Kaksijalkala oli illalla hiljainen, kuten yleensäkin. Toisin kuin me kissat, kaksijaloilla tuntui olevan tapana liikkua ennemmin päiväsaikaan ja vetäytyä pesiinsä melko aikaisin. Me olimme kuitenkin liikkeellä. Ja tällä kertaa "me" ei tarkoittanut vain minua ja siskoani Ursaa, vaan myös vastikään tapaamaani kissaa, Oreota. Olin kohdannut Oreon eksyneenä minun ja Ursan majapaikan liepeiltä. Pieni kolli oli etsinyt tietä pois kaksijalkojen alueelta, ja minä ylivertaisessa ystävällisyydessäni olin suostunut auttamaan. Tietysti ensin olin vaatinut jotain palveluksestani takaisin, ja Oreo tarjoutui saalistamaan meille. Samana iltana olin kuitenkin alkanut ajattelemaan enemmän sitä, mitä elämältäni ja tulevaisuudeltani halusin. Kaksijalkala kun oli alkanut tuntua tylsältä ja pitkäveteiseltä, sekä ennen kaikkea rajoittavalta paikalta. Minussa oli viime aikoina noussut outo halu olla osa jotakin suurempaa, kuin mitä minun ja siskoni yksitoikkoinen elämä oli tähän mennessä ollut.
Siispä istuessamme tutussa paikassamme, Oreon makoillessa kauempana - olimme päättäneet, että hoitaisimme saalistamisen ja kaksijalasta ulos saattelun seuraavana päivänä - tunsin Ursan tutun katseen turkillani, kun silmäilin mietteliäänä hämärtyvää taivasta.
"Sinä näytät olevan ajatuksissasi", kuulin ruskean naaraan naukaisevan. Siristin silmiäni katsoessani Ursan meripihkaisiin silmiin.
"Minä olen aina ajatuksissani."
"Niin, mutta enemmän kuin yleensä", hän vastasi ja pyöräytti silmiään enemmän huvittuneena kuin ärsyyntyneenä. "No, haluatko jakaa?"
Mietin hetken, pitäisikö minun ilmaista naaraalle ajatuksiani. En tiennyt, kuinka tosissani olin, enkä halunnut kertoa aikeistani, ellen ollut aivan varma siitä, että todella päätyisin toteuttamaan ne. Ursa oli kuitenkin siskoni, hän oli pysynyt vierelläni syntymästämme asti vaikeampienkin aikojen yli, joten tuntui kohtuulliselta, että hän saisi kuulla ajatukseni. Varmistin vain, ettei Oreo ollut kuulolla - vilkaistuani kollin suuntaan huomasin hänen jo nukahtaneen.
"Mitä mieltä olisit siitä, jos lähtisimme kaksijalkalasta?" kysyin vilkaisten sivusilmällä ruskeaa naaraserakkoa. "Minä olen kyllästynyt tähän paikkaan. Kissat täällä ovat ärsyttäviä, he ovat vihamielisiä ja liikkuvat mieluummin yksin."
"Ihan sama", Ursa vastasi välinpitämättömästi ja katsahdin häneen yllättyneenä.
"Miten niin ihan sama? Tämä on tärkeä päätös. Me olemme aina eläneet täällä", murahdin ärsyyntyneenä katseeni kiertäessä tuttua tienoota. Ursa kohautti lapojaan.
"No, ei minulle ole niin väliä, missä me olemme. Varmasti pärjämme kaikkialla. Ja olet oikeassa, tämä paikka on käynyt tylsäksi jo aikoja sitten."
Katsoimme toisiamme silmiin hetken ajan, kunnes käänsin katseeni jälleen pois. Ursakin oli hetken hiljaa, ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.
"Meinaatko, että lähtisimme Oreon kanssa?"
Olin kertonut toisen erakon tilanteesta Ursalle aiemmin. Hän oli suhtautunut asiaan melko myötätuntoisesti ja paheksunut sitä, että olin kieltäytynyt auttamasta kollia ilman takaisinmaksua.
"Niin minä olin ajatellut. Mikäs siinä, voimme liikkua hänen kanssaan ainakin jonkin aikaa", vastasin mietteliäänä. "Kolme kissaa on parempi kuin kaksi."
"Luotat häneen aika helposti", Ursa sanoi ja vilkaisi nukkuvaa mustavalkoista kollia. "Ei ole sinun tapaistasi."
"Mitä hän muka voisi meille yksin tehdä?" tuhahdin. "Muutenkin, hän ei vaikuta sellaiselta kissalta, joka harrastaisi mitään juonitteluja."
Ursa istui vielä hetken paikoillaan Oreota katsellen, kunnes hän vetäytyi omaan pesäänsä.
"Niin kai sitten. Öitä."
"Öitä."
Istuin vielä hetken pesäni ulkopuolella. Kaksijalkojen asentama valonlähde räpsyi ärsyttävästi, jostain kuului hirviön murinaa. Kyllä, olin kurkkuani myöten täynnä tätä paikkaa, näitä samoja kulmia ja naamoja. Tulevaisuuteni olisi jossain muualla, ja minun oli löydettävä se - en voinut vain odottaa täällä, että jotain tapahtuisi ja elämäni ottaisi uuden suunnan. Viimein astelin pesääni ja kävin nukkumaan.

Niin me sitten päädyimme seisomaan kolmestaan kaksijalkalan rajalle. Muutamia päiviä oli kulunut Oreon tapaamisesta. Emme olleet päässeet lähtemään aiemmin, sään ollessa karmean huono. Olimme Ursan kanssa tulleet siihen päätökseen, että lähtisimme kollikissan mukaan. Emme kuitenkaan olleet kertoneet Oreolle mitään, sillä pelkäsin, että ehkä erakko jänistäisi. En ollut varma, halusiko hän meitä mukaansa, mutta tiesin, että pärjäisimme kolmin nokin paremmin.
Seisoimme kaljujen pensasaitojen rajaamalla kaksijalkojen tiellä. Edessämme näkyi metsä, jonne tie jatkui hiekkaisena polkuna.
"No niin, täältä pääset pois", ilmoitin pienikokoiselle kollille. Hän katsahti minuun ärsyttävän innostuneen oloisena.
"Kiitos paljon avusta. Ehkä näemme vielä joskus."
Vilkaisin Ursaa, joka katsoi jo minua odottavasti.
"Itse asiassa... Me tulemmekin mukaasi", vastasin tarkkaillen Oreon reaktiota. "Haluan pois kaksijalkalasta. Ajattelimme, että voisimme liikkua kanssasi, ainakin jonkin aikaa. Tietenkin, jos kuvittelet, että tällä vieraalla alueella on turvallisempaa liikkua yksin kuin kahden muun kissan kanssa, ymmärrän senkin."

//Oreo?
// 646 sanaa

Oli käynyt jotain kamalaa, Fetus oli napattu! Kaksijalat olivat vieneet Fetuksen pois, eikä kukaan tuntunut tietävän minne kaksijalat suuntasivat. Olin pyytänyt emolta lupaa päästä etsimään Fetusta, mutta hän oli todennut että jos löytäisin minne kaksijalat olisivat laittaneet hänet he luultavasti nappaisivat minutkin. Enkä minä halunnut tulla napatuksi, Fetuksen kohtalo oli vain niin kaamean surullinen. Entä jos en enää ikinä näkisi häntä? Jos kaksijalat eivät palauttaisi häntä? Ei ollut reilua että he omivat kokonaan Fetuksen! Mekin tarvitsimme Fetusta! Kuitenkin kun Corona oli poissaoleva ja muutkin olivat huolissaan en uskoltanut puhua huolistani. Heidän täytyisi jatkuvasti olla hereillä minne vain menivät, eikä poikkeuksia saanut olla. Nyt anelin isää päästämään minut ulos leikkimään, koska en saisi mennä yksin minnekkään. Hän käski pyytää Coronaa mukaan. Nyökkäsin ja lähdin kohti Coronaa. Hänellä alkoi olla kohta pravuuri paikka istuessaan kiven päällä. Kun saavutin ruskean kollin, nykäisin hennosti toisen turkista. Tarkoitukseni ei ollut satuttaa toista, vaan ajatukseni oli täysin herättää toisen huomiota. Corona kääntyi katsomaan minuun päin heti. Hän oli ollut niin haikea.. Kai se johtui Fetuksen onnettomuudesta.
Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, Isän mukaan olisi myös hyvä idea jos piristäisin Coronaa, tätä mallia hän ei tekisi mitään muuta kuin surisi, eikä olisi koskaan hyvä surra yksin. Eikä surullisena kannata jäädä vain sammalpedin pohjalle. Intoilin toki heti ulos menosta, sekä yhteisestä ajasta. Olin myöskin oppinut hyvinkin käyttämään anelevaa naamaani. Jos tarpeeksi sanoisi kauniisti yleensä kissat suostuisivat, eikös niin? Corona alkoi heti hymyillä, vaikka hän silti näytti hyvin vakavalta. Olin aivan varma että jos hän kaiket päivät istuisi tuolla kivellä muistelemassa vain menneitä pian hänet napattaisiin eikä hän itsekkään huomaisi sitä. Niin ajatuksissaan hän oli.
"Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?", Corona kysyi. Hän kohotti kulmiaan jääden oikeasti odottamaan vastaustani. Yleensä se oli pelkkä lausahdus ei minnekkään minun seurasta mutta nyt se oli kysymys. En minä muutenkaan matkoillamme minnekkään kadonnut muiden seurasta! Korkeintaan pilaillakseni puun taakse piiloon jossa sielläkin pystyin jatkuvasti kihisemässä katsomaan vahtijaani. Nyökkäsin hänelle pari kertaa innoissani. Jee! Kohta pääsisin ulos!
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, Corona ilmoitti isälle. Isä nyökkäsi ja räpäytti silmiään tapansa mukaan. Corona näytti suunnan kun lähdimme kulkemaan lumisessa maastossa. Oli aina yhtä ihanaa lähteä kiertelemään paikkoja! Koskaan ei tiennyt miltä mikäkin näytti, paikat muuttuivat sään mukaan.
"Otettaisiinko juoksukisa?", Uskoin jo valmiiksi toisen kieltäytyvän, koska ei ollut niin turvallista lähteä minnekkään rynnimään, saati lopettaa keskittymäs maastosta, kuitenkin anelin sitä. Täällä ei näkynyt mitään hälyttävää, saati haissut mitään epäilyttävää. Halusin kuitenkin pitää hauskaa, sekä juoksu kisat olivat aivan parhaita Coronan kanssa. Vedin naamalleni parhaan anelu naamani, toivoen sen toimivan kolliin.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, Corona tokaisi. Olin melkein heti hyppimässä onnesta, mutta aloin piirtämään viivaa lumeen. Lähtöviiva. Se ei ollut kyse voitosta, saati kilpailusta, vain siitä että sain pitää hauskaa ystäväni kanssa.
"Valmiina?", Aloitin. Me kummatkin asetuimme paikallemme, valmiina juoksemaan henkemme edestä. Corona nyökkäsi minulle, ja niin aloittaisin lähtölaskennan.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!”, Huudahdin. Corona ja minä lähdimme eteenpäin minkä pääsimme, lunta pöllysi toki takanamme kun juoksimme. Pidin katseeni tarkasti maaliissani, pian olisimme perillä, koko maailma katosi ympäriltäni kun juoksin, näin vain lumikasan ja minut. Yht äkkiä Corona juoksikin minut kiinni, tönäisten minua. Heräsin huomaten Kaksijalan mennen melkein paniikkiin. Tassuni eivät äkkiä ottaneet vastaan signaalia lopettaa, käännyin kuitenkin katselin olkani yli kun hädissäni kuulin Coronan huudon. Mitä minä teen! Minun pitäisi jäädä tänne häntä pelastamaan! En saisi jäädä kiinni. Mutta kaksijalka näytti niin suurelta, sekä pikku pesä niin pelottavalta. Ehkä corona pääsisi pois sieltä itse. Shokissa minä en tajunnut juoksevani, jalkani vain veivät minua. Hädissäni kyyneleet tulivat kun kuvittelin kaikkein pahinta. Juoksin suoraan kotiin. Entä jos hän kuolisi? Ei tulisi takaisin? Kaikki olisi syytäni! Minä sitä juoksukilpailua ehdotin! Minä halusin lähteä rajalle! Tätä siitä sai! Juoksin koko matkan, vaikka keuhkojani alkoi jo kirvellä. Kunnes näin emon. Kyyneleet valuen minä juoksin kaksikon luokse, yritin pihistä asiaa mutten saanut sanoja ulos. Emo ja isä tulivat lähemmäs, emo kysyen missä Corona on. Halusin vastata että tämä oli yksi typeristä kilpailustamme mutta tällä kertaa hän ei oikeasti tulisi. Nyyhkytin ja tasasin henkeäni.
"Lumikasalla he- he nappasivat Coronan", Nyyhkytin, tunsin kuinka emoni sukaisi päätäni.
"Hän käski vain juosta! Olisin voinut varmasti pelastaa hänet tai tehdä jotain auttaakseni, se kaikki on syytäni nyt kaksijalat saivat hänetkin", Sanoin panikoiden. Upotin kynsiäni maahan repien sitä peloissani. Emoni laski päänsä tasolleni. Katsoi minua tyynesti yrittäen saada selkoa tilanteesta.
"Rakas ei kaksijalkoja vastaan voi tapella, teit aivan oikein, ei ole mitään mitä et voinut estää", Katsoin sitten isää hetken. Kyyneleeni yhä valuen. Emo katsoi isään peloissaan. Ymmärsihän sen. Corona oli isän veli, ja nyt hän oli poissa.
"Mitä me teemme seuraavaksi?", Yritin itkuni keskellä kumminkin hymyillä. He olivat aikuisia kumminkin, he luultavasti tiesivät aina mitä tehdä.

//787 sanaa
//Merkurius? Taivas?

Niin, tosiaan. Jäin kiinni, toivoin ettei Coronalle kävisi yhtikäs mitään. Hän juoksisi pakoon ja ilmoittaisi muille vaarasta. Kuulin kyllä kollin askeleet häkin ulkopuolella, mutten pystynyt kuin toivomaan kollin juoksevan tarpeeksi kovaa että kaksijalka ei saisi häntä kiinni. Loppujen lopuksi Kaksijalat eivät olleet nopeita, sekä yleensä aika kömpelöitä. Heitä vain pitäisi osata varoa eikä pudota tyhmiin ansoihin, kuten minä olin antanut itseni vaistojeni varaan lihapalan kanssa. Tunsin kuinka kaksijalka lopulta kömpelösti nosti minut, otin paikkani häkin perukoilla, ottaen tukevan asennon. Jos pysyisin istumassa luultavasti vielä kaatuisin naamalleni. Tosiaan, mikään ei muuttunut, tilasta toiseen. Pystyin ehkä juuri ja juuri tuntemaan täällä olevan lämpimämpää kuin muualla, joka oli tosissaan outoa. Kuitenkin, kuului hälinää, kiljaisuja, jotka saivat turkkini pörhistymään. Suljin silmäni, yrittäen miettiä pakokeinoa. En ollut kaksijalkojen pentu, en todellakaan. Mielummin kaikkea muuta. Mutta miten pääsisin pois? Jos pääsisin kaksijalkalassa pakoon voisin ihan rauhassa seikkailla ilman mitään huolia. Mutta siinä oli taas se, en voinut antaa Coronan luulla että kaksijalat tappoivat minut, toinen vielä surisi tai jotian muuta ääliömäistä. Tai no, en usko hänen surevan minun perääni lainkaan, mutta ruskapentu ja muut olivat ihan eri asia. Minä ja Dakota tulimme loppujen lopuksi ihan hyvin toimeen. Mutta jos se ääliö yrittäisikään tulla perääni hän olisi kuollut. Heidän pitäisi siirtyä, muuttaa kauemmas. Oli idioottimaista kokoontua edes yhteen saatti luottaa toiseen. Oli turhaa luottaa, avautua, olla ystävä, koska siksi että se oli aivan turhaa. Kaikki lopulta olisivat vain oman etunsa perään, eikä ollut ideaa tyydyttää ketään muuta. Aikaa kului, kunnes jatkunut hälinä ulkopuolella lakkasi, hälin lisää, minua liikutettiin.. Pysyin yhä viimeisessä nurkassa valmiina hyökkäämään. Sitten kuulin ääniä, eläimiä, kaameasti toisia eläimiä. Turkkini pörhistyi ja kynteni avautuivat. Yht äkkiä luukku avautui edessäni, se oli jotain paksua mustaa ainetta ja näin uuden kiiltävän keppi aidan. Joku nosti minut ja minähän raavin ja sähisin. Ei se ollut pelosta, ennemmin halusta ja suunnitelmasta päästä pois. Myös ahdistuksesta kun joku koski minuun. Kaksijalka päästikin minusta irti ja putosin. Nopeasti vilkuilin ympärilleni katsoen oudon muotoista pesää. Se jatkui suoraan ja omasi mutkia.. En pitänyt siitä, pinkaisin juoksuun lähtien kohti lähimpää kulmaa. Kuin olisit mennyt puskan taakse piiloon. Mutta kulman takana oli umpikuja. Ketunläjät! Kaksijalka sai minut kiinni, saaden taas sihinää seurakseen. Hän vei minut pehmustettuun aitaukseen. Siinä tosiaan oli kiiltävä risu aita, kuin seinämä. En koittanut edes purra sitä sillä tiesin sen olevan kovaa. Murisin ja sihisin kaltenevalle kaksijalalle, tutkien sen jälkeen pesää. Pieni, siellä oli pupunpapanoita ja vettä, lämmintä, meluisaa, ehkä ihan siedettävä paikka levätä. Edellis yö oli taas mennyt kaksijalkojen jälkien paikannukseen, etsimiseen lähinnä koska niitä ei ollut. Otin rennon asennon hiljattain, painuen kippuraan. Pystyin kyllä nukkumaan melussa, mutta eri asia pystyinkö nukkumaan vieraassa paikassa. Lopulta nukahdin helposti.

