Keijukainen oli juuri niin iloinen näkemisestäni kuin olin odottanutkin.
“En kai minä nyt ajatellut ystäviäni lopullisesti jättää. Minkälainen ystävä minä silloin olisin?” sanoin ja astelin muutaman rennon askeleen lähemmäs.
“No et sinä muutenkaan hirveän hyvä ystävä ole”, Keijukainen sanoi, vaikka tiesin, ettei hän pitänyt minua ystävänään varmastikaan millään tasolla. Kohautin lapojani.
Sitten Keijukainen kohensi ryhtiään ja sanoi harmaanvihreitä silmiään terävästi siristäen:
“Meillä on tässä nyt partiointi kesken, että jos jättäisit meidät rauhaan.” Sitten hän tönäisi vasta jaloilleen päässyttä Leopardia eteenpäin ja hän oli menettää tasapainonsa uudestaan, mutta sai sen kuitenkin lopulta pidettyä, “mennään.”
Kaksikko lähti tassuttamaan eteenpäin ja otin heidät muutamalla lennokkaalla askeleella kiinni.
“Heiheihei, en ollut vielä valmis.” Leopardi pysähtyi, mutta sai Keijukaiselta osakseen mulkaisun.
“Minä voin tulla takaisin muutamalla ehdolla”, sanoin. Olin miettinyt haahuillessani ympäriinsä ja olin tullut siihen tulokseen, että en haluaisi väristä öitäni puskan juurella. Toisaalta en halunnut myöskään alentua kenenkään tahtoon. Sitten olin saanut idean, josta olin varma Keijukaisenkin innostuvan, sillä hän oli osoittanut tarvitsevansa kissoja liittymään joukkoonsa pakottaessaan minut mukaan.
“Sanoiko joku, että huolimme sinut vielä takaisin?” Keijukainen töksäytti.
“Kuules Keijukaiseni, minulla on sinulle tarjous, josta uskon sinunkin pitävän”, sanoin ja pidin dramaattisen tauon, “asia on näin. Minä saan nukkua teidän luonanne yöt ja olla kanssanne jos haluan, ilman minkäänlaista pakotuselementtiä. Ja olisin kiitollinen jos jättäisitte minut tappamatta jos ja kun kuljen alueellanne. Katsos kun tässä seuraavassa osassa elossa oleminen on nimittäin avaintekijä. Vastineeksi, kun en ole luonanne, ohjaan vastaan tulevat yksinäiset kujakissat ja kotikisut sinun luoksesi ja sitten sinä voit värvätä heidät riveihisi. Miltä kuulostaa?”

//Keijukainen? Toivottavasti en käyttäny Keijukaista väärin xd
252 sanaa

"Keijukainen, herää!" ääni tunkeutui uneeni ja vei mukanaan hyvän aterian ja täydellisen kujakissayhteisön. Ärähdin turhautuneena ja raotin silmiäni. Yllätyksekseni huomasin, että kaksijalan pesässä oli vielä hämärää. Ikkunasta kajasti sisään vain kujien varsilla olevien tähtien valot. Leopardi seisoi edessäni levottomana. Erakko tassutti paikoillaan hermostuneena ja tuo ei edes katsonut minua silmiini.
"No?" kysyin räpytellen unisia silmiäni. Leopardin ei tarvinnut sanoa enää mitään, kun tuon syyllinen ilme kertoi kaiken. Kiersin katseellani avaran tilan ympäri etsien Mäihän likaisenvalkeaa turkkia. Kolli oli tiessään, Leopardi oli päästänyt hänet karkuun. Arpi oli nostanut omalta vuoteeltaan päänsä ja katseli meitä hiljaa.
"Saattaa olla, että Mäihä karkasi", Leopardin ääni oli pelkkä kuiskaus. Entinen kotikisu oli painautunut maata vasten ja luimistanut korvansa. Hän näytti kovin säälittävältä ja surkealta katsoessaan minua kulmiensa alta. Raivo leimahti sisälläni. Jos minulla ei olisi ollut lainkaan itsehillintää, olisin repinyt korvat tuon kapisen kotikisun päästä!
Nousin ylös ja hengitin syvään.
"Kerro minulle, mitä tapahtui", pyysin kireällä äänellä yrittäen pysyä rauhallisena.
"Hän halusi käydä vain tarpeillaan. Olisin mennyt mukaan, mutta en tahdo olla riistaa", Leopardi piipitti niin hiljaisella äänellä, että Arpi tuskin edes kuuli naaraan sanoja. Erakon ääni värisi ja tuo näytti siltä, kuin purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä itkuun. Leopardi huokaisi syvään ja yritti kasata itseään. En ymmärtänyt lainkaan, mitä kissa höpisi, mutta oletin Mäihän syöttäneen tuolle jotakin epätodellista roskaa.
"Kului aikaa, eikä hän palannut. Kävin etsimässä häntä, mutta.. Häntä ei vain näkynyt missään", Leopardi henkäisi ja vältteli yhä katsettani.
Se oli viimeinen tikki.
"Oletko sinä ihan idiootti?!" sihahdin ja syöksyin kohti kissaa, mutta pysähtyen aivan tuon eteen. Leopardi vingahti ja katsoi minua kauhuissaan. En ollut nähnyt ketään aiemmin niin peloissaan. Leopardi katsoi minua silmät kauhusta ammollaan ja perääntyi vähän taaksepäin, edelleen aivan matalana.
"Anteeksi, en minä tiennyt ettei häneen voi luottaa", naaras nyyhkytti onnettomana ja painautui niin lähelle lattiaa kuin vain saattoi. En ehtinyt sanoa mitään, kun kuulin Arven nousevan vuoteeltaan.
"Milloin hän lähti?" vanhan kujakissayhteisön jäsen kysyi matalalla äänellään. Leopardi ei uskaltanut siirtää katsettaan pois minusta. Kenties kissa pelkäsi, että tappaisin hänet siihen paikkaan. Suoraan sanottuna olisin tehnyt sen mielelläni, mutta yhteisön kannalta se ei olisi ollut järkevää. Minkä kissa sille mahtoi, että oli vain syntyjään hiirenaivoinen.
"On siitä jo jonkin verran aikaa", Leopardi vastasi ääni väristen. Olisin halunnut läksyttää Leopardia vielä, mutta oletin sen olevan turhaa. Hän näytti olevan niin peloissaan, että laskisi alleen hetkenä minä hyvänsä. Ja minähän en halunnut, etä kukaan laskisi alleen minun vuoteeni vierelle. Siispä astuin askeleen taaksepäin naaraan luota. Leopardi katsoi minua hieman yllättyneenä ja nousi itsekin istumaan. Erakon korvat olivat edelleen luimussa ja tuon kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Laikukas naaras vältteli yhä katsettani.
"Rangaistuksena huolimattomuudestasi olet minulle velkaa koko loppuikäsi. Mäihä oli tärkeä jäsen yhteisölle, ja sinä päästit hänet lähtemään. Sellaista ei noin vain anneta anteeksi, mutta minä olen sinun ystäväsi, joten voin ainakin yrittää", huokaisin hiljaa, ikään kuin olisin oikeasti välittänyt naaraasta. Leopardi oli niin typerä, että hän uskoi mitä vain. Naaras taisi todella luulla minun olevan hänen ystävänsä, vaikka todellisuudessa hän oli vain minun alaiseni.
"Kiitos Keijukainen. Teen kaikkeni, että sinä pystyt antamaan minulle anteeksi", naaras lausui ja laski päänsä alas kumartaen minulle. Väläytin naaraalle hymyn ja käännyin sitten vakavoituen Arven puoleen:
"Käy kiertelemässä ja yritä löytää Mäihä." Kolli epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten.
"Tuskin hän tästä kaksijalkalasta poistuu, kun ystävämme vartioivat rajoja kaiken aikaa", kolli lausahti naurahtaen. Totta tosiaan, Mäihä edelleenkin luuli, että kujakissayhteisön jäsenet vartioivat kaksijalkalaa sen laitamilla. Saattoi tosin olla, että kolli oli parhaillaan ylittämässä kaksijalkalan rajaa.

Kului pari päivää, ja Leopardi oli enemmän pahoillaan kuin koskaan. Hän kulutti päivänsä etsien meille ruokaa, ja toi kaiken maailman herkkuja eteemme. En varmaankaan ollut koskaan syönyt niin hyvin. Olin tutustunut paremmin Arpeen. Kissa vaikutti loppujen lopuksi olevan varsin lojaali kujakissayhteisöä kohtaan. Hän kulutti päivänsä partioiden kujilla ja etsien uusia jäseniä yhteisöömme. Uskoin, ettei Mäihän karkaaminen ollutkaan niin paha asia. Kenties pärjäisimme paremmin ilman sellaista kissaa, jota tarvitsi vahtia koko ajan.
Nyt olimme rakkaan ystäväni Leopardin kanssa kiertelemässä kujia pitkin. Leopardi oli näiden päivien ajan ollut melko vaitonainen. Hän mahtoi katua virhettään ihan oikeasti.
Kadut olivat varsin hiljaisia. Siellä täällä kaikui välillä hirviön murinaa tai kaksijalkojen puhetta. Ilma oli kylmennyt entisestään. Kaksijalatkin tuntuivat karttavan kylmyyttä. Ne olivat pukeneet päälleen paksummat, hassun näköiset turkit. En kadehtinut karvattomia kaksijalkoja. Mitenhän ne selvisivät lehtikadon ajan?
"Kas vain, kukas se täällä onkaan? Oliko ikävä?" tuttu ääni kysyi saaden minut kääntymään nopeasti ympäri. Mäihä oli päässyt taaksemme huomaamattamme. Soimasin itseäni mielessäni; olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi!
"Mäihä! Mitä sin-", vaiensin Leopardin nopeasti tönäisemällä tuota hieman turhankin kovaa, sillä naaras menetti tasapainonsa ja kaatui kylmälle ja kovalle ukkospolun aineksesta tehdylle maalle.
"Itse asiassa ei, ei meillä ollut. Mitä sinä teet vielä täällä?" kysyin ja tarkastelin Mäihää silmiäni siristellen. Itse asiassa minä jopa toivoin, ettei kolli olisi edes palannut.

//Mäihä?
// 776 sanaa

Olin totaalisen tyrmistynyt, kun Keijukainen asteli eteemme paljon kokeneen näköisen luisevan kollin kanssa. Oliko naaras sittenkin ollut koko ajan täysin todenmukainen? En voinut uskoa sitä todeksi.
Leopardi kyseenalaisti heti Arven kaulaa kiristävää sinistä pantaa kamalan tutulla tavalla. Ja sitten taas päästiin siihen, että minullakin oli kaulassani samanlainen kahle.
“En taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys”, kuulin Arven sanovan. Kohautin tähän vain lapojani.
“Minun nimeni on Mäihä”, esittäydyin ja heilautin pääni alas pieneen teatraaliseen kumarrukseen. Nostaessani pääni näin oranssiturkkisen kollin kasvoilta paistavan etäisen kummastuksen, johon minä päädyin vastaamaan mitä aurinkoisimmalla hymyllä.
“Ja sinäkö olet se kuka tarvitsee osakseen valvontaa?” Arpi sanoi tyynesti ja tapitti minua ainoalla harmaansinisellä silmällään.
“Kunnia, että minun koetaan olevan niinkin nokkela, että sinun arvoisesi kissa kutsutaan kaitsemaan”, sanoin ja katsoin Arven olan yli Keijukaiseen huolettomasti, “mutta oikein mukava tavata.”
Enempää en halunnut juuri nyt jutella, vaan siirryin vuoteelleni istumaan. Minun tosiaan täytyisi punnita suhtautumiseni täysin uudestaan. Minulla ei ollut varaa virheliikkeisiin, sillä en tosiaankaan halunnut jäädä tänne loukkuun.

Pari päivää kului hitaasti madellen. Minua tosiaan tunnuttiin pitävän silmällä jatkuvasti - Keijukaisen sanoin - kuin pikku pentua. Arpi oli osoittautunut ihan teräväksi kaveriksi, eikä minun kannattanut yrittää pakomatkaa hänen vahtivuorollaan. Hänen yksi ainoa silmämunansa tuntui katsovan minua epämiellyttävän tarkkaavaisesti aina kun käänsin katseeni hänen suuntaansa.
“Voisitteko hankkia edes jonkun kopin pääni ympärille niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti häiriintyä tuosta läpitunkevasta tuijotuksesta. Tarvitsisin vähän yksityisyyttä”, sanoin ja käännyin oranssiraidallisen erakon puoleen.
“Opettele ensin käyttäytymään”, kolli tokaisi rauhalliseen tapaansa. Olin oppinut hänen olevan kylmähermoinen ja vaikeasti härnättävä. Toisin sanoen aika tylsää seuraa, kun ei saanut aikaan minkäänlaisia reaktioita.
Ainoa potentiaalinen hetki paolleni oli siis Leopardin vahtivuorolla. Voi kuinka sydämeni särkyisikään kun joutuisin pettämään pehmeän uuden ystäväni luottamuksen. Ja pah.
“Mentäisiinkö takaisin sisälle”, Arpi sanoi. Niin tosiaan, eihän minua voinut päästää yksin käymään pihalla. Järjestelmä muistutti epäilyttävän paljon sitä, kuinka kaksijalat kuljettivat hauvojaan pitkien köynnösten päässä. En ihmettelisi, jos kohta alkaisin haukkumaan.
“Jos herra niin vaatii”, sanoin ja nousin tassuilleni. Tiesin, että piakkoin vahtivuoro vaihtuisi ja toivoin hartaasti leopardilaikkuisen kotikisuystävämme tulevan vartioon.
Silloin minusta tuntui siltä, kuin maailmankaikkeus olisi tosissaan kuunnellut minua, sillä kukas muukaan kun Leopardi laitettiin vartioimaan olemassaoloani alkuyöstä. Oikeastihan kyse oli puhtaasta tuurista, sillä maailmassa ei ollut mitään aave esi-isiä tai muutakaan mitä kukakin päästään milloinkin keksi.
Tassutin vuoteelleni ja käperryin löysälle kerälle ja jäin odottamaan. Keijukainen ja Arpi vaihtoivat muutaman sanan, jonka jälkeen oranssi kolli etsi itselleen sopivan nukkumapaikan. Lopulta myös Keijukainen tuli nukkumaan.
En tiedä miten kauan meni, että aloin kuulla huoneesta kahta erilaista tuhinaa, mutta kun se viimein tapahtui , esitin herääväni unilta.
Kurotin käpäläni pitkään venytykseen ja kävelin verkkaisesti huoneen poikki Leopardin luokse. Dramaattisuuteni vuoksi päädyin haukottelemaan hieman liioitellusti aivan kotikisun vierellä.
“Minun täytyisi päästä käymään tarpeillani, voisitko mitenkään päästää minua käymään ulkona?” kysyin melko neutraalisti. Minun täytyisi saada tämä toimimaan.
“Mennään vain”, Leopardi naukaisi ja nousi ylös. Pudistin päätäni.
“Ethän sinä voi jättää huonetta nukkuvia kissoja vartioimatta”, sanoin lähes toruen. Leopardi meni hämilleen.
“Ai, miksi?”
“Ethän sinä voi tietää, jos vaikka joku on vaaninut pesäämme koko yön odottaen, että vartioijan silmä välttää ja kun viimein lähdet, hän käy Keijukaisen kimppuun”, pelottelin ja se näytti tepsivän. Leopardin pupillit laajenivat lautasen kokoisiksi ja hän alkoi vilkuilemaan ympärilleen:
“Oletko tosissasi?”
Nyökkäsin niin vakava ilme kasvoillani kuin kykenin. Minun oli lähes mahdoton olla tosissani.
“Katsos kun elämä täällä on erilaista. Kotikisuna sai nukkua yönsä rauhassa, mutta täällä sinun täytyy jatkuvasti ajatella kuin saalistaja tai muuten sinusta tulee riistaa”, sanoin ikään kuin myötätuntoista esittäen, “mutta älä huoli. En kerro Keijukaiselle, että meinasit tehdä virheen. Hyvä vain, että nyt tiedät.”
Leopardin silmät kirkastuivat ja hän sanoi kiitollisena:
“Kiitos kun kerroit, Tästä lähtien minä ajattelen enemmän kuin saalistaja.” Naaras röyhisti rintaansa ja kohensi ryhtiään. Hän ei tainnut tietää mitä saalistajana olo tarkoitti. Toivoin kuitenkin, että tämä voiteluni tuottaisi tulosta.
“Saanko siis käydä aivan pikaisesti tuossa pihalla?” varmistin vielä ja vedin kasvoilleni toiveikkaan hymyn. Leopardi nyökkäsi.
“Minä luotan siihen, että tulet takaisin.” Nyökkäsin ja lähdin nopeasti pois naaraan luota, jotta hän ei olisi huomannut kasvoilleni noussutta virnistystä.
Ja kun viimein pääsin kulkemaan rikkinäisen ikkunan läpi ja pinkaisemaan juoksuun, nauroin kuin hullu.
*Olin onnistunut!*
*Mitä minä höpisin, TIETENKIN olin onnistunut.*
Tuuli lepatti lyhyessä turkissani juostessani katuja pitkin päämäärättömästi. Viileä ilma alkoi kuitenkin nopeasti raastaa kurkkuani hengästymisen ohella, joten päädyin hidastamaan. Silti minusta tuntui edelleen, kuin olisin päässyt kuukausien piinan jälkeen takaisin vapauteen, vaikka oikeastaan hyvä jos olin ollut loukussa neljäsosakuun. Tiesin kuitenkin, että palaisin katsomaan kolmikkoa taas vähän ajan päästä. Tarkoitukseni ei ollut tokikaan päästä heistä täydellisesti eroon, vaan osoittaa, että olin kykeneväinen karkaamaan kun halusin ja Keijukaisella ei ollut valtaa pakottaa minua mihinkään.
Totta puhuen viime päivät olivat saaneet minut tykästymään Keijukaiseen - tai oikeastaan hänen hermoilleen käymiseen. Tai ainakin toivoin käyväni hänen hermoille. Enhän minä nyt siitä voisi luopua.
Nyt kuitenkin etsisin itselleni nukkumapaikan ja nukkuisin kunnon yöunet.

Loikkasin metalliastialta toiselle ja yritin kaivella jotain syötävää jäisten kaksijalkojen jätteiden seasta. Haistoin heikon lihaisan tuoksun roskien ja jääpeitteen alta ja yritin määrätietoisesti kaivella sitä itselleni.
Vatsani murisi kuin vihainen koira. Tavallaanhan se olisi hyvä ase muita kissoja vastaan. Pelotella heidät pois kuin sinulla muka olisi vihainen koira mukanasi. Hah.
Kun viimein olin sukeltanut tarpeeksi syvälle löytääkseni kylmän lihanpalasen sellaista outoa lihaa, jota usein löysi tällaisista metalliastioista, nappasin sen suuhuni ja tassuttelin hieman syrjemmälle. Sitten laskin sen maahan ja aloin syömään sitä ahnaasti.
Olin ollut itsekseni jo muutaman päivän ja viime yönä olin punninnut, että voisin mennä yllättämään ystäväni. Täytyy huomauttaa, että puhuin heistä ystävinäni täysin ironisesti.
Kun olin saanut viimeisenkin suupalan nautittua - tai o ei se mikään nautinnollinen elämys nyt varsinaisesti ollut - lähdin nelistämään kohti tuttua suuntaa. En ajatellut mennä heidän pesäänsä sisälle vaan ajattelin mennä kärkkymään johonkin lähistölle.
Maa oli kylmää ja epämiellyttävää tassujen alla ja viima oli pureva. Turkkini ei ollut kovin paksu ja tuulen kylmät kynnet risteilivät ihollani jäätävästi. Tuleva lehtikato oli ensimmäiseni ja elin pelkkien kuulopuheiden varassa siitä, mitä se oikeasti toisi tullessaan. Sanottiin, että silloin vesi sataisi valkoisina hiutaleina ja valkeus peittäisi alleen kaiken. Se kuulosti suoraan sanottuna kiinnostavalta, vaikkakin epäilin aina kaikkea kuulemaani, ja siksi myös tätä. Joku saattaisi syöttää minulle jos minkäkinlaista palturia kun en olisi varuillani.
Aistini terästyivät kun aloin kuulla rytmikkäitä askelia vähän matkan päästä. Pujahdin oitis lähimmälle kujalle ja siellä tönöttävän metalliastian taakse. Oli kätevää kun kaksijalat jättivät niitä joka paikkaan.
Päädyin kurkistamaan sen takaa ja ilokseni huomasin tutun kaksikon tassuttavan melko ripeään tahtiin kujan ohitse. Tuuli puhalsi sillä tavalla, etteivät Keijukainen ja Leopardi haistaneet minua.
Tassutin kujalta pois yllättääkseni kaksikon takaa päin. Ja sitten sanoin ne samat sanat, mitä Keijukainen oli ensikohtaamisessamme sanonut:
“Kas vain, kukas se täällä onkaan?”
Silloin naaraiden katse kääntyi niin nopeasti suunnalleni, etten ehtinyt räpäyttämiseltäni edes nähdä liikettä kokonaan.
“Oliko ikävä?” virnistin.

