Skafia: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu

Merkurius: 46kp! + 8kp kp-boostista 12-26.7. = 54kp! -

Ruskapentu: 47kp! - 2/4 tarinaa pentuikäisenä kirjoitettu.

Taivaslaulu: 32kp! -

Lauhalaukka: 42kp! -

Fetus: 74kp! -

Corona: 43kp! -

Dakota: 22kp! -

Seurasin ehkä vähän hämmentyneenä kastanjanruskean turkin omaavaa kollia, hän vei minut huomattavasti syrjempään muista katsoen. Emmekö menisi sinne pesään jossa saisin levätä, anna olla jo kolli, minua väsytti, vaikka toki olin hämilläni olin tuskissani samalla, en jaksanut kyseenalaistaa mitään. En ollut aivan varma mitä minun ja kollin välillä oli, tai en halunnut tietää, saati sanoa sitä ääneen. Ennen moinen oli saanut minut melkein tapetuksi, joten nyt pysyisin kaukana mahdollisista kolleista tai naaraista. Toki hän sai vereni kiehumaan aika ajoin, mutta samalla meidän välillämme oli jotain mikä sai meidät tekemään tyhmiä asioita.. Auttamaan, olemaan epäitsekkäitä. Fetus herätys! Et voi haaveilla vieraasta kollista, vihollisen, mahdollisen vihollisen, selvä, tuttavan mailla. Istahdimme syrjemmälle, kun vedin hallitusti häntäni tassujen eteen peitteeksi, suoden rauhallisen katseen kolliin, mitä nyt? En antanut kivun, väsymyksen, tai muunkaan näkyä kasvoillani, ei mitään merkkejä heikkoudesta. Niin maailma meni, keneenkään ei saisi luottaa, saati uskoa, kenellekään ei saisi olla luottavainen, tai luvata enempää kuin pystyi.
“Pyysitkö minut tänne huviksesi istuskelemaan?” päädyin näpäyttämään. Tällä kertaa en edes yrittänyt peittää pilkkaa äänessäni. Tunsin vihlaisevan kivun, joka välähti naamallani hetkisen ennen kuin sai sen peitettyä, sen jälkeen katseeni ei horjunut kun katsoin kollia. Jouduin tietty katsomaan kollia yläkulmaan, mutta en niin yläkulmaan kuin sitä valko mustaa kollia, kuka hän olikaan. En kuitenkaan antanut sen häiritä, hän ei ollut minua millään tavalla arvokkaampi. Kolli murisi vain mitäpä veikkaat minulle, ja minä kohautin kulmiani, mistä minä tiedän? Olin valmis sanahtamaan jotain ikävää kollille vastaukseksi, sillä hän tuntui vitkuttelevan aivan liikaa, ainakin minun makuuni. Hän oli jäänyt jotenkin kiinni silmiini, tai turkiini, minuun. Heilautin häntääni ahdistuneena, mitä tuo aikoi? Aavevarjon kupla näytti puhkeavan tuolla, hän räpäytti hassusti kahdesti silmiään, aukaisten suunsa.
"No niin. Haluaisin korjata yhden asian, mitä kerran kerroin sinulle. Huomasit varmaan kaikkien hämmentyneet ilmeet sinun puhuessasi minusta, eikö?" , enhän minä mikään ääliö ollut, toki olin ollut hereillä. Kissat olivat reagoineet kui eivät olleet koskaan edes kuulleet sanoja joita käytin, tai että tänne jääminen olisi jotenkin väärin luvattu. Siristin silmiäni epäillen mistä tässä olisi kyse, mitä kolli oli kertonut minulle mikä ei pitänyt paikkaansa. Hän ei ollut puhunut minulle paljoa, joten voisin hyvin arvata mitä tuo oli valehdellut minulle.
"Paremmin kuin hyvin. Enkä edes tiedä mistä se johtui. Sanoin vain muutaman tavallisen lauseen, eikö sinun kissasi ymmärrä ihan normaalia kieltä?", kinasin kollille, joka katsoi minua tyynesti, hän oli aivan liian tyyni minulle. Toki hän olisi voinut suuttua koska omalla tavallaan pilkkasin hänen perhettään, tavallaan en voisi koskaan ymmärtää moista koska en omannut perhettä.
"Kuuntele nyt. Nimeni ei ole oikeasti Aavervarjo, vaan Corona. Sen takia ystäväni olivat niin hämmentyneen näköisiä. En ole koskaan asunut Kuolonklaanissa, mutta olen kyllä toiminut sen alaisena" , Kolli kertoi, katsoin silmät siristävinä kollia. Corona? Mitä hän aikoi. katsoin häntä, hyvin pitkään, hän jatkoi puhettaan. Hän oli todella valehdellut minulle. En tiennyt mitä odottaa, tai miten reagoida toisen isoon valheeseen, mutta nyt en reagoinut mitenkään, kuuntelin vain kun tuo jatkoi. Noh, tämän takia en luottanut keneenkään. Sydäntäni kuitenkin kirpaisi hieman kuunnella tuota. Ei, hän ei ollut minulle mitään, eikä koskaan tarkoittaisi sen enempää. Miksi kolli oli valinnut kaikista nimistä tuon nimen, tuo olisi voinut valita minkä tahansa klaani nimen, mutta tuo valitsi Aavevarjon. Minkä olisin itse valinnut? Sitä paitsi kerran kolli ei itse ollut klaanilainen miten hän oli sidoksissa niihin kissoihin. Olin aika varma että se “taivaslaulu” niminen naaras oli peräisin klaanista.
"En olettanut, että tapaamme enää koskaan, enkä silloin edes halunnut kenenkään Kuolonklaania sabotoivan kissan tuntevan minua. Minun ei ole tapana esittäytyä sellaisille kissoille. Kuitenkin syvimmät pahoitteluni jos loukkasin sinua", Hymähdin vain katsoen kollia, korvani painuivat lyttyyn hetkeksi, kun pidin katseeni maassa. Fetus ryhdistäydy! Hän ei ole mitään sinulle! Nostin vihreät silmäni, taas tyynenä, harkitsevan, minua tutkailevan näköiseen kolliin, hän odotti miten reagoisin siihen. Kohauti lapojani, niellen suruni, vihani, sen pienen kivun. Jos alkaisin räyhäämään en omaisi enää sitä yöpaikkaa, enkä olisi hyötynyt kollista taaskaan tuolloin mitään.
“Selvä, tajuatko että olen enemmän väsynyt kuin vihainen jostain hiirenpapanan nimesi vuoksi”, Ehkä olin vihainen, aivan vähän. Aave- Corona katsoi minua vielä tutkaillen, kunnes lähti viemään minua kohti tyhjää pesää. nyökkäsin kollille vielä kiitokseksi kun livahdin sisään mustaan tyhjään pesään. En valittanut, vaikka pesässä ei ollut sammaleita, aloin vain sukimaan turkiltani kaiken veren, sekä lian pois. Sävähdin osuessani avohaavaan, mutta jatkoin pesu tuokioitani. Puhdistin kaiken veren turkiltani ja korjasin asentoani. Aloin miettimään kaoottista päivää. Mitä enemmän mietin coronaa sitä enemmän toisen vale sattui. Noh, siinä olisi syy tehdä toisen elämä hankalaksi. Painauduin turkkiini, yllätykseksi, en halunnut myöntää sitä, se kipu sisällä sai minut nyyhkyttämään hiljaa. Ehkä pennun menetys oli liikaa, kollin valheen kanssa. Mitäs olin mennyt luottamaan, sen siitä sai.
“Fetus.. Itketkö?”, Kuulin Coronan äänen pesän suusta, toisella oli jotain suusaan, luultavasti riistaa, hän katsoi minua hämillään. Vedin ilmeeni pakolla tyyneksi, nostaen katseeni kolliin. Kaikki sattui, kahden naaraan menetys, ehkä se sattuisi myös joskus minullekkin, tai jotain samankaltaista. Kolli katsoi minua ilmeellä jota en halunnut lukea.
“En, Tule sisään”, Yritin valhdella, murtamatta ääntäni, se kuitenkaan ei onnistunut täydellisisesti. Tiesin etten kuitenkaan kertoisi kollille itkun syytä, en hevillä. En toki tykkäisi jos toinen koskisi minuun.. Ehkä oli huono vaihtoehto jäädä tänne. Yritin rauhoittaa itseäni. Tämä ei tarkoittaisi etten piikittelisi Coronaa, ei todellakaan. Käänsin katseen minua epäröiden lähestyvään kollia, kammeten itseni istumaan. Hänen ei olisi sopivaa nähdä minut noin heikkona.

//861 sanaa
//Corona?

Olin huokaissut helpotuksesta, kun Merkurius oli lähtenyt mukaan leikkiin, sillä miten ihmeessä voisin kutsua itseäni kohteliaaksi, jos en itse kertoisi Fetukselle oikeaa nimeäni vaan antaisin jonkun muun möläyttää sen vasten naaraan kasvoja. Sitä paitsi, olin kertonut tälle erakkonaaraalle nimeni silloin, kun olin löytänyt hänet häiritsemästä Kuolonklaania silpoen ihan kelvollista riistaa. Tassutin hieman sivummalle ja viitoin Fetusta perääni. En ollut ollenkaan varma tulisiko tuo eksoottinen, mutta niin jääräpäinen naaras luokseni vai jäisikö hän muualle vain omaa jääräpäisyyttänsä. Toisaalta olin ainut kissa Ruskapennun lisäksi, jonka hän edes jollakin tasolla tunsi. En olisi voinut kutsua minua ja Fetusta ystäviksi, mutten täysin vihamieheksenikään. Silti välillämme oli kitkaa, mutta oli siellä jotain lämminhenkistäkin. Koko tilanne oli todella ristiriitainen, jotain mitä en ollut koskaan ennen kokenut kenenkään kanssa. Jokin hänen sarkastisuudessaan ja sen takana varmasti piilevässä sydämessä vetosi minuun, juuri sen takia olin löytänyt itseni tarjoamasta naaraalle yöpaikkaa luotamme.
Ilokseni - tai no antaa olla - Fetus saapui luokseni, istahti lähistölleni kantaen solakkaa ruumistaan ryhdikkäästi. Naaras oli vielä niin kovin nuori, mutta silti tuntui pompottelevan muita aivan kuin olisi jo täysikasvuinen. Tai niin kuin klaanikissat sanoisivat soturi-ikäinen. Kohdistin katseeni mitäänsanomattomana, mutta kohteliaana valkoruskea maskikuvioisen kissan kasvoihin ja annoin katseeni vaeltaa hetken aikaa hänen niin erilaisissa kasvoissaan. Sen jälkeen kohtasin tämän vihreät suuret silmät ja koin hetken oikeaksi aloittaa puheeni.
"Pyysitkö minut tänne huviksesi istuskelemaan?" naaras näpäytti irvaillen. Hänen kasvoillaan kävi ilme, jota en osannut tulkita, mutta se joka sai minut hieman ärsyyntymään paksun kuoreni alla, oli hänen irvaileva äänensä. Siinä tavassa jolla hän puhui, oli jotain niin raivostuttavaa, mutta samalla minun piti tunnustaa, etten näkisi Fetusta samanlaisena ilman sitä.
"Mitäpä veikkaat", naukaisin melko kylmästi samalla toista korvaani luimistaen. Vedin häntäni tiukasti lähemmäs itseäni. Tässä istuessamme huomasin vasta tosiaan koko eromme. Olin hieman kumartunut erakkonaaraan puoleen, mutta ei hän silti mikään pieni ollut. Vaikka en ollutkaan perinyt samaa suurta kokoa kuin veljeni, olin silti sentään normaalikokoinen kollikissaksi ja koska Fetus oli nuori, hän oli myös loogisesti minua pienempi. Ja enhän voinut koskaan tietää vaikka erakko jäisikin tuon kokoiseksi. Hänen jylhät piirteensä olivat aivan varmasti peräisin jostain kissarodusta - olin joskus kuullut puhuttavan kotikisujen keskuudessa kissaroduista, kun olimme vielä Merkuriuksen kanssa olleet kaksin ja pyörineet niillä suunnilla.
Hätkähdin Fetuksen hännän heilahdukseen ja ryhdistäydyin.
"No niin. Haluaisin korjata yhden asian, mitä kerran kerroin sinulle. Huomasit varmaan kaikkien hämmentyneet ilmeet sinun puhuessasi minusta, eikö?" nau'uin pehmeän tasaisesti, eikä äänestäni voinut tietää mitä tunsin. Tosiaan mitä minä edes tunsin? Oloni oli outo. Tavallaan minusta tuntui oikeasti pahalta siitä, että olin antanut naaraan uskoa tähän koko ajan, mutta samalla tunsin mielihyvää. Ikään kuin tämä toimisi korvauksena siitä, että jouduin juoksemaan tämän perässä melkein läpi Kuolonklaanin metsien. Fetuksen kulmat kurtistuivat ja suuret silmät siristyivät epäileväisinä, mutta hän lopulta nyökkäsi samalla naukuen:
"Paremmin kuin hyvin. Enkä edes tiedä mistä se johtui. Sanoin vain muutaman tavallisen lauseen, eikö sinun kissasi ymmärrä ihan normaalia kieltä?" Väistin henkisesti Fetuksen pientä loukkausta ystäviäni kohtaan ja annoin sen ihme kyllä olla - ainakin toistaiseksi.
"Kuuntele nyt. Nimeni ei ole oikeasti Aavervarjo, vaan Corona. Sen takia ystäväni olivat niin hämmentyneen näköisiä. En ole koskaan asunut Kuolonklaanissa, mutta olen kyllä toiminut sen alaisena" selitin ja porasin katseeni Fetukseen, etsien jotain pientä kehonkielellistä huomiota, jonka avulla saisin kiinni tämän tulevasta reaktiosta ja osaisin varautua. Enhän minä tuntenut häntä vielä niin hyvin, että tietäisin, ettei hän käy suuttuessaan päälle. Melkein pystyin näkemään mielessäni, kuinka se pieni ja ohut luottamuksen lanka välillämme katkesi ja madaltuneet muurit alkoivat koota itseään entistäkin korkeimmiksi. Ymmärsin kyllä. Fetuksella oli oikeus loukkaantua.
"En olettanut, että tapaamme enää koskaan, enkä silloin edes halunnut kenenkään Kuolonklaania sabotoivan kissan tuntevan minua. Minun ei ole tapana esittäytyä sellaisille kissoille. Kuitenkin syvimmät pahoitteluni jos loukkasin sinua", nau'uin turhankin muodollisesti. Jotenkin en vain halunnut paljastaa välittävää ja herkkää puoltani Fetukselle. Hän oli jollain tavalla niin hyökkäävä sanallisesti ja tunsin halua puolustaa kunniaani ja itseäni. Välissämme salamoi aina, kun kohtasimme. Ehkä se johtui muustakin, kuin vihasta. Välityksestä?

//Fetu? :3 Enhän hitannu liikaa D:
637 sanaa

Katsoin hämmentyneenä kummallisen näköistä valkoruskeaa naaraskissaa, joka oli juuri sanonut jotakin kummallista. Kuka ihme oli Aavevarjo? Tämä suurikorvainen ja pienipäinen kissa huomasi nopeasti minun ja Taivaslaulun hämmennyksen. Kumppanini oli palannut takaisin aukiolle vietyään Ruskapennun pesäämme nukkumaan. Käänsin katseeni Coronaan. Kolli katsoi minua kummallisella ilmeellä, enkä oikein osannut lukea sitä. Oliko hän kertonut erakkokissalle väärän nimen? Mutta nimihän oli klaaninimi. Naaras selkeästi kuitenkin luuli Coronan olevan Aavevarjo-niminen kissa. Vilkaisin Taivaslaulua, ja käänsin sitten katseeni pentuetoverini kautta naaraskissaan.
"Kyllä se sopii, jos Aavevarjo on niin luvannut", sanoin ja kohtasin pian sen jälkeen veljeni kullanruskean katseen. Veli näytti huojentuneelta, mutta myös hieman hämmentyneeltä. En tiennyt miksi Corona oli valehdellut nimensä erakolle, mutta selvittäisin sen myöhemmin. Kun Corona lähti saattelemaan erakkoa tyhjään kiven koloon, hän pysähtyi minun kohdalleni ja nyökkäsi.
"Selitän myöhemmin", hän lupasi ja puski kuonollaan poskeani. Sitten kastanjanruskea kissa jatkoi matkaansa. Käännyin Taivaslaulun puoleen ja hymyilin hennosti. En voinut sanoin kuvailla, kuinka onnelliseksi tämä kuolonklaanilaisnaaras oli minut tehnyt. Me saisimme olla vanhemmat kissalle, joka tarvitsi meitä. Palasimme pesään katsomaan pientä, oranssia laikukasta pentua. Halusin suojella pentua ja olla tälle isä, vaikka emme oikeasti olisi koskaan pennun vanhemmat. Opettaisin hänet saalistamaan ja taistelemaan, näyttäisin hänelle reviirimme ja kukkaniityn. Ruskapentu ei koskaan jäisi yksin, jos se minusta oli kiinni. Ajatukseni takertuivat pennun nimeen. Nostin katseeni Taivaslaulun erivärisiin silmiin. Naaras katsoi minua kysyvästi. Harkitsin hetken sanojani.
"Voiko pentu olla Ruskapentu, jos hän ei ole klaanikissa? Sinähän sanoit, että vain päällikkö voi vaihtaa kissan nimen. Tämä pentu olisi vielä täysikasvuisenakin Ruskapentu", sanoin ja katsoin nukkuvaa pentua. Taivaslaulu harkitsi hetken. Olisiko reilua, että pienokainen kantaisi koko ikänsä nimeä, joka kutsui häntä pennuksi. Pahimmassa tapauksessa muut pilkkaisivat häntä siitä.
"Entä jos me kutsumme häntä vain Ruskaksi?" kumppanini ehdotti. Se sopi minulle, ja tuskin Villisielukaan siitä pahastuisi. Hän takuulla ymmärtäisi, että jättäisimme -pennun pois kissan nimestä. Nyökkäsin ja puskin hellästi Taivaslaulua. Kurkustani kumpusi pehmeää kehräystä.
"Lupaan, että suojelen tätä pienokaista viimeiseen hengenvetooni saakka", kuiskasin hiljaisella äänellä.