Seuraavan kerran kun heräsin heräsin viiltävään kipuun, meteliin. Olin käärittynä johonkin pehmeään, ja kun katselin ympärilleni kaksijalkoja pörräsi kaikkialla. Aloin sihistä ja yrittää päästä pois mutta tunsin huumaavan kivun lonkassani sekä tassuissani. Muistin haikeasti kivun kun jotain oli käynyt, joku oli tökkäissyt minua kuin piikkiherneen piikillä. Näkökenttäni oli yhä sumea, mutta kuulin yhä huudon ja ulvonnan taustalla. Mitäh? Taas kaikki tuntui sumenevan, ja kun tulin tajuihini tajusin olevani taas kopissa. Kipu ei ollut enää läsnä, tai oli kun liikuin. Katsoin ympärilleni silmieni alkaessa tarkentua. Tassuni olivat peitetty jollain valkoisella pehmeällä.. Kaikki muu näytti olevan ennallaan. Kun yritin liikuttaa tassujani, nousta pystyyn, kipu läpäisi minut, joten yritin pysyä paikallaan. Kömmin kuitenkin pupun papanoille, haistaen niitä. Ne eivät haisseet ulostelle? Kai se oli jokin versio ruuasta. Täällä oli vaikeaa erottaa hajuja toisistaan, sillä joka puolella haisi eri eläin, joten välttelin haistelemista. Kerran olisin loukussa ilman tietä ulos, minun kai pitäisi syödä. Mutta en varmasti söisi tuota. Ei kukaan minua tullut pelastamaan ainakaan. Voi rotta! Mihin olin itseni ajanutkaan. Pitkän paikalla pysymisen jälkeen päädyin maistamaan papanoita. Oli totta ettei se ollut kanin ulostetta, mutta se ei todellakaan maistunut sitä paremmalta. Kuin kuivaa lihaa, johon oli tungettu ties mitä. Vedikään ei maistunut kodin vedeltä, vaan se oli turhan mautonta. Join vetta kumminkin.

Seuraavana päivänä pääsin kaksijalan hoitoon, vaikka kuinka yritin näytt etten halunnut hänen inhoja vaaleanpunaisia käpäliään lähelle, hän yritti jatkuvasti koskea minuun. Lopulta hän alkoi kiusaamaan kipeitä tassujani, käärien minut taas siihen pehmeään sammaleeseen. Tämä sammal oli ohutta, keltaisen väristä. Tosin se oli hyvinkin puhdasta, eikä omannut lainkaan multaa seassa. Hän vaihtoi valkoisen asian, ja taas kosketteli minua. Kun viimein sain tilaisuuden purra häntä, purin. Kaksijalka ärjäisi päästäen minusta irti. Vaikka kuinka sähisin hän vei minut taas sinne koppiin. Taas nukkumaan napusten jälkeen. En tajunnut mikä sai minut nukkumaan niin paljon. Mutta seuraavan kerran kun heräsin, huomasin kaksijalan. Se toi viereeni uuden ystävän. Huomasin sitten liian tutun turkin väläyksen. Corona?!??!?!?!? Sekasortoiset tunteet myllersivät lävitseni, kun katsoin toisen suuntaan. Oliko muitakin jäänyt kiinni? Mitä hän täällä teki? Aikoivatko he satuttaa häntäkin? Eivät he saisi! Minä pitäisin siitä huolen! Mutta miten.. Olin vain häkissä jumissa, miten minä voisin auttaa toista. Katsoin toisen suuntaan, olkko toinen tulossa kenties pelastamaan minua? Fetus lopeta! Mieti! Sinun on päästävä välittömästi täältä pois. Yritin luonnostani avata kynsiäni, mutta kova kipu vihlasi lähvitseni. Pystyin juuri ja juuri istumaan kivun kanssa, ruoka oli muuttunut ajan myötä, nyt siinä oli joitain.. enemmän riistamaista sekoitetta.
"Kukas se siinä?", Kysyin, vaikka olinkin jo nähnyt jotain, jostain syystä sydämeni tuntui kuin tulevan ulos rinnastani. Se hakkasi niin kovaa. Miksi se hakkasi? Ei se ollut niin että olin peloissani saati vihainen, kaikki oli hyvin. En ollut tosin helpottunutkaan kun näin toisen lukittuna laatikkoon, enemmän tympääntynyt.
"Fetus? Sinäkö se siinä?", painauduin mahdollisimman lähelle kiiltävää aitaa hymyillen vähän.
"Tuliko sinulla jo ikävä aavevarjo? Tämä ei nimittäin ole lempi paikkojani olla, voin kertoa", En tietty näyttänyt toiselle haavoittuneita tassujani, se olisi vain silkkaa tyhmyyttä ja heikkoutta.
"Ei tullut, oletko kunnossa? Oletko löytänyt vielä keinoja paeta?", Toinen uteli huojentuneisuutta äänessään. Siristin silmiäni. Miksi minun asiani kuuluisivat yht äkkiä hänelle? Miksi hän edes välittäisi. Sitä paitsi jos osaisin karata olisin jo karannut. Olin kuitenkin tehnyt huomiota. Joitain eläimiä päästettiin kaksijalan valvomana ulos, sekä nuo eläimet aina tekivät jotain ulkona, en ollut varma mitä, mutta se olisi varmasti yksi keino. En kuitenkaan halunnut elätellä turhia toiveita.
"Toki, he vain leikkasivat jotain tassuistani enkä ole varma mitä. En ole vielä keksinyt juonta. Saitko muut turvaan? Olisi turhauttavaa jos kaiken työn jälkeen ruskapentu kuolisi kaksijalkojen käpälissä", Tokaisin kylmällä äänellä, sillä en halunnut näyttää että oikeasti välitin.

//1028
//Corona?

Corona ja Ruska olivat lähteneet vähän aikaa sitten yhdessä ulos. Istuskelin hieman tylsistyneenä pesämme sisällä ja mietiskelin.
Corona oli tuonut karvoja nostattavan uutisen mukanaan muutama päivä sitten, kun hän oli ollut todistamassa kaksijalkojen nappaavan erakkokissa Fetuksen. Olin aina pitänyt kaksijalkoja epäilyttävinä, mutta tätä en ollut osannut odottaa. He olivat alkaneet vihollisiksemme.
Olin ehkä vähän jännittynyt siitä, kun poikani ja hänen setänsä olivat lähteneet lähelle vaaraa. He olivat kyllä luvanneet pysyä lähellä, mutta olin huolissani. Kyllä minä rauhalliseen Coronaan luotin, vaikka välillä hän saikin niitä päähänpistojaan.
Nousin ylös ja tassutin ulos pesästä. Suuntasin oitis kumppanini luokse ja asetuin istumaan tämän viereen.
“Hei”, naukaisin ja sain lempeän vastauksen. Merkuriuksen häntä heilahti taakseni, kuin käärien minut lämpimään ja turvalliseen otteeseensa.
“Mitä mietit?” Merkurius kysyi katsoen arvioivasti minua.
“Mietin vain sitä, kuinka Ruska ja Corona pärjäävät ulkona, jos ne kaksijalatkin ovat liikkeellä”, selitin ja päästin syvän huokauksen. Merkurius nuolaisi päätäni karhella kilellään lohdullisesti.
“Tiedän kyllä. Minuakin huolestuttaa ne kaksijalat, mutta huolehtiminen ei ratko mitään”, kolli naukui viisaasti. Nyökkäsin silmät kiitollisina säihkyen. Tunsin oloni heti varmemmaksi.
Kauhuni kävivät kuitenkin pian toteen, sillä Ruska juoksi aivan hengästyksissään aukiolle ja yritti sanoa jotain hengästymisensä keskeltä. Nousin ylös ja juoksin nopeasti tämän luo Merkurius perässäni.
“Ruska, mikä on? Missä Corona on?” kysyin silmät jännittyneinä kiiluen.


//Ruska? Mer? (anteeks mikä pätkä)
207 sanaa

Katsoin silmät järkytyksestä ammollaan, kuinka Fetus loikki liikkuvan lihan palan perässä. Hän ei ehtinyt reagoida varoitushuutooni, kun oli jo liian syvissä vesissä. Lähdin nopeasti tämän perään sydän rinnassani kauhusta hakaten. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja yritin napata vielä naaraan hännästä, mutta kaksijalat ehtivät sulkea tämän pois ulottuviltani. Pysähdyin järkyttyneenä ja lamaannuin paikalleni sekunniksi, mutta kun huomasin kaksijalkojen huomion kiinnittyneen minuun, tiesin, että nyt täytyisi lähteä. Juoksin ja juoksin kierrellen ja kaarrelleen niin kauan, että keuhkojani poltti kuin tukehtuisin. Lyyhistyin maahan vetämään henkeä. Jokin Fetuksen vakavassa olemuksessa oli jo saanut minut varuilleen, hän oli varmasti tuloissa varoittamaan meitä tästä. Minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan hänet! Se on minun tehtäväni, pitää hänestä huolta. Soimasin itseäni sen koko ajan, kun makasin siinä tasaamassa hengitystäni. Kuuntelin vainoharhaisesti ympärilleni siltä varalta, että kaksijalat saapuisivat.
Nousin ylös ja lähdin juoksemaan poissaolevana kohti leiriämme. Saavutinkin sen nopeasti ja kun pyrähdin aukiolle pakahtumaisillani, koko kissakatraan katseet kiinnittyivät huolissaan minuun. Merkurius hölkkäsi nopeasti luokseni jännittynyt ilme kasvoillaan. Näin kuinka Ruska piiloutui ottoemonsa taakse ja tämä katsoi tätä lämpimästi, kuin suojaten kaikilta maailman vaaroilta.
“Mitä on tapahtunut?” Merkurius kysyi huolestuneella äänellä ja katseli minua, kuin etsien vammoja. Pudistelin päätäni ahdistuneena vaarasta, joka saattaisi kohdata meitä.
“Kaksijalat...nappasivat Fetuksen...”, kähisin hengästykseni välistä. Kissajoukosta kuului huolestunut kohahdus, “Ne toimivat fiksusti... Ensin jättivät syötin, jonka avulla ne houkuttelivat hänet lähemmäs ja sitten he ottivat hänet mukaansa. Täällä ei ole enää turvallista.” Merkurius katsoi minua järkyttyneenä kuulemastaan vaarasta. Dakota tassutti veljeni rinnalle.
“Emme voi enää kulkea yksin ja vaikka kulkisimme yhdessä, meidän tulee olla varovaisia. Varokaa ansoja ja välttäkää houkutusta valmiiksi tapetusta riistasta. Meidän on löydettävä turvallisempi asuinpaikka, jos tämä ei pian lopu. Fetus saattaa olla ensimmäinen kissa monesta”, Dakota naukui järkevästi. Hänen käytökseensä ei tuntunut vaikuttavan ylitsepääsemättömästi tapahtuman aiheuttama jännitys, vaan hän kykeni edelleen ajattelemaan järkevästi. Nyökkäsin naaraalle.

Oli kulunut muutama päivä Fetuksen nappaamisesta. Olin huomannut olevani hieman etäinen ja poissaoleva. Minua taisi harmittaa nuoren naaraan kohtalo. Ties mitä hänelle tehtäisiin. Olisiko hän edes elossa enää? Olivatko kaksijalat alkaneet käyttää kissoja ravinnokseen? Minua kylmäsi ajatus luita ja ytimiä myöten. Halusin saada Fetuksen takaisin, kukaan ei ansainnut tuollaista kohtaloa. Istuskelin yksin erään kiven päällä, missä minulla oli alkanut tulla tavaksi istua. Hetken päästä tunsin hennon nykäisyn turkissani. Käännyin katsomaan ja näin Ruskan innostuneen katseen.
“Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, tämä intoili ja hänen katseensa oli aneleva. Kasvoilleni nousi väkisinkin hymy, mutta silti pidin katseeni vakavana.
“Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?” kysyin kulmiani vaativasti kohottaen. Oppilasikäinen kissa nyökytti energisenä. Hän oli kunnon energiapakkaus. Muistin kuinka olin joskus löytänyt hänet tärisevänä karvakeränä, kun hän oli karannut Fetuksen luota. Tuntui, että siitäkin oli niin vähän aikaa.
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, ilmoitin vielä veljelleni. Veljeni nyökkäsi ja räpäytti silmiään minulle luottavaisesti. Sen jälkeen viitoin Ruskalle suuntaa, johon lähtisimme ja niin pieni retkemme alkoi. Kiertelimme ja kaartelimme ja lopulta Ruska tokaisi:
“Otettaisiinko juoksukisa?” Mieleni teki suostua, mutta tiesin, että se voisi olla vaarallista nyt kun kaksijalat olivat liikkeellä. Ilmeestäni Ruska saattoi jo odottaa kieltäytymistä, sillä hänen katseensa muuttui anelevaksi.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, sanoin. Ruska suostui ja alkoi innokkaasti piirtää lumeen viivaa, josta lähtisimme.
“Valmiina?” tämä kysyi ja vilkaisi minuun sen jälkeen katsoen lähtölinjaa. Nyökkäsin ja asetuin alas.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!” kolli kiljaisi ja lähti pinkomaan sen minkä käpälistään pääsi. Lähdin tämän perään, mutten niin lujaa kuin pääsisin. Halusin antaa veljenpoikani voittaa. Se ilo minkä hän siitä saisi. Hän pinkoi ja pinkoi ja oli melkein maalissa, kun lumikinoksen takaa ilmestyi arvaamatta kaksijalka kiiltävän hopeisen aitauksensa kanssa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja juoksin nopeasti Ruskan kiinni. Kaksijalka oli nappaamassa häntä! Hopeinen aitausmainen asia oli jo noussut ylös kaksijalan tassuissa valmiina nappaamaan kohdalle osuvan kissan. Ruska oli jo melkein siinä, missä kohtaisi kiinnioton, kun juuri sain hänet töytäistyä sivuun ja lysähdin itse kuonolleni lumeen. Kuulin rautaisen kilahduksen ja pian olin vankina näiden ohuiden hopeisten keppien välissä, enkä päässyt minnekään.
“Juokse Ruska! Juokse kotiin!” käskin tomerasti. Ruska lähti tassut lunta sutien juoksemaan nopeasti pois kauhunkiilto silmissään. Olin käskenyt Ruskan mennä suoraan kotiin, sillä kaksijalkoja oli vain yksi ja se oli keskittynyt minuun. Yritin purra hopeisen kepin poikki, mutta se oli niin kovaa, että se sai minun hampaani vain särkemään. Mourusin vihaisena minua tarkkailevalle kaksijalalle, joka otti aitaukseni käteensä ja lähti kantamaan minua. Painuin pieneksi keräksi tilan nurkkaan ja tuijotin ympärilleni kauhuissani.
Kaksijalka vei minut kohti hirviötä ja se sai karvani pystyyn. Aloin ulvoa korvia huumaavasti pelkoani. Se aikoi syöttää minut hirviölleen. Aloin raapia henkeni edestä hopeisia keppejä, ja yritin paeta. Olin vankina ja pian hirviön ruokaa. Kauhu sai mielentilani sekavaksi. Tämä olisi loppuni. En päässyt pois. Suljin silmäni ja valmistauduin loppuuni.
Odotin ja odotin, eikä mitään tapahtunut. Avasin silmäni ja huomasin olevani yksin. Olin jossain lämpimässä ja tummassa tilassa ja sen ulkopuolelta kuului hirviön murinaa. Voisiko olla, että hirviö muka söi minut jo? Uskaltauduin tunkemaan päätäni hieman keppien välistä, jotta näkisin paremmin, mutta ei ollut mitään nähtävää. Oloni oli rauhoittunut, sillä olin yksin. Tässä minä nyt vain olin, hirviön vatsassa.

