Katselin hirviönpesää mietteliäänä. En ollut aiemmin nukkunut sellaisessa. Oikeastaan viime yö oli ollut ensimmäiseni, kun en ollut nukkunut omalla vuoteellani ränsistyneessä kaksijalanpesässä.
Tämän pesän ovea ei saanut kiinni, eikä sitä oikeastaan tainnut edes olla. Valtava aukko ammotti pesän seinässä huutaen jokaista ohikulkevaa kaksijalkalaa, koiraa, kissaa ja mitä tahansa otusta sisään. Ulkona oli alkanut tupruttaa lunta. Valkea lumihiutaleet erottuivat tummassa taustassa hyvin, etenkin kun muutama himmeävaloinen kadun tähti valaisi maata. Tämä kaksijalkala oli huomattavasti huonokuntoisempi kuin omani, olin todennut sen jo moneen kertaan. Sääli niille, jotka täällä joutuivat asumaan. Voisin joku kerta kiertää tämän kaksijalkalan ihan kunnolla ja ottaa mukaani kaikki, jotka haluaisivat nähdä oikean kaksijalkalan.
"Tämä kelvatkoon. Nukutaan pois maantasolta, jotta mahdolliset pedot eivät saa meitä hampaisiinsa", lausahdin ja kohotin katseeni seinällä oleviin tasoihin.
Vatsani huusi tyhjyyttään. Ruokaa ei juurikaan ollut löytynyt. Sen jakaminen oli vaikeampaa, kun meitä oli useampi, eivätkä kaikki edes osallistuneet ruuan hankintaa.
"Minullakin on nälkä", vierelleni astellut Leopardi totesi ilmeisesti kuultuaan vatsani murinan, "voisin käydä katsomassa, josko täällä olisi mukavia kaksijalkoja. Heiltä saa usein ihan syömäkelpoista ruokaa."
Leopardilaikukkaan ystäväni ilme oli vilpitön, viaton ja huolehtivainen. Sellainen meidän Leopardimme oli.
"Jos vain viitsit, se olisi mahtavaa. Et taida tarvita ketään mukaasi, kun sinulla on noin pitkät jalat. Pääset livahtamaan ketä tahansa karkuun milloin vain", lausahdin epämääräisen ystävällisellä äänellä sarkastisesti, muttei Leopardi näyttänyt ymmärtävän sitä. Naaras vain hymyili otettuna siitä, miten olin häntä kehunut. Todellisuudessa olin vain viitannut siihen, miten naaras oli jättänyt meidät ja juossut karkuun koiran tullessa paikalle.
"Kiitos! Minä etsin kaikille jotakin", naaras lausahti ja lähti jo pois. Kissa katosi lumisateeseen.
Kun naaras oli kadonnut näköpiiristäni, pyyhin hymyn kasvoiltani. Otsaani jomotti kovasti. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, mutta kipu ei tuntunut laantuvan. Tiesin, että joillakin kaksijaloilla oli outoja laattoja, jotka näyttivät oman heijastukseni. Se oli vähän kuin tyyni vedenpinta, mutta kuitenkin ihan erilainen. Tahdoin nähdä, mitä kamaluuksia koira oli tehnyt upeille kasvoilleni.
"Mitä sinä etsit?" oman nukkumapaikkansa löytänyt Mäihä kysyi ja roikotti päätään tasolta kohti lattiaa. Vilkaisin mustavalkoista kollia ja jatkoin hirviönpesän kiertämistä. Bingo! Heijastava asia löytyi eräästä nurkasta. Se oli särkynyt, mutta siitä näki itsensä tarpeeksi selvästi.
"Tätä", totesin ja keskityin katsomaan itseäni. Otsassani oli syvä haava, joka kulki viistoon miltei koko otsani halki. Kauniit kasvoni olivat pilalla.
"Se lisää vain uskottavuuttasi ja kertoo siitä, että olet selviytyjä", taakseni ilmestynyt Arpi totesi rauhallisella äänellä, "etsitään huomenna joitakin yrttejä, joilla voisimme parantaa tuon. Eräs kissa opetti minua joskus matkallani, ja ne opetukset olivat varsin arvokkaita."
Joku muukin näytti olevan kiinnostunut haavojen parantamisesta. Tyrskytassu katsoi meidän suuntaamme peittelemättä epämiellyttävää tuijotustaan. Jos kolli toivoi, että Arpi voisi parantaa hänenkin haavansa, hän oli väärässä! Tyrskytassu saisi vielä kärsiä sen vuoksi, että oli pilannut kasvoni.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 435 sanaa

"Kunnia" tai "itsepuolustus" ei selvästikään kuulunut kulkukissojen sanavarastoon. He olivat noin vain olleet valmiita pötkimään pakoon vaaralta. Näinkö helposti joku pahainen hurtta heidät säikäytti? Sanokaa minun sanoneen, näistä kissoista ei olisi klaanikissoiksi.
Olisin halunnut tiuskaista todelliset ajatukseni näiden tomppeleiden naamalle, mutta tiesin, ettei se olisi hyödyttänyt mitään: raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, eikä kulkukissa voinut ymmärtää klaaneissa arvostettavia asioita, vaikka ne olisi kerrottu tavuttamalla. Kinasteleminen vain saisi kaikki entistä ärtyneemmiksi ja kerryttäisi aikaa, jonka kesti päästä Eloklaanin reviirille.
"Se oli vanha tapa", tyydyin lopulta murahtamaan, ja silmäilin minuun katseensa kohdistaneita kissoja tympääntyneesti. "Ensi kerralla kipitän kiltisti teidän muiden mukana pensaan alle piiloon isolta pahalta hauvalta", lisäsin yrittämättä kätkeä pisteliästä sävyä sanoissani. Kuulin Mäihän hörähtävän huvittuneesti, ja pystyin katsomattakin kuvittelemaan hänen kasvoilleen sen saman typerän virneen, jonka tuo aina otti ennen kuin oli lausumassa jotain nasevaa tai jättämässä kavereitaan ison, pelottavan koiran armoille.
"Meidän kannattaisi varmaan etsiä suojaa yöksi", Arpi sanoi sivuuttaen äskeisen kommenttini, ja hän tuntui osoittavan sanansa Keijukaiselle, joka nyökkäsi mietteliään näköisenä. Aivan: olimme kaksijalkalassa, joten hän sai taas johtaa. Hiphei ja hurraa. Miten odotinkaan sitä, että pääsisimme takaisin metsään ja saisin johdattaa heidät tahallaan vaikeakulkuisimpia reittejä pitkin entiseen kotiini.
"Lähdetään", Keijukainen ilmoitti, loi minuun vielä närkästyneen silmäyksen ja kokosi hännänhuiskaisulla kissat mukaansa. Hänen ja Arven johdolla kulkukissat sukelsivat kivimetsään, jonka äänet ja hajut aiheuttivat minulle jo valmiiksi päänsäryn.
Löntystelin joukon hännillä. Jokainen lihakseni huusi kivusta ja yritti pakottaa minua pysähtymään, mutta nyt ei voinut levätä. Minulla ei ollut aikomustakaan paljastaa heikkouttani noille kirpunsyömille kateille. He eivät olleet arvostaneet ponnistelujani heidän eteensä metsässä tai koiraa vastaan, joten heiltä tuskin heruisi myötätuntoa loukkaantumisellenikaan.
Vain Leopardi ja Mäihä olivat säilyneet vahingoittumattomina. Leopardipilkkuinen naaras hypähteli kevyesti Mäihän vierellä ja pyöritteli päätään ympäriinsä katsellessaan uutta maisemaa selvästi piristyneempänä. Välillä hän erehtyi vilkaisemaan hartiansa yli minuun päin, mutta tuima tuijotukseni sai hänet kääntämään kuononsa nopeasti takaisin menosuuntaan.
Arpi ja Keijukainen löysivät meille väliaikaisen suojapaikan läheltä kaksijalkojen omituisia pesiä. Oloni ei ollut mikään mukavin näin lähellä vihollista, mutta tässä ympäristössä ollessani minulla ei tainnut olla juuri varaa valittaa. Seuraisin kulkukissoja ja antaisin heidän huolehtia siitä, että pysyisimme elossa.
Tila, johon olimme saapuneet, oli iso ja luonnottoman särmikäs. Pitkin seiniä oli eritasoisia ja -kokoisia tasoja, joiden päällä lojui painavan näköisiä esineitä, jotka kai kuuluivat kaksijaloille. Kaikkialla haisi sama katku kuin Ukkospolulla, enkä osannut heti yhdistää sitä mihinkään, ennen kuin Arpi valotti asiaa:
"Tämä on hirviön pesä."
Leopardi vetäisi henkeä järkyttyneesti. "Missä se hirviö on nyt? Pahastuukohan se, jos lainaamme vähän sen pesää?" Naaraan kulmat olivat huolestuneesti kurtussa ja hän vilkuili vuoron jokaista kissaa.
"Haju on laimea, joten se ei ole ollut täällä vähään aikaan. Uskoisin, että täällä on turvallista nyt", Arpi tuumasi ja kääntyi sitten katsomaan Keijukaista odottavasti. Kaikkien päät kääntyivät harmaaseen naaraaseen, joka tuntui nauttivan valta-asemastaan.
Revennyttä korvaani kirveli, ja kyljessäni tuntui kuumottavaa kipua sen hiissauduttua kiveä vasten pudotessani koiran selästä aiemmin. Jos kulkukissapäällikkö ei hyväksyisi tätä paikkaa leiriksemme, joutuisimme taas ulos koirien ja kaksijalkojen armoille.

//Keiju ja Mäihä?
//481 sanaa

“Ovatkohan muut kunnossa?” Leopardi niiskaisi nenäänsä ja katsoi minuun melkein mustiksi laajenneilla silmillään. Naaras näytti siltä, että saisi pian hermoromahduksen kaikesta kokemastaan pelosta. Kohautin lapojani.
Olimme kykkineet täällä jo sen verran pitkään, että uskoin pian olevan turvallista lähteä liikkumaan. Sitä paitsi, en ainakaan kuullut mitään ääniä lähistöltä, en koiran enkä kissan.
Hyvällä tuurilla jokainen oli päässyt karkuun. Se kuitenkin tuntui epätodennäköiseltä, sillä maailma ei ollut reilu. Onneen ei pitänyt ikinä luottaa.
Olin painanut reitin tarkasti muistiini pelastaessani nahkani ja nyt kuljin mielessäni jokaista mieleeni painunutta maamerkkiä muistellen kohti paikkaa, jossa olimme oleskelleet vain hetki ennen kuin se kapinen rakki oli päättänyt ilmestyä paikalle.
Sitten tuuli kääntyi ja se toi mukanaan voimakkaan koiran katkun, joka sai minut irvistämään. Hetken päästä sain myös kiinni toisesta ilmatilaa hallitsevasta hajusta: verestä. Se sai korvani luimistumaan vaistomaisesti.
“Mikä täällä oikein haisee?” Leopardi kysyi täyttäen kuonoaan veren rautaisella hajulla tietämättään, mitä hän niin antaumuksella juuri nyt haisteli. Naaras oli ollut kuulemani mukaan - ja näkihän sen nyt sokeakin - kotikissana hyvän tovin ja se selitti hänen kokemattomuutensa. Jos hän olisi tiennyt, olisi hän varmaan saanut sydänkohtauksen ja kuollut siihen paikkaan. Ja sen kannustamana kerroin:
“Se on verta.” Leopardi vetäisi terävästi henkeään, jonka jälkeen hän alkoi hengittää ilmaa haukkoen aivan kuin hän voisi hengittää jotenkin vähemmän ja välttyä veren hajulta kuonossaan. Kasvoillani kävi nopea ilkikurinen virnistys, joka kuitenkin kuoli nopeasti pois, sillä tällä hetkellä minua kiinnosti kaikkein eniten, se kuka täällä oli vuotanut ja minkä verran. Outoa kyllä, minut oli vallannut hienoinen levottomuus matkatoverieni puolesta.
Nopeat askeleet kantautuivat vähän matkan päästä lähestyen tasaisesti piilopaikkaamme. Ne olivat kevyempiä kuin ne kamalat tömähdykset sen suuren koiran valtavien tassujen hakatessa maata. Kurkistin varovasti pensaan vielä lehtevien oksien lomasta hieman ja erotin tutun kolmikon. Ja silloin tunsin helpotusta.
Nousin ylös ja työnnyin pakkasenpuremien lehtien välistä näkyville Leopardi perässäni ja huomatessaan kissat, kotikissa naaras päästi ilmoille sydämellisen huudahduksen:
“Keijukainen!”
Katseeni oli kuitenkin kiinnittynyt kissoihin, joista jokaista koristivat jonkinlaiset vammat. Olivat nuo typerykset taistelleet sitä järkälemäistä koiraa vastaan? Mitä idiootteja minulla onkaan ympärilläni!
Silloin Keijukainen kääntyi Tyrskytassun puoleen kuin lukien ajatukseni ja vaatien selitystä. Ilmeisesti se oli ollut itse herra murhaajan idea jäädä nylkemään itseään tuhat kertaa isompi koira. En tiedä miten klaaneissa toimittiin, mutta minun mielestäni hänen päässään selkeästi viirasi, oli ajatuksen takana mitä tahansa.
“Ai katsos, sinä oletkin muuttanut tyyliäsi. Näyttää oikein hurjalta”, totesin hilpeästi huomatessani Tyrskytassulta puuttuvan pala korvastaan. Ja sitten jäin odottamaan mitä Tyrskytassu Keijukaiselle vastaisi. Ehkä Tyrskytassu oli vain halunnut hieman pehmeämmän pedin ensi yölle. Kohautin lapojani ajatuksilleni. Klaanikissat olivat hyvin outoa sakkia.