//Taivas, Ruska tai joku?
// 317 sanaa

Taivaslaulu oli menettänyt pentunsa. Se oli musertanut naaraan ja tämän kumppanin täysin. Mutta sitten, kuin armonlahjana, Corona oli saapunut leiriin mukanaan kaksi kissaa - ja pentu.
Toisen kissoista tunnistin aiemminkin alueellamme vierailleeksi erakkonaaraaksi, joka oli jäänyt meille ja Kuolonklaanille velkaa riistavarkaudesta. Hänen lisäkseen mukana oli pilkukas naaras, joka katsoi ympärillään olevia kissoja siniset silmät täyttyen kyynelistä. Naaras löyhkäsi Kuolonklaanille. Oranssin kirjava pentu nukkui rauhallisesti, se ei vaikuttanut häiriintyvän hälinästä.
Villisieluksi esittäytynyt kuolonklaanilainen pyysi Taivaslaulua pitämään huolta pennustaan. Kuunneltuani hänen sydäntä raastavan tarinansa, minun alkoi käydä häntä sääliksi. Tunsin kuitenkin oloni hieman ulkopuoliseksi koko tilanteessa, joten heti kun Taivaslaulu myöntyi ottamaan pennun siipiensä suojaan, livahdin omille teilleni.

Olin tietysti iloinen, että pentu sai uudet vanhemmat Merkuriuksesta ja Taivaslaulusta. He olivat saaneet kärsiä tänään tarpeettoman paljon. Ruskapentu tulisi olemaan hyvissä käpälissä.
Kuljettuani vähän matkaa joen viertä vastavirtaan, Timi juoksi minut kiinni. Kolli pysähtyi hengästyneenä vierelleni. Vilkaisin häntä hiukan huvittuneena, mutten sanonut mitään.
"Aika villiä menoa tuolla, vai mitä?" Timi sanoi saatuaan ilman kiertämään jälleen kunnolla keuhkoissaan. Nyökkäsin vähän. Hän yritti viritellä keskustelua, huomasin sen kyllä, mutta totta puhuakseni en ollut juuri nyt juttutuulella.
Kävelimme joen suuntaa myötäillen eteenpäin hyvän matkaa, kunnes jossain välissä pysähdyin kalastamaan. Timi seurasi vähän kauempaa rannalta, kun nappasin ahvenen kiinni. Yritin vielä toisessakin paikassa kalaonneani, mutta kun en saanut enää mitään, päätimme lopulta palata takaisin leiriin.

Laskin ahvenen maahan pesän ulkopuolelle. Pesästä kuului ääniä, ilmeisesti kissat olivat siirtyneet sinne suojaan alkavalta sateelta. Minä kuitenkin halusin kastella turkkini ja nauttia vielä hetken kasvojani vasten puhaltavasta tuulesta, joten sanoin Timille jääväni vielä hetkeksi ulos istumaan. Pieni erakko oli nyökännyt ja luikkinut edeltä pesään.
Kävelin rantaan ja istahdin ison littanan kiven päälle. Katselin joen virtausta kuin lumottuna. Vedin ensin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkoni hitaasti tyhjiksi. Toistin saman uudestaan muutaman kerran, kunnes ajatukseni häiriintyivät, kun kuulin pikkukivien rapisevan takanani. Käännyin ympäri katsomaan tulijaan.

//Joku?
//302 sanaa

Kuuntelin kaksikon puheluita, melkein puoli korvalla, sillä tavallaan oletin vastauksen olevan kieltävä, mutta toisaalta pennusta eroon pääsy oli se mitä halusin - tai oliko? Ei halusin, halusin takaisin sen kirotun vapauteni, näillä kissoilla ei ollut mitään tarjottavaa minulle enää. Villisielu oli sortunut kyyneliin, kun käänsin katseeni häneen. Ihanko totta? Rauhoitu nyt hyvä naaras. Katsoin itsekkin pientä pehmokasaa, jota Ruskapennuksikin sanottiin, miten se pörrö kasa olisi niin tärkeä, tai ainakaan se ei ollut minulle, ei todellakaan ollut. Ei juuri ja juuri elävään miukuvaan kasaan voinut kiintyä? Eihän? En ehkä kokonaan hyväksynyt sitä totuutta että pentu oli kaivertanut palan sydämmeeni ja tunkeutunut sinne. Ei, pentu ei olisi minulle tärkeä, fetus sinä et näytä tunteitä näiden hiirenpapanoiden edessä. Ja niin istuin siinä tyynenä, katsoen kaksikon välistä puhe tuokiota. Taivaslaulu näytti niin lempeältä, niin tyyneltä, niin emomaiselta, rakkaalta. Mieleni teki murista ja napata pentu mukaan. Noin joukkoon sitoutunut ja muihin sitoutunut naaras ei opettaisi pentuani väärin. Vaikka hän itse oli menettänyt pentunsa, tätä hän ei veisi. Tunsin kuinka häntäni heilui selvästi ärtyneenä, sillä tunsin Aavevarjon varoittavan katseen niskassani. Liikekin, niin kuolet, se sanoi. Taivaslaulu herätti itkevän naaraan huomion sanomalla tuon nimen. Taivaslaulun silmistä vuotivat kyyneleet, ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet olevan surusta, rypistin silmiäni. Villisielu nosti katseensa, jonka takana kaikki epäsorto lepäsi, kaikki suru, kaikki pelko, kaikki viha.. Sekä toivo, sitä en ymmärtänyt naaraassa, hän yhäkin osasi toivoa parasta tuon jälkeen? Kaiken sen mitä kuulin, mikä oli ollut hullua.. Hän, hän oli vain niin omansa. Jäin kuuntelemaan Taivaslaulun sanoja tällä kertaa kokonaan, kuinka tuo lupautuisi pitämään pennusta huolta, nuo lupaukset, sekä vannonnat. En pitänyt siitä, en alkuunkaan, mutta Villisielu näytti melkein kihisevän onnesta, tai no, helpotus näkyi hänen silmissään, kun hän käänsi katseensa maahan ja nyökkäili. Villisielu kuunteli vielä jurinan kuinka ottoemo kuolisi tuon puolesta. Niin niin Hänen silmissään tosin pystyin huomaamaan.. sanasen vihaa? Mitä naaras aikoi? Tosin ilme muuttui takasin normaaliksi, kun tuo käänsi katseensa takaisin taivaslauluun. Naaras oli pyyhkinyt kyyneleensä, vetänyt naamalleen lempeän, huojentuneen hymyn, kuin ei tietäisi miten käyttää naamaansa, sekä sillä olevia tunteita.
"Kiitos, en voi muuta sanoa kuin kiitos. Pitäkää eritoten huolta ettei kuoloklaani kuule pennusta, uskon että teistä tulee mahtavat vanhemmat", Villisielu sanoi, pidätellen kyyneliään. Sen näki, sillä naaras vältteli kaksikon katseita. Sitten hän kuitenkin jätti katseensa poikaansa. Tosiaan, tämä oli kai hyvästit. Naaras hylkäisi pentunsa viimein ja viimeistä kertaa. Katsoin irvakkaasti toista. En olisi koskaan noin tyhmä että hankkisin pentuja ja joutuisin tuohon. Nostin kumminkin katseeni Aavevarjoon, kun Villisielu visersi hyvästit, niin kuin joka kerta kun hän lähti pesältä. Aina toinen ei tosin sanonut niitä pennulle, vaan rukoili.
"Emo rakastaa sinua.. ehkä joku päivä ymmärrät.. saat nyt hyvän kodin, hyviä kissoja.. parempaa mitä olisin voinut tarjota..", Villisielu visersi, nostaen pentunsa suuhunsa, ojentaen pikkuisen Taivaslaululle, joka otti pennun ilomielin vastaan. Tuo nopeasti kääntyi, vei pennun ilmeisesti pesäänsä. Ruskapennulle olisi selitettävää kun hän heräisi vieraiden joukosta. Katsoin haavojani, tietäen olevani jo väsynyt. Minun täytyisi löytää paikka levätä. Koko luonto olisi alueeni, mutta en halunnut tosiaankaan jäädä pedon kynsiin.
"Minun täytyy mennä, tiedättehän, he huolestuvat pian kun minua ei näy", Villisielu naurahti, kulin kun Taivaslaulu aloitti jotain lempeää puhettansa palaa pian, mutta tajusi pian ettei villisielu edes jäänyt kuuntelemaan niitä, lähti vain metsään. Hetkeksi kääntynyt katseeni Aavevarjosta palasi nyt ruskeaan kolliin. Siristin silmiäni.
"Aavevarjo lupasi sijaa minulle ja pennulle, enkä tiedä miten pitkälle pötkin väsyneenä, verisenä, sekä noh, kivuissani, olisin petoille oikein haave saalis, joten sallitteko päikkärini ja turkin siistimisen maillanne?", Kysyin katsoen valkoisia kissoja. Ehkä Ruskapentukin heräisi niin pystyisin selittämään pikkuiselle. Kaksikko katsoi minua yllättyneenä, kuin olisin sanonut jotain väärää. Katsoin sitten Aavevarjoon.
"Etkö luvannutkin Aavevarjo?", Katsoin kolliin, ärsyyntyneenä ehkä hieman. Oliko toinen luvannut jotain mitä ei voisi pitää? En toki voinut sanoa ettei äänessä ollut inhoa.

//606 sanaa
//Corona mer taivas joku?

"Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista", valkea Villisielu aneli nyyhkyttäen. Hänen sinisten silmiensä katse oli tuskan ja pelon sekoitteinen pyörremyrsky. Minua kävi niin kovin Villisielua sääliksi. Tiesin nyt, miltä oman pentunsa menettäminen tuntuisi ja hän joutuisi kokemaan saman tuskan, sillä pikkuisen henki saattaisi olla alttiina Kuolonklaanissa. Katsoin pilkullista klaanikissaa, joka muistutti minua vanhasta kodistani Kuolonklaanissa. Katseeni oli lempeä ja ymmärtäväinen, myöskin täynnä myötätuntoa. Tunsin niin kovasti empatiaa tätä surun täyttämää emoa kohtaan. Katsahdin vielä Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaisiin silmiin, kuin varmistaakseni hänen mielipiteensä. Vastaus oli kuitenkin juuri sitä, mitä minä odotinkin. Aina niin hyväntahtoinen ja suurisydäminen Merkurius nyökkäsi minulle, kuin viestiäkseen, että hän huolisi pennun mielihyvin, että meidän pitäisi auttaa Villisielua ja hänen poikaansa.
"Villisielu", sanoin lämpimästi, niin, että samalla silmäni vuosivat kiitollisuuden kyyneliä. Naaraan sininen katse nousi ylös maasta ja hän katsoi minua, silmissään kaiken sen kivun ja menetyksen seassa näkyi valoa, toiveikkuuden valoa.
"Tietenkin otan. Lupaan, että Ruskapentu saa meistä niin hyvät ottovanhemmat, kuin osaamme olla. Villisielu kiitos. Sinun vierailusi luonamme Ruskapennun kanssa, on kuin kohtalon lähettämä lahja meille. Et tiedäkään, kuinka hyvää huolta tulemme pitämään hänestä. Olet tervetullut tänne koska vain, tapaamaan Ruskapentua. Pidän myöskin huolen siitä, että hän saa kuulla totuuden isästään", ääneni oli tasainen ja varmempi kuin koskaan, sekä se sisälsi suuren määrän lämpöä ja kiitollisuutta. Katsoin Merkuriusta silmät säihkyen. Ei Ruskapentu tietenkään korvaisi Plutoa ja Arielia, ei tietenkään. Emon omat pennut eivät olisi kellekään mitenkään korvattavissa, jokainen emo sen tiesi, mutta Ruskapentu helpottaisi suruamme. Hän saisi aivan yhtä paljon rakkautta, kuin hän olisi syntynyt omaksemme. Emme ottaisi häntä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös Villisielun tähden. Yhtäkkiä aloin miettimään tätä koko kokoonpanoa. Mistä ihmeestä Corona oli löytänyt tämän kolmikon, joka oli niin kovasti avuntarpeessa? Eikö tuo kissa, Fetus nimeltään, ollut juuri se, jonka kastanjanruskea kolli oli kertonut sabotoineen Kuolonklaania. Corona ja Fetus seisoivat yllättävän lähellä toisiaan vihamiehiksi, mutta silti heidän välillään oli havaittavissa kitkaa. Fetuksen ulkonäkö oli suorastaan erikoinen. Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka. Hänen kasvoillaan oli ruskea maskikuvio ja hänen korvansa olivat suuret ja erikoisen muotoiset. Loppujen lopuksi, pidin naarasta kauniina. Käänsin katseeni takaisin Villisieluun.
"Sinun poikasi tulee samaan paljon rakkautta ja hyviä kissoja elämäänsä luonamme, sinun ei tarvitse koskaan huolehtia siitä, miten hän voi. Olen valmis kuolemaan hänen puolestaan, suojelen häntä viimeiseen henkäykseeni saakka", tokaisin ja hymyilin Villisielulle.

//Fetu? Ruska? Muut?

Käänsin kyynelten sumentaman katseeni Taivaslauluun. Aluksi naaras oli vain sumea valkoinen hahmo, mutta kun räpäytin silmiäni ja kyynel vierähti poskelleni, näkymä selkeytyi. Naaras painoi päänsä turkkiini ja nyyhkytti onnettomana. Olimme juuri laskeneet kaksi pientä elotonta ruumista kaivamaamme kuoppaan. Se tuntui niin kamalalta. En olisi halunnut jättää heitä yksin kylmyyteen, yksin mullan alle. Pelkkä ajatuskin sattui.
"Pluto", kuiskasin hiljaisella äänellä. Taivaslaulu väräytti korvaansa ja nosti hitaasti katseensa minuun. Naaras näytti ymmärtävän, mistä minä puhuin. Pluto oli erinomainen nimi pienelle pennulle, joka ei koskaan saisi nähdä tätä maailmaa. Pentu ei koskaan näkisi kauniita värikkäitä kukkia, sinistä taivasta tai vihreää ruohoa. Sen pienet silmät eivät avautuisi koskaan. Kumarruin maahan, koska oloni oli kamalampi kuin koskaan. Minua heikotti, päätä särki ja tärisytti. Tuntui kuin aika olisi liikkunut eteenpäin hitaammin kuin koskaan.
En muista paljoakaan siitä, miten päädyimme toisen pennun nimeen. Pennusta tuli kuitenkin Ariel. Muistan vain heikosti sen, kuinka hautasimme kaksi pentua. Muistan sen tunteen, enkä tule unohtamaan sitä ikinä. Olisin halunnut heti kaivaa pennut ylös kylmästä ja pimeästä kuopasta, mutta ei se olisi ollut oikein. Halusin uskoa, että pennuilla oli kaikki hyvin. Se ei kuitenkaan helpottanut minun oloani, koska minulla ei ollut kaikki hyvin. Olin menettänyt kaksi pentua, ja Taivaslaulukin oli surun murtama.
Laahustimme viimein takaisin pesällemme. Dakota tuli meitä vastaan huolestuneen oloisena. Kun naaras huomasi kasvoillamme olevat surunomaiset ilmeet, hän pysähtyi.
"He olivat liian pieniä", ääneni muuttui olemattomaksi. Kurkkuani kuivasi. Dakotan ilme synkkeni. Hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanottua mitään. Seisoimme hetken kissan edessä, ja viimein hän löysi oikeat sanat:
"Olen niin hurjan pahoillani." Sanat eivät auttaneet. Kiitimme kuitenkin naarasta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti kotia.
Pakenimme muiden katseilta omaan pesäämme kivikasan suojaan. Vaikka olin herännyt vasta, minua väsytti enemmän kuin koskaan.

