen sielunsa tuolle aivosoluja tuhoavalle klaanielämälle. Vaikka minä olin se, kellä oli kaulanpanta niin tuo kaksikko tulisi elämään seuraavat elämänvaiheensa lieassa. Mitkä typerykset. Pudistelin päätäni vaikuttaakseni dramaattisemmalta, vaikka ajatukset olivatkin yksin minun ja kaikki muut pitäisivät pääni pyörittelyä jonkinlaisen hulluksi tulemisen merkkinä. Minusta oli mukavaa, että muut pitivät minua vähän vajaana tai sekopäisenä tai mitä näitä nyt olikaan. Silloin minua ei otettaisi tosissaan ja omaisin aina yliotteen heistä. Ja toisaalta, se teki myös elämästä monin kerroin hauskempaa.
“Mihin me seuraavaksi menemme?” kuului Leopardin piipitys, joka vilkuili taivasta huolestuneena, “en haluaisi olla täällä metsän keskellä pimeässä.” Naaras näytti siltä, että hän kuvitteli juuri miljoona eri tapaa kuolla, jota tämä metsä voisi tarjota.
“Yritetään etsiä joku yöpaikka, joka ei ole kuitenkaan liian kaukana Kuolonklaanista”, Arpi totesi ja lähti johtamaan joukkoamme kuin se taakka putoaisi hänen harteilleen jostain täysin ilmiselvästä syystä. No, ei minua ainakaan kiinnostanut kuka joukkoamme johtaisi, kun en minä häntä kuitenkaan rupeaisi tottelemaan oman tahtoni vastaisesti.
“Ei yö saavu vielä pitkään aikaan. Ja sitä paitsi, kyllä ne pedot sinut löytävät jostain piilostakin jos oikein kovasti etsivät, paitsi…”, totesin ja kävelin eteenpäin, kuin sanani olisivat olleet maailman tavallisin toteamus. Leopardi loikki nopeasti rinnalleni anellen:
“Paitsi mitä? Tiedätkö jonkun keinon miten ne eivät löydä minua?” Naaraan ääni värisi. Käännyin asiantuntevan näköisenä rinnallani tassuttavan kissan puoleen ja silmäilin tätä hetken aikaa.
“Se vaatii tietynlaista lahjakkuutta, eikä ihan jokainen pysty siihen. Uskotko kykeneväsi siihen?” Leopardi nyökytteli hullun lailla, kuin olisi vakuuttelullaan yrittänyt saada puusta meitä katselevat tikat vakuuttumaan hänen lajitoveruudestaan.
“Kerro nyt, Mäihä!” Leopardi pyysi hartaasti.
“Selvä. Sinun pitää kävellä takaperin. Silloin kaikki sinun hajujälkesi perässä tulevat pedot luulevat sinun kävelleen toiseen suuntaan, mihin oikeasti olet kävellyt”, sanoin kuolemanvakavasti. Entisen kotikisun vaaleanvihreät silmät laajenivat aivan kuin hän olisi ymmärtänyt elämän suurimman salaisuuden. Sitten hän kiitteli minua vuolaasti.
“Voi Mäihä kiitos! En tiedä mitä tekisin ilman sinua.” Ja niinpä naaras kääntyi ympäri ja alkoi kömpelön näköisesti taittamaan matkaa takaperin unohtaen täysin kyseenalaistaa sitä, kuinka minä yhä saatoin kävellä tavallisesti, ilman mitään pelkoa meitä seuraavista pedoista. Oli naaras kyllä välkky tapaus. Mutta mikä sen parempaa, hän oli erittäin ammattimainen viihdyttäjä.
Hetken matkamme jatkui siten, kunnes Arpi pysähtyi moittiakseen meidän etenemisvauhtimme sen hitaudesta. Sitten hän huomasi Leopardin kovat yritykset edetä takaperin pysyen vauhdissa sekä kompastumatta jalkoihinsa tai häntäänsä.
“Mitä ihmettä sinä teet?” Arpi rahisi kyllästyneenä. Hän kuitenkin osasi osoittaa syyttävän silmäyksensä minuun naaraan sijasta.
“Harhautan petoja. Mäihä sanoi..”, naaras aloitti, mutta Arpi hiljensi hänet hännän heilautuksella.
“Mitä olen sanonut sinulle häneen uskomisesta, Leopardi?”
“Niin, mutta..”
“Jatketaan nyt matkaa - ihan oikein päin”, kolli totesi kylmästi, viittoen entisen kotikisun rinnalleen. Luultavasti puhtaasti siitä syystä, että pääsisimme etenemään nopeammin, eikä niinkään huolesta tai kiintymyksestä tätä kohtaan. Leopardi katsoi minuun. Tyydyin vetämään kasvoilleni epätietoisen ilmeen ja kohauttamaan lapojani hämmästyneenä, kuin en tajuaisi ollenkaan mistä Arpi taas jauhoi. Se meni hänelle läpi, sillä hän kohautti lapojaan takaisin, jonka jälkeen meni lähemmäs Arpea. Huomasin kuitenkin, kuinka hän vähän väliä silmäili maahan jääviä tassun jälkiään ja yritti peitellä niitä kesken liikkeen. Se sai minut virnistämään itselleni. Ehkä elämä ei ollutkaan niin hassumpaa näiden erakoiden joukossa, ajattelin itsekseni.