//Tyrsky ja Keijukainen?
413 sanaa

Olisin ollut valmis lähtemään Mäihän perässä koiraa karkuun, mutta Tyrskytassu näytti jo tehneen valintansa. Kolli syöksyi armottomasti kohti kolme kertaa itseään suurempaa eläintä. Kirosin mielessäni, emme voisi jättää klaanikissaa kuolemaan. Jos Tyrskytassu kuolisi, emme koskaan löytäisi Eloklaanin luokse.
Vilkaisin Arpea, joka pysytteli paikallaan ja seurasi tapahtumia rinnaltani. Kolli ei näyttänyt pelkäävän tai tahtovan karkuun. Syöksyimme auttamaan uutta ystäväämme. En ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Pentuna olin leikkinyt emon ja muiden yhteisön jäsenten kanssa, eikä jokin aika sitten Mäihän kanssa käytyä kamppailua voinut oikeaksi taisteluksi kutsua. Olin siis täysin vaistojen varassa. Jakelin koiralle iskuja summassa ja yritin parhaani mukaan väistellä piskin keltaisia, suuria hampaita.
Jossain kohdin kamppailua koiran hammas iskeytyi kipeästi otsaani. Viiltävä kipu riepotteli minua hetken aikaa lyyhistyttyäni maahan. Näin punaista, kun kirkkaanpunainen veri pyrki silmilleni. Pyyhin käpälilläni kasvojani kuullessani koiran lähestyvän. En voisi jäädä tähän, mutten voinut taistella sokeanakaan.
Näkökenttäni oli sumea, mutta erotin minua lähestyvän koiran hahmon. Kampesin itseni pystyyn ja sivuutin päässäni tykyttävän kivun. Ehdin juuri ja juuri loikata pois koiran alta. Se murisi kovaa ja räksytti. Arpi oli nähnyt tilaisuutensa tulleen, ja yksisilmäinen kissa singahti kohti koiran kasvoja. Uhkarohkea temppu, ajattelin. Itse en olisi moiseen lähtenyt.
Arpi iski vasemmalla käpälällään koiraa kasvoihin. Veri roiskahti luisevan kollin turkille, kun silmämuna singahti irti koiran silmäkuopasta. Alkoi armoton ulina, ja koira painautui maata vasten pidellen paikkaa, jossa silmä oli hetki sitten ollut. Lähdimme lähestymään koiraa yhdessä toverini kanssa. Tyrskytassu oli kadonnut näköpiiristäni, kenties paennut Leopardin ja Mäihän tavoin. Kun piski näki meidän lähestyvän, se nousi ylös ja kääntyi paetakseen. Jahtasimme koiraa muutaman talon ohi, mutta pysähdyimme lopulta.
"Hyvin tehty", Arpi totesi rohisevalla äänellään ja vilkaisi minua, "sinä taidat tarvita paikkausta."
"Mihin Tyrskytassu katosi?" kysyin sivuuttaen kollin lausahduksen. Kävelimme hitaasti takaisin paikkaan, jossa raivokas taistelu oli hetki sitten käyty.
Yllätyksekseni erotinkin Tyrskytassun istuvan kujalla ja katsovan meitä. Kollikaan ei ollut selvinnyt kamppailusta ehjin nahoin. Klaanikissan korva oli revennyt, ja pala siitä lojui hänen edessään.
Painavat askeleet kuuluivat lähestyvän meitä. Kolmen kaksijalan joukko lähestyi meitä. Heidän katseensa oli meissä, joka kertoi, että olisi aika lähteä.
"Tulkaa", sihahdin ja pinkaisin juoksuun sinne päin, minne Mäihä ja Leopardi olivat taistelun alussa karanneet. Tyrskytassu ja Arpi juoksivat perässäni hyvän matkaa.
"Keijukainen!" huudahdus sai meidät pysähtymään. Leopardi ja Mäihä astuivat esiin pensaikon alta. Leopardilaikukas naaras lähestyi meitä ensin hymyillen, mutta hymy laantui naaraan huomatessa veriset turkkimme.
"Oletteko te kunnossa?" naaras kysyi huolestuneena.
"Olemme", sanoin ja käännyin Tyrskytassun puoleen, "oletko sinä ihan kajahtanut? Jos kohtaat koiran, et jää taistelemaan sen kanssa! Seuraavalla kerralla minä en jää sinua pelastamaan."
Kolli oli meinannut tapattaa meidät kaikki.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 418 sanaa

Kun mustavalkoinen koiraeläin lähti rymistelemään meitä kohti korvia särkevällä äänellä louskuttaen ja kuola julmannäköisten kulmahampaiden takaa pirskahdellen, Mäihä hävisi silmänräpäyksessä omille teilleen. Sinänsä se ei yllättänyt minua, vaikkakin sellainen pelkuruus pisti vihastuttamaan: Eloklaanin ehdoton sääntö oli ollut, ettei kaveria jätetä tukalassakaan paikassa. Ilmeisesti näillä kulkukissoilla ei ollut minkäänlaista kunniaa.
Keijukainen oli köyristänyt selkänsä ja vetänyt ylähuulen pois hampaidensa päältä näyttääkseen pelottavammalta. Myös Arpi oli liu'uttanut kyntensä esiin ja valmistautui yhteenottoon. Vaikka en enää olekaan klaanikissa, on minussa silti ainesta soturiksi, ajattelin veren kiehuessa suonissani ja lihasteni kiristyessä paksun turkkini alla.
Toimin vaistonvaraisesti hyökätessäni ensimmäisenä koiraa kohti. Se sai eläimen hetkeksi hämilleen ja keskeyttämään sekopäisen rynnistyksensä, mutta heti kohta se oli taas perillä siitä, missä mentiin ja rupesi tavoittelemaan ilkeällä purukalustollaan kissoja.
Loikkasin sen selkään ja rupesin kynsimään sen kylkiä hurjan vimman vallassa. Silmieni reunoilla musteni, ja lopulta kuulin vain enää oman kiihtyneen hengitykseni ja sydämeni hätäiset lyönnit.
Yhtäkkiä koiran onnistuikin ravistaa minut pois selästään, ja tunsin hetken sen painottomuuden tunteen putoamisen ja maahan törmäämisen välissä. Se hetki kesti ehkä vain silmänräpäyksen ajan, mutta silloin tunsin olevani enemmän tietoinen kaikesta ympärilläni tapahtuvasta kuin koskaan. Sitten se hetki oli jo ohi ja tömähdin maahan ähkäisten kivusta.
Punnersin itseni ylös ja haukoin hetken henkeä. Nyt näin selvästi Keijukaisen ja Arven hahmot, jotka kamppailivat raivokkaasti koiraa vastaan vähän matkan päässä minusta. Tajusin myös, että Leopardiakaan ei näkynyt enää missään. Oliko hänkin vain lähtenyt livohkaan Mäihän tavoin? Pelkurit!
Arpi rääkäisi. Salamana ampaisin koiraa kohti auttamaan Keijukaista hätistelemään elukan pois luisevan kollin kimpusta. Arven onnistui räpistellä kauemmaksi koiran auki ammottavasta kidasta.
Jakelin iskuja koiran kuonolle. Me voimme voittaa sen! Pelko vaihtui vähitellen voitonriemuksi, joka antoi jokaiseen lyöntiini ainan vähän lisää voimaa.
Kun ehdin jo luulla koiran olevan valmis luovuttamaan, se yhtäkkiä kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin tummilla napeillaan, jotka olivat vihaa ja tyytymättömyyttä täynnä. Se sai minut sekoamaan rytmissä, ja kohta huomasin makaavani maassa ison koiran tassun alla.
Yritin taipua puremaan sitä jalkaan, mutta silloin toisen silmäni yli levisi jotain lämmintä ja tahmeaa. Vasempaa korvaani alkoi vihloa vietävästi, ja suustani purkautui ilmoille tuskanhuuto.
Keijukainen ja Arpi tulivat apuun. He saivat siirrettyä koiran huomion muualle, jotta pääsin livahtamaan karkuun. Yhtäkkiä tassuni osui maassa johonkin lämpimään. Minut valtasi kylmä tunne, kun minulle valkeni, mikä se oli: kivisellä maalla lojui puolet korvastani.
Vapina ravisteli koko kehoani. Se johtui ehkä osin kivusta, osin järkytyksestä. En ollut koskaan ennen haavoittunut, tai ainakaan näin pahasti. No niin, Tyrskytassu, et saa näyttää heikkoutta, toruin itseäni ja astuin korvanpalan yli yrittäen nieleskellä pois suuhuni noussutta oksennuksen makua.
En vieläkään nähnyt kunnolla toisella silmälläni, sillä siihen valunut veri oli sokaissut sen toivoakseni vain väliaikaisesti. Kun käännyin muihin päin, huomasin heidän olevan jo ajamassa koiraa pois. Helpotuksen huokaus pakeni keuhkoistani ja lysähdin takamukselleni. Me olimme selvinneet.

//Keiju ja Mäihä?
//450 sanaa

Sanotaanko näin, että tähänastinen matkamme ei ollut ollut mikään elämys. Eräänä aamuna olimme heränneet meitä ympäröivään ensilumeen, joka oli ollut kylmää ja märkää. Ei yhtään niin hohdokasta kuin minulle väitettiin ainakaan näin ensikokemukselta - mutta onneksi se oli päättänyt sulaa pois melkein heti. Koko taipaleemme parhain hetki oli, kun olimme saaneet tämän kaksijalkalan näkyviimme ja päättäneet yöpyä täällä.
Istuskelin turkki pörhistettynä ukkospolun tuttu pinta tassujeni alla ja katselin, kuinka Leopardi touhusi huurrepintaisen lehtikasan kanssa. Hän huiski innoissaan lehteä toisensa jälkeen ilmaan ja yritti napata niitä tuulen kuljettaessa niitä toisaalle.
Kolinasta päätellen Keijukainen edelleen etsi jonkinlaista makupalaa roskiksista kujan varrella. Tyrskytassu taas vaikutti olevan mukavuusalueensa ulkopuolella samalla tavalla kuin minä metsässä, seisoskellessaan katukiveyksen luona.
Olin pohtinut matkallamme Tyrskytassun kertomusta siitä taianomaisesta Mesitähdestä, joka omasi yhdeksän henkeä. Koko juttu yhdeksästä hengestä vaikutti liian keksityltä ollakseen totta. Ehkä se oli vain johtajan keino pitää kissansa kurissa, jotta he eivät yritä vallankaappausta.
Nousin ylös ja venytin selkääni, jonka jälkeen astelin rennosti Tyrskytassun luokse. Hänen katseessaan tapahtui muutos, kun hän huomasi minun tulevan hänen seuraansa, mutta en jaksanut tutkia siitä välittyviä tunnetiloja sen enempää. Ja oikeastaan ei minua se kiinnostanutkaan vaan ne sepitykset siitä yliluonnollisesta kissasta.
“Mitäs sinä sanoitkaan silloin ennen lähtöämme siitä maagisesta Mesitähdestä ja hänen yhdeksästä elämästään, mistä hän olikaan saanut ne?” utelin kiinnostuneena ja asetuin Tyrskytassun viereen. Vähän liian lähelle, jotta saisin hänen olonsa vielä vähän epämukavammaksi. Jos Tyrskytassun sanat yhdeksästä elämästä osoittautuisivat faktaksi - jota en pitänyt mahdollisuutena - olisin minä ensimmäisenä jonossa tavoittelemassa lähes ikuisuudelta kuulostavaa elämää.
“Tähtiklaanilta”, kolli totesi yksinkertaisesti. No, nimihän jo kertoi minkälaista soopaa oli tulossa, mutta silti jatkoin ja kysyin: “Mikä se siis konkreettisesti on?”
“Tähtiklaani on kuolleiden esi-isiemme muodostama klaani. Kissat menevät sinne kuolemansa jälkeen jos ovat uskoneet siihen. Tähtiklaanilla on tapana antaa yhdeksän elämää klaanin päällikölle”, Tyrskytassu selitti ja hänen puhuessaan Tähtiklaanista hänen äänensävyssään oli aistittavissa kunnioitus. Tyrskytassukin näytti uskovan sanoihinsa, joten tiesin jo etukäteen loukkaavani häntä olemuksellani.
“Kuulostaa oikein järkevältä” totesin kevyesti ja väläytin Tyrskytassulle hymyn testatakseni hänen reaktiotaan. Rivien välistä saattoi lukea, että pidin hänen kertomaansa pelkkänä pikkupentujen satuna, jota kerrottiin, etteivät he pelkäisi kuolemaa. En kuitenkaan enää keskittynyt hänen reaktioonsa kun katseeni osui hänen ohitseen kauemmas kadulle. Näin suuren mustavalkoisen koiran vähän matkan päässä hampaat paljastettuna. Ja kuin näkymättömästä merkistä se lähti pinkomaan meitä kohti. Turkkini oli huomaamattani pörhistynyt täyteen mittaansa.
“Rakkaat ystävät, olen pahoillani, että joudun ilmoittamaan teille tämän, mutta jos ei halua päästä hengestään olisi syytä lähteä lipettiin. Niin kuin tällä sekunnilla”, totesin hyväntuulisesti hymyillen siitä huolimatta, että sanoissani oli kuultavissa pieni kireys. Nousin vikkelästi jaloilleni ja valmistauduin lähtemään karkuun. Saisi olla typerä jos alkaisi taistelemaan tuota vastaan.
“Näkemisiin - siis jos olette vielä hengissä tunnin päästä”, julistin vielä ennen kuin katosin paikalta. Outoa kyllä, minua aivan minimaalisesti kirpaisi jättää nuo kissat oman onnensa nojaan, mutta ei tarpeeksi riskeeratakseni oman henkeni.
Löysin tuuhean ja vielä jonkin verran lehtiä omaavan voimakastuoksuisen puskan. Se törrötti jonkun kaksijalan pesän aidattomalla pihalla ja se oli yksi ensimmäisistä hyvistä piilopaikoista, jonka kohtasin. Sen voimakas tuoksu kätkisi hajuni, jos se rakki ilmestyisi tänne. Huomasin puskan suojassa ollessani, että tämä kaksijalkala oli paljon pienempi, kuin omamme. Ehkä siitä johtui sen paikottain huomattava luonnonläheisempi olemus.
En tiedä miten kauan oli kulunut kun aloin kuulla jonkun juoksevan kohti. Sydämeni alkoi hakkaamaan rinnassani valtavan nopeasti ja pidätin jopa hengitystäni välttääkseni paljastumisen. Minä en suostuisi kuolemaan tällä tavalla. Ei, minun suunnitelmissani oli jäädä legendoihin jollain mahtavalla kuolemalla, eikä tämä todellakaan täyttänyt asettamiani kriteereitä.
Ja kun se askelten aiheuttaja oli aivan lähellä olin valmiina lähtemään karkuun jos tarve vaatisi, mutta sitten! *Leopardi.*
Työnnyin ulos puskasta ja nappasin naaraan niskanahasta kiinni ja vedin hänet puskan suojaan nopeasti. Hän kiljaisi säikähdyksestä.
“Shh”, sähähdin ja silloin vasta Leopardi tajusi kuka minä olin.
“Mäihä?” Leopardi sanoi vapisevalla äänellä ja silmät suurina kuin hirviön jalkoina toimivat pyörät. Hän ei ehtinyt sanoa muuta kuin asetin häntäni hänen kuononsa eteen merkkinä olla hiljaa. Leopardi tärisi ja näytti muutenkin onnettomalta. Hän taisi joka tapauksessa olla liian järkyttynyt sanoakseen enää sanaakaan. Ainakin hän olisi hiljaa.