//Keijukainen?
1093 sanaa

Olin saanut nukuttua yöllä hetken ajan vartioinnin jälkeen. Mäihä oli pysynyt nätisti koko yön omalla vuoteellaan. Aurinko oli noussut, ja sen valo heijastui ikkunoista sisään kaksijalan pesän yläkertaan. Leopardi ei ollut kissa viisaimmasta päästä, jonka vuoksi olin voinut valehdella tuolle niin paljon kuin vain mieli teki. Mäihä tuntui olevan aivan eri luokkaa. Erakko punnitsi kaiken aikaa sanojani ja yritti jopa itsekin valehdella. Täytyisi suunnitella paremmin, jotta en jäisi kiinni.
Otin Leopardin hetkeksi juttusille kanssani ja kerroin, että lähden tapaamaan kaksijalkalan laitamille ystäviäni. Naaraan tehtävä oli huolehtia, ettei Mäihä päässyt karkaamaan. Leopardilaikukas naaras katsoi minua silmät säihkyen ja nyökytteli. Hän oli vähän harmissaan, ettei päässyt mukaan, mutta vietti omien sanojensa mukaan mielellään aikaa uuden ystävämme kanssa.
Koko keskustelun ajan olin hymyillyt Leopardille sitä pehmeää hymyäni, jonka väänsin kasvoilleni vain häntä varten. Lähdin ulos tuttua reittiä rikkinäisen ikkunan läpi hyvästeltyäni yhteisöni jäsenet.
Lähdin maleksimaan katua pitkin lähemmäs kaksijalkalan reunaa. Nälkä sai vatsani kurnimaan, illallinen oli jäänyt välistä. Kenties matkalla voisin etsiä itselleni ruokaa metallisäiliöistä. Kuljin pientä ukkospolkua pitkin tarkkaillen ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Ukkospolun pinta oli yöpakkasten jäljiltä jäinen, ja sille astuminen teki pahaa. Siksi yritinkin hipsiä mahdollisimman ripein askelin lähistöllä olevalle nurmialueelle.
Viherlehden aikaan kaksijalat olivat viihtyneet pienellä nurmialueella paljon, mutta nyt se oli tyhjillään. Vain pari vanhaa, heiveröistä kaksijalkavanhusta kyyhötti alueen keskustassa sijaitsevien penkkien päällä. Aamu oli siinä vaiheessa, että kaksijalkala oli täynnä elämää. Hirviöt murisivat joka puolella kovaäänisesti. Kaksijalkoja vilisi joka nurkalla. Onnekseni kukaan ei kiinnittänyt taaskaan minuun mitään huomiota. Olin kaksijaloille näkymätön. Ei ketään kiinnostanut tällainen rähjäinen kujakissa, joka ei häirinnyt ketään.
Istahdin hetkeksi nurmialueen laidalla sijaitsevan puun juurelle. Maata, puita ja kasveja koristi valkea kuurapeite. Hengittäessäni suustani tuli höyryä. En ollut koskaan nähnyt lehtikatoa, mutta arvelin sen olevan pian täällä.
Hengähdystauko oli ohi, ja päätin jatkaa matkaa. Aurinko nousi nopeasti, nyt se jo kurotteli matalimpien kaksijalan pesien kattoja. Mitä nopeammin kuljin, sitä ikävämmältä kylmä ilma tuntui kurkussani.
Kaksijalkalan reuna lähestyi nopeasti. Ei kulunut kauaakaan, kun saavutin korkean aidan, joka reunusti tätä osaa kaksijalkalasta. Tänään en jaksaisi kavuta aidalle ja katsella metsään päin. Aidan takaa näkyi puiden korkeita latvoja. En ollut koskaan käynyt metsässä. Kaksijalkala oli huomattavasti turvallisempi. Täällä ei ollut vihaisia petoeläimiä, kuten kettuja tai mäyriä. Kaksijalkalassa pärjäsi olemalla näkymätön ja pysymällä poissa hirviöiden ja kaksijalkojen tieltä.
Säikähdin, kun kuulin askeleita aidan toiselta puolelta. Puinen aita oli rakennettu niin, ettei siitä nähnyt läpi. Peräännyin kauemmaksi aidasta. Tulija oli selkeästi eläin, varmasti kissa tai jokin muu.
Hetken ajan oli ihan hiljaista, mutta sitten erotin hahmon loikkaavan puisen aidan päälle. Hetken ajan se haki tasapainoaan ja onnistui sen löytämään. Aurinko paistoi juuri kissan takaa niin, että erotin vain tumman hahmon. Se katseli ympärilleen ja säpsähti nähdessään minut. Tulija oli luiseva, ei mikään kovin pieni kissa. Takuulla ainakin täysikasvuinen. Suoristin ryhtini.
"Jos tulet sen aidan tälle puolelle, paluuta takaisin ei ole", lausahdin niin rauhallisesti kuin suinkin pystyin. Tulokas tappaisi minut varmasti yhdellä iskulla niin halutessaan. Miksi kaikki eksyivät juuri nyt minun kaksijalkalaani? Oliko metsästä loppunut ruoka, vai mitä tämä oikein tarkoitti. Kissa ei tuntunut pelkäävän. Se loikkasi sulavalla loikalla alas kiviselle maalle. Kun kissa pääsi aidan varjoon, näin hänet nyt selkeämmin.
Oranssi turkki oli sotkuinen, kissan kylkiluut näkyivät selvästi. Lyhyellä turkilla risteili tummempia raitoja. Kissan keho oli arpien peittämä. Huomioni kiinnittyi kissan karuihin kasvoihin. Vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Kuopan ympärillä olevat arvet viestivät, että silmän menetys ei varmasti ollut käynyt kivuttomasti. Kissa katseli minua jäljellä olevalla, harmaansinisellä silmällään. Kissan ilme oli rauhallinen.
"Minä olin aivan varma, että te olette vielä täällä", kissan ääni oli ystävällinen, mutta rahiseva. Sen kasvoille muodostui hymyn tapainen virnistys, joka paljasti erakon huonokuntoiset hampaat. Tiesikö hän yhteisöstä?
"Kuka sinä olet?" esitin kysymyksen. Oranssiturkkinen kissa astui eteenpäin ja silmäili hetken ajan minua.
"Nimeni on Arpi. Kuka sinä olet? Miksi kuljeskelet täällä yksin, pikkuinen? Missä muut partion jäsenet ovat?" kysymysten tulva sai minut hämilleni, enkä osannut enää peitellä sitä. Kissa selvästi tunsi kujakissayhteisön tavat, jotka tosin tänä päivänä olivat vain muistoja. Arveksi esittäytynyt kissa näytti nyt myös hämmästyvän. Se muuttui nopeasti haikeaksi katseeksi, ja kolli käänsi katseensa pois.
"Se taitaakin olla mennyttä", kissa huokaisi rohisevalla äänellä ja kuopi käpälällään kovaa maata.
"Eikä ole! Kujakissayhteisö on vielä olemassa. Ei se ehkä ole samanlainen kuin ennen, mutta minä aion laittaa tämän kaksijalkalan vielä kukoistamaan", sanoin kirkkaalla äänellä itsevarmasti. Arpi kurtisti kulmiaan epäillen.
"Olen Keijukainen. Emoni oli yhteisön aiempi johtaja, ja hänen kuolemansa sai yhteisön viimeisetkin rippeet lähtemään. Olen kuitenkin ottanut tehtäväkseni koota yhteisön uudelleen, ja se edistyy hyvin", selitin ylpeänä. Arven ainoan silmän katse kirkastui.
"Miten monta jäsentä yhteisössä sitten on?" kissa kysyi. Hetken ajan harkitsin vastaustani. Arpi oli selkeästi perillä kujakissayhteisön tavoista toimia. Jos hän oli asunut täällä, hänkin tuntisi kaksijalkalan läpikotaisin. Tällä kertaa valehteleminen ei olisi oikea vaihtoehto.
"Lisäkseni kaksi ja sinä, jos vain liityt joukkooni", sanoin vakavalla äänellä huomaten, miten Arpi oli vähällä hymyillä. Se sai minut ärsyyntymään, ja häntäni piiskasi ilmaa muutaman kerran puolelta toiselle.
"Tyhjästä on vaikea kasata jotakin, etenkin yksin", tuhahdin. Arpi nyökytteli hitaasti päätään.
"Voin minä ainakin tulla katsomaan, millainen meno teillä on. Jos ei muuta, niin voin muistella vanhoja aikoja", Arpi sanoi haikealla äänellä. Hän katseli ympärilleen hennosti hymyillen.
"Miksi sinä lähdit täältä alun perin?" esitin kysymyksen puhtaasti uteliaisuudesta. Arpi lähti kulkemaan vierelläni eteenpäin.
"Silloinen johtajamme - sinun emosi emo - tapettiin, ja kaaos valtasi koko kaksijalkalan. Siihen aikaan minulla oli vielä kumppani ja pieniä pentuja. Katsoimme parhaaksi paeta kaaosta metsään. Sairaudet, petoeläimet ja muut kissat veivät yksitellen jokaisen rakkaani hengen, ja sitten minä päätin palata. Ei minulla ole enää mitään menetettävää, kun olen menettänyt jo kaiken", Arven äänestä paistoi suru ja onnettomuus. Se inhotti minua. Hän oli itse elossa, miksi hän murehti joitakin menneitä? Tuskin hän oli sentään itse tappanut lähimmäisiään. Olin sitä mieltä, ettei kehenkään saanut kiintyä liikaa.
"Ennen kuin menemme muiden luokse, sinun täytyy tietää eräs asia", sivuutin kollin sanat täysin tajutessani, että Arpi oli erinomainen kissa auttamaan pitämään yllä valheitani.
Onnekseni kissa lupautui esittämään erästä kaksijalkalan laitamilla asuvaa kujakissayhteisön kissaa, joka muuttaisi kanssamme vanhaan kaksijalan pesään. Oikeastaan Arpi vaikutti ihan siedettävältä kissalta.

Matkan varrella kävimme hakemassa ruokaa kaksijalkojen metalliastiasta. Arpi kertoi minulle tarinoita siitä, millaista kaksijalkalassa oli ollut ennen. Saatoin kuvitella mielessäni, miten yhteisö tulisi taas kukoistamaan minun johdollani.
"Nämä kujat tuovat minulle paljon muistoja mieleen", kolli huokaisi, kun saavuimme kaksijalkalan pesän luokse. Ränsistynyt kivipesä oli vanha, mutta kuitenkin koti. Aikoinaan se oli ollut myös Arven koti.
Pujahdin kollin edellä rikkinäisestä ikkunasta sisään. Johdatin kollin yläkertaan, vaikka hän varmaan olisi osannut sinne itsekin.
"Me palasimme nyt", lausahdin rennolla äänellä, ja kaksikko kääntyi meidän puoleemme. Leopardi näytti yllättyneeltä, mutta Mäihän ilmeestä en osannut sanoa mitään.
"Tässä on Arpi, hän on yksi yhteisömme arvostetuimmista kissoista. Koska täällä on joku jotakuta täytyy vahtia kuin pientä pentua, Arpi muuttaa kanssamme tänne", valehtelin ongelmitta kahdelle niin sanotulle ystävälleni. Leopardi hymyili lämpimästi.
"Hauska tutustua. Minä olen Leopardi. Oletko sinäkin entinen kotikisu?" kissa kysyi viitaten Arven kaulassa komeilevaan siniseen kaulapantaan. Kissa ei näyttänyt loukkaantuvan suorasta kysymyksestä.
"Synnyin kaksijalkalassa, mutta olen ollut vapaa kaksijaloista jo kauan", kolli lausahti ja kääntyi Mäihän puoleen, "en taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys."
En voinut kieltää, etteikö tilanne huvittanut minua. Eilen viimeksi Leopardi oli ottanut asian puheeksi Mäihän kanssa, eikä kolli tuntunut pitävän puheenaiheesta.

//Mäihä?
// 1176 sanaa

Kääntäessäni selkäni isälleni ja Mesitähdelle, käänsin samalla selkäni Eloklaanille ja entiselle elämälleni. Minä en kuulunut enää klaaniin: paikkani oli jossain muualla.
Käpälänaskeleni veivät minua yhä kauemmaksi rajasta, jonka toiselle puolelle Hiilihammas oli jäänyt seisomaan päällikkönsä kanssa. Niin - hänen päällikkönsä. Minun ei tarvinnut enää vastata tekemisistäni sille käärmeelle, joka oli noin vain voinut potkia kissan pois klaanistaan sen vuoksi, että se kissa nyt vain oli vahingossa sattunut tappamaan tuon pojan.
Saatoin yhä tuntea kissojen katseet turkissani, vaikka olin päässyt jo useamman ketunmitan päähän heistä. Kaipa he aikoivat varmistaa, että varmasti häivyin, enkä tulisi enää takaisin heidän riesakseen.
Ette te muutenkaan minua ansainneet, ajattelin happamana ja kuvittelin mielessäni upottavani kynteni Mesitähden kurkkuun. Mieluummin olisin tahrannut kynteni hänen kuin tämän pojan vereen. Karpalonenä oli paras mestari, mitä kissa olisi saattanut toivoa, eikä hän ansainnut sellaista kuolemaa. Katuisin kamalaa tekoani lopun ikäni.
Pilvet liikkuivat sinitaivaalla verkalleen. Tuuli oli kylmä ja pureva, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Nälkä jäyti vatsaani; en ollut syönyt mitään sitten eilisaamun, jolloin olin haukannut pari palaa isän linnusta ennen Karpalonenän kanssa harjoituksiin lähtöä.
Ajatus siitä, että vielä eilen aamulla kaikki oli ollut kuten ennenkin, tuntui nyt kovin etäiseltä ja vieraalta. Elämäni oli pirstaloitunut tuhansiksi palasiksi sinä hetkenä, kun kynteni oli sivaltaneet Karpalonenän kaulaa tappavasti. Se isku oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin mestarilleni, mutta siinä hän oli silloin kuitenkin ollut: täysin minun armoillani, tiedostamatta, millaisella voimalla olin ollut valmiina surmaamaan kimppuuni yllättäen hyökänneen muukalaisen.
Ukkosen jyrähdyksen lailla kulkeva ääni jylisi ylitseni. Saavuin harmaan, leveän kivipolun reunaan, jota pitkin juoksi suuri, punainen olento, joka piti ärjyvää ääntä viuhahtaessaan ohitseni. Sieraimeni levisivät ja niitä kirveli katku, joka jäi kiinni kurkkuuni ja sai minut kakomaan.
Tämän täytyy olla se Ukkospolku, josta Karpalonenä minulle kerran mainitsi, tuumasin katsellessani ympärilleni. Ja tuo oli varmaankin sellainen hirviö. Ne eivät kuulemma koskaan poistuneet polulta, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Jos mielin kauemmaksi Eloklaanista ja siellä asuvista kissoista, minun olisi ylitettävä se. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, paitsi tietenkin Kuolonklaanin reviirin kautta kiertäminen, mutta luultavasti pääsisin vain hengestäni lähtemällä yrittämään sitä reittiä.
Tähtiklaani, jos kuulet minut, anna minulle voimaa selvittää tämä este, rukoilin mielessäni ennen kuin asetuin polun reunaan ja painoin toisen korvani vasten kiveä tarkistaakseni, oliko polkua pitkin tulossa vielä lisää hirviöitä.
Kun kivinen polku vaikutti tarpeeksi hiljaiselta ylitettäväksi, lähdin pinkomaan sen poikki käpälät hädin tuskin sen pintaa viistäen. Veri kohisi korvissani: hirviöiden jättämä saastainen savupilvi oli polulla paljon paksumpi ja se tunkeutui silmiini ja sieraimiini ja suuhuni.
Ehdin juuri sopivasti pois kovalta kivipinnalta, kun yhtäkkiä jostain kaukaisuudesta minua kohti juoksi jo uusi hirviö. En jäänyt katsomaan taakseni käpälieni osuessa pehmeään ruohoon toisella puolella ja kiriessäni itseäni yhä nopeampaan vauhtiin päästäkseni mahdollisimman kauaksi tästä hirveästä paikasta.

Pysähdyin litkimään vettä purosta, joka oli sattunut matkan varrelle. Vesi huuhteli hiekan ja tomun maun suustani. Nälkää se ei kuitenkaan vienyt, ja tiesin, että jos en kohta saisi napattua itselleni saalista, minusta tulisi vielä sellainen jollekin isommalle saalistajalle.
Kyyristyin pitkien heinänkorsien sekaan, joita kasvoi puron vieressä. Raotin vähän suutani ja yritin etsiä ilmasta vihiä riistasta. Tähtiklaani oli tänään puolellani, sillä ei mennyt kauaakaan, kun haistoin päästäisen.
Koukistin lonkkiani, valmistauduin loikkaamaan - ja pian pikkueläin pyristelikin jo kynsieni välissä. Se piti säälittävää vikinää, mutta tapoin sen nopealla puraisulla. Veren lämmin maku purskahti suuhuni ja sai minut kavahtamaan.
Nousin ylös ja peräännyin askelella maahan elottomana retkottamaan jääneestä saaliista. Mieleeni nousi kuva Karpalonenän ruumiista, joka hitaasti kylmeni käpälieni juuressa.
"Se oli vahinko", sihahdin ääneen, huiskaisin hännälläni ilmaa ja kyyristyin sitten hotkimaan päästäisen, jotta en ehtisi ajatella enää enempää ikäviä muistoja eiliseltä.
Silti raskas pilvi tuntui luovan synkkiä varjoja mieleni sopukoihin, turmellen lopulta minusta senkin osan, johon syyllisyydentunne ja viha eivät olleet vielä koskeneet.