Kun heräsimme pian uudestaan, kävelin ulos pesästä sanomatta mitään. Taivaslaulu jäi vielä hetkeksi lepäämään. Olisin halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, mutta mikään ei toisi takaisin pentujamme. Mikään ei auttaisi minua tai Taivaslaulua. Suru täytyisi käsitellä kaikessa rauhassa, mutta se ei ikinä jättäisi meitä rauhaan. Yllätyksekseni Corona saapui luoksemme, mutta veli oli tuonut mukanaan kolme muuta kissaa. Kuullessaan kissoista, myös Taivaslaulu astui ulos pesästä. Ihme kyllä, kumppanini tunnisti lähestyvän mustapilkukkaan naaraan. Kuolonklaanilaiseksi paljastunut Villisielu kertoi tarinansa. Hän kertoi pennusta, joka ei voinut elää siinä verenhimoisessa klaanissa tai tuo tulisi tapetuksi. En ollut uskoa korviani, kun tämä kuolonklaanilainen pyysi Taivaslaulua toimimaan pennun emona, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos pentu ei saisi maitoa, tuo kuolisi alle neljäsosakuussa. Taivaslaulu ei osannut sanoa mitään heti. Hän käänsi katseensa minuun. Meidän olisi autettava pentua. Tänä päivänä kaksi viatonta pentua oli menettänyt henkensä, eikä niin saisi käydä enää ikinä. Yksikään pentu ei tulisi koskaan korvaamaan Plutoa tai Arielia, mutta se ei tarkoittaisi, ettemmekö voisi auttaa toisia pentuja.
Minä nyökkäsin ikään kuin kehotuksena Taivaslaululle. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että hän suostuisi itkevän Villisielun pyyntöön.

//Taivas?
// 457 sanaa

Kaksikko oli pysyttäytynyt eturintamassa aika hiljaa, mutta se oli vain niin Villisielun tapaista. Tiesin toisen päässä pörräävän mietintä miten hän kertoisi pennusta, sekä tuon historiasta, olihan asia sentään monimutkainen. Kolli pysähtyi nopeasti, mistä en pitänyt. Olimme jo kohta perillä. Tuo kysyi minne aikoisimme yöpyä.
"Saatamme sinut pesälle asti, katsotaan sitten", Tokaisin pentu suussani. Kolli näytti epäilevän. Villisielu ei myöskään oikein näyttänyt pitävän asiasta. Kuitenkin tassutin kaksikon edellä epäilemättä, johon nuo sitten viimein saivat puhkaistua kuplansa.
"Tosiaan.. sinun tai pennun ei kannata matkustaa paljoa enää, ainakaan noilla haavoilla. Ne kannattaisi puhdistaa", Villisielu tokaisi. Yllätyin hiljaisen naaraan puheesta, mutta nyökkäsin. Niin kai se oli. En tosin tietänyt millainen leiri oli. Kuljin vähän matkaa, ennen kuin kuulin määräilevän naaras äänen.
"Mitä sinä täällä teet?", Harmaan ruskean sävytteinen naaras kysyi. Hymähdin päästäen Aavevarjon edelleni. Naaraan jännitys tuntui laskevan, muttei kaikkoavan. Huomasin tuon takana, jonkinlaisen pesän suu aukolla kollin, suuren valkoisen ja mustilla laikuilla.
"Olimme pelastamamassa eksynyttä pentua, ja palautamme nyt kollinne", Tokaisin, nyökäten kohti Aavevarjoa. Aavevarjo nyökkäsi, kunnes pystyin näkemään vaalean naaman pilkistivän pesästä. Tuon katse jumittui pentuun, kunnes Villisieluun. Naaras kömpi väsyneen näköisenä ulos pesästä.
"Taivaslaulu? Kaikki kunnossa?", Villisielu ehti kysäistä ottaen askeleita lähemmäs naarasta. Iso kolli asettui tuon lähelle suojelevasti, mutta taivaslaulu niminen naaras puollusti itseään. Villisielu oli kysynyt selvästi saman mitä Corona oli kysymässä, sillä kollin ilmeessä oli selvästi huolta.
"Ei hätää, tunnen Villisielun", Naaras tokaisi. Taivaslaulu tassutti Villisielua vastaan, pari kyyneltä vuodattaen. Tuo yleensä niin pokerinaaman omaava klaani kissa katsoi nyt huolissaan Taivaslaulua. Tiesin ettei huoli paljossa ollut Villisielulla, tuo harvoin näytti sitä. Mutta nyt sääli täytti naaraan katseen.
"Vähän ajan päästä kun lähdin kuoloklaanista.. Sain tietää olevani tiinenä. Tänä aamuna heräsin sain oudon tunteen.. Pennut syntyivät, mutta yksikään, yksikään..", Taivaslaulu visersi, purskahtaen itkuun lopulta. Naaraan kumppani, tai en tiedä oliko hän sitä, vaikutti ainakin, tuli lohduttamaan toista. Katsoin irvakkaasti naarasta, tässä olisi mahdollisuus. Laskin oranssin nyytin maahan. Tiesin miten lause loppui, se loppui selviytymiseen. Villisielu nyökkäsi, itsekkin painaen katseensa. Toinen katsoin minua sitten, hämmästys naamallaan. Kaikki tuntuivat tosiaan olevan alla päin, Aavevarjo vain järkyttynyt.
"Villisielu, etkö tajua? Tämä on tilaisuutemme?", Tokaisin. Naaras katsoi minua, sitten pentua, kunnes katsoi Taivaslaulua. Naaras katsoi hämillään Villisielua, joka mietti sanojaan.
"Nukkuuko hän?", Villisielu varmisti, vältellen katsekontaktia keneenkään. Hymähdin hyväksyvästi, sillä kuulin pennun pienen tuhinan. Villisielun ääni oli synkkä, tumma, tiesin hänen pidättelevän vihaa kaiken takana.
"Muistat kai Lauhalaukan? Sekä karhumyrskyn. Veljekset. Kumpikin vihasi toisiaan sydämen pohjasta, ollen kaksi aivan eri kissaa. Ulkonäöstä luonteeseen. Lauhalaukka omasi siniset silmät oranssilla turkilla, Karhumyrsky lähinnä ruskean turkin, tumman sellaisen. Rakastuin kumpaakin, mutta en halunnut myöntää moista, koska se merkitsisi valintaa, enkä halunnut tehdä valintaa kahden kollin välillä. He kummatkin olivat minulle.. Noh, kaikkeni. Olin lopulta valinnut Lauhalaukan, mutta samana päivänä kuulin kollin menehtyneen. Mukamas, hän kuoli kaksijalkojen käpälissä, Karhumyrskyn siitä ollen tietoinen. Tiedän, että Karhumyrsky teki teon tahalleen", Villisielun silmistä vuotivat kyyneleet, silmissä vihaa, koston janoa. Tuhansia sanomattomia sanoja, sekä ennen kaikkea kipua, voimattomuutta. Naaras availi kynsiään, katse maassa. Tuo ei ollut vaaraksi silti. "Tulin tiineksi, mutta tiesin ettei isä voinut olla kuin Lauhalaukka.. Kun synnytin, piilouduin. Ja totta se oli. Pennut olivat lauhalaukan. Yksi jäi fetukselle, ulkonäönsä takia, yksi kuoloklaaniin. Karhumyrsky.. Ei antaisi pennun elää jos näkisi hänet", Villisielun katse oli nyt täysin Ruskapennussa, joka tuhisi rauhallisena. Myös muut taisivat tajuta asian. Nyt kuulin tarinan, jonka olin kuullut vain osissa naaraan suusta. Todellinen draaman kaari se tosissaan oli.
"Laadin ehdot, hän tietää isänsä lauhalaukan, muttei emoa, lauhalaukka on elossa, eikä kuollut. Hänen nimensä on Ruskapentu", Villisielu visersi hiljempaa. Naaras katsoi pentua, melkein murtuen kyyneliin.
"Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista", Villisielu sanoi purskahtaen itkuun, hänen silmistään vuosi nyt kaikki se tuska ja pelko. Hän tosissaan aneli naaraalta tätä.


//601 Sanaa
//Mer? Corona? Taivas? Toivottavasti ei menny yli xd ehkä daksu? Joku?

Aikaa kului, eikä Coronaa tai Merkuriusta ja Taivaslaulua vieläkään kuulunut. Minua alkoi vähitellen huolestuttaa: Mitä jos heille oli sattunut jotakin kamalaa? Corona oli lähtenyt eri suuntaan kuin Merkurius ja tämän kumppani, mutta jos kaikki kolme olivat pulassa, sitä suuremmalla syyllä minun olisi tehtävä jotain asian eteen - ja heti.
Minut palautti takaisin maanpinnalle murehtimisesta Timi, joka astui ulos kivien sekaan muodostetusta pesästä. Kollikissa räpytteli pähkinänruskeita silmiään totutellakseen kirkkaampaan valoon pesän ulkopuolella, kunnes hän tajusi kääntyä katsomaan minun suuntaani. Timin kasvoille yrtti pyrkiä hymy, joka hyytyi kuitenkin samalla hetkellä, kun hän huomasi vakavan ilmeeni.
"Mikä nyt painaa?" itseäni huomattavan paljon pienempi kissa kysyi tassuteltuaan ensin lähemmäksi.
"Corona, Merkurius ja Taivaslaulu ovat viipyneet ulkona odottamaani kauemmin, ja Corona käski tarkistaa veljensä olevan kunnossa, jos heillä menee liian pitkään, ja nyt aikaa on kulunut turhankin paljon, eikä ketään heistä näy", möläytin kaiken yhtenä pötkönä pihalle. Timi katsoi minua hämmennystä ilmeessään, mutta sitten hän laski - tai paremminkin kurotti - häntänsä lavoilleni ja maukui rauhoittavalla äänellä:
"He ovat varmasti kunnossa. Mutta jos haluat välttämättä käydä tarkistamassa tilanteen, minä voin pitää pesää ja isääsi sillä välin silmällä." Naurahdin huojentuneena ja kumarruin nuolaisemaan kollin otsaa kiitokseksi.
"Kiitos, Timi! Olet kultainen! En viivy kauaa, mutta jos isä herää, enkä ole vielä tullut, voit saatella hänet rannalle, niin hän saa yrittää pyydystää itselleen kalaa", nau'uin vielä nopeasti, ennen kuin tein tiukan käännöksen kannoillani ja lähdin juoksemaan Merkuriuksen ja Taivaslaulun laimenneiden hajujen suuntaan.
Jossain vaiheessa matkaa tuuli toi mukanaan epämiellyttävän, metallisen haju. Kauhistuin tajutessani hajun johtuvan verestä. Kaameat kuvitelmat valtasivat mieleni, kun liikuin joen viertä pitkin ystävieni hajuvanan perässä.
Huojennuin nähdessäni Merkuriuksen ja Taivaslaulun hahmojen lähestyvän minua. Kaksikko vaikutti ainakin pintapuolisesti olevan kunnossa, mutta heidän kasvojaan varjosti synkkä ilme, joka oli täynnä tuskaa ja surua. Seisahduin heidän eteensä pelottavan avuttomana. Katsoin heitä silmät suurina, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sanattomana. Toivoin jommankumman heistä avaavan tilannetta minulle paremmin, sillä tämä synkkyys, joka tuntui raskaana ilmassa, vei jopa minulta puhekyvyn.

//Merkurius ja Taivas?
//316 sanaa

Villisieluksi tunnistamani naaras oli liittynyt seuraamme hetki sitten. Mitä naaras Kuolonklaanista täällä teki? Oliko hänellä jokin yhteys tähän pieneen oranssiin pentuun? Kuitenkin yksi asia oli selvää, Villisielu tunsi minut nimeltä. Jos hän päättäisi puhutella minua oikealla nimelläni, Fetukselle valkenisi, etten ollut esittäytynyt oikealla identiteetilläni. Villisielun likaisenvalkoinen turkki haisi aivan siltä, kuin naaras peittelisi hajuaan. Hän ei halunnut jättää hajujälkeä itsestään. Jos oikein muistin, Kuolonklaani ei ollut antanut lupaa kissoilleen lähteä klaanin reviiriltä. Halusin kysyä naaraan syytä riskeerata paikkansa klaanissa, mutta päätin jättää sen kohteliaasti myöhemmälle. Klaanikissa oli ottanut nukahtaneen pennun hampaisiinsa ja kantoi tätä hellästi eteenpäin.
Fetus oli selittänyt juuri pienelle pennulle haavojensa syyt ja samalla se valaisi minunkin tietämystäni. Olin ihmetellyt aivan samaa. Fetuksella mahtoi olla aika hektinen elämä, kun ei hän ehtinyt puhdistautuakaan. Sellaista kai se sabotoijien elämä oli, aina pakenemassa. Millaisia vaikutteita tämä pieni pentu saisi liikkuvasta elämäntyylistä? Tai Fetuksesta? Fetus kuitenkin oli vaikuttanut lempeämmältä pennulle kuin olin odottanut, kun hän oli hiljaa jutellut pennulle. Ei hänen äänensä silti mikään yltäkylläisen lepertelevä ollut, jotenkin siinä oli kuitenkin vain pienen pieni lempeyden vire. Tai sitten olin väärässä. En voinut tietää, miten hän puhui sille pienelle karvakerälle, kun me muut emme olleet paikalla. Ehkä hänestäkin paljastuisi jonkin sortin emonvaisto. Vilkaisin solakkaa maskikuvioista naarasta, joka tassutti minusta vähän takavasemmalla. Mietin, että pitäisikö meidän tarjota Fetukselle ja pennulle yösijaa pienestä leiristämme? Jos he pyytäisivät, suostuisin kyllä, mutta en silti luottanut erakkonaaraaseen. Pitäisin vahtia vaikka itse koko yön. Maisemat alkoivat vaihtua tutuiksi ja aloin kuulla pienen jokemme solinan. Sen pieni ja kirkas liplatus sai oitis oloni kotoisaksi ja lihakseni rentoutumaan. Pysähdyin äkkinäisesti ja käänsin pistävästi kullankeltaiset silmäni lepakkokorvaiseen naaraaseen, joka hätkähti pysähdystä kiinnittäen kysyvänä tuikkivan katseensa minuun.
"Mikä nyt tuli?" naaras naukaisi kulmiaan kohottaen, "Tässäkö asut?" Huomasin hänen äänessään irvailun sävyn, muttei hänen olemuksensa silti pahantahtoinen ollut.
"Asun tässä ihan lähellä. Saanko kysyä, minne ajattelitte asettaa uuden pesänne?" kulmani kohosivat hillitysti ja tarkkailin Fetuksen eleitä, "Vai tarjoanko teille yöpaikkaa yhdeksi yöksi?" Ääneni oli pehmeä ja kohtelias, mutta ontto. Siitä oli vaikea lukea tunteita, niin se oli aina kaikille uusille tuttavuuksilleni. Jossain vaiheessa he kuitenkin alkaisivat ymmärtää minua, pääsisivät syvemmälle ja lähemmäksi minua ympäröivässä sokkelossa. Ehkä joskus tykästyisinkin tähän uuteen tuttavuuteeni. Ehkä.

//Fetus?
359sanaa

Nostin pääni ylös ja annoin surusta lasittuneen katseeni kiertää alueen jossa olimme. Sen jälkeen kumarruin nuolaisemaan Merkuriuksen päätä haikeasti, mutta yrittäen lohduttaa kumppaniani. Minua sattui nähdä hänet näin surullisena. Nuolaisin kollin poskea ja tämä nosti meripihkanvärisen katseensa minuun.
"Voi Merkurius, miksi heille piti käydä näin?" kuiskasin. Merkurius pudisteli päätään tietämättömänä. Mistä meitä rangaistiin?
"Meidän täytyy varmaan käydä hautaamassa heidät", Merkurius naukui hiljaa ja ääni särkyen. Hänen silmiensä aluset olivat märät kyyneleistä ja samoin myös omani. Nielaisin ja katsoin välissämme makaavia elottomia pienokaisia ja tuntui, että sydämeni revittäisiin palasiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Huomasin vasta nyt kaiken surun keskeltä järkyttävän uupumuksen tunteen ja energian puutteen. Synnytys oli vienyt voimiani.
"Olet oikeassa. Etsitään jokin kaunis paikka", sanoin ja nousin vastahakoisena ylös istumaan. En halunnut päästää pennuistamme irti. Kun mietin kaunista paikkaa, mieleeni juolahti paikka, joka oli melko lähellä uutta pesäämme. Kohdasta aukesi suuri kukkaniitty, jonka kukat maalaisi sateenkaaren väreillä hiirenkorvan ja viherlehden aikaan. Nyt kukat olivat jo nuupahtaneita ja kylmettyneitä, mutta pian ne taas puhkeaisivat uuteen väriloistoonsa ja symboloisivat menetettyjä pentujamme ja heidän sielujensa kauneutta. Olin uskoton, mutta tämä sai minut toivomaan, että jossakin tosiaan olisi jotain elämän jälkeistä elämää ja että pentuni pääsisivät sinne, taivaiden niityille leikkimään. Ehkä joskus kohtaisimme?
"Minä tiedän hyvän paikan", ääneni värisi, kun käännyin Merkuriuksen suuntaan. Kolli nyökkäsi. Nappasin tummanharmaat laikut omaavan naaras pennun hampaisiini hellästi ja Merkurius otti tummanharmaan kollin. Lähdimme vaeltamaan hitaasti kohti paikkaa, joka ei loppujen lopuksi ollut liian kaukana. En vain meinannut jaksaa kävellä. Pian niitty kuitenkin aukeni edessämme kylmettyneenä ja kuolevana, mutta mielessäni kuitenkin olin näkevinäni sen kauniin väriloiston. Laskin rakkaan tyttäreni, jonka puolipitkäturkki lepatti kylmässä lehtisateen tuulessa, maahan. Merkurius laski tummanharmaan suuremman pennun sisarensa viereen hellästi ja levolliseen asentoon. Aivan kuin pennut vain nukkuisivat. Merkurius alkoi kuopia maata ja näin tämän silmien vetistävän surullisina. Halusin niin kovasti sanoa kollille, että kyllä kaikki vielä järjestyy, mutten uskonut siihen itsekään. Kun Merkuriuksen kuopima kuoppa oli tarpeeksi syvä, kolli vain tassutti viereeni ja istahti alas. Poimin hampaillani hellästi muutaman nuupahtaneen kukan, jotta voisin asettaa ne heidän viereensä.
"Pitäisikö meidän nimetä heidät, vielä ennen kuin... hautaamme heidät", ääneni särkyi. Todellisuus löi vasten kasvoja ja kovaa. Emme koskaan saisi tavata heitä, he eivät koskaan leikkisi, emme koskaan opettaisi heille saalistusta... Purskahdin uudestaan itkuun ja painoin pääni Merkuriuksen turkkiin.