//512 sanaa

Kuolonklaanin päällikkö oli aivan yhtä typerä kuin olin olettanutkin. Hän nieli pelottavan helposti jokaisen valheen, jonka suustani päästin. Kun olin kertonut tälle partiollekin kertoman tarinan muuttamatta yhtäkään yksityiskohtaa, painauduin hellästi Tyrskytassua vasten. Vaikka miten inhosinkaan tätä raidallista kollia, nautin tilanteesta pelottavan paljon. Tyrskytassu takuulla inhosi minua. Tahdoin tehdä hänen elämästään Kuolonklaanissa mahdollisimman epämiellyttävää. Hän saisi oppia, ettei minua pitänyt suututtaa.
"Olette eläneet koko ikänne kahdestaan. Uskotteko voivanne sitoutua klaanielämään ja sääntöihimme?" Punatähti esitti kysymyksen. Vilkaisin nyt Tyrskytassua, joka saisi vuorostaan avata suunsa.
"Kunhan vain olemme turvassa ja yhdessä, pystymme mihin vain", tummanruskea kolli totesi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Ellen olisi matkamme aikana tutustunut Tyrskytassuun, olisin voinut lyödä vetoa, että hymy oli aito. Mutta se oli taatusti kaikkea muuta. Ei tuo kapinen klaanikissa varmaan edes osannut oikeasti hymyillä. Punatähti nyökytteli.
Säpsähdin, kun yllättäen joku astui sisään pesään. Vesiputouksen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvän kissan askeleet. Miksi päällikkö oli tehnyt pesänsä näin vaaralliseen paikkaan? Minä ainakin olisin halunnut kuulla, mikäli joku hiippailisi luokseni yöllä aikeenaan tappaa minut. Taas yksi syy, miksi kuolonklaanilaiset olivat typeriä.
"Henkäysvarjo, ole hyvä ja istu", Punatähti pyysi ja viittoi harmaan raidallisen kollin vierelleen. Klaanikissojen nimet olivat outoja. Miksi kukaan tahtoi kutsua itseään Henkäysvarjoksi? Joutuisinko minäkin vaihtamaan nimeni Keijukaistassuksi? Hyi, en takuulla suostuisi moiseen ja menettäisi uskottavuuttani.
"Mitä tämä on?" Henkäysvarjoksi kutsuttu kissa murahti ja istuutui päällikkönsä vierelle. Kolli silmäili minua ja Tyrskytassua sinisillä silmillään. Hän ei näyttänyt olevan ilahtunut siitä, että olimme täällä.
"Tässä ovat Keijukainen ja Tyrsky. He tahtovat liittyä Kuolonklaaniin", päällikkö totesi ja käänsi katseen raidalliseen kolliin. Harmaa kissa tuijotti Punatähteä silmiin. Vaikken tuntenutkaan tätä kissaa, hänen katseensa kertoi, ettemme olisi hänen puolestaan tervetulleita. Inhottava kissa. Kuka nyt ei minua tahtoisi klaaninsa jäseneksi? Tyrskytassu takuulla oli syy, miksi meitä ei tänne huolittaisi. Ja jos meidät häädettäisi täältä, minä tappaisin Tyrskytassun ihan itse. Vai olikohan tämä sittenkin Tyrskytassun järjestämä ansa?
"Pääsette koeajalle. Jos selviydytte klaanissa puoli kuuta, olette virallisesti kuolonklaanilaisia ja ansaitsette klaaninimenne. Koska olette niin nuoria, asetutte asumaan oppilaiden pesään ja saatte mestarit. Keijukainen, sinä pääset Sinilinnun oppilaaksi ja Tyrsky puolestaan Kylmäliekin. He opettavat teille kaiken, mitä teidän täytyy tietää", Punatähti lupasi ja kääntyi taas meidän puoleemme. Hymyilin lämpimästi Kuolonklaanin päällikölle.
"Henkäysvarjo, vie heidät mestareidensa luokse ja ilmoita heille päätöksestäni", Punatähden ääni oli nyt käskevä ja jokseenkin enemmän johtajamaisempi. Henkäysvarjo näytti epäröivän, mutta mulkaisi sitten meitä ja suuntasi kohti pesän uloskäyntiä viittoen meidät peräänsä. Tyrskytassu antoi minulle kunnian mennä edeltä.
"Kiitos, Punatähti. Tämä merkitsee meille paljon", vakuuttelin ennen kuin astelin Henkäysvarjon perässä ulos päällikön pesästä.

//Tyrskyläinen?
// 409 sanaa

En saattanut uskoa kuulemaani. Oliko Keijukainen juuri todella esitellyt meidät kumppaneina? Niin kuin sellaisina kumppaneina, jotka ällösöpösti kietoivat häntänsä yhteen ja lepertelivät toisilleen hunajaisia asioita? Hyi kamala!
Se näytti kuitenkin menevän läpi näille kissoille - ikävä kyllä. He aikoivat viedä meidät Punatähden luo. Olin kuullut hänestä juttuja, mutta en ollut koskaan nähnyt häntä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, sillä ainakaan minua ei osattaisi yhdistää Eloklaanissa tapahtuneeseen pikku selkkaukseen. Jos se kävisi ilmi kuolonklaanilaisille, he eivät ehkä huolisi meitä joukkoonsa niin helposti.
Kuljin Keijukaisen rinnalla Kuolonklaanin partion perässä. Tunsin turkkini hipovan hänen turkkiaan, ja se aiheutti minussa epämiellyttäviä väristyksiä. Jouduin kuitenkin vääntämään naamalleni typerän, herttaisen hymyn, jotta meitä ei alettaisi epäillä.
Puusto tiheni sitä mukaan, mitä etenimme. Näkyviin tuli korkea kivikasa, jonka takana välkehti lampi. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme Kuolonklaanilaisten leiriin. Työnnyimme partion perässä piikkihernetunneliin, joka johti aukiolle, mikä muistutti hyvin etäisesti minua vanhasta kodistani Eloklaanissa.
Leiriä ympäröivät sammalaiset kiviseinät, ja sen pohjalla makasi suuri kuusipuu, jonka alta kurkki uteliaita kissoja. En tuntenut ketään näistä kissoista, mutta muistelin nähneeni jotkut heistä rajalla pari kertaa. Toivoin vain, että he eivät muistaneet nähneensä minua. Toisaalta olin kasvanut siitä paljon, ja koiran repimä korva antoi minulle lisää katu-uskottavuutta.
"Odottakaa tässä", suuri punaruskea kolli murahti meille ja jätti loput partiosta vartioimaan meitä, ennen kuin suuntasi pienelle lammelle, joka sijaitsi kuusen vieressä. Katselin uteliaana, miten soturi katosi lampeen vettä tuovan putouksen taakse. Pian hän palasi mukanaan toinen punaruskea kolli, joka oli myöskin kooltaan hyvin kookas. Aloinkin miettiä, olivatko kaikki kissat tässä klaanissa sukua toisilleen.
Punatähdeksi olettamani kissa seisahtui eteemme ja tarkasteli meitä huolellisesti kirkkaanvihreillä silmillään. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää tarpeeksi vakuuttavalta, jotta minut voitaisiin hyväksyä Kuolonklaaniin. Keijukaisen kasvoilla oli edelleen sama hillitty hymy kuin aikaisemmin rajalla partion kanssa. Päällikkö puhutteli meitä. Tervehdimme Keijukaisen kanssa häntä kohteliaasti, minkä jälkeen naaras sepitti tälle saman tarinan, jonka oli kertonut partiolle. Minä vain nyökkäilin ja myötäilin häntä ja yritin näyttää siltä, että olin Keijukaisen kumppani, vaikka se saikin oksennuksen nousemaan kurkkuun.