Valtavat, kulmikkaat kivipesät kohosivat edessäpäin mykkinä. Viikseni värisivät uusista hajuista, joita niiden suunnalta tulvahti. Emmittyäni hetken päätin käydä katsomassa lähempää.
Oli kulunut varmastikin jo yli neljänneskuu siitä, kun minut oli karkotettu Eloklaanista. Ruokaa oli löytynyt melko niukasti niistä paikoista, joissa olin saattanut viettää parikin päivää ihan vain, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä, mutta suurin syy turkkini alla terävöityneiden kylkiluiden piirteisiin lieni keskittymiskykyni puute.
Jokainen tappamani saalis muistutti minua Karpalonenästä. Sain käydä pääni sisällä aina saman epätoivoisen kamppailun, ennen kuin upotin hampaani ruokaan ja nyhdin siitä lisää lihaa luitteni ympärille.
Lisäksi olin alkanut huomata, miten riippuvainen olinkaan muiden kissojen seurasta. Sisälläni jäyti kolkko yksinäisyyden tunne aina kun asetuin jonkin puun koloon tai pensaan alle nukkumaan, enkä kuullut klaanitoverieni tasaista tuhinaa tai tuntenut heidän lämpöään ympärilläni.
Tassutin kapeaa kivipolkua pitkin syvemmälle isojen kivipesien metsään. Täällä oli myös kissoja, mutta heidän hajunsa pisti epämiellyttävän vieraana nenääni. Kaksijalkoja oli myös tavallista enemmän, joten yritin pysytellä kivipesien suomissa varjoissa piilossa niiltä.
Olin törmännyt kaksijalkaan ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen kun olin lähtenyt Eloklaanista. Se oli ollut kyyristyneenä marjamättäälle keskellä metsää, eikä ollut vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta, joten olin uskaltautunut menemään vähän lähemmäksi. Kuitenkin jostain melkein kuin tyhjästä minua kohti oli rynnistänyt pari pienempää kaksijalkaa, jotka olivat yrittäneet saada minua kiinni. Olin paennut paikalta niin vikkelästi kuin vain käpälistäni olin päässyt.
Vatsani päästi pitkän, kurisevan äänen. Minun olisi yritettävä löytää täältä jostain ruokaa, tai muuten muriseva pötsini houkuttelisi vielä paikalle koiria tai muita inhottavia otuksia.
Seurasin ilmassa houkuttelevana leijailevaa ruoan tuoksua metallisten astioiden luo, jotka näyttivät melkein kuin puunkannoilta - ainakin etäisesti. Tuoksu tuli niiden sisältä, siispä yritin saada kaadetuksi yhden sellaisen tutkiakseni sitä tarkemmin.
Loikkasin yhden päälle, ja se kolisi allani kovaäänisesti. Sen pinta tuntui liukkaalta, eivätkä kyntenikään vaikuttaneet tehoavan siihen toivomallani tavalla. Pudottauduin alas lootan päältä ja pysähdyin hetkeksi mittailemaan sitä katseellani.
Lopulta keksin kiertää sen taakse, nousin takajalkojeni varaan ja yritin etujalkojeni avulla kipata koko höskän nurin. Se kävi yllättävän helposti, ajattelin tyytyväisenä ja ryhdyin tonkimaan maahan levinnyttä ruokakasaa.

//Keijukainen ja Mäihä? :D
//928 sanaa

Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Olin suunnitellut katoavani yöhön sillä silmänräpäyksellä kun kaksikko nukahtaisi. Olin kuitenkin selkeästi aliarvioinut heidän älykkyysosamääränsä, sillä he olivat päättäneet pitää vahtivuoroja kumpikin vuorollaan.
Pyöräytin silmiäni niin syvästi, että ei olisi ollut ihme jos olisin nähnyt takaraivoni.
Yön tunnit etenivät hitaasti ja viimein aamuauringon säteet alkoivat paistaa rähjäisen pesän sisälle. Nousin ylös ja venyttelin, kuin olisin herännyt maailman makeimmilta unilta.
Kuulin vähän matkan päästä hiljaisen sananvaihdoin ja pian Leopardi astui takaisin huoneeseen yksikseen, vaaleanvihreät silmät sädehtien ärsyttävän ystävällisesti. Olisin halunnut ennemmin kohdata kissan, jonka pinna oli niin kireällä kuin olla ja voi. Ja sitten tietenkin olisin yrittänyt viedä hänet äärirajoilleen.
“Nukuitko hyvin?” leopardi laikukas naaras kysyi sillä samaisella pehmeydellä, joka hänen silmistään oli loistanut.
“Aivan loistavasti”, sanoin ja nuolaisin käpälääni, “minne Keijukainen lähti?”
Leopardi vilkaisi oviaukon suunnalle kuin kelaten koko tapahtumankulun uudelleen mielessään ja vastasi:
“Hän meni tapaamaan kaksijalkalan laidalla olevia kissojaan.” Leopardi puhui varmasti eikä epäröinyt ollenkaan. Hänellä oli siis jokin syy uskoa Keijukaisen selityksiä.
Nyökkäsin hitaasti ja kasvoilleni nousi hieman mietiskelevä ilme.
“Kerro minulle Leopardi, oletko koskaan nähnyt näitä kaksijalkalan laidalla olevia kissoja’?” heitin rennosti, kuin olisin vain puhtaan kiinnostunut uuden kissayhteisöni jäsenistä. Leopardi meni hetkeksi hämilleen ja sitten kurtisti kulmiaan.
“En, mutta ei minun ole tarvinnutkaan. Miten niin?”
“Kunhan vain kiinnostaa minkälaisista kissoista tämä yhteisö koostuu”, sepitin ja väläytin hymyn naaraalle, “eli siis uskot kaiken mitä hän sinulle kertoo joukostaan?”
“Tietenkin uskon. Ei Keijukaisella ole mitään syytä valehdella minulle”, naaras sanoi hieman loukkaantuneena siitä, että kyseenalaistin hänen ystäväänsä. Tai veikkasin enemmänkin, että “ystäväänsä”.
*Ahaa, hän on siis yhtä fiksu kuin kivi. Tuolla hyväuskoisuudella hän luottaisi vaikka kissaan, jonka otsassa lukee ‘valehtelija’.*
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus epäillä johtajaasi”, yskäisin, “johtajaamme.”
Täytyisi yrittää nyt kuitenkin kohdella uutta tuttavaani mukavasti, että hän jossain kohtaa suostuisi päästämään minut yksikseni ulos. Sitten voisin jättää tämän läävän. Ja sekös vasta hymyilytti minua.

//303 sanaa

Leimutassu: 22kp! -

Mäihä: 52kp! -

Keijukainen: 80kp! -

Olin riemuissani, vaikka pakotinkin ilmeeni pysymään kivenkovana. Pieni virne pääsi kuitenkin vähän väliä salaa hiipimään kasvoilleni. Olin tehnyt oikean ratkaisun käydessäni taisteluun Mäihän kanssa. Vaikka erakko olikin jaellut kovia ja kipeitä iskuja kynsillään ympäri kehoani, taistelu oli minulle saavutus. Tämä oli ensimmäinen oikea taistelu, jonka koskaan voitin.
En ollut varma, oliko hyvä vai huono asia, ettei kollilla ollutkaan kissajoukkoa. No, eipä ainakaan tarvitsisi pelätä, että he murhaavat meidät nukkuessamme.
"Tiesin sen", valehtelin sipaistessani kielelläni sotkuuntunutta turkkiani. Mäihä ei vastannut mitään, hän vain katseli meitä ilmeettömänä ja odottaen.
"No niin, lähdetään sitten", lausahdin kuin olisin ollut suurempikin johtaja. Viitoin kaksi kissaa perääni hännän heilautuksella. En halunnut päästää Mäihää selkääni, joten odotin niin kauan, että kolli pääsi rinnalleni. Mietin seuraavaa yötä. Kollia ei voisi jättää hetkeksikään vahtimatta. En tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, ettei hän vaikuttanut kovin yhteistyöhaluiselta. Minun ja Leopardin täytyisi kai järjestää vahtivuorot.
Matkan aikana varjot pitenivät huomattavasti, kun aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Se katosi korkeiden kaksijalan pesien taakse ja sai taivaan punertamaan. Kujien reunoilla seisovat tähdet syttyivät tismalleen yhtä aikaa jokainen. Yhden tähden valo oli huomattavasti himmeämpi kuin toisten. Taivaan tähtiä minä en edes vaivautunut vilkaisemaan sillä tiesin, että yllämme oleva taivas oli pilvien peittämä.
Pienen kävelymatkan päästä saavuimme kotini eteen. Vanha, ränsistynyt kaksijalan pesä tönötti keskellä uusia ja kirkkaanvärisiä, hyväkuntoisia pesiä. Vaikka kotini ei ollutkaan yhtä hohtoinen kuin kaksijalkojen käyttämät pesät, tämä koti oli minulle kaikista rakkain. Olin tuijotellut sen kivisiä seiniä koko ikäni.
"Tässä se on; meidän kotimme", kerroin ja annoin Mäihälle pienen hetken aikaa tarkastella sitä. Kolli ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta silmäillessään kaksijalan pesää.
Kun katseluhetki oli ohi, johdatin yhteisöni jäsenet sisään rikkinäisestä ikkunasta.
"Varo ettet satuta itseäsi, se on aika terävä joistain kohdin", kuulin Leopardin sanovan Mäihälle, ennen kuin valkea kissa pääsi perässäni sisälle saakka.
Likaisenvalkea kolli loikkasi pesän puiselle lattialle. Hän silmäili ympäristöä, joka oli melko sotkuinen. Käyttämättömiä, vanhoja sammalvuoteita lojui siellä täällä.
"Yhteisön kaikki jäsenet asuivat joskus täällä, mutta nykyään he vartioivat kaksijalkalan laitamilla", kerroin samalla, kun johdatin kaksikon yläkertaan. Yläkerrassa oli hieman siistimpää. Leopardi oli pudottanut vanhat vuoteet alas rikkinäisestä ikkunasta, ja naaras oli tukkinut ikkunan oksilla ja sammalilla. Näin pysyisimme vähän lämpimämpinä lehtikadon tullessa.
"Voit etsiä itsellesi hyvän nukkumapaikan. Suosittelen välttelemään ikkunoita, sillä vesi saattaa tulla sisälle asti", sanoin rauhallisella äänellä ja asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi keskellä avaraa tilaa. Viitoin Leopardin luokseni, ja laikukas kissa kipitti portaikosta luokseni silmät säihkyen.
"Meidän täytyy vahtia uutta ystäväämme, ettei hän karkaa. Otetaan vahtivuorot niin, että minä hoidan alkuyön ja sinä loppuyön. Katsokin, ettet päästä häntä karkuun", sanoin kissalle silmiäni siristellen. Leopardi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"En takuulla päästä. Hän varmasti viihtyy täällä kanssamme", vaaleanruskea naaras vastasi pirteästi hymyillen. Väläytin kissalle takaisin pienen hymyn, vaikkei tilanteessa ollutkaan mitään mukavaa. Olin satavarma, että Mäihä ottaisi hatkat heti kun silmä välttäisi.

//Mäihä?
// 458 sanaa

Keijukaisen liike oli todella yllättävä. En ollut uskonut naaraan käyvän päälle, mutta näköjään hän oli päättänyt tämän olevan paras ratkaisu.
Loikkasin sivuun karvat pörhistyen ja huomasin, kuinka naaras oli ollut vain muutaman sentin päässä kynsinensä minun turkistani. Sen perusteella uskoin hänen olevan melko nopea, mutta taistelulahjoista en vielä osannut sanoa. Hänen täytyi olla joko typerys, joka lähtee haastamaan toista kissaa mitättömillä taidoilla tai sitten hyvä taistelija. Veikkasin viimeistä, mutta toisaalta, olihan naaraalla ollut pokkaa puhutella itseään kevyesti kaksijalkalan hallitsijana, joten en ollut ihan varma hänen ajatuksenjuoksustaan.
Naaras oli tehnyt nopean käännöksen vähän matkan päässä ja nyt loikkasi taas minua kohti. Väläytin tälle virneen ja syöksyin vastahyökkäykseen. Olisi mielenkiintoista nähdä mihin hänestä olisi vai olisiko mihinkään.
Keijukainen tuntui ennakoineen sen, että tällä kertaa hyökkäisin takaisin, jonka takia hän osasi valmistautua iskuuni. Iskeytyessäni hänen harmaaseen hahmoonsa hän pysyi suhteellisen hyvin pystyssä ja alkoi oitis kynsimään minua tassuillaan.
Adrenaliini virtasi suonissani ja häiritsi keskittymistäni. Minun oli vaikea kuulla hakkaavan sydämeni takaa mitään.
Katsoin hämäyksenä Keijukaisen kylkeen ja kun hän ehti rekisteröidä katseeni, iskinkin hänen lapaansa. Se sai hänet kellahtamaan maahan ja ennen kuin hän ehti nousta, kävin taas hänen kimppuunsa.
Keijukaisen takajalat potkivat vatsaani epämiellyttävällä tavalla ja lopulta hän sai heitettyä minut kyljelleni iho inhottavasti raahautuen pitkin mustaa maata vähän matkan päähän hänestä.
Huomasin sivusilmälläni Leopardin eksyneen katseen hänen tapittaessa johtajaansa ja minua niskakarvat pörhistyen. En tiennyt kävisikö hän Keijukaisen avuksi jos tilanne näyttäisi pahalta ja toisaalta en välttämättä halunnut edes päästä sinne asti. Vaikka omasinkin vähintäänkin keskinkertaiset taistelijanlahjat niin en totta vieköön pärjäisi kahdelle kissalle samanaikaisesti.
Kun olin nousemassa ylös Keijukaisen harmaa hahmo tömähti minua vasten. Satuin huomaamaan kuinka pehmeältä hänen turkkinsa tuntui, vaikka samanaikaisesti hän repi karvojani julmasti kynsillään. Minulla oli selkeästi prioriteetit kunnossa.
Läiskäisin hänen kasvojaan melko voimakkaasti tassullani ja se sai hänen päänsä hetkeksi pyörälle. Sen jälkeen en enää viitsinyt edes yrittänyt tosissani ja rimpuilin veltosti, kuin minulta olisi loppunut puhti. Olisi aika vaihtaa suunnitelmaa.
Hänen kääntyessään takaisin terävänä puoleeni ja valmistautuessaan iskemään minua - kuka tietää, ehkä jopa tappavasti - päästin ilmoille luovutuksesta kielivän naurahduksen:
“Eiköhän tämä ollut tässä”, se sai Keijukaisen kulmat kurtistumaan epäluuloisesti, “olisitko kiltti ja nousisit päältäni. Onhan tässä ihan mukava makoilla, mutta en harmillisesti taida kyetä tässä asennossa tulemaan sinne minne ikinä haluatkaan minut johdattaa.”
Oli ehkä outoa, mutta minun teki mieli nauraa. Olisin minä päiväni huonomminkin voinut viettää. Sain sentään kunnian taistella itse kaksijalkalan kuningattaren kanssa.
Silloin Keijukaisen kasvoille nousi voitonriemuinen ilme. Antoi kissan olla onnellinen. Keijukainen nousi ylös, mutta hänen lihaksensa olivat kuitenkin edelleen jännittyneet enkä syyttänyt häntä. Hän käsitteli minua erinomaisesti siitä huolimatta, että oli tuntenut minut muutaman minuutin ajan. Minuun ei tosiaankaan voinut luottaa.
Nousin itsekin ylös ja irvistin hieman, kun tunsin kyljessäni vihlovan poltteen. Tien päällyste oli kai antanut minulle palovamman. Eivätkä Keijukaisen kynsien aikaansaamat jäljetkään mitään kivuttomia olleet. Kehoani pisteli ympäriinsä, mutta oli karvat pöllynneet Keijukaisellakin.
Kujalla lojui ympäriinsä irronneita karvatuppoja, mutta ne eivät kiinnostaneet minua pitkään vaan kohdensin katseeni Keijukaisen silmiin ja heilautin rennosti häntääni.
"Entäs se sinun kissajoukkosi?" Leopardi sanoi vähän matkan päästä puuttuen keskusteluun.
Kohautin lapojani ja vastasin katsettani hänen suuntaansa kääntämättä, pienen hymähdyksen kasvoilleni nostaen:
"Taisin valehdella."

//Keijukainen?
511 sanaa

Harkitsin seuraavaa liikettäni tarkasti. Jos päästäisin Mäihän menemään, tarinani pohja katoaisi hetkessä. Voisiko todella olla, että tuolla luisevalla kollilla olisi oma kissajoukko? Kävin läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot; jos Mäihällä sattuisikin olemaan oma kissajoukko, he tulisivat tänne takuulla. Mutta silloin etu olisi minulla. Minä sentään tunsin tämän kaksijalkalan jokaisen kolkan, kun taas Mäihän lauma olisi vain ohikulkumatkalla. He tuskin edes tietäisivät mistä etsiä. Jos tappaisin Mäihän, ei hänen joukkonsa tietäisi, mitä todella olisi käynyt. Voisin ihan hyvin valehdella heillekin, ja kujakissayhteisö saisi täten uusia jäseniä ja täysin uuden alun.
Jos päästäisin Mäihän lähtemään, hän ja Leopardi huomaisivat välittömästi minun valehdelleen. Yhteisö menettäisi taas viimeisetkin jäsenensä. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut mieleiseltä, mutta jotain oli tehtävä. En saanut ajatella liian kauaa, tai se herättäisi epäilyksiä. Kohensin ryhtiäni ja kohtasin Mäihän keltaisten silmien katseen.
"Kai sinä ymmärrät, ettet ole lähdössä täältä elossa? Minä annoin sinulle vaihtoehdot, ja sinä päätit kuolla", lausahdin tasaisella äänellä ja vilkaisin Leopardia. Tiesin erakon olevan surkea taistelija, mutta hän oli oppinut minulta muutaman yksinkertaisen liikkeen. En tiennyt mitään Mäihän taidoista, mutta vaikken haluaisi kehuskella, olin aika hyvä taistelija. Kolli oli edelleen umpikujassa. Leopardi pitäisi huolen, ettei kissa pääsisi juoksemaan ohitsemme. Pitkäjalkainen ystäväni oli hyvin vikkelä jaloistaan, ja hän saisi tuon kapisen kujakissan takuulla hetkessä kiinni.
"Jos muutat mielesi, kerro minulle ennen kuin kuolet", lausahdin hymyillen kääntäen katseeni takaisin Mäihään. Kolli näytti olevan varuillaan. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Mielessäni rukoilin itselleni onnea. Sitten syöksyin eteenpäin nopeampaa kuin koskaan. Tämä ei ollut leikkiä, vaan ihan totta. Minun oli pakko voittaa!

//Mäihä?
// 249 sanaa

“No, mitä sinä valitset?” Keijukainen sanoi. Totta puhuen naaraan nimi jokseenkin huvitti Mäihää. Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi - ainakaan vielä.
Naaras oli esittänyt uhkauksen ja Mäihä halusi kovasti nähdä mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi. Silloin ainakin selviäisi hyökkäisikö hänen kimppuunsa laumallinen kissoja, kuten Keijukainen oli väittänyt. Ja muutenkin, Mäihää suorastaan inhotti ajatus Keijukaisen joukkoon liittymisestä.
“Taidamme olla pattitilanteessa, sillä minua ei kiinnosta tippaakaan liittyä sinun joukkoihisi, kiitos vaan. Tapa minut vaan jos haluat, silloin et ainakaan hyödy minusta millään tavalla”, hän sanoi katsoen naarasta suoraan silmiin. Mäihä heilautti mustaa häntäänsä rennosti.
Kolli ei halunnut missään nimessä sitoutua leikkimään jonkinlaista yhteisöä muiden kissojen kanssa. Eikä hänen aikeenaan ollut myöskään kuolla. Häntä kyllä kiinnosti Keijukainen ja hänen aikeensa, mutta enemmän siinä mielessä, että hän saattaisi juteltuaan häipyä tämän luota ja mahdollisesti ehkä palata taas kun siltä tuntui.
“Jos päästäisitte minut nyt lähtemään, itseasiassa minun oma kissajoukkoni odottaa. He eivät katsoisi hyvällä jos jäisin matkalleni. Voin kyllä joskus tulla käymään kunhan vain kerrotte missä asutte”, Mäihä sanoi väläyttäen kuivan hymyn. Saisi nähdä mitä neiti kaksijalkalan hallitsija tähän sanoisi. Hän ei missään tapauksessa ollut vielä valmis heidän kanssaan. Mäihä aikoi vain ilmestyä heidän luokseen yhtä lailla kuin aurinko päiväksi ja sitten taas kadota kun yö saapuisi. Häntä ei kukaan kahlitsisi.