//Mer?
372 sanaa

Minut löysi kolli, aivan pelottava, suuri, koli. En ollut eläessäni nähnyt näin suurta kissaa. Ehkä väsymykseni sekä kylmyyteni toivat siihen omat herkkunsa, mutta nyt katselin vain kollia helpotuksen sekä pelon sekaisena. Olin onnellinen että minut löydettiin, koska en tiennyt miten saada ruokaa, mutta toisaalta olin löytänyt aivan mahtavan seikkailun! Pääsisin kotiin, Emon lämpimän vatsan suojiin. Kolli antoi minun kiivetä selkäänsä, sekä kuljetti minua. Välillä huudahdin onnesta, tai töyssystä, tai kikatin helpottuneena, se sai kollin myöskin iloiseksi. Nyt me kummatkin olimme iloisia! Vieras kolli kuljetti minua eteenpäin, enkä kummoksunut asiaa sen enempää, olihan hän luvannut viedä minut emon luo. Mielummin uskoin häntä kuin jäisin sinne keskelle metsää. Kolli huhuili Fetusta, naaras ilmestyikin pian jostain. Tuo siristeli silmiään nähdessään minut. Olin aivan varmasti rapainen ja likainen. Kolli kuitenkin huokui lämpöä jota Fetus ei ikinä huokunut, joskus aistin samaa energiaa ruokkijassa, mutta hän oli yleensä vain alakuloinen.
"Likainen pallurammehan se siinä, laske hänet alas niin pesen moisen sottakasan. Missä viiletit oikein? Et olisi saanut lähteä pesästä, tämä ei toistu, ymmärrätkö?", Fetus sihisi. Kuulin naarasta paistavan pelon, huolen, mutta samalla pienen vihan. Tuon vieraan kollin lempeys tuntui nyt kaukaiselta, tuo kuitenkin kumartui laskeakseen minut. Kömmin alas hieman harmissani, mutta kipitin emon tassuihin, kaipaisin pesua. Häpesin sitä että emoni täytyi torua minua vieraan kissan edessä, mutta mitä menin olemaan typerä. Nyökkäsin hänelle vahvistukseksi siitä että olin ymmärtänyt käskyn, tämä ei toistu. Katsoin hämilläni Emoni hetken, sillä naaraan turkki oli veressä. Mitä oli käynyt? Oliko hän kunnossa?
"Emo kuka tuo vieras kolli on? Miksi emme mene pesälle?", Kysyin uteliaana. halliten intoani. Ehkei se ollut suorasanaista hallitsemista, vaan väsymystä. En ollut nukkunut metsän keskellä hyvin, joten olin uupunut ja märkä. Emo usein myös menetti hermonsa jos rimpuilin hänen pesunsa aikana, joten pysyttäydyin naaraan lämpimän kielen suojissa.
"Hän on Aavevarjo, kävi pikku.. sattumus ja lähdemme seikkailulle, saamme uuden pesän", Emo kertoi, katsoin vieroksuen kollia, Aavevarjo? Hänellä oli samanlainen nimi kuin minulla, pitkä. Tosin se ei kertonut hänen olevan iso, vaan varjo, mitä hän ei ollut. Hän oli outo. Toisaalta, seikkailu! Jes! Naamalleni nousi into, näkisin ehkä jotain uutta, paljonkin uutta! Oma seikkailuni ei ollut ollut kovinkaan suuri, joten nyt minulla oli mahdollisuus nähdä maailmaa. Kuitenkin silmäluomeni tuntuivat raskailta.
"Et sinä aave etkä varjo ole", Kerroin kollille ihmetellen, tuon hymy suureni ja hän katsoi minuun samaa lämpöä huokuen. Taas se outo lämpö, mitä emossa ei ollut. Emo oli kylmä, hän kyllä auttoi, mutta ei vaikuttanut ilahtuvan mistään mitä tein.. Hän ei ollut iloinen.
"Niin, en taidakaan olla, mitä teemme nyt? Löysimme pennun, palaammeko vain?", Kolli kysyi Emolta, emo piti taukoa sukimisesta, tunsin kuinka päälaellani tupsu oli hassusti pystyssä, kömpelösti korjasin asian omalla kielelläni ja tassulla.
"Tulemme samaa matkaa, täytyy meidänkin pesä löytää", Emo tokaisi entistä kylmenpänä. Vieras kolli, Aavevarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta ei ehtinyt sanomaan sanaakaan kun kummankin kissan turkit pörhistyivät, jossain kulki joku. Fetus nappasi minut nopeasti hampaisiin, päästäen Shh, sihahduksen, ei ääntäkään nyt. Emo pakitti, kauemmas äänen tulijasta, valmiina pinkomaan juoksuun. Näkyviin kuitenkin pelmahti likaisen valkoinen naaras mustilla pilkuilla. Tuolla oli suuret siniset silmät. Emoni rentoutui heti, eikä syyttä.
"Aavevarjo rauha, tämä on ystävä, Villisielu, hän voi ehkä selittää paremmin pennun.. Noh, pennun", Emoni selosti. Katsoin ruokkijaani, joka katsoi minua. Toisen silmissä levisi huojennus, kunnes hän nyökkäsi Fetukselle. Aloin olla vähitellen väsynyt. Näin kuitenkin että naaras oli punaisen karvan peitossa, sekä tapaansa haisi siltä kuin olisi uinut vedessä jota tuli taivaalta. Hän haisi myös joltain muulta.. oudolle.. Tosiaan, taivaalta alkoi hiljalleen tihkuttaa vettä päällemme. Oranssihtavat lehdet peittivät puita ja maata. Se oli kaunista, näkymä siis. Kuuntelin hetken emoni askelia, tuon vaalean tassun astuvan havunneulas matolle, toistaen tasaista liikettä.
"Aavevarjo pysy johdossa toki", Emo murahti nopeasti, muut olivat jääneet jälkeen vaihtamaan katseita, mutta emo oli nopea liikkeissään. Villisielu ja Aavevarjo kirivät emon rinnalle, mutta emo puolestaan jättäytyi taakse. Ihan kuin hän ei haluaisi minun kuulevan.. Minua ei haitannut, yritin parhaani erottaa maailman erilaisuutta pesän ulkopuolella. Sen kaikkia väriä, yksityiskohtia, hienouksia. Vatsani kurni, mutten valittanut, en pitänyt siitä.
"Mistä erotat aina hiiret täältä, tai muut saaliit? Mistä tuo kolli tietää minne mennä?", Mutisin väsyneenä. Vannoin että pystyisin syömään vaikka kokonaisen hiiren jos en saisi maitoa. Olin toki myös väsynyt, mutta halusin nähdä maailmaa.
"Hajusta, sekä kuulen ne. Hän muistaa tien, sekä kulkee entisen hajureitin perusteella takaisin", Emo kertoi. Hän oli liian tottunut vastaamaan kysymyksiini, sillä esitin niitä paljon!
"Miten voit kuulla ne? Täällä on niin paljon kuultavaa?" Ihmettelin. Naaras hymähti huvittuneena, tuolla meni hetki miettiä vastausta, mutta tiesin ettei tuo koskaan jättänyt minulle vastaamatta.
"Olen tottunut niin moneen ääneen että suljen ne pois", Emo kertoi. Nyökkäsin miettien seuraavaa kysymystä jo.
"Mitä kävi? Mistä sait nuo haavat?", Kysyin epäröiden. Asia oli painanut mieltäni siitä lähtien kun olin nähnyt naaraan uudestaan, mutta en ollut uskaltanut kysyä häneltä moista. Emo tosissaan pysyi hetken hiljaa.
"Kuoloklaani hääti meidät pesästä kun olit karannut, haavoituin ja lepäsin, kunnes etsin sinua, löysin apuvoimia. Sen takia emme myöskään palaa pesään, kuoloklaani ei halua meitä niin lähelle rajaa", Emo kertoi. Nyökkäsin, haukotellen pehmeästi. Olin iloinen että karkaamiseni oli osunut juuri sopivaan kohtaan, minullekkin olisi muuten saattanut käydä hassusti. Olin tietty huolissani emosta, siitä että jos hänen haavansa saattaisivat tappaa hänet minä hetkenä tahansa, tai että nille kävisi jotain mikä tappaisi emon, mutta nyt emo ei reagoinut kuin olisi kuolemassa. En tosin tiennyt miltä kuolema näytti, saattoi olla et hän vain kaatuisi kyljelleen ja ei koskaan heräisi, sitähän kuolema tarkoitti, ei koskaan heräämistä. Näin ainakin emo oli minulle selittänyt. En halunnut että emo vaipuisi ikiuneen, haluaisin pitää hänet tässä, luonani.. Hänen lämpönsä, hajunsa, hassu ulkonäkö. Olin tullut siihen tulokseen että emo oli ainut omaa laatuaan. Kukaan muu kissa ei ollut samanlainen kuin emo, ei ainakaan uusi tulokkaamme. Se sai minut vahvistumaan asiasta. Toki Villisielun jalat olivat laihat, mutta eivät niin pitkät kuin emolla. Melkein toivoin että näyttäisin samalta kuin emo, mutta näköjään maailmassa ei ollut kahta samannäköistä, saati väristä kissaa. Jokaisella oli oma värinsä. Jos olisin kuin emo, ei emo olisi yksin hupsun kehon rakenteenss kanssa. Minäkin olisin silloin hupsu hänen kanssaan.
"Herätäthän minut kun olemme perillä", Ennemmin tokaisin. Emo ei vastannut tähän, kun suljin silmäni, kuunnellen edestä kantautuvaa puheensorinaa, sekä luonnon ääniä. Jossain lintu lauloi vapaana, kaunista sävelmäänsä.. Jossain joku eläin liikkui, ilmeisesti hiiri tai vesimyyrä pöyhensi lehtiä. Haukottelin vielä kerran ennen kuin vaivuin rauhalliseen uneen.

//1031 sanaa
//Corona?

"Hajaannummeko?" Fetus kysyi katsoen suoraan minuun vihreillä suurilla silmillään. Hajaantuminen puolittaisi etsimisajan, joten uskoin sen olevan hyvä vaihtoehto. En antaisi kenenkään viattoman pennun olla hetkeäkään pidempää vaarassa, kuin olisi pakollisesti tarvis.
"Hyvä idea. Kerrotko vielä mille kyseinen pentu näyttää, etten vahingossa vohki jonkun muun pentua", naukaisin hiljaa ja räpäytin vielä silmiäni - en enää niin tylysti, mutten liian ystävällisestikään - tuolle eksoottisen ulkonäön omaavalle naaraalle. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja jotenkin se veti minua puoleensa. Jätin kuitenkin mieltymykseni taka-alalle ja aloin miettiä kadonnutta pentua. Se tästä puuttuisikin, että veisin jonkun erakkonaaraan pennun.
"Oranssi turkki vähän tummemmilla laikuilla. Siniset silmät", Fetus ilmoitti ja katsoi minua kuin kysyen, tarviko minun kysellä vielä jotain muuta. Nyökkäsin sen merkiksi, että keskustelu päättyi ja lähdin omaan suuntaani. Aloin etsiä parhaani mukaan millaisia jälkiä tahansa pennuista muutamien kymmenien ketunmittojen säteellä erakkonaaraan ja pennun pesästä. Kiertelin ja kaartelin, kävelin välillä kuono kiinni maassa ja välillä haravoin pensaikkoja ja aluskasvillisuutta. Minne ihmeeseen menisit itse, jos olisit pentu? No seikkailulle tietenkin, mutta mikä houkuttelisi minua? Aloin miettiä, mitä pentu ajattelisi, mutta samalla kun haahuilin mieli pilvissä, etsintäni päättyi. Silmieni edessä sammalilla oli pieni oranssiturkkinen kerä. Pentu oli surettava näky märkänä ja tärisevänä pienen pienenä pallerona. Kun liikahdin, oksa katkesi tassuni alla ja pennun siniset silmät kiinnittyivät minuun niissä sekoitus pelkoa siitä, että saattaisin haluta hänelle pahaa, mutta pieni helpotus siitä, että joku oli löytänyt hänet. Pentu automaattisesti kavahti askeliani hieman taaksepäin ja tuijotti minua suurilla silmillä.
"Rauha rauha. Tulin pelastamaan sinut. Fetus on etsinyt sinua", selitin rauhallisena lempeästi pennulle hymyillen.
"Lupaan kautta kiven ja kannon, että vien sinut kotiisi", yritin vakuuttaa pentua, mutta se lause oli turha, sillä pentu oli jo kuullessaan Fetuksen nimen ja sanan koti oli innostunut aivan täysin. Pienne pennun kasvoilla loisti esteetön ilo ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin kaksi kirkkainta aurinkoa. Kasvoilleni nousi lämmin hymy pennun herttaisuudesta. Tassutin tämän luokse ja laskeuduin makaamaan.
"Tule selkään ja ota oikein hyvin kiinni", selitin ja pentu toimi heti käskettyäni. Kollin kasvot olivat innokkaat ja tämä oli hänelle kuin uusi seikkailu. Tunsin kuinka pennun pienet kynnet painautuivat selkääni ja tämä otti vielä varmuuden vuoksi hampaillaan niskanahastani kiinni. Nousin varovasti ja mahdollisimman tasapainoisesti tassuilleni ja lähdin tassuttamaan. Pennun pieni ruumis heilui tasaisesti askeleitteni mukana ja kuulin välillä iloista hihkuntaa selästäni. Suuni oli kääntynyt nauruun. Tunsin syvää rakkautta pentuja kohtaan ja huolenpito tästä pennusta sai isänvaistoni syttymään. Pian haistoin tuoreen ja tutun hajun.
"Fetus, tuleppa katsomaan kuka täällä on."