Yhtäkkiä hirviö pysähtyi yllättäen ja heilahdin vankilassani. Hirviö oli liikkunut todella kauan, en tiedä kuinka pitkälle se oli minut vienyt. Sykkeeni oli taas noussut. Pian se sama kaksijalka tuli ja avasi hirviön vatsan nostaen minut taas ilmaan. Minua alkoi taas pelottaa. Kaksijalka käveli kohti kaksijalanpesää ja kun saavuimme sisälle, ilmassa leijui kissojen tuoksu. Kissojen ja kaiken muun mahdollisen. Mihin minä olin oikein tullut?
Kaksijalka vei minut tomerin askelin johonkin uuteen huoneeseen, jossa korviani raastoi monen eläimen äännähtely. Luimistin korviani ja yritin sulkea melua mielestäni. Rakastin niin kovasti hiljaisuutta.
Kaksijalka pysähtyi toisen hopeisen tikku aitauksen kohdalle, mutta tällä kertaa se oli kiinni pesän seinässä, jossa oli lukematon rivi samanlaisia aitauksia. Se avasi portin ja sen jälkeen avasi minun aitaukseni ja pian se nosti minut lämpimiin outoihin nahkaisiin tassuihinsa. Sähisin ja raavin, jotta pääisin tämän otteesta, mutta ennen kuin huomasinkaan olin jo uusien kaltereiden sisällä.
Tällä kertaa allani oli lämmin ja pehmeä oikein mukavan tuntuinen alusta, joka oli vähän kuin sammalta. Aitauksen nurkassa oli outo astia, missä oli kirkasta nestettä ja sen vieressä pupunpapanoilta näyttäviä klönttejä. Irvistin.
“Kukas se siinä?” kuulin äänen vasemmaltani, jota en olisi odottanut ollenkaan kuulevani.
“Fetus? Sinäkö se siinä?” henkäisin ja käännyin katsomaan ääntä kohti. Vieressäni olevasta keppiaitauksesta kurkki tuttu lepakkokorvainen naaras. Sydämeni oli pakahtua huojennuksesta.

//Fetu tai Ruska? Toivottavasti ei menny hirveesti ristiin Ruskan tarinan kaa :)
1044 sanaa

Täällä oli ollut aivan mahtavaa! Olin saanut tutustua kaikkiin, vaikka kaarlo olikin mennyt pahempaan kuntoon. Mutta kuullemma hän olisi sitten suojelemassa Taivaslaulun ja Merkuriuksen edes menneitä pentuja jos itse nukkuisi pois. Minua kuitenkin surutti hirveästi se kuinka hän ei olisi sitten enää meitä suojelemassa. Lumi oli tosissaan vallannut koko maailman, se oli kaikkialla, nyt kuitenkin lumi oli sulamassa. Taivaslaulu ja Merkiurius olivat alkaneet opettaa minulle kaikkea hauskaa, kuten miten tapella, miten saalistaa. Minua kuitenkin vielä kiinnosti yksi asia, miten uida? Olimme opetelleet paljon kaikenlaista, tassujani ihan kivisti illalla, mutta koskaan emme olleet opettelleet uimista. En ollut puhunut asiasta mitään, mutta tänään ottaisin sen puheeksi. Olimme partioineet rajaa, joka oli joka kerta yhtä jännää, mutta tänä yönä minä vartioisin ensi kertaa isän kanssa leiriä! Super jännää! Emo kävi sanomassa meille hyvät yöt, onnitteli meitä, ja sitten lähti nukkumaan. Seurasi taas opetus tuokio kaikkien aistien tärkeydestä ja siitä kuinka minä isona tekisin tätä jatkuvasti. Minä vakuutin isälle että minusta tulisi paras vartija mitä hän olisi ikinä nähnyt, sekä kyselin vähän lisää häneltä kysymyksiä. Isä oli korostanut ettei haitannut vaikka nukahtaisin vartion kesken, mutten antaisi käydä niin, minä olisin yhtä upea kuin isä ja vartioisin joukkoamme koko yön! Kuljin välillä kivikasaa ympäri, mutta oli vaikea nähdä pimeässä. Todellakin vaikeaa, en meinannut erottaa mitään. Sen takia painostin Hajuaistin, Kuuloaistin sekä Tuntoaistin varaan. Pitäisihän minun osata tunnistaa vaara joskus vaikka silmät sidottuna, joten nyt sitä harjoteltaisiin. Yö sujui kyllä, hyvin mutta hitaasti. En haistanut mitään vaaraa, vaikka välillä hätkähdin paikalleni haistaessani uuden hajun. Fetus. Hän kulki välillä niin läheltä että haju kantautui leiriin asti. Fetus oli ihan mukava, vaikka hän ei pitänytkään leikkimisestä. Hän usein kuitenkin saattoi hetken tarkkailla harjoituksiani ennen kuin katosi. Corona oli aivan upea! Hänen kanssaan sain usein juosta kilpaa ja voitin ainakin joka toisen juoksukilpailun häntä vastaan. Hänen kanssaan useimmiten leikin vapaa ajalla kun kaikki harjoitukset oltiin tehty. Tai sitten Timin tai Dakotan. Hekin olivat aivan kivoja ja pidin heistä. Viimein aamu koitti, sekä pääsimme nukkumaan pesään. Emo toivotti meille vielä hyvät yöt, vaikka olinkin niin väsynyt etten meinannut pysyä tassuillani! En olisi uskonut että valvominen oli näin raskasta hommaa, mutta se oli sen arvoista. Pian olisin yhtä mahtava kuin emo ja isä ja pystyisin valvomaan kaikki yöt! Uiminen oli unohtunut kokonaan mieleni perukoihin, kun viimein toivotin hyvät yöt isälle ja nukahdin melkein salamana sammalilleni. Ne olivat kohta jo pienet, minun pitäisi kerätä taas lisää sammalta ensikerralla kun menisimme ulos. En edelleenkään pitänyt ajatuksesta kulkea metsässä miten sattuun ilman vanhempieni tai perheen tiedostamatta, vaan aina he tiesivät missä menin ja kenen kanssa. Harvoin oli vastaväitteitä.

Heräilin aika myöhään, isän kanssa samoihin aikoihin. Saimme heti aamiaiset, itselleni hiiren. Mussutin hiirtäni, unihiekkaa silmistäni pyyhkien. Merkiurius kysyi mitä halusin tehdä. Kerroin kuinka halusin käydä kiertämässä rajoja jotta pystyisin hioa taitojani! Tassujani tosin kivisti eillisestä, mutta aion silti menisin aivan varmasti tarkistamaan rajoja. Merkurius harkitsi oliko se sopivaa eillisen valvomisen jälkeen, minä kuitenkin pyysin oikein kauniisti venytellen raajojani samalla kun katsoin anellen toista. 'Kiiilllttiii' se koristeli vielä aneluni. Lopulta isä suostui siihen.
"Kiitos isä!", Kehräsin kiehnäten toisen rinnusta vasten ja lähdin. Hän katsoi perääni, kun tassutin aukiolle. Juuri tuolla Tim ja Emo juttelivat jostain. Dakota puolestaan oli luultavasti Kaarlon luona seuraamassa tilannetta. Tassuttelin Emon luokse, innosta hehkuen.
"Haluan mennä vartioimaan rajaa! Kenet otan mukaani?", intoilin. Taivaslaulu hymyili katsoen minuun. Corona tassutti juuri pesään luultavasti lepäämään hetkeksi. Hän oli tänään jo metsästänyt aamupalaa.
"Minä voisin lähteä kanssasi, Taivaslaulu voi jäädä vartioimaan tänne siksi aikaa", Timi tokaisi. Innolla katsoin häntä, sekä emoani.
"Selvä! Mennään!", Hihkuin. Niin me lähdimme, koska kellään ei ollut siihen sanottavaa. Emme onneksi törmänneet rajalla mihinkään jännään, vaikka kiersimme vain pienen osan. Emme menneet enää Fetuksen pesän lähelle, vaan hän itse saisi hoitaa reviirinsä. Niin Timi minulle kertoi. Nyökkäsin ja palasimme leiriin. Siellä Corona juoksi henki hieverissä paikalle, ja minä ihmeissäni piilouduin äidin taakse, joka oli tullut pesästä. Corona ei varmaan ollut saanut unta vain levännyt, koska hän tuli nyt vastaan. Dakota oli puolestaan jo vartioissa, se kertoi miten paljon aikaa meillä oli mennyt. Olin jäänyt haistelemaan useaa hajujälkeä ja Timi kertoi kuinka tärkeää oli että olin kiinnostunut metsästyksestä. Kyllähän minä sen tiesin! Katsoin kuitenkin hätääntyneen näköistä kollia huolissani.

//684
//Coro? Muut erakot? Toivon etten menny yli.

Nämä viimeisimmät kuut olivat sujuneet.. ihan kohtuullisesti. Olin kulkenut siellä täällä, sekä löytänyt oman pesän. Pesä oli tosissaan coronan ja näiden pesän lähellä, koska tarvittaessa nämä olisivat takapakkina apuna taistelussa. Enhän minä ollut pesässäni kuin öisin, muulloin menin seikkailemaan muilla mailla. Nyt kuitenkin olin haistanut erittäin.. kiinnostavia hajuja viime päivinä, kaksijalkoja, he lähestyivät päivä päivältä, mutta nyt he olivat pois, olleet ainakin neljänneskuun. Coronan porukka ei ollut huomannut hajuja, koska ne olivat ns minun puolellani reviiriä, leirini puolella. Olin nyt matkalla kertomaan havainnostani, jotta saisin tarvittaessa apua hätä tilanteissa. Pysähdyin haistelemaan ilmaa, sillä kuulin ääniä yhä. Ei kai kaksijalat olleet palanneet? Ei voinut olla totta! Ei, se niinkään ollut, Corona. Seuraavaksi sain hänet päälleni. Toinen huokaisi, katsoin häntä toisen valittaessa. En tällä kertaa katsonut häntä vitsaillen, vaan tosissani. Tämä ei ollut leikin asia, sillä jos joituisin kaksijalkojen hyökkäämäksi siitä lähtisi nirri helposti.
"Tulin ilmoittamaan huolettavista havannoistani joita olen huomannut pitkän ajan ja uskon että teiltä on jäänyt välistä", Tokaisin. Corona katsoi minua tyynesti, mutta pieni epäilyn pilke oli hänen silmissään yhä.
"Mitä olet haistanut? Kyllä me luultavasti olemme sen huomanneet", Argh, tuo itsevarma asenne. Inhosin sitä. Olkoot. Hän sai minut raivon partaalle, mutta tiesin etten pääsisi ylös ennen kuin vastasin toiselle. Samalla halusin toiselle kaikkea parasta.. siksi minä luultavasti tässä olinkin. Olin kasvanut, mutten vieläkään yli Coronan. Ruskakin oli kasvanut hiljattain.. Olin silloin tällöin huomannut hänet harjoittamassa taitojaan Taivaslaulun kanssa. Ehkä siksi Corona yrittikin pitää minut kauempana leiristä.
"Hajuja. Etkö nyt nousisi päältäni niin voin tulla kertomaan teille kaikille. Tämä ei ole vitsin asia. Minua ei kiinnosta olla allasi", Huokaisin, katsoen toisen silmiin. Hän turhautuneena nousi päältäni, lähti johdattamaan minua leiriinsä. Tietty minä tiesin minne mennä. Mutta nyt kerran toinen minua ohjeisti, voisin onnella tarkkailla lisää hajujani. Turkkini pörhistyi kun haistin kaksijalkoja lisää.
"Seis", Sihisin, Corona kääntyi katsomaan minua, kun kylmässä Lehtikadon viimeisissä lumissa pysähdyin. Älä viitsi olla täällä asti? Mitä sinä täällä edes teet! Täällä asti. Astelin lähemmäs, kunnes huomasin maassa lihan palan? Lihaa? Kurtistin kulmiani, yhä häntäni hermostuneena heiluen. Corona tuntui pysyttelevän kauempana. Lihapala yht äkkiä liikkui. Mitä? Hyppäsin pikku riistani kimppuun. Sitten se liikkui taas. Sitten kuului äännähdys liian myöhään kun hyppäsin taas.
"Fetus! Tule takaisin! Se on ansa!", Kolli sihisi, kun tajusin kävelleeni suoraan puskaan. Olin jossain aivan muualla kuin piti, mutta en tiennyt miten. Seinät olivat mustia, mutta kun käänsin katseeni taakseni, he sulkivat oven. Suuhuni jäi riistan pala, kun nöyryytettynä tuijotin pimeään. Nyt Corona ei enää koskaan saisi tietää mistä olin ollut varoittamassa, mutta kai hänen pähkinä aivonsa tajuaisivat vihjeen. Toivoin tosiaan ettei hänkin jäisi kiinni.. Vanhempani olivat opettaneet minulle kaiken ansoista ja kaksijalan pesistä, joten en oikeastaan enää lainkaan pelästynyt näitä tilanteita, olin vain tympääntynyt häviöstäni.

//443 sanaa
//Corona?

Suin kastanjanväristä turkkiani tarkoin ottein. Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Ruska oli muuttanut luoksemme. Vähän sen jälkeen Fetuskin oli löytänyt onneksemme oman pesän, eikä hänen enää tarvinnut roikkua luonamme. Vaikkakin vähän turhan läheltä. Vähän väliä hänet löysi haahuilemasta omaan makuuni vähän liian läheltä meidän pesäämme.
Fetus oli myös kasvanut viime kuiden aikana. Hän ei ollut enää samanlainen pieni oppilasikäinen karvakasa kuin ensitapaamisellamme, vaan varttunut nuori naaras kissa, joka kohta loikkaisi aikuisuuden kynnyksen yli. Hänen värikäs persoonansa ei ollut valitettavasti muuttunut, vaan hän laukoi edelleen samoja viisastelujaan kuin aina ennenkin, eikä yhtään vähempää raivostuttavammin.
Olin huomaamattani alkanut sukimaan turkkiani entistä aggressiivisemmin. Yleensä jokainen sai minulta loistokkaan kohteliasta kohtelua ja kohdata tyynen ja hyväkäytöksisen itseni, mutta Fetus sai minut tuntemaan eri lailla. Hänelle näpäyttely tuntui miellyttävältä. Ikään kuin kilpailisimme keskenään siitä, kumpi voittaa loputtoman sanataistomme. Pakko minun oli myöntää, että olimme lähentyneet. Välimme oli oudot. Kaiken sen molemminpuolisen epämiellyttävyyden takana oli jonkinlaista välitystä.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään. Poistuin pesämme luota vartiossa olevalle Dakotalle tyynesti nyökäten. Tarvitsin päivittäin hieman omaa rauhaa introvertille sielulleni, jotta se saisi latautua rauhassa. Tassutin narisevassa lumessa ja tunsin hiljalleen, kuinka polkuanturani turruttuivat kylmästä.
Saavuin paksurunkoisen puun luokse ja kurotin venyttelemään sitä vasten. Sen jälkeen teroitin kynsiäni antaen kaarnan pöllytä. Katselin korkealle puuhun miettien näkymää, jonka sen oksalta näkisi. Harmi vaan en ollut yhtään hyvä kiipeilijä. Kuulin lumen narsketta vähän matkan päästä ja piilouduin puuta vasten. Turkkini maastoutui loistavasti ruskeaan puunrunkoon. Olin kömpelö piiloutuja, mutta tässä tilanteessa olisi pentukin osannut piiloutua omaa turkkiaan vastaavaa väriä vasten. Kun askeleet olivat aivan lähellä, kuulin jonkun haistelevan ilmaa. Jos en nyt iskisi, hän huomaisi minut ennen. Loikkasin puuntakaa nopeasti tunkeutujan kimppuun ja painoin tämän nopeasti maahan.
Kohdistin katseeni tulijaan ja se sai minut puuskahtamaan kyllästyneesti. Tunnistin tuon pisteliään katseen turhankin hyvin. Hän oli tunnistanut minut jo ennen iskuani, eikä ollut edes vaivautunut puolustautumaan
“Jaaha. Sinä taas”, naukaisin Fetukselle pyöräyttäen silmiäni. En ollut päästämässä solakkaa naarasta vielä mihinkään.
“Etkö osaa pysyä kauempana meidän pesästämme?” Jäin odottamaan naaraan vastausta. Ääneni oli kylmänviileä, mutta silmissäni loisti hitunen ilkikurisuutta.


//Fetu?
335 sanaa

Päivät kuluivat, muuttuivat neljäsosakuista puolikuuhun ja siitä kokonaiseksi kuuksi. Elämä oli rauhallista ja minulla ei ollut valitettavaa. Ruska oli varttunut hetkessä, ja kolli oli jo kuusikuinen. Taivaslaulu oli selittänyt, että kuusikuinen kissa alkoi klaanissa opettelemaan soturin taitoja, joita olivat muun muassa taisteleminen ja saalistaminen. Niinpä olimme päättäneet opettaa näitä taitoja myös Ruskalle. Pentu hyötyisi niistä tulevaisuudessa. Lisäksi elämä sujui helpommin, jos jokainen auttoi saalistamaan ruokaa. Lehtikadon aikaan sitä ei kamalasti ollut, mutta me selviäisimme.
Aurinko oli vasta laskemassa, ja oli alkanut hämärtää. Olimme kaikki kokoontuneet aukiolle syömään. Tai no kaikki paitsi Kaarlo. Kollin vointi oli heikentynyt entisestään, eikä vanhus jaksanut enää edes kävellä. Dakota oli huolissaan isänsä jaksamisesta, kuten me kaikki olimme.
"Valvommeko me tänään koko yön?" Ruska kysyi innostuneena ja katsoi minua suoraan silmiin. Kun katsoin häntä, en voinut olla hymyilemättä. Vaikkei Ruska ollutkaan meidän oikea poikamme, hän tuntui siltä. Sydäntäni lämmitti se, että kolli kutsui meitä vanhemmikseen.
"Tarkoitus olisi, mutta jos väsähdät kesken vartioinnin, se ei haittaa", vastasin. Olin luvannut ottaa Ruskan mukaan yövartioon, koska kollin täytyi kyetä tekemään se joskus yksin.
"Varmasti jaksan!" oranssiturkkinen kolli huudahti.