//Keijukainen ja Tyrsky?
651 sanaa

"Voitko opettaa minua taistelemaan?!"
Säpsähdin hereille valmiina tappeluun kuultuani unieni keskeltä huudahduksen korvani juuresta. Tajuntani ollessa vielä puoliksi unien mailla minulla kesti hetki tajuta, ettei se, joka lepoani häiritsi ollutkaan tunkeilija tai vihollinen, mutta kenties vielä pahempaa - Isa, jonka silmät säteilivät innosta.
"Mitä?" kysyin nukkumisesta matalalla ja karhealla äänellä.
"Opeta minua taistelemaan! Sinä olet varmaan hyvä siinä. Ja minä haluan olla hyvä taistelija. Se olisi niin hienoa! Ja sitten-"
"Shh", sihahdin ja kosketin hännänpäälläni naaraan kuonoa hiljentääkseni hänet. "Sait jo herätettyä minut, säästä sentään muut."
Vilkaisin ympärillämme nukkuvia kissoja. Oreo kääntyi unissaan, mutta muuten kolmikko näytti nukkuvan. Isan herätys oli kuitenkin ollut tehokas, enkä millään saisi enää unta näin valppaana.
"Sinä voisit ehkä opetella ajattelemaan muitakin", murahdin ja astelin kauemmas muun joukkion luota. Isa tietysti seurasi ja kiristi tahtiaan kulkeakseen rinnallani.
"No, nyt kun olet hereillä, eikä sinulla ole muuta tekemistä, voit varmaan pitää minulle opetustuokion! Vai mitä?"
Pysähdyin ja katsoin Isaa terävästi silmiin.
"Oletatko oikeasti, että opettaisin sinulle yhtään mitään kun herätit minut tuolla tavalla?" kysyin viileällä äänellä. Isa katsoi minua kummastuneena ja yllätyin siitä, että näin nuori naaras tosiaan oli ajatellut.
"Ai", hän sanoi lannistuneena. "Ei sitten."
Isa kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin muiden luo, pää apeana roikkuen. Hymähdin hiukan ärsyyntyneenä naaraan käytöksestä.
"Älä kuvittele, että voisit syyllistää minua kouluttamaan sinua. Tuo ei toimi minuun."
Isa ei vastannut mitään vaan jatkoi säälittävää taaperrustaan. Hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen surullisin silmin. Yhtäkkiä oloni oli vaivaantunut. Mieleeni muistui se, miten Isa, Kiki, Oreo ja Ursa olivat viettäneet aikaa keskenään, miten yleensä hiukan välinpitämätön Ursakin oli ollut mukana Isan metkuissa. Heillä oli aina hauskaa. Minä en koskaan ollut siinä mukana, sillä ajattelin olevani moisen sekoilun yläpuolella. En ollut ajatellut, että saattaisin ajaa käytökselläni muut luotani pois.
Tämä mieltäni kalvava havainto yhdessä sen kanssa, että minusta tosiaan tuntui hiukan pahalta nähdä aina pirteä Isa noin surkeana, sai minut huutamaan hänen peräänsä.
"Selvä sitten! Voin näyttää sinulle jotain."
Kuin salamaniskusta Isan surkea ilme katosi ja hän näytti olevan taas elämää ja energiaa täynnä. En voinut olla ajattelematta, että tuo hetkellinen masennus olikin ollut pelkkää näyttelemistä. Ehkä Isa olikin ovelampi kuin kuvittelin.
"Oikeasti? Kiitos!" punaruskea erakko hihkaisi ja riensi takaisin luokseni. Pyöräytin silmiäni naaraan innokkuudelle ja lähdin kulkemaan kauemmas joukkiostamme. Aamunkoitto ei näyttänyt olevan vielä lähelläkään. Taivas oli musta ja hopeinen kuu valaisi turkkejamme. Pystyin melkein aistimaan Isan innostuksen ilmassa, ja huomasin, etten enää ollut niin vihainen unieni keskeyttämisestä. Olin tuntenut naaraan vasta pari päivää, mutta tiesin jo, että Isa oli kissa, jolle oli mahdotonta olla vihainen pitkään.
Saavuimme pian pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa Isan toivomille taisteluharjoituksille. Tarkkailin naarasta arvioiden tämän loikkiessa innokkaana edessäni. En tiennyt ollenkaan, mikä hänen tasonsa oli yhtään missään. Isa ei ollut vielä kummoinen saalistaja sen perusteella, miten olin nähnyt hänen eilen metsästävän. Erakon keskeisenä ongelmana tuntui olevan keskittymisen puute ja kärsimättömyys, minkä tyhmäkin olisi voinut huomata vain tapaamalla naaraan. Isan pitäisi oppia havainnoimaan, odottamaan ja harkitsemaan.
"Yritä kaataa minut", naukaisin Isan tuijotettua minua hetken odottavaisena. Hän kallisti päätään kysyvästi. "Se on hyvä tapa arvioida, millainen hyökkääjä olet. Haluan nähdä, mitä sinä osaat."
"Selvä!" Isa huudahti ja samalla silmänräpäyksellä hän syöksyi jo kohti minua. Minun ei tarvinnut nähdä vaivaa väistäessäni häntä, vaan hyppäsin vain oikealla hetkellä sivuun nuoren naaraan tieltä. Hän ei ehtinyt reagoida liikkeeseeni tarpeeksi nopeasti eikä saanut vauhtiaan jarrutettua, joten hän yritti tarrata takajalkaani kömpelösti kynsillään. Isa kaatui maahan ja irrotin hänen otteensa jalastani ravistamalla sitä laiskasti.
"Kokeile uudelleen", ohjeistin ja astahdin kauemmas antaakseni Isalle tilaa nousta uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hän syöksähtäessään kohti minua onnistui saamaan turkistani otteen, mutta sain helposti heilautettua hänet kimpustani.
"Sinä et paljoa ajattele, vai?" kysyin hiukan provosoivasti ja Isa päästi turhautuneen tuhahduksen. "Se on sinun suurin heikkoutesi. Et harkitse liikkeitäsi ja teet vain mitä mieleen juolahtaa. Tai mikä tuntuu hyvältä."
Isa kuunteli yllättävän kärsivällisesti ja nyökytteli.
"Yritä vielä. Ja tällä kertaa käytä päätäsi, kun sinulle sellainen on suotu."

Loppujen lopuksi Isa ei onnistunut peittoamaan minua kertaakaan, mutta huomasin hänen silti kehittyvän loppua kohti. Taivas oli alkanut värjäytyä punertavaksi nousevan auringon merkiksi - aamu oli saapumassa.
"Ehkä tämä riittää", sanoin väsyneesti. Isa kampesi itsensä pystyyn sieltä, minne olin hänet viimeisen hyökkäyksensä vastauksena heivannut. Yllätyksekseni huomasin, ettei hän vaikuttanut aivan yhtä iloiselta, kuin naaraalta normaalisti voisi olettaa. Mietin, pitäisikö minun kysellä syytä tälle apeudelle. Olisiko se liian tungettelevaa? Ja oliko se ylipäätään minun tehtäväni? Hän ei ollut mikään ystäväni, hän oli vain hölmö pentu johon olin pahaksi onnekseni törmännyt.
"Onko kaikki hyvin?"
Isa kohtasi katseeni hieman hämmentyneen näköisenä. Pian hän kuitenkin siirsi vihreät silmänsä muualle, kuin väistäen katsettani. Hetken päästä hän huokaisi syvään.
"Olin ihan surkea."
Suuni raottui hiukan hämmästyksestä, mutta kokosin pian itseni.
"Etkä ollut. Minusta sinä kehityit jo nyt todella paljon, ja tämä oli vasta ensimmäinen opetustuokiomme."
Isa kohotti jälleen vihreät silmänsä omiin harmaisiini, mutta nyt niissä näkyi lannistuneisuuden sijasta toiveikkuutta.
"Oikeasti?"
"Oikeasti. Sinusta tulee vielä oiva taistelija."
Auringon nouseminen ei ollut aiemmin herättänyt minussa sen enempää tunteita. Joskus olin nähnyt Ursan ihailemassa punertavaa taivasta aamun ensimmäisinä hetkinä. En ollut ymmärtänyt häntä edes silloin, kun siskoni oli selittänyt minulle, miten tuo yksinkertainen tapahtuma tarkoitti hänelle uutta päivää ja uutta alkua, sekä niiden mukana tuomia mahdollisuuksia. Aurinko oli vain aurinko. Mutta nyt kokemani auringonnousu täytti minut sellaisella toivolla, onnella ja kiintymyksellä, mitä olin tuskin koskaan aiemmin kokenut. Enkä tarkoittanut sitä puiden välistä kajastavaa, hiljalleen taivaankannelle kohoavaa kultaista kehrää, vaan sitä aitoa ja ehdotonta iloa, joka sytytti Isan kasvot loistamaan kuin aurinko. Se valaisi minua kuin kaikki taivaan tähdet ja täytti minut lämmöllä, joka oli kuin leppoisa viherlehden tuuli.
"Kiitos!" Isa hihkaisi, enkä voinut olla hymyilemättä.
Lähdimme kävelemään takaisin muiden luo. Huomasin Isan pään alkavan nuokkuvan; naaras oli selvästi hyvin väsynyt, enkä ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän oli vielä nuori, ja tarvitsi unta enemmän kuin minä. Kun erakkonaaras astahti sivulle minua kohti ja tunsin hänen nojaavaan minun suurempaan kehooni, halusin hetken ajan väistää häntä. Annoin Isan kuitenkin ottaa minusta tukea. Saavuttuamme Oreon, Kikin ja Ursan luo viimeisenä mainittu odotti meitä istumassa kahden muun lähellä. Oreokin näytti hiljalleen heräilevän, Kiki, joka oli loukkaantunut, oli edelleen sikeässä unessa.
Isa kellahti välittömästi maahan ja minä seurasin häntä pian. Kuvittelin punaruskean erakon jo nukahtaneen, kun kuulin hänen hiljaisen, väsyneen äänensä.
"Milloin opetat minua seuraavan kerran?"
Hymähdin ja raotin silmiäni.
"Kuka puhui mitään seuraavasta kerrasta?" kysyin ja Isa naurahti käpertyessään tiiviimmin kerälle.
"Sinä sanoit, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun opetat minua", hän sanoi. "Milloin siis on toinen?"
Minä tosiaan olin sanonut niin. Ehkä Isan opettaminen ei ollut niin suuri vaiva. Muutenkin, se olisi loppujen lopuksi minullekin helpompaa. Olisi parempi, että hänkin oppisi taistelemaan ja saalistamaan. En halunnut hänen olevan aivan hyödytyn, kun alkaisimme liikkua yhdessä.
"Jos et anna minun nukkua, ei koskaan", huokaisin ja asetuin protestoiden kauemmas nukkumaan. Isa tuhahti, mutta pian kuulin hänen tasaisesta hengityksestään, että nuori erakko oli viimein nukahtanut. Väsymys painoi koko kehoani, mutta ennen kuin vaivuin uneen, raotin vielä silmiäni ja katsoin hymyillen Isan punaruskeaa turkkia.
"Kiusankappale", kuiskasin ja uni valtasi minut.