//Fetu? :3
399 sanaa

Katsoin tyynenä ruskeaa kollia, en todellakaan ollut häntä pelkäämään, vaikka hän omisti kynnet. Siinä missä hän omisti kynnet, uskoin hänen omaavan myös sydämen, sekä minä jalat. Tuo luuli minua emoksi? Olin melkein nauraa väitteelle, en minä keneenkään tyhmään kolliin loksahtaisi tai antaisi tuon koskea minuun, en enää. Kolli myös kysyi oivan kysymyksen, mistä tuo tiesi etten vienyt häntä ansaan? Niin, eipä mistäkään, en itsekkään tiennyt olinko menossa suoraan ansaan, mutta jos olin, nyt omasin kissan joka osasi tapella mukanani. Kollin kysymykset olivat tosin aika.. suloisia, niin, omalla tavallaan. Kerroin kuvailman totuudesta, en niinkään välittänyt siitä oliko pentu elossa vai kuollut nyt.. En saanut siitä mitään vastineeksi, mutta olisihan tässä kiva mahdollisuus tutustua kolliin. Tiesin jo kertoessani saavani kollin mukaan, hän ei voisi jättää orpoa yksin, eikä yksi osa minustakaan sallinut sitä. Hän vaikutti hieman.. Vihaiselta siitä faktasta että auttoi minua, että joutui siihen paikkaan. En tiennyt oliko moinen esitystä, vai oliko hän noin vihainen pienestä voitostani kollia vastaan? Noh, olisin hänelle palveluksen velkaa tästä. Olin ehkä tyytyväinen pienesti pennun puolesta - ainakin niin halusin uskoa, vaikka todella olin tyytyväinen vanhemman kissan seurasta, ehkä saisimme oikeasti keskusteltua emmekä vain muristua? Kysyin oikeasti uteliaisuudesta miksi kolli oli niin kaukana kotoa, saaden vastauksen.
"Väkesi ajoi minut ja pennun pois rajan tuntumassa, tosin pentu oli karannut ennen sitä", Tokaisin. Kylkiäni, sekä korviani sattui, mutta en halunnut sen näkyvän. En halunnut mutta sinnittelin etten sanonut mitään. Kipu kulkisi mukana. Olin iloinen siitä ettei Aavevarjo enää murissut minulle, vaan oli enemmän tyyni. Kuljin takaisin kohti Kuoloklaanin rajaa.
"Eli hän saattaa olla Kuoloklaanin rajojen sisäpuolella?", Kolli epäröi, katsoin eteenpäin, pettymys ja pieni pelko silmissäni. Niin, jos olisi klaani käyttäisi häntä varmasti hyväkseen, kiristäisi minua pennun hengellä. Saattoi olla että he pilkallaan tappaisivat pennun. Se oli väärin, ei kukaan pentu ansainnut sitä. Tosin mitä se haittaisi jos kiristäisivät, ei minua kiinnostanut! Villisielu siitä kärsisi, enkä minä. Tunteeni olivat aivan liian monimutkaisia.
"Niin, eli meidän kannattaa kiirehtiä ettei kansasi löydä pentua ennen meitä, tiedä vaikka satuttaisivat", Sanoin inhottavan surkeana. Oli inhottavaa kuinka riippuvaisia pennut olivat vanhemmistaan, en tosin halunnut pikku kollille samaa kohtaloa kuin minulle. Saisin tästä irti Aavevarjon seuraa. Nopeansin askelia, irvistäen kivusta. Meidän täytyisi kiirehtiä todellakin, en tietänyt täsmällen kuinka kaukana olisimme paikasta, saati missä kolli oli.
"Miksi lähdit klaanista?", Kysyin. Katsoin puita, joiden lehdet olivat muuttaneet väriään, ilma oli jo koleaa, sekä ruohikko vetistä. Satoi vähän väliä. Villisielu oli useasti valittanut sateesta, kertoen inhoavansa sadetta. Minä taas pidin siitä, kun pystyin juoksemaan raittiissa ilmassa, vaikka olikin vähän viileä. Katsoin sitten utealiaana kolliin, en tosin voinut sanoa oliko kaikki irvakkuus minusta pois, mutta utelias olin. Kolli näytti pohtivan moista.
"Halusin nähdä maailmaa", Kolli vain murahti. Eli mökötys taas päälle. Tuo alkoi hiljalleen ärsyttää jopa minua, mutta en sanonut enää mitään. Pidin katseeni maassa kulkiessani. Pysyin hiljaa, pitäen mielessäni sotaa siitä ärsyyntyäkkö kollille, pilkata, vai pysyä hiljaa. Lopulta kovetin naamani, sanomatta enää sanaakaan. Kuljin vain pesän lähelle.
"Eli, parin ketun mitan päässä on pesäni, joten pennun etsintään", Tokaisin, nyökäten pesän suuntaan. Katsoin sitten ruskeaa kollia, sekä tuon meripihkaisia silmiä.
"Mutta tuskin sinä häntä löydät", Murahdin, katsoen sitten maastoa, miettien mistä suunnasta aloittaa. Tietty haistoin yhä pesäni, mutta kaikki jäljet pennusta olivat kadonneet sateiden aikana. Ruskapennun olisi melkeinpä mahdotonta löytää sateen pitävää paikkaa tässä säässä. Pentu olisi nälissään, kylmissään, ehkä ketun ansioista kuollut, mainiota.
"Hajaannumeko?", Kysyin vielä nopeasti toisten sanojeni perään, katsoen ruskeaan kolliin.

//554 Sanaa
//Corona?

Viime kuiden aikana oli ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Ensinnäkin, Merkuriuksen salarakas Kuolonklaanista, Taivaslaulu, oli muuttanut luoksemme. Naaras oli tiineenä kollille, ja ilma oli jännityksestä raskas kaikkien odottaessa pienokaisten syntymistä. Kun Taivaslaulu oli lähtenyt klaanistaan, myös me muutimme kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Isä Kaarlo ja Timi tulivat tietysti mukaan, vaikka Kaarlo olikin alkuun ollut vähän ajatusta vastaan.
Myös minä ja Timi olimme lähentyneet. Emme olleet enää vain pelkkiä ystäviä, tunsin välillämme jotain syvempää ja mystistä. En ollut koskaan ennen kokenut mitään näin voimakasta jotakuta toista kohtaan. Arvelin sen olevan rakkautta. Sanasta rakkaus minulle tuli aina mieleen Merkurius ja tämän puoliso. Kaksikko oli ollut salaa rakastuneita toisiinsa vaikka kuinka kauan, kunnes nämä toivat asian julki meille ja Kuolonklaanille. Siihen kylläkin loppui nyös yhteistyö Kuolonklaanin kanssa.
Emme olleet tehneet suhteestamme vielä isompaa numeroa vaatimattoman kokoisessa laumassamme. Tiesin, että isän pitäisi saada sulatella muuttoa ensin rauhassa, ennen kuin kertoisin hänelle minusta ja Timistä. Ehkä Merkurius ja Corona olivatkin jo huomanneet läheiset välimme mustavalkean kollin kanssa, mutta eivät vain olleet ottaneet sitä puheeksi, koska ajattelivat asian olevan vielä kovin henkilökohtainen meille.
Makasin hereillä hämärässä onkalossa. Kuulin joen solinan kantautuvan pesän ulkopuolelta. Timi nukkui kerällä vieressäni, isä oli vetäytynyt keskemmäksi pesää, jossa hän oli paremmin suojassa oviaukon lähellä käyvältä vinkalta. Merkurius, Corona ja Taivaslaulu olivat poissa. Corona istui ulkona vahdissa, olisin seuraavana vuorossa hänen jälkeensä, mutta Merkurius ja Taivaslaulu olivat ulkona jostain muusta syystä.
Siistin nopeasti paksun, harmaanruskean turkkini, ennen kuin nousin ylös ja astelin ulkoilmaan. Corona käänsi päätään ja katsahti minuun huvittuneena.
"Huomenta, unikeko", kastanjanruskea kolli härnäsi. Kasvoilleni levisi hyväntuulinen virnistys.
"Huomenta. Tulin päästämään sinut vahtivuorostasi", nau'uin samalla kun venytin etujalkani pitkälle eteen ja oikaisin yön jälkeen kankean selkäni. Corona nyökkäsi tapansa mukaan kohteliaasti ja valmistautui jättämään vartiopaikkansa minun käpäliini.
"Taivaslaulu ja Merkurius lähtivät hetki sitten ulos, jos heitä ei kuulu voisitko käydä tarkistamassa tilanteen minun mielikseni?" Coronan kullankeltaisia silmiä varjosti huoli. Tiesin veljesten olevan hyvin läheisiä keskenään, siispä tietysti kolli oli huolissaan Merkuriuksen hyvinvoinnista.
Korjasin hieman asentoani ja yritin näyttää mahdollisimman uskottavalta. "Teen sen", lupasin hetkeäkään epäröimättä. Corona nyökkäsi, kiitti ja lähti sitten matkoihinsa. Jäin katsomaan hänen peräänsä, tuntien oloni jokseenkin pöllämystyneeksi. Räpyttelin tiuhaan silmiäni yrittäen karistaa unen niistä. Sen jälkeen asetuin Coronan valmiiksi lämmittämälle paikalle ja pidin silmällä ympäristöäni, turvatakseni kotini ja sen sisällä nukkuvat Timin ja isäni.

//Kuka vaan saa jatkaa.
//375 sanaa

Syötyämme loppuun pääsimme aloittamaan kotimatkan. En tiennyt, kuinka pitkä tai raskas taival meitä odotti, sillä kaksijalkojen säkki oli ollut kuin ajaton kuilu, enkä osannut arvioida, kuinka pitkän aikaa olin joutunut lojumaan siellä ennen kuin päädyin pikku kaksijalan pesään. Toivoakseni liikuimme kuitenkin oikeaan suuntaan, olisi ollut ikävä huomata jossain vaiheessa matkaa, että olimmekin kauempana määränpäästä kuin lähtiessämme.
Lilja kiri kulkemaan rinnalleni. Tummanharmaa naaras katsoi minua uteliaana suurilla meripihkan värisillä silmillään. "Millaista oli asua Kuolonklaanissa? Onko sinulla perhettä?" vaikka hän esitti kysymyksensä kohteliaasti, tunsin silti oloni hieman epämukavaksi. En mielelläni muistellut kotia kesken matkan, suru ja kaipuu eivät saisi turruttaa ajatuksiani. Mutta koska en halunnut olla töykeä, päätin kyllästää nuoren Liljan tiedonjanoa.
"Se oli hienoa. Ainakin suurimmaksi osaksi ajasta. Yleensä kaikki siellä tavoittelevat vain omaa parastaan, eikä sillä ole väliä, jos joku toinen joutuu kärsimään siitä heidän kustannuksellaan. Mutta minun paras ystäväni, perheeni, hän on toista maata", puhuessani Mahlahallasta minut valtasi haikeus. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä nyt Mesi ja Daisykin olivat tulleet kuulolle; klaanielämästä kuuleminen kiinnosti heitäkin. "Vartuimme yhdessä. Hän on minua muutaman kuun vanhempi, joten jouduin odottelemaan jonkin aikaa pentutarhalla, ennen kuin pääsin harjoittelemaan hänen kanssaan soturiksi." Loikkasin kaatuneen puun yli ja horjahdin vähän laskeutuessani sen toisella puolella. Kolmikko kulki tiiviisti kannoillani. "Mahlahallaa parempaa ystävää - tai soturia - ei ole kuunaan nähty! Kun vielä elin normaalia arkeani Kuolonklaanissa, nukuimme joka yö selät vastatusten ja jaoimme tuoresaaliin tasan. Toivoin jopa saavani oman oppilaan, jotta voisimme järjestää yhteisharjoituksia, mutta sitten tapahtui tämä…" Lilja laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti. Naaraan kasvoille oli piirtynyt lempeä hymy.
"Kohta olet kotona, sitten näet hänet taas", hän lupasi. Halusin uskoa häntä, ja luottaa kaiken käyvän hyvin.

Kuljimme hyvän aikaa hiljaa. Sitten Lilja keksi esittää uusia kysymyksiä.
"Millainen klaaninne parantaja on?" Yritin saada Hehkuaskelen kuvan muodostumaan päässäni: pikimusta naaras, jolla oli vitivalkeat tassut ja keltaiset silmät. Parantaja oli tätini, isäni sisko. Oikein mukava ja sosiaalinen tapaus, vaikkemme juuri tavanneet viettää aikaa yhdessä, ellen sattunut ruhjomaan itseäni tai saamaan nuhaa uintireissuiltani viilenevissä vesissä.
"Hehkuaskelta mukavampaa kissaa saa hakea", tokaisin empimättä. "Hän on pitänyt päänsä vaikeimpinakin hetkinä ja hoitanut potilaansa kunniakkaasti loppuun asti." Lilja nyökkäsi, hänen silmissään oli etäinen, haaveileva katse.
"Miten kaksijalat ylipäätään saivat sinut kiinni?" Daisyn kysymys tuli puskista. Katsoin sinikilpikonnakuvioista naarasta suutani aukoen, mutta en osannut sanoa mitään. "Vaikutat vikkelältä kaverilta. On jotenkin vaikea uskoa, että kaksijalka saisi sinut kiinni - tai ylipäätään ketään kissaa kiinni." Daisy esitti hyviä pointteja, ja aloin itsekin miettiä, miten olin onnistunut jäämään kiinni kömpelöille kaksijaloille.
"Velipuoleni kertoi joukon nuoria kaksijalkoja ahdistelevan kissanpentua Lehtikuusilaaksossa", kerroin hitaasti, ja yritin keksiä, miten muodostaisin seuraavan lauseen järkevän kuuloiseksi ensin päässäni, ennen kuin sanoisin sen ääneen. "Menin tietenkin katsomaan, mistä siinä oli kyse. Kun pääsin paikalle, joku niistä pennuista vain tarrasi minusta kiinni ja sulloi säkkiin. Seuraavan kerran näin päivänvalon kaksijalkojen pesässä." Daisy katsoi minua hiukka epäluuloisena, mutta nyökkäsi kuitenkin.
Hölkkäsin edelläni kulkevan Meden kiinni. Kolli keskittyi etsimään sopivinta reittiä. En tahtonut olla hänelle häiriöksi, joten esitin asiani nopeasti.
"Kuinka pitkälle jatkamme tänään?" kysyin.

//Mesi?
//487 sanaa

Istuskelin kosteassa lehtisateen aamussa, uuden kivikasan mallisen pesämme lähettyvillä ja odotin vahtivuoron vaihtumista. Aamu oli ollut aktiivinen, sillä olin päästänyt jo kaksi kissaa aamukävelylle. Taivaslaulun epämiellyttävä olo huoletti minua, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kuin joku tuttuni odotti pentuja. Huolestuneisuuttani helpotti kuitenkin se, että Merkurius oli hetki sitten lähtenyt naaraan perään katsomaan, minne hän oli mennyt. Pian kuulin uniset askeleet takaani ja kääntyessäni, näin Dakotan suuren ja tokkuraisen hahmon. Hänen silmissään kuitenkin loisti into uuteen päivään.
"Huomenta unikeko", vitsailin leikkisästi. Dakota virnisti minulle hyväntuulisesti tervehtiessään minua takaisin:
"Huomenta. Tulin päästämään sinut vahtivuorostasi." Nyökkäsin kohteliaasti ja räpäytin kullankeltaisia silmiäni kiitollisena.
"Taivaslaulu ja Merkurius sitten lähtivät hetki sitten ulos, jos heitä ei kuulu voisitko käydä tarkistamassa tilanteen minun mielikseni?" kysyin vielä naaraalta, silmissäni huolen kajo. Olin salaa erittäin huolestunut Merkuriuksesta ja tämän kumppanista. Olin usein huolestuneella tuulella jos en ollut Merkuriuksen lähettyvillä, sillä veljeni oli minulle kaikki kaikessa.
"Teen sen", Dakota vastasi ja hän tuntui aistivan jännittyneisyyteni. Naaras veti kasvoillensa luotettavan ilmeen ja nyökkäsi vielä terävästi. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, sillä tiesin, että Dakota olisi täällä pitämässä naruja tassuissaan. Kyllä hän osasi. Minä luotin häneen.
"Näkemiin. Ja kiitos vielä", huikkasin ennen kuin lähdin tassuttelemaan poispäin pesästämme. En lähtenyt joen reunaa pitkin, vaikka kaksikon hajuvana minua houkuttelikin. Päätin antaa rakastavaisille omaa aikaa ja sivuuttaa pelot kaikesta pahasta mitä voisi tapahtua.

Olin haahuillut sinne sun tänne jo hetken aikaa ja olin päätynyt jonnekin, missä en ollut vielä ehtinyt käydä. Olin innoissani, sillä uusien paikkojen tutkiminen oli intohimoni. Tutkin vanhaa kaninkoloa kiinnostuneesti, kun kuulin takaani äänen, joka sai sappeni kiehumaan.
"Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa", erakkonaaraan viileä ääni kantautui takaani.
"Tai no miksi häätäisit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?" Käännyin ympäri ja näin tutut kasvot, joita kehysti suuret leppakomaiset korvat. Kohtasin naaraan suurien ja vihreiden silmien katseen itsevarmasti ja kohotin kulmiani. Kietaisin häntäni etutassujeni editse. Fetuksen solakka hahmo oli kuivuneen veren peitossa, oliko hän joutunut kahakkaan?
"Etkö ole vähän nuori emoksi? Mistä tiedän, ettet yritä saada minua vain ansaan?" nau'uin pehmeästi ja siristin silmiäni. Minua ärsytti naaraan sarkastinen olemus. Hän vaikutti siltä, että hän saisi elämänsä ilon muiden ärsyttämisestä.
"Et mistään, mutta mieti sitä vaihtoehtoa, että puhunkin totta ja pentu josta puhun on yksinään petojen armoilla. Ja pentu ei ole minun", naaras selitti kasvoillaan voitonriemuinen ilme, kun ymmärsi omaavansa ylivoiman. Hän tiesi, etten voisi mahdollisesti jättää pentua pulaan. Se oli... turhauttavaa.
"Autan sinua", naukaisin koleasti ja nousin ylös nuolaisten muutaman kerran rintaani, kuin se auttaisi minut pääsemään turhautuneisuudestani siihen, että muiden elämää sabotoiva naaras oli saanut minut puolelleen hassulla pikku lauseella. Naaraan kasvoilla komeili virne ja hänen kulmansa olivat kohonneet tyytyväisinä ylös.
"Etkös olekin turhan kaukana kotoasi, Aavevarjo?" Fetus painotti omakeksimää nimeäni äänessä ivallinen sävy. Olin antanut naaraan ymmärtää, että olin osa Kuolonklaania ja nyt roolini saattaisi tulla päätökseen.
"Muutin pois, se siitä. Missä näit sen pennun viimeksi? En minulla koko päivää ole aikaa auttaa sinua", selitin tyynesti kuin lammen pinta tuulettomalla säällä. Fetus tuntui huomaavan, etten halunnut puhua siitä, mitä tein täällä, mutta hänet tuntien, hän ei jättäisi sitä hiljaisuudeksi vaan käyttäisi paljastamiani heikkoja kohtia hyväkseen. Yleensä niin kohtelias minäni, oli muuttunut tylyksi tämän erakkonaaraan tassuissa. Jollain tavalla ärtymykseni koko kissaa kohtaan sai sen aikaan, mutta jokin pieni ääni takaraivossani sanoi, että minun pitäisi auttaa häntä. Ei pelkästään pennun vuoksi, vain myös hänen takiaan.