Aurinko laski ja kissat painuivat pesiinsä nukkumaan. Taivaslaulu viivytteli aukiolla niin kauan, että kaikki muut olivat lähteneet. Kävelin kumppanini luokse ja kosketin tuon kuonoa omallani.
"Hyvää yötä, pysykää turvassa", valkea naaras kuiskasi kehräten.
"Me valvomme untasi ja pysymme erittäin turvassa. Hyvää yötä", kuiskasin hiljaa rakkaani korvaan. Taivaslaulu hymyili leveästi, kun katsoin häntä silmiin. Vaikka olimme olleet kumppaneita jo monen monta kuuta, oloni oli kuin vastarakastuneella. Sydämeni hakkasi hurjaa vauhtia aina kun vain katsoin Taivaslaulua. Kun katseemme kohtasi, koko kehoni valtasi lämmin tunne. Minä rakastin Taivaslaulua, rakastaisin häntä ikuisesti. Naaras toivotti vielä hyvät yöt Ruskalle, jonka jälkeen hän meni nukkumaan.
Nyt aukio oli tyhjillään, ja me olimme Ruskan kanssa kahden. Vilkaisin joen suuntaan, ja annoin katseeni kiertää metsänrajasta kivikasaan ja sen toiselle puolelle. Kaikki vaikutti normaalilta.
"Istummeko me tässä koko yön?" Ruska kysyi.
"Kyllä. Meidän täytyy varmistaa, ettei mikään tai kukaan pääse yllättämään nukkuvia kissoja. Voimme käydä aina välillä kiertämässä kivikasan, mutta se ei saa kadota hetkeksikään näköpiiristämme", selitin nuorelle kollille, joka kuunteli korva tarkkana.
"Minä aion olla kaikista paras yövartija!" kissa hihkaisi ja käänsi katseensa kohti metsää.
"Aivan varmasti oletkin. Muista käyttää kaikki aistejasi. Tuuli tulee metsästä päin, joten jos vihollinen lähestyy sieltä, haistat sen. Kuuntele ympäristöä tarkasti, jotta voit huomata pienimmänkin rasahduksen. Kaikista oleellisinta tässä on katsominen. Katso, ettei kukaan pääse kivikasalle, ja herätä muut jos niin käy", opastin Ruskaa rauhallisella äänellä. Olimme käyneet aistien tärkeyttä läpi ties kuinka monta kertaa, ja Ruska varmasti tiesi nämä asiat jo. Kolli nyökkäili kuitenkin rauhassa, kun kerroin hänelle asioita yövartiosta.

Yö sujui rauhallisesti, ja Ruska pysyi hereillä aina auringonnousuun saakka. Kun kissat alkoivat heräillä, menimme nukkumaan omaan pesäämme.
"Nuku hyvin", Taivaslaulu sanoi, kun kohtasimme pesän sisäänkäynnillä. Hymähdin vastaukseksi ja astuin pesään kumppanini ohitse. Ruska seurasi perässäni hoiperellen. Nuorukainen oli ilmeisen uupunut valvottuaan koko yön.
"Nyt saat nukkua niin pitkään kuin vain tahdot. Tänään sinulla ei ole muuta tehtävää", totesin Ruskalle, joka parhaillaan etsi hyvää asentoa sammalvuoteeltaan. Kolli toivotti vielä hyvät yöt, jonka jälkeen hän painoi päänsä sammaliin. Minäkin otin hyvän asennon vuoteeltani ja jäin odottamaan unta.
Se ei kuitenkaan saapunut heti, joten keskityin ajattelemaan mukavia asioita. Ajattelin Ruskan koulutusta. Olimme päättäneet, että kollin koulutus oli luonnollisesti minun ja Taivaslaulun vastuulla. Kuolonklaanissa vanhemmat eivät saaneet kouluttaa omia pentujaan, mutta onneksi me emme olleetkaan siellä. Ajatukseni alkoivat harhailla koulutuksesta Taivaslauluun, ja siitä ties minne. Lopulta vain vajosin uneen.

Nousimme ylös vasta aurinkohuipun jälkeen. Corona oli käynyt Timin kanssa saalistamassa, ja saimme heti herättyämme vatsamme täyteen.
"Mitä sinä haluaisit tehdä tänään, Ruska?" kysyin kollilta, joka söi parhaillaan hiirtä. Ruska nielaisi ja nosti katseensa minua kohti mietteliäänä. Meillä oli tänään vapaapäivä, joten kolli saisi keksiä jotain kivaa tekemistä. Huomisaamuna kolli pääsisi taas harjoittelemaan emonsa kanssa.

//Ruska? muutki saa jatkaa xd
// 618 sanaa

Taivaslaulu: 22kp! -

Ruskapentu: 84kp! -

Fetus: 15kp -

Corona: 9kp -

Merkurius: 32kp! -

Oliivi: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Heräsin keskellä yötä, eikä taivaslaulu ja Merkurius halunneet että menisimme ulos, olisi kuullemma liian myöhä. Mutta minussa oli vielä virtaa. Lumi oli outoa, se oli valkoista, ei kuin vesi, se oli myös kylmää. Lumi myös lejui, mutta se katosi. Sain kysymykseeni kuitenkin vastauksen, kun katsoin valkoisia hiutaleita. Oli vielä liian lämmin lumelle. Hyrähdin kun mietin kuinka kylmä siitä tulisi. Hiutaleetkin tuntuivat jäätäviltä turkillani, mutta kumminkin. Pompin innoissani ympäriinsä, kun kaksikko puhui hiljempaa. Corona katsoi minua, hän piti selvästi huolen nyt että olisin elossa seuraavina minuutteina. Niinpä vain ihmettelin niin kauniita hiutaleita. Kumpa ne pysyisivät maassa niin voisin tutkailla niitä. Rakastin katsella hiutaleita, sillä läheltä katsottuna ne eivät olleet valkoista mössöä, vaan kuvion omaavia kauniita asioita. Kumpa vain.. Katsoin Coronaan taas, kun hän tuijotti minua.
"Miksi lumi valtaa maailman? Mitä se haluaa meistä?", Kysyin hämilläni. Kerran lumi tulisi joskus jäädäkseen, miksi se tuli. Olinhan minä kuullut että lumi tuli aina tietyin välein, mutta.. miksi. Kaipasiko lumi jotain? Ystävää kenties? Halusiko se nähdä maailmaa? Miten paljon maailmaa lumi näki? Katsoin ympärilleni, ja niin kauas kuin katseeni yltti lumikin yltti. Miten iso maailma oli? Se jatkui tämän aukion toisella puolen, sen tiesin, mutta miten pitkälle?
"Lumi tulee koska on kylmä, lumen aikaan ei tule vettä, vaan lumi korvaa veden", Corona selosti. Katsoin tuota silmät suurena. Mitä? Eikö vettä tulisi? Olisiko lumi sitten yksinäinen ilman vettä? Kaipaisiko lumi todella ystävää. Innoissani katsoin lumen pyrytystä. Älä huoli lumi! Minä olen aina ystävänäsi. Pompin taas ympäriinsä, katsoen pyryä, hihkaisten kun joskus lumihiutale osui kuonooni. Pian kuitenkin oloni muuttui väsyneeksi. Istahdin ja haukottelin. Tutkin tätä uutta ilmiötä silti, se oli kiinnostava. Mitä aina näin, lumihiutaleet olivat jokainen erilaisia,kauniita, vaikken niitä niin paljon ymmärtänyt. Kai nekin sentään jotain tuntisivat. Merkurius kutsui minut luokseen, olisi aika jatkaa unia. En laittanut pahakseen, jos pääsisin huomenna taas ulos. Kolli kuitenkin sanoi vain miettivänsä asiaa. Kai minun pitäisi tyytyä siihen. Minut nostettiin pesään, ja pian pääsin taivaslaulun vatsan suojiin lipittämään maitoa.. Turvaan. Rauhoutuin kun luomeni tuntuivat raskailta, hyvin raskailta. Painoin ne kiinni, koska sitä ne halusivat. Tunsin vielä Taivaslaulun hennon suinnan, kun hän pesi turkkiani, sekä rauhoitteli minua unille. Hänestä huokui lämpöä, sekä turvaa, josten ikinä haluaisi päästää irti, saati kasvaa yli. Eihän lämmöstä voinut kasvaa yli? Halusin aina olla lämmin ja iloinen kolli, sellainen millainen nyt olin, se teki minut iloiseksi, se tuntui saavan myös muut iloiseksi, joten sellainen olisin.

Olimme eläneet rauhallisesti myös seuraavan neljännes kuun, lumi oli päivällä palannut, ja minä olin mennyt pitämään sille seuraa, aina kun sain. Josnus tosin lumi oli erilaista, se saattoi olla enemmän vetistä, se saattoi olla palloina, kovina palloina. Minua ei päästetty usein pallo lumena ulos pesästä. Pallo lumella oli kuullemma oma nimensäkkin, mutta toki en muistanut sitä. Rae? Sekö se oli. Niin, rae. Vannoin että joku päivä antaisin lumelle kunniaa. Maasta oli alkanut aamuisin tulemaan jäistä, siihen muodostui valkoinen kerros. Hiljattain lumi pysyi maassa, vaikka aluksi vain hetken, mutta lopulta aika pitkäänkin. Kun se viimein pysyi. Noh, siitten tullaankin nykyhetkeen. Corona opetti minulle, että jos oli tarpeeksi taitava, pystyisi tassuilla lumesta tekemään pallon! Pallo oli aluksi hankalaa, mutta pian tajusin miten lunta pystyi käyttämään. Jos olisi tarpeeksi taitava, voisi varmaan tehdä mitä vain! Pompin innosta kun sain ensimmäisen pallon valmiiksi. En tiennyt mitä tehdä sillä tosin. Noukin pallon ja tassuttelin ylpeänä Merkuriuksen luo. Palloa oli vaikea kantaa, koska se oli suuri, mutta viimein kun sain pallon laskettua toisen jalkoihin, silmäni kiilsivät.
"Isä! Katso! Tein sen aivan itse! Se on pallo! Lumesta tehty pallo! Corona auttoi vähän!", Hihkuin. Niin, tuo taisi olla yksi ekoista kerroista kun sanoin Merkuriusta isäksi, nytkin se tuli vahingossa. Kolli kuitenkin näytti hymyilevän, samoin kuin hänen vierellään oleva Taivaslaulu. He olivat aina välillä yhä surullisen näköisiä, mutta ei enään niin kaameasti. Heitä ei selvästikkään enää kalvanut moinen tragetia. Niin, olin saanut selville mitä oli käynyt, enkä pitänyt siitä. Kaksikon pentue oli kuollut juuri minua ennen, ja minä olin heille uusi toivo. Pidin siiitä. Kaksikko olisi muutenkin ollut mahtavia vanhempia, kuten he olivat minulle. Tosin yksi asia kalvoi minua, tiesin etteivöt nämä olleet oikeita vanhempiani, he eivät olleet synnyttäneet minua, tai olleet silloin läsnä. Jos he eivät, kuka sitten? Toki oli ollut fetus ja se mystinen naaraskin, muttek fetuskaan ollut paljoa kertonut.
"Emo.. Kerran pluto ja Ariel olisivat olleet sinun ja merkuriuksen pentuja.. Kuka minun.. synnyttäjäni oli? Tiedäthän, oli sinä ja fetus ja se yksi naaras, mutta, kuka oikeasti oli siellä kun minä synnyin?", Kysyin hämilläni. Tunsin vaativani taas liikaa, kun kyselin toiselta moisia, mutta oikeastaan sanoin vain mitä päähän sattui pälkähtämään, tällä kertaa se oli tämä.

//784 sanaa
//Mer? Taivas?

"Sainpas!" Oliivi huudahti ja puraisi päästäisen hengiltä. Kolli hautasi otuksen puun juureen.
Menisikö hän jo kotiin? Ei, kyllä hän vielä saalistaisi toisenkin eläimen. Ruokaa tarvitsisi, kun lehtikato kävi päälle.


Lumi rapisi tassujen alla, kun Oliivi tassutti kotiinsa. Hänellä oli mukanaan päästäinen, koska enempää saalista ei ollut löytynyt.
"Parempi, kuin ei mitään", hän tuumasi itsekseen ja kävi makuulle. Aurinko lämmitti hänen kotiansa ja pieni aukio tuntui melkein lämpimältä.


Oliivi asui siis pienellä aukiolla, keskellä synkkää mäntymetsää. Hänen pesänsä oli rakennettu saniaisten suojiin. Lounaassa solisi puro ja aukion pohjoisessa reunassa kasvoi jykevä mänty, jonka alimmalle oksalle pääsi kiipeämään. Se oli erinomainen paikka ottaa aurinkoa lämpimällä säällä.


Kolli veti päästäisen lähelleen ja haukkasi vielä lämmintä lihaa. Vaikka päästäinen ei ollutkaan hänen lemppareitaan, tuntui maku silti erinomaiselta, vatsan ollessa tyhjä. Kun päästäinen oli syöty, Oliivi puhdisti viiksensä ja huokaisi. Mitä hän voisi tehdä?
Harmaa kolli päätti vähän siistiä kotiaan. Tämä raahasi vanhat makuualus sammaleen ulos ja haki puhtaita tilalle. Pesääkin oli hyvä aika paikata.


Auringon laskiessa oli Oliivi väsynyt. Hän laski päänsä puhtaille sammalille ja katseli työtään: pesän seiniä oli paikattu muratilla ja sammaleella. Aukiolta hän oli raahannut vanhat eläinten luut kauemmas ja purolle vievää polkua siistitty. Oliivi oli aika tyytyväinen itseensä.

Oliivi heräsi, kun aamu-aurinko paistoi taivaalla. Yöllä oli taas satanut, aukio oli nimittäin lumen peitossa. Oliivi haukotteli ja päätti saalistaa jotain aamupalaa.


Kolli valisti saalistuspaikaksi puron varren, hiukan itään leiristä. Hän ei osannut uida, mutta pystyihän kaloja nappaamaan rannastakin. Kohta jo ensimmäinen kala oli kohdalla. Oliivi koukisti käpälänsä ja loiskautti vettä. Kala lensi komeassa kaaressa rannalle.
"Hyvä!" Oliivi huudahti ja ryntäsi kalansa luo. Se oli komea ahven, joka sätki kamalasti. Kun Oliivi mojautti sitä käpälällä, kala rimpuili hetken ja muuttui sitten veltoksi.


Mutta kaikki oli vain alun onnea. Oliivi seisoi puron varressa siihen asti, kunnes aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskea. Tuloksena oli vain se alun ahven ja yksi pieni särki. Kyllä sillä nälkä silti lähti. Oliivi lähti tassuttamaan kohti kotia. Kaikki tapahtui äkkiä.


Ensin Oliivi kuuli ääntä. Kuin kissa, joka vaanisi... Sitten hän näki sen: iso, tummanharmaa kollikissa, joka sähisi ja tuijotti Oliivia.
"Anna riistasi tänne!" kissa käski, lähestyen kokoajan pelokasta Oliivia. Oliivi vain puristi kalaa hampaissaan. Hän perääntyi.
"E..E.." Oliivi miukui perääntyen koko ajan. Häneen iski paniikki: tuo kissa hyökkäisi!


//~370 sanaa

Mieleni synkkeni, kun kuulin Taivaslaulun sanat. Ruska oli ollut kanssamme vasta muutaman päivän ajan, mutta jonkinlainen side oli jo ehtinyt muodostua. Pentu oli vielä niin pieni, että hän tottuisi tähän uuteen tilanteeseen nopeasti. Kiintyisimme pentuun ajan kuluessa yhä enemmän, joten ajatus siitä, että hänen isänsä saapuisi ja veisi hänet pois, sattui enemmän kuin uskalsin edes myöntää. Vilkaisin Ruskan suuntaan. Pentu oli siirtynyt juttusille Coronan kanssa.
"En minä tiedä. Niin epäreilua kuin se onkin, me emme voi tehdä asialle mitään. Täytyy vain toivoa, että tämä kolli pysyy poissa mahdollisimman pitkään. Ei se tee hyvää Ruskallekaan, jos häntä pompotellaan paikasta toiseen vähän väliä", sanoin hiljaisella äänellä, ja Taivaslaulu oli samaa mieltä. Naaras nyökytteli päätään hitaasti, mutta ei katsonut minua. Hän piti katseensa Ruskan oranssissa turkissa.
"Ehkä olisi parasta, jos keskitymme vain tähän hetkeen. Ruska on nyt meidän kanssamme, ja me olemme onnellisia siitä", lisäsin nopeasti, ennen kuin Taivaslaulu ehti sanoa mitään. Hymyilin hennosti kumppanilleni, joka nyökkäsi taas.
"Voimme kasvattaa Ruskan niin hyvin kuin suinkin osaamme, eikä meidän tarvitse murehtia tulevaisuudesta", valkea naaras sanoi ja kohtasi nyt katseeni. Puskin hennosti kumppanini poskea ja kehräsin.
"Voi miten onnellinen olen siitä, että minulla on sinut. Ilman sinua tämä maailma olisi huomattavasti synkempi", sanoin hymyillen.
"Minäkin olen onnellinen", Taivaslaulu totesi hiljaa.