//Keijukainen?
207 sanaa

Tyytyväinen virne hiipi taas kasvoilleni, kun kollikissa kertoi nimensä olevan Mäihä. Kissa painotti sitä, ettei hän ollut kotikisu. Ilmeisesti Mäihä oli ainakin entinen sellainen, sen minä päättelin kaulassa olevasta punaisesta kaulapannasta. Toivoin, että valkea kolli olisi tarpeeksi hyväuskoinen uskoakseen hänen sepitykseni. Toki joitain vuodenaikoja sitten sanani olisivat voineetkin pitää paikkansa, mutta tällä hetkellä kujakissayhteisöön kuului vain kaksi kissaa, minä ja Leopardi.
"Olen Keijukainen. Tässä on Leopardi, muttei sitä varmaankaan ole kovin vaikeaa arvata", totesin viitaten naaraan leopardilaikkuihin. Vain typerät kissat tai kaksijalat nimeäisivät jonkun noin ilmiselvästi. Takuulla oli olemassa miljoonia Leopardi-nimisiä leopardilaikukkaita kissoja. Huomasin, miten Mäihän pokerinaama oli pettää, tai sitten se oli osa suunnitelmaa. Mäihä pysyttäytyi kuitenkin vakavana ja tuijotti suoraan meitä.
"No Mäihä, sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko liityt minun joukkoihini tai kuolet", lausahdin viileästi, aivan kuin olisin tokaissut jotakin arkipäiväistä. Paljastin kynteni ja huitaisin niillä ilmaa ikään kuin pelotellakseni toista.
Vaikka ulkokuoreni ei välttämättä sitä kertonutkaan, olin hermona. Vastassa oli tuntematon kissa, josta en tiennyt muuta kuin nimen. Mäihä oli suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä ja Keijukainen, mutta hän oli kookkaampi kuin kumpikaan meistä. Mäihä oli varsin laiha ja kissalla oli pitkät jalat. Arvelin tuon olevan nopea juoksemaan. En minäkään mikään hidas ollut, mutta kyllä Leopardi ainakin juoksi minua lujempaa jos tahtoi.
Kolli pysyi vaiti. Hän katsoi minua ilmeellä, jota en osannut lukea. Pitkä miettiminen sai minut arvelemaan, että erakko oli epävarma. Eikö hän uskonut tarinaani, vai mikä hänet pisti niin mietteliääksi?
"No, mitä sinä valitset?" kysyin rikkoen hiljaisuuden. Ei tässä ollut aikaa odotella koko päivää.

//Mäihä?
// 251 sanaa

Ensimmäisenä Mäihä ajatteli jonkun kissajengin yllättäneen hänet, hänen kuullessaan enemmän kuin yhdet askeleet takaansa. Hänen kääntyessään hän oli onnekseen kohdannut vain kaksi suurin piirtein hänen ikäistään naaraskissaa, vaikkakin hänen takaraivossaan kyti edelleen ajatus järjestäytyneestä kissajengistä.
Mäihä tarkasteli joidenkin ketunmittojen päässä seisovia kissoja päästä varpaisiin. Toinen kissoista - harmaa naaras - katseli Mäihää pistävin, siristetyin silmin, joka hänen matalaan äänensävyynsä liitettynä antoi kollille kuvan, ettei hän tainnut olla kovinkaan tervetullut. Tiukkakatseisen naaraan rinnalla oleva leopardilaikkuinen naaras taas vaikutti lähes puhtaan harmittomalta hänen ilmoittaessaan ajatuksensa varomattomasti. Leopardilaikkuisen kissan arvelut hänen kotikisuudestaan kuitenkin ärsyttivät häntä.
Seuraavaksi harmaa kissa väitti kaksijalkalaa omakseen. Se sai Mäihän epäilemään, oliko hän kuullut oikein. Hän ei voinut uskoa, kuinka tuolla oppilasikäisella naaraalla oli pokkaa moiseen.
“Sinun kaksijalkalassasi?” Mäihä sanoi kulmiaan kohottaen peittelemättä kasvoilleen noussutta epäuskoista ilmettä. Hänen kasvoilleen nousi huvittunut virnistys, “kuka sinulle sellaista on sanonut?”
Mäihä asteli muutaman harkitun, mutta perimmäiseltä tarkoitukseltaan härnäävän askeleen lähemmäs vain katsoakseni kuinka naaraat reagoisivat. Hän piti kuitenkin huolen, että matkaa heidän välillään oli tarpeeksi, sillä ei hän itsetuhoinen ollut. Eihän hän edes tiennyt vielä mitään näistä kissoista.
“Niin, minun. Tämä kaksijalkala on aina ollut sukuni aluetta”, naaras vastasi. Ennen kuin Mäihä edes ehti jatkaa, harmaa naaras jatkoi puhumistaan rauhallisesti ja sellaisella itsevarmuudella, että Mäihä alkoi epäillä olisiko tämän sanoissa kuitenkin jotain perää.
“Joukkoni tietävät jokaisen kissan joka liikkuu alueellamme. Olisit jäänyt kissojeni kynsiin viimeistään kaksijalkalan reunalla.”
Ajatus siitä, että naaras oli jonkun suurenkin kissajoukon johtaja vain oppilasikäisenä, oli naurettava, mutta toisaalta ei hän ymmärtänyt muutenkaan sen kaltaisten kissajengien toimintaa ja outouksia. Mäihä olisi joko oikeissa ongelmissa tai sitten naaras oli vain loistava valehtelija.
“No siinä tapauksessa, olen Mäihä ja en ole mikään törkyinen kotikisu", ja tässä kohtaa Mäihä käänsi katseensa terävänä laikukkaaseen kissaan, sitten hän jatkoi virnistäen, "ja te olette?”
Hänen olisi paras pelata varman päälle niin kauan, että tietäisi asioiden oikean laidan. Tällä hetkellä hän uskoi naaraan vähintäänkin liioittelevan joukkonsa koosta tai hyvässä tapauksessa sen koko olemassaolosta, mutta virhearvioon ei ollut varaa. Mäihä päätti tutkailla tilannetta ja leikkiä mukana.

//Keijukainen?
327 sanaa

Kuljin häntä pystyssä Leopardin edellä kaksijalkalan kujia pitkin. Tarkkailin koko ajan ympäristöä poikkeavuuksien varalta. Edessä oli pitkä katu, mutta oikealla ja vasemmalla kohosivat korkeuksiin kaksijalkojen tummat rakennukset, eli heidän pesänsä. Nämä korkeat pesät olivat paremmassa kunnossa kuin se, jossa minä asuin. Olisin mielelläni asunut parempikuntoisessa pesässä, mutta ne olivat täynnä kaksijalkoja. Oma kotini oli sentään kaksijalka-vapaata aluetta. Vain harvoin jotkut kaksijalanpennut saattoivat tunkeutua kotiini ja viipyä siellä hetken. Ne kuitenkin aina lähtivät pois yön saapuessa.
Leopardi oli edelleen huolimaton kaksijalkojen suhteen. Eräänä päivänä oli ollut lähellä, että hän olisi tullut kaksijalkojen kaappaamaksi. Eräs vanha kaksijalkanaaras oli tullut ja kaapannut Leopardin syliinsä. Jos en olisi hyökännyt kaksijalan jalan kimppuun, se olisi vienyt Leopardin mukanaan. Laikukas naaras oli päässyt karkuun ja kiitellyt minua kovasti. Ja siitähän minä olin vasta nauttinut. Hän tuntui olevan entistä enemmän minulle velkaa.
"Pitäisiköhän minun käydä hakemassa meille ruokaa siltä mukavalta kaksijalalta, joka asuu näillä kulmilla?" Leopardi kysyi rempseästi ja katsoi minua hymyillen. Vatsani huusi nälkää, mutta partiointi oli kesken.
"Vatsani meni viimeksi sekaisin siitä kalasta. Ehkä se kaksijalka kannattaa jättää rauhaan tästä edespäin", murahdin. Leopardi nyökkäsi edelleen hymyillen.
"Hei, haistatko tuon?" vaaleanruskea naaras kysyi, kun saavuimme pieneen risteykseen. Oikealle ja vasemmalle avautui pienet ukkospolut, joita pitkin hirviöitä kulki vain harvakseltaan. Haistelin ilmaa, ja nyt vasta huomasin sen itsekin. Se oli kissan haju! Korvani nousivat pystyyn, ja kasvoilleni piirtyi itsevarma virne. Uusi jäsen joukkooni!
"Haistoin sen jo aiemmin, mutta odotin että sinäkin huomaisit sen", valehtelin ja lähdin selvittämään, minne suuntaan kissa oli mennyt. Hajujälki oli tuore, joten jos olisimme nopeita, saisimme muukalaisen kiinni ennen kuin se poistuisi kaksijalkalasta. Vaikka kyseessä olisi vähän vanhempi ja isompi kissa, voisimme jopa kahdestaan pärjätä sille.
"Ai, no kiitos tästä kunniasta", Leopardi virnisti ja lähti seuraamaan perässäni kissan hajujälkeä. Kiristin tahtiani. Kissa oli kulkenut tästä suoraan eteenpäin, kohti kaksijalkalan keskustaa.
Ei mennyt kauaakaan, kun hajujälki vain vahvistui ja vahvistui. Kissa oli juossut suoraan eteenpäin. Tunsin nämä kujat sen verran hyvin, että tiesin edessä olevan umpikujan. Kissa oli nalkissa, riemuitsin mielessäni.
Erotin pian likaisenvalkean, melko suurehkon kissan kiipeilevän metalliastian päälle. Se katseli korkeuksiin kohoavaa kaksijalkojen pesää, kunnes kuuli meidän lähestyvän. Tarkoituksellisesti kuljin niin, että kissa kuulisi minut.
Kasvoillani oli yhä se sama, voitonriemuikas virne.
"Kas vain, kukas se täällä onkaan", lausahdin niin, että muukalainen kuuli minut.
"Näyttää kotikisulta, tai entiseltä sellaiselta", Leopardi vastasi pirteällä äänellä. Voi miten kovasti olisinkaan halunnut tukkia tuon kissan suun! Saastainen kotikisu ei osannut olla hetkeäkään hiljaa.
"Kuka sinä olet, ja mitä teet minun kaksijalkalassani?" kysyin matalalla äänellä ja katsoin tiukasti kissaa, joka loikkasi alas metallitynnyrin päältä. Kissa ei ainakaan ulkoisesti näyttänyt pelkäävän. Se silmäili meitä tarkasti, kuin olisi painanut mieleensä jokaisen yksityiskohtamme.

//Mäihä?
// 433 sanaa

Mäihä venytti pitkiä etujalkojaan pitkälle eteen ja levitti suunsa makeaan haukotukseen. Hänen tumma häntänsä osui suuriin raparperinlehtiin ja kasvi heitti monta kimaltelevaa vesipisaraa epämiellyttävästi kollin niskaan. Mäihä suorastaan pinkaisi ylös ja pudisteli turkkiaan, joka oli hieman kostea joka puolelta jo valmiiksi sateisen yön jälkeen.
Hän oli nukkunut surkeasti, sillä keskellä yötä kukkapenkki oli alkanut lainehtia raivoavan kaatosateen seurauksena. Hän oli yrittänyt pakoon tulvivaa vettä ja päätynyt lopulta kaksijalkojen pesän terassille värjöttelemään. Hän ei ollut luottanut siihen, että kaksijalat pysyisivät poissa ja niinpä hän oli ollut hetki toisensa jälkeen niin tarkkaavaisena kuin vain väsyneenä saattoi. Lopulta sade oli lakannut aamun sarastaessa taivaanrannassa ja kolli oli palannut vielä hetkeksi piiloonsa lehtien alle nukkumaan.
Hän suki turkkiaan kuivaksi, vaikka huomasikin taivaalla parveilevat harmaat pilvet. Hyvällä tuurilla hän saisi olla auringonhuippuun asti kuivalla turkilla ja sitten taas kastua läpimäräksi.
Viherlehden aurinko oli hiljalleen alkanut vaihtua jatkuviksi sateiksi, joiden kosteus kieppui koko päivän maan pinnan yläpuolella. Mäihä kirosi usein hiljaa mielessään, kuinka tällaiset kelit oli tarkoitettu ainoastaan kaloille. Jos tämä jatkuisi, pian kissatkin alkaisivat kasvattamaan kiduksiaan.
Kolli tunsi olonsa toimettomaksi ja erittäin tylsistyneeksi. Hän ei ollut keksinyt itselleen mitään rakentavaa tekemistä, eikä häntä juuri tällä hetkellä kiinnostanut kuluttaa energiaansa turhuuteen kuten typerien kotikisujen kiusaamiseen.
Mäihä nousi ylös ja käveli muutaman venyttelevän ja verkkaisen askeleen pihan ympäröivän aidan luokse ja hetken ladattuaan loikkaansa, hyppäsi sen päälle.
Vaalea kolli istahti karhealle punertavalle kivelle, josta muuri oli rakennettu ja katseli maailman menoa. Hänen yöpaikkanaan käyttämä kaksijalan pesä oli kukkulalla ja sen takia aidalta oli loistava näkymä alas keskustaan.
Hän näki kiiltäviä monivärisiä hirviöitä, jotka matkustivat tylsän ennalta arvattavasti aina samaa mutkatonta reittiään, jonossa toisiaan jahdaten. Mäihä mietti miten nuo aivottomat lampaita aivotoiminnaltaan muistuttavat eläimet reagoisivat, jos heidän kulkemansa ukkospolku katkaistaisiin. Pyörisivätkö ne hämmentyneinä ympäriinsä? Olisivatko he aivan hukassa ilman ylempää auktoriteettia, joka näyttäisi, miten heidän tulisi kulkea? Luultavasti. Hänen mielestään hirviöt - mikseivät myös ne lampaatkin, joilta typerät otukset tuntuivat hankkivan elämänohjeensa - toimivat loistavana vertauskuvana niistä kissoista, jotka päättivät elää yhden johtajan alaisuudessa. He päättivät unohtaa oman vapaan tahtonsa ja alkaa mielistelemään yhtä kissaa vastineeksi paikasta yhteisössään. Nimittäin kun ei kuulunut yhteisöön, sai olla oman elämänsä herra eikä sitä saavuttaakseen tarvitsisi hännystellä ketään, eikä varsinkaan uhrata omaa elämäänsä muiden hyvinvoinnin puolesta. Mäihästä oli uskomatonta, kuinka kukaan itseään kunnioittava kissa suostuisi sellaiseen järjestelyyn vapaaehtoisesti.
Hän oli kohdannut muutamia katujengejä, joihin kuului usein viitisen kissaa - joskus enemmänkin. Tavallaan hän halusi kissoja ympärilleen, muttei hän halunnut vakiinnuttaa ketään hänen elämäänsä. Hän tylsistyisi samaan seuraan helposti.
Mäihä hätkähti, kun hänen silmäkulmassaan vilahti ruskea pienikokoinen hahmo, joka kuitenkin katosi aivan yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
Kolli siristi keltaiset silmänsä viiruiksi ja nousi aidalla neljälle tassulle. Hän lähes luikerteli äänettömästi ja sulavasti aidan päällä lähestyen pensasta, jonne ruskea otus oli pujahtanut.
Ilmassa tuoksui täysin varmasti orava.
Muurin kulma alkoi uhkaavasti lähestyä ja Mäihä tiesi pian joutuvansa laskeutumaan alas. Hän kuitenkin tiesi saaliin viimeistään silloin huomaavan hänet, ellei hän ollut jo jatkanut matkaansa eteenpäin.
Niinpä hän loikkasi alas niin hiljaa kuin vain suinkin saattoi ja lähti seuraamaan hajujälkeä varovaisen vikkelästi. Saisi nähdä mihin se hänet veisi, hän ajatteli.
Mäihä oli aina ollut kamalan huono saalistaja, sillä hän oli elänyt tähänastisen elämänsä lähes täysin löytämillään tähteillä ja sen sellaisella. Hän ei kaivannut makuelämyksiä, vaan ajatteli ravinnon enemmänkin energiana ja se siitä. Hän söisi mitä olisi tarjolla eikä nyrpistelisi nenäänsä niinkuin ne hienohelmaiset kotikissat, jonkalaista hänestäkin aluksi yritettiin kasvattaa. Onneksi hän pääsi karkuun, hän ajatteli irvistäen, jonka jälkeen hän keskitti vaistonsa täysin lähistöllä oleskelvaan jyrsijään.

Valitettavasti orava oli jäänyt saamatta. Sitä jahdatessaan hän oli kuitenkin ajautunut syvemmälle kaksijalkalaan.
Tällä hetkellä hän kiipeili muutamaa kolisevaa metallista astiaa pitkin ylöspäin ilman varsinaista päämäärää.
Hän oli kyllä huomannut olevansa umpikujassa, mutta se selkeni hänelle aavistuksen verran kirkkaammin, kun hän kuuli askelia takaansa.

//Keijukainen?
610 sanaa

Elämä Leopardin kanssa oli alkanut sujumaan kieltämättä melko hyvin. Naaras oli ollut luonani vasta reilun neljäsosakuun ajan, mutta siitä huolimatta naaras tuntui jopa viihtyvän täällä. Emme olleet törmänneet muihin kissoihin laikukkaan naaraan saapumisen jälkeen. Tai no, näimme me erään suuren, arpiturkkisen kollin liikkuvan jossakin kaksijalkalan laitamilla, mutta en halunnut häiritä niin vihaisen näköistä kissaa. Olisimme olleet ruumiita takuulla heti, kun kolli olisi nähnyt meidät.
Aurinko oli huipussaan, ja minä olin esittelemässä Leopardille sitä kaksijalkalan osaa, jota naaras ei vielä tuntenut.
"Tuota pihaa kannattaa varoa, ellet tahdo tulla tapetuksi. Pesässä asuva kaksijalka ei pidä kissoista. Kerran se oli vähällä tappaa yhden minunkin ystävistäni", valehtelin. Leopardi katsoi minua yllättyneenä, mutta nyökkäsi.
"En astu käpälällänikään tuon kaksijalan pesän pihaan", naaras lupasi. Käänsin katseeni taas eteenpäin ja matka jatkui hiljaisuudessa.
Tässä osassa kaksijalkalaa pesät olivat huomattavasti pienempiä. Täällä oli enemmän ruohoa ja pensaita. Ikäväkseni myös kaksijalan pennut tuntuivat viihtyvän paremmin tässä osassa kaksijalkalaa. Niiden huuto kuului koko ajan, ja se sai pääni kipeäksi.
Suunnistin eteenpäin pesien seinämien vierellä, jottei vastaan tulevat kaksijalat kiinnittäisi meihin huomiota. Leopardi kipitti kintereilläni. Ohitimme ties kuinka monta erilaista aitaa ja eriväristä kaksijalan pesää, kunnes saavutimme kohdan, johon kaksijalkala päättyi. Rajalla oli korkea aita, jonka päälle minä en päässyt hyppäämään. Aita kohosi korkeuksiin, eikä sen toiselle puolelle nähnyt muuta kuin korkeuksiin kohoavat puiden latvat.
"En ole koskaan nähnyt noin suurta aitaa!" Leopardi hihkaisi ja tarkasteli tarkasti aitaa. Aita oli oikeastaan jopa ihan hyvä asia. Se pidätteli kissoja ihan hyvin tällä puolella, eivätkä ne siis kovin helposti päässeet karkuun, jos täältä yrittivät. Minä kuitenkin tiesin, että läheisen pensaan takana aidassa oli kolo. Se oli juuri ja juuri sen kokoinen, että kissa pääsi siitä toiselle puolelle. Sitä en kuitenkaan kertoisi Leopardille. Hänen ei todellakaan ollut tarkoitus tietää kaikkea.
Säpsähdin, kun läheisen kaksijalan pesän ovi lennähti selälleen. Kovaääninen kaksijalan pentu ryntäsi ulos pesästä perässään kolme muuta saman kokoista. Kaksijalan pennut huusivat toisilleen ja loikkivat maassa. Se sai niskavillani nousemaan pystyyn.
"Tule, lähdetään pois täältä. Tämä osa kaksijalkalasta on vaarallinen noiden vuoksi", sihahdin ja viitoin naaraan perässäni kaksijalkalan pesän taakse. Leopardi tuijotti kaksijalan pentuja jollain tapaa haikea ilme kasvoillaan. Naaras ei tehnyt elettäkään tullakseen perääni, joten jouduin palata takaisin hänen luokseen. Läimäisin vaaleanruskeaa naarasta poskelle, joka sai kissan säpsähtämään. Leopardi näytti aluksi vihaiselta, mutta leppyi nopeasti.
"Tule", sihahdin uudestaan ja ravasin takaisin pesän nurkalle. Leopardi seurasi minua, mutta piti katseensa edelleen kaksijalan pennuissa. Kirosin mielessäni naaraan. Miksi juuri Leopardin oli pitänyt tulla minua vastaan? Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi ollut joku muu hyväuskoinen. Sellainen, joka oikeasti osasi muutakin kuin vain kytätä kaksijalkoja ja puhua jatkuvasti.
Johdatin Leopardin perässäni kohti kaksijalkalan keskustaa. Jouduimme välillä pysähtelemään pesien nurkille, sillä kaksijalkoja oli liikkeellä harvinaisen paljon. Hirviöt pyyhälsivät ohitsemme hurjaa vauhtia. Hirviöitä minä en pelännyt lainkaan. En sen jälkeen, kun olin nähnyt yhden juoksevan seinään kaksijalkalan keskustassa. Se kertoi minusta aika paljon siitä, miten hiirenaivoisia hirviöt todella olivat. Leopardi tuntui olevan varuillaan aina, kun hirviö kulki ohitsemme. Naaras painautui maata vasten ja katsoi suurine silmineen kiiltäviä hirviöitä.
"Minullakin oli joskus tuollainen pieni kaksijalka", Leopardi ilmoitti yllättäen, kun olimme päässeet korkeiden kaksijalan pesien luokse.
"Niin?" kysyin ymmärtämättä, mikä pointti moisella lausahduksella oli ollut. Miksi leopardilaikukas naaras luuli, että minua kiinnosti se, mitä hänellä oli aiemmin ollut?
"Kunhan vain ilmoitin. Minä pidän pienistä kaksijaloista, eikä niissä isommissakaan ole mitään vikaa", Leopardi naurahti. Eipä, ajattelin. Kaksijalkala olisi niin paljon parempi paikka ilman kaksijalkoja. En vastannut mitään.
Aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Ilta hämärtyisi pian. Siispä kiristin tahtiani. Illan rajakierros oli vielä tehtävä, ja sitä ennen oli löydettävä jotakin ruokaa. Olin kuitenkin kovin väsynyt, joten ajattelin delegoida sen tehtävän Leopardille. Kaksijalat tuntuivat pitävän sirosta, nätistä ja ihanan lempeästä Leopardista turhankin paljon. Ne halusivat silittää ja antaa ruokaa kauniille kissalle, joka rakasti kaksijalkojen rapsutuksia.