//Fetu? :D
550 sanaa

Niin, ei kaikki ollut helppoa sen jälkeen kun oli herännyt Villisielun tömähteässä puuta vasten. mutta ainakin olin tehnyt oikean valinnan. En ehkä osannut olla lempein ja ruusuilla tanssivin emo olemassa, mutta en ainakaan antanut Villisielun lopettaa raukkaparan elämän nauhaa. Lopulta kun tutustuin naaraaseen, sain kuulla toisen olevan itsekkin orpo, eikä hänelle ollut todellakaan ollut helppoa luottaa pentu tassuihini. Se tosin näkyikin että naaras ei tosissaan halunnut tehdä näin. itku melkein joka kerta, kun hän näki pentunsa. Toki se voisi olla pennun isästä, isästä joka oli yhä Villisielun mielessä yhä elossa, mutta muille kuollut. En ymmärtänyt miksi naaraalle oli niin tärkeää valehdella pennulle isän elossa olosta, mutta tottelin jokaista naaraan ohjetta. Toki en osannut rakastaa pentua kuin oikea emo, mutta estin toista silti puhkaisemasta silmäänsä, tai sitten karkaamasta ulos. Yritin siis todella kaikkeni. En ollut tosin nähnyt rajaa silloin vartioivaa kollia, kaipasin toista ehkä vähän, tuon viisasteluja. Tietty minun joskus piti käydä jaloittelemassa, sekä hankkimassa riistaa, sekä sabotoida kuoloklaanin reviiriä. Nuo ällöttävät inhottavat. Olin varoittanut pentua että minulla menisi tänään vähän pitempään, sillä aion luoda uuden myrkky kanin, tai jonkun saaliin, tai enemmän saaliita. Jäin kuitenkin kiinni. Musta, nuori naaras, vihreillä silmillä, sekä valko ruskea sekä mustan täplittämä naaras, sekä musta kolli ruskeilla silmilä. Omasin suussani kirjaimellisesti vesimyyrän, kolmikko katsoi minua hetken, sekä minä heitä. Aloin sihistä, jolloin kolmikkokin heräsi. Minun täytyisi paeta! “Sinä olet siis se klaanin reviirillä saalistava haaska”, Kolli murisi, en vastannut mitään, vaan pakitin, hieman. “Jos lähdet nyt, etkä pidä pesääsi enää siellä missä toinen partio on, selviät ehkä hengissä”, kilpikonna kuvioinen naaras murisi, ei.. EI ei ei ei, he ovat pesällä! Ruskapentu! Toisaalta pentu ei olisi minun harmini, tai olisi, mutta tuon kuolema.. ei merkkaisi mitään. Sihisin pakittaen, mutta pian tunsin kynnet niskassani ja ulvaisin, joku repi minua heti kunnolla. Rimpuilin minkä pystyin, sekä pian kolli tuntui antavan periksi. Juoksin minkä pystyyin kauemmas, saalis jääden lojumaan perääni. Korvani, sekä kylkeni, olivat aivan.. tuhottu. Ihan kuin rintani jäljet eivät olisi antaneet jotain kuvaa, mutta saati nämä. Juoksin leiriä kohti, en sinne, enkä sen lähelle, vaan kohti. pysähdyin ettei minua voisi kuulla. Voi nyt.. Pentua ei löydetty, kuulemma vai jälkiä minusta.. Hyvä. Pingoin taas juoksuun, yrittäen löytää nuoren kollin tuoksua metsästä, asia ei ollut helppo, sillä yö oli aivan juuri laskemassa. Kirosin tuota faktaa, kun jatkoin matkaa. Antakoot olla! Villisielu ei enää löytäisi minua, eikä sen puoleen omasisi mitään mitä tarjota. Lopulta hidastin vauhtia kun olin tarpeeksi kaukana omasta mielestäni. Tämä oli tuttua, ei pesää, ei leiriä, siksi en kiintynyt siihen.. ei minusta olisi sellaiseen turhaan. En voinut tietää miten Villisielun jälkiä ei tunnistettu, ehkä tuo naaras oli puhunut jonkun puolelleen tainkoko ryhmän tai.. en tiennyt. Tosissaan naaras oli aina laimean hajuinen, sekä usein vetinen, joskus papanoissa, peittäen hajunsa tuohon. Kuljin pitkälti suuntaan jos toiseen, kunnes yö vallitsi, kampesin itseni puun juurelle nukkumaan.

Kun Aamulla heräsin, Villisielu tökki minua, toisella oli ilmeessään oli pelkoa, suoranaista kauhua. Olin usein nähnyt naaraan pelkäävän jotain, mutta tällä kertaa näytti siltä, että turkkiaan myötä hän lemusi, oli itkenyt, sekä valvonut koko yön, sen vain näki. Nousin rauhallisesti ylös, katsoen naarasta hämilläni. Ai niin, se pentu. Huokaisin pitkään, niin, se pentu olisi nyt vastuu alueellani, saati mitä toinen tekisi jos löytäisi sen ensin. En sanonut mitään, kun katselin ympärilleni. En voinut tietää minne pentu oli ajautunut, mutta kyllä minä ehkä löytäisin sen. "Mene vain kotiisi, osaan kyllä", Mutisin, naaras epäili, hän oli oppinut että vaikka en omannut kynsiä, omasin terävän kielen. Voitin aina tappelun hänen kanssaan. Lopults Villisielu huokaisi, sulki silmänsä, suoden katseensa maahan surullisesti. Naaras alkaisi pian itkeä, epäilin kuitenkin että toinen ei saisi enää silmiään vuotamaan, sen verran hän oli kyyneliä vuodattanut. "Selvä, pidä pukkaiseni turvassa..", Villisielu kuiskasi surkeana. Niin, pennulle kodin anto orpona, taisi olla parhain tehtävä, mutta orvoksi jättäminen? Oli liiankin helppoa. Paitsi kun oli kissa kuin minä, aivan liian myöntyväinen. Tosin tiesin että en saanut tästä mitään, joten lähdin kulkemaan eteenpäin, hieman turhautuneena katsellen ympärilleni, miettien suojaisaa paikkaa. En katsellut tarkasti, sillä suurin osa minusta oli leimannut pennun jo menetettyihin tapauksiin, en pelännyt sitä ajatusta, katsoin sitä kylmän viileänä. Olin kulkenut jo jonkin matkaa, kun eteeni tupsahti pirun pelto, ennemmin seurasin kissan hajua, en Ruskapennun, jonkun toisen! Tutun hajua. Aavevarjo, kissa jonka haju oli palannut mieleeni, joka.. lohdutti. Mitä toinen teki niin kaukana. Olin kiertänyt mahdollisimman kaukana hajusta, tai hajun keskustasta, epäillen hiippaillen eteenpäin. Pian näin ruskean turkin katsovan aivan eri suuntaan minusta. Istahdin, ottaen hyvän asennon. "Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa", Tokaisin viileänä, toivoen kollin ymmärtävän, kyllä hän.. kyllä hän ymmärsi. En tosissani omannut intoa pennun etsimisessä, mutta halusin ehkä hieman pelottavan paljon viettää aikaa toisen kanssa. "Tai no miksi häätäsit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?", Kysyin ehkä hieman irvaillen, katsoen minuun kääntynyttä kollia.

//785 sanaa //Corona aka Aavevarjo?

Minun piti miettiä ensin hetki vastaustani. "Eivät kaikki. Uskon, että jokaisessa on jotain hyvää - joskus sitä vähääkin on vain vaikea nähdä toisissa, koska he kätkevät sen niin hyvin. Empatia ja myötätunto kuuluvat kuolonklaanilaisten heikkouksiin, ja toisinaan sitä tuntuu, että rakkaus on syntiä." Mieleeni nousivat muistot kodista, Kuolonklaanista. Muistelin, kuinka olimme tehneet aina kaiken yhdessä parhaan ystäväni, Mahlahallan, kanssa. Nukuimme selät vastatusten, jaoimme tuoresaaliin, vaihdoimme kieliä aukiolla ja kerroimme toisillemme päivän kuulumiset… Mutta sitten se kaikki oli loppunut kuin seinään. Karhumyrsky kertoi minulle kaksijalkojen ahdistamasta kissanpennusta, omatuntoni ei sallinut jättää viatonta pienokaista muukalaisten kynsiin, mutta kun saavuin paikalle, mitään pentua ei ollut. Ainakaan en nähnyt sitä. Sitten joku niistä kaksijaloista oli kietonut pitkät, luisevat sormensa ympärilleni ja sullonut synkkään säkkiin, joka oli vienyt minut kauaksi kodistani ja perheestäni. Ikävä iski päälleni ensimmäistä kertaa moneen kuuhunkuuhun; viruessani vankina siinä pienessä komerossa, kaikki ajatukseni olivat sumentuneet, enkä osannut kuin vain haaveilla paosta. Nyt kun se todella oli tapahtunut, nyt kun todella olin ulkona epätodelliselta tuntuneesta vankilastani, tajusin ikävöineeni kaiken tämän ajan kotiin. Tajusin ikävöineeni Mahlahallaa ja yhdessä jaettuja hetkiä. Voi tuska, kuinka kovasti halusinkaan päästä takaisin kotiin!
Mesi nyökkäsi. Sen jälkeen erkanimme omille teillemme. Suunnitelmana oli pitää matalaa profiilia muutaman päivän ajan ja yrittää löytää kujakissojen mahdollinen heikko kohta, jonka avulla pääsisimme pakenemaan. Mesi ja hänen seuralaisensa halusivat kovasti päästä tapaamaan Kuolonklaanin, se oli osa heidän tehtäväänsä. En vieläkään saattanut uskoa, että Minttupentu - tarkoitin, Minttutassu - oli yksi tehtävän kissoista, ja että hän tulisi olemaan huhutun Eloklaanin ensimmäinen virallinen soturi. Hullua! Samalla ajatus kiehtoi minua. Eloklaani kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin Kuolonklaani. Samaten Tähtiklaani, johon nämä kissat - ainakin Mesi ja Lilja - tuntuivat uskovan yhtä kovasti kuin kuolonklaanilaiset Pimeyden Metsään. Minä en uskonut siihen - Pimeyden Metsään siis. Toki rukoilin aina silloin tällöin apua esi-isiltäni, mutta en oikeastaan koskaan ollut osoittanut rukouksiani Pimeyden Metsän kissoille. Kenties Mesi joukkoineen tavoittaisi Punatähden sydämen ja uusi usko pääsisi valloittamaan klaanin, eivätkä kaikki välttämättä olisi niin inhottavia ja nihkeitä toisilleen.

Päivät kuluivat. Olin osallistunut muutamiin kujapartioihin ja yrittänyt löytää aukkoja vartioinnissa, mutta niitä ei tuntunut olevan. Johtaja oli asettanut kissojaan tasaisesti ympäri kaksijalkalaa, jotta yksikään hairahtanut kulkija ei pääsisi liikkumaan alueella hänen huomaamattaan. Minua alkoi jo pelottaa, pääsisimmekö sittenkään pois täältä. Jos ryhtyisimme kapinaan, kujakissat löisivät meidät epäilemättä. Meitä oli liian vähän kunnon nujakan järjestämiseksi. Olisi siis löydettävä jokin toinen keino keplotella itsemme ulos tästä vankilasta.
Mesi ja Daisy palasivat juuri partiosta. Istuin Liljan kanssa odottamassa päärakennuksen, joka toimi kujakissojen leirinä, reunalla. Kaksikko käveli suoraan luoksemme.
"Selvisikö mitään uutta?" Lilja kysyi heti veljeltään, joka pudisteli pettyneenä päätään. Huokaisin syvään. Tilanne vaikutti toivottomalta.
"En aio viettää täällä koko loppuikääni. Haluan nähdä perheeni ja kotini vielä", sanoin turhautuneena. Katselin ympärilleni aukiolla. En huomannut mitään uutta tai hälyttävää, ei mahdollisuutta päästä livahtamaan ulos kaksijalkalasta kujakissojen huomaamatta. "Jos aiomme toimia, meidän on toimittava pian. Mitä teemme?" Puhuessani katsoin Mettä. Nuori kolli oli porukan johtaja, ja minusta oli jotenkin kuin itsestäänselvyys, että hänestä tulisi uuden klaanin päällikkö. Punatähti saisi itselleen veroisensa haastajan - jos siis selviäisimme täältä hengissä.

//Mesi?
//491 sanaa

Havahduin hereille kuullessani askelia. Olin salamana jalkeilla, kun huoneen ovi tempaistiin auki, ja tähän mennessä isoin koskaan näkemäni kaksijalka loi synkän varjon päälleni. Missä pentu oli? Oliko tuo sen emo? Mistä oli kyse?
Säikähdin kaksijalan alkaessa pitää kirkuvaa, korvia särkevää ääntä, ja se pudotti kantamuksensa melkein päälleni. Pörhistin karvani ja sähisin kauhuissani, olin ansassa.
Kaksijalka kurotti pitkät varpaansa minua kohti, se nappasi niskastani tiukasti kiinni ja lähti riuhtomaan johonkin suuntaan. Maailma vilisti silmissäni valonnopeudella, en osannut sanoa, vietiinkö minua ylös vai alas.
Pian kuului vähän samankaltainen ääni kuin komeron ovesta ja tunsin kylmän ilmavirran turkillani pitkästä aikaa. Kaksijalka nakkasi minut maahan, ja onnistuin hädin tuskin laskeutumaan jaloilleni. En jäänyt katsomaan taakseni, vaan pinkaisin empimättä juoksuun ja kiidin kauaksi pesästä, jossa olin ollut vankina ties kuinka kauan.
Kun olin varmistunut siitä, ettei kaksijalka ollut lähtenyt perääni, uskalsin hidastaa vauhtiani ja pysähtyä vetämään henkeä. Kirkas valo satutti silmiäni ja ulkomaailman äänet sivalsivat korviini kuin pitkät, käyrät kynnet. En kuitenkaan välittänyt siitä - olin vihdoinkin vapaa!
Katselin ympärilleni ja valmistauduin palaamaan takaisin kotiin. Kauhistuin kuitenkin huomatessani puiden lehtien vaihtaneen värinsä kirkkaan vihreästä lämpimiin punaisen ja keltaisen sävyihin. Kun olin viimeksi ollut ulkona, oli ollut vielä lämmin ja joka puolella vihersi. Nyt kylmä puuska ravisteli turkkiani ja sai minut hytisemään, kaikesta päätellen elettiin siis lehtisateen aikaa. Minua värisytti ajatus siitä, että olin virunut kaksijalkojen pesässä ainakin noin kuun ajan ellen kauemmin. Mahtaisivatko muut tunnistaa minut, kunhan palaisin kotiin? Entä tunnistaisiko Villisielu minut näinkin pitkän ajan jälkeen?
Lukuisat kysymykset kaihersivat mieltäni, mutta tiesin, että minun pitäisi aloittaa matka takaisin klaaniin hetimmiten, jos halusin nähdä rakkaideni kasvot vielä ennen lehtikadon kylmyyttä. Kun lumi peittäisi maan ja pakkaset tulisivat, matkanteosta tulisi aina vain vaikeampaa.
Vaikka näin ympärilläni kasveja ja puita, kaksijalkojen pesät vaikuttivat jatkuvan silmänkantamattomiin. Ensitöikseni minun olisi siis yritettävä löytää reitti ulos tästä labyrintistä, mikäli sellaista edes oli.

Olin vaeltanut kaksijalkalassa jo puoli päivää, tuloksetta. Aina kun kurkistin jonkin kulman taakse, uusi rivi suuria puisia rakennuksia aukeni edessäni. Kaksijalkala oli kuin sokkelo, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
Aloin menettää uskoani pelastuksesta, kun näin viimein metsää puisen aidan takana. Tassustani vuoti verta, se oli hankautunut auki kovalla kivipinnalla, mutta siitä huolimatta jaksoin juosta aidalle. En kuitenkaan pötkinyt kovin pitkälle, sillä tielleni loikkasi pari kookasta kujakissaa. Niiden turkit olivat sotkussa ja täynnä takkuja, eivätkä kissat näyttäneet muutenkaan erityisen kilteiltä.
"Mihin sinä luulet meneväsi?" toinen niistä kysyi. Kissalla oli harmaa, pitkä ja takkuuntunut turkki, ja sen kasvoilla risteili taisteluarpia.
"En ole täkäläisiä. Olen vain ohikulkumatkalla", sanoin nopeasti ja pakotin itseni pysymään rauhallisena.
Kilpikonnakuvioinen naaras nauroi halveksivasti. "Vai ohikulkumatkalla? Ehkä et ole kuullut, mutta meidän reviirimme läpi ei noin vain kuljeta."
"Lupaan, ettei minusta ole harmia. Jos vain pääsen aidan toiselle puolen, ette kuule minusta enää ikinä", nau'uin, ja tunsin oloni jälleen epämukavaksi kissan remahtaessa uudestaan nauruun. Mikä tässä oli muka niin huvittavaa?
"Olen pahoillani, poju, mutta joko liityt meihin tai kuolet. Se on johtajan määräys", arpinaamainen kissa puuskahti huvittuneen oloisena. Yritin estää itseäni vapisemasta, kun näin kissan ojentelevan kynsiään sen näköisenä, että tämä oli valmis upottamaan ne kurkkuuni.
Nämä kissat olivat tosissaan, he eivät vitsailleet. Jos heittäytyisin hankalaksi, voisin oikeasti päästä hengestäni, enkä enää koskaan näkisi perhettäni. Koska en halunnut elämäni päättyvän tällä tavoin, jouduin suostumaan kissojen vaatimukseen. Voi räkä.