//Keiju? :}
//324 sanaa

Istuskelu uuvutti miltei jopa enemmän kuin monen päivän käveleminen. Olimme viimeinkin perillä, ja tässä me vain istuimme kuin petoeläintä odottavat saaliit. Hiljaisuuden vallitessa yritin kuvitella mielessäni, millaista elämä Kuolonklaanissa tulisi olemaan. Joutuisin toimimaan muiden käskyjen mukaisesti ja unohtamaan kokonaan sen, että olin yksilö. Tyrskytassun mukaan klaanikissat puolustivat toisiaan ja klaaniaan yhdessä. Kenties sieltä kolli olikin perinyt typeryytensä.
Viimeinkin edessäpäin näkyi liikettä! Harvapuisella alueella liikkui pieni kissajoukko, laskujeni mukaan viisi kissaa. He puikkelehtivat puiden lomassa sulavasti hieman erillään, mutta kuitenkin yhtenä joukkona.
Raidallinen kolli oli esittänyt minulle kysymyksen, joka hänen tapaansa ei ollut sävyltään erityisen ystävällinen. Hän tuntui pilkkaavan minua, joka sai vereni kohisemaan. Pakotin itseni pysymään rauhallisena.
"Minä hoidan puhumisen", totesin virnistäen. Jos joutuisin olemaan Tyrskytassun seurassa pitkään, tästä pitäisi tehdä hauskaa.
Partio oli havainnut meidät. Kissat olivat valpastuneet ja suuntasivat kohti meitä. Etäisyyttä ei enää ollut paljoa. Ilmassa leijui voimakas kissan tuoksu, joka Tyrskytassun mukaan kuului Kuolonklaanille. Partion johdossa kulki kookas, punaruskea kolli. Kylmä, jäänsininen katse kertoi, ettei hän ollut iloinen näkemästään.
"Mitä erakot tekevät Kuolonklaanin reviirillä?" punaruskea kissa sähähti silmäillessään meidät molemmat läpi. Vilkaisin Tyrskytassua, joka todella aikoi olla hiljaa. Kerrankin.
"Itse asiassa me olemme rajan tällä puolella", totesin hymyillen ja tarkkailin sivusilmälläni Tyrskytassun ilmeitä. Kollin suupielet nykivät. Hän ei kaiketi pitänyt tavastani aloittaa keskustelu. No, itsepä oli tyytynyt olemaan hiljaa.
"Mutta kuitenkin. Minä olen Keijukainen, ja tässä on kumppanini Tyrsky. Me olemme kuulleet paljon Kuolonklaanista ja tahtoisimme liittyä joukkoonne. Ette kadu, jos päätätte ottaa meidät. Tyrsky on erinomainen saalistaja, ja me taistelemme raivokkaammin kuin viiden kissan joukko. Nämä ruhjeetkin saimme, kun kaadoimme kahdestaan meitä monta kertaa suuremman koiran", valehtelin rauhallisella äänellä, mutta koko ajan hennosti hymyillen. Kuolonklaanilaisia tuskin vakuuteltaisi hymyllä ja iloisuudella, joten olin päättänyt vähän kehua meitä. Sekaan tietysti mahtui myös muutama valhe. Jos olisimme kumppaneita, kenties klaani huolisi meidät mieluummin mukaansa. Kumppanit nimittäin pystyivät lisääntymään, joka kasvattaisi klaanin jäsenien määrää. Totta puhuen en ikimaailmassa tekisi pentuja Tyrskytassun kaltaisen typeryksen kanssa.
Punaruskea kolli silmäili meitä hetken aikaa, jonka jälkeen tuo kääntyi toisen partiolaisen puoleen. Kyseessä oli toinen punaruskea kissa, joka oikeastaan näytti miltei täysin samalta kuin tämä johtaja. Heidän täytyi olla sukua. Etummainen kissa sanoi jotakin toiselle, joka nyökkäsi.
"Viemme teidät leiriimme. Päällikkömme saa päättää, mitä tekee teidän kanssanne", punaruskea kissa murahti ja viittoi meidät peräänsä. Annoin kohteliaasti Tyrskytassun mennä edeltä. Päätin, että tästä retkestä tulisi kaikesta huolimatta hauska. Vaikka joutuisinkin nukkumaan kylmässä ja märässä metsässä, saisin ainakin kiusata mielin määrin parasta ystävääni, Tyrskytassua.