Kun pääsimme takaisin pesällemme, käännyin kohti Leopardia.
"Illan rajakierros on vielä tekemättä, ja minulla on nälkä. Käy sinä sen mukavan kaksijalan luona, jolta viimeksi sait sen kalan. Tuo minulle ruokaa, niin otan pienet nokoset ennen rajakierrosta", sanoin haukotellen. Leopardi nyökkäsi.
"Lupaan tuoda sinulle ruokaa mahdollisimman pian, nuku sinä vain. Sinulla on varmasti ollut rankka päivä, kun olet kierrättänyt minua taas kaksijalkalassa", leopardilaikukas naaras sanoi hymyillen.
"Kiitos, että ymmärrät. Sinä olet ihan oikea ystävä", väänsin kasvoilleni hymyn ja katsoin Leopardia kiitollisena. Naaras päästi pienen kehräyksen, jonka jälkeen tuo kääntyi ja juoksi pois hämärältä kujalta hakemaan ruokaa. Kun naaras oli kadonnut nurkan taakse, pyyhin tekaistun hymyn pois kasvoiltani. Ei Leopardi ollut minun ystäväni, vaan alaiseni. Hän ei ehkä tiennyt sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin hän toimi ohjeideni mukaan, minulla oli kaikki hyvin.
Kaksijalkalan kaduilla olevat oksattomat puut olivat taas sytyttäneet tähtensä. Se kertoi, että ilta oli saapumassa. Tuttuun tapaan loikkasin ensin aidalle, josta pääsin metallisen asian päälle ja taas ikkunalaudalle. Pujahdin rikkinäisestä ikkunasta sisään omaan kotiini, jota kovin paljon rakastin. Jonain päivänä tämä pesä olisi täynnä kissoja, jotka palvoivat ja tottelivat minua.
Kapusin portaita pitkin yläkertaan. Asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi keskellä suurta tilaa. Käperryin kerälle ja suljin silmäni. Oli paljon kivempaa asua jonkun toisen kanssa kuin yksin. Ei ollut niin paljoa tekemistä, joten minä sain kaikessa rauhassa ottaa päiväunet.

// 836 sanaa

Kuljeskelin kaksijalkalan laitamia pitkin väsyneenä. Oli puuduttavaa partioida joka päivä yksin, kun se ei tuottanut tuloksia. Kujakissayhteisö oli tuhoutunut. Mutta minä en aikonut luovuttaa. Tämä oli minun perintöni, ja minä en antaisi sen tuhoutua noin vain. Kaikki oli sen kirotun Meden syytä. Emo oli kertonut minulle tarinoita siitä, kuinka upea tämä paikka oli ollut ennen.
Emon emon kuoleman jäljiltä liian moni kissa oli lähtenyt. Jäljelle oli jäänyt kourallinen kissoja, mutta se oli edes jotakin. Silloin minä olin syntynyt. Ensimmäisen kuun olin pysytellyt kaksijalan pesän raunioiden suojissa, mutta vartuttuani pääsin mukaan partioihin. Otimme kiinni vieraita kissoja, jotka vaelsivat kaksijalkalassamme. Veimme heidät pesän raunioille ja teimme heistä tovereitamme.
Sitten tapahtui taas jotakin, ja emo kuoli. Hän oli sairastunut viheryskään, eikä kukaan osannut parantaa häntä. Loputkin yhteisömme jäsenistä olivat luovuttaneet ja pettäneet meidät. Olin jäänyt yksin.
Oli jo melko hämärää, ja aurinko oli laskemaisillaan. Kaksijalkala oli täynnä vilinää ja vilskettä. Hirviöt murahtelivat etäämpänä, ja kaksijalkojen huudot kantautuivat sen laitamille saakka. Kuulin koiran haukuntaa metsän suunnalta. Katselin metsää. Erilaiset puut kohosivat kohti taivasta, ja ne huojuivat tuulen voimasta. Lehtien väri oli muuttunut vihreästä ruskeiksi, keltaisiksi ja punaisiksi. Emo oli kertonut minulle lehtisateesta. Puut kai pudottaisivat pian lehtensä, ja tulisi entistä kylmempää.
Kyllästyin partioimiseen, joten loikkasin alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Lähdin juoksemaan nopein askelin eteenpäin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa kotini sijaitsi. Puikkelehdin kaksijalkojen pesien, hirviöiden ja kiiltävien tynnyreiden väleistä eteenpäin. Varjot olivat minun puolellani, sillä saatoin sulautua niihin miltei täydellisesti.
Kun saavutin kodin, aurinko oli jo päässyt laskemaan. Tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja ne tuikkivat kauniisti. Myös kaksijalkalan kujilla olevat, suorat, oksattomat ja lehdettömät puut olivat syttyneet. Niiden päissä hehkui kirkas valopallo. Muutamassa puussa oleva valo välkkyi. Ajattelin, että nämä olivat kaksijalkalan tähtiä.
Loikkasin aidan päälle, josta pääsin kapuamaan pesän seinässä olevan metallisen asian päälle. Siitä loikkasin ikkunalaudalle. Ikkuna oli hajalla, ja läpinäkyvään asiaan oli tullut reikä. Pujahdin siitä läpi varoen sen teräviä kulmia. Hylätyssä kaksijalan pesässä oli hieman lämpimämpää kuin kujilla. Katselin typötyhjää, aukeaa tilaa hetken aikaa. Siellä täällä lojui erilaisista asioista tehtyjä vuoteita, jotka olivat olleet jo kuiden ajan käyttämättömiä. Kapusin yläkertaan, jossa minä asuin. Tämä samainen vuode oli ollut käytössä emollani sekä emoni emolla. Se oli johtajan paikka.
Asetuin makaamaan vuoteelle ja huokaisin. Yksinäisyys saisi minut pian sekoamaan. Kuten joka ilta, toivoin löytäväni huomenna jonkun. Ihan kuka tahansa kissa, joka ei tappaisi minua heti. Sellainen, jonka saisin helposti puolelleni.
Uni saapui nopeasti, ja vei minut unien maailmaan.

Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun auringon säteet heijastuivat kasvoilleni. Ärähdin ja käänsin pääni poispäin auringosta. Oli kai aika nousta ja lähteä etsimään ruokaa. Vatsani murisi kovasti.
Suin nopeasti turkkini ja puikkelehdin samaa reittiä ulos pesästä, miten sinne olin tullutkin. Lähdin taivaltamaan kohti paikkaa, josta löysin aina miltei poikkeuksetta ruokaa. Matka oli lyhyt, kun tiesi oikean reitin. Kipitin ensin hetken ajan läheistä katua pitkin eteenpäin, jonka jälkeen ylitin ukkospolun. Erään suuren kaksijalan pesän kyljessä oli kolo, josta pääsi pesän alle. Oli nopeampaa mennä pesän ali kuin kiertää se. Siispä ryömin hiekan seassa hetken, kunnes pääsin taas ulkoilmaan. Ravistelin hiekanjyvät turkistani ja jatkoin matkaa. Kuljin erään kaksijalan pesän pihan poikki.
Sitten saavuinkin jo perille. Paikka oli pieni kaksijalan pesä, jossa ei asunut ketään. Täällä oli vain metallisia tynnyreitä, joissa oli vaikka ja mitä. Yksi tynnyri oli auki, joten se oli minun kohteeni tänään. Loikkasin sulavalla loikalla toisen tynnyrin päälle, jota kautta pääsin avonaiseen tynnyriin. Kaivelin hetken aikaa tynnyriä, kunnes löysin ruokaa. Se oli jotakin lihaa. Kylmä ja vähän pahalta haiseva liha oli kuitenkin ihan hyvä ateria. Se voitti ne päivät, jolloin en löytänyt mitään ruokaa. Vatsani täyttyi nopeasti, vaikkei lihaa ollutkaan paljoa jäljellä. Kaivelin vielä hetken tynnyriä, muttei ruokaa ollut enempää. Kampesin itseni pois tynnyristä, ja lähdin jälleen kotimatkalle. Kuljin kaksijalkalan pesien varjossa, jottei kukaan kiinnittäisi minuun liikaa huomiota. Muutama kaksijalka vilkaisi minua, mutta jätti minut onnekseni rauhaan. Emo oli aina varoitellut minua kaksijaloista. Jotkut niistä yrittivät kaapata kissoja. Jos tuli kaksijalan kaappaamaksi, ei päässyt enää ikinä pois heidän kynsistään.
Kun kuljin yhtä katua pitkin, katseeni kiinnittyi toisella puolen kulkevaan eläimeen. Vaaleanruskea kissa käveli kevein askelin eteenpäin. Kissa oli solakka, iältään ehkä vähän minua nuorempi. Se ei tuntunut pelkäävän kaksijalkoja, jotka kulkivat hänen ohitseen ihastellen. Minua suututti, sillä eivät kaksijalat katsoneet minua noin. Ne ärähtelivät ja huusivat minulle vain.
Varmistin nopeasti, ettei ukkospolulla liikkunut hirviöitä, ja juoksin sen toiselle puolelle. Varjostin hyvän aikaa leopardilaikukasta kissaa. Se kulki kovin huolettomasti kaksijalkalan katuja pitkin. Välillä joku kaksijaloista kumartui silittämään kissaa. Se kehräsi kovaäänisesti ja puski itseään kaksijalkaa vasten. Kun kaksijalka jatkoi matkaansa, se kulki minun ohitseni. Se mulkaisi minua vihaisesti, ja jatkoi matkaansa. Odotin, että kissa kääntyi eräälle syrjäiselle kujalle, jotta voisin jututtaa tuota hieman. Kissa asteli huolettomasti kujan perällä sijaitsevaan katokseen. Hiivin ripein askelin sen taakse tukkien ainoan pakoreitin. Kuopaisin käpälälläni maata, jotta kissa huomaisi minut. Se säikähti säpsähtäen ja käännähti nopeasti minun puoleeni. Erakon vaaleanvihreistä silmistä saattoi nähdä pelon, kun hän katsoi minua.
"Olet minun alueellani, kulkukissa", sihahdin ja katsoin uhkaavasti laikukasta naarasta.
"Anteeksi, en minä tiennyt. Olen uusi täällä", naaras totesi pehmeällä äänellä ja katsoi minua pahoitellen, "voin lähteä vaikka heti." Kissa yritti päästä ohitseni, mutta astuin hänen tielleen.
"Ei, sitä sinä et tee. Kerropa minulle, kauanko sinä olet täällä majaillut?" kysyin ja siristin silmiäni. Kissa perääntyi hieman ja mietti hetken.
"Puolisen kuuta", kissa vastasi ja katsoi taas minua. Huolettomuus oli kadonnut kissan olemuksesta. Nyt se oli varuillaan, vähän jopa pelokas. Pudistelin päätäni.
"Se on puoli kuuta liikaa. Tämä on minun kaksijalkalani. Olet puolen kuun ajan syönyt minun ruokiani ja kulkenut minun alueellani vapaasti. Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa; liityt minun yhteisööni tai kuolet kynsissäni", lausahdin rauhallisella äänellä, ja viimeisen lauseen aikana otin uhkaavasti askeleen kohti tuntematonta naaraskissaa. Kulkukissa näytti nyt entistä pelokkaammalta. Se oli painautunut seinää vasten ja kyyristynyt matalaksi. Kissa luimisti pelokkaasti korviaan.
"En minä tahdo kuolla", hän kuiskasi hiljaa.
"Sitten sinulla on vain yksi vaihtoehto", lausahdin rennosti ja kohautin lapojani.

Lopulta leopardilaikkuinen kissa myöntyi ja suostui liittymään yhteisööni. Olisin voinut hihkaista riemusta, mutta minun täytyi pysyä kovana. Valehtelin, että kaksijalkalan laitamilla oli paljon ystäviäni, jotka tappaisivat kissan heti, jos tuo yrittäisi karata. Pelko sai Leopardiksi esittäytyneen kissan jäämään.
"Kauanko sinä olet asunut täällä?" Leopardi kysyi, kun johdatin häntä kohti kotia.
"Koko ikäni. Perin tämän kujakissayhteisön emoltani", vastasin murahtaen.
Kun saavuimme hylätyn kaksijalan pesän luokse, tunsin vesipisaran putoavan kuonolleni. Sade alkoi juuri oikeaan aikaan. Jos se olisi alkanut aiemmin, olisin kastunut. Loikin sulavasti ikkunalle, ja viitoin Leopardin perääni. Minua ärsytti se, miten sulavin liikkein kulkukissa pääsi luokseni. Olisin halunnut pudottaa hänet siitä hyvästä, mutta tiesin, ettei se olisi ollut fiksua. Tästä se taas lähtisi. Kujakissayhteisö alkaisi kasvaa hiljalleen. Johdatin Leopardin tyhjälle aukiolle. Naaras katseli hämillään ympärilleen.
"Missä kaikki muut ovat?" naaras kysyi ja silmäili tyhjiä, käyttämättöminä lojuvia vuoteita.
"Tämä on minun kotini. Muut nukkuvat ulkona. He eivät käy täällä ollenkaan", valehtelin kapusin naaraan edellä yläkertaan. Leopardi tuntui uskovan kaiken mitä sanoin.
"Sinä olet ainoa, joka saa kunnian nukkua minun kanssani täällä. Kunhan vain muistat, ettet saa mennä minnekään ilman minua tai lupaani. Sinun täytyy sitoutua noudattamaan yhteisön sääntöjä. Ymmärrätkö sinä, Leopardi?" kysyin ja katsoin naarasta tiukasti. Leopardi nyökkäsi.
"Ymmärrän", hän vastasi.
"Hyvä. Tämä tässä on minun vuoteeni. Sinä saat nukkua millä vain muulla vuoteella", lupasin. Leopardi nyökkäsi jälleen ja alkoi etsiä itselleen sopivaa vuodetta.
Olin ylpeä itsestäni. Kenties puolen kuun kuluttua joukkomme olisi suurempi, ja kujakissayhteisö olisi taas pystyssä. Näin sen kirkkaana mielessäni. Minä saisin johtaa kaikkia, ja kaikki kunnioittaisivat minua. Tästä elämäni vasta alkaisi.

// 1211 sanaa

Yön syvä pimeys oli laskeutunut kaksijalkalan ylle lukuunottamatta tasaisin väliajoin kadun laidoilla nousevia pitkiä rautaisia tankoja, jotka loivat lämpimänkeltaisia valokeiloja kadun varrelle. Valokeilojen yhtenäiset valonsäteet särkyivät Mäihän hoikan nelijalkaisen varjon kulkiessa niiden lävitse. Hän väisti ketterästi rosoisella asfaltilla kierivää ruttuista tölkkiä ja jatkoi matkaansa rennosti nelistäen. Rennosta olemuksestaa huolimatta kolli tarkkaili ympäristöään valppaasti yllättävien vaarojen varalta ja sätkähti puhtaasta yllätyksestä kun lähistöltä pölähti ilmaan lintuparvi kovaäänisesti siipiään läpyttäen.
Hiirenpapanat, kolli kirosi mielessään ja jatkoi matkaansa yrittäen venyttää jokaisen aistinsa äärimmilleen välttyäkseen äsköistä muistuttavilta tilanteilta.
Mäihä saapui edessään nousevan kivisen muurin luokse, joka erotti karun kadun kaksijalkojen pesistä ja niitä ympäröivistä pienistä pihoista, joissa oli pesästä riippuen milloin mitäkin. Olisi helppoa, jos kissatkin voisivat eristää oman alueensa muilta samalla tavoin. Silloin ei tarvisi jatkuvasti huolehtia kenen alueelle oli astumassa tai kenen roskiksia kaivelemassa.
Kolli loikkasi ketterästi muurille ja jäi hetkeksi seisomaan sen päälle valitakseen seuraavan suuntansa. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen Mäihä päätti lähteä kävelemään muuria pitkin kohti muutamien aidattujen pihojen päässä olevaa pesää, joka oli ollut Mäihän havaintojen mukaan tyhjillään jo hetken aikaa. Hän oli nukkunut muutaman yön sen puutarhassa, suurten, hieman reikäisten raparperinlehtien alla. Kolli oli kuitenkin varma, ettei pesä olisi tyhjillään lopullisesti - tai ainakin se oli hylätty vasta hiljattain - , sillä se näytti hyväkuntoiselta eikä lainkaan muistuttanut kaksijalkalan reunalla olevaa lopullisesti tyhjillään olevaa pesää, jonka oudon värikäs pinta oli alkanut rapistua ja sen pihassa kävellessään kuonoon leijui vanhan ja monta kertaa kastuneen hoitamattoman puun haju.
Mäihä jolkotti muurin kivet käpäliensä alla. Hän alkoi ottaa hieman tukevampia askeleita lähestyessään pesää, jonka pihalla muutamana päivänä oli ollut kovasti rähisevä koira, joka oli säikäyttänyt Mäihän perinpohjaisesti odottamattomuudellaan ja kolli oli lähes pudonnut maahan. Nyt, kuten muinakin ensimmäisen kerran jälkeisinä päivinä, hän kuitenkin osasi varautua, eikä hätkähtänyt kun oudon, läpinäkyvän seinän taakse teljetty koira alkoi räksyttää kuin henkensä edestä.
Mäihä pyöräytti silmiään kyllästyneen oloisena. Hänen mielestään koirat olivat typeriä. Hän ei ymmärtänyt mitä iloa jatkuvasta haukkumisesta ja lasista seinää vasten hyppimisestä oli, kun varsin hyvin huomasi, ettei sen läpi päässyt.
Mäihä loi tahallaan vihaisen näköisen katseen seinän läpi tuijottavaan koiraan ja pörhisteli turkkiaan vain yllyttääkseen sitä lisää, mutta kuullessaan vaimeana pesän sisältä kuulevan torumisen hän luikki pakoon.
Hetken päästä hän oli saavuttanut juurikin sen puutarhan, jota kohti hän oli alunperinkin lähtenyt. Hän kiersi pihan varmistaakseen hirviön olevan poissa, sillä hän tiesi, että kaksijalat parkkeerasivat pihaansa ollessaan kotona. Se oli outoa, kuinka kaksijalat matkustivat niiden oudonväristen otusten suussa, mutta kai kaikilla oli omat tapansa. Mäihä oli itsekin ollut hirviön sisällä. Se oli ollut yksi hänen elämänsä karmeimpia kokemuksia; pienessä, suljetussa tilassa kaksijalkojen piirittämänä ja kaiken lisäksi jonkun kirotun otuksen vatsalaukussa. Hän oli ollut helpotuksesta suunniltaan kaksijalkojen kantaessa hänet sen sisältä pois pienessä ja ahtaassa kopassa.
Mäihä oli onnekas, kun oli päässyt niin helposti kaksijaloista eroon. Hän oli inhonnut sitä, kuinka he upottivat nihkeät karvattomat kätensä hänen turkkiinsa ja nostivat hänet ilmaan ja kuljettivat ympäriinsä. Ja sitä, kun he hivelivät hänen turkkiaan ja heiluttivat naruja hänen kasvojensa edessä kuin olisi mikäkin typerys. Ja kaiken kukkuraksi pesässä veraileva kaksijalan pentu oli riepottanut häntä hirveissä leikeissään kuin roskaa. Näiden kokemusten perusteella Mäihän ajatuksiin oli iskostunut syvä ja horjumaton inho kaikkia kaksijalkoja kohtaan.
Ja vaikka kaikki hänen kohtaamansa kaksijalat olisivatkin olleet mukavia, ei hän silti olisi pyörtänyt päätöstään karata tilaisuuden tullen. Vaikka kotikissana eläminen olisikin helppoa, eikä nälkiintymisestä tai paleltumisesta tarvinnut huolehtia, niin ei se ollut oikeaa elämää. Kotikissojen elämä oli pehmeää ja ennen kaikkea aivan liian tylsää. Mäihä tarvitsi elämäänsä oikeaa viihdettä, eikä elämä kaksijalkojen pesissä tarjonnut sitä.
Kolli oli pujahtanut tutulle paikalleen raparperinlehtien alle ja alkoi puhdistamaan likaisenvalkeaa karvaansa pitkin kielen vedoin. Hän suunnittelisi lähtevänsä seuraavana päivänä etsimään muita kissoja. Hän halusi puhua jollekulle. Hänen mielestään oli viihdyttävää puhua muille kissoille, sillä moni heistä oli sellaisia taliaivoja, ketkä sai uskomaan mitä tahansa. Se oli eräs viihteen muoto, jota hän suosi. Se oli ehkä julmaa leikkiä muilla kissoilla, mutta Mäihä kaipasi elämäänsä jotain muuta kuin jatkuvaa roskisten kaivelua ja samaa vanhaa rutiinia. Tai ehkä hän löytäisi oikeasti järkevän keskustelukumppanin, sellainen olisi aina kiinnostava löytö, toki harvinanen, mutta silti kiinnostava.
Kun kolli oli saanut tarpeeksi turkkinsa putsauksesta, hän vielä ympäristöään kuunneltuaan painoi päänsä maahan ja asettui siistille kerälle ja sulki silmänsä. Ja päivän ympäriinsä käveltyään hän vaipui väsyneenä levolliseen uneen.