Kun olimme istuskelleet tovin pesän ulkopuolella, lumisade lakkasi. Ruska haukotteli siihen malliin, että pentu vaikutti väsyneeltä.
"Ruska, palataan takaisin pesään", Taivaslaulu sanoi pennulle, joka käännähti meidän suuntaamme. Väsynein askelin oranssi pentu tuli luoksemme.
"Voimmeko tulla taas huomenna ulos?" pennun ääni oli kirkas, vaikka tuon katse olikin väsynyt. Kasvoilleni piirtyi leveä hymy.
"Katsotaan sitä sitten huomenna. Mennään nyt nukkumaan", sanoin ja nostin pennun pesään esteiden ylitse. Ruska asettui Taivaslaulun vatsan viereen ja alkoi juoda maitoa. Pian pentu ei tarvitsisi maitoa elääkseen, koska hän alkaisi syödä riistaa sen sijaan.

//Taivas tai Ruska?
// 292 sanaa

"Miten Kuolonklaani selviää lehtikadon yli?" Merkurius kysyi ja hänen kulmansa kurtistuivat kysyvästi. Viime lehtikadosta tuntui olevan jo niin kauan. Muistin kyllä, kuinka klaani oli säännöstellyt riistaa siten, että jokaiselle riitti jotakin.
"Kuolonklaanissa jokainen kissa ruokitaan, vaikka kissat eivät saisi vatsojaan täysiksi. Tärkeintä on, että jokainen saa edes vähän ravintoa kun sitä on tarjolla, eikä näänny. Kaiken avain on säännöstely", selitin vähän innostuen. Pidin siitä kun sain selittää asioita, mistä tiedän ja jakaa tietoa. Se sai minut kerrassaan innostumaan ja sen takia olin parhaimmillani mestarina kuljettamassa tietoa kissoille. Merkurius nyökkäsi mietteliäänä.
"Mitä luulet, pitäisikö meidänkin alkaa säännöstelemään?" kumppanini ääni oli pehmeä ja hieman huolestunut. Hän oli varmaan huolissaan tulevasta vuodenajasta. Toivottavasti lehtikato olisi meitä kohtaan lempeä. Olimme juuri saaneet uuden suun ruokittavaksi joukkioomme. Huokaisin ja sen jälkeen nyökkäsin tietäväisesti.
"Niin olisi varmaan paras. Mielestäni meidän pitäisi aloittaa jo varhain, kun riistaa on vielä jonkin verran. Ehdimme oppia tavan ennen kuin on tosi kyseessä", ehdotin. Käänsin katseeni lumihiutaleita jahtaavan Ruskaan, jonka iloiset kiljaisut täyttivät hiljaisuuden. Sydäntäni lämmitti pennun ainainen ja aito ilo, jota hän koki pienistä asioista.
"Mitä tapahtuu jos Ruskan isä ilmaantuukin jostain ja hakee hänet pois? En haluaisi menettää häntä", puhuin hiljaa ja alakuloisesti tilannetta miettien. Merkuriuksen silmissä näkyi myös pieni pelon kirpaisu.

//Mer? Ruska? Sori mikä pätkä xD
203 sanaa

Olin yllättynyt Ruskan kysymyksestä. Olin kuvitellut, ettei pentu ollut huomannut itkuisia silmiämme tai haikeita ilmeitämme silloin, kun muistimme Pluton ja Arielin kohtalot. Käänsin katseeni pois pennusta, joka odotti minulta vastausta. Huokaisin hiljaa ennen kuin vastasin ja käänsin katseeni pienokaiseen.
"Ennen kuin sinä ja Fetus saavuitte, Taivaslaulu odotti pentuja. Ariel ja Pluto syntyivät liian aikaisin, ja he olivat liian pieniä selvitäkseen. Me hautasimme heidät samana päivänä, kun sinä tulit. Ilman sinua me varmaankin viettäisimme kaiket ajat pesässä ja surisimme surkeaa kohtaloamme. Voisi melkein sanoa, että pelastit meidät tulollasi", vastasin ja väläytin pennulle hennon hymyn. Aluksi Ruska näytti hieman surulliselta, mutta sitten hänen kasvoilleen piirtyi hento hymy. Hän painautui vasten turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti. Minäkin kehräsin, koska tunsin olevani onnellinen.
Ruska vajosi nopeasti uneen. Leikkihetki ulkona oli ilmeisesti väsyttänyt pennun.

Minä en nukahtanut, mutta lepäsin Ruskan vierellä siihen saakka, että Taivaslaulu saapui pesään. Kumppanini kantoi hampaissaan hiirtä. Hän hymyili huomatessaan, kuinka Ruska oli painautunut vasten valkeaa vatsaani. Taivaslaulu laski hiiren sammalvuoteiden viereen.
"Onko nälkä?" tämä kysyi hiljaa ja viittoi minut luokseen. Nousin ylös ja varoin herättämästä nukkuvaa pentua. Astelin äänettömin askelin Taivaslaulun luokse.
"On. Ota sinä vain ensin", sanoin ja hymyilin lämpimästi. Valkea naaras haukkasi palan hiirestä ja työnsi sen sitten minulle. Minä tein samoin, jonka jälkeen oli taas Taivaslaulun vuoro. Puolikas hiiri ei täyttänyt vatsaani kokonaan, mutta selviäisin sillä seuraavaan ruokailuun saakka.
"Riista vähenee nopeasti", kumppanini totesi vakavalla äänellä, kun vaihdoimme kieliä ruokailun jälkeen.
"Lehtikato on täällä minä hetkenä hyvänsä", totesin hiljaa. Hetken kuluttua palasimme sammalvuoteille, ja asetuimme Ruskan ympärille makaamaan. Taisimme molemmat torkahtaa.

Heräsin seuraavan kerran siihen, kun Ruska venytteli ja hänen takajalkansa osui vatsaani. Säpsähdin ja avasin silmäni.
"Voimmeko mennä taas ulos?" pentu kysyi, kun hän huomasi minun heräävän. Myös Taivaslaulu raotti erivärisiä silmiään. Vilkaisin pesän uloskäynnin suuntaan. Ulkona hämärsi jo.
"Katsotaan sitten huomenna uudestaan. Voimme viettää loppupäivän pesässä kolmistaan", totesin pehmeällä äänellä. Taivaslaulu haukotteli. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, pesän suulta kuului askeleita. Coronan kastanjanruskea pää tuli näkyviin oksien yläpuolelle.
"Tulkaa katsomaan ensilunta!" kolli hihkaisi ja vetäytyi kauemmaksi pesän suulta. Vilkaisin Taivaslaulua kysyvästi. Valkean naaraan kasvoilla oli leveä hymy.
"No, menemmekö me?" kysyin kumppaniltani, joka nyökkäsi. Ruska vaikutti hämmästyneeltä.
"Ai luntako? Eikö sen pitänyt tulla vasta lehtikadon aikaan?" pentu hämmästeli. Taivaslaulu nuolaisi pennun päälakea ja siloitti tuon turkkia, joka sojotti ihan joka suuntaan.
"Ensilumi ja kylmä ilma tarkoittavat, että lehtikato on saapunut ja lehtisade väistynyt pois sen tieltä", Taivaslaulu selitti lämpimällä äänellään ja tönäisi pennun hellästi liikkeelle. Ruska kipitti edellämme uloskäynnille ja odotti, että nostin hänet oksien ja kivien yli ulos pesästä. Oranssi pentu katseli hämmästellen valkeita lumihiutaleita, jotka leijailivat hitaasti taivaalta kohti maata. Pentu loikkasi ilmaan ja yritti saada lunta kiinni. Leikistä tuli mieleen minun ja Coronan pentuajat. Olimme olleet aina yhdessä ja yrittäneet saada lumihiutaleita kiinni, kun olimme nähneet lumisateen ensimmäistä kertaa. Vilkaisin veljeäni, joka katsoi minua hymyillen. Moni asia oli muuttunut sitten viime lehtikadon, mutta onneksi me olimme edelleen yhdessä. Saisimme nähdä vielä monet ensilumet.
"Miksi hiutaleet katoavat?" Ruska kysyi ja painautui maata vasten. Pentu katsoi, kun hiutaleet putosivat maahan ja sulivat heti pois.
"Maa on vielä liian lämmin ottaakseen lumen vastaan", selitin nopeasti ja kumarruin pennun viereen. Käännyin sitten kohti kumppaniani, joka katseli meidän touhujamme.
"Miten Kuolonklaani selviää lehtikadon yli?" esitin kysymyksen sen kummempia miettimättä. Asia oli mietityttänyt minua, koska Kuolonklaanissa oli paljon kissoja ja riistaa oli vähän. Miten ihmeessä kaikki saivat syödäkseen?