//Tyrskyseni? Sori jos meni yli XD
// 398 sanaa

Voi miten hienoa. Joutuisinko todella soluttautumaan Kuolonklaanin Keijukaisen kanssa? Muiden läsnäolo olisi tehnyt hommasta edes vähän siedettävämmän, mutta nyt meidän pitäisi vain kestää.
"Teidän kannattaisi lähteä", murahdin Mäihälle ja kahdelle muulle. Kuolonklaanin partio saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä, enkä uskonut sen ilahtuvan löytäessään viisihenkisen kissajoukon norkoilemasta rajansa tuntumasta.
Tunsin Keijukaisen mulkaisun turkissani poltteluna. Naaras ei pitänyt minusta yhtään sen enempää kuin minä hänestä. Joko pääsisimme tavoitteeseemme asti, tai sitten repisimme toisemme kappaleiksi ennen kuin pääsisimme edes Kuolonklaaniin.
"Tavataan tässä samassa kohtaa parin päivän päästä", Keijukainen sanoi Arvelle, joka nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Sen jälkeen hän kokosi joukon ympärilleen ja lähti viemään heitä kauemmaksi rajasta. Jäimme katsomaan Keijukaisen kanssa heidän peräänsä, epämiellyttävän hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Ilmassa tihkuva jännitys tuntui raskaalta.
Käänsin kasvoni takaisin Kuolonklaanin reviiriä kohti. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Minun ei tehnyt mieli puhua Keijukaiselle, eikä hänkään tainnut olla juttutuulella, joten olimme hiljaa. Toivoin vain, että partio löytäisi meidät pian.
Kului jonkin aikaa, ja jalkani alkoivat turtua. Nousin ylös venytelläkseni, kun silmiini osui lähestyviä hahmoja. Keijukainenkin oli valpastunut ja noussut seisomaan. Vaihdoimme sanatta katseita ja jäimme odottamaan, että he saapuisivat kohdallemme.
"Kumpi meistä hoitaa puhumisen?" kysyin vielä ennen kuin kissat olivat kuuloetäisyydellä. Keijukaisen korva värähti suuntaani, mutta hän ei irrottanut katsettaan lähestyvästä partiosta. "Haluaako arvon kaksijalkalan hallitsija kenties ottaa tämän kunnian?"

//Keiju?
//212 sanaa

Kallistin päätäni sivuuttaen täysin Keijukaisesta hohkaavan ivan, aivan kuin puhuisin maailman ystävällisimmälle kissalle.
En ollutkaan juuri ajatellut asiaa, mutta tiesin kyllä, että kapinen klaanielämä ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan - jos ei sitten laskettu sitä, että klaaniin soluttautuminen antaisi minulle loputtomia mahdollisuuksia leikkiä jotain muuta mitä tosissani olen. Ehkä ottaisin vähän mallia Leopardista ja näyttelisin olevani sinisilmäisyyden ja ehdottoman hyväntahtoisuuden perikuva.
“Mukavaa, että tarjoat minulle vaihtoehtoja”, aloitin ja väläytin Keijukaiselle taas hieman idioottimaisen hehkeän virneeni. Johtajatar Keijukainen oli näyttänyt etääntyneen luonteestaan ylempänä auktoriteettina.
Kohotin katseeni taivaalle ja näytin miettivältä vain pitääkseni odottavaa ilmapiiriä vielä vähän pitempään yllä. Saatoin melkein kuulla Keijukaisen pyöräyttävän silmiään turhutuneena, niin kova sen hetkinen hiljaisuus oli.
“Taidan jäädä arvoisten vanhimpien jäsentemme - vai miksi niitä ikinä kutsuitkaan - seuraan, vaikka tarjouksesi Kuolonklaanin orjaksi ryhtymisestä houkuttaakin ihan järkyttävän paljon”, totesin. Kyllä minä keksisin jotain tekemistä klaanien ulkopuolella, mutta jos aika kävisi pitkäksi, voisin aina heittäytyä hankalaksi tunkeilijaksi tai klaaneja ihailevaksi kulkukissaksi, jonka unelma kävisi toteen jos pääsisi muutamaksi päiväksi majoittumaan klaaniin. Ja ehkä jos oikein hyvälle tuulelle sattuisin, saattaisin toimia Keijukaisen mieliksi ja auttaa hänet vähän lähemmäksi Mesitähteä.
“Mehän tulemme sitten viettämään entistä enemmän aikaa yhdessä”, sanoin hyväntuulisesti kääntyen ensin Leopardin puoleen ja sen jälkeen vilkaisten Arpea etsien ärsyyntymisen merkkejä. Mikä harmi. Hänen korvansakaan ei edes värähtänyt vaan hänen katseensa tarkkaili minua sellaisella sisäisellä rauhalla, että sellainen ei voinut olla millään tavalla normaalia.

//Keiju tai Tyrsky?
223 sanaa

Tyrskytassy: 22kp! -

Mäihä: 6kp -

Keijukainen: 20kp! -

Corona: 9kp -

Katsahdin Tyrskytassua, ja katseestani takuulla paistoi inho, jota tunsin ajatellessani metsässä asumista.
"Älä esitä johtajaa, Tyrskytassu. Vaikka oletkin entinen klaanikissa, et selkeästikään osaa tehdä fiksuja päätöksiä. Muistatko, mitä tapahtui kun päätit jotakin sen koiran suhteen?" kysyin ja väänsin kasvoilleni oikein leveän tekohymyn, jonka epäaitouden takuulla huomasivat kaikki, paitsi Leopardi. Naaras hymyili lämpimästi Tyrskytassun vierellä, mutta raidallista kollia ei hymyilyttänyt. Tyrskytassun ilme pysyi kylmänä.
"Ole hyvä ja johda. Se ei ole sitten minun vikani, mikäli tapatat kaikki", Tyrskytassu lausahti kyynisesti lapojaan kohauttaen. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa Mäihää, jonka kasvoille oli piirtynyt tuttu, typerä virne. Nauttiko tuo tohelo ihan oikeasti tästä tilanteesta? Ellei Mäihä olisi ollut niin iso osa pientä joukkoani, olisin iskenyt kynteni kollin takaraivoon ja antanut hänelle opetuksen. Voi, miten minä vihasinkaan muita kissoja!
Mietin hetken ajan vastaustani yrittäen unohtaa vierelläni virnuilevan Mäihän.
"Osa meistä menee Kuolonklaaniin ja loput jäävät sen lähettyville etsimään lisää joukkoja yhteisööni. Mitä enemmän meitä on, sitä helpommin saamme Mesitähden ja tuon suvun kukistettua. Ei ole järkevää asettaa kaikkia joukkoja samaan paikkaan", totesin nyt rauhallisella äänellä, vaikka todellisuudessa inhosin kaikkea tämänhetkisessä elämässäni. Inhosin Leopardia, Mäihää ja Tyrskytassua, puhumattakaan metsästä, saalistamisesta ja siitä, että jouduin nukkua keskellä märkää metsää! Olisin tehnyt mitä tahansa, jos tämä kapinen Kuolonklaani olisi asunut kaksijalkalassa. Siellä elämä oli niin paljon helpompaa.
"Minä voin jäädä ulkopuolelle", Arpi ilmoitti rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Katseeni siirtyi vaistomaisesti Leopardiin. En antanut naaraalle aikaa ilmoittaa omaa tahtoaan:
"Leopardi jää kanssasi. Hän on tämän yhteisön toiseksi pitkäaikaisin jäsen, joten hän osaa kertoa vastaantulijoille kaiken yhteisöstämme." Todellisuudessa halusin jättää Leopardin ulkopuolelle vain siksi, ettei hän lörpöttelisi ohi suunsa kuolonklaanilaisille. Yksikin väärä sana, ja suunnitelmani olisi mennyttä. Vaikka Leopardi olikin typerän uskollinen yhteisölle, hän ei osannut pitää suurta suutaan tukossa.
"Entä sinä Mäihä? Lähdetkö minun ja Tyrskytassun mukaan, vai jäätkö tänne nauttimaan muiden ystäviemme seurasta?" kysyin ivallisesti viitaten siihen, miten lämpimät välit valkomustalla kollilla olikaan kaksikon kanssa.
Olin päättänyt lähteä Kuolonklaaniin, koska minun täytyi tietää mitä klaaneissa puuhattiin. Silloin olisin askeleen lähempänä Mesitähden surmaamista ja Eloklaanin viemistä kaksijalkalaani. Täytyisi sinnitellä, sillä tässä maailmassa mikään ei ollut helppoa.