Kaksijalkojen pesästä kujakissojen jäseneksi. Voiko enää huonompaa tuuria olla? Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun olin onnistunut pakenemaan kaksijaloilta. Heti samana päivänä pari kujakissaa oli ottanut minut mukaansa, ilman, että minulla oli ollut varaa valita.
Paikan johtaja oli kookas, hopeanharmaa naaras, jolla oli tumma tabbykuviointi. Kissat selvästi kunnioittivat häntä, sillä kukaan ei ollut noussut vielä minun aikanani kapinaan. Tai ehkä kellään minun kohtaloni kokeneella ei ollut voimia ryhtyä sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen, kun vastassa olivat johtajan hyväkuntoiset luottokissat.
Olin laihtunut huomattavasti tänne tuloni jälkeen. En ollut mitenkään erityisen riutunut tai nälkiintyneen näköinen, mutta kylkiluuni erottuivat päivä päivältä selvemmin turkkini alta. Ainakin tämän paikan ruoka voitti pöperöt, jota kaksijalanpentu oli minulle tarjonnut.
Useimmat täällä eivät jaksaneet panostaa turkkinsa siisteyteen, mutta minä pesin turkkini joka päivä. Juuri nytkin olin sukimassa valkean ja oranssin kirjavaa karvoitustani, kun pääaukiolta alkoi kuulua ääniä ja kissat liikehtivät levottomasti. Työnnyin kissojen ohitse katsomaan muukalaisia, jotka kaiketi olivat jääneet kiinni kujakissapartiolle luvattomasta reviirin ylityksestä.
Olin jo aikeissa palata takaisin siistimään turkkiani, kun joukon johtaja, nuori vaalea kolli, kertoi kujakissojen johtajalle tehtävästään. Tehtävässä puhuttiin Tähtiklaanista ja uuden klaanin perustamisesta. Se herätti huomioni. Täällä ollessani en ollut kuullut puhuttavan klaaneista kertaakaan, mutta nämä kissat olivat erilaisia. Ehkä voisimme auttaa toisiamme ja päästä yhdessä pois tästä paikasta.
Kun kissat siirtyivät omiin oloihinsa johtajan määräyksestä, tiesin tilaisuuteni koittaneen. Luikin rakennuksen reunoja pitkin kolmikon luo. Kissat katsoivat minua varautuneen näköisinä, kun saavuin heidän kohdalleen. Erityisesti tummanharmaan turkin omaava naaras mulkoili minua pahasti.
"Puhuitte jotakin Tähtiklaanista ja jostain tehtävästä. Aiotte perustaa klaanin. Niinkö sinä sanoit?" puhuttelin valkeaa kollia, jonka vaaleanvihreät silmät kiiluivat epäluuloisesti.
"Niin, niin sanoin. Kuka sinä olet?" hän kysyi. Muistelin kissan sanoneen nimekseen Mesi. Hänen seuralaisensa taisivat olla Lilja ja Daisy, en vain muistanut, kumpi oli kumpi.
"Olen Lauhalaukka, ja tulen Kuolonklaanista", kerroin, madaltaen ääntäni niin, etteivät ulkopuoliset kuulleet. Mesi ja se tummanharmaa naaras - olisiko hän Lilja? - näyttivät yllättyvän.
"Jos olet Kuolonklaanista, niin mitä sinä täällä teet?" Lilja mittaili minua päästä varpaisiin, kiinnostin häntä selvästi, mutta naaras ei ollut varma, pystyikö minuun luottamaan.
"Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti kerrottuna kaksijalat kaappasivat minut reviiriltäni ja toivat tänne. Puoli kuuta sitten onnistuin pakenemaan kaksijaloilta, mutta jäin kiinni kujakissoille, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen liittyisi heihin." Vedin syvään henkeä ja odotin kissojen reaktiota. Tuntui hyvältä puhua jollekulle oikeasti, eikä vain myötäillä kaikkea mitä sanottiin.

//Mesi?
//910 sanaa

En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Elämäni rakkaus oli muuttanut meidän kanssamme uuteen kotiimme, ja hän odotti pentuja. Hän odotti minun pentujani, joista tulisi upeimmat mitä maa päällään kantaa. Loikoilin vielä hetken silmät kiinni vuoteellani, kunnes kyllästyin ja avasin silmäni. Halusin nähdä Taivaslaulun valkean turkin taas. Käännähdin kumppaniani kohti, mutta yllätyksekseni naaras oli poissa. Nousin nopeasti ylös ja annoin katseeni kiertää pienen pesämme lävitse. Naaras ei tosiaankaan ollut täällä. Astelin ulos pesästä ja loikasin kiveltä alas. Aamu oli vielä hämärä, eikä aurinko ollut noussut. Corona istuskeli lähellä kivikasaa ja katseli joen suuntaan. Kolli väräytti korviaan kuullessaan askeleeni lähestyvän. Hän käänsi katseensa minun suuntaani.
"Oletko nähnyt Taivaslaulua?" kysyin veljeltäni ja istuin tuon viereen. Kolli nyökkäsi.
"Hän lähti vähän aikaa sitten kävelylle. Pennut varmaankin olivat herättäneet hänet. Uskoisin, että hän palaa pian", kastanjanruskea kolli totesi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin. Taivaslaulu piti kävelyistä, joten se ei ollut mitenkään outoa, että kumppanini oli lähtenyt. Käänsin katseeni tummalle taivaalle. Tähtiä ei ollut, mutta kuu loisti yhä himmeästi taivaalla. Pian aurinko nousisi, ja kuu katoaisi kokonaan.
Ilma oli melko viileä, mutta lämpimämpi kuin eilen. Katselin vastarannalle, kun lehdet putoilivat maahan. Ne leikittelivät ilmassa tuulen viemänä hetken, jonka jälkeen kohtasivat kylmän maan. Uusi reviirimme oli yllättävän mukava. Toisia kissoja oli paljon vähemmän, eikä kaksijaloista tai niiden koiristakaan ollut haittaa. Kaikki tuntui olevan täydellisesti. Saatoin kuvitella minun ja Taivaslaulun pennut leikkimään kivikasan juurelle keskenään. Ajatus sai minut hymyilemään. Istuimme Coronan kanssa tovin kahdestaan, mutta sitten oloni kävi malttamattomaksi. Nousin ylös, ja Corona käänsi kysyvän katseensa minun suuntaani.
"Lähden katsomaan, jos saisin Taivaslaulun kiinni. Ei yksi aamukävely voi kestää näin kauaa", sanoin hieman huolestuneena ja hyvästelin veljeni.
"Okei. Hän meni tuohon suuntaan", veljeni ilmoitti. Kävelin joen viertä pitkin eteenpäin. Taivaslaulun tuoksu leijaili ilmassa. Hän oli mennyt tästä jokin aika sitten.
Katseeni lipui jokeen. Katsoin sen virtausta ajatuksissani. Lehtikadon aikaan tähän varmaankin muodostuisi paksu jääkerros. Virtaus ei ollut kovinkaan voimakas. Surullinen nyyhkytys sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Taivaslaulun tuoksu oli nyt voimakas. Sen lisäksi haistoin muutakin. Haistoin verta. Kiristin askeleitani.
"Taivaslaulu!" huudahdin kumppanini nimen, mutta en saanut vastausta. Nyyhkytys voimistui, ja pian erotin valkean turkin erään pensaan alta. Naaras oli käpertynyt kerälle, ja hän itki onnettomasti. En ensin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta pian ymmärsin sen. Se tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt hampaansa kaulaani. Näin kaksi pienen pientä karvamyttyä Taivaslaulun vieressä. Naaras nuoli vuorotellen karvamyttyjä, mutta mitään ei tapahtunut.
"Voi Taivaslaulu", ääneni mureni olemattomiin, kun astuin kohti valkeaa naarasta. Hän kohtasi katseeni. Nähdessäni rakkaani itkuiset silmät, en voinut estellä omia kyyneleitäni. Käänsin katseeni kahteen pieneen karvamyttyyn. En saanut sanaa suustani. Toisen pennun turkki oli väriltään tummanharmaa, ja toisen valkealla turkilla oli tummanharmaita laikkuja. Se sai minut voimaan pahoin. Minun pienet pentuni. Astuin vielä lähemmäksi Taivaslaulua ja elottomia pentuja, jolloin lyyhistyin maahan. Upotin kuononi toisen pennun turkkiin, ja sitten toisen. Pennut olivat syntyneet aivan liian aikaisin. Miten näin pystyi käymään? Mieleni teki huutaa, mutta avatessani suun, en saanut ääntä ulos. Minusta tuntui siltä, että koko elämäni oli ohi. Taivaslaulu näytti niin pieneltä, niin rikkinäiseltä. Hän vain itki, eikä sanonut mitään. Naaras oli painanut päänsä alas. Naaras katsoi elottomia pentuja, jotka vain makasivat. Ne vain makasivat maassa tekemättä yhtään mitään. Painauduin vasten Taivaslaulun valkoista turkkia. Siirsin pienet, kylmät pennut väliimme. Halusin lämmittää niitä, vaikka samalla tiesin, että se oli aivan turhaa. Vaikka rakastaisin pentuja kuinka paljon, niiden sydän ei alkaisi enää lyömään. He eivät koskaan avaisi silmiään, kävelisi, leikkisi pesän edustalla tai oppisi saalistamaan. Pennut olivat poissa. Niiden elämä oli ohi ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Olisin halunnut opettaa heille niin paljon.
"Ei mitään hätää... Kaikki on nyt hyvin, isä lupaa sen", onnistuin kuiskaamaan säröilevällä äänellä kahdelle pienelle pennulle. Oloni oli tyhjä. Tuntui kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä. Miksi näin tapahtui?
En ollut koskaan ollut näin surullinen.

//Taivas?
// 617 sanaa

Heräsin raikkaaseen lehtisateen aamuun. Uusi elämäni oli alkanut ja kaikki tuntui huolestuttavan täydellisestä, ollakseen tosinta totta. Joka aamu, kun avaisin silmäni näkisin Merkuriuksen suuren ja lohdullisen tummanharmaa läikkikkään hahmon vierelläni. Rakkaus kyseistä erakko kollia kohtaan, oli kuin ympärilleni kietaistu paksu ja lämmin häntä, jonka suojassa en voinut olla muuta kuin täydellisen onnellinen. Olimme saaneet myöskin ilouutisia aivan Kuolonklaanista lähtöni jälkeen, odotin pentuja. Kehräys alkoi kummuta kurkustani pehmeänä hyrinänä jo pelkästä pentujemme ajattelusta, meidän pentujen. Nousin hitaasti ylös, sillä kasvava vatsani hankaloitti kulkuani hieman, sillä olin kooltani niin kovin pieni. Vatsani ei ollut kuitenkaan valtava, joten pieni pentue oli odotettavissa. Kaikki muut olivat vielä unten mailla, paitsi pesäämme vartioiva Corona, jonka hahmo istui ulkona aamuhämärässä. Oli vielä niin kovin aikaista, mutta outo tunne oli herättänyt minut. Jotenkin oloni oli tuntunut epämukavalta, eikä mikään asento ollut tuntunut hyvältä. Heti herätessäni, jossain takaraivossani oli ollut pahaenteinen tunne. Jotain ikävää oli sattumassa, jokin vain sanoi niin. Tassutin ulos ja sain osani Coronan kohteliaasta tervehdyksestä.
"Huomenta, mikäs sinut tähän aikaan herättää?" kollin ääni oli tasaisen hiljainen ja pehmeä ja samalla kollin ystävällisillä kasvoilla loisti kohtelias hymy. Hymyilin kumppanini veljelle ystävällisesti ja selitin heräämiseni syyn:
"Minulla oli vain jotenkin epämiellyttävä olo. Kierin koko yön levottomasti ja ajattelin kävelyn auttavan." Corona huokaisi oivaltavasti ja nyökkäsi kullankeltaisia silmiään räpäyttäen.
"Pysy kuitenkin kuuloetäisyyden päässä, veljeni saa sätkyn jos hän saa kuulla, että päästin sinut kauas tuollaisena", tämä viittoi hienovaraisesti vatsaani. Olin noin kuun päässä pentujen syntymisestä. Naurahdin leikkisästi ja nyökkäsin silmääni iskien.
"Katsotaan, katsotaan." Corona päästi minut lopulta menemään.
Tassuttelin pientä uutta kotiani vierustavaa jokea seuraten ja annoin ajatusteni harhailla kaukana. Annoin askelteni olla hitaita, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään. Säpsähdin ajatuksistani vatsani melko voimakkaaseen kouristukseen joka sai minut hetkeksi haukkomaan henkeäni, se kuitenkin meni pian ohi. Kurtistin kulmiani.
"Kultaset, rauhoittuisitteko vähän. Emolla ei ole kovin mukavat oltavat", kuiskasin itsekseni, kuin vatsassani oleville pennuille puhuen. Jatkoin joen seuraamista ja toinen samanlainen kivunaalto pysäytti minut taas. Päätin tassuttaa lähimmän puskanjuurelle lepäämään hetkeksi, ehkä kävely ei ollut hyväksi. Odotin ensi kertaa pentuja, enkä olleenkaan tiennyt miten minun tulisi toimia. *Ehkä tämä on ihan normaalia?* Vedin pariin kertaa syvään henkeä, jottei minua kierroksille vetävä ahdistus saisi minua valtaansa. Pian suurin piirtein saman mittaisen tauon jälkeen sain uuden kouristuksen. Tällä kertaa se tuntui voimakkaampana kuin aiemmin. Asetuin makaamaan, sillä se tuntui helpottavan oloa hetkellisesti.
Kylkeni kohoilivat nopeasti. Kipuaaltojen välinen aika oli alkanut tasaisesti lyhentyä, ja nyt miltei joka toisella ulos hengityksellä tunsin uuden kouristuksen. Sitten mielessäni välähti. Ja se välähdys laukaisi ahdistukseni hallitsemattomaksi. *Minä synnytän! Minä synnytän?! Nythän on vielä aivan liian aikaista.* Pakokauhun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Mitä olin tehnyt väärin?
"Kultapienet, älkää syntykö vielä", kähisin, kun ajatukseni tuntuivat menevän lukkoon. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää. Yhtäkkiä tunsin kaikkia viime kipuaaltoja monta kertaa pahemman kivun, joka tuntui pahemmalta kuin mikään mitä voisin kuvitellakaan. Rääkäisin, kun voimistuva kipu läpäisi minut valtavalla voimalla. Tunsin tarvetta ponnistaa. Pian kolealle maalle liukui tummanharmaa pitkäturkkinen pentu. Vaistomaisesti nostin pienen kissanpoikaisen vireeni ja nuolin tätä armottomasti. Sydämeni tuntui hyppäävän ulos rinnastani, kun huomasin pennun kylmän ihon. Silmäni pyöristyivät järkyttyneinä, kun huomasin ettei pennun kyljet kohoilleet. Olin liian järkyttynyt reagoimaan luontevasti. Tuntui kuin vereni olisi jäätynyt. En kuitenkaan ehtinyt miettimään sitä enää hetkeäkään, kun toinen samanlainen kuolleen pentuni synnyttänyt kipuaalto kulki hitaasti lävitseni. *Ole elossa. Kultapieni jää luokseni, vaikka sisaruksesi ei jäisikään.* Ajatukseni olivat toivottomia. *Siunatut esi-isäni, antakaa hänen pysyä hengissä.* Nyt Merkuriuksen turkin kuviot omaava pieni pentu oli syntynyt maailmaan. Nappasin pennun ripeästi hampaisiini ja laskin sen vatsani viereen ja nuolin tätä kiivaammin kuin sisarustaan, jos olin syypää hänen kuolemaansa. Huomasin pian pienemmän pennun yhtä lailla pysähtyneen olemuksen. Nuolin kumpaakin vielä vuorotellen, ehkä jompikumpi kohta heräisi ja alkaisi imeä maitoa ahnaasti. Nuolin kuolleita pentuja mielipuolisen surullisena.
"Herätkää kultapienet", naukaisin pennuille lempeästi ja tökin heitä kuonollani. Suru oli sekoittanut minut, en saattanut hyväksyä tätä. Kyyneleet valuivat kasvoillani kiivaasti. Hautasin kasvoni pentujeni kylmiin ruumiisiin ja epätoivon kyyneleet alkoivat valua kiivaampina kuin ikinä ennen. Kuulin kissan juoksuaskelien saapuvan luokseni, mutta en välittänyt. Millään ei ollut enää mitään väliä.