//1144 sanaa

Yö oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Joka paikkaan koski, kun maasta puskevat pienet kepit olivat painaneet ikävästi koko yön joka paikasta. Ikävöin hirviöiden tasaista murinaa, joka oli toisinaan saanut minut nukahtamaan. Täällä oli vain hiljaista, ja vähän väliä joku oksa rasahti jossakin tai linnut lauloivat.
Yritin nukkua niin pitkälle kuin vain pystyin, mutta lopulta vain täytyi luovuttaa. Kuusten oksien välistä pieneen pesänkaltaiseen leposijaamme siivilöityi auringonvaloa. Kun nousin ylös, olin vähällä kompastua Arven koipeen. Ärähdin itsekseni, kun kolli säpsähti hereille ja mulkaisi minua ainoalla silmällään. En vaivautunut pyytämään anteeksi, vaan kömmin ulos pesästä. Samalla huomasin, että Tyrskytassun vuode oli tyhjä. Oliko kolli pettänyt meidät?
Viha leimahti sisälläni, kun älysin mistä oli kyse. Kolli oli takuulla johdattanut meidät tänne kuolemaan, ja hylännyt meidät noin vain! Tai kenties hän oli hakemassa vihaista klaaniaan ja Mesitähteä, jotka hyökkäisivät kimppuumme ja tekisivät meistä lopun.
Ajatukseni keskeytyivät, kun hämmennyksekseni metsän vihreä maa oli kadonnut. Joka puolella oli valkoista, lukuun ottamatta sieltä täältä tämän valkean kerroksen alta esiin pyrkiviä pieniä keppejä.
"Tee tilaa, äläkä tuki koko uloskäyntiä", Arpi ärähti takanani saaden minut säpsähtämään. Astuin häkeltyneenä pois luisevan kollin tieltä.
"Mitä pilaa tämä oikein on?" kysyin kääntyen oranssin kollin puoleen.
"Tämä on lunta. Lehtikato on saapunut", arpinen kolli totesi vakava ilme kasvoillaan. Niin tietenkin. Miksen ollut älynnyt sitä aiemmin? Olin kuullut lehtikadosta ja siitä, miten valkea lumi peittäisi sen aikana maan.
Enempää emme ehtineet puhua, kun kuulin oksan rasahtavan jossakin lähellä. Nopeasti käännyin äänen suuntaan vain nähdäkseni meitä lähestyvän Tyrskytassun. Kollikissa kantoi suussaan oranssia, tuuheahäntäistä otusta. Olin nähnyt oravia myös kaksijalkalassa, mutta tämä orava ei liikkunut. Se oli kuollut, ja roikkui nyt velttona Tyrskytassun leukojen välissä. Ruskea kissa laski eläimen maahan ja kohtasi katseeni. Sillä hetkellä myös Mäihä ja Leopardi astelivat ulos pesästä ihmettelemään valkeutta.
"Toin meille aamiaista", Tyrskytassu lausahti viitaten ilmeisesti oravaan. Astuin lähemmäksi elotonta eläintä ja tökkäsin sitä käpälälläni. Orava oli vielä lämmin, ja sen tuoksu oli lumoava. En ollut aiemmin syönyt sitä, mutta tiesin pitäväni siitä.
Ennen kuin pystyimme syödä, Leopardin oli tietenkin täytynyt kysyä, minne maa oli kadonnut. Arpi selitti närkästyneenä entiselle kotikisulle mistä oli kyse. Tyrskytassu oli sillä välin aloittanut aamiaistaan, ja työnsi nyt oravan kohti minua. En epäröinyt, vaan haukkasin palan mehukkaasta saaliista.
En ollut koskaan maistanut mitään niin taivaallista. Olisin voinut syödä enemmänkin, mutta Mäihä tuli väliin:
"Jätä muillekin." Pakotin itseni irrottautumaan saaliista, mutta nälkä oli suunnaton. Miltei kuola valuen tuijotin, kuinka kolme muuta kissaa kalusi saaliin loppuun. Leopardille oli tietenkin jätetty se loppu, mikä ei oikein muille ollut maistunut. Naaras oli hetken ajan tuijottanut inhoten saalista.
"Tiedän, että se on kamalaa, mutta sinä pystyt kyllä siihen! Pahakin ruoka täyttää vatsasi, jotta sinä jaksat", olin naukaissut pehmeällä äänellä, hennosti hymyillen. Leopardi oli katsonut minua kiitollisena, ja rohkaistunut sitten syömään oman osuutensa saaliista.

Jatkoimme matkaa syötyämme, vaikka nälkä kiusasi minua edelleen. Vatsani huusi lisää ruokaa, muttei sitä ollut tarjolla. Tyrskytassu kulki hiljaa eteenpäin johdattaen pientä joukkoamme.
Päivän mittaan lumi muuttui entistä märemmäksi, ja lopulta suli suurimmasta osasta paikkoja. En pitänyt siitä, että jalkani kastuivat. Se sai minut palelemaan.
"Katsokaa, kaksijalkala!" Leopardi hihkaisi, kun näki kaukaisuudessa korkeuksiin kohoavat kaksijalanpesät ja niiden katoista kohoavan savun. Täytyi myöntää, että piristyin heti nähdessäni sen.
Aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa, joten voisimme varmasti yöpyä jossakin kaksijalkalan kujilla!
"Me yövymme tuolla tämän yön", totesin samalla kiristäen tahtiani. Ohitin jopa Tyrskytassun, kun lähdin juoksemaan nummella kohti kaukaisuudessa häämöttävää kaksijalkalaa. Pian kuulin myös muiden askeleiden lähestyvän.

Matkassa kaksijalkalaan ei mennyt kauaa, kun suorastaan kilpailimme siitä, kuka saavutti sen ensimmäisenä. Tietenkin Leopardi ja Mäihä olivat ohittaneet minut hetkessä, mutta Arpi ja Tyrskytassu tuntuivat olevan minua hitaampia.
Olimme varsin hengästyneitä pysähtyessämme kaksijalkalan laidalle. Hetken tasattuamme hengityksiämme, jatkoimme matkaa korkeiden rakennuksien sekaan. Katselin ihaillen kaksijalkalaa. Sen rakennukset muistuttivat kovasti omaa kaksijalkalaani, mutta paljon eroavaisuuksiakin oli. Korkeita rakennuksia ei loppujen lopuksi ollut kovin montaa, vaan kaksijalkala koostui lähinnä pienemmistä pesistä. Tiesin, että sellaisissa pesissä asui lähinnä vain yksi kaksijalkaperhe.
"Etsitään joku mukava kuja, jonne voimme mennä nukkumaan. Leopardi ja Arpi, te saatte sitten etsiä meille jotakin syötävää", sanoin rauhallisella äänellä muille, kun kuljin ukkospolun vartta pitkin eteenpäin.
Oli sanoinkuvailemattoman ihanaa olla taas kaksijalkalassa! Täällä ei tunkenut maasta mitään luonnottomia keppejä, ja käveleminenkin oli huomattavasti helpompaa tasaisella maalla. Jokaista räsähdystä ei tarvinnut säikähtää, vaan saattoi kulkea rennosti vain eteenpäin.

//Mäihä tai Tyrsky
// 694 sanaa

Johdatin sekalaista joukkoa syvemmälle metsään, askel askelelta kauemmaksi kaksijalkalan valoista ja hirviöiden pitämästä melusta. Oli alkanut jo hämärtää, mutta vielä näki kulkea eteensä. Tiesin, että meidän pitäisi kohtapuoliin alkaa katselemaan jostain suojaa yöksi. Nämä kissat olivat yhtä tottumattomia ja avuttomia tällaisessa ympäristössä kuin minä olin ollut kaksijalkalassa: olisimme helppoa tuoresaalista ketuille ja muille yöaikaan saalistaville pedoille.
Suopursuja kasvoi joka puolella ympärillämme, kun könysimme eteenpäin kumpareisessa maastossa. Pitkä turkkini takertui jokaiseen irtonaiseen oksaan tai risuun, jonka satuin ohittamaan, ja se alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. Kaiken huipuksi en ollut syönyt mitään koko päivänä, mikä oli pelkkää miinusta tilanteelle, jossa olin jumissa näiden käytännössä minulle täysin ventovieraiden kanssa.
Kuulin oman vereni kohinan korvissani. Ärtymys sykki takaraivossani häiritsevästi, enkä ollut varma, kuinka pitkään pystyisin ylläpitämään vielä varsin rauhallista olemustani matkaseuralaisteni edessä. Tähtiklaani, auta minua säilyttämään malttini, anelin mielessäni ja kohotin katseeni ylös taivaalle, jota ei voinut enää edes erottaa uhkaavina yläpuolellamme huojuvista, tummista puiden latvoista.
Olin varma, että esi-isäni olivat kuulleet rukoukseni, sillä ei mennyt aikaakaan, kun lähestulkoon törmäsimme kolmen ei kovin suuren kuusen ryppääseen. Menin katsomaan lähempää ja ryömin lähimpänä olevan kuusen alimpien oksien ali sen alle. Oksat muodostivat suojaisan katon, ja puun ympärillä maassa kasvavat varvut ja sammalet kävivät hyvin pehmusteista. Kiepahdin ympäri suojassa ja pistin pääni ulos tuuheiden, tummien oksien alta.
"Voimme nukkua tässä tämän yön", ilmoitin, mutta kukaan kissoista ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kuusien alle. Keijukainen katsoi pitkään minua ja sitten kuusia. "Ellette sitten halua nukkua siellä ulkona. Käy se minulle." Lapoja kohauttaen vetäydyin takaisin oksien alle ja jäin odottamaan, mitä kulkukissat päättäisivät tehdä seuraavaksi.
Jossain lähistöllä huhuili pöllö. Leopardi päästi säikähtäneen vinkaisun, ja hetken päästä Mäihä työntyi etunenässä sisään. Muut seurasivat perässä karvat vähän pörhöllään, vaikkakaan kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta myöntämään ääneen, että pelkäsi.
"Olenkin aina halunnut päästä nukkumaan keskellä ei-mitään puiden alla", Mäihä tokaisi hilpeästi, ja Leopardi katsahti häneen sen näköisenä kuin ei olisi ollut varma, oliko kolli tosissaan vai yrittikö tämä vain taas vetää häntä höplästä.
"Kuinka kauan kestää, että olemme Eloklaanin reviirillä?" Keijukainen kysyi asetuttuaan vaikean näköisesti makaamaan puolukanvarpujen päälle.
Kävin mielessäni läpi reittiä, jota pitkin olin alkujaan saapunut kaksijalkalaan. Olin ehtinyt hortoilla omillani ainakin noin neljännesosakuun, ennen kuin olin törmännyt Keijukaisen yhteisöön, mutta toisaalta silloin matkanteollani ei ollut ollut yhtä tiettyä päämäärää. Päällimmäinen ajatukseni oli ollut vain selviäminen. Nyt minulla oli kuitenkin motiivi sille, miksi olin ylipäätään lähtenyt matkaan, ja tiesin ainakin noin suurin piirtein, mihin suuntaan minun piti kulkea saavuttaakseni sen.
"Jos jatkamme tätä tahtia, niin päivä tai pari", arvioin. En ollut varma, oliko Keijukainen tyytyväinen saamaansa vastaukseen, mutta hän ei kommentoinut sitä. Naaras näkyi vaipuvan omiin ajatuksiinsa, joten annoin hänen olla ja aloin itsekin valmistautua yöpuulle.
Odota vain, Eloklaani, minä palaan vielä, enkä ole enää yksin, ajattelin suljettuani jo silmäni ja jäätyäni odottamaan unen tulemista.