//Mäihää?
// 337 sanaa

Tunsin saavani koko ajan lisää energiaa imiessäni sisääni metsän tuttuja tuoksuja. Olimme melkein perillä; pystyin melkein kuulemaan Eloklaanin reviirin poikki virtaavan joen kohinan.
Olin jäänyt katselemaan edessäpäin aukeavaa metsää, kun Keijukaisen yhtäkkinen - muttei suinkaan yllättävä - tyly kommentti keskeytti minut. Mulkaisin naarasta tympääntyneenä, mutta en sanonut mitään, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Kaksijalkalan kissat osasivat sitten olla kiittämättömiä. Itsepähän tuo oli halunnut lähteä kostoretkelle, muttei kestänyt pientä märkää ja kylmää. Uskalsin epäillä, selviäisikö tämä sekalainen sakki siihen asti, että ennättäisivät upottaa kyntensä Mesitähden nahkaan.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme Ukkospolulle, sille samalle, jonka olin ylittänyt päivänä, jolloin Mesitähti oli minut karkottanut. Hirviöiden katku leijaili harmaan kivipolun päällä sakeana ja tukahduttavana. Onneksi joutuisimme ylittämään sen vain kerran. Sitten olisimmekin jo aivan klaanien reviirirajojen tuntumassa.
Käännyin katsomaan matkaseuruettani. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän riutuneen näköisiä, mutta juuri nyt en aikonut murehtia sitä. Päämääränä oli päästä Ukkospolun toiselle puolelle. Nämä kissat olivat tottuneet ukkospolkuihin ja hirviöihin, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
"No niin, tuon ukkospolun toisella puolella alkavat klaanien reviirit", aloitin ja korotin ääntäni sen verran, että sain varmasti kaikkien neljän huomion. "Tietäväthän kaikki, miten ukkospolku ylitetään turvallisesti?"
Kissat katsoivat minua kyllästyneen oloisina. Kaikki paitsi Leopardi, joka vilkuili ohitseni Ukkospolkua kohti. Naaras oli entinen kotikisu, enkä tiennyt, kuinka usein sellaiset kävivät ulkona tai ylittivät ukkospolkuja, joten häntä pitäisi pitää silmällä erityisen tarkkaan. Jos hän hyytyisi kesken matkan nähdessään hirviön, se olisi naaraan loppu.
"Ei kysymyksiä? Hyvä. Eiköhän sitten mennä." Tassuttelin Ukkospolun reunaan ja kyyristyin. Katsoin kumpaankin suuntaan: ei hirviöitä. Painoin vielä ehjän korvani kivipintaa vasten ja kuulostelin mahdollisia lähestyviä ääniä: ei mitään. Ukkospolku olisi turvallista yrittää juuri nyt, mutta tilanne saattaisi muuttua millä hetkellä tahansa.
"Kun sanon 'nyt', juoskaa niin lujaa kuin käpälistä lähtee", sanoin ja vilkaisin jokaista varmistaakseni, että he olivat ymmärtäneet asian. Keijukainen näytti turhautuneelta. Pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa, kun tuo mielessään kävi läpi erilaisia tapoja solvata minua. Estin itseäni pyörittelemästä silmiä, ja keskityin olennaiseen. Tuo keltanokka ei voinut kuvitellakaan, montako kissaa hirviö oli vienyt tällä reitillä. "N-Y-T, nyt!"
Kaikki nelistivät Ukkospolun poikki niin nopeasti kuin pääsivät. Ylitys onnistui moitteetta, ja vähän ajan kuluttua Ukkospolkua pitkin huristeli jo useamman hirviön letka. Ne eivät huomanneet meitä, ja uskoin meidän olevan turvassa, vaikka jäisimmekin vähän lähemmäksi Ukkospolkua suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme.
"Paras mahdollisuutemme on suunnata Kuolonklaaniin", tuumasin ääneen ja käännyin samalla Keijukaista kohti. "Voisimme jäädä sen rajalle odottamaan rajapartiota ja pyytää heitä viemään meidät mukanaan leiriinsä."