691 sanaa

Asgard työnsi kuononsa kahden kiven välissä olevaan koloon, ja tymäkkä yrttien tuoksu lävähti vasten hänen naamaansa. Hän joutui siristämään silmiään nähdäkseen paremmin koloon, jossa tiesi Liljatuulen nukkuvan. Varjoista kuului ääntä - Liljatuuli oli ilmeisesti jo hereillä.
»Onko tämä sittenkään hyvä idea?» Asgard tunsi kynsiensä uppoavan hermostuksesta multaiseen maahan. »Mitä jos hän ei haluakaan minua oppilaakseen?» Klaanin luona asuessaan hän oli oppinut, että jokaista nuorta kissaa koulutti kokeneempi, vanhempi kissa. Soturioppilaiden koulutuksesta vastasivat soturit, parantajaoppilaan koulutuksesta vastasi parantaja. Asgard ei ollut nähnyt pesällä muiden potilaiden lisäksi toista parantajakissaa, joten hän ajatteli paikan olevan vapaana. Sitä paitsi, tämä saattaisi olla hänen ainoa mahdollisuutensa jäädä klaaniin asumaan.
"Asgard, sinäkö siellä?" Liljatuulen nauku kuului hämärästä. Asgard näki parantajan meripihkasilmien välähtävän. Hän nielaisi kurkkuunsa nousseen palasen ja asteli peremmälle onkaloon.
"Minun pitäisi puhua kanssasi eräästä asiasta", Asgard sanoi, kun oli päässyt hännänmitan päähän naaraasta. Liljatuuli oli kyyristynyt lajittelemaan yrttejään seinustan vierelle. Hänen toinen korvansa oli kuitenkin kääntynyt Asgardia kohti, josta kolli päätteli, että parantaja oli kuulolla.
"Minä näin viime yönä unen. Siinä eräs kissa tuli puhumaan minulle, minkä ansiosta minä tajusin jotain." Sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut näin hermostunut tai peloissaan mistään. Edes se kettuhyökkäys ei ollut tuntunut yhtä piinalliselta kuin tämä. Hän veti terävästi henkeä ja möläytti lopulta asiansa ulos: "Minä haluan tulla parantajaksi."
Liljatuuli pysäytti tekemisensä. Hetkeen hän ei sanonut mitään, tuijotti vain edessään olevaa sotkuista yrttikasaa. Asgard tunsi sydämensä tempoilevan rinnassa kuin kynsien väliin vangittu varpunen. Hiljaisuus tuntui kestävän kuita, kunnes viimein parantaja sai sanottua jotakin.
"Minäkin näin unen." Hänen äänensä oli hädin tuskin kuiskaus. Naaras käännähti katsomaan häneen. Hänen silmänsä olivat tutkimattomat, hyvin etäiset. Ihan kuin hän olisi vajonnut muistelemaan jotakin kauan sitten tapahtunutta.
Asgard nielaisi epävarmasti. "Voiko minusta tulla siis parantaja?"
Samassa Liljatuulen katse kirkastui, ja hänen naamalleen levisi ilahtunut hymy. "Tietenkin voi! Se olisi loistavaa!" hän hyrisi.
Asgard tunsi helpotuksen kulkevan kehonsa lävitse. Hänestä tulisi Eloklaanin parantaja, aivan niin kuin Liljatuulikin!

Oli keskipäivä. Aurinko oli kavunnut korkealle taivaalle, ja Asgard näki siitä vilauksia silloin tällöin lehtikaton läpi. Liljatuuli oli Litteäkiven alla olevassa kolossa puhumassa veljelleen, Eloklaanin päällikölle. Asgard oli jälleen tikahtumaisillaan jännitykseen. Hänen mielessään myllersi kysymysten myrsky, jonka keskustassa, aivan myrskynsilmässä, oli selkeänä yksi, ainoa asia, jonka hän halusi tietää: voisiko erakosta tulla parantajaoppilas? Liljatuuli oli kyllä kertonut hänelle, että suurin osa Eloklaanin kissoista oli entisiä kotikisuja tai kulkukissoja, mutta mitä jos Mesitähti ei haluaisikaan enää enempää satunnaisia kulkureita klaaniinsa? Mitä jos Mesitähti kimmastuisi ajatuksesta niin, että hänet ajettaisiin ulos klaanin reviiriltä samoin tein?
Asgard näki silmänurkassaan liikettä. Liljatuuli pujahti ulos kolosta Mesitähti heti kintereillään seuraten. He olivat tulossa häntä kohti! Asgard istui suorassa ja yritti parhaansa mukaan näyttää vakuuttavalta päällikön silmissä. Hänen viiksensä värisivät vienosti jännityksestä.
"Kuulin, että olisit halukas liittymään klaaniimme ja ryhtymään Liljatuulen oppilaaksi." Mesitähti seisahtui Liljatuulen kanssa häntä vastapäätä. Valkean kollin äänessä oli rauhoittava sävy. Asgard nielaisi vähän ja nyökkäsi sitten reippaasti. "Siinä tapauksessa olet lämpimästi tervetullut." Mesitähden kurkussa hyrisi kehräys, ja Liljatuuli hänen vierellään näytti olevan onnensa kukkuloilla, vaikka hänen olemuksensa olikin siihen nähden hyvin hillitty. Sen näki kuitenkin hänen iloisesti säkenöivistä silmistä, joiden katse oli kohdistettuna Asgardiin. Asgard vastasi katseeseen innostuksesta kihisten.
"Nimittäjäiset pidetään iltapäivällä", Mesitähti ilmoitti vielä ennen kuin lähti punertavaturkkisen naaraskissan luokse, joka odotteli häntä sisäänkäynnin tuntumassa. He jäivät Liljatuulen kanssa kahden.
"Mitkä ne nimittäjäiset ovat?" Asgard kysyi epävarmana siitä, pitäisikö hänen olla niistä innoissaan vai hermostua entisestään. Liljatuuli laski häntänsä hänen selkänsä päälle rauhoittavasti ja ohjasi häntä lempeästi takaisin kohti parantajan pesää.
"Nimittäjäiset ovat klaanin tapa toivottaa nuori kissa tervetulleeksi klaanielämään. Yleensä klaanikissojen ensimmäiset nimitysmenot ovat oppilasnimitykset, joissa heistä tulee -tassuja", parantaja selitti.
Asgard rypisti kulmiaan alkaessaan miettiä yhtä asiaa. "Tarkoittaako se, että minustakin tulee sitten -tassu? Asgardtassu?" hän kokeili nimeä kielellään, eikä voinut sanoa pitävänsä siitä. Hänestä Asgard oli ihan hyvä nimi.
Liljatuuli kehräsi. "Tulee kyllä, mutta minä keksin sinulle ihan uuden nimen - klaaninimen."
Asgard tunsi karhunvatukkapensaan lehtien pyyhkivän turkkiaan kulkiessaan sen läpi Liljatuulen kanssa. Sairasaukiolla oli mukavan hämärää; paikoin pesän lattiaan muodostui valotäpliä auringonsäteiden siivilöityessä lehtien lomasta. Hän näki Ruskatassun vuoteessaan, Halavaviiksen paikka oli tyhjä. Hänen katseensa lipui tyhjään vuoteeseen, jossa hän oli nukkunut viimeisen neljänneskuun ajan. Sitten se siirtyi kahden kiven muodostamaan koloon, jossa hän tiesi Liljatuulen nukkuvan, ja kuvitteli oman petinsä naaraan nukkumapaikan viereen. Häntä alkoi hymyilyttää: parantaja Asgard, valmiina vastaanottamaan kaikki sairaat, haavoittuneet ja vammaiset.

Iltapäivä saapui nopeasti. Asgard oli yrittänyt kuluttaa aikaansa auttamalla Liljatuulta siivoamaan varastoaan lakastuneista ja pilalle menneistä yrteistä. Ilmeisesti se oli toiminut, sillä nyt hän jo huomasi istuvansa aukiolla muiden kissojen ympäröimänä. Hän oli yrittänyt saada turkkinsa näyttämään niin siistiltä kuin vain mahdollista, eikä ollut vieläkään aivan tyytyväinen lopputulokseen. »Mitä minulle on tapahtumassa? Ennen hädin tuskin välitin siitä, jos viiksiini oli jäänyt roikkumaan riistan rippeitä», hän ajatteli itsekseen. Sitten hän vilkaisi ympärilleen. Paljon kissoja supisi hänen lähettyvillään, päät lähekkäin ja hännät keskittyneesti huiskien. »Toisaalta ennen minun ei tarvinnut välittää kuin vain itsestäni. Nyt siihen tulee muutos.»
"Eloklaanin kissat, saisinko huomionne?" Mesitähden naukaisu kiiri vaimean puheensorinan ylitse. Kaikki hiljenivät. Asgard käänsi katseensa päällikköä kohti. "Parantajamme Liljatuuli on ilmoittanut minulle ottavansa oppilaan. Tänään olemme kokoontuneet seuraamaan hänen uuden oppilaansa nimitystä." Mesitähti teki tilaa Litteäkiven päällä sisarelleen, joka astui eteen. Parantajan katse porautui Asgardiin. Hän viittoi Asgardia tulemaan viereensä kivelle.
Asgard asettautui seisomaan tummanharmaan naaraan viereen kiusallisen tietoisena muiden tuijotuksesta. Tuntui typerältä seisoa kaikkien muiden edessä kuin jokin typerä jänis, joka ei ollut vielä huomannut väijyksissä olevaa saalistajaa.
"Eloklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla kanssanne ikuisesti", Liljatuuli aloitti. Asgardista sanat kuulostivat harjoitelluilta, aivan kuin niiden takana olisi pidempi historia ja useampi kissa lausumassa niitä. "Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan joka on osoittanut olevansa kiinnostunut muiden hyvinvoinnista ja valmis tekemään töitä oikeiden asioiden puolesta. Oppilaani tulemaan Asgard, joka tästä hetkestä lähtien tunnettakoon Leimutassuna."
Leimutassu tunsi sydämen hypähtävän kurkkuun. Hän oli Leimutassu. Se oli hänen uusi nimensä! "Leimutassu, hyväksytkö paikan Liljatuulen oppilaana?" Mesitähden nauku yllätti hänet. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Kyllä."
"Seuraavan puolikuun aikana matkaat kanssani Kuuluolalle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon", Liljatuuli maukaisi juhlavasti.
"Eloklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi", Mesitähti lausahti, ja koko klaani puhkesi toistamaan Leimutassun uutta nimeä.
"Leimutassu!"
"Leimutassu!"
"Leimutassu!"

//999 sanaa

Nefiri: 4kp -

Asgard: 129kp! -

Asgard näykki hiirtä aukiolla. Liljatuuli oli antanut hänelle luvan tulla ulos syömään, sillä parantajalla oli parhaillaan menossa pesän siivous, eikä hän halunnut haitata naaraan työskentelyä.
Oli kulunut jo yli neljänneskuu siitä, kun hän oli paennut ketulta ja törmännyt Eloklaanin kissoihin. Koska Asgard ei vielä kyennyt jatkamaan matkaansa jalkansa takia, hän oli päättänyt autella Liljatuulta tämän askareissa leirissä. Eilen he olivat käyneet tervehtimässä Kirsikkakuono-nimistä kissaa klaaninvanhimpien pesällä ja auttaneet häntä pääsemään eroon inhottavista punkeista. Asgardista oli ollut kivaa olla avuksi.
Aurinko oli hieman pilvessä. Oli lämmin, mutta ei läheskään yhtä lämmin kuin viherlehden alussa. Asgard tiesi, että viherlehteä seurasi lehtisade, mutta ei tiennyt, millaista se oli paitsi kuulopuheiden perusteella. Leiriin oli kulkeutunut tuulen mukana muutamia, satunnaisia lehtiä, jotka eivät olleet vielä vaihtaneet väriä.
"Asgard." Liljatuulen pehmeä nauku sai Asgardin huomion siirtymään parantajakissaan, joka seisoi karhunvatukkapensaan edessä.
Asgard nousi ylös ja tassutti naaraan luokse. "Niin?"
"Olen lähdössä hakemaan lisää täydennyksiä varastoihini. Tahtoisitko lähteä mukaani, niin näkisin kunnolla, miten jalkasi paraneminen edistyy?"
Asgardin silmät syttyivät. "Joo! Mielelläni!" hän maukaisi innokkaasti. Liljatuuli hymyili lämpimästi.
"Hyvä. Mennään sitten."
Asgard seurasi tummanharmaata naarasta leirin sisäänkäynnille. He pujahtivat piikkihernetunneliin ja kulkivat ripein askelin sen läpi. Asgardin nenään tulvahti hajujen kirjo sekametsän levittäytyessä hänen edessään vehreänä ja valoisana. Hän oli viettänyt luonnonhelmassa vasta päiviä kaksijalkalan harmaudesta lähdettyään, mutta hän huomasi jo nyt kaipaavansa sitä oltuaan niin pitkään jumissa leirissä.
Liljatuuli vei heitä jokea kohti. Asgard päätteli sen vaimeasti kuuluvasta jylisevästä äänestä, jonka hän muisti siltä illalta, jolloin hän oli paennut kettua loikkimalla vellovan vesimassan yli liukkaita kiviä pitkin. Yksikin harha askel olisi suistanut hänet varmaan kuolemaan.
Päästessään lähemmäksi äänenlähdettä Asgard huomasi, että joesta haarautui metsään kapeampi virtaus - puro. Liljatuuli pysytteli lähellä vettä ja näytti etsivän jotakin rannasta. Pian hän pysähtyi poimimaan jotain kasvia, jolla oli ohuet ja piikikkäät lehdet. Asgard meni lähemmäksi katselemaan.
"Mitä tuo on?" hän kysyi uteliaana. Liljatuuli taittoi kasvin varrestaan poikki ja kääntyi sitten katsomaan Asgardia hyväntuulisen oloisena.
"Fenkolia. Se auttaa lonkkakipuun", parantaja selitti. Asgard ällistyi sitä, miten itsevarmasti Liljatuuli lausahti vastauksensa.
"Osaatko sinä sanoa kaikista kasveista, mihin kipuun tai särkyyn ne vaikuttavat?" Asgardin äänestä paistoi ihailu.
"En ehkä ihan kaikista, mutta aika monesta kyllä", Liljatuuli kehräsi ja jatkoi taas fenkolien poimimista. Asgard tahtoi auttaa, joten hänkin ryhtyi katkomaan kasvin varsia Liljatuulen esimerkkiä seuraten. Hän huomasi silmäkulmastaan Liljatuulen seuraavan hänen työskentelyään.

Kun he olivat saaneet kerättyä tarpeeksi fenkolia puron varrelta, Liljatuuli päätti vaihtaa paikkaa. Asgard kipitti kuuliaisesti perässä ja piteli hampaissaan fenkolinippua.
"No niin, voisimme nyt testata vähän jalkaasi", Liljatuuli sanoi yhtäkkiä ja pysähtyi. Asgard melkein törmäsi hänen takamukseensa.
Hän laski yrtit maahan ja katseli parantajakissaa silmät hohtaen kuin kaksi kekälettä. "Mitä minun täytyy tehdä?"
Liljatuuli käänsi päätään suurta tammea kohti, joka näkyi aluskasvillisuuden takana muutaman ketunmitan päässä. Vaikka Asgard kallisti päänsä niin taakse kuin pystyi, ei hän pystynyt näkemään sen latvaa. "Juokse kierros tuon puun ympäri", hän opasti.
Asgard käyristi kynsiään allaan ja otti tuntumaa maaperään. Siitä oli ikuisuus kun hän oli viimeksi tuntenut ilmavirran turkillaan kiitäessään eteenpäin kuin tuulispää. Jäämättä vitkastelemaan hän syöksähti puuta kohti. Jokaisella harppauksella hän kurotti etukäpäliään pidemmälle ja pidemmälle. Jalat tuntuivat hieman kankeilta, mutta Asgard tunsi lihasten heräilevän turkkinsa alla.
Hän upotti kyntensä pehmeään maahan tehdessään jyrkän käännöksen puun toiselle puolelle ja välttäen nipin napin osuman rungosta. Hän palasi Liljatuulen luokse hengästyneenä, mutta uutta tarmoa täynnä. Hänen jalkansa ei ollut kipuillut ollenkaan kierroksen aikana!
"Hyvältä näyttää", Liljatuuli naukaisi tyytyväisenä ja kumartui sitten tarkastelemaan Asgardin jalkaa. "Siihen ei taida enää sattua yhtään?"
"Ei", Asgard puuskutti yrittäessään edelleen tasata hengitystään. "Ei tuntunut niin missään."
Liljatuuli hymyili hänelle lämpimästi. "Sitten minun työni taitaa olla tehty. Olet vapaa lähtemään."
Asgardin vatsaa kouraisi. Jostain syystä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että oli klaanissa vain siitä syystä, että oli sattunut satuttamaan jalkansa ketun hyökkäyksen takia. Eloklaani ja sen kissat olivat alkaneet tulla hänelle vasta tutuiksi, eikä hän ollut vielä valmis lähtemään. Hän ei kuitenkaan kehdannut sanoa todellisia ajatuksiaan ääneen Liljatuulelle, joten tyytyi vain nyökkäämään.
"Kiitos erinomaisesta hoidosta. Voin suositella sinua kaikille muillekin loukkaantuneille matkantekijöille." Liljatuulen hyväntuulinen kehräys lämmitti Asgardin mieltä. Heistä oli tullut hyvät ystävät kuluneena aikana. Oliko hän todella valmis sanomaan naaraalle hyvästit kaiken tämän jälkeen?