Vaivalloisesti puskeuduin valoa kohti oksien alta. Tukahdutin yllättyneen sähinän, kun niskaani tipahti yhtäkkiä jotakin kylmää ja märkää. Puikahdin kokonaan pois kuusen luota ja sain hämmästyä yhä enemmän tajutessani seisovani jossain valkoisessa, jota ei taatusti ollut ollut siinä vielä eilen saapuessamme.
Lunta! Sitä tämän täytyi olla. En ollut nähnyt lunta koskaan ennen, mutta vanhemmat kissat klaanissa olivat kertoneet oppilaille, miten lehtikadon aikaan maa peittyi valkoisesta hötöstä, jota kutsuttiin lumeksi.
Sisälläni kasvoi lapsellinen riemu. Mieleni olisi tehnyt ruveta kieriskelemään lumessa ja nähdä, minkälainen jälki minusta siihen jäi, mutta pakottauduin pitämään pääni kylmänä. En ollut enää mikään pikku pentu. Hurjat soturit eivät telmineet nietoksissa pahaisten kakaroiden tavoin.
Katselin hetken ympärilleni, ja huomasin vähän matkan päässä lumessa pienet jäljet. Tassutin uteliaana lähemmäksi ja kumarruin nuuhkaisemaan niitä. Lumi teki haistamisesta hieman kömpelöä, mutta onnistuin kuitenkin erottamaan oravan tuoksun kevyistä painaumista, jotka eläin oli jättänyt jälkeensä.
Lähdin kulkemaan kevein askelin jälkien vierellä, jotten kadottaisi niitä. Jonkin aikaa metsässä tarvottuani löysin oravan nuuhkimasta maata puun juurella. Huomaamattani olin jo laskeutunut vaanimisasentoon ja lähestyin sitä.
Nälän kaihertavan tunteen synnyttämällä vimmalla syöksyin oravan kimppuun, ja ennen kuin se ehti reagoida mitenkään, katkaisin siltä niskat. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania saaliista, ja lähdin viemään sitä muiden luo.
Pudotin velton eläimen maahan Keijukaisen ja Arven eteen, jotka näyttivät siltä, että olivat juuri heränneet. Mäihä ja Leopardi tulivat seisomaan heidän vierelleen.
"Toin meille aamiaista", julistin, vaikka se tuskin oli tarpeen. Kyllä kai nuo sentään oravaa olivat joskus maistaneet.

//Keiju ja Mäihä?
//687 sanaa

Asetuin pedilleni mukavalle kerälle ja kuuntelin ympärilläni nukkumaan asettuvia kissoja. Keijukainen oli lähtenyt yöhön ilmoittaakseen muille yhteisön kissoille meidän lähdöstämme. En vieläkään uskonut sokeasti Keijukaisen sanoihin, mutta minua vakuutti jonkin verran se, kuinka hän joskus tosiaan kävi näiden väittämiensä kissojen luona. Olin harkinnut hänen seuraamistaan, mutta en ollut jaksanut vaivautua. Jos kerran Keijukainen näki niin kovasti vaivaa pitääkseen kulissia yllä, oli hän saanut hyväksyntäni. Ei pitänyt kuitenkaan unohtaa sitä, että naaras saattoi oikeasti puhua totta.
Kuulin vähän matkan päästä Tyrskytassun rauhallisen hengityksen kollin yrittäessä saada unen päästä kiinni. Punnitsin kissan sanoja mielessäni. Hän oli saanut klaanit - tai ainakin niiksi hän niitä kutsui - kuulostamaan vahvasti järjestäytyneiltä kissajoukoilta. Ja jos se piti paikkaansa, ei Keijukainen mahtaisi mitään heille ilman sen toisen klaanin apua. Välillä epäilin oliko naaras harhainen tai vähintäänkin idiootti. Sillä ei ollut väliä mikä hän oli, mutta minä halusin eturivinpaikat, kun Keijukainen kohtaisi Mesitähden. Jos hänen yrityksensä ei onnistuisi saisinpahan ainakin nähdä Keijukaisen naaman, kun hän viimein ymmärtäisi, että jopa kaksijalkalan kuningatar ei mahtanut klaanikissoille mitään. Parhaassa tapauksessa Keijukainen saisi tahtonsa läpi ja toteuttaisi unelmansa häntä sortaneen klaanin jäsenten orjuuttamisesta. Hauska idea sekin. Mitä tässä ikinä kävisikään, niin monien tulevien kuiden viihteet olisivat taatut.

Aamu oli kolea. Olimme lähteneet ajoissa liikkeelle ja olimme hetken päästä saavuttamassa kaksijalkalan rajan. Sen jälkeen astuisimme tuntemattomaan.
Tassutin leopardin rinnalla kaikkien jäljessä ja katselin vaihtuvia maisemia mietteliäänä.
“Kuules Leopardi, mitä sinä ajattelet Tyrskytassun kertomista klaaneista?” kysyin kääntäen katseeni leopardilaikkuiseen naaraaseen. Hänen emonsa oli täytynyt olla mielikuvitukseton valitessaan nimiä.
“En tiedä”, naaras sanoi ja kallisti päätään, “Eloklaani kuulostaa ihan kivalta. Ystävälliseltä.” Leopardi katsoi minua odottavasti. Ahaa, niin hän halusi minun jatkavan keskustelua.
“Oikeassa olet”, sanoin nyökytellen, “olisimme loistava lisä Eloklaaniin. Keijukainenkin on yksi kirkkaimmista päivänsäteistä kenet olen ikinä kohdannut.” Leopardi hämmentyi aluksi vilpittömästä sävystäni. Hänen kulmansa kurtistuivat kun hän hetken mietti olinko tosissani vai en, mutta sitten hän nyökkäsi hymyillen.
“Hän on välillä tiukka, mutta hänellä on kultainen sydän. Hän tarjosi minulle asuinpaikkaakin luonaan silloin kun tapasimme.” Leopardin silmät säihkyivät hänen puhuessaan johtajastaan.
Keskustelumme loppui, kun saavuimme korkean aidan luokse, joka erotti kaksijalkalan muusta maailmasta. Keijukainen meni edellä ja vähän matkan päästä me loput kuljimme perässä kuin lauma ankanpoikasia lintuemonsa perässä. Tällainen seuraaminen oli vähän sellaisia juttuja mistä en niin välittänyt, mutta määränpää oli jotain niin kiinnostavaa etten malttanut jättäytyä matkasta. Ja mitä minä olisin tehnyt ilman ystäviäni?
Keijukainen oli pysähtynyt keskustelemaan Tyrskytassun kanssa todennäköisesti kulkusuunnista tai jostain, mutta minun huomioni kiinnittynyt edessämme aukeavaan metsään. Valtavat männyt ja kuuset eivät olleet mitään verrattuna kaksijalkalassa kohtaamiini hoikkiin koristepuihin, jotka kasvoivat korkeintaan muutamia ketunmittoja maan pintaa korkeammiksi. Oikeastaan niitä kaksijalkan kasvustoja ei voinut näiden rinnalla kutsua edes puiksi. Nämä olivat oikeita puita. Kuvittelin jo kuinka pitkälle tuollaisen puun latvasta näkisi ja kuinka hauskaa olisi huijata joku puunlatvaan nuokkumaan.
Hetken päästä Keijukainen ja Tyrskytassu olivat saaneet keskusteltua ja aloitimme matkamme metsän siimekseen. Kuonooni lehahti aivan uudenlainen tuoksu. Päällimmäisenä tuoksuna oli kitkerä havupuiden suoma aromi ja kun siihen oli tottunut hajujen määrä oli niin valtava, etten ehtinyt analysoida yhtä ennen kuin huomioni kiinnittyi seuraavaan.
Maa pisteli tassujen alla ja maan varoittamattomat kohoumat ja koloset tekivät kävelystä ikävää. Kaipasin kaksijalkalan katuja, jotka olivat päällystetty tasaisenpaksulla mustalla maalla kokonaisuudessaan. Kaikkialla oli myös luonnottoman hiljaista, kun jatkuva hirviöiden humina oli korviemme kantamattomissa. Oli LIIAN hiljaista. Ja silloin tajusin, että metsä olisi täynnä aivan uudenlaisia vaaroja, joista meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä. Siinä kohtaa tunsin hieman helpotusta siitä, että omasimme oppaan, joka oli elänyt koko elämänsä tällaisissa ympäristöissä. Ehkä hän osaisi vahingossa tappaa myös meidän kimppuumme käyvät pedot, mitä ne ikinä olisivatkaan.
“Hei, mikä tuo on?” kuului Leopardin kiinnostunut ääni vähän matkan päässä viereltäni. Käännyin katsomaan ja näin kuinka hän oli pysähtynyt katselemaan outoa punahattuista kasvustoa. Se oli varmaankin jonkinlainen kasvi, vaikka se näyttikin oudolta kirkkaine väreineen ja outoine valkoisine pilkkuineen. Sekin näytti olevan jo kuolemassa ilman pistävään kylmyyteen.
Kohautin lapojani:
“En tiedä, mutta voin taata, että kun laitat sen suuhusi niin alat hohtamaan pimeässä.” Leopardin kulmat kurtistuivat kun hän vilkaisi minua ja sen jälkeen taas maasta törröttävää asiaa.
“Jätä se rauhaan. Se on myrkkysieni”, kuului tuttu rahiseva ääni. Arpi oli näyttänyt pysähtyneen kun hän oli huomannut meidän jäävän jälkeen. Leopardi näytti kauhistuneelta ja kipitti oranssin kollin rinnalle.
“No, nyt jäämme ilman valoa”, sanoin lapojani kohauttaen ja lähdin kävelemään muiden perässä. Joutuisimme tosiaan vaeltamaan ilman katulamppujen teennäistä loistoa. Minun oli pakko tunnustaa, että metsä ei ollut kyllä vielä näyttäytynyt erityisen hohdokkaalta silmissäni.

//Tyrsky ja Keijukainen?
718 sanaa

Tyrskytassu: 25kp! -

Keijukainen: 26kp! -

Mäihä: 14kp -

Kuuntelin närkästyneenä sitä, miten Tyrskytassu tuntui keksivän muka niin paljon paremman suunnitelman ja vähättelevän minua. Olin aivan varma, että joku oli kertonut tuolle paholaisten klaanista kotoisin olevalle rääpäleelle, että kaksijalkalaa vartioi paljon useampi meikäläinen. Tosin valheellisten, olemattomien kissojen varaan ei ollut järkeä laittaa koko suunnitelmaa. Mielikuvituskissat eivät tulisi apuumme, jos tilanne menisi Eloklaanissa rumaksi.
Kiinnostukseni kollin puheisiin heräsi kuitenkin pian, kun tuo kertoi toisesta klaanista. Huvittavaa kyllä, toisen klaanin nimi oli vastakohta Eloklaanille. Jos Eloklaani merkitsi elämää, ei ollut kovinkaan vaikea arvata, mitä Kuolonklaanin nimi merkitsi.
"Mehän voisimme pyytää kaksijalkalan laidoilla asuvia yhteisön jäseniä mukaamme", Leopardin hento maukaisu kantautui korviini muutaman ketunmitan päästä. Käännähdin ärsyyntyneenä leopardilaikukkaan naaraan puoleen. Entinen kotikisu katseli meitä varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa. Ei se ihan turha pelko ollut, sillä juuri nyt olisin halunnut iskeä kynteni tuon kiveäkin typerämmän kissan nahkaan.
"Emme voi jättää kaksijalkalaa vahtimatta", totesin viileästi ja käänsin taas selkäni Keijukaiselle. Huomasin Mäihän katsovan minua pistävällä katseellaan, ja mulkaisin kulkukissaa takaisin.
"Me pärjäämme ihan hyvin tällä porukalla. Voimme etsiä liittolaisia muista erakoista ja kuolonklaanilaisista", lisäsin vielä ennen kuin kukaan ennätti sanoa mitään. Kukaan ei ainakaan ilmaissut vastustavansa suunnitelmaa täysin, muttei kukaan myöskään sanonut mitään. Hiljaisuus laskeutui yllemme saaden häntäni nykimään hermostuneesti.
"Eli lähdemme siis aamulla", lausahdin viileästi ja nousin ylös, "käyn ilmoittamassa muille yhteisön jäsenille lähdöstämme. Pysykää te muut täällä sen aikaa."
En odottanut muiden vastaavan, sillä olihan keskustelu ollut varsin yksipuolista jo tovin. Siispä kipitin alakertaan ja poistuin ulos ikkunasta tuttua reittiä.
Kylmä tuuli tervehti minua astuessani ulos pesästä. Kävellessäni hitaasti eteenpäin, tunsin kehoni alkavan täristä. Kiristin tahtiani pysyäkseni lämpimänä. Lähtö kaksijalkalasta pelotti minua. En ollut koskaan käynyt kaksijalkalan ulkopuolella, ja nyt joutuisin asumaan varmaankin mukavan tovin kaukana kotoani. Tyrskytassu ei ollut kertonut, millaiset reviirit klaaneilla oli, mutta oletuksen mukaan klaanikissat eivät asuneet kaksijalkojen rakentamissa pesissä. Todennäköisesti joutuisin nukkumaan jossakin hikisessä metsässä kuunnellen lintujen laulua ja metsäneläinten yöllisiä liikkeitä. Hyi! Miksi kukaan halusi elää sellaisessa, kun saattoi asua kaksijalkalassa? Täällä ei tarvinnut juosta eläinten perässä saadakseen ruokaa. Vatsa täyttyi pienemmällä vaivalla, kun vähän kaiveli kaksijalkojen metalliastioita.