//Keijukainen ja Mäihä?
//392 sanaa

Avasin silmäni ja yllätyin minua ympäröivästä silmiä särkevästä kirkkaudesta. Siristin silmiäni ikään kuin se auttaisi siedättämään hohtavaa valoa ja lopulta ymmärsin, mistä oli kyse. Lunta? Hymy valui kasvoilleni hitaana, mutta sitäkin leveämpänä.
Nousin nopeasti ylös ja otin muutaman loikan kevyelle lumipeitteelle unohtaen sen kylmyyden. Sitten haikeus alkoi pirstoa iloani. Olisin halunnut jakaa tämän hetken veljeni kanssa.
Matkamme oli kestänyt jo monia kuita ja välillä epätoivo koputteli alitajunnassani, mutta vielä tähän päivään mennessä en ollut päästänyt sitä sisälle. Ei, vielä olisi toivoa. Ehkä huomenna alamme nähdä jotakin tuttua. Niin ajattelin joka päivä. Ajattelin Myös Merkuriusta ja ystäviäni usein siitä huolimatta, kuinka kauan jo olin ollut erossa heistä.
Kuulin kevyitä askeleita kun Fetus asteli unisena nukkumapaikkanamme käyttämän kuusen alta. Oksa heilahti ja turkilleni tippui märkä lumipaakku.
“Hei!” ärähdin loukkaantuneena pilke silmäkulmassani. Ravistin turkkiani ja läpsäisin oksaa naaraan suurikorvaisen hahmon yläpuolella.
“Haluatko kuolla vai mikä sinua riivaa?” naaras äyskähti, vaikka olinkin näkeväni hänen suupielessään pienen hymähdyksen kulman.
Matkamme aikana Fetuksella ja minulla ei ollut ollut kuin vain toisemme ja sen takia me olimme lähentyneet hurjasti - odottamatonta kyllä. Naaras kävi edelleen hermoilleni, mutta yksinkertaisesti olin löytänyt jotain mistä pidin hänessä. Se ei silti poissulkenut jatkuvaa kinasteluamme tai sitä, että kumpikin päällepäin esitti inhoavansa toinen toistaan.
Fetus alkoi sukimaan turkkiansa nopein kielen vedoin. Minä kohotin katseeni taivaalle, jota peitti loputtoman pitkältä näyttävä yhtenäinen pilvimatto, joka enteili lumi- tai räntäsadetta. Tiesin, ettei satanut lumi kestäisi kauaa, niin kosteaa se oli.
“Minä käyn katsomassa jos löytäisin jotain syötävää. Jatketaan matkaa päivemmällä”, sanoin asettuen pitkään venytykseen lihasteni vetreyttämiseksi. Kylmä tuntui tekevän olon kankeaksi varsinkin kun oli nukkunut yön tiukalla kerällä yrittäen pitää lämpöä itsellään. ja sitten suuntasin lumiseen metsään.

Kuten olin arvellutkin lumi oli alkanut sulaa kovaa vauhtia ja nyt se paljasti jo altaan ruohomättäitä ja aluskasvillisuustuppoja. Ilma ei ollut enää yhtä kylmä kuin aamulla vaan enemmänkin kostea ja ilmassa leijaili leppeä tuuli, mikä havisutti puiden oksia.
En ollut saanut yhtikäs mitään kiinni. Metsä oli tuntunut oudon hiljaiselta ja pysähtyneeltä. Sitten olikin käynyt ilmi, että aivan pesäpaikkamme lähellä parveili kaksijalkoja kirkkaanväristen hirviöittensä kanssa tuhoamassa metsää. Niinpä vaelsimme nälkäisinä.
“Tuo kivi näyttää ehkä vähän tutulta”, tokaisin ääneen ajatellen. Tällaista matkantekomme oli. Arvailua siitä, että olimmeko löytäneet metsän ja meille tutut alueet. Tähän mennessä olimme aina olleet väärässä ja silmiemme eteen oli auennut aina vieraat näkymät.
“Niinhän ne aina tuntuvat näyttävän”, Fetus totesi kyllästyneen oloisena. Kohautin lapojani.
Ja niin me jatkoimme matkaa, joka oli jatkunut jo ikuisuuden ja saattaisi kestää loppuelämämme.

//401 sanaa

Olimme jatkaneet matkaamme ja ikäväkseni jättäneet kaksijalkalan turvalliset kujat taaksemme. Kaksijalkalan matalat kivipesät näkyivät vielä juuri ja juuri puiden latvojen takaa, mutta pian ne katoaisivat kokonaan näkyvistä. Olimme saaneet nukkua yömme rauhassa. Pakko myöntää, että olin nukkunut erinomaisen hyvin.
Kuljin varovaisesti eteenpäin korkeiden puiden lomassa ja tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Tyrskytassu johdatti pientä joukkoani eteenpäin aivan rentona, kuin olisi saapunut kotiinsa. Kaksijalkalassa klaanikissa oli ollut varsin kireän oloinen, mutta metsässä hän oli elementissään. Ilokseni huomasin, ettei myöskään ystäväni Mäihä näyttänyt pitävän siitä, että olimme astuneet tähän kylmään, vaaralliseen metsään. Arpi kulki joukon perässä yhtä ilmeettömänä kuin aina. En tiennyt, pelottiko oranssia kollia mikään. Hän oli aina varsin ilmeetön, jopa silloin kun koira oli käynyt kimppuumme.
Leopardi sen sijaan oli taaskin oma typerä itsensä. Naaras katseli minne sattuu, välillä maahan, ympärilleen ja toisinaan taivaalle. Hän ei tuntunut piittaavan siitä, että olimme tuntemattomalla alueella, jossa jokainen oksan rasahdus saattoi olla varoitus tulevasta hyökkäyksestä.
"Leopardi, keskity ja tarkkaile ympäristöäsi. Älä ole omissa maailmoissasi", sanoin laikukkaalle naaraalle ja loin tuohon tiukan katseen. Leopardi katsahti minua nopeasti ja nyökkäsi.
"Täällä on vain niin kaunista, että on vaikeaa keskittyä muuhun", naaras naurahti. Muita ei naurattanut. Käänsin katseeni Mäihään, sillä odotin kollin keksivän jotakin muka hauskaa tähän väliin, mutta hän pysyi hiljaa. Mikä pettymys.
"Kauanko tämä matka vielä kestää?" kysyin Tyrskytassulta turhautuneena. Kolli vilkaisi minua ja käänsi sitten pohtivan näköisenä katseensa eteenpäin.
"Hyvällä tuurilla huomisen jälkeen", tummanruskea kolli sanoi mietteliäänä.
"Onko välissä yhtäkään kaksijalkalaa, jossa voisimme majoittua?" kysyin toiveikkaana. En halunnut olla metsässä yhtään sen enempää mitä oli pakko. Tyrskytassu pudisti päätään.
"Tästä eteenpäin on vain metsää, kunnes tulemme Eloklaanin reviirille", raidallinen kissa ilmoitti. Niinpä tietenkin. Elämäni oli kamalaa.