Seuraavana yönä Asgardilla oli vaikeuksia nukahtaa. Hän oli auttanut Liljatuulta keräämään yrttejä koko loppupäivän ajan, joten kun he olivat palanneet takaisin leiriin, oli ollut jo myöhä. Parantaja oli vaatinut häntä jäämään leiriin vielä täksi yöksi, koska ei kuulemma ollut valmis lähettämään häntä heti uudelleen ketunsyötiksi.
Jostain kaukaa kuului pöllön siipien läpytys. Asgard makasi vuoteessaan hereillä. Hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni, mutta hän ei uskaltanut nukahtaa. Kun hän heräisi, olisi aamu, ja hänen olisi lähdettävä. Kuitenkin kamppailtuaan jonkin aikaa väsymystä vastaan, hän vajosi uneen.
Hän huomasi seisovansa kukkulan päällä avaralla nummella. Tähdet täplittivät yöntummaa taivasta. Ruohikko hänen allaan hohti aavemmaista valoa. Tällaista unta hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
"Mukava vihdoin tavata sinut." Asgard hätkähti takaansa kuuluvaa naukua. Hän käännähti ympäri ja näki mustavalkoisen kissan, jonka turkilla loistivat pienet tähdet. Kissan keltaiset silmät tarkastelivat häntä tyynesti.
"Kuka sinä olet?" Asgard sai kähistyä hämmennykseltään. Kolli asteli hänen viereensä ja istuutui. Asgard teki samoin.
"Minä olen Kortelampi, Myrskyklaanin entinen parantaja", kissa maukui. Hänen äänensä oli kuin tuulen kahina puiden latvoissa. Asgard tunsi kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin.
"Mitä teet täällä?" hän kysyi epävarmasti. Kortelampi räpäytti silmiään.
"Kysymys kuuluu paremminkin: mitä sinä täällä teet?" Parantaja katsoi häntä odottavasti. Asgard ei tiennyt mitä vastata. Hän kelasi mielessään kuvia kaksijalkalasta ja Novasta, öisin häntä piinanneista oudoista unista, joiden takia hän oli alunperin jättänyt kaiken tuntemansa.
"Etsin tarkoitustani", hän vastasi lopulta. Kortelampi nyökkäsi hyväksyvästi. "Löysin tieni Eloklaaniin sattuman kautta. Liljatuuli on pitänyt minusta huolta. Jalkani on jo tervehtynyt, joten jatkan aamulla matkaani löytääkseni joskus etsimäni."
"Sanoit etsiväsi tarkoitustasi, mutta kenties olet jo löytänyt sen."
"Mitä sinä -" Ennen kuin Asgard ehti kysyä kysymystään loppuun, hän huomasi olevansa taas sairasaukiolla omassa vuoteessaan. Hän räpytteli silmiään pensaan hämärässä, ja näki heikosti, miten Ruskatassu pesän toisella laidalla käänsi kylkeään.
Samassa valaistuminen iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä hän tiesi, mikä hänen tarkoituksensa oli. Huojennus levisi kauttaaltaan hänen kehoonsa ja hän tunsi lihastensa kireyden hölläävän. »Minusta tulee parantaja.»

//988 sanaa

Karhunvatukkapensas kahisi Asgardin ympärillä, kun Liljatuuli työntyi sen läpi. Naaras kantoi hampaissaan pientä myyrää, jonka hän pudotti Asgardin vuoteen viereen. Asgard räpytti silmiään. Hän ei tiennyt, kauanko oli nukkunut.
"Kiitos."
Liljatuulen meripihkanväristen silmien katse oli ystävällinen. "Pitäähän sinun syödä." Hän kumartui tarkastelemaan Asgardin loukkaantunutta takajalkaa. "Nukuitkin aika pitkään."
Asgard haukotteli. Hänen olisi tehnyt mieli nousta ja venyttää selkänsä kaarelle, mutta kivusta turta jalka teki sen mahdottomaksi. "Paraneehan se?" Häntä huoletti, että kettu oli vammauttanut jalkaa niin pahasti, ettei hän voisi enää ikinä kävellä sillä. Liljatuuli ei kuitenkaan vaikuttanut huolestuneelta.
"Kyllä se siitä. Kaipaat vain riittävästi lepoa ja aikaa, ja jalkasi on kuin uusi." Parantajan nauku oli pehmeä. Hänen puhetapansa rauhoitti Asgardia. "Oli sinun onnesi, että satuit eksymään juuri Eloklaanin reviirille, etkä esimerkiksi Kuolonklaanin. He olisivat tappaneet sen ketun - ja Tähtiklaani sen tietää, ehkä jopa sinutkin."
Asgardilla ei ollut aavistustakaan, mistä naaras puhui, mutta hän vain nyökytteli päätään samalla kun yritti etsiä myyrästä pehmeää kohtaa josta puraista. Mieleen alkoi palautua sumuisia muistikuvia viime yön tapahtumista. Hän oli kyllä joskus kuullut joidenkin kaksijalkalan läpi kulkeneiden kulkukissojen puhuvan ketuista, mutta oli osittain pitänyt sitä satuna. Eihän mikään eläin voinut olla samaan aikaan niin julma ja ovela ja raakalaismainen. Hän vilkaisi jalkaansa. »Ilmeisesti voi.»
Asgardin katse siirtyi tutkimaan häntä ympäröivää pensasta, jonka alle oli muodostunut jonkinlainen pesä. Heidän lisäkseen pensaan alla oli myös kaksi muuta kissaa. Oranssi kolli nukkui kiepillä sammalilla vuoratussa kuopassa, ja hänen toisella puolellaan turkkiaan pesi kilpikonnalaikkuinen naaras. Asgard haistoi heidänkin turkeistaan yrttisalvan, jota Liljatuuli oli sivellyt hänen haavalleen.
Asgardin mielessä käynnistyi ajatuspaja. "Mikä Eloklaani on?"
Liljatuuli kääntyi katsomaan häntä. "Minä olen Eloklaanin kissa. Kaikki täällä asuvat kissat muodostavat yhdessä Eloklaanin. Me huolehdimme toisistamme, partioimme reviirillämme ja saalistamme ja taistelemme toistemme puolesta soturilakia noudattaen." Kun ihmetys Asgardin kasvoilta ei hälvennyt mihinkään, hän jatkoi: "Suurin osa Eloklaanin kissoista on entisiä erakkoja, kulkukissoja tai kotikisuja. Minäkin olin ennen erakko, ennen kuin yhdessä veljeni ja ystäväni kanssa perustimme Eloklaanin."
Asgardin silmät laajenivat. "Sinäkö olit mukana perustamassa tätä?" hän henkäisi hämmästyneenä.
Liljatuuli nyökkäsi, ja hänen kasvoillaan karehti vieno hymy. "Emme ole ainoa klaani näillä main. Rajanaapurimme, Kuolonklaani, on ollut olemassa jo paljon pidempään, ja se asui täällä meitä ennemmin."
"Miksi on olemassa kaksi klaania? Eikö yksi iso klaani olisi paljon järkevämpi vaihtoehto." Asgard ei voinut sanoa ymmärtävänsä täysin, mitä Liljatuuli kertoi hänelle klaaneista, mutta aihe oli herättänyt hänessä kiinnostuksen.
"Kenties, mutta meidän ajatusmaailmamme eroavat toisistaan niin paljon, että yhteiselo saattaisi osoittautua hyvinkin mutkikkaaksi", parantaja maukui tasaisella äänellään.
Asgardin kulmat rypistyivät. "Kuinka niin?"
"Eloklaani perustuu Tähtiklaanin tahtoon. Taivaalla vaeltavat esi-isämme pitävät meistä huolta. Kuolonklaanissa kannatetaan Pimeyden Metsää, jonka arvot ovat paljolti erilaiset Tähtiklaanin arvoihin verrattuna." Liljatuuli taisi huomata, että Asgardilla oli vielä lisäkysymyksiä, joten tämä laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja maukui: "Ehdimme keskustella tästä tuonempanakin. Nyt sinun täytyy levätä ja kerätä voimia, jotta jalkasi paranee nopeasti."
Asgard olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänelle ei jäänyt sitä vaihtoehtoa, kun Liljatuuli kääntyi jo kannoillaan ja katosi pensaan perällä olevien kahden kiven väliseen rakoon.

Päivä päivältä Asgard tunsi voimistuvansa. Liljatuulen antamat yrtit olivat tehneet ihmeitä hänen jalalleen, ja hän pystyi jo ottamaan muutamia askelia. Tänään Liljatuuli oli luvannut viedä hänet kierrokselle leiriin, mitä Asgard odotti malttamattomana.
Kun tummanharmaan naaraan pää työntyi esiin kahden kiven välistä, Asgard oli jo jalkeilla. Hänen silmänsä säkenöivät jännityksestä ja käpäliä kipristeli.
"Joko mennään?"
"Mennään", Liljatuuli vasta kehräys kurkussa hyristen ja odotti, että Asgard menisi edeltä pensaan läpi.
Ulkona oli kirkasta. Sinitaivas vilahti puiden latvojen takaa. Asgard hengitti hyvillään raikasta ilmaa karhunvatukkapensaassa vallinneen tukalan yrttien tuoksun jälkeen. Liljatuuli tassutti hänen vierelleen.
"Tuossa noin on sotureiden pesä." Hän heilautti kuonoaan kahta suurta kuusta kohti, jotka sijaitsivat aivan karhunvatukkapensaan vieressä. "Parantajan pesän toisella puolella on oppilaiden pesä, ja sen jälkeen tulevat pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä."
Asgard seurasi katseellaan, miten naaras vuorollaan osoitti kutakin pensaikkoa. Hänen katseensa eksyi kuitenkin leirin keskellä olevaan isoon, littanaan kiveen, jonka hän oli pannut merkille jo eilen saapuessaan Eloklaaniin. Hän huomasi, että sen alla oli kolo.
"Litteäkiven, jota juuri nyt katselet, päällä päällikkö pitää klaanikokoukset ja uusien soturien ja oppilaiden nimittämiset. Mesitähti nukkuu sen alapuolella olevassa kolossa", Liljatuuli kertoi huomatessaan Asgardin katseen.
"Johtaako Mesitähti tätä paikkaa?" hän kysyi hiukan yllättyneenä, vaikka olikin jo ensitapaamisella pannut valkeasta kollista merkille tämän johtajamaiset elkeet ja muiden partiossa olleiden kissojen suhtautumisen tähän.
Liljatuuli nyökkäsi. "Kyllä. Hän oli yksi kolmesta perustajasta minun lisäkseni - minun veljeni."
Asgard pyöristi silmiään. "Oletteko te sisarukset?"
Parantaja naaraan kurkussa hyrisi kehräys. "Onko sitä niin vaikea uskoa?"
"On", Asgard töksäytti. "Te ette näytä lainkaan samalta."
"No, kaikki sisarukset eivät aina näytä." Liljatuuli käveli jonkin matkaa eteenpäin, kunnes hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan taas Asgardia. "Onko sinulla sisaruksia jossakin? Näytät niin nuorelta."
Asgard kohautti lapojaan yrittäen esittää välinpitämätöntä. "On varmaankin. En vain muista heitä. Kasvoin erään kujakissan siipien suojissa, mutta sitten hänet teurastettiin."
Liljatuulen katse oli täynnä myötätuntoa. "Otan osaa."
Hän potkaisi maata. "Kiitos."
Liljatuuli katsahti taivaalle. "No niin, etköhän ole saanut reippailla tänään jo ihan tarpeeksi. Palataan takaisin pesään."

Asgard havahtui kuullessaan lähestyviä askelia karhunvatukkapensaan ulkopuolelta. Hetken verran hän ehti toivoa, että se olisi ollut Liljatuuli, mutta hänen harmikseen päänsä pesään työnsikin joku kolli. Hän näytti etsivän jotakin.
"Liljatuuli?"
"Ei ole täällä", Asgard vastasi ja tarkasteli katseellaan tulijaa. Hänellä oli tummanruskea turkki, jota kiersi musta tabbykuvio. Kollin jäänsiniset silmät hakeutuivat häneen. "Liljatuuli sanoi lähtevänsä hakemaan yrttejä."
"Ai, no tulen sitten myöhemmin uudestaan."
Kissa oli jo lähdössä, mutta Asgard pysäytti hänet. "Mikä oli asiasi? Voin välittää sen Liljatuulelle, kunhan hän palaa."
"Ei mitään tärkeää. Sain vain piikin tassuuni ja olisin pyytänyt häntä irrottamaan sen", kolli sanoi.
Asgard ei vieläkään päästänyt häntä lähtemään. "Minä voin irrottaa sen."
"Osaatko muka?" Kissan kasvoilta näkyi epäluulo, mistä Asgard olisi saattanut loukkaantua. Luuliko tuo, ettei hän ollut tarpeeksi vanha poistamaan tikkua tassusta? Hän ja Nova olivat usein leikkineet kaksijalkojen puutarhassa ruusupuskien lomassa ja saaneet monet kerrat piikkejä nahkaansa, joten heidän oli täytynyt irrotella niitä toisistaan vähän väliä.
"Tietenkin osaan", Asgard puuskahti ja tassutti lähemmäksi kollia. Eloklaanilainen ilmeisesti myöntyi lopulta ajatukselle, sillä hän astui peremmälle ja ojensi käpäläänsä Asgardia kohti. Asgard otti käpälän tassujensa väliin ja taivutti sitä hiukan ylöspäin nähdäkseen paremmin polkuanturaan.
"Minä olen Asgard. Mikä on sinun nimesi?" Hän yritti pitää keskustelua yllä saadakseen kissan ajatukset muualle hänen puuhistaan. Hän painoi kuononsa kiinni polkuanturaan ja tavoitteli hampaillaan piikin päätä.
"Hiilihammas -" Hiilihampaan ääni katkesi yhtäkkiä, kun hän vetäisi piikin pois. Polkuanturan pinnalle pulpahti helakanpunainen veripisara. Asgard sylkäisi piikin pois.
"Selvä, hauska tavata, Hiilihammas. Nuole nyt tassuasi tiuhaan, kunnes verenvuoto lakkaa, ettei se tulehdu. Mukavaa päivänjatkoa!" Sen sanottuaan hän tallusti takaisin vuoteeseensa. Hiilihammas oli jäänyt tuijottamaan hänen peräänsä mykistyneenä. Asgard kohotti hänelle hieman toista kulmaansa, ja kolli puisteli rivakasti päätään ja vetäytyi sitten pensaan ulkopuolelle.
Jonkin ajan kuluttua Liljatuuli tuli takaisin. Hänellä oli suussaan tuppo yrttejä. Asgard heilautti hänelle häntäänsä tervehdykseksi.
"Löysitkö etsimäsi?" hän kysyi, kun Liljatuuli oli vienyt saaliinsa kahden kiven välissä olevaan koloonsa ja tullut sen jälkeen katsomaan häntä.
"Löysin." Liljatuuli katsoi häntä mietteliäänä. Asgard höristi korviaan ikään kuin olisi yrittänyt kuulla hänen ajatuksensa. "Törmäsin Hiilihampaaseen matkalla tänne. Hän sanoi, että olit auttanut häntä irrottamaan piikin hänen polkuanturastaan."
Asgard huiskaisi käpälällään vähättelevästi ilmaa. "Kuka vain olisi tehnyt niin."
Parantaja näytti siltikin hautovan jotain mielessään. Lopulta hän kuitenkin nyökytteli hitaasti päätään ja lähti tarkistamaan kahden muun potilaan vointia.

//1179 sanaa

Paljon asioita tapahtui lyhyessä ajassa: kun Asgard oli jo luullut olevansa mennyttä, jostain oli ilmestynyt viisihenkinen kissajoukko, joka kävi huikean taidokkaasti hänen kimpussaan olleen pedon kimppuun. Taistelun tuoksinnassa olisi ollut hyvä sauma paeta, mutta Asgardin jalka oli paljon huonommassa kunnossa kuin hän oli edes uskaltanut arvailla. Niinpä hän oli taistelun lakattua ja pedon häivyttyä paikalta jäänyt näiden muukalaisten armoille, jotka ikävimmässä tapauksessa voisivat päättää hänen elämästään ja kuolemasta.
Tilanne oli kuitenkin vielä toistaiseksi pysynyt rauhallisena huolimatta Asgardin jokseenkin vaivaannuttavasta kommunikointiyrityksestä pelastajiensa kanssa. Lopulta joukon johtaja - valkea kolli, jolla oli vaaleanruskeaa korvissa ja etutassuissa, sekä vaaleanvihreät silmät - lähestyi häntä. Kissa ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta, mistä Asgard meni hiukan hämilleen, sillä tämä oli juuri sanonut hänelle, että hän oli ylittänyt jonkun rajan juostessaan kettua karkuun. »Kettu? Sekö se eläin olikin», Asgard oivalsi, ja katseli kiinteästi mutta epävarmasti edessään seisovaa kollia. Hän oli esitellyt itsensä Mesitähdeksi, ja Asgard pohti, oliko hän saanut nimensä jonkin oudon kukan mukaan.
"Jalkasi näyttää olevan loukkaantunut. Meidän leirissämme on parantaja, joka voi hoitaa sen kuntoon. Jos vain suinkin tahdot, voimme viedä sinut sinne." Mesitähti vaikutti reilulta kissalta, mutta Asgard ei silti ollut varma, pystyikö hän luottamaan tähän. Häntähän saatettaisin olla johtamassa ansaan. Mutta toisaalta, mitä he muka Asgardista olisivat halunneet? Ei hän ollut mikään uhka näiden kissojen yhteisölle - hänhän oli vasta kuusi kuuta vanha ja pienikin kuin mikä.
Hetken aikaa Asgard vakavissaan mietti tarjouksesta kieltäytymistä, mutta sitten hän näki jotain odottamatonta: Mesitähden takana, kissojen joukossa, seisoi se sama kissa, jonka hän oli nähnyt monet kerrat unissaan. Tällä kertaa se ei yrittänyt paeta häneltä, vaan se tarkkaili häntä tyynesti keltaisilla silmillään. Hän huomasi sen takana näkyvän maiseman kuultavan kissan läpi. Kuka tämä kissa oikein oli? Halusiko se hänen lähtevän näiden kissojen matkaan? Asgardin päässä risteili lukuisia kysymyksiä - ja niitä syntyi koko ajan lisää - mutta hän kaipasi vastauksen vain yhteen: oliko tämä paikka se, mihin hänen oli ollut määrä päätyä?
Asgard halusi ottaa asiasta selvää. "Jos kerran teiltä löytyy ammattitaitoinen kissa hoitamaan jalkaani, niin mikäs siinä. Tulen mukaanne." Hän kohautti lapojaan ja yritti nousta ylös. Mesitähti tuli auttamaan häntä ja antoi hänen ottaa tukea itsestään. Asgard oli samaan aikaan kiitollinen ja kiusaantunut kollin eleestä, mutta levitti siitä huolimatta kasvoilleen viattomimman hymynsä.
Kun joukko lähti liikkumaan tätä niin kutsuttua 'leiriä' kohti, Asgard huomasi mystisen aavekissan kadonneen - jälleen kerran. Hänellä oli kuitenkin tunne, että hän oli nyt lähempänä tarkoitustaan kuin koskaan ennen. Nämä kissat ja se aavekissa liittyivät siihen jollain tavalla, hän oli siitä varma nyt. Hän ei vain vielä tiennyt, miten.