Aamu valkeni taas, ja olin ylhäällä ensimmäisenä. Olin eilen kierrellyt kaksijalkalaa iltaan saakka ja palatessani selittänyt, että kujakissat päästäisivät meidät pois kaksijalkalasta ja jäisivät sitten vartioimaan kotiamme. Yövartio oli jäänyt tänä yönä välistä, sillä en uskonut Mäihän tai Tyrskytassun pyrkivän pakoon. Mäihän tuntien hän tahtoi varmasti olla mukana suunnitelmassa, ainakin toivoin niin.
"Eiköhän lähdetä sitten", tokaisin ja viitoin neljä muuta kissaa perässäni ulos vanhasta kaksijalanpesästä.
Ulkona katsoin vielä hetken ränsistynyttä pesää, jonka seinää vasten auringonsäteet heijastuivat kauniisti. Aivan kuin pesä olisi hyvästellyt minut, hetki oli varsin kaunis. Hetken seisoskelun päätteeksi kylmyys pääsi pureutumaan ohuen turkkini läpi, joten jatkoimme matkaa.
Väistelimme kaksijalkoja ja hirviöitä tuttuun tapaan kulkiessamme kaksijalkalan keskustasta kauemmaksi.
Kun viimein saavuimme kaksijalkalan rajana toimivan aidan luokse, pilvet olivat peittäneet taivaan ja aurinko oli jäänyt niiden taakse. Loikkasin joukon edellä aidalle. Hetken ajan epäröin, ennen kuin loikkasin sen toiselle puolelle. Siirsin katseeni edessämme olevaan metsään. Metsässä kasvoi niin suuria kuin pieniäkin puita. Kuuset ja männyt olivat yhä vihreät, mutta lehtipuut olivat pudottaneet lehtensä lehtikadon myötä. Kun kaikki olivat päässeet aidan tälle puolen, käännyin Tyrskytassun puoleen.
"Ole hyvä ja johdata meidät kotiisi, Tyrskytassu", lausahdin rempseällä äänellä pienesti virnistäen. En halunnut muiden huomaavan, miten paljon minua todellisuudessa kammotti lähteä metsään. Olin aivan varma, että joku peto tappaisi meidät heti, kun kaksijalkala katoaisi näköpiiristä.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 551 sanaa

En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla enemmän huolissani vai otettu siitä, miten ihastuneesti Mäihä suhtautui siihen, kun hän kuuli minun tappaneen jonkun. Eloklaanissa tällaisesta asiasta puhuminen oli tabu, eikä sitä katsottu hyvällä. Nämä kulkukissat olivat selvästi aivan eri maata kuin tiukkapipoiset klaanitoverini. Niin, siis entiset klaanitoverini. Minähän olin nykyään luopio, en mikään klaanikissa.
"Sinustahan paljastuu aivan uusia puolia", Mäihä sanoi haltioituneen näköisenä - ja se häkelsi minua -, "ensi kerraksi vain vinkkinä, että älä kerro sen olleen vahinko."
Hieman hämilläni taivuin nuolaisemaan rintaani samalla miettien, mitä tuohon kuuluisi vastata. En kuitenkaan ehtinyt avata edes suutani, kun Keijukainen yhtäkkiä tuli meidän luoksemme ja kertoi minulle suunnitelmansa siitä, miten johdattaisin tämän sekalaisen joukon vanhan klaanini tykö, tappaisimme Mesitähden ja lopulta koko loppu klaani orjuutettaisiin palvelemaan Keijukaisen tarkoitusta.
Ovatko kaikki kulkukissat yhtä kajahtaneita? Hihittävät kuullessaan jonkun tulleen tapetuksi ja suunnittelevat tekevänsä vallankumouksen klaaniin, jonka kissat ovat huomattavasti paremmin järjestäytyneitä ja taidokkaampia taistelijoita? Hyvä Tähtiklaani, anna minun kaikki kestää! ajattelin vieläkään voimatta uskoa korviani. Jos olisin viitsinyt, olisin pyytänyt Keijukaista toistamaan suunnitelmansa uudestaan ihan vain siksi, koska halusin hänen itsensäkin kuulevan, miten naurettava ajatus oli. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä naaras ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka säästi armeliaasti ne, jotka uskalsivat kyseenalaistaa tämän valtaa.
"Hänen nimensä on nykyään Mesitähti", päädyin lopulta aloittamaan hienovaraisen kriittisen lähestymisyritykseni asiaan. "Eikä hänen tappamisensa ole niin helppoa. Koko klaani suojelee häntä vaikka hengellään. Sitä paitsi hänellä on yhdeksän Tähtiklaanilta saatua henkeä - nykyisin niitä taitaa olla kyllä enää vain kahdeksan - joten hänet pitäisi tappaa vähintään yhtä monta kertaa." Pidin lyhyen tauon ja silmäilin ympärilläni huoneessa olevaa muutamaa kissaa. "Ja kaikella kunnioituksella, jos tässä ovat kaikki, teillä ei ole mitään mahdollisuuksia heitä vastaan. He murskaavat teidät alta aikayksikön."
Keijukaisen kylmä tuijotus tuntui porautuvan luihin ja ytimiin asti. En päässyt siltä karkuun. Sain kuitenkin suurenmoisen idean, joka saattaisi parhaimmassa tapauksessa pelastaa nahkani ja nostaa suosiotani johtajan silmissä. "Eloklaani ei ole ainoa klaani", aloitin selvitettyä hyytävän hetken ajan ääntäni. "On olemassa toinenkin, joka oli jo ennen Eloklaania: Kuolonklaani. Sen kissat vihaavat eloklaanilaisia, eivätkä kaikki heistä rauhasta huolimatta ole hyväksyneet näitä täysin rajanaapureikseen. Heidän joukostaan voisi siis löytyä apuvoimia vallankumouksen tekemiseen, jos vain saamme heidät suostuteltua mukaan."
Oikeastaan en osannut sanoa, miten olin edes suostunut lähtemään mukaan näin hullun yrityksen suunnittelemiseen. Kenties olin edelleen katkera emolleni siitä, kun tämä oli pettänyt minut ja laverrellut Mesitähdelle. Toisaalta Mesitähtikään ei ollut tuntenut minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan, kun oli saatellut minut reviirin kauimmaiselle rajalle yhdessä isäni kanssa ja lähettänyt selviytymään yksin kylmään, julmaan maailmaan.
Viha ja katkeruus roihahtivat sisälläni: he kaikki saisivat maksaa siitä, etteivät olleet edes yrittäneet kuunnella tapahtumien kulkua minun näkökulmastani. Kukaan ei olisi kuitenkaan uskonut, sillä oma emoni oli päättänyt kääntää selkänsä pojalleen ja antaa hänet pois tuosta vain.

//Keijukainen ja Mäihä?
//443 sanaa

Anteeksi mitä? Olivatko korvani kuulleet oikein?
Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen Tyrskytassun ilmoittaessa tappaneensa kissan. Leukani loksahti auki ensin yllättyneisyydestä, mutta kun olin toipunut suurimmasta hämmennyksestä kurkustani pääsi vaikuttunut nauru, jonka taustalla oli myös huvittunut sävy.
Yritin kääntyä Keijukaisen puoleen kysyäkseni oliko hän kuullut mitä Tyrskytassu oli juuri sanonut, mutta naaras ei enää istunutkaa yksin pedillään vaan näytti keskustelevan jostain Arven kanssa. *Kappas, ei Keijukainen ollutkaan ihan vielä muuttunut kivipatsaaksi.*
“Sinustahan paljastuu aivan uusia puolia”, sanoin kasvot haltioituneina, kuin olisin juuri kuullut mahtavimman jutun ikinä, “ensi kerraksi vain vinkkinä, että älä kerro sen olleen vahinko.”
Ennen kuin Tyrskytassu ehti vasta mitään, Keijukainen asteli luoksemme puhuttelemaan ruskearaidallista kollia. Kuuntelin heidän keskusteluaan vain puoliksi, sillä olin takertunut meidän uuden jäsenemme taustatarinaan. Hah, miten koomista olikaan tappaa joku vahingossa. Naureskelin päätäni pudistellen hiljaa itsekseni, mutta kun kuulin Keijukaisen sanat jonkun tappamisesta, valpastuin.
“Hän tappoi meidän johtajamme ja vei meidän jäseniämme mukanaan, jonka vuoksi minäkin tahdon tehdä saman hänelle. Tahdon, että eloklaanilaiset tulevat palvelemaan minua loppuiäkseen”, naaras selitti. Tätä en ollut vielä kuullutkaan, mutta pakko sanoa, että klaanin ajaminen perikadon partaalle kuulosti totta vieköön hauskalta.

//Tyrksy? Keiju?
181 sanaa

Olin ottanut aamupartion ja varsin köyhän aamiaisen jälkeen mukavan asennon omalla vuoteellani ja kuuntelin Tyrskytassun ja Mäihän keskusteluita. Niskavillani olivat nousseet pystyyn muukalaisen kertoessa klaanista. Emo oli kertonut minulle siitä. Myös Arpi oli valpastunut, ja kolli kuunteli tarkkaavaisesti kaksikon puheita. Leopardi sen sijaan istuskeli samalla ikkunalaudalla, josta Mäihä oli juuri lähtenyt, ja tuijotteli ulos. Huomasivatkohan Mäihä ja Tyrskytassu saavansa meidän huomiomme?
Aluksi olin ollut valmis hyökkäämään epäröimättä tummanruskean kollin kimppuun, mutta kun tuo kertoi tarinansa loppuun, viha laantui. Tyrskytassu kertoi olevansa entinen eloklaanilainen. Hänet oli karkotettu, eli hän tuskin oli tämän Eloklaanin tai sen jäsenten parhain ystävä. Vilkaisin Arpea, joka myös vilkaisi ainoalla silmällään minua.
Mäihä ja Tyrskytassu jatkoivat keskusteluaan, kun luiseva kolli asteli luokseni.
"Ilmeestäsi päätellen ei ole ensimmäinen kertasi, kun kuulet näistä klaaneista", Arpi kuiskasi rohisevalla äänellään kääntäen katseensa takaisin kahteen muuhun kolliin. Minä nyökkäsin, vaikken olettanutkaan kollin näkevän sitä sokean silmän ollen minun puolellani.
"Kenties Tyrskytassu onkin ratkaisu ongelmiini. Jos hän johdattaa meidät Eloklaanin luokse, voin tappaa heidän johtajansa ja tuoda loput kissat tänne minun alaisikseni", lausahdin hiljaisella äänellä, jottei muut kuulisi suunnitelmiani. Ivallinen virne ilmestyi kasvoilleni, kun ajattelin sitä iloa minkä saisin tappaessani kissan, joka oli tuhonnut minun perintöni.
Ilman tätä Mesi-nimistä kissaa, kujakissayhteisö olisi edelleen voimakas ja pullollaan kissoja. Minun ei tarvitsisi murehtia ruuasta tai siitä, että joku pienestä joukostani pääsee karkuun.
"Tälläkö joukolla meinasit sen tehdä?" Arpi murahti. Vilkaisin kollia, mutten vaivautunut vastaamaan. Jos oli tahtoa ja kykyä suunnitella asioita, pieni joukko tuhoaisi typerät kissat helposti.
Nousin ylös vuoteeltani venytellen. Rennoin askelin kävelin huoneen poikki kahden kollikissan luokse. Molemmat kääntyivät minun puoleeni nopeasti. Vilkaisin Mäihää, mutta kohdistin katseeni Tyrskytassuun.
"Satuin kuulemaan sinun puheitasi äsken, kerroit tulevasi Eloklaanista. Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä", lausahdin virnuillen. Tyrskytassu katsoi minua kysyvästi.
"Millainen tarjous?" kolli vaikutti epäilevältä. Olisi voinut olla tahdikkaampaa pitää pieni tauko ennen seuraavia sanojani, mutta en malttanut olla kertomatta suunnitelmaani. Kaikin puolin se kuulosti aukottomalta ja loistavalta.
"Vie meidät Eloklaaniin ja tapetaan klaanin johtaja. Mesihän se oli? Kujakissayhteisöllä ja hänellä on selvittämättömiä kaunoja. Hän tappoi meidän johtajamme ja vei meidän jäseniämme mukanaan, jonka vuoksi minäkin tahdon tehdä saman hänelle. Tahdon, että eloklaanilaiset tulevat palvelemaan minua loppuiäkseen", selitin yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisena, mutta se tuntui mahdottomalta.
Leopardikin oli poistunut omasta kuplastaan ja laskeutunut alas ikkunalaudalta. Naaras kuunteli puheitani etäämmältä.