//Merkurius?
Anteeks Taivas en ois halunnu tehä sulle näi D':
658 sanaa

Sanotaan näin.. Oli paljon, paljon hiljaista, yritin tuoda siihen valoa, huutamalla, avaamalla suutani, jotta saisin jotain tapahtumaan ympärilläni. Sitten, jokin kloksahti. Kuulin ne äänet, jota todella päästin, se ei ollut enää harhaluulo. Tosin, paljon ei ollut kuultavaa, maailma oli hiljainen, mitä nyt jossain kuului omituisia korkeita ääniä.. Ropinaa.. Mitään niistä en ymmärtänyt. Tunsin myös lämpöä, jatkuvaa lämpöä, sekä sen tuottajan. Tuo oli iso elävä otus, sen kylki kohoili jatkuvasti, niin kuin omanikin. En aina huomannut sitä, sillä kylkeni kulki aina omaa tahtiaan, enkä tiennyt oliko se siinä kun en huomannut sitä. Minne se häipyisi silloin? Yritin maukua tästä jättiläiselle, olin ottanut sen.. suojaksiksi, se suojeli, oli kiltti. Toisinaan se puhui minulle, toisinaan pesään ilmestyi toinen kissa, jota en tuntenut. Hän haisi hupsulle! Aivan hupsulle. Tuo kuitenkin ruokki minua, antoi lämmintä.. Maitoa, sillä nimellä se sen sanoi. Suojattini usein puhutteli minua nimellä "Ruskapentu", Tai niin minä ymmärsin. En voinut ymmärtää miten he pystyivöt elämään tässä jatkuvassa pimeydessä.. Tosin en osannut kysyä, en osannut muodostaa samanlaisia äänmähdyksiä kuin suojatti. Tunsin jatkuvasti hämmentäviä asioita, kuinka maailma tuntui lummistavan minut muualle.. Uneen. Ajan kanssa kaikki selveni. Suojatti sana vaihtui Emoksi, tuon nimi oli Fetus. En ymmärtänyt mitä eroa oli nimellä ja emolla, mutta annoin asian olla.. Ruokkija tosin ei koskaan kertonut nimeään, vaikka Fetus tuntui nyt enemmän puhuvan minulle. Hiljalleen en enää väsynyt niin paljon, opin muodostamaan lauseita, pieniä tosin. Fetus, emo, vastasi usein puheeseeni, mutta ruokkija usein purskahti jonkinlaiseen.. kamalaan tilaan, en ymmärtänyt sitä. Tuo tunsi jotain mitä minä en ollut tuntenut, tuo vikisi kuin minä aikoinaan. Pian aukaisinkin jo silmäni, siinä vaiheessa puheeni oli jo selvää. Katselin maailmaa hämilläni. Siinä oli niin paljon enemmänkin kuin massiivinen emo! Siinä oli niin paljon elämää, värejä, tunteita! Enhän minä paljoa vielä tunteistakaan tiennyt.. Mutta jotenkin vain tiedostin sen tässä hetkessä. Emoni tuhisi tuolloin rauhallisena, nukkui, niin kuin minäkin usein. Katsoin maailmaa hämillään, siinä oli ruskeaa, sakeaa ruskeaa, kaukana ylhäällä. Samaa väriä jota emo oli joissain kohdin. Sitten oli jostain tuleva kajastus, kaukainen kuin mikä. Oksien välistä pystyin näkemään sinistä, valkoista, sekä vihreää, vain välähdyksiä. Emo mahtui hyvin maailmaan, hän oli kyllä valtava, muttei niin valtava kuin maailma. Olisiko Ruokkija noin valtava? Jos olisi, häm mahtuisi tänne myös hyvin. Tänne mahtuisi 4-5 saman kokoista kissaa. Katsoin kuorsaavaan emooni, tosissaan ihmettely vei voimaa. Emo oli opettanut että kun hän nukkui, tuhisi, ei saanut pitää isoa ääntä, puhua. Kaiverruin hänen viereensä, koskettamaan toisen pehmeää turkkia. Se ei tuntunut yhtä pehmeältä kuin omani. Miltä näytin! Olin oranssi, en niin ruskea, kuin emo, tai kuin puska, mutta olin ruskea, onaskn valkoista, siellä täällä. Katsoin hämilläni tuota. Olin oudon näköinen! Oliko muita kissoja tämän näköisenä? Täytyihän heitä olla? Entä oliko jossain samannäköinen kissa kuin emo? Haukottelin vielä, kömpien emon suojiin. Opin ajallaan huomaamaan minkä näköinen ruokkija oli, hän erosi paljon emosta! Hän toi aina emolle jonkun pörröisen.. pienen.. Saaliiksi he sitä kutsuivat! Emo aina söi sen saaliin, saaliita oli erilaisia, mutta ne eivät koskaan näyttäneet minulta. Yhtenä päivänä ruokkija toi ruskean ja oranssin sävytteisen riistan, joka oli iso, sekä omasi valkoisia kohtia.
"Eikö pennun olisi aika maistaa sitä?", Ruokkija kysyi, katsoen emoani, emo tyynenä katsoi minuun, kun minä katsoin häntä innoissaan. Tiesin saaliin nimen! Se oli jänis! Saisin ensi kertaa maistaa jänistä! Jos vain emo suostui..
"Kiiillltii emo! Minä haluan maistaa sitä! Haluan, haluan, haluan!", Anelin. Voisin luvata nähneeni emoni silmissä huvittukeen pilkeen. Itse hypin sanojeni voimasta, anellen toiselle. Maito oli kyllä hyvää, mutta en tiennyt miltä tämä maistui, halusin kokeilla asiaa.
"Selvä, ei se vahinkoa voi tehdä", Fetus, emo tokaisi. Ruokkijani näytti taas alakuloiselta. Olin oppinut tunnistamaan toisen tunteita hiljalleen toisen kasvoilta, hän näytti haaveilevan, sekä siltä että kohta hänen silmistään vuotaisi kyyneleitä. Otin saalista palan, joka oli vaikeaa pienillä hampaillani. Saavutin kuitenkin turkin alle pääsyn, saaden palan riistasta.
"Yök! Turkki on kaameaa!", tokaisin vetäytyen kauemmas, etsien kohtaa josta syödä. Fetus tuhahti yökkäilylleni.
"Sitä se on koko eläin, kun pääset turkin alle, liha on maittavaa", Naaras tokaisi. Katsoin toista epäilevänä. Oliko se sen arvoista? Oli se, halusin maistaa tuota mysteeristä eläintä. Painoin hampaani takaisin syvälle lihaan, repäisten palasen. Se ei ollut suuri, mutta parempaan en pystynyt. Maistelin sitä suussani, nielaisten sen kokonaisena. Se oli mehevä, erilainen, kuin maito. Maito tuntui paljon liukkaammalta. Siinä oli aivan eri maku kuin maidossa.
"Ihan syötävää, mutta saanko maitoa?", Anelin, katsoen ruokkijaan. Tuo hymyili, sekä nyökkäsi. Ruokkija asettui kyljelleen, jotta näkisin hänen nisänsä. Sipsutin toisen luo imemään maitoa. Päivästä toiseen, jouduin vähitellen syömään riistaa. En isoja annoksia, suupala tai kaksi. Opin hiljalleen pitämään tuon mausta, mutta edelleenkin suurimman osan söin maitona. Usein lopuksi kiitin Ruokkijaa saalista, tuo hymyili enemmän.

Yhtenä päivänä Emon matka venyi, tuo tosin varoittikin siitä, mutta en olettanut matkan venyvän näin paljon. Emo nimittäin missasi Ruokkijan, sekä tuon saaliin, tuo jätti valistä päikkärit.. Käskynä oli etten saanut kadota minnekkään vatukka aukiolta. Se oli pesämme nimi, vatukka aukio. Tänne oltiin tuotu minulle sammal pallo, sekä pystyin tekemään mitä vain halusin, mutta en ollut koskaan nähnyt pesän jälkeistä maailmaa. Niin, tosiaan, oletin ainakin että pesän jälkeen maailma jatkuisi. Ainakin sieltä Ruokkija tuli, ainakin sinne emo katosi. Hämillään, mietin olisiko sen arvoista lähteä tutkimaan ulko maailmaa. Puhuin paljon itsekseni, koska muuta tekemistä en omannut. Heittelin sammalpalloa, sekä tuijottelin hämilläni suuaukkoa. Kun emo ei tosissaan tullut, päätin tosissani olla rohkea! Oikea rohkea pakkaus! Tassuttelin varoen pesän suuaukolle, kurkistaen ulos. Maailma oli niin valtava! Silmäni suurenivat, kun katsoin näkyä hämillään. Mitä! Kaikki tämä suoraan nokkani edessä! Miten ja miksi en ollut täällä ennen? Katsoin silmät suurinä näkymää, ottaen askeleen eteenpäin. Sitten toisen, kolmannen, kunnes kävelinkin jo vieraalla maalla. En hoksannut katsoa taaksepäin, nähdäkseni kuinka kaukana pesästä olin jo. Kuljin vain hämilläni eteenpäin. Sitten kuin käännyin, oli myöhäistä, pesää ei ollut näkynyt. En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki puut näyttivät samalta, kaikki näytti yhdeltä ja samalta. Sammalinen maa, oudot hajut, sekä sininen taivas. Tietty en ollut kulkenut suoraan, vaan olin mutkitellut, tietty en ollut painanut reittiä muistiin! Tietty en ollut.. Katsoin hämilläni paikkaa, joka ei näyttänytkään enää niin hurmaavalta. Pitäisi löytää takaisin, hyväpuoli oli siinä että näkisin maailmaa! Sitä kaunista ja suloisaa maailmaa! Tassutin takaisin päin askeliani, jatkoin samaan suuntaan, kunnes metsä alkoi hämärtyä. Siinä vaiheessa lysähdin maahan, epätoivossa. En itkenyt, vaan odotin emon löytävän minut. Katsoin outoa metsää, repien sammalta maasta, suikaleita, koska en osannut paremmin. Tytisin kun kylmä yövirta hoilotti ylitseni. Kiljahdin kun kuulin jonkun huhuilevan, hautautuen syvemmäs sammaliini, kuvitellen olevani takaisin emoni lämmössä, turvassa, kun hiljalleen aloin täristä. Yö oli pimeä, sitä valaisi vain kuu. Nukuin yön huonosti, heräten joka rapsahdukseksesta. Olin lopulta hautautunut sammal riekaleiden alle, kyyhöttämään voimattomana. Jos joku pelastaisi minut..

//1078 sanaa

Olin jännittynyt kävellessäni Kuolonklaanin reviirillä kohti heidän leiriään. Olimme löytäneet uuden reviirin eilen, mutta majailimme yhä vanhassa kaksijalan pesässä. Sadepisarat olivat kastelleet turkkini. Taivas oli paksun pilviverhon peitossa, eikä auringosta näkynyt jälkeäkään. Siitä huolimatta tiesin, että nyt oli aurinkohuippu. Olin siistinyt turkkini ennen lähtöä, mutta sade oli tehnyt sen sotkuiseksi. En malttanut odottaa, että näkisin Taivaslaulun. Minua kuitenkin pelotti Punatähden suhtautuminen siihen, että naaras lähtisi minun mukaani pois Kuolonklaanista. Hän oli ollut ystävällinen meille, mutta tuskin edes hän katsoisi hyvällä, jos veisimme hänen soturinsa.
Leirin piikkihernemuurit näkyivät jo. Hidastin tahtiani ja pakotin itseni rauhoittumaan. Se menisi ihan hyvin. Taivaslaulu osasi käsitellä kuolonklaanilaisia, ja kyllä me pääsisimme ehjin nahoin ulos. Tai ainakin minä toivoin niin.
Astuin sisään piikkihernetunneliin. Pääaukiolla pysähdyin hetkeksi ja etsin katseellani Taivaslaulun valkeaa turkkia. Soturi huomasi minut ensin, sillä hän ravasi luokseni hymyillen varovasti.
"Sinä tulit", naaras naukui, mutta ei ollut yllättynyt. Tietenkin minä tulin, koska minä rakastin Taivaslaulua.
"Totta kai", sanoin hymyillen. Hymy katosi kuitenkin pian kasvoiltani, kun huomasin Punatähden lähestyvän meitä. Punaruskean kollin perässä asteli vaaleanharmaa raidallinen kissa. Hän oli Henkäysvarjo, Kuolonklaanin nykyinen varapäällikkö. Surmakynsi oli kuollut, ja Punatähti oli valinnut Henkäysvarjon edellisen varapäällikön tilalle. Raidallisen kollin läsnäolo ahdisti minua. Tuntui kuin hänen katseensa olisi porautunut suoraan sieluuni, ja että hän olisi lukenut parhaillaankin ajatuksiani.
"Punatähti, minun täytyy ilmoittaa sinulle jotakin", Taivaslaulu sanoi ja vilkaisi nopeasti minua, mutta käänsi eriväriset silmänsä taas Kuolonklaanin päällikköön. Punatähti katsoi naarasta hieman yllättyneenä.
"Voin keskustella asiasta sen jälkeen, kun olen jutellut Merkuriuksen kanssa", Punatähti totesi rauhallisella äänellä.
"Tämä on tärkeää. Asia koskee myös Merkuriusta", soturi totesi. En ymmärtänyt, mien Taivaslaulu saattoikin olla niin rauhallinen.
"Hyvä on. Tulkaa pesääni", kolli sanoi ja viittoi meidät peräänsä. Kävelin varovaisin askelin Henkäysvarjon ohitse. Kolli suuntasi Taivaslaulun perässä kohti vesiputouksen takana sijaitsevaa päällikön pesää. Pesä oli melko kolkko. Se sijaitsi seinämän sisällä. Sisäänkäyntiä suojasi jäkäläverho, ja pesässä oli vain päällikön sammalvuode. Koska pesä ei ollut mikään kovinkaan suuri, Punatähti istui alas sammalvuoteelleen. Henkäysvarjo työnsi päänsä jäkäläverhon lävitse ja jäi katselemaan sisäänkäynnille.
"Kerro asiasi", Punatähti kehotti ja heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle. Taivaslaulu nyökkäsi ja veti syvään henkeä.
"Minä lähden Kuolonklaanista ja ryhdyn erakoksi. Olen rakastuntu Merkuriukseen", naaras kertoi mutkitta. Henkäysvarjo oli enemmän yllättynyt kuin Punatähti. Päällikön ilme oli vakava, mutta ei mitenkään vihamielinen. Henkäysvarjo sen sijaan näytti ärsyyntyvän. Punatähti nyökkäsi.
"En voi pakottaa sinua jäämään. Jos olet varma päätöksestäsi, olet vapaa lähtemään", Punatähti totesi.
"Miten voit olla noin rauhallinen? Erakot vievät sinun soturisi, ja sinä päästät heidät lähtemään! Pian muut ottavat mallia ja lähtevät klaanista. Erakot tuhoavat Kuolonklaanin!" Henkäysvarjo sihisi hampaidensa välistä. Se sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Kolli vaikutti uhkaavalta. Punatähti siirsi ankaran katseensa varapäällikköönsä.
"Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, et sinä. En voi pakottaa yhtäkään kissaa pysymään klaanissa, ja sinä tiedät sen kyllä", punaruskea kolli sanoi. Henkäysvarjo ei luovuttanut.
"On silkkaa typeryyttä antaa erakoiden asua niin lähellä meidän rajaamme", Henkäysvarjo jatkoi.
"Me muutamme", totesin nopeasti tähän väliin. Kollikissat käänsivät katseensa minun suuntaani. Henkäysvarjo vaikutti tyytyväiseltä, mutta Punatähti oli lähinnä yllättynyt.
"Olemme etsineet uuden kodin kauempaa Kuolonklaanista. Emme tule enää olemaan häiriöksi klaanillenne", sanoin kohtaamatta Henkäysvarjon sinistä katsetta. Punatähti vilkaisi varapäällikköään.
"Eihän tässä sitten ole mitään ongelmaa, vai mitä Henkäysvarjo?" päällikkö kysyi. Henkäysvarjo nyökkäsi merkiksi, että hän oli päällikkönsä kanssa samaa mieltä. Punatähti nousi ylös ja viittoi meidät peräänsä. Henkäysvarjo väisti päällikköä asumalla sivuun. Vilkaisin Taivaslaulua, joka hymyili minulle lämpimästi. Nousin ylös ja kävelin naaraan perässä ulos hämärästä pesästä. Punatähti johdatti meidät leirin uloskäynnille.
"Kuolonklaani kiittää sinua siitä, mitä olet tehnyt klaanimme eteen. Kiitämme myös sinua ja ystäviäsi, Merkurius. Olette olleet suuri apu pitämään etelärajamme puhtaana tunkeilijoista. Nyt teidän kuitenkin täytyy lähteä", kuolonklaanilaiskolli sanoi ja viittoi meitä kohti piikkihernetunnelia.
"Kiitos", Taivaslaulu sanoi ja antoi minun mennä edellä piikkihernetunneliin. Valkea soturi katsoi vielä hetken paikkaa, jossa hän oli viettänyt koko elämänsä. Sitten hän lähti minun perääni. Kävelimme rinnatusten eteenpäin kohti Kuolonklaanin rajaa. Sade oli lakannut, ja aurinko pilkisti pilvien välistä.
"Minä rakastan sinua", naukaisin, koska en keksinyt mitään muutakaan. Kohtasin valkean soturin eriväristen silmien katseen hymyillen. Minä todella rakastin Taivaslaulua, ja halusin elää hänen kanssaan koko loppuelämäni.

//Taivas?
// 659 sanaa