//Taivas tai joku?
// 552 sanaa

Toivoin kaiken hetken olevan typerä painajainen kun heräsin. Ettei emo ollut oikeasti hylännyt minua. Toisen lähtö oli ollut raskas. Fetus ei ollut tullut edes hyvästelemään, mutta niin tuo olikin todennut aiemmin, hyvästelyt tekisivät kaiken raskaammaksi, olisi parempi vain mennä. Se oli yksi neuvo, elämän oppi jota hän oli minulle opettanut. Olin toki saanut saman lämmön, läheisyyden, ehkä enemmän sitä huokuvaa lämpöä tästä uudesta emosta taivaslaulusta. Mutta en kumminkaan kutsunut häntä emoksi. Sydämessäni hän ei ollut vielä emo, olihan hän nyt jotain, mutta ei emo. Nukuin nyt naaraan vieressä, tuon turkkia ei oltu selvästi siistitty, sekä pesty. Ehkä minä voisin pestä sen? Niin, niin kuin hän auttoi minua sukimaan turkkini, minä voisin auttaa häntä! Ehdottaisin sitä ehdottomasti emolle- taivaslaululle ruska, taivaslaululle. Toinen asia oli että pentu liitteeni oli kadonnut jonnekkin tämän ajan aikana, kumpikaan, tai kukaan täällä ei sanonut minua enää ruskapennuksi. Olin paljon asioita joita olin huolannut. Merkuriuksen, sen ison jätti isän turkki ei ollut mustaa, niin kuin olin hämärässä luullut. Enemmän aikaa hänen kanssaan vietettyäni olin huomannut sen olevan harmaata. Tim, se toinen valkoinen musta kissa, oli puolestaan musta. Väri teoriani piti siis yhä jotenkin, muttei kokonaan. Kissat näyttivät aika ajoin surulliselta, aivan kuin jotain olisi käynyt, enkä pitänyt siitä. Miksi he olivat surullisia? Oliko joku väärin? Käännähdin toiselle kyljelleni, huomqten Merkuriuksen. Näin tummassa hän näytti yhä mustalta. Katsoin kollia, sekä hän minua. Minä omasin siniset silmät, hän omasi meripihkan väriset. Niin, se oli välillä häiritsevää jopa, sillä nuo silmät paistoivat kauas. Nousin ylös ja venyttelin, yhä vähän unen sekaisena. En oikein tiennyt sanoakko mitään, tai olla sanomatta, vanha tapa että emoa ei saisi häiritä nukkuessa, joten taivaslaulu kuului listaan. Tosin olin niin pöperöinen että ulko ilma kelpaisi. Taapersin kollin luo, katsoen tuota. Taapersin tämän kyljelle, sekä katsoin kollia anovana.
"Voidaanko mennä ulos?" Pesän suulle oli rakennettu portti, este, aivan kuin minulla olisi motiivia taapertaa yksin tuolla. Horjahdin, mutta painoin kynteni kollin turkkiin. Ilmeisesti se ei sattunut, tai niin hän antoi minun ymmärtää, koska toinen ei reagoinut siihen koskaan. Silti pysyin varuillani, en koskenut niillä toisen ihoa. Kolli katsoi kumppaniaan, kunnes käänsi katseensa minuun. Tuossa oli jokin lämpö, jota en ihan osannut tulkita. Katsoin onnessani, odottavana mutta pöpperöisenä toiseen. Merkurius nosti minut alas, kammeteb ylös. Ihmettelin miten korkea katto oli oikeasti, sillä kolli oli ainakin valtava ja hän ei osunut kattoon! Mutta miten korkea sitten taivas oli, miten korkeita kissoja sen alla oli, tai miten paljon taivas katon alla oli. Kissathan elivät täällä ikuisesti, söivät ja nukkuivat.. niin se oli. Minulla oli taas paljon kysymyksiä Taivaslaululle. Jotenkin tunsin oloni turvallisemmaksi hänen seurassaan kuin merkuuriuksen, ehkä se oli naaraan pienen koon takia.
"Mennään vain, mutta et saa mennä kauas", kolli asetti ehdot tavan mukaan. Silmiini nousi into, Merkuriuksen lämpimän äänen kuullessani. Jes! Ulos! Taapersin ovi aukkoa kohti, jossa oksat olivat tiellä. Katsoin sitä innolla, silmät kiiltäen. Olisin valmis vaikka juoksemaan aukion ympäri! En tosin jaksanut vielä. Merkurius nosti minut suuhunsa, kantoi minua ulos. Kun olin kysynyt asiasta kerran taivaslaululta, että miksi en aina pääsisi toisen selässä kulkemaan, tuo oli kertonut että voisin tippua, ehkä niin. En tosin pelänmyt! Aukio täältä tullaan! Merkurius laski minut pehmeästi maahan, alkaen itse siistiä itseään. Itse katsoin kaunista maailmaa. Oliko se todella päivästä päivään näin kaunis? Upea ja kiiltävä? Tuuli oli tosin ikävän kylmä, en pitänyt siitä niin paljoa. Tuuli oli hävittänyt puista lehdet, ainakin niin arvalin, mutristin sille suuta. Ilkeä tuuli kun veit puiden kauniit lehdet, eivät puut mitään tuulelle tehneet, eiväthän? Tassuttelin innoissani ympäriinsä, katsahtaen ulkona olevaab kolliin, Timiin, tuo tarkkaili meitä, muttei puhunut meille mitään. Hymyilin toiselle innolla. En mennyt kuitenkaan toisen luokse, pysyin Merkuriuksen lähistöllä varuillani. Olin puhunut suurimmalle osalle kissoista joita olin tavannut, yhdelle en tosin ollut vielä puhunut. Otin sen tosin tehtäväkseni tänään. Katsoin lehteä joka liikahteli maassa, mitä se aikoi? Apua? Se tuli kohti! Tarvittiin lisä partioita apuun. Laskeuduin alas, katsomaan lehteä vihoissani. Kuljin sen perässä, valmiina tuhoamaan lehden kunnes!-
"Tahdotko leikkiä?", Merkurius kysyi. Käännöhdin toisen suuntaan hämilläni. Mutta lehti? Eikö hän tajumnut vaaraa? Se vielä satuttaisi jotakuta hyökkäämällä päälle. Kuitenkin tämä olisi suuri mahdollisuus! Mitä hänellä olisi tarjottavana minulle? Kipitin onnessani kollin luokse, katsahtaen Merkuriukseen. Silmät säihkyen odotin liian pitkään mitä toisella olisi tarjota. Oliko se uusi lehti? Vastustava vihollinen tai oliko hän pahis! Saalistaisimmeko timin alss tuolta mistä hän istui, vai säikäyttäisimmekkö emon? Mitään niistä en ollut kokeillut.
"Käydään hakemassa tuolta metsän rajasta sammalta, tehdään siitä pallo ja leikitään sillä", Nyökkäsin onnellisena Merkuriukselle. Metsän rajaan oli hurja matka! Ei varmaan hänelle koska hän omasi niin isot jalat, mutta minun pikku käpälilläni? Matka oli melkoinen! Halusin juosta tuonne, mutta seurasin kollin vierellä. Merkurius itse asiassa hoiti kaiken työn, minä vain katsoin ja ihmettelin. Miten hänellä oli niin isot hampaat? Kasvaisinko minäkin noin isoksi? Et ruska, et kasvaisi, Merkurius ja sinä ette ole sama kissa, jokainen kissa on erilainen. Kellään ei ole täsmälleen saman näköinen turkki, kehon rakenne, silmät, kissat ovat täydellisiä tavalla kuin ovat. Katsoin jatkuvasti miten Merkurius sen teki, jotta joskus voisin tehdä tälle lahjan sammaleesta. Tällä kertaa menin edellä kohti leiriä, enemmänkin pompin kuin juoksin innosta. Pääsisin leikkimään! Upeaa! En aluksi ymmärtänyt leikkiä, pallo heitettiin minua kohti? Miksi? Miksi pallo joutui minua kohti? Mitä väärää se oli tehnyt?
"Lyö sitä käpälälläsi ja syötä pallo minulle", Merkurius kertoi tyynenä. Silmäni valaistuivat uudellen, kun tarkkailin palloa. Halusin siis sen kauas, mahdollisimman kauas. Haaste hyväksytty! En halua palloa, en halua sitä. Mutta mitä pahaa pallo oli tehnyt! Mutristin hieman suutani. Se uhkasi minua, se olisi uusi vihollinen. Löin palloa tarkkaavaisena, ja se lähti lentoon! Katsoin silmät suurina ja iloissani sitä näkyä. Pallo ei ollut tarpeeksi kaukana vielä.. Juoksin kohti palloa ja lätkäisin sitä taas. Hiljalleen tajusin kuinka paljon jouduin käyttämään voimaa palloon, jotta se vierisi Mrkuriuksen luo. Kuitenkin, se oli hauskaa ja upeaa! Katsoa kuinka pallo lensi ja kulki! Pian huomasin kuitenkin valkoisen kissan tulevan ulos pesästä, taivaslaulu. Toisen turkki oli sotkuinen, enkä vieläkään tiennyt miksei hän siistänyt sitä. Merkurius omasi pallon, eikä tällä kertaa syöttänyt sitä minulle, tuo lätkäisi sitä kohti Taivaslaulua.
"Tahdotko tulla mukaan?", Merkurius kysyi. Käänsin itsekin uteliaan ja kiiluvan katseeni naaraaseen. Tuon jälkeen katsoin palloa, valmiina viemään sen kauas Taivaslaulusta jos hän ei halunnut muuan palloa. Minä heivaisin sen ilolla Merkuriukselle! Katsoin sitten Taivaslauluun, valmiina tiedostamaan minkä valinnan naaras teki. En ollut kerennyt paljoa leikkiä heidän kanssaan, mutta mitä olin päässyt leikkimään, he olivat mahtavia! Upeita! Rakastin aikaa jonka heidän kanssaan olin viettänyt. Taivaslaulu laskeutui asentoon jonka itsekkin halusin oppia. Se näytti niin sulavalta, niin hienolta, upealta. Hän laski tassun pallon päälle, hetki oli dramaattinen, mitä tapahtuisi? Kenelle viholinen säntäisi? Mitä Taivaslaulu tekisi? Jännitin lapani valmiina hyökkäykseen, jos pallo syöksyisi minua päin.
"Varmasti tulen!" Taivaslaulu kertoi, katsoin palloa nyt entistä tarkemmin, valmiina kaikkeen. Tässä se olisi, se hetki elämästäni kun näyttäisin palloille ettei minulle ryppyillä. Olisin heidän kollinsa ja poistaisin kaikki ilkeät pallot taivaan alta. Niin siinä kävikin, pallo lähti vierimään minua kohti. Oli kuin aika olisi hidastettu kun pallo vieri minua päin. Voisiko se olla? Kiljaisin riemuissani, kielsin itseltäni mahdollisuuden sen olevan pelkoa, otin askeleen, sitten toisen, ja hyppäsin! Syöksyin kaikella vauhdilla ja neljällä tassulla palloa kohti! Nyt pallo kohtaisi loppunsa! Kaamean ja kynnen täytteisen! Sain pallon kiinni, sekä kaikella vimmalla aloin repimään sitä tuhanteen osaan! Hän ei tuhoaisi perhettäni pyöreällä muodollaan! Ei minun vahdilla! Pomppasin ylös, kun pallo vastusteli, se aikoi karata Merkuriuksen luo! Voi ei!
"Varo Merkurius, se tulee!", Mau'uin kauhuissani. Kolli naurahti kevyesti, kun minä katsoin palloa tiiviisti. Yksikin liike niin kolli tappaa sinut. Yksikin väärä liike. Häntäni heilui leikin tahdissa, valmiina hyökkäämään sekin. Katsoin kuinka Merkurius lätkäisi pallon kohti Taivaslaulua, joka huokui taas lämpöään. Tuo sai pallon helposti tassuihinsa, mutta jotain tapahtui. Pallo lähti väärään suuntaan. Pinkaisin kuitenkin pallon perään. Kuule lörjys! Tästähän puhuttiin! Et pääse mihinkään minun katseeni alla! Yritäkkin paeta senkin…. Hiiren papana! Hups! Ei noin rumaa sanaa, ei ei ei, se oli aivan liian ruma, ei pallo sentään niin ruma ollut, vaikka ruma pallo se oli palloksi. Kiihdytin vauhtia kun pallo meni nopeampaa, tehden kaikkeni sen kiinni saanniksi. Minä saisin sen kiinni! Pyytäisin anteeksi vielä pallolta törkeitä sanojani. Kuulin askeleet takaani, mutta en kiinnittänyt moiseen huomiota, pallo olisi tässä ja nyt. Pallo hidasti pian kuitenkin, joten sain sen kiinni. Katsoin hämilläni kun Taivaslaulu tassutteli eteeni, peittäen jonkun kiven? Täh? Oliko kivessä jotain salaista? Oliko se salaisuus! Minä halusin tietää. Katsoin naarasta hämilläni, pallo vierelläni. Suuni oli pienesti auki. Taivalaulu kuitenkin pudisteli päätään pienesti.
"Olit tosi nopea!", Kerroin naaraalle, haaveillen että olisin joskus itsekkin yhtä nopea. Turkkini oli pörröllään, kun katsoin vielä taakseni kiveä. Siinä ei ollut mitään salattavaa, mutta palaisin tuonne vielä varmuuden varalta. Kuljetin pallon takaisin kohti Merkuriukselle ja vöhän matkan päässä lätkäisin sen!
"Tiedätkö, se oli vähän hupsua, yritä saada pallo tänne päin", Tokaisin Taivaslaululle, sitä enempää miettimättä, naaras kuitenkin naurahti vähän.. Helpottuneena? Sekä hengästyneenä toki.
"Yritän parhaani", Taivaslaulu tokaisi. Näin leikkimme jatkui, pallo pysyi suurimmilta osin kierto radallaan, sekä kun se meni pois radaltaan, Taivaslaulu haki sen. Hupsua. Leikimme kuitenkin hetken, kunnes tunsin oloni taas tokkuraiseksi. Väsyin yhä suht helposti, sekä kaipasin näin vilkkaan hetken jälkeen unta. Merkurius huomasi pian nuuppumisen ja kuljetti minut takaisin pesään. Kuuntelin puolella korvalla keskustelua jota kaksikko kävi.
"Lähden saalistamaan, tarvitsen jotain tekemistä", Taivaslaulu intti. Kuulin hänen äänessään taas sen kaipauksen, tuo selvästi mietti taas asiaa joka teki hänet surulliseksi.
"Sinun kannattaisi pysyä pesässä pennun kanssa, minä voin mennä hakemaan kyllä riistaa", Merkurius tokaisi huolestuneen kuuloisena. Raotin silmiäni nähdäkseni parin, kaksikko näytti olevan kummatkin hieman alakuloisia. Miksi he surivat?
"Ei, tarvitsen raitista happea, otan timin vaikka mukaan jos se huojentaa oloasi", Naaras tokaisi kiehnäten toisen kaulaa vasten yhä surullisen oloisena. Merkurius huokaisi painautuen toista vasten. Kampesin istumaan yhä hämilläni, silmiäni hieroen.
"Selvä, olkoot tämän kerran", Merkurius huokaisi. Taivaslaulu sukaisi toisen päälakea, kiittäen vielä ennen kuin tassutti ulos pesästä. Merkurius siirsi katseensa minuun.
"Etkö nuku?", Meripihkaisen silminen kolli kysyi. Heilutin häntääni närkästyneenä. Vaadin saada tietää syytä surulle.
"En saa unta kun kukaan ei nuku vieressä, voisitko mitenkään nukkua vieressäni kuten emo yleensä nukkuu", Emo sana tuli siihen vahingossa. Katsoin epäröiden sitten maata, kunnes nostin katseeni takaisin Meripihkaisiin silmiin. Olihan se totuus, olin oppinut lämpöön. Kollin silmiin kohosi jokin lämpö. Tuon jälkeen huomasin kuinka hän lähti minua kohti.
"Toki", Se taisi olla eka kerta kun olin kutsunut Taivaslaulua emoksi. Kolli ei näyttänyt pahastuvan siitä joten ehkä, vain ehkä, voisin tehdä sitä enemmän. Kolli asettui makuulle sammalille, viittoen minua sinne. Hymyillen lähdin kohti kollia. Jes! Painauduin tuon lämpimään karvaan.
"Miksi tuuli karkottas lehdet puista? Mitä pahaa lehdet ovat tehneet puille?", Kysyin, sulkien silmäni kuumnellen mitä toisella olisi minulle vastata. Pidin korvat höröllä, vaikka suuni aukeni haukotukseen. Silmäni pysyivät kiinni koko ajan, koska luomeni olivat liian raskaita pitämään silmiä auki. Lehtien fakta kiinnosti kuulla minua, mikä riita lehdille oli käynyt? Miksi ne aina leijuivat alas puista? Kasvaisivatko tai palaisivatko ne takaisin puuhun jonkun ajan päästä? Oliko kyse siitä että lehdet halusivat nähdä maailmaa? Niin! Siitä sen täytyisi olla! Tuo olisi varmasti ratkaisu.
"Ei tuuli tehtiä karkoita. Lehdet tippuvat joka lehtikato puista, niin vain käy aina", Merkurius tokaisi. Nyökkäsin haukotellen, miettien seuraavaa kysymystä. Entä jos kysymys tekisi Merkuriuksen surulliseksi? Tiesin sen! Tuuli ei ollutkaan ilkeä mielipuoli, se kävi aina. Kauanko Merkurius oli elänyt tietääkseen tuon, oliko Lehtikato useinkin? Miksi niin kävi? Mitä sitten kävisi? Mitä kaikkea kävisi? Lisää kysymyksiä heräsi mielssäni mitä enemmän ajattelin asiaa.
"Miksi sinä ja Taivaslaulu olette jatkuvasti surullisia? Mitä kävi? Fetuskin oli surullinen lähdettyään", Kysyin, avaten raskaat silmäni. Silti katsoin kolliin, hakien hänesta joitain ratkaisuja tähän ongelmaan. Miksi he olivat surullisia? Mikä oli ollut nikn kamalaa että he surivat yhä? Edes emokaan ei ollut yleensä surullinen, joten mikä oli saanut hänet niin tolaltaan. Emo ei itse asiassa koskaan ollut surullinen tai vihainen.. hän oli tyyni, huolissaan. Vaikka hän ei näyttänyt sitä kuin toiset, hän silti iloitsi ja auttoi minua, pelkäsi puolestani, sekä huohti minusta. Kyllä hän saattoi kirota minua kerran hiiren aivoksi, mutta ei hän pahaa tarkoittanut ikään, hän selitti sen myöhemmin, hän oli huolissaan, huolissaan minusta. Hän pelkäsi että jos liian lähellä piikkejä kömmin pian puhkaisisän silmäni, tai saisin piikin tassuun. Niin olin kerran saanutkin. Olin itenyt paljon, jota en halunnut myöntää. Emo oli kuitenkin ottanut piikin pois ja todennut että oppisin siitä. Niin opin, varoin askeliani, etten saisi lisää piikkejä tassuun, ne sattuisivat.

//2006 sanaa
//Mer? Taivas?

Merkuriuksen heilauttama sammalpallo vieri luokseni tasaisesti hidastuvaa vauhtiaan. Kumppanin kanssa olevan Ruskan siniset silmät olivat säihkyvinä kiinnittyneet liikkuvaan esineeseen ja pentu oli lihakset jännittyneinä, aivan kuin valmiina käymään pallon kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Kasvoilleni hiipi väkisinkin lämmin hymy, joka sai alkunsa Ruskan innokkaan ja iloisen sekoitteisesta ilmeestä ja kumppanini ja uuden perheen jäsenemme yhteisestä hetkestä. Laskin puhtaanvalkean tassuni -tai sen kuului olla puhtaan valkea, mutta surun väsyttämänä olin jotenkin unohtanut pestä tassuni ja sen seurauksena se muistutti enemmän liakisenvalkoista- tummanvihreän ja miellyttävän pehmeän sammalpallon päälle ja nostin leikkisän katseeni kaksikkoon. Kumarruin valppaan näköisenä alas ja viestin muille asennollani, että olin valmiina leikkiin.
"Varmasti tulen!" nau'uin ja läimäisin sammalpallon sellaista vauhtia Ruskan oranssiraidallista hahmoa kohti, että pennun olisi mahdollista saada se kiinni ilman itsensä satuttamista. Pentu kiljaisi riemuissaan, kun huomasi pallon tulevan häntä kohti ja syöksyi sen kimppuun. Kolli otti sen innokkaasti käpäliinsä ja tömähti kyljelleen palloa tassuillaan läpsien. Näin Ruskan pienten takajalkojen potkivan palloa tarmokkaasti samalla, kun hän piti etutassuillaan siitä kiinni. Vilkaisin Merkuriusta hymyillen ja näin tämän katseessaan rakkauden, kun hän katseli poikamme leikkivän. Niin, meidän poikamme. Yhtäkkiä Ruska pomppasi eloisasti ylös ja viskasi pallon Merkuriusta kohti iloisesti kiljaisten:
"Varo Merkurius, se tulee!" Merkurius nauroi huvittuneesti ja kun pallo viimein saavutti tämän, hän läpsäisi sille uudet vauhdit minun suuntaani. Nappasin pallon hallitusti tassuihini, mutta kun yritin työntää sen uuteen vierintään, se lähti aivan väärään suuntaan. Silti Ruska lähti reippaasti sen perään sitä kiinni ottamaan. Kuitenkin silmiini pisti suuri ja terävän reunan omaava kiven murikka, jota kohti sammalpallo oli vierimässä ja Ruska sen perässä hurjaa vauhtia. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun ymmärsin mahdollisuuden onnettomuuteen. Sen enempää ajattelematta pyyhälsin nopeasti juoksuun. Pinnistelin päästäkseni nopeammin kiven luokse kuin Ruska ja onneksi nopeuteni takia, ehdin. Asetuin kiven eteen varmuuden vuoksi, mutta pian huomasin kuitenkin, että pallon vauhti hiljeni jo tarpeeksi kaukana kivestä ja niin myös Ruskan vauhti. Huokaisin helpottuneena. Olin alkanut hieman ylisuojelevaksi Ruskaa, ainokaistamme kohtaan. Mielessäni edelleenkin kummitteli Arielin ja Pluton kohtalo, enkä missään nimessä halunnut Ruskan joutuvan mullan alle heidän kanssaan. Ruska vilkaisi minua kummastuneena, mutta kun pudistelin tälle päätäni lempeästi, että hän ymmärsi, ettei pieneen juoksupyrähdykseeni tarvinnut kiinnittää turhaan huomiota.
"Olit tosi nopea", tämä hihkaisi karvat innokkaina pörhistyen, jonka jälkeen hän lähti vierittämään palloa kohti leikkipaikkaamme. Sydämeni hakkasi vieläkin kiivaasti, kun tassutin pennun perässä Merkuriuksen luo.