Aamu vaihtui päiväksi ja päivä illaksi. Iltaa seurasi yö, jonka vietimme tunkkaisessa, vanhassa ketunkolossa. Tyrskytassu oli vakuuttanut, että pesä oli ikivanha ja käyttämätön, mutta en luottanut tuon kissan sanaan. Vasta silloin, kun Arpi oli todennut saman, olin suostunut asettumaan pesään yöksi. Valikoin itselleni mielestäni parhaan paikan pesän perältä. Jos kettu sattuisi hyökkäämään, muut kuolisivat ensin. Leopardi otti paikan aivan pesän uloskäynniltä.
"Varo, ettei kettu nappaa sinua", Mäihä oli sanonut. Leopardi oli pelästynyt ja kieltäytynyt nukkumasta pesän sisäänkäynnin lähellä. Juuri huonoimmalla hetkellä leopardilaikukas naaras oli löytänyt oman tahtonsa. Katastrofi olisi ollut lähellä, ellei Tyrskytassu olisi luvannut naaraalle omaa paikkaansa kolon keskiosasta. Leopardi oli ollut kuin pieni pentu. Hän oli itkenyt, ettei pysty nukkua, jos kettu viekin hänet nukkuessaan. Siinä vaiheessa olisin halunnut repiä Mäihältä korvat päästä.
Yön nukuin huonosti, jos edes nukuin. Se kuitenkin vaihtui aamuun, jolloin Arpi ja Tyrskytassu saalistivat meille ruokaa.
"Klaanissa joudutte itse saalistamaan omat ruokanne", Tyrskytassu oli sanonut kuullessaan, ettei meillä muilla ollut tietoakaan siitä, miten metsässä oli tapana hankkia ruokaa.
Kun olimme syöneet pienen aamiaisen, matka jatkui taas. Kaikki vaikuttivat väsyneiltä, eikä kukaan sanonut oikeastaan mitään ennen aurinkohuippua, jolloin Leopardi yritti viritellä jotakin keskustelua. Se oli päättynyt lyhyeen, kun käskin naarasta olla hiljaa ja keskittyä ympäristön tarkkailemiseen.
"Minä muistan tämän paikan", Tyrskytassu sanoi, kun pääsimme pienelle aukiolle keskellä metsää. Aukiolla kasvoi korkeita heiniä ja muutama kukkanen, jotka tosin olivat lehtikadon myötä kuivuneet ja kuolleet.
"Kuljin tästä ensimmäisenä päivänäni. Olemme pian perillä", raidallinen kolli ilmoitti ja nosti katseensa eteenpäin metsän siimekseen. Olettiko hän näkevänsä jotakin ikuisuuksiin jatkuvan metsän läpi? En usko, että se oli mahdollista.
"Älä pysähtele, vaan jatka matkaasi sitten", käskin ärsyyntyneenä. Minulla oli nälkä. Nälkä oli varjostanut matkaa koko ajan. Olimme syöneet vähän ja liikkuneet paljon, eikä kylmyys auttanut ollenkaan. Lisäksi ikävöin omaa kotiani. Kaksijalkalassani kaikki oli niin paljon paremmin kuin täällä.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 568 sanaa

Mietin, mitä vastaisin Mäihälle. Loppujen lopuksi, mitä hän muka tekisi tiedolla siitä, minkälaista elämäni klaanissa oli ollut ennen tätä kaikkea tai mikä oli oikeasti johtanut karkotukseeni?
"Kun olin - vahingossa - tappanut Karpalonenän, yritin peitellä tekoani muilta. Sysäsin syyn rajanaapuriklaanillemme, ja alkuun minua uskottiinkin, mutta sitten emoni ilmiantoi minut koko muun klaanin kuullen ja Mesitähti raivostui, mikä oli tietenkin ymmärrettävää, sillä olinhan juuri riistänyt hänen poikansa hengen." Kynteni olivat liukuneet huomaamattani esiin. Koukistelin niitä samalla kun puntaroin mielessäni seuraavia sanojani. "Ehdin elää neljännesosakuun aivan omillani. Se ei ollut mitään herkkua. Klaanikissat ovat keskenään hyvin läheisiä ja öisin me nukuimme melkein yhdessä kasassa. Jos kulkukissan aivosi voivat mitenkään kuvitella, miltä saattaisi tuntua joutua sysätyksi yksinään täysin vieraaseen ympäristöön, ilman ketään tai mitään, alat päästä asian ytimeen. Minun ja emoni välit eivät olleet mistään parhaimmasta päästä ennen karkotustanikaan, mutta nyt haluan vain kostaa. Haluan, että hän saa tietää, miltä tuntuu, kun kaikki toivo on mennyttä."
En olettanutkaan Mäihän ymmärtävän. Mutta kerran kun hän oli erehtynyt kysymään, mistä kaikki tämä johtui, oli yhdentekevää purkaa vähän omaa mieltä jollekulle. Vaikka Mäihä ei ehkä ollutkaan paras kissa siihen.
"En ehkä ole enää klaanikissa, mutta yritän silti noudattaa soturilakia - ainakin niin hyvin kuin vain näissä olosuhteissa pystyn. Eikä soturilakiin kuulu tovereidensa hylkääminen hädän hetkellä", lopetin avautumiseni. Ennen kuin Mäihä ehti avata suutaan sanoakseen mitään, Leopardi loikki sisälle hirviön pesään. Laikukkaalla naaraalla oli mukanaan kimpale jotakin, joka haisi etäisesti kalalta. Vaihdoimme Mäihän kanssa katseita.
Nousin tassuilleni ja venytin käpäläni pitkälle eteen. "Meidän on parasta mennä, mikäli haluamme saada tuosta klöntistä jotakin", murahdin edelleen ylemmällä tasolla kiikkuvalle kollille.