Matka taittui huomattavan hitaasti, koska vauhti oli asetettava Asgardin jalan voinnin mukaan. Välillä hän pystyi kävelemään itse, välillä hänen täytyi ottaa tukea Mesitähdestä. He olivat sukeltaneet taas metsän siimeksiin, jossa oli turvallisen hämärää. Asgard tunsi olevansa suojassa petojen katseelta.
Ilmassa viipyi lukuisia tuoksujälkiä. Osa oli muiden eläinten, osa kissojen. Hän pani merkille, että hajujen perusteella kissoja oli useampi kuin vain nämä viisi. Asgard miettikin, mitä heidän määränpäässään mahtaisi odottaa. Metsään mahtuisi vaikka kokonainen koiralauma, joten kissojakin saattoi olla mielin määrin.
Normaalisti Asgard olisi rupatellut kenen tahansa kanssa, joka häntä sattui vapaalla hetkellään kuuntelemaan, mutta juuri nyt hän oli liian uupunut ja liian jännittynyt, ettei pystynyt enää edes ajattelemaan selkeästi saati sitten selvittämään, keiden mukana hän kulki. Hän halusi vain päästä nukkumaan heti kun se suinkin oli vain mahdollista.
Ylitettyään pari jokea ja kuljettuaan Asgardin mielestä loputtoman pitkälle jatkuvassa metsässä, he saapuivat piikkihernerykäelmän kohdalle. Ensin se ei herättänyt hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, mutta sitten hän huomasi, että keltakukkaiset piikkiherneet muodostivat ikään kuin muurin, jota oli vahvistettu erilaisilla risuilla ja oksilla. Sinne he myös suuntasivat seuraavaksi, joten Asgard päätteli, että he olivat perillä.
Asgard kulki Mesitähden rinnalla piikkihernepensaan läpi. Hän tunsi seinämän piikikkäiden oksien hipovan kylkiään ja yritti vetäytyä kauemmaksi niistä. Pensaan toisella puolella avautui valtava aukio. Asgard katsoi sitä hämmästyneenä. Auringon ensimmäiset aamunsäteet kurkottelivat puiden lomasta.
Aukion keskellä oli suuri, littana kivi. Hän huomioi myös kummallisen, yhteen kasvaneen kuusen. Aukion reunalla hän oli näkevinään kuolleista eläimistä kasatun keon. Asgardin aistit kipinöivät. Hän haistoi ympärillään lukuisia muita kissoja, mutta hän ei kyennyt näkemään heitä. Kaikki tämä tuntui niin vieraalta.
"Te muut voitte mennä lepäämään. Minä vien Asgardin Liljatuulen tykö." Asgard kuuli etäisesti Mesitähden äänen vierestään. Sitten hän tunsi, miten häntä ohjattiin lempeästi kohti omituista kuusta. Vastoin hänen luulojaan Mesitähti ohjasikin hänet karhunvatukkapensaaseen kuusen vieressä. Hänen nenänsä täyttyi täyteläisistä, tymäköistä tuoksuista, jotka saivat hänet nyrpistämään nenäänsä.
"Liljatuuli", Mesitähti huhuili jotakuta. »Liljatuuli ja Mesitähti? Onko kaikilla metsässä asuvilla kissoilla yhtä hullut nimet», Asgard ajatteli väsyneenä.
Kahden kiven välistä astui esiin pieni, sulava hahmo. "Tässä näin."
Asgard katsoi uutta kissaa mietteliäänä. Hänen päänsä nuokkui jo vähän. Hän enää hädin tuskin kuuli kahden kissan välistä keskustelua.
"Tämä on Asgard. Kettu oli haavoittanut häntä."
"Törmäsittekö te kettuun? Loukkaantuiko kukaan muu?" Liljatuuli kuulosti järkyttyneeltä.
"Ei. Kaikki ovat kunnossa - Tähtiklaanille kiitos. Ainoastaan Asgardin jalka kaipaa hoitoa."
Asgard havahtui poissaolevasta tilastaan, kun tunsi jonkun koskettavan selkäänsä. Hänen katseensa siirtyi Mesitähteen, jonka kasvoilla oli yhä sama, lämmin hymy.
"Liljatuuli hoitaa sinut kuntoon. Koeta nyt levätä. Tulen katsomaan sinua taas huomenna", hän lupasi ja nyökkäsi sitten nopeasti tummanharmaalle naaraalle, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja tassutteli pois.
Liljatuuli auttoi Asgardin makuulleen mukavan pehmeille sammalille. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli ummistaa silmänsä ja nukahtaa, mutta Liljatuuli pyysi häntä sinnittelemään hereillä vielä hetken, jotta jalka saataisiin hoidetuksi kuntoon. Puoliunessa Asgard tuskin tunsi, miten naaras ensin tutkaili hänen jalkaansa ja levitti sille sitten jotain töhnää, joka kirveli vähäsen.
Lopulta Asgard ei mahtanut itselleen enää mitään, vaan hänen silmänsä lipsuivat kiinni ja hän tunsi sukeltavansa pehmeään pimeyteen.

//899 sanaa

Asgard makasi kippuralla puun juurella. Oli yö, ja ilma oli täyttynyt mitä oudoimmilla äänillä. Hän kuuli jostain matalan, huhuilevan äänen, joka ei mitenkään voinut kuulua millekään hänen tuntemalleen eläimelle. Hän vetäytyi tiukemmaksi keräksi ja höristi korviaan kuullakseen paremmin lähistöltä kuuluvat äänet.
"Tämä on ihan kiva. Aika paljon erilaisempaa - ja karmivampaa - kuin kaksijalkalassa, mutta silti ihan kiva. Pitää vain varoa, ettei joudu minkään verenhimoisen pedon kitaan matkalla…" Asgard pysähtyi miettimään, mihin hän oikeastaan oli matkalla. Hän oli nyt metsässä, johon unen kissa oli hänet johdattanut, mutta mihin sitten? Unessa hän oli nähnyt paljon puita ja nummea, mutta hän muisti myös nähneensä ison, kirkasvetisen lammen sekä siitä jonkin matkan päässä viiteen osaan haarautuvan joen. Pitäisikö hänen yrittää suunnata sinne? Kenties hän sieltä löytäisi etsimänsä, mikä se sitten ikinä olikaan.
Tämä on ihan typerää, hän huokaili mielessään. Taidan vain tapattaa itseni tällä reissulla. No, ainakin elin loisteliaat kuusi kuuta ennen kuin kohtasin loppuni jonkin kajahtaneen sekopään kynsissä. Samassa jostain kuului ääni, oksan rasahdus. Se sai Asgardin havahtumaan omista ajatuksistaan ja hänen aistinsa kääntymään hälytystilaan. Mutta kun hän yritti vilkuilla ympärilleen hämärässä metsässä, ei hän nähnyt mitään, mistä olisi pitänyt olla huolissaan. Hän rauhoittui.
Hän oli jo aikeissa alkaa nukkumaan, kun ääni kuului taas, mutta tällä kertaa lähempää, ja siihen oli nyt sekoittunut jotain muutakin. Aivan kuin joku olisi nuuskuttanut nenällään, mutta kamalan isoon ääneen. Asgard nosti päätään ja yritti nähdä jotakinjotakin. Ja tällä kertaa hän näkikin: hämärässä, vain noin muutaman hännänmitan päässä kiilui silmäpari. Asgardin nenä täyttyi tymäkästä tuoksusta, joka muistutti etäisesti koirasta, mutta ei kuitenkaan ollut koira. Mikä tuo eläin oikein oli?
Koiraeläin nosti päätään ja nuuski taas ilmaa. Se oli nyt huomannut Asgardin, joka oli varovasti noussut seisomaan paikallaan ja yritti hivuttautua kauemmaksi siitä. Kaksijalkalan koirat olivat olleet äänekkäitä ja tyhmiä, mutta tässä yksilössä oli jotakin erilaista, jotakin villiä ja vaarallista. Eläin tuli lähemmäksi. Asgard näki sen kulmahampaiden hohtavan heikossa valossa, jota kajasti sinertävän sävyiseltä yötaivaalta.
"Mikä sinä olet?" Asgard tuijotti hievahtamatta lähestyvää petoa, sen kiiluvia silmiä. Eläin vaikutti olevan yhtä utelias ottamaan selvää hänestä kuin hän siitä, vaikkakaan sen olemuksesta ei näkynyt sama pelko, joka jäykisti Asgardin lihakset ja sai hänen sydämensä pamppailemaan kiivaammin.
Yhtäkkiä Asgardille tuli pakottava tarve huitaista koiraeläintä kuonolle. Hänet oli ahdistettu nurkkaan. Hän tunsi olevansa uhattuna. Hänen kyntensä työntyivät hitaasti, kuin empien, ulos piilosta, ja ennen kuin hän ehti sitä edes ajatella sen erityisemmin, oli hän jo sivaltanut kynsillään otusta silmille. Peto ulahti yllättyneenä. Asgard käytti tilaisuuden hyväkseen, livahti liukkaasti sen ohi ja pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi.
Hän kompuroi epätoivoisesti eteenpäin puiden ja aluskasvillisuuden lomassa. Hänellä ei ollut mitään hajua, mihin suuntaan hän oli menossa, eikä oikeastaan edes välittänyt, sillä hän tunsi koiraeläimen kuuman, löyhkäävän hengityksen jo takalistossaan. Hän ei edes pysähtynyt silloin, kun huomasi eteensä tulevan joen. Oli suoranainen onnenpotku, että hän oli sattunut tupsahtamaan rantaan juuri veden ylittävän kivipolun kohdalla.
Hän oli juuri aikeissa loikata ensimmäiselle kivelle, kun tunsi yllättäen hampaiden uppoavan lonkkaansa. Hän oli niin keskittynyt pakenemiseen, että ravisteli itsensä vain irti eläimen otteesta ja jatkoi kiveltä toiselle kompuroimista adrenaliinin virratessa suonissa. Harmikseen hän sai huomata toiselle puolelle päästyään, että peto tuli edelleen hänen jäljessään. Se liikkui kiviä pitkin itsepintaisesti, mutta Asgardilla ei ollut aikaa jäädä katsomaan, pääsisikö se myös rantaan. Hän pinkaisi uudestaan juoksuun.
Asgard tunsi sydämensä rimpuilevan rinnassa kuin villiintynyt eläin. Hän oli ennenkin juossut takaa-ajajia karkuun, mutta tämä oli erilaista. Tällä kertaa hän pelkäsi oikeasti tulevansa syödyksi, jos jäisi kiinni. Niinpä hän ei voinut suoda itselleen edes pientä hengähdystaukoa pakenemisen lomassa.
Yllättäen Asgard tunsi jalkaansa alkavan kirvellä. Kipu kiipeili lonkasta ylöspäin, se säteili jo hänen alaselkäänsä. Vauhti hidastui. Asgard kuuli eläimen lähestyvän.
"Ketunläjät!" hän kirosi ääneen ja yritti vielä kinkata eteenpäin, kunnes hyytyi kokonaan. Hän putosi maahan. Peto lähestyi. Hän näki sen kiiluvat silmät, aukinaisen suun, jossa välkehti terävä hammasrivi. Tämä olisi hänen loppunsa. Ei ollut enää pakokeinoa.
Juuri kun hän oli luovuttamassa, edestäpäin alkoi kuulua ääniä. Häntä kohti juoksi lisää eläimiä! Lähemmäksi tullessaan Asgard tunnisti ne kissoiksi - niitä oli ainakin viisi tai kuusi. Ja ne kissat kävivät pedon kimppuun.

//Joku/jotkut Elosta?
//655 sanaa

Seuraavana päivänä Asgard otti tehtäväkseen etsiä Novan, joka toivon mukaan oli onnistunut välttämään katukissapartion kynnet. Hänellä meni koko aamupäivä suunnistaa sokkeloisessa kaksijalkalassa, jossa jokaisen kulman takana odotti uusi, lähestulkoon samanlainen näkymä, joka toistui aina vain. Asgard oli asunut kaksijalkalassa koko lyhyen ikänsä, mutta siitä huolimatta hänellä oli aina välillä vaikeuksia hahmottaa, missä päin hän liikkui.
Tänään oli pilvisempää kuin eilen, eikä aurinko päässyt paahtamaan yhtä ankarasti. Ilma oli lämmin ja kostea, mutta oli sekin parempi kuin tunne siitä, että koko turkki tuntui olevan kuin tulessa auringon takia.
"Asgard!"
Jostain kuului tuttu ääni, joka sai Asgardin korvat hypähtämään pystyyn. Hän kallisti päätään ja näki Novan tasapainottelemassa aidan päällä. Naaraan smaragdinvihreät silmät hehkuivat innostuksesta, ja Asgardin valtasi sanoinkuvaamaton helpotuksen tunne. Kotikisu näytti ainakin päällisin puolin olevan kunnossa: hänen turkissaan ei näkynyt jälkeäkään tappelun merkeistä.
"Sinä selvisit!" hän naurahti ja odotti, että naaras loikkasi alas aidalta. Nova tutkaili häntä katseellaan, ja hänkin näytti huojentuneelta.
"Kuin myös. Luulin, että ne saisivat sinut kiinni."
"Minutko? Älä unta näe! Olen kulkukissoista nopein."
He nauroivat yhteen ääneen. Nauru hiljeni vähitellen. He katselivat toisiaan silmiin. Sitten Asgard muisti eilisen unensa. Ennen kuin hän ehti ottaa sitä puheeksi, Nova teki tarjouksen, joka sai hänet unohtamaan unensa hetkessä:
"Minulla on kupissa vielä eilistä ruokaa. Jos haluat, voimme jakaa sen siten, että siitä riittää meille molemmille. Saan joka tapauksessa tänään illemmalla lisää."
Asgardin silmät syttyivät, vesi herahti kielelle. Hän oli syönyt viimeksi aamulla. "No, mitä me vielä odotellaan! Mennään jo!"
Nova johdatti heidät kotiinsa, tarkemmin sanottuna takapihalle, jota ympäröi tuuhea pensasaita. Sen suojissa hän ja Asgard saivat syödä rauhassa Novan eilisen ruoan rippeitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Asgard jakoi aterian kotikisuystävänsä kanssa. He olivat tutustuneet toisiinsa pari kuuta takaperin. Silloin hän oli vasta menettänyt hänestä huolta pitäneen kujakissan, ja Nova oli tarjonnut hänelle ruokaa kupistaan, koska hän oli ollut niin uuvuksissa paettuaan koko päivän kujakissan tappaneita tyyppejä. Aluksi Nova oli kyllä suhtautunut häneen hyvin varauksellisesti, mutta nähdessään, miten huonossa kunnossa Asgard oli ollut, tuo oli heltynyt ja päättänyt auttaa häntä. Siitä lähtien he olivat olleet hyvät ystävät keskenään, eikä Asgard voinut mitenkään pukea naarasta kohtaan kokemaansa kiitollisuutta sanoiksi.
Ruokailun jälkeen Asgard kiitti Novaa vieraanvaraisuudesta ja lähti taas omille teilleen. Nova olisi halunnut tulla hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt. Olisi parempi pitää matalaa profiilia parin päivän ajan ihan vain siltä varalta, jos ne korstot sattuivat etsimään heitä vielä.
Kuin itsestään Asgardin jalat veivät häntä kohti kaksijalkalan reunaa, kohti sitä paikkaa, missä betoniviidakko vaihtui metsäksi.

Unet piinasivat Asgardia yö toisensa perään. Ne veivät hänet kauaksi kaksijalkalasta. Hän yritti saavuttaa vierasta kissaa - joka kerta tuloksetta. Jokaisella askelella hän vain loittoni tuosta oudosta muukalaisesta, joka kuitenkin ikään kuin veti häntä luokseen. Kuka hän oikein oli? Mitä hän mahtoi haluta Asgardista? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta.
Asgard näki taas unta. Hän oli saapunut kaksijalkalan reunalle. Puut kohosivat hänen edessään korkeina, vahvoina. Niiden takana levittäytyi vihreä lehtiverho, joka kätki sisäänsä lukemattomia salaisuuksia, seikkailuja, mysteerejä. Asgard olisi halunnut ottaa niistä selvää, mutta jokin näkymätön voima tuntui pidättelevän häntä.
Kaksijalkala oli aina ollut hänen kotinsa. Täällä hän oli elänyt viimeiset kuusi kuuta, oppinut selviämään ja pitämään huolta itsestään. Täällä hänellä oli ystäviä… tai no, ystävä. Miten hän voisikaan sanoa hyvästit Novalle kaiken tämän hänen vuokseen tekemän hyvän jälkeen? Se tuntui väärältä.
Metsässä näkyi liikettä. Asgardin aistit valpastuivat, ja hänen keltainen katseensa liukui puolelta toiselle, etsien jotakin tai jotakuta. Sitten hän näki sen: muukalaiskissan. Ensimmäistä kertaa lähempää kuin koskaan ennen. Nyt hän erotti siinä jo piirteitä, ominaisuuksia: mustavalkoinen turkki, keltaiset silmät, joissa paloi kuin liekki. Kissa ei yrittänyt paeta. Se katsoi häntä kuin kutsuen, pyytäen mukaansa, ja Asgard tahtoi vastata siihen, lähteä tuon mukaan. Kuitenkin uni hälveni vähitellen, kun todellisuus repi häntä voimakkain ottein takaisin luokseen.

"Mitä sinä täällä nukut?" Novan hahmo erottui epäselvästi kirkasta aurinkoa vasten. Asgard joutui siristelemään silmiään nähdäkseen hänet kunnolla. Kotikisun ilme oli vieras, sellainen, jollaista Asgard ei ollut nähnyt tuon kasvoilla usein: huoli.
"Hei, minä olen kulkuri, muistatkos? Meikäläiset tykkää nukkua milloin missäkin", hän vastasi virnistäen ja kampesi itsensä ylös. Oli keskipäivä, ja hän huomasi nukahtaneensa aidan viereen. Se oli viimeinen aita ennen metsänreunaa, ennen kaksijalkalan loppumista. Hän oli vaeltanut tänne taas ajatuksissaan.
Novan silmät kapenivat viiruiksi. "Olet käyttäytynyt viime aikoina oudosti. Hiipparoit yhtenään täälläpäin ja vaivut omiin ajatuksiisi jopa kesken kävelemisen. Et kai vain suunnittele lähteväsi kaksijalkalasta?" Kysymyksen esittäessään naaras ei kuulostanut katkeralta tai vihaiselta, pikemminkin hän vaikutti päinvastoin huolestuneelta ja hämmentyneeltä. Hänen tuntemansa Asgard oli noin vain alkanut muuttua hänen silmiensä edessä ihan joksikin toiseksi.
"Itse asiassa kyllä minä olen", Asgard tunnusti hetken päästä. "Minusta tuntuu siltä, että minun on lähdettävä kaksijalkalasta ja suunnattava metsään." Hänen katseensa hakeutui taas metsään. Sen ääni tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, se halusi entistä ahnaammin Asgardia.
"Olen pahoillani, Nova. Olet minun kaikista parhain ystäväni, enkä ikinä tule unohtamaan sinua. Minun on kuitenkin nyt mentävä", hän sanoi ja käänsi katseensa takaisin ystäväänsä. Hän väänsi kasvonsa haikeaan virnistykseen, johon Nova ei tällä kertaa vastannut. Hän oli muuttunut äkisti hyvin vaitonaiseksi.
"Hyvästi sitten, Asgard", tuo tokaisi kohta, melkein hiljaa kuiskaten. Asgard kuuli, miten hänen äänensä värisi vähän.
"Ei sanota hyvästi, sanotaan näkemiin", Asgard sanoi ja napautti kevyesti hännällään naarasta nenälle. "Mutta nähdään vain siinä tapauksessa, jos ei olla tultu sokeiksi."
Nova tirskahti vähän. Asgard hymyili. Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja lähti juoksemaan kohti metsää. Päästessään melkein metsänreunan kohdalle, hän hidasti vauhtiaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt enää Novaa missään.

//886 sanaa