//Ruska? Mer? Vähän sekava tarina omasta mielestä, mutta toivottavasti ei liiaks xd
375 sanaa

Loikoilin kiven alla olevassa pesässämme ja katsoin nukkuvaa Ruskaa. Oranssin laikukkaan pennun kylki kohoili hitaasti ylös, ja laski pian taas alaspäin. Pennulla oli takuulla ollut omat haasteensa sopeutuessaan uuteen pesään ja uusiin kissoihin. Edelliset päivät olivat kuluneet kuin sumussa. Vähän väliä Pluto ja Ariel sekä heidän pienet, elottomat ruumiinsa muistuivat mieleeni. Jos olin hetkenkään yksin, synkkyys valtasi mieleni. Mutta aina kun katsoin Taivaslaulua ja Ruskaa, tunsin olevani elossa. Valkea kumppanini oli minulle niin tärkeä, enkä voisi elää ilman häntä. Oli helpottavaa, kun pesässä oli pentu. Ruska väritti päivämme kirkkain värein pelkällä olemassaolollaan. Olin luvannut tehdä kaikkeni pienokaisen eteen. Kasvattaisin hänestä kissan, josta hänen oikeat vanhempansa saisivat olla ylpeitä. En halunnut sanoa sitä ääneen, mutta toivoin, ettei Ruskan oikea isä palaisi koskaan. Taivaslaulun mukaan tämä Lauhalaukka oli ollut kadoksissa jo kauan, joten kuinka hän voisi palata? Tuntui pahalta toivoa tällaista. Minä itse haluaisin olla tietoinen, jos jossain tuolla olisi minun jälkeläisiä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Pluto ja Ariel olivat jossain tuolla aivan yksin kylmän mullan alla.
Ruska säpsähti hereille ja kierähti toiselle kyljelleen. Pentu kohtasi meripihkaisen katseeni ja nousi ylös venytellen. Taivaslaulu nukkui yhä sikeästi lähellä laikukasta pentua. Ruska vilkaisi nukkuvaa naarasta, eikä vaivautunut herättämään tätä. Sen sijaan pienokainen tuli minun luokseni. Pentu kiipesi kyljelleni ja katsoi minua pienillä pennun silmillään.
"Voidaanko mennä ulos?" pentu kysyi ja oli vähällä horjahtaa pois päältäni, mutta hän onnistui pitämään tasapainonsa tarrautumalla pienillä kynsillään turkkiini. Onnekseni pitkä karvani piti kynnet poissa iholtani, eikä se sattunut.
Vilkaisin nukkuvaa Taivaslaulua. Naaras näytti olevan sikeässä unessa, ja hänen takajalkansa liikahteli välillä. Naaras ilmeisesti näki jotakin unta. Tartuin Ruskan niskanahasta kiinni ja laskin tämän pois päältäni noustessani ylös.
"Mennään vain, mutta et saa mennä kauas", sanoin pehmeällä äänellä. Pieni pentu lähti kävelemään yhä hieman huojuvin askelein kohti pesän uloskäyntiä. Olimme kehitelleet uloskäynnin eteen esteen, joka piti Ruskan pesän suojassa. Pentu ei ainakaan toistaiseksi pääsisi kiipeämään oksien ja kivien yli pesän ulkopuolelle. Este tuskin pidättelisi pentua enää edes puolta kuuta, mutta ainakin heräisimme, jos pentu yrittäisi ilman lupaa ulos. Tartuin Ruskan niskanahasta kiinni jälleen ja kannoin pennun ulos pesästä. Oksat takertuivat ikävästi vatsakarvoihini. Kun laskin Ruskan maahan, revin kuihtuneet lehdet ja risut irti nopeasti. Pentu loikki ympäriinsä ja katseli ympäristöä. Lehtisade eteni vauhdilla. Miltei alastomat puut kohosivat korkeuksiin vastarannalla. Myös pensaat pesämme lähettyviltä olivat pudottaneet lehtensä, jotka lojuivat parhaillaan märällä maalla. Timi istuskeli kivikasan ja joen välissä ja tarkkaili meitä katseellaan. Mustavalkea kissa pysytteli kuitenkin etäällä. Onneksemme muut ymmärsivät, että tarvitsimme Taivaslaulun kanssa vähän aikaa luodessamme tätä uutta suhdetta Ruskaan. Pennun täytyi saada tutustua meihin ja meidän häneen. Toki kaikki Kaarloa lukuun ottamatta olivat jo päässeet juttelemaan pienokaiselle, mutta he ehtisivät vielä tutustua tähän paremmin.
"Tahdotko leikkiä?" kysyin, ja Ruska käännähti minun suuntaani. Pentu oli keskittynyt jahtaamaan maassa liikkuvaa lehteä. Hän jätti hetken epäröinnin kuluttua lehden taakseen ja kipitti minun luokseni silmät säihkyen.
"Käydään hakemassa tuolta metsänrajasta sammalta, tehdään siitä pallo ja leikitään sillä", esitin ehdotukseni oranssille kissalle. Ruska nyökkäsi ja lähti rinnallani kohti metsänrajaa. Se oli aivan pesän lähellä, ja näköetäisyys Timiin säilyi koko ajan. Löysimme sammalta nopeasti, ja revin pienen palan irti hampaillani. Ruska katseli tarkkaavaisesti touhujani ja paineli käpälillään maassa kasvavaa sammalta. Kun sammalta oli sopivan kokoinen pala, muotoilin sen käpälilläni palloksi. Oranssi pentu paineli edelläni takaisin kivikasalle.
Heitin sammalpallon sievästi kohti Ruskaa. Pentu pomppasi ilmaan ja väisti pallon.
"Lyö sitä käpälilläsi ja syötä pallo minulle", ohjeistin. Ruska tarkkaili sammalpalloa, jonka jälkeen hän iski sitä etukäpälällään. Sammalpallo lennähti ilmaan. Matka jäi lyhyeksi, joten Ruska juoksi pallon kiinni ja löi sitä uudelleen. Jouduin juoksemaan palloa vastaan, mutta syötin sen taas sievästi kohti pentua. Peli alkoi sujua hiljalleen, mutta keskeytimme sen Taivaslaulun kävellessä ulos pesästä. Naaras katseli meitä ja räpytteli yhä hieman unisia silmiään.
"Tahdotko tulla mukaan?" kysyin ja viskasin pallon kohti kumppaniani.

//Ruska tai Taivas? Ps, Merkuriuksen laikut ei muute oo mustia vaan tummanharmaita xd
// 613 sanaa

Sain luvan jäädä, sekä kaiken lisäksi Corona kipitti pois. Minulle tämä kävi paremmin kuin hyvin. Siirsin katseeni välittömästi virtaavaan veteen, mutta pidin korvani höröllä. En välittänyt olla toisen lähellä, joten turkkimmekaan eivät koskeneet. En välittänyt olisiko toinen sanonut mitään, sillä itsepä pyysin pakopaikkaa. Tai no, pako ja pako, halusin pois sen inhottavan kollin läheltä hetkeksi. Hiljaisuus ei kaan ollut inhottava mielestäni, kun oli ollut pennun vahti hetken, kelpasi hiljaisuus. Naaras ei kuitenkaan näköjään ollut hiljaisuuden fani, vaan aloitti keskustelua kanssani.
"Olen Dakota", Naaras maukui. Käänsin katseeni toiseen ja nyökkäsin. Tietty toinen odotti minun esittelevän itseni, sillä niin oli kai tapana. Ei minulla ollut siinä mitään vastaan toisin kuin eräällä kollilla. Ajatuskin sai mielessäni murisemaan. En antanut sen toki paistaa läpi, olisi oltava rauhallinen yöpaikan vuoksi, saisin muuten itseni helposti nyljetyksi.
"Voit kutsua minua Fetukseksi", Tokaisin, käänsin katseeni takaisin veteen, sillä minua ei kiinnostanut niinkään tuijotella toista. Pidin tehtävän Villisielulla, joka sitä harrasti. Näköjään Dakota ei omannut käytöstapoja, sillä hän jäi tuijottamaan turkkiani. Olinhan erikoinen, mutta en minäkään jäänyt tuijottelemaan normaaleja kissoja kuin en olisi heitä ennen nähnyt. Olin aina ollut hassun näköinen, eikä arpeni enää auttaneet asiaan. Katsoin vain virtaavaan veteen. Niin oli isä ja emokin olleet erikoisemmasta päästä, heidän takiaan olin usean kissan silmätikku, mutta niille kissoille piti näyttää etten ollut yhtä kotikisu luonteinen kuten turkkini oli.
"Et vaikuta lainkaan sellaiselta kissalta, joka auttaisi kasvattamaan jonkun toisen pentua", Dakota tokaisi. Ouch, nopeasti käänsin katseeni häneen kunnes käänsin ne jokeen. Kohautin olkiani, miettien vastaisinko asiaan mitään, en vastaisi. Enhän minä todellakaan ollut ilmaiseksi hoitanut muuan pentua, saati niin että olisin ollut rakastava emo. Kuitenkin olin ottanut moisen niskoilleni, enkä halunnut myöntää sitä helpolla. Olin itsekin vain orpo alle täysikasvuinen kissa, joka osasi ruokkia itseään jo. Sakota selitti kuinka piti mystisyydestäni, mielessäni toruin toista, olin hyvin yksinkertainen, mutta kun tultiin tarinaan, niin. Se oli totta. Kyllä, hyvin arka paikka, naaras sitten osasi. Pidin katseeni vedessä, sanomatta sanaakaan. Olin sanomassa jo jotain siitä tarinasta, mystisyydestä, sekä pennun kasvatuksen hinnasta, mutta naaras jatkoi. Hän kysyi jäisinkö yöksi. Katsoin ripsuttavaan taivaaseen, jossa aurinko jo laski. Katsoin sitten Dakotaan närkästyneenä. Kehonkieleni ei näyttänyt yhtään sitä kaikkea mitä tunsin, mutta silti tunsin niin.
"Ei minulla ole pesää, siksi joudunkin jäämään", Tokaisin aluksi, katsoin kuitenkin yhä naarasta miettien.
"Olen tässä miettinyt, Corona esittäytyi Klaani nimellä minulle, Aavevarjo, minkä nimen itse valitsisin? Tosi turhauttavaa häneltä.. tosin mitä kolleilta odottaa?" Kysyin. En välittänyt inhoaisiko naaras sitä että minä puhuin pahaa hänen ystävästään, tai mikä kolli hänelle oli "Mitä nämä kissat edes ovat sinulle? Ystäviä? Laumasi? Perheesi?", Kysyin, katsoen ruskean ja harmaan väristä naarasta. Olin kysymysteni lopussa, joten annoin toiselle puheenvuoron. Ääneni oli jatkuvasti irvakas, enkä tosiaan olisi hyväksynyt paria vastausta mitä naaras varmasti antaisi, mutta utelaisuus otti minusta yli otteen. Dakota oli yllättävän rauhallinen kuunnellessaan kysymyksiäni. En kerrankaan vältellyt toisen katsetta, hän oli saanut ajatukseni muualle siitä inhottavasta kapineesta.

//471 Sanaa
//Dakota?

Olin juuri saanut rakennettua suojan loppuun Daisyn kanssa, kun Lilja tuli juoksujalkaa leiriin. Hänen kintereillään seurasi valtavan suuri kollikissa. Pörhistin turkkini varautuneena, mutta koska Lilja vaikutti tietoiselta hännystelijästään, eikä hänen kasvoiltaan paistanut minkään sortin pakokauhu, uskalsin rentouttaa lihakseni. Myöskin puun juurella lepäillyt Mesi valpastui nähdessään siskonsa mukana tulleen muukalaisen.
"Lilja. Kuka tämä on?" kysyin hölkätessäni kaksikkoa vastaan. Pidin suurta kissaa silmällä puhutellessani tummanharmaan ja valkean kirjavaa naarasta, joka kantoi suussaan yrttejä.
"Tässä on Olof. Hän auttoi minua löytämään yrttejä Medelle", Lilja sanoi laskettuaan ensin lehdet ja kukan varret maahan. Olofiksi esitelty kulkuri astui itseään huomattavasti pienemmän Liljan vierelle ja nyökkäsi minulle kohteliaasti. Hänen vaaleanvihreissä silmissään oli ystävällinen katse, joka sai minut tuntemaan oloni luottavaisemmaksi. Lopulta uskalsin huokaista syvään ja antaa jännityksen hävitä kehostani. Tuosta kissasta ei olisi meille vaaraa, jotenkin pystyin aistimaan sen.
Lilja huomasi väliaikaisen leirin reunalla veljensä, joka pyrki pystyyn. Naaras kiiruhti hänen avukseen, ja jälkeen jäänyt Olof nappasi maahan lojumaan jätetyt yrtit hampaisiinsa, jotta ne eivät talloutuisi. Sen jälkeen ruskeatabbyvalkoinen kolli käveli Liljan perään.
Seurasin sivusta Daisyn kanssa, miten Lilja talutti uupuneen Meden aukion poikki pesälle, jonka minä ja entinen kotikisunaaras olimme rakentaneet yhdessä.
Lilja kurkkasi pian ulos pesästä. Hänen katseensa harhaili hetken ympäriinsä leirissä, kunnes se osui minuun. "Lauhalaukka! Voisitko käydä saalistamassa? Mesi tarvitsee energiaa muustakin kuin yrteistä", naaras maukui. Heilautin häntääni kuitatakseni hänen asiansa ymmärretyksi, minkä jälkeen suuntasin metsälle. Daisy jäi vartioon pesän ulkopuolelle, mutta uskoin, ettei vartijaa tarvittu, kun pesässä pyyhälsi turhankin virkaintoinen parantajaharjoittelija.

//Jos sopii, jatkan tästä ite sitte Liljalla vielä
//240 sanaa

Viittasin hännälläni luonamme vieraana olevaa erakkonaarasta istumaan viereeni. Kissa otti anteliaan tarjoukseni mukisematta vastaan, mutta piti vaarin siitä, etteivät turkkimme päässeet vahingossakaan hipaisemaan toisiaan. En pannut pahakseni naaraan eleestä. Itseki olisin tehnyt tismalleen samoin, jos olisin hänen sijassaan.
Katselin ohitse virtaavaa vettä hiljaa. Erakkokaan ei sanonut mitään. Tämä uhkasi käydä kiusalliseksi. Minun pitäisi päihittää ylpeyteni ja tehdä aloite keskustelulle, sillä muuten saattaisimme istua tässä vielä huomennakin sanaakaan vaihtamatta.
"Olen Dakota", sanoin, ja odotin, että naaras kertoisi oman nimensä. Kissa mittaili minua hetken katseellaan, ennen kuin nyökkäsi ja puhui.
"Voit kutsua minua Fetukseksi." Hänen äänensä oli vähintäänkin yhtä hassun kuuloinen kuin ulkonäkönsäkin. En ollut koskaan nähnyt hänen näköistään kissaa. Eipä sillä, että olisin mitenkään jaksanut kiinnittää huomiota pintapuolisiin epäkohtiin jonkun ulkonäössä - enemmän minua kiinnosti, mitä liikkui seurustelukumppanini pään sisässä.
"Et vaikuta lainkaan sellaiselta kissalta, joka auttaisi kasvattamaan jonkun toisen pentua", lausuin ajatukseni ääneen. Fetus kohautti lapojaan ja käänsi sitten vihreät silmänsä jokeen. Pidin hänen silmistään. Minusta ne olivat mystiset; sellaiset, joista ei voinut lukea kissan tunteita, tai saada minkäänlaista kuvaa persoonallisuudesta etukäteen. "Älä käsitä väärin. Minusta on hienoa, miten sinunlaisesi kissa osaa kätkeä sisälleen monta kerrosta, joilla jokaisella taitaa olla oma tarinansa."
Fetus pysytteli hiljaa, katse edelleen tiukasti alavirtaan päin kulkevassa jokivedessä. Ehkä olin osunut arkaan paikkaan, tai sitten hän ei ollut vain juttutuulella. Toisaalta, naaras oli pyytänyt lupaa saada liittyä seuraani, koska kaipasi rauhaa. Tunsin itseni hiukan typeräksi ollessani koko ajan äänessä, mutta pitkäaikainen hiljaisuus, etenkin vieraan kissan seurassa, oli minulle vaikeaa.
"Aiotko jäädä tänne täksi yöksi, vai lähdetkö omalle pesällesi?" päädyin lopulta esittämään kysymyksen, johon olisin tavallisesti turvautunut vasta viime kädessä. Yleensä jutunjuurta riitti monesta muusta aiheesta, mutta tämä Fetus vaikutti joka tapauksessa poikkeukselta, joten kaiketi normeistani poikkeaminen tällä kertaa oli ihan hyväksyttävää.

//Fetus?
//284 sanaa

Minun ja Fetuksen keskusteluhetki oli keskeytynyt ja en ollut vielä saanut kiinni naaraan tunnetilasta. Voisin melkein vannoa, että olin nähnyt hänen itkevän. Naaras ei kuitenkaan tuntunut haluavan enää jutella, vaan pakeni. Hetken päästä löysin itseni hänen ja Dakotan seurasta joen rannasta. Tuntui jotenkin helpommalta jättää Fetus jonkun toisen seuraan, kuin aivan yksin, sillä tunsin jonkinlaista vastuuta nuoresta erakosta, sillä minä olin tämän luoksemme kutsunut. Olin aivan uuvuksissa. Yövartion tuoma nukkumattomuus alkoi kerätä verojaan. Olihan toki aurinko jo matalalla luoden oranssin punertavia säteitä metsän ylle.
"Taidan jättää teidät kahden. Minun on pakko mennä lepäämään", naukaisin hiljaa, mutta siten, että kaksikko varmasti kuulisi. Ehkä naaraiden keskeinen tuokio saattaisi parantaa Fetuksen mielialaa. En kuitenkaan elätellyt toiveita ikuisesti kestävästä täydellisestä ystävyyssuhteesta Dakotan ja Fetuksen välillä. Dakota vilkaisi minua, mutten kerrassaan vain jaksanut enää kiinnittää huomiota pieniin eleisiin, joista ymmärtäisin Dakotan tunnetilaa sen suhteen, että jätin Fetuksen hänen luokseen. Kai hän nyt yhdestä oppilasikäisestä kissasta selviäisi. Aloin käydä vähän kärttyiseksi unen puutteeni takia, jonka takia suuntasin mahdollisimman nopeasti kohti pesäämme nopeiden hyvästien kera. Ravasin vähän kuin sumussa läpi alueen ja huokaisin helpottuneena, kun näin edessäni kohoavan kivikasan. Kiirehdin pesän suulle ja olin kompastua maasta törröttävään kiveen. Samassa mieleeni leijui ajatus. Oliko täällä tosiaan turvallista pennulle? Pitäisikö meidän yrittää pehmentää terävien kivien kulmia, ettei pentu satuttaisi itseään. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään, sillä voisin miettiä niitä aamulla, ja lysähdin pedilleni, joka oli osittain sen vanhan kankaanrepaleen päällä, jota olimme raahanneet Merkuriuksen kanssa mukanamme ensimmäisestä yhteisestä pesästämme lähtien. Muistin kaksijalkojen pesän kyljessä olevan ahtaan kolon, jonne me olimme tunkeneet aina nukkumaan. Oli se ollut ahdasta, mutta oli siellä myös lämmin. Huvituin hieman, kun mietin, ettei koko tämä nykyinen kissakatraamme millään mahtuisi siihen koloon. Tekihän se jo tiukkaa meille kahdellekin ja olimme vielä oppilasikäisiä. Ehkä sitä asuttaisivat nyt jotkut toiset siellä suunnalla asustelevat kissat ja tuntisivat olonsa onnekkaiksi sen löytäessään. Ehkäpä niin. Pesistä puheen ollen, en ollut yhtään varma siitä, että meitä luonamme yöpyvä pinnaani kiristävä naaras aikoisi asua tulevaisuudessa. Minun varmaan pitäisi auttaa häntä etsimään jokin mukava pesä. Ravistin päätäni. Miksi minun pitäisi auttaa häntä? Ei, piti minun. Vaikka kissa olisi kuinka minua vastaan, en voisi jättää häntä heitteille. Ajatuksiini leijaili kuva Fetuksesta ja siitä, kuinka hän uuden pesän löydettyään lähtisi lopullisesti. Enkä enää koskaan kuulisi hänen ivallisia kommenttejaan. Olisin siitä niin riemuissani, mutta samaan aikaan hänessä oli jotain, mitä jäisin kaipaamaan. Sen ajatus mielessäni, nukahdin.