//Tyrsky tai Mäihä?
// 376 sanaa

Korvani käännähtivät Mäihän suuntaan, kun tämä yllättäen alkoi puhua minulle. Katsahdin likaisenvalkoista kollia epäluuloisesti, enkä vastannut heti mitään. Voisin leikkiä salamyhkäistä ja olla kertomatta heille itsestäni kuin vain juuri sen verran, mitä heidän halusin tietävän, tai sitten esittelisin itseni kunnolla ja yrittäisin tällä tavoin ansaita luottamusta. Kenties siten saisin helpommin selville, minkälaiseen porukkaan minut oli oikein vedetty mukaan.
"En tiedä, missä takapajulassa olet kenties elänyt, mutta tällaista nimeä kantavat vain puhdasveriset klaanikissat", lausahdin juhlavasti, ja huomasin harmikseni, ettei se aiheuttanut uusissa tovereissani kummoistakaan reaktiota.
"Niin mitkä?" Mäihän suusta pääsi nauruntuhahdus. Keijukainen vähän kauempana selvästi kuunteli keskusteluamme, vaikka se ei näkynytkään hänen kyllästyneen näköisiltä kasvoiltaan.
"Klaanikissat", selvensin, painottaen jokaista kirjainta erityisen huolellisesti. "Minä kuuluin ennen Eloklaani-nimiseen klaaniin. Siellä kissan nimi vaihtuu aseman mukaan. Ensin olin Tyrskypentu, ja kun pääsin oppilaaksi, minusta tuli Tyrskytassu." En edes yrittänyt selittää näille kissoille, mistä syystä vanhempani olivat nimenneet minut juuri Tyrskytassuksi. Heidän oli oleellista tietää vain se, miksi nimeni oli sellainen kuin se oli. Klaanissa kukaan ei olisi edes kysynyt asiasta, mutta kulkukissoilla ei kaiketi ollut minkäänlaisia sääntöjä tai perinteitä siinä, miten he nimesivät jälkikasvunsa.
"Jos kerran olet sellainen ‘klaanikissa’, niin miksi sitten olet täällä?" Mäihä kysyi aavistuksen toista kulmaansa kohottaen. Purin hammasta ja puntaroin, kertoisinko heille Karpalonenästä ja karkotuksestani. Toisaalta nämä kissat tuskin viis veisasivat siitä, vaikka saisivatkin tietää minun tappaneen jonkun.
"Kävi niin, että tapoin vahingossa mestarini - hän oli kissa, jonka tehtävä oli kouluttaa minusta soturi - ja valehtelin siitä muille", murahdin, ja tunsin kynsieni liukuvan esiin muistellessani sitä hetkeä, jolloin emoni oli kertonut koko klaanin kuullen nähneensä minun tappaneen Karpalonenän. "Lopulta valheeni kävi ilmi ja minut karkotettiin. Sen pituinen se." Kohautin lapojani kuin vähätellen tapahtunutta, vaikka niskakarvani olivat nousseet hieman pörhölleen puhuessani.

//Mäihä ja Keijukainen?
//279 sanaa

Keikuin ränsistyneen pesämme ikkunalaudalla ja katselin ulos. Ilma huurusi kun hengitin ulos. Miten hyvä tuuri minulle olikaan käynyt, kun Keijukainen oli suostunut järjestelyymme. Muuten tällä hetkellä kykkisin jossain puskan juurella kiroten kohtaloani hypotermian partaalla. Tai no ehkä tuo oli jo vähän liioittelua, mutta mitä väliä sillä oli. Ei kehenkään vedonneet kuivakat kertomukset hieman koleasta yöstä, vaan piti koota suuri värikäs valhe, joka saisi kuulijansa tuntemaan jotain sisällään. Mieluiten luottamusta. Joten miksi minun pitäisi pyrkiä välttämään dramaattisuutta itsekään.
Kuulin askeleet takaani ja käännyin tulijan suuntaan. Tunnistin kissan Arveksi oitis hänen luuviulumaisesta ulkonäöstään ja ärsyttävästi tuijottavasta silmästään. Minusta välillä tuntui, että hän näki meitä muita paremmin vaikka omasikin vain yhden silmän.
Loikkasin alas ja kävelin kollin ohi hänen hieman heräämisestään sotkuisen hahmon kohdalla hidastaen.
“Näytät oikein hehkeältä tänään”, totesin kevyesti ja jatkoin matkaani. Arpi ei viitsinyt edes huokaista. Hän oli viettänyt kanssani tiivistä yhteiseloa ennen karkaamistani ja tuntui tulleen immuuniksi kaikelle härnäämiselle - ihailtavaa kyllä. Valitettavasti minun puoleltani löytyi samanlaista määrätietoisuutta ja sitkeyttä.
Saapuessani huoneeseen, jossa nukkuma-alustamme sijaitsivat, näin, että kaikki kissat olivat jo ylhäällä. Ensimmäisenä kulkureitilleni sattui Leopardi, jonka suhtautumista minuun tällä hetkellä en osannut arvioida. Ehkei hän edes kyennyt vihaisuuteen, kenties, mutta ei hän minua varmaan ainakaan rakastanut temppuni jälkeen.
“Huomenta armas Leopardi”, sanoin ja väläytin naaraalle virnistyksen. En ollut jutellut hänelle sitten sen jälkeen kun olin päättänyt poistua hänen typeryyttään hyväksikäyttäen. Hänen vilkaistessaan minua, hänen kasvoillaan kävi loukkaantunut ilme.
“Hei Mäihä”, hän kuitenkin sanoi.
Istahdin hänen vierelleen ja vedin kasvoilleni niin pahoittelevan ilmeen kuin vain kykenin.
“Syvimmät pahoitteluni. Et uskokaan minkälaisissa tunnontuskissa olen ollut tietäessäni loukanneeni sinua. Se ei ollut mitään henkilökohtaista sinua vastaan, ainoastaan protesti johtajaasi vastaan”, selitin ja kumartuen pienemmän kissan puoleen. Hän vilkaisi minua ensin pälyillen ja pieni tilkka - niin pieni, että uskoin sen olevan mahdollista ainoastaan hänelle - epäluuloisuutta hänen katseessaan, mutta sitten hän rohkeni katsomaan minua avoimemmin. Ja hiljalleen loukkaantuneisuus alkoi sulaa pisara kerrallaan paljastaen hänen luottavaisen lämpimät kasvonsa:
“Selvä, uskon sinua. Mutta sinun pitää pyytää Keijukaiseltakin anteeksi, loukkasit varmasti myös hänen tunteitaan.” Muussa tapauksessa olisin pitänyt tätä huijauksena, mutta kun kyseessä oli Leopardi uskoin hänen olevan vilpitön. Hän oli niin herttainen, ettei hän kyennyt kieroiluun. Se oli aavistuksen pettymys minulle.
Nyökkäsin ja hymyilin täplikkäälle naaraalle ja kun keskustelu oli viimein päättynyt, jatkoin matkaani syvemmälle huoneeseen. Pariimme eilen saapunut Tyrskytassu suki ruskearaidallista turkkiaan korvat päässään pyörien. Todennäköisesti piti samalla silmällä ympäristöään. Keijukainen istui pedillään ja hänen kasvoillaan oli hieman tyly ilme. Hän voisi joskus koittaa vähän rentoutua.
Istahdin omalle vuoteelleni.
“No niin Tyrskytassu, kerroppas meille mistä olet saanut moisen nimen? Enpä ole ennen kuullut vastaavaa. Halusivatko vanhempasi sinun ymmärtävän erityisyytesi pienestä pitäen erityisen nimen avulla vai mikä tarina kaiken takana on?” kysyin korvaani rennosti heilauttaen samalla arvioiden Tyrskytassua päästä varpaisiin.

//Tyrsky tai Keiju? :D (Tää voi olla vähän kankee tarina ku en oo taas hetkeen kirjotellu xd)
444 sanaa

Hylätyn kaksijalanpesän katto oli niin korkealla, etten olisi yltänyt koskettamaan sitä, vaikka olisin keskittynyt loikkaamaan niin korkealla kuin pystyin. Vieraat, oudot hajut tunkeutuivat nenääni ja panivat pääni pyörälle.
"Valitse vain itsellesi sopiva nukkumapaikka", oli ainoa asia, jonka kuulin Keijukaisen sanovan minulle selvästi. Sen jälkeen hän kääntyi leopardilaikkuisen naaraan puoleen ja sanoi tälle jotakin, mutta en enää kiinnittänyt siihen huomiota.
Nämä kissat yrittivät kaiketi leikkiä jonkinlaista yhteisöä: ympäri tilaa, jossa olimme, oli tyhjiä vuoteita - aivan liian monta tälle kouralliselle, johon olin jo ehtinyt tutustumaan. Jos kissoja oli enemmänkin, he eivät olleet nyt paikalla.
Tassutin kiusallisen tietoisena muiden tuijotuksesta kohti luonnottoman suorareunaista nurkkaa, jonka lähettyvillä oli yksi tyhjä peti. Nuuhkaisin sitä epävarmasti, ja kun en haistanut muuta kuin vain jonkun toisen kissan valjun hajun, päätin käpertyä siihen.
Pidin toista silmääni aavistuksen raollaan pysyäkseni ajan tasalla siitä, mitä muut kissat tekivät. Mäihä-niminen valkoinen kolli asettui nukkumaan, samoin luiseva, oranssi kolli, jonka nimeä en ollut kuullut mainittavan.
Lopulta ainoastaan Keijukainen oli enää hereilllä; naaras silmäili nukkuvia tovereitaan arvioivasti harmahtavan vihreillä silmillään. Pidin yhä toista silmää raollaan, mutta suljin sen Keijukaisen katseen osuessa minuun.
Tämä ei ollut aivan sitä, mitä olin kuvitellut elämältäni, mutta kyllä se ulkona yksin värjöttelemisen aina voitti. Huomenna ottaisin tarkemmin selvää siitä, keiden matkaan olin oikein joutunut ja mitkä heidän motiivinsa olivat.

//Mäihä tai Keiju?
//211 sanaa

Tyytyväisenä lähdin johdattamaan juuri joukkoomme liittynyttä Tyrskytassua sekä Leopardia ja Mäihää kohti kotia, eli sitä vanhaa kaksijalanpesää. Kukaan ei puhunut mitään koko matkan aikana. Tyrskytassu oli löytänyt paikkansa aivan minun perästäni. Kolli kulki aivan perässäni, mutta ei tullut rinnalleni.
Ohitettuamme ties kuinka monta kaksijalan pesää, saavuimme viimein kodin edustalle. Yö oli jo saapunut, ja kujien varsilla olevat tähdet olivat syttyneet. Silmäilin katseellani korkeuksiin kohoavaa rakennusta, jonka ikkunat olivat särkyneet ja seinät näyttivät likaisilta. Ellei pesä olisi ollut minulle niin tärkeä, olisin varmaan ajatellut sen rikkovan maisemaa rumuudellaan, kun muut alueen pesät olivat hyvin hoidettuja ja kirkkaanvärisiä ehjine ikkunoineen.
Loikin sisäänkäynti-ikkunalle ensimmäisenä. Tyrskytassu seurasi minua sulavasti liikkuen. Kissa tuntui olevan varuillaan päästessään sisään pesään. Tuo tarkkaili hämärää huonetta silmiään siristellen. Rikkinäisistä ikkunoista pääsi sisään hyvin valoa, mutta siitä huolimatta oli vaikea nähdä pesän jokainen nurkka.
"Tässä tämä on, meidän kotimme. Ei mikään siistein, mutta oma kuitenkin. Kaksijalat eivät häiritse meitä täällä", kerroin, kun Mäihä ja Leopardi olivat päässeet sisään. Johdatin joukon yläkertaan, jossa Arpi odottikin meitä jo. Luiseva, oranssi kolli katsahti meitä ensin hennosti hymyillen, mutta vakavoitui nähdessään Tyrskytassun ja Mäihän.
"Tässä on Tyrskytassu, hän on yhteisömme uusin jäsen. Mäihäkin viisastui ja palasi takaisin", selitin nopeasti Arvelle, joka nyökkäsi vain vastaukseksi.
"Valitse vain itsellesi sopiva nukkumapaikka. Minä aloitan vartioinnin. Herätän sinut sitten, kun on sinun vuorosi", sanoin ensin Tyrskytassulle ja käänsin lopuksi katseeni Leopardiin.
"Kiitos, minäkin menen nukkumaan", naaras hymyili ja kipitti omalle vuoteelleen. Jäin odottamaan, että kolme muuta kissaa asettuisivat mieluisille vuoteille ja alkaisivat nukkumaan. En tiennyt, oliko järkevää laittaa Leopardia vartioimaan tällä kertaa kahta kissaa, mutta arvelin, että kissa oli oppinut virheestään. Ei hän kahta kertaa voinut mokata, vaikka toki uskoin tuosta kotikisusta mitä vain.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 276 sanaa

Kulkukissalla meni yllättävän pitkään tajuta, että olin vain halunnut saada selville hänen nimensä kysymällä, kenelle kaksijalkala kuului. Tämä todellakin luuli omistavansa kaksijalkalan: paikan todelliset hallitsijathan olivat tietysti kaksijalat. Miksi sitä muuten olisi kutsuttu kaksijalkalaksi?
Silmäilin minua saartaneita kissoja mietteliäänä. Keijukainen oli joukon johtaja, hänen mukanaan oli kaksi kissaa, joiden nimet olivat Mäihä ja Leopardi. Kumpikaan näistä kahdesta hännystelijästä ei ollut vielä pukahtanut sanaakaan.
Olin ajanut itseni liemeen seuraamalla näitä kissoja tälle kapealle kujalle, sillä tuon kakaran mukaan olin hänelle velkaa koko loppuelämäni. Mitä hulluutta! Jo on pikkukissalla isot luulot itsestään, ajattelin, osaamatta sanoa varmaksi, olinko enemmän huvittunut vai ärsyyntynyt näiden kissojen mahtailevasta käytöksestä.
Voisin yrittää taistella tieni vapauteen. Olin jo tappanut täysikasvuisen kissan - täysin vahingossa tosin - joten muutaman omanikäiseni löylyttäminen tuskin tuottaisi kamalasti vaikeuksia.
Toisaalta olin kuitenkin utelias ottamaan selvää, keitä nämä kissat oikein olivat, ja mikä sai heidät ajattelemaan, että he omistivat tämän paikan. Sitä paitsi, olin kuljeskellut omillani tarpeeksi pitkään, että tunsin jo kaipaavani muiden seuraan. Klaanissa en ollut koskaan ollut yksin, joten erakkona eleleminen oli ollut minulle aika iso pala nieltäväksi.
"Hyvä on, mennään sitten", murahdin hännälläni huiskaisten ja katsahdin jokaista kissaa terävästi vuorollaan. Aioin tehdä heille selväksi, ettei minun käpälilleni astunut kukaan - ei etenkään mikään kapinen kulkukissa.