//Mäihä? Keijukainenki saa jatkaa
//258 sanaa

Kallistin päätäni hieman ja katselin Tyrskytassua hetken arvioivin silmin. Hän oli saanut tänään osakseen Keijukaisen epäsuosion, joka saattoi - tai sitten ei - käydä kissan kunnian päälle. En osannut vielä sanoa minkälaisia kissoja Tyrskytassu oli, mutta ei hän nyt suoranaisen hyväntuulisesti tämänhetkiseen tilanteeseen näyttänyt suhtautuvan.
Kolli oli esittänyt kysymyksen liittyen motiiveihini täällä oloon ja osoittanut muutaman osuvan syytöksen uskollisuuteeni liittyen.
“Loistavaa havainnointia”, sanoin kuin maistellen sanoja suussani, “olet oikeassa. Minua ei oikeastaan kiinnosta jos päätät jäädä seuraavan hirviön alle vai et, kunhan et raahaa minua mukanasi.
“Ja voin puhtaasti myöntää, että alkuperäinen syyni Keijukaisen ja hänen alaistensa,” sanavalintani oli puhdasta provosointia,” joukkoon jäämiseen oli täysin itseni hengissä pitäminen. Nyt minua vie enemmänkin eteenpäin puhdas konfliktin nälkä. Kuka nyt ei haluaisi nähdä kuuluisan Mesitähden ja ihanan Keijukaisemme kohtaamista?”
Kierähdin makaamallani tasolla saadakseni paremman asennon katsella alempana olevaa Tyrskytassua. Katsoin häntä kuin arvioiden, antaen silmieni tutkia jokaisen yksityiskohdan hänen turkissaan.
“Entäs sinä Tyrskytassu, meidän ihka oikea vahinko-murhaajamme, mikä sinut sai ottamaan osaa tähän leikkiin? Sinulla on varmaan joku oikein oikeudenmukaisuudellaan loistava syy tähän, eikö olekin? Vai mikä se muiden puolesta uhrautuminen siinä kohtaamisessa koiran kanssa oli?” kysyin. Kolli oli kuitannut temppunsa Keijukaiselle vain toteamalla sen olleen vanha tapa. Minulle se ei riittänyt. Kai sillekin oli jokin syy, ellei sitten mitään järkevää niin sitten jonkin sorttinen hurskastelu tausta ajatuksenaan.
“Se temppu kyllä saa sinut näyttämään pyhimykseltä jos sitä havittelit - vähän ehkä tärähtäneeltä, mutta jokaisessa vikansa”, sanoin kevyellä äänensävyllä. Minusta olisi oikeasti kiinnostavaa tietää jotain hieman enemmän hänestä, sillä kaiken kaikkiaan tiesin todella vähän. No, tietenkin tarinan hänen menneisyydestään ja niin edespäin, mutta en oikeastaan osannut vielä sanoa mitä tämän tuttavan numero neljä päässä liikkuikaan.

//Tyrsky? (Tää oli taas vähän tämmönen lämmittelytarina muutamien päivien tauon jälkeen :'D)
269 sanaa

Keijukainen katsoi suuntaani syyttävästi. Hänen otsassaan komeili tuore viilto, josta saattaisi jäädä arpi. Eikä naaras vaikuttanut olevan mielissään siitä. Ei se minun vikani ollut, että nämä typerykset olivat päättäneet poiketa kaksijalkalaan, koska eivät viihtyneet metsässä. Koirista oli riesaa vain siellä, missä oli kaksijalkoja - kyllä noiden se pitäisi tietää.
Tuhahdin itsekseni, käännyin mittailemaan katseellani yläpuolellani olevaa tasoa ja koukistin lonkkani hyppyyn. Laskeuduin tahriintuneelle puupinnalle hieman kömpelösti ja sävähdin kyljessäni tuntuvaa vihlaisua. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siitä huolimatta minusta tuntui, että jokaisen paikallaolijan katse oli kohdistunut minuun.
Käännyin tason päällä ympäri ja taittelin käpäläni jokseenkin vaivalloisesti alleni. Keijukainen ja Arpi olivat edelleen lattialla ja juttelivat jostain päät lähekkäin ja matalalla äänellä, hännät keskittyneesti huiskien. Välillä Keijukainen vilkaisi minuun päin, mikä saattoi johtua siitä, että heidän asiansa koski jollain tapaa minua, tai sitten häntä vain ärsytti se, että tuijotin.
Mäihä oli vallannut itselleen paikan ylemmältä tasolta, joka sijaitsi melkein omani vieressä. Kolli katseli kiinnostuneena lattialla olevia kissoja, mutta käänsi sitten yhtäkkiä silmänsä minua kohti, mikä sai minut - noloa kyllä - säpsähtämään vähän. Toivoin, ettei kolli ollut huomannut sitä, mutta hänen kasvoilleen hitaasti leviävä virnistys kertoi muuta. Painoin korvani luimuun ärtyneenä ja katsahdin muualle.
"En minä pure", Mäihä sirkutti. "Vaikka saatanhan minä teidänlaisille klaanikissoille näyttää hieman uhkaavalta."
Heilautin ehyttä korvaani ja siirsin huomioni jälleen likaisenvalkoiseen kollikissaan. En saisi tuota naljailua loppumaan, ellen keksisi jotakin puheenaihetta - toisaalta torailu jatkuisi varmaan siitä huolimattakin, sillä kolli tuntui rakastavan muiden kiusaamista ystävällisiin lausahduksiin piilotetuilla solvauksillaan.
"Kuule, miten sinunkaltaisesi kissa päätyi Keijukaisen matkaan?" kysyin aikomaani terävämmin. Minua tympäisi edelleen se, miten hän ja Leopardi olivat helposti ottaneet jalat alleen ja jättäneet meidät yksin koiraa vastaan. "Vaikutat kissalta, joka pelastaa aina ensin oman turkkinsa ja vasta sitten harkitsee muiden auttamista. Yleensä sellaiset viihtyvät parhaiten yksinään. Mikä siis on sinun motiivisi olla mukana tässä yhteisössä?"

//Mäihä?
//301 sanaa

Mäihä: 39kp! -

Tyrskytassu: 36kp! -

Keijukainen: 34kp! -

Nefiri: 25kp! -