//Kuka vaan? :D Oli vaan pakko laittaa Coro joskus nukkuun, ettei se vaa valvo kaiket päivät ja yöt XD
388 sanaa

Tassutin ulos muiden pesästä, tuntien kuinka vesipisara tippui nenälleni. Corona seurasi minua yhä, juttutuokiomme oli keskeytynyt pennulla, sekä nyt minä pakenin sitä kirjaimellisesti. Vesipisaroita alkoi tippua ympäri turkkiani, tunsin kuinka aloin vähitellen kastua. Ehkä olisi parempi lähteä pesään? Mutta sitten Corona saisi haluamansa, eikä se tulisi kuuloonkaan. Rämmin eteenpöin, välttäen puhe kontaktia kollin kanssa, enkä ymmärtänyt miksi hän seurasi. Pian saavuimmekin joen rantaan, jossa ruskean harmaa naaras istui hengittelemässä. Naaras kääntyi minuun päin, pitäen silmänsä hetken minussa, jonka jälkeen Coronassa. Ehkä Corona vartioi mitä tein, onnistuen siinä ärsyttävän hyvin.
"Saanko liittyä? Kaipaan myöskin jotain rauhoittuakseni", Se piti paikkansa, ajatukseni laukkasivat bopeaa, enkä tiennyt mistä ajatuksesta ottaa kiinni, jotta loppu virta rauhottuisi, tiesin ettei se ollut niin helppoa, silti yritin parhaani. Toivoin ettei naamallani näkynyt kaikki se sekasorto mitä koin, mutta yllättävän rauhallisena siinä seisoin odottaen vastausta. Nämä erakot olivat olleet suopeita kun olivat päästäneet minut luokseen yöksi, itse en moiseen ryhtyisi. Katsoin kuitenkin kerrankin aitona toista naarasta, mistäpä koskaan tietää jos tuo tietäisi ajatusten laukkuun kivun, mutta en hetkessä jaksanut uskoa. Katsoin naaraan jälkeen veden solinaa, tuo ääni ei ollut kertaakaan rauhoittanut minua, mutta tosin en ollut koskaan ajatellut sitä rauhoittavan elementtinä, olin pitänyt sitä jonkinlaisena itsestään selvyytenä. Se oli aina siinä ja tuli olemaan, ei se minnekkään mennyt.

//209 sanaa
//Daksu? Coro?

Kun heräsin, niin, kun heräsin, näin ympärilläni kaksi valkoista kissaa. Ei voi olla totta! Kaksi samanväristä kissaa. Hämmennyksissäni hieroin silmiäni hämilläni, haukotellen, etsien emoa. Emo? Missä olet? Herkinen? Miksi hän on jättänyt minut vieraiden keskelle yksin? Missä emo? Ehkä hän on vain ulkona? Niin, tämäkin oli pesä, niin kuin kotipesä, kissat olivar vain erit. En nähnyt ruokkijaakaan missään, joten oli hämmentävää minne emo oli mennyt. Nopeasti suurempi valkoisista kissoista huomasi minut, kun olin noussut neljälle jalalle hämilläni. Pienempi, naaras valko turkki nukkui. Iso valkoturkki lähestyi minua. Hän oli iso, valtava, en ollut koskaan nähnyt noin isoa kissaa, joten hämilläni ja peloissani peräännyin. Mamman ystävä, Aavevarjo, joka pelasti minut, oli hänkin ollut iso, muttei näin iso. Pysähdyin kuitenkin tutkailemaan kollia, hänen ilmeessään oli samaa lämpöä kuin ruokkijalla.
"Ei tarvitse pelätä ruska, vien sinut Fetuksen luo joka saa selittää kaiken", Kolli lupasi. Innostus nousi naamalleni. Emo oli lähellä! Minä tiesin sen! Jes! Hymyilin suurelle kissalle, katsoen tuon mustia laikkuja. Ei voinut olla mahdollista, miten tuo oli niin saman näköinen pikku valko turkin kanssa?
"Kiitos! Saanko minä ratsastaa selässäsi? Aavevarjo antoi minun tehdä niin! Sitä paitsi en minä putoa! Otan kiinni tuuheasta turkistasi! En varmasti putoa, lupaan sen!", Innostuin melkein hyppien kollin luo, kiertäen tuon etutassujen välistä puheliaana. Kolli näytti aluksi olevan hämillään, mutta kun pysähdyin toisen eteen ja pyysin vielä "Ole kilttiii", anelin kunnolla, tuo naurahti hämillään, kunnes iso kissa kumartui eteeni.
"Selvä, tämän kerran", Kolli sanoi. Hänellä oli meripihkan väriset silmät, noita silmiä en ollut koskaan nähnyt. Olihan hänessäkin jotain.. ainutlaatuista. Toki hän ei ollut samanlainen kuin pikku valkoturkki, mutta hänessä oli eniten samaa mitä olin koskaan nähnyt. Ruokkijakin omisti likaisen valkoisen turkin tähän kissaan verrattuna, eikä hänen kokoaan voinut verrata tähän kolliin. Ruokkija oli enemmänkin tuon pienen valkoturkin kokoinen kissa. Kipusin kollin selkään, varoen ottaen tuon turkista kiinni. Pian tuo nousikin takaisin seisomaan, minä tajuten varoa kattoa. Hihkaisin innosta kun lähdimme liikkeelle. Aloin kikattaa kun matkaan osui kuoppia, ja huomasin kyydittäjäni viiksien värisevän. Joko tuokin nauroi tai hymyili, tai haisteli jotain. En osannut sanoa mikä noista. Kolli kuitenkin näytti tietävän minne mennä, sillä tuo kumartui reilusti livahtaen yhteen pesään. Itsekin jouduin varomaan jotten löisi päätäni kattoon sisään mennessä. Kolli laski pian minut, ja katsoin nyt hämillään olevaa Aavevarjoa, sekä kummallisen näköistä emoa. Emon silmät pimeässä näyttivät.. Vetisteleviltä? Eihän emo voinut itkeä? Ei emo voinut itkeä? Ei se ollut emon tapaista? Emo oli vahva naaras joka oli aina tyyni. Tassutin hämilläni, peloissani, huolissani emon eteen, sen täytyisi olla pahaa jos emokin itki.
"Emo näitkö! Sain taas ratsastaa uuden sedän selässä! Hän on vaaltaavaa! Missä me olemme? Miksi sinä itket? Onko kaikki kunnossa?", Sanoin hihkuen. Emo tasasi henkeään, pyyhkien tassullaan viimeiset kyyneleet naamalta, tuon jälkeen emon naama oli taas kuten se yleensä oli, rauhallinen. Tuo nyökkäsi kiitokseksi isolle kollille, joka vähän varoen livahti pois pesästä. Ehkä tuo meni vahtimaan sen pienen valkoturkin unia. Katsoin emoon, joka käänsi tuon jälkeen vihreät silmänsä minuun. Hymyilin toiselle innoissaan, odottaen innolla uutisia. Ehkä nämä kaksi olivat uusia pesätovereitamme! Minä ja emo jäisimme tänne! Voisin käskeä heitä päivät pitkät kyydittämään itseäni läpi maailman! Seikkailemaan minne halusin. Kehräsin jo pelkästä ajatuksesta. Emo kuitenkin katsoi minua huolissaan, hänen turkkinsa oli siistitty, hän ei enää ollut veren värjäämä, eikä haissut hassulle.
"Tuo äskeinen kolli, hänen nimensä on Merkurius. Näitkö pesässä valkoisen naaraan? Hän on taivaslaulu. He menettivät kaksi pikku pentua äskettäin. Tulin siihen tulokseen että he ovat paljon paremmat vanhemmat sinulle kuin minä", Katsoin hämilläni naarasta. Hän mitä? Availin suutani neuvottomana, luimistelin ja nostelin korviank. Hämilläni naamani ilmeili, en tiennyt miten reagoida. Yritin löytää sen parhaan puolen tästä. En tuntenut kaksikkoa, mutta jotenkin kolli oli huokunut lämpöä jota emo ei huokunut. Katsoin emon vihreisiin silmiin, neuvottomana. Eihän emo voinut hylätä minua totaalisesti? Kahden kissan armoille. Ihan varmasti heidän täytyi olla kilttejä silloin! Super hyviä. Mutristi suutani, kun kivi kurkussani suureni, se vain suureni ja suureni. Pidättelin kyyneleitä silmissäni, yritin pitää ne pois sulkemalla silmät, mutta ilmeisesti sen avulla ne vain alkoivat karata. Aukaisin silmäni katsoen emoa.
"Heidän on paras olla super hyviä vanhempia! Sillä sinä olet yhä emoni", sanoin, kokien ehkä jotain kaunaa emoani kohtaan. Hetken huomasin hänen ilmeessään jotain outoa, en vain hetken, vaan kauan. Tuo hymyili, sekä siinä oli lämpöä. Naaras nuolaisi otsaani, kumartui ihan niin tehdäkseen, katsoen silmiini. Hänellä oli yhä tuo outo hymy, sillä emo seuraavaksi sukaisi kyyneleeni pois.
"Usko pois, he ovat mahtavia, tulet rakastamaan heitä. Pysyn täällä tämän yön kunnes jatkan matkaani. Tuleppas, saatan sinut pesään takaisin", Emo sanoi. Hellitin ilmeessäni vähän, yhä hieman surullinen ollen. Jos tosiaan niin oli, niin ehkä hyväksyisin tämän. Emo teki hämmästyttävän liikkeen, sillä tuo laskeutui eteeni kuten muut kumartuivat, kun ottivat minut selkääni. Katsoin emoa ihmeissään. En ollut koskaan saanut olla hänen selässään! Upeaa! Oikeasti! Kipusin naaraan selkään, kuin ehdotus voisi umpeutua. Vikisin onnellisena, ottaen tukevan asennon. Pystyin huomaamaan kuinka emo selvästi naurahti huojentuneena. Aavevarjo seurasi meitä. Katsoin taivasta, huomaten kuinka synkkä se oli. Oli kuin pian se tummentaisi koko taivaan. Mitä mustuus aikoi tehdä? Vallata maailman? Emo kuitenkin luikahti pesään ennen kuin ehdin kysyä. Ehkä kysyisin sitä uudelta emolta. Pesässä oli kaksi uutta kissaa. Punamullan värinen, sekä mustavalkea kolli. Katsoin suu auki kaksikkoa. Taas mustavalkoinen kissa! Ei tämä voinut olla! Kaksi mustavalkeaa kissaa! Fetus kuitenkin yskäisi ja herätti minut kuplasta. Hyppäsin alas hänen selästään. Katsoin kaksikkoa, sitten pientä valkoista kissaa. Hänkö oli Taivaslaulu?
"Yrittääkö mustuus vallata maailman?", Kysyin hämilläni nyökäten kohti ulos. Kuulin kuinka emon tutut askeleet kääntyivät ja tuo tassutti ulos, jättäen minut ja uuden perheeni tutustumaan. Aavevarjo lähti taas naaraan perään.
"Minä olen ruskapentu! Keitä te olette? Tiedän että sinä olet uusi emo, mutta teitä en tunne", päätin hihkaista perään, nyökkäsin innoissani kohti kahta uutta kissaa, nyökäten Taivaslaulua kohti emosta kertoessani.
"Voivatko hekin kantaa minua selässään!", Ennemmin hihkaisin kuin kysyin, puhuin niin nopeasti ja innolla ettei kukaan sanonut väliin, mutta nyt annoin kissoille valtaa puhua, katsoin uuteen emoon, isään, sekä uusiin kissoihin. Olihan kaikille annettava mahdollisuus olla oma itsensä tuomitsematta, joten niin minä tein. Ehkä heistä tulisi oivia selkä kantajia. Yllätyksekseni, emonlaista kissaa ei ollut missään, naaras tuntui olevan ainut tyyppiään, nyt puhuin entisestä emosta, Fetuksesta.

//1001 sanaa
//Anteeks jos meni yli xd Mer taivas?

Katselin lämpimästi ensin Ruskapennun - tai siis Ruskan- oranssia pentumaista hahmoa, jonka jälkeen katseeni vaelsi suureen laikukkaaseen kolliin vierelläni, jonka pää oli kumartunut lähemmäs Ruskaa. Merkurius pennun kanssa oli hellyttävä näky ja se sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin. Tuntui, että joka hetken kulkiessa ohitsemme, kiinnyin kolliin entistä enemmän. Tältäkö rakkaus tuntui?
Kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta, tunsin syvän ja parantumattoman haavan sydämessäni, joka vuosi edelleen kiivaasti verta. Mietin edelleen Arielin ja Pluton pieniä hahmoja mullan alla yksin.. kylmässä. Sydäntäni särki. En halunnut käyttää Ruskaa hämähäkinseittinä haavalleni, vaan halusin antaa hänelle oman paikan sydämestäni. Jos olisin yrittänyt käyttää pientä kollia vain korvikkeena, tuntuisi kuin pettäisin hänet ja kuolleet pentuni. Mieleeni leijaili kuvia tulevasta. Tunsin niin paljon lämpöä ja rakkautta nyt jo, tuota pientä pentua kohtaan.
En ehkä pystyisi iloitsemaan elämän pienistä hetkistä nyt, olin aivan poissa tolaltani, mutta se oli ymmärretävää, että ylitse pääseminen ottaisi aikaa tapahtuakseen. Ja olin varma, etten koskaan kuitenkaan pääsisi yli rakkaitten pentujeni menettämisestä, vaan pieni särky sydämessäni tuntuisi lopun elämääni. Sen vain oppisi kestämään paremmin. Uskoin, että kuka vain läheisensä menettänyt samaistuisi siihen. Merkurius nosti katseensa sikeästi nukkuvasta tuhisevasta karvakasasta ja katsoi minuun. Hymyilin kumppanilleni väsyneenä.
"Mitähän se sinun velipoikasi on oikein touhuillut? Eikös tuo ole se sama kissa, kenet hän oli häätänyt Kuolonklaanin reviiriltä? Ulkonäkö ainakin sopisi", puhuin sen verran hiljaa, ettei Ruskan uni häiriintyisi. Muistelin aikoja, jolloin olin ollut vielä Kuolonklaanissa ja erakkoveljekset heidän ystävänsä Dakotan kanssa olivat työskennelleet klaanille. Merkurius kohautti lapojaan, jonka jälkeen pudisti päätään kevyesti naurahtaen:
"Sen minäkin haluaisin tietää ja ehkä saammekin paremman selityksen, kuin uskommekaan." Naurahdin pieni apeuden sävy äänessäni. Kurottauduin nuolaisemaan Merkuriuksen poskea, mutta pienen kokoni takia kolli joutui kumartumaan hieman pienen vinkkini huomattuaan.
"Taidan nyt levätä hetken, onko mitenkään mahdollista, että vahdit vähän, koska Ruska herää? Sen erakon olisi ehkä parasta selittää Ruskalle äkkinäinen maisemanvaihdos ja uudet kissat", pyysin ja Merkurius nyökkäsi varma kiilto silmissään, kuin olisi ajatellut samaa itse.
"Nuku hyvin", kolli naukui vielä ja sitten istahti pesän suulle siten, että omasi kuitenkin näköyhteyden pesään ja huomaisi sivusilmällä liikkeen suunnaltamme. Katsoin vielä kumppaniani kiitollisena, jonka jälkeen laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni. En kuitenkaan saanut nukkua levollisesti, vaan uniani piinasivat päivän tapahtumien kauhukuvat. Sätkin vähän väliä hereille, heräten joko Merkuriuksen tai Ruskan kuolemaan tai synnytykseni uudestaan kokemiseen. Joka ikinen kerta, minut lävisti se sama piinaava tuska ja suru. Kuitenkin aina, huomasin Merkuriuksen tarkkaavaisen katseen, joka sai minut rauhoittumaan. Kaikki oli hyvin. Ja se ajatus päässäni nukahdin taas uudestaan.

//Ruska? Mer? :D
401 sanaa