//Keijukainen ja Mäihä?
//201 sanaa

Mäihä: 42kp! -

Tyrskytassu: 28kp! -

Keijukainen: 55kp! -

Vai Tyrskytassu. Oli siinäkin nimellä kissaa lätkäisty. Kuka halusi tulla kutsuttavaksi millään kehonosalla missään muodossa? Ehkä hänen vanhempansa olivat vain tunteneet syvää inhoa jälkeläistään kohtaan ja päättäneet lisätä hänen nimeensä tuon jälkiliitteen, joka oli se kissan osa joka koski kaikkia epäpuhtauksia. Tai sitten hänen nimensä oli todenperäinen ja tuli ominaisuuksiensa mukaan, mutta miten ihmeessä jollain saattoi olla tyrskyisät tassut? Ehkä hän oli hyvä uimari tai jotain vastaavaa. Hänen nimensä ja syy sen saamiselle jäisi kai mysteeriksi siksi aikaa, että saisin vastauksen siihen Tyrskytassulta itseltään, mutta nyt ei auttanut muuta kuin pyöritellä näitä mahdollisia ja erittäin värikkäitä teorioita mielessäni.
En sen tarkemmin kuunnellut Keijukaisen ja Tyrskytassun sanavaihtoa, mutta kuulin kyllä kuinka Keijukainen heti alkoi käskeä muukalaista tulemaan leiriinsä ennen kuin kolliparka oli edes ehtinyt vastata.
Minunhan olisi tehnyt vain kiusallani mieli sanoa, että Keijukainen pakottaisi sinut joka tapauksessa mukaansa suostuit tai et, mutta suuresta houkutuksesta huolimatta pysyin hiljaa, sillä Keijukainen oli juuri suostunut ehdotukseeni ja pelkäsin hänen purkavan sen pikimmiten jos nyt säikäyttäisin tämän kissan menemään.
Yksi asia Keijukaisen menettelytavassa kuitenkin mietitytti minua. Oliko kamalan turvallista johdattaa jokainen kissa - näkyvästä vastentahtoisuudestaankin huolimatta - hänen kissayhteisönsä majapaikkaan, kun siitä ei ollut mitään takuita olisiko kissa sekopäinen sarjamurhaaja tai muuten vaan vahingoksi yhteisölle. Oikeastihan minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, vaikka Keijukainen vetäisi koko yhteisönsä kuilusta alas typerillä valinnoillaan, mutta ihan oman itseni vuoksi pidin tilannetta silmällä. Tärkeintähän olisi, että pääsisin karkuun ennen kuin salama iskisi ja polttaisi kaiken muun.

//Tyrsky? Keijukainen?
235 sanaa

"Olen Tyrskytassu. Satun olemaan vain läpikulkumatkalla", tummanruskea raidallinen kolli oli viimeinkin avannut suunsa, "saanen tiedustella, kenen kaksijalkala tämä onkaan?"
Olipa typerä kysymys! Juurihan olin hänelle sen kertonut. Kissan nimi kuulosti vähintäänkin huvittavalta. Miksei nimeksi käynyt pelkkä Tyrsky? Miksi perään oli pitänyt laittaa jokin ruumiinosa. Leikin mielessäni ajatuksella, että alkaisin kutsua itseäni tästä lähtien Keijukaisjalaksi. Ajatukset saivat pienen, huvittuneen virneen nousemaan kasvoilleni.
"Kaksijalkala on minun, eikä se toimi niin, että muut voisivat vain kulkea ohi. Kun astut jalallasi tähän kaksijalkalaan, olet minulle velkaa loppuelämäsi", vastasin tasaisella äänellä vaihtaen virneen vakavaan ilmeeseen. Väräytin korviani kuullessani lähestyviä askeleita. Leopardi oli noussut paikoiltaan ja saapui nyt vierelleni. Leopardilaikukas naaras tarkkaili luoksemme saapunutta, rotevaa kissaa sanomatta sanaakaan.
"Minä olen Keijukainen, tämän kaksijlkalan kujakissayhteisön johtaja. Tässä on osa yhteisöni jäsenistä; Leopardi ja Mäihä", esittelin tulokkaalle niin sanotut ystäväni. En ollut varma, mikä tämä Tyrskytassu oikein oli kissojaan. Muukalainen piti ryhtinsä suorassa ja istui muutenkin varsin ylvään oloisena. Aivan kuin hän ei olisi pelännyt meitä lainkaan. Jännittynyt kissa kuitenkin oli, sen huomasi tuon lihaksista ja nykivästä hännänpäästä.
"Tule, niin viemme sinut leiriimme", sanoin ennen kuin muukalainen ehti sanoa mitään. En halunnut antaa tuolle aikaa kieltäytyä. Olisi minulle ja yhteisölleni helpointa, jos kissa vain tulisi mukaamme ja tyytyisi kohtaloonsa.

//Tyrsky tai Mäihä`
// 201 sanaa

Olin juuri viimeistelemässä etäisesti linnulta maistuvaa lihasiipaletta, kun jostain lähistöltä alkoi kuulua ääntä. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni kuulostelemaan, ja vähitellen ääni alkoi saada selkeämmät rajat ja eri painotteisia sävyjä, kunnes sen pystyi tunnistamaan kahden tai useamman kissan vaimeaksi puheeksi.
Uteliaisuus valtasi minut korvista hännänpäähän. Niiden täytyy olla ne kissat, jotka haistoin aiemmin, ajattelin. Hiippailin äänen suuntaan kevein, huolellisesti asetelluin askelin. En halunnut herättää huomiota, jos kissat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäisivät mieluummin kimppuuni kuin kävisivät sivistynyttä keskustelua kanssani tilanteen hienovaraisesti purkamiseksi.
Saavuin äänten perässä kapealla kujalle, jonne hiipuva valo loi tummia varjoja. Etsin niistä suojaa, paikkaa lymytä piilossa katseilta, jotta voisin tarkastella paremmin edempänä seisovia kissoja.
Heitä oli kolme: yksi iso likaisenvalkoinen, toinen pienempi harmaa ja kolmas vaaleanruskea, jonka turkilla oli tumman omaperäinen, laikukas kuviointi. Juuri tuo kolmas kissa hoksasi minut; kaksi muuta kääntyivät katsomaan suuntaani silmät välähtäen.
Harmaa naaras ja luonnonvalkoinen kolli heti sen kintereillä lähestyivät minua rauhallisin askelin. Pysyttelin liikkumattomana, vaikka tunsin lihasteni jännittyvän ja käskevän minua joko taistelemaan tai pakenemaan. Kumpikaan vaihtoehto ei kuitenkaan käynyt: olin alakynnessä riippumatta siitä, miltä kantilta asiaa tarkasteli. Tuo iso kolli näytti siltä, että saavuttaisi minut halutessaan leikiten pitkillä koivillaan, mikäli yrittäisin karkuun. Niinpä minä vain odotin, ja odotin, kunnes minut oli saarrettu.
"Kuka sinä olet ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" kysyi harmaa naaras, joka silmäili minua arvioivasti harmahtavan vihreällä katseellaan. Kissan tavassa puhua oli jotain, mikä sai minut arvelemaan, että hän oli näillä nurkilla vähintään yhtä merkittävässä asemassa kuin päällikkö klaanissa. Hän on arviolta varmaankin noin minun ikäiseni, tuumailin mielessäni, ja yritin samaan aikaan kuumeisesti miettiä, mikä olisi sopivin tapa vastata.
"Olen Tyrskytassu", nau'uin vakaalla äänellä ja kohotin hieman leukaani. Pidin ryhtini suorana, enkä antanut näille kulkukissoille varaa luulla, että minut olisi helppo päihittää tappelussa. "Satun olemaan vain läpikulkumatkalla", jatkoin sitten, ja kysyin heti perään painokkaasti: "Saanen tiedustella, kenen kaksijalkala tämä onkaan?"

//Keiju? Mäihä?
//299 sanaa

Purin hampaitani yhteen kuullessani Mäihän tarjouksen. Kaikki muu siinä oli huonoa, lukuun ottamatta viimeistä kohtaa. Jos Mäihä saisi vaellella kaksijalkalassa vapaana, voisivatko muut tulevat kujakissat vaatia samaa? Jos kissa saisi kierrellä vapaana, selviäisikö hänelle ajan mittaa se, miten olin valehdellut hänelle?
Jos Mäihästä tulisi ongelma, hänet voisi toki aina tappaa. Ehken kykenisi siihen yksin, mutta onnekseni Arpi voisi auttaa minua sellaisessa tehtävässä. Siispä myönnyin ja käännyin taas kohti likaisenvalkeaa kulkukissaa. Mäihä katsoi minua odottavasti.
"Hyvä on, hyväksyn tarjouksesi", vastasin rauhallisella äänellä kohdaten kollin keltaisen, kylmän katseen. Pieni hymynkaltainen virne käväisi kissan kasvoilla, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Mäihä nyökkäsi kylmänviileästi.
"Mutta jos olet kanssamme, saat luvan osallistua ruuan hankintaan", lausahdin ennen kuin kissa ehti innostua liikaa. Mäihä oli juuri esittämässä mitä ilmeisimmin vastalauseen, kun Leopardi säpsähti ja kavahti askeleen taaksepäin.
"Tuolla on joku", laikukas naaras henkäisi ja tuijotti hämärälle kujalle, josta olimme tänne tulleet. Aurinko suuntasi taas kohti taivaanrantaa, se oli kadonnut korkeiden pesien taakse ja nyt sen viimeiset säteet valaisivat vain pienen osan kaksijalkalan kujista. Pieni kaistale auringonvaloa pääsi myös tälle kujalle, muttei valo ylettänyt meihin saakka.
Kerrankin Leopardi oli ollut hyödyksi, sillä ihan oikeasti joku oli saapunut kujalle. Se joku kyyhötti kaksijalan pesän varjossa katsellen meitä. Tumman kissan ilkeän näköiset, vaaleanvihreät silmät kiiluivat hämärässä. Jouduin taas soimaamaan itseä mielessäni. Olin keskittynyt niin kovasti Mäihän olemassaoloon, että ympäristön tarkkaileminen oli jäänyt kokonaan.
Astelin rauhallisesti, mutta valppaana Mäihän ohitse kulkien kohti muukalaista. Likaisenvalkea kolli lähti välittömästi perääni, mutta vain yhdistä askeleista päätellen Leopardi oli jäänyt aloilleen.
Elämä todellakin suosi minua. Jo neljäs kissa vähän ajan sisään, joka eksyi kaksijalkalaani! Mitä lähemmäksi tulijaa pääsin, sitä selkeämmin erotin tuon tummanruskean turkin, jota koristivat paksut, pikimustat raidat. Kissa vaikutti melko hyväkuntoiselta, vaikka tuon turkki olikin sotkuinen ja siistimätön.
Vilkaisin Mäihää ja katseellani yritin vihjata kissalle, että tuon olisi hyvä siirtyä muukalaisen taakse. Kolli ei ollut mikään typerin tapaus - toisin kuin Leopardi - ja niinpä hän ymmärsi vihjeeni. Tummanruskea tulija tarkkaili jokaista liikettämme, muttei ehtinyt lähteä karkuun, kun luiseva tuttavani ohitti tuon. Nyt tämä muukalainen, metsältä lemuava kissa oli loukussamme.
"Kuka sinä olet ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" esitin arviolta omanikäiselleni kissalle saman kysymyksen, jonka olin aiemmin esittänyt myös Mäihälle. Se oli mielestäni ihan toimiva keskustelun aloitus.

//Tyrskyy?
// 365 